[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa5dUazqLnLiI3OGpsqd_eFo0GoqxQrpaiG9pBoxuuvE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1971,"Jean-Christophe III: Nuorukainen","Rolland, Romain",1866,1944,"1971-rolland-romain-jean-christophe-iii-nuorukainen","1971__Rolland_Romain__Jean-Christophe_III_Nuorukainen",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1904,1918,44194,279488,false,58788,[25,26,27,28],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Psychological fiction",[30,31,32],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe\" by Romain Rolland is a novel in ten volumes published between 1904 and 1912. The work tells the story of Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France, whose life unfolds from birth to death. Through great hardships and spiritual struggles, he balances his artistic pride with survival, faces injustice, flees authority multiple times, and searches for peace across Europe. This sweeping narrative incorporates views on music, society, and understanding between nations. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Ranskalaisen suurromaanin kolmannessa osassa nuori muusikko Jean-Christophe kohtaa isänsä kuoleman ja joutuu kantamaan vastuuta perheestään. Teos kuvaa nuorukaisen henkistä kasvua, ensirakkautta ja taiteellista etsintää keskellä arkisia koettelemuksia.","Romain Rollandin 'Jean Christophe III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1971. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE III\n\nNuorukainen\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nEULERIEN TALOSSA.\n\n\n\n\nKoti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli\nkaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli\nvaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran\nuuvuttava kohina.\n\nChristophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän\nnäytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen.\nSurun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan,\nniin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi\nsitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän\nkylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa,\nolivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat\nhenkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä\nnäennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän\ntuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän\nsuopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta.\nHän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi\nvoinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut\niloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan\nolevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi\nsamalla elää kuitenkin.\n\nHänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia\nja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa\nTheodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria\nkolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa,\nsellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt\nkotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi\nsiis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja\neräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat\nsaaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi\nja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.\n\nHe löysivätkin pienen huoneiston, -- kaksi, kolme kamaria toisessa\nkerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli\noli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä\nja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä\ntunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää\nsynkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha\noikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin\nratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi\nitsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti\nhenkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita\nhän oli rakastanut.\n\nHe varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan\nviimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden\nääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat\ntuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät\nsitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle\nheikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka\nikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa\nääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita,\npeljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta\naterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun\nhänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa\nhuoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa.\nSiellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai\nikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen\nkorvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan,\njoka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli\nkuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia\nulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia\nja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni,\nmenneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt\ntylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa\nhänelle, että oli taas aika lähteä.\n\nKerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin.\nTuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään\nkolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas,\nhiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien\nonnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin;\nhän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä:\nvaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli\nottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut\nsiihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli\nja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois\nhänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin,\nlamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.\n\nLouisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, --\ntuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin\nsaita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli\nnyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä\nkohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen\nelämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan.\nKaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei\nmuistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä\nsuurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku,\njota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä\nkoko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän\nitse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava\nkiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli\ntullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään\ntodellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä\nsen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei\nole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän\nei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen\nhurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun\nmonista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden\npuolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa\nhyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista\nkatkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina\nmonina puutteen ja ponnistuksen vuosina, -- niin hentorakenteinen\nkun hän oli; -- ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun\nhänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin\nnäytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa\ntoimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä.\nHänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee\nuutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon\nisku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää\ntarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen\ntavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa:\nhän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, --\nainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui\nsitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen\nsitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt\noli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään\ntuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja\npienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin\nLouisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä\ntullut pitkään aikaan ajatelleeksi.\n\nHän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen\näitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä\npermannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen\nhelmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin\nojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa\ntulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille\nposkilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon\nesineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:\n\n-- Tässä minä, järjestelin...\n\nChristophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin\nkeskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli.\nKuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen\näitinsä apaattisesta tilasta:\n\n-- Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua,\ntäällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa\nitseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.\n\n-- Niin, vastasi äiti lauhkeasti.\n\nJa hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon.\nMutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään\nottamansa esineet.\n\n-- Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!\n\nChristophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli\nhellästi molemmin käsin hänen otsaansa.\n\n-- Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan\nsinua? Oletko sinä sairas?\n\nLouisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska.\nChristophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen,\nettä olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.\n\n-- Äiti! sanoi hän rauhattomana.\n\nLouisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.\n\n-- Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku\npoikani!... Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'\n\nSääli raastoi Christophen sydäntä:\n\n-- En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen\najatus?\n\n-- Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki...\n\nLouisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein\ntietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.\n\n-- Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?... Mihinkä minä\njoutuisin, jos sinäkin lähtisit?\n\n-- En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä\nlupaan sen sinulle.\n\nLouisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan\nhänen silmänsä.\n\n-- Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?\n\n-- En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa\nrauhoittuakseen ja koetti hymyillä.\n\n-- Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä...\nKas niin, nyt näet, minä alan taas... Anna minulle anteeksi. Minä olen\ntyperä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää\ntunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon\nmuun kanssa...\n\nChristophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.\n\n-- Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää...\n\nLouisa tyyntyi vähitellen.\n\n-- Se on mieletöntä, minua hävettää...? Mutta mikä minulla on? Mitä se\non?\n\nTuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä\noli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen\npohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.\n\n-- Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä\nhuolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä...\n\nMutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut\nnäkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki\nkoettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.\n\nHän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt\nesineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta\nChristophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi\nhänen ottaa.\n\n\n\n\nTästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin\nseurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan\ntuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän\nollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet\navuttomana siihen tilaan.\n\nChristophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen,\navoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla\nhimmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku\ntulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken\ntuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet.\nHe alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen\ntoisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku\nonnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat\ntaas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä\nsyytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti\nhänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi\nrakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen.\nSe oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään\nsyrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian\nälykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut\nyhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle\njotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti\nhaeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa\njäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli\nsanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa.\nMutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui.\nChristophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja\näidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka\nnyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla\nkuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi\nja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla\nLouisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt\nChristophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä\ntarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi;\nja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen\ntarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin\nsilmin:\n\n-- Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä\nhetki näin.\n\nHe istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä\nnukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut\nhiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä\ntästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.\n\nSitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista\nkauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään.\nSilloin tällöin vaikeroi Louisa: \"Voi, hyvä Jumala!\" Christophe koetti\nkääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat\nhuomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti\nhänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään\naikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan\nääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen\nkerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän\nkuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli\nmusta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit\nvingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa\nja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli\nja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen\nmykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen\nropiseva sade.\n\nKun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä\nvuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui.\nSängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin\non kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin\nrikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei\nkontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa,\nkoko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.\n\n\n\n\nSeuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa\nuuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille\nrattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan.\nMutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan;\nsillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin\nentinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä\nvanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein\nvähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään:\nei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko\nturvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja\nauttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan\njoitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus\nvoisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä\nLouisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen\nsurulla.\n\nToisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli\ntullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon,\nja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä;\nhän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti\ntouhuavan näköisenä omille asioilleen.\n\nMatkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti\nsuitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa\nkäveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään\nyhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan\nhuoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin\nsynkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet\nvastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut\nläsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän\nhuonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja\nLouisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin\narkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa\nryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään.\nHän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään\nrakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat\nhiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen\nensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa\noli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään\nChristophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko\npyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä\nolisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa\nyksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä\nsuostumaan kutsuun.\n\nHe menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen\nkuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen\ntyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia\nkuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat\nheidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko\ntyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille\nlukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin\npäästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto\nodotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut.\nAmalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin\ntämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin\nja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui\nsinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin\nasioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin\noli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin\nseurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän\ntohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat\nAmalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan\nneuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle\nmusikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista,\nAmalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui\nsellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli\ntikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel\nmurisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä\nväittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten\npuheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia\nerimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa\nvai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja\nluonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen\nhalveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi\nja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään\nsaakka.\n\nMutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan\nyleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan\nja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea\nja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan\nainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja\nystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät\nyksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja\netteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He\nlopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole\nminkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos\nei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä\nelettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen\naikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan\nsuurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.\n\nKun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki\noli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi,\nmutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten\nloikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä\nuneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun\nhän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää\nja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti\nhän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri\nonnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, -- täällä, noiden\nkunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä,\nmutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän\nhäntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.\n\nMutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa\nkiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta\nkerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä\nja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.\n\n\n\n\nJustus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat\nlevottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet\nhampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta,\nhuonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi\nsiveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän\nseurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin\nhän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin;\nmutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin\nsanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä,\nei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee\npaljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi\nälypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu\nsuurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia\nvai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän\npuhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen\nmoraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa\nvatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä\nja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle\npohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään\nyksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka\non niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet\nviimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen\nluontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin\ntottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa,\njoka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.\n\nJustus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin\nviisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen,\nohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika\nhyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä\nvarmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit,\njoita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin\nluoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen\nruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin\nmies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen\nluonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa\nääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän\noli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: \"Ein\ntrauriger ungriechischer Hypochondrist\" -- \"synkkä epäkreikkalainen\nhypokondristi\"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin\ntarkoin heitä.\n\nAmalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän\noli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt\npuolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti\nliikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima\njaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on\nhyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua.\nVaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa\nvaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin\nkuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun\npuuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi\nmiehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa\ntullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei\nlopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista,\nmiestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa\ntämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi\nniillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta\ntavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä\nse oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se\ntapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän\nsiitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti\nvastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä\nvoitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla\nvastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa\nahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja\nnäyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt\nyllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat,\ntekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä\nsuinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään\npanemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon\nyläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen\nympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä,\nikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten\nkolinaa, täristystä, iänikuista touhua.\n\nPerheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua\ntähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla\nrauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta\nvähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä,\ntuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit,\nsiniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä,\nvarsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että\nhän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan\nliian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa\njäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän\nmuistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa,\n-- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin,\nkädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona\nja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut\nsiitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen\nväsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun\nhän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan,\nniinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina\nkiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai\näidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei\nsiksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän\nesti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä,\nsangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein\nkunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet,\nmutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous:\nvaikenemisen hyve.\n\n\n\n\nChristophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat\nlauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan.\nHienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli\nopettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin\nnämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden\nikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät\nhänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa.\nKun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä\nja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska\nhän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan\nmiellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota\nmukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe\nsellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä,\nettä pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja\nelämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin\nihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun\nhän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään\nrajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden\ntarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä\nkohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin\ntuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen\ntähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset\ntavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä\noli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä\nseikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä\nmoittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita\noivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella\npiilottivat itseensä.\n\nHän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa,\njoka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin\nsalainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä\nrakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut\npaljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia\nystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän\nnähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta\nkuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi\nvääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain\nrippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:\n\n-- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi...\n\nHän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin\nminkä hän itse oli sanonut.\n\nEhkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen\nparemmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä\nmukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta\nainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin\npakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi\nsinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut\naina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä\nnousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän\najatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden\ntuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu\nuudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa\njoksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut\nhänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja\nkolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat\nhe enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu\nitse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja\nvääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai\nrakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_.\n\nSiitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli\nollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli\nkovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja\nperhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään\ntietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat\nalkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta\nhän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan\nhän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia\nmääritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle\npuhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan\nalkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa\nmusiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari\nkertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko\npuhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan\nkiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut\nmusiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken\nkappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja\nkappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset\nhyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli\nyksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta\nja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien\nkajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle\nsilmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen\nilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet.\nChristophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan,\nvaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat\nhänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä\njättänyt julistamatta että \"tämä nyt oli musiikkia\", ja vertaili sitä\nhalveksivin sanoin \"kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin,\njossa ei ole melodiaa\". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä\nmodernista musiikista.\n\nHänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana\ntaiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä\nhänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli\nkuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä\nihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan\nkieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen\naikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot,\njos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa\nkieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi\nkasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän\noli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti\nvakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa,\nettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat\npäinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä\ntai ilvehtijöitä.\n\nNiinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin\nkatkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin\nhän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat\npuolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin\nhän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän\nsitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan,\njohtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan\npoikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi\nluuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa\npieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen\nvoimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää\nvarten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus\nnoiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät\ntoisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen\npian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin\ntuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja\nmyöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa\nmuuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.\n\nVielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo\nnainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja\nvelvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän\nteki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä\nniinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä\nitseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana\nmääränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi\nkuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi\nvoinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan\ntaloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin\nmonissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja\nyhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä\ntuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla\nhetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja\nkiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja,\npöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla.\nOlisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö\nmuuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka\nkunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä,\njonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava.\nVelvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia\nsen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin,\nniinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti\nniitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin,\njotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän\nhyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu\nsilloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili,\nmutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt\ntästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt\nkotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa;\nja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen\nkimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi\nAmalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein\nvähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä.\nChristophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, --\nse oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa\nja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla\ntalon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut\nsiten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa\njännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja\nkun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi\nlyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet\nraivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien\nvalikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen\nvihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi.\nHän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei\npitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi\npitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa,\njos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä,\nkunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!\n\n\n\n\nTämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli\nkeskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan\nääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja\nselvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla\nAmalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut\nloppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut\nsen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen\nkunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen\npuoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle\nalalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.\n\nChristophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä\ntilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä\nei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei\nollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen\nvaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä\najatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti\nhän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään\nkieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän\noli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin\ntaipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä,\nmutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että\nJumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä\npulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän\nliian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa,\nhänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan\nniille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia.\nHe vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta.\nKuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko\nja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?\n\nChristophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä --\nkysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen\nelämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa\nniihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin\nepäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista\nkantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä\nja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi\ntuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta,\nonko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin\nuskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja\nsennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt\nChristophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista\npaikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä\nrakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän\nei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään,\nhän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen\nkoskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen\nomaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin\nkävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin\ntavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä\nmallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään\npulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan,\nmitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia\nkirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle\najanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin\nkauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti\nmuista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi.\nTotta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän\nmieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä\nPyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän\nenemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi\nniinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina,\njolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat\nhänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa,\nvai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt\nhäneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen\nsutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä\nollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin\nmonet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan\najattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve,\njoka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin\naprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän\nkiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko\nhän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä\nälyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä\nsellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt\nratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai\nulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.\n\nHän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä.\nKaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi\nhalusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen\nonnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa\nvastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät\nhäntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä,\nja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet\nasiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset\njälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla\nkysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he\nolleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat\nolkapäitään ja sanoivat hymyillen: \"No, ei suinkaan siinä nyt mitään\npahaa ole.\" Mutta heidän hymynsä ilmaisi: \"Ja se nyt on mukavinta sillä\ntavalla...\" Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.\n\nHän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille;\nmutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt\nvakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen\npuhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen\nja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti\nalun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön\nja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten\nolisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi\nleikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä,\njoihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan\nrauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen\nlauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että\nJumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä\nja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla\nmaailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa\nhän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä,\nettä nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta\nylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut\nolla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä;\nmikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma\nyhdenvertainen.\n\nSiksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi.\nHän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti,\nettä Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe\nryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina,\nmutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska\ntalossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia\ntai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että\nmentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard\noli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään\nitseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi\nkävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.\n\nChristophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan\npari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku\nseikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen,\njoka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän\ntosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard\nloi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen\ntarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.\n\n-- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?\n\n-- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!\n\nLeonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen\nitserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli\npuhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:\n\n-- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.\n\n-- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.\n\nEnnenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että\nasetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin\nluostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla\nkasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu,\nkylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty\nkalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui\nheidän vieressään suljetun portin takana.\n\nLeonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin,\nkuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on\nainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella\noli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin\nsurua. Hän kysyi huokaisten:\n\n-- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?\n\n-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä\nole surullista ja rumaa?\n\n-- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.\n\n-- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.\n\n-- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.\n\n-- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja\npaljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä\nmaailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?\n\nChristophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä\ntuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa\nitselleen, että se oli viisautta.\n\n-- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän\nhetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.\n\n-- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että\nsitten seuraa koko iäisyys.\n\n-- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?\n\n-- Tietysti.\n\nChristophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että\nLeonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka\ninnokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut\nLeonhardia Jumalan luokse.\n\nLeonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten,\nettä Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne\nkohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet\nkuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin,\nevankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän\ntuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin\nkuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja\nettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon\nhänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen.\nLeonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi\nkuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan\njärjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain\nteeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että\nihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt\nrohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa\nsaamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla\nkuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta\nja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen\nälyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin\nesittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden\nsisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän\nyhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että\ntuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua,\nsellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla,\nettä ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä\ntakeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti\nolkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he\npelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.\n\nKun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut\nauttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka\nhäntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn\nuskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi\nuskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta\nkuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon\nhaltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen\naikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta\nJumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää\nkeskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä\nkertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut\npystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä\nnäkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman\nsitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.\n\nTahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa\nsentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei\nsiis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin,\nkuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta,\njoilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella\nitselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli\nvarma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan...\n\nLeonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa:\nmietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen\nsana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä\näänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä\nmaailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän\nnyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä\nyhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista,\nkaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa\nkärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella\nrauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki\nhänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden.\nLeonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan.\nMietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin:\nrukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma\nilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää\nkannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää\nmaailman asioita Jumalan tykönä.\n\nChristophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä\nkasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden.\nHän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia\nsamanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui\neräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä\nepätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui\neräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta\nkuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä\nihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten\nolentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta\nrauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen\nnäkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin\nhäpäistävän!...\n\nLeonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua,\nnimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla\nkaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui\nkirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata\nmallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin...\n\nChristophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään:\n\"Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?\" Kuitenkaan ei hänen oma\nuskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut.\nPelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus\nja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi...\n\nYö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon;\ntähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät\nkalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin\nensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta\nvastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen;\nviimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille.\nKaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin\njuuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi,\nja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli,\nkuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren\nrinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten\nääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen,\ntalouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun\nmaailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon\nsoivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa...\n\nKun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan,\nheräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei\ntuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja\nhänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut...\n\nAivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen\nvalon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen\ntarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni.\nIhminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki\nluhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.\n\nChristophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli\ntapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta...\n\nLeonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin\nheinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut\npilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen\njäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti\nnyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard\ntarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin\nhämmentynein silmin.\n\n-- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.\n\n-- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.\n\n-- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard\npeloissaan ja kauhistuen.\n\nChristophe masensi mielensä.\n\n-- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä\näänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!\n\nHän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.\n\n-- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen\nkasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää\nusko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?...\n\nOli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin\nkanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina\nvoinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja\ntalon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen,\njoka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut.\nNe olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin.\nEpäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja\nhirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa,\nnähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä\npahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen\ntuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä\njälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla.\nHän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä\nkäsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana...\n\nSe tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli\nsiitä alkaen hävitetty.\n\n\n\n\nKoko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti\nChristophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö\nei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana\nkauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän\noli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos\nnainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän\nole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole\noikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin\ntunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita\nlahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen\nlörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei\nChristophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän\nluuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus\nRosaan katsahtanut.\n\nRosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka\ntapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin\nkiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei\nollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei\nhän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt,\nsillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä\ntaikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma,\nniin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää\ntullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen\nenempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat\nlöytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla\nanteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan:\nhe voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin\ntaipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella,\njoka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja\nihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta\nei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet\nuskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon\nnenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia,\nja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen\nitsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa\ntarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli\nhyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei\nlaisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia,\nja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat.\nOllen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän\nsulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan\npessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, --\nhän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä\nosalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli\nkaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät\ntoiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä\nja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden\nrakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään\noltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa\ntekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa\nhiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat\näkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina,\njotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja,\nsulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko\nperheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni\njohonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen\nkasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt\nhetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.\n\nChristophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä.\nHän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma\npaikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin\nkuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä\npakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä\neli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien\ntuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut\nnuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän\ntaloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi\nmuka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei\nhuomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin\nhänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät\nviimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa.\nHän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea,\nja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista.\nVeipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle\nkimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä\ntuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen;\nja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli\nruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella\nChristophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen\nhyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka\nasu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta\nRosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa\npiti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina,\nei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli\nodottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään.\nRosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi\nonneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti\nensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut,\nja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana\nkuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet\nomalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat\nyläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä:\ntalo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.\n\nSeuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman\ntarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut\nselvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän\nkoetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen;\nmutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän\nhuokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei\nonnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton\naate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan\nnähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita\nedestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman\nesineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen,\nkirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän\nhuusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa.\nChristophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut\njoka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti\nkaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti,\nhuusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut\ntakaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut\nkiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi\nnöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä\nepäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti\ntäydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt\nsalata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä\nteeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että\nhänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan\nonnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä\nvoimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat\nryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi\nne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli\nvihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana;\nkaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti\nniitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli\nlamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä\nkoskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti\nhän yhä.\n\nMutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut\nsenkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei\nhän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen\neteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli\nkuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan:\nhän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen\nmielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän\nolisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima,\nettä nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän\nkuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja\nonnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä\nsiromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin\nhyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja:\neräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä\nhuutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut\nminkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut\nhänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa:\nei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe\nnyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että\nhän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan\ntahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää\ntai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse\noli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä.\nChristophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut\nenemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.\n\nEräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli\nvalinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko\ntalossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli\nalemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista,\nvaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan\nkasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin\nnurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen\npelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin,\njotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata\nhukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen\njuoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös,\nheitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen\nullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea\nvasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin.\nRosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta;\nmutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi\nhätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta\nportaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla,\nkumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän\ntasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin,\nettä hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla\nei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa\novi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen\nja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni\nvimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä\nvälittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat\nhäneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa;\nja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa\nvuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan\nei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa...\nMinkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan\njollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.\n\nJa kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle\nainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää\nkuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan\nystävällisemmin kuin tavallisesti...\n\nJotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan\nmielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.\n\n\n\n\nKaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita.\nTuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla\noli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa\njonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen\nitsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa\nja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään\nhämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita\ntyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti\nhyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin\nullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta,\nkatsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että\nChristophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja;\nja hän säästeli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- vielä jostain\nerikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka\nkaikki tiesivät.\n\nRosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan\nsalaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin\nei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen\nuteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta;\nhän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi\nuskaltanut sitä kysyä.\n\nKun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen\nsolmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden\nkuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen\nolkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun\nmiehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat\nnopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:\n\n-- Heistä tulee kaunis pari.\n\nVogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään;\nja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- (ainakin\nhän luuli olevansa sukkela), -- hymähtämällä: \"Hm! Hm!\" mutta niin\nkaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä.\nChristophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan\nmieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein\nhypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei\nChristophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön\niänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta\nhän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi\nvain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel\nvihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen\nkipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri\nlaine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi\nkasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat\nkyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi\ntahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan\nmihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa\nsai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja\nkuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien\nlasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä\nväristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä\nuntuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän\npelkäsi, -- hän rakasti.\n\nÄiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän\nniin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään\nvilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa\nhän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten.\nÄiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa\nsai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse\nvuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa\nsekavaan kuohuun. Suloinen yö... Tuon armaan illan pienimmätkin muistot\nolivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt,\nmitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.\n\nSeuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi,\nsillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja\nensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä\nkiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä\nkoko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. --\nRosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne\nseulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys\noli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:\n\n-- Heistä tulee...\n\nVaiko:\n\n-- Heistä tulisi...\n\nMutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista?\n-- Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma... Mutta, eivätkö he\nsitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä\nkärsiä?... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein\nuskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin\nhän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen,\njoka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella.\nKuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita\nkuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään... Taivaan Jumala! Jos\nse olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sitä\nluullut, jos... jos hän olisikin sievä!... Ehkäpä hän sitäpaitsi\nliioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka\nChristophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe\nolisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos\nolisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit\npuhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen\nvointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli\nniin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä?\nEi saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.\n\nVaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla\nsittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa\nsanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana\nvain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta.\nRakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa,\nhipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa\nsielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan\nrakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan,\njossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun\nrakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja\nomistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään\nsiitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma\nsepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle\nsitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä,\nromaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen\nsentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden\nperustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää:\nhän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli\nhekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen.\nSiinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin\nhänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta\nsiellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista\npakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan\nkuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan\nhuuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee\nlukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.\n\nNoista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän\ntiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen\nkuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi\njälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä\ntoivoton, ettei voisi Christophea voittaa.\n\nJa hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen\nluomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö\ntyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen\nystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen.\nMutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli\nLouisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi\ntuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän\nkoskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi\nLouisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti\nhänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa,\nhän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan,\nsillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta\nhän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista\nitseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa\ntunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki\nhänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan.\nHän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat\nsiinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen\nChristopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen\nnimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei\nvoinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida\nrakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja\nlapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei\ntarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi\nkuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana,\ntekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka\nasuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen\nhellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat.\nLouisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän\naavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän\nei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin\njätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa\njuttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja\nkohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi\nhänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa\nvasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nKun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan\nhuolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti\nkiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu\nRosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä\näidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe\nRosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois\nsalaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta\nkymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän\nolisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin,\neikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia,\njoita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän\nmuutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli,\nettä se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä\nhartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden\nherkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi\ntoivoo, lopulta myöskin täyttyy. -- Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan\nmuuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen\nmuun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?\n\nMutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa:\nmutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä\noli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää\nChristophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi\nhänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois\nja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.\n\n\n\n\nChristophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä\nrauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin\nmurtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa\nhuumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään.\nSe hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa.\nKaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti\nhäntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien\nhermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan\nkasvoi.\n\nTämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan\nhienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien\nsekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa\nja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen\nsaisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti\nsyntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain\nmullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko,\najatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan,\ntuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.\n\nKoko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi\nniitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei\nlaisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa\nhajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli\nhänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa,\nunet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui\nhänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään;\nhän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli\nitseltään, oliko hän tullut hulluksi.\n\nPäivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä\nsielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut\nmitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta\nvastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan,\njotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala,\ntaide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi\nmuruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi,\nvoimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin\nraato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta\nmihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä?\nHän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa\nvoimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei\nonnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä,\nja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi.\nViimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen\npäätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen.\nHänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin\ntunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi\nkatoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla.\nPäivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi\nammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi\nkoko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja\nihmiset, -- hän itsekin, -- muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki\nyhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin\nhänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen\nrattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen\nkanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä\ntyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia,\njotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli\nitseltään:\n\n-- Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja...? Hän ei uskaltanut edes\nsanoa:\n\n-- ... ja minulla.\n\nSillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen\näänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän\nliikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin\ntornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän\noli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.\n\nNiin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä\nja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi\nilloin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi\nyhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua\nmahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin\nvallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan\norkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän\ntahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin\nhän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein\nkiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut\nsille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä\nja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen\ntarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin\njokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla\nsitkeydellä.\n\nNiin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä\nja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre\ntuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo\nhimot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin\njousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka,\n-- mitä tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylkää\npois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän\noli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi\nitsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan\nvasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt\nitse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät\ntahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan,\nettä aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän\ntulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei\nkuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi\nnyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti\nkatkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin\nmikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut\nmitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista\noliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa\nalta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut\nmitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua\nkasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä\npystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän\najatteli, että hän oli kuollut...\n\nChristophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja\nnähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa\nputoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi,\nnuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu,\nniin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin\njuoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä\niskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan\nhetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin!\nToinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.\n\n\n\n\nHän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän\nääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei\ntehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä\ntyötä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut\naprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko\nelämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa\nei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt\nlukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta\nsaanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta:\nteoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin;\nniistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki;\nhän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi\nniiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät\njälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.\n\nHänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki\ntalossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta.\nSankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön\nkynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut\nmennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden\nnielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua,\njoka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen\nkurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos,\nvarjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä\nkarmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei\nolisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain\nkertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa...\n\nYhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato:\ntulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan.\nLiikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja\nvaltava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien,\nhedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman\nja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten\nkahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän\nvapisi... Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä\nvalo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että -- hän oli\nJumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui\npuhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän\ntäytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin\nkosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin\nChristophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi\nluonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan,\nhän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä... Jumala-kuiluun!\nJumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen\nelää, -- ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, -- elämän raivosta!\n\n\n\n\nKun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei\nhän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna\nherätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu,\naivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä\nheijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana\nmurskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta\nenemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä\nalkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken\nharha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon\nkäskystä.\n\nKuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se\ntoistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla.\nSellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin\nodotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, -- tuskin\nennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, -- että aistimus oli\njo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja\nhän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen\ntulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita\nvälkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä\ntuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja\nsekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki,\njoka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä,\närsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää.\nKaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura,\nyksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen\nsieluunsa.\n\nHän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään\nkaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien\nyksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli\naivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa,\nvapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui,\nhänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa\nei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se\nei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen\ntervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.\n\nHän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut\nniin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut:\n\"Sesam, aukea!\" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas\nvirtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit,\npuut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen\nkieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.\n\nJa tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut\nlaisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina\npäivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen\nuteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta\nmaailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut\nmitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää.\nOliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne\nolivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus\njulman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja,\najattelematta, että ne kärsivät, -- ainoastaan ilosta nähdä niiden\nhullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli\ntavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena\nhänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin\nkoettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon\nliikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli\ntosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt\nrikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän\ntuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse\nkoettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin\npelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. -- Ja nyt\nkaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan\nvalon lähteitä.\n\nChristophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja,\nhyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten\nkuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin\ntanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät\nvinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja,\nliukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu\nvalkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni\nnäkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon\nsäteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen\nfanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne\nraikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten\njumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa,\nlainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää\njärven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja\nrakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat\nilmoihin, kuulumattomiin.\n\nKaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä\nsuurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi\nmyöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa,\nhän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän\nvoimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota\ntuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli\nmelkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi\nolemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja\ntukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden\nkaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta\nolemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin\nsade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon,\nnyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti\nkaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui\nhekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen\nvirran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että\nhän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään\nolento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa,\nettä yksin kuolema -- ehkä -- vapauttaa.\n\nMutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe\nautuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea\nuuden vankilansa rajoja.\n\n\n\n\nAlkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä\nja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita\ntoinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka\neli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä\njääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana\nlyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki\nnyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei\nhäikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä\nlaisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän\nsaakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne\neivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön\nhirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne,\nsiinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä\nnähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä\nsääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee\nsulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa.\nElämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain\nliihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois...\n\nChristophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää,\npolttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla\nvoimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti\nrajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän\nsyleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä,\nsyödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.\n\nKerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi\nvalo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa,\njossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt\nvalo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet\nläikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan\nniityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät.\nLäheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään,\npaitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja\nkokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä\notsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen\nihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän\nsisäänsä auringon viimeiset säteet.\n\nHän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten\nnäki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän\ntarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä\najatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän\nkatseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa.\nTyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui\nnyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa\nniskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti,\npurkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä\nkaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi\nsuunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja\nsierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan\nhäntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen\nhikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi\nhäntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui\nirti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet\npahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni\npoikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä\nhänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe\npunastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi\nja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut\ntila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä\nhän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä\nsaattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho\nvietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä\npuolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän\npakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima\nhänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna... tuossa paikassa...\ntuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon\npoikki, päästäkseen maantielle?... Pääsisikö hän sinne edes? Eikö\nhän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja\nsilloin?... Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli\npuristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot\nkelpasivat. Rikoskin?... Kyllä: vaikka rikos... Sydämen sekasorto sai\nhänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä\nilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka\noli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat\ntytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän\nsulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän\nei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä\npakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi\njoutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän\nkammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut\nhänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli,\nettä kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut,\nettä vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on\nsuljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu\npujahtamaan.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nSABINA.\n\n\n\n\nYhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui\npohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori\nnainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva\nSabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen\nhallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä\nlisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka,\njoka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin\nköynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa\nharvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan,\nkaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan\nvanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja\nkäytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut\nhuomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti\njuuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä\nhyötynyt mitään.\n\nRouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut\nkäydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan\nkaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin\npuutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään\nkunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä,\n-- varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa,\nettä se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi;\nrouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan\npalvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään\nhuoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili\nveltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.\n\nChristophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan\npaljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia\nkuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea\nuutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei\nviitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi\nkuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut\npukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen\nvilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin\nkäsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti,\nvilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja\nunohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden\nhervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli\nvain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt\nhänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta,\nja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa\nkuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo\nleski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti\nulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa\nsellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin\npöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta;\naina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen\njälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella\npäivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.\n\nUsein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku\nostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella\npari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän\nilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, -- etsi ostettavaa, jota\nhäneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, -- ja jos hän ei sitä\nlöytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten\njoskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen:\nkantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, --\nniin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei\nvälittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai\nhankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät\nmuualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä\ntuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä\neikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan\nvälinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa,\nmenettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa,\nvastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he\ntulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.\n\nHän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat\nja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien\nharsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä\npikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari\nerotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle\nnyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman\nmöyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava\nkuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka\nvaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa\npeijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot,\nliikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta,\n-- vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa\noli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman\ntuhruinen, -- niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja\nsuloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään\nraitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet\nhäntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei\nhäneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen\nkiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan\nitseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:\n\n-- Kiitän!... Vielä, vielä! Katselkaa vain!...\n\nMutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt\ntehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.\n\nEuler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine.\nKaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys\nhänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias\nvälinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen\niänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen\nmiehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot\nraha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja\nsuuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita\ntottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä\nheitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta\nmiellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan\nkuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen\nepäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät\nvelvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin,\nkinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli\nEulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon\nihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen.\nEttä nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä\npäiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun\nhe uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma\nkaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli\nrajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa\nvielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel\nhaki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet\nkeskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet\ntuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa.\nNämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä\npöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin\ntottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi,\nettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi\nei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja\npaljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin,\nsallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen\npersoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä\nkohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin\nsiksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.\n\n\n\n\nPäivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella\npaahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa\npaikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun\npuoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon\npääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne\ntulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel\noli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut\naikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin,\nettä nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa\neivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen.\nKun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan\npahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän\nmeni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena\nseurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka\npaikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin\nsisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän\nitsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello\nyhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja\nChristophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati\nvelvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona,\nmilloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa.\nYksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti\nhäntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin\nkoirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa,\nhiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta\nkaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat\nedestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään\nollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista\nruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä\niloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät\nensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus\nlaskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita\noli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan\nmielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa\nkanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle\njotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin\njuttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään\nhorteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.\n\nEräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin,\nnäki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli\nhiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin\nvälillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon.\nChristophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet.\nHänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa\nei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä\ntyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli\nhalu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen\nkuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin\nlamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä\npolvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa\nalkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos\nvielä vähäksi aikaa.\n\nKello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät\nyksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun\nniitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja\nsammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo.\nVallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet\ntoisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet\nolevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän\nhajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma\noli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla\nverenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa;\nkalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat.\nSeurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat\nympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista\nseinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.\n\nIstujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja\naikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä,\nkumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös\nkamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui\nsiinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja\nmeni maata.\n\nSeuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti\nikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat\nuutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät\nkiinni siitä lähtien aina.\n\n\n\n\nChristophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät\njälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi.\nLouisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän\nkamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen\nulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä\ntotutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja\nChristophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa\nsitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili\npikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni\nhän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän\nviipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan.\nHän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja\ninttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan\nhameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle.\nSilloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli\nvilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina\nkatseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia\nkatseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.\n\nPikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla\ntoisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen\nsävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira\nraotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen:\nsilloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku\ntyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi\najettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa\nnauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä;\nja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen\nlaisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään\nhänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka\ntoisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan\nhänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui\nLouisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä\nniin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman\nvastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.\n\nLouisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja\nSabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina\ntahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi\nhäntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt,\npitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se\nkävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan,\noli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari\nsanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku\ntyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän\nChristophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja\nsyleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi\nomituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua\nirti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli\nhäntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan\nmaahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari\nvähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo\nvelvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei\nollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän\nainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:\n\n-- Tänä iltana oli niin kaunista.\n\n-- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.\n\n-- Pihalla ei ollut raitista ilmaa.\n\n-- Niin, siellä oli tukahuttavaa.\n\nKeskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa,\nettä oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää\nnäyttäytynyt.\n\nChristophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana\nja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa\nläsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä\njälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta;\ntunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita\nja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset\nja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista.\nChristophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta\nSabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina\nollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon\nmenestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa\nvaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe\nnoudatti hänen esimerkkiään.\n\nYhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui\njälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa.\nSabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin\nomalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin\npäästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen,\nhiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan,\nlentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme\nsanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen\nepämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista.\nHe vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät\ntienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun\nkello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.\n\nSeuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he\ntyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät\njotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat\nsamoja asioita.\n\nSabina naurahti ja sanoi:\n\n-- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen\npuhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.\n\n-- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa\nmieltä kuin te.\n\nHe nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.\n\n-- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.\n\n-- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.\n\nSabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.\n\n-- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin\nmukavaa. Te kun olette turvassa.\n\n-- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.\n\nSabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä\nhurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista\nilmaa.\n\n-- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen\nruumistaan.\n\n-- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.\n\n-- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.\n\nHe vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä\ntoisiaan. He hymyilivät kumpikin.\n\nKuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään,\nvaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla\ntavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi.\nEräänä iltana kysyi hän leskeltä:\n\n-- Pidättekö te musiikista?\n\n-- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä\nymmärrä yhtään mitään.\n\nMoinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt\nihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat\nkuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui\nnyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän\ntunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.\n\n-- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.\n\nChristophe tarjosi hänelle omiaan.\n\n-- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.\n\n-- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta.\n\n-- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.\n\n-- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.\n\n-- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?\n\n-- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei\nkoskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi\nlukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän\nkirjan nurkkaan.\n\n-- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.\n\n-- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän\nsäilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.\n\n-- Teatteriako vartena\n\n-- Oh, eipä liioin.\n\n-- Eikö rouva siis käynyt teatterissa?\n\n-- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona\non mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.\n\nSiitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä\nteatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.\n\n-- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen\naikaa.\n\n-- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:\n\n-- Onhan sitä tekemistä!\n\n-- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.\n\n-- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.\n\n-- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?\n\n-- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan\nyksin.\n\n-- Mutta mikä sitten?\n\nChristophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.\n\n-- On niin paljon, paljon, kaikenlaista!\n\n-- Mitä?\n\nRouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut\nmuuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää\nse, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan...\nSiihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin\nollakseen tekemättä mitään...\n\n-- Eikö teille tule ikävä?\n\n-- Ei koskaan.\n\n-- Vaikka ette teekään mitään?\n\n-- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää\ntehdä jotain.\n\nHe katsoivat toisiinsa nauraen.\n\n-- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla\ntekemättä jotain.\n\n-- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.\n\n-- Olen viime päivinä oppinut.\n\n-- Opitte kyllä, kun aika tulee.\n\nChristophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi\nkamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina.\nHän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen\ntuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei\nmitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää\nhänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta\nheti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan\nniin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän\nparemmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.\n\n\n\n\nTyöstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui\nharvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen\ntoisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai\nraoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä\ntötterön namusia.\n\nEräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa\nliivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt.\nKaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina\noli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen.\nChristophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan\nnappivarastoja.\n\n-- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää\nkatsoko, kaikki on nurin narin...\n\nSabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän\ntuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:\n\n-- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä\nlähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan.\nChristophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.\n\n-- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?\n\n-- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä\nhävetti kuitenkin hiukan.\n\n-- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen\npäivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen.\n\n-- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.\n\nSabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei\nuskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.\n\nHe pakisivat sitten edelleen.\n\n-- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö\nmenekään Liisin luo?\n\n-- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat\njärjestyksessä.\n\n-- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää\nodottako niin kauan!\n\nTämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi\nlaatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:\n\n-- Antakaa minun hakea, eikö niin?\n\nSabina juoksi hänen luokseen estämään:\n\n-- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä\nole...\n\n-- Lyönpä vetoa, että teillä on.\n\nEnsimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden\nsellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi\nkaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja\nryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.\n\nPäivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun\naskeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe\noli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle.\nHän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui\nvalitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa\nja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina\npunastui. Ja myöskin Christophe punastui.\n\nLapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei\nhievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma,\nettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän\npiteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas\nChristophen polvilta:\n\n-- Minkä tähden te ette sano mitään?\n\nSabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi\npermannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon,\nhän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle.\nSabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten.\nHän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.\n\n-- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut\npäätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:\n\n-- Hyvästi.\n\n\n\n\nSunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät\nkirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt.\nChristophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet\nistumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen\nhuutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan\nleikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan\npäivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli\ntarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan;\nja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle\nvihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.\n\n-- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.\n\n-- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina\nvakuutetulla äänellä.\n\n-- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen\nasemassaan.\n\n-- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.\n\n-- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.\n\n-- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.\n\n-- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä\nasiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista\nimarreltu.\n\n-- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain\nsuuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi\nnopeasti puheen muualle.\n\n-- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa\nrauhassa nauttia puutarhassa.\n\n-- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat\ntoisiinsa.\n\n-- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei\ntiedä enää, missä onkaan...\n\n-- Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun\ntekisi mieleni hänet kuristaa!\n\nEi tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.\n\n-- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.\n\n-- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.\n\n-- Tyttöraukka! virkkoi Sabina.\n\nHe vaikenivat.\n\n127\n\n-- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe.\n\nSabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas,\nChristophe huomasi, että Sabina teki jotain.\n\n-- Mitä te siellä teette? kysyi hän.\n\n(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona\npuutarhojen välillä.)\n\n-- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti\npolvillaan; minä silvon sokeriherneitä.\n\nJa Sabina huokaisi raskaasti.\n\n-- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.\n\n-- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.\n\n-- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte\npäivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos\nvalinta olisi mahdollista.\n\n-- Se on varma! huudahti Sabina.\n\n-- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan\nyli ja tuli hänen luokseen.\n\nSabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille\nhänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä\nkuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös\nvatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli\nSabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan\nmustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja\njalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei\nuskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.\n\nIlma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen\nhenkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta\nympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.\n\nPikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He\nolivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa\nsanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan\nhelmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan:\nhänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan\nsormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa.\nHe istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa\ntuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe\nhänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään\nja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi.\nChristophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta;\nhänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi\njalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki\nläpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet\npuristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja\njäykistyneenä Christophen puoleen?...\n\nHe heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät.\nChristophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle.\nSabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe\nkääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat\ntoisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina\nsulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni\nhuoneeseensa...\n\nKun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi\nChristophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän\nriensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa\nkohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin\npuolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja\navaavan hänelle käsiään.\n\nHän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi\npuutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta\naidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken\nluullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin\nkiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli\nmenossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi\nhuoneeseensa, luullen nähneensä unta.\n\n\n\n\nRosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut\nepäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on.\nHän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin.\nMutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä\nlaisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista\nmahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.\n\nEräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän\nkoruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä\nonnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan\nChristophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen\nselkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja\ntehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi\nChristophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään\nvalmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla.\nVaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan,\noli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat\nhänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.\n\nRosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten\ntavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt\nvielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti\nChristophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen\npimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe\nvavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen.\nRosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä.\nChristophe työnsi sen kärsimättömästi pois.\n\n-- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.\n\n-- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi\nChristophe kuivasti.\n\nRosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:\n\n-- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha,\nniin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!\n\nRosaa itketti:\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.\n\nChristophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa\ntyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi;\nja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut\npuhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli.\nParhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan.\nHän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän\nvirkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti\ntuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa\nnäki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi\nnyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin.\nSabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta\nivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli\nmennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut\nhänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja\npyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan,\nvirkkaen kuivasti hyvää yötä.\n\nRosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe\noli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti\nsisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua\näitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän\nnyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään,\nmitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa\neikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän\ntunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään\ntarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.\n\nSeuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin\ntoivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli\nitselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä.\nVarmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui\nsiihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei\nitselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen\nrakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen\nsaanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin?\nKuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä\nnaista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin,\nChristophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi\nkuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt\nmitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe\npuolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään,\nsanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys\nnousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui\npäättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen\nkohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan\nlähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.\nRosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli\nheille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän\nei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo\ntungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa\nvielä toisinakin päivinä.\n\nSeuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä\nportaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.\n\nJa sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina\nolivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta\nkuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli\nriistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut\ntätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut\nkoskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen\nhänellä oli omissaan.\n\nSabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi,\nettä Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse\nrakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja\njulmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt\nvain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.\n\n\n\n\nJäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä\ntuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja\nantaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän\nei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä\npuhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.\n\nSykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen\nChristophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi\nkuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo\naavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä,\nkun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta\nkoskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki\nhänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki\nSabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa,\nsoman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista\ntuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan\nruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana\nkuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että\nhänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä!\nMiten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä\nei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän\noli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei\nhäntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan;\nja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa\nnousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä\nruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä\nSabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...?\nRosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs,\nvälinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää\nkuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään\nnukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja\nsellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka\noli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea,\njota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli\njo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt?\n-- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain\nloukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli\nvoimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä\neikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin\nkatui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia\nvastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei\nsäälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti\nnyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan\nlähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt.\nHän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle\nparhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen\nrakastamansa ihmisen kimppuun.\n\nRosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä\nkaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren\nnaapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin\nukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut\nsuunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa\nRosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta\npersoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen\nkohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä\nkanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan\ntoisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä,\nettä Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle\nkäsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.\n\nAmalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle\nuudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn\npuhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat\nhänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä\nhänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää\nsyitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa\netevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin\nhyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta\nja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian\ntungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä\nepäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista\nsaakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän\nlevitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän\nei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin\nkautta rantain.\n\nChristophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin\npalttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja\nrukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta\nsilloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.\n\nJa yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään\npöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin\nnaisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä\nluonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa,\njoka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei\npuhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin\nvoitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä\nenemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen\nhyvyytensä.\n\nAmalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys\nloukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille,\nettä oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki\nanteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä\nkoskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa\nvelvollisuuttaan!\n\nSiihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus\noli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä,\njoille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava,\nkaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita,\npalvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala\nvarjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin\nrutolta!...\n\nRiita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut\nmissään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe\nnäyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa.\nHän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti\nhänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa\nvoivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan\nsydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että\nChristophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli\nkatkerasti.\n\nSillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa\nkärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.\n\n\n\n\nJoku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui\nmuutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa\nristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin\nChristophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä;\nmutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä\nkiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.\n\nSabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa,\nvarmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli\nkuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin\ntunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen\ntähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se\nSabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja\näidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi\nmenemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat\nlähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat\nonnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena\nkauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin,\npinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo;\nja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi\nylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut\naikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt...\n\nMylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa\nkaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia\nkutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien\npunaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla\nkiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot\nkasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä.\nHe eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille\nmatkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä,\nkun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat\najaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin\nsilmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai\nohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri\nmilloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä;\nmelkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella:\nniinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla\nnäki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta;\nmutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin\nnyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan\nmielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat\nvieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi\nhän hänelle koko ajatuksensakin.\n\nMyllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen\nja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla\nmetelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri\nBerthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat\nolivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina\noli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet\nmaahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa.\nChristophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle\nveljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja\nettä veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin\nsiskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen\ntottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena\nasiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään\nollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä\nrakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä\nmillänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.\n\nChristophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä\nniinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi\nkummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on\ntätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori\nja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään\ntilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa,\nlähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle.\nSen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma,\nkun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä,\noli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet\ntahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus\nlisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta.\nSabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa\nvilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta\nChristophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe\noli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään\nhuolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin\nriitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt\nvähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä:\nmoinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.\n\nRuokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään\nkookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun\nmentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan,\nvaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan\nhuomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi\nhän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä\näänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä\nhän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi\nvoinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli\nyhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään\nrakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein\niloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili\ntoiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään.\nChristophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina\noli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi,\nettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit.\nJa kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän\noli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista,\nei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt\nvenheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt\nSabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan\nsamaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä\nollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi\nvastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi,\nellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat\nkohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän\niloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis\nilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon\nihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää\nnäkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi\nhuvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.\n\nHeitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan,\nkoettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät\ntoisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden\nkupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät;\neikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat\ntehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät\ntoistensa seuraan.\n\nAlettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan\nkuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun\nmatkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun\nsäveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi\njoku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he\njäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni\njuhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein\njäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.\n\nHe palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin\njokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät\nsoutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli\nveljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli\nheidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet\nmitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat\nikäänkuin väittivät: \"En minä teitä katsele.\" Mutta silmäykset\nsanoivat: \"Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!...\nSinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!...\"\n\nTaivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko\nsammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa\nhartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe\npujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka\npistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat\nkalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei\nliikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta.\nChristophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi\nsilmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin\nsilmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin\npäivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:\n\n-- Oletteko sairas?\n\nSabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:\n\n-- Minulla on kylmä.\n\nMiehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen\njalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään\nvuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan.\nAlkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat\nsoutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan.\nJoen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin,\nsiellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat\nmyllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.\n\nKeittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade\nloppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli\nkolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi\nSabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he\nmolemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei;\nhän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat\nvaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt\nvaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi\njäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se\nainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli\ntyytyväinen.\n\nSuloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan\nsavutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä.\nHeidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti\nSabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi,\nja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja\nkohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea,\nja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä\nkälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan\nhäntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa\nsormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina\ntiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina\nhymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta\npuhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan\nkoettaa.\n\n\n\n\nChristophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän\nkamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe\nhuomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni\nlevolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli\nulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa.\nRajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut\nsulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan\nkanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut\nhiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään.\nHän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä,\nseinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän\noli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan\nhänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se\nvain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan\näänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois\nvuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut\navata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän\nkosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin...\n\nHän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki\ntaas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma.\nKuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen.\nHän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan\nintohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei\nvoinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota\ntuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli\ntuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas\nja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan\nkauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi\nniitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen\nnauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän\nolisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa,\nrakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota\nrakastaa?...\n\nHän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja\npelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.\n\nToisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon\npaasilla, väristen vilusta.\n\nNiin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät\ntienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat\ntoisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana,\nettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä,\nodottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein\naikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan\neteen.\n\nSilloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin.\nHän rukoili huulet avaimen reiässä:\n\n-- Avatkaa!\n\nHän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen\nläähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta,\njäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä\nmennä vuoteeseensa...\n\nHirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat\njälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot\nkiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa\nikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea\nsarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen...\n\nChristophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli\nihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua\nkahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon\nomistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli\nvilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä\naamuna.\n\nChristophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan\npalasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä\nsumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo\nnäytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän\nitsekin oli kuin mikä aave.\n\n\n\n\nKotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat\nkauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan\nkanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä.\nSabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin\nhuoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi\noli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä.\nHe näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui\nvaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi\nuutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen,\nhiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan\nomiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat:\nhe olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia\nsattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he\npunastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä\nhulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän\noli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston,\njota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät\nhe kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian.\nMutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta\nvihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea\nahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan\njäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista;\nvaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä\nvapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut,\nmitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli\ntarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.\n\nChristophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja\nKölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen\ntilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa\nkotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen,\njonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja\nlopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin\nsielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat\ntoisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin\nrakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä\nKölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.\n\nChristophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin\nomituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin\nkaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla,\nviimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan,\npaistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe\ntuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan\nnähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin\npidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut\nSabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko,\nhellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti\nhänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina\nojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää\nhyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä\nkoskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: \"Olkoon\nrauha välillämme...\" Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän\nkumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää\nkättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa\njuureen, sanoa hänelle: \"Minä rakastan teitä\"... He katsoivat vaieten\ntoisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti\nSabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe\nkääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa\nuudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia,\noransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja\nkuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia\nolkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu.\nChristophe kysyi:\n\n-- Kuinka te voitte?\n\nSabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa\nvastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin\nolisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa\njälleen.\n\nChristophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:\n\n-- Minä lähden huomenna.\n\nSabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:\n\n-- Te lähdette? toisti hän.\n\nChristophe kiiruhti lisäämään:\n\n-- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.\n\n-- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.\n\nChristophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta\nsitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.\n\n-- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana...\n\n-- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä\nkatsomatta Christopheen.\n\n-- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.\n\nChristophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo\nvastannut.\n\n-- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen\npäivän päästä.\n\nSabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian\nleikiksi:\n\n-- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.\n\n-- Nukun, vastasi Sabina.\n\nHän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.\n\n-- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen\npuoleensa.\n\nHänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:\n\n-- Jääkää! Älkää lähtekö!...\n\nChristophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää,\nmiksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän\nodotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:\n\n-- Minä jään...\n\nJuuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa\nilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja\nmeni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen,\n-- ja katosi.\n\n\n\n\nChristophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit\npitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli\nvitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän\nsaanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.\n\nSeuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan\noven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan:\nhänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai\nnäkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa\nennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että\nSabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi.\nJa mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä\nperuuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit...\nSitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan\nSabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa\nhänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten\nSabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan\nkiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.\n\nHän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja.\nMutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen\nsydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa\nkaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana\nkuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää\najatellut.\n\nKoko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan\nhänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset\nja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon\nuutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella\ntyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran,\nviidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka\nahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut\nSabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta\nhänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut.\nHän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään\nihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään\noli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli\njuonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi\nylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se\njuuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän\nsen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut\nsuinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui.\nMutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella\ntuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että\nse iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen\nenempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin\nyllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä\nmuistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.\n\nHän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa\npidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin\ntahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis\nollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli\nSabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut.\nOlipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä\nedes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut\nsinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten\ntietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa\nodotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko?\nKoskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään\nSabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä\ntoisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen\ntunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä?\nAina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin\nsattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he\nolivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat\nrakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin\nne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli\nkuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä,\njonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh,\nsitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!...\n\n\n\n\nKello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan\nsiellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut.\nChristophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen\ntuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti\nnukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta\nhän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista\nruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja\nnäki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa\nja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa\nkäännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän\ntuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä\npahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi\npihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle\nruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!\n\nRosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön.\nKaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään,\nvaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan\nkoskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa\nvastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta,\nettä hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa\nkuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät\npitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan.\nSitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään\nsiitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe\nhuomasi sen ja kysyi:\n\n-- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?\n\nRosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen\npuoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin\nChristophen käsivarsiin:\n\n-- Oh, Christophe...\n\nChristophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.\n\n-- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:\n\n-- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus...\n\nChristophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:\n\n-- Täällä?\n\nRosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.\n\nChristophe huudahti:\n\n-- Sabina! Rosa itki:\n\n-- On kuollut.\n\nChristophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa,\nhän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi\nhuutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.\n\nRosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä\nja itki.\n\nHeti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:\n\n-- Se ei ole totta!\n\nHän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän\ntahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä\nvirtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.\n\nRosa kohotti päätänsä:\n\n-- Christophe! sanoi hän.\n\nChristophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa\nkumartui sanomaan hänelle:\n\n-- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös:\n\n-- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.\n\nRosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä\nsokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki\nvajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti\nistumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen\npinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi\nChristophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän\nheittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut\nhänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen\nvoivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet,\nja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli.\nHän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa\nei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä,\näidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä,\nottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä\nhänen ympärilleen.\n\n-- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:\n\n-- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:\n\n-- Älä sano niin, Christophe.\n\n-- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä\ntoimittaa elää?\n\n-- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan...\n\n-- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai\nkuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin\nvain häntä, vain häntä!\n\nChristophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei\nvoinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä\nkuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea\nlähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin\nkoskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää.\nRosa itki hillittömästi.\n\nJonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:\n\n-- Mutta millä, millä tavoin?...\n\nRosa ymmärsi:\n\n-- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet\nvietiin...\n\nChristophe voihki:\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?\n\nRosa vastasi.\n\n-- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä\nilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.\n\nChristophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut\nhäneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:\n\n-- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään?\n\nRosa pudisti päätänsä:\n\n-- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen\nkatseen. Rosan sydän aivan suli.\n\n-- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi\nitkien Christophen kaulaan.\n\nChristophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän\nkaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:\n\n-- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?\n\nRosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä\nvastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.\n\nTuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:\n\n-- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän\nei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin.\nNäki, että Rosa rakasti häntä.\n\n-- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.\n\nKuului Amalian ääni.\n\nRosa kysyi:\n\n-- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.\n\n-- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten,\nsitten vasta...\n\nRosa sanoi:\n\n-- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.\n\nChristophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde\npääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta\nkuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa\ntallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty\nuusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa\nitseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut\nymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut\najatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun\nhuomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä\nsurkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus\noli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli\nvoimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa,\nvaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet\ntähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu\nepätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei\npelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi\ntunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi,\n-- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut\nvuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma\nhän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän\nei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku\ntyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen\noli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä\nkoko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli:\n\n-- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?\n\nJa edelleen:\n\n-- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään,\nhuomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut\nsaamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut\nsanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla,\nkoskaan ei hän sitä saa tietää...\n\nJa yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän\nmuisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja\nsilloin hän vihasi Rosaa...\n\nVajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi\nhaparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli\nvastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä\nitseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.\n\nRosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe\noli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla\nsanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka\nsaattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:\n\n-- Milloinka hän...?\n\n(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)\n\nRosa vastasi;\n\n-- Lauantaista viikko.\n\nEräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:\n\n-- Yölläkö?\n\nRosa katsahti häneen kummastuneena:\n\n-- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel\npalasi Christophen mieleen.\n\nHän kysyi vavisten.\n\n-- Kärsikö hän kovia tuskia?\n\n-- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein\nollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti\nhuomattiin, että hän oli mennyttä.\n\n-- Entä hän itse, huomasiko hän sen?\n\n-- En tiedä. Minä luulen...\n\n-- Sanoiko hän mitään?\n\n-- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.\n\n-- Sinä olit siellä?\n\n-- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin,\nennenkuin hänen veljensä tuli.\n\nChristophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle\ntuli:\n\n-- Kiitos!\n\nRosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi\nChristophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:\n\n-- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua?\n\nRosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä\nvoidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti\nitseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:\n\n-- Hän ei ollut enää tiedoissaan.\n\n-- Ja hän puhui?\n\n-- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.\n\n-- Missä on hänen pikku tyttönsä?\n\n-- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.\n\n-- Entä -- _hän_?\n\n-- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.\n\nHe alkoivat taas itkeä.\n\nRouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään\nuudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut.\nSiitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt\noli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän\nitse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!\n\nHän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä:\nsiinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle\ntuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut\nhänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat,\nmissä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli,\nettä tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan\nrakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä,\nkietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana.\nChristophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä\nruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen\nelämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä\nolikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan\nmitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta\nitsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt\nSabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan,\nei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai\nChristophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen\nkiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan\nsiruun, mielipuolen vahvalla uskolla:\n\n    \"... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi,\n    resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi,\n    se l'un nell' altro amante si trasforma\"\n\n    \"... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut,\n    eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket.\n    Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu.\"\n\nChristophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne\nolivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta.\nJokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen\ntoivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka\ntaistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja\novat kuolleet.\n\n\n\n\nHän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko\npäivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän\nkarttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut\nheissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin,\njoten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He\ntiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä\narvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä.\nMutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti\ntekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.\n\nHeidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja\nvaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli,\noli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan\nyhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se\noli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin.\nNyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet,\noli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he\nsangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta\nhän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen\nisäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt\nheistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan\nRosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin)\n-- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä,\nkysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä\nkaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan,\nolisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe\nnousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen\narkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka\ntoiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut\nainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle\nhän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei\nkukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä,\ntuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein\nkolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle\ntuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada\npuhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi\nkuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei\nollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen\nhänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että\nyksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät\npuhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi\nollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa\nkanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja\nvapaaksi henkilökohtaisista aikeista.\n\nEikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän\nkoetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa\nhäntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista\ntunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi\nniitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän\nunohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki\npäivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista\npelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen\nkatoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...?\nVoiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä\ntuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän\ntukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta\ntoivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se\ntoivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja\nloi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki\nChristophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän\neli, kun taas tuo toinen oli kuollut.\n\nMylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan\nkaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven\nedessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet,\nkaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä.\nSe oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse.\nPorttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.\n\n-- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen\nkättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi\nolimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja\nkuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä\nsaakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta!\nHän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista\non elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos,\noikein hyvin!\n\nMies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli\nSabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi\nChristophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän\nrakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun\nystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt\nChristophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan\naavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen\nläsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto,\nmuisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo\nSabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat\nChristophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan.\nYksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon\nmiehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin\nvaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti\nhänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili\nhänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin\neräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki\nkaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt:\nhänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja\nhän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:\n\n-- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.\n\nJa hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus\nkuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa\nja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa,\nettä tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei\nChristophella ollut sydäntä.\n\nChristophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan\ntavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut\nitselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut\nolla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt\nnoiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän\nnäki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa:\n\"Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta.\" Hän tahtoi\nrukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei\nhäneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut\npyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen\nrakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut\npaljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa,\nolisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi\nkestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa\nsirpalettakaan haaksirikosta...\n\nJa kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan\najoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä\nloittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi\nChristophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa\najatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin\nitse kuolema.\n\nOveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin\nuudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään,\nhän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä.\nChristophe kohotti vihastuen päätänsä:\n\n-- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!\n\nRosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän\nsammalsi:\n\n-- Christophe...\n\nChristophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet\nsiinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:\n\n-- No niin, mitä sinä tahdot?\n\nRosa vastasi nöyrästi:\n\n-- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle...\n\nChristophe näki jotain Rosan kädessä.\n\n-- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin\nBertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se\nolisi sinulle ehkä mieleen...\n\nSe oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli\nkatsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin\najanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen,\njoka hänelle sitä ojensi:\n\n-- Oh, Resi!... äännähti hän.\n\nHäntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi\nja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen\nkättään:\n\n-- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän.\n\nRosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin;\nhän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen\ntahtovan sanoa:\n\n\"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta...\nanteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule\nrakastamaan!...\"\n\nRosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe\nsuudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe\nkuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli\nkatkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle\nkärsimystä.\n\nNiin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.\n\nViimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:\n\n-- Anteeksi!...\n\nRosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe\nnousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan\nkyyneleittensä kirpeän maun.\n\n-- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.\n\nRosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.\n\nHe ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei\ntoinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja\non rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja\ntuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.\n\n\n\n\nChristophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän\nei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa\ntyhjänä.\n\nHänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen\nkaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki\nChristophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki\nsieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.\n\nChristophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket\npäivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin\nhän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan\nmaaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin\ntalolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä\nlähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan\nlaella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja\nvirran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli\nhän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin\nraitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän\nSabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana\nhe olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin\nlähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä,\n-- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei\nmitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita\nmätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen\nkuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä\nkuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui\nauringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään\nhäntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen.\nBertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta,\nleikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen\njuoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran\nväijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan\nvartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun\ntyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja\nalkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:\n\n-- Onko täällä hyvä olla?\n\n-- On, täällä on hauskaa...\n\n-- Et tahdo takaisin kaupunkiin?\n\n-- En.\n\nChristophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet\nlohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen\nkaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän\noli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin\nheikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita\näänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa\nhänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut\nolento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen\ntunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan.\nKaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa\nhänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut\nhäntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana\nkatseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän\nkulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin\nsydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille\nsaavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_\nruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet.\nChristophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä\nhänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän\nomisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä\nympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli\nhänen kanssansa.\n\nSellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä\ntäysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi\nsiihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan\npalauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia\nsielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen\nsaakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus,\nvälähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin\nvasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.\n\n\"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään\nmuita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti,\noi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna\nsinun kadota...\"\n\nChristophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä:\nkarkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe\ntuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa,\nja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin,\nkokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut\najatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen\nkohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina\nhoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne\näänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri\nsieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja\nkiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta\najatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja\nsitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien\nuneliaan virran vietäviksi.\n\nHän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita,\nsinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa\nSabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka\nvedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat\nhänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas\nilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi\npettää itseään:\n\n-- Oi Sabina!... huokasi hän.\n\nHän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen\neloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska\nheräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen.\nRakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen.\nChristophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti\nhänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus,\ntukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta\nhuolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa;\nhänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli\nelämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian\nrehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia\nitseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu\nkuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa\nvaltaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska,\nsääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki\nkuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien\nheidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.\n\nChristophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa\nperukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan\nvarjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi.\nKullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä\nvarten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia,\nmikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen\ntietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan,\nja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle,\nsille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää\nniinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nAADA.\n\n\n\n\nSateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat\nhedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot.\nMuutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa:\ntulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä;\nkeittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit\nsyttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain\nmyrkkyliljain punaiset liekit.\n\nChristophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain\niltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti\nhäntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt\nhänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana\nhän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu,\nkunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan,\nvaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi\nsieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti\npieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon.\nTyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän\npurskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava\nnähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka\nkuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat\ntäyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja\nnenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä\nkulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko\nhänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen.\nChristophe huusi hänelle:\n\n-- Hyvää ruokahalua!\n\nJa hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:\n\n-- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas.\nMinä en pääse...\n\nChristophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.\n\n-- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä...\n\n-- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä...\n\n-- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään\npaluutietä.\n\nChristophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:\n\n-- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan\nhuomenna. Hyvästi!\n\nMutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön\nalapuolella.\n\nTyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra\nhäntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi,\nosoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:\n\n-- Tahdotteko tekin?\n\nKunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa\nsiitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti.\nTyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.\n\nJa kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:\n\n-- No nyt!...\n\nChristophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin\nharjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:\n\n-- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään\nmuutti tyttö mieltään:\n\n-- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?\n\nHän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti\nniillä liiviröijynsä pullistuvan poven:\n\n-- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä\nse.\n\nTyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka\nChristophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua\ntytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa\nkoskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun\nsokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.\n\n-- Minnekä te menette? kysyi Christophe.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Oletteko te täällä yksin?\n\n-- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän\nyhtäkkiä kaikin voimin.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\nTyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne\nvaan, suoraan eteenpäin.\n\n-- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.\n\n-- En tiedä minäkään.\n\n-- Se sopii. Mennään sitten yhdessä.\n\nTyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.\n\n-- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.\n\n-- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki\nChristophe paidan.\n\n-- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.\n\n-- Ihankohan?\n\nTyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi\nhäneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe\nei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä\naavistanut. Hän odotti.\n\n-- Hohoi! huudettiin metsästä.\n\n-- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle;\nse ei ole paha.\n\nHän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole\nannettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan\nkiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.\n\nÄänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa\nmaantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi\nsen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe\nkatseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä\ntulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä\nsyvemmälle metsään.\n\n-- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen\nkauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.\n\nMuut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli;\nja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä\nodottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle.\nToiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten\nmeni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset\nväsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla\nhäntä etsimättä, huusivat he:\n\n-- Hyvästi sitten!\n\nJa he lähtivät laulaen pois.\n\nTyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli\ntosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he\njättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo\ntytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä;\neikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään,\neikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.\n\n-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he\njättävät minut tänne!\n\nMutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.\n\n-- Enkä tahtonut.\n\n-- Tehän menitte heitä pakoon.\n\n-- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua\netsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt...\n\nJa tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt...\njos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.\n\n-- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään\nsuurin askelin pitkin tietä.\n\nSiinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta\nnyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki,\njoka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan\nuuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja\nsitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika\nsaada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä.\nHän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan,\nvoihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä\nvetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen\nja nauraen kuin hullu.\n\nHe alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe\noli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt\npitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa\narvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä\nmuotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin\nkatu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen\nhuviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi\nsamassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi\noikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin\npankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet\nnauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä\nHauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin,\nja palata sitten kaupunkiin laivalla.\n\nMuu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei\nunohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat\njättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille\nChristophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät\nolleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he\ntunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa\neräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä\nheti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan\nteki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha,\neräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_\nKrafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi,\neli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät,\notsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset,\nilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä\nvailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine\nhipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan\nheidän ateriaansa.\n\nChristophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja\nkaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta,\njotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä\ntoisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän\njuhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän\nalla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä,\nkauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla.\nTällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja\nrauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia,\nsillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien\nolentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti,\nettä hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja\nkaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja\nluotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän\nja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen\nsangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän\nenää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja\nodotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi\ntaistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan;\nhän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla,\nhän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli\ntempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä\nsytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin\ntuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat\ntoisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman\nmaun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten\nretkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja\nkatselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan;\ntuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa\nmietteissään he hautoivat kaipuitaan.\n\nKun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille\nkaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös,\nja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset\npukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta,\nvieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa\nlyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä\nkuvastimen edessä.\n\nAada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin\npuutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen\nalle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys\nympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten\nlatvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen\nsormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän\nheliotroopin tuoksun.\n\nYhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan,\njonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia,\nsieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään,\netsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.\n\nMuut olivat lähteneet. Huudettiin:\n\n-- Aada!...\n\nHe eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan\ntoistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan\nsanovan:\n\n-- He lähtivät jo edeltä.\n\nTuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin;\nympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.\n\nJonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään,\nheidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta\nlähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa\nkiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin\naskelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei\nelävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät\nkirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän\njalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he\noikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin,\nalkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun\nrinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat\nsiipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli.\nViimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana\nlaiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli\nkoko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet\nkävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa,\njotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa\nkuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni\nraskaasti. He nauroivat ja sanoivat:\n\n-- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat\nlaivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta\nsanottiin heille:\n\n-- Viimeinen laiva lähti jo.\n\nChristophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa\nkäsivartta:\n\n-- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.\n\nJonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty,\nusvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan\netempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.\n\nHe menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla.\nPimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo\nsammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe\nkäsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin.\nChristophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen\nfosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja\nmurskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi\nsängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen.\nEikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä\nraosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella.\nTalossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja\nsyleilivät toisiaan vaieten.\n\n\n\n\nLekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut...\n\nYö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan.\nOlemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo,\njoka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa\najatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten\nmaailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä...\n\nOn yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa\nraukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat\nsyöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat\nvuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin\nluomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia\npaljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja\nnaurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä\nunen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi\npauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä,\nlahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan\nluota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja\nuikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty,\nhöltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni\nkohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään\nyhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin\nleijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He\npusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus\nkatoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle...\n\nYö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?...\n\nSarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy\nhervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat\nhäntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa\nkietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee\nmuutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät...\n\n\"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne\nolemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan\nkuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa...\"\n\nHe uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen\nkotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe,\nkaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja\nhyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen\nheille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia...\n\n\n\n\nIkkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen\nvalveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello\nseitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa.\nChristophe supatti:\n\n-- Kuulitko?\n\nAada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti\nsyleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen\nolkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa\ntaivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa,\ntupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen...\n\nMeni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti\nhän hämmästyneenä ylös:\n\n-- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti\nhän. Kello on jo kahdeksan.\n\nAadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja\nsuutaan.\n\n-- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.\n\nJa irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi\nChristophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.\n\nChristophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän\nkummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi\nlevein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat\npienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti\nvoimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies.\nHän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän\noli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton,\njumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai\navoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot\nikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän\nhymyili:\n\n-- Ah, hyvä on elää!...\n\nElää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka\neivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä,\nhe, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen\nvieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. --\nMutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he\ntulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä,\nhän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle\nollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada\nsuinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän\nole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta\npöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka\nhengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa,\njotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä\nrakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee,\nettä hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että\nhän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä\nyönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että\nhän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään\nuskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää\nkoskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän\nrakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa\non häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut...\n\nJa kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja\neritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi\nAada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen\ntarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat\nluomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin\nheräävä lapsi:\n\n-- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen\nvoittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:\n\n-- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan.\n\nChristophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia\nja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta\nnukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa\nylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta,\nkun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan,\npoikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja\npukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli\nvalmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista\nja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui\nhorrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.\n\nVälistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti\naivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän\nkysyi Christophelta, mitä kello oli.\n\n-- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:\n\n-- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän?\n\nPuoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.\n\nKello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:\n\n-- Taas kello!... Aina se... aika menee...\n\nChristophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada\nkietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli\nnähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin\nhellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi\nsangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:\n\n-- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua;\nMyrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli\nkähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt\nkeinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa.\nKuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin...\nniin ja noin...; ja siinä se.\n\nChristophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan\nnärkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja\nsanoi Christophelle:\n\n-- Ah, sinä et mitään ymmärrä!...\n\nHe nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta\nvadista.\n\nAada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit,\nkomeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä\nja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan\nhenkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen\nja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt,\ntarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen\nlukkoon.\n\nKun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt\njokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen\nhempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä\nikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä\nruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun,\nmenivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko\nsäteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada\nistui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä,\nkiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee\nkoko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia\nvakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin\nauki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset\nherätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen\ntuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti\npuhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli\nnyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla \"te\". Christophe aprikoi,\nmitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin\nmyöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.\n\n-- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.\n\n-- Mitenkä niin?...\n\n-- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.\n\nChristophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen\nmyöhästynyt.\n\n-- Mitä sinä nyt sanot hänelle?\n\n-- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan!\n\nChristophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.\n\n-- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.\n\nAada närkästyi.\n\n-- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi\nhänelle sanoa, että...\n\nChristophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:\n\n-- Ja miksi et?\n\nAada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli\nhävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä\nholhoojakseen.\n\n-- Eikö minulla siihen ole oikeutta?\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?\n\n-- Ei ole tapahtunut mitään.\n\nAada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen\nleikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa\nvakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta\njokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti\nnauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä\nmuista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään\nkummastelevankaan.\n\n\n\n\nChristophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja\nkauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä\njuuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin,\nmutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina\nvastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta\nsyystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin\ntai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen\nseurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta\nChristophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan\nkirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin\ntekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt\ntietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan\nehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.\n\nIlloin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin\nMyrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle\nkaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli\nkaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten\narkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet\nnäyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli\nvähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei\nollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle;\nMyrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä\npaljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena\nnoiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan\nheidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa,\nheidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus\nhänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin\nChristophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta\nAadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin,\nhäntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka\nkohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo\nkaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin\nhäntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä\nennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan\nnoiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta\njoutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän\nsilmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun\npäästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo\nkaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä\nChristophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä:\nhe eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!\n\nKahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä,\nmutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi\nChristophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada\noli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen\nSabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään:\nSabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä\nsaamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista\nnaisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille,\njotka etsivät siitä järkeä.\n\nAadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa;\nChristophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt.\nMutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet,\nvaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi\nkaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli\nChristophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa\nparemmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä.\nTurha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä\nolivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän\nosasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, --\nei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan\nymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä\nrakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine\navuineen ja vikoineen.\n\nTodellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän\nvälitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta,\nnauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin\nolisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka\nhänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska,\naistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että\nhuvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein\nkaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi\nja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö\nsitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin,\njotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka\nAadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä\nja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja\nvoimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo\noli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan\nterveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä.\nHän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan,\nhän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan\nkolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi\nkaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka\npaikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten\nlukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen\njono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi.\nKävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta,\nmihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään,\nja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin:\nsilloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei,\nauttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten\nenne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli\nniitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin\nyksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea\nuniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia,\njoissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita,\nhullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä\nkuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo\ntolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman\njärjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän\nrunteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt\närtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa,\njoka oli: _\"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist.\"_\n\nYhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo,\nremuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen\npahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään\ntahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen\nleikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella\nlikaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja,\närsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja\nkissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta\nsillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta,\nuteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua\njankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa\nei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen\nsuunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka\ntahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi,\nelämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi,\nja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan\nkauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja\nsitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi.\nSiinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki\ntunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki\nmieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin\nanteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä\ntiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin\nja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei\nkärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada\nvalhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta.\nHänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut\nmieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin\naina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.\n\nJa kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään\ntoisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka\nse tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti\naivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se\noli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei\nsiinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe\noli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka\nAada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä\nkuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien\ntuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta\nja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään\noli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet\nkoruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää,\nminkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi.\nSellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin\nolisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä\nkaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus\nsisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi\nsatakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa.\nAadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä;\njokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli\nhyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja\nkaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He\nitkivät yhdessä rakkaudesta.\n\nHeitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien\nmäärittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen,\njotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet\nennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta,\nsitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin\nhe olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien\nja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä,\nsilloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina,\nhukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden,\nkuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä\nhipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät\naivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa...\nSydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään\nauringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta,\nmystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on\nhuhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on\nauringon aamuinen ateria.\n\n\n\n\nMikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan\nlemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.\n\nJo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko\nkortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua,\nhän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut\nhienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten\nuteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää\nkarttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen\nhuutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit\nonnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut,\nsillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa\nmoitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi\nhänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä\nperheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla\nvastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät\nChristophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit\ntyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään.\nLuonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat\nChristophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he\nkiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli\nenää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten\njoukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä\ntoisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut\nmitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä\nollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli\nloukkautunut yleisön julkeista loruista.\n\nKiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe.\nChristophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta.\nJa kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia\nsuunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, --\nvarsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia\nja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin\nuskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan\navioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä\navioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen\nkovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen\nolisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova\nonni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se,\njoka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat\nsiis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi\nhuvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat\nheidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He\nolivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä\nvarustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä\nkaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on\nainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet\nselvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa\ntai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin\nturmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan.\nHe tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan\nmuualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut\npäästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle\nteeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin\närsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa\njoutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä\nhalveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä\nhänellä oli sydämellään.\n\nChristophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö\ntuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei\nsiitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen\nmielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran\nhäntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia\ntoiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä\nhän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen\nepäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli\ntuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin\nolla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti,\nahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti;\nja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään\nlohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun\nChristophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa\neräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin\nkeskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä\nja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli\npuhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema\nvetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe\nkohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se\noli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen\nvainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi\nSabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin\nRosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä\nsaattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei\nluullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti\nnykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta\nelämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta,\nahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko\nsielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa\nylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta.\nEttä Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle\nanteeksi, ei ollut antava milloinkaan.\n\nChristophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri\nselvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä\nahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe\nolisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati\nRosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi\noikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä\nsyillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja\nChristophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.\n\nChristophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei\nhän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi\njoutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat\ntunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?...\n\nMutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän\najatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän\nsulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli\nniin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei,\nhänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei\nhän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes\nonnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti --\n(Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo\nollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan\nkuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa,\njota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään,\nrakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä\nja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut\nkaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista\nesille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan\nnäyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon\nsopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja\nteoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin\nkuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman\nja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja\ntekevät sydämet suuremmiksi.\n\nChristophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä\noikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.\n\nTuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin\nperiaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut\nkoettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli\nsaanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti\nalistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän\npuolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan\ntoisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi\nitseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä,\njoskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa\nvaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä\nsääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston\nasioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten\nkäytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat\neräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin\nennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei\nmuka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka\neivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä\npuristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön\nkättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden\nkunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa\njätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa\nanteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta,\njoka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken.\nHyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa\nryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava\nhenki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin\nmasentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa;\nja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä\nja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle\nja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita\nja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle,\nmitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä.\nHänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka\nsai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin\nonnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa\nei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin\narkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi\nniihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut\nniihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä;\nja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt.\nHän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen\nlevottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se\noli sukuisin.\n\nChristophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana\nvoinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken\nateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe\nalakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti\nVogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan\nsiitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava\nmyöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian\nrettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä\nkuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä\nlisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.\n\nHän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti\nolla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen\nkertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.\n\nAmalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä\ntahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään,\nei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki\nAmalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa\noli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin\nomasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista\nskandaali.\n\nChristophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän\nhuusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita,\nja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että\njos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen;\nettä rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut\nChristopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän\n_kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_;\nja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!\n\nRouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan\nollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän\nantaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. --\nHän kohteli Christophea loukkaavasti.\n\nKuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet\nhuoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi\nhäiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia\notti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta\nhuomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei\nChristophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä\nhe tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.\n\nChristophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää\njalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt\nsydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta\nerinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen\npersoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus\nvoi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa\nihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön\nsellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä\nsiihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta\nkylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla\nihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan\njoutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse\nmitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se\nsynkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen\nasia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä\npeitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä\nmuille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden\nsurullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia,\nja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä\non ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen,\njoka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu\niänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva\näänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus,\nmetelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki\nviehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen\npessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä\nolemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys,\njollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko\nmoinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta:\nkaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään\npaheen inhimillisemmältä kuin hyveen.\n\nNäin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä\nloukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin\nihmiset, joista hän puhui.\n\nTotta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän\nheidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän\nepäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän\nkäytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet\nkurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla\ntappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen,\npikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä\nviimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten\nalla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä,\nhiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden\nparhain mehu.\n\n\n\n\nChristophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on\npoikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on\npoikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa\nvihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa\n(sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita.\nSielun suurin surma on ajan kulutus.\n\nAada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen\nuudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen\nkuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa\nolivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi\nantaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse.\nHänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla\nnaisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä,\njotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, --\nmitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää,\netteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa\nalistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat\nyhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät\nsamanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan;\nja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he\nsen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat\nhe sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset\nvaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset\nsuuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä\nelää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka\nryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja\nja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan\nhalvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. --\nMutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.\n\nAada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä\nluonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut\nvoimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada\ntunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle\nmitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä\nvastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen\nChristophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut\ntehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos\nnaiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa\ntekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle\nsillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan\nvaltansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi\nhäneltä leikillään:\n\n-- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan\ntahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:\n\n-- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen\nmusiikkimies aina.\n\n-- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.\n\nAada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä\nymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa\npaikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen\nChristophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti\nmusiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä,\nnauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta\noli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa\nnaurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla,\nniin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli\nhelpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta\nVogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt\nvaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei\nollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää,\nviehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada\noli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada\nei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi\npetollisesti:\n\n-- Rakastatko sinä minua?\n\n-- Rakastan.\n\n-- Kuinka paljon sinä rakastat minua?\n\n-- Niin paljon kuin voin.\n\n-- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni?\n\n-- Kaikkea, mitä tahdot.\n\n-- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?\n\n-- Sepä merkillinen tapa rakastaa.\n\n-- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?\n\n-- Se ei ole koskaan tarpeen.\n\n-- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?\n\n-- Sinä olisit väärässä.\n\n-- Ehkäpä... Tekisitkö sen?\n\nChristophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.\n\n-- Tekisitkö sen vai et?\n\n-- En, rakas ystävä.\n\nAada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.\n\n-- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.\n\n-- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.\n\nChristophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka\nmuu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa\nkunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta\nhänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista\ntunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen\nvaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei\ntahtonut päästää häntä niskaansa.\n\nToisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:\n\nRakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että\nminä rakastan sinua?\n\n-- Sen tähden, että minä rakastan sinua.\n\n-- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi\nsinua?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?\n\n-- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä\nviimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.\n\n-- Mitä siinä sitten olisi muuttunut?\n\n-- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.\n\n-- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?\n\n-- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt\nolet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää\nrakastaisin.\n\n-- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen\nsaivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua\ntäytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa,\naina...\n\n-- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.\n\n-- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.\n\n-- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole\nse mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua\nrakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.\n\n-- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin\nminua.\n\n-- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse\nitseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä\nolet.\n\n-- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.\n\n-- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua\ninhoittaa.\n\n-- Minussakinko?\n\n-- Varsinkin sinussa.\n\nAada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:\n\n-- Minä en tarvitse tuomareita.\n\n-- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi\nChristophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.\n\nAada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja\nsalli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe\nluuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:\n\n-- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?\n\nChristophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:\n\n-- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja\nsanoi:\n\n-- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?\n\n-- Minä halveksin sitä.\n\n-- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin.\nMuuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.\n\nChristophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki\nChristophen aseettomaksi.\n\n-- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis\nolisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen\nsinulle.\n\n-- Älä kiusaa minua aina.\n\n-- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä\nen rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...?\n\n-- No niin, miksi sitä nyt ajatella?\n\n-- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle\nvihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?\n\n-- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.\n\n-- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.\n\n-- Rakastaen samalla toista?\n\n-- Niin. Sellaistakin tapahtuu.\n\n-- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua\nrakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.\n\n-- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et\nminua rakasta.\n\n-- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.\n\n-- Miksikä?...\n\n-- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit\ntoista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.\n\n-- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun\nkanssasi kaiken ikäni.\n\n-- Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot.\nMutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.\n\n-- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?\n\n-- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.\n\n-- No niin, uhraa sinä itsesi.\n\nChristophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada\nitsekin nauroi.\n\n-- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.\n\n-- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua\npaljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan,\nChristli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin,\nkoska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.\n\nHe nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet\nerimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.\n\nChristophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut,\nniinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka\nChristophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin\ntiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin\nChristophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin\nvain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan\nChristophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti\nhuvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan\nkuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa\nvedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle\nvihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin,\ntuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä\nAadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan,\njota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin\nponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan\nnähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: \"Miksi,\nmiksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on\nmatalaa!...\" Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja,\njotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa\nihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan,\njonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat.\nHeidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe\nkatseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta;\nhän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt,\nei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen\nhymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään,\nunelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan\nerään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin\nsurullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah,\nse tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole\nollut totta.\n\nHäntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:\n\n-- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä\nkatselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?\n\nChristophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah\nniin... -- Christophe huokaisi.\n\nAada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe\najatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän\nmitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli\neräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.\n\n-- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi\njälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.\n\nChristophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat\nkyynelten kostuttamat.\n\n-- En tiedä, vastasi Christophe.\n\n-- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.\n\n-- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.\n\nAada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki\nväsyneen eleen.\n\n-- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!\n\nJa Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.\n\n-- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!\n\n-- Minähän lasken vain leikkiä.\n\n-- Keksi puhtaampia aiheita!\n\n-- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.\n\n-- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä.\nMinä tukin nenäni, ja menen pois.\n\nChristophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin\naskelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.\n\nMutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti\nlaudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen\ntunnolleen vastenmielisiä.\n\nChristophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista\nleikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti\nhartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan\ntarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata\nAada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät\nolleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia...\n\nMutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia,\nunohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän\ntuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen\nvaraston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa.\nRakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala\nolemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin\nrakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!...\n\n\n\n\nSen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen\näitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt\netsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.\n\nEräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen\nnuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin.\nHänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut\nolla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen\nkukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt\nhyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.\n\nErnest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät\nkyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei\nollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä\nasia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut\nhukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä\nsyrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin\nsilmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan\nmuita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin\nrahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe\nkiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä\nMelchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas\nja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja\nilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat\nkauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina\naseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli\npäättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä\ntuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja\noli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei\nuskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän\nollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut\npystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin\ntavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä\nsävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota\nei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin\neräissä konserteissaan.\n\nMutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja\netevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen\nitsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest\najatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan:\nkuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä\nja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli\nhänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka\noli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa\nkiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä\nmuillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina\nsunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista\nkuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja\nkaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä\nlaisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua\ntyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista\nveljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa,\nkun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi\ntaiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä,\nmutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku\nkuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli;\nmutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja\nChristophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi\nhän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle\nsattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka\nhänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen,\njota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia\ntietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo\npikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei\nollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että\nhän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin\nhiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi\nkäyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi\nRudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen\nhyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti\nnöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla\nkaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista,\n-- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti\ntarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin\nkyniä itseään, samoin kuin Christophekin.\n\nSiten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä\nkumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.\n\n\n\n\nKaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa\nnyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli\nsaanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli\ntäytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana\nja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki,\nkuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla\nsaanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi\nliikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään.\nErnestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä\nvaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen:\nhe itkivät kaikki kolme sylitysten.\n\nChristophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja\nsairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin\nvuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan\nvuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä,\nlämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.\n\nSitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan:\naluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan\nuudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät\nankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin.\nHeidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen\npaikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava,\nChristophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet.\nHe tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa\nkaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin\npuoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei\ntahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä.\nHän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin,\n-- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt\nlähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten\nvihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin\nehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo\namatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen\nsen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät\nihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä\nuhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet\nrahaa, kun toivat sitä kotiin.\n\nTaudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa\ntakkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä\noli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä\nsoimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa\nkohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät\nErnestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä\nharha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan\nenää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina\nosannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä\nhänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista,\nettä nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän\nitse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän\nikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti\nhäntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe\noli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...;\nmutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui\nkiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli\nChristophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää,\npystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.\n\nErnest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että\nhänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista\nhoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille\nChristophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa\nleipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin\nhänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä\nLouisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian\nonnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.\n\nVähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa\njutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata\nsydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja\nhän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen\nkanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa\nvielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan.\nSillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo\nkaikki, ei ollut tietävinään mitään.\n\nEräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään\niltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa\nkaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne\nkaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria,\nChristophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät\nkovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest\ntekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.\n\nChristophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan\nhänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli\ntuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että\nhän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin\nkäytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen\nvelvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen\nkäsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan\nnaurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa\nniinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.\n\nKun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa,\nodotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon\npäivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti.\nSilloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan.\nChristophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa\nErnestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen\npuhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä\nkatsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin:\nhäneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä\nja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi\nhiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut\nmihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja\nheittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä,\nhän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen\nkuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään\nilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi\nhienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt\nkädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe.\nHe purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe\noli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan\nveljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.\n\nChristophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille,\njonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen\nkuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän\nantoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta\nkoskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään,\nja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan\nkadottaisi.\n\nHän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin\nälyä ja kauneutta.\n\nErnest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta\nhän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä\nmihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe\nmoitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille\nAadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä\nkiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa;\nmutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että\nErnest tulisi heidän mukaansa.\n\nEsittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla.\nErnest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli\nsitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä\nMyrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan\nhämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa,\njoka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.\n\n-- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.\n\n-- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.\n\n-- Milloinka te olette tutustuneet?'\n\n-- Kauan sitten!\n\n-- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle\nsanonut?\n\n-- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada\nkohauttaen olkapäitään.\n\nMyrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan.\nChristophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi.\nHänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle\nvilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään\nvalheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut\nmitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä,\nenempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet\ntoisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest\nja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko\nkävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta.\nAada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea\nkohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.\n\nSiitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen.\nChristophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei\nuskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita\nsyitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä\nhuvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest\nantanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja\nAadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa\nmelkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut\nantaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän\ntunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän\npiti tarkan vaarin itsestään.\n\nHe tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä;\nAada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen\npäässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa\nkanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin\nheitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti\nmenemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli\nErnestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa.\nHän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi\nheidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.\n\n-- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin\njotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.\n\n\n\n\nChristophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten\nmököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut\narvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa\ntapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin\nsietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei\nollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä\ntoisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän\nseurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä\nriitaa.\n\nChristophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon;\nhän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi\nkiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle\ntuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä\nriidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä\ntunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan\nkauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan\nnaureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon\nkalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja;\nja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin\nhetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe\nkummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat,\nmiksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti\nunohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja\ntaistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; --\nmitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän\ntunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe\nkaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti,\nja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän\nsyytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän\najatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse\nliian tyly.\n\nChristophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan:\nAada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei\ntahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi\nsitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan\npuheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä.\nKun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha\nja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan\nkäsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä,\nkeskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut\nelää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko\nkävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään,\nei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi\nniin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen,\nväkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle\nanteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut\nsietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja\nheidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne\nmuistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa,\nensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti\nAadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada\njättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä,\nhymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea\njälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja\netteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan\nja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään\nmetsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle\nnoista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista\noikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi\nhiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei\nhän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen\nvoi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen\ntehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja\nmakeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle\nja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi\nkadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa\nhänestä varmempi kuin koskaan ennen.\n\nSeurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe\nlähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi\nsuorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli\nsamaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän\noli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä.\nHe pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että\nkoetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä\nensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha\nseurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli\noikeassa; ja siihen hän lisäsi:\n\n\"Kuten aina.\" Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän\nei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin,\nliian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire\nkuin Christophella.\n\n-- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja\ntyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.\n\nChristophelle tuli jokin epäilys:\n\n-- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu\nvetoon.\n\nHän hiljensi askeleitaan.\n\n-- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he\njuoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.\n\nMyrrha purskahti nauruun:\n\n-- Ei ei, älä ole milläsikään siitä!\n\nMyrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan\nChristophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja\nkatseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän\noli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt:\nkukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha;\ntavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei\ntarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu\nmiellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille\nsyttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät,\nhänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen\nnuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut\nmoisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa\nmuutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli\nhieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan\nläsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä\nvastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli,\ntahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada\noli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen\nsuudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha\nkoetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot\noksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli\nhaihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut\nsulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa\ntoisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan\nyhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli!\nAada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta...\nSää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita\nverhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta\nChristophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän\nvaroi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan\npäästyään perille:\n\n-- Me jouduttiin ensimmäisinä.\n\nHän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.\n\nKukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne\nkeskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja\nvaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä\npunasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä\nRhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei\nlinnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli\nliikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan\nvärähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti\nkaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen\nreunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.\n\nChristophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.\n\n-- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No,\nmitäpä muuta, täytyy heitä odottaa...\n\nHän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli\nrakoillut kuivuudesta.\n\n-- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.\n\nMyrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi\nylös ja katsoi häneen.\n\n-- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.\n\n-- Mitä sinä sanoit?\n\n-- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet,\njuoksuttaa minua niin kiireesti.\n\n-- Se on totta.\n\nHe odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili\njotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän\nkeskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:\n\n-- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.\n\n-- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.\n\n-- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei\npysynyt enää paikallaan:\n\n-- Ehkäpä he ovat eksyneet.\n\n-- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.\n\nOmituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.\n\n-- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo\nennenkuin me tulimme?\n\nMyrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi\nkeskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe\npysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle,\nja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää\nkylmän salailunsa.\n\n-- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole\nsovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme\ntäällä.\n\nChristophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti.\nChristophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin.\nHän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin\nAada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt.\nHän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin\nmetsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni\nnaurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt\nratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella\ntavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.\n\n-- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla,\nluuletko, etteivät he osaisi tänne?\n\nSe iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin;\ntyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni\nlähemmäksi häntä:\n\nMyrrha! sanoi hän.\n\n-- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.\n\nChristophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.\n\n-- Myrrha! toisti Christophe.\n\n-- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen\nhäneen hymyillen. Mikä sinulla on?\n\nNähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha\nilveilevän näköiseksi.\n\n-- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä\ntästä ajattelet...\n\nMyrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.\n\nChristophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota\nhän korjaili:\n\n-- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja\nodotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.\n\n-- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...?\n\nMyrrha hymyili:\n\n-- Hm, mitäs muuta!\n\nChristophe ponnahti loukkautuneena ylös:\n\n-- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei!\n\nMyrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.\n\n-- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!\n\nChristophe ravisti häntä rajusti:\n\n-- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi\ntotta! Sinä pidät Ernestistä...\n\nMyrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä.\nVasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi\nhänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä\nlämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti\nMyrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:\n\n-- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?\n\nMyrrha äännähti: \"Oli\", ja nauroi.\n\nChristophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään.\nHän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää;\nhän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli\npakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja\nhäntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein\nennen lapsena.\n\nMyrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin\nhelläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden\ntunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen,\nhän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan.\nMutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin\nrajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä\nhalua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta\nväännyksissä:\n\n-- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä\npahaa sinä teet...\n\nMyrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois\nkukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista\njulkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua,\njohon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti\ninhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja\nsydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen:\nkauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi\nhänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä\nsovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa\nhän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja\npettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän\nrakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin\nse oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli\nparempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä\nviima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho\ntappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.\n\nJos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä\nteollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän\nymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä\nsaattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan\nkapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe.\nMutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi,\njota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos\njohtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja\nturmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen\näly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se\njohtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää\nhäntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen\nuskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan\nalas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea\noma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli:\nmikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata\nkaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla,\njotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat\nonnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta\npaikkaa!...\n\nAada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi\nhän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen,\njossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen\nedes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut\nenää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois\nelämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.\n\n\n\n\nChristophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut\nvapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin\nentiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei\nihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä\nkääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse\nkulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne\nhaipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä\nnopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon\najat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin\njoutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme\ntaaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään\nmenneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään\neloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua\nei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin\nsen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää\nrakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se\noli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli\njäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon\nkaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi\nhän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista:\nhalveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa.\n-- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää\nmasentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa.\nHänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä\nyhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa\nitsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt\nenää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla,\nvalvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti\nitselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja\nhän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa\noli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä\nmahdottomammaksi.\n\nHänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, --\nesimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden\nperheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää\ntavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut\nRosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen\nseuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen,\nkuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo\nhalusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui\nalas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe\ntuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse.\nHän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja\nkylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä\nja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden\nitseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea\nkunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan\nennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi\nheille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi\neloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi\nhellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja\nsuljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He\nolisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat\ntuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti\ntoisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, --\nja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.\n\nMutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri\nonnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen\nsuvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan\ntäydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja\nhyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi\nChristophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.\n\nKierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä\noli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin,\njoiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin\nvastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin\nChristophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut\nhenkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman\nlaiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin\nponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän\nlohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä\ntouhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan\nsukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota\ntyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin\nsen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa\nhän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt\nmielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän\nsuuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset\neivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien\nerään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta\nChristophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:\n\n_\"Femina mors animae.\"_\n\nSielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa\npakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä;\nhän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen:\nmoinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi,\nse tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään,\nsillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan\nhalveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia.\nHeidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien\nolennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä\narvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat\naatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi\nyhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi\nseurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli\nhädissään:\n\n-- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa\ntekemistä?\n\nHeidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei\nollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin,\nkahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän\nvaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa\npeloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen\nhän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin\nmasentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä\npahemmin alas.\n\nHän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut\nmahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan\napu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole:\nensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä\nantamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä,\nvoimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään\nsellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka\non kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka\nrakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien\nintohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat\nhänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja\nkiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen\njotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin\nplaneettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä\nkeskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni\nvarsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa\nja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon\nmonimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea\nusein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna\nluuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat\nmonesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain\ntoisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle\nhämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle\ntullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä,\njosta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta.\nMutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan\nseuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka\nkatseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään.\nChristophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa\nheijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä\nkaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan,\nhaluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia,\nmataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan\nvaloaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan --\nhän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan.\nMoinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi\nChristophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.\n\nMutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella,\nei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei\njaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki\ntyö oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa\nkautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä\noli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään\nvasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset\neronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista.\nChristophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen\nvoimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian\nnopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei\nollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään\ntuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka\nliitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä\nmullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta\nkuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa\nelämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa\nperästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi\nitseltään alinomaa:\n\n-- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina\nnäin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?\n\nJa niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen\npaheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan.\n\n\n\n\nHän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.\n\nLouisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.\n\nMutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin\nporttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun\naskeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan\nkäärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa,\nja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään.\nChristophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi\nkatsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen,\njonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi\nja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe\nlähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi\ninnokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen\npitkään, sitten sanoi hän:\n\n-- Hyvää iltaa, Melchior.\n\nChristophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:\n\n-- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo\nmuisti.\n\nGottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut,\nkyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten.\nChristophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön\nselkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin,\nvieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta,\nGottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä\njotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa\nkysyi Christophe häneltä:\n\n-- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe,\ntottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?\n\nGottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli\nhäntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:\n\n-- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.\n\nChristophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen,\nChristophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun\nkuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain\nlasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet\nheijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi\ntyrmistyneenä takaisin.\n\nHän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien,\ntarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot,\njotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti\nMelchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat,\nja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki\npettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli\ntehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt\nikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt\nhukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta,\nkestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka\nhävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti,\nvaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli\ntahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli\ntullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä\npesänselvitys!\n\nKoko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla,\n(oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan\nlähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille\npitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut\nainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen\nsanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.\n\nChristophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat\nkasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö\nhän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen\nsarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät\ntoisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:\n\n-- Mennään tuonne, vai mitä?\n\nKoskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja\nMelchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt\nhautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen\nMelchiorin kummun eteen ja sanoi:\n\n-- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi\ntuskia.\n\nGottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen\nsekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa\nymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään\nennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.\n\nKun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat\nmuurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille\npäin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta,\nalkoi Christophe itkeä:\n\n-- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!\n\nHän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista,\nsillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen\ntai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan,\nkeskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.\n\n-- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja\nvuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes\nsamallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en\nmihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!...\n\nHe nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried\nsanoi lempeästi:\n\n-- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä\ntahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata\ntyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei\nriipu meistä itsestämme.\n\nChristophe hoki yhä epätoivoissaan:\n\n-- Väärän valan tekijä olen!\n\n-- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.)\n\n-- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan.\nNe laulavat meille jokaiselle joka aamu.\n\n-- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää\nminulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?\n\n-- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.\n\n-- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?\n\n-- Valvo ja rukoile.\n\n-- Minä en usko enää. Gottfried hymyili:\n\n-- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.\n\n-- Rukoile, mitä?\n\nGottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja\njäisen-hohtavana:\n\n-- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee\nvuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä\npäivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat\npahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita\nelämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan.\nRakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä\nkukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin\nkuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki\nnukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä\nkuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä\nolet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole\nonnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että\net voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan\nsiitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_.\n\n-- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.\n\nGottfried nauroi suopeasti:\n\n-- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä\ntahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä...\nSankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä\nkuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut\neivät sitä tee.\n\n-- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa\nvaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen\ntekee!...\n\nGottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:\n\n-- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita,\nystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan...\n\nHe olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi.\nPikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi\nkatselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi\nitsekseen enon sanoja:\n\n-- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin).\n\nJa hän hymyili ajatellessaan:\n\n-- Niin... Toden totta... Se riittää.\n\nHän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa\nalla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi\nkiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa\npunan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan.\nTuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä\nja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa\nnäytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen\nkuin sekin. Hän ajatteli:\n\n-- Minä herään niinkuin sekin.\n\nHänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä\nseljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon.\nLumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä.\nChristophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi...\n\n-- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!...\nMinä tiedän kyllä, minne minä menen.\n\n\n\n"]