Kostaja
Edgar Wallace (1875–1932)
Salapoliisiromaani kertoo tarkastaja Alan Wemburysta, joka saa vastaansa salaperäisen ja vaarallisen hahmon, Kostajan. Pahamaineinen rikollinen palaa Englantiin toteuttamaan kostoaan, mikä käynnistää jännittävän rikostutkinnan ja kissa ja hiiri -leikin Scotland Yardin poliisien kanssa.
Edgar Wallacen 'Kostaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1972. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KOSTAJA
Salapoliisiromaani
Kirj.
EDGAR WALLACE
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.
I.
Poliisipresidentti painoi pöytäkellonsa nappulaa ja sanoi lähetille, joka astui muutaman sekunnin kuluttua huoneeseen:
"Pyytäkää tarkastaja Wemburya tulemaan ystävällisesti minua tapaamaan."
Eversti pisti erääseen lokeroon asiapaperin, jota oli juuri ollut lukemassa. Alan Wemburyn maine sekä poliisiupseerina että sotilaana oli loistava. Hän oli kunnostautunut sodassa, kohonnut majurin arvoon ja saanut ansiomitalin palkaksi erinomaisesta työskentelystään rintamalla. Ja nyt oli suoraan hänen syliinsä pudonnut taas uusi huomionosoitus.
Ovi avautui, ja kyseessäoleva mies asteli sisään. Hän oli huomattavasti keskimittaa rotevampi. Poliisipäällikkö kohotti silmänsä ja näki hyväntuulisen harmaan silmäparin katselevan häneen laihoista, ruskettuneista kasvoista.
"Hyvää huomenta, Wembury."
"Huomenta, sir."
Alan Wembury oli kolmekymmenluvun aurinkoisella puolella, voimailija, krikettimestari, ulkoilmaelämään täydellisesti kuuluva mies. Hänellä oli sulava käytös ja hienostunut puhetapa, joka saavutetaan vain pitkäaikaisella seurustelulla todellisten herrasmiesten parissa.
"Pyysin teitä tulemaan minua tapaamaan, koska minulla on teille hyviä uutisia", virkkoi päällikkö.
Hän oli vakavasti kiintynyt rehtiin, hyväryhtiseen alaiseensa. Näiden poliisikunnan palveluksessa kuluneiden vuosien aikana hän ei muistanut luottaneensa yhteenkään mieheen niinkuin tähän sotilassalapoliisiin.
"Kaikki uutiset ovat hyviä uutisia minulle", nauroi Alan.
Hän oli nyt ottanut jäykän tarkkaavaisen asennon, ja päällikkö viittasi hänet istumaan.
"Teidät on ylennetty piiritarkastajaksi ja saatte ottaa R-alueen haltuunne maanantaista viikon kuluttua", sanoi päällikkö, ja itsehillinnästään huolimatta Alan hätkähti.
Piiritarkastajan paikka oli rikospoliisin kunniatoimia. Hänen ikäisensä miehen se johtaisi ennen pitkää keskuspoliisiin tarkastajaksi; mahdollisesti hän saisi lopulta kunnian kuulua Neljään Suureen – ja herra ties mihin vielä.
"Tämä on hyvin ällistyttävää, sir", lausui hän lopulta. "Olen tietysti äärettömän kiitollinen. Arvatakseni täällä on montakin miestä, jotka ovat minua ansioituneempia tähän ylennykseen – –."
Eversti Walford pudisti päätään.
"Olen iloinen teidän puolestanne, mutta en ole kanssanne samaa mieltä", sanoi hän ja lisäsi sitten reippaasti: "Meillä on tekeillä huomattavia muutoksia Scotland Yardissa. Bliss tulee takaisin Amerikasta; hän on ollut Washingtonin lähetystön palveluksessa – tunnetteko hänet?"
Alan Wembury teki kieltävän eleen. Hän oli kuullut puhuttavan mainehikkaasta Blissistä, mutta muuta hän ei juuri tietänyt, kuin että tämä oli pystyvä poliisiupseeri, ja että melkein joka ainoa Scotland Yardin mies vihasi häntä sydämestään.
"R-alue ei muuten tule olemaan läheskään niin jännittävä kuin muutamia vuosia sitten", sanoi poliisipäällikkö silmissään veitikkamainen välähdys. "Mutta siitähän saatte joka tapauksessa olla vain kiitollinen."
"Oliko se jännittävä alue, sir?" kysyi Alan, jolle Deptford oli jokseenkin tuntematon seutu.
Eversti Walford nyökkäsi. Nauru oli häipynyt hänen silmistään; hän oli todellakin sangen vakava jatkaessaan taas puhettaan.
"Satuin ajattelemaan kostajaa – ihmettelenpä, kuinka paljon totta oli hänen kuolinsanomassaan? Austraalialainen poliisi on kuitenkin vakuutettu, että Sydneyn satamasta ongittu mies oli juuri tuo suurenmoinen roisto."
Alan Wembury nyökkäsi vitkastellen.
Kostaja!
Itse nimikin aiheutti pienen jännityspuistatuksen, joka muistutti epämiellyttävästi pelon värinää. Eikä Alan Wembury ollut kuitenkaan pelkuri; hänen uljuutensa sekä sotilaana että salapoliisina oli merkitty kultakirjaimin. Mutta jo Kostajan nimeenkin yhtyi jotakin merkillisen kolkkoa ja kuolettavaa, joka manasi mielikuvitukseen ällöttävän näyn... lasisilmäkäärmeen kylmän nihkeät, intohimottomat silmät.
Kuka ei olisi kuullut Kostajasta? Hänen urotyönsä olivat säikyttäneet Lontoon. Hän oli surmannut säälimättömästi, hyötyä tavoittelematta, jos hänen motiivinaan oli ollut henkilökohtainen kosto. Miehet, joilla oli täysi syy pelätä ja vihata häntä, olivat käyneet vuoteeseen terveinä ja uhmailevina, näpäyttäen sormiaan uhkaukselle, varmoina tietäessään valppaiden poliisien ympäröivän taloaan. Aamulla heidät oli löydetty kuolleina ja kangistuneina. Kostaja oli kulkenut ohi kuin kuoleman musta enkeli ja niittänyt heidät keskellä kukoistusta.
"Vaikk'ei Kostaja enää teekään rauhattomaksi teidän aluettanne, niin Deptfordissa on eräs, josta kuitenkin tahtoisin varoittaa teitä", sanoi eversti Walford, "ja hän on –"
"Maurice Meister", täydensi Alan, ja päällikkö kohotti kulmiaan ällistyneenä.
"Tunnetteko hänet?" kysyi hän hämmästellen. "En tietänyt, että Meisterin maine lakimiehenä on niin laajalle levinnyt."
Alan Wembury epäröi, sormeillen pieniä viiksiään.
"Tunnen hänet vain siksi, että hän sattuu olemaan Lenleyn perheen asianajaja", sanoi hän.
Päällikkö pudisti nauraen päätään.
"Nyt te saitte minut kiinni: minä en tunne Lenleyn perhettä edes nimeltä, vaikka tunnuitte mainitsevan heidän nimensä jommoisellakin kunnioituksella. Jollette –" hän jatkoi vilkkaasti, "satu ehkä tarkoittamaan vanhaa George Lenleytä Hertfordin kartanosta, häntä, joka kuoli muutamia kuukausia sitten?"
Alan nyökkäsi.
"Olin joskus hänen luonaan metsästämässä", virkkoi poliisipresidentti miettivästi. "Ankarasti ratsastava, reippaasti ryyppäävä vanhan englantilaisen aatelismiehen perikuva. Hän taisi kuolla varattomana, mikäli jostakin päin kuulin. Jäikö häneltä lapsia?"
"Kaksi, sir", virkkoi Alan tyynesti.
"Ja Meister on heidän asianajajansa, vai?" Poliisipresidentti naurahti lyhyesti. "Heillä ei oikeastaan olisi ollut syytä uskoa omaisuutensa rippeitä Maurice Meisterin käsiin."
Hän tuijotti ikkunan läpi Thamesin rantakadulle. Raitiovaunujen kilinä kantautui heikkona kaksinkertaisten ruutujen läpi huoneeseen. Ilmassa tuntui kevään oireita; paljaat oksat rantakadun varrella olivat puhjenneet täyteen vihreitä silmikoita, ja pian ne esiintyisivät koko vihannassa loistossaan. Omituinen ja peloittava paikka tämä Scotland Yard, ja kuitenkin inhimilliset, ystävälliset sydämet sykkivät senkin tylyn ulkokuoren alla.
Walford ajatteli, ei Meisteria, vaan hänen hoiviinsa jätettyjä lapsia.
"Meister tunsi Kostajan", hän virkkoi odottamatta, ja Wemburyn silmät suurenivat.
"Tunsi Kostajan, sir?" toisti hän.
Walford nyökkäsi.
"En osaa sanoa, kuinka hyvin; mutta epäilen, että liiankin hyvin – Kostajan mukavuuden huomioon ottaen, jos hän on elossa. Hän jätti sisarensa Meisterin hoitoon – Gwenda Miltonin. Kuusi kuukautta sitten Gwenda Miltonin ruumis nostettiin Thamesjoesta." Alan nyökkäsi muistaessaan murhenäytelmän. "Hän toimi Meisterin sihteerinä. Jonakin lähipäivänä, jolloin teillä ei satu olemaan mitään parempaa tekemistä, voitte pistäytyä tietokeskukseen – tutkimuksessa ilmeni yhtä ja toista, mistä ei julkisuuteen päästetty tietoja."
"Meisteristako?"
Eversti Walford nyökkäsi.
"Jos Kostaja on kuollut, niin asia on selvä, mutta jos hän on hengissä", – hän kohautti leveitä olkapäitään ja silmäili merkitsevästi nuorta salapoliisia tuuheiden kulmakarvojensa alitse, – "jos hän on hengissä, niin luulen tietäväni jotakin, mikä tuo hänet takaisin Deptfordiin – ja Maurice Meisterin luo."
"Mitä se on, sir?" kysyi Wembury.
Taas Walford turvautui salaperäiseen hymyynsä.
"Tutkikaa tiedonannot, niin saatte lukea maailman vanhimman murhenäytelmän – tarinan luottavasta naisesta ja kurjasta miehestä."
Ja sitten, sysäten kädenliikkeellä Kostajan syrjään keskustelusta, aivan kuin tämä olisi käsinkosketeltava näky ja odottanut sellaista vapautusta, hän muuttui äkkiä käytännölliseksi johtajaksi.
"Te astutte siis uuteen toimeenne maanantaista viikon kuluttua. Haluatteko ehkä etukäteen käydä katselemassa paikkaa tutustuaksenne piiriinne?"
Alan epäröi.
"Ottaisin mielelläni viikon loman, sir, jos suinkin mahdollista", sanoi hän ja tunsi samassa, kuinka puna syveni hänen ruskeilla kasvoillaan.
"Loman? Totta kai. Aiotte kai käydä kertomassa hauskat uutiset tytöllenne?" Walfordin silmistä pilkisteli hyväntahtoinen pilailu.
"Ei, sir." Hänen silmiinpistävä hämmennyksensä näytti vahvistavan esimiehen olettamuksen. "Kertoisin mielelläni eräälle ladylle ylennyksestäni", jatkoi hän hämillään. "Itse asiassa, hän on – neiti Mary Lenley."
Poliisipresidentti nauroi pehmeästi.
"Ahaa, tunnetteko Lenleyn perheen niin hyvin?" sanoi hän, eikä Alanin hämmennys siitä suinkaan vähentynyt.
"Ei, sir; hän on aina ollut minulle erittäin hyvä ystävä", sanoi hän melkein lempeästi, ikäänkuin keskustelun aiheesta olisi ollut vaikea käyttää voimakkaampia äänensävyjä. "Nähkääs, aloitin elämäni eräässä tuvassa Lenleyn maatilalla. Isäni oli sir Lenleyn ylipuutarhuri, ja minä olen tuntenut perheen varhaisimmasta lapsuudestani saakka. Lenleyn kylässä ei ole ketään muuta", – hän pudisti surullisena päätään, – "joka ajattelisi minua – minä –" Hän epäröi, ja Walford kiirehti jatkamaan.
"Ottakaa vain lomanne, poikaseni. Menkää minne ikinä mielitte! Ja jos neiti Mary Lenley on yhtä viisas kuin kaunis – muistan hänet lapsena –. niin hän suostuu kernaasti unohtamaan, että hän on kuuluisa Lenley Lenleyn kartanosta ja että te olette Wembury puutarhurin tuvasta! Sillä näinä kansanvaltaisina aikoina, Wembury", – hänen äänessään helähti tyyni vakavuus, – "mies esiintyy omana itsenään eikä isänsä ansioilla. Toivoakseni ette koskaan joudu kärsimään turhasta alemmuuden tunteesta. Sillä siinä tapauksessa", – ja taas hänen silmänsä välähtivät leikillisesti, – "te olisitte kirottu hullu!"
Alan Wembury poistui huoneesta sydämessään hieman epämukava aavistus, että poliisipresidentti tiesi Lenleyn perheestä tuntuvasti enemmän kuin oli tietävinään.
II.
Kevät näytti oikeastaan tulleen aikaisemmin Lenleyn kylään kuin tylyyn vanhaan Lontooseen, joka tuntui itsepintaisesti ja kiukkuisesti koettavan vastustaa vuodenajan suloista houkutusta, kunnes senkin täytyi antautua ilman ehtoja krookuksien, esikkojen ja keltasydämisten narsissien tulvaan ja kultaisen auringonpaisteen valtaan.
Käyskennellessään kylään rautatieasemalta Alan näki pensasaidan ylitse kuuluisat Lenleyn kukkasarat, jotka välkkyivät kultakenttänä. Pitkien poppelien takaa näkyi vanhan Lenleyn kartanon harmaa katto.
Uutinen hänen hyvästä onnestaan oli ehtinyt jo hänen edelleen. Punaisen Leijonan Ravintolan kaljupäinen isäntä syöksähti ulos tervehtimään häntä, ilon irvistys purppuraisilla kasvoillaan.
"Hauska nähdä sinua täälläkin päin taas, Alan", sanoi hän. "Kuulimme juuri ylennyksestäsi ja olemme sinusta oikein ylpeitä, kaikki tyynni. Sinusta kai tehdään Lontoon poliisipäällikkö aivan näinä päivinä?"
Alan hymyili isännän välittömälle innostuksenpuuskalle. Hän piti tästä vanhasta kylästä; täällä oli lapsuudenunelmien tyyssija. Kuka ties, tuliko viimeinen unelma, jota hän tuskin koskaan oli uskaltanut edes ajatella johdonmukaiseen loppuun saakka, myös toteutumaan.
"Olet kai matkalla Kartanoon tervehtimään Mary neitiä?" ja hänen vastattuaan myöntävästi isäntä pudisti päätään ja väänsi huuliaan. Hän oli murheen ilmetty kuva. "Asiat ovat hyvin hullusti siinä talossa, Alan. Kerrotaan, ettei maatilasta jäänyt yhtään mitään herra Johnille eikä neiti Marylle. John herrasta en sano mitään; hän on mies ja voi raivata tiensä maailmassa – toivoin vain, että hän olisi keksinyt nykyistä soveliaamman tavan."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Alan vilkkaasti.
Isäntä tuntui äkkiä muistavan, että vaikka hän haastelikin vanhalle ystävälle, tämä samalla oli poliisiupseeri, ja samassa hän kietoutui salaperäisyyden vaippaan.
"Puhuvat hänen heittäytyneen paholaisen kuljetettavaksi. Tiedäthän, kuinka ihmiset lörpöttelevät, mutta tässä on kyllä jotakin perää. Johnny ei ole koskaan ollut oikein onnellinen nuori mies; näinä päivinä hän ei ole muistanut tehdä mitään muuta kuin murjottaa. Köyhyys taitaa tuntua ilkeältä sen junkkarin mielestä."
"Miksi he sitten asuvat yhä Kartanossa, jos asiat ovat niin hullusti? Sen ylläpitäminen maksaa varmasti aika tavalla. Miksikähän John Lenley ei ajattele sen myymistä?"
"Myymistä?" ärähti ravintolan isäntä. "Sehän on kiinnitetty viimeistä kattoparrua myöten! He asuvat siellä, kunnes tuo lontoolainen asianajaja saa maatilan asiat jollakin tavalla järjestymään, ja ensi viikolla he kuuleman mukaan muuttavat Lontooseen."
Tuo lontoolainen asianajaja! Alan rypisti kulmiaan. Kyseessä voi olla ainoastaan Maurice Meister, ja hän oli hyvin utelias kohtaamaan miestä, josta kierteli niin paljon outoja huhuja. Maurice Meisterista kuiskailtiin Scotland Yardissa asioita, joista oli vaarallista kirjoittaa ja häpeällistä puhua. Vihjailtiin hänen tunnettuihin suhteisiinsa, sopimattomia rikollisten asianajajallekin, jonka kuitenkin täytyy olla ammattinsa vuoksi kosketuksissa yhteiskunnan hylkyjen kanssa.
"Voitte kai luovuttaa minulle huoneen, herra Briggs? Kantaja tuo asemalta matkalaukkuni. Nyt menen Kartanoon, jos onnistuisin tapaamaan Johnin."
Hän sanoi "John", mutta hänen sydämensä sanoi "Mary". Ehkä hänen onnistui pettää maailmaa, mutta omaa sydäntään hän ei saanut petetyksi.
Astellessaan leveää tammien reunustamaa ajotietä hän pani merkille monta köyhyyden todistusta. Tie oli ruvennut ruohottumaan; nuo tudorilaisen puutarhan hienot pensasaidat, joiden edessä hän oli lapsena seisonut täynnä kunnioitusta, oli taitamattoman harrastelijan käsi leikannut; talon edessä aukeneva nurmikenttä oli takkuinen ja hoitamaton. Päärakennuksen lähelle päästyään hän tunsi sydämensä käyvän raskaaksi todetessaan yleisen rappion oireet. Itäisen siipirakennuksen ikkunat olivat likaiset – suljetut verhotkaan eivät voineet salata niiden tilaa; kaksi ikkunaa oli mennyt rikki, eikä särkyneiden ruutujen tilalle ollut hankittu uusia.
Hänen saapuessaan aivan lähelle taloa ilmestyi varjoisasta porttikäytävästä joku, käveli nopeasti häntä kohti ja sitten tuntiessaan hänet lähti juoksemaan.
"Oi, Alan!"
Seuraavassa hetkessä Alan puristi hänen molempia käsiään ja katsoi avoimiin kasvoihin. Hän ei ollut nähnyt tyttöä kokonaiseen vuoteen. Nyt hän osasi vain katsoa, hengitystään pidättäen. Tytön suloinen, kalpea kauneus vangitsi hänen sydämensä. Hän oli tuntenut rakastettavan lapsen; nyt hän katsoi täysikasvuisen, säteilevän naisen kristallikirkkaisiin silmiin. Hänen ennen tuntemansa hoikka, hiukan muodoton vartalo oli läpikäynyt jonkin salaperäisen muutoksen; herttaiset kasvot olivat puhjenneet uuteen kukoistukseen.
Mutta samalla hänet valtasi masennuksen tunne. Epätoivon sävähdys himmensi riemun, joka oli täyttänyt hänen sydämensä tapaamisen ensi hetkessä. Jos tyttö oli ollut hänen saavuttamattomissaan ennenkin, niin kuilu oli jollakin käsittämättömällä tavalla nyt yhä avartunut.
Masentuvin mielin hän totesi kuilun tämän Lenleyn suvun jäsenen ja poliisitarkastaja Wemburyn välillä.
"Kas vain, Alan, mikä ilahduttava näky!" Tytön surullisia silmiä kirkasti tyytyväinen nauru. "Ja te olette tietysti halkeamaisillanne hyvistä uutisistanne! Alan raukka! Luimme ne jo aamulehdistä."
Alan nauroi melkein pahastuneena.
"En tietänyt koroitukseni olevan koko maailman kiinnostuksen aiheena", sanoi hän.
"Mutta nyt teidän täytyy kertoa siitä minulle aivan tarkkaan." Tyttö pisti kätensä hänen kainaloonsa aivan yhtä luonnollisesti kuin ennen lapsuuden päivinä, jolloin puutarhurin poika oli Mary Lenleyn leikkitoveri, ujo poikanen, joka lennätti hänen paperilintujaan ja juoksi hakemassa hänen pallojaan tytön heilutellessa melkein itsensä pituista krikettimailaa.
"Yksinkertaisen uutisen lisäksi on sangen vähän muuta kerrottavaa", sanoi Alan. "Minut on koroitettu monen muun paremman miehen ohitse, enkä oikeastaan tiedä, pitäisikö olla iloinen vai surullinen!"
Hän tunsi olevansa oudon itsekäs ja saamaton heidän kävellessään siistimätöntä nurmikenttää yhdessä.
"Olen sattunut onnistumaan parissa osakseni tulleessa jutussa, mutta en voi estää sitä tunnetta, että saan sittenkin kiittää koroituksestani etupäässä jonkinlaista lievää suosikkiasemaa poliisipresidentin kirjoissa."
"Mitä typeryyksiä!" pilkkasi tyttö. "Tietysti olette saanut ylennyksenne ainoastaan ansioiden perusteella!"
Hän huomasi Alanin silmien tarkastelevan taloa, ja samassa hänen ilmeensä muuttui.
"Onneton vanha Lenley Court!" hän virkkoi pehmeästi. "Olettehan tietysti kuullut meidän tilanteestamme, Alan? Muutamme täältä ensi viikolla." Hän huokasi syvään. "Asiaa ei kannata ajatella liian paljon, vai kuinka? Johnny on vuokrannut huoneiston kaupungista, ja Maurice on luvannut minulle jotakin työtä."
Alan jäi tuijottamaan häneen.
"Työtä?" läähätti hän. "Ettehän tarkoita, että teidän on ruvettava tekemään työtä elatukseksenne?"
Tyttö nauroi.
"Totta kai, hyvä ystävä – Alan. Tutustelen parhaallaan pikakirjoituksen ja konekirjoituksen salaisuuksiin. Minusta tulee Mauricen sihteeri."
Meisterin sihteeri!
Sanat kaikuivat kummallisen tutuilta. Ja samassa hän muisti välähdyksenä toisen sihteerin, jonka ruumis oli nostettu joesta eräänä sumuisena aamuna, ja hänen mieleensä tulivat eversti Walfordin kolkot sanat.
"Mitä, tehän olette aivan synkkä, Alan. Eikö suunnitelma elatukseni ansaitsemisesta miellytä teitä?" kysyi tyttö huulet värähdellen.
"Ei", sanoi Alan hitaasti, ja oli juuri hänen tapaistaan, ettei hän osannut salata vastenmielisyyttään suunnitelmaa kohtaan. "Totta kai saitte jotakin pelastetuksi haaksirikosta?"
Mary pudisti päätään.
"Ei mitään – ei hituistakaan! Minulla on pikkuinen vuosikorko äitini perintönä, ja sen avulla pelastun nälkään kuolemasta. Ja Johnny on todella viisas poika, Alan. Hän on viime aikoina ansainnut koko joukon rahaa – ihmeellistä, eikö olekin? Johnnystä ei olisi koskaan kukaan uskonut tulevan hyvää liikemiestä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on. Muutaman vuoden kuluttua me pystymme ostamaan Lenley Courtin takaisin."
Uljaita sanoja, mutta Alania ne eivät pystyneet pettämään!
III.
Hän näki Maryn katsovan hänen olkapäänsä ylitse ja kääntyi. Kaksi miestä oli tulossa heidän luokseen.
Vaikka nyt oli alkukesän lämpöinen päivä, ja Kuninkaallinen Oikeuspalatsi oli neljänkymmenen mailin päässä, herra Meister oli pukeutunut menestyksellisen lakimiehen sovinnaiseen univormuun. Pitkähäntäinen aamupäivätakki sopi hänen hoikalle varrelleen moitteettomasti, musta kaulanauha opaalineuloineen oli täydellisesti järjestetty. Päässä oli mitä loistavin silkkihattu, ja käsiä peittävät keltaiset hansikkaat olivat pilkuttomat. Kelmeävärinen, ohutpiirteinen mies mustine pohjattomine silmineen, käyttäytymisessä ja puheessa jotakin tehostetun ylimyksellistä. "Hän näyttää herttualta, puhuu kuin herrasmies ja ajattelee kuin paholainen", ei ollut suinkaan vähimmän imartelevaa, mitä oli sanottu Maurice Meisterista.
Hänen toverinsa oli pitkä nuorukainen, tuskin poikaiästä päässyt, joka rypisti mustia kulmakarvojaan vieraan nähdessään. Hän käveli hitaasti nurmikentän poikki kädet housuntaskuissa, ja hänen mustat silmänsä tuijottivat Alaniin ilmeisen epäystävällisesti.
"Halloo!" sanoi hän murahtaen ja jatkoi sitten toverilleen: "Tunnet kai Wemburyn, vai kuinka, Maurice – hän on komissaari tai jokin sentapainen poliisikunnassa."
Maurice Meister hymyili verkalleen.
"Piiritarkastaja, luullakseni", ja hän tarjosi pitkän, laihan kätensä. "Arvatakseni asetutte minun naapuristooni lisätäksenne uuden pelonaiheen onnettomien asiakkaitteni elämään!"
"Toivon, että kykenemme hiukan parantamaan heidän elintapojaan", virkkoi Alan hyväntuulisesti. "Itse asiassa me olemmekin sitä varten."
Johnny Lenley oli jatkanut häneen tuijottamistaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt Alanista, ei edes poikanakaan, ja nyt häntä jostakin syystä kiusasi salapoliisin läsnäolo aivan erikoisesti.
"Mikä tuo teidät Lenleyhin?" kysyi hän tylysti. "En luullut teillä olevan enää sukulaisia täällä?"
"Minulla on täällä eräitä ystäviä", vastasi Alan tanakasti.
"Totta kai hänellä on ystäviä", puuttui Mary puheeseen. "Hän tuli esimerkiksi tapaamaan minua, vai kuinka, Alan? Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä asumaan luoksemme, mutta tosiasiassa ei taloon ole jätetty ollenkaan huonekalustoa."
John Lenleyn silmät välähtivät tämän kuullessaan.
"Ei liene tarpeellista kuuluttaa köyhyyttämme koko kuningaskunnalle, kultaseni", sanoi hän terävästi. "En luule Wemburyn olevan erikoisen innostunut kuulemaan onnettomuuksistamme, ja muussa tapauksessa hän olisikin kirotun nenäkäs!"
Hän näki haavoittuneen ilmeen sisarensa kasvoissa, ja hänen aiheeton kiivastumisensa vierailijan johdosta kiihtyi. Maurice Meister vuodatti silloin öljyä ristiaallokkoon.
"Lenleyn kartanon onnettomuudet ovat julkista omaisuutta, Johnny ystäväni", sanoi hän avoimesti. "Älä nyt ole niin typerän herkkätunteinen! Minä puolestani olen hyvin iloinen saadessani tilaisuuden tutustua niin kuuluisaan poliisiupseeriin kuin tarkastaja Alan Wembury kuuluu olevan. Tulette huomaamaan piirinne jokseenkin tylsäksi alueeksi juuri nyt, herra Wembury. Nyt ei ole jäljellä mitään jännityksestä, joka kuohutti Deptfordia siihen aikaan, kun minä muutin sinne Lincoln's Inn Fieldsistä."
Alan nyökkäsi.
"Tarkoitatte kai, ettei Kostaja ole teitä enää kiusaamassa?" sanoi hän.
Huomautus oli tehty täysin viattomassa mielessä, ja hän oli aivan valmistumaton Meisterin kasvoissa tapahtuvaan muutokseen. Tämä räpytti nopeasti silmiään, niinkuin olisi joutunut äkkiä kohtaamaan liian kirkasta valoa. Veltto suu muuttui hetkessä suoraksi, kovaksi linjaksi. Jollei hänen tutkimattomissa silmissään ollut pelkoa, niin sitten Alan Wembury oli kovin huono arvaamaan.
"Kostaja!" Hänen äänensä oli käheä. "Vanha juttu, vai? Ukko parka, hän on kuollut!"
Hän sanoi sen melkein säpsähdyttävällä juhlallisuudella. Alanista tuntui, että mies koetti saada itsensä vakuutetuksi tuon kuuluisan rikollisen katoamisesta inhimillisen toiminnan näyttämöltä.
"Kuollut... hukkunut Austraaliassa."
Mary katsoi häneen ihmetellen.
"Kuka on Kostaja?" kysyi hän.
"Ei kukaan teidän tutuistanne, eikä teillä ole mitään syytäkään tuntea häntä", sanoi asianajaja melkein karkeasti. Ja sitten hän lisäsi naurahtaen: "Me puhumme nyt ammattiasioista, ja rikosoikeudelliset jutut ovat pahinta mahdollista kuultavaa nuoren ladyn korville."
"Hitto vieköön, ettekö nyt löydä mitään muuta keskustelunaihetta", murisi John Lenley kiukkuisesti ja oli kääntymäisillään tiehensä Maurice Meisterin kysyessä:
"Tehän olette tätä nykyä West Endin piirissä, vai kuinka, Wembury? Mikä olikaan viimeinen juttunne? En muista nähneeni teidän nimeänne sanomalehdissä."
Alan ei malttanut olla hiukan irvistämättä.
"Emme koskaan ilmoittele epäonnistumisistamme", sanoi hän. "Viimeinen tehtäväni oli etsiä eräitä helmiä, jotka varastettiin lady Darnleighin talosta Park Lanen varrella suurien lähettiläskutsujen aikana."
Hän katsoi Maryyn puhuessaan. Tytön silmät vangitsivat ja pitivät hallussaan hänen silmänsä magneetin tavoin. Hän ei nähnyt, kuinka John Lenleyn käsi kohosi huulille estämään tahdotonta huudahdusta, eikä myöskään nopeaa varoittavaa katsetta, jonka Meister heitti nuoreen mieheen. Seurasi pieni äänettömyys.
"Lady Darnleigh?" Maurice venytteli sanoja. "Ahaa, malttakaahan, johtuu mieleeni... sinähän taisit olla samoissa tanssiaisissa, John?"
Hän katsoi Johniin ja tämä kohautti kärsimättömänä olkapäitään.
"Tietysti olin... Mutta ryöväyksestä en tietänyt mitään ennenkuin jälkeenpäin. Eikö teillä, hyvät ihmiset, ole mitään muuta puheenaihetta kuin varkaudet ja murhat?"
Ja sitten hän kääntyi kantapäillään lähtien laahustamaan nurmikenttää pitkin.
Mary katsoi hänen jälkeensä surullisen näköisenä.
"En ymmärrä, mikä Johniin on mennyt viime aikoina – tiedättekö te, Maurice?"
Maurice Meister tutki savuketta, joka paloi merenvahaisessa imukkeessa hänen hyppysissään.
"Johnny on nuori; ettekä saa unohtaa, ystäväni, että hänellä on viime aikoina ollut hyvin koettelevat ajat."
"Aivan niinkuin minullakin", virkkoi Mary rauhallisesti. "Ette kai kuvittele, ettei Lenley Courtista lähtö merkitse minulle yhtään mitään?"
Hänen äänensä oli hetkisen pettämäisillään, mutta arvaten Alanin sekä ymmärtävän että hyväksyvän hänen tunteensa, hän päätti puheensa hymyillen. "Olen ollut liian pateettinen; jollen hillitse itseäni, painun lopuksi itkemään Alanin olkapäälle. Tulkaa mukaan, Alan, mennään katsomaan, mitä on jäänyt jäljelle ruusutarhaan – voi sattua, että kun olemme nähneet sen nykyisessä kunnossaan, itkemme yhdessä!"
IV.
Johnny Lenley katsoi heidän jälkeensä, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat suuttumuksesta ja huulensa vapisivat.
"Mikä toi tuon sian tänne?" kysyi hän.
Maurice Meister, joka oli seurannut häntä nurmikentän toiselle laidalle, tähtäsi häneen omituisen katseen.
"Johnny poikaseni, sinä olet hyvin nuori ja sangen hillitön. Olet saanut herrasmiehen kasvatuksen ja käyttäydyt kuin maalaismoukka!"
Johnny kääntyi raivoissaan häneen päin.
"Mitä toivoisit minun sitten tekevän?" kysyi hän. "Puristavan kohteliaasti hänen kättään ja lausuvan tervetulleeksi Lenleyn kartanoon? Junkkari on noussut lantakasasta – hänen isänsä oli meidän puutarhurimme –"
Maurice Meister keskeytti hänet pilkallisella naurunhörähdyksellä.
"Oletpa sinä aika keikari, Johnny! Ylvästeleminenkään ei haittaisi", jatkoi hän vakavampaan sävyyn, "jos oppisit salaamaan tunteesi."
"Sanon, mitä ajattelen", sanoi Johnny lyhyesti.
"Niin sanoo koirakin, kun astut sen hännälle", viskasi Maurice. "Sinä hullu!" tiuskaisi hän odottamattoman terävästi. "Sinä sekapäinen veijari! Darnleighin helmistä puhuttaessa sinä olit vähällä ilmaista itsesi. Etkö jaksanut muistaa, kenelle olit puhumassa, kuka mahdollisesti piti sinua silmällä? Koko etsivän keskuksen terävin salapoliisi! Mies, joka sieppasi Herseyn, joka toimitti Gosteinin hirteen, joka räjähdytti Flackin varasjoukkueen."
"Hän ei huomannut yhtään mitään", sanoi Johnny äreästi ja käänsi sitten puheen omiin asioihinsa: "Sinähän sait kirjeen tänä aamuna; oliko siinä mitään helmistä – joko ne on myyty?"
Suuttumus haihtui lakimiehen kasvoista; nyt hän oli taas oma voideltu itsensä.
"Kuinka voit kuvitella, poikaseni, että kukaan voi myydä viidentoista tuhannen punnan arvoiset helmet yhdessä viikossa? Kuvittelet kai, että ne viedään näytteille Christien liikkeeseen?"
Johnny Lenleyn huulet puristuivat yhteen. Hän painui hetkeksi äänettömyyteen. Hänen äänensä oli kadottanut jonkin verran riitaisaa sävyään alkaessaan taas kuulua.
"Omituinen sattuma, että juttu on annettu Wemburyn käsiin – nähtävästi he ovat menettäneet kaiken toivonsa. Vanha lady Darnleigh ei tietysti osaa epäilläkään –"
"Älä ole siitä niin varma", varoitti Meister. "Jokainen vieras, joka oli mainittuna iltana Park Lanen numerossa 304, on epäluulonalainen. Sinä enemmän kuin kukaan muu, koska kaikki tuntevat taloudellisen tilanteesi. Sitäpaitsi eräs lakeija näki sinun menevän yläkertaan juuri ennen poistumistasi."
"Sanoin hänelle meneväni hakemaan päällystakkiani", sanoi Johnny Lenley nopeasti, ja hätääntynyt ilme palasi taas hänen kasvoihinsa. "Miksi sanoit Wemburylle minun olleen siellä?"
Maurice nauroi.
"Koska hän tiesi sen; tarkastelin häntä hänen puhuessaan. Hänen silmissään oli pienen pieni pilkahdus, joka ilmaisi sen minulle. Mutta voin hieman rauhoittaa sinua; tällä hetkellä epäillään vahvimmin lady Darnleighin onnetonta hovimestaria. Mutta älä luulekaan, että juttu on jo painunut unohduksiin – ei sinne päinkään. Poliisi on joka tapauksessa tällä hetkellä liian vilkkaassa toiminnassa, jotta voisimme uneksiakaan helmien sijoittamista, ja meidän täytyy jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta, että voimme toimittaa ne Antverpeniin."
Hän heitti maahan hoikan savukkeensa jäännöksen, otti kultaisen savukekotelon liivintaskustaan, valitsi uuden erikoisella huolella ja sytytti sen Johnnyn seuratessa hänen puuhiaan kateellisena.
"Sinä olet kylmäverinen paholainen. Etkö muista, että jos totuus näistä helmistä pääsisi julkisuuteen, se merkitsisi sinulle pakkotyötä, Maurice?"
Maurice lähetti ilmaan kauniin savurenkaan.
"Todellisuudessa muistan vain, että siitä olisi seurauksena pakkotyö sinulle, nuori ystäväni. Kuvittelen, että minua olisi jokseenkin vaikea saada kiikkiin. Jos sinua huvittaa leikkiä ryöväriparonia tai Padovan herttuaa – en voi mennä takuuseen historiallisesta muististani – ja sekaantua näihin mielettömiin seikkailuihin, niin se on kokonaan sinun oma asiasi. Koska tunsin isäsi ja olen tuntenut sinutkin hamasta lapsuudestasi, niin tulin ottaneeksi pienen riskin. Ehkä seikkailun viehätyskin houkuttelee minua –"
"Roskaa!" keskeytti Johnny karkeasti. "Sinä olet ollut rikollistyyppi siitä saakka, kun opit kävelemään. Sinä tunnet joka ainoan Lontoon varkaan, ja sinä olet 'kätkenyt' saalista –"
"Älä käytä sitä sanaa!"
Maurice Meisterin syvä ääni muuttui äkkiä teräväksi.
"Sinä olet hillitön junkkari, kuten äsken sanoin. Minäkö yllytin sinua ryöväämään lady Darnleighin helmet? Minäkö istutin pääkoppaasi, että varastaminen on tuottoisampaa kuin työnteko, ja että sinun kasvatuksesi sekä pääsymahdollisuutesi parhaimpiin taloihin antavat sinulle tilaisuuksia, joita ei tarjoudukaan tavalliselle – varkaalle?"
Tämä sana ärsytti Johnny Lenleytä yhtä paljon kuin 'kätkijä' asianajajaa.
"Olemme nyt joka tapauksessa samassa veneessä", sanoi hän. "Et voi viskata minua menemään joutumatta itse turmioon. En väitäkään, että olisit yllyttänyt mihinkään, mutta olet kuitenkin ollut sangen avulias, Maurice. Jonakin päivänä minä teen sinusta vielä rikkaan miehen."
Sinimustat, marjamaiset silmät kääntyivät hitaasti häneen päin. Muuna aikana moinen suojeleva käyttäytyminen nuoren miehen taholta olisi saattanut Meisterin raivon valtaan; nyt se vain pisteli häntä.
"Nuori ystäväni", sanoi hän nasevasti, "luotat hieman liikaa itseesi. Ryöstö, väkivaltaisuuksineen tai ilman, ei ole niin yksinkertainen asia, kuin kuvittelet. Luulet olevasi viisas –"
"Olen sentään hieman Wemburya ovelampi", sanoi Johnny itsetyytyväisenä.
Maurice Meister salasi hymyn.
Mary ei johtanutkaan vierastaan ruusutarhaan, vaan hoitamattomaan puistoon. Sieltä he löysivät hiljaisen lammikon vesililjoineen, ja sen äärestä halkeilleen marmoripenkin, jonka Alan sai puhdistaa tomusta, ennenkuin Mary istuutui.
"Alan, aion kertoa teille jotakin. Mutta puhun nyt Alan Wemburylle, enkä poliisitarkastaja Wemburylle", varoitti hän, eikä Alan voinut kokonaan salata hämmästystään.
"Totta kai, mutta..." Hän pysähtyi; hän oli ollut vähällä kutsua tyttöä etunimeltä. "En ole koskaan uskaltanut sanoa teitä Maryksi, mutta oikeastaan tunnen itseni – tarpeeksi vanhaksi!"
Ikään vetoaminen oli raukkamainen veruke, sanoi hän itselleen, mutta se oli joka tapauksessa menestyksellinen keksintö. Maryn äänestä kajahti vilpitön mielihyvä hänen vastatessaan:
"Olen iloinen, jos sovimme siitä. 'Miss Mary' kuuluu kamalalta näin lapsuudenystävien kesken. Sinun suussasi se kuulostaa melkein epäystävälliseltä."
"Mikä on nyt sitten hätänä?" Alan kysyi istuuduttuaan.
Tyttö epäröi vain sekunnin.
"Johnny", hän sanoi. "Hän puhelee niin ihmeellisiä asioita. On hirveätä sanoa, Alan, mutta minusta tuntuu melkein, niinkuin hän olisi unohtanut erotuksen – oikean ja väärän välillä. Väliin ajattelen hänen haastelevan hulluja vastustamishalunsa yllyttämänä tai sairaalloisesta erikoisuudentavoittelusta. Toisinaan taas tunnen, että hän tarkoittaakin mitä sanoo. Hän puhuu sitäpaitsi ilkeästi isä raukastamme. Sitä minun on vaikea antaa anteeksi. Olihan isä parka sangen huoleton ja tuhlaileva, mutta hän oli kuitenkin hyvä isä sekä Johnnylle – että minulle", sanoi hän, ja hänen äänensä uhkasi sortua.
"Mitä tarkoitat sillä, että Johnny haastelee hulluja?"
Tyttö pudisti päätään.
"Siinä ei ole kuitenkaan kaikki: hänellä on niin ihmeellisiä ystäviä. Viime viikollakin täällä kävi joku sellainen – en puhunut hänen kanssaan, näin hänet ainoastaan – nimeltä Hackitt. Tunnetko hänet?"
"Hackitt? Sam Hackitt?" sanoi Wembury ällistyneenä. "Hyvä luoja, totta kai! Sam ja minä olemme vanhoja tuttuja!"
"Mikä mies hän on?" kysyi Mary.
"Hän on murtovaras", kuului tyyni vastaus. "Ehkä Johnny oli kiinnostunut miehestä ja tahtoi auttaa häntä –"
Tyttö pudisti päätään.
"Siitä ei ollut varmastikaan kysymys." Hän puri huultaan. "Johnny valehteli minulle; hän sanoi miestä hienomekaanikoksi, jonka piti lähteä Austraaliaan. Oletko varma, että tämä on sama Sam Hackitt?"
Alan piirsi lyhyen ja elävän kuvan pikku varkaasta.
"Sama mies", nyökkäsi tyttö. "Ja joka tapauksessa tiesin, että hän on – hyvin epämiellyttävä olento. Alan, luuletko, että Johnny on – paha, luuletko?"
Alan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi Johnnyä mahdollisena poliisitarkastuksen aiheena.
"Ei tietystikään!"
"Mutta nuo hänen erikoislaatuiset ystävänsä –?"
Tässä oli tilaisuus, jota ei sopinut laiminlyödä.
"Pelkään pahoin, Mary, että tulet tapaamaan paljonkin Hackittin kaltaisia ihmisiä, ja pahempiakin kuin Hackitt, jonka sielu ei ole niin musta, vaikk'ei hän osaakaan pitää sormiaan poissa muiden ihmisten omaisuudesta."
"Kuinka niin?" kysyi Mary hämmästyneenä.
"Sinähän aiot ruveta Meisterin yksityissihteeriksi – Mary, toivon melkein, ettei siitä tulisi mitään."
Tyttö vetäytyi vähän kauemmaksi voidakseen tarkastaa häntä perusteellisesti.
"Miksi maailmassa, Alan...? Tosiaankin, ymmärrän kyllä tarkoituksesi. Mauricella on paljon asiakkaita, enkä tietenkään voi välttää heidän tapaamistaan, mutta en anna niiden turmella nuorta sieluani!"
"En ole peloissani hänen asiakkaittensa vuoksi", sanoi Alan tyynesti. "Pelkään – Maurice Meisteria."
Tyttö tuijotti häneen, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut mielenvikaiseksi.
"Pelkäät Mauricea?" Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. "Miksi – Mauricehan on mitä herttaisin ihminen! Hän on ollut itse ystävällisyys Johnnyä ja minua kohtaan, ja me olemme tunteneet hänet koko elämämme!"
"Olenhan minäkin tuntenut teidät koko elämäni ajan, Mary", sanoi Alan lempeästi, mutta tyttö keskeytti hänet.
"Mutta sano minulle, miksi?" hän oli itsepintainen. "Mitä sinulla on Mauricea vastaan?"
Mutta nyt Alan kadotti maaperän jalkojensa alta joutuessaan vastaamaan tähän konkreettiseen kysymykseen.
"Minä en tiedä hänestä mitään", hän myönsi vilpittömästi. "Tiedän ainoastaan, ettei Scotland Yard pidä hänestä."
Tyttö nauroi hiljaa, huvitettuna.
"Koska hänen onnistuu pelastaa nuo köyhät, kurjat rikoksentekijät vankilasta. Siis ammatillista mustasukkaisuutta kaikki! Oi, Alan", hän kujeili, "sellaista en olisi sinusta uskonut."
Alan ei voinut uskoa saavuttavansa mitään varoituksensa toistamisella. Tilanteella oli sentään oma miellyttäväkin puolensa; jos Mary aikoi tehdä työtä Meisterin toimistossa, niin hän siirtyi samalla hänen omaan vaikutuspiiriinsä. Hän sanoi sen tytölle.
"Siitä tulee jotakin kamalaa Lenley Courtin jälkeen, vai mitä luulet?" Hän nyrpisti huuliaan ajatukselle. "Se tahtoo sanoa, ettei vuoteen tai pariin ole toivoakaan tanssiaisista, puutarhajuhlista – Alan, saat nähdä, että minä kuolen vielä ikäneitona!"
"Epäilen sitä", hän hymyili, "mutta mahdollisuudet siistin nuoren miehen tapaamiseen Deptfordissa ovat hyvin hämärät", ja sitten he nauroivat yhdessä.
V.
Maurice Meister seisoskeli takkuisen pensasaidan päässä heitä vahtien. Omituista, hän mietiskeli itsekseen, ettei hän koskaan ennen ollut pannut merkille Mary Lenleyn kauneutta. Tarvittiin tuon poliisimiehen silminnähtävä jumalointi ärsyttämään hänen kiinnostustaan tyttöön, jonka hän oli luvannut herkkänä hetkenä ottaa palvelukseensa, mutta jota lupausta hän oli myöhemmin jo ehtinyt katua. Nuppu, joka oli aukeamaisillaan aavistamattomaan kukoistukseen. Heidän huomaamattaan hän tarkasteli tyttöä; tämän posken kaarevuutta, tumman pään tasapainoa, koko olemuksen pehmeitä ääriviivoja hänen taipuessaan kiusoittelemaan Alan Wemburya. Herra Meister kostutti kuivia huuliaan. Omituista, ettei hän ollut ennen koskaan tullut ajatelleeksi Mary Lenleytä tällä tavalla. Ja kuitenkin...
Hän piti kauniista naisista. Gwenda Milton oli ollut kaunis, lyhyine, kullanvärisine hiuksineen. Tylsä neitonen, josta oli tullut oikeastaan maanvaiva. Ja maanvaivasta hän oli kehittynyt surulliseksi murhenäytelmäksi. Maurice värisi muistaessaan tuon harmaan päivän tutkintotuomarin virastossa, kun hän oli seisonut todistajain aitiossa ja valehdellut, valehdellut loputtomiin.
Kääntäen päänsä Mary huomasi hänet ja viittasi kädellään, ja hän lähti hitaasti astelemaan heidän luokseen.
"Missä Johnny on?" kysyi Mary.
"Johnny on luultavasti murjottamassa tällä hetkellä. Älkää kysykö minulta miksi, sillä minä en tiedä."
Kuinka ihmeellinen iho Marylla olikaan – pilkuton, kuultava! Ja kuinka ihastuttavat hänen tummanharmaat silmänsä pitkine ripsineen! Maurice oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka ja elänyt väliin viikkoja saman katon alla, eikä ollut ennen huomannut tytön kauneusarvoja! – "Satuinko keskeyttämään luottamuksellisen keskustelun?" kysyi hän.
Mary pudisti päätään, mutta ei saanut häntä oikein vakuutetuksi. Hän ihmetteli itsekseen, mistä nuo kaksi olivat olleet haastelemassa päät yhdessä. Olikohan Mary kertonut Alan Wemburylle aikomuksestaan muuttaa Deptfordiin? Hän tuli kertomaan sen joka tapauksessa nyt tai myöhemmin; ja saattoi olla edullista ehtiä tiedoittamaan asiasta ensimmäisenä.
"Tiedättekö, neiti Lenley aikoo kunnioittaa minua rupeamalla sihteerikseni?"
"Kuulin siitä", vastasi Alan katsoen suoraan asianajajan silmiin. "Sanoin neiti Lenleylle", – hän puhui harkiten, joka sanalla oli merkityksensä, – "että hän tulee asumaan minun piirissäni... minun isällisessä huolenpidossani, niin sanoakseni."
Siinä oli sekä uhkausta että varoitusta. Meister oli liian ovela mies halveksiakseen kumpaakaan. Alan Wembury oli määrännyt itsensä tytön suojelijaksi. Muissa olosuhteissa se olisi ollut yksinomaan huvittavaa. Vielä tunti sitten hän olisi pitänyt Alan Wemburyn esiliinan virkaa mainiona pilana. Mutta nyt...
Hän katsoi Maryyn ja tunsi suonenlyöntinsä kiihtyvän.
"Kuinka kiintoisaa!" Hänen äänensä oli hiukan käheä, niin että hänen täytyi selvittää kurkkuaan. "Hirveän kiintoisaa! Ja kuuluuko tämä velvollisuus poliisin järjestyssääntöön?"
Hänen äänessään soinnahti pilkallinen sivuvivahdus, jonka Alan oivalsi heti.
"Poliisimiehen velvollisuudet on lausuttu erinomaisen selvässä muodossa", hän virkkoi rauhallisesti, "Old Baileyn oven päällä."
"Ja mitä siellä onkaan?" kysyi Meister. "En ole viitsinyt vaivautua sitä lukemaan."
"Suojella köyhien lapsia ja rangaista väärintekijät", sanoi Alan vakavasti.
"Jalo ajatus!" sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi: "Tuo taitaa olla minulle."
Hän lähti aika vauhtia sähkösanomapoikaa kohti, joka oli ilmestynyt puutarhan toiseen päähän.
"Onko Maurice suuttunut sinuun?" kysyi Mary.
Alan nauroi.
"Jokainen suuttuu minuun ennemmin tai myöhemmin. Pelkään, että seuraelämällinen kasvatukseni on surkeasti laiminlyöty."
Mary taputti hänen penkillä lepäävää kättään.
"Alan", sanoi hän puoliksi hämillään, puoliksi vakavasti. "En luule omasta puolestani koskaan suuttuvani sinuun. Sinä olet paras mies, mitä tunnen."
Sekunniksi heidän kätensä yhtyivät pitkään, lämpimään puristukseen, ja sitten Maurice ilmestyi taas näkyviin kädessään avaamaton sähkösanoma.
"Teille", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Mikä asia onkaan niin tärkeä, ettette voi jättää toimistoanne viideksi minuutiksikaan, kun he jo sähköttävät teille – mikä kaamea rikos on tehty Lontoossa teidän poissaollessanne?"
Alan otti sähkösanoman otsaansa rypistäen.
"Minulleko?"
Hän ei ollut odottanut mitään sähkösanomaa. Hänellä oli hyvin vähän henkilökohtaisia ystäviä, eikä ollut todennäköistä, että päämaja lyhentäisi hänen lomaansa.
Hän repi kuoren auki ja veti esiin sanoman. Se oli kirjoitettu tiheään kahdelle sivulle. Hän luki:
"Hyvin tärkeää piste palatkaa heti ja ilmoittautukaa Scotland
Yardiin piste olkaa valmis ottamaan piirinne haltuunne
huomenaamulla piste Austraalialainen poliisi tiedoittaa Kostajan
jättäneen Sydneyn neljä kuukautta sitten ja luullaan hänen
olevan tällä hetkellä Lontoossa sanoma päättyy."Sähkösanoman oli allekirjoittanut Walford.
Alan katsoi sähkösanomasta hymyilevään vanhaan puutarhaan, puutarhasta tyttöön, jonka huolestuneet kasvot olivat häneen käännetyt.
"Onko jotakin hullusti?" kysyi Mary.
Hän pudisti hitaasti päätään.
Kostaja oli Englannissa!
Hänen hermonsa kiristyivät tästä toteamisesta. Henry Arthur Milton, vihollistensa säälimätön surmaaja – taitava, epätoivoinen, peloton.
Alan Wemburyn ajatukset palasivat Scotland Yardiin ja päällikön toimistoon. Gwenda Milton – kuollut, hukkunut, itsemurha!
Oliko Maurice Meister ollut osallisena ja tekijänä epätoivossa, joka lähetti nuoren sielun valmistumattomana Jumalan tuomioistuimen eteen? Voi Maurice Meisteria, jos se oli totta!
VI.
Kostaja oli Lontoossa!
Alan Wembury tunsi kylmän värähdyksen joka kerta, kun hänen ajatuksensa osuivat siihen Lontoon matkalla.
Metsästäjä tuntee samanlaista jännitystä saadessaan ensimmäisen vihjauksen ihmissyöjätiikeristä, jonka tapaamista hän hartaasti odottaa.
Kuuluisista kuuluisin oli Kostaja, joka kietoutui aina uuteen hahmoon niin nopeasti, ettei poliisin päämaja vielä tähän hetkeen saakka ollut kyennyt laatimaan hänestä täydellistä kuvausta. Naamioimistaidon mestari, säälimätön vihollinen, joka oli surmannut armotta monta miestä, kun nämä olivat ansainneet hänen vihansa.
Omasta puolestaan Alan Wembury ei tuntenut pelkoa enemmän kuin vihaakaan miestä kohtaan, jota hän aikoi ryhtyä ahdistamaan; vain kylmää intohimotonta ymmärtämystä tehtävänsä vaarallisuudesta. Muuan seikka oli varma – Kostaja tulisi asettumaan seutuun, missä sadat sopukat ja piilopaikat olivat valmiina ottamaan hänet vastaan.
Deptfordiin...?
Alan Wembury päästi pienen pelästyksen äännähdyksen. Mary Lenley aikoi myös asettua Deptfordiin – Meisterin taloon, ja Kostaja oli tietenkin palannut Englantiin vain yhdessä tarkoituksessa, kostamaan Maurice Meisterille. Meisteria kohtaava vaara oli epäilemättä vaara myöskin Mary Lenleylle. Tämä tietoisuus himmensi keväiseltä taivaalta säteilevän päivänpaisteen ja teki Scotland Yardin synkän etusivun vieläkin hiukan synkemmäksi.
Vaikka kaikki maailman murhaajat olivat valloillaan, Scotland Yard säilytti kuitenkin tasapainonsa. Alan saapui eversti Walfordin huoneeseen ja tapasi poliisipresidentin syventyneenä tutkimaan erään pienen ryöväyksen yksityiskohtia.
"Saitte sähkösanomani?" sanoi Walford katsahtaen työstään Alanin tullessa. "Olen hyvin pahoillani, että minun täytyi keskeyttää teidän lomanne. Pyydän teitä lähtemään Deptfordiin astuaksenne virkaanne viipymättä ja tutustuaksenne uuteen piiriinne."
"Kostaja on palannut, sir?"
Walford nyökkäsi.
"Miksi hän palasi, missä hän on, sitä en tiedä – itse asiassa, hänestä ei ole saapunut mitään suoranaista ilmoitusta, ja oikeastaan vain oletamme, että hän on palannut."
"Mutta minä ajattelin –"
Walford otti pitkän kaapelisanoman eräästä laatikosta.
"Kostajalla on puoliso. Hyvin harvat tietävät siitä", sanoi hän. "Hän meni naimisiin vuosi tai pari sitten Kanadassa. Miehen kadottua hän jätti tämän maan ja matkusti Austraaliaan. Tämä voi merkitä ainoastaan yhtä seikkaa, Kostaja oli siis Austraaliassa – nyt nainen on lähtenyt Austraaliasta yhtä nopeasti kuin aikoinaan tästäkin maasta; hän saapuu Englantiin huomenaamulla."
Alan nyökkäsi verkalleen.
"Ymmärrän. Tämä tarkoittaa, että Kostaja joko on jo Englannissa tahi matkalla tänne."
"Ette kai ole kertonut kenellekään?" kysyi päällikkö. "Unohdin varoittaa teitä siitä. Tehän sanoitte, että Meister oli Lenleyn kartanossa? Ettehän maininnut hänelle?"
"En, sir", sanoi Alan puraisten huultaan. "Junaan tullessani tosin ajattelin, että oli melkein sääli, kun en voinut kertoa – olisin mielelläni katsonut sanoman vaikutusta häneen!"
Alan saattoi ymmärtää, kuinka uutinen Kostajan paluusta tulisi hätyyttämään Whitehallin kyyhkyslakat, mutta hän ei ollut valmistautunut kuulemaan niin äärettömän vakavia ajatuksia, millä eversti Walford suhtautui tilanteeseen.
"Sanon teille suoraan, Wembury, että paljon mieluummin ottaisin paikan eläkelistalta kuin istuisin tässä tuolissa Scotland Yardissa, kun nämä uutiset julkaistaan."
Alan katsoi häneen hämmästyneenä; poliisipresidentti oli kuoleman vakava.
"Kostaja on Lontoon suosikkipaholainen", sanoi eversti Walford, "ja paljas olettamuskin hänen Englantiin palaamisestaan riittää lähettämään kaikki sanomalehtien vainukoirat Fleet Streetiltä minun kintereilleni. Älkää hetkeksikään unohtako, Wembury, että hän on murhaaja, joka ei pelkää eikä viitsi edes arvioida vaaraa. Hänen vuokseen on ostettu useampia varmuuslukkoja kuin yhdenkään muun luetteloistamme löytyvän rikollisen vuoksi! Uutinen tämän miehen liikehtimisestä ja Lontooseen saapumisesta tulee nostamaan sellaisen vihurin, etten minäkään kernaasti lähde sitä uhmaamaan!"
"Te luulette hänen olevan minun saavuttamattomissani?" Alan hymyili.
"En luule", sanoi Walford hänen ihmeekseen. "Toivon teistä paljon – samoinkuin odotan suuria tohtori Lomondiltakin. Muuten, oletteko jo tutustunut tohtori Lomondiin?"
Alan katsoi häneen hämmästyneenä.
"En, sir; kuka hän on?"
Eversti Walford kurottautui ottamaan pöydällä makaavan kirjan.
"Hän on niitä harvoja harrastelijasalapoliiseja, jotka ovat herättäneet kiinnostustani", sanoi hän. "Neljätoista vuotta sitten hän kirjoitti ainoan rikollisia koskevan tutkielman, joka maksaa lukemisen vaivan. Hän on ollut vuosikausia Intiassa ja Tiibetissä, ja minun mielestäni hallitus oli onnellinen saadessaan hänet suostumaan toimeen!"
"Mihin toimeen, sir?"
"R-alueen poliisilääkäriksi – itse asiassa juuri teidän uuteen piiriinne", sanoi Walford. "Saatte kumpikin tutustua Deptfordiin samanaikaisesti."
Alan Wembury käänteli kirjan tiheään painettuja sivuja.
"Hän on sangen suuri mies tämäntapaiseen pikkunuuskijan toimeen", sanoi hän, ja Walford naurahti.
"Hän on kuluttanut koko elämänsä nuuskimalla pikkuasioita – ettekö tahtoisi tavata häntä heti? Hän on parasta aikaa poliisipäällikön luona."
Hän soitti kelloa ja antoi määräyksensä saapuvalle lähetille.
"Lomond on oikeastaan luonne – hirveän skotlantilainen, hiukan kyynillinen ja tavattoman ovela."
"Auttaako hän meitä saamaan kiinni Kostajan?" Alan hymyili ja hämmästyi nähdessään päällikkönsä nyökkäävän myöntävästi.
"Minulla on ainakin sellainen tunne", sanoi hän.
Samassa ovi avautui ja pitkä kumarainen olento laahusti sisään.
Alan arvioi hänen ikänsä olevan jonkin verran yli viidenkymmenen. Hänen tukkansa oli harmaa, pienet viikset roikkuivat suun ylitse, ja Alanin katsetta kohtaavassa sinisessä silmäparissa välähteli hyväntuulisuus. Hänen kotikutoinen pukunsa istui huonosti, hänen korkea kupuinen huopahattunsa oli peräisin seitsenkymmenluvulta.
"Halusin tutustuttaa teidät tarkastaja Wemburyyn, joka saa hoidettavakseen teidän alueenne", sanoi Walford, ja Wemburyn käsi sai osakseen voimakkaan puserruksen.
"Onko teillä tiedossa mitään kiintoisia yksilöitä Deptfordissa, tarkastaja? Intohimoni on saada mitata erikoislaatuisia kalloja."
Alanin hymy leveni.
"Toistaiseksi olen yhtä tietämätön Deptfordin mahdollisuuksista kuin tekin – olin siellä viimeksi ennen sotaa", sanoi hän.
Tohtori raapi leukaansa, ja hänen kiinteät silmänsä tähtäsivät nuorempaa miestä.
"En luule Deptfordin asukkaiden olevan sentään niin kiintoisia kuin Lolo-heimolaisten. Ah, ihmeellistä rotua, oikea parietal luonnottomasti kehittynyt, kallot brakykefaali-tyyppiä..."
Hän puhui nopeasti ja innostuneena päästessään mieliaiheeseensa.
Alan käytti tilaisuutta hyväkseen tohtorin esitellessä mielipiteitään jonkin salaperäisen tiibettiläisheimon alkuperästä ja livahti huoneesta. Hän ei ollut oikein antropologisella tuulella.
Tuntia myöhemmin hän tapasi taas Walfordin tehdessään poislähtöä Scotland Yardista, ja he kävelivät yhdessä rantakatua pitkin.
"Kyllä – pääsin lopulta vapaaksi tohtorista", nauraa hykerteli eversti, "hän on liian viisas ollakseen maanvaiva, mutta hän teki kuitenkin pääni kipeäksi!" Sitten hän lisäsi äkkiä:
"Teillähän on hallussanne Burtonin helmivarkaus – tarkoitan Darnleighin helmiä. Ette ole löytänyt mitään uutta johtolankaa?"
"En, sir", sanoi Alan. Hän oli melkein unohtanut koko jutun.
Apulaispäällikkö rypisti otsaansa.
"Ajattelin teidän lähdettyänne, kuinka ihmeellinen sattuma oli, että olitte matkalla juuri Lenleyn kartanoon. Nuori Lenley oli lady Darnleighin talossa samana iltana, kun varkaus tapahtui", ja samassa hän jatkoi nopeasti nähdessään apulaisensa kasvoihin nousevan ilmeen: "En suinkaan oleta hänen tietäneen siitä mitään, tietystikään, mutta olihan se joka tapauksessa yhteensattuma. Toivon, että saisimme selville tämän pienen mysteerin. Lady Darnleighilla on liian monta persoonallista ystävää Whitehallissa, ja hänen yksityissihteeriltään tulee joka toinen päivä kirjeellinen tiedustelu asian kehittymisestä."
Alan Wembury jatkoi tietään mielessään epämukava tunne. Hän oli tietänyt, että Johnny oli ollut talossa varkausyönä, mutta koskaan hän ei ollut tullut yhdistäneeksi "paronin poikaa" millään tavalla lady Darnleighin helmien salaperäiseen katoamiseen. Eikä tässä ollut mitään syytäkään sellaiseen yhdistämiseen, hän ajatteli itsepäisesti. Kävellessään Westminsterin siltaa hän kävi mielessään läpi yhä uudestaan aivan liian lyhyen vierailunsa Maryn luona.
Kuinka kaunis hän olikaan! Ja kuinka saavuttamaton! Hän koetti ajatella ainoastaan tyttöä, mutta vasten hänen tahtoaankin musta varjo hiipi himmentämään unelmien ruusuista välkettä: Johnny Lenley...
Miksi maailmassa mies olisi... ja kuitenkin – Lenleyt olivat menettäneet omaisuutensa... Mary oli huolissaan Johnnyn nykyisestä seurapiiristä. Hän oli sanonut vielä jotakin muutakin, joka kuului epämiellyttävien asioiden luokkaan. Aivan niin, Johnny oli viime aikoina "ansainnut rahaa", kuten Mary hieman ylpeillen kertoi. Millä tavalla?
"Roskaa!" sanoi Alan itsekseen ruman ajatuksen kiusatessa hänen mieltään. "Mahdotonta!"
Ajatus oli liian mieletön terveen miehen pohdittavaksi. Seuraavana aamuna hän luovutti kaikki juttua koskevat asiakirjat tarkastaja Burtonille ja käveli ulos Scotland Yardista melkein helpotuksen tuntein. Tuntui aivan kuin hän olisi saanut karistetuksi mielestään kiusallisen varjon, joka oli himmentänyt päivän kirkkautta.
Seuranneella viikolla Alan Wemburylla oli ankarasti puuhaamista. Hän tunsi vain lievästi Deptfordia ja sen kuuluisuuksia. Vanhan harmaatukkaisen skotlantilaisen tohtorin hän näki silloin tällöin, minuutin kerrallaan, todeten joka kerran ovelan vanhuksen nauravat silmät ja kuivan skottilaisen huumorin ehtymättömyyden, jotta kummallakin oli uudessa toimessaan liian kiire ehtiäkseen haastelemaan Kostajasta.
Mary ei ollut kirjoittanut, kuten hän oli oikeastaan odottanut, eikä hän tietänyt tytön muuttaneen jo hänen piiriinsä, ennenkuin eräänä päivänä sattumalta hänen kävellessään Lewishamin pääkatua joku viittasi hänelle avonaisesta vuokra-autosta. Kääntyessään katsomaan tarkemmin hän totesi tervehtijän Maryksi. Hän pyysi erään alaisistaan ottamaan selvää Maryn ja Johnnyn nykyisestä asunnosta, ja vaikeudetta saatiin heidät sijoitetuksi Malpas Roadin varrelle, nykyaikaiseen taloryhmään, missä etupäässä asui paremmanpuoleisia työläisiä. Mikä traagillinen vastakohta verrattuna entiseen loisteliaaseen elämään Lenleyn kartanossa! Vain hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa esti häntä heti lähtemästä tyttöä tervehtimään, ja tästä hänen itsekieltäymyksestään oli ainakin yksi henkilö iloinen.
VII.
"Minä näin sinun pollarisi tänä aamuna", sanoi Johnny pilkallisesti. Hän oli palannut kotiin aamiaiselle, vieläpä paremmalla tuulella kuin tavallisesti viime aikoina, mikäli Mary oli pannut merkille.
Tyttö katsoi häneen silmät pyöreinä.
"Minun 'pollarini'?" kertasi hän.
"Wemburyn", käänsi Johnny tavalliselle kielelle. "Me nimitämme noita junkkareita 'häärääjiksi', enkä totisesti ole nähnyt enemmän hääräävää miestä", hän nauroi rumasti. "Aiot nähtävästi ruveta utelemaan, mitä 'häärääjä' merkitsee. Varkaat käyttävät sitä nimitystä salapoliisista."
Hän huomasi tytön kasvoilla tapahtuvan muutoksen.
"'Me' nimitämme heitä?" kertasi hän. "Tarkoitat tietysti 'he' nimittävät salapoliiseja siten, Johnny."
Johnny oli huvitetun näköinen istuutuessaan pöydän ääreen.
"Kylläpä sinusta on tullut aikamoinen puritaani, Mary", sanoi hän. "Me tai he, mitä sillä on väliä? Me olemme kaikki varkaita sisimmässämme, liikemies Rolls Roycessaan ja työmies raitiovaunussa, varkaita joka ainoa, niin paljon kuin meitä on!"
Viisaasti kylläkin Mary jätti liioittelevan yleistyksen omaan arvoonsa.
"Missä näit Alanin?"
"Mitä helvettiä merkitsee, että kutsut häntä etunimeltä?" tiuskaisi Johnny. "Mies on poliisi, ja sinä puhut hänestä aivan kuin vertaisestasi."
Mary hymyili leikatessaan leivänpalasen neljään osaan ja asettaessaan ne lautaselle.
"Käytävän toisella puolella asuva mies on ammatiltaan kirvesmies, ja yläpuolellamme asuvat työskentelevät ratapihalla. Kokonaista kuusi kappaletta, Johnny – niistä neljä naista."
Johnny vääntelehti hermostuneena tuolissaan.
"Siitähän se kysymys onkin. Tämä on meille ainoastaan tilapäinen olopaikka. Et kai luule minun tyytyvän elämään tässä kurjassa pesässä koko ikääni? Kohtapuoleen ostan takaisin Lenleyn kartanon."
"Millä, Johnny?" kysyi tyttö rauhallisesti.
"Omilla ansioillani", vastasi Johnny ja palasi taas nopeasti 'silmätikkuunsa'. "Wembury ei missään tapauksessa ole sinulle sopivaa seuraa", sanoi hän. "Puhuin hänestä juuri tänä aamuna Mauricen kanssa, ja Maurice on myös sitä mieltä, että sellainen tuttavuus joutaa häipymään."
"Todellakin?" Maryn ääni oli kylmäkiskoinen. "Ja Mauricekin ajattelee samalla tavalla – kuinka humoristista!"
Johnny tuijotti häneen epäluuloisesti.
"Minä en huomaa siinä mitään humoristista", murisi hän. "Me emme ilmeisestikään voi tietää –"
Mary seisoi häntä vastapäätä pöydän toisella puolella, ja painoi molemmat kätensä lujasti sen kiilloitettuun pintaan.
"Olen päättänyt jatkuvasti viljellä tuttavuutta Alan Wemburyn kanssa", sanoi hän kiinteästi. "Olen pahoillani, ellei Maurice hyväksy sitä, tai jos sinun mielestäsi olen liian rahvaanomainen. Mutta minä pidän Alanista –"
"Minullakin oli tapana pitää palvelijastani, mutta potkin hänet kuitenkin aikanaan talosta", Johnny keskeytti ärtyisästi.
Mary pudisti päätään.
"Alan Wembury ei ole sinun kamaripalvelijasi. Voit pitää minun makuani turmeltuneena, jos haluat, mutta Alan Wembury vastaa joka tapauksessa minun käsitystäni herrasmiehestä", sanoi hän tyynesti, "eikä yleensä voi tuntea liian monta herrasmiestä."
Johnny aikoi tiuskaista jotakin vihaista, mutta hillitsi itsensä, ja puheenaihe sai jäädä lepäämään toistaiseksi.
Seuraavana päivänä Mary Lenleyn piti aloittaa uusi elämänsä. Ajatus pani hänet hiukan läähättämään. Mauricen ensi kertaa ehdottaessa, että hän ottaisi yksityissihteerin paikan, ajatus oli jännittänyt häntä miellyttävästi, mutta ajan lähestyessä hänen mieleensä alkoi hiipiä epäilyksiä. Suunnitelmaan tuntui sisältyvän hämäriä epämiellyttäviä mahdollisuuksia, eikä hän voinut ymmärtää, miksi ennen niin houkutteleva tuuma yht'äkkiä teki häneen sellaisen vaikutuksen.
Johnny ei ollut noussut ylös hänen valmistautuessaan lähtöön aamusella ja tuli vasta hänen kutsustaan haukotellen makuuhuoneestaan.
"Jaha, nyt sinusta siis tulee työtätekevän luokan jäsen", sanoi hän melkein ystävällisesti. "Jokseenkin hauskaa nähdä, kuinka se luonnistuu. En antaisi sinun mennä ollenkaan, ellei –"
"Ellei?" Mary odotti jatkoa.
Tuntien Johnnyn omituisen luonteen hän oli monta kertaa ihmetellyt, kuinka tämä oli niin halukkaasti mukautunut ajatukseen, että hän ottaisi paikan Mauricen toimistossa.
"Minä pysyttelen kyllä lähettyvillä ja katselen, kuinka asiat luistavat", sanoi Johnny hyväntahtoisesti.
Muutaman minuutin kuluttua Mary kiiruhti mutkaisaa Tanners Hilliä pitkin uutta työpaikkaansa kohti. Flanders Lanella ei ole monta tasaväkistä kilpailijaa Lontoossa, mitä tulee likaisuuteen ja rumuuteen, mutta herra Meisterin talo erottautui odottamattoman jyrkästi ympäristöstään.
Se sijaitsi vähän matkaa kadusta korkean muurin ympäröimänä, musta portti vei pieneen pihaan, jonka taustalla oli pieni, vanhanaikuinen talo. Siinä oli sekä lakimiehen asunto että hänen toimistonsa.
Vanha nainen opasti hänet ylös kuluneita portaita, avasi raskaan veistellyn oven ja ohjasi hänet huoneistoon, jonka hän sai vielä tulla tuntemaan perin pohjin. Suuri laudoitettu huone oli ollut rikkaan City-kauppiaan salonkina niinä aikoina, jolloin suuret herrat asustelivat näissä taloissa, missä nyt köyhät ja rikolliset parveilivat kuin rotat.
Talossa vallitsi ränsistynyt tuntu, mutta kokonaisuus vaikutti kuitenkin iloiselta. Seinillä oli maalauksia, jotka Mary vaikeudetta totesi suurten maalarien tekemiksi. Mutta kalustosta kiinnosti häntä kaikkein enimmän iso flyygeli, joka oli sijoitettu ulkonemaan. Hän katsoi sitä ihmeissään ja kääntyi sitten vanhan naisen puoleen.
"Soittaako herra Meister tuolla?"
"Hänkö?" sanoi vanha nainen nauraa hörähtäen. "No jo totta totisesti!"
Tästä huoneesta päästiin pieneen ovettomaan välihuoneeseen, jota käytettiin ilmeisesti toimistona, sillä seinämälle oli pinottu asiakirjakoteloita, ja pienellä pöydällä oli peitetty kirjoituskone.
Hän oli tuskin ehtinyt toimittaa tarkastuksensa, kun ovi avautui ja Maurice Meister riensi sisään valppaana ja hymyilevänä. Hän tuli tytön luokse ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Rakas Mary", sanoi hän, "tämähän oli erinomaisen hauskaa!"
Hänen innostuksensa huvitti Marya. "Tämä ei ole mikään vieraskäynti, Maurice", sanoi hän. "Minähän olen tullut tekemään työtä!"
Hän veti kätensä vapaiksi miehen otteesta. Hän kummaili mielessään, olivatko he olleet aina näin sydämellisissä väleissä. Hän oli ällistynyt ja vaivautunut. Hän koetti muovata mielessään täsmällisen käsityksen siitä, missä suhteissa Maurice Meister oikeastaan oli perheeseen. Lakimies oli tuntenut hänet lapsesta saakka. Oikeastaan oli typerää pahoitella miehen äkillistä hellyyden puuskaa.
"Rakkahin Mary, kyllä täällä on tarpeeksi työtä – järjestelytöitä, esimerkiksi", hän katseli epämääräisesti ympärilleen, ikäänkuin etsien aiheita mielikuvitukselleen.
Ja tuijotellessaan hän ihmetteli itsekseen koko ajan, mitä ihmeessä hän osaisi antaa tytölle tehtäväksi.
"Osaatteko kirjoittaa koneella?" kysyi hän.
Hän odotti kieltävää vastausta ja hämmästyi Maryn myöntävästä nyökkäyksestä.
"Olen kirjoittanut omalla koneellani jo kaksitoistavuotiaasta", hymähti tyttö. "Isä antoi sen minulle leikkikaluksi."
Siinä olikin pelastus hetken hämmennyksestä. Maurice ei ollut koskaan toivonut tai odottanutkaan, että hänen tarjouksensa otettaisiin vakavasti – kunnes hän näki tytön Lenleyn kartanossa ja totesi, että hänen ennen tuntemansa hontelo tyttö oli kehittynyt niin ihmeellisesti.
"Saatte valallisia todistuksia jäljentääksenne", sanoi hän penkoen kuumeisesti papereita kirjoituspöydällään. Kesti kauan aikaa, ennenkuin hän sai käsiinsä asiakirjan, joka oli tarpeeksi viaton Maryn luettavaksi. Sillä Maurice Meisterin asiakaspiiri oli sangen erikoista laatua, ja hän, joka oli koko ikänsä soveltanut periaatetta, ettei oikean käden pitänyt tietää, mitä vasen teki, huomasi sangen vaikeaksi luovuttaa kirjeenvaihtonsa Maryn tarkastettavaksi. Vasta luettuaan paperin sana sanalta hän antoi sen Marylle.
"Kas niin, Mary, mitä te nyt oikein tästä kaikesta ajattelette?" kysyi hän. "Mutta istukaahan toki, hyvä ystävä!"
"Mitä ajattelen tästä kaikesta? Tästä paikastako?" kysyi tyttö jatkaen sitten: "kylläpä te asutte kaameassa ympäristössä, Maurice."
"En ole tehnyt naapuristoani. Löysin sen juuri samanlaisena", vastasi mies nauraen. "Luuletteko voivanne olla täällä onnellinen, Mary?"
"Luulen kuitenkin. On somaa saada tehdä työtä sellaiselle, jonka on tuntenut oikein kauan – ja sitäpaitsi Johnny pysyttelee lähettyvilläni. Hän lupasi, että saan nähdä hänet usein."
Raskaat silmäluomet painuivat ainoastaan sekunniksi.
"Oo", sanoi Maurice Meister katsoen hänen ohitseen. "Hän sanoi teidän tulevan usein näkemään hänet, vai kuinka? Mahdollisesti vielä työtuntien aikana?"
Mary ei huomannut hänen sävynsä ivallisuutta.
"En tiedä vielä, mitkä ovat toimistotuntinne, mutta Johnny on sentään hyvä olemassa, eikö olekin?" sanoi hän. "Tietysti teille on helppo tehdä työtä, koska te olette niin ystävällinen, ja olenhan minä tuntenut teidät niin kauan, mutta olisi hirveää, jos jonkun tytön täytyisi työskennellä tuntemattoman miehen luona, eikä oven ulkopuolella olisi velimiestä häntä odottamassa ja kotiin saattamassa."
Maurice oli tuijottanut häneen herkeämättä. Hän näytti nyt yhä kauniimmalta. Juuri tuo herkkä, suloinen tyyppi oli aina vedonnut hänen tunteisiinsa. Tummempi kuin Gwenda Milton, mutta hienompi. Hänen silmissään piili sekä sielukkuutta että järkeä; uinuvaa intohimoa, jota mikään ei ollut vielä häirinnyt; kytevää tulta, joka piti puhaltaa liekkiin. Maurice tunsi tytön tulevan levottomaksi hänen herkeämättömästä tuijotuksestaan, ja vaistoten sen nopeasti hän oli vielä kerkeämpi häivyttämään epäluulot, jotka olisivat helposti voineet kasautua pilviksi.
"Oikeastaan voisin näyttää teille taloni", sanoi hän reippaasti ja lähti opastamaan häntä vanhanaikuisen talon läpi.
Erään oven edessä yläkerroksessa hän epäröi hetkisen, työnsi vihdoin päättävästi avaimen lukkoon ja viskasi oven auki.
Katsoessaan hänen ohitseen Mary näki huoneen, jollaista hän ei ollut kuvitellut löytyvän tässä jokseenkin rähjäisessä vanhassa talossa. Kaikki peittävästä tomusta huolimatta huone oli kaunis, sisustettu loistolla, joka ällistytti häntä. Se näytti olevan yhdistetty makuu- ja oleskeluhuone, jonka nyt aukivedetyt samettiverhot jakoivat kahteen osaan. Permantoa peitti paksu matto, muutamat seiniä koristavat maalaukset oli ilmeisesti huolella valittu. Vanha ranskalainen kalusto, hopeaiset kynttilänpitimet seinillä, jokainen yksityiskohta haastoi häikäilemättömästä tuhlauksesta.
"Mikä ihastuttava huone!" huudahti Mary toinnuttuaan hämmästyksestään.
"Kyllä... ihastuttava."
Maurice tuijotti synkästi pesään, joka oli kerran suojannut Gwenda Miltonia, päivinä ennen musertavien surujen tuloa.
"Parempi kuin Malpas Mansions, Mary, vai kuinka?" Rypyt olivat kadonneet hänen kasvoiltaan; nyt hän oli taas entinen hymyilevä itsensä. "Hiukan siistimistä ja tomuttamista, ja siinä on huone vaikka prinsessalle – itse asiassa, ystävä rakas, aion luovuttaa huoneen kokonaan teidän käytettäväksenne."
"Minun käytettäväkseni!" Tyttö tuijotti häneen käsittämättä. "Millaisia mielettömyyksiä, Maurice! Minähän asun yhdessä Johnnyn kanssa, enkä voisi missään tapauksessa jäädä tänne koskaan."
Mies kohautti olkapäitään.
"Johnnyn? Niin kyllä. Mutta saattaisittehan viipyä liian kauan jonakin iltana – tahi Johnnyn täytyisi matkustaa pois. Minusta olisi hyvin epämiellyttävä ajatus, että joutuisitte olemaan yksin kolkossa asunnossanne."
Hän sulki ja lukitsi oven ja seurasi Marya portaita alas.
"Mutta se asia on kokonaan teidän päätettävissänne", sanoi hän kevyesti. "Siinä on joka tapauksessa huone, jos satutte joskus sitä tarvitsemaan."
Mary ei vastannut tähän mitään, sillä hänen ajatuksensa työskentelivät ankarasti. Huoneessa oli asuttu, siitä hän oli varma. Nainen oli asunut siinä – miehen huone se ei ollut missään tapauksessa. Hän tunsi olonsa hiukan epämukavaksi. Maurice Meisterista ja tämän yksityiselämästä hän ei tietänyt kerrassaan mitään. Hän muisti hämärästi Johnnyn vihjanneen johonkin Meisterin seikkailuun, mutta hän ei ollut utelias.
Gwenda Milton!
Hän muisti äkkiä nimen säpsähtäen. Gwenda Milton, suurrikollisen sisar. Hän värisi ajatustensa harhaillessa takaisin ylelliseen pikku huoneistoon, jossa nyt asui ainoastaan kuolleen rakkauden aave, ja häntä kiusasi kirjoituskoneen ääreen istuutuessaan mielikuva, että valkoiset, tuskantäydet kasvot tuijottivat häneen. Hän katsoi säpsähtäen ympärilleen, mutta huone oli tyhjä ja jostakin läheltä hän kuuli miehen hyräilevän tuttua säveltä.
Maurice Meister ei uskonut aaveisiin.
VIII.
Saman päivän iltana, jolloin Mary Lenley ilmestyi Meisterin taloon, höyrylaiva Olympic kiinnitettiin Southamptonin telakkaan. Kaksi Scotland Yardin miestä, jotka olivat seuranneet laivan mukana Cherbourgista ja toimittaneet matkustajien perinpohjaisen tarkastuksen, tulivat ensimmäisinä maihin ja asettuivat alastuloportaiden juurelle. He saivat odottaa tuntuvan ajan, kunnes passit oli tarkastettu, mutta vähitellen matkustajat alkoivat tippua laiturille.
Äkkiä toinen salapoliisi huomasi kasvot, joita he eivät olleet nähneet vielä laivassa. Keskikokoinen mies, jokseenkin yksinkertainen, mustaviiksinen ja leuassa pieni typistetty parta, ilmestyi laivan sivulle ja asteli hitaasti alas.
Salapoliisit vaihtoivat katseita, ja matkustajan ehdittyä laiturille toinen astahti hänen kupeelleen sanoen:
"Anteeksi, sir, en nähnyt teitä laivassa."
Sekunnin verran partasuu mies tarkasteli kysyjää kylmästi.
"Aiotteko tehdä minut vastuunalaiseksi sokeudestanne?" kysyi hän.
He olivat etsimässä erästä New Yorkista karannutta pankkirosvoa, eikä tilaisuutta voinut laiminlyödä.
"Saammeko nähdä passinne?"
Partasuu matkustaja epäröi, sitten pistäen kätensä sisätaskuun hän veti passin sijasta esiin nahkaisen lompakon. Siitä hän otti kortin. Salapoliisi otti sen ja luki:
POLIISITARKASTAJA BLISS. C.I.D.
Scotland Yard. Washingtonin Lähetystön
palveluksessa."Pyydän anteeksi, sir."
Salapoliisi ojensi kortin takaisin toisen käteen ja hänen asenteensa muuttui.
"En tuntenut teitä, herra Bliss. Teillä ei ollut partaa lähtiessänne Scotland Yardista."
Bliss otti kortin takaisin mieheltä, sijoitti sen uudestaan lompakkoonsa ja työnsi lompakon povitaskuun.
"Ketä olette vaanimassa?" kysyi hän tylysti.
Toinen salapoliisi antoi lyhyen selityksen.
"Hän ei ole laivassa, sen voin kertoa teille", sanoi Bliss ja kääntyi nyökäten menemään.
Hän ei kantanut matkalaukkuaan tullihuoneeseen, vaan sijoittaen sen jalkojensa juureen hän seisoi selkä tullihuoneen seinää vastaan katsellen matkustajien maihintuloa. Samassa hän huomasikin naisen, jota oli odottanut.
Hoikka, melkein hento, suunnattoman varma, äärimmäisen peloton – ne olivat ensimmäiset tarkastaja Blissin saamat vaikutelmat. Hänen ei tarvinnut koskaan myöhemminkään korjata näitä vaikutelmia. Naisen oliivinvärinen iho oli moitteeton, mustat silmät herkullisesti piirrettyjen kulmakarvojen alla olivat ylimieliset, hävyttömät, itsetietoiset. Siinä oli neitonen, jota ei käynyt pitäminen pilanaan; nykyajan oivallinen näytekappale. Tuhlaavasti ja ehkä liian silmiinpistävästi puettu. Valkoinen käsi välkkyi timantteja täynnä. Kaksi suurta jalokiveä säteili hänen ruusunpunaisten korvanlehtiensä kärjissä. Kun hän kahisi Mr. Blissin ohitse, tämän tunteelliset sieraimet totesivat vieraan, valikoidun hienon hajuveden tuoksun.
Nainen oli astunut laivaan Cherbourgissa, ja tarkastaja Bliss ajatteli huomattavaksi sattumaksi sitä, että he olivat matkustaneet Englantiin samalla laivalla, eikä nainen ollut tuntenut häntä. Seuratessaan naista tullihuoneeseen hän tarkkasi, kuinka tämä raivasi tiensä tavarakasojen välitse osastoon M. Hänen oma tullitarkastuksensa oli nopeaan suoritettu. Hän ojensi matkalaukkunsa kantajalle ja käski tämän etsimään paikan odottavassa junassa, ja sitten hän käyskenteli huolettomasti naisen luokse, joka oli parhaillaan pienen matkustajajoukon kätkössä näyttämässä matkatavaroitaan tullivirkailijalle.
Aivan kuin olisi tuntenut hänen tarkastelevat silmänsä nainen katsahti kahdesti olkapäänsä ylitse, ja toisella kertaa heidän katseensa kohtasivat, ja hän näki ihmettelevän ilmeen – vai oliko se ymmärtämystä? – ilmestyvän naisen kasvoihin.
Kun naisen pää oli kääntynyt takaisin, hän tuli lähemmäksi, niin lähelle, että seuraavan kerran kääntyessään nainen tuijotti melkein suoraan hänen kasvoihinsa ja vetäisi syvään henkeään.
"Mrs. Milton, ellen erehdy?" sanoi Bliss.
Taaskin sama katse. Siinä oli pelkoa, epäilemättä.
"Varmasti! Se on nimeni", nainen venytteli. Hänen puheessaan oli Etelävaltioissa kasvatetun ihmisen pehmeä, hienostunut sävy. "Mutta te olette nyt tosin minua edullisemmassa asemassa."
"Nimeni on Bliss. Poliisitarkastaja Scotland Yardista", sanoi hän.
Nimi ei nähtävästi merkinnyt naiselle erikoisempia, mutta ilmaistessaan ammattinsa hän huomasi värin katoavan hänen poskistaan, mutta palaavan taas nopeasti takaisin.
"Kuinka kiintoisaa – todellakin!" sanoi hän. "Ja mitä voin tehdä hyväksenne – poliisitarkastaja Bliss Scotland Yardista?"
Jokainen sana oli kuin pistolinlaukaus. Hänen vastustushalustaan ja vihamielisyydestään ei voinut erehtyä.
"Tahtoisin mielelläni nähdä teidän passinne."
Sanomatta sanaakaan nainen otti sen pienestä käsilaukustaan ja ojensi hänelle. Hän käänteli lehtiä hitaasti ja tutki tarkkaan laivausleimat.
"Olette ollut Englannissa aivan äskettäin?"
"Varmasti! Olen kyllä", sanoi nainen hymyillen. "Olin täällä viime viikolla. Täytyi pistäytyä Pariisissa asioiden vuoksi. Sieltä tein kierroksen takaisin Cherbourgista – halusin koti-ikäväni kiusaamana kuulla hiukan amerikkalaista puhetta."
Nainen katsoi häneen tiukasti, pikemminkin ällistyneenä kuin pelästyneenä.
"Bliss?" sanoi hän ajatuksissaan, "en osaa sijoittaa teitä muistissani. Kuitenkin minusta tuntuu, ikäänkuin olisimme tavanneet jossakin."
Hän tarkasteli yhä edelleen passin leimoja.
"Sydney, Genua, Domodossola – te olette aikamoinen maailmankiertäjä, rouva Milton, mutta te ette liikehdi aivan yhtä nopeasti kuin miehenne."
Hidas hymy alkoi kajastaa naisen kauniilla kasvoilla.
"Minulla on liian kiire voidakseni kertoa teille elämäkertaani tai selostaakseni matkaoppaita", sanoi hän, "mutta ehkä te halusittekin tavata minua jonkin tärkeämmän seikan vuoksi?"
Bliss pudisti päätään. Hän oli melkein huvitettu omalla happamella tavallaan.
"En", sanoi hän, "teidän kanssanne minulla ei ole tärkeitä asioita, mutta toivoisin tapaavani jonakin kauniina päivänä miehenne."
Naisen silmät kapenivat.
"Luuletteko ulottuvanne siis taivaaseen asti?" kysyi hän pilkallisesti. "Luulin teidän tietävän, että Arthur on kuollut."
Blissin valkoiset hampaat välähtivät sekunnin verran hänen partansa alta.
"Taivaasta en missään tapauksessa menisi häntä etsimään", sanoi hän.
Hän ojensi takaisin naisen passin ja käännähti kantapäillään lähtien kävelemään.
Nainen seurasi häntä silmillään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja sitten hän kääntyi nopealla pikku huokauksella puhuttelemaan tullivirkailijaa. Bliss! Satamat olivat siis vartioidut.
Oliko Kostaja saapunut Englantiin? Hän tunsi kylmän värähdyksen tuon ajatuksen johdosta. Sillä Cora Ann Milton rakasti tuota epätoivoista miestä, joka surmasi tappamisen ilosta, ja joka oli nyt Ismael ja kulkija maan päällä, jota vastaan kaikkien miesten kädet olivat nousseet ja jota sadat poliisit ahdistivat kuin metsänpetoa.
Kävellessään pitkin asemalaituria hän tutki jokaisen vaunun huolettomin silmin. Hetken kuluttua hän löysikin etsimänsä miehen. Bliss istui erään vaunun nurkkauksessa, nähtävästi täydellisesti syventyneenä aamulehteensä.
"Bliss!" mutisi nainen itsekseen. "Bliss!"
Missä hän oli nähnyt samat kasvot aikaisemmin? Miksi tuon tylynnäköisen miehen näkeminen täytti hänen sielunsa kauhulla? Cora Ann Miltonin matka Lontooseen oli hyvin rauhaton.
IX.
Kun Johnny Lenley saapui Meisterin taloon samana iltapäivänä, tuli hän melkein järkytetyksi nähdessään sisarensa istuvan ankarassa työssä kirjoituskoneen ääressä. Tuntui niinkuin hän olisi ensi kerran ymmärtänyt täydessä laajuudessaan köyhyyden, mihin Lenleyn perhe oli nyt vajonnut.
Mary oli yksin huoneessa hänen saapuessaan ja hymyili hänelle kirjepinonsa takaa.
"Missä Maurice on?" kysyi Johnny, ja tyttö osoitti pieneen huoneeseen, missä Meister piti tärkeät ja luottamukselliset neuvottelut, joihin hänen erikoislaatuinen asiakaspiirinsä usein antoi aihetta.
"Tämä on mätää puuhaa, vai mitä?"
Hän toivoi sisarensa vastaavan "ei", ja oli tyytyväinen tämän iloisesti nauraessa kysymykselle.
"Tämä on totisesti hyvin kiintoisaa", sanoi hän, "niin että älä viitsi murista, Johnny, tämä on vähimmän ikävystyttävää puuhaa, mitä olen tehnyt vuosikausiin!"
Johnny katseli häntä hetkisen vaieten; hänestä oli raivostuttavaa nähdä tytön työskentelevän – jonkun palvelijana. Hammasta purren hän meni huoneen poikki ja koputti Meisterin yksityistoimiston ovelle.
"Kuka siellä?" tiedusti ääni.
Johnny koetti vääntää kädensijaa, mutta ovi oli lukossa. Sitten hän kuuli kassakaapin läjähtävän kiinni, salpa vedettiin ovelta ja lakimies tuli esiin.
"Mitä varten niin salaperäinen?" murisi Johnny astuessaan yksityishuoneeseen.
Meister sulki oven hänen jäljestään ja viittasi hänet istumaan.
"Olen juuri tarkastelemassa eräitä hyvin mielenkiintoisia helmiä", sanoi hän tarkoittavasti, "eikä tietenkään kukaan sellaisessa tapauksessa halua kiinnittää koko maailman huomiota varastettuun omaisuuteen."
"Oletko saanut yhtään ostotarjousta?" kysyi Johnny kiihkeästi.
Maurice sanoi saaneensa.
"Koetan saada ne lähtemään Antverpeniin tänä iltana", sanoi hän.
Hän avasi nurkassa sijaitsevan pienen kassakaapin, otti sieltä laakean pahvilaatikon ja poistaen kannen näytti puuvillaan sijoitetun loistavan helmiasetelman.
"Siinä on tavaraa ainakin kahdenkymmenen tuhannen punnan arvosta", sanoi Johnny silmät kirkastuen.
"Siinä on ainakin viiden vuoden pakkotyö", sanoi Maurice karkeasti, "ja sanonpa sinulle vilpittömästi, olen jonkin verran peloissani."
"Minkä vuoksi?" tiuskaisi toinen. "Kukaan ei voi kuvitellakaan, että herra Meister, kuuluisa lakimies, pitää kätkössään lady Darnleighin helmiä!" Johnny nauroi kikattaen mieleenjohtumalleen. "Hitto vieköön! Sinä olisit outo ilmestys Old Baileyn tutkintovankilassa, Maurice. Kuvittelehan iltalehden räiskyviä otsakkeita herra Maurice Meisterin kohua herättävästä pidätyksestä ja tuomiosta!"
Mauricen kasvoissa ei lihaskaan liikahtanut, vain mustat silmät välähtivät äkkiä onnettomuutta ennustaen.
"Hyvin huvittavaa", sanoi hän ilmeettömästi. "En olisi koskaan luullut sinussa olevan niin paljon mielikuvitusta." Hän vei helmet lähemmäksi valoa ja tutki niitä, ennenkuin pani kotelon kannen paikoilleen.
"Oletko tavannut Marya?" kysyi hän tavallisessa keskustelusävyssä.
Johnny nyökkäsi.
"Tuntuu katalalta nähdä hänet työssä, mutta luullakseni juttu on niinkuin pitääkin. Maurice –"
Asianajaja käänsi päänsä.
"No niin?"
"Olen ajatellut yhtä ja toista. Sinullahan oli palveluksessasi eräs neitonen, nimeltä Gwenda Milton?"
"Ja sitten?" sanoi Maurice taas lyhyesti.
"Hän hukuttautui, vai kuinka? Onko sinulla aavistustakaan syystä?"
Maurice Meister katsoi nyt suoraan hänen silmiinsä. Silmäluomen värähdyskään ei ilmaissut hänen mielessään kuohahtavaa raivoa.
"Valamiehistö sanoi –", alkoi hän.
"Tiedän kyllä, mitä valamiehistö sanoi", keskeytti Johnny jyrkästi, "mutta minulla on omat päätelmäni."
Hän käveli hitaasti asianajajan luo ja kosketti kevyesti hänen olkapäätään tehostaessaan jokaista sanaa.
"Mary Lenley ei ole Gwenda Milton", sanoi hän. "Hän ei ole karanneen murhaajan sisar, ja minä toivon hänen saavan sinun taholtasi parempaa kohtelua kuin mitä Gwenda Milton sai."
"En ymmärrä sinua", sanoi Meister. Hänen äänensä oli hyvin matala ja selvä.
"Luultavasti ymmärrät." Johnny nyökkäsi hitaasti. "Toivon sinun tajuavan, että syntyy hyvin suuria ikävyyksiä, jos Marya millään tavalla loukataan! Sinun kerrotaan elävän ainaisessa pelossa Kostajan vuoksi – sinulla tulee olemaan vielä enemmän syytä pelätä minua, jos Marylle sattuu joitakin ikävyyksiä!"
Mauricen silmät painuivat permantoa kohti vain sekunniksi.
"Taidat olla hieman hysteerinen, Johnny", sanoi hän, "etkä ainakaan ole kohteliaimmalla tuulellasi tänä aamuna. Muistaakseni sanoin sinua keskenkasvuiseksi viikko sitten, eikä nyt ole mitään syytä muuttaa määritelmää. Kuka aikoo tehdä pahaa Marylle? Mitä tulee Kostajaan ja hänen sisareensa, niin he ovat molemmat kuolleet!"
Hän otti helmikotelon pöydältä, poisti taas kannen ja ilmeisesti vaipui taas aarteiden katselemiseen.
"Mitä taas jalokivivarkaaseen tulee –"
Hän oli päässyt niin pitkälle, kun ovelta kuului varovainen koputus.
"Kuka siellä?" kysyi hän nopeasti.
"Piiritarkastaja Wembury!"
X.
Maurice Meisterilla oli aikaa peittää nopeasti helmet, sysätä ne takaisin kassakaappiin ja lukita se ennenkuin avasi oven. Rautaisista hermoistaan huolimatta asianajaja tunsi kellertävien kasvojensa jännittyvän ja kalpenevan, ja hänen toverinsakin tunsi olonsa epämukavaksi Alanin ilmestyessä. Johnny pääsi nopeammin entiselleen.
"Halloo, Wembury!" sanoi hän pakotetusti nauraen. "Kaikesta päättäen minä en pääse teistä eroon!"
Kummankin miehen asenteessa oli ilmeisesti pakokauhua, kuolettavaa pelkoa, jotakin nimetöntä kauhua. Mikä salaisuus sitoi heitä toisiinsa? Asenne huusi Alanille "syyllinen" messinkipuhaltimien voimalla.
"Kuulin Lenleyn olevan täällä", sanoi hän, "ja koska halusin tavata häntä –"
"Tekö halusitte tavata minua?" sanoi Johnny ja hänen kasvolihaksensa värähtivät. "Mitä kummaa teillä on minulle sanottavana?"
Wembury tunsi ihossaan, että Meister tarkasti häntä tiukasti. Ovela lakimies ei jättänyt huomaamatta yhtään liikettä, ilmettä tai sanaa. Mitä he pelkäsivät? Alan ihmetteli, ja hänen mielensä masentui, kun hän katsahtaessaan heidän ohitseen näki Maryn istuvan kirjoituskoneen ääressä pahasta tietämättömänä.
"Tunnettehan lady Darnleighin, vai kuinka?" kysyi hän.
Johnny Lenley nyökkäsi äänettömänä.
"Joitakin viikkoja sitten hän kadotti kallisarvoisen helmilaitteen", jatkoi Alan, "ja minut määrättiin hoitamaan juttua. Olen luovuttanut sen tarkastaja Burtonille, ja hän kirjoitti minulle tänä aamuna pyytäen ottamaan selvää eräästä pikkuseikasta, joka ällistytti häntä."
Mary oli jättänyt kirjoituskoneensa ja liittynyt pieneen ryhmään.
"Pikkuseikasta, joka oli hämmästyttänyt häntä?" toisti John Lenley koneellisesti. "Ja mikä se on?"
Wembury epäröi esittää kysymystään tytön läsnäollessa.
"Hän halusi tietää, mikä sai teidät menemään lady Darnleighin huoneeseen?"
"Ja minä olen jo antanut selityksen, jonka mielestäni pitäisi olla riittävä ja luonnollinen", tiuskaisi Johnny.
"Että nimittäin luulitte jättäneenne hattunne ja takkinne toiseen kerrokseen? Hän tiedoittaa, että eräs palvelijoista sanoi teille, kun olitte menossa portaita ylös, että päällysvaatteet ja hatut olivat pohjakerroksessa."
John Lenley vältti hänen silmiään.
"En jaksa muistaa", sanoi hän. "Olin mainittuna iltana jokseenkin hämärässä kunnossa. Tulin takaisin yläkerrasta heti todettuani erehdykseni. Oletetaanko minun tietävän jotakin varkaudesta?" Hänen äänensä ei ollut oikein vakava.
"Tietenkään ei toistaiseksi ole esitetty mitään sellaista otaksumaa", sanoi Wembury hymyillen, "mutta meidän on hankittava tietoja, mistä suinkin voimme."
"En tietänyt mitään ryöväyksestä, ennenkuin luin siitä sanomalehdistä ja –"
"Oi, Johnny", Mary sysäsi suustaan sanat, "sinähän kerroit heti kotiin tultuasi, että siellä oli –"
Hänen veljensä tuijotti hänet vaikenemaan.
"Etkö muista, että se tapahtui kaksi päivää myöhemmin, rakkaani", sano hän hitaasti ja harkitusti. "Toin sanomalehden sinulle ja kerroin tapahtuneesta varkaudesta. Kuinka olisin voinut puhua siitä sinulle samana iltana, kun en nähnytkään sinua?"
Hetkisen Alan ihmetteli, mitä tyttö aikoi tähän sanoa, mutta suunnattomalla voimanponnistuksella hän hiilitsikin itsensä ja vaikeni. Hänen kasvonsa olivat värittömät, ja hänen silmistään kuvastui sellainen tuska, ettei Alan uskaltanut katsoakaan häneen.
"Totta tosiaan, Johnny, nyt minä muistan... muistan todellakin", sanoi tyttö epävarmasti. "Kuinka olinkaan niin typerä!"
Piinallinen äänettömyys seurasi.
Alan katseli kulunutta mattoa; hänen kätensä oli pistetty takin taskuun.
"Selvä on", sanoi hän lopulta. "Luullakseni tämä riittää rauhoittamaan Burtonia. Olen pahoillani, että minun täytyi vaivata teitä."
Hän ei katsonut tyttöön; hänen vakavat silmänsä olivat kiinnitetyt Johnny Lenleyhin.
"Miksi ette tee pikku matkaa ulkomaille, Lenley?" Hän puhui vastahakoisesti. "Ette ole niin terveen näköinen kuin teidän pitäisi olla."
Johnny ei kestänyt liikahtamatta hänen tuijotustaan.
"Englanti on tarpeeksi hyvä minulle", sanoi hän epäystävällisesti. "Mikä te oikeastaan olette, Wembury, perhelääkäri, vai –?"
Alan oli hetkisen hiljaa.
"Niin", sanoi hän sitten, "se on kai sopiva nimitys minulle." Ja lyhyesti nyökäten hän katosi huoneesta.
Mary oli palannut kirjoituskoneensa ääreen, mutta ei työskentelemään. Kädellään viitaten Maurice ohjasi nuoren miehen sisähuoneeseen ja sulki rauhallisesti oven.
"Luullakseni ymmärsit Wemburyn tarkoituksen?" virkkoi hän.
"Koska en ole ajatustenlukija, niin se jäi minulle hämäräksi", vastasi Johnny. Hän horjui raivostumisen ja naurun välimailla. "Tuolle junkkarille on kasvanut sisua aika tavalla! Kun ajattelee, että hän oli vain puutarhurin poika..."
"Minä unohtaisin sinun sijassasi kaiken tuon", sanoi Maurice Meister kiivaasti. "Ole hyvä ja muista, että olet ilmaissut itsesi, ja sen seurauksena joudut tästä päivästä alkaen poliisivalvonnan alaiseksi – joka tosin ei merkitse paljon, Johnny, mutta minä joudun myöskin valvonnan alaiseksi, ja se on kiusallinen juttu. En ole vain aivan varma, aikooko Wembury täyttää velvollisuutensa ja tiedoittaa asiasta Scotland Yardiin. Jos hän sen tekee, niin joudut totisesti vakavaan kiipeliin."
"Niinkuin sinäkin", vastasi Johnny riidanhaluisesti. "Me seisomme tai kaadumme yhdessä tässä jutussa, Maurice. Mistä he löytävät helmet, jos ylipäänsä löytävät? Sinun kassakaapistasi! Eikö se ole johtunut mieleesi?"
Maurice Meister ei tuntenut järkytystä, vieläpä osasi hymyilläkin.
"Muuten nähtävästi liioittelemme sinun vaaraasi", sanoi hän keveästi. "Mahdollisesti oletkin oikeassa, ja todellinen vaara kohtaakin minua. Ne ovat katsoneet minua kauan pahoin silmin, ja tekisivät tietysti parhaansa saadakseen minut polvilleni." Hän vilkaisi kassakaappiin päin. "Toivoisin nuo kirotut kappaleet tuhannen mailin päähän. Enpä ihmettelisi, vaikka herra Wembury palaisikin mukanaan kotitarkastusvaltuudet, ja siinä tapauksessa menisi kaikki helkkariin!"
"Miksi et lähetä niitä postitse Antverpeniin?" kysyi nuori mies.
Meister hymyili halveksivasti.
"Jos minua kerran vaanitaan, kuten on todennäköistä", sanoi hän, "niin et kai luule hetkeäkään, että he jättäisivät postilaitoksen valvomatta? Ei, ainoa mitä voimme tehdä noille kirotuille päärlyille, on sijoittaa ne jonnekin päiväksi tai pariksi."
Johnny pureskeli kynsiään kiusaantuneen näköisenä.
"Minä voin ottaa ne takaisin asuntooni", sanoi hän äkkiä. "Siellä on ainakin tusinan verran hyviä piilopaikkoja."
Katsahtaessaan sattumalta Mauriceen hän olisi voinut todeta tyytyväisen välähdyksen hänen silmissään.
"Siinä on aatetta paljonkin", sanoi asianajaja verkalleen. "Wemburyn mieleen ei voi koskaan juolahtaa toimittaa tarkastusta teidän asunnossanne – hän pitää liian paljon Marysta."
Hän ei jäänyt odottamaan toverinsa mahdollista mielenmuutosta, vaan otti esiin kassakaapista helmikotelon ojentaen sen Johnnylle. Nuori mies katseli pakettia epäluuloisesti ja livahutti sen sitten povitaskuunsa.
"Pistän sen vuoteeni alla olevaan laatikkoon", sanoi hän, "ja toimitan sen takaisin sinulle viikon lopussa."
Hän ei pysähtynyt juttelemaan Maryn kanssa mennessään kiivaasti ulommaisen huoneen läpi. Hänelle antoi tyydytyksen tunteen noiden helmien läheisyys, joiden vuoksi hän oli pannut niin paljon alttiiksi. Omistamisen tunne haihdutti hermostuttavaa epäluuloisuutta, joka vaivasi häntä niin kauan, kun helmet olivat Meisterin hallussa.
Hänen raivatessaan tiensä tungoksessa Flanders Lanella eräs mies kääntyi kapeasta lehtikujasta seuraamaan häntä. Kun Johnny Lenley käveli Tanners Hilliä ylöspäin, mies laahusti yhä hänen perässään, ja vahtikonstaapeli tuskin huomasi nuorukaisen varjoa, voimatta uneksiakaan, että hänen hansikoidun kätensä ulottuvilla oli mies, jota kolmen maanosan poliisit ajoivat takaa – Henry Arthur Milton, tunnettu liikanimellä Kostaja.
XI.
Kauan aikaa Lenleyn lähdettyä Maurice Meister asteli edestakaisin kaikkein pyhimmässään kädet selän takana.
Muudan ajatus oli muovautumassa hänen aivoissaan – oikeastaan kaksi ajatusta, jotka yhtyivät, sekaantuivat toisiinsa, erosivat ja taas löysivät toisensa – Johnny Lenley ja hänen sisarensa.
Lenleyn äänensävystä ei ollut voinut erehtyä. Meister oli saanut osakseen uhkauksia ennenkin eivätkä ne olleet saaneet häntä hituistakaan luopumaan puolivalmiista suunnitelmastaan, ja nyt tarvittiin vain Johnny Lenleyn nuorekas ja hillitön kiukunpuuska innostuttamaan häntä toiseen suuntaan. Hän oli tavannut Johnnyä liian paljon viime aikoina. Kerran oli nuori mies ollut huvittava; sitten hänestä oli tullut hyödyllinen avustaja. Nyt hän oli muuttunut kiusalliseksi, jopa oikeaksi maanvaivaksi. Hän avasi oven hiljaa ja tirkisti raosta etuhuoneeseen. Mary istui kirjoituskoneen ääressä syventyneenä työhönsä.
Aamuaurinko tulvi pieneen huoneeseen muodostaen sädekehän hänen päänsä ympärille. Kerran hän käänsi päänsä ovea kohti huomaamatta olevansa tarkastuksen alaisena. Oli vaikeata löytää virhettä hänen täydellisistä kasvonpiirteistään ja hipiänsä läpikuultavasta suloudesta. Maurice hieroi miettiväisenä leukaansa. Uusi kiinnostuksen aihe oli ilmestynyt hänen elämäänsä, uusi metsästys oli alkanut. Ja silloin hänen ajatuksensa kääntyivät kiusaantuneina takaisin Johnnyyn.
Oli muudan varma ja tehokas tapa päästä Johnnystä vapaaksi, hänen mahtailustaan, uhkauksistaan ja tylsästä herkkäuskoisuudestaan.
Viimeinen ominaisuus oli vakavimpana vaarana Mauricelle. Ja Johnnyn näyttämöltä poistuttua monet muutkin vaikeudet silittyisivät. Mary ei voinut olla taipumattomampi kuin Gwenda oli ollut heidän ystävyytensä alkuaikoina.
Tarkastaja Wembury!
Mauricen otsa meni ryppyyn ajatuksesta. Siinä oli harminkappale vallan toiselta tasolta kuin Lenley. Maailmanmies, ovela, tietorikas, vaikea vastustaa. Maurice kohautti olkapäitään. Oli mieletöntä ottaa poliisimiestä lukuun, hän ajatteli. Sitäpaitsi Mary ei ollut niin paljon hänen ystävänsä kuin emäntänsä. Tyttö oli tyystin työnsä lumoissa hänen kulkiessaan hiljaa huoneen läpi ja astellessaan pehmeästi portaita ylös yläkerroksen pieneen huoneistoon.
Avatessaan oven hän värisi. Gwenda Miltonin ja tuon sumuisen tutkintotuomarin talon muisto oli ilkeä. Hiukan uutta koristelua tarvittiin tekemään tämä huone taas yhtä kauniiksi kuin ennen. Perinpohjainen suursiivous piti panna toimeen, jotta huoneesta tulisi sekä asuttava että puoleensavetävä. Mahtaisikohan Mary viehättyä siihen – olettaen, että Johnny saatiin pois tieltä?
Siitä oli varovasti otettava selvä. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli järjestää John Lenleyn juttu ja lähettää hänet paikkaan, josta käsin ei ollut yhtä helppoa koirankurien punominen.
Maurice oli viisas mies. Hän ei lähestynyt eikä puhutellut tyttöä hänen veljensä haastattelun jälkeen, vaan antoi pienen ajan vierähtää, ennenkuin taas ilmestyi tytön kirjoituskoneen ääreen. Hänelle tarjottu vaatimaton lounas oli jäänyt koskemattomaksi. Hän seisoi ikkunan luona tuijottaen Flanders Lanelle, ja kuullessaan Mauricen äänen hän säpsähti.
"Mikä on hätänä, ystävä rakas?" Maurice osasi olla hyvin isällinen ja hellä. Se oli hänen mieliasenteensa.
Tyttö pudisti väsyneesti päätään.
"En tiedä, Maurice. Olen huolissani – Johnnyn ja helmien vuoksi."
"Helmien?" kertasi Maurice hämmästystä teeskennellen. "Tarkoitatteko lady Darnleighin helmiä?"
Tyttö nyökkäsi.
"Miksi Johnny valehteli?" kysyi hän. "Kaikkein ensiksi hän kertoi minulle kotiin tultuaan, että Park Lanessa oli tapahtunut varkaus ja että lady Darnleigh oli menettänyt kalleutensa."
"Johnny ei ollut täysin normaali", sanoi mies rauhoittaen. "En välittäisi liian paljon hänen sanoistaan. Hänen muistinsa näyttää kärsineen haaksirikon viime aikoina."
"Ei sen vuoksi." Hän ei tuntunut olevan vakuutettu. "Hän tiesi kertoneensa minulle, Maurice: ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi unohtanut." Hän tuijotti tuskallisesti Mauricen kasvoihin. "Ette kai luule –" Hän ei voinut lopettaa lausettaan.
"Että Johnny tiesi jotakin ryöväyksestä? Hullutuksia, rakkaani! Poika on hiukan huolissaan – eikä ihmekään! Ei ole miellyttävä elämys huomata yht'äkkiä olevansa pennittömänä maailmassa kuten Johnny. Hänellä ei ole teidän luonnettanne eikä teidän uljuuttanne, ystäväni."
Tyttö huokasi syvään ja palasi työpöytänsä ääreen, jolla oli jo valmiina sievä pino kirjoitettuja kirjeitä. Hän käänteli sivuja näkemättä mitään ja viskasi arkin yht'äkkiä pöydälle.
"Maurice, kuka on Kostaja?" kysyi hän.
Mies jäi tuijottamaan tämän kuullessaan.
"Kostaja?"
"Siitä puhutaan kaapelisähkösanomassa. Ette ole edes avannut sitä. Löysin sen vanhojen kirjeittenne joukosta."
Mies tempaisi paperin häneltä. Sanoma oli päivätty kolme kuukautta aikaisemmin ja lähetetty Sydneystä. Merkinnästä hän näki sen olevan lakimieheltä, joka toimi hänen asiamiehenään Austraaliassa, ja sanoma oli sangen lyhyt:
"Sydneyn satamasta löydetty mies tunnettu, ei Kostaja, jonka
luullaan lähteneen Austraaliasta."Mary katsoi koko ajan asianajajaan. Tämän kasvot olivat äkkiä muuttuneet kuihtuneiksi ja kärsiviksi; viimeinenkin värin hiven oli kadonnut hänen poskiltaan.
"Kostaja!" mutisi hän... "Elossa!"
Paperia pitelevä käsi vapisi ja huomatessaan, että hänen oli keksittävä jokin syy kiihtymykseensä, hän jatkoi nauraen:
"Muuan vanha asiakkaani, johon olin kovin kiintynyt – mutta suuri lurjus, ja enemmänkin kuin lurjus."
Puhuessaan hän repi kaavakkeen pieniin palasiin ja pudotti ne paperikoriin. Sitten hän odottamatta kiersi käsivartensa Maryn olkapäiden ympärille.
"Mary, teidän sijassanne en surisi liian paljon Johnnyn vuoksi. Hän on vaikeassa iässä ja vaikeassa mielentilassa. En minäkään ole erittäin tyytyväinen häneen juuri nyt."
Tyttö katsoi häneen ihmeissään.
"Ette ole tyytyväinen häneen, Maurice? Miksi?"
Maurice kohautti olkapäitään.
"Hän on ryhtynyt seurustelemaan epämiellyttävien ihmisten kanssa – miesten, joita en tahtoisi nähdä tässä toimistossa, ja joiden kanssa en varmastikaan sallisi teidän joutuvan tekemisiin."
Hänen käsivartensa oli yhä tytön olkapäillä, ja tämä liikahti kevyesti vapautuakseen tuosta isällisestä syleilystä. Hän ei ollut peloissaan, vain hieman vaivautunut, mutta mies antoi käsivartensa pudota alas ikäänkuin ote olisi syntynyt hetkellisestä suojelemishalusta, eikä ilmeisestikään huomannut liikettä, millä tyttö oli vapauttanut itsensä.
"Ettekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen? Hän kuuntelisi teidän sanojanne", rukoili Mary.
Mutta Meister ei ajatellut Johnnyä. Kaikki hänen ajatuksensa ja katseensa olivat vain tyttöön kiintyneet. Tämä seisoi nyt pidellen hänen käsivarsistaan, katsoen ylös hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi verenkäynnin suonissaan käyvän vilkkaammaksi. Mitähän jos Johnny totteli salapoliisin neuvoa ja livisti mannermaalle helminauhoineen – ja Mary! Helmien sijoittaminen ei tuottaisi suuriakaan vaikeuksia ja antaisi riittävästi rahaa useamman vuoden ylläpitoon. Tämä ajatus poltteli Meisterin mieltä hänen taputellessaan hellästi tytön poskea.
"Koetan ajatella, millä voisimme auttaa Johnnyä", sanoi hän. "Älkää enää vaivatko sillä kaunista päätänne."
Meisterilla oli yksityistoimistossaan pieni kannettava kirjoituskone. Iltapäivän kuluessa Mary kuuli sen tikutuksen, kun kavaltaja touhusi innokkaasti ilmiantonsa laatimisessa.
Tarkastaja Wembury löysi samana iltana saapuessaan Flanders Lanen poliisiasemalle kirjeen odottamassa. Se oli kirjoitettu koneella, ilman allekirjoitusta, ja lähetti oli tuonut sen Läntisestä Keskustoimistosta. Kirjeen sisällys oli seuraava:
Lady Darnleighin helmikaulaketjun varasti John Lenley, osoite 37,
Malpas Mansions. Tällä hetkellä se on pahvikotelossa hänen
vuoteensa alla olevassa laatikossa.Alan Wembury luki sanoman ja hänen mielensä synkistyi, sillä hänelle oli avoinna vain yksi ainoa tie, velvollisuuden tie.
XII.
Wembury tiesi menettelevänsä täysin laillisesti myöskin jättäessään koneella kirjoitetun ilmiannon huomioonottamatta, sillä nimettömät kirjeet ovat jokapäiväisiä ilmiöitä poliisin elämässä. Hän tiesi kuitenkin käytännön vaativan ryhdyttäväksi tiedusteluihin, jos oli kyseessä jokin jo poliisin tutkittavana oleva rikos, tahi jos ilmoitus tuki määrättyjä epäluuloja.
Hän meni pieneen virkahuoneeseensa pohtiakseen yksin ongelmaa. Olisi ollut yksinkertaista jättää asia jonkun toisen poliisiupseerin haltuun, tai sitten toimittaa vihjaus... Mutta se olisi ollut moraalisesti raukkamaista.
Virkahuoneen ovessa oli pieni lykättävä ikkuna, josta voi nähdä toimistohuoneeseen, ja hänen hautoessaan pulmaa ilmestyi näköpiiriin kumarainen vartalo. Hetken mielijohde pakotti hänet hypähtämään pöydän äärestä ja avaten oven viittaamaan tohtori Lomondille. Hän ei olisi voinut kuolemakseen selittää, miksi hän valitsi uskotukseen tämän vanhan miehen, jolla ei ollut mitään kokemusta poliisielämästä ja sen vaatimuksista. Mutta noiden kahden miehen välille oli heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kasvanut omituinen yhteisymmärrys.
Lomond katseli pikku huonetta tuuheiden kulmakarvojensa alta.
"Minusta tuntuu, niinkuin te olisitte pulassa, herra Wembury", sanoi hän vilkutellen silmiään.
"Sattumalta hyvin arvattu", vastasi Alan.
Hän sulki oven poliisilääkärin jäljestä ja työnsi hänelle istuimen. Muutamin sanoin hän esitti pulman, joka askarrutti hänen aivojaan, ja Lomond kuunteli hartaasti.
"Oikein ikävää, oikein ikävää", tohtori pudisti päätään. "Huh, sehän on melkein murhenäytelmä! Minun nähdäkseni ette voi menetellä kuin yhdellä ainoalla tavalla, herra Wembury – teidän täytyy kohdella John Lenleytä aivankuin hänen nimensä olisi John Smith tai Thomas Brown. Unohtakaa, että hän on Mary Lenleyn veli, jonka otaksun", hän lisäsi ovelasti, "juuri surettavan teitä kaikkein enimmän – ja menetelkää hänen jutussaan, niinkuin ette olisi koskaan kuullut asianosaisista puhuttavankaan."
Alan nyökkäsi verkalleen.
"Saman neuvon antaisin luultavasti itsekin, jos olisin aivan puolueeton asiaan nähden."
Vanha mies otti taskustaan hopeaisen tupakkakotelon ja alkoi hitaasti kiertää savuketta.
"John Lenley, vai?" hän mietiskeli. "Meisterin ystävä?"
Alan tuijotti häneen. Tohtori oli maininnut asianajajan nimen erikoisella painolla.
"Tunnetteko hänet?"
Lomond pudisti päätään.
"Koko toimintani ajan", sanoi hän, "olen noudattanut erästä sääntöä vieraaseen maahan tullessani – nimittäin kuunnellut paikallisia tarinoita. Meister on taru. Minun mielestäni hän on Deptfordin kiintoisin asukas, ja odotan jännityksellä hänen tapaamistaan."
"Mutta mitä Johnny Lenleyn ja Meisterin keskinäinen ystävyys –", aloitti Alan, mutta pysähtyi. Hän tunsi täydellisesti tämän ystävyyden synkän merkityksen.
Maurice Meister oli enemmänkin kuin taru: hän oli synkkä tosiasia. Hän tunsi rikoslain kuin viisi sormeansa. Hän tunsi niin tarkoin takaportit mitä tarkimmin laadituissa asetuksissa, että hänen oli onnistunut useita kertoja auttaa asiakkaitaan selviytymään vakavista syytteistä. Muutamat epäluuloiset ihmiset tosin ihmettelivät, kuinka hänen apuunsa turvautuneille köyhille varkaille oli mahdollista suorittaa hänen suuret palkkionsa. Ilkimieliset henkilöt väittivät Meisterin ottavan osansa ryöstösaaliista ja käyttävän asemaansa lakimiehenä hyväkseen saadakseen tarkan selvän saaliin sijoituspaikoista. Moni jalokivivaras oli poikennut karkumatkallaan vanhaan taloon Flanders Lanen varrella ja tallettanut lakimiehen haltuun todisteen, joka olisi langettanut hänet. Hän toimi jonkinlaisena pankkiirina suuremmilla apajoilla, ottaen täsmälliset palkkiot pikkueläjiltä.
"Antakaahan minun katsoa tuota nimetöntä kirjettä", sanoi tohtori.
Hän vei paperin valoon ja tutki huolellisesti eri kirjaimet.
"Harrastelijan kirjoittama", sanoi hän. "Konekirjoituksen harrastelijan voi aina todeta: ne unohtavat tyhjän tilan sanojen välistä; mutta vielä tärkeämpi seikka – ne vaihtelevat rivien välejä."
Hän suipensi huulensa ikäänkuin olisi aikonut ruveta viheltämään.
"Hm!" hän puhkesi lopulta ääneen. "Ettekö ole tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että Meister itse on tämän kirjeen laatija?"
"Meister?" Alan Wemburyn päähän ei ollut sellaista pälkähtänytkään. "Mutta miksi? Hän on Johnnyn hyvä ystävä. Ja jos oletamme hänen olevan tähän varkauteen osallisena, kuinka hän siinä tapauksessa uskoisi helmet John Lenleyn haltuun ja kiinnittäisi viranomaisten huomion seikkaan, että hänen ystävänsä on varas?"
Tohtori tutki vielä paperia kulmat rypyssä.
"Onko olemassa mitään syytä, jonka vuoksi Meister toivoisi Lenleyn pois tieltä?"
Alan pudisti päätään.
"En osaa kuvitella mitään", vastasi hän ja jatkoi nauraen: "Avaatte melodraamallisia näköaloja, tohtori. Ehkä tämän ilmoituksen on kirjoittanut joku Lenleyn vihamies – hän tekee vihamiehiä nopeammin kuin kukaan tuntemani mies."
"Meister", mutisi tohtori ja piti paperia valoa vasten tutkiakseen vesileimaa.
"Ehkä teillä sattuu jonakin päivänä olemaan tilaisuus näpistää hiukan Meisterin konekirjoituspaperia ja katsoa hänen koneensa kirjasinten laatu."
"Mutta miksi maailmassa hän tahtoisi saada Lenleyn pois tieltään?" toisti Alan itsepintaisesti. "Siihen ei ole mitään syytä. Hän on perheen vanha ystävä, ja vaikka Johnny onkin mahdollisesti loukannut häntä – pojalla on tosiaankin sellaiset merkilliset tavat – niin eihän se ole sentään riittävä syy sivistyneelle ihmiselle lähettää toista pakkotyöhön –"
"Hän toivoo herra John Lenleyn pois tieltä" – tohtori Lomond nyökkäsi juhlallisesti. "Se on minun erikoislaatuinen mielipiteeni, tarkastaja Wembury, ja vaikka minä olenkin erikoislaatuinen, niin olen kuitenkin hyvin tarkka mies!"
Tohtorin lähdettyä Alan pohti yhä tapausta pääsemättä ratkaisua lähemmäksi. Joka tapauksessa hän oli jo huomannut, ettei tohtori Lomondin johtopäätöksiä sopinut kuitata kevyellä kädenliikkeellä. Vanhus oli yhtä ovela kuin tietorikaskin. Alan oli lukenut vähän matkaa hänen kirjaansa, ja vaikkakin tuo rikollisia käsittelevä tutkimus oli kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu, olisi se voinut olla edellisellä viikolla julkaistu.
Hän oli yhä samassa epävarmuuden tilassa, kun puhelin kilahti hänen pöydällään. Hän otti kuulotorven ja kuuli eversti Walfordin äänen.
"Tekö siellä, Wembury? Joudatteko mahdollisesti pistäytymään Scotland Yardissa? Olen saanut lisätietoja herrasmiehestä, josta keskustelimme viime viikolla."
Hetkeksi Alan oli unohtanut Kostajan olemassaolon. Hän huomasi vain tilaisuuden neuvotella miehen kanssa, joka ei ollut ainoastaan osoittautunut olevansa sympaattinen esimies, vaan myöskin todellinen ystävä.
Puoli tuntia myöhemmin hän koputti eversti Walfordin huoneen ovelle, ja tällä hetkellä oli murheellinen merkityksensä Mary Lenleyn elämässä.
XIII.
John Lenley pistäytyi kotonaan, missä hän lukittujen ovien takana toimitti huolelliseen talteen pienen kartonkikotelon, ja lähti sen jälkeen kaupungille tapaamaan erästä perheen ystävää.
Mary saapui kotiin tyhjään huoneistoon. Hänen päätänsä pakotti, mutta se ei ollut mitään hänen sydäntään painavan tuskan rinnalla. Pieni illallinen oli raskas valmistaa – ja melkein mahdoton nauttia.
Hän ei ollut syönyt mitään varhaisen aamiaisensa jälkeen, muisti hän, ja tämän tosiasian olisi joka tapauksessa tuonut hänen mieleensä omituinen, hiuduttava heikkouden tunne hänen noustessaan Malpas Mansionsin kivirappuja.
Hän pakottautui syömään ja oli juuri valmistamassa toista teekupillista kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa ja John Lenleyn astuvan sisään. Nuorukaisen kasvot olivat kuin ukkospilvi, mutta hän oli jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä, mikä milloinkin oli Johnin usein uudistuvien kiukunpuuskien aiheena. Sitäpaitsi kysymys olikin tarpeeton, sillä hän antoi kohta kuulla suuttumuksensa aiheen.
"Menin äsken Hamptonin perheeseen teelle", sanoi hän istuutuessaan pöydän ääreen ja heittäessään halveksivan katseen sen laihoihin herkkuihin. "He kohtelivat minua kuin spitaalitautista – ja niin monet kerrat kun noita sikoja on pidetty hyvänä Lenleyn kartanossa!"
Marya uutiset hämmästyttivät, sillä hän oli aina pitänyt Hamptonin perhettä isänsä parhaina ystävinä.
"Mutta oikeinko totta, Johnny, ei kai – olivatko he niin hirveitä meidän – tarkoitan, koska meillä ei ole enää rahaa?"
Johnny murahti siihen jotakin.
"Se oli tietysti kaiken takana", sanoi hän vihdoin. "Mutta minä epäilen erästä muuta syytä."
Ja silloin aihe välähti leimauksena tytön mieleen, ja hänen sydämensä hakkasi tuskallisesti.
"Ei kai noiden Darnleighin helmien vuoksi, Johnny?" voihkaisi hän.
John nosti silmänsä nopeasti häneen.
"Miksi sitä kysyt? – Kyllä, sen vanhan hullun jalokivet olivat siinä osallisina. Suoraan sitä ei sanottu, mutta niin paljon kuitenkin vihjattiin."
Mary tunsi alahuulensa vapisevan ja puri siihen saavuttaakseen itsehillintänsä.
"Eikä niissä vihjauksissa ole mitään perää, vai kuinka, Johnny?"
Ääni ei tuntunut olevan hänen omansa – se tuli jostakin äärettömän kaukaa – outo ääni haastaen vielä oudompia asioita.
"En ymmärrä, mitä tarkoitat!" vastasi Johnny riidanhaluisesti, mutta ei katsonut häneen.
Huone pyöri Maryn silmissä, ja hänen täytyi tarttua pöytään pysyäkseen pystyssä.
"Hyvä luoja! Et kai sinä kuvittele minua varkaaksi, mitä?" kuuli hän veljensä sanovan.
Mary Lenley koetti rauhoittua.
"Katso minuun, Johnny!" Heidän katseensa yhtyivät.
"Sinä et siis tiedä mitään noista helmistä?"
Taas Johnnyn silmät lähtivät harhailemaan.
"Tiedän vain, että ne ovat poissa! Mitä helvettiä tahtoisit minun sanovan?" Hän melkein kiljui sanansa voimattoman suuttumuksensa äkillisessä purkauksessa. "Kuinka sinä uskallat, Mary... ristikuulustella minua aivankuin olisin varas! Sen siitä saa, kun antaa sinun seurustella Wemburyn kaltaisten herrojen kanssa...!"
"Varastitko sinä lady Darnleighin helmet?"
Pöytäliina ei ollut hänen kasvojansa valkeampi. Hänen huulensa olivat verettömät. John koetti vielä kerran ponnistautua katsomaan häntä silmiin, mutta epäonnistui.
"Minä –", aloitti hän.
Ovelta kuului koputus. Veli ja sisar katsoivat toisiinsa.
"Kuka siellä?" kysyi Johnny käheästi.
Mary pudisti päätään.
"En tiedä; menen katsomaan."
Hänen jäsenensä olivat kuin lyijyä hänen laahatessaan niitä ovelle; hän luuli menevänsä tainnoksiin. Alan Wembury seisoi oviaukossa, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jollaista Mary ei muistanut koskaan nähneensä.
"Minuako tulit tapaamaan, Alan?" kysyi Mary jännittyneenä.
"En, vaan Johnnyä."
Hänen äänensä oli yhtä matala kuin tytönkin ja tuskin ymmärrettävä.
Mary avasi oven selälleen ja hän tuli tytön jäljestä ruokasaliin. Johnny seisoi entisellä paikallaan pienen pyöreän pöydän ääressä, jolla oli vielä illallisen jätteet. Oven paukahdus Maryn sulkiessa kaikui hänen korvissaan kuin tuomion pasuuna.
"Mitä haluatte, Wembury?" John Lenleyn oli vaikea puhua. Hänen sydämensä hakkasi niin rajusti, että vastatulleen oli melkein pakko kuulla sen lyönnit.
"Tulen juuri Scotland Yardista", Alanin ääni oli muuttunut ja luonnoton. "Tapasin eversti Walfordin ja kerroin hänelle ilmoituksesta, jonka sain tänä iltana. Selitin hänelle –", hän etsi sanoja, – "suhteet, joissa olen teidän perheeseenne sekä tunteeni siihen nähden, ja miksi minusta on niin vaikeata tehdä velvollisuuttani."
"Ja mikä on velvollisuutenne?" kysyi Lenley pienen hiljaisuuden perästä.
"Tällä hetkellä en oikeastaan ole virantoimituksessa", – Wembury valitsi sanansa miettien ja huolellisesti. "Huomenna tulen tähän taloon kotietsintävaltuudet mukanani hakemaan Darnleighin helmiä."
Hän kuuli tytön hiljaisen nyyhkytyksen, mutta ei kääntänyt päätään.
John Lenley seisoi suorana, kasvot aaveenkalpeina. Hän ei tuntenut poliisin toimintatapoja, muuten hän olisi käsittänyt, mitä merkitsi Alanin maininta, ettei hänellä ollut valtuuksia mukanaan. Wembury tajusi Johnin tietämättömyyden ja teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen pelastaakseen rakastamansa tytön hänen veljensä hulluuden traagillisista seurauksista.
"Minulla ei ole kotietsintävaltuuksia eikä mitään oikeutta tarkastaa teidän huoneistoanne", sanoi hän. "Määräys kirjoitetaan vasta huomenaamulla."
Jos John Lenleyllä oli hituistakaan älyä, ja jos helmet oli piiloitettu huoneistoon, niin tässä oli mahdollisuus toimittaa ne pois, mutta Alanin tarjoamaa tilaisuutta ei otettu vastaan.
Lenleyn puolelta oli pelkkää hullua ylimielisyyttä hänelle jätetyn takaportin hyljeksiminen. Hänkö olisi suostunut jäämään kiitollisuuden velkaan puutarhurin pojalle!
"Ne ovat laatikossa vuoteeni alla", sanoi hän. "Te tiesitte sen, muuten ette olisi tullut. En huoli mitään suosionosoituksia teidän taholtanne, Wembury, enkä taitaisi niillä pitkälle päästä, vaikka ottaisinkin. Jos tunnette tyydytystä vangitessanne miehen, jonka isä rakensi talon, missä synnyitte, niin olkaa hyvä vain."
Hän käännähti kantapäillään, käveli huoneeseensa ja palasi muutaman sekunnin kuluttua kädessään pieni pahvikotelo, jonka hän laski pöydälle. Alan Wembury oli kuin turtunut ajatellessaan tätä pientä taloutta kohdannutta murhenäytelmää. Hän ei uskaltanut katsoa Maryyn, joka seisoi jäykkänä omalla puolellaan pöytää. Tytön kalpeat kasvot olivat vääntyneet tuskasta veljen petollisuuden äkillisen paljastumisen johdosta, ja vasta nyt hän löysi sanat.
"Johnny! Kuinka sinä saatoit!"
John väänteli kärsimättömänä olkapäitään.
"Ei kannata nostaa meteliä, Mary", sanoi hän häikäilemättömästi. "Minä olin hullu!"
Äkkiä kääntyen hän otti tytön syliinsä ja suuteli vapisevin kasvoin hänen kalpeita huuliaan.
"Hyvä on, mennään nyt", sanoi John murtuneena, ja samassa hän irroittautui tytön suudelmista ja kiinnitakertuvista käsistä, ja lähti huoneesta vankina.
XIV.
Alan Wembury ja hänen vankinsa kulkivat äänettöminä, kunnes olivat saapuneet lähelle Flanders Lanen poliisiasemaa. Silloin Johnny kysyi päätään kääntämättä:
"Kuka antoi minut ilmi?"
Vain kahdentoista vuoden palveleminen poliisikunnassa esti Alanin ilmiantamasta ilmiantajaa.
"Siitä saapui ilmoitus", vastasi hän sovinnaisesti, ja nuori mies nauroi.
"Arvatakseni olette vaaninut minua aina varkaudesta saakka", sanoi hän. "Hyvä on, saatte tietenkin tämän johdosta koroituksen, ja toivon teille siitä paljon iloa."
Seisoessaan tutkintokomissaarin edessä hänen mielentilansa pehmeni hiukan, ja hän kysyi, voisiko Maurice Meisterille lähettää sanaa. Juuri ennen selliin menoaan hän kysyi: "Mitä minä saan tästä, Wembury?"
Alan pudisti päätään. Ajatuksissaan hän oli varma, ettei mikään voi pelastaa John Lenleytä pakkotyöstä, vaikka tämä olikin hänen ensimmäinen rikoksensa.
Kello oli yksitoista yöllä ja satoi ravakasti Alan Wemburyn käydessä reippaasti pitkin autiota Flanders Lanea kohti Meisterin taloa. Kadun vastakkaiselta puolelta hän saattoi nähdä muurin ylitse yläkerroksen ikkunat; yhdessä näkyi valoa. Asianajaja oli vielä ylhäällä, mahdollisesti haastellen juuri jonkun ihmeellisen asiakkaansa kanssa, joka oli saapunut taloon salaista tietä luovuttaakseen kierosti hankitun saaliinsa tai vuodattaakseen valitusvirsiä Meisterin tunteettomaan korvaan. Vanhat talot pitkin joen rantaa olivat täynnä kellarikäytäviä, ja vasta muutamia viikkoja aikaisemmin oli erästä taloa revittäessä löydetty salainen huone, josta talossa kaksikymmentä vuotta asunut omistaja ei tietänyt mitään.
Kulkiessaan kadun poikki Alan näki olennon ilmestyvän lakimiehen taloa ympäröivän muurin pimeästä varjosta. Miehen liikkeissä oli jotakin erikoisen salaperäistä, ja hiipijän pelokkuus herätti heti Wemburyssa kaikki poliisimiehen vaistot eloon.
Hän huusi terävästi kulkijalle, ja sai hämmästyksekseen nähdä, että mies kääntyi ja tuli hitaasti häntä kohti, sen sijaan että olisi livistänyt pakoon, niinkuin olisi voinut odottaa tavalliselta Flanders Lanen sankarilta. Mies seisoi hiljaa tarkastaja Wemburyn taskulampun valossa, yksinkertainen, mustapartainen mies. Hän oli outo salapoliisille, mutta siinä ei ollut mitään merkillistä. Useimmat Deptfordin levottomista aineksista olivat vielä Alanille tuntemattomia.
"Halloo! Kuka olette ja mitä teette täällä?" kysyi hän ja sai välittömästi kylmäkiskoisen vastauksen:
"Voin tehdä teille saman kysymyksen!"
"Olen poliisiupseeri", sanoi Alan Wembury tiukasti ja kuuli samassa matalan naurunhörähdyksen.
"Sittenhän me olemme onnettomuustovereita", vastasi muukalainen, "sillä minä olen myös poliisiupseeri. Tarkastaja Wembury, luullakseni?"
"Se on nimeni", sanoi Alan jääden odottamaan.
"En voi ikäväkseni antaa teille korttiani, mutt nimeni on Bliss – keskuspoliisin tarkastaja Bliss – Scotland Yardista."
Bliss! Alan muisti nyt, että tämän epämiellyttävän poliisiupseerin piti saapua Englantiin tänään tai eilen. Eräs asia oli kuitenkin varma: jos mies oli Bliss, niin hän oli Alania korkeampi upseeri.
"Oletteko jonkun jäljillä?" kysyi hän.
Bliss ei vastannut vähään aikaan.
"En tiedä oikeastaan täsmälleen, mitä olen katselemassa. Deptford on vanha piirini, ja olin juuri tutustumassa uudelleen paikkaan. Aiotteko mennä tapaamaan Meisteria?"
Alan ihmetteli, mistä hän tiesi tämän Meisterin taloksi. Asianajaja oli muuttanut siihen asumaan vasta Blissin lähdettyä Amerikkaan. Ja mitä merkitsi hänen erikoinen kiinnostuksensa kavalaan lakimieheen? Aivan kuin olisi lukenut toverinsa ajatukset Bliss jatkoi nopeasti:
"Joku kertoi minulle, että Meister asuu Deptfordissa. Melkein 'alaspäin menoa' hänen laiselleen miehelle. Tutustuessani häneen hänellä oli kukoistava asiakaspiiri Lincoln's Innissä."
Ja sitten hän lyhyesti nyökäten jatkoi samaan suuntaan, minne oli ollut menemässä Wemburyn häntä kutsuessa. Alan seisoi Meisterin talon portilla ja seurasi tuntematonta silmillään, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, ja vasta sitten hän soitti ovikelloa. Hän sai odottaa vähän aikaa, jonka hän käytti ajatteluun, vaikka ajatukset eivät olleetkaan mieluisia. Hän ei uskaltanut ajatella Marya, yksin pienessä lohduttomassa asunnossaan, murtuneena ja sydän täynnä epätoivoa. Eikä tuntemaansa nuorukaistakaan, joka istui lautavuoteellaan, pää käsien välissä, perikato edessään.
Äkkiä hän kuuli tohvelijalkaisen tassutuksen lähestyvän pihan poikki, ja Meisterin ääni kysyi:
"Kuka siellä?"
"Wembury."
Kuului ketjujen helinää ja salpojen sysäämistä, ja ovi avautui. Wembury näki heidän saavuttuaan säästeliäästi valaistuun käytävään, että Meister oli aamutakistaan huolimatta täysin puettu.
"Mikä hätänä, herra Wembury?"
Alan ei tietänyt, kuinka monta ihmistä nukkui talossa, ja kuinka paljon heidän keskustelustaan voitiin kuulla. Käskemättä hän käveli portaita ylös asianajajan edellä suureen huoneeseen. Piano oli auki; permannolla oli nuottilehtiä. Kaikesta päättäen Meister vietti musiikki-iltaa. Asianajaja sulki oven hänen jäljestään.
"Onko kysymys Johnnystä?" tiedusti hän.
Kuvitteliko Alan, vai oliko lakimiehen ääni todellakin pakotettu ja käheä.
"Miksi juuri Johnnystä?" kysyi hän. "Niinkuin itse asiassa onkin. Pidätin hänet tunti sitten Darnleighin helmien varastamisesta. Hän pyysi minun asettumaan yhteyteen teidän kanssanne."
Maurice ei vastannut; hän tuijotti lattiaan, ilmeisesti syvissä ajatuksissa.
"Kuinka saitte varmuuden, että hänet voitiin pidättää, vai tiesittekö koko ajan Johnnyn syyllisyyden?" kysyi hän lopulta.
Alan katsoi häneen kiinteästi, ja lakimies liikahteli hermostuneesti hänen tarkastuksensa vaikutuksesta.
"En ole valmistautunut kertomaan sitä teille – jollette sitä tiedä!" vastasi hän. "Mutta lupasin Lenleylle toimittaa perille hänen pyyntönsä, ja siihen loppuu velvollisuuteni, mitä häneen tulee."
Asianajajan silmät lentelivät esineestä toiseen, mutta Wemburyyn hän ei katsonut kertaakaan.
"Ihmeellistä", sanoi hän pudistaen päätään murheellisena, "mutta minulla oli ennakkoaavistuksia, että Johnny oli jotenkuten sekaantunut Darnleighin juttuun. Mikä hullu! Luojan kiitos, että hänen isänsä pääsi ajoissa pois –"
"Mielestäni meidän ei tarvitse vaivata päätämme hurskailla toiveilla", sanoi Alan töykeästi. "Kirottuna tosiasiana pysyy, että Lenley istuu vangittuna jaiokivivarkaudesta."
"Saitteko helmet?"
Alan nyökkäsi.
"Ne olivat pahvilaatikossa – ryöstösaaliiseen kuului vielä rannerengas, mutta sitä ei ollut kotelossa", sanoi hän hitaasti. "Sitäpaitsi löysin jälkiä vanhasta osoitelapusta, ja luulen melkein saavani kotelon oikean omistajan selville."
Ja silloin Meister sanoi hänen hämmästyksekseen:
"Ehkä minä voin auttaa teitä. Minusta tuntuu, niinkuin kotelo olisi minun. Johnny pyysi minulta sellaista noin viikko sitten. En tietystikään aavistanutkaan, mihin hän sitä tarvitsi, mutta annoin hänelle kuitenkin sellaisen. Voihan tuo laatikko olla muualtakin peräisin, mutta en ihmettelisi, vaikka se olisi täältä."
Hetkeksi Alan Wembury hämmentyi. Hän oli heikosti toivonut saavansa Meisterin sekoitetuksi varkauteen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli keksinyt enemmän kuin oli kertonutkaan. Puoliksi poisraavittu etiketti oli ilmeisesti ollut osoitettu Meisterille itselleen; mutta siitä ei lakimies varmastikaan voinut olla tietoinen. Viisainkin rikollinen tekee joskus sellaisen kompastuksen. Mutta niin ovela ja liukas oli tämä mies, että hän hävitti yhdellä käänteellä kaiken toivon saada todistetuksi hänet osalliseksi rikokseen – jollei Johnny suostunut kertomaan totuutta. Eikä Johnny sentään koskaan voinut pettää liittolaistaan.
"Mitä luulette hänen saavan tästä?" kysyi Maurice.
"Tuomiotako? Näytätte olevan sangen varma hänen syyllisyydestään."
Maurice liikahti huolettomasti.
"Mitäpä muutakaan voisin ajatella – ette kai olisi pidättänyt häntä ilman päteviä todistuksia. Mikä murhenäytelmä. Poika parka!"
Ja silloin ymmärtämyksen sokaiseva valo kirkasti tämän selittämättömän petoksen kaikki pimeät sopukat. Mary!
Wembury oli pilkannut ajatusta, että Meister toivoi hänen veljensä pois tieltä. Hän ei voinut nähdä mitään aihetta sellaiseen petollisuuteen. Mutta nyt kaikki salatut mahdollisuudet tarjoutuivat itsestään hänelle, ja hän jäi tuijottamaan asianajajaan. Hän tunsi Meisterin maineen; tunsi Gwenda Miltonin tarinan; tiesi vieläkin rumempia juttuja Meisterin menneisyydestä. Oliko Mary tämän ilkimielisen teon viattomana aiheena? Hänenkö valtaamisekseen Johnny lähetettiin elävältä hautaan? Tällä kertaa Meister kohtasi hänen katseensa eikä räpäyttänytkään silmäänsä.
XV.
"Minun mielestäni teidän ei tarvitse olla huolissanne neiti Lenleystä." Alanin ääni oli jääkylmä. "Onneksi hän asuu minun piirissäni, ja hän luottaa tarpeeksi minuun kääntyäkseen puoleeni pulaan joutuessaan."
Hän huomasi hymyn hiipivän asianajajan kasvoille.
"Luuletteko sitä todennäköiseksi, tarkastaja Wembury?" kysyi Meister. Hänen äänessään oli kissamaista pehmeyttä. "Minun ymmärtääkseni saitte onnettoman tehtävän hänen veljensä vangitsemisessa: luuletteko hänen tulevan huolineen teidän luoksenne?"
Alanin mieli masentui. Ajatus Maryn asenteesta häntä kohtaan oli kiduttanut häntä pidätyksestä asti. Kuinka voisikaan tyttö olla jatkuvasti ystävällinen miehelle, joka oli välittömästi vastuunalainen hänen veljensä kiinnijoutumisesta ja tuhosta?
"Lenleyn perhe on vanhaa sukua", jatkoi Meister. "Heillä on omat ylpeydenaiheensa. Epäilen suuresti, antaako Mary parka teille koskaan anteeksi veljensä vangitsemista. Tietysti se olisi hirveän epäoikeudenmukaista, mutta naisethan ovat tuskin johdonmukaisia. Teen mitä voin neiti Lenleyn puolesta, samoin kuin teen kaiken voitavani Johnnyn hyväksi. Ja luullakseni minun mahdollisuuteni ovat ilmeisemmät kuin teidän. Saanko tavata Johnnyä vielä tänä yönä?"
Alan nyökkäsi.
"Kyllä; hän pyysi teidän tulemaan mikäli mahdollista heti, vaikka en usko teidän voivan tehdä hänen hyväkseen paljoakaan. Mitään takausta ei tietenkään hyväksytä, sillä tämä on rikosasia."
Maurice Meister riensi makuuhuoneeseensa vievälle ovelle riisuen mennessään aamutakkinsa.
"Koetan pitää kiirettä", sanoi hän.
Jäätyään yksin suureen huoneeseen asteli Alan edestakaisin kuluneella matolla, kädet selän takana, leuka rinnalle painuneena. Tässä ilmapiirissä oli jotakin salaperäisen luotaantyöntävää. Suuri soittokone, haalistunut laudoitus, kalustuksen ja koristelun rähjäinen komeus. Huoneessa näytti olevan ylenpalttisesti ovia: hän laski neljä, siihen lisäksi ulkoneman peittävä verho. Minne ne kaikki johtivat? Ja mitä tarinoita ne voisivat haastella, kummaili hän.
Erikoisesti häntä kiinnosti muuan tukevasti salvattu ja lukittu ovi, ja hän tuijotti siihen parhaillaan, kun hänen suureksi ällistyksekseen kamaran yläpuolella äkkiä välähti pitkä punainen valomerkki. Jonkinlainen signaali – keneltä? Vielä hänen katsoessaan valo häipyi pois, ja Meister tuli sisään kiskoen päällystakkia ylleen.
"Mitä tuo valo tarkoittaa, herra Meister?"
Asianajaja kiepsahti ympäri.
"Valo? Mikä valo?" hän kysyi nopeasti, ja seuraten salapoliisin sormen suuntaa päästi läähätyksen. "Valo?" Epäuskoisesti. "Tarkoitatte kai tuota punaista lamppua? Kuinka tulitte huomanneeksi sen?"
"Se syttyi pari minuuttia sitten ja sammui taas."
Tämä ei voinut olla hänen mielikuvituksensa leikkiä – lakimiehen kasvot olivat äkkiä muuttuneet sairaalloisen kelmeiksi.
"Oletteko aivan varma?" Ja sitten nopeasti: "Se on soittokellon vastikkeena – tarkoitan, kun alaoven kelloa painetaan, syttyy lamppu; en voi sietää kelloja."
Hän valehteli silminnähtävästi, ja sitäpaitsi hän oli peloissaan. Punainen lamppu merkitsi jotakin muuta. Mutta mitä?
Noiden muutamien sekuntien kuluessa Meister oli menettänyt tasapainonsa, tullut hermostuneeksi; käsi, joka tuon tuostakin siveli suupieliä, vavahteli. Vilkaistessaan häneen huomaamatta silmänurkallaan Alan näki hänen ottavan taskustaan pienen kultaisen kotelon ja nipistävän sieltä hyppysiinsä jotakin. "Kokaiinia", arvasi Wembury ja tajusi olleensa oikeassa, kun lakimies löysi melkein välittömästi taas entisen julkean minänsä.
"Se oli varmasti teidän mielikuvituksenne leikkiä – mahdollisesti pöytälampun heijastusta", sanoi hän.
"Mutta miksei alaovella voisi olla joku?" kysyi Alan kylmäkiskoisesti, ja Meister teki ponnistuksen korjatakseen erehdyksensä.
"Hyvin mahdollista, ehkä siellä on joku odottamassa." Hän epäröi. "Uskallankohan pyytää teiltä palvelusta, tarkastaja – ettekö voisi pistäytyä portilla katsomassa? Tässä on avain!"
Alan otti avaimen lakimiehen kädestä, meni portaita alas pihalle ja avasi ulko-oven. Kadulla ei ollut ketään. Hän epäili, olipa jokseenkin varma, että asianajaja oli pyytänyt häneltä tätä erikoista palvelusta saadakseen jäädä muutamaksi minuutiksi yksin huoneeseen, mahdollisesti tutkiakseen valosignaalin aihetta.
Noustessaan portaita hän kuuli terävän kilahduksen niinkuin jokin laatikko olisi suljettu, ja huoneeseen tullessaan hän näki Meisterin vetävän hansikkaita käsiinsä huolettoman näköisenä.
"Ei ketään?" kysyi hän. "Siis se oli vain teidän levotonta mielikuvitustanne, tarkastaja, tahi sitten joku Flanders Lanen ilkiöistä oli kiusanteossa."
"Eikö lamppu syttynyt kertaakaan minun poissaollessani?" kysyi Alan ja jatkoi Meisterin kieltäessä: "Oletteko siitä aivan varma?"
"Ehdottomasti", vastasi asianajaja ja huomasi liian myöhään joutuneensa ansaan.
"Merkillistä", Wembury katsoi häneen tiukasti. "Varmuuden vuoksi painoin ulkoportin kellonnappulaa, ja jos lamppu oli sen yhteydessä, kuten väititte, niin sen olisi pitänyt syttyä uudestaan, eikö niin?"
Meister mutisi jotakin johtojen epäkunnosta ja melkein ahdisti hänet pois huoneesta.
Alan ei ollut läsnä kohtauksessa poliisiasemalla. Hän jätti Meisterin asemakomissaarin huomaan ja lähti asuntoonsa Blackheath-kadulle raskain mielin. Hän ei voinut tehdä mitään tytön hyväksi; ei edes sen vertaa, että olisi ehdottanut jonkun naisihmisen hänelle seuraksi. Hän ei voinut arvata, että samalla hetkellä, jolloin hänen huolehtivat ajatuksensa olivat tytön luona, tällä oli seuraa, ja tuo seuralainen oli nainen.
XVI.
Kauan Johnny Lenleyn poiskuljettamisen jälkeen Mary Lenley istui turtuneena, liikkumattomaksi jähmettyneenä tuntiessaan hänen osakseen tulleen onnettomuuden koko laajuuden. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä pöydällä, tuijottaen valkoiseen pöytäliinaan, kunnes silmiä pakotti. Hän toivoi voivansa itkeä, mutta kyynelet olivat kuivuneet. Ainoa muisto tämän katon alla esitetystä murhenäytelmästä oli tyhjyyden tunne hänen rinnassaan; tuntui aivan kuin sydän olisi otettu pois sieltä.
Johnnyko varas!
Se ei voinut olla mahdollista; hän näki tietysti unta. Kohta hän herää painajaisunestaan ja kuulee, kuinka veljen ääni huutaa hänelle ruohokentältä... Mutta hän ei ollutkaan Lenleyn kartanossa: hän oli teollisuuskorttelin rumassa rakennusryhmässä, istui huokeassa tuolissa, ja Johnny oli tutkintovankilan kopissa. Kauhistuttava ajatus sai veren hyytymään hänen suonissaan. Entä Alan – mikä kohtalon karmea oikku oli tehnyt juuri hänestä Johnnyn vangitsijan? Hän muisti elävästi ennen Johnnyn pidätystä tapahtuneen kohtauksen. Jokainen Alanin puhuma sana oli tulikirjaimin poltettu hänen aivoihinsa. Hän ymmärsi liiankin hyvin, että Wembury oli pannut kaikki alttiiksi pelastaakseen hänen veljensä. Johnnyn olisi tarvinnut vain olla vaiti ja kuluttaa yö päästäkseen vapaaksi noista helmistä, ja he olisivat olleet yhdessä nyt. Mutta kohtalokas ylpeys oli ollut hänen kompastuksensa. Tyttö ei tuntenut sydämessään minkäänlaista katkeruutta Alan Wemburya kohtaan, ainoastaan suurta surua hänen puolestaan, ja hänen jännittyneiden kasvojensa muisto vainosi häntä melkein yhtä paljon kuin Johnnyn mielettömyys.
Hän kuuli kellon kilisevän hiljaa. Se soi kolmasti, ennenkuin hän ymmärsi jonkun olevan eteisen ovella. Mahdollisesti Alan, ajatteli hän, ja nousten vaivalloisesti meni halliin ja avasi oven. Siellä seisoi nainen mustaan sadetakkiin puettuna; musta hattu tehosti hänen hiustensa ja ihonsa kauneutta. Hän oli ihastuttava, sen Mary tajusi, ja kaikesta päättäen hieno nainen.
"Olette luultavasti erehtynyt –", aloitti hän.
"Tehän olette Mary Lenley, vai kuinka?"
Amerikkalainen, totesi Mary, ja katsoi häneen hämmästyneenä.
"Saanko puhua kanssanne?"
Tyttö astui sivulle, ja Cora Ann Milton tuli huoneeseen ja katseli ympärilleen. Hänen katseessaan oli lievää väheksymistä ja alentuvaisuutta, mutta Mary oli liian onneton siitä pahastuakseen.
"Teillä on huolia, eikö olekin?"
Käskemättä hän istuutui pöydän puoliksi avatun laatikon ääreen, otti käsilaukustaan jalokivillä koristetun kotelon ja sytytti savukkeen.
"Kyllä, minulla on huolia – suuria huolia", sanoi Mary, ihmetellen, kuinka tuo nainen tiesi ja mikä oli tuonut hänet tänne niin tavattomaan aikaan.
"Arvasin sen. Kuulin Wemburyn käyneen noutamassa pois veljenne jalokivivarkauden takia – häneltä tavattiin kai saalis myöskin, ellen väärin arvaa?"
Mary nyökkäsi hitaasti.
"Kyllä, helmet olivat tässä talossa. Minulla ei ollut aavistustakaan niiden täällä olosta."
Hän ihmetteli hämärästi, oliko tämä amerikkalainen rouva itse lady Darnleigh, mahdollisimman monet ylhäisön jäsenet oli nykyjään värvätty Amerikasta.
"Nimeni on Milton – Cora Ann Milton", sanoi nainen, mutta nimi ei merkinnyt Mary Lenleylle mitään. "Ettekö ole koskaan kuullut minusta, lapsi?"
Mary pudisti päätään. Hänen sieluaan ja ruumistaan väsytti sanomattomasti, ja hän toivoi, että tämä hänen surunsa kutsumaton osanottaja lähtisi mahdollisimman pian.
"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Kostajasta?"
Mary katsahti ylös nopeasti.
"Kostajasta? Tarkoitatteko rikollista, jota poliisi etsii?"
"Jota kaikki etsivät, kultaseni."
Huolimatta huolettomasta sävystä Cora Ann Miltonin ääni värähti hiukan.
"Minä enemmän kuin kukaan muu – olen hänen vaimonsa!"
Mary pääsi nopeasti ylös tuolistaan. Uskomatonta! Oliko tuo kaunis olento sen miehen vaimo, joka sai kulkea ikuisesti hirsipuun varjossa?
"Olen hänen vaimonsa", nyökkäsi Cora Ann. "Teidän mielestänne se ei kai ole mikään sovelias kerskailun aihe? Siinä juuri olette väärässä." Ja sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Te työskentelette Meisterin luona, eikö niin?"
"Minä olen herra Meisterin palveluksessa", vastasi Mary tyynesti; "mutta itse asiassa, rouva –"
"Rouva Milton", täydensi Cora.
"– Rouva Milton, en ymmärrä vierailunne tarkoitusta tähän aikaan yöstä."
Cora Ann Milton katseli huonetta viisailla, arvioivilla silmillä.
"Teidän huoneistonne ei ole varsin ihmeellinen, mutta se on aina parempi kuin tuo Meisterin pieni ovela huoneisto."
Hän näki veren tulvahtavan tytön poskiin ja hänen silmänsä kapenivat.
"Hän on näyttänyt sen teille, vai kuinka? Varjelkoon, kuinka nopeasti se junkkari työskentelee!"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte." Mary oli hidas suuttumaan, mutta nyt hän tunsi surunsa alkavan muuttua vihastumiseksi. Hänen mielensä komeroissa oli hämmentynyt ajatus, että nainen ei olisi koskaan uskaltanut tulla häntä tapaamaan ilman Johnnyn onnettomuutta. Aivan kuin hänen vangitsemisensa olisi valmistanut hänelle itselleen pääsyn osalliseksi rikollismaailman luottamukseen.
"Jollette ole selvillä tarkoituksestani, niin ei siitä kannata puhua paljonkaan", sanoi nainen viileästi. "Tietääkö Meister minun palaamisestani?"
Mary pudisti päätään. Rouva Milton istui yhä pöydän ääressä ja kaivoi käsilaukustaan nenäliinaa; hän oli ihmeen harkitsevainen ja varma käytökseltään.
"En luule hänen olevan kovinkaan kiinnostunut liikehtimiseenne, rouva Milton", sanoi Mary väsyneesti. "Ette kai pahastu, ellen voi pyytää teitä jäämään? Sain tänä iltana ankaran iskun, enkä ole oikeassa vireessä keskustelemaan herra Meisterista, teidän miehestänne tai kestään muustakaan."
Mutta Cora Ann Miltonia ei ollut helppo ajaa pois.
"Arvattavasti tulette tämän kiusan jälkeen työskentelemään myöhään herra Meisterin toimistossa", sanoi hän, "ja mahdollisesti teitä huvittaisi saada minun osoitteeni?"
"Mutta miksi ihmeessä –", alkoi Mary.
"Miksi ihmeessä", matki toinen. "Tiedän kyllä, että elämme nyt vapauden aikaa, ja että esiliina on museokappale. Mutta minusta olisi hauskaa, jos kääntyisitte puoleeni siinä tapauksessa... että jotakin tapahtuu. Oli kerran eräs toinen tyttö... mutta ettehän halua kuulla enää mistään peloittavista esimerkeistä. Ja sitten olisin teille erinomaisen kiitollinen, ellette mainitse Maurice-ystävällemme Kostajan vaimon olevan kaupungissa."
Mary tuskin kuunteli puheen viimeistä osaa. Hän käveli ovelle ja avasi sen tarkoittavasti.
"Tämä tarkoittaa, että minun on lähdettävä", sanoi Cora Ann hyvänsävyisesti hymyillen. "En osaa soimata teitä, lapsi. Arvattavasti tuntisin samoin itsekin, jos joku nainen syöksähtäisi kimppuuni mukanaan kaikki suojelusenkelin varusteet."
"En tarvitse vartiointia, kiitos vain. Minulla on koko joukko ystäviä –"
Hän pysähtyi. Joukko ystäviä! Ei koko Lontoossa, eipä koko maassakaan ollut ainoatakaan, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä huolineen, paitsi – Alan Wembury. Entä Maurice? Miksi hän epäröi Mauricea ajatellessaan? Viimeisten parin päivän kuluessa heidän välinsä olivat salaperäisellä tavalla muuttuneet. Maurice ei ollut enää luonnollinen turva ja neuvonantaja, jonka luo hän voi mennä hädissään.
Cora Ann tarkkasi häntä ovelta; terävät, viisaat silmät tuntuivat lukevan hänen jokaisen ajatuksensa.
"Tuo Wembury on siivo poika. Toivottavasti ette aio suuttua häneen veljenne pidättämisen vuoksi?"
Mary teki väsyneen liikkeen; hän oli jo melkein nääntymyksen partaalla.
Kauan naisen lähdön jälkeen hän istui pöydän ääressä, koettaen käsittää Cora Ann Miltonin vierailun sisintä tarkoitusta. Jos hän olisi seurannut naista alas kadulle, niin hän olisi ehkä ymmärtänyt.
Cora poikkesi pimeälle, autiolle kadulle, käveli muutamia askelia, ja silloin ilmestyi hänen kupeelleen ikäänkuin maan alta putkahtaen mies, niin odottamatta ja äänettömästi, että hän säpsähti ja peräytyi askelen.
"Ah!... sinä pelästytit minut!" läähätti hän.
"Tapasitko tytön?"
"Kyllä, tapasin hänet, Arthur" – hänen äänensä oli kiihtynyt ja vaikea – "miksi jäät yhä tänne? Etkö huomaa, sinä hullu, millaiseen vaaraan..." Hän kuuli miehen hiljaisen naurun.
"Cora Ann, sinä puhut liian paljon", sanoi hän kevyesti. "Muuten, näin sinut tänään iltapäivällä."
"Sinä näit minut?" voihkaisi nainen. "Missä sinä olit?" Äkkiä: "Arthur, mistä minä tiedän, koska näen sinut? Minussa on kasvanut aavemainen tunne, että sinä olet lähettyvilläni koko ajan, ja sen vuoksi huomaan tuijottavani jokaisiin kohtaamiini kasvoihin – minut varmasti nipistetään julkeuteni vuoksi kiinni jonakin päivänä!"
Taas kuului miehen naurahdus.
"Totta kai oma rakastava vaimoni tuntee minut?" sanoi hän ironisesti. "Rakkauden silmät tunkeutuvat jokaisen valepuvun läpi."
Hän kuuli naisen purevan vihaisena hampaitaan. Arthur Miltonilla oli paha tapa raivostuttaa kaunista vaimoaan.
"Tahdon tietää, minkä näköinen sinä olet juuri nyt", sanoi nainen.
Äkkiä kuului napsahdus, ja valkoinen valonsäde välähti miehen kasvoille.
"Sinä olet hullu!" sanoi mies kiivaasti lyödessään lampun alas. "Kun sinä näet, niin muutkin voivat nähdä."
"Suon heille sen ilon!" kuiskasi nainen kiihkeästi. Sillä hän oli nähnyt kasvot, joita peitti otsasta leukaan saakka musta silkkinaamio, jonka läpi kaksi suurta silmää katsoi häneen tuijottavasti. "Saitko kirjeeni?" kysyi mies.
"Kyllä – salakirjoitustiedoituksen, tarkoitan. Luulin, etteivät sanomalehdet julkaise salakirjoitusta?"
Mies ei vastannut, ja nainen tunnusteli koneellisesti käsilaukkuaan. Siihen pistetty kotelo oli hävinnyt.
"Mikä nyt?" kysyi mies vilkkaasti, ja jatkoi hänen kerrottuaan asian: "Cora, sinä olet hutilus! Pudotit sen varmasti Lenleyn tytön huoneistoon. Mene etsimään se!"
Cora Ann juoksi nopeasti portaita ylös ja koputti ovelle. Mary tuli heti avaamaan.
"Niin – minä tulin takaisin", sanoi nainen hengittäen kiivaasti. "Pudotin tänne jonnekin erään tärkeän kirjeen – kaipasin sitä juuri."
Mary kääntyi ja yhdessä he tutkivat läpikotaisin, kääntelivät matot nurin ja puistelivat verhoja, mutta kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään.
"Olette varmaankin pudottanut sen muuanne."
Nainen oli niin kiihdyksissä, ettei Mary voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan.
"Oliko siinä rahaa?"
"Rahaa? Ei", sanoi Cora Ann kärsimättömästi. "Kunpa olisi ollutkin."
Hän katseli ympäri huonetta hämmennyksissään.
"Minulla oli se varmasti ennen tännetuloani."
"Mutta ehkä se jäi jo omaan asuntoonne?" ehdotti Mary, mutta Cora Ann pudisti päätään, ja toisen perinpohjaisen etsinnän jälkeen hän alkoi epäillä vieneensä sen kuitenkin mukanaan ulos huoneistosta.
Mary Lenley sulki oven hänen jäljestään huoaten syvään kiitollisuudesta, käveli hervottomana takaisin pöydän luo ja istuutui. Hänen teensä oli kylmää ja karvasta. Hän veti auki pienen pöytälaatikon, jossa pidettiin lusikoita, ja katsoi siihen äkkiä hämmästyneenä. Heidän etsimänsä kirje oli siinä päällimmäisenä veitsien ja haarukoiden joukossa. Kuoressa oli yksinkertainen osoite "Cora Ann", eikä mitään muuta. Ehkä osoite on sisäpuolella, ajatteli hän, ja hetkisen arveltuaan veti esiin valkoisen nelikulmaisen kortin, täynnä kirjain- ja kuvaryhmiä, melkein mikroskooppisella kädellä laadittuja. Hänen ei tarvinnut miettiä kauankaan ilmiötä todetakseen, että tämä oli salakirjoitusavain. Jos hän olisi ollut paremmin perillä salakirjoituksista, niin hän olisi huomannut tämän erikoisen nerokkuuden.
Hän pani kortin paikoilleen, pisti kirjeen taas laatikkoon ja jäi odottamaan naisen paluuta. Tapahtumien kulku oli ilmeisesti seuraava: naisen ottaessa nenäliinaansa käsilaukusta kirje oli tipahtanut laatikkoon, joka oli jäänyt hiukan auki, ja liikehtiessään hän oli varmaankin sulkenut laatikon, joka liikkui tavattoman helposti, aivan huomaamatta.
Samana iltana ennen makuullemenoaan Mary otti kirjeen huoneeseensa ja lukitsi sen talteen erääseen pukupöytänsä laatikkoon, missä hän säilytti vähäisiä korujaan. Ja sen tehtyään hän unohti koko jutun.
XVII.
Kuukautta myöhemmin Mary Lenley istui Oikeuspalatsin marmorihallissa ja odotti ristityin käsin ja jännittynein, surullisin kasvoin valamiehistön päätöstä. Hän oli ollut sisällä oikeudessa ja kuullut valmistukset ja todistajien lausunnot; mutta syytettyjen aitiossa istuvan heikkotahtoisen olennon näkeminen oli enemmän kuin hän jaksoi kantaa, ja hän oli lähtenyt etuhuoneeseen odottamaan fatalistisella alistuvaisuudella draaman loppukohtausta.
Oikeussaliin vievä ovi avautui ja Alan Wembury tuli ulos kävellen hänen luokseen.
"Onko jo – selvä?" kysyi hän kuiskaten.
Wembury pudisti päätään.
"Aivan kohta", vastasi hän rauhallisesti.
Hän näytti valvoneelta: silmät kuopilla, piirteet laihtuneet, hajamielisen näköinen.
"Olen pahoillani, Alan." Mary ojensi kätensä ja kosketti hiljaa hänen kättään. Kevyt sipaisu oli vähällä nostaa kyynelet Alanin silmiin.
"Ette voi aavistaa, miltä minusta tuntuu kaikki tämä, Mary; ja kaikkein kamalinta on, että vangitseminen luetaan minulle ansioksi – sain ministeriltä eilen onnittelevan kirjeen."
Mary hymyili heikosti.
Jokaiseen murhenäytelmään pujottautuu hitunen karkeata huvinäytelmää, ja tässä tapauksessa jutulle antoi naurettavan vivahduksen etsimätön kunnia, joka oli tullut haluttoman poliisimiehen osaksi.
Alan istui tytön vieressä ja koetti lohduttaa häntä, ja vaikka hänen yrityksensä olivatkin hiukan kömpelöt, saamattomat, niin Mary ymmärsi. Ja sitten saapui eteishalliin Maurice vanhassa, moitteettomassa hahmossaan. Hänen silkkihattunsa välkkyi entisellä loistolla, hänen säärystimensä olivat kuin neitseellistä lunta. Hän olisi saattanut tulla suoraan hääjuhlallisuuksista, jollei ottanut lukuun surunsynkkiä kasvoja.
"Oikeus julistaa juuri päätöksen", sanoi hän. "Olkaa ystävällinen, Wembury, ja menkää saliin kuulemaan, niin että tuotte meille tuoreet uutiset."
Pyyntö oli julkea, ja Alan ymmärsi hyvin asianajajan haluavan jäädä yksin Maryn seuraan.
"Siinä menee hyvin viisas nuori mies", sanoi Meister heidän seuratessaan salapoliisin leveähartiaisen olemuksen katoamista työntöovien kautta. "Häikäilemätön, mutta kaikki poliisiupseerit ovat häikäilemättömiä. Kiipijä, mutta kaikki poliisiupseerithan ovat kunnianhimoisia."
"En ole koskaan huomannut Alanin häikäilemättömyyttä", sanoi Mary.
Maurice Meister hymyili.
"Sana on ehkä liian vahva käytettäväksi", myönsi hän huolimattomasti. "Miehen täytyy joka tapauksessa tehdä velvollisuutensa, ja hän käytti hyvin kekseliästä menettelytapaa saadakseen Johnny raukan ansaan."
"Kekseliäs? Ansa?" Maryn otsa rypistyi.
"Se ei käynyt ollenkaan ilmi todistuksista. Ei mitään poliisikuntaa halventavaa saa koskaan esiintyä rikosoikeuden asiankäsittelyssä, rakas ystävä", sanoi Maurice hymyillen tarkoittavasti. "Mutta minä saan tutustua myös asioiden sisäpuoleen, ja sattumalta tiedän Wemburyn olleen Johnnyn kintereillä heti rikoksenteosta lähtien. Juuri sen vuoksi hän tuli Lenleyn kartanoonkin –"
Mary tuijotti häneen.
"Oletteko varma siitä? Minä ajattelin –"
"Te luulitte hänen tulleen tapaamaan itseänne, saadakseen teidän onnittelunne ylennyksensä johdosta?" sanoi Maurice. "Luonnollinen erehdys. Rakkaani, jos ajattelette tarkemmin asiaa, niin huomaatte, että salapoliisin täytyy aina olla tekevinään muuta kuin mitä hän todellisuudessa tekee. Jos tahtoisitte hieman ravistella Wemburya hänen kaksoispelistään, niin hän tietysti näyttelisi loukkaantunutta ja kieltäisi kaiken."
Mary ajatteli tovin.
"En usko tuota", sanoi hän. "Alan kertoi minulle, ettei hän osannut liittää Johnnyä rikoksen yhteyteen ennen nimettömän kirjeen saapumista."
"Sshh!" varoitti Meister.
Alan oli taas tulossa oikeussalista heidän luokseen.
"Tuomio viipyy vielä kymmenen minuuttia", sanoi hän, ja silloin tyttö kysyi häneltä, ennenkuin Meister ehti estää sitä:
"Alan, onko totta, että sinä olit pitänyt silmällä Johnnyä jo pitkän aikaa?"
"Tarkoitatko tämän rikoksen yhteydessä? Ei, en tietänyt siitä mitään. En osannut epäilläkään Johnnyä ennenkuin joku, jolla oli erinomaisen tarkat tiedot varkaudesta, kirjoitti minulle kirjeen."
Hänen silmänsä olivat tähdätyt Maurice Meisteriin.
"Mutta tullessasi Lenleyn kartanoon –"
"Rakas ystävä", – Maurice riensi keskeyttämään vilkkaasti, – "miksi kiusaatte tarkastajaa asiattomilla kysymyksillänne?"
"Ne eivät kiusaa minua", virkkoi Alan lyhyesti. "Tulin Lenleyn kartanoon tapaamaan neiti Lenleytä ja kertomaan hänelle koroituksestani. Ette kai väitä, että käynnilläni olisi ollut jotakin yhteyttä varkauden kanssa, vai kuinka?"
Maurice kohautti olkapäitään.
"Mahdollisesti luin hyväksenne ansaitsemattomia hyveitä", sanoi hän yrittäen livahtaa asiasta leikinlaskulla. "Lakimiehenä tunnen kyllä jonkin verran noita salaperäisiä nimettömiä kirjeitä, joita poliisin oletetaan saavan, ja jotka peittävät heidän nuuskijoittensa leikkaukset – se kai on ammattikielellä etsivän poliisin nimi?"
"Tunnette hyvin ammattisanat, herra Meister", sanoi Alan. "Eikä Lenleytä koskevassa ilmiannossa ollut mitään mystillistä, paitsi sen kirjoittaja. Siihen oli käytetty konekirjoituspaperia Swinley Bond N:o 14."
Hän näki Meisterin hätkähtävän.
"Olen toimittanut muutamia tiedusteluja Deptfordissa ja havainnut, ettei mainittua erikoista paperilajia ole saatavissa paikallisissa paperikaupoissa. Se tulee Chancery Lanen asianajotarpeiden kaupasta ja on heidän erikoisomaisuuttansa. Kerron tämän teille siltä varalta, että haluatte jatkaa tutkimuksia."
Nyökäten hän jätti heidät kahden.
"Mitä hän tarkoitti?" kysyi tyttö hiukan huolissaan.
"Tietääkö kukaan, mitä poliisiupseeri yleensä tarkoittaa?" kysyi Maurice pakotetusti nauraen.
Mary vaipui ajatuksiinsa eikä puhunut mitään hetken aikaan.
"Hän arveli, että Johnnyn petti joku – joku –"
"Joku, joka ei ilmeisestikään asu Deptfordissa", sanoi Maurice nopeasti. "Mutta, rakas ystävä, teidän sijassanne en piittaisi niin paljon tuosta salaperäisestä jutusta. Sitäpaitsi olisi hyvä, ellette tapaisi Wemburya liian paljon tulevaisuudessa."
"Miksi?" kysyi tyttö katsoen vakavasti hänen silmiinsä.
"Siihen on montakin syytä", vastasi Maurice hitaasti. "Ensiksikin, suurin osa asiakaspiiriäni ei varmaankaan pitäisi siitä, että sihteerini on poliisiupseerin hyvä ystävä. En tietenkään", jatkoi hän kiirehtien huomatessaan tytön kasvojenilmeen, "en tietenkään tahdo määrätä ystäviänne. Mutta haluan auttaa teitä, Mary. Parista seikasta tahtoisin mielelläni keskustella kanssanne perin pohjin, kun tämä ikävä juttu on ohitse. Te ette voi jäädä yksin asumaan Malpas Mansionsiin."
"Johnny lähetetään tietysti vankilaan?" nyökkäsi tyttö.
Nyt täytyi olla erikoisen varovainen.
"Johnny lähetetään pakkotyöhön", sanoi Meister, "parasta on heti sopeutua siihen ajatukseen. Juttu saattaa merkitä hänelle seitsemän vuoden vankeutta, ja teidän on järjestettävä elämänne siihen katsoen. Kuten jo sanoin, ette voi asua yksinänne –"
"En voi asua missään muualla kuin Malpas Mansionsissa", sanoi Mary. Ei voinut erehtyä hänen äänensä päättäväisestä sävystä. "Tiedän teidän tarkoittavan hyvää, Maurice, mutta löytyy asioita, joita en voi tehdä. Jos tahdotte pitää minut edelleen paikassani, niin työskentelen mielelläni luonanne. En ole luullakseni tarpeeksi pätevä työskentelemään kenellekään muulle, eikä kukaan toinen työnantaja varmastikaan antaisi minulle teidän tarjoamaanne palkkaa. Mutta minä jään asumaan Malpas Mansionsiin, kunnes Johnny palaa."
Silloin tuli draamallinen keskeytys. Työntöovi aukeni ja Alan Wembury tuli ulos. Hän seisoi hetkisen hiljaa katsoen tyttöön, ja sitten hän hitaasti käveli parkettipermannon poikki.
"No niin?" kysyi Mary melkein hengittämättä.
"Kolmen vuoden pakkotyö", sanoi Alan. "Tuomari kysyi, tiedetäänkö hänestä mitään, ja minä menin todistajien aitioon ja kerroin kaikki, mitä tiesin."
"Ja mitä te tiesitte?" kysyi Meister. Hän oli noussut jaloilleen ja katsoi salapoliisin silmiin.
"Tunsin hänet ennen maailmassa siistiksi pojaksi, joka on mennyt rappiolle joutuessaan rikollisten seuraan", puhui Alan Wembury hampaittensa välitse; "ja jonakin kauniina päivänä minä aion ottaa miehen, joka vei Johnnyn turmioon, ja tuoda hänet tänne samaan saliin vastaamaan." Hän osoitti työntöovea. "Ja silloin minä en menekään todistajien aitioon rukoilemaan syytetyn puolesta, vaan kertomaan oikeudelle tarinan, joka lähettää John Lenleyn kavaltajan loppuiäkseen istumaan!"
XVIII.
Maurice Meisterille Kostaja oli kuollut mies. Hän piti hyvänä pilana, tai tavallisena typeränä taruna, joille rikolliset mielet ovat hyvin alttiita, kaikkia kertomuksia Henry Arthur Miltonin oleskelusta Englannin rajojen sisällä. Johnnyn tuomiota seuranneet kolme kuukautta olivat liian kiireiset jättääkseen hänelle aikaa edes vakavasti miettiä kuiskattuja vihjauksia, joita hän sai valonaroilta asiakkailtaan.
Scotland Yard, joka toimii ainoastaan varmojen tietojen perusteella, ei ollut ottanut vaivakseen varoittaa häntä, ja se olikin tilanteen lohdullisin puoli. Mary kävi säännöllisesti työssä, ja oltuaan aluksi toimiston koristeellinen lisäke hänestä kehittyi mitä pystyvin konekirjoittajatar. Usein hän ihmetteli itsekseen, eikö olisi ollut vilpittömintä Mauricea kohtaan kertoa hänelle Cora Ann Miltonin käynnistä; mutta koska Kostajan nimeä ei koskaan enää mainittu, hän arveli viisaimmaksi antaa aiheen painua unohduksiin. Alan Wemburyn hän näki sangen harvoin vaikk'ei hän ollut tahtonutkaan lopettaa heidän kanssakäymistään kokonaan. Kahdesti hän oli nähnyt miehen kadulla ohimennen, mutta tämä oli silminnähtävästi karttanut häntä. Ensin hän oli loukkaantunut, mutta sitten hän ymmärsi Alanin sisällisen hienotunteisuuden kantavan tästä vastuun. Eräänä päivänä he tulivat vastakkain pääkadulla, ja hän pysähdytti miehen ennenkuin tämä ehti karata.
"Alan, sinusta on tullut erittäin epäystävällinen olento", sanoi tyttö lisäten pahankurisesti: "Ihmiset sanovat, ettet sinä halua tuntea minua enää epäilyttävien sukulaisteni vuoksi!"
Alan lensi punaiseksi ja valkoiseksi tämän kuullessaan, ja Mary joutui heti katumapäälle. Alanissa oli jotakin herttaisen lapsellista.
"En tietysti tarkoittanut, mitä sanoin. Mutta et sinä ole ollut oikein kiltti – miksi olet karttanut minua kuin ruttoa?"
"Koetin mielestäni olla vain hienotunteinen", selitti Alan katuvaisena ja iski suoraa arkaan kohtaan: "Oletko kuullut mitään Johnnystä?"
Tyttö nyökkäsi.
"Hän on verraten hyvällä tuulella ja laatii jo suunnitelmia tulevaisuuden varalle", sanoi hän lisäten heti: "Etkö veisi minua jonnekin teelle keskiviikkona – silloin lopetan työni aikaisemmin?"
Poliisiasemalle palasi sinä aamuna hyvin onnellinen mies. Hän oli itse asiassa niin säteilevällä tuulella, että vanha tohtori Lomond, joka oli komissaarin pöydän ääressä kirjoittamassa raporttia humalaisesta autonajajasta, katsoi lasiensa ylitse ja naljaili hänelle kuivanhumoristiseen tapaansa.
"Oletteko saanut suurenkin perinnön, häh?"
"Vieläkin parempaa", hymyili Alan. "Olen päässyt vapaaksi ilkeästä painajaisesta."
Lomond maiskautti huulillaan pilkallisesti allekirjoittaessaan ilmoituksensa korein koukeroin ja kuivatessaan sen imupaperilla.
"Tahtoo sanoa, että olette riidellyt erään neitosen kanssa, ja hän päätti äkkiä lopettaa sen", sanoi hän. Hänellä oli peloittava tapa ampua suoraan asioiden ytimeen. "En uskalla väittää, että avioliitto olisi hyväksi yhdellekään miehelle. Mutta poliisiupseerille sen täytyy olla hirveän vaarallista."
"En ole haaveillut avioliittoa", nauroi Alan.
"Siinä tapauksessa minusta on ihmeellistä, ettette osaa edes hävetä", sanoi tohtori laahustaen takan ääreen ja karistaen tuhan savukkeestaan ristikolle.
"Te taidatte olla onnellinen mies", sanoi Alan. "Eversti Walford kertoi minulle kirjoittaneensa teille kiitoskirjeen Prideaux'n jutussa suorittamanne työn johdosta."
Vanhus pudisti päätään.
"Pyh, en ole ylpeä työstäni. Mutta inhoan myrkyttäjiä, ja Prideaux oli kylmäverisin myrkynsekoittaja, mitä koskaan olen tavannut. Omituinen mies ja vielä ihmeellisempi takaraivo. Oletteko koskaan pannut merkille myrkynsekoittajien takaraivoa? Se ampuu aina kallosta ulos."
Hänen haastellessaan tuli virkahuoneeseen lyhyenläntä, tanakka, huonosti puettu mies. Ajamattomilla kasvoillaan iloinen irvistys hän raivasi tiensä komissaarin luokse pöydän ääreen. Hän liikkui varmasti, niinkuin ainakin hyvin tutussa ympäristössä, ja jättäessään vapautussetelinsä pöydälle hän nyökäytti suosiollisesti komissaarille.
"Kas vain, Hackitt!" äännähti Wembury. "En tiennyt teidän päässeen jo ulos."
Hän pudisti entisen vangin kättä ja Sam Hackittin irvistys leveni.
"Minulle annettiin matkapassi kouraan viime maanantaina", kertoi hän. "Vanha Meister lupasi minulle työtä."
"Mitä ihmettä, Sam, aiotteko liittyä oikeuslaitoksen palvelukseen?"
Ajatus kutitti Hackittia.
"En, menen vain harjaamaan lakimiesten saappaita! Halpaa hommaa minunlaiselleni kykenevälle miehelle, herra Wembury, mutta mihin voi ryhtyä, kun poliisi jahtaa ihmisparkaa yhtä mittaa?"
"Älä lörpöttele turhia!" virkahti Alan hymyillen. "Te junkkarit ajaudutte itse satimeen. Vai niin, sinusta tulee nyt siis Meisterin kamaripalvelija? Toivotan paljon onnea."
Sam Hackitt raapi ajamatonta leukaansa tuumivasti.
"Minulle kerrottiin, että Johnny Lenley on napattu kiinni, herra Wembury? Huono onni, huono onni –"
"Tunsitteko hänet?" kysyi Alan.
Sam Hackitt epäröi.
"No niin, en voi oikeastaan väittää tuntevani häntä. Menin kerran maalle tapaamaan häntä siihen aikaan, kun hän oli keikarien kirjoissa. Tiesin hänen olevan ammattikunnan jäsen, ja joku järjesti hänelle ja minulle hyvän kaappauksen."
"Mutta minäpä en napannutkaan siihen", jatkoi Sam. "Juttu oli minulle aivan liian vaarallinen, eikä minusta ole mukavaa työskennellä maallikkojen kanssa. Ne jättävät naapurinsa kiikkiin, jos sattuvat olemaan liian kiivasluontoisia. Varsinkin kun herrasmies, joka järjesti rahat kaappausta varten, vaati meitä ottamaan ampuma-aseet mukaan – ei kävele meille, kiitos vain!"
Alan tunsi ammattimurtovarkaiden kauhun ampuma-aseita kohtaan. Mutta varmasti mies, joka oli järjestänyt murron, tiesi yhtä hyvin, kuinka vaarallista murtovarkaalle oli joutua kiinni hallussaan ampuma-ase.
"Kuka on Pääpöpö, Sam?" kysyi hän, tosin odottamatta hetkeäkään totuudenmukaista vastausta; sillä varas ilmiantaa yleensä vasta äärimmäisessä hädässä "pääpöpönsä" eli työnantajansa.
"Hänkö? Hm, hän on eräs Sheffieldissä asustava kaveri", jutteli Sam epämääräisesti. "En pitänyt jutusta, ja siksi annoin sille palttua. Hän on mukava poika – tarkoitan nuorta Lenleytä. Sääli, että sellaisen kasvatuksen saanut oikea herrasmies rupeaa meikäläiseksi."
Ja sitten hän äkkiä siirtyi uuteen puheenaiheeseen.
"Herra Wembury, sanokaapas, mitä ne oikein höpisevät Kostajan oleskelemisesta Lontoossa? Kuulin siitä ollessani Maidstonessa täysihoitolaisena, ja lähetin kirjeen teidän työnjohtajallenne."
Alan oli hämmästynyt. Kostaja kuului toiseen tasoon, ja vaikka pikku rikolliset olivatkin joutuneet tavallisesti tuon suurrikollisen leikkausten vanaveteen, hän ei ollut voinut yhdistää ketään niistä poliisin hartaasti etsimän miehen joukkueeseen.
"Hän hukkui, se on ainakin varma", virkkoi Sam lohdullisesti. "Luin uutisen kopissa istuessani."
"Tunsitteko hänet, Sam?"
Taas entinen vanki turvautui leuan raapimiseen.
"Minä olen yksi niitä harvoja, jotka ovat nähneet hänet luonnollisessa asussaan", myhäili hän. "Kostaja, vai? Siinä oli poikanen! Ei ollut sitä otusta, joka olisi osannut naamioida itseään sen linnun tavalla!"
Komissaari oli jäljentänyt Sam Hackittin vapautussetelin erääseen kirjaan ja ojensi nyt paperin takaisin miehelle.
"Mahdollisesti haluamme tavata teitä näinä päivinä, Hackitt, jos Kostaja ilmestyy näköpiiriin", sanoi Wembury.
Sam pudisti päätään.
"Hän ei ilmesty koskaan näköpiiriin: mies hukkui. Minä uskon painettuun sanaan."
Tohtori Lomond katseli ovesta katoavaa vantteraa miestä ja uudisti päätään.
"Siinä menee optimistien kuningas", sanoi hän, "ja millainen kallo miehellä onkaan! Huomasitteko, Wembury, hänen luisuvaa päälakeaan? Hitto vieköön, minun täytyy saada mitata hänet!"
XIX.
Päivät ennen keskiviikkoa olivat harvinaisen pitkiä, ja jokaiseen tuntui mahtuvan paljon enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia. Alan sai tytöltä kirjelipun, jossa kohtaus oli määrätty pieneen West Endin kahvilaan, ja hän oli kohtauspaikalla runsaasti neljännestuntia ennen määräaikaa. Mary saapui vihdoin, sievänä, soreana siniverkaisessa kävelypuvussaan, poskillaan tavallista heleämpi rusotus.
"Olen ollut velvollisuudentuntoinen palvelija", sanoi hän. "Olisin tahtonut tavata teidät Blackheathissa, mutta pelkäsin jonkun herra Meisterin asiakkaista näkevän meidät sattumalta; hän olisi heti luullut minun antavan poliisille tietoja heidän hämärästä menneisyydestään!"
Alan nauroi tämän kuullessaan. Hän ei ollut nähnyt Marya niin iloisella mielellä kertaakaan sitten Lenleyn kartanon päivien.
Kahvilassa oli vähän väkeä. Oli vielä tunti siihen, kun ostoksilla kävijät ryntäävät valloittamaan jokaisen tuolin ja täyttämään joka pöydän, ja Alan löysi helposti rauhallisen nurkkaman, jossa he voivat häiriintymättä jutella. Tyttö oli täynnä toivorikkaita tulevaisuudensuunnitelmia. Maurice (Alania inhotti kuulla hänen käyttävän miehen etunimeä) aikoi auttaa Johnnyä perustamaan siipikarjafarmin – Mary oli laskenut päivälleen, milloin Johnnyn piti päästä vankilasta.
"Hän saa anteeksi kolme kuukautta jokaisesta vuodesta, jos käyttäytyy moitteettomasti", sanoi tyttö. "Ja Johnny on hyvin arkatuntoinen. Kirjoittaessaan minulle tässä eräänä päivänä hän kertoi aikovansa ansaita täyden hyvityksen. Siitä tulee jotakin ihmeellistä, vai mitä arvelet, Alan?"
Hänestä oli vaikea esittää kielellään pyörivää kysymystä, mutta puraisten luontonsa hän laukaisi sen äkkiä, ja tyttö nyökkäsi.
"Kyllä, hän kirjoitti sinustakin, eikä hän tunnu kantavan minkäänlaista kaunaa. Luulen, että sinä voisit olla hänelle oikein hyvä ystävä, kun hän pääsee vapaaksi."
Omien päiviensä hän kertoi olevan niin puuhakkaita, että aika kului nopeasti, nopeammin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Maurice oli mitä ystävällisin. (Kuinka usein hän toistikaan tuon saman lauseen!) Ja elämä Malpas Mansionsissa sujui häiriöittä. Hän oli pystynyt ottamaan itselleen pienen kaikkeenkelpaavan palvelustytön.
"Omituinen pieni olento, joka itsepintaisesti syöttää minulle kaikki Deptfordin kauhujutut", hymyili Mary rauhallisesti. "Niinkuin omissa kauhujutuissani ei olisi minulle tarpeeksi! Hänen mielisankarinsa on Kostaja – tiedätkö hänestä?"
Alan nyökkäsi.
"Hän on kaikkien Deptfordin puolihassujen asukkaiden sankari", sanoi Mary. "Ajatus, että joku on poliisin saavuttamattomissa, on niiden mielestä hurmaava."
"Eihän hän ole Englannissa, vai kuinka?"
Alan pudisti päätään.
"Oletko hirveän kiinnostunut Kostajaan?" jatkoi tyttö. "Sillä myönteisessä tapauksessa voisin kertoa sinulle jotakin – olen tavannut hänen vaimonsa."
Alanin silmät suurenivat tämän kuullessaan.
"Cora Ann Miltonin?" kysyi hän epäuskoisesti, ja Mary ei voinut olla nauramatta sanojensa tekemälle vaikutukselle.
Hän kertoi Alanille Cora Annin vierailusta, mutta jätti jostakin syystä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt, yhtä ja toista kertomatta, eipä edes maininnut, että Cora Ann oli varoittanut häntä Meisterista. Alanin kiinnostus kiihtyi vasta hänen päästyään salakirjoituskirjeeseen asti.
"Muistin vasta nyt uudestaan koko asian!" sanoi tyttö kiusaantuneena; "se on lipastossani, ja minun pitäisi toimittaa se hänelle takaisin."
"Salakirjoituskortti – tämähän on erittäin tärkeää", sanoi Alan. "Etkö voisi tuoda minulle sitä huomisaamuna?"
Mary nyökkäsi myöntävästi.
"Mutta miksi ihmeessä hän tuli sinun luoksesi – samana iltana, kun Johnny vangittiin, niinhän sinä sanoit?" pohti Alan itsekseen. "Oletko sen koommin nähnyt häntä?"
Mary pudisti päätään.
"Ei viitsitä puhua Kostajasta. Sehän on sinun ammattiasioitasi, vai kuinka? Se on oikeastaan meidän kummankin ammattiin kuuluvaa – huh!" Hän värisi.
He kävelivät verkkaisessa tahdissa pitkin Green Parkia ja söivät päivällisensä pienessä Sohon ravintolassa. Alan kertoi tytölle uudesta kiusankappaleestaan – mustapartaisesta tarkastaja Blissistä, ja tuli niin vihaiseksi, että Maryn täytyi nauraa. Tämä oli päivien päivä Alan Wemburyn elämässä, ja sijoitettuaan tytön etelään päin menevään raitiovaunuun hän tunsi suurimman osan elämän värikkyyttä haihtuneen hänen mukanaan.
Meister oli pyytänyt tyttöä pistäytymään luonaan kotimatkalla, mutta Mary oli laatinut mielessään käyttäytymiskaavan, joka oli omiaan suojelemaan häntä hyvin puheilta ja panettelulta. Hän oli määrännyt kello yhdeksän viimeiseksi työskentelyrajaksi Meisterin talossa, ja koska kello oli nyt jo ehtinyt yli tuon rajan, hän jatkoi yhtä mittaa Malpas Mansionsiin asti. Eräs pieni ylellisyys oli sijoitettu hänen huoneistoonsa: Maurice oli itsepintaisesti vaatinut saada järjestää hänelle puhelinyhteyden muuhun maailmaan, ja siitä olikin hänelle huomattavasti mielihyvää.
Puhelimen kello kilisi hänen juuri ulko-ovea avatessaan, ja sytyttäen kaasun hän juoksi pienen pöydän ääreen, millä kone sijaitsi. Meister oli puhelimessa, niinkuin hän oli odottanutkin.
"Tyttö rakas, missä te olette ollut?" kysyi Maurice tutkivasti. "Olen odottanut teitä jo kahdeksasta saakka."
Mary katsahti rannekelloonsa: se oli neljännestä vaille kymmenen.
"Olen pahoillani, Maurice", sanoi hän, "mutta enhän varmasti luvannutkaan tulla."
"Olitteko teatterissa tai muussa sentapaisessa?" kysyi mies epäluuloisesti. "Ette kertonut minulle mitään etukäteen."
"Ei, olin tapaamassa erästä ystävää?"
"Miestäkö?"
Mary Lenleyllä oli melkein tyhjentymätön annos kärsivällisyyttä, mutta tämä itsepäinen ristikuulustelu hermostutti häntä, ja mies arvasi nähtävästi menneensä liian pitkälle, koska hän kiirehti jatkamaan, ennenkuin tyttö ehti vastata.
"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, rakas ystävä, mutta minähän olen niinkuin vanhempienne edustaja Johnnyn poissa ollessa, ja minusta olisi hauska tietää –"
"Olin päivällisellä erään ystävän seurassa", keskeytti tyttö lyhyesti. "Olen pahoillani, jos aiheutin teille epämukavuutta jollakin tavalla, mutta enhän luvannutkaan varmasti, vai kuinka?"
Hiljaisuus.
"Ettekö voi tulla nyt tänne?"
Maryn "ei" oli hyvin päättävä.
"Aivan liian myöhä, Maurice. Mitä työtä siellä olisi?"
Hän olisi luultavasti uskonut miestä jos olisi saanut vastauksen heti ja välittömästi, mutta miettimisaikaa kesti juuri hivenen liian kauan.
"Todistusjäljennöksiä?" sanoi tyttö pilkallisesti. "Kuinka käsittämätöntä, tähän aikaan yöstä! Tulen huomenna tavallista aikaisemmin."
"Ystävänne ei kai sattunut olemaan nimeltään Alan Wembury?" kuului Meisterin ääni.
Mary huomasi ajankohdan otolliseksi puhelimen sulkemiseen.
Hän meni pieneen makuuhuoneeseensa muuttamaan pukua kattilan kiehuessa, ja samassa veto avonaisesta ikkunasta paukahdutti oven kiinni hänen takanaan. Hän sytytti kaasun ja sulki ikkunan rypistellen miettiväisenä otsaansa. Hän oli antanut palvelustytölleen vapaapäivän, ja tyttö oli lähtenyt ennen häntä. Uhkaavien sadepuuskien vuoksi Mary oli kulkenut ympäri huoneistoaan ja sulkenut kaikki ikkunat. Kuka oli avannut tämän? Hän katseli ympäri huonetta ja kylmänväreet karmivat hänen selkäpiissään. Joku oli ollut huoneessa: muudan lipaston laatikko oli murrettu auki. Mitään ei ollut varastettu, mikäli ensi silmäyksellä voi todeta. Silloin hän muisti syvään hengähtäen salakirjoitusavaimen – se oli kadonnut! Pukukomerokin oli avattu; vaatteet olivat hujan hajan, ja viereinen pitkä laatikko oli pengottu. Kenen työtä? Ei ainakaan mikään tavallinen murtovaras, sillä kirjettä lukuunottamatta kaikki oli paikoillaan.
Hän meni takaisin ikkunalle ja työntäen sen auki kurkisti alas. Pihamaalle oli äkkijyrkkää putousta noin viisikymmentä jalkaa. Oikealla oli hänen keittiökomeronsa kohdalta ulkoneva pieni parveke, ja sen kupeella vähäinen vaakahissi, jonka avulla Malpas Mansionsin asukkaat voivat saada tarvitsemansa tavarat pihamaalla huutavilta kauppiailta. Hissi oli alhaalla, ja hän voi nähdä pitkien sinkkiköysien hiljaa huojuvan viheltävän tuulen kynsissä. Notkea, kevytjäseninen mies voi ilman yli-inhimillisiä ponnistuksia kiivetä parvekkeen korkeudelle. Mutta mikä mies, notkea tai muunlainen, uskaltaisi panna niskansa alttiiksi sekoittaakseen hänen vähäisen irtaimistonsa ja valitakseen Cora Annin kirjeen?
Keittiössä hänellä oli sähkötaskulamppu, ja sen hän kävi noutamassa suorittaakseen lähemmän tarkastuksen. Silloin hän havaitsi matolla kosteita jalanjälkiä. Matto oli uusi, ja siinä näkyi, ikävä kyllä, kaikki tahrat. Kaksi likaista jalanjälkeä oli niin selvästi näkyvissä, että hänen oli vaikea ymmärtää, miksi ne eivät olleet pistäneet hänen silmiinsä heti huoneeseen tultua.
Hän teki toisenkin keksinnön: pukupöydällä, jolle hän oli jättänyt joukon harjoja sievään järjestykseen, oli kaikki mullin mallin. Toinen vaateharja oli vuoteen jalkopäässä, ja sillä oli varmasti harjattu jotakin hyvin epäsiistiä olentoa, sillä se oli kostea ja harjaksien päässä oli mutakerros. Kylmäverinen tunkeutuja ei ollut sitäpaitsi tyytynyt niin ylimalkaiseen siistimiseen: hän oli käyttänyt Maryn hiusharjojakin. Valkoisissa harjaksissa riippui musta, karhea karva. Hän oli nähnyt ennenkin samanlaista: hänen isällään oli tapana oikoa partaansa millä käteen sattuvalla harjalla hyvänsä. Joku mustapartainen mies oli siis siistinyt itseään hänen peilinsä edessä. Hän alkoi nauraa ajatuksen mahdottomuudelle; muta ei kulunut kauan, ennenkuin hän oli vakava taas.
Kello kuului kilisevän keittiössä, ja avatessaan pääoven hän näki taloryhmän yhteisenä portinvartijana toimivan miehen.
"Ikävä, että täytyy vaivata teitä, miss, mutta onko teidän asunnossanne käynyt ketään ulkona ollessanne?"
"Sitä minä tässä juuri itsekin olin ihmettelemässä, Jenkins", vastasi Mary ja toi hänet huoneeseen näyttääkseen vieraskäynnin jäljet.
"Olen nähnyt erään miehen roikkuvan talon tienoilla koko illan", sanoi portinvartija raapien päätään; "pieni mustapartainen vekkuli. Eräs vuokralaisista näki hänet pihamaan perällä juuri ennen pimeän tuloa töllistelemässä kauppiaiden hissiä, ja vastapäätä portaissa asuva rouva kertoo miehen koputelleen tälle ovelle noin kymmenen minuuttia, yrittäen herättää teidän huomiotanne. Tämä tapahtui jokseenkin varmasti noin kello kahdeksan. Oletteko kadottanut mitään, neiti?"
Mary pudisti päätään.
"En mitään arvokasta." Hän ei osannut määritellä Kostajan salakirjoitusavaimen täsmällistä arvoa.
XX.
Partasuu mies! Missä hän oli kuullut puhuttavan aikaisemmin parrakkaasta miehestä? Silloin hän äkkiä muisti keskustelunsa Alanin kanssa. Tarkastaja Bliss! Ajatus tuntui liian haaveelliselta sanoiksi puettavaksi.
Hän otti puhelinluettelon ja käänteli sivuja, kunnes löysi Flanders Lanen poliisiaseman. Möreä ääni vastasi hänelle. Herra Wembury ei ollut palannut; hän oli ollut ulkona koko päivän, mutta he odottivat häntä millä minuutilla tahansa. Hän ilmoitti nimensä ja puhelinnumeronsa ja tehosti puhelun yksityisluontoisuutta. Tuntia myöhemmin kilisi puhelimen kello, ja Alanin ääni tervehti häntä. Hän selosti mahdollisimman lyhyesti tapahtuneen sisäänmurron ja kuuli Alanin hämmästyneen läähätyksen.
"En mitenkään voisi uskoa mainitsemasi henkilön olleen siellä", sanoi hän, ja Mary totesi hänen luultavasti puhuvan huoneessa, missä oli muitakin. "Mutta pistäytyisin mielelläni siellä, ellei ole liian myöhäistä."
"Ole hyvä", virkkoi Mary miettimättä.
Alan ilmestyi niin lyhyen ajan kuluttua, että Mary arveli hänen lentäneen.
"Autolla", selitti Alan. "Usein niitä ei saa käsiinsä Deptfordin pääkadulla, mutta minulla oli hyvä onni."
Hän oli ensimmäistä kertaa käymässä tässä huoneistossa Johnnyn vangitsemisen jälkeen. Huonekalujen tuttu järjestelykin tuntui herättävän ilkeitä muistoja. Mary näytti vaistoavan sen, sillä hän vei Alanin suoraan omaan huoneeseensa ja näytti hänelle todistukset kutsumattoman vieraan käynnistä.
"Bliss?" Alan rypisti kulmiaan. "Mitä ihmettä Bliss tekisi täällä? Mitä hän sitten luuli löytävänsä?"
"Senpä minäkin haluaisin kernaasti tietää", Mary kykeni jo hymyilemään. Oikeastaan oli ihmeellistä, kuinka Alanin läsnäolo oli rauhoittavaa. "Jos kyseessä oli kirje, niin hän olisi voinut tulla ilman muuta sitä pyytämään." Mutta Alan pudisti päätään.
"Onko sinulla täällä mitään Meisterin papereita?" kysyi hän äkkiä.
Mary pudisti päätään.
"Avaimia?" arvaili Alan.
"Totta kai!" muisti tyttö. "Onhan minulla talon avaimet. Hänen vanha keittäjättärensä on melkein kuuro, ja Maurice on harvoin ylhäällä minun tullessani, niin että hän antoi minulle sekä portin että sisäoven avaimet."
"Missä sinä pidät niitä?" kysyi Alan.
Mary avasi käsilaukkunsa.
"Pidän ne aina mukanani. Muuten, miksi herra Bliss olisi etsinyt avaimia? Luullakseni hän voi mennä tapaamaan herra Meisteria aivan milloin haluaa."
Mutta Alanin ajatukset kulkivat toista rataa. Tiesikö Bliss Cora Ann Miltonin käynnistä tytön luona? Olettaen, että mies oli ottanut tehtäväkseen Kostajan ahdistamisen umpikujaan – eikä Alan Wemburylle ollut ilmoitettu, että rikospoliisin keskusvirasto toimii omin päin – oliko tämä mutkallinen murto tehty hänen epäluulojensa nostamiseksi? Ja jos oletettaisiin hänen olleen kirjettä takaa-ajamassa niin kuinka hän tiesi ylimalkaan siitä?
"Yksi ainoa mies on voinut tulla hakemaan tuota kirjettä – ja se mies on itse Kostaja", sanoi hän vakaumuksella.
Hän oli jättänyt pääoven auki sisään tullessaan, ja kun he kääntyivät takaisin ruokahuoneeseen, portinvartija ilmestyi samassa eteiseen.
"Siinähän te olettekin, neiti", huudahti hän innokkaasti. "Veitikka on tuolla ulkona. Mitä sanotte, kutsutaanko poliisi?"
"Mikä veitikka?" kysyi Wembury nopeasti. "Tarkoitatteko parrakasta miestä?" Nähtävästi portinvartija ei tuntenut Alania poliisiupseeriksi.
"Kyllä, sir. Eikö teidänkin mielestänne olisi parasta kutsua oikea poliisi? Tuolla kadun päässä on eräs juuri vartiopaikallaan."
Wembury syöksähti hänen ohitseen ja juoksi alas rappusia. Yölliseen ulkoilmaan tultuaan hän näki miehen seisomassa kadun vastakkaisella puolella. Hän ei tehnyt pienintäkään yritystä kätkeytyäkseen: päinvastoin, hän seisoskeli katulyhdyn täydessä valossa, ja Alanin oli helppo todeta jo matkan päässä, että Maryn arvelu piti paikkansa. Siinä oli Bliss.
"Hyvää iltaa, tarkastaja Wembury", oli kylmä tervehdys.
Kiertelemättä Alan esitti syytöksensä.
"Joku on murtautunut tänä iltana neiti Lenleyn huoneistoon, ja minulla on aihetta uskoa työ teidän tekemäksenne, Bliss."
"Murtautunut neiti Lenleyn huoneistoon, vai?" Keskusviraston tarkastaja oli melkein huvitettu. "Näytänkö minä murtovarkaalta?"
"En tiedä, miltä näytätte, mutta teidät on nähty juuri ennen pimeää tarkastelemassa tavarahissiä. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että neiti Lenleyn huoneeseen tunkeutunut mies hankki sisäänpääsyn juuri sen avulla."
"Siinä tapauksessa", sanoi Bliss, "teidän on kai parasta kuljettaa minut somalle pikku asemallenne ja syyttää minua. Mutta ennenkuin teette sen, niin helpotan hieman tehtäväänne tunnustamalla, että minä kiipesin todellakin tuota kirottua köyttä pitkin ylös, että raivasin tieni ikkunan kautta neiti Lenleyn makuuhuoneeseen, että tarkastin huoneiston. Mutta en tavannut etsimääni. Mies, joka oli käynyt siellä ennen minua, oli ottanut sen."
"Sellainenko on selityksenne?" kysyi Wembury, kun toinen oli päättänyt. "Siis asunnossa oli käynyt jo toinen mies?"
"Täsmälleen – täydellinen selitys, vaikk'ei se ehkä riitä tyydyttämään teitä. En kiivennyt köyttä ylös, ennenkuin olin nähnyt jonkun muun menevän samaa tietä ja avaavan ikkunan. Tämä tapahtui juuri ennen pimeää. Ystävänne voivat epäilemättä kertoa teille minun tulleen heti sisään portaiden kautta ja koputtaneen neiti Lenleyn ovelle, mutta koska en saanut vastausta, päätin käyttää samaa tietä kuin edellinenkin vierailija. Tyydyttääkö tämä teitä, herra Wembury, vai arveletteko minun poliisiupseerina liioitelleen valtuuksiani murtovarkaan takaa-ajossa?"
Alan oli pyörällä päästään. Jos miehen kertomus oli tosi, niin hänellä oli ollut täysi syy menettelyynsä. Mutta oliko se tosi?
"Tekö mahdollisesti sotkitte laatikkojen sisällykset?"
Bliss pudisti päätään.
"En, pelkään ystävämme ehtineen ennen minua. Avasin yhden laatikon ja päättelin siinä vallitsevasta sekasorrosta, että edeltäjäni oli toimittanut tutkimuksen. En usko hänen löytäneen etsimäänsä, ja luulen hänen vielä palaavan tänä iltana. Sen vuoksi pysyttelen täällä lähettyvillä. Haluatteko vielä kysyä jotakin, tarkastaja?"
"En", vastasi Alan lyhyesti.
"Ettekä edes aio kutsua minua päällikkönne luo? Hyvä on! Siinä tapauksessa läsnäoloni tällä hetkellä taitaa olla tarpeeton." Ja nykäisten olkapäitään hän kääntyi ja lähti hitaasti marssimaan pitkin jalkakäytävää.
Palattuaan tytön luo kertoi Alan hänelle kuulustelustaan, ja kunnioitus virkapukuaan kohtaan esti häntä ilmaisemasta omia näkökohtiaan asiasta.
"Hän saattaa puhua tottakin", sanoi hän. "Joka tapauksessa hänen velvollisuutensa oli seurata murtovarasta. Jos hän valehtelee, niin emme kuule asiasta enää sanaakaan, mutta jos hän kertoi totuuden, niin saamme kyllä ilmoituksen tapahtumasta."
Hän lähti Maryn asunnosta puolen tunnin kuluttua, ja kadulle päästyään tähyili Blissiä, mutta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Palattuaan poliisiasemalle hän säpsähti saadessaan tietää Blissin käyneen todellakin ilmoittamassa murtovarkaudesta, merkiten ajan ja täydelliset yksityiskohdat, sekä lisäten raporttiinsa tiedon, että piiritarkastaja Wembury oli ottanut jutun käsiinsä.
Alan oli ällistynyt. Jos Blissin kertomus oli tosi, niin kuka oli sitten ensimmäinen köyttä kiivennyt mies? Ja mikä muu tarkoitus hänellä oli murtautuessaan Mary Lenleyn asuntoon kuin salakirjoitusavaimen etsiminen? Kostajan nimi alkoi väikkyä epämukavan lähellä asian yhteydessä. Tässä oli mysteerio, joka ei saanut ratkaisuansa, ennenkuin tuona kauhunyönä, jolloin Kostaja saapui Meisterin taloon.
Kaksi pientä ongelmaa askarrutti Mary Lenleytä sen yöntienoon. Toinen niistä sisältyi yksinkertaiseen lauseeseen: "Kerronko Mauricelle?" Pitikö hänen kertoa Mauricelle olleensa teellä Alan Wemburyn seurassa... pitikö hänen kertoa edellisenä iltana sattuneesta murrosta? Jälkimmäinen tunnustus tuntui hänestä vähemmän epämiellyttävältä, ja se johtaisi mahdollisesti Mauricen ajatukset pois hänen edellisestä seikkailustaan.
Maurice ei ollut alhaalla hänen saapuessaan, ja herra Samuel Hackitt, joka äskettäin oli asettautunut Meisterin talouteen, oli vaivalloisesti kiilloittamassa ikkunaa, joka avautui porraskäytävään. Hän oli ilmestynyt taloon muutamia päiviä aikaisemmin, ja huolimatta hänen epämiellyttävästä menneisyydestään Mary piti pikku miehestä.
"Hyvää huomenta, neiti." Sam kosketti näkymätöntä päähinettä. "Ukkeli on vielä vuoteessa, herra hänen hyvää sieluaan siunatkoon!"
"Herra Meisterilla oli kai vaikea yö", sanoi Mary tahallisen varmasti.
"Minä käyttäisin melkein mieluummin sanaa 'tonttumainen'", sanoi Sam vääntäen nahkaista räsyään huolettomasti.
Mary pidättäytyi viisaasti kyllä rohkaisemasta Samia jatkuviin paljastuksiin.
"Kumma vanha talo tämä, neiti." Sam nakutti rystysillään laudoitusta. "Onttoa. Muistuttaa enemmän kaniiniyhteiskuntaa kuin taloa."
Herra Meisterin hallituspalatsi oli rakennettu siihen aikaan, kun Pietari Suuri vielä asui Deptfordissa. Mary esitti historiallisesti kiinnostavat uutisensa miehelle, johon ne eivät tehneet mitään vaikutusta.
"En ole koskaan tuntenut Pietaria... Kuningas, vai mikä hän oli? Kuulostaa melkein Meisterin valheilta."
"Se on historiaa, Sam", selitti Mary vakavasti tomuttaessaan kirjoituskonettaan.
"Minä en ole koskaan piitannut historiasta – samoja valheita kaikki tyynni", sanoi Hackitt kylmäverisesti. "Herra nähköön, neiti, ette voi aavistaakaan, kuinka monta historiakirjaa olen lukenut – Hume, Macaulay, Gibbons, jehu, joka kirjoitti tuhannen vietävästi Roomasta."
Mary oli hämmästynyt.
"Oletteko lukenut ne?"
Mies nyökkäsi.
"Tutkinut niitä", vahvisti hän juhlallisesti, niin juhlallisesti, että Maryn täytyi nauraa.
"Tehän olette sitten aivan kuin ylioppilas; en tietänytkään teidän olevan niin oppinut."
"Jotakinhan täytyy puuhata ristikon takana", sanoi Sam, ja Mary totesi hänen historiallisten tietojensa pohjautuvan joltakin istuntokaudelta.
Hänellä oli ääretön määrä tietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Ne oli nähtävästi hankittu samantapaisissa olosuhteissa. Kerran tai pari hän siveli pianoa, vaikka se oli jo tomutettu ja kiilloitettu, niin että siitä voi kuvaansa katsoa; mutta piano näytti kiehtovan häntä, ja luultavasti hän tunsi Meisteria kohtaan suurempaa kunnioitusta tämän musikaalisten taitojen kuin lainopillisten tietojen vuoksi. Hän painoi vahingossa erästä kieltä, joka kilahti terävästi, ja pyysi sitten Marylta anteeksi.
"Huomenna menen käväisemään Scotland Yardissa, neiti", sanoi hän, ja koska Mary luuli käynnin olevan edellisen istuntokauden yhteydessä, hän kiinnitti uutiseen vain kohteliaisuuden vaatimaa huomiota. "En ole koskaan ennen ollut siellä", sanoi Sam valitellen, "mutta eipä se taida olla sen kummempi kuin muutkaan virkatalot ja toimistot – yksi tuoli, yksi pöytä, pari käsirautoja, komissaari ja neljäkymmentäviisituhatta valehtelijaa ja vääränvalan tekijää!"
Meister tuli samassa sisään ja katkaisi hänen syvämietteiset viisastelunsa. Maurice oli Maryn mielestä huonon näköinen. Annettuaan äkäisesti matkapassit toiseen huoneeseen uudelle palvelushengelleen hän kertoi Marylle nukkuneensa kurjasti.
"Minne menitte –", aloitti hän.
Maryn mielestä nyt oli erinomainen tilaisuus kertoa hänelle murtovarkaudesta. Ja koska hän ei halunnut mainita mitään Cora Annista, niin jäi salaperäinen kirjekin mainitsematta. Maurice kuunteli hämmästyneenä, kunnes hän ehti Alanin ja tarkastaja Blissin väliseen keskusteluun.
"Bliss? Sepä omituista!"
Hän nousi silmiään siristellen, ikäänkuin olisi tuijottanut kirkkaaseen valoon.
"Bliss... En ole tavannut häntä vuosikausiin. Hän on ollut Amerikassa. Viisas veitikka... Bliss... hm!"
"Mutta eikö teidänkin mielestänne ole ihmeellistä, Maurice, että hän kiipeää minun asuntooni, tai että joku muu oli siellä jo ennen häntä – mitä he luulivat hyötyvänsä murtautuessaan minun köyhään majaani?"
Maurice pudisti päätään.
"Sitä en usko. Bliss luuli löytävänsä jotakin teidän huoneestanne. Höpinä toisesta miehestä ja hänen edellä kiipeämisestään on pelkkää tarua."
"Mutta mitä hänen piti löytää?" väitti Mary eikä Maurice Meister ollut valmis antamaan vakuuttavaa selitystä.
Bliss! Hänellä ei ollut oikeutta vaaniskella Deptfordissa, ellei –.
Maurice oli sekä ällistynyt että peloissaan. Keskusosaston miehen ilmestyminen Deptfordiin voi merkitä ainoastaan jotakin erikoista tapahtumaa, ja hän kävi mielessään läpi kaikki viimeaikojen huomattavammat jutut, löytääkseen tämän innostuneen vainukoiran erikoisen kiinnostuksen aiheen. Ihmeellistä kylläkin, Deptford oli viime aikoina käyttäytynyt harvinaisen hyvin. Koko piirissä ei ollut sattunut vakavampia rikoksia kolmeen kuukauteen, ja Meister, jonka sormet olivat mukana useammassa laittomassa puuhassa kuin hänen pahimmatkaan vihamiehensä osasivat väittää, tiesi, ettei siellä ollut tapahtunut yhtään niin laajakantoista varkautta, että Scotland Yard olisi viitsinyt lähettää parasta upseeriaan panemaan käyntiin välitöntä tutkimusta.
Hän tuli vihdoin lopputulokseen, ettei tapahtumassa ollut mitään uhkaavaa. Mahdollisesti päämaja tahtoi koetella uutta piiritarkastajaa ja oli lähettänyt tämän viisaan ja paljonkokeneen upseerin ottamaan selvää, kuinka läheisissä suhteissa Wembury oli Lenleyn perheeseen.
Meisterin aamiainen ei ollut mikään ylellinen ateria, ja hän nautti sen tavallisesti pienessä toimistohuoneessaan. Tänä aamuna siihen kuului tavallisuuden mukaan kuppi kahvia, pieni lautasellinen hedelmiä ja keksi. Hän avasi sanomalehden pöydän kulmalle ja silmäili sitä veltosti. Hänen oma elämänsä oli niin vilkas, ettei häneltä liiennyt sanottavasti aikaa eikä kiinnostusta maailman suurille tapahtumille; mutta eräs palstan yläpäässä sijaitseva uutinen vangitsi hänen katseensa.
Vankilakapina.
Kuritushuonevanki pelastaa vankilanpäällikön hengen.Hän silmäsi nopeasti artikkelin sisällyksen toivoen tapaavansa mahdollisesti tutun nimen, mutta kuten tavallisesti vastaavissa tapauksissa vangin henkilöllisyyteen nähden noudatettiin jyrkkää vaiteliaisuutta. Kreivikunnan kuritushuoneessa oli puhjennut kapina; levottomien johtaja oli surmannut vartijan ja anastanut hänen avaimensa, ja olisi tappanut vankilanpäällikönkin, joka oli sattunut olemaan juuri silloin vankilanhallissa, jollei eräs urhoollinen vanki olisi luudanvarrella puolustanut päällikköä, kunnes asestetut vartijat ehtivät näyttämölle. Maurice väänsi huuliaan ja hymyili. Hän piti rikoksentekijöitä hyvin alhaisina olentoina, tuskin ihmisinä; ja nyt hän mietiskeli laiskasti, minkä palkinnon sankarillinen vanki saisi urotyöstään – joka tapauksessa enemmän kuin ansaitsi.
Avaten pöydällä olevan sikarilaatikon hän otti pitkän mustan cherootin, nipisti poikki toisen pään ja sytytti. Haikuja vedellessään hän tuumiskeli sekä Marya että tämän erikoislaatuista seikkailua. Mitä ihmettä Blissillä oli tekemistä Deptfordissa? Hän koetti muistutella, minkä näköinen mies oli ollut muutamia vuosia sitten, mutta kuva jäi hämäräksi.
Hackitt tuli sisään raivaamaan aamiaisastioita ja luki sanomalehdestä kertomuksen katsoen tuttavallisesti Meisterin olkapään ylitse.
"Päällikkö on oikein hauska poika", hän puhkesi puhumaan. "Mistähän pojat niin raivostuivat hänelle? Mutta vartijat ovat katalia."
Meister nosti kylmät silmänsä.
"Jos haluatte jäädä tähän paikkaan, niin on parasta, ettette virka mitään, ennenkuin teiltä kysytään jotakin, Hackitt."
"Ei pidä suuttua", sanoi Hackitt hämmentymättä. "Minä olen luonnostani vähän löysäkielinen."
"Koetelkaa sitten löysäkielisyyttänne johonkin muuhun!" tiuskaisi Maurice.
Mies poistui huoneesta kantaen tarjotinta, mutta muutaman minuutin kuluttua hän tuli takaisin tuoden pitkän keltaisen kirjekuoren. Meister tempaisi sen hänen kädestään ja tutki päällekirjoitusta. Siinä oli "hyvin kiireellinen ja salainen" sekä Scotland Yardin leima.
"Kuka tämän toi?" kysyi hän.
"Pollari", vastasi Sam.
Maurice osoitti ovea.
"Voitte mennä."
Hän odotti, kunnes ovi oli sulkeutunut palvelijan jälkeen, ennenkuin avasi kotelon ja veti siitä vapisevin sormin koneellakirjoitetun paperin.
Sir.
Minulla on kunnia tiedoittaa Teille, että poliisipresidentti,
eversti Walford pyytää Teitä tulemaan virastoonsa Scotland
Yardiin kello 11.30 huomenna aamupäivällä. Kysymys on erittäin
tärkeästä asiasta, ja eversti Walford luottaa siihen, että
koetatte kaikin voimin järjestää itsenne vapaaksi tähän
kohtaukseen. Pyydämme sähköteitse ilmoitustanne, ellette voi
olla Scotland Yardissa mainittuun aikaan.
Jään suurimmalla kunnioituksella, sir j.n.e.Kutsu Scotland Yardiin! Ensimmäinen sitä lajia, minkä Meister oli koskaan vastaanottanut. Mikä oli tarkoituksena?
Hän nousi jaloilleen, avasi pienen tarjoilukaapin ja otti sieltä pitkän konjakkipullon kaataen lasiin voimakkaan annoksen; ja hän oli raivoissaan itselleen huomatessaan kätensä vapisevan. Mitä Scotland Yard oikeastaan tiesi? Mitä he halusivat tietää? Hänen tulevaisuutensa, koko hänen vapautensa riippui noiden kysymysten vastauksesta. Huomenna! Saman päivän hän oli valinnut pannakseen toimeen erinäisiä hautomiaan suunnitelmia. Scotland Yard oli tietämättään suonut Mary Lenleylle päivän hengähdysaikaa!
XXI.
Lakimiehen pyynnöstä Mary Lenley tuli seuraavana aamuna aikaisin työhön, ja hän hämmästyi huomatessaan Mauricen olevan jo ylhäällä ja valmiiksipuettuna häntä odottamassa. Maurice kuului niihin miehiin, jotka huolehtivat pukeutumisestaan äärimmäisen tarkasti, olipa melkein täydellinen keikari siinä suhteessa. Mutta hän pukeutui tavallisesti hitaasti ja laahusti mielellään ympäri taloa kalpeanvihreässä aamutakissaan, kunnes asiakkaan saapuminen tai oikeudenistunto pakottivat hänet pukeutumaan kunnollisesti.
Maryn tullessa hän oli kävelemässä edestakaisin huoneessa kädet ristissä selän takana. Hän ei näyttänyt nukkuneen taaskaan erikoisen hyvin, eikä Mary malttanut olla siitä huomauttamatta.
"Kyllä, nukuin mainiosti." Hän puhui nykien, hermostuneesti, ja silminnähtävästi jokin voimakas mielenliikutus kiusasi häntä. Maryn mieleen ei juolahtanut hetkeksikään, että tuo mielenliikutus saattoi olla pelkoa. "Minun täytyy mennä tänään Scotland Yardiin, rakkaani", sanoi Meister, "ja ihmettelin juuri", – hän pakottautui hymyilemään, – "ettekö tahtoisi tulla mukaani – ei Yardiin", lisäsi hän nopeasti nähdessään vastahakoisuuden varjon Maryn kasvoilla. "Ehkä tahtoisitte istua jossakin teesalongissa sillä aikaa kun minä olen sisällä?"
"Mutta miksi, Maurice?" Pyyntö oli kovin odottamaton.
Maurice ei ollut kärsivällinen vastatessaan kysymyksiin.
"Ellette halua tulla, hyvä ystävä, niin sillä hyvä", sanoi hän terävästi, mutta vaihtoi äkkiä sävyä. "Mielessäni on pari pikku asiaa, joista tahtoisin keskustella kanssanne – liikeasioita, joissa mahdollisesti tarvitsisin – kirkollista avustusta."
Hän käveli kirjoituspöytänsä ääreen ja otti erään paperin.
"Tässä on joukko nimiä ja osoitteita: pyydän teitä pistämään tämän paperin käsilaukkuunne. Mainituille herrasmiehille täytyy ilmoittaa, jos sattuu – tarkoitan, jos osoittautuu tarpeelliseksi."
Hän ei voinut kertoa Marylle, että koko yö oli kulunut kylmän pelonhien vallassa, pahojen unien ahdistellessa ja näytellessä huomispäivän epämieluisia mahdollisuuksia. Myöskään hän ei voinut selittää, että huolellisesti valitut nimet olivat sellaisia miehiä, jotka voivat todistaa hänen puolestaan mitä vain ja missä tilanteessa hyvänsä. Hän olisi voinut totuudenmukaisesti tunnustaa tarvitsevansa tytön seuraa tänä aamuna ikävien ajatuksiensa haihduttamiseksi, kunnes käynti poliisipäällikön luona olisi ohitse. Ja jos tapahtuisi kaikkein pahin, niin käsillä olisi joku, johon voi luottaa ja jonka haltuun voisi jättää asioittensa valvomisen.
"En tiedä, mitä he tahtovat minusta Scotland Yardissa", sanoi hän yrittäen siirtyä kevyempään äänilajiin. "Mahdollisesti jotakin asiakastani koskeva pikku juttu."
"Kutsuvatko ne teidät useinkin sinne?" kysyi Mary viattomasti.
Maurice vilkaisi häneen nopeasti.
"Ei, en ole ollut siellä vielä koskaan. Itse asiassa toimenpide on sangen epätavallinen. En ole koskaan vielä kuullut, että lakimiestä olisi lähetetty noutamaan."
Mary nyökkäsi tähän.
"Niin ajattelinkin", sanoi hän. "Alan kertoi minulle, että Scotland Yardiin kutsutaan joko 'pumppaamista' varten tai kiinninapattavaksi!"
Maurice tulistui tämän kuullessaan.
"Pyydän, ettette tarjoile minulle salapoliisiystävänne mauttomuuksia. 'Pumpattavaksi' – on siinäkin sivistynyt lauseparsi! Ilmeisesti he tarvitsevat minua antamaan tietoja jostakin lurjuksesta, jonka asian olen ottanut ajaakseni. Mahdollisesti mies suunnittelee minun ryöväämistäni."
Puheenaihe oli niin arkaluontoinen, että Mary lopetti viisaasti enemmät huomautukset.
Mauricella ei ollut omaa autoa, ja hänen luonnettaan kuvasti erinomaisesti seikka, ettei paikallinen autoliike voinut toimittaa hänen käytettäväkseen kyllin loistavaa ajopeliä. West Endistä saapuva Rolls Royce oli uusin ja loistavin, mitä voitiin löytää, ja Mary lähti työnantajansa seurassa ajamaan koko Flanders Lanen ihailun ja kateudenkohteena. Mauricen hermostuminen tuntui vain lisääntyvän, kun Deptford oli jäänyt onnellisesti selän taakse. Hän kysyi ainakin viisi kertaa, oliko Marylla tallessa hänen antamansa paperi tärkeine nimineen. Kerran, tuskastuttuaan matkatoverinsa ajoittaiseen synkkään äänettömyyteen, Mary yritti saada keskustelua aikaan kysymällä, oliko hän nähnyt uutista sanomalehdissä.
"Vankilamellakastako?" kysyi Maurice hajamielisesti. "En – kyllä, kyllä kai. Mitä siitä?"
"Se tapahtui samassa vankilassa, missä Johnny istuu", sanoi Mary, "ja minä olin oikeastaan hyvin huolissani – hän on niin itsepäinen ja kärsimätön poika, ja hän on saattanut sekaantua johonkin hulluun seikkailuun. Voisiko sitä saada selville jollakin tavalla?"
Meisterin kiinnostus heräsi.
"Onko Johnny juuri siinä vankilassa? En muistanut sitä. Kyllä, rakas ystävä, jos haluatte, niin voinhan ottaa siitä selvän."
Hän jäi nähtävästi hautomaan mielessään tätä vankilajupakkaa, sillä hän virkkoi vaunun kulkiessa Westminsterin sillan yli:
"Toivottavasti Johnny ei ole sekaantunut kapinaan; siitä olisi seurauksena armokuukausien menetys."
Tyttö oli tuskin ehtinyt sulattaa tämän julman huomautuksen, ennenkuin vaunu kääntyi Thamesin rantakadulle ja pysähtyi aivan Scotland Yardin pääkäytävän eteen.
"Ehkä haluatte mieluimmin jäädä autoon istumaan ja odottamaan?"
"Kuinka kauan viivytte?" kysyi Mary.
Meister olisi antanut koko joukon rahaa voidakseen vastata tuohon kysymykseen täsmällisesti.
"En tiedä. Nuo virastoihmiset ovat hitaita käänteissään. Voitte joka tapauksessa huvitella mielenne mukaan."
Puhuessaan hän näki erään miehen pudottautuvan varovasti raitiovaunusta ja laahustavan kadun poikki poliisikonttorin pääovea kohti.
"Hackitt?" sanoi Meister uskomatta silmiään. "Hän ei kertonut minulle mitään tännetulostaan. Hän tarjosi minulle aamiaisen puoli tuntia ennen teidän tuloanne."
Hänen kasvonsa vavahtelivat. Mary ihmetteli, että moisella pikkuseikalla saattoi olla niin valtava vaikutus.
"Selvä on", Maurice nyökkäsi ja tuskin vilkaisten häneen lähti tiehensä.
Hän jäi seisomaan pääkäytävän eteen niinkuin villieläin pysähtyy ansan suulla vainuten vaaraa. Mitä Hackitt tiesi hänestä? Ottaessaan miehen palvelukseensa häntä ei ollut ohjannut mikään ihmisrakkauden tunne – päinvastoin, hän tunsi tekevänsä kaappauksen. Mutta oliko Hackitt sitten poliisin palveluksessa – "nuuskija", lähetetty hänen taloonsa kaivelemaan hänen papereitaan, ilmisaamaan hänen salaisuuksiaan, paljastamaan lukittujen kellarien ja salakäytävien mysteerejä?
Hampaitaan purren hän painui Scotland Yardin ovesta sisään.
XXII.
Mary kulutti ensimmäisen osan odotusajastaan autossa sanomalehteä lukien, mutta painettu sivu oli heikko kilpailija ohivilisevälle elämän monikirjavuudelle. Kilisevät raitiotievaunut täynnä matkustajia, kaunista siltaa kiitävien ajoneuvojen loputon kulkue, Lontoon panoraama, joka näkyi auton etuikkunasta. Hän ihmetteli itsekseen, sattuisiko Alan Wemburylla olemaan tänään asiaa päämajaan, ja oli juuri tullut kielteiseen tulokseen, kun tämä ilmestyi hyvin arkipäiväisesti näyttämölle. Joku käveli pitkin askelin auton sivu; hän ehti nähdä vain miehen selän, mutta samassa hän oli jo katukäytävällä. Alan kuuli hänen äänensä ja käännähti äkkiä.
"Kas vain, Mary!" sanoi hän kasvot kirkkaina. "Mitä kummaa sinä teet tällä puolen maailmaa? Et kai tullut Meisterin seurassa?"
"Tiesitkö, että hänet kutsuttiin tänne?"
Alan nyökkäsi.
"Onko kyseessä jotakin vakavaa? Hän on hieman hermostunut, luullakseni."
Wembury olisi voinut kertoa hänelle, ettei Meisterin hermostuneisuus ennen Scotland Yardiin menoa ollut mitään verrattuna siihen, mitä piti tuleman jälkeen.
"Ette kai sattumalta tuonut tullessanne herra Hackittia?" hymyili Alan, ja Mary pudisti päätään.
"Ei, Maurice ei tietänyt mitään Hackittin tulosta – se näytti tuottavan hänelle päänvaivaa. Mikä on tämä mysteerio, Alan?"
Alan nauroi.
"Itsehän te juuri laaditte mysteeriä, rakas." Ja huomatessaan punan kohoavan tytön poskille harvoin käytetyn puhuttelusanan johdosta hän jatkoi katuvasti: "Olen hyvin pahoillani. Taisin olla kaamean tuttavallinen."
"Itse asiassa en ole millänikään", nauroi tyttö. "Kuvittelen sinut hyvin vanhaksi, setämäiseksi herrasmieheksi. Onko teillä useinkin tämänkaltaisia tärkeitä neuvotteluja? Entä kuka tuo on, Alan?"
Siro pieni auto oli juuri sujahtanut äänettömästi kiveyksen reunaan aivan heidän autonsa eteen. Ohjaaja hypähti alas, avasi lakeeratun oven, ja autosta astui nuori nainen, katseli Scotland Yardin julkisivua ja asteli hitaasti pääkäytävään. Aikaisesta aamusta ja väentungoksesta huolimatta savuke paloi hänen hansikoidussa kädessään, ja hän jätti jälkeensä jonkin itämaisen hajuveden valikoidun tuoksun.
"Hän on uljas ilmestys, eikö totta? Ja sitäpaitsi sinun vanha tuttavasi."
"Ei kai rouva Milton?" huudahti Mary hämmästyneenä.
"Itse rouva Milton. Minun täytyy juosta hänen jäljestään ja ohjata hänet vilpoisimpaan odotushuoneeseen."
Mary hyvästeli hänet nyökäten. Hän tarttui hetkeksi tytön käteen ja katsoi hänen silmiinsä.
"Tiedäthän, mistä löydät minut, Mary?" sanoi hän matalalla äänellä, ja ennenkuin tyttö ehti vastata mitään tähän salaperäiseen kysymykseen, hän oli jo mennyt.
Poliisimiehen pyynnöstä hänen autonsa kuljettaja siirsi vaunun kauemmaksi, paikalle, josta hänellä oli parempi tilaisuus katsella rakennusta. Se ei näyttänyt ollenkaan poliisin päämajalta, yhtä hyvin se olisi voinut olla jonkin äveriään henkivakuutusyhtiön pääkonttori tahi hallitusrakennus, jota luodessaan tavallisesti hillitty arkkitehti oli kerrankin saanut päästää valloilleen goottilaiset mielitekonsa. Mitä tapahtui parhaillaan noiden ikkunoiden takana? Mitä huvi- tai murhenäytelmiä esitettiinkään noissa huoneissa, joiden ikkunoista näki kauniin rantakadun? Hän muisti Johnnyn ja värisi hiukan. Hänenkin ansioluettelonsa oli jossakin tuolla rakennuksessa, suunnattomaan korttijärjestelmään sijoitettuna, siellä oli hänen sormenjälkensä, mittansa, värinsä. Oli kammottavaa ajatella Johnnyä korttijärjestelmän numerona. Numeroitiinko heidät vankilassakin? Hän muisteli lukeneensa jostakin sellaista.
Hän tunsi äkkiä vaistomaisesti, että joku tuijotti heidän autoonsa, ja kääntäessään päänsä hän havaitsi huumorintajuisen sinisen silmäparin, joka tuikutti tuuheiden harmaiden kulmakarvojen alta. Pitkä, kumarainen olento kotikutoisessa puvussa, mahdoton ruskea huopahattu valkoisella takaraivolla, ja nähtävästi aikeissa puhutella häntä. Hän avasi auton oven ja tuli ulos.
"Te olette varmaankin neiti Lenley, vai erehdynkö? Minun nimeni on Lomond."
"Ah niin, te olette siis tohtori Lomond", hymyili Mary. "Luulen tuntevani teidät."
"Mutta, hyvä neitiseni, ettehän ole koskaan nähnyt minua!"
"Alan – herra Wembury sanoo teidän olevan samannäköinen kuin kaikki hänen ennen tuntemansa tohtorit."
Tämä näytti huvittavan miestä, sillä hänen olkapäänsä vavahtelivat pidätetystä naurusta.
"Ette ole utelias, koska jätätte kysymättä, kuinka minä tunsin teidät", sanoi hän. Ja sitten hän katsahti Scotland Yardiin. "Surullinen ja synkkäkasvoinen paikka, nuori neitiseni." Hän pudisti murheellisena päätään. "Ette kai ole kutsuttu tänne viran puolesta?"
Haastellessaan hän hapuili taskujaan, löysi hopeaisen tupakkakotelon ja alkoi kiertää savuketta.
"Minut laahattiin tänne taas opinnoistani tutkimaan pientä ruumis raukkaa", sanoi hän, ja Mary ymmärsi ensin sanat kirjaimellisesti, luullen kyseessä olevan jonkun hukkuneen tai murhatun, eikä tohtorilta jäänyt huomaamatta hänen vastenmielisyyden värähdyksensä.
"Oo – nainen on hengissä vielä", nauraa hörisi tohtori, "eikä niinkään hassun näköinen, neiti Lenley. Älkäähän huoliko, vaikka minä tässä jonakin kauniina päivänä sattuisin tulemaan teitä tervehtimään ja tarinoimaan hetkisen."
"Minusta se olisi erittäin somaa, tohtori", sanoi Mary ystävällisesti.
Hän piti erikoisesta vanhuksesta; tämän hymystä paistoi sellainen nerokkuus ja nuorekkuus, että se tunki suoraan hänen sydämeensä. Hän seurasi silmillään tohtorin puuhakasta laahustamista, savukkeen vielä kiertyessä hänen kädessään, kunnes pääkäytävän harmaat pylväät peittivät hänet näkyvistä. Kuka olikaan hänen mainitsemansa pieni ruumis raukka? Hän arvasi tohtorin tarkoittaneen tulevaa ristikuulustelua, sillä Alan oli kertonut hänelle Prideaux'n jutusta ja tohtorin merkittävästä osuudesta siihen. Ja silloin selitys välähti hänen aivoihinsa – Cora Ann Milton! Hän oli melkein pahoillaan tohtori Lomondin puolesta: sellainen herttainen, kiltti olento; hän tulisi huomaamaan Cora Ann Miltonin harvinaisen vaikealuontoiseksi naiseksi.
XXIII.
Mary ei huomannut keskuspoliisin tarkastajaa Blissiä, kun tämä asteli kiireesti pääkäytävän kautta Scotland Yardiin. Tarkastaja ehti tuskin vastata passikonstaapelin tervehdykseen ja jatkoi matkaansa kaarikäytävää pitkin suoraan poliisipäällikön huoneeseen. Tämä parrakas, kalpeakasvoinen, töykeäkäytöksinen mies kykeni herättämään kunnioitusta alaisissaan, mutta heidän kiintymyksensä hankkimiseen hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta.
"Siinä meni herra Bliss", sanoi eräs upseeri nuoremmalle konstaapelille. "Pysytelkää poissa hänen tieltään. Hän oli tarpeeksi ilkeä Amerikkaan mennessään – nyt hän on piikkisika!"
Maurice Meister, istuessaan jämeränä eräässä odotushuoneessa, näki hänen kulkevan avonaisen oven ohitse ja rypisti otsaansa. Miehen käynti tuntui omituisen tutulta.
Sam Hackitt, vapautettu vanki, joka vetelehti käytävässä virkapukuisen konstaapelin siipien suojassa, raapi miettivästi nenäänsä ja ihmetteli, missä hän oli ennen nähnyt nuo kasvot.
Herra Bliss avasi päällikön huoneeseen johtavan oven ja antoi sen paukahtaa kiinni jäljestään. Wembury, joka seisoi ajatuksissaan rantakadulle avautuvien ikkunoiden ääressä, käänsi päänsä ja nyökkäsi. Kerta kerralta kohdatessaan tarkastaja Blissin hän piti miehestä yhä vähemmän.
Partasuu mies meni keskipöydän ääreen, otti siltä paperiarkin, luki sen ja murahti. Varmasti käyttäytyvä lähetti tuli sisään ja ojensi hänelle kirjeen; hän luki osoitteen ja pudotti kotelon pöydälle. Viskaten kärsimättömästi niskojaan hän kysyi:
"Minkä vuoksi tarvitaan poliisipresidentti pitämään tätä kuulustelua? Eihän tämä ole hallinnollinen asia. Täällä on tapahtunut perinpohjaisia muutoksia minun poissaollessani."
Alan luopui uuden hallitusrakennuksen katselemisesta.
"Poliisipäällikkö hoitaa virallisesti juttua", sanoi hän, "mutta hän on ollut sairaana, niin että eversti Walford otti sen huostaansa hänen puolestaan."
"Mutta miksi juuri Walford?" ärisi Bliss. "Hän tietää tämänkaltaisesta puuhasta yhtä paljon kuin minun koipeni!"
Alan oli hyvin kärsivällinen. Hän oli etukäteen tietänyt tapaavansa Blissin tänä aamuna ja aikonut tiedustella häneltä lähemmin salaperäisestä vierailusta, Malpas Mansionsiin mutta mies näytti tuskin olevan avomielisellä tuulella.
"Tämä on hiton suuri juttu. Ja jos Kostaja on tosiaankin tullut takaisin – ja päämaja tuntuu olevan hiton varma siitä –"
Bliss hymyili halveksivasti.
"Kostaja!" Sitten hänen mieleensä muistui jotakin. "Mikä mies meille kirjoittikaan Maidstonen vankilasta?"
"Hackitt – mies, joka tunsi hänet."
Bliss nauroi käheästi.
"Hackitt! Luuletteko Hackittin tietävän hänestä mitään? Kylläpä teistä on tullut herkkäuskoisia viime aikoina Scotland Yardissa!"
Miehen asenne oli tahallisen hyökkäävä koko ajan; hänen ainoana päämääränään tuntui olevan toisen vastustaminen.
"Hän väittää ainakin tuntevansa."
"Pötyä!" pilkkasi Bliss. "Vanhan sakilaisen kujeita. Hän sanoo mitä hyvänsä herättääkseen huomiota ja saadakseen melua aikaan."
"Tohtori Lomond sanoo –," aloitti Alan, mutta partasuun salapoliisin mielenosoituksellinen niiskahdus keskeytti hänet.
"Minä en halua tietää minkään poliisilääkärin mielipiteitä. Sillä miehellä on otsaa tuhat tulimmaisesti – hän pyrkii opettamaan minulle ammattiani."
Wemburylle oli uutta, että tuo ovela vanha poliisilääkäri oli jo ehtinyt mitellä miekkoja tämän ärtyisen miehen kanssa.
"Lomond on viisas veitikka!" vastusti hän.
Bliss käänteli pöydältä koppaamansa kirjan lehtiä.
"Hän myöntää sen itsekin tässä kirjassaan. Tämäntapainen viisastelu herättää teidän kunnioitustanne, vai kuinka? Olen ollut kaksi vuotta Amerikassa, ja se on juuri kaiken tämänlaisen antropologisen lörpötyksen kotimaa. Olen tavannut poppamiehiä, jotka voisivat antaa Lomondille uusia näkökohtia. Oletetaan, että Hackitt tuntee Kostajan – kuka muu tulee toteamaan hänen henkilöllisyytensä?" kysyi hän viskaten kirjan pöydälle.
"Te, esimerkiksi. Minun tietääkseni juuri te koetitte vangita häntä Attamanin jutun jälkeen."
Bliss tuijotti häneen kiinteästi.
"Minäkö? En nähnyt koskaan sitä petoa. Hän oli selin minuun sinä päivänä, jolloin menin pistämään häntä kiinni. Tartuin häneen juuri kiinni, kun – humpsis! Makasin maassa neljä tuumaa hyvää terästä sisässäni. Kuka on nähnyt hänet?"
"Ehkä Meister?" ehdotti Alan.
Blissin otsa meni ryppyihin.
"Meister! Hm – mahtaako hän koskaan saada tilaisuutta kertomiseen? Sen minä tahtoisin tietää!"
Siinä oli tämän aamun toinen ihmettelyn aihe Wemburylle.
"Miksei saisi?"
Mutta tarkastaja Bliss kiersi kysymyksen.
"Voin melkein lyödä vetoa, ettei Meister ole koskaan elämässään nähnyt häntä täysin selvästi. Liian täynnä huumausaineita, ensiksikin. Kostaja on viisas; jätän koko jutun hänen haltuunsa. Kunpa en olisi koskaan lähtenyt Washingtonista – siellä minulla oli pehmeät oltavat."
"Ette näytä erikoisen onnelliselta", nuorempi ammattiveli hymyili.
"Jos te olisitte ollut siellä, niin te olisitte saanut jäädäkin sinne", kivahti toinen. "Minut haluttiin takaisin Scotland Yardiin."
Suuttumisestaan huolimatta Wembury purskahti nauruun.
"Pidän seurustelutavoistanne, mutta vihaan vaatimattomuuttanne", sanoi hän. "Sitäpaitsi olemme noukkineet heitä lukkojen taakse tarpeen mukaan. En ole huomannut erikoista masentuneisuutta rikollisten piireissä teidän palaamisenne jälkeen."
Mutta Bliss ei suostunut leikkiin. Hän tutki taas tohtori Lomondin kirjan nimilehteä ja oli tekemäisillään jonkin nasevan huomautuksen tohtorista ja hänen antropologisista tutkimuksistaan, kun eversti Walford tuli huoneeseen, ja molemmat miehet jäykistyivät tarkkaavaan asentoon.
"Olen pahoillani, hyvät herrat, että saitte odottaa minua", sanoi hän iloisesti. "Hyvää huomenta, Bliss."
"Hyvää huomenta, sir."
"Teille on kirje, sir", sanoi Wembury.
"Aivan niin", murisi Bliss kärsimättömästi. "Niinkuin ei eversti näkisi sitä yhtä hyvin itsekin."
"Mies, joka kirjoitti teille Maidstonesta, on täällä, sir", tiedoitti Alan.
"Ahaa, Hackitt?"
"Ette kai luule hänen tuntevan Kostajaa, vai luuletteko, sir?" kysyi Bliss hymähtäen halveksivasti.
"Vilpittömästi sanoen, en usko. Mutta hän tulee Deptfordista. On sentään kaukainen mahdollisuus, että hän puhuu osittain tottakin. Käskekää hänet tänne, Wembury – minä menen kertomaan poliisipäällikölle, että aion hoitaa kuulustelun."
Hänen mentyään puhkesi Bliss puhumaan.
"Hackitt! Huh – muistan hänet. Viisi – kuusi vuotta sitten hankin hänelle kahdeksantoista kuukautta sisäänmurrosta. Synnynnäinen valehtelija!"
Kaksi minuuttia myöhemmin, vastauksena Alanin puhelinmääräykseen, "synnynnäinen valehtelija" ohjattiin huoneeseen.
Mr. Samuel Cuthbert Hackittilla oli väärentämättömän laitakaupunkilaisen nenäkäs käytöstapa. Hän seisoi siinä nyt tukevasti, antamatta Scotland Yardin peloittavan ilmapiirin vaikuttaa itseensä millään tavoin.
Alan Wembury hymyili tervehdykseksi.
"Halloo, herra Wembury!" huudahti Sam iloisesti. "Terveytenne on kaikesta päättäen hyvällä kantilla."
Hän jäi tuijottamaan uteliaasti Alanin puhetoveriin.
"Muistatte kai herra Blissin?"
"Blissin?" Sam mutisteli suutaan muistellen. "Olette tainnut muuttua himpun verran, häh? Mistä olette kopannut nuo polisongit?"
"Parasta että tukkeatte ruman suunne", tiuskaisi Bliss, ja Sam irvisti yhtä iloisena.
"Tuo alkaa jo muistuttaa teitä itseänne."
"Muistakaa, missä olette, Hackitt", varoitti Wembury.
Entinen vanki näytti taas valkoiset hampaansa.
"Tiedän helkkarin hyvin, missä olen, sir. Scotland Yardissa. Turvallisin oleskelupaikka minunlaiselleni. Täällä ei ainakaan kukaan arvaa ottaa kiinni. Soma paikka – kaikki mitä kaipaava sydän toivoa saattaa."
Jos katseet voivat surmata, niin Blissin silmänvalkuaiset olisivat toimittaneet yhden lainrikkojan pois maailmasta. Vuorosana, jonka hän aikoi singauttaa, jäi hämärän peittoon, sillä eversti Walford tuli samassa sisään.
"Hyvää huomenta, sir", sanoi Sam luistavasti. "Kylläpä te olette saanut sievän huushollin hoitaaksenne. Ei muuta kuin varkauksia ja murhia!"
Eversti Walford tukahdutti hymynsä.
"Saimme teiltä vankilasta kirjeen, Hackitt." Hän veti auki erään lokeron ja otti sieltä sinisen paperiarkin.
"Kunnioitettava Sir: Tämä kirje toivoo tapaavansa Teidät
erinomaisen terveenä, ja samoin kaikki herttaiset ystävät
Scotland Yardissa –""En tietänyt silloin Blissin tulleen takaisin", keskeytti Sam.
"Täällä hölytään yhtä ja toista Kostajasta", jatkoi eversti,
"samasta miehestä, joka hukkui Austraaliassa. Kunnioitettava
Sir, kun hän on nyt suvainnut lähteä tästä elämästä, niin
voisin kertoa hänestä yhtä ja toista, koska näin hänet kerran
yhden ainoan sekunnin ajan ja tiesin hänen majapaikkansa.""Onko tämä totta?"
"Kyllä, sir", vahvisti Sam nyökkäyksellä. "Minä majailin samassa paikassa."
"Ahaa, sittenhän te tiedätte, minkä näköinen hän on?"
"Minkä näköinen hän oli", oikaisi Sam. "Hän on kuollut."
Eversti Walford pudisti päätään, ja miehen leuka venähti. Alan huomasi miestä tarkastaessaan, kuinka väri hänen kasvoillaan muuttui.
"Eikö kuollut? Onko Kostaja hengissä? Hyvästi, kiitoksia oikein paljon!" Hän kääntyi mennäkseen.
"Mitä tiedätte hänestä?"
"En mitään!" lausui Hackitt juhlallisesti. "Kerron teille totuuden, sir, ilman kenkkuilun hiventäkään. Seisoa nokat vastakkain kuolleen miehen kanssa on toinen juttu", sanoi Sam vakavasti; "seisoa nokakkain elävän Kostajan kanssa on aivan toista, saatte kunniasanani siitä! Tiedän jonkun verran Kostajasta – en paljon, mutta pikkuisen kuitenkin. Enkä minä aio kertoa teille sitäkään vähää. Miksi muka? Koska olen juuri päässyt onnellisesti kopista ja saanut hommaa Meisterin luona. Ja nyt tuumin jäädä elämään rauhassa etsimättä harmia miltään puolelta."
"Älkää olko hullu, Hackitt", sanoi eversti. "Jos voitte auttaa meitä, niin me kykenemme mahdollisesti auttamaan teitä."
Samin pitkä ylähuuli vääntyi pilkalliseen irvistykseen.
"Jos minä satun heittämään henkeni, niin voitteko herättää minut eloon?" kysyi hän ivallisesti. "En halua joutua Kostajan tielle. Hän on liian kuuma minulle."
"En usko teidän tietävän mitään", viskasi Bliss halveksivasti.
"Teidän uskonne ei liikuta minua", murahti Sam.
"Jatkakaa rauhallisesti – jos tiedätte jotakin, niin kertokaa everstille. Mitä oikeastaan pelkäätte?"
"Samaa kuin tekin", tokaisi Hackitt. "Hänhän oli muistaakseni toimittaa teidät päiviltä kerran. Ahaa – se ei naurata teitä! Valitan suuresti; tulin tänne – kuinka sanotaankaan – väärinkäsityksen uhrina. Hyvää jatkoa itsekullekin!"
Hän kääntyi taas mennäkseen.
"Kas niin, odottakaa", sanoi Bliss.
"Antakaa hänen mennä, antakaa hänen mennä!"
Eversti Walford toimitti kädenliikkeellä Hackittin olemattomiin.
"Hän ei ole koskaan nähnyt Kostajaa", sanoi Bliss miehen kadottua.
Walford pudisti päätään.
"En ole aivan samaa mieltä. Koko hänen asenteensa puhuu toista. Onko Meister täällä?"
"Kyllä, sir – hän on odotushuoneessa", vastasi Alan.
XXIV.
Hetkistä myöhemmin tuli huoneeseen Maurice Meister kaikessa loistossaan, mutta tuntematta vielä oloaan oikein kodikkaaksi. Hän asteli juhlallisesti sisään, tutki mielenosoituksellisesti rannekelloaan ja katsoi vuoroon jokaiseen.
"Luullakseni tässä on tapahtunut jokin erehdys", sanoi hän. "Ymmärsin, että minun piti tulla tapaamaan poliisipäällikköä."
Walford nyökkäsi.
"Aivan oikein, mutta pahaksi onneksi hän on sairas; minä toimin hänen sijaisenaan."
"Minut pyydettiin tulemaan 11.40; kello on nyt –", hän neuvotteli rannekellonsa kanssa, – "jo 12.49. Minulla on eräs juttu puolustettavana Greenwichin raastuvanoikeudessa. Luoja tietää, mitä sille köyhälle paholaiselle tapahtuu, ellen ole paikalla."
"Valitan, että saitte odottaa minun vuokseni", sanoi eversti Walford kylmästi. "Istukaa."
Meister laski hattunsa ja keppinsä pöydälle asettuessaan istumaan ja katsahti samalla Blissiin.
"Teidän kasvonne tuntuvat merkillisen tutuilta", sanoi hän.
"Nimeni on Bliss", vastasi salapoliisi.
He jäivät katsomaan toisiaan.
Tämä oli siis Bliss: Maurice ei kestänyt toisen vihamielistä tuijotusta, vaan käänsi silmänsä pois.
"Pyydän anteeksi – luulin tuntevani teidät."
Hän istuutui huolellisesti virkapöydän lähelle, sijoitti hattunsa pöydälle ja riisui hansikkaansa.
"On oikeastaan harvinaista, mikäli ymmärrän, että Kuninkaallisen Oikeuden virkamies kutsutaan Scotland Yardiin", huomautti hän.
Eversti Walford heittäytyi selkäkenoon tuolissaan; hän oli ollut tekemisissä Maurice Meisteriakin ovelampien miesten kanssa.
"No niin, herra Meister, aikomukseni on puhua suoraa kieltä – sen vuoksi annoin tuoda teidät tänne."
"'Tuoda' ei ole oikein mieleiseni sana, herra –"
"Walford."
"Eversti Walford", keskeytti Alan.
Eversti otti pöydältä pienen paperin ja luki siitä pari riviä.
"Herra Meister", aloitti hän, "tehän olette asianajaja ja teillä on laaja asiakaspiiri Deptfordissa?"
Meister nyökkäsi.
"Etelä-Lontoossa ei ole ainoatakaan varasta, joka ei tuntisi herra Meisteria Flanders Lanesta. Te olette erittäin kuuluisa toivottomien juttujen puolustajana ja – hm – ihmisystävänä."
Taas Meister taivutti päätään ikäänkuin kohteliaisuudelle.
"Joku mies tekee murtovarkauden ja pääsee ehjin nahoin livistämään. Myöhemmin hänet saadaan kiinni; varastetusta omaisuudesta ei löydetä jälkeäkään – hän on ilmeisesti aivan pennitön. Nyt te ette ainoastaan puolusta häntä henkilökohtaisesti poliisioikeudessa ja koko jutun ajan Old Baileyssa, vaan myöskin miehen vankilassa istuessa avustatte hänen perhettään."
"Yksinkertaista inhimillisyyttä! Olenko minä – joudunko minä epäluulonalaiseksi avustaessani noita onnettomia ihmisiä? En tahdo nähdä vaimojen ja haaksirikkoisten lasten joutuvan kärsimään vanhempiensa rikoksista", selitti Maurice Meister hyveellisesti.
Bliss oli lähtenyt huoneesta. Hän ihmetteli hiukan peloissaan, missä tarkoituksessa.
"Ah niin; siitä olen vakuutettu", sanoi eversti kuivasti. "No niin, herra Meister, en ole kutsunut teitä tänne kysyäkseni rahoista, joita jakelette viikko viikolta, tai mistä ne saatte. En myöskään tahdo väittää, että joku, jolla on vapaa pääsy rikollisten luo ammattinsa vuoksi, on saanut tietää, minne varastettu omaisuus on kätketty, ja että tämä joku on toiminut heidän asiamiehenään."
"Olen iloinen, ettette väitä sellaista, eversti." Meister oli vähitellen saavuttanut mielentyyneytensä ja muuttunut entiseksi julkeaksi minäkseen. Tässä piili epäilemättä vaara, tuhoava, tappava vaara. Hänen piti säilyttää päänsä viileänä. "Jos olisitte väittänyt sitä, niin olisin ollut äärettömän –"
"Sanoin jo teille, etten väitä sitä. Rahat tulevat jostakin, Meister. En ole utelias. Väliin te ette avusta asiakkaitanne rahalla – otatte heidän sukulaisiaan palvelukseenne?"
"Autan heitä ylipäänsä tavalla tai toisella", myönsi Meister.
Eversti katsoi häneen tiukasti.
"Kun vangilla on kaunis sisar, esimerkiksi, katsotte soveliaaksi antaa hänelle toimen. Teillä on nytkin naissihteeri, neiti Lenley?"
"On kyllä."
"Hänen veljensä joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan – teidän tekemänne ilmiannon perusteella!"
Meister kohautti olkapäitään.
"Se oli velvollisuuteni. Mitä rikonkaan muissa suhteissa, velvollisuuteni kansalaisena on järkkymätön."
"Kaksi vuotta sitten", jatkoi eversti hitaasti, "oli hänellä edeltäjä, neitonen, joka löydettiin myöhemmin hukuttautuneena." Hän vaikeni ikäänkuin odottaen vastausta. "Kuulitteko, mitä sanoin?"
Maurice huokasi ja taivutti päätään.
"Kyllä, kuulin sananne. Se oli murhenäytelmä. En ole koskaan tullut niin järkytetyksi – en koko elämässäni. Sitä on inhoittava ajatellakin."
"Tytön nimi oli Gwenda Milton." Walford pani painoa joka sanalle. "Henry Arthur Miltonin sisar – eli toisella nimellä – Kostajan!"
Hänen äänessään oli jotakin erikoisen merkitsevää. Meister tähysi everstiin oudostellen.
"Loistavin rikollinen meidän kirjoissamme – ja myöskin vaarallisin."
Kaksi himmeänpunaista täplää ilmestyi lakimiehen kelmeille kasvoille.
"Eikä häntä saatu koskaan kiinni, eversti – ei koskaan siepattu sitä miestä!" hän melkein kiljui. "Vaikka poliisi tiesi hänen kulkevan Pariisin läpi – tiesi ajan minuutilleen – hän sittenkin pujahti heidän sormiensa läpi... Kaikki Englannin ja Austraalian viisaat poliisimiehet yhdessä eivät pystyneet häntä vangitsemaan."
Hän pääsi taas äänensä herraksi; hetkessä hän oli taas entinen julkea Meister.
"En sano mitään halventavaa poliisista. Veronmaksajana olen heistä ylpeä – mutta ei ollut viisasta päästää häntä karkuun. Voin hyvin sanoa teille tämän, koska olette uusi tässä toimessa."
Eversti ei ollut kuulevinaan harkittua loukkausta.
"Hänet olisi pitänyt vangita, myönnän sen", vastasi hän rauhallisesti. "Mutta se ei oikeastaan kuulu käsilläolevaan asiaan. Kostaja jätti sisarensa teidän hoiviinne. Jättikö hän teille rahansakin, sitä emme tiedä – mutta sisarensa hän kuitenkin uskoi teille."
"Minä kohtelin häntä hyvin", vastusti Meister. "Oliko hänen kuolemansa minun vikani? Heitinkö minä hänet jokeen? Olkaa oikeudenmukainen, eversti!"
"Miksi hän lopetti elämänsä?" kysyi Walford lujasti.
"Mistä minä tietäisin? En koskaan uneksinutkaan hänen olevan minkäänlaisissa vaikeuksissa. Jumala on todistajani!"
Eversti keskeytti hänet kädenliikkeellä.
"Ja kuitenkin suorititte kaikki järjestelyt hänen sairaalaan sijoittamisekseen", virkkoi hän merkitsevästi.
Meisterin kasvot kalpenivat.
"Se on valhe!"
"Se ei tullut esille tutkimuksessa. Siitä tietää ainoastaan Scotland Yard ja – Henry Arthur Milton!"
Maurice Meister hymyili.
"Kuinka hän voisi tietää mitään – hänhän on kuollut. Kuoli Austraaliassa."
Seurasi äänettömyys, sitten Walford jatkoi tyynesti.
"Kostaja on hengissä – hän on täällä", sanoi hän, ja Meister hyppäsi jaloilleen huulet kalpeina.
XXV.
Maurice Meister tuijotti kauhusta laajentunein silmin eversti Walfordiin.
"Kostajako täällä? Oletteko vakavissanne?"
Eversti nyökkäsi.
"Toistan vielä – hän on hengissä – hän on täällä."
"Se ei voi olla totta! Hän ei uskaltaisi tulla tänne noutamaan kuolemantuomiotaan. Kostaja! Te yritätte vain säikyttää minua – ha! ha!" Hän pakottautui nauramaan. "Teidän pieni kujeenne, eversti."
"Hän on täällä – kutsutin teidät varoittaakseni teitä."
"Miksi minua pitäisi varoittaa?" kysyi Meister. "En ole koskaan elämässäni nähnyt häntä; en tiedä edes, minkä näköinen hän on. Tunsin neitosen, jonka kanssa hänellä oli tapana juoksennella – erään amerikkalaisen neitosen. Tyttö oli hullusti rakastunut häneen. Missä on nainen? Missä on toinen, siellä on toinenkin."
"Hän on Lontoossa. Tässä samassa talossa ja juuri tällä minuutilla!"
Meisterin silmät suurenivat.
"Täälläkö? Kostajalla ei ole siihen sisua!" Ja sitten hän jatkoi äkillisen raivonpuuskan vallassa: "Jos kerran tiedätte hänen olevan Lontoossa, niin miksi ette pistä häntä telkien taakse? Mies on hullu. Mitä varten teidät on palkattu? Suojelemaan ihmisiä, suojelemaan minua! Ette pääse kosketuksiin hänen kanssaan? Ettekö voi kertoa hänelle, etten minä tietänyt mitään hänen sisarestaan, että minä pidin huolta hänestä ja olin kuin isä hänelle? Wembury, tehän tiedätte, ettei minussa ollut mitään syytä tytön kuolemaan?"
Hän kääntyi Alaniin päin.
"Minä en tiedä mitään koko jutusta", vastasi salapoliisi kylmästi. "Muuta en tiedä, kuin että jos jotakin tapahtuu Mary Lenleylle, niin minä tulen –"
"Älkää uhkailko minua!" raivosi Meister.
"En ymmärrä, mitä naiset teissä oikeastaan näkevät, Meister; maineenne on ainakin ruma!"
Meisterin huulet vapisivat.
"Valheita, aina uusia valheita! Ne hylkiöt repivät miehen maineen riekaleiksi! Totta vieköön naisia on ollut minun elämässäni – luonnollisesti. Olemmehan maailmanmiehiä – kuka meistä olisi munkki tai tekopyhä? Kostaja!" – hän koetti pusertaa esiin hymyä. "Pyh! Joku yrittää pitää teitä narrinaan! Ettekö luule minun kuulleen samoja hupsutuksia? Deptfordissa ei liikahda lintukaan minun tietämättäni. Kuka hänet on nähnyt?"
"Meister, olen varoittanut teitä", sanoi Walford vakavasti soittaessaan kelloa. "Tästä hetkestä alkaen teidän talonne tulee olemaan valvonnan alaisena. Antakaa lyödä rautatangot ikkunoihinne; älkää päästäkö ketään sisään pimeän tultua, älkääkä koskaan lähtekö asunnostanne yön aikaan ilman poliisisaattuetta."
Tarkastaja Bliss tuli samassa huoneeseen.
"Ahaa, Bliss – mielestäni herra Meister tarvitsee jonkin verran huolenpitoa meidän taholtamme – jätän hänet teidän huostaanne. Valvokaa isän tavalla hänen turvallisuuttaan."
Salapoliisin mustat silmät kiinnittyivät asianajajaan, joka valmistautui lähtemään.
"Samana päivänä, kun sieppaatte Kostajan, lahjoitan tuhat puntaa poliisien leski- ja orpokassaan", sanoi Meister.
"Emme ole niin kipeässä rahantarpeessa. Siinä taisikin olla kaikki. Minun asiani ei ole lausua tuomiota kestään. Mutta luullakseni harjoitatte hyvin vaarallista peliä. Ammattinne suo teille erinäisiä etuja muihin kätkijöihin nähden –"
Juuri tuota sanaa Meister vihasi yli kaiken.
"Kätkijä! Olette tuskin selvillä siitä, mitä suvaitsitte sanoa."
"Varmasti olen. Hyvästi!"
Meister kiilloitti hattuaan hihallaan kävellessään ovea kohti.
"Tulette vielä pahoittelemaan tuota väitettänne, eversti. Mitä minuun tulee, niin en piittaa harkitsemattomista sanoistanne." Hän katsahti kelloonsa. "Viisi minuuttia vaille yksi –."
Hän oli unohtanut pöydän luo kävelykeppinsä. Bliss otti sen käteensä. Kädensija oli irrallinen, ja pienellä vääntäisyllä hän veti kepistä pitkän terästikarin.
"Kas vain, teidän puolustusaseenne, herra Meister – nähtävästi osaatte mainiosti pitää huolta itsestänne", sanoi hän salaamatta irvistystään.
Meister iski häneen tuhoavan katseen lähtiessään huoneesta.
Hän huomasi tuskin lähteneensä poliisipäällikön virastosta, ja kulki käytäviä pitkin kuin unissakävijä. Se ei voinut olla mahdollista. Kostajako olisi taas Lontoossa! Kaikki jutut, joille hän oli pilkallisesti nauranut, olivat siis tosia. Kauhistuttava ihme oli tapahtunut. Henry Arthur Milton oli täällä, tässä suuressa kaupungissa, saattoi olla vaikka tämä mies – tai tuo... hän huomasi tuijottavansa epäluuloisesti jokaiseen kohtaamaansa henkilöön sekä Yardissa että katukäytävällä, minne hänen autonsa oli sijoitettu.
"Onko jotakin hullusti, Maurice?" kysyi Mary huolestuneena tullessaan häntä vastaan.
"Hullustiko?" Hänen äänensä oli samea, luonnoton; silmissä oli outo, lasimainen ilme. "Hullustiko? Ei, mitään ei ole hullusti – miksi sitten? Mitä voisi olla hullusti?"
Hänen päänsä kääntyili puolelle ja toiselle koko ajan hänen puhuessaan. Kuka oli tuo häntä kohti kävelevä mies, joka heilutteli kävelykeppiään niin iloisesti? Eikö se saattanut olla vaikka Kostaja? Ja tuo kulkukauppias, joka laahusti hänen edessään tulitikkulaatikkoineen ja harjoineen, kampaamaton, ilkeännäköinen, likainen vanhus – juuri sellaisen valepuvun olisi Kostaja ilolla valinnut. Bliss? Missä hän oli nähnyt Blissin aikaisemmin? Jossakin... hänen äänessäänkin oli tutunomainen kajahdus. Hän kiusasi aivojaan muistaakseen. Autonohjaajakin sai osansa hänen säikähtyneestä tutkimuksestaan: karkeatekoinen mies, pitkä ylähuuli ja tylppä nenä – hän ei voinut kuitenkaan olla Kostaja...
"Mutta mikä teitä vaivaa, Maurice?"
Hän katsoi Maryyn epämääräisesti.
"Oo, Mary!" sanoi hän. "Niin, tosiaankin, meidänhän pitää kai lähteä kotiin." Hän horjahti Maryn ohitse autoon ja putosi pehmeälle istuimelleen voihkaisten.
"Haluatteko ajaa takaisin Deptfordiin, Maurice?"
"Kyllä – takaisin Deptfordiin."
Mary antoi ohjaajalle määräyksen ja astuen autoon hänen jäljestään sulki oven.
"Tapahtuiko siellä jotakin kamalaa, Maurice?"
"Ei, rakkaani." Hän kohottautui säpsähtäen. "Kamalaa?... Ei; eräs valhe vain, siinä kaikki! Koettivat peloitella Maurice Meisteria!" Hänen naurunsa oli ohut, säröinen, täysin luonnoton. "He luulivat säikyttävänsä minua. Tiedättehän, millaisia nuo korkeat poliisivaltuutetut ovat... eläkkeelle joutuvia armeijan upseereita, joille on valmistettu pehmeät oltavat, ja väliin heidän täytyy olla ymmärtävinään poliisin tehtäviäkin saadakseen pitää toimensa!"
Hänen ilmeensä muuttui äkkiä.
"Siellä oli Bliss myös – sama mies, josta kerroitte minulle. En osaa sijoittaa häntä mihinkään muistikuvissani, Mary. Kertoiko teidän – kertoiko Wembury hänestä mitään?"
Mary pudisti päätään.
"Ei, Maurice, en tiedä muuta kuin minkä kerroin teille."
"Bliss!" Meister mutisi itsekseen. "En ole koskaan ennen nähnyt parrakasta salapoliisia. Monta vuotta sitten ne pitivät sellaista, kuului silloin melkein asiaan; mutta nykyjään ne ovat yleensä parrattomia... hän tulee sitäpaitsi Amerikasta. Näittekö Hackittia?"
Tyttö nyökkäsi.
"Hän tuli ulos kymmenen minuuttia ennen teitä ja otti raitiovaunun."
Meister päästi syvän ja huolestuneen huokauksen.
"Olisin tahtonut tavata hänet. Minun pitäisi oikeastaan tietää, mitä he mieheltä kyselivät. Oikeastaan tiedänkin sen nyt: hänet kutsuttiin Yardiin kokonaan muista syistä. Nuo katalat ovat ovelia, ei niistä koskaan tiedä, mitä ne ajavat takaa. Totuutta niissä ei ole nimeksikään!"
Hän tunnusteli taskuistaan pientä tyynynmuotoista kultarasiaa, eikä Mary ollut näkevinään mitään. Hän oli arvannut, mitä virkistysainetta Maurice otti säännöllisin väliajoin, eikä mies ollut viime aikoina edes pyrkinytkään salaamaan heikkouttaan.
Hän veti hyppysistään sieraimiinsa hiukan valkoista, välähtelevää jauhetta, puhdisti kasvonsa nenäliinalla, ja muutaman sekunnin kuluttua nauroi itselleen – tykkänään uutena miehenä. Mary oli usein ihmetellyt huumausaineen tehokkuutta huomaamatta, että hänen täytyi joka viikko suurentaa annosta saadakseen aikaan toivotun vaikutuksen, ja että hänestä siten ennen pitkää tulisi tuon valkoisen, kimaltelevan jauheen ryömivä, vääntelehtivä orja, vaikka hän nyt piti sitä palvelijanaan.
"Wembury uhkasi minua, hitto vieköön!" Hänen sävynsä oli muuttunut: taas hänen ylvästelevä minänsä nosti päätään. "Mokoma ostettava poliisivirkailija-hylkiö uhkasi minua, korkean oikeuden virkamiestä!"
"Eihän toki, Maurice? Alanko olisi uhannut teitä?"
Meister nyökkäsi juhlallisesti ja oli kertomaisillaan hänelle tarkemmin uhkauksen laadusta, mutta huomasikin parhaaksi olla sen tekemättä. Nykyisessä haltioituneessa mielentilassaankaan hän ei oikeastaan halunnut ottaa Gwenda Miltonia keskustelunaiheeksi.
"Mutta minä en ollut millänikään, tietysti. On saanut luvan tottua käsittelemään mokomia luontokappaleita. Muuten, Mary, olen toimittanut tutkimuksia ja saanut selville, ettei Johnny ollut sekaantunut vankilamellakkaan."
Mary oli niin kiitollinen hyvistä uutisista, ettei hän muistanut edes kysyä niiden alkuperää. Mary ei tietänyt, että Scotland Yard oli yhtä tietämätön vankilan tapahtumista kuin maatalous- ja kalastusministeriö. Mutta huumausaineen vaikutuksen alaisena ollessaan Maurice valehteli valehtelemisen ilosta: sekin oli oireellista hänen paheelleen.
"Ei, hän ei ollut millään tavalla sekaantunut juttuun. Eräs mies, nimeltä – taisin unohtaa nimen, mutta ei väliä – oli kapinallisten johtaja. Ja sitten, rakkaani, olen pohtinut tuota teidän asuntoonne tehtyä murtovarkautta."
Hän käänsi kasvonsa puolittain tyttöön päin. Huumausaine oli muuntanut hänet täydellisesti: hän oli taas entinen Maryn tuntema omahyväinen, huoleton ja lörpöttelevä Meister. "Ette voi mitenkään enää jäädä asumaan Malpas Mansionsiin; en voi sallia sitä. Johnny ei anna minulle koskaan anteeksi, jos teille sattuu tapahtumaan jotakin."
"Mutta minne minä voin lähteä, Maurice?"
Mies hymyili.
"Tulette yksinkertaisesti minun talooni. Annan järjestää teille kuntoon parhaan huoneeni. Voitte pitää oman palvelustytön..."
Mary pudisti jo tarmokkaasti päätään.
"Mahdotonta", sanoi hän tyynesti. "En ole ollenkaan hermostunut sisäänmurron vuoksi, ja olen varma siitä, ettei kukaan ollut ajatellutkaan vahingoittaa minua. Minä jään Malpas Mansionsiin, ja jos rupean pelkäämään, niin saanhan kalustettuja huoneita milloin vaan."
"Mutta rakas Mary!" puhkesi Maurice puhumaan.
"Tässä asiassa olen horjumaton, Maurice", sanoi Mary, ja mies oli alistumisen ilmetty kuva. –
"Kuten haluatte. Luonnollisestikaan en ehdottaisi teidän muuttoanne poikamiehen huoneistoon järjestämättä talouttani täydellisesti uuden tilanteen vaatimusten mukaisesti; mutta jos itsepintaisesti tahdotte olla kunnioittamatta pientä taloani, niin herran nimessä, tehkää aivan niinkuin tahdotte."
Heidän lähestyessään Deptfordin toria hän heräsi haaveiluistaan ja kysyi:
"Kukahan mahtaa olla kidutuspenkillä tällä haavaa?"
Mary ei heti tajunnut hänen tarkoitustaan.
"Tarkoitatteko Scotland Yardia?"
Meister nyökkäsi.
"Antaisin koko joukon rahaa", virkkoi hän hitaasti, "tietääkseni täsmälleen, mitä huoneessa C 2 tapahtuu juuri tällä sekunnilla, ja mikä onneton sielu siellä on nyt inkvisiittorien käsissä."
XXVI.
Tohtori Lomondia ei oikeastaan voinut pitää onnettomana sieluna eikä hyväntahtoista tutkintotuomaria inkvisiittorina. Eversti Walford oli hyvän aikaa jaellut tietoja ja hyviä neuvoja, ja vanha tohtori kuunteli kieritellen välttämättömiä savukkeitaan eikä ilmeisesti kovinkaan innostuneena esitelmään.
Lomondilla oli koko joukko myönteisiä ominaisuuksia, ja sitäpaitsi häntä auttoi heimonsa kuiva huumorintaju. Valppaana ja nopeaälyisenä hän esitti varmuudella ja ylemmyydellä miestä, joka on niin oman alansa herra, että voi väliin vaaratta lyödä itsensä ja tieteensä leikiksi. Hänen asenteensa everstiä kohtaan oli kunnioittava vain sen verran, kuin velvollisuus vaatii vanhempaa henkilöä, mutta kuitenkin vertaista kohtaan.
Hän pysähtyi oven luona.
"Olenko millään tavalla tiellä?"
"Pysykää mukana vain, tohtori", hymyili eversti.
"Vanha Prideaux parka!" hän pudisti surullisena päätään. "Voi, voi – omatuntoni soimaa minua, että lähetin miehen hirtettäväksi esikaupunkiin! Newgatessa on erikoista ylevyyttä ja Tyburnissa hirttämisellä historialliset perinnäistapansa. Ikäväkseni tiedän liian paljon kriminologiasta. Oletteko koskaan pannut merkille Wemburyn korvia, sir?" Hän esitti ällistyneen Wemburyn korvat katselijakunnalle kuin luennoitsija. "Ilmeiset rikolliskorvat! Yhtyneenä leuan prognaattiseen muotoon se merkitsee jopa raivohulluutta. Ettekö ole tehnyt vielä yhtään murhaa?"
"En toistaiseksi", murisi Alan.
Lomond lakkasi kiertämästä savukettaan, ja eversti, joka oli odottanut kärsivällisesti hänen vuorosanansa päättymistä, puhui:
"Oikeastaan halusin hiukan haastella kanssanne, tohtori Lomond."
"Eräästä naisesta", sanoi Lomond ylös katsahtamatta.
"Kuinka helkkarissa te sen arvasitte?" kysyi hämmästynyt Walford.
"En arvannut, vaan tiesin. Nähkääs, te olette kipinälennätin – useimmat ihmiset ovat. Ja minä olen tavattoman vastaanottavainen. Telepatiaa. Jäännös isiltä perityistä eläimellisistä vaistoista."
Bliss tarkkasi kohtausta huulet halveksivassa irveessä.
"Eläimellisistä?" murahti hän. "Minä olen aina luullut telepatian olevan älyllisyyden ilmauksia. Niin ainakin Amerikassa sanotaan."
"Amerikassa sanotaan niin paljon sellaista, mitä ei todella tarkoiteta. Telepatia on juuri animaalinen vaisto, jonka järki on kesyttänyt. Mitä toivotte minun tekevän tuon naisen hyväksi?"
"Toivon teidän saavan jotakin selvää hänen miehestään", sanoi Walford, ja tohtorin silmät välähtivät veitikkamaisesti.
"Tietääkö hän itsekään? Tietävätkö vaimot yleensä mitään miehistään?"
"En ole edes aivan varma siitä, että hän on hänen miehensä", sanoi Bliss.
Vanha mies nauraa hyrisi.
"Ahaa – kyllä hän sitten tietää! Jos mies olisi jonkun toisen mies, niin hän tietäisi kaikki alusta loppuun. Kuka on nainen?"
Eversti kääntyi Wemburyyn.
"Mikä on hänen todellinen nimensä?"
"Cora Ann Milton – omaa sukua Cora Ann Barford."
Lomond katsahti äkkiä ylös.
"Barford – Cora Ann? Cora Ann! Tämäpä sattuma!"
"Kuinka niin?"
"Kuulin muutamia kuukausia sitten koko joukon Cora Annista", sanoi tohtori sytyttäen ohutta savukettaan.
"Ette kai tarvitse minua, sir?" sanoi Bliss. "Minulla on yhtä ja toista tärkeätäkin tehtävää!" Hän asteli ovelle. "Tohtori, siinä on teille makunne mukainen tehtävä. Niin viisas mies kuin te sieppaa hänet kiinni tietenkin yhdessä viikossa."
"Vaikea tietää", sanoi tohtori poltellen laiskasti, ja hänen naurunhyrinänsä vainosi Blissiä käytävään saakka.
Ja nyt Lomond sai kuulla poliisikertomuksen Kostajasta. Eversti avasi erään asiakirjakotelon.
"Tämän miehen historia on mitä merkillisin, ja teitä se tulee kiinnostamaan antropologina. Ensiksikään hän ei ole koskaan ollut meidän käsissämme. Mies on murhaaja. Mikäli tiedämme, hän ei ole koskaan ansainnut penniäkään murhista, joita epäilemme hänen tekemikseen. Tiedämme jokseenkin varmasti hänen olleen sodan aikana upseerina lentojoukoissa – yksinäinen mies, jolla oli yksi ainoa ystävä, poika, joka myöhemmin ammuttiin hänen everstinsä tekemän ilkimielisen syytöksen johdosta. Eversti Chafferis-Wisman syytti häntä pelkuruudesta. Kolme kuukautta sodan päättymisen jälkeen surmattiin Chafferis-Wisman. Epäilemme, itse asiassa uskomme varmaksi, että murhan teki Kostaja, joka oli kadonnut heti aselevon solmimisen jälkeen – ei edes jäänyt odottamaan palkkiotaan."
"Hän ei ollut ainakaan skotlantilainen", huomautti Lomond.
"Hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta ansiomitalia – samoin kuin kaikkia muitakin hänelle tarjottuja kunnianosoituksia", jatkoi Walford. "Hänen valokuvaansa ei löydy mistään joukko-osastokuvista. Meillä on hänestä ainoastaan lyijykynäpiirros, jonka teki eräs Seattlen ja Vancouverin väliä kyntävän laivan tarjoilija. Milton meni naimisiin juuri samalla laivalla."
"Naimisiin?"
Walford selitti.
"Laivassa oli eräs neitonen, Amerikan oikeuslaitosta paossa; hän oli ampunut miehen, joka oli loukannut häntä jossakin Seattlen mystillisessä tanssipalatsissa. Hän oli nähtävästi uskonut Miltonille, että hänet vangitaan Vancouveriin saapuessaan, sillä mies suostutti laivassa olleen pastorin vihkimään heidät. Naisesta tuli Englannin alamainen ja sen lakien turvin hän pääsi livahtamaan. Hullu temppu, täydelleen donquixotemainen."
Lomondin silmät elehtivät vilkkaasti.
"Ahaa, sitten mies on varmasti skotlantilainen. Ja hänestä on tullut oikea kauhu, vai kuinka?"
"Jos laajemmalta tiedettäisiin tämän miehen olevan Englannissa, niin syntyisi ikävyyksiä", sanoi eversti. "Hän tappoi varmasti vanhan Oberzohnin, joka johti hyvin epäilyttävän karvaista etelä-amerikkalaista asioimistoa. Hän surmasi Attamanin, koronkiskurin. Meister oli ohimennen sanottuna talossa murhan tapahtuessa. Jokaisessa murhassa on ollut järjestelmällisyyttä. Hän jätti sisarensa Meisterin hoiviin joutuessaan pakenemaan maasta Attamanin jutun jälkeen. Hän ei tietänyt, että Meister antoi meille tietoja hänen liikehtimisestään. Ja kun nyt kerran Meister on moraaliton lurjus..." hän kohautti olkapäitään.
"Tietääkö Kostaja nyt?" Lomond vetäisi tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Älkäähän, tästä tulee kiinnostavaa."
"Tiedämme hänen oleskelleen Austraaliassa kahdeksan kuukautta sitten. Meille on tiedoitettu, että hän on nyt Englannissa – ja jos hän on täällä, niin hän on tullut takaisin vain yhtä tarkoitusta varten: järjestämään asiat Meisterin kanssa omalla erikoistavallaan. Meister oli hänen asianajajansa – hän juoksenteli aina ja kaikkialla Gwenda Miltonin seurassa."
"Sanoitte omistavanne hänestä piirroksen?"
Eversti ojensi Lomondille lyijykynäpiirroksen, ja tohtori vetäisi henkeään.
"Mitä, te kujeilette – tuota – minähän tunnen tämän miehen!"
"Mitä?" epäuskoisesti.
"Minä tunnen tämän oudonnäköisen pienen parran, veltot piirteet, jokseenkin kauniit silmät – hyvä luoja!"
"Te tunnette hänet – uskomatonta?" sanoi Wembury.
"En voi väittää tuntevani häntä, mutta olen tavannut hänet."
"Missä – Lontoossako?"
"Ei. Tapasin tämän miehen Port Saidissa noin kahdeksan kuukautta sitten. Astuin siellä maihin palatessani Bombaysta. Asuin eräässä hotellissa, ja siellä kuulin jostakin eurooppalaisraukasta, joka makasi hyvin sairaana eräässä kurjassa karavaaniseraissa alkuasukkaiden kaupungissa. Luonnollisesti menin etsimään hänet käsiini ja löysinkin hänet – alkuasukkaiden kanssa porsastelevat tyypit kiinnostavat minua. Tapasin miehen hyvin huonona; itse asiassa luulin hänen olevan mennyttä kalua."
Hän naputti kuvaa. "Ja se oli juuri tämä herrasmies."
"Oletteko varma?" kysyi Walford.
"Tiedemiehen vaistoilla varustettu ihminen ei voi olla varma mistään. Hän oli tullut maihin austraalialaisesta laivasta –"
"Meidän miehemme epäilemättä, sir!" huudahti Wembury.
"Parantuiko hän?"
"En tiedä." Lomond epäröi. "Hän houraili tullessani. Silloin kuulin nimen 'Cora Ann'. Näin hänet kahdesti. Tullessani kolmannen kerran vanha nainen, joka hoiti laitosta, kertoi minulle hänen vaeltaneen ulos yöhön – ja luoja tietää, kuinka hänelle sitten kävi; mahdollisesti hän putosi Suezin kanavaan ja heitti henkensä. Hänkö olisi ollut Kostaja? Ei, tuntuu melko mahdottomalta!"
Eversti Walford katsoi uudelleen piirustusta.
"Päinvastoin, tuntuu sangen todennäköiseltä. Minä puolestani arvelen, ettei hän ole kuollut. Mutta nyt teistä saattaa olla paljon apua, tohtori. Jos ylipäänsä kukaan ihminen tietää, mistä voimme löytää Kostajan, niin hän on siinä tapauksessa rouva Milton."
"Cora Ann. No niin?"
"Tohtori, minuun teki erinomaisen voimakkaan vaikutuksen tapa, jolla käsittelitte Prideaux'ta. Pyydän, että käsittelette omalla tavallanne tätä naista. Noutakaa hänet tänne, tarkastaja."
Kun ovi oli sulkeutunut Wemburyn jälkeen, hän otti kotelosta toisen paperin.
"Tähän on merkitty selvillesaadut seikat hänen liikehtimisestään. Hän palasi tähän maahan brittiläisellä passilla kolme viikkoa sitten. Hän asuu Marltonissa."
Lomond korjasi silmälasinsa oikeaan asentoon ja luki.
"Hän tuli viimeksi Genoasta – brittiläisellä passilla, kuten sanoitte. Onko hän – hm – naimisissa?"
"Oo, siitä ei liene epäilystäkään; he menivät naimisiin laivassa, mutta he olivat yhdessä ainoastaan viikon."
"Viikon? Aah, sitten nainen saattaa vieläkin olla häneen rakastunut", virkkoi kyynillinen Lomond. "Jos minun egyptiläinen ystäväni on Kostaja, niin tiedän yhtä ja toista tuosta naisesta. Hän oli jokseenkin puhelias kuumehoureissaan, ja mieleeni johtuu vähitellen yhtä ja toista hänen tarinoistaan. Malttakaas, antakaa minun ajatella! Cora Ann..." Hän kääntyi äkkiä. "Orkideoja!... Minä löysin sen!"
XXVII.
Juuri samassa hetkessä Cora Ann ohjattiin sisään. Hän oli puettu silmiinpistävästi ja kalliisti, ja hän jäi hetkeksi seisomaan katsoen toisesta toiseen keinutellen savuketta, jota hän piteli hansikoiduissa sormissaan.
"Hyvää huomenta, rouva Milton", eversti Walford nousi seisomaan. "Pyysin teitä tulemaan, koska oikeastaan toivoin tämän ystäväni haastattelevan teitä hiukan."
Cora tuskin katsahtikaan rähjäiseen tohtoriin: koko hänen tarkkaavaisuutensa oli tällä hetkellä kiintynyt sotilaalliseen everstiin.
"Kas niin, sepä oli kiltisti!" venytteli hän. "Odotankin äärettömän kiihkeästi tilaisuutta saada puhua jonkun kanssa." Hän hymyili Wemburylle. "Muuten, mikä on tällä hetkellä Lontoon paras revyyteatteri? Näin niitä koko joukon New Yorkissa, mutta siitä on jo aikoja –"
"Lontoon paras revyyteatteri, rouva Milton", puuttui tohtori Lomond puheeseen, "on Scotland Yard! Melodraama ilman musiikkia, ja te näyttelette naispääosan."
"Tämähän on jännittävää! Kuka on vastapelaajani?" kysyi hän.
"Esimerkiksi minä", virkkoi iloluontoinen skottilainen. "Ette ole paljonkaan seurannut Lontoon elämää viime aikoina, rouva Milton – niinhän oli nimenne, vai kuinka?"
Nainen nyökkäsi.
"Olette ollut ulkomailla, ellen erehdy?"
"Niin, kiinnostukseni aiheet ovat todellakin etupäässä ulkomailla." Nainen vastasi hitaasti.
Lomondin ääni oli hyvin pehmeä.
"Ja kuinka tulitte jättäneeksi miehenne?" kysyi hän.
Nainen ei enää hymyillyt.
"Sanokaa, Wembury, kuka tämä mies on?" kysyi hän.
"Tohtori Lomond, poliisilääkäri R-piirissä."
Tiedot olivat rauhoittavia. Naisen äänessä oli huvitettu sävy hänen vastatessaan.
"Mitä te puhuttekaan? No niin, tiedättehän kai, tohtori, etten ole nähnyt miestäni vuosiin, ja etten tule häntä näkemään koskaan enää. Luulin jokaisen lukeneen sen sanomalehdistä. Arthur parka hukkui Sydneyn satamaan."
Tohtori Lomondin huulet vääntyivät ja hän nyökkäsi iloisiin väreihin pukeutuneelle leskelle.
"Todellakin? Paninkin merkille teidän surupukunne."
Rouva Milton oli ällistynyt; hänen itsehillintänsä oli vähällä pettää.
"No niin, oikeastaan en pidä tämäntapaisista keskustelunaiheista", sanoi hän.
"Minulla ei ole muunlaisia keskustelunaiheita." Tohtori sanoi tämän hymyillen. "Rouva Milton, palataksemme hyvin piinalliseen aiheeseen –"
"Jos se kiusaa teitä, niin jättäkää puhumatta."
"Teidän miehenne jätti äkkiä tämän maan kolme", – hän kääntyi Wemburyyn, – "vai oliko se neljä vuotta sitten? Milloin näitte hänet viimeksi?"
Cora Ann oli nyt kylmä kuin jääpalanen. Hän ei vastannut viimeiseen kysymykseen. Tässä oli mies, jota ei sopinut halveksia. Taitava, kyseelliset asiat perin pohjin tunteva mies, terävän älyn pilke syvällä tuikuttavissa harmaansinisissä silmissään.
"Te olitte Sydneyssä kolme kuukautta hänen sinne saapumisensa jälkeen", jatkoi Lomond vilkaisten Walfordin antamaan paperiin. "Käytitte nimeä rouva Jackson ja asetuitte asumaan Satamahotelliin. Teillä oli huone N:o 36, ja siellä ollessanne olitte yhteydessä miehenne kanssa."
Coran suupielet vetäytyivät ilkamoivaan hymyyn. Hänen ivallisuutensa oli houkuttelevaa ja samalla purevaa.
"Kuinka sanomattoman sukkelaa! Huone N:o 36 ja kaikki tyynni! Aivan kuin todellinen pikkuinen vainukoira!" Sitten hän jatkoi harkitusti: "Sanon teille, etten nähnyt häntä koskaan."
Mutta Lomondia ei saanut suistumaan raiteilta.
"Ette tavannut häntä koskaan; sen arvasinkin. Hän soitti puhelimella. Pyysitte saada tavata häntä – vai ettekö pyytänyt? En ole oikein varma." Hän pysähtyi, mutta Cora Ann ei puhunut mitään. "Ette halua kertoa minulle, vai? Hän pelkäsi jonkun olevan jäljillänne – pelkäsi, että voisitte johtaa poliisin hänen kimppuunsa."
"Pelkäsi!" toisti Cora Ann pilkallisesti. "Mistä saitte sen sanan? Mikään ei voisi peloittaa Arthur Miltonia – joka tapauksessa, hänhän on kuollut nyt!"
"Eikä hänellä ole nyt mitään pelkäämistä – jos hän oli oikeauskoinen presbyteriaani", sanoi Lomond – tohtori oli loistavimmalla tuulellaan. "Palautammeko hänet henkiin jälleen, mitä sanotte siitä?" Hän näpsäytti sormiaan. "Nouse ylös, Henry Arthur Milton, joka lähdit Melbournesta höyrylaiva Themistokleella omana hääpäivänäsi – ja toisen naisen keralla!"
Tähän hetkeen saakka Cora Ann oli pysynyt kylmänä, mutta kuullessaan laivan nimen hän jäykistyi, ja tohtorin viimeiset sanat saivat hänet hyppäämään jaloilleen raivostuneena.
"Se on valhe! Toista naista ei ole koskaan ollut." Toinnuttuaan hän nauroi. "Hei, kuulkaa! Te yrititte pientä petosta! Olen hullu, kun suutun teihin! En tiedä yhtään mitään, siinä kaikki. En ole sanonut mitään merkillistä – en ole pakotettu vastaamaan yhteenkään kysymykseenne. Tunnen lain: Englannissa ei ole kolmatta astetta, älkää unohtako sitä. Nyt minä menen."
Hän lähti ovea kohti, Wembury odotti avatakseen sen hänelle käsi kädensijassa.
"Avatkaa ovi rouva Miltonille", sanoi Lomond, ja lisäsi viattomasti: "Olettehan rouva Milton, vai kuinka?"
Nainen pyörähti ympäri tämän kuullessaan.
"Mitä tarkoitatte?"
"Ajattelin vain, että avioliitto saattoi olla yhtä hyvin tuollainen taiteellinen järjestely, jollaiset ovat niin tavallisia huvittelevien kansanluokkien keskuudessa", arveli Lomond, ja nainen käveli hitaasti takaisin hänen luokseen.
"Saatatte olla vaikka kuinka helvetin taitava lääkärinä", sanoi hän hieman läähättäen, "mutta tällä kertaa teidän diagnoosinne oli kuitenkin väärä!"
"Todellakin – naimisissa ja kaikki?" Hänen äänessään oli rajattomasti epäilystä.
Nainen nyökkäsi.
"Ensin laivassa meidät vihki muuan pastori, ja sekin on laillista, mutta sitten se toimitettiin uudelleen St. Paulin kirkossa Deptfordissa, varmuuden vuoksi. Deptford on melkein niinkuin minun kotikaupunkini. Tuhkakuoppaa lukuunottamatta en tiedä mitään inhoittavampaa paikkaa, mistä tahtoisin vainajana löytyä. Kansalaiset vieraalla maalla puhuvat Limehousesta ja Whitechapelista – ne ovat puutarhakaupunkeja verrattuna tuohon manalaan! Mutta minut vihki siellä oikea kirkon paimen. Siinä ei ollut mitään taiteellista – minun varusteitani lukuunottamatta!"
"Vihki – vai niin?" Vanhan skotlantilaisen ääni kertoi ujostelematta hänen epäilyksistään. "Valehtelijoilla ja aviomiehillä on hyvin lyhyt muisti – hän unohti lähettää teille mieliorkideoitanne."
Nainen kääntyi nopeasti kelmeän raivon vallassa – jota raivoa lisäsi hänen kasvava pelkonsa tuota ihmeellistä vanhaa miestä kohtaan.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän uudelleen.
"Hänhän lähetti teille aina orkideakimpun hääpäivänänne", Lomond puhui valikoiden tarkkaan sanansa, eikä hänen katseensa päästänyt hetkeksikään naisen silmiä. "Myöskin Austraaliassa piilotellessaan, hän toisessa kaupungissa, te toisessa – silloinkin kun häntä vahdittiin ja teidän jäljessänne pyöri vakoojia, hän lähetti teille kukkia. Mutta tänä vuonna hän löi sen laimin. Ehkä hän unohti, vai oliko hänellä parempia käyttömahdollisuuksia orkideoille?"
Nainen tuli aivan hänen lähelleen, melkein vavisten raivosta.
"Niinkö luulette?" Hän melkein sylkäisi sanat esiin. "Vain teidän kaltaisenne mies voi hautoa sellaisia ajatuksia! Ette voi saada tuota kummitusta katoamaan aivoistanne, vai kuinka? Toinen nainen! Arthur ei ajatellut ketään muuta kuin minua – hänellä ei ollut muuta surun aihetta kuin se, ettei voinut olla minun luonani. Siinä saitte! Hän pani kaikki alttiiksi vain saadakseen nähdä minut – ainoastaan nähdäkseen minut. Minun täytyi kohdata hänet Collins Streetillä, mutta en tuntenut häntä – hän uhmasi hirsipuuta vain saadakseen seisoa siellä ja nähdä minun kulkevan ohitse."
"Ja kyllä kannattikin. Hän oli siis Melbournessa teidän siellä ollessanne? – Mutta hän ei lähettänyt teille orkideoitanne?"
Nainen huiskautti kärsimättömänä kädellään.
"Orkideat! Mitä minä niillä tein? Tiesin, että koska ne jäivät tulematta –" Hän pysähtyi äkkiä.
"Niin hän oli lähtenyt Austraaliasta", täydensi Lomond. "Sen vuoksi siis jouduitte matkalle niin suurella kiireellä. Alan vähitellen uskoa, että olette rakastunut häneen!"
"Näinköhän?" nauroi hän. "Pidän hänestä hiukan, luullakseni." Cora tarttui käsilaukkuunsa. "No niin, mielestäni tämä alkaa jo riittää."
Hän nyökkäsi everstille ja otti pari askelta ovea kohti.
"Ette kai aio pidättää minua – tai muuta sen kaltaista?"
"Teillä on täysi vapaus lähteä minä hetkenä hyvänsä, rouva Milton", sanoi Walford.
"Hienoa!" Cora Ann huokasi ja suoritti pienen hovikumarruksen. "Hyvää aamupäivää itsekullekin."
"Rakkaus on sokea." Inkvisiittorin vihattu ääni vangitsi hänet paikoilleen. "Te kohtaatte hänet ettekä tunne häntä! Koetatte saada meidät uskomaan hänen olleen niin erinomaisesti naamioidun, että hän uskalsi keskelle Collins Streetiä kirkkaassa päivänpaisteessa – oi, ei, Cora Ann, ei kävele!"
Nainen oli vähällä kadottaa viimeisenkin itsehillintänsä. Vavisten kiihtymyksestä hän kääntyi kiduttajaansa.
"Collins Streetillä? Hän kävelisi Regent Streetillä milloin tahansa – päivällä tai kuunvalossa. Uskaltaisi? Jos hän tietäisi tämän, niin hän tulisi suoraan tänne Scotland Yardiin – leijonan luolaan, eikä menettäisi hiuskarvaakaan. Hän on valmis mihin hulluuteen hyvänsä. Voitte asettaa vartijat joka ovelle ja hän kulkee kuitenkin esteettömästi edestakaisin! Te nauratte – naurakaa, naurakaa kylliksenne, mutta hän tekee sen sittenkin – hän tekee sen sittenkin –"
Bliss oli tullut huoneeseen viimeisten sanojen aikana.
Nainen saattoi nähdä hänet tohtorin ohitse katsoessaan. Alan Wembury ei tullut seuranneeksi hänen katseensa suuntaa – mutta hän näki hänen kasvojensa kalpenevan, näki hänen menevän tajuttomaksi ja sieppasi vahvoille käsivarsilleen kaatuvan hennon vartalon.
XXVIII.
Mikään nainen ei ole täydellinen pyhimys eikä tänä valistuneena aikana aivan tietämätön pahuudesta, joka koskettaa jokaisen naisen ja miehen kyynärpäitä arkielämässä. Mary Lenley oli käynyt läpi kaikki ymmärtämyksen eri asteet, mitä tuli Maurice Meisteriin, alkaen lapsuudenkodista perinnöksi saadusta ehdottomasta luottamuksesta ja kehittyen vähäisempien säikähdysten ja yllätysten kautta selvästi arvioimaan miehen todellista luonnetta. Lapsellisessa innostuksessa miehestä maalattu kuva kalpeni vähitellen. Ja tämä ymmärtämys kasvatti hänessä suhteellisuuden tajua ja arvostelukykyä. Hän ei kauhistellut eikä ollut murheissaan, kun hänelle alkoi vähitellen kajastaa Gwenda Miltonin surullisen kohtalon todellinen merkitys. Kukaan ei puhunut hänelle selvin sanoin tuosta onnettomasta tytöstä. Hänen täytyi sovittaa yhteen pala palalta saamansa tiedot ja juorut sekä täyttää mielikuvituksellaan aukot.
Omituiseksi tosiseikaksi jäi, ettei hänellä ollut mielestään mitään vaaraa odotettavana Mauricen taholta. Hehän olivat olleet niin hyviä ystäviä; heidän aikaisempi tuttavuussuhteensa oli ollut niin erikoisen läheinen, ettei hän hetkeäkään aavistanutkaan Maurice Meisterin suonien alkavan sykkiä kiivaammin hänet nähdessään. Miehen tarjousta jättää yläkerroksen pieni huoneisto hänen käytettäväkseen hän oli oikeastaan pitänyt vain huomaavaisuutena vanhan ystävän taholta, ja hänen kieltonsa perustui suurimmaksi osaksi hänen vapauden ja riippumattomuuden rakkauteensa ja haluttomuuteen ottaa vastaan vieraanvaraisuutta, joka olisi voinut käydä vaivalloiseksi molemmille. Kaiken takana oli oikeastaan naisen vaistomainen pelko joutua liian suureen kiitollisuudenvelkaan yhdellekään miehelle. Kaksi päivää heidän Scotland Yardissa käyntinsä jälkeen hän näki aamulla saapuessaan toimeensa, kuinka työmiehet olivat panemassa paikoilleen uutta rautaristikkoa portaiden yläpuolella sijaitsevaan isoon ikkunaan.
"Vahvistetaan vain hieman tätä ikkunaa uusilla rautatangoilla, neiti", selitti eräs työmiehistä. "Toivottavasti emme häiritse teitä liian pahasti metelillämme."
Mary hymyili.
"Jos häiritsette, niin voinhan siirtyä töineni toiseen huoneeseen", sanoi hän.
Miksi nuo rautatangot ikkunoihin? Naapuristo oli tosin epämääräinen, mutta herra Meister ei ollut vielä koskaan tähän mennessä saanut kutsumattomia vieraita murtovarkaan hahmossa. Talossa ei ollut juuri mitään varastettavaa, vaikka Meisterin hopeat olivatkin erinomaisen hienoa vanhaa työtä. Hackitt ei väsynyt puhelemaan hopeaesineistä: ne lumosivat hänet.
"Joka kerta tätä kermakannua kiilloittaessani minä ansaitsen yhdeksän kuukautta", hän uskoi Marylle, ja vankilan muistuttaminen johti tytön ajatukset takaisin Scotland Yardiin.
"Kyllä, neiti", vastasi Sam hänen kysymykseensä, "tapasin poliisipäällikön – kivaa, ettei nuo pollarit kykene saamaan mitään selville turvautumatta meidän roistojen apuun!"
"Miksi hän kutsui teidät puheilleen, Hackitt?"
"No niin, neiti –", Sam epäröi, – "hän tahtoi tietää jotakin eräästä vanhasta ystävästäni, herrasmiehestä, jonka muinoin tunsin."
Hän ei halunnut kertoa Marylle sen enempää, ja tyttö oli ymmällään. Hän kysyi Meisterilta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, mitä entinen vanki tarkoitti, mutta tämäkin vastasi välttelevästi.
"Tekisitte viisaammin, rakas ystävä, ellette keskustelisi ollenkaan Hackittin kanssa", sanoi hän. "Mies on valehtelija ja häikäilemätön otus. Hän voisi sanoa mitä hyvänsä säikytelläkseen muita. Oletteko kuullut mitään Johnnystä?"
Hän pudisti päätään. Hän oli odottanut turhaan kirjettä samana aamuna ja tunsi voimakasta pettymystä.
"Mistä syystä annatte varustaa tuon ikkunan rautatangoilla, Maurice?"
"Pysyttämään ilkeät olennot ulkopuolella", vastasi hän lyhyesti. "Mielestäni on sopivampaa, että ne tulevat ovesta."
Pieni pila huvitti häntä itseään. Hänen koko olemuksestaan voi päätellä, että entistä kiihoitusainetta oli juuri käytetty.
"Täällä on hirveän yksinäistä iltaisin", jatkoi hän. "Näinköhän olette tarpeeksi selvillä, kuinka yksinäinen minä oikeastaan olen, Mary?"
"Miksette käy enemmän ulkona?" ehdotti tyttö.
Mies pudisti päätään.
"Mutta sitäpä en halua tehdä, varsinkaan juuri nyt", vastasi hän. "En olisi millänikään, jos saisin jonkun jäämään tänne iltaa viettämään. Itse asiassa, Mary rakas, en tahtoisi lörpötellä aina samasta asiasta, mutta olisin teille hyvin kiitollinen, jos suostuisitte viettämään edes muutaman illan täällä luonani."
Luultavasti hän arvasi etukäteen tytön vastauksen.
"Olen pahoillani, Maurice, mutta en tee sitä kernaasti", sanoi hän. "Tämä taitaa vaikuttaa hyvin kiittämättömältä, tiedän sen, kaiken jälkeen, mitä olette hyväkseni tehnyt, mutta ettekö huomaa itsekin, kuinka mahdotonta se on?"
Mies katsoi häneen tutkivasti painuneitten luomiensa alta, eikä ilmeisesti ottanut hänen kieltäytymistään vakavalta kannalta.
"Ettekö voisi tulla jonakin iltana tänne syömään illallista ja kokeilemaan minulla? Soitan teille ihmeellisimmät sonaatit, mitä säveltäjät ovat milloinkaan uneksineet! Minua ikävystyttää soittaa vain itselleni", jatkoi hän ehättäen tytön vastauksen edelle. "Ettekö satu todellakaan koskaan niin seurankipeälle tuulelle, että tulisitte tänne jonakin iltana?"
Oikeastaan ei löytynyt mitään järkevää syytä, miksei hän voisi tulla, ja Mary jäikin epäröimään.
"Voinhan ajatella asiaa", vastasi hän.
Samana iltana Meister sattui saamaan käsiteltäväkseen harvinaisen tapauksen, humalaisen autoilijan, joka oli pidätetty villin ajon vuoksi, ja Mary oli juuri lähtemäisillään kotiin illalla, kun Meister saapui hengästyneenä pidätetyn luota.
"Älkää menkö vielä, Mary", sanoi hän. "Teidän pitäisi kirjoittaa kirje tohtori Lomondille tuosta kurjasta miehestä. Lomond on todistanut hänet humalaiseksi, mutta minä aion toimittaa hänen oman lääkärinsä tutkimaan hänet, ja toivoisin vanhan skotlantilaisen olevan läsnä tutkimuksessa."
Hän saneli kirjeen, jonka Mary kirjoitti koneella ja toi hänelle allekirjoitettavaksi.
"Miten minä saan nyt tämän tohtori Lomondin asuntoon?" kysyi hän katsahtaen ylös. "Etteköhän te voisi ottaa sitä tehdäksenne? Hän asuu aivan teidän kotimatkanne varrella – Shardeloes Roadilla."
"Otan mielihyvällä toimittaakseni kirjeen perille", sanoi Mary hymyillen. "Tahtoisin kernaasti tavata tohtorin uudestaan."
"Uudestaan? Koska näitte hänet viimeksi?" kysyi Maurice nopeasti.
Mary kertoi hänelle heidän lyhyestä keskustelustaan Scotland Yardin ulkopuolella. Meister puri huultaan.
"Hän on ovela vanha paholainen", virkkoi hän miettivästi. "Minusta tuntuu, niinkuin hänellä olisi enemmän aivoja kuin koko Scotland Yardilla yhteensä. Hyvitelkää häntä aurinkoisimmalla hymyllänne, Mary: erikoisesti toivon saavani juuri tämän miehen vapautetuksi painavasta syytteestä. Hän on hyvin rikas, Blackheathissa asuva osakekauppias."
Mary ihmetteli itsekseen talosta lähtiessään, millä tavoin hänen aurinkoinen hymynsä kykenisi muuttamaan tohtorin laatimaa diagnoosia; vaistomaisesti hän osui oikeaan arvellessaan, ettei poliisilääkäri ollut kovinkaan herkkä ulkonaisille vaikutteille.
Tohtori Lomondin huoneet olivat pienessä ikävännäköisessä talossa jokseenkin ikävän kadun varrella, ja hänen soittoonsa vastaava taloudenhoitaja näytti ottaneen tohtorin hyvinvoinnin kokonaan omaan haltuunsa.
"Hän tuli juuri kotiin, neiti, enkä luule hänen haluavan tavata teitä."
Mutta Mary oli itsepäinen, mainitsi nimensä, ja nainen meni sisään, palatakseen välittömästi ohjaamaan häntä viktoriaaniseen vierashuoneeseen, missä tohtori istui äärimmäisen epämukavassa nojatuolissa, avattu kirja polvillaan ja terässankaiset lasit nenänpäässään.
"Kas niin, rakkaani", sanoi hän sulkien kirjansa ja kiiveten varovaisesti jaloilleen. "Mikä on hätänä?"
Mary ojensi hänelle kirjeen, hän avasi sen ja luki, samalla mutisten itsekseen pitkän rivin reunamuistutuksia, jotka eivät nähtävästi olleet tarkoitetut tytön kuultaviksi.
"Ahaa... Meisterilta... siltä laihalta lurjukselta... humalaisesta... sen arvasinkin! Humalassa hän oli ja humalassa pysyy, eivätkä kaikki Harley Streetin hienot tohtorit yhteensä saa häntä selväksi... Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!"
Hän taittoi kirjeen kokoon, pisti sen taskuunsa ja kiinnitti säteilevät silmänsä lasien ylitse tyttöön.
"Hän teki teistä lähetin, vai mitä? Ettekö halua istuutua, neiti Lenley?"
"Kiitos, tohtori", vastasi Mary, "mutta minun täytyy olla asunnossani näillä minuuteilla."
"Onko niin kiire? Ja olette oikein viisas nuori neiti, jos jäättekin asuntoonne."
Hän ei tietänyt itsekään, mikä sai hänet luottamaan tohtoriin: mutta joka tapauksessa hän melkein huomaamattaan oli jo puolitiessä kertomassa tarinaa murtovarkaudesta.
"Tarkastaja Bliss?" mietiskeli tohtori. "Vai hän siellä oli – niin, oikeastaan kuulinkin siitä. Alan Wembury kertoi minulle. Oikein herttainen poika muuten, neiti Lenley", lisäsi hän katsoen ovelasti puhutettavaansa. "Sanon teille jotakin. Ihmettelette, miksi Bliss tuli asuntoonne? En tiedä minäkään, en osaa sanoa sitä ainakaan täsmällisesti, mutta olen psykologi ja koetan punnita terveet mahdollisuudet ja eksentriset päähänpistot keskenään. Tämä on hebreaa teille, neiti Lenley, ja melkein samanlaista hebreaa minulle itsellenikin. Bliss meni huoneeseenne, koska hän luuli teillä olevan jotakin, mitä hän halusi kiihkeästi; ja kun poliisiupseeri tahtoo jotakin kiihkeästi, niin hän uskaltaa tavattomia. Oletteko kaivannut jotakin?"
Mary pudisti päätään.
"Ei mitään muuta kuin erästä kirjettä, joka ei ollut minun omaisuuttani. Rouva Milton oli unohtanut sen luokseni. Löysin sen ja pistin erääseen laatikkoon. Mitään muuta ei ollut kadonnut."
Tohtori siveli huonosti ajeltua leukaansa.
"Tiesikö tarkastaja Bliss kirjeen siellä olosta? Ja jos hän tiesi, niin pitikö mies sitä sen arvoisena, että kannatti panna niskansa alttiiksi sen hankkimiseksi? Ja jos hän löysi etsimänsä, niin mitä hän siitä keksi?"
Lomond pudisti päätään.
"Kaiken kaikkiaan, ihmeellisen pikku mysteerion olettekin saanut mietittäväksenne, nuori neiti."
Hän saattoi Maryn eteiseen ja jäi seisomaan ulko-ovelle huiskuttaakseen jäähyväiset, savukkeen rennosti roikkuessa valkoisten viiksien alta.
XXIX.
Maurice Meisterissa oli tapahtunut epämiellyttävä muutos Scotland Yardin matkan jälkeen: hän joi suunnattomasti; konjakkipullo ei koskaan kadonnut kauaksi hänen pöydältään. Hän näytti vanhalta ja sairaalta aamuisin; teki sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt – meni suureen huoneeseensa kohta aamiaisen syötyään ja istuutuen pianon ääreen soitteli tuntikausia Maryn suureksi kiusaksi. Tosin mies soitti hyvin, mestarin kosketuksella ja esittäen innoitetun taiteilijan tavoin. Joskus Marysta tuntui, että hän soitti sitä paremmin, mitä vahvemman annoksen huumausainetta hän oli ottanut. Tavallisesti hän istui pianon ääressä tuijottaen tyhjyyteen, kaikesta päättäen näkemättä ja kuulematta mitään. Hackitt tuli usein huoneeseen ja katsoi häneen halveksivasti irvistäen, puhellenkin väliin hänelle mitä sattui, vahvasti vakuutettuna, että miehen mieli vaelteli miljoonien vuosien päässä. Marykin sai odottaa kärsivällisesti tuntikausia, ennenkuin hänen onnistui houkutella mieheltä järkeviä vastauksia kysymyksiinsä.
Hän oli herkkä pelästymään, hypähti ylös pienimmästäkin äänestä, joutui vapisuttavan pakokauhun valtaan jokaisesta odottamattomasta ovellekoputuksesta. Hackitt, joka nukkui talossa, teki synkkiä vihjauksia yön tapahtumista. Kerran hän ylös tullessaan löysi Mauricen pöydän täynnä konjakkipulloja, yhtä lukuunottamatta kaikki tyhjinä. Kaksi päivää sen jälkeen, kun työmiehet olivat lähteneet talosta, Alan Wembury torkkuessaan Flanders Lanen päivystyshuoneessa ja odotellessaan erään vangin saapumista, jota hän oli lähettänyt miehensä noutamaan, kuuli puhelimen kellon kilinän. Päivystävä komissaari vastasi siihen.
"Teille, herra Wembury", sanoi komissaari, ja Alan yrittäen tarmokkaasti herätä otti kuulotorven apulaisensa kädestä.
Langan toisessa päässä oli Hackitt, ja hänen äänensä oli jännityksestä käheä.
"... En ymmärrä, mikä häntä riivaa. Hän on häärännyt kuin hullu kello kolmesta saakka tänä aamuna. Ettekö voisi tuoda lääkäriä häntä katsomaan, herra Wembury?"
"Mikä häntä sitten vaivaa?" kysyi Alan.
Pelästynyt mies langan toisessa päässä ei tahtonut lausua varmaa mielipidettä.
"En tiedä – hän on sulkeutunut lukon taakse makuuhuoneeseensa ja ulvoo ja kiljuu kuin mielipuoli."
"Tulen kohta", sanoi Alan ripustaen kuulotorven paikoilleen, kun samassa tohtori Lomond tuli koppiosastolta.
Hänet oli kutsuttu jo toisen kerran tänä yönä käsittelemään juoppohulluustapausta, ja hänen läsnäolonsa poliisiasemalla näin aikaisin aamusella oli suorastaan kohtalon säätämä. Muutamin sanoin Alan selosti hänelle Hackittin ilmoituksen.
"Saattaa olla juovutusjuomienkin syy, mutta ilmeisesti on jokin huumaava myrkky kyseessä", sanoi tohtori Lomond vetäen käsiinsä hitaasti pumpulikäsineitään. "Minä lähden mukaanne. Ehkä voin säästää teiltä oikeudellisen tutkimuksen!"
Mutta Alan oli viimeisten sanojen aikana ehtinyt jo melkein kadulle, ja tohtori Lomond sai juosta löntystää tavoittaakseen hänet.
Neljännestunnin kuluttua Wembury painoi mustan oven soittokelloa. Sen avasi vitkastelematta Hackitt, puettuna paitaan ja housuihin, hampaat kalisten, kasvoissaan täydellisen sekaantumisen ilme.
"Mitä uusia tapoja nämä ovat, Sam?" kysyi Wembury ankarasti. "Soittaa ilman muuta poliisiasemalle ja vaivata poliisilääkäriä? Miksette lähettänyt hakemaan Meisterin omaa lääkäriä?"
Hackittin mielestä kysymys oli erinomaisen typerä, mutta hän jätti sen sanomatta.
"En tietänyt, kuka hänen lääkärinsä onkaan, ja sitten hän kiljuu murhaa kuin syötävä – en käsittänyt mitä pirua olisin tehnyt hänen kanssaan."
"Menen ylös häntä katsomaan", virkkoi Lomond. "Missä on hänen huoneensa?"
Sam riensi avaamaan ovea.
"Tästä ylös, sir."
Lomond seurasi häntä, ja kohta hänen askeltensa ääni häipyi ylös portaita.
"Pelkäsitte kai joutuvanne epäluulon alaiseksi, jos hän sattuisi kuolemaan, vai kuinka?" kysyi Wembury. "Siinä on yksi kirjavan menneisyyden haittoja, Hackitt."
Hän otti pöydältä käteensä hopealautasen – Meisterilla oli hämmästyttävän kauniita hopeaesineitä. Sam oli kiinnostunut katselija.
"Se on aika painava, eikö olekin?" sanoi Sam ammattimiehen mielenkiinnolla. "Helppo saada kaupaksi. Mitä minä mahtaisin saada siitä?"
"Noin kolme vuotta", sanoi Alan kylmästi, ja herra Hackitt painoi silmänsä umpeen.
Samassa hän muisti, että hänellä oli ilmoitettavaakin.
"Kuulkaas, herra Wembury, mitä tekemistä Blissillä on teidän kalavesillänne?"
"Blissillä? Oletteko tosissanne, Sam?"
"Tässä jutussa minua ei juksauteta", sanoi Sam. "Hän on roikkunut näillä nurkilla siitä saakka, kun minä muutin tähän taloon."
"Miksi?"
"Ei aavistustakaan", tunnusti entinen valtion täysihoitolainen. "Löysin hänet piileskelemässä yläkerroksessa eilen."
"Tarkastaja Blissin?" Ällistys oli liian lievä sana kuvaamaan Wemburyn mielenliikkeitä sillä hetkellä.
"Minä sanoin hänelle: 'Mitä te oikeastaan teette täällä?'" selitti Sam tärkeänä.
Wembury pudisti päätään.
"Nyt te valehtelette", sanoi hän.
"Hyvä on", vastasi pettynyt Sam. "Kyllähän te kaikki osaatte vetää samaa nuottaa."
Lomondin askelet kuuluivat portaista, ja samassa hän ilmestyi itsekin huoneeseen.
"Onko hän kunnossa nyt, tohtori?" tiedusti Wembury.
"Meister? Ojaa, herra varjelkoon, kyllä. Siinä on poika! Meister? Kuuluu sitäpaitsi vanhaan englantilaiseen sukuun; taisi tulla salmen yli Vilhelm Valloittajan mukana – vaikka Valloittaja hävisikin sodan."
Lomond haisteli pöydällä olevaa lasikannua, ja Wembury nyökkäsi.
"Siinä on myrkky, joka tappaa hänet pikku hiljaa."
Lomond tuhahti taas nenäänsä.
"Tämä ei ole myrkkyä, vaan puhdasta skotlantilaista! Ei, hän tuntee parempia tapoja –", hän otti hyppysellisen nuuskaa kuvitellusta rasiasta. "Kokaiini, Wembury – kas, siinä on aine, joka tekee selvän Meisterista."
Hän katseli ympäri huonetta.
"Tämähän on merkillinen toimistohuone, Wembury."
"Niin on", sanoi Alan asiallisesti, "ja merkillisiä asioita on tässä huoneessa tapahtunut, ellen erehdy. Ovatko rautaristikot paikoillaan ikkunoissa, Sam?" hän kysyi Samilta, joka nyökkäsi myöntävästi.
"Kyllä, sir. Mikä on niiden tarkoituksena?"
"Kostajan pysyttäminen ulkopuolella!"
Sam Hackittin kasvot olivat kuin tutkielma.
"Kostajan!" läähätti hän. "Vai sitä varten niitä rustattiin? Hei! Nyt tämä puuha saa riittää minun puolestani. Minä ihmettelinkin, miksi ikkunoita vahvistettiin, ja miksi hän pyysi minun nukkumaan täällä."
"Ahaa – te pelkäätte Kostajaa, vai kuinka?" kysyi Lomond kiinnostuneena, ja Wembury puuttui puheeseen.
"Älkää olko hullu, Hackitt. Kaikki ovat aivan suunniltaan, kun Kostajan nimikin mainitaan."
"Minä en viettäisi enää täällä öitäni sadasta tuhannesta punnastakaan", puuskahti Sam tulisesti, ja tohtori tuhahti halveksivasti.
"Hurjan paljon rahaa mielestäni niin turhanaikaisesta palveluksesta", kuului hänen kuiva sivuhuomautuksensa. "Mielestäni voisitte poistua nyt hetkiseksi, herra Hackitt."
Hän sulki itse oven ällistyneen Samin jäljestä.
"Tulkaa nyt katsomaan Meisteria", sanoi hän, ja Alan seurasi vaivalloisesti liikkuvaa tohtoria portaita ylös.
"Kyllä hän on hengissä niinkuin pitääkin", sanoi Lomond jääden oviaukkoon seisomaan.
Meister makasi epäjärjestykseen joutuneella vuoteellaan hengittäen korisevasti, kasvot purppuranpunaisina, kädet lujasti kouristuen silkkiseen peitteeseen.
Arkipäiväisen ikävä loppu jutulle, josta lupasi sukeutua suuri murhenäytelmä, ajatteli Alan.
Ja samassa silmänräpäyksessä hänen sydäntään kouristi, ikäänkuin alitajunnallinen ääni olisi kuiskaillut hänelle peloittavia ennustuksia. Se saneli, että tämän ensimmäisen varoituksen nolo loppu oli vain alkua draamaan, johon ei kietoutuisi ainoastaan Maurice Meister, vaan myöskin tyttö, joka merkitsi hänelle enemmän kuin lapsuuden kodin tienoilla liehunut soma lapsukainen, paljon enemmän kuin hänen vangitsemansa miehen sisar, paljon enemmän kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa.
XXX.
Kerran tai pari seuraavan peräti ankaran työtunnin kuluessa hän kuuli Sam Hackittin hiipivät askelet portaissa, jopa näkikin kerran vilahdukselta miehen, kun tämä katosi öljytyn salaman nopeudella. Kello oli jo lähes seitsemän hänen alastullessaan. Sam, hyvin toimekkaan näköisenä vihreässä esiliinassaan, vesiämpäreineen ja pesuriepuineen, oli puhdistamassa ikkunoita, joka ei ollut aivan helppoa rautaristikoiden vuoksi.
"Kuinka hänen laitansa on, sir?" kysyi hän.
Alan ei vastannut. Hän seisoi salaperäisen oven luona, teljetyn oven, jota ei koskaan avattu ja josta ei päässyt minnekään.
"Minne tämä ovi vie?"
Sam Hackitt pudisti päätään. Sama kysymys oli kiusannut hänen mieltään, ja hän oli luvannut itselleen mielenkiintoisen tarkastusmatkan heti jäädessään yksin taloon jonakin iltana.
"En tiedä; en ole koskaan nähnyt sitä avoinna. Ehkä hän pitää sen takana rahojaan. Siinä on varmasti miljoonien arvoinen mies, herra Wembury."
Alan työnsi telkeet syrjään ja koetti ovea uudestaan. Se oli lukossa, ja hän katsahti taakseen.
"Eikö tähän löydy avainta?"
Sam epäröi. Hänellä oli varkaan luonnollinen toive esiintyä tyhmyrinä.
"Kyllä, siihen löytyy avain", sanoi hän vihdoin, sillä hänen vastustamaton tiedonhalunsa voitti halun esiintyä viattomuuden maineessa. "Se riippuu takan yläpuolella. Satun tietämään sen, koska –"
"Koska olette koettanut sitä", sanoi Alan kuivasti, ja Sam pani siihen niin kiivaan vastalauseen, että hän arvasi suunnitelman, mikä se sitten lienee ollutkin, vielä odottavan täytäntöönpanoaan.
Alan käveli yläkerrokseen vievän oven luo ja kuunteli: hän luuli kuulevansa Meisterin puhuvan. Lomondin viimeinkin palatessa Alan oli jo aika lailla väsynyt valvomiseen, jonka hän tiesi tarpeettomaksi. Jos hän olisi tunnustanut totuuden itselleen, niin hän olisi myöntänyt odottavansa Mary Lenleyn tapaamista.
Lomond aiheutti hänelle hiukan huolta. Tämä rikoksia selvittävä innostunut harrastelija näytti joutuneen Cora Annin lumousvoiman vangiksi. Hän oli nähnyt heidät kahdesti yhdessä ja oli esittänyt arvelunsa.
"Hän on vaarallinen nainen, tohtori."
"Ja minä olen hirveän vaarallinen mies", sanoi Lomond. "Pidän hänestä – säälin tuota hentoa olento parkaa. En voi auttaa, se on minun pieni helmasyntini – naisten säälitteleminen."
"Varokaa, ettette vaan saa aihetta säälitellä itseänne eräänä kauniina päivänä!" virkkoi Wembury rauhallisesti, ja tohtori hihitti.
"Häh? Mitä tämä tahtoo sanoa? Varoitus nuorille poikasille?" kysyi hän ja vaihtoi äkkiä puheenaihetta.
Wembury seisoskeli talon edessä poliisilääkärin palatessa.
"Menen ylös katsomaan tuota poika parkaa", sanoi hän ivallisesti. "Odotatteko jotakuta?"
"Kyllä – en. Odottelen erästä konstaapeliani", sanoi Alan, ja tohtori irvisteli itsekseen – hänen oli viimeinkin onnistunut saada poliisiupseeri punastumaan.
Meister nukkui hänen kurkistaessaan sisään, ja hän palasi alakerrokseen tarkastelemaan lähemmin huonetta, joka hoiti samalla kertaa toimiston ja salongin virkaa Meisterin talossa.
Sam tuli sisään ja seurasi kiinnostuneena tohtorin tutkimista.
"Näin Wemburyn seisoskelevan ulkopuolella", sanoi hän luokkansa kevyellä tutunomaisuudella. "Hän taitaa odotella neiti Lenleyn saapumista."
Tohtori katsahti taakseen.
"Kuka on neiti Lenley?"
"Hm – hän on kirjoituskone", vastasi Sam, ja tohtorin kulmakarvat kohosivat.
"Kirjoituskone? Niilläkin on siis sukupuoli, vai kuinka? Mikä herttainen ajatus!" Hän nosti koneen peitettä. "Mikä tämä on – koiras vai naaras?"
"Minä puhun nyt nuoresta neidistä, sir – neidistä, joka työskentelee sillä", selitti kärsivällinen Sam.
"Ahaa, siis konekirjoittajatar! Kuka hän on?"
Lomond oli kiinnostunut.
"Totta, totta! Hän on siis vankilassa istuvan miehen sisar?"
"Kyllä, sir – Johnny Lenleyn sisar. Sai kolme kokonaista helminauhan näpistämisestä."
"Varas, niinkö?" Hän käveli pianon luo ja avasi sen.
"Herrasmies-varas", selitti Sam.
"Soittaako neitonen tätä?" tohtori tapaili kieliä pehmeästi.
"Ei, sir – mutta kyllä mies."
"Meister?" Lomond rypisti otsaansa. "Ahaa, olenpa taitanut kuulla siitä ennenkin."
"Kun hän on tarpeeksi tokkurassa", selitti Sam. "Ei kuule mitään! Ei näe mitään. Hän tekee välisti vilunväreet selkäpiihini."
"Musikaalinen? Paha juttu."
"Kyllähän se ukko vain soittelee", sanoi Sam hienokseltaan halveksien klassikoita. "Tykkään kyllä itsekin oikeastaan musiikista, mutta ne hänen soittamansa kappaleet –." Hän esitti kaamean mukaelman Chopinin nocturnesta –. "Mätää, siitä voi tulla melkein huonovointiseksi!"
Ulko-oven kello kutsui puheliaan miehen pois huoneesta, ja tohtori Lomond jatkoi huoneen tarkastelemista, istuen pianotuolilla kädet syvällä taskussa. Siinä hänen mietiskellessään sattui omituinen tapaus. Oven yläpuolelta välähti äkkiä punainen valo kamaraan kätketystä lampusta. Se oli merkkivalo – keneltä? Hänen tuijottaessaan valoon se sammui. Lomond meni varpaisillaan ovelle ja kuunteli. Hän ei kuullut mitään erikoista.
Juuri silloin Hackitt palasi kädessään puoli tusinaa kirjeitä.
"Posti –", aloitti hän ja huomasi samassa tohtori Lomondin ilmeen.
"Hackitt", virkkoi tohtori hiljaa, "asuuko tässä talossa ketään muuta kuin te ja Meister?"
Mies tarkasteli häntä epäluuloisesti.
"Ei sieluakaan. Vanha keittäjätär on sairaana."
"Kuka valmistaa Meisterin aamiaisen?"
"Minä", nyökkäsi Sam. "Siihen kuuluu keksi ja korkkiruuvi!"
Lomond katsoi kattoon.
"Mitä on tuolla ylhäällä?"
"Romuhuone." Hackittin levottomuus kasvoi. "Mitä on tekeillä, tohtori?"
Lomond pudisti päätään.
"Ajattelin – en oikeastaan mitään."
"Huh – olitte vähällä puhaltaa minut nurin, tohtori! Haluatteko nähdä romuhuoneen?"
Lomond nyökkäsi ja seurasi miestä portaita ylös, Meisterin huoneen ohitse likaiseen pieneen huoneeseen, joka oli täynnä vanhoja huonekaluja. Hän oli tuskin ehtinyt pois toimistosta, kun Wembury tuli sisään Mary Lenleyn seurassa.
"Annoit minulle liikoja etuoikeuksia, Alan", hymyili tyttö. "Luultavasti minun ei pitäisi käyttää etunimeäsi, kun olet virantoimituksessa. Minun pitäisi kai kutsua sinua tarkastaja Wemburyksi?"
"Olen pahoillani, ellet kutsu minua Alaniksi aina. Minulta kyllä vaatii pientä ponnistusta Mary-nimen käyttäminen. Älä unohda koskaan, että minut kasvatettiin puhumaan aina neiti Marysta ja nostamaan lakkia isällesi!"
Mary huokasi.
"Eikö kaikki ole kummallista – kaikki tyynni?"
"Kyllä – peräti ihmeellistä." Hän katseli tyttöä tämän riisuessa hattuaan ja vaippaansa. "Ihmiset eivät uskoisi sitä, jos pistäisit sen kirjaan. Kuuluisat Lenleyt Lenleyn kartanosta ja Wemburyt puutarhurin mökistä!"
Mary nauroi ääneen hänen mietelmilleen.
"Älä ole tylsä. Taivas, millainen kasa kirjeitä!"
Ainoastaan yksi niistä kiinnosti häntä: osoite oli kirjoitettu lyijykynällä Maurice Meisterin siloisella käsialalla. Ilmeisesti sen sisällys oli niin valtavan kiinnostavaa, että hän unohti Alan Wemburyn läsnäolon. Tämä näki punerruksen ryntäävän tytön kalpeisiin poskiin ja uuden valon syttyvän hänen silmiinsä, ja hänen sydämensä kävi raskaaksi. Hän ei voinut tietää, että Meister oli uudistanut illalliskutsunsa, ja että väri Maryn poskilla oli suuttumuksen punaa.
"Mary", sanoi hän toisen kerran, "ettekö kuuntele minua ollenkaan?"
Tyttö katsahti kirjeestä.
"Kyllä."
Kuinka hänen pitäisi varoittaa tyttöä? Koko aamun hän oli pohtinut aivoissaan tätä vaikeinta ongelmaansa.
"Onko täällä kaikki asiat niinkuin pitääkin?" tiedusti hän hämillään.
"Mitä tarkoitat?" kysyi Mary.
"Tarkoitan – no niin, Meisterin maine ei ole kaikkein parhaimpia. Tietääkö veljesi, että olet täällä työssä?"
Tyttö pudisti päätään ja varjo levisi hänen kasvoilleen.
"Ei – en tahtonut tehdä hänen mieltään levottomaksi siitä kertomalla. Johnny on väliin niin merkillinen, myöskin kirjeissään."
Alan veti syvän henkäyksen.
"Mary, tiedäthän, mistä löydät minut aina?"
"Kyllä, Alan, sanoithan sen jo kerran minulle." Hän oli hämmästynyt.
"No niin – hm – tuota, eihän sitä koskaan tiedä etukäteen, mihin pikku vaikeuksiin ja pulmiin saattaa joutua. Tahtoisin sinun – minusta olisi hauskaa, jos – tuota, olisin tyytyväinen tietäessäni, että jos sattuu jotakin ikävää –" Hän mutisi lopuksi jotakin käsittämätöntä.
"Ikävää?"
Mary ihmetteli itsekseen, arvasiko Alan. Ajatus kauhistutti häntä.
"Ja jos sinä satut joutumaan – tuota, pulaan", Alan jatkoi epätoivon uljuudella, "ymmärräthän tarkoitukseni? No hyvä, jos joku – kuinka minä nyt lausuisin ajatukseni?... Jos joku on mielestäsi kiusallinen, niin toivoisin sinun tulevan minun luokseni. Lupaatko sen?"
Maryn huulet värähtelivät.
"Alan, nyt sinä olet liikatunteellinen!"
"Olen pahoillani."
Alanin ehdittyä oven luo sanoi tyttö hänen nimensä.
"Sinä taidat olla oikeastaan hyvin kultainen, etkö olekin?" sanoi hän hiljaa.
"En, omasta mielestäni olen kirottu hullu!" Alan puuskahti kiivaasti ja paukahdutti oven jäljestään kiinni.
Mary jäi pöydän ääreen miettimään; hänellä oli epämääräinen tunne, etteivät kaikki asiat olleet hyvin; että Maurice Meisterin tavanmukaisen ystävällisyyden takana piili jotakin synkkää, jotakin ilkeää. Kunpa Johnny olisi ollut edes vapaalla jalalla – Johnny, joka olisi uhrannut vaikka henkensä hänen puolestaan.
XXXI.
Meisterin taloon johti tie, jonka tunsi ainoastaan kolme ihmistä, ja yksi niistä – toivoi Maurice – oli kuollut. Toinen oli epäämättä vankilassa, sillä John Lenley oli saanut yllätyksellä tietoonsa asianajajan salaisuuden. Meisterin alue oli aikoinaan ulottunut liejuisen sivukanavan reunalle saakka, ja nytkin oli siellä pieni sokkeloinen varastorakennus melkein villinä kasvavaan ruohoon uponneena, joka kuului Meisterin maapalstaan, vaikka sen erottikin Flanders Roadin puoleisesta talosta matala rakennusrykelmä ja kiemurtelevat käytävät.
Kyseessäolevana aamuna kanavan rantaa käveli nuori mies, joka pysähtyi vastapäätä tehdasta ja katsottuaan ensin ympärilleen, tarkasteliko joku hänen puuhiaan, sovitti ravistuneeseen oveen avaimen ja astui törkyiselle maaperälle. Eräässä nurkassa oli pieni tiilirakennus, joka näytti varastohuoneelta, ja sama avain, joka oli avannut ulkoportin, sopi tämänkin oveen; vieras pujahti sisään, lukitsi oven jäljestään ja alkoi laskeutua vääntyneitä kaideportaita, jotka olivat ilmestyneet siihen vasta aivan viimeisinä vuosina.
Tikkaiden alapäässä oli tiilistä muurattu käytävä, tarpeeksi korkea, jotta lyhyt mies saattoi kävellä siinä mukavasti, mutta tämänkertainen vieras oli pakotettu kulkemaan kumarassa. Permanto oli siistitty roskista, ja pimeydestä huolimatta tulija löysi vaivattomasti muutamia askelia kuljettuaan pienen syvennyksen, jossa Meister piti omaa käyttöään varten neljää sähkölamppua. Asianajaja oli äskettäin omakätisesti lakaissut käytävän.
Hän odotti ja toivoi herkullisen vierailijan tulevan hyvin pian käyttämään tätä tietä, saadakseen taloa vartioivien miesten tarkkaavaisuuden vältetyksi, ja hän oli itse opastanut Mary Lenleyn käytävän kautta, johon ei liittynyt mitään tavallisten maanalaisten käytävien peloittavaisuuksista.
Vieras tulija jatkoi matkaansa valaisten taskulampulla eteenpäin. Kolmen minuutin kävelyn jälkeen holvi kääntyi äkkiä vasemmalle ja päättyi vihdoin kellarin tapaiseen, josta matolla peitetyt portaat veivät ylöspäin. Vieras asteli varovaisesti ja melua pitämättä portaita ylös. Puolitiessä hän tunsi peräänantavan portaan ja irvisti. Siinä hän tiesi olevan pneumaattisen laitteen, joka sytytti varoituslampun Meisterin huoneessa. Hän ihmetteli itsekseen, kuka mahtoi olla lakimiehen luona juuri nyt, ja oliko tämä sattunut huomaamaan häneltä unohtuneen merkkilampun syttymisen.
Hän saapui pitkän laudoituksen luo ja jäi kuuntelemaan. Hän erotti selvään kaksi ääntä: Meisterin ja – Mary Lenleyn. Hänen otsansa meni vakoihin. Maryko täällä? Hän luuli tytön heittäneen työnsä. Vieden korvansa aivan kiinni laudoitukseen hän kuunteli.
"... rakkaani", puhui Meister juuri, "te olette erinomainen – ihastuttava. Kun näkee sormenne liikkuvan tuon vanhan rapistuneen kirjoituskoneen koskettimilla, niin ei voi olla ajattelematta perhosta, joka liitelee kukasta kukkaan."
"Tehän olette hullunkurinen, Maurice!" sanoi Mary.
Sitten seurasi muutamia viivähteleviä sointuja Meisterin istuuduttua pianon ääreen. Taas kuului Maryn ääni, ja sen jälkeen pientä ottelun kahinaa.
Meister tarttui tytön olkapäihin ja oli vetämässä häntä puoleensa, kun hän huomasi katsoessaan tytön olkapään ylitse oudon käden ilmestyvän salaoven nurkasta.
Muuta ei Meister ennättänytkään nähdä, kun hän jo seuraavassa silmänräpäyksessä päästäen kauhun kiljahduksen pakeni suin päin huoneesta jättäen tytön yksin.
Tämä seisoi kuin paikalleen naulittuna, pelosta jähmettyneenä. Käsi hiipi pitkin seinää yhä kauemmaksi, kunnes laudoitus kääntyi ja nuori mies astui huoneeseen.
"Johnny!"
Seuraavassa hetkessä Mary Lenley nyyhkytti veljensä sylissä.
XXXII.
Siinä oli todellakin Johnny Lenley!
"Kultaseni – miksi et ilmoittanut minulle mitään takaisintulostasi?... Tämähän on ihmeellinen yllätys! Mutta minähän kirjoitin sinulle vasta tänä aamuna!"
Johnny työnsi hänet askelen päähän ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Mary, mitä sinä teet täällä Meisterin toimistossa?" kysyi hän rauhallisesti, ja jokin hänen äänessään värisytti tyttöä.
"Minä teen hänen töitään", vastasi Mary. "Tiesithän siitä, ennenkuin – ennenkuin lähdit pois, Johnny." Ja sitten hänen kätensä hyväilivät taas nuorukaisen kasvoja. "Ihmeellistä saada taas nähdä sinua – ihmeellistä! Annahan, kun oikein katson sinua. Poika parka, sinulla taisi olla kovat ajat?"
Tarkkaavaisen ja syvästi kiinnostuneen Hackittin mielestä, joka oli liikoja meluamatta livahtanut huoneeseen, ja jolle tunnekysymykset olivat heikko kohta, tämä oli tarpeeton kysymys.
"Ei niinkään kovat, kuin olisivat voineet olla", virkkoi Johnny huolettomasti ja jatkoi sitten: "Miksi jatkoit ollenkaan työskentelemistäsi? Jätin rahaa Mauricelle ja sanoin hänelle, etten kernaasti salli sinun tekevän enää mitään työtä kenellekään. Nämä olivat viimeiset sanani hänelle Old Baileyssa."
Hackitt nuolaisi huuliaan kärsimättömästi.
"Jätitte rahaa Meisterille? Olette hullu!"
Mutta Lenley ei kuullut.
"Eikö hän antanut sinulle lupaa lähteä?" kysyi Johnny, ja hänen vihansa alkoi kuohua ajatuksesta.
"Ei, Johnny, en ole tietänyt edes mitään teidän sopimuksestanne."
Veli nyökkäsi.
"Hyvä on", sanoi hän ykskantaan.
"Ethän ole suuttunut minuun, Johnny?" Tyttö kohotti kyyneleiset silmänsä häneen. "En jaksa uskoa, että todellakin olet siinä. Enhän osannut odottaa sinua vielä pitkiin, pitkiin aikoihin."
"Tuomioni peruutettiin", sanoi Lenley. "Puolihullu vanki hyökkäsi vankilanpäällikön kimppuun ja minä pelastin hänet joutumasta muhennokseksi. En osannut aavistaakaan, että viranomaiset tekisivät muuta sen johdosta kuin korkeintaan pyyhkisivät muutaman päivän rangaistuksestani. Eilen päivällisaikaan päällikkö lähetti minua hakemaan ja ilmoitti, että pääsen heti ehdonalaiseen vapauteen."
Taas herra Hackitt ilmaisi syvää epätoivoa. Johnny Lenleyn menettelytavat eivät olleet koskaan vastanneet täysin ammattimaisia vaatimuksia, ja siinä hän nyt myönsi vähääkään häpeämättä pelastaneensa luonnollisen vihamiehensä hengen!
Tytön kädet lepäsivät veljen olkapäillä, ja hänen vakavat silmänsä etsivät toisen katsetta.
"Ja nyt olet lujasti päättänyt lopettaa koko tuon inhoittavan elämän, eikö totta?" kysyi hän matalalla äänellä. "Menemme asumaan jonnekin Lontoon ulkopuolelle. Puhuin jo siitä Mauricelle. Hän sanoi tahtovansa auttaa sinua alkamaan kunnon elämää. Johnny, et olisi koskaan saanutkaan tuota kauheata rangaistusta, jos olisit seurannut hänen neuvojaan."
Johnny Lenley puri huultaan.
"Sanoiko Meister sinulle niin?" kysyi hän hitaasti. "Mary, oletko rakastunut Mauriceen?"
Tyttö jäykistyi, ja Johnny käsitti väärin hänen loukkaantumisensa hämmennykseksi.
"Rakastatko häntä?"
"Hän on ollut hyvin ystävällinen", sanoi Mary viileästi. Hän ponnisteli ankarasti löytääkseen edes jonkin suotuisan ominaisuuden Meisterista.
"Huomaan sen, rakas", Johnny nyökkäsi, "mutta millä tavalla hän on osoittanut ystävällisyyttään?" Mutta nähdessään tytön pahastumisen hän tarttui hentoihin olkapäihin ja pudisti häntä hellästi. Kovat piirteet pehmenivät ja harmaisiin, syvälle uponneisiin silmiin ilmestyi entinen äidiltä peritty katse, jota Mary oli aina rakastanut hänessä. "Missään tapauksessa et saa enää jatkaa työtäsi."
"Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä heti työhön", nauroi Mary, mutta tunsi samalla ahdistusta kurkussaan. "Ja sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen... jos haluat tavata Mauricea, niin luullakseni hän ilmestyy kohta alas – taisit säikyttää häntä."
Hän seurasi silmillään tyttöä tämän palatessa pöytänsä ääreen; sitten hän tavoitti Hackittin katseen ja viskasi niskojaan.
"Sam, mitä tämä juttu oikein merkitsee?"
Herra Hackitt kohautti avuttomasti olkapäitään.
"Olen oleillut täällä vasta muutamia päiviä. Tehän olette maailmanmies, Johnny. Oletteko koskaan nähnyt tiikerin olevan ystävällinen nyljetylle kaniinille? Sen enempää en tiedä asiasta."
Lenley nyökkäsi.
"Niinkö?" virkkoi hän.
Hän oli tullut suoraa päätä asianajajan luo selvittääkseen vanhat velat ja lopettaakseen epäedullisen yhtiökumppanuuden. Eikä sen jälkeen Lontoon enemmän kuin Flanders Lanen löyhkän ja pinttyneen likaisuuden pitänyt tuntea häntä enää; hän tahtoi etsiä itselleen uudet työmaat, missä hampaisiin saakka asestetut vartijat eivät olisi hänen työtään valvomassa, ja missä rauha ja mukavuus lisääntyisi vuosi vuodelta hänen päiviensä loppuun saakka. Hän seisoi oven luona puhellen Samin kera, kysellen häneltä, epäilemättä hetkeäkään, mikä olisi Meisterin "ystävällisyyden" lopputulos. Ja sitten asianajaja tuli huoneeseen. Hänen silmänsä tähtäsivät ainoastaan tyttöä ja tämän hoikkien sormien vikkelää leikkiä koskettimilla. Hän kiersi tytön luokse ja laski kätensä tämän olkapäille.
"Rakas ystävä, suokaa minulle anteeksi! Hermoni ovat aivan kamalassa kunnossa kuvitellessani kaikenlaisia ihmeellisiä asioita."
"Maurice!"
Asianajaja pyörähti ympäri ja värit hänen kasvoissaan vaihtelivat nopeasti.
"Sinä!" kähisi hän. "Vapaana!... Minä luulin..."
Johnny Lenley hymyili halveksivasti.
"Noin kaksi vuotta liian aikaisin, vai mitä? Olen pahoillani tuottaessani sinulle pettymystä, mutta ihmeitä tapahtuu, jopa vankilassakin – ja minä edustan sellaista."
Suunnattomalla ponnistuksella asianajaja saavutti jälleen tasapainonsa ja entisen julkean minänsä.
"Parahin veikko", – hän tarjosi vavahtelevaa kättään, mutta Lenley ei ilmeisesti huomannut sitä –, "istuhan sentään, ole hyvä! Sepä oli todellakin hämmästyttävä tapahtuma! Sinä siis olitkin laudoituksen takana... Hackitt, antakaa herra Lenleylle lasi... tarjoilupöydällä on juomaa... kas niin, tämäpä oli virkistävä näky kipeille silmille!"
Hackitt tarjosi juotavaa, mutta Johnny pudisti päätään.
"Halusin tavata sinua, Maurice." Hän katsahti merkitsevästi Maryyn, ja tämä nousi sekä poistui huoneesta.
"Kuinka onnistuit pujahtamaan sieltä?" Meister kysyi kaataen itselleen aina käsilläolevasta pullosta.
"Rangaistusaikani loppuosa pyyhkäistiin pois", sanoi Lenley lyhyesti: "Luulin sinun lukeneen siitä."
Asianajajan otsa meni ryppyihin.
"Ahaa! Sinäkö siis olit lurjus, joka pelasti vankilan päällikön hengen? Muistelen lukeneeni siitä – uljas poika!"
Hän yritti vähitellen päästä tilanteen herraksi. Moni muukin mies oli hyökännyt raivosta kuohuen tähän toimistoon, latonut uhkauksia virtanaan hänen pöytänsä ylitse ja jättänyt hänet lopuksi koskemattomaksi.
"Miksi annoit Maryn jatkaa työtään täällä?"
Meister kohautti olkapäitään.
"Siksi, parahin veikko, etten voi harjoittaa hyväntekeväisyyttä", vastasi hän häikäilemättömästi.
"Jätin sinulle runsaasti puolet neljästäsadasta punnasta", Lenleyn ääni oli luja ja taipumaton sovitteluun, "ensimmäisistä varkauksistani saaduista rahoista."
"Sinun asiaasi puolustettiin hyvin oikeudessa, vai kuinka?"
"Tunnen taksat", virkkoi Lenley tyynesti. "Sen korjattuasi piti jäljelle jäädä sangen suuri osa neljästäsadasta. Miksi pidätit sen itselläsi?"
Asianajaja istahti uudelleen entiseen tuoliinsa, sytytti sikarin eikä virkkanut mitään, ennenkuin tulitikku oli vähällä polttaa hänen sormenpäänsä.
"No niin, voinhan kertoa sinulle. Olin huolissani hänen puolestaan. Pidän sinusta, Johnny; olen aina ollut kiinnostunut sinusta ja perheestäsi. Ja silloin tulin ajatelleeksi, ettei nuorella tytöllä ilman työtä ja asuen yksin ole kovinkaan hyvä olla. Ajattelin tekeväni sekä sinulle että hänelle paremman palveluksen pitäessäni häntä jonkinmoisessa puuhassa – ettei jäisi aikaa turhiin ajatuksiin, ymmärräthän, vanha veikko? Otin niinkuin pitääkseni isällistä huolta lapsukaisesta."
Hän kohtasi tutkivat silmät ja laski oman katseensa nopeasti.
"Pidä vain isälliset jaarittelut sisässäsi, kun keskustelet hänen kanssaan. Toivottavasti suostut siihen, Maurice?"
Sanat risteilivät kylminä kuin säilänterät.
"Mutta veli hyvä!" vastusti toinen.
"Kuuntele, ole hyvä!" jatkoi Lenley. "Tunnen sinut sangen hyvin; olen tuntenut jo pitkän ajan, sekä maineelta että henkilökohtaisen kosketuksen kautta. Tiedän jokseenkin tarkkaan, kuinka paljon asiaa on sinun isällisessä lörpöttelyssäsi. Jos olet ruvennut nyt järjestelemään samantapaisia konnantöitä kuin Gwenda Miltoniin nähden, niin suostun mielelläni viimeiseen aamuvarhaiseen kävelyyn sinun tähtesi!"
Meisterin pää kohosi nykäyksellä.
"Mitä?" ärähti hän.
"Vankikopista hirsipuuhun", jatkoi Lenley. "Ja kierränkin narun kaulaani ilomielin. Toivottavasti et käsitä minua väärin?"
XXXIII.
Asianajaja nousi hitaasti jaloilleen. Olipa muuten millainen hyvänsä, Maurice Meister ei ollut pelkuri joutuessaan kohtaamaan todellisia vaaroja.
"Vai niin, sinä suostut pieneen aamukävelyyn minun vuokseni?" toisti hän pilkallisesti äännähtäen. "Mikä koristeellinen tapa määritellä asioita! Mutta minun vuokseni et tule sitä marssimaan. Aion lukea uutisen siitä vuoteessani."
Hän laahusti huolettomasti pianon luo ja istuutui sen ääreen antaen sormiensa juosta nopeasti kieliä pitkin. Sävelistä alkoi hiljalleen sukeutua "Kasakan kuolema" – surullinen, sydäntä repivä laulu, jota Maurice Meister rakasti.
"Luen aina sellaiset selostukset vuoteessa", jatkoi hän puhuen musiikille; "ne rauhoittavat minua. Käytkö koskaan elokuvissa, Johnny?"
'Tuomittu mies vietti levottoman yön ja tuskin koskettikaan
aamiaistaan. Hän asteli tanakoin askelin hirttopaikalle eikä
puhunut sanaakaan. Surkea loppu elämälle, joka oli alkanut
niin lupaavasti.'"Hirtetyt miehet ovat erikoisen rumia."
"Niinkuin kuulit, Maurice – ei mitään konnankoukkuja, muuten nitistän sinut ennenkuin Kostaja ehtii puolustaa oikeuksiaan." Johnnyn ääni vapisi pidätetystä kiihkosta.
"Kostaja!" Meister nauroi täyttä kurkkua. "Uskotko sinäkin samaan haihatteluun? Erinomaisen huvittavaa!"
Koskettimista kumpuili nyt "Ma lemmin sua."
"Kostaja! Minä istun tässä, elossa ja vapaana, mutta Kostaja – missä on hän? Tästähän tuli melkein runoa! Kuolleena Sydneyn sataman pohjamudassa... tahi piileilemässä jossakin epämiellyttävän kuumassa pikkukaupungissa tahi yölepakkojen seurassa viidakoissa – kuin takaa-ajettu koira!"
Hänen takanaan ristikolla varustetun ikkunan toisella puolella seisoi mies tuijottaen huoneeseen – parrakkaat kasvot olivat painetut ruutuun.
"Kostaja on Lontoossa, ja sinä tiedät sen", sanoi Lenley. "Ja luoja tietää, miten lähellä sinua hän oikeastaan hiiviskelee!"
Urkkija katosi äkkiä, aivankuin olisi kuullut viimeiset sanat. Mutta tällä hetkellä Kostaja ei merkinnyt Maurice Meisterille mitään. Musiikki huumasi hänet, vei mukanaan epätodellisuuden maailmaan.
"Eikö tämä ole ihanaa?" huokasi hän. "Onko maailmassa yhtään naista, joka voi sytyttää miehen sielun ja sydämen liekkiin niinkuin tämä – onko mestarin yhdenkään jumalallisen soinnun arvoista naista?"
"Oliko Gwenda Milton?" ärähti Lenley.
Soitto sammui vihlovaan epäsointuun, ja Meister hyppäsi tuoliltaan sokean raivon vallassa.
"Gwenda Milton saa mennä helvettiin, ja Gwenda Miltonin veli samoin, kuolleena tai elävänä!" mylvi hän. "Älä mainitse hänen nimeään minun kuulteni!"
Hän tempasi pianon reunalle asettamansa viskylasin ja tyhjensi yhdellä siemauksella.
"Luuletko hänen painavan minun omaatuntoani – ei ole totta! Sen enempää kuin sinä tai kukaan muukaan heikko vikisevä hullu, halkeamaisillaan itsesäälistä. Sinua ei vaivaa mikään muu, poikaseni – säälittelet itseäsi! Itket omaa kurjuuttasi. Turhamaisuutesi makea kerma tuli kovin happameksi!"
Äkkiä hänen äänensävynsä muuttui.
"Ah! Miksi sinä ärsytät minua? Miksi heittäydyt niin kirotun arkipäiväiseksi? En minä halua riidellä kanssasi, rakas Johnny. Mitä sinä nyt sitten oikeastaan tahdot?"
Vastauksen sijasta vierailija otti taskustaan pienen käärön ja avasi sen kirjoituspöydälle. Puuvillan sisästä ilmestyi pieni jalokivillä koristettu rannerengas.
"En tiedä, kuinka paljon minulla on saatavaa; tämä lisää kuitenkin osuuttani hiukan."
Meister otti rannerenkaan ja vei kimaltelevan korun valoon.
"Ahaa, tässähän onkin puuttuva rannerengas – ihmettelin, minne sinä sen sotkit."
"Kävin noutamassa sen tänne tullessani: olin jättänyt koristeen erään ystäväni huostaan. Tässä on kaikki, mitä minulle jäi kolmesta vuodesta", sanoi hän katkerasti. "Kolme ryöstöä, ja yhdestä ainoasta sain hivenen etua!"
Maurice siveli miettien ylähuultaan.
"Ajattelet nähtävästi toista yritystäsi: Camden Crescentin pikkujuttua?"
"En halua puhua siitä sanaakaan", virkkoi Johnny kärsimättömästi. "Se leikki saa loppua tähän. Vankila paransi minut. Joka tapauksessa, mitä tulee Camden Crescentin juttuun, niin mies, jonka lähetit auttamaan minua, katosi ja vei mennessään koko saaliin. Itsehän sen kerroit."
Samassa sekunnissa Meisterin mielessä sukeutui uusi suunnitelma.
"Valehtelin sinulle", virkkoi hän verkalleen jatkaen sitten luottavaisemmassa sävyssä: "Ystävämme ei vienyt sitä koskaan mukanaan."
"Mitä?"
"Hän piiloitti sen. Hän kertoi sen minulle, ennenkuin toimitin hänet matkalle Etelä-Afrikaan. Camden Crescentissä, missä murto toimitettiin, oli eräs tyhjä talo – se on siellä vieläkin. En viitsinyt kertoa sinulle aikaisemmin, koska en tahtonut sekaantua juttuun juuri Darnleighin metakan jälkeen. Olisin kyllä saanut vaikka kymmenen miestä hakemaan saalista, mutta en luottanut heihin yhteenkään."
Lenleyn kasvot ilmaisivat epäröintiä; heikkopiirteinen suu veltostui.
"Antaa roskan jäädä sinne", sanoi hän, mutta hänen sävynsä ei ollut kovinkaan vakuuttava.
Meister nauroi. Tämä olikin ensimmäinen väärentämätön nauru, mihin kulunut päivä oli antanut aihetta.
"Oletko hullu", sanoi hän halveksivasti. "Olet palvellut aikasi, ja mitä hyvää sinulle siitä jäi? Tämä!" Hän nosti korua. "Jos annan sinulle siitä kaksikymmentä puntaa, niin varastan itseltäni. Siellä on tallessa kahdeksan tuhannen punnan arvosta hyvää tavaraa – ja kaikki oikeastaan sinulle kuuluvaa. Itse asiassa, Johnny", hänen äänensä oli pehmeä ja kehoitteleva, "olethan sinä rehellisesti maksanut siitä!"
"Hitto vieköön, olen totisesti!" sanoi toinen hampaittensa välitse. "Olen maksanut siitä karvaan hinnan!"
Meister ehti muutaman sekunnin kuluessa ajatella nopeasti, suunnitella, hylätä suunnitelmia, järjestellä ovelasti.
"Nipistä se tänä iltana", ehdotti hän, ja taas Lenley alkoi epäröidä.
"Voinhan ajatella asiaa. Jos yrität petkuttaa minua –"
Meister purskahti taas nauramaan.
"Hyvä veliseni, koetan vain järjestää sinulle hyvää ansiomahdollisuutta, ja sinun kauttasi sisarellesi."
"Mikä on talon numero; olen unohtanut sen."
Meister tiesi numeron erinomaisesti; hän ei koskaan unohtanut mitään.
"Viisikymmentäseitsemän. Ja nyt annan sinulle tästä rannerenkaasta kaksikymmentä puntaa."
Hän avasi pöytälaatikon, otti rahalippaansa ja avasi sen.
"Riittäähän tästä toistaiseksi." Lenley epäröi yhä; siitä oli asianajaja kaikkein parhaiten selvillä. "Lopusta vaadin kunnollisen osuuden, jos menen sitä noutamaan – tai muussa tapauksessa etsin toisen 'kätkijän'."
Se oli sana, joka sai asianajajan varmimmin raivostumaan.
"Kätkijän? Ole hyvä ja muista, ettei sitä sanaa käytetä minulle, Johnny."
"Olet liian herkkätunteinen", sanoi hänen harmittava asiakkaansa.
"Ja tämän saan siitä, että autan teitä lurjuksia, sen sijaan että toimittaisin teidät kiinni..." Asianajajan ääni vavahteli. "Vai hankit sinä toisen 'kätkijän'. Siinä on kaksikymmentä puntaasi." Hän heitti rahat pöydälle, josta Lenley korjasi ne, laski ja pisti taskuunsa. "Muutat kai maalle, vai kuinka? Otat pikku siskon mukaan? Pelkäätkö minun salaperäisiä lumouskeinojani?"
"Inhoittavaa olisi joutua sinun vuoksesi hirteen", sanoi John Lenley noustessaan.
"Annat mieluummin Kostajan mennä roikkumaan, vai kuinka? Sinä luulet hänen palaavan, vaikka hirsipuu odottaa häntä joka hetki? Onko hän mielisairas? Kerta kaikkiaan – en pelkää mitään tässä Jumalan luomassa maailmassa."
Hän katsoi nopeasti taakseen. Hänen huoneeseensa johtava ovi avautui verkalleen.
Sieltä tuli tohtori Lomond: Hackitt oli jättänyt hänet romuhuoneeseen ja unohtanut koko tohtorin olemassaolon. Tohtori oli astumaisillaan huoneeseen, mutta pysähtyi kynnykselle nähdessään nuoren miehen.
"Halloo – olen hyvin pahoillani. Tulenko minä häiritsemään neuvottelua?"
"Tulkaa sisään, tohtori, älkää välittäkö. Tässä on – tuota – eräs ystäväni. Herra Lenley."
Meisterin hämmästykseksi tohtori nyökkäsi vahvistavasti.
"Jaha, jaha. Rupattelin juuri niin herttaisen hetken sisarenne kanssa. Olette kai juuri palannut – maalta, ellen erehdy?"
"Pääsin juuri pois vankilasta, jos sitä tarkoitatte", sanoi nuori mies suoraan kääntyessään mennäkseen.
Hänen kätensä oli kädensijassa, kun ovi lensi vauhdilla auki ja sisään ryntäsi kalpeanaamainen Hackitt.
"Herra, herra!" Hän riensi Meisterin luo ja alensi äänensä. "Siellä on vieraita teitä etsimässä."
"Minua? Kuka siellä on?"
"Kiellettiin sanomasta mitään nimeä", läähätti Sam. "Ne sanoivat vain: 'Sanokaa minun tuovan terveisiä Kostajalta!"
Meister horjahti taaksepäin.
"Kostajalta." Lomond äännähti tarmokkaasti. "Tuokaa mies tänne!"
"Tohtori!"
Mutta Lomond viittasi hänet vaikenemaan.
"Tiedän erinomaisesti, kuinka on meneteltävä", sanoi hän.
"Tohtori! Oletteko hullu? Olettakaamme – olettakaamme –"
"Ei mitään hätää", sanoi Lomond katse oveen kiinnitettynä.
XXXIV.
Se avautui äkkiä, ja kalvenneen Mauricen näkyviin ilmestyi – hoikka, moitteettomasti puettu nuori nainen, ilveilevä hymy silmänurkissaan.
"Cora Ann!" kähisi Meister.
"Tepä sen sanoitte! Toimitin teille aikamoisen säikähdyksen, vai mitä?" Hän nyökkäsi huolimattomasti. "Halloo, tohtori setä!"
"Halloo, pikkuinen ikävyyksien punoja. Annoitte minulle vaikean sydänvian!"
"Taisin peloittaakin teitä, vai?" pilkkasi nainen. "Tulin tapaamaan teitä, Meister."
Meisterin kasvot olivat vielä kalpeat, mutta hän oli saanut hillityksi pahimman kauhun, minkä Kostajan nimen mainitseminen oli hänessä herättänyt.
"Hyvä on, Johnny!" Hän katsoi terävästi Lenleyhin. "Jos haluatte jotakin, poikaseni, niin tiedätte, mistä sen saatte", sanoi hän, ja Johnny ymmärsi, lähti samassa huoneesta ja heitti vielä olkapäänsä ylitse uteliaan katseen sisääntunkeutujan odottamattoman viehkeään olemukseen.
"Painukaa ulos siitä!" Meister tiuskaisi Hackittille kuin koiralle, mutta pikku cockneyta ei ollut niinkään helppo saada hämilleen.
"Teidän ei tarvitse leukailla minulle enää, Meister – aion lähteä tänään kokonaan."
"Voitte mennä vaikka helvettiin", ärisi Meister.
"Ja seuraavalla kerralla, kun minut napataan kiinni, menen jonkun toisen asianajajan luo", ilmoitti Sam äänekkäästi.
"Seuraavalla kerralla saatte seitsemän vuotta", kuului vastaus.
"Siksi minun täytyykin vaihtaa asianajajaa."
Maurice kääntyi häneen kasvot kiukusta vääntyneinä.
"Tunsin miehen, joka samalla tavalla luuli itseään viisaammaksi. Hän on pyytänyt minua nyt puolustajakseen pahimmassa jutussaan."
"Minun mielestäni tuo ei todista ainakaan viisautta."
"Puolustamaan häntä! Ensin haluan nähdä hänet vainajana."
"Ja hän olisi paremman osan valinnut!" pisti Sam vähin.
Lomond ja nainen muodostivat kiinnostuneen kuulijakunnan.
"Siitä saa, kun menee auttamaan roskaväkeä!" sanoi Meister, kun hänen juonitteleva palvelijansa oli viimeinkin lähtenyt.
Nähtävästi hän halusi jäädä kahden kesken naisen kera, ja tohtori Lomond, jolla oli täysi syy perääntyä, sanoi jättäneensä käsilaukkunsa yläkertaan Meisterin huoneeseen ja esitti sen poistumisensa syyksi. Maurice odotti, kunnes ovi oli sulkeutunut vanhuksen jälkeen, ennenkuin puhkesi puhumaan.
"Kas niin – rakas ystäväni Cora Ann. Olette koreampi kuin koskaan. Entä missä on kallis miehenne?" Meister siirtyi häikäilemättä asiaan.
"Kaikesta päättäen ajattelette, että koska te olette elossa, niin hänen täytyy olla kuollut?"
Maurice nauroi.
"Kylläpä olette viisas! Kulutitteko paljonkin kallista aikaanne tuon keksimiseen?"
Nainen tarkasteli huonetta kuuntelematta hänen sanojaan.
"Tässä on siis rakkauden tyyssija!" Hän käännähti kiivaasti asianajajaan päin. "En tullut koskaan tuntemaan Gwenda Miltonia – kunpa luoja olisi sen suonutkin! Kunpa Arthur olisi luottanut minuun edes yhtä paljon kuin teihin! Kuulin lapsi paran itsemurhasta ollessani Austraaliaan matkalla, ja lensin ilmalaivalla takaisin Napolista."
"Miksette sähköttänyt minulle? Jos olisin tietänyt –."
"Meister – te olette likainen valehtelija!"
Hän meni ovelle, jonka kautta tohtori oli kadonnut, avasi sen ja kuunteli. Sitten hän tuli takaisin Meisterin luo, joka oli istuutunut ja sytytti sikaria.
"Kuunnelkaa nyt tarkasti – tuo skotlantilainen vainukoira voi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä." Hän alensi äänensä jännittyneeksi kuiskaukseksi. "Miksi ette lähde tiehenne – pois maasta – menkää jonnekin, mistä teitä on mahdoton löytää – ottakaa jokin toinen nimi! Olettehan varakas mies – voitte haitatta jättää tämän – luolan!"
Maurice hymyili taas.
"Koetatte peloittaa minua pois Englannista, vai?"
"Koetan peloittaa teitä, niinkö luulette?" Hänen loukkaava sävynsä olisi saanut kenen muun hyvänsä suuttumaan. "Sehän on yhtä hullua kuin yrittää tehdä neekeriä mustaksi! Hän sieppaa teidät, Meister! Ja sitä juuri minä pelkään puolestani. Juuri se pitää minua valveilla yökaudet – se on kamalaa... kamalaa...!"
"No mutta rakkahin pikku tyttöseni", – hän yritti sijoittaa kätensä naisen poskelle, mutta epäonnistui –, "älkää huolehtiko minusta."
"Teistä! Pankaa mieleenne, jos voisin pelastaa teidät helvetistä liikauttamalla pikkusormeani, niin jättäisin sen tekemättä! Lähtekää pois maasta – Arthurin minä haluan pelastaa enkä teitä! Lähtekää tiehenne – uskokaa, että hän himoitsee teidän vertanne!"
Mauricen ilme oli pelkkää säteilyä.
"Ahaa! Kuinka kekseliästä! Hän ei itse uskalla tulla takaisin, mutta hän lähetti teidät Englantiin saadakseen minut käpälämäkeen!"
Coran ihanat silmät supistuivat viivoiksi.
"Jos teidät surmataan, niin se tapahtuu varmasti täällä! Juuri tässä samassa huoneessa, missä särjitte hänen sisarensa sydämen. Te hullu!"
Meister pudisti päätään.
"En ole sentään niin hullu, että marssisin suoraan satimeen, parahin ystävä. Olettakaamme tuon miehen todellakin elävän: Lontoossa olen turvassa – Argentiinassa hän olisi valmiina minua odottamassa. Ja jos lähden Austraaliaan, niin hän odottaa minua siellä, ja jos astun maihin Kap-kaupungissa, niin sama juttu... Ei, pieni Cora Ann, ette saa minua loukkuun."
Nainen oli sanomaisillaan jotakin, kun kuuli oven samassa käyvän. Siellä tuli "skotlantilainen vainukoira", ja varoitus, joka pyöri hänen huulillaan, jäi lausumatta.
"Joko olette ehtinyt haastella kylläksenne, Cora Ann?" kysyi Lomond, ja levottomuudestaan huolimatta tytön täytyi naurahtaa.
"Mutta kuulkaahan toki, tohtori, vain parhaat ystäväni nimittävät minua Cora Anniksi", vastusti hän.
"Ja minä olen paras ystävä, mitä teillä on koskaan ollut", sanoi tohtori.
Meister myönteli vilkkaasti.
"Hän ei tiedä itse, ketkä ovat hänen parhaat ystävänsä. Toivoisin, että suostuttaisitte hänet parempiin käsityksiin."
Kumpikaan ei rohkaissut häntä jatkamaan. Hänellä oli epämukava tunne, että hän oli tunkeutuja omassa talossaan, Mary Lenleyn tulo kelpasi hänelle verukkeeksi vetäytymään pieneen toimistoulkonemaan, missä hän oli poissa näkyvistä mutta kuulomatkalla.
"Minusta on mieluista tavata teitä, Cora Ann", sanoi tohtori.
Nainen nauroi.
"Olette hassu."
"Olen saanut lesken silmät hymyilemään", sanoi Lomond hymyilemättä.
Naisen silmistä välähti sivukatse mieheen.
"Kuulkaahan, skottilainen! Mitä tuohon leskeyteen tulee – niin voitte unohtaa sen! On hetkiä, jolloin itsekin toivoisin melkein olevani – ei, en sentään leski – vaan ettemme olisi koskaan kohdanneet, Arthur ja minä."
Tohtori oli heti myötätuntoisessa vireessä.
"Arthur oli paha poika, vai kuinka?"
Nainen huokasi.
"Paras poika maailmassa – mutta ei sellainen mies, jonka kanssa mennään naimisiin."
"Mutta muunlaisia ei olekaan", sanoi Lomond, ja lisäsi sitten vilkaisten varovaisesti Meisteriin päin: "Olitteko hyvinkin rakastunut häneen?"
Nainen kohautti olkapäitään.
"Hm – en tiedä."
"Ette tiedä? Parahin nuori olento, olette tarpeeksi vanha tietämään, missä sydämenne on."
"Enimmäkseen se on kurkussani", vastasi nainen, ja mies pudisti päätään.
"Voi teitä, pientä herttaista paholaista! Seurasitte häntä kuitenkin Austraaliaan, vai kuinka?"
"Seurasinpa niinkin. Mutta sellainen kuherruskuukausi lisää tuntuvasti romanttisuutta avioliittoon. Teidän ei tarvitse olla edes lääkäri sen tietääksenne."
Mies kumartui hänen ylitseen.
"Miksi ette heitä häntä hiiteen, Cora Ann? Pikkuinen sydämenne kuluu loppuun ollessaan koko ajan kurkussanne."
"Unohtaako hänet?" nyökkäsi Cora Ann. "Luuletteko hänen toivovan, että unohtaisin hänet?"
"En tiedä", sanoi Lomond. "Onko yksikään mies teidän kärsimystenne arvoinen? Ennemmin tai myöhemmin hänet siepataan kiinni. Lain pitkä käsi ojentautuu ja ottaa hänet, ja lain pitkä sääri potkaisee hänet vankilaan!"
"Älkää sanoko!"
Nainen katsahti nurkkaan, missä Meister istui Mary Lenleyn seurassa, ja hänen sävynsä muuttui hyvin vakavaksi.
"Kuulkaahan nyt, tohtori Lomond, jos haluatte tietää totuuden – minun Kostajani on vaarassa, mutta poliisia minä en pelkää. Sanonko teille vielä jotakin?"
"Onko se minun korvilleni sopivaa?" kysyi Lomond.
"Jättäkää se minun huolekseni!" vastasi nainen pilkallisesti. "Aion olla suora teitä kohtaan, tohtori. Minulla on vaaleanharmaa aavistus, että ainoa mies luojan avaran taivaan alla, joka voi koskaan saada kiinni Arthur Miltonin – olette te!"
XXXV.
Lomond katsoi suoraan häneen.
"Kylläpä te olette yksinkertainen!" sanoi hän.
"Miksi?"
"Teidän kaltaisenne kaunis neitonen – kyyröttelee pimennossa – tuhlaa parhaan osan elämäänsä."
"Älkää puhuko turhia!"
"Mutta tehän tiedätte sen itsekin, eikö niin? Koiran elämää. Kuinka te esimerkiksi nukutte?"
"Nukkua!" Nainen levitti käsivartensa epätoivoisena. "Nukkua!"
"Täsmälleen niin. Teistä tulee yhdessä vuodessa hermostunut hylky. Onko elämä sen arvoista?"
"Mihin te nyt oikeastaan tähtäätte?" kysyi nainen pidättäen hengitystään. "Mikä on päämaalinne?"
"Kerron sen teille – saanko? Ihmettelen, saanko teidät sillä järkytetyksi?"
Nainen katsoi häneen kiinteästi koko ajan.
"Eikö olisi oikeastaan parasta teille, että lähtisitte omille teillenne ja unohtaisitte Kostajan tyyten tykkänään? Hävittäkää hänet pois ajatuksistanne. Etsikää itsellenne toinen – kiinnostus." Hän nauroi. "Pidätte minua nyt hyvin epämiellyttävänä, eikö niin? Mutta minähän ajattelen yksinomaan teidän parastanne. Ajattelen kaikkia niitä tunteja, jolloin odotatte jotakin tapahtuvaksi – sydän kurkussa."
Äkkiä nainen hypähti jaloilleen.
"Kuulkaahan! Teillä on jokin tarkoitus kaiken tuon lörpöttelyn takana!" läähätti hän.
"Vannon teille –"
"Teillä on – teillä on!" Hän oli aivan raivostunut.
"Te olette mies – minä tiedän, millaisia miehet ovat. Katsokaa tänne – minä olen heittäytynyt helvettiin ja aion pysyä siellä!"
Hän otti pöydältä käsilaukkunsa. "Olen antanut teille mahdollisuuden", sanoi Lomond hiukan surullisena.
"Minunko mahdollisuuteni, tohtori Lomond? Kun Arthur Milton sanoo 'olen väsynyt sinuun – en siedä nähdä sinua – olet poissa pelistä', – silloin minä menen. Omaa tietäni – en teidän tietänne. Olette antanut minulle mahdollisuuden – Gwenda Miltonin mahdollisuuden! Se on kirottu mahdollisuus, enkä minä aio käyttää sitä!"
Ennenkuin tohtori ehti sanoa sanaakaan, hän oli jo syöksähtänyt huoneesta.
Meister oli pitänyt heitä silmällä koko ajan, ja nyt hän tuli verkalleen paikalleen jähmettyneen tohtorin luo.
"Ärsytitte Cora Annin suunniltaan."
"Tosiaan", tohtori sanoi poimiessaan ajatuksissaan hattunsa ja käsilaukkunsa. "Totta tosiaan."
"Naiset ovat hyvin kummallisia", mietiskeli Meister. "Minusta tuntuu melkein, että hän pitää teistä, tohtori."
"Niinkö luulette?" Lomondin ääni ja käytöstapa olivat hajamieliset. "Ihmettelen, saisinko hänet tulemaan kanssani ulos päivällistä syömään?"
"Olisi suurenmoista, jos hän pitäisi teistä tarpeeksi kertoakseen yhtä ja toista kiinnostavaa Kostajasta", virkkoi Maurice viekkaasti.
"Sitähän minä tässä juuri ajattelin. Luulisitteko sen onnistuvan?"
Mauricea huvitti. Miesten turhamaisuudelle ei nähtävästikään ollut asetettu mitään ikärajaa.
"Ei voi koskaan tietää, mihin naiset pystyvät ollessaan rakastuneita – vai mitä tohtori?"
Tohtori Lomond ei vastannut; hän lähti huoneesta laskien hopearahoja kädessään.
Meisterin pää oli aivan selvä. Johnny oli todellinen vaara... hän oli uhkaillut, ja hänen kaltaisensa nuori hullu saattoi hyvinkin täyttää uhkauksensa, ellei... Olisiko mies tarpeeksi hullu mennäkseen Camden Crescentiin tänä yönä? Johnnystä hänen ajatuksensa kääntyivät Maryyn. Hänen rakkautensa tyttöön oli kasvanut troopillisella vauhdilla. Nyt, kun näytti siltä, että tyttö vietäisiin häneltä, ei maailmassa tuntunut olevan haluttavampaa naista. Hän istuutui pianon ääreen, ja "Lemmenunelman" ensimmäisten sävelten kaikuessa tyttö astui sisään.
Maurice ei tajunnut toviin hänen läsnäoloaan, ja vasta hänen äänensä toi miehen unipilvien keskeltä todellisuuksien maailmaan.
"Maurice..."
Mies katsoi häneen näkemättömin silmin.
"Maurice."
Soitto lakkasi.
"Ymmärrätte kai, etten voi jäädä enää tänne nyt, kun Johnny tuli takaisin", sanoi tyttö.
"Oh, hullutuksia, rakkaani!" Miehen äänessä soinnahti isällinen sävy, jota hän osasi käytellä erinomaisen tehokkaasti.
"Hän on hirveän epäluuloinen", jatkoi tyttö, ja Maurice nauroi.
"Epäluuloinen! Toivon, että hänellä olisi edes hiukan aihetta olla epäluuloinen!"
Tyttö odotti epäröinnin ilmeisenä kuvana.
"Mutta tiedättehän, etten voi jäädä", sanoi hän epätoivoisesti.
Mies nousi pianon äärestä ja tullen hänen luokseen laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
"Älkää olko typerä. Kaikki luulisivat minua spitaaliseksi tai miksi tahansa. Mitä joutavia!"
"Johnny ei antaisi minulle koskaan anteeksi."
"Johnny, Johnny!" Maurice tiuskaisi. "Ette kai voi koko elämäänne pysyä Johnnyn hallittavana ja komennettavana, kun hän nähtävästi joutuu istumaan suurimman osan elämäänsä vankilassa."
Tyttö läähätti.
"Katsokaamme asioita suoraan silmiin", jatkoi Maurice. "Ei kannata pettää itseään. Johnny on todellisuudessa huono luonne. Te ette tiedä, rakas ystävä, ette todellakaan tiedä. Olen koettanut pitää teitä kaukana tosiasioista, ja se on ollut erinomaisen vaikeaa."
"Kaukana tosiasioista – mistä tosiasioista?" Tytön kasvot olivat muuttuneet valkeiksi.
"No niin –." Mauricen vastahakoisuus oli mainiosti näytelty, – "mitä te luulisitte sen nuoren huimapään tehneen – juuri ennen kiinnijoutumistaan? Minä olen ollut hänen paras ystävänsä, niinkuin hyvin tiedätte, ja kuitenkin – no niin, hän pisti minun nimeni neljänsadan punnan maksuosoitukseen."
Tyttö tuijotti häneen kauhuissaan.
"Väärennys!"
"Mitä hyödyttää käyttää asioiden oikeita nimiä?" Hän otti lompakon aamutakkinsa taskusta ja veti sieltä esiin maksuosoituskaavakkeen. "Tässä se onneton paperi on. En ymmärrä, miksi oikeastaan säilytän sitä, tai mitä tekisin Johnnyn suhteen."
Mary koetti nähdä nimen soikeasta paperisuikaleesta, mutta mies oli liian taitava sitä näyttääkseen. Hän oli itse asiassa saanut maksuosoituksen saman aamun postissa, ja väärennyshistorian hän oli keksinyt minuuttia lyhyemmässä ajassa. Tämäntapaiset innoittuneet mieleenjohtumat olivat aina olleet sangen edullisia Maurice Meisterille.
"Ettekö voi hävittää sitä?" kysyi tyttö värisevällä äänellä.
"Kyllä – luultavasti voisinkin." Hänen epävarmuutensa oli taiteellista. "Mutta Johnny on niin kostonhimoinen. Itsepuolustukseksi minun on parasta säilyttää tämä paperi." Hän pisti maksuosoituksen takaisin taskuunsa. "En tule tietenkään koskaan käyttämään sitä hyväkseni", sanoi hän keveästi. Ja sitten tuli hänen tavanmukaisella hellällä äänellään: "Oikeastaan minun tekisi mieleni haastella kanssanne Johnnystä ja kaikesta muustakin. Nyt se ei käy, kun ihmiset juoksentelevat täällä edestakaisin koko ajan ja nuo poliisimiehet vetelehtivät talon ympärillä. Tulkaa ylös illalliselle – tietä, jonka näytin teille."
Mary pudisti päätään.
"Tiedättehän, etten voi. Maurice, ettehän halua ihmisten puhuvan minusta samalla tavalla kuin puhutaan – Gwenda Miltonista."
Asianajaja pyörähti ympäri nämä sanat kuullessaan kasvot raivon vääristäminä.
"Herra jumala! Täytyykö minun ikuisesti kärsiä tuota inhoittavaa haamua niskassani roikkumassa? Gwenda Milton, puolihullu nainen, jolla ei ollut aivoja tarpeeksi elääkseen! Hyvä on – ellette halua tulla, niin jättäkää tulematta. Miksi helvetin nimessä vaivaisin päätäni Johnnyn asioilla? Miksi sen tekisin?"
Marya hirvitti hänen äkillinen raivonpuuskansa.
"Oh, Maurice, älkää olko niin jyrkkä. Jos todella toivotte minun –"
"En piittaa, tuletteko vai pysyttekö poissa", murisi mies vimmoissaan. "Jos luulette saavanne kierretyksi minut sormenne ympärille, niin voitte koettaa. En aio ryömiä polvillani teidän enkä kenenkään muun naisen edessä. Muuttakaa vain maalle – mutta Johnny ei tule mukaanne, uskokaa minua!"
Tyttö tarttui hänen käsivarteensa, melkein mielettömänä hänen puolinaisen uhkauksensa aiheuttamasta pelosta.
"Maurice – teen kaikki mitä ikinä toivotte – tiedättehän, että tahdon."
Mies katsoi häneen omituisesti.
"Tulkaa kello yksitoista", sanoi hän. "Jos haluatte esiliinaa, niin voitte tuoda Kostajan mukananne!"
Sanat oli tuskin puhuttu, kun ovelta kuului kolme harkittua koputusta, ja Meister horjahti painaen vapisevat kädet suulleen.
"Kuka siellä?" kysyi hän käheästi.
Miehen syvä ääni vastasi hänelle.
"Haluan tavata teitä, Meister."
Meister meni ovelle ja paiskasi sen auki. Tarkastaja Blissin synkkä muoto tuijotti hänen kasvoihinsa.
"Mitä... mitä te täältä haette?" sähähti asianajaja.
Bliss näytti valkoiset hampaansa hymyillessään ilottomasti.
"Suojelen teitä Kostajalta – valvon turvallisuuttanne isän tavalla", sanoi hän karhealla äänellään. Hänen katseensa sipaisi kalpeata tyttöä. "Ettekö luule, neiti Lenley – että oikeastaan tekin tarvitsette jonkun valvojaksenne?"
Tyttö pudisti päätään.
"En pelkää Kostajaa", sanoi hän, "hän ei tekisi minulle mitään pahaa."
Bliss hymyili salaperäisesti.
"En ajatellut oikeastaan Kostajaa!" sanoi hän, hänen uhkaavat silmänsä pysähtyivät Maurice Meisteriin.
XXXVI.
John Lenleyn paluu oli ällistyttävin tapahtuma, mitä koskaan oli sattunut Maurice Meisterin kirjavana vaikutusaikana. Jos hän oli ennen harmitellut nuoren miehen ottamaa asennetta, niin nyt hän suorastaan vihasi sitä. Hänen sanoihinsa kätketty uhkaus, vihjauksensa Gwenda Miltoniin olivat jo tarpeeksi raivostuttavat, mutta nyt tuli lisäksi toinen tekijä hetkellä, jolloin kaikki hänen intohimoiset unelmansa näyttivät olevan toteutumaisillaan, ja Mary Lenley oli valmis kypsän luumun tavalla putoamaan hänen käsiinsä. Ja juuri kun Kostajan synnyttämä kauhu alkoi häipyä ainakin jossakin määrin, piti näyttämölle ilmestyä tuon nuoren miehen, jota hän ei ollut odottanut näkevänsä vuosikausiin.
Vankila oli tehnyt hänet kiukkuisemmaksi ja vanhentanut häntä. Hän oli mennyt sinne vetelyksenä, mutta palannut sieltä salakavalana, raivopäisenä miehenä, joka ei vääjäisi mitään – jos tietäisi asioiden oikean laidan. Vielä ei tosin ollut mitään tietämistä. Meister paljasti hampaansa hymyillessään. Ei vielä...
Maurice Meister ei ollut pelkuri muiden miesten kanssa asioidessaan; hänellä oli kaikki luokkansa ominaisuudet. Tunnetut vaarat hän kohtasi rohkeasti, olkootpa kuinka hengellekäypiä hyvänsä. Hän olisi voinut kertoa silmää räpäyttämättä Johnny Lenleylle vasten kasvoja katalasta suunnitelmastaan – jos olisi ollut varma Marysta. Mutta nähdessään oven avautuvan hitaasti ja ilman mitään nähtävää syytä hän joutui hysterian partaalle.
Kostaja oli elossa: varma tietoisuus poisti suurimman osan Meisterin kauhua. Hän oli siis jotakin inhimillistä, käsin kosketeltavaa; jotakin, jota vastaan sopi teroittaa aivonsa äärimmäisiin ponnistuksiin.
Samana iltapäivänä, heidän ollessaan kahden, hän tuli Maryn työhuoneeseen ja seisoen hänen takanaan laski kätensä tytön olkapäille. Hän tunsi tämän jäykistyvän kosketuksestaan ja naurahti.
"Oletteko unohtanut, mitä lupasitte tänä aamuna?" kysyi hän.
Tyttö vääntäytyi irti hänen otteestaan ja käännähti kohtaamaan miehen katsetta.
"Maurice, tarkoititteko totta puheellanne maksuosoituksesta? Ettekö valehdellut?"
Meister nyökkäsi kiusoittavan hitaasti.
"Olemme nyt yksin", sanoi tyttö epätoivoisesti. "Emmekö voi keskustella... täytyykö minun välttämättä tulla tänä iltana?"
"Aivan ehdottomasti", sanoi Meister kylmäverisesti. "Olette kai huomannut, että talossa on meitä lukuunottamatta kolme henkilöä? Koettakaa nyt, herran tähden, katsella asioita terveesti ja kiihkottomasti, Mary; ottakaa ne sellaisina kuin ne ovat, eikä niinkuin toivoisitte niiden olevan. Minun täytyy suojella itseäni Johnnyn väkivaltaisuutta vastaan – hän on vastuuton ja hillittömän pahantuulinen nuori mies – ja minä pelkään kovin –", hän oli sanomaisillaan "hulluja", mutta huomasi parhaaksi lieventää lausettaan, – "nuoria miehiä, joilla on hänen kaltaisensa erikoinen luonne." Hän huomasi tytön poven nousevan ja laskevan nopeasti; hän nautti voidessaan kiihdyttää tytön pelkoon saakka.
Kuinka yksinkertaisia olivatkaan naiset, jopa viisaatkin naiset! Hän oli kauan sitten lakannut ihmettelemästä heidän ääretöntä kykyään uskoa mitä tahansa.
Herkkäuskoisuus oli niitä inhimillisiä heikkouksia, joita hän ei koskaan oppinut ymmärtämään.
"Mutta, Maurice, eikö nyt juuri ole paras mahdollinen tilaisuus keskusteluun? Kukaan ei tule meitä keskeyttämään... eihän täällä ole ollut yhtään asiakasta moneen tuntiin! Kertokaa minulle kaikki maksuosoituksesta ja kuinka hän tuli sen väärentäneeksi. Tahdon saada asiat selviksi."
Maurice levitti kätensä kujeilevan avuttomasti.
"Millainen lapsi te olettekaan, Mary! Kuinka voitte kuvitellakaan minun olevan oikeassa vireessä puhumaan Johnnystä tai suunnittelemaan teidän puolestanne? Pitäkää lupauksenne, rakas ystävä!"
Tyttö katsoi häneen avoimesti.
"Maurice, aion olla nyt hirvittävän suorapuheinen."
Mitä olikaan tulossa, ihmetteli mies itsekseen. Tytön äänestä soinnahti uusi päättäväisyys, hänen silmistään pilkoitti uusi rohkeus. Hän oli niin erilainen kuin tämänaamuinen vapiseva, säikähtynyt olento, että Maurice ällistyi hetkiseksi.
"Toivotteko minun todellakin tulevan tänä iltana... vain puhuaksenne Johnnyn väärentämästä maksuosoituksesta?"
Mies säpsähti kysymyksen vilpittömyyttä niin, ettei osannut vastata hetkeen mitään.
"Totta kai – tietysti", sanoi hän vihdoin. "Ei tosin ainoastaan väärennyksestä, mutta onhan paljon muitakin seikkoja, joista meidän pitäisi keskustella, Mary. Jos aiotte tosissanne muuttaa maalle, niin meidän on mietittävä siihen keinoja ja mahdollisuuksia. Ette voi lähteä lentämään Devonshireen, tai minne aioittekaan asettua, minuutin irtisanomisajalla. Sain äskettäin eräitä luetteloita kiinteimistövälittäjältä, jota edustan. Voimme tutkia niitä yhdessä –"
"Maurice, onko se totta? Tahdon tietää. En ole enää mikään lapsi. Teidän on puhuttava minulle suoraan."
Meisterista hän ei ollut koskaan näyttänyt niin viehättävältä kuin tällä vetoomuksen hetkellä.
"Mary", aloitti hän, "pidän teistä hyvin paljon –"
"Mitä tuo tahtoo sanoa – että rakastatte minua, vai kuinka?"
Kysymyksen kylmäverisyys pani miehen vetämään henkeä.
"Tarkoittavatko sananne, että rakastatte minua tarpeeksi mennäksenne kanssani naimisiin?" jatkoi tyttö armottomasti.
"No niin, tietysti", sammalsi Maurice. "Pidän teistä hirveän paljon. Mutta avioliitto on sellainen hulluus, jota olen toistaiseksi karttanut. Merkitseekö se mitään, rakkaani? Muutamia typeriä sanoja, jotka kirkon palkkapaimen mutisee..."
"Ette siis aio mennä kanssani naimisiin, Maurice?" virkkoi tyttö rauhallisesti. "Olen siis oikeassa siinä, vai kuinka?"
"Luonnollisesti, jos toivotte minun –", aloitti mies kiireesti.
Tyttö teki kieltävän eleen.
"En rakasta teitä enkä toivo teidän menevän kanssani naimisiin", sanoi hän. "Mitä te siis oikeastaan haluatte minulta?"
Hän seisoi aivan miehen lähellä tehdessään tämän kysymyksen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kamppaili tämän sylissä.
"Minä haluan sinut – sinut!" läähätti mies. "Mary, maailmassa ei ole toista kaltaistasi naista... jumaloin sinua..."
Kooten kaikki voimansa tyttö tempautui vapaaksi hänen otteestaan ja piti häntä käsivarren mitan päässä rajusti hengittäen.
"Näen sen!" Hän sai vaivalla sanat suustaan. "Arvasin tämän. Maurice, en aio tulla tähän taloon illalla."
Meister oli vaiti. Intohimon liekki, joka oli temmannut hänet mukaansa, oli jättänyt jälkeensä omituisen heikkouden tunteen. Hän kykeni vain katsomaan tyttöön; hänen silmänsä paloivat. Kerran hän kohotti vapisevan kätensä ikäänkuin tutkiakseen huuliaan.
"Odotan sinua tänne tänä yönä." Ääni oli tuskin kuuluva. "Olette ollut vilpitön minua kohtaan; tahdon olla yhtä suorapuheinen teille. Haluan teidät: haluan tehdä teidät onnelliseksi. Haluan häivyttää pois kaiken hirveän ja peloittavan, joka varjostaa nyt teidän elämäänne. Haluan viedä teidät pois kehnosta asunnostanne. Tiedättehän, mitä on tapahtunut veljellenne, eikö niin? Hänet on päästetty ehdonalaiseen vapauteen. Hänellä on vielä kaksi vuotta ja viisi kuukautta istumisaikaa. Jos minä nostan syytteen väärennyksestä, niin hän saa seitsemän vuotta ja sitäpaitsi ylimääräisen ajan, joka on jäljellä. Yhdeksän ja puoli vuotta... käsitättehän, mitä se merkitsee? Tulette olemaan yli kolmenkymmenen, ennenkuin tapaatte hänet jälleen."
Hän huomasi tytön horjahtavan, ja luullen hänen olevan taintumaisillaan tarttui hänen käsivarteensa, mutta tyttö pudisti pois hänen kätensä.
"Tämä esittää asiat uudessa valaistuksessa, eikö niin?"
Hän luki myönnytyksen kuolemaa kalvaammissa kasvoissa.
"Eikö ole mitään muuta mahdollisuutta, Maurice?" kysyi tyttö hiljaa. "Mitään palvelusta, jonka voisin teille suorittaa? Tahtoisin toimia taloudenhoitajananne, palvelijananne – tahtoisin olla paras ystävänne, tapahtuipa teille mitä hyvänsä, lojaalisin auttajanne."
Meister hymyili.
"Tulette melodraamalliseksi, rakkaani, ja se on tylsää. Mitä melua pidättekään pienestä illalliskutsusta, pienestä hakkailusta."
Tytön vakavat silmät tuijottivat horjahtamatta hänen kasvoihinsa.
"Jos minä kertoisin tämän Johnnylle –", aloitti hän hitaasti.
"Jos te kerrotte Johnnylle, niin hän tulee tänne ja on vielä melodraamallisempi. Minä soittaisin poliisille ja se olisi Johnny-pojan loppu. Ymmärrättekö?"
Tyttö nyökkäsi raskaasti.
XXXVII.
Kello viiden aikaan Meister kehoitti häntä lähtemään kotiin iltapäiväksi. Hänen päätään pakotti; itse asiassa hän ei ollut saanut tehdyksi mitään työtä tänään, sillä kirjeet olivat vain hänen silmissään uiskentelevia epäselviä, pilkullisia laikkuja. Iltaöiseen vierailuun ei ollut enää vihjattu kertaakaan, ja hän riensi talosta mahdollisimman nopeasti pimeälle kadulle. Deptfordia kattoi hieno sumu hänen tarpoessaan tietään Pääkadun tungoksessa.
Entä, jos hän lähtisi Alanin luo? Ajatus hylättiin heti syntyessään. Hänen täytyi itse työskennellä omaksi pelastuksekseen. Jos Johnny olisi ollut kotona hänen perille tullessaan, niin hän olisi ehkä kertonut kaiken, vaikkeikaan tämä olisi arvannut hänen ilmeisestä sekaannuksestaan jotakin outoa tapahtuneeksi.
Mutta Johnny oli lähtenyt ulos jätettyään pöydälle ilmoituksen, että hän oli mennyt tapaamaan erästä tuttavaansa. Hän muisti nimenkin hetken kuluttua; se oli eräs herrasmies-maanviljelijä, joka oli ollut heidän naapurinaan muinaisina Lenleyn kartanon loistopäivinä. Oli katkera ajatus, että kaikkien noiden Johnnyn hyvien valmistusten piti mennä hukkaan, jos –
Hän värisi. Hän ei uskaltanut ajatella nyt mitään suunnitelmia.
Hän meni huoneeseensa, ja samassa pieni palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että joku herrasmies pyysi saada tavata häntä.
"En voi tavata ketään. Kuka hän on?"
"En tiedä, neiti. Hänellä on iso parta."
Mary käveli vilkkaasti palvelustytön ohitse ruokahuoneen poikki pieneen halliin.
"Ette taida tuntea minua", sanoi ovella seisova mies. "Nimeni on Bliss."
Maryn sydän painui taas kivikovaksi. Miksi oli tämä mies tullut Scotland Yardista? Oliko Maurice hillittömässä raivonpuuskassaan lähettänyt hänet?
"Tulkaa sisään, olkaa hyvä."
Poliisitarkastaja saapasteli huoneeseen, savuke roikkuen toisessa suupielessä, ja riisui hitaasti hattunsa, ikäänkuin olisi epäröinyt osoittaa senkään vertaa kunnioitusta tyttöä kohtaan.
"Mikäli olen saanut oikeita tietoja, niin veljenne päästettiin vankilasta tänään – vai tapahtuiko se jo eilen?"
"Eilen", vastasi tyttö. "Hän tuli kotiin tänä aamuna."
Hänen hämmästyksekseen ei Bliss puhunut Johnnystä sen enempää, vaan veti taskustaan aamulehden ja taittoi sen näyttääkseen erästä etusivun palstaa. Tyttö luki ilmoituksen, jonka hänen sormensa osoitti.
X2Z. LBa4T. QQ57g
LL418TS. A79Bf."Mitä tuo tarkoittaa?" kysyi Mary.
"Sen juuri haluan tietää", sanoi Bliss upottaen mustat silmänsä häneen. "Se on sanoma joko Kostajalta hänen vaimolleen tai päinvastoin, ja selitys on salakirjoitusavaimessa, joka jäi tänne viime viikolla. Pyydän teitä näyttämään minulle tuon avaimen."
"Olen pahoillani, herra Bliss", – hän pudisti päätään – "mutta salakirjoitusavain varastettiin – minä luulin –"
"Luulitte minun varastaneen sen?" Blissin huulet vääntyivät tylyyn hymyyn. "Ette siis uskonut epätodennäköistä kertomusta, että näin oudon miehen kiipeävän huoneistoonne ja kiipesin itse samaa tietä? Neiti Lenley, minulla on syytä uskoa, ettei salakirjoitusavainta viety pois teidän talostanne, vaan että se on vielä täällä, ja että te tiedätte, missä se on."
Marysta tuntui, että loukkaavan sävyn takana piili oikeastaan halu koetella häntä. Miehen asenteesta voi päätellä, että hän halusi pikemminkin saada varmuuden.
"Salakirjoitusavain ei ole täällä", sanoi tyttö rauhallisesti. "Kaipasin sitä yöllä kotiin tullessani ja huomasin, että asuntooni oli murtauduttu."
Hän kummaili mielessään, ilmaisiko vierailijan omituinen katse helpotusta vai epäilystä.
"Minun täytyy kai ottaa teidän sananne täydestä", sanoi mies käärien lehden kokoon. "Jos puheessanne on perää, niin Kostaja ja hänen puolisonsa ovat ainoat ihmiset, joilla tuo avain saattaa olla."
Mary ei oikein tietänyt mitä ajatella.
"Luonnollisesti", sanoi hän, "sikäli kuin henkilö, jonka näitte kiipeävän huoneeseeni –"
"Minun mielipiteeni mukaan se oli Kostaja ilmielävänä", sanoi Bliss. Hän ei ollut heidän puhellessaan hetkeksikään kääntänyt katsettaan Maryn silmistä. "Pelkäättekö Kostajaa, neiti Lenley?"
Suruistaan huolimatta Mary ei voinut olla hymyilemättä.
"En tietenkään. Johan sanoin sen teille tänään. Miksi pelkäisin häntä? En ole tehnyt hänelle mitään pahaa, ja siitä päätellen, mitä olen hänestä kuullut, hän ei ole sitä lajiakaan, että tahtoisi loukata naista."
Taas sama haihtuva hymy.
"Minua ilahduttaa, että voitte ajatella niin hyvää tuosta roistosta", sanoi hän ystävällisemmällä äänellä. "Pelkään, etten voi osallistua mielipiteeseenne. Mitä pidätte Meisterista?"
Jokainen teki tytölle saman kysymyksen; se alkoi vähitellen syöpyä hänen hermoihinsa. Bliss huomasi varmaankin tämän, sillä odottamatta vastausta hän jatkoi nopeasti:
"Teidän olisi pidettävä silmällä veljeänne, neiti Lenley. Hän on sangen huimapäinen nuori mies."
"Maurice Meister ajattelee niin", oli tytön pakko vastata.
"Niinkö?" Vastaus näytti huvittavan häntä. "Siinäpä taisivatkin olla asiani. Olen pahoillani, että häiritsin teitä."
Hän käveli ovelle ja kääntyi siellä.
"Wembury on sangen miellyttävä nuorukainen, vai mitä ajattelette? Kiivasluontoinen hurjimus ehkä, mutta oikein miellyttävä sentään, niinhän?"
Taaskaan hän ei odottanut vastausta, vaan sulki oven jäljestään, ja Mary avasi sen ajoissa nähdäkseen hänen työntävän ulko-oven kiinni. Hänen täytyi itsensä lähteä uudelleen ulos; liikkeet suljettiin vasta seitsemältä, ja ilta oli hänelle ainoa sopiva aika ostoksien toimittamiseen. Hän laati luettelon kaikista Johnnyn mieliruoista; samalla hän koetti olla ajattelematta tuskallisia mahdollisuuksia, jotka olisivat turmelleet kokonaan hänen talouspuuhansa.
Torilaukku käsivarrellaan hän asteli pitkin Lewisham High Roadia ja toimitti ostoksiaan tunnin ajan, ja hän oli jo rientämässä takaisin Malpas Mansionsiin, kun hän näki pitkän miehen kävelevän vähän matkaa edellään. Miehellä oli yllään harmaa päällystakki, mutta laahustavasta astunnasta ja taipuneista olkapäistä ei voinut erehtyä. Hän aikoi sivuuttaa miehen mitään sanomatta, mutta melkein ennen kuin hän oli ehtinyt rinnallekaan, tohtori Lomond tervehti häntä päätään kääntämättä.
"Neitonen torilaukun kera on hieno näky, mutta teidän ostamanne munat eivät olleet kovinkaan hyviä."
Mary säpsähti kuullessaan puhuttelun ja nauroi. Ensimmäisen kerran koko päivänä hänen iloisuutensa oli aitoa.
"En tietänytkään olevani poliisivalvonnan alaisena", sanoi hän.
"Merkillinen juttu, että ylen harvat sen huomaavatkin", virkkoi tohtori kuivasti. "Mutta minä pidin teitä silmällä munakaupassa – voi, tyttö parka, te olette liian luottavaista lajia. Ostamanne vastamunitut munat ovat suunnilleen samanikäisiä kuin muinaisen tarulinnun munat." Ja sitten hän nauraa hörötti pahanilkisesti nähdessään erään puodinikkunan valossa tytön murheellisen ilmeen. "Sanonpa teille, neiti Lenley, minä olen hävyttömän hyvä havaintojen tekijä. Minä tarkastelen munia ja kalloja, leukoja, neniä, silmiä ja salapoliiseja! Oliko herra Bliss kovin hyökkäävä? Vai oliko käynti vain kohteliaisuusvierailu?"
"Tiedättekö, että herra Bliss kävi minua tapaamassa?" kysyi Mary hämmästyneenä.
Vanha mies teki myöntävän eleen.
"Hän on vaaniskellut näillä tienoin koko iltapäivän. Satuin kulkemaan ohitse hänen saapuessaan Malpas Mansionsiin ja toivotin hänelle hyvää iltaa, mutta miehen happamessa olemuksessa ei ole pisaraakaan inhimillisen ystävällisyyden maitoa."
"Olette nytkin valvomassa jotakuta?" kysyi tyttö epäluuloisesti, ja säpsähti tohtorin viitatessa eteenpäin.
"Siinä on junkkari", sanoi hän.
"Herra Bliss?" Mary tuijotti yöhön ja näki samassa katulyhdyn valossa poliisitarkastaja Blissin pienen ja puuhakkaan olemuksen.
"Tuo otus kiinnostaa minua", myönsi tohtori. "Hän on salaperäinen, ja salaperäiset seikat vetävät ankarasti puoleensa minun tapaistani kuivajärkistä arkista ukkelia."
Mary jätti hänet hoitamaan metsästystään ja saapui kotiinsa Malpas Mansionsiin juuri Johnnyn palatessa. Poika oli loistavalla tuulella; kujeili hänen ostoksiensa kustannuksella ja lausuili synkkiä ennustuksia niiden vaikutuksesta hänen ruoansulatukseensa. Mary ei muistanut nähneensä häntä pitkiin aikoihin sellaisessa mielentilassa. Ja sitten hän vielä sanoi jotakin, mikä ilahdutti tytön sydäntä.
"Tuo Wembury ei taida kaiken lopuksi ollakaan niin kovin nolo kaveri. Josta muistuu mieleeni, että minun pitääkin lähteä Flanders Lanelle ilmoittautumaan virallisesti."
Mary kuuli tämän hiukan vavahtaen.
"Sinähän pääsit ehdonalaiseen vapauteen, vai kuinka, Johnny? Jos sattuisi tapahtumaan jotakin... tarkoitan, jos sinä teet taas tyhmyyksiä, niin joudutko olemaan vankilassa koko määrätyn ajan?"
"Jos minä teen taas tyhmyyksiä?" kysyi Johnny terävästi. "Mitä sinä tarkoitat?" Sitten hän jatkoi huolettoman näköisenä: "Nyt sinä olet typerä, Mary pikkuinen. Minä alan nyt viettää uutta, äärimmäisen moitteetonta elämää."
"Mutta jos sinä sattuisit –"
"Tietysti saisin luvan istua koko ennen tuomitun rangaistuksen ja siihen lisäksi toisen mahdollisesti tuomittavan; mutta koska todennäköisesti tulen karttamaan mainitsemiasi tyhmyyksiä visusti, niin meidän ei tarvitse pohtia sitä enempää. Meister laski sinut toivoakseni jo vapaaksi tämän päivän osalta? Toivon, että viikon, parin kuluttua sanot hänelle lopulliset jäähyväiset. Minä en pidä oleskelustasi siinä talossa."
"Tiedän sen, Johnny, mutta –"
"Niin, niin, ymmärrän kyllä. Et kai koskaan työskentele siellä öisin, rakkaani?"
Hän voi vastata tähän totuudenmukaisesti: "En."
"Olen iloinen. On viisainta, että näet Mauricea ainoastaan työtuntien aikana."
Hän sytytti savukkeen ja puhalsi ilmaan savupilven. Johnny koetti muovailla esityskuntoon valhetta, joka hänen täytyi kertoa Marylle.
"Voi sattua, että viivyn myöhään tänä iltana", sanoi hän ohimennen. "Muuan tuttavani on pyytänyt minua illastamaan kanssaan West Endiin. Et kai ole pahoillasi siitä?"
Mary pudisti päätään.
"Enhän toki. Mihin aikaan luulet joutuvasi kotiin?"
Johnny mietti hetkisen ennen vastaustaan.
"En ennen puoltayötä – mahdollisesti hiukan jälkeenkin."
Mary huomasi hengityksensä käyvän nopeammaksi.
"Minä – minä saatan itsekin viipyä myöhään tänään. Olen luvannut mennä eräisiin kutsuihin... uusia tuttuja."
Antoiko Johnny pettää itseään? ihmetteli Mary. Ilmeisesti, sillä hän hyväksyi tarinan tarunomaisista kutsuista kyselemättä.
"Nauti elämästä niin perusteellisesti kuin osaat, tyttöseni", sanoi hän riisuessaan takkinsa ja mennessään makuuhuoneeseensa. "Taitaa olla aavemainen juhlatilaisuus verrattuna muinaisiin jymyjuhliin Lenleyn kartanossa. Mutta odotahan, kunnes saamme farmimme kuntoon; siellä voimme aloittaa pientä metsästystäkin – pidetään pari hevosta..."
Hän oli jo makuuhuoneessaan, eikä Mary kuullut hänen voimakkaasti väritettyjen ilmalinnojensa loppua.
Johnny lähti kahdeksan aikaan, ja Mary istahti odottamaan tuntien kulumista. Kuinka tämä päivä päättyisi? Ja mitä mahtoi Alan ajatella tästä kaikesta? Alan, jolle hän oli jotakin pyhitettyä ja erikoista. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ikäänkuin ajaakseen jonkin kammottavan näyn pakosalle. Maailma ei voinut koskaan enää tulla samanlaiseksi, kuin se oli ollut. Hän oli ajatellut samoin Johnnyn mentyä astellessaan alas Old Baileyn leveitä portaita, sydän murtuneena, tulevaisuus murskana. Mutta nyt, tarkatessaan pienen amerikkalaisen kellon hennon osoittajan aivan liian nopeaa liikkumista kohtalon hetkeä kohti, hän totesi, että koettelemuksen tuskallisin huipennus oli vasta tulossa.
XXXVIII.
Deptfordia kattava sumu alkoi levitä laajemmille alueille. Tunti sen jälkeen, kun Marylla ja Johnnyllä oli ollut ylläkuvattu pieni keskustelu, voimakas kaksi-istuiminen auto halkoi sumua Hatfieldin ja Welwynin välisellä seudulla, kääntyi päätieltä kuoppaiselle kärrypolulle ja jatkoi sitä pitkin, kunnes ajajan edessä häämötti hylätyn lentosuojan avara kaari. Paikka oli ollut sodan aikana ilmailutukikohta, mutta se oli myyty ja jälleenmyyty niin usein, että sen omistajia riitti jo pitkään luetteloon.
Ohjaaja pysähdytti auton, himmensi valot ja astui reippaasti koneesta, lähtien menemään lentosuojaa kohti. Hän kuuli koiran haukuntaa, johon sekaantui miehen ääni:
"Tekö siellä, eversti?"
Autoilija vastasi.
"Olen saanut koneenne valmiiksi ja kaikki on lähtökunnossa, mutta tänä yönä teidän on mahdotonta lähteä aikomallenne retkelle Pariisiin. Sumu on sakeaa, ja soitin juuri Cambridgen lentoasemalle. Sieltä kerrottiin, että eräs heidän lentäjistään oli käynyt ilmassa ja todennut, että sumu oli kaksi tuhatta jalkaa syvää ja ulottui koko Kanaalin yli."
"Mikä olisi sievempää?" sanoi mies, jota nimitettiin "eversti Daneksi", iloisesti. "Sumussa lentäminen on juuri minun erikoisalaani!"
Lentosuojan hoitaja mutisi jotakin, että kullakin on oma makunsa, ja käveli edellä lyhtyään heilutellen. Ponnistaen kaikki voimansa hän vieritti auki pehmeästi valittavan lentosuojan oven, jonka takaa ilmestyi näkyviin pitkä propelli ja vakoojakoneen etuosa lyhdyn lepattavassa valossa.
"Se on kaunis kappale, eversti", sanoi mies ihaillen. "Milloin luulette ehtivänne takaisin?"
"Viikon kuluttua", vastasi toinen.
Hänen päällystakkinsa kaulus oli ylöskäännetty, ja oli mahdotonta nähdä muuta kuin terävä silmäpari, ja nekin näkyivät vain silloin tällöin, sillä hänen pehmeä huopahattunsa oli vedetty syvään otsalle luoden täydellisen varjon.
"Kyllä, se on kaunotar", sanoi mies edelleen. "Olen puuhaillut sen kanssa koko iltapäivän."
Hän oli entinen ilmailuvoimien mekaanikko ja tällä hetkellä lentovajan ja asumansa pienen talon vuokraaja. Tosiasiassa hän oli tällä hetkellä Englannin parhaiten palkattu lentokonemekaanikko.
"Poliisi oli täällä tänään, sir", sanoi hän. "He tulivat nuuskimaan kaikkialle, haluten tietää, kuka on tämän kaunottaren omistaja – kerroin heille teidän olevan entinen ilmailuvoimien upseeri, joka aikoi perustaa kevytilmaliikenne-kerhon. Olen usein ihmetellyt minäkin, mikä te oikeastaan olette, sir."
Mies, jota hän nimitti "everstiksi", nauroi hiljaa.
"En ihmettelisi teidän sijassanne juuri mitään, Green", vastasi hän. "Teidät on palkattu ajattelemaan yksinomaan siipiä ja tukia, kaasuttajia ja petroolivarastoja!"
"Olen laatinut montakin teoriaa", jatkoi häiriintymätön Green. "Arvelin sitäkin, että mahdollisesti kuljetatte salaa huumausaineita mannermaalle. Mutta vaikka niin tekisittekin, niin asia ei liikuta minua." Sitten hän siirtyi toisen siiven luo. "Oletteko kuullut Kostajasta, sir? Iltalehdissä näkyy hänestä olevan palanen."
"Kostajasta? Kuka maailmassa on Kostaja?"
"Hän on veitikka, joka esiintyy aina valepuvussa. Poliisi on turhaan jahdannut häntä vuosikausia."
Green kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat kaikki poliisiuutiset kuin viisi sormeaan ja tietävät jokaisen murhaajan vangitsemis- ja teloituspäivän viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta. "Hän oli kuulemma ennen ilmailuvoimien palveluksessa."
"En ole koskaan kuullut hänestä", sanoi eversti. "Olkaa hyvä, jääkää hetkeksi ulkopuolelle, Green."
Hän meni lentovajaan ja ottaen taskustaan voimakkaan sähkölampun tutki huolellisesti lentokoneen, koetteli johtoja ja kiipesi ylös tutkimaan tarkistuslaitteet.
"Hyvä on, kaikki on kunnossa", sanoi hän hypähtäessään notkeasti maahan. "En osaa tarkalleen määrätä lähtöaikaa, mutta luultavasti se tapahtuu yöllä johonkin aikaan. Ottakaa se valmiiksi ulos ja sijoittakaa lentovajan taakse suurta kenttää kohti. Olette kai tutkinut maaperän, en halua sen saavan naarmuja, ennenkuin pääsen ilmaan."
"Olen harjannut maaston, sir", sanoi Green itsetyytyväisenä.
"Hyvä on!"
"Eversti Dane" otti taskustaan paksun tukun seteleitä, erotti niistä tusinan ja sijoitti apulaisensa kouraan.
"Koska olette niin kirotun utelias, niin kerron teille jotakin, ystäväiseni. Toivon pääseväni tänä yönä karkaamaan erään naisen kanssa – kuulostaa jonkinverran romanttiselta, vai kuinka?"
"Hän on jonkun vaimo, vai?" sanoi Green vainuten häväistysjuttua.
"Hän on jonkun vaimo", myönsi eversti vakavasti. "Jos onni on vähänkään myötäinen, niin ilmestyn tänne kello kaksi tänä yönä tai samaan aikaan seuraavana yönä. Mitä paksumpi sumu, sitä mieluisempaa minulle. Saan erään ladyn seurakseni, kuten jo sanoin. Matkatavaroita ei tule; sen sijaan otan mukaan mahdollisimman paljon polttoainetta."
"Minne olette matkalla, eversti?"
Kostaja nauroi taas. Häntä oli helppo huvittaa tänä iltana.
"Päämaalina voi olla yhtä hyvin Ranska tai Belgia kuin Norja tai Afrikan pohjoisrannikko tai Irlannin etelärannikko – kuka tietää? Kerron sen teille palattuani, mutta ennen lähtöäni jätän teille tarpeeksi rahaa, niin että voitte sen turvissa elellä suruttomasti ainakin vuoden. Jollen palaa kymmenen päivän kuluttua, kehoitan teitä jättämään lentovajan, pitämään suunne kiinni, ja jos onni on myötäinen, tapaamme taas jotenkuten."
Hän etsi tiensä takaisin auton luo, ja Green koetti luontaisen uteliaisuutensa ajamana saada turhaan nähdä edes vilahdukselta hänen kasvonsa. Kertaakaan hän ei ollut vielä nähnyt tuota ihmeellistä työnantajaansa, joka oli ottanut hänet palvelukseensa yöllä ja käynyt hänen luonaan aina öisin, valiten aina sellaisen ajan, että täytyi käyttää joko pitkää sadetakkia tai raskasta ulsteria.
Greenistä oli aina tuntunut, että hänen isännällään oli parta, ja kaikki oli omansa vahvistamaan tätä epäluuloa. Mutta olipa eversti parrakas tai puhtaaksiajeltu, hän ei nytkään kyennyt tunkeutumaan katseillaan paksun kauluksen läpi saattaessaan everstiä takaisin autolle.
"Kostajasta haastellessamme –", aloitti Green taas.
"Minä en haastellut", vastasi toinen lyhyesti astahtaessaan vaunuun ja laskiessaan jalkansa starttaajalle. "Ja neuvon teitä seuraamaan minun esimerkkiäni, Green. En tiedä mitään siitä veitikasta, muuta kuin että hän on vaarallinen mies – vaarallinen vakoiltava, vielä vaarallisempi puheenaihe. Kiinnittäkää koko tarkkaavaisuutenne lentokoneisiin, Green; ne eivät ole niin surmaavia!"
Muutaman sekunnin kuluttua hänen autonsa punainen takalamppu oli kadonnut näköpiiristä.
XXXIX.
Sam Hackittilla oli muitakin koettelemuksia kuin virkaintoisen poliisikunnan aiheuttamat. Sellaisena oli muun muassa eräs arvon rouva, jonka hän oli erheellisenä hetkenä johtanut alttarin luo – jota toimenpidettä hän oli saanut koko loppuelämänsä hartaasti katua. Nainen oli äänekäs, hyökkäävä tyyppi, joka vihasi miestään, ei suinkaan tämän yhteiskuntaa vastaan tekemien rikkomusten vuoksi, vaan rajattoman heikkouden tähden, joka sai hänet laiminlyömään kotinsa – kokoelman homeisia huonekaluja pienessä likaisessa huoneessa Church Streetillä.
Sam oli useimpien muiden rikollisten tapaan helpostijohdettava, sangen ystävällinen sielu, mutta hän eli alituisessa pelossa vaimonsa suhteen. Vapauduttuaan vankilasta hän oli huolellisesti karttanut aviosiippaansa, mutta uutinen hänen palaamisestaan levisi nopeasti, ja tähän mennessä oli sattunut jo kaksi kohtausta, toinen Meisterin kynnyksellä ja toinen Deptfordin pääkadulla, jolloin raivostunut noita oli ahdistanut häntä pitkin katua selittäen ihailevalle maailmalle laveasti herra Samuel Hackittin elintapoja, luonnetta ja erikoisominaisuuksia.
Eräänä päivänä Sam oli kävelemässä kaupungin länsiosassa, ja eräässä isossa ikkunassa Cockspur Streetillä hän oli huomannut monta hehkuvin värein maalattua ilmoituslehtistä, jotka kuvailivat Kanadan läntisten preerioitten ihmeellistä elämää. Vaikka maanviljelys ei ollutkaan oikeastaan koskaan ollut hänen lempiaiheitaan ja kiinnostuksensa esineitä, niin hänestä tuli tästä hetkestä alkaen intohimoinen uutisraivaaja. Mutta Kanadaan pääsemiseen tarvittiin rahaa, ja maapalstan hankkimiseen tarvittiin yhä enemmän rahaa. Sam Hackitt istuutui kylmäverisesti pohtimaan siirtolaisuusongelmaa. Hänellä oli riittävästi pelastettua rahaa matkalipun ostoon, ja sen hän tekikin vitkastelematta, sivuuttaen siirtolaistohtorin liehuvin lipuin. Sam päätteli, että koska kaikki on sodassa ja rakkaudessa luvallista, ja koska hänen suhteensa herra Meisteriin oli viime aikoina muodostunut kovin jäykäksi, ei omatunto olisi luultavasti milläänkään, jos hän ottaisi mukaansa muutamia kannettavia ja helposti myytäviä muistoesineitä.
Varsinkin häntä himoitti pieni musta metallinen rahalipas, jota Meister tavallisesti säilytti kirjoituspöytänsä toisessa laatikossa. Asianajajalla oli erikoislaatuisten vierailijoittensa varalta yleensä tuntuva summa rahaa mainitussa lippaassa, ja se juuri kiihoitti Samin omistamishalun äärimmilleen. Viimeisten kahden päivän aikana ei ollut ilmaantunut minkäänlaista tilaisuutta edes katsahtaakaan laatikkoon; mutta nyt, kun Johnny oli palannut ja hän itse sattunut purkamaan sydämensä – Meister oli ilmoittanut hänelle erikoisena armona, että hän sai jäädä paikoilleen viikon loppuun – nyt oli tullut ratkaisun hetki.
Hänellä ei ollut mitään hampaankolossa Mary Lenleylle, mutta hän oli tuntenut sielussaan kasvavan katkeran harmintunteen tyttöä kohtaan, kun hän yritettyään aikaisemmin kuusi kertaa huoneeseen toimittamaan nopeata tarkastusta, tapasi hänet sieltä peittämässä kirjoituskonettaan ennen kotiin lähtöään.
"Aiotteko jättää meidät, Hackitt?" kysyi Mary mainitussa tilaisuudessa.
Sam ajatteli, että hän pääsisi lähtemään suuremmalla nopeudella, jos Mary tahtoisi antaa hänelle tilaisuuden herra Meisterin kirjoituspöydän toisen laatikon avaamiseen.
"Kyllä, neiti. En voi jäädä Meisterin luokse enää. Taidatte olla iloinen veljenne takaisintulosta, neiti?"
"Hyvin iloinen. Me aiomme muuttaa maalle asumaan."
"Ryhdyttekö maanviljelykseen, neiti?" kysyi Sam kiinnostuen asiaan.
Mary huokasi.
"Pelkään, ettei meistä ole sanottavaa hyötyä maanviljelijöinä."
"Minä olen vähän itsekin ajatellut siirtyä maanviljelykseen", sanoi Sam. "Olen hankkinut jo hiukan kokemustakin – työskentelin Dartmoorin vankilan pelloilla jonkin aikaa."
"Ostatteko maatilan täältä Englannista?" kysyi tyttö suunniltaan hämmästyneenä.
Sam yskäisi.
"En ole oikein varma siitä, neiti, mutta oikeastaan ajattelin siirtyä ulkomaille. Sinne suurille lakeuksille, missä miehet ovat miehiä."
"Sam, olette käynyt elokuvissa", syytti tyttö, ja mies irvisti iloisesti.
"Tämä ei ole oikea maa miehelle, joka koettaa päästä eroon poliisin suojelevasta käsivarresta", sanoi hän. "Haluan matkustaa ulkomaille ja aloittaa uudelta pohjalta."
Mary tarkasteli häntä ihmetellen.
"Miksi tähyilette koko ajan herra Meisterin kirjoituspöytää? Onko siinä jotakin vinossa?" kysyi hän.
"Ei, ei, neiti", sanoi Sam kiireesti, "ajattelin vain puhdistaa sen kunnollisesti huomisaamuna. Katsokaa tänne, neiti", – hän käveli lähemmäksi ja alensi äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi, – "tehän olette tuntenut vanhan Meisterin jo vuosikausia, eikö niin?"
Tyttö nyökkäsi.
"Luullakseni ette tiedä hänestä paljonkaan muuta, kuin että hän on ovela lakimies", Sam sanoi kiihkeästi. "Ettekö luulisi hyväksi aatteeksi, että teillä olisi täällä apunanne joku toinen nuori neiti? Tämä saattaa olla minun viimeinen sanani teille."
Mary katsoi häneen ystävällisesti: kuinka hyvää hän tarkoittikaan, mies parka!
"Täällä ei riitä työtä kahdelle ihmiselle", vastasi hän.
Sam nyökkäsi rikkiviisaasti.
"Kyllä, riittää mainiosti, neiti. Te teette tarpeeksi työtä – lorvailkaa pikkuisen."
"Lorvailla – mitä se on?"
"Hidastakaa vauhtia, tiedämmä – se on meikäläinen puheenparsi."
"Mutta miksi niin tekisin? Eihän se olisi oikein rehellistä, vai mitä?" hymyili hän vasten tahtoaankin.
Rehellisyyden vaatimus ei yleensä koskettanut mitään tunnehermoa Sam Hackittin olemuksessa.
"Ehkei se olisi rehellistä, mutta turvallista se sen sijaan olisi", sanoi hän iskien silmää. "Toivottavasti ette loukkaannu, mutta jos minulla olisi sisar, niin enpä, totta vieköön, antaisi hänen tulla Meisterin talon lähitienoillekaan."
Hän huomasi tytön ilmeen muuttuvan ja kävi heti anteeksipyyteleväksi, tarttuen ensimmäiseen sopivaan verukkeeseen päästäkseen ulos huoneesta.
Samille oli vain yksi tie avoinna: rautaristikko, joka suojeli portaille antavaa ikkunaa, oli keskinkertaiselle varkaalle vakava este, mutta Sam olikin yli keskimitan. Mikä vielä parempi, hän oli samana aamuna ikkunoita puhdistaessaan sijoittanut lukkoon lisälaitteen, jota tehdas ei ollut oikeastaan ajatellut.
Jos Alan Wembury olisi tutkinut ristikon tarkoin, niin hän olisi nähnyt kappaleen teräslankaa sievästi kiedottuna erääseen tankoon, ja seuratessaan johtoa päähän saakka hän olisi keksinyt, että se liittyi lukkoon niin ovelasti, että ikkunan takana seisovan henkilön tarvitsi vain irroittaa langan pää ja vetää pakottaakseen lukon aukenemaan. Laite oli nerokas, ja Sam oli siitä melko ylpeä.
Samana iltana Alan Wemburyn mentyä Sam kyyristeli portailla. Hän kuuli Alanin tulevan ja menevän. Tikapuilla kyyristeleminen oli epämiellyttävä elämys, sillä sumu ja ajoittainen tihkusade kastelivat hänet läpikotasin, ja hyytivät hänet luita myöten. Hän kuuli Meisterin puhuvan itsekseen astellessaan edestakaisin huoneessaan; kuuli veitsen kalahtavan lautasta vastaan, ja silloin Sam sadatteli. Meister istui pianon ääressä – hän saattoi jäädä siihen tuntikausiksi. Ja Sam inhosi musiikkia. Mutta ilmeisesti mies oli oikullisella, hermostuneella tuulella; soitto lakkasi, Sam kuuli tuolin narahtelun ja hetken kuluttua kuului hänen kuorsaava, säännöllinen hengityksensä. Asianajaja oli nukahtanut, eikä Sam odottanut enää. Nopea vetäisy ja ristikko oli irti. Hän oli rasvannut ikkunankehyksen, ja se nousi meluttomasti.
Meister istui pianon ääressä silmät selko selällään – epämiellyttävä näky. Sam tuskin vilkaisi pienelle pöydälle leposohvan vieressä, joka oli liinalla peitetty. Tipsutellen varpaillaan huoneen yli hän tavoitti sähkönappulan ja sammutti valot.
Takkavalkea paloi heikosti; mutta hän oli kuuluisa yöllä työskentelijä, ja tunnustelemalla hän löysi kirjoituspöydän laatikon, sovitti muassaan olevan pienen kojeen lukkoon ja veti. Laatikko aukeni, ja hänen kätensä kaivautui sen sisustaan. Hän löysi heti kassalaatikon, mutta siellä oli muitakin aarteita. Astiakaapin alla sijaitseva pieni tarjoilupöytä sisälsi muutamia arvaamattoman kalliita georgiaanisia hopeaesineitä. Hän meni takaisin ikkunalle, nosti sisäpuolelle pienen matkalaukkunsa ja pakkasi, kunnes laukkuun ei mahtunut enempää. Tarttuen siihen hän asteli takaisin kohti turvallisuutta, ja oli melkein vastapäätä salaperäistä ovea, kun hän kuuli heikon kilahduksen ja jäi seisomaan kivettyneenä, kaikki aistit valppaina.
Ääni saattoi johtua hiiltyvästä takkatulestakin. Hän liikehti varovaisesti, toinen käsi eteenpäin ojennettuna, – kaikkien pimeässä työskentelevien vaistomainen liike. Hän oli taas ehtinyt aivan vastapäätä salaperäistä ovea, kun äkkiä kylmä käsi takertui hänen nilkkaansa!
Hän puri hampaansa yhteen, tukahdutti esillepyrkivän kauhunhuudon, ja vääntäytyi sitten äkillisellä tempauksella vapaaksi. Kuka se oli? Hän ei voinut nähdä mitään, kuuli ainoastaan kiivasta hengitystä ja syöksähti ikkunalle. Sekunnissa hän oli portailla ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiitämässä pihan poikki – kuoleman kauhu sydämessään.
Tuolle kylmälle, kuolemaa uhkaavalle kädelle löytyi vain yksi selitys – Kostaja oli tullut hakemaan Meisteria!
XL.
Aikaisin samana iltana Alan Wembury käväisi kiireesti Meisterin talossa. Tyttö oli mennyt, mutta Meister oli tavattavissa. Hän tuli alas ikuisessa aamuviitassaan ja oli niin synkkää ja hermostunutta miestä, että Alan luuli ensi töikseen saaneensa niin kiireisen kutsun hänen luokseen vain rauhoittaakseen asianajajan hermoja.
Mutta hän oli väärässä.
"Ikäväkseni minun täytyy vaivata teitä, tarkastaja..." Meister oli, ehkä ensi kerran elämässään, epätietoinen kuinka jatkaisi esitystään.
Alan odotti.
"Tosiasia on... Minulla on peräti epämieluisa velvollisuus suoritettavana – hyvin epämieluisa. Sanoakseni teille totuuden – inhoan tehtävääni."
Vieläkään Alan ei virkkanut mitään rohkaistakseen jatkuviin luottamuksenosoituksiin, eikä Meister luultavasti rohkaisua odottanutkaan.
"Asia koskee Johnnyä. Ymmärrättehän tilanteeni, Wembury? Muistatte kai, mitä poliisipäällikkö sanoi minulle? Minä olen epäluulonalainen – aiheettomasti, totta kyllä – mutta minua epäillään poliisin päämajassa."
Mitä tästä piti tuleman? Alan kummasteli. Tämä ei ollut ollenkaan hänen tuntemansa Meisterin tapaista, niin että hänen sekaannuksensa voi antaa anteeksi.
"En voi panna mitään vaaralle alttiiksi", asianajaja jatkoi. "Muutamia viikkoja sitten olisin voinut uskaltaa senkin Maryn – neiti Lenleyn vuoksi. Mutta nyt minä en yksinkertaisesti uskalla. Jos saan tietooni rikoksen, jota suunnitellaan tai joka on jo tehty, niin minulla on ainoastaan yksi tie – ilmoittaa poliisille."
Nyt Alan Wembury ymmärsi. Mutta hän pysyi yhä vaiti.
Maurice alkoi kävellä hermostuneena edestakaisin huoneessa. Hän vainusi vihamielisyyttä, toisen miehen halveksintaa ja vihasi häntä sen vuoksi. Mikä vielä pahempaa, hän tajusi hyvin Alanin olevan selvillä, että hän valehteli: Alan tiesi erinomaisesti, että tämä petos oli kylmäverinen ja harkittu.
"Ymmärrättekö?" kysyi Meister taas.
"Entä sitten?" sanoi Alan. Häntä kuvottivat nuo esipuheet.
Meister otti syvän hengenvedon.
"Mielestäni teidän pitäisi saada tietää, ettei Darnleighin juttu ollut Johnnyn ensimmäinen yritys. Hän murtautui neiti Bolterin asuntoon noin vuosi sitten. Muistatteko?"
Wembury nyökkäsi. Neiti Bolter oli hyvin varakas, omituinen vanha neiti. Hänellä oli talo Greenwichin laitapuolella – todellinen vanhojen jalokivien tavaratalo. Siellä oli tehty ryöstö, ja varkaat livistivät mukanaan kahdeksan tuhannen punnan arvosta jalokiviä.
"Oliko Lenley mukana siinä – sekö on ilmoitus, jonka halusitte tehdä?"
"Minä en tee mitään ilmoituksia", sanoi Maurice kiireesti. "Oikeastaan kerron vain teille, mitä luulen todeksi. Mikäli olen kuullut, eivät jalokivet koskaan lähteneetkään pois talosta, ja siitähän voitte vakuuttautua itse – muistattehan, että varkaat tulivat häirityiksi kesken ilkityötään."
Alan pudisti päätään.
"En vieläkään ymmärrä, mihin oikeastaan tähtäätte", sanoi hän.
Meister katsoi ympärilleen ja alensi äänensä.
"Ymmärsin eräästä hänen huomautuksestaan, että hän aikoi mennä tänä yönä Camden Crescentiin hakemaan jalokiviä! Hän lainasi viereisen talon avaimen, joka sattuu olemaan minun omaisuuttani ja on asumaton. Minun teoriani on, että jalokivet ovat kätkössä numero 57:n katossa. Ehdotan – minä ainoastaan ehdotan, että asetatte miehen sinne vahtiin täksi yöksi."
"Ymmärrän!" sanoi Alan hiljaa.
"En haluaisi teidän uskovan, että tahdon jotakin harmia Johnnylle – olisin mieluummin hakannut poikki oikean käteni kuin aiheuttanut hänelle ikävyyttä. Mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni – ja minä olenkin jo epäluulon alainen ja pahasti sekaantunut, mitä Johnny Lenleyhin tulee."
Alan palasi Flanders Lanen poliisiasemalle raskain sydämin. Hän ei voinut tehdä mitään. Meister saattoi tiedoittaa päämajaan antaneensa ilmoituksen. John Lenleyn varoittaminen olisi merkinnyt rauniota, epäsuosiota – mahdollisesti häpeällistä erottamista palveluksesta.
Hän lähetti miehen pitämään vartiota Camden Crescentin katolle.
Tunnin kuluttua hän sai siitä ilmoituksen. Hän seisoi parhaillaan synkkänä takkatulen ääressä, kun puhelin soi. Komissaari tarttui kuulotorveen.
"Halloo!" Hän katsahti koneellisesti kelloon merkitäkseen ajan muistikirjaansa. "Kuinka olikaan?" Hän peitti kuulotorven kädellään. "Cleaversin yövartija ilmoittaa, että Camden Crescentin katolla on joku mies."
Alan ajatteli hetken.
"Niin, luonnollisesti. Sanokaa hänelle, ettei ole aihetta levottomuuteen: mies on poliisivirkailija."
"Camden Crescentin katolla?" kysyi komissaari epäuskoisesti.
Alan nyökkäsi, ja komissaari kääntyi haastattamaan näkymätöntä puhetoveriaan.
"Kaikki kunnossa, poikaseni. Hän on vain eräs meidän miehiämme... mitä? Hän nuohoaa uuneja... aivan niin, me käytämme aina poliiseja uunien nuohoamiseen ja tavallisesti valitsemme yönajan." Hän ripusti kuulotorven paikoilleen. "Mitä hän siellä tekee?"
"Katselee ympärilleen", vastasi Alan epämääräisesti.
Hänen miehensä olivat etsimässä toista rikollista tänä samana yönä. Sam Hackitt oli kadonnut Meisterin talosta, ja rouva Hackittin nimellä tunnettu räiskyväkielinen nainen oli tuotu asemalle aikaisemmin iltapäivällä syytettynä tappelusta. Vanha murheellinen tarina... nuorempi nainen oli vallannut itselleen uskottoman Samin harhailevan kiintymyksen. Kiehuvassa raivossaan rouva Hackitt oli ruvennut ilmiantajaksi – Samin suunnitelmat paljastettiin asemalla komissaarin pöydän ääressä – ja kaksi Wemburyn miestä oli häntä etsimässä.
Alan mietiskeli lausetta, jonka tohtori Lomond oli kerran sattunut sanomaan, että poliisi muka tulee aivan tunteettomaksi ja kovaksi inhimillisille kärsimyksille pieniä rikollisia takaa-ajaessaan ja paljastaessaan pahoja töitä. Alanin mielestä poliisivirkailijoilla oli pikemminkin samoin kuin lääkäreillä kaksi henkilöllisyyttä, ja toinen niistä voi erottaa itsestään kaiken inhimillisen hellämielisyyden ja tunteilun. Ja samassa hänen ajatustensa pääasiallinen kohde tuli huoneeseen, ja Wemburyn sydän sävähti. John Lenley tuli sisään nyökäten komissaarille.
"Tulin ilmoittautumaan tänne", sanoi hän.
Hän otti joitakin papereita taskustaan ja asetti ne virkapöydälle.
"Nimeni on Lenley. Olen päässyt ehdonalaiseen vapauteen."
Samassa hän kohtasi Wemburyn katseen ja tuli hänen luokseen tarjoten kättään tervehdykseksi.
"Kuulin teidän päässeen vapaaksi, Lenley. Onnittelen."
Koko ajan puhuessaan hän näki hengessään Camden Crescentin katolla kyyristelevän odottavan oikeuden edustajan. Hänen oli purtava hampaansa yhteen voidakseen estää huulilleen pyrkivän varoituksen.
"Niin, pääsin vapaaksi toissapäivänä", sanoi Johnny.
"Sisarenne oli kai iloinen nähdessään teidät?"
"Oli kyllä", Lenley vastasi lyhyesti, eikä näyttänyt halukkaalta puhumaan sen enempää Marysta.
"Etsisin mielelläni teille jonkin toimen, Johnny", virkkoi Alan epätoivoissaan. "Melkeinpä luulisin löytäväni."
John Lenley hymyili kierosti.
"Yhdistys Vankien Auttamiseksi, niinkö?" kysyi hän. "Ei, kiitos paljon! Vai ajattelitteko ehkä Pelastusarmeijaa? Paperinlajittelua kaksi penceä sadalta kilolta? Otan vain sellaisen toimen, jota ei jokainen poropeukalo kykene hoitamaan, Wembury. En halua apua; haluan selviytyä omin neuvoin."
Seurasi äänettömyys, jonka aikana kuului vain komissaarin kynän rapsutus.
"Minne aiotte mennä tänä iltana?" kysyi Alan. Mihin hintaan hyvänsä miehen täytyi saada varoitus. Hän muisteli kotona odottavaa Mary Lenleytä. Hänet teki melkein hulluksi pelko, että tyttö saattoi katsoa tämän miehen vangitsemista jonkinlaiseksi petokseksi hänen puoleltaan.
John Lenley katsoi häneen epäluuloisesti.
"Menen Westendiin päin. Miksi sitä kysytte?"
Alanin välinpitämättömyys oli huonosti näytelty.
"En mistään erikoisesta syystä." Ja sitten hän lisäsi: "Komissaari, kuinka pitkä matka täältä on Camden Crescentiin?"
Hän näki Johnnyn säpsähtävän. Miehen silmät olivat häneen takertuneet.
"Ei kymmenenkään minuutin kävelymatkaa", vastasi komissaari.
"Siis sangen lähellä." Alan osoitti taas sanansa ehdonalaiselle. "Edelleen kymmenen minuutin kävely Camden Crescentistä rautatieasemalle."
Johnny ei vastannut.
"Ajattelin tehdä pienen kävelyn yksikseni länsiosaan päin", jatkoi Alan. "Ettekö jouda tulemaan samaa matkaa, niin saamme haastella? Tahtoisin tarinoida kanssanne yhdestä ja toisesta seikasta."
Johnny tarkkasi häntä yhä epäluuloisesti.
"En", sanoi hän rauhallisesti. "Minun täytyy tavata eräs ystäväni."
Alan otti pöydältä kirjan ja käänteli hitaasti sen lehtiä. Hän ei kohottanut katsettaan sanoessaan:
"Ihmettelen tässä, tiedättekö ketä oikeastaan menette tapaamaan? Tehän olitte muistaakseni urheilija ennen vanhaan, Lenley – juoksija, vai kuinka? Muistaakseni otitte palkintojakin?"
"Kyllä, sain joitakin pikareita", vastasi hän hämmästyneenä.
"Jos minä olisin teidän sijassanne", – vieläkään Alan ei nostanut silmiään kirjasta, – "niin lähtisin juoksemaan enkä pysähtyisi ennenkuin kotona. Ja sitten lukitsisin oven estääkseni itseni juoksemasta ulos taas!"
Komissaari ei ollut yhtään selvillä juonesta.
"Miksi niin?" kysyi hän.
"Hän voi ansaita siten taas uuden pikarin tai kunniakirjan tai muuta sen tapaista."
Johnny oli kääntänyt selkänsä Wemburylle ja oli ilmeisesti syventynyt komissaarille annettaviin tietoihin. Sitten hän lähti ovea kohti.
"Hyvää yötä, Lenley, ellen näe teitä enää", sanoi Wembury.
Johnny pyörähti ympäri.
"Odotatteko näkevänne minut vielä?" kysyi hän. "Tänä yönä?"
"Kyllä – niin luulen."
Sanat olivat harkitut. Sen lähemmäksi varoitusta hän ei voinut mennä pysyäkseen uskollisena velvollisuuksilleen; ja kun Johnny Lenley painui ulos yöhön kohauttaen olkapäitään, Alan Wemburyn sydän oli raskas.
"Millaisia hulluja ihmiset ovatkaan!" sanoi hän ääneen.
"Joka on eduksi ammatille!" vastasi komissaari. "Elleivät ne olisi hulluja, emme saisi ketään koskaan kiinni!"
Wembury olisi lähtenyt ulos, ellei hän olisi luvannut tavata täällä tohtori Lomondia. Hän ei halunnut olla paikalla välttämättömyyden tapahtuessa ja Johnny Lenleyn ilmestyessä saatettuna takaisin tähän huoneeseen – jollei hän ollut ottanut varteen vihjausta. Oliko hän ymmärtänyt? Tuntui mahdottomalta, että hän voisi ylenkatsoa varoitusta saadessaan niin tarkan selvityksen tilanteesta.
XLI.
Lomond oli juuri laahustanut sisään ja noituili itsekseen säätä, kun etuhallista kuului raskaita askelia ja asianajaja tuli virkahuoneeseen. Hänen päällystakkinsa oli auki, silkkihattu komeili takaraivolla ja tottumaton savuke roikkui suupielessä. Muutos pimeältä kadulta kirkkaasti valaistuun päivystyshuoneeseen sokaisi hänet hetkeksi. Hän tuijotti pitkän tovin tohtoriin.
"Lääketieteen edustaja ja lain vartija!" sanoi hän sameasti ja löi rintaansa. "Paras tohtori, tämähän on melkein historiallinen kohtaus!"
Hän kääntyi Alanin puoleen.
"Onko hänet tuotu jo talteen? Minä en luullut hänen olevan riittävän hullu ryhtyäkseen sellaiseen puuhaan, mutta ei sitä koskaan voi tietää, paras Wembury, ei sitä voi koskaan tietää."
"Tulitteko ottamaan siitä selvää? Olisitte voinut säästää itseltänne vaivan käyttämällä puhelinta", sanoi Alan tiukasti.
Meisterin koko asenne muuttui yht'äkkiä. Katse, jonka Alan oli nähnyt hänen silmissään ennenkin, tuli takaisin, ja hänen äänensä muuttui käheäksi ja epäselväksi.
"Ei, en tullut sen vuoksi." Hän katsahti olkapäänsä ylitse. Eräs konstaapeli oli tullut ovesta komissaarin luokse ja kuiskaili hänelle jotakin. Tohtorikin näytti kiinnostuneelta. "Hackitt livisti tiehensä ja jätti minut yksin – senkin saastainen jänishousu! Yksin koko taloon!"
Käsi lensi hänen suulleen.
"Se käy minun hermoilleni, Wembury. Jokainen kuulemani ääni, tuolin narahdus liikahtaessani, hiilen luhistuminen takassa, ikkunoiden ratina –"
Oviaukon pimennossa häämötti olento. Kukaan ei nähnyt sitä. Kirjoituspöydän ääressä keskenään keskustelevat miehet kaikkein vähimmin. Tarkastaja Bliss tuijotti päivystyshuoneeseen sekunnin ajan ja häipyi, ikäänkuin olisi ollut vain osa jostakin taikurin ihmetyöstä. Konstaapeli kirjoituspöydän ääressä huomasi hänet vilahdukselta ja käveli ovelle. Komissaari ja tohtori seurasivat hitaammin perästä.
"Jokainen ääni saa sydämen hypähtämään kurkkuuni, Wembury. Tunnen, niinkuin tuomiopäivä olisi juuri tulossa."
Hänen äänensä oli melkein käheätä vinkumista.
"Tunnen sen nyt – aivan kuin joku olisi aina lähelläni – tässä samassa huoneessa, kuolema kyynärpääni vieressä vaanimassa. Ah, hyvä jumala, se on kamalaa – kamalaa!"
Äkkiä hän horjahti, ja Alan Wembury ehti juuri ajoissa tarttua häneen. Onneksi tohtori oli käsillä, ja he istuttivat hänet tuoliin komissaari Carterin kaivaessa pulpetistaan esiin vanhan hajusuolapullon, joka oli auttanut monen monta tähän huoneeseen onnettomuuksiensa ohjaamaa, pyörtymiselle altista naista.
"Mikä häntä vaivaa?"
"Huumausaine", vastasi tohtori lakonisesti. "Viekää hänet tarkastajan huoneeseen, komissaari, hän palaa ennalleen muutaman minuutin kuluttua!"
Hän seurasi katseillaan velton olennon laahaamista sivuhuoneeseen ja pudisti päätään. Sitten hän käyskenteli huolettomasti takaisin pääovelle ja siitä käytävään. Hän jäi tuijottamaan yöhön.
"Mikä on, tohtori?" kysyi Alan.
"Siinä hän on taas!" Lomond viittasi pimeälle kadulle.
"Kuka siellä on?"
"Hän on vahtinut asemaa aina siitä saakka, kun Meister tuli sisään", sanoi Lomond tullessaan takaisin päivystyshuoneeseen ja vetäessään istuimen tulen ääreen.
"Kuka on salaperäinen vartija?" kysyi Wembury hymyillen.
"En tiedä. Minusta se näytti Blissiltä", sanoi Lomond käärien savuketta; "hän ei pidä minusta – en tiedä, mistä syystä."
"Tunnetteko ketään, josta hän pitäisi – Blissiä lukuunottamatta?" murahti Wembury.
"Kuulin sangen ihmeellisen asian hänestä kerhossa tänä iltana", sanoi Lomond hitaasti. "Tapasin miehen, joka oli tuntenut hänet Washingtonissa – erään lääkärin. Hän vannoo nähneensä Blissin psykopaattisessa hoidossa Brooklynin sairashuoneessa."
"Milloin tämä tapahtui?"
"Siinä on jutun omituisin puoli. Hän sanoi olleensa siellä vasta kaksi viikkoa sitten."
Wembury hymyili.
"Hän on ollut täällä jo useita kuukausia."
"Tunnetteko Blissin oikein hyvin?"
"En, en tunne häntä erikoisen hyvin", myönsi Wembury. "Tapasin hänet ensi kerran Amerikasta paluunsa jälkeen. Olin nähnyt hänet – hän on koko joukon minua vanhempi mies, ja minun kohoamiseni tapahtui jokseenkin nopeasti. Hän oli varatarkastaja, kun minä olin vasta tavallinen konstaapeli – halloo!"
Uusi mies tuli päivystyshuoneeseen ja käveli suoraapäätä komissaarin pöydän luo. Hän oli tarkastaja Bliss.
"Haluan saada pistolin", sanoi hän lyhyesti.
"Suokaa anteeksi –?" Carter tuijotti häneen.
"Haluan automaattipistolin" – äänekkäämmin.
Wembury naurahti pilkallisesti.
"Kaikki on kunnossa, komissaari – ylitarkastaja Bliss Scotland Yardista haluaa automaattipistolin. Mitä varten haluatte sitä, Bliss? Rotanmetsästykseen?"
Bliss kunnioitti häntä pahansuovalla hymyllä.
"Kyllä, mutta teidän ei sentään tarvitse olla peloissanne. Mitä se teihin kuuluu?"
"Jonkin verran", sanoi Wembury rauhallisesti komissaarin tuodessa pistolia. "Tämä on minun piirini."
"Onko mitään syytä, miksi minä en voisi saada sitä?" kysyi partasuu mies.
"Ei mitään", sanoi Wembury, ja lisäsi toisen lähtiessä ovea kohti: "Vaikka minun täytyy merkitä se kirjoihin. Näytätte unohtaneen tavanmukaiset menot, Bliss."
Bliss käännähti kiroten.
"Tiedättehän, että en ole pitkiin aikoihin ollut tässä kirotussa maassa."
Tohtorin silmät välähtelivät ilkimielisesti.
"Hyvää iltaa, herra Bliss."
Nyt vasta Bliss näytti huomaavan poliisilääkärin läsnäolon.
"Iltaa, professori. Ette ole napannut vielä Kostajaa?"
"En vielä", hymyili Lomond.
"Huh! Taitaisi olla parempi kirjoittaa vielä yksi kirja, sitten se kai onnistuu!"
"Olemme hyvin huvitettuja", vastasi Lomond kuivasti. "Ei, en ole saanut kiinni Kostajaa, mutta uskallan sanoa, että voisin saada hänet käsiini."
Bliss katsoi häneen epäluuloisesti.
"Luuletteko niin? Olette kyhännyt teorian, vai kuinka?"
"Vakaumus, hyvin luja vakaumus", sanoi Lomond salaperäisesti.
"Ottakaa sentään pieni vihjaus minulta. Jättäkää poliisin tehtävät poliiseille. Arthur Milton on vaarallinen mies. Oletteko tavannut äskettäin hänen vaimoaan?"
"En – oletteko te?" –
Bliss kääntyi.
"En; en edes tiedä, kenen kanssa hän asuu."
Tohtorin kasvot kovenivat.
"Suvaitsisitteko muistaa, että puhutte nyt erikoisesta ystävästäni?" kysyi hän.
Tarkastaja Bliss soi itselleen naurunhörähdyksen harvinaisen nautinnon.
"Ahaa, nainen on saatu kiinni myös, vai? Siinä tapauksessa mieskin löytyy."
"Oletteko koskaan kuullut naisesta, jolla on välinpitämätön ystävä?" kysyi Lomond.
"On, kyllä, sellainen syntyy joka minuutti", kuului karkea vastaus, ja nähdessään Wemburyn moittivat silmät itseensä suunnattuina: "Te olette hiukan tunteileva nuorukainen, ettekö olekin, Wembury?"
"Se on heikkouteni", sanoi Alan kylmästi.
"Tuo Lenleyn neitonen – hänhän on Meisterin toimistossa, vai kuinka?"
Wembury hymyili halveksumisensa.
"Oletteko saanut niin paljon selville? Teissä piilee varmasti salapoliisin aineksia", sanoi hän; mutta Blissiä ei tämäkään hienosti sorvattu loukkaus häirinnyt.
"Ihastunut tyttöön, niin on minulle kerrottu. Hirveän romanttista! Vanhan aatelismiehen tytär ja lemmenkaihoinen pollari!"
"Käyttääksemme varkaitten kieltä. Oletteko koskaan ollut rakastunut, Bliss?"
"Minäkö? Huh! Ei mikään nainen voi tehdä minusta hullua!" sanoi tarkastaja Bliss toinen käsi oven rivassa.
"Tarvitaan viisas nainen tekemään paremmaksi luojan heikkoja käsitöitä. Muuten, mitä te oikeastaan teette täällä?" viskasi Alan puolestaan häikäilemättömästi.
"Teidän työtänne!" tiuskaisi Bliss ulos mennessään ja paukahdutti oven lujasti kiinni.
XLII.
Carter oli ymmällään.
"Omituista, ettei tarkastaja tunne poliisiaseman tapoja, vai mitä arvelette, sir?"
"Kaikki herra Blissiä koskeva on omituista", huudahti Alan kiivaasti. "Bliss! Mistä hän on kopannut nimensä, sen minä totisesti tahtoisin tietää!"
Lomond meni tarkastajan huoneen ovelle, missä Meister makasi erään palvelusvuoroa odottavan konstaapelin huolellisen valvonnan alaisena. Hän oli tulossa nopeata vauhtia ennalleen, sanoi tohtori. Hänen palatessaan muuan poliisimies tuli sisään ja alkoi kuiskailla Wemburyn kanssa.
"Joku nainen tahtoo tavata minua? Kuka hän on?"
"Cora Ann Milton", sanoi Lomond, taas esittäen näytteen peloittavan tarkasta vaistostaan. "Minun tuleva morsiameni!"
Cora Ann tuli huoneeseen, ja hänen olemuksessaan taistelivat silminnähtävästi vihamielisyys ja näytelty välinpitämättömyys.
"Sanokaas, tohtori, eikö päiväkirjanne ole asianmukaisessa kunnossa?"
Alan katseli vanhaa tohtoria epäluuloisesti Lomondin tarttuessa suojelevasti naisen käteen.
"Nähdäkseni te itse ette ole asianmukaisessa kunnossa! Mitä ihmettä, tehän olette aivan kuohuksissa, Cora Ann."
Nainen nyökkäsi suuttuneena.
"Tuntia kauempaa en odota koskaan mitään miestä."
Wembury katsahti ylös tämän kuullessaan.
"Hyvä luoja. Minunhan piti viedä teidät päivälliselle!" läähätti tohtori. "Minut kutsuttiin tänne, ja koko juttu livahti mielestäni."
Cora Ann katseli ympärilleen ilmaisten mitä selvimmin vastenmielisyytensä.
"En voi moittia teitä. Jos minut kutsuttaisiin tämäntapaiseen paikkaan, niin minä menisin aivan sekaisin. Tämä on siis poliisiasema? Vastaa minun mielikuvaani helvetistä, ei kuitenkaan ole yhtä kirkas!" Hän katsoi Wemburyyn. "Sanokaa, missä on teidän naamiaispukunne? Kaikki muut ovat univormussa."
"Sitä minä pidän ainoastaan vieraspidoissa", hymähti Alan.
Nainen värisi.
"Huh – ettekö tule sairaaksi siitä? Kuinka voitte jäädä tänne – jotakin täytyy olla vinossa miehen päässä, jos voi ylipäänsä sietää tällaista elämää."
"Teissä taitaa olla nyt jotakin vinossa", sanoi Lomond rauhallisesti. "Teidän silmissänne on merkillisen epävakainen ilme."
Nainen katsoi häneen tiukasti.
"Epävakaisuus ei ole silmissäni – en ole saanut mitään suuhuni aamiaisen jälkeen!"
Lomond oli pelkkää katumusta.
"Voi teitä, nälkäistä pikku raukkaa – ettekö osannut mennä yksin syömään?"
"Minusta on parempi nauttia ateriani lääketieteellisen valvonnan alaisena", sanoi Cora.
"Ei se ole aina kovinkaan turvallista", ilveili tohtori.
"Ette kai ole aikonut myrkyttää minua?"
"Te voitte myrkyttää minun herkkätunteisen sieluni."
Alan Wembury oli kuunnellut koko ajan peittelemättömällä hämmästyksellä. Mitä tohtori ajoi takaa? Miksi hän hieroi ystävyyttä tuon naisen kanssa?
"Ettekö aio yhtään sääliä poloista hysteeristä naista?" kysyi nainen.
Hänen äänessään oli epätoivoinen sävy; aivan kuin hän olisi tehnyt viimeisen ponnistuksen... mihin? Alan oli ymmällään.
"Niin kovin mielelläni tahtoisin, Cora Ann, mutta –", kuului Lomond sanovan.
"Mutta! Mutta!" pilkkasi hän. "Te harrastatte vain 'muttia', vai kuinka? Kuulkaahan, skottilainen, te ette halunnut joutua maksamaan päivällisestä!"
Tohtori irvisti tälle huomautukselle.
"Se on varmasti tosiasioihin perustuva väite, mutta minulle ilmaantui työtä."
Sekunnissa naisen kasvot muuttuivat vanhoiksi ja kuihtuneiksi.
"Työtä!" hän nauroi katkerasti ja lähti kävelemään ovea kohti huolettomasti kohauttaen olkapäitään. "Kyllä teidän työnne tunnetaan! Koetatte saada Arthur Miltonin hirteen. Siinä teidän ideanne työstä! Hyvä on."
"Minne aiotte mennä, tyttöseni?" kysyi tohtori huolissaan.
Nainen katsahti häneen, ja hänen hymynsä oli kova.
"On liian myöhä lähteä päivälliselle. Luullakseni menen illalliselle ja otan samalla musiikkitunnin. Minulla on ystävä, joka soittaa pianoa oikein, oikein hyvin."
Lomond meni ovelle ja tuijotti hänen jälkeensä sumuun.
"Tuo oli melkein kuin uhkaus minulle", sanoi hän.
Alan ei vastannut välittömästi. Hänen äänensä oli hyvin vakava hänen viimein puhuessaan.
"Tohtori – toivoisin, ettette hakkailisi Kostajan vaimoa."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan – en tahtoisi saada kahden murhenäytelmän mahdollisuutta mieltäni painamaan."
Carter, joka oli ollut sivuhuoneessa, missä Meister makasi, tuli samassa kirjoituspöytänsä ääreen.
"Kuinka hän jaksaa nyt?"
"Hän on kunnossa, sir", vastasi komissaari.
Tramp, tramp, tramp!
Alanin tarkat korvat olivat siepanneet kadulta tahdikkaan marssin äänen, erikoisen tempon, missä pidätettyä kuljetetaan, ja hän vetäisi syvään henkeään Johnny Lenleyn tullessa ovesta kahden virkapukuisen poliisin välissä, jotka pitelivät hänen käsivarsistaan. Hänet asetettiin kirjoituspöydän eteen, ja valmistukset olivat lyhyet.
"Minä olen salapoliisi-konstaapeli Bell", sanoi pitkä mies. "Tänä iltana olin määrätty Camden Crescentiin, n:on 57 katolle, ja näin tämän miehen tulevan ylös ja etsivän jotakin vesisäiliön takaa. Otin hänet kiinni, koska hän oli tunkeutunut luvatta lukittuun taloon tehdäkseen nähtävästi jonkin rikoksen."
Lenley seisoi paikallaan katsoen permantoon. Hän näytti tuskin tuntevan kiinnostusta toimitukseen, kunnes hän kohotti päänsä ja sattui kohtaamaan Wemburyn katseen, ja silloin hän nyökkäsi hitaasti.
"Kiitos, Wembury", sanoi hän. "Jos minulla olisi edes kaniinin aivot, niin en olisi nyt täällä."
Pöydän takana istuva Carter kastoi kynänsä musteeseen.
"Mikä on nimenne?" kysyi hän koneellisesti.
"John Lenley."
Äänettömyys ja kirjoituksen rapina.
"Osoitteenne?"
"Ei ole mitään osoitetta."
"Ammattinne."
"Olen ehdonalaisesti vapautettu vanki", sanoi Johnny rauhallisesti.
Komissaari laski kynänsä pöydälle.
"Tutkikaa hänet", sanoi hän, ja Johnny levitti kätensä samalla kuin pitkä poliisivirkailija tutki hänen taskunsa ja asetti löytämänsä tavarat pöydälle.
"Kuka minut antoi ilmi, Wembury?"
Alan pudisti päätänsä.
"Sitä ei pidä kysyä minulta", sanoi hän. "Tiedätte sen erinomaisen hyvin." Hän nyökkäsi pöytään päin ohjatakseen pidätetyn huomion mieheen, jolla oli tällä hetkellä suurin sananvalta.
"Voitteko jollakin tavalla selittää oleskelunne Camden Crescentissä, talon n:o 57 katolla?" komissaari kysyi.
Johnny Lenley selvitti kurkkuaan.
"Menin etsimään eräitä esineitä, joiden luultiin olevan tallessa vesisäiliön takana. Eivätkä ne olleetkaan siellä. Siinä kaikki. Kenen kuono oli pelissä? Teidän ei tarvitse sanoakaan, koska tiedän sen jo. Pitäkää huolta sisarestani, Wembury; hän tarvitsee jonkun valvojakseen, ja luotan puolestani teihin enemmän kuin keneenkään muuhun –"
Kaikille asianosaisille oli onnettomuudeksi, että herra Meister valitsi juuri tämän hetken ilmestyäkseen resuisena näyttämölle. Hän tuijotti tylsänä salapoliisien käsissä olevaan mieheen, ja Johnny Lenley hymyili.
"Halloo, Maurice!" sanoi hän hiljaa.
Asianajaja oli ällistynyt.
"Mitä – mitä – sehän on – sehän on Johnny!" änkytti hän. "Et kai sinä ole joutunut taas ikävyyksiin, ethän toki, Johnny?" Hän kohotti kätensä esittääkseen epätoivoa. "Mikä onnettomuus! Minä tulen huomenna oikeuden istuntoon puolustamaan sinua, poikaseni." Hän laahusti lähemmäksi komissaarin pöytää. "Toimittakaa hänelle haluamaansa ruokaa minun kustannuksellani", sanoi hän äänekkäästi.
"Meister!" Sanat helähtivät kuin risteilevät miekanterät. "Vesisäiliön takana ei ollut mitään saalista!"
Herra Meisterin kasvot olivat täynnä hämmästystä ja sekaannusta.
"Ei mitään saalista vesisäiliön takana? Saalista? Mistä sinä oikeastaan puhelet, poika?"
Lenley nyökkäsi ja irvisti ilottomasti.
"Pääsin vapaaksi liian aikaisin sinun suunnitelmillesi. Se sotki hiukan sinun pientä konnankoukkuasi, vai kuinka, Meister? Sinä sika!"
Ennenkuin Wembury ehti toteamaan, mitä oli tapahtunut, Johnny oli asianajajan kurkussa kiinni. Sekunnissa neljä miestä kieriskeli permannolla sekavana rykelmänä.
Heidän sätkytellessään permannolla lensi päivystyshuoneen ovi auki ja tarkastaja Bliss syöksyi sisään. Hän seisoi sekunnin ajan hiljaa, sitten hän oli yhdellä hyppäyksellä keskellä meteliä.
Blissin onnistui temmata nuori mies saaliistaan erilleen. Sitten hän meni tutkimaan Meisteria.
"Onko hän loukkaantunut?" kysyi hän.
Johnny tuijotti asianajajaan valkoisena raivosta.
"Kunpa olisin tappanut sen roiston!" kähisi hän.
Bliss käänsi tylyt silmänsä vankiin.
"Älkää olko niin kirotun itsekäs, Lenley!" sanoi hän kylmästi.
XLIII.
Alan Wemburyn päässä kiersi yksi ainoa ajatus hänen lähtiessään poliisiasemalta, ja se ajatus oli kalvavan kiusallinen. Marylle täytyi viedä viimeiset uutiset. Taas hänen täytyi toimia tahtomattaan surun sanansaattajana. Sumu kohosi parhaillaan joesta, ja muutamin paikoin se oli jo niin tiheä, että hänen täytyi tunnustella tiensä pitkin kaiteita. Lewisham High Roadin rinteellä oli jostakin syystä kirkkaampaa. Koska hän oli ihminen, niin hän kirosi sumua; sadatteli John Lenleytä hänen mielettömyytensä vuoksi; mutta vasta muistaessaan Maurice Meisterin hänen suuttumuksensa saavutti kiehumapisteensä. Miehen alhainen petollisuus oli melkein epäinhimillistä.
Hän kiipesi Malpas Mansionsin kiviportaat ja koputti Maryn huoneiston ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän koputti taas; ja sitten hän kuuli sisäoven avautuvan, lukon kilahtavan ja tutun äänen sanovan:
"Sinäkö siellä, Johnny? Luulin sinun ottaneen avaimen."
"Ei, rakas ystävä, minä täällä vain olen."
"Alan!" Mary otti askelen taaksepäin ja nosti käden sydämelleen. "Onko jotakin hullusti?"
Huoli vääristi hänen kasvonsa. Alan ei vastannut ennenkuin oli sulkenut oven jäljestään ja seurannut häntä huoneeseen.
"Onko jotakin hullusti?" kysyi tyttö uudestaan.... "Onko kysymys Johnnystä?"
Alan nyökkäsi. Mary vaipui tuoliin ja peitti kasvot käsillään.
"Onko hänet... vangittu?"
"Kyllä", Alan vastasi.
"Tuosta – väärennyksestäkö?" Hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kovempi.
"Väärennyksestä?" Alan tuijotti häneen ymmärtämättä. "En ole nyt oikein selvillä tarkoituksestasi, rakas ystävä."
Ja tyttö käänsi häneen valkoiset, hämmentyneet kasvonsa.
"Eikö häntä pidätetty väärennyksen vuoksi?" kysyi hän ihmeissään; sitten hän lisäsi huomatessaan puhuneensa varomattomia: "Etkö tahtoisi unohtaa tämän minun kysymykseni, Alan?"
"Tietysti unohdan sen heti, Mary rakas. En tiedä mistään väärennyksestä. Johnny vangittiin, koska hän oli tunkeutunut suljettuun taloon."
"Sisäänmurrosta – voi, hyvä jumala!"
"En tiedä oikein, mistä on kysymys. Olen väljillä vesillä itsekin", tunnusti Alan. "Kertoisin kovin mielelläni sinulle kaikki arvailuni: ehkä teenkin sen, vaikka saisinkin lähtöpassit sen johdosta."
Hän laski kätensä hellästi tytön olkapäille.
"Koeta olla luja, Mary, tulkoon mitä hyvänsä; ehkä tähän löydetään vielä jokin järjellinen selitys. En voi ymmärtää, miksi Johnnyn täytyy käyttäytyä kuin mielipuoli. Tein parhaani varoittaakseni häntä. Vieläkin luulen hänellä olevan joitakin mahdollisuuksia puolellaan. Täältä lähdettyäni menen tapaamaan Meisteria, ja sen jälkeen käyn haastattelemassa erästä lakimies-ystävääni ja kysymässä hänen neuvoaan. Kunpa hän ei olisi vain käynyt Meisterin kimppuun."
Ja sitten hän kertoi Marylle kahakasta poliisiasemalla, ja tyttö kauhisteli.
"Löikö hän Mauricea? Voi, hän on hullu! Ja Mauricella on hallussaan –" Hän pysähtyi äkkiä.
Alanin tutkivat silmät seurasivat hänen ilmeitään.
"Jatka", sanoi hän hellästi. "Mauricella on hallussaan –?" Ja kun tyttö ei virkkanut mitään: "Ajatteletko sinä yhä tuota väärennystä?"
Tyttö katsoi häneen moittivasti.
"Alan, sinähän lupasit –"
"En luvannut mitään", Alan hymyili puolittain, "mutta sen sanon sinulle, että kaikki minulle kertomasi sanotaan Alan Wemburylle henkilökohtaisesti, eikä poliisiupseeri Alan Wemburylle. Mary, rakkaani, sinulla on huolia: etkö sallisi minun auttavan sinua?"
Tyttö pudisti päätään.
"En voi, en voi! Tämä on kauhistuttavalla tavalla sotkenut tilannetta. Maurice on niin kostonhimoinen, eikä hän anna koskaan anteeksi Johnnylle. Ja hän lupasi olla niin kiltti... hän aikoi järjestää meille pienen maatilan maaseudulla."
Alanin kieltä poltti saada kertoa hänelle koko totuus petoksesta, mutta poliisikunnan ankara kuri pääsi voitolle. Rikollisten pidätyksessä on tärkein laki, ettei koskaan saa ilmaista ilmiantajaa.
"Minulle on aivan käsittämätöntä, mikä sai Johnnyn menemään tuohon taloon. Hän kertoi jonkin historian, että vesisäiliön taakse oli kätketty vanhan murtovarkauden unohtuneita saaliita; mutta tietenkään siellä ei ollut mitään sellaisia."
Mary oli kyyryllään pöytää vastaan, pää käsien varassa, silmät suljettuina. Alan luuli hänen menevän tainnoksiin siinä silmänräpäyksessä, ja hänen käsivartensa kiertyi tytön olkapäiden ympärille.
"Mary, enkö saa auttaa sinua?" Hänen äänensä oli liikutuksen himmentämä ja hengitys kulki vaikeasti. "En uskalla arvaillakaan, millä mielellä sinä minua katsot, vanhan palvelijanne poikana, poliisitarkastaja Wemburyna, vaiko yksinkertaisesti vain Alan Wemburyna... joka rakastaa sinua!"
Tyttö ei liikahtanut; hän ei yrittänytkään irroittautua Alanin suojelevasta otteesta.
"Nyt se on sanottu ja minä olen iloinen", jatkoi Alan kiihkeästi. "Olen aina rakastanut sinua, aina siitä saakka kun olit pieni lapsi. Etkö tahtoisi kertoa minulle kaikkea, Mary?"
Ja silloin tyttö äkkiä sysäsi hänet pois ja hyppäsi jaloilleen, katse villinä, huulet puoliavoimina kuin jonkin kamalan ajatuksen valtaamana.
"En voi, en voi!" hän oli melkein sekaisin. "Älä kosketa minuun, Alan... En ole sinun arvoisesi... Luulin, ettei minun tarvitsisi mennä, mutta tiedän, että minun täytyy... Johnnyn vuoksi."
"Mennä minne?" kysyi Alan tiukasti, mutta Mary teki vain kieltävän eleen.
Sitten hän ojensi välittömästi kätensä ja tarttui nuoreen mieheen suonenvetoisella otteella.
"Alan, tiedän, että rakastat minua... ja olen siitä iloinen... iloinen! Ymmärräthän, mitä tämä tahtoo sanoa, eikö totta? Nainen ei sano näin, jollei... jollei hän tunne itse samalla tavalla. Mutta minun täytyy mennä pelastamaan Johnny – minun täytyy!"
"Etkö sittenkin tahtoisi kertoa minulle kaikkea juurta jaksain?"
Tyttö pudisti tarmokkaasti päätään.
"En voi. Tässä on nyt sellainen kova tilanne, josta minun täytyy suoriutua omin neuvoin, ilman kenenkään apua."
Mutta Alania ei saatu vaikenemaan niin helpolla.
"Tarkoitatko Meisteria?" kysyi hän. "Uhkaako hän sinua jollakin?"
Mary pudisti väsyneesti päätään.
"En tahdo puhua siitä, Alan – mitä voin tehdä Johnnyn hyväksi? Onko syytös hyvinkin vaikea – tarkoitan, lähetetäänkö hänet taas pakkotyöhön? Etkö usko, että Maurice voisi pelastaa hänet?"
Hetken aikaan ei Johnnyn kohtalo kyennyt kiinnostamaan poliisiupseerin mieltä. Häneltä ei riittänyt ainoatakaan ajatusta, ei tunteen sirpalettakaan kenellekään muulle kuin yksinäiselle tytölleen, murheen murtamalle, kohtalon tuivertamalle syyttömälle poloiselleen. Hänen käsivartensa kietoutuivat tytön ympärille; hän painoi hänet rintaansa vastaan ja suuteli hänen kylmiä huuliaan.
"Älä, rukoilen sinua, Alan", mutisi hän, ja huomatessaan, ettei tytöllä ollut ruumiillista voimaa tarpeeksi kyetäkseen vastustamaan hänen hellyyttään, Alan antoi otteensa hiljalleen irtautua.
Hän vapisi itsekin kuin haavanlehti liikkuessaan ovea kohti.
"Menen etsimään ratkaisua eräille salaperäisille ongelmille – Johnnyä koskeville ja muillekin", sanoi hän hampaittensa välitse. "Etkö voi jäädä tänne, niin että löydän sinut koska hyvänsä? Tulen takaisin tunnin kuluttua."
Aavistaen hämärästi hänen tarkoituksensa Mary huusi häntä palaamaan, mutta hän oli jo mennyt.
Meisterin talo oli pimeänä Alanin haparoidessa sumun läpi Flanders Lanelle. Ovella vahdissa olevalla poliisikonstaapelilla ei ollut muuta ilmoitettavaa, kuin että hän oli kuullut hiljaista pianonsoittoa toisesta kerroksesta.
Poliisimiehellä oli portin ja pääoven avaimet, ja Alan astui sisälle taloon jättäen apulaisensa ulkopuolelle. Portaita noustessaan hän kuuli Humoreskin säveleiden tulvivan vastaansa. Hän koetteli Meisterin ovea; se oli lukossa. Hän koputti laudoitukseen.
"Mitä haluatte?" kuului Meisterin venyttelevä ääni. "Kuka siellä on?"
"Wembury. Avatkaa ovi", sanoi Alan kärsimättömästi.
Hän kuuli miehen murahtelevan tullessaan huoneen poikki, ja äkkiä ovi avautui. Hän meni sisään; huone oli pimeänä lukuunottamatta pianon yläpuolella palavan lampun niukkaa valokehää.
"No niin, mitä se nuori maantieryöväri sanoi puolustuksekseen?" kysyi Maurice. Hän oli juonut ankarasti; koko huone lemahti väkeviltä. Hänen poskessaan kuumotti tuntuva naarmu, jonka John Lenley oli siihen iskenyt.
Odottamatta pyyntöä Alan sytytti valot, ja asianajaja räpytti silmiään kärsimättömästi.
"En minä halua enempää valoa. Kirottu mies, miksi pistitte nuo palamaan?" ärisi hän.
"Minä haluan nähdä teidät", sanoi Wembury, "ja sitäpaitsi toivon, että näette minut!"
Meister tuijotti häneen tylsänä.
"No, hyvä", kysyi hän lopulta, "miksi haluatte nähdä minut? Olette nähtävästi ottanut taloni haltuunne, herra Wembury. Marssitte sisään ja ulos mielenne mukaan; vääntelette sähkönappuloita ja elätte kokonaan oman suloisen tahtonne jälkeen. Ehkäpä suvaitsette nyt selittää asenteenne ja julkeat tapanne."
"Tulin kysymään teiltä jotakin väärennystä koskevaa."
Hän huomasi Mauricen säpsähtävän.
"Väärennystä? Mitä tarkoitatte?"
"Tiedätte kirotun hyvin minun tarkoitukseni", sanoi Alan kiivaasti. "Mistä väärennyksestä te olette lörpötellyt Mary Lenleylle?"
Kysymys selvitti huomattavasti miehen humalaa. Hän pudisti päätään.
"En todellakaan tiedä alkuunkaan, mistä nyt puhutte." Maurice Meister ei ollut hullu. Jos Mary olisi kertonut kaiken väärennetystä maksuosoituksesta, niin tuo kuumaverinen, härkäpäinen poliisivirkailija ei olisi tehnyt sellaista kysymystä. Hän oli kuullut hiukan ja arvannut paljon – kuinka paljon, se täytyi Meisterin ehdottomasti saada tietoonsa.
"Hyvä mies, tulette tänne keskellä yötä ja teette minulle käsittämättömiä kysymyksiä jostakin väärennyksestä", jatkoi hän määräävässä äänilajissa. "Luuletteko minun todellakin kykenevän seurustelemaan ja antamaan tietoja – sen jälkeen, mitä olen tänä iltana saanut kokea? Olen ollut niin monen väärennyksen kanssa tekemisissä eläissäni, että tuskin tiedän, mitä tarkoitatte."
Hänen katseensa sipaisi itsetiedottomasti pientä, hienolla valkoisella liinalla peitettyä pyöreää pöytää keskellä huonetta. Alan oli huomannut sen ja ihmetteli, mitä liina mahtoi kätkeä. Siinä saattoi olla Meisterin illallinen, ja siinä saattoi olla –. Hän ei kuitenkaan antanut tarkkaavaisuutensa kääntyä pois pääasiasta kuin sekunniksi.
"Meister, pidätte jollakin uhkauksella Mary Lenleytä sidottuna, ja minun on saatava tietää, mikä se on. Olette pyytänyt hänen tekemään jotakin, jota hän ei halua tehdä. En tiedä kylläkään sen laatua, mutta arvaan osittain. Varoitan teitä –"
"Poliisiupseerinako?" tiuskaisi Maurice.
"Miehenä", sanoi Alan rauhallisesti. "Mahdollisesti laissa ei löydy lääkettä teidän suunnittelemallenne pahalletyölle, mutta sanon teille, että jos loukkaatte ainoatakaan hiuskarvaa Mary Lenleyn päästä, niin saatte katua sitä."
Asianajajan silmät menivät viiruiksi.
"Ellen erehdy, niin tämä on henkilökohtaisen väkivallan uhkaus?" sanoi hän, ja huolimatta ponnistuksistaan tyynenä pysymiseen hänen äänensä vavahteli. "Uhatut miehet elävät kauan, tarkastaja Wembury, ja minua on uhattu koko elämäni ajan eikä minulle ole vielä toistaiseksi tapahtunut mitään. Kostaja uhkailee minua, Johnny uhkaa minua, te uhkaatte minua – minä kukoistan uhkauksista!"
Alan Wemburyn silmät olivat saaneet karaistun teräksen kimalluksen.
"Meister", sanoi hän pehmeästi, "näinköhän tajuatte, kuinka lähellä kuolemaa te olette?"
Meisterin leuka venähti alas ja hän tuijotti avosuin nuoreen mieheen, joka kumartui häntä kohti.
"Ehkä ei minun kätteni kautta; ehkei Kostajankaan tai John Lenleyn ansiosta; mutta jos uskoni käy toteen, ja jos olen oikeassa epäillessäni teitä tänä iltana suunnittelemastanne konnantyöstä, niin olkaa vakuutettu, Maurice Meister – jos Kostaja epäonnistuu, niin minä saan teidät!"
Meister katsoi häneen kauan aikaa ja pakottautui sitten hymyilemään.
"Herra varjelkoon, tehän olette rakastunut Mary Lenleyhin", nauroi hän käheästi. "Paras pila, mitä olen kuullut vuosikausiin!"
Alan kuuli hänen käheän naurunsa astellessaan portaita alas ja sen kaiku piinasi yhä hänen korviaan koko matkan Flanders Lanea alas.
Hänen täytyi mennä vielä vierailulle – Greenwichissä asuvan lakimies-ystävänsä luo. Keskustelu mainitun herrasmiehen kanssa oli erittäin tyydyttävä tuloksiltaan.
XLIV.
Alan Wembury tuli päivystyshuoneeseen ja katsahti kelloon. Hän oli ollut poissa kaksi tuntia. "Onko herra Bliss ollut täällä?" kysyi hän. Bliss oli kadonnut poliisiasemalta melkein yhtä draamallisesti kuin oli tullutkin.
"Kyllä, sir; hän oli sisällä muutamia minuutteja – hän halusi tavata erästä pidätettyä kopissa."
Samassa Alanin valppaus heräsi.
"Ketä?" kysyi hän.
"Tuota Lenleyn poikasta. Annoin hänelle avaimen."
Mitä kiinnostuksen aihetta Scotland Yard keksi Johnnyssä? Wembury ei tietänyt, mitä ajatella.
"Ahaa – hän ei siis viipynyt?"
"Ei, sir. Vain noin viisi minuuttia."
Alan puisteli sateen sotkemaa hattuaan tulennoksen edessä.
"Ei mitään tiedoituksia?"
"Ei, sir; eräs humalaisistamme on antanut aika tavalla huolta. Minun täytyi soittaa tohtori Lomond tänne; hän on miehen luona parhaillaan. Muuten, satuitteko huomaamaan tämän Lenleyn papereista? Löysin sen vasta teidän mentyänne."
Hän otti kortin pöydältä ja ojensi sen Wemburylle, joka luki:
"Tässä on avain. Voitte mennä sisään milloin haluttaa
– N:o 57.""Mitä ihmettä, tämähän on Meisterin käsialaa."
"Aivan niin, sir", nyökkäsi Carter, "ja n:o 57 on Meisterin oma talo. En tiedä, mitä tämä tulee vaikuttamaan Lenleytä koskevaan syytteeseen."
Tuntui, aivankuin suuri paino olisi vierähtänyt Alan Wemburyn sydämeltä; kaikki hänen lakimiesystävänsä sanat muistuivat hänen mieleensä.
"Luojan kiitos! Tämä vapauttaa hänet! Aivan niinkuin minä ajattelinkin! Meister oli varmaankin eri tavalla päissään kirjoittaessaan tämän – hänen ensimmäisen erehdyksensä."
"Mitä sanoo laki?"
Wembury ei ollut lakimies, mutta heti huomattuaan, että pidätys tapahtui Meisterin omalla alueella, hän oli nähnyt salaportin. Johnny Lenley meni sinne Meisterin kehoituksesta – sitä ei voinut millään nimittää murtautumiseksi. Meister oli talon isäntä.
"Oliko tavaroissa avain?" kysyi hän.
"Kyllä, sir." Carter ojensi avaimen. "Siinä on Meisterin nimi."
Alan päästi helpotuksen huokauksen.
"Totta vieköön! Vaikka olen sentään iloinen, että Lenley istuu kopissaan. Jos koskaan olen nähnyt murhaa ihmisen katseessa, niin hänen silmissään sitä oli!"
Carter esitti kysymyksen, joka oli painanut hänen mieltään koko illan.
"Ei kai Lenley ole missään tapauksessa Kostaja?" kysyi hän ja Alan nauroi.
"Älkää hullutelko! Kuinka se olisi mahdollista?"
Puhuessaan hän kuuli nimeänsä mainittavan, ja Lomond juoksi päivystyshuoneeseen koppeihin johtavasta käytävästä.
"Mikä hätänä?" kysyi Alan nopeasti.
"Mihin koppiin panitte Lenleyn?"
"Numero kahdeksaan kaukaisemmassa päässä", vastasi Carter.
"Ovi on selällään – koppi on tyhjä!"
Carter lensi ulos huoneesta. Alan tarttui komissaarin pöydällä olevaan puhelimeen.
"Herra varjelkoon, Lomond, hän lähtee varmasti hakemaan Meisteria."
Carter tuli nopeasti, huoneeseen.
"Hän on kuin onkin poissa", sanoi hän. "Ovi on selkosen selällään, ja samoin pihalle vievä ovi!"
"Kaksi miestä liikkeelle, Carter", sanoi Wembury vilkkaasti, ja samassa hän sai yhteyden pyytämäänsä numeroon.
"Scotland Yard?... Yhdistäkää päivystävälle upseerille... Täällä puhuu tarkastaja Wembury. Ottakaa tämä sanoma kaikkia asemia varten. Pidättäkää ja säilyttäkää John Lenley, joka karkasi tänä iltana Flanders Lanen poliisiasemalta. Ikä 27, pituus kuusi jalkaa, tummaverinen, puettu –"
"Siniseen verkaan", keskeytti komissaari Carter.
"Hän on ehdonalaiseen vapauteen päästetty vanki", jatkoi Wembury. "Toimittakaa tämä liikkeelle, olkaa hyvä. Kiitos."
Hän pani pois kuulotorven, ja samassa tuli eräs salapoliisi.
"Ottakaa polkupyöränne ja käykää ilmoittamassa kaikille vartioille. Lenley on karannut. Voitte kuvailla miehen."
Toiselle sisääntulevalle miehelle hän sanoi:
"Menkää Malpas Mansionsiin – Lenley asuu siellä sisarensa kanssa. Älkää säikyttäkö nuorta neitiä, ymmärrättekö? Jos löydätte miehen, tuokaa hänet tänne takaisin."
Miesten riennettyä pimeään yöhön Alan jäi astelemaan edestakaisin päivystyshuoneessa. Tässä oli uusi vakava vaara Meisterille. Tohtori Lomond oli lähdössä ja kokoili instrumenttejansa.
"Kuinka helvetissä hän pääsi livistämään?" Wembury puki ajatuksensa sanoiksi.
"Minulla on oma teoriani asiasta", sanoi Lomond. "Jos päästätte ylitarkastaja Blissin liian lähelle vangittua, niin tämän on helppo päästä karkuun."
Ja ammuttuaan tämän salaperäisen nuolen hän lähti.
Hänen täytyi odottaa portaiden yläpäässä laskeakseen Sam Hackittin sivuuttamaan – eikä Hackitt tullut suinkaan vapaaehtoisesti, sillä häntä oli kuljettamassa salapoliisi ja virkapukuinen konstaapeli.
Alan kuuli tutunomaista vikinää ja katsahti olkapäänsä ylitse.
"Hyvää iltaa, herra Wembury. Näettekö, mitä nuo raakilukset ovat tehneet minulle? Miksi ette kiellä heitä ryntäämästä kimppuuni?" kysyi hän valittavalla äänellä.
"Mikä on hätänä?" kysyi Alan vaivautuneena. Hän ei ollut halukas kuuntelemaan tällä hetkellä kertomuksia pikku varkauksista.
"Näin tämän miehen Deptford Broadwaylla", sanoi salapoliisi, "ja kysyin, mitä hänellä oli käsilaukussaan. Hän kieltäytyi avaamasta laukkua ja koetti lähteä karkuun. Silloin pidätin hänet."
"Se on valhe", keskeytti Sam. "Puhukaa vaan totta: älkää sekaantuko todistajien läsnäollessa omiin puheisiinne. Minä sanoin yksinkertaisesti: 'Jos haluatte käsilaukkuani, niin ottakaa se.'"
"Lakatkaa jaarittelemasta, Hackitt", sanoi Wembury. "Mitä on laukussa?"
"Kuulkaahan nyt!" puuttui Sam kiireesti puheeseen. "Minä kerron teille, mitä tiedän käsilaukusta. Totta puhuakseni löysin sen. Se oli nojallaan seinää vastaan, ja minä sanoin itselleni 'ihmettelenpä, mitä tuossa on?' – aivan niin minä sanoin."
"Ja mitä sanoi laukku?" tiedusti epäuskoinen Carter.
Käsilaukku 'sanoi' paljon kirottuja asioita. Ensimmäisenä ilmestyi kassalaatikko. Samilla ei ollut aikaa sen poisviskaamiseen. Komissaari avasi sen, otti esiin paksun setelitukun ja pani sen pöydälle.
"Vanhan Meisterin kassalaatikko!" Samin ääni oli tulvillaan kauhua ja hämmästystä. "Kuinka herran nimessä se on joutunut tuohon? Siinä on teille arvoisenne ongelma, Wembury! Tämän jutun täytyy tulla teidän muistelmiinne, kun kirjoitatte niitä sunnuntailiitettä varten. 'Erään kassalaatikon ihmeellinen ja salaperäinen löytö!'"
"Siinä ei ole mitään salaperäistä", sanoi Wembury. "Onko muutakin?"
Yksi kerrallaan ilmestyivät hopeaesineet laukun syvyyksistä, ja se oli todellakin langettavaa.
"Kova onni", sanoi Sam filosofin tyyneydellä. "Turmelitte parhaan kuherruskuukauden, minkä nähtävästi koskaan olisin pystynyt hankkimaan – sen te juuri teitte, Wembury. Kuka kavalsi minut?"
"Nimi?" kysyi Carter tavanmukaisesti.
"Samuel Cuthbert Hackitt – älkää unohtako h: ta."
"Osoite?"
Sam väänsi nenäänsä.
"Kuninkaallinen linna", vastasi hän ivallisesti.
"Ei osoitetta. Mikä oli viimeinen toimenne?"
"Sisäkkö! Kuulkaas, herra Wembury, mitä luulette Meisterin antaneen minulle neljän päivän orjailemisesta? Kymmenen shillingiä! Niin totta kuin tässä seison! En mistään hinnasta tahtoisi enää mennä siihen taloon – siellä asuu riivaaja, en paremmin sano –"
Samassa soi puhelin ja Carter vastasi siihen.
"Riivaajako?"
"Olin Meisterin huoneessa ja aioin juuri lähteä livistämään saaliini kanssa, kun tunsin – kylmän käden koskettavan minua! Jääkylmän käpälän! Aivan kuin kuolleen miehen tassu! Minä hyppäsin ikkunan kautta ulos ja pääsin tikkaita pihalle!"
Carter peitti puhelimen kuulotorven kädellään.
"Siellä on Atkins, sir, – vartio Meisterin talosta. Hän sanoo, ettei hän saa Meisterin huomiota herätetyksi – mies on mennyt ylös huoneeseensa, mutta ovi on lukossa."
Alan meni nopeasti puhelimeen.
"Täällä puhuu tarkastaja Wembury. Oletteko sisällä talossa?... Ette pääse sisään? Ette saa häntä kuulemaan?... Ettekö saa minkäänlaista vastausta? Näkyykö yhdessäkään ikkunassa valoa?... Tiedättekö hänen aivan varmasti olevan talossa?"
Carter näki hänen ilmeensä muuttuvan.
"Mitä nyt? Kostaja on nähty Deptfordissa tänä iltana? Tulen sinne heti paikalla."
Hän ripusti kuulotorven paikoilleen.
"En osaa sanoa, kuinka paljon tuosta kylmästä kädestä oli kylmää jalkaa, Hackitt, mutta nyt te joka tapauksessa lähdette minun mukanani Meisterin taloon. Ottakaa hänet matkaan!"
Äänekkäästi vastusteleva Hackitt temmattiin mukaan kadulle.
Takataskustaan Wembury koppasi automaattipistolin, poisti varmistimen ja lähti nopeasti ovea kohti.
"Hyvää onnea, sir!" sanoi Carter.
Alan ajatteli, että kaikki mahdollinen vastaantuleva onni oli nyt tarpeen.
XLV.
Auto olisi ollut tarpeeton, jopa suorastaan haitallinen – sumu oli niin paksua, että he olivat pakotetut tunnustelemaan tiensä pitkin seiniä ja aitoja. Yksi onnenpotkaus heillä oli sentään – Alan tavoitti tohtorin ja komensi hänet kaiken varalta mukaan. Heidän tiensä vei Flanders Lanen pahimman osan läpi – seudun, jossa vartiokonstaapelitkin liikkuivat parittain.
Wemburyn taskulamppu näytti kelmeän keltaisen valopallon, joka oli melkein hyödytön.
"Tohtori, tekö siinä olette?" kysyi hän ja kuuli myöntävän murahduksen.
"Mikä kamala pesä! Missä minä olen?"
"Flanders Lanella", vastasi Wembury. Hän oli tuskin saanut sanotuksi nuo sanat, kun jostakin aivan hänen kätensä ulottuvilta kuului naurun tirskahdus.
"Kuka tuo oli?" kysyi Lomond.
"Älkää liikkuko", varoitti Alan. "Osa katua on käännetty nurin. Ettekö näe punaista valoa?"
Hän luuli näkevänsä edestäpäin punaisen häämötyksen.
"Olen ollut näkevinäni punaisen valon koko illan", sanoi Lomond. "Katua korjataan, niinkö sanoitte?"
Joku näkymätön ihminen puhui käheällä äänellä sumussa.
"Kas vain, hän on matkalla vangitsemaan Kostajaa!"
He kuulivat useitten äänien hiljaisen naurun.
"Kuka tuo oli?" kysyi Lomond taas.
"Sanoinhan jo teille, että olette Flanders Lanella", vastasi Alan. "Sen toinen nimi on Pieni Helvetti!"
Tohtori alensi äänensä.
"En voi nähdä ketään."
"Ne istuvat kynnyksillään meitä tarkastellen", vastasi Alan samanlaisella äänellä.
"Millainen yö Kostajalle!"
Jossakin kurjassa talossa aivan lähellä alkoi käheä gramofoni soida. Ensin äänekkäästi ja sitten häipyen äkkiä, niinkuin ovi olisi suljettu.
Sitten kirkaisi toiselta suunnalta naisen ääni:
"Hei vaan, kärpästohtori! Hän on menossa vangitsemaan Kostajaa!"
"Kuinka helvetissä ne voivat nähdä?" kysyi Lomond ällistyneenä.
Alan värisi.
"Niillä on rotan silmät", sanoi hän. "Halloo siinä!"
Joku oli koskettanut hänen olkapäätään.
"Ne kujeilevat kustannuksellamme. Riittääkö tätä koko matkan ajaksi, olisi hauska tietää?"
Edessäpäin hehkui punainen valo ja toinenkin. He näkivät tylyn vanhan miehen kyyristelevän hiilipannun yläpuolella – joku yövartija. Lomond säpsähti, kun mies nosti kolkot kasvonsa heihin päin.
"Huh! Kuka te olette?" kysyi hän.
"Minä olen yövartija. Hirveä paikka tämä Flanders Lane. Ne pitävät aina pahaa ääntä – verenne hyytyisi, jos kuulisitte kaiken, mitä minä saan kuulla."
Hänen äänensä oli syvä – se kumisi kuin hautaholvista.
"Nainen on kierrellyt näillä tienoin koko illan", sanoi hän heidän hämmästyksekseen.
"Mikä nainen?" kysyi Wembury.
"Minä luulin sitä aaveeksi – täällä näkee kyllä aaveita – vieläpä kuuleekin niitä."
Joku kiljahti taas läheisessä talossa, jonka ulkopiirteitäkään he eivät erottaneet.
"Flanders Lanella huudetaan aina murhaa", sanoi vanha yövartija kolkosti. "Ne elävät kuin pedot kellareissaan – jotkut eivät liiku koskaan päivänvalossa. Ne ovat syntyneet siellä alhaalla ja siellä ne heittävät henkensäkin."
Samassa hetkessä Lomond tunsi käden tarttuvan käsivarteensa.
"Kuka olette?" kysyi hän.
"Älkää menkö kauemmaksi – älkää herran tähden menkö edemmäksi!" nainen kuiskasi, ja mies horjahti.
"Cora Ann!"
"Kuka siellä on?" kysyi Alan kääntyen takaisin.
"Siellä on kuolema – kuolema", – sanoi Coran matala ääni kiihkeästi –, "haluan pelastaa teidät. Kääntykää takaisin, kääntykää takaisin!"
"Mitä – yritättekö säikyttää minua", sanoi Lomond moittivasti. "Cora Ann!"
Seuraavassa hetkessä nainen oli häipynyt, ja samassa sumukin alkoi hiukan hälvetä, niin että he saattoivat nähdä katulyhdyn Meisterin talon edessä.
Atkins oli odottamassa porttiholvin suojassa, eikä hänellä ollut uutta ilmoitettavaa.
"En tahtonut murtaa ovea ennen teidän tuloanne. Mitään muuta ääntä en ole kuullut kuin pianon soittoa. Menin katsomaan talon takapuolelle, ja näin valon hänen huoneestaan, mutta sen voin nähdä oven alitsekin."
"Ei mitään ääniä?"
"Ei mitään muuta kuin soittoa."
Alan riensi taloon, hänen jäljestään tulivat Hackitt käsirautoineen ja saattajineen, Atkins ja tohtori muodostivat jälkijoukon. Hän nousi portaita yläkerrokseen ja koputti ovelle voimakkaasti. Ei kuulunut mitään vastausta. Takoen ovipeiliä nyrkillään hän huusi asianajajaa nimeltä, mutta vastausta ei tullut vieläkään.
"Missä on taloudenhoitaja?" kysyi hän.
"Huoneessaan, sir. Ainakin hän oli siellä muutamia tunteja sitten. Mutta hän on kuuro. Kuuro kuin kivi, kaikesta päättäen", sanoi Alan.
"Antakaa minulle jonkinlainen avain – saan kyllä oven auki", sanoi Hackitt palvelushaluisena.
He seisoivat kärsimättöminä hänen ympärillään sillä aikaa kun hän puuhaili lukon kimpussa. Hänen kerskailunsa oli oikeutettua – muutaman sekunnin kuluttua lukko napsahti auki ja jätti tien vapaaksi huoneeseen.
Huoneessa paloi ainoastaan yksi katettu lamppu, ja se heitti aavemaisen kajastuksen Meisterin kellahtaville kasvoille. Hän oli iltapuvussa ja istui pianon ääressä, käsivarret koskettimilla, keltaiset kasvot jäykistyneinä pelon irvistykseen.
"Hyi!" sanoi Alan ja pyyhki otsaltaan virtaavaa hikeä. "Olen kuullut lauseparren 'kuollut maailmalle', mutta nyt minä totta tosiaan näen ensi kerran miehen siinä tilassa."
Hän pudisteli huumaantunutta asianajajaa, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin pudistella itseään, niin vähän vaikutusta sillä oli nukkujaan.
"Luojan kiitos!" kuului ääni takaa. Se oli Hackittin vapiseva ääni. "En koskaan olisi voinut uskoa ilostuvani nähdessäni tuon vanhan haaskalinnun elävien kirjoissa!"
Alan katsahti katosta riippuvaan kruunuun.
"Sytyttäkää valo", sanoi hän. "Katsokaa, jos saatte hänet hereille, tohtori."
"Oletteko koettaneet polttaa hänen korviaan?" ehdotti aina avulias Hackitt, ja sai ankaran määräyksen pysyä hiljaa. "Eikö ihminen saa ilmaista mielenliikutuksiaan?" kysyi herra Hackitt loukkaantuneena. "Siitä ei pitäisi olla mitään lakipykälää, vai onko muka? Enkö sanonut teille jo aikoja, herra Wembury? Hän käyttää myrkkyjä! Olen nähnyt hänet tuollaisena ennenkin – tajuttomana kuin pölkky!"
"Hackitt, millä kohdalla olitte tässä huoneessa, kun tunsitte käden tarttuvan itseenne?" kysyi Alan. "Irroittakaa käsiraudat."
Käsiraudat avattiin, ja Hackitt asettui melkein vastapäätä ovea. Oven ja pienen leposohvan välillä oli illallispöytä, jonka Wembury oli pannut merkille heti huoneeseen tullessaan. Mary ei ollut siis tullut – se antoi heti helpotuksen tunteen.
"Olin tässä", sanoi Hackitt. "Käsi tuli täältä."
Hän osoitti salaperäistä ovea, ja Wembury totesi, että salvat olivat paikoillaan, ovi lukossa, ja avain riippumassa seinällä tavallisella paikallaan. Oli aivan mahdotonta, että joku olisi voinut tulla huoneeseen sitä tietä ilman Meisterin avustusta.
Sen jälkeen hän kiinnitti huomionsa ikkunaan. Raskaat verhot oli vedetty eteen; Hackitt oli huomauttanut siitä heti. Hän oli jättänyt ne puoliksi erilleen ja ikkunan sekä rautaristikon auki.
"Joku on ollut täällä", sanoi hän juhlallisesti. "Olen varma, ettei tuo ukkeli ole ainakaan liikahtanut. Jätin tangot kiinnittämättä."
Maryn pieneen työhuoneeseen johtava ovi oli lukittu. Samoin toinenkin ovi, joka vei yksityisportaiden kautta Meisterin omaan makuuhuoneeseen. Hän katsahti uudelleen salpoihin ja oli varma siitä, ettei niihin ollut koskettu tänä iltana. Huone oli tomuinen, mattoa ei ollut piiskattu kuukausiin, ja jokaisen askelen täytyi aiheuttaa pieni pölypilvi. Hän kostutti sormensa, kosketti salvan päätä, ja vaikka hän oli käsitellytkin sitä tänään iltapäivällä, siinä oli kuitenkin mikroskooppisia pilkkuja kertomassa hänelle, ettei tätä ovea ollut käytetty.
Atkins rehki nukkuvan Meisterin kimpussa, pudistellen häntä varovasti ja saaden ponnistuksistaan epämiellyttäviä murahduksia, mutta parempiin tuloksiin hän ei päässyt. Wembury seisoi illallispöydän ääressä ja katseli kohtausta ajatuksissaan.
"Illallinen kahdelle", sanoi hän, otti käteensä samppanjapullon ja tutki sitä. "Gordon Rouge, II."
"Hän odotti jotakuta", sanoi tohtori Lomond viisaasti, ja lisäsi Wemburyn nyökätessä: "Naista!"
"Miksi juuri naista?" kysyi Wembury kiusaantuneesti. "Miehet juovat viiniä."
Tohtori kumartui ja otti käteensä pienen hopeatarjottimen, joka oli kukkurallaan makeisia.
"Mutta syövät harvemmin suklaata", sanoi hän, ja Wembury nauroi hermostuneesti.
"Teistä tulee salapoliisi vasten tahtoannekin. Meisterilla on omituisia mielitekoja."
Lautasliinan alla oli pieni nahkakotelo, jonka tohtori kaivoi esiin, ja avasi. Samettialustalla välkkyi timanttikoriste.
"Onko hän sellainen mies, että jakelee tämänkaltaisia leikkikaluja – omituisille ystävilleen?" kysyi hän rauhallisesti hymyillen.
"En tiedä." Wemburyn vastaus oli äkillisyydessään melkein tyly.
"Katsokaa, herra!" kuiskasi Hackitt äkkiä.
Meister alkoi liikkua; hänen päänsä heilahteli levottomasti puolelta toiselle. Äkkiä hän huomasi, ettei ollutkaan yksin.
"Halloo, hyvät ihmiset!" sanoi hän samealla äänellä. "Antakaa minulle ryyppy."
Hän kumartui tavoittamaan näkymätöntä pulloa.
"Luullakseni olette saanut jo tarpeeksi ryyppyjä ja muita hullutuksia yhden illan osaksi, Meister. Koettakaa ryhdistäytyä, sillä minulla on teille jotakin epämiellyttävää kerrottavana."
Meister katsoi häneen tylsänä.
"Mitä kello on?" kysyi hän hitaasti.
"Puoli kaksitoista."
Vastaus sai miehen osittain selvenemään.
"Puoli kaksitoista!" Hän kohottautui horjuen jaloilleen. "Onko hän täällä?" hän kysyi pidellen pöydästä.
"Kenen pitäisi olla täällä?" kysyi Wembury kylmän harkitusti.
Herra Meister pudisti kipeätä päätänsä.
"Tyttö sanoi tulevansa", mutisi hän, "Hän lupasi tosissaan... kello kaksitoista. Jos hän yrittää pitää minua narrinaan –"
"Kuka on hän, Meister?" kysyi Wembury, ja asianajaja hymyili typerästi.
"Ei kukaan teidän tutuistanne", sanoi hän.
"Hänen piti tulla pitämään teille seuraa, ellen erehdy?" kysyi Wembury.
"Tepä sen sanoitte. Antakaa minulle ryyppy."
Mies oli vielä huumaannuksissaan, tuskin tietoinen ympäristönsä tapahtumista. Silloin hänen silmiinsä osui hämärästi Hackittin haamu.
"Vai niin, sinä olet tullut takaisin? Hyvä on, voit mennä taas!"
"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" Hackitt puuttui innostuneena puheeseen. "Hän on peruuttanut kanteen!"
"Oletteko hukannut rahalippaanne?" kysyi Wembury.
"Mitä? Hukannut...?" Hän horjuili kirjoituspöydän luo ja avasi laatikon. "Kadonnut!" huusi hän käheästi. "Sinä otit sen!" Hän osoitti vapisevalla sormellaan Samia. "Sinä saastainen varas!"
"So, so, hiljaa nyt", sanoi Wembury ja tarttui horjuvaan mieheen. "Olemme saaneet Hackittin kiinni; voitte haastaa hänet vastaamaan huomenna."
"Varasti minun kassalaatikkoni!" Suuttuminen ja humala sai hänet kyynelehtimään. "Puri kättä, joka ruokki häntä!"
Herra Hackittin huulet vääntyivät ivalliseen hymyyn.
"Ajatuksenne ruokkimisesta on ihastuttava!" sanoi hän pilkallisesti. "Sitkeätä kakkua ja riisivanukasta!"
Mutta Meister ei kuunnellut.
"Antakaa minulle juotavaa."
Wembury puristi hänen käsivarttaan.
"Ettekö ymmärrä, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Kostaja on Deptfordissa."
Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut puhua puukuvalle.
"Hyvä juttu", sanoi Meister humalaisen juhlallisuudella ja koetti katsoa kelloonsa. "Koettakaa saada itsellenne selväksi: odotan erästä ystävääni tänne vierailulle."
"Ystävällänne on erittäin vähän mahdollisuuksia päästä sisään. Kaikki tämän huoneen ovet ovat lukossa, yhtä lukuunottamatta, jota Atkins vartioi, ja ne jäävätkin lukkoon."
Meister mutisi jotakin, astui askelen ja olisi mennyt nurin, ellei Wembury olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja sijoittanut häntä taas nojatuohin.
"Kostaja!"... Meister istui pää käsien nojassa. "Hän saa olla koko ovela saadakseen minut... En jaksa ajatella tänä iltana, mutta huomenna minä kerron teille, mistä saatte hänet siepatuksi, Wembury. Poikaseni, te olette pystyvä salapoliisi, eikö niin?" Hän nauroi kuin mielipuoli. "Otetaanko toinen ryyppy?"
Hän oli tuskin puhunut lauseensa loppuun, kun kaksi kattokruunun kolmesta lampusta sammui.
"Kuka sen teki?" kysyi Wembury kääntyen nopeasti. "Koskettiko kukaan johtoa?"
"Ei, sir", vastasi Atkins oven luota osoittaen sähkönappulaa. "Ainoastaan minä olisin voinut ulottua siihen."
Hackitt oli ikkunan lähellä tutkimassa verhoja, kun valo herätti hänen huomionsa.
"Tulkaa tänne sivustalle; olette liian lähellä ikkunaa", sanoi Wembury.
"Ihmettelen tässä, kuka mahtoi vetää verhot eteen, herra Wembury", virkkoi Hackitt huolestuneena. "Voin vaikka vannoa, ettei tuo ukkeli sitä ainakaan tehnyt. Hän nukkui minun lähtiessäni, ettekä tekään saanut puhelimessa vastausta, vai kuinka?"
Hän tarttui verhoon, vetäisi sen syrjään ja tuijotti vasten kalpeita kasvoja, jotka olivat puristuneet ruutuun kiinni – kalpeita, parrakkaita kasvoja, jotka häilyivät salamana pimeyteen.
Hackittin kauhunhuuto sai Alanin syöksymään ikkunan ääreen.
"Mitä siellä oli?"
"En tiedä", läähätti Sam. "Jotakin!"
"Näin minäkin jotakin", vahvisti Atkins.
Vaara oli käsillä. Alan Wemburyn selkäpiissä oli ryömivä tunne, kylmä värähdys, joka sai hänen olkapäänsä tahdottomasti vavahtamaan.
"Ottakaa kiinni mies", sanoi hän.
Sanat olivat tuskin lausutut, kun kaikki huoneen valot sammuivat.
"Kukaan ei saa liikahtaa!" kuiskasi Alan. "Seisokaa hiljaa! Ettekö koskenut katkaisijaan, Atkins?"
"En, sir."
"Eikö kukaan muukaan teistä koskenut katkaisijaan?"
Kaikki vastasivat kuorossa kieltävästi.
Punainen valo ilmestyi oven yläpuolelle.
Klik!
Joku oli tullut huoneeseen!
"Atkins, pysytelkää Meisterin luona – tunnustelkaa pöydän sivua pitkin, kunnes löydätte hänet. Pysykää rauhallisena, itsekukin."
Olipa hän kuka tahansa, niin hän oli nyt huoneessa.
Alan kuuli rauhattoman hengityksen, pehmeän jalanhiihdännän matolla, ja jäi odottamaan. Äkkiä välähti valonsäde. Ainoastaan lyhyen sekunnin se näyttäytyi valkoisena pyörylänä kassakaapin ovessa, ja sitten se katosi.
Sähkötaskulamppu, ja tuntemattomat olivat työskentelemässä kassakaapin luona. Vieläkään hän ei liikahtanut, vaikka hänellä oli nyt tilaisuus katkaista tunkeutujien peräytymistie.
Hän alkoi liikehtiä varkain, molemmat kädet eteenpäin ojennettuina, korvat teroitettuna sieppaamaan pienimmänkin äänen. Ja silloin hän äkkiä sai kiinni jonkun, mutta oli vähällä päästää irti otteensa kauhussaan ja hämmästyksessään.
Nainen! Tuntematon kamppaili epätoivoisesti.
"Kuka te olette?" kysyi hän käheästi.
"Antakaa minun mennä!" Ainoastaan kuiskaus, tukahdutettu, mahdoton tuntea.
"Minä tahdon teidät", vastasi Alan ja silloin hänen polvensa iski johonkin kovaan ja terävään. Siinä oli leposohvan kulmaus, ja ankara kipu sai hänen hellittämään otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä nainen oli karannut... haparoidessaan ympärilleen hän ei tavannut mitään.
Ja silloin hän kuuli äänen – syvän, kumajavan, uhkaavan.
"Meister, minä olen tullut noutamaan sinua..."
Kuului yskähdys – pitkä, puistattava yskintä...
"Sytyttäkää valo, joku teistä!"
Wemburyn kuuli juuri huutaessaan sulkeutuvan oven tömähdyksen.
"Raapaiskaa tikulla tulta. Eikö kellään ole taskulamppua?"
Ja valoa saatuaan he katsoivat ihmeissään toisiinsa. Huoneessa ei ollut ketään muuta kuin ne, jotka siinä olivat olleet valojen sammuessa, ja ovi oli lukossa, salvat päällä, sitä ei ollut kosketettukaan, avain riippui vieläkin seinällä.
Alan tuijotti; ja sitten hänen silmänsä kulkiessaan pitkin seinää kohtasivat näyn, joka hyyti hänen verensä.
Oman tikarinsa seinään naulitsemana riippui siinä Maurice Meister, ja hän oli kuollut!
Jostakin huoneen ulkopuolelta kuului nauru: pitkä, jatkuva, raaka nauru, ikäänkuin hyvällekin pilalle, mutta miehet kuuntelivat ja vapisivat, vieläpä tohtori Lomondinkin kasvot vaihtoivat väriään.
XLVI.
Tuntia myöhemmin Meisterin ruumis oli korjattu pois, ja tohtori Lomond oli tekemässä muutamia muistiinpanoja.
Hän ei ollut vähääkään hermostunut. Ja hän oli sentään kuullut kahdesti viimeisen puolen tunnin kuluessa omituista ääntä, jonka täytyi ehdottomasti johtua inhimillisen olennon liikehtimisestä.
"Taidanpa mennä katsomaan herra Wemburya", sanoi hän vartiokonstaapelille. "Jätän käsilaukkuni tänne."
"Herra Wembury sanoi tulevansa pian takaisin, sir, jos suvaitsette odottaa", sanoi Harrap hänelle. "Komissaarit valmistautuvat juuri tutkimaan talon perinpohjin. Täältä taitaa löytyä yhtä ja toista ihmeellistä. Henkilökohtaisesti", lisäsi hän, "ottaisin kernaasti osalleni ruokasäiliön ja viinikellarin tutkimisen, tahi vaikkapa vain olutkomeron."
Taas Lomond kuuli ääntä. Hän meni Meisterin huoneeseen johtavalle ovelle ja työntäen sen auki katsahti sisään. Alan Wembury oli tulossa portaita alas.
"Taloon on kolme tietä. Olen löytänyt niistä kaksi", sanoi hän.
Samassa tuli sisään Atkins, joka oli ollut tutkimassa alakerroksen huoneita.
"Oletteko päässyt loppuun?" kysyi Wembury.
"Kyllä, sir. Meister oli sittenkin varastetun tavaran kätkijä."
Alan nyökkäsi arvellen.
"Kyllä tiedän. Onko seuraajanne täällä?"
"Kyllä, sir."
"Hyvä on. Voitte mennä. Hyvää yötä, Atkins."
Lomond tutki tarkasti Wemburyn ilmeitä. Hän odotti, kunnes mies oli mennyt, sitten hän veti tuolin illallispöydän ääreen.
"Wembury, poikaseni, olette huolissanne jostakin – onko kysymyksessä neiti Lenley?"
"Kyllä – olin tapaamassa häntä."
"Ja hän oli tietenkin henkilö, joka tuli sisään pahimmalla hetkellä?"
Alan tuijotti häneen.
"Lomond, luulen uskaltavani kertoa teille jotakin, eikä oikeastaan olekaan mitään syytä, miksi en voisi kertoa, koska tämä juttu on muuttanut koko Kostajan murhenäytelmän. Tämän yön tapahtumat saattavat merkitä minun urani loppua poliisiupseerina... enkä kuitenkaan välitä. Kyllä, Mary Lenley oli juuri se henkilö."
Tohtori nyökkäsi vakavana.
"Niinpä luulinkin", sanoi hän.
"Hän tuli hakemaan maksuosoitusta, jonka Meister oli uskotellut hänelle Lenley-nuorukaisen väärentäneen – silkkaa Meisterin keksintöä kaikki tyynni."
"Kuinka hän pääsi huoneeseen?" kysyi Lomond.
"Hän ei tahtonut kertoa minulle sitä – hänen sydämensä on murtunut. Me otimme kiinni hänen veljensä, ja vaikka minä luulenkin hänen varmasti pääsevän vapaalle jalalle, niin tyttö ei tahdo uskoa sitä."
"Lapsi parka! Mutta, poikaseni – tästä tulee vielä onnellinen loppu kaikkine siihenkuuluvine seikkoineen", sanoi Lomond haukotellen.
"Onnellinen loppu! Olette optimisti, tohtori."
"Niinpä olenkin. En kadota koskaan toivoa", sanoi Lomond myötätuntoisesti. "Jaha, saitte siis Lenley-nuorukaisen? Entä tuo kuulemamme nauru – huh!"
"Nauraja ei ollut Lenley! Siinä ei ole kerrassaan mitään salaperäistä – eräs Flanders Lanen yökulkijoista oli kotimatkalla – kohtuullisen hutikassa. Talon edessä vartioiva konstaapeli sekä kuuli että näki hänet."
"Se kuului tulevan talosta", sanoi Lomond puistatellen. "No niin, Kostaja on tehnyt tehtävänsä. Nyt ei kenelläkään muulla ole mitään vaaraa."
"Aina tässä on vaaraa tarpeeksi –", aloitti Wembury ja nosti samassa päänsä kuunnellakseen. Tällä kertaa ääni oli selvempi.
"Mitä tuo oli? Kuului, aivan kuin joku olisi liikuskellut talossa", sanoi Lomond. "Kuulin sen jo aikaisemminkin."
Alan nousi.
"Talossa ei ole ketään muuta kuin mies tuolla ulkopuolella. Konstaapeli!"
Harrap tuli sisään.
"Mitä haluatte, sir?"
"Eikö kukaan miehistänne ole yläkerroksessa?"
"Ei minun tietääkseni, sir."
Wembury meni ovelle, avasi sen ja kiljaisi:
"Onko siellä ketään?" Vastausta ei kuulunut. "Odottakaa täällä. Minä menen katsomaan."
Hän viipyi poissa sangen pitkän tovin. Palatessaan hän oli kalpea ja väsähtänyt.
"Hyvä on, konstaapeli, voitte mennä alas", sanoi hän lyhyesti ja lisäsi miehen tervehtiessä ja kääntyessä: "Ylhäällä oli ikkuna jäänyt auki – kissa oli varmaankin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen."
Lomondin katse pysyi hellittämättä hänen kasvoissaan.
"Olette melkein pelästyneen näköinen. Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän.
"Tunnenkin olevani suunniltani", myönsi Wembury. "Tämä paikka löyhkää kuolemalta."
Mutta vastaus ei tyydyttänyt ovelaa Lomondia.
"Wembury – te näitte jotakin tai jonkun yläkerroksessa?"
"Taidatte olla ajatustenlukija?" Alanin ääni oli hieman epäselvä.
"Jollakin tavalla, miksei", virkkoi toinen harkitusti. "Tällä hetkellä teidän ajatuksissanne pyörii ylitarkastaja Bliss!"
Wembury säpsähti, mutta helpotuksekseen ei ehtinyt vastata. Ovelta kuului koputus, ja konstaapeli tuli huoneeseen.
"Sain juuri ilmoituksen, sir, että miehen nähtiin nousevan muurin yli", sanoi hän.
Wembury ei liikahtanutkaan.
"Ahaa... Kuinka kauan sitten?"
"Noin viisi minuuttia, sir."
"Oliko se sama kissa?" kysyi Lomond purevasti, mutta Alan ei vastannut mitään.
"Ettekö nähnyt häntä?" kysyi hän.
"En, sir; satuin olemaan juuri silloin täällä ylhäällä", sanoi Harrap. – "Suokaa anteeksi, sir, että muistutan; vartioaikani on jo aikoja sivuitse."
Wembury käännähti kärsimättömästi.
"Hyvä on, hyvä on. Voitte mennä!"
Miehen mentyä seurasi pitkä äänettömyys.
"Mikä on mielipiteenne tästä vaiheesta?" kysyi Lomond.
"Siellä saattoi olla joku sanomalehtimies; ne istuisivat vaikka haudassa saadakseen artikkelin aihetta."
Taas kuului askelten ääntä – varkain hiiviskeleviä askelia heidän yläpuolellaan.
"Tuo ei ole mikään kissa, Wembury."
Alan Wemburyn hermot olivat pettämäisillään.
"Vieköön piru koko kissan!" huudahti hän. "En tiedä, mitä siellä on, enkä aio mennä katsomaankaan. Tohtori, olen sairas ja väsynyt koko juttuun – olen saanut siitä enemmän kuin kylläkseni."
"Samoin minäkin", nyökkäsi Lomond. "Ja nyt lähden kotiin vuoteeseen." Hän nousi haukotellen. "Myöhään valvominen tulee minun kuolemakseni."
"Juokaa jotakin ennen menoanne." Alan kaatoi lasiin voimakkaan sekoituksen vavahtelevalla kädellä.
Kumpikaan ei huomannut tarkastaja Blissin partaisia kasvoja ikkunan takaa eikä myöskään kuullut ristikon äänetöntä avautumista Scotland Yardin edustajan tullessa ääntä pitämättä huoneeseen.
"Tiedättekö mitä, tohtori", sanoi Alan, "en jaksa vihata Kostajaa niin paljon kuin minun pitäisi."
Lomond seisahtui miettimään lasi koholla.
"Todellisuudessa ei olekaan pahoja ihmisiä, jotka olisivat täysin ja kokonaan pahoja – Meisteria lukuunottamatta – samoin kuin ei ole olemassa hyviäkään ihmisiä, jotka olisivat läpeensä hyviä."
"Sanonpa teille jotakin, Lomond" – Alan puhui hitaasti – "minä tunnen Kostajan."
"Te tunnette hänet – todellakin?"
"Kyllä; hyvin." Ja sitten hän jatkoi sisukkaasti: "Olen kirotun iloinen siitä, että hän surmasi Meisterin."
Bliss tarkkasi kohtausta verhojen takaa, eivätkä hänen silmänsä luopuneet hetkeksikään noista kahdesta.
"Miksi? Onnistuivatko hänen pahat aikeensa Mary Lenleyn suhteen?" kysyi Lomond.
"Ei, luojan kiitos – mutta hänet pelasti vain onnenpotkaus. Lomond, minä – minä voin kertoa teille, kuka on Kostaja."
Luopuen verhojen suomasta varjosta Bliss tuli Lomondia kohti automaattipistoli kädessään.
"Voitteko te kertoa minulle, mitä –? Kuka on sitten Kostaja?"
Käsi ojentautui ja sieppasi hänen hattunsa.
"Te!" sanoi Blissin ääni. "Minä otan teidät viimeinkin – Henry Arthur Milton!"
Lomond hyppäsi jaloilleen.
"Mitä helvettiä –?"
Hän ei ollutkaan enää harmaahapsinen tohtori. Hänen tilallaan seisoi ryhdikäs, komea, kolmenkymmenenviiden ikäinen mies.
"Seisokaa hiljaa!"
Alan tuskin tunsi omaa ääntään.
"Tutkikaa hänet!" sanoi Bliss, ja Alan riisui "tohtorin" päällystakin.
Kostaja nauroi tyytyväisenä.
"Bliss, hei! Tehän olette sama vekkuli, joka sanoi minun puukottaneen teitä kolme vuotta sitten koettaissanne vangita minua?"
"Niin teittekin", sanoi Bliss.
"Se on valhe! En pidä koskaan veistä mukanani. Tiedätte sen kyllä."
Bliss näytti hampaansa irvistäessään haltioituneesti.
"Tiedän saaneeni teidät vihdoinkin kiinni, Kostaja – siinä kaikki mitä tiedän. Vai tulitte te Port Saidista – hoiditte siellä sairasta miestä? Luulin naisenne tajunneen, että minä epäilin teitä tuona päivänä, kun hän säikähti niin pahasti Scotland Yardissa."
Henry Arthur Milton hymyili halveksien.
"Imartelette itseänne, vanha veikko. Tuo nainen, joka sattuu olemaan minun vaimoni – ei säikähtynyt nähdessään teidät – vaan koska hän tunsi yhtäkkiä minut!"
"Tuo Port Saidin historia oli hyvä", sanoi Bliss. "Näitte siellä sairaan miehen – tohtori Lomondin, huumausaineiden orjan, joka oli kadonnut näkyvistä vuosikausiksi ja vajonnut alkuasukkaiden tasolle. Hän kuoli ja te otitte hänen nimensä ja paperinsa."
"Minä hoidin häntä myös – ja kustansin hänen hautajaisensa", lisäsi Milton.
"Koetitte saada ihmiset epäilemään minua – kyllä teillä on todellakin otsaa! Ja juuri te päästitte Lenleyn pois tutkintovankilasta!"
Kostaja taivutti päänsä.
"Syyllinen. Paras teko, mitä koskaan olen suorittanut."
"Viisas!" myönsi Bliss. "Se lasketaan hyväksenne. – Poliisilääkärin paikan te saitte voitelemalla laivassa tapaamanne pääministerin, vai kuinka?"
Kostajaa puistatti.
"'Voitelemalla' on kovin ruma sana. 'Mielistelemällä' kuuluu paremmalta. Kyllä, onni auttoi minua saamaan tuon paikan – nuoruudessani tutkin neljä vuotta lääketiedettä – Edinburghissa – tämän ilmoituksen saatte lahjaksi."
Bliss oli suunniltaan kiihtymyksestä.
"No niin, nyt olette kynsissäni! Syytän teitä Maurice Meisterin harkitusta murhasta."
Alan ei voinut sietää enää Blissin ilkkuvaa sävyä.
"Mutta kuulkaahan, Bliss –", aloitti hän.
"Tämä asia on minun huostassani, Wembury", sanoi Bliss äreästi. "Kun haluan mielipidettänne, niin pyydän sitä teiltä – kuka siellä tulee?"
Hän kuuli askelten kopinaa porraskäytävästä. Seuraavassa minuutissa Cora Ann oli lentänyt miehensä syliin.
"Arthur! Arthur!"
"Kaikki hyvin, rouva Milton. Riittää jo, riittää jo", huusi Bliss.
"Sanoinhan sinulle – sanoinhan sinulle – oh, Arthur!" nyyhkytti nainen.
Bliss koetti vetää häntä pois.
"Tulkaa pois."
"Minuutti", sanoi Kostaja, ja lisäsi sitten naiselle: "Cora Ann, ethän ole unohtanut?"
Nainen pudisti päätään.
"Sinä lupasit minulle jotakin: muistathan?"
"Kyllä – Arthur", sanoi hän.
Samassa Blissin kaikki epäluulot olivat heränneet ja hän veti naisen syrjään.
"Mitä tämä tarkoittaa? Pysytelkää matkan päässä älkääkä sekaantuko tähän."
Nainen käänsi häneen valkoiset kasvonsa.
"Te tahdotte ottaa hänet ja sulkea hänet niinkuin villipedon ristikkojen taakse", huusi hän rajusti, "aivan niinkuin pedon – aivan kuin hän ei olisi edes ihminen! Sellaisia teillä on mielessänne! Aiotte haudata hänet elävältä, paljastaa hänen elämänsä roskaväelle, ja te luulette minun siihen suostuvan! Luulette minun seisovan tässä tyynesti katselemassa, kun hänet laahataan elävältä hautaan, pelastamatta häntä siitä!"
"Te ette voi pelastaa häntä hirsipuusta!" kuului räikeä vastaus.
"Enkö voi, enkö voi?" nainen melkein ulvoi. "Näytän teille, että minä voin!"
Liian myöhään Bliss näki pistolin, mutta ennenkuin hän ennätti siepata sitä pois nainen oli laukaissut aseen. Kostaja lysähti leposohvalle.
"Voi, tuota pientä petoa – Wembury!" älähti Bliss.
Wembury riensi hänen avukseen ja väänsi pistolin naisen kädestä. Hänen sitä tehdessään Kostaja nousi nopeasti paikaltaan, missä hän oli maannut näköjään velttona ja elottomana, ja käveli ovesta ulos, lukiten sen jäljestään.
"Hyvä jumala! Hän on tiessään!" ulvoi Bliss ja aukaisi pistolin säiliön. "Tyhjiä panoksia. Painukaa perästä!"
Wembury hyökkäsi ovelle ja työnsi sitä. Se oli lukossa!
Cora nauroi täyttä kurkkua.
"Rikkokaa ovipeili", huusi Bliss. "Avain on ulkopuolella." Ja hän lisäsi naiselle: "Naurakaa mielenne mukaan – annan teille kyllä uutta nauramista!"
Ovipeili murtui räiskeellä, ja seuraavassa hetkessä Wembury oli lentämässä alas portaita.
"Viisas – viisas; olettepa te viisas, herra Bliss!" Coran ääni oli läpitunkevan riemuitseva. "Mutta Kostaja veti teitä kuitenkin nenästä mielensä mukaan."
"Niinkö luulette –", sanoi Bliss hampaittensa välistä, ja huusi alahallissa vartioivalle konstaapelille.
"Auto odottaa häntä ulkona", naljaili Cora, "ja uusi valepuku, joka hänellä oli valmiina alhaalla pikku huoneessa. Ja lentokone kymmenen mailin päässä, eikä hän pelkää nousta ilmaan sumussakaan."
"Mutta te olette kynsissäni, arvon rouva!" kiljui Bliss. "Ja missä te olette, siellä on hänkin. Tunnen Kostajan! Konstaapeli!" huusi hän.
Poliisimies tuli ovesta.
"Minä olen ylitarkastaja Bliss Scotland Yardista. Älkää jättäkö tätä naista hetkeksikään silmistänne, tai minä riisutan tuon takin selästänne."
Hän juoksi ulos pysähtyen vain lukitsemaan oven. Cora lensi hänen jäljestään, mutta hän oli ottanut avaimen, ja kääntyessään takaisin Cora Ann huomasi poliisimiehen olevan avaamassa oven viereistä laudoitusta. Ja sitten putosivat virkalakki ja takki leimauksena, ja hän oli taas tuon ihmeellisen miehen sylissä.
"Tätä tietä, Cora", sanoi hän osoittaen avonaista laudoitusta. "La Via Amorosa."
Hän suuteli vaimoaan ja nosti hänet laudoituksen läpi. Samassa se sulkeutui heidän jälkeensä. Kukaan ei nähnyt Kostajaa enää sinä yönä eikä monena seuraavanakaan.