Tampereen kaupungin historia II

TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA II

Tampereen historia Venäjän vallan ensipuoliskon aikana

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Tampereella, Tampereen kaupungin kustantama, 1929.

SISÄLLYS:

Tampere Venäjän vallan ensipuoliskon aikana.

1. Suomen sodasta Itämaiseen sotaan.

    a) Venäjän aika Suomessa ja Tampereella.
    b) Aleksanteri I:n aika Tampereella.
    c) Nikolain aika Tampereella.
 2. Suomen vanhemman teollisuuden kehitysasteet.
    a) Kotityö.
    b) Käsityö.
    c) Käsiteollisuus.
    d) Kapitalistisen teollisuuden alkumuotoja.
    e) Vanha kruununteollisuus.
    f) Kartano- ja ruukkiteollisuus.
    g) Manufakturit ja "manufakturikausi".
    h) "Teollisuuden vallankumous" Suomessa.
 3. Tampereen vapaakaupunginoikeudet.
 4. Tampereen "manufakturit".
 5. Finlaysonin tehdas.
    1. Finlaysonin aika vv. 1819–1835.
       a) Finlaysonin tulo Tampereelle.
       b) Finlaysonin erioikeudet.
       c) Finlaysonin lahjoitusmaat.
       d) Tehtaan jupakat vv. 1823–1826.
       e) Tehtaan toiminta ja olot vv. 1824–1835.
    2. Finlayson ja Kumpp:n tehdas vv. 1836–1860.
       f) Tehtaan toinen perustaminen vv. 1836–1844.
       g) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.
       h) Tehtaan vaiheita ja oloja vv. 1845–1860.
 6. Tampereen paperitehdas.
    a) Lefrénin aika (1810–1832).
    b) Tampereen paperitehdas vv. 1832–1864.
 7. Uusia teollisuudenhaaroja.
 8. Tammerkoski.
 9. Markkinakauden kauppa ja kauppiaat.

10. Ammattien sota.

    a) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys.
    b) Eri ammatit.

11. Lehti Tampereen työväen vanhaa historiaa.

    a) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto.
    b) Ajurit.
    c) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.
    d) Käsityöläisten työväki.
    e) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut.
    f) Tehtaalaiset.
    g) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset.
    h) Työväen yhteiskunnallinen asema.

12. Maa ja kansa.

    a) Johdatus.
    b) Vuoden 1830 asemakaava.
    c) Taistelu plantaashien omistuksesta vv. 1830–1866.
    d) Uutisasutus viisikymmenluvulla.
    e) Järjestelyt kuusikymmenluvulla ja työväenkaupunki "Amurinmaassa".

13. Terveet ja sairaat.

14. Vanhaa köyhäinhoitoa.

    a) Tampereen vanhin köyhäinhoito.
    b) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853–1874.

15. Kaupunkikunnan kehitystä.

    a) Kaupungin ulkonainen hoito.
    b) Palotoimi.
    c) Kaupungin hallinto.

16. Kunnallisia taisteluja.

17. Kirkko ja koulu.

18. Arkea ja pyhää.

19. Ajan käänteessä.

Viitteitä ja huomautuksia.

TEOKSESSA MAINITTUJA RAHALAJEJA.

Hopeariksi (riksdaler specie) = Smk 5:67 – 5:70 vanh. rahaa (nyt Smk 56:70 – 57:–). Riksi jaettiin 48 killinkiin (skilling) ja killinki 12 runstykkiin eli "äyriin" (runstyck, "styfver"); 1 killinki siis = n. 12 penniä v.r. (nyt Smk 1:20); 1 äyri = n. 1 penni v.r. (nyt 10 penniä).

Pankinriksi (riksdaler banco), joka Ruotsin aikana oli ollut = hopeariksi, menetti vähitellen arvoansa, ollen v, 1830 = 3/8 hopeariksiä eli n. Smk 2:13 (nyt Smk 21:30).

Valtionvelhaseteliriksi eli "velkariksi" (riksdaler riksgälds) vastasi yhä 2/3 pankinriksiä eli siis (v. 1830) n. Smk 1:42 v.r. (nyk. Smk 14:20) ja oli arvoltaan = 1 myöh. Ruotsin kruunu.

Hopearupla = Smk 4:– v.r. (nyk. Smk 40:–). Rupla jaettiin 100 kopeikkaan.

"Setelirupla" eli "paperirupla" (rubel banco assignationer) oli kurssin alainen ja sen arvo vaihteli Smk 2:20 v.r. (v. 1810) – 1:25 (v. 1815) – 1:56 (v. 1838) (nyk. Suomen rahassa 22:– – 12:50–15:60). V:n 1840 raharealisation jälkeen hävisi Ruotsin raha liikkeestä Suomessa ja viralliseksi rahalajiksi tuli hopearupla, kunnes Suomi sai oman rahan (1866).

TAMPERE VENÄJÄN VALLAN ENSIPUOLISKON AIKANA

1. SUOMEN SODASTA ITÄMAISEEN SOTAAN.

a) Venäjän aika Suomessa ja Tampereella: Rauhan aika. – Yleinen edistys – Itämaisen sodan merkitys.

b) Aleksanteri I:n aika Tampereella: Majoitusrasitus ja sen järjestäminen. – Kaupungin vapautus majoituksesta v. 1824. – Korkeita matkustajia. – Keisarin käynti Tampereella v. 1819. – Tampere hallituksen suosiossa.

c) Nikolain aika Tampereella: Kaupungin kasvaminen ja teollistuminen. – Edistystapauksia. – Tampereen asukkaiden pyrkimyksiä. – Uusien aikain sarastuksia.

a) Venäjän aika Suomessa ja Tampereella.

Tämä. osa esitystämme käsittelee Tampereen kaupungin historiaa Venäjän vallan ensimmäisenä puolena vuosisatana, Suomen sodan ja Itämaisen sodan välisenä aikana, keisari Aleksanteri I:n ja keisari Nikolai I:n hallitusaikana.

Venäjän vallan aika muodostaa päättyneen aikakauden Suomen kansan historiassa. Tuo aikakausi on ollut vain vuosisadan tai tarkemmin yhdentoista vuosikymmenen pituinen, mutta ei mikään aikaisempi tunnettu vuosisata, tuskinpa paljon pitemmätkään aikakaudet, ole olleet kansamme kehityksessä niin käänteentekeviä kuin Venäjän aika.

Ennenkaikkia se on ollut suuri rauhanaika. Ruotsi-Suomen ja Venäjän väliset tuhatvuotiset levottomuudet, sodat ja taistelut lakkasivat kokonaan Suomen liittyessä Venäjään. Maantieteellisen sijaintinsa ja unionin-luonteisen valtiollisen asemansa vuoksi Suomi säästyi ottamasta osaa Venäjän käymiin sotiin, ellemme ota lukuun Itämaisen sodan verraten vähäpätöisiä sotatapauksia rannikoillamme ja Suomen kaartin kuuluisaa retkeä Turkin sotaan. Rauha tuli meidän maahamme kuitenkin oikeittain toiselta taholta. Yhdeksästoista vuosisata oli Napoleonin sotain lakattua Europassa yleensä aikaisempiin vuosisatoihin verrattuna tavattoman rauhainen vuosisata. Tämä rauhanaika oli ilmeisesti syy-yhteydessä samanaikaisen suuren taloudellisen edistymisen kanssa. Rauhan aika, jota valtaan pääsevät vapaakaupalliset katsomukset kannattivat, tarjosi puolestaan ennen aavistamattomia mahdollisuuksia väenlisääntymiselle ja kokoontuneiden pääomain, tehdaskoneiden, höyrylaivain ja rautateiden varassa tapahtuvalle nopealle taloudelliselle edistymiselle, joka oli päässyt alkuun "teollisuuden vallankumouksesta" ja "maatalouden vallankumouksesta". Europan kansat joutuivat sellaiseen nousun ja kuohunnan tilaan, jota ei ennen oltu nähty. Pienistä kansoista kasvoi suuria, pikkukaupungeista suurkaupunkeja, ja kuitenkin riitti näiltä kansoilta katkeamattomia siirtolaisvirtoja kansoittamaan valtamerentakaisia maita. Ranskan vallankumouksesta alkanut valtiollinen vapausliike teki nyt kiertomatkan ympäri Europan saaden aikaan useissa maissa uusia kansanvaltaisia hallitusmuotoja. Poljetuissa kansoissa, jotka tunsivat voimainsa kasvaneen, heräsi väkeviä kansallisia liikkeitä henkisen ja valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Taloudellisen uudestaanjärjestymisen yhteydessä tapahtui uusi yhteiskuntaluokkain järjestyminen kahteen suureen ryhmään: työnantajain ja palkkatyöläisten. Aikakauden jokaisella sukupolvella on ollut omat johtotähtensä: romantismi, nationalismi ja sosialismi, mutta kaikki ne ovat valaisseet samaa valtatietä, yhdeksännentoista vuosisadan europpalaisen kulttuurin kulkua.

Tässä yleiseuroppalaisessa edistyselämässä oli Suomikin mukana ja siitä meidän Venäjän aikamme on saanut europpalaisen, ei-venäläisen värinsä. Suomen kansa kasvoi Venäjän aikana miljonan kansasta kolmen miljonan kansaksi. Kaupunkien väkiluku, joka Venäjän vallan alkaessa ei ollut vielä päässyt 50 000:een henkeen ja oli vasta n. 5 % maan koko väestöstä, oli Venäjän vallan loppuessa yli 500 000, vastaten lähes 16 % maan koko väkiluvusta. Maassa syntyi huomattava suurteollisuus, jonka haaroista varsinkin puuvillateollisuus ja vientiä harjoittava metsäteollisuus ovat mainittavat. Maanviljelyskin alkoi kehittyä ajanmukaiseen rahataloudelliseen suuntaan, varsinkin sen jälkeen kuin 1860-luvun suuret katovuodet olivat osoittaneet vanhanaikaisen maanviljelyksen heikkouden uudenaikaisissa oloissa. Kansallisten suurmiesten johtama henkinen herätys sai laajoissa kansankerroksissa vireille elävän isänmaallisen mielen ja nostatti suomenkielisen väestön keskuudessa voimakkaan kansallisuusliikkeen, joka sitkeän sivistystaistelun jälkeen oli Venäjän ajan lopulla jo pääasiallisesti saavuttanut tarkoituksensa. Yhteenliittymisen tehokasta keinoa hyväkseenkäyttäen alkoivat 19. vuosisadan loppupuolella maassamme saada vaikutusta suuret yhteiskunnalliset liikkeet, joista työväenliike oli mainittavin. Näihin liikkeisiin kuuluvat myöskin sellaiset kansanvaltaiset siveelliset, sivistykselliset ja taloudelliset kansanliikkeet kuin raittiusliike, nuorisoliike, naisliike, osuustoiminta. Niin voimakas oli kansan laajoissa kerroksissa liikkuva kansanvaltainen henki, että vaikkei Suomen valtio-oikeudellisessa suhteessa Venäjään koko aikakautena tapahtunut muutoksia ja vaikka aikakauden lopulla alkanut kiihkeä venäläistyttämisliike uhkasi tehdä tyhjäksi Suomelle Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vakuutetun autonomian, työväen johtama kansanliike Japanin sodan aikana tapahtuneella "suurlakolla" aiheutti yleisen valtiollisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan säätämisen Suomessa.

Näin on kansamme Venäjän vallan pakkopuitteissakin elänyt omassa maassaan ihmeellisen aikakauden, jossa on paljon sankari- ja satuseikkailujen hohdetta, ei vähimmin taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilla.

Jos Venäjän vallan aika on koko maamme historiassa tavattoman tärkeä, niin Tampereen kaupungin historiassa se on suuri pääosa. Tarvitsee vain ajatella muutaman sadan asukkaan Tamperetta Ruotsin ajan lopulla ja lähes viidenkymmenentuhannen asukkaan kaupunkia Venäjän vallan lopulla käsittääkseen kaupungin kaikissa oloissa tapahtuneen huimaavan muutoksen. Mutta myöskin koko maan väestöoloissa ja elinkeinoelämässä on Venäjän ajan Tampereella ollut suuri merkitys. Tampere on maamme uudenaikaisen tehdasteollisuuden varsinaisia syntymäsijoja ja se on suurimman osan Venäjän aikaa ollut maan suurteollisuuden keskus. Maamme kansallisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä tällä suomalaiskansallisella työväenkaupungilla oli erikoinen asema.

Koko maamme niinkuin Tampereenkin historiassa Venäjän vallan aikana on Itämainen sota jyrkkänä ajanjakajana. Sen takana on monessa suhteessa niin kolkko ja hedelmätön "Nikolain aika", sen edessä valtiollisen ja taloudellisen-elämän vapautus, jolloin kaikki 19. vuosisadan kylvöt tuleentuivat. Selvinä ja tunnettavina näkyvät vuosisadan vanhan ja uuden jakson vastakohdat, kun vertaamme vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenien elämää Venäjän vallan viimeisinä aikoina vallinneisiin oloihin. Aikaisempana kautena seisoo yleisen kehityksen eturinnassa vielä vakaa patriarkallinen hallitus. Se ohjaa ja määrää kaikki; aika on todella keisarillinen. Kehityksen virta juoksee silloinkin, mutta kaikkivoipa hallitus suuntaa ja kaitsee virtaa, painaen raskaan sulkuporttinsa nousevaa tulvaa vastaan ja laskien ainoastaan liikaveden menojansa menemään, jotta ei yleistä tulvaa tulisi, kunnes viimein kuitenkin tulee "jäänlähtö Oulujoesta". Venäjän ajan lopulla ovat osat vaihtuneet. Valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti herännyt kansa on nyt haarniskassa hallituksen mielivaltaa vastaan; kansan voimat ovat kasvaneet, kansanvalta sisäisessä valtioelämässä jo voittanut ja maa on kaikin puolin valmistunut ottamaan vastaan täydellisen itsenäisyyden, jonka maailmanhistorialliset tapaukset sille pian tarjosivat.

Vaikeasti tunnettavat ja selitettävät ovat ne tiet, joiden kautta, ja ne tavat, joilla kehitys on kulkenut matkan toisesta päätepisteestä toiseen. Kieltämättä olivat ne taloudelliset, yhteiskunnalliset ja henkiset liikkeet, joiden hedelmät kypsyivät runsaammin määrin vasta vuosisadan loppupuolella, alkaneet jo ennen vuosisadan puolivälin suuria tapauksia. Todellisuudessa oli kansan tärkeimmillä elämänaloilla, elinkeinollisen, yhteiskunnallisen ja henkisen elämän piirissä, menneellä vuosisadalla ollut sangen pitkä epämääräinen murroskausi, joka 1830- ja 1840-luvuilta alkaen monen vuosikymmenen kuluessa, mihinkään ulkonaisiin tapauksiin varsinaisesti liittymättä samanaikaisesti sekä kukisti vanhoja oloja että perusti niiden sijalle uusia.

Tampereen kaupungin vaiheet ovat monessa kohden hyvin uskollinen pienoiskuva kansamme yleisestä kehityksestä. Niin Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikanakin. Kaupungin historia tällä ajanjaksolla on suureksi osaksi vanhan Tampereen jatkuvaa historiaa, pienen kuninkaallisen vapaakaupungin historian keisarillista jatkoa kasvaneessa koossa; sen lisäksi kertomusta yhteiskunnan hiljaisesta kasvamisesta, väestön aineellisesta ja henkisestä varttumisesta sekä aivan erityisesti teollisen työn merkillisestä kehittymisestä ja vaikutuksesta tässä jo silloin suurenevassa muurahaispesässä maamme keskuksessa.

b) Aleksanteri I:n aika Tampereella.

Sodan ja valloituksen vaikeita seurauksia Tampereen kaupungissa ei voitu tuota pikaa tasoittaa. Uuden kielen, uuden rahan, vieläpä uuden uskonkin tunkeutuminen toivat monta huolen ja harmin aihetta vähäisen kaupungin hallintomiehille ja yksityisille asukkaille. Niitä tärkeämpi ja hankalampi uusi kysymys Tampereella sodan jälkeisinä vuosina oli kuitenkin majoitusasia. Tuskin mikään muu kysymys oli aikakautta kuvaavampi kuin tämä. Kymmenisen vuotta sai heikko kaupunki kantaa tätä sille hyvin rasittavaa taakkaa.

Porvoon valtiopäivillä tosin oli pantu vireille kysymys vakinaisten sotaväen kasarmien rakentamisesta Suomen kaupunkeihin, mutta v. 1812 ilmoitettiin asian vastaiseksi rauenneen. Majoitusvelvollisuus jäi siten edelleenkin maan asukkaiden suoritettavaksi luonnossa, ja tarkemmat ohjeet siitä annettiin keis. ohjesäännöllä 31 p:ltä tammik. 1812. Sen mukaan oli kaupunkien asukkaiden rauhankin aikana ilman korvausta majoitettava taloissaan kruunun väkeä; ainoastaan erityisellä maksulla saattoi talonomistaja vapauttaa omat välttämättömät asuinhuoneensa majoituksesta. Vapautettuja majoitusvelvollisuudesta rauhan aikana olivat kuitenkin aatelin ja papiston jäsenet, erinäiset virkamiehet sekä lisäksi v:n 1739 manufakturi-erioikeuksien mukaisesti kaikki tehtailijat ja manufakturistit väkineen ja työmiehineen, jos eivät oman ammattinsa ohella harjoittaneet muuta porvarillista elinkeinoa; vihdoin oli kivitalojen rakentamisen edistämiseksi säädetty, että ne, jotka v:n 1810 jälkeen olivat kaupunkeihin rakentaneet tai vastaisuudessa rakentaisivat kahden- tai useammankertaisia kivitaloja, saisivat 50 vuotta olla vapautettuja muusta majoituksesta kuin siitä, mihin talo ennen kivirakennuksen rakentamista oli arvattu – molemmat nämä viimemainitut vapautukset varsin ajanhengen mukaisia. V:n 1812 majoitussäännössä nimenomaan huomautettiin, etteivät yllämainitut majoitusvapautukset missään tapauksessa koskeneet muita kuin talonomistajain yksityisiä koteja tai niitä taloja, joissa he itse asuivat.

Majoituksen toimeenpano oli kuitenkin yleisluontoisempikin asia, jossa tarvittiin virastojen ja kaupunkikunnan välitystä ja apua. "Sääntöjen mukaan oli kaupunkien maistraattien ja erityisten 'majoituskomiteain' toimitettava majoitukseen tarvittavain huoneiden jakelu ja katsottava, että ne olivat tarkoitukseen kelvolliset. Köyhimmät talonomistajat olivat oikeutetut saamaan korvausta puista, joita heiltä kului majoitushuoneiden lämmitykseen. Sitä ja muita samanlaatuisia tapauksia varten oli kaupungin perustettava "majoitusrahasto", johon tarvittavat varat oli koottava siten, että toisen puolen maksoi porvaristo yksityisesti, olivatpa sen jäsenet talonomistajia tai vuokralaisia, ja toisen puolen suorittivat erioikeudettomat talonomistajat yhteisesti talojensa arvon tai muun sopivan laskuperusteen mukaan.

Eivät saaneet kaikki nämä mutkalliset järjestyskeinot Tampereen asukkaita tyytyväisiksi pitkälliseen majoitukseensa. Pahinta laatua oli majoitus ensi vuosina sodan jälkeen. Se oli alinomaista "sotaa rauhan aikana". V. 1809 koetti Kustaa Lundahl keinotella kaupungin venäläistä komendanttia muualle asumaan, kun vieras jo toista vuotta oli pitänyt hallussaan hänen asuntotaloaan; v. 1810 saatiin komendantille taas uusi asunto leskirouva Thegerströmin talossa; v. 1811 oltiin oikeudessa siitä, että venäläisten hevosia on pidetty kaupungin laitumella. Majoitusvelvollisten todellista mielialaa edusti varmaan se porvari, joka itse rikkoi leivinuunit molemmissa taloissaan, etteivät venäläiset saisi niissä leipoa (1811).

Jo lopussa vuotta 1808 oli porvariston täytynyt ryhtyä majoitusverotukseen ja majoitusrahaston perustamiseen. Ensi aluksi tuli verotus seuraavanlaiseksi: (1) niiden, joilla oli rakentamattomia tai majoitukseen kelpaamattomia huoneita, tuli maksaa 16 kill. velkarahaa kuukaudessa kultakin heille pannulta vero-osalta; (2) talottomain porvaruusoikeuden omistajain oli maksettava varakkaampien 8 ja köyhempien 4 kill. kultakin vero-osaltaan; (3) muualla asuvain porvaruusoikeuden omistajain tuli suorittaa 32 kill. jokaiselta vero-osalta. Keräytyvät varat, joita oli kannettava ainoastaan talvikuukausilta, olivat käytettävät "joksikin korvaukseksi" kynttilöistä ja puista, joita alinomainen majoitus oli muutamilta kaupunkilaisilta vienyt.

V. 1810 olivat kaupunginvanhimmat kyllästyneet siihen, että toiset

saivat nauttia majoitusvapautusta, kun toiset kaupunkilaiset siitä kärsivät liiaksi, ja laativat samoinajattelevan kaupunginoikeuden avulla säännön, jonka mukaan majoitusvapautusta nauttivainkin tuli maksaa veroa majoitusrahastoon. Erioikeuden nojalla majoituksesta vapautettuja taloja sekä niitä, joissa ei ollut, majoitukseen sopivia huoneita, oli kaupungissa tällöin kaikkiaan 54, joiden omistajat nyt velvoitettiin talvikausilta 1810–1811 maksamaan kultakin talonnumerolta 32 kop. hop. paitsi kahdelta, joiden veroksi määrättiin 96 kop. hop. Näillä varoilla oli kustannettava valo ja lämmin parille ylemmälle sotilasviranomaiselle, ja mahdollinen ylijäämä oli jaettava majoitusrasituksen kantajille.

Majoitustoimen järjestäminen kaupungissa tapahtui ensi aluksi valittujen majoitusmestarien avulla. Mutta virka oli vihattu; ei ollut helppo sitä kaikkien tyytyväisyydeksi hoitaa. Kun eri majoituksissa oli ollut eri majoitusmestareita, joista toinen ei ollut tiennyt toisen toimista, päätettiin v. 1811 ottaa vakinainen majoitusmestari. Siksi tuli kaupunginpalvelija, ent. korpraali E. N. Sjöroos, jolle vuosipalkaksi myönnettiin 2 kill. jokaiselta tontilta sekä kaupungin rahastosta toisen kaupunginpalvelijan palkka. Uudelle majoitusmestarille päätettiin antaa oikea valtakirja ja hänelle ohjeeksi laatia majoitusohjesääntö.

Jo muutaman kuukauden kuluttua väistyi tämä majoitusmestari taistelutantereelta, sillä lakkaamatonta taistelua tuo virka oli. Seuraajaksi palkattiin kaupunginvouti Vilh. Gadd, joka kuitenkin jo ennen saman vuoden 1811 loppua anoi eroa, koska ei ollut voinut olla kaikkien mieliksi. Hän suostui kuitenkin vielä jäämään virkaansa, kun hänen palkkansa ylennettiin 6 killinkiin velkarahaa jokaiselta talolta. Samalla asetettiin erityinen majoituskomitea, jonka tuli ratkaista kaupunkilaisten majoitusta vastaan tekemät valitukset sekä muutenkin järjestää majoitusasiat, päättää ketkä olivat majoituksesta vapautettavat tai siitä maksavat, antaa majoitusliput majoitusmestarille j.n.e. Majoitusmestari tuli täten vain majoituskomitean käskyjen toimeenpanijaksi, ja ikävyydet joutuivat monen jaettaviksi; mutta niin kiusallinen oli sittenkin tehtävä, että ensimmäinen majoituskomitea suostui ottamaan luottamustoimen vastaan ainoastaan neljännesvuodeksi.

V:n 1812 yleinen majoitusasetus ilmestyi varmaan sangen kireään tarpeeseen. Tampereella sen johdosta ryhdyttiin majoitusasioita vielä kerran järjestämään. Majoituskomitea lakkautettiin, ja sen tehtävät otti kaupunginoikeus omiin käsiinsä, luvaten tulevissa taksoituksissa ja vapautuskysymyksissä kuulla kaupunginvanhimpain mieltä. Tämä päätös tehtiin sillä perusteella, että uusi asetus velvoitti maistraatteja joka tapauksessa hoitamaan näitä arkaluontoisia asioita.

Mitä joukkoja Tampereella milloinkin majaili ja miten pitkiä aikoja, ei ole tiedossamme, kun niistä seikoista ainoastaan poikkeuksittain puhutaan kaupungin säilyneissä asiapapereissa. Vv. 1808–1812 oli täällä melkein myötäänsä sotilasmajoitusta. V. 1811 oli Tampereelle sijoitettu m.m. 3. jääkäripataljoonan sairaalakapakoitsija Henr. Berglundin taloon; tällaisten sotilaslaitosten majoituksen kustansi majoitusasetuksen mukaan hallitus. Suuren Ranskan–Venäjän sodan johdosta tuli majoitusrasituksessa tässä etäisessä kaupungissa välipää, kunnes jonkun ajan kuluttua kutsumattomat vieraat uudelleen alkoivat majailla täälläkin. V. 1817 tehtiin kruunun ja Tampereen kaupungin kesken vuokrasopimus sotilassairaalan sijoittamisesta kaupunkiin. Kesäkuussa alkoi sitten itse majoitus, joka tuli pitkäksi ja raskaaksi. Majoitettavat olivat venäläisiä ja mainitaan heitä olleen paitsi päällystöä 220 sotamiestä. Lisäksi lääkäri, apteekki ja sairaala 50:lle miehelle. Seuraavaan kevääseen saakka lienee tätä majoitusta kestänyt. Kesällä 1818 mainitaan taasen Petrovskin jalkaväkirykmentin esikunta, sairaala, soittokunta ja komppania miehistöä saapuneeksi Tampereelle. V. 1819 makseli kruunu Tampereen, herroille Petrovskin rykmentin upseerien jättämiä velkoja. Tätä majoituskautta seurasi taasen uusi majoitus, joka päättyi v. 1821 ja mainitaan pitkälliseksi. Siitäkin tuli jälkilaskuja.

Nämä majoitukset pakottivat kaupungin jälleen ryhtymään toimiin rasituksen tasoittamiseksi. Niiltä, joilla ei ollut tilaisuutta luonnossa suorittaa majoitusveroansa, vaadittiin eri taksoituksella korvausta rasitettujen hyväksi. Kaksitoista talonomistajaa joutui täten maksamaan kuukausimaksuja, joiden suuruus vaihteli 1:50–6 setelirupl. Talven tullessa pantiin sitten voimaan tavanmukainen majoitusrahastovero, jota oli maksettava jokaiselta vero-osalta 12 kill. velkarahaa kuukausittain lokakuun alusta toukokuun alkuun. Keskellä tätä hälinää teki majoitusmestari Gadd taaskin pystyt, mutta suostui kuitenkin pysymään virassaan, kun palkoista päästiin sovintoon.

Kirvoituksen hetki kuitenkin jo läheni. Jo siinä esityksessä, jonka hallituskonselji v. 1813 laati Tampereen vapaakaupunginoikeuksien uudistamiseksi ja laajentamiseksi, oli ehdotettu Tampereen teollisuudenharjoittajain talojen ja tehdaslaitosten vapauttamista majoituksesta. Asia oli jäänyt lepäämään, mutta myöhemmin oli Tampereelle muuttanut tehtailija James Finlayson pyytänyt itselleen ja englantilaiselle tehtaanväelleen vapautusta majoituksesta, ja v:n 1820 tehtaanerioikeudet hänelle myönsivätkin sellaisen vapautuksen. Tämä seikka näyttää herättäneen uusia toiveita Tampereen porvaristossakin. Viipymättä anoivat kaupunginvanhimmat keisarilta majoitusvapautusta koko kaupungille. Senaatti lausunnossaan ei katsonut anomusta puollettavaksi, mutta kaupunki sai tilapäisen vapautuksen, jota viimeisen majoituksen johdosta oli pyydetty, ja 1 p. elok. 1821 annetussa keisarillisessa julistuksessa, jolla Tampere säädettiin vapaakaupungiksi, luvattiin kaikille vapaakaupunkiin siitä lähtien muuttaville asukkaille "vapaus majan-pidosta Sota- ja muulle Kruunun-väelle ja Majanpito ulosteoista". Kun kuitenkin epätietoisuutta näytti olevan siitä, kuinka laajaksi tämä vapautus olisi käsitettävä, sai senaatti v. 1822 käskyn vapaakaupunkiseikkain muun järjestelyn ohella harkita, olisiko muuttuneiden olosuhteiden johdosta Tampereen vapaakaupungille myönnettävä yleinen majoitusvapautus. Asian käsittelyssä senaatin jäsen, eversti Finkenberg puolsi sellaisen vapautuksen myöntämistä, ainakin rauhan aikana, koska sotaväen sijoitus Tampereelle tulisi kallistuttamaan ruokatavarain hintoja, ja samaa mielipidettä kannattivat muutkin äänestäjät. Lopputuloksena oli keisarillinen päätös Tampereen kaupunginvanhinten anomukseen, annettu 16 p. heinäk. 1824 ja lyhyillä sanoilla julistava sen suuren asian, "että Tampereen vapaakaupungin tulee rauhan aikana olla sellaisesta majoituksesta kokonansa vapautettu".

Asia oli vaatinut aikansa ja mutkansa, mutta oli sen arvoinenkin. Sillä nythän vasta oikeastaan alkoi kaupungissa kaivattu rauha, jota sitten yhteen rupeamaan kesti kolmekymmentä vuotta. Sotaherrat jättivät valtikkansa sivilivirkamiehille ja teollisuusmiehille. (l)

Tampereen kaupunki oli kyllä olemassa jo Ruotsin aikana; mutta vasta Venäjän aikana ruvettiin sitä hallitsemaan. Aleksanteri I:n hallitessa sen olemisen ja kehityksen oikeus sai arvoa, vieläpä aavistamattomia tunnustuksiakin. Täydeltä terältä hallituksen armo ja suosio tänä aikana paistoivat tälle paikkakunnalle. Vähät siitä saatiinko ihan kaikkia toivoja täytetyksi; kaupunki tunsi yllänsä hallituksen suojelevan käden ja iloiten tiesi, että nyt Tampereellakin oli paikkansa maakunnassa ja valtiossa.

Todistajina olojen uudesta suunnasta olivat korkean viranomaiset matkustajat, jotka nyt tuon tuostakin kunnioittivat kaupunkia käynneillänsä.

Näiden käyntien sarjan Tampereella alotti prokuraattori J. Fr. Stichæus, joka 2–4 p:nä marraskuuta 1815 toimitti virkatarkastuksia kaupungissa. Tarkastus koski etupäässä Tampereen oikeuslaitosta ja hallintoa. Marrask. 2 p. prokuraattori tarkasti kaupunginoikeuden tuomiokirjat vv:lta 1802–14, antaen sen johdosta pienempiä määräyksiä ja lupauksia. Kaupunginvanhimmilta samalla kysyttiin, oliko heillä mitään muistuttamista järjestysmiehen viranhoitoa vastaan, johon nämä vastasivat, kuten järjestysmiehen oma laatima pöytäkirja sanoo, "suurimmalla tyytyväisyydellä kannattavansa allekirjoittaneen hallitusta kaupungissa". Prokuraattorin tarkastuksen tuloksesta muuten pöytäkirja 4 p:ltä marraskuuta kertoo: "lausutusta pyynnöstä merkittiin herra prokuraattori Stiehæuksen oikeuden edessä ilmaisseen mielihyväänsä siitä, että hän tarkastuksessaan oli havainnut oikeuden tuomiokirjain, liitteiden ja muiden asiakirjain olevan hyvässä järjestyksessä, ja kiitti prokuraattori sekä allekirjoittanutta puheenjohtajaa että oikeuden jäseniä, kaupungin viskaalia ja kaupunginvanhimpia siitä järjestyksestä ja kunnosta, jota Tampereen kaupungin piirissä oli pidetty; mihin allekirjoittanut kuten kaupunginviskaali ja kaupunginvanhimmatkin kunnioituksen osoituksillansa vastasivat – –."

Kaupungin aikakirjoihin on myöskin merkitty, että kenraalikuvernööri Steinheil matkoillaan viivähti Tampereella 30 p. syysk.–1 p. lokak. 1817 ja kävi täällä myöskin 23–24 p. maalisk. 1818. Kenraalikuvernöörin käynnit uudistuivat vielä 4 p. marrask. viimemain. vuonna ja 30 p. toukok. 1819. Nämä korkeat tarkastukset koskivat Tammerkosken suurta perkausta, joka silloin pantiin alulle. Maaherrain Tampereella käynneistä, jotka Ruotsin aikana olivat niin harvinaisia ja tärkeitä tapahtumia, ei enään kannattanut puhua; sellaisia saatiin tästäpuoleen nähdä harva se vuosi.

Nämä korkeat matkustajat olivat kuitenkin vain vielä korkeamman edelläkävijöitä. Kuuluisalla matkallaan ihanana syyskesänä 1819 kävi itse keisari Aleksanteri I Tampereen kaupunkiakin katsomassa. Suunnaton keisarihuume oli silloin vallalla koko läänissä ja tässä kaupungissa. Ajan virkapapereista se vieläkin hehkuu vastaamme.

Ensimmäinen hälytys keisarin tulosta saapui lääninhallitukselta jo elokuun alkupuolella. Turusta tiedoitettiin, että majesteetti syyskuun 10 p:nä aikaisin aamupäivällä oli saapuva Tampereelle, josta saman päivän iltapuolella palaisi Hämeenlinnaan. Keisarin vastaanottamiseksi annettiin tarkkoja määräyksiä. Viranomaisten tuli katsoa, ettei astioita keisarin pöydältä tulisi puuttumaan. Kaupungin virkamiesten, kaupunginvanhinten, porvariston ja papiston tuli olla keisaria vastassa kaupungin portilla, missä lyhyt tervehdyspuhe oli pidettävä. Kadut, joilla keisari tulisi liikkumaan, oli saatettava hyvään kuntoon. Kaikki piti olla valmiina viimeistänsä kello 9 tulopäivän aamulla. Kansanmelua, juopuneita ja kerjäläisiä olisi kartettava, mutta tilaisuutta keisarin näkemiseen kansalle annettava.

Sen arvaakin, minkä tärähdyksen tämä virallinen tieto antoi kaupungin juhlamenollisille virkamiehille. Heti paikalla rummutettiin raatimiehet, kaupunginvanhimmat kokoon. Yksissä neuvoin päätettiin, että tätä tapausta varten oli ryhdyttävä suuriin valmistuksiin, jotta keisari näkisi kaupunkilaisten syvän ja alamaisimman kunnioituksen, jota he tunsivat armollista ja suurta hallitsijaa kohtaan. Päätettiin sillan päähän pystyttää kunniaportti, "ei kuitenkaan kallis, mutta, niin paljon kuin mahdollista, makua ja kunnianosoitusta todistava". Tätä taiteellista laitosta rakentamaan määrättiin kaupungin "etevimmät työmiehet", ja viskaali Gaddin tuli siitä antaa työmiehille sana. Mutta kuinka vielä asiaa ajateltiin, niin huomasivat kaupungin isät, etteivät ahtaan torin ympärillä olevat markkinakojut ja tuo maalta tuotettu koulutalokaan mahtaneet olla juuri erityisen juhlallisen näköisiä majesteetin silmillä katsottuina. Nuo rakennukset päätettiin nyt kerrassaan kattaa, laudoittaa ja juhlistaa punamaalilla. Niin tärkeäksi ja kiireelliseksi katsottiin asia, että vielä samana päivänä pantiin kaupungin rumpu uudestaan käymään ja huutokauppa pidettiin, jossa työ tuli uskotuksi kauppias Kust. Lundahlille.

Työ oli valmis syyskuun 6 p:nä, ja syytä on luulla, ettei punamaalia oltu säästetty yksityistenkään taloissa. Vastaanoton juhlamenoja oli kuitenkin supistettava, sillä lääninhallituksen uuden ilmoituksen mukaan keisari tahtoi matkustaa yksinkertaisella tavalla. Maaherra ja kruununpalvelijat oli vapautettu läänin rajoilla ja majataloissa seisomisesta, ja Tampereellakin pidettävät puheet ja viivytykset oli peruutettava; kaupunkilaisten tuli vain tulliportilla tai keisarin majapaikassa osoittaa alamaista kunnioitustaan ja iloaan, ja maistraatin puheenjohtajan ja jäsenten oli majapaikassa odotettava armollisia käskyjä. Näin neuvottuina ja evästettyinä kaupungin isät odottivat mitä tuleva oli.

Määrättynä aikana ajoikin majesteetti Hämeenlinnan tietä Tampereelle sillan yli ja kunniaportin ali, ja saatettiin asuntoonsa kauppias Kust. Lundahlin taloon. Keisari kävi sitten tietenkin katsomassa kaupungin merkillisyyksiä, näki rapistuneen kurjan kirkon ja sen hoippuvan tapulin, jotka selvästi kaipasivat pikaista uudistusta, huomasi varmaan ilokseen punaisuuttaan hohtavan koulutalon ja sen mainion koulumestarinkin, Tuomas Timoteus Krianderin. Kertomusten mukaan oli koulumestari ollut ahkera pyydystämään koskesta helmisimpukoita ja oli nyt, tässä harvinaisessa tilaisuudessa, lahjoittanut kokoamansa helmirihman majesteetille, joka vastavuoroon oli lahjoittanut koulumestarille komean sormuksen; viralliset kertomukset sitävastoin tietävät keisarin antaneen merkilliselle koulumestarille 1 200 seteliruplan lahjapalkkion. Ehkäpä hymyili keisari illemmalla sille hauskalle juhlalyhdyllekin, jonka tarina kertoo suutari Waksanderin päivän kunniaksi rustanneen talonsa kohdalle ja jossa oli seisonut seuraava runollinen juhlakirjoitus:

    Jumala siunatkoon Aleksanderia
    Että hän muistaisi Waksanderia!

Keisarin käynnistä Tampereella on vielä eräs tapaus, muita merkillisempi, jäänyt jälkimaailman muistoon. Kaupungilla oli edustaja, joka paremmin kuin kukaan yksityinen tai kaupungin kunniaportti osasi päivää juhlistaa. Se oli mahtava Tammerkoski.

Pohjoispäästä kaupunkia vei polku istutus- ja kaalimaiden halki kosken niskalle, missä teiskolaisten kaivama venekanava ja kaunis näkökallio olivat. Sinne kulki keisari, ja kalliolta katseli luonnon ja kosken mahtavuutta sekä parhaillaan käymässä olevia koskenperkaustöitä. Kertomus tästä keisarin käynnistä koskella on yleisesti tunnettu: kuinka keisari ihastuksissaan oli eräälle seuralaiselleen – englantilaiselle Patersonille – huomauttanut kosken suurta käyttövoimaa, joka nyt kului hyödytönnä, vaan jota englantilainen ymmärtäisi hyväkseen käyttää, kuinka sitten hallitsijan suosiolla skotlantilainen Finlayson perusti kosken putoukseen tehtaansa, ja kuinka ihmeitä tekevä keisarinsana näin loi Tampereen teollisuuden ja Tampereen vapaakaupungin.

Kuten tuonnempana näemme, ei tässä kertomuksessa, mikäli se koskee Patersonia ja Finlaysonin tehtaan perustamista, ole perää. Mutta merkityksettömiä Tampereen teollisuuden kehityshistorialle eivät keisarin omakohtaiset näkemät Tammerkoskella varmaankaan ole olleet. Hyvällä syyllä uudet teollisuusmiehet uuden keisarin ja uuden sukupolven aikana pystyttivät "Kotkankalliolle" muistotaulun Aleksanteri I:lle ja hänelle omistivat taulun latinankielisen kirjoituksen:

ALEXANDER I

          Rossiae Imperator
        Fenniae Magnus Dux
      stans in hae rupe d. X. m.
    Sept. a. p. Chr. n. MDCCCXIX
             primus Jussit
         ut undæ spumantes
         hominibus succurrant.
          Qvae nunc diligenter
       constrúcta vides, viator,
        hominum permultorum
              in usum.
          Viva voce laudant
      memoriam patris patriæ
        in coelum erecti.

Suomeksi: Aleksanteri I, Venäjän Keisari, Suomen Suuriruhtinas, tällä kalliolla seistessään 10 p. syysk. 1819 ensimmäisenä käski vaahtoavat aallot ihmisten avuksi. Nyt, matkamies, näet monituisten ihmisten hyödyksi ahkerasti rakennetut laitokset. Ne korkealla äänellä ylistävät taivaaseen korotetun isänmaanisän muistoa.

Keisarin matkan jälkeen jatkui muiden tarkastusherrain käyntejä Tampereella. Finlaysonin tehtaan perustamisen vuoksi kenraalikuvernööri Steinheil kävi kaupungissa 4 p. heinäk. 1820, ja kesäkuussa 1823 hänet taas nähtiin Tampereella, ilmeisesti jälleen tehtaan vuoksi, joka ei ollut menestynyt korkeiden suosijainsa mielen mukaan. (2)

Maamme hallintoa Venäjän vallan parina ensi vuosikymmenenä voisi nimittää matkustus- ja supliikkihallinnoksi. Hallintolaitokset olivat vielä puutteelliset, suuret suunnitelmat vasta alkuhahmossaan. Kansa ei tuntenut uuden hallituksen tarkoituksia, eikä hallitus kansan tarpeita. Hallintoasiain hoito vaati senvuoksi erityisiä, takitilaisia toimenpiteitä. Siitä hallitusherrain tiheät matkat ja tarkastukset, kansan ja paikkakuntain loppumattomat anomukset ja avunpyynnöt. Vanha pieni Tampereenkin kaupunki eli ja edistyi näennäisesti melkein yksinomaan hallituksen armolla. Supliikki oli ainainen keino, millä niin suuret kuin pienetkin asiat luultiin aikaan saatavan.

Paljon sillä tosiaan saatiinkin. Pyynnöstä hallitus v. 1811 jatkoi kaupungin "vapaavuosia", s.o. salli kaupunkilaisten edelleenkin harjoittaa maanviljelystä plantaasheilla entiseen tapaansa. Hallituksen myöntämällä viidentoista viljatynnyrin vuotuisavulla saatiin v. 1812 toimeen kaupungin ensimmäinen opetuslaitos, "pedagogia". Hallituksen suosiosta saatiin v. 1818 kruunun osuus sakkorahoista kaupungin vankilalaitoksen hyväksi. Porvarien v. 1824 kenraalikuvernöörille jättämä anomuskirja pani alkuun tärkeän laajennuskysymyksen kaupungissa. Olemme jo maininneet, miten hallitus samana vuonna lopullisesti vapautti koko kaupungin majoitusvelvollisuudesta. Ja ennenkuin tämä niin runsassatoinen hallituskausi päättyi, oli Tampereella uusi kirkkokin, esivallan suopealla myötävaikutuksella ja hallitsijan armossa lahjoittamilla apurahoilla rakennettu. Mitäpä enään siitä, vaikkei Pirkkalan kirkkoa oltukaan saatu siirretyksi kaupunkiin, niinkuin v. 1819 oli anottu.

Mutta hallituksen kaukonäköisyys ja mahtavuus olivat nousseet vielä paljon korkeammalle, niin korkealle, ettei alhainen porvarismieli voinut sinne saakka seuratakaan. Pyytämättä maan uusi hallitus ja hallitsija tekivät Tampereen tehdaskaupungiksi, toimittivat tänne Finlaysonin tehtaan ja julistivat v. 1821 Tampereen vapaakaupungiksi, joka sai tavattomat erioikeudet ja vapautukset. Pyytämättä myöskin uusi hallitus täällä vv. 1817–1823 toimitti Tammerkosken suuren perkauksen, kaupungille ja koko maakunnalle mitä hyödyllisimmän muistotyön. Näistä suurista tapauksista teemme seikkaperäistä selkoa myöhemmin.

Kaikkea tuota muistellen voimmepa sanoa iloiseksi Aleksanteri I:n hallituskautta, jolloin Tampere ikäänkuin sylilapsena istui isällisen hallituksen polvella, leikitellen suurenarvoisilla kummilahjoillaan.

c) Nikolain aika Tampereella.

Keisari Nikolain hallituskausi oli Tampereella kaupungin sisäisten olojen muodostumiskausi, niinkuin edellinen hallituskausi oli ollut kaupunkia ympäröiväin ulkonaisten olojen muutosaika. Omiin hoteisiinsa heitettynä kaupunki nyt puheena olevalla hallituskaudella edistyi ja varttui, ei melulla, vaan hiljaisuudessa. Tuo ulkonaisesti ja valtiollisesti kuollut hallituskausi oli kuin olikin kansan yleisen karttumisen ja vaurastumisen aika, kiitos maassa vallitsevan rauhan, luojan antamain hyväin vuodentulojen ja ihmisten ahkeran työn. Tampereenkin kaupunki kasvoi, sen väkiluku, joka v. 1825 oli 1 302 henkeä, oli kolmenkymmenen vuoden kuluttua jo 3820 henkeä. Asukasluvussa tämä kaupunki, joka Nikolain ajan alussa oli ollut viimeisillä sijoilla Suomen kaupunkien joukossa, oli v. 1855 kavunnut yläpäähän siinä asteikossa. Tämän ajanjakson alkuun ja loppuun sattuvat suurimmat suhteelliset väenlisäykset, mitä Tampereella milloinkaan on ollut, lukuunottamatta sitä vuosikymmentä, jolloin Kyttälä yhdistettiin kaupunkiin. Vuosikymmenellä 1821–1830 näet oli kaupungin koko väenlisäys 65.9 %, 1841–1850 koko 76.2 % ja 1851–60 taas 63.3 % lähinnä edellisten vuosikymmenien saavuttamasta väkiluvusta. Myöskin väestön elinkeinot edistyivät niin hyvin kuin silloisissa oloissa oli mahdollista. Erittäin huomattavasti edistyivät tänä aikana kaupungin tehdaslaitokset. Kun ajanjakson alussa kaupungissa oli tehtaiksi ja manufaktureiksi sanottavia laitoksia seitsemän, ja ne kaikki niin pieniä, että niiden työntekijäin luku teki yhteensä vain 40, oli aikakauden lopussa kaupungin tehdas- ja manufakturilaitosten lukumäärä viisitoista ja niiden työntekijäin 1 190, joista 147 työskenteli paperitehtaassa ja 909 pumpulitehtaassa. Tekstiliteollisuudessa oli Tampere tällöin jo koko maan pääpaikka, ja syystäpä se jo saikin "Suomen Manchesterin" nimen. Yhtä hyvällä syyllä olisi kaupunkia kuitenkin voinut nimittää mestari- tai käsityöläiskaupungiksi, sillä käsityökin oli nyt suuresti kasvanut, eikä yksin sen miesluku, vaan yleensä sen yhteiskunnallinen merkityskin. V. 1825 oli kaupungissa 71 käsityölaitosta ja niissä 136 työntekijää, mestarit mukaan luettuina, mutta v. 1855 oli käsityölaitosten luku jo 136 ja niiden työntekijäin 369. Kun siten kaupungin 3 820 asukkaan joukossa Nikolain ajan päättyessä oli 1 559 henkeä eli päälle 40 % sellaisia ihmisiä, jotka elättivät itsensä, vieläpä suuren joukon omain perheittensä jäseniäkin teollisella työllä, niin näemme teollisen työn saavuttaneen kerrassaan hallitsevan valta-aseman tässä kaupungissa, joka jos mikään siten todella oli tullut työn ja teollisuuden kaupungiksi.

Näissä numeroluvuissa ja väestösuhteissa tunnemme nykyajan Tampereen alkumuodon. Tampereen kaupungin vaiheissa ei ole ollut mitään niin suurta ja tärkeää käännekautta kuin se, joka hiljaisesti tapahtui menneen vuosisadan toisella neljänneksellä.

Mutta ihmiset perittyine tapoineen ja mielipiteineen ja yhteiskunta vanhoine laitoksineen eivät aina muutu yhtä väleen kuin niiden taloudelliset elämänehdot. Sellaisissa vaiheissa syntyy ihmisten yhteiselämässä helposti näennäisiä seisauksia, joita seuraavat sitä ankarammat murrokset ja taistelut. Sellaisia vastakohtia näemme siinäkin kaupunginpiirissä, jonka vaiheita tässä seuraamme. Uusi aika asui jo sen tehtaiden muurien sisällä, vaikka ulkona kaupungin kaduilla ja taloissa vanha aika vielä yksinvaltiaana hallitsi. Ylpeästi vanha yhteiskunta vielä kantoi erikoisia kukkiansa hauraassa varressaan, vaikka lakastus oli jo lähellä ja uusi nurmi juurilla nousemassa.

Vähäpätöiset olivat kaupungin kehityksen ulkonaiset merkit tällä ajanjaksolla. Isällistä anteliaisuutta osoitti kaupungille Nikolain ajan uusi hallitus, jonka ensimmäinen lämpimäinen oli 10 000 seteliruplan keisarillinen lahja v. 1826 Tampereen kirkon rakentamiseksi. Saaduilla varoilla rakennettiin uusi tapuli 1828. Mutta jo v. 1827 oli kaupungilla paha onni saada vieraakseen ankara kenraalikuvernööri Zakrewski, joka ei kämmenillä kantanut vapaakaupunkilaisiakaan. Heille tämä käynti maksoi pormestarin. Jo Zakrewskin ensimmäisenä virkavuotena oli järjestysmies Tihlman saanut vuodeksi heittää virkansa. Syitä ei mainita, mutta paljon niitä arvatenkaan ei tarvittu, päättäen myöhemmästä tapauksesta. Tihlmanin lopullisesta lankeemuksesta v. 1827 antaa jotakin viittausta Zakrewskin jälkeen Tampereelle rientäneen maaherran lausunto, joka ilmoittaa kenraalikuvernöörin viime matkallaan paheksumuksella nähneen, että kaupunginoikeuden arkistoa säilytettiin postikonttorissa eikä oikeuden istuntosalissa, missä sen olisi pitänyt olla. Kun maaherra samalla määräsi uuden vankihuoneenkin rakennettavaksi "ennen tehdyn päätöksen mukaisesti", lienee sekin laiminlyöminen luettu kaupungin hallitukselle viaksi. Niinpä sai Tihlman nyt äkisti luopua järjestysmiehen virasta, jota hän oli pitänyt viisikolmatta vuotta, ja heittää postimestarinkin toimen, jossa oli ollut kuusitoista vuotta. Ei hän toki ollut siltä mennyt mies, sillä vielä samana vuonna hän sai postimestarin viran Hämeenlinnassa, jossa eli pitkän loppuikänsä. (3)

Pian sai kaupunkikin korvausta vanhan järjestysmiehensä menettämisestä, kun keis. päätöksellä 26 p:ltä huhtik. 1830 Tampereen järjestysoikeudelle annettiin raastuvanoikeuden ja maistraatin nimitys sekä kaupungin hallitusmiehelle pormestarin virkanimi ynnä sama arvo ja ylennysoikeus kuin Suomen muiden pienempäin kaupunkien pormestareilla oli. Keisarin samana vuonna omakätisesti vahvistama kaupungin uusi asemakaava, joka melkoisesti laajensi kaupungin asutusalaa, Tampereen "pedagogian" muuttaminen "alkeiskouluksi" v. 1842 sekä yleisen sairashuoneen perustaminen kaupunkiin v. 1847 olivat niinikään välttämättömiä Tampereen huomattavan kasvamisen ja lisääntyneen merkityksen aiheuttamia edistysaskeleita. Siihenpä hallituksen tämänaikainen vaikutus vapaakaupungin yleiseen edistymiseen supistuikin. Kaupunkilaisten yhteiset pyrinnöt ja pyyteet tosin jatkuivat entisten aikain tapaan, s.o. hallitukselta anottiin jos joitakin etuja kaupungille, mutta ylen vähäisiksi jäivät tulokset. Taisi olla vika itse pyyteiden laadussakin. Nikolain hallituksen ensi aikoina oli maan uusi lääninjako päiväjärjestyksessä. Siinäkin puuhassa oli tamperelaisten kauha mukana. V. 1825 oli asia esillä yleisessä kaupunginkokouksessa ja miehissä luvattiin apua kruunulle, jos lääninhallitus saataisiin Tampereelle. Kukin lupasi leiviskänsä mukaan, varsinkin tulevain suurten kivitalojen rakennusaineita: kauppias Kust. Lundahl 50 000, apteekkari Tennberg 25 000, leskirouva Lefrén 15 000, kauppias Joel Lundahl 6000, kultaseppä Liljefelt 5 000, tehtailija Grek 4 000 sekä kahdeksan muuta kaupungin huippua yhteensä 10 000 tiiltä; kalkkia tuli lupaan 65 tynnyriä, tehtailija Haggren lupasi antaa 25 kannua pellavaöljyä maalaukseen, kauppias Lindberg 10 tolttia sahalautoja, apteekkari Tennberg lääkkeitä ilmaiseksi 200 riksin arvosta, jos lääninsairaalakin saataisiin kaupunkiin; hevospäivätöitä luvattiin pariinsataan ja miehenpäivätöitä sitouduttiin tekemään vähintään kaksi jokaiselta vero-osalta.

Lääniasian ratkaisun viipyminen kiihotti Tampereen johtomiehiä ylimääräisiin ponnistuksiin. V. 1828 kaupunginvanhimmat päättivät tarttua asiassa kynään. Itse kauppaneuvos Lundahl päätettiin kaupungin kustannuksella lähettää Pietariin viemään keisarille venäjäksi ja ruotsiksi kirjoitettua anomuskirjaa, ja niin perki unohdettiin tulevaisen ihanuuden toivossa kaikki entisyys, että Tampere lupasi suostua sotilasmajoitukseenkin, kunhan vain kaupungista tulisi läänin pääkaupunki. Lääninhallituksen kuitenkin sillä kerralla vei Hämeenlinna, eikä kauppaneuvoksen Pietarin matkasta tullut muuta näkyvää tulosta kuin hyvin merkillinen paloruisku ja hallitsevan keisarin kipsinen rintakuva. (4)

Hiedalle rakennettuja olivat kaupunkilaisten kirkollisetkin suurhommat. Ennen olivat he mielineet saada Pirkkalan kirkkoa siirretyksi kaupunkiin. V:n 1839 aikoina käännyttiin samanlaisessa aivoituksessa Messukylään päin, jonka kirkkoa ja pappilaa haviteltiin saada kaupunkiin, olisipa pantu koko Messukylän pitäjä kaupunkiseurakunnan alaiseksi kirkkokunnaksi. Olisihan tosin tyydytty siihenkin, jos kaupunki olisi päässyt eroon Messukylästä, omaksi kirkkoherrakunnaksi, tai jos olisi päästy edes Messukylän kirkkoa ja pappilaa rakentamasta. Mutta kaupungin kirkollistaloudellisessa asemassa ei koko aikakautena tapahtunut parannusta, ja ikuiset Messukylän jupakat, jotka vuosikymmeniä jännittivät kaupunkilaisten mieliä, jäivät perinnöksi vielä uusille vuosikymmenille.

Toinen kaupungin oloja läheisesti koskeva kysymys jo tällä aikakaudella oli kosken itäisen rannan hankkiminen kaupungille. Sitä tarkoittavia yrityksiä tehtiin pariinkin kertaan, mutta kun kaupunki puolestaan ei suostunut mitään uhraamaan tuon tärkeän edun saavuttamiseksi, eikä valtiokaan, jolle lunastuksen katsottiin paremmin sopivan, täyttänyt siinä kohden toivomuksia, jäi kosken itäinen ranta edelleenkin Hatanpään kartanon haltuun.

Usein näinä aikoina haaveilivat Tampereen asukkaat maakunnan kulkuneuvojen parantamista, josta toivoivat kotipaikkansa kaupan ja liikkeen kohoamista. V:n 1840 aikoina esittää kaupungin hallitus kertomuksissaan Muroleen kosken perkaamista kaupungin hartaimpana toiveena. Jos koski perattaisiin, arveltiin, voitaisiin maalaistavaroita kaukaisilta seuduilta tuoda Tampereelle, pitää siellä varastossa ja sieltä edelleen kuljettaa merikaupunkeihin, jotapaitsi ruvettaisiin runsaammin saamaan heiniä, rakennusaineita ja halkoja, joiden hinnat kaupungissa jo olivat kovin nousseet. Erämaissakin alkaisi teollisuus herätä ja tuottaisi paljon etua yksityiseksi ja yleiseksi hyväksi. Kun aikakauden lopulla rautatiekysymykset maassa jo tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, panivat kaupungin edistymisen harrastajat toiveensa sellaisiin kulkuneuvoihin. Aluksi he kaikin voimin kannattivat rautatien rakentamista Helsingistä Hämeenlinnaan ja höyrylaivaliikkeen toimeenpanemista Hämeenlinnasta Tampereelle, mutta pian suunnitelmat laajenivat siihen suuntaan, että rautatie olisi rakennettava ei ainoastaan Tampereelle saakka, vaan Tampereelta vielä Vaasaankin. Ei kumminkaan ollut vielä tullut Tampereen rautateiden aika; hyvä kun höyrylaivaliikkeestä alkoi tositoiveita aueta.

Kirjavampi ja kiinnittävämpi kuin kaupungin julkiset, olot ja sen yhteiset pyrinnöt oli kaupungin kunnallinen elämä. Näköjään tosin tälläkin alalla elämä on entisellään. Satulassa istui vielä vanha hallitseva luokka, kaupungin virkamiehet ja elinkautiset raatimiehet ja kaupunginvanhimmat. Mutta hallittavat eivät enään olleet samoja kuin ennen. Mahtavain suurkauppiaiden ja suurkäsityöläisten rinnalle oli jo muodostunut lukuisa alempi liikkeen- ja käsityönharjoittajain ryhmä, "onnellisten omistavain" sivulle yhä karttuva talottomain joukko. Paljon eivät vielä merkinneet näiden kansanainesten tarpeet ja tahto, mutta niiden tyytymättömyys ilmeni monta kertaa, varsinkin kaupungin virkailijain palkkausasioissa ja verotusseikoissa. Tällaiset kunnallisrettelöt, joihin myöskin pitkälliset kaupungin laajennusjupakat kuuluivat, olivat varakkaiden ja varattomain kuntalaisten alkavan taistelun ja yleensä puolue-elämän varhaisimpia merkkiä tässä kaupungissa.

Mutta tuo vanha vastustuspuoluekin edusti vain pientä ja ahdasta nurkkaetua, joka ei paljon vaikuttanut kaupungin asukkaiden suuren enemmistön oloihin. Sille suurelle kansanluokalle, joka vähitellen oli kasvanut tehtaiden ja käsityölaitosten palkatusta työväestöstä, itsekseen elävistä varsinaisista kirvesmiehistä, työmiehistä ja ajureista, rengeistä, palkollisista ja kaikenlaisista irtolaisista, jäivät yhteispyrintöjen hedelmistä ja taistelujen tuloksista vain tähteet. Suurille luvuille ja kansanjoukoille ei Nikolain aikana pantu sitä arvoa kuin meidän aikanamme. Koko työväenluokkaa ilman erotusta kohtelivat Ruotsin aikaiset ja vielä uuden vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä annetut kerjuu-, irtolais- ja vaivaishoitoasetukset niinkuin siveettömiä heittiöitä ja isänmaattomia kulkureita, ja käytäntö oli tässä kohden liiankin lainkuuliainen. Toisin ei ollut Tampereellakaan. Nikolain aika kokonaisuudessaan on siten täälläkin yleensä työväen historian mustimpia, aikoja.

Mutta tässä synkänsileässä kansanelämässä rupeaa jo alkavan päivän ruso välkkymään. Työväen parhaimmat ainekset eivät milloinkaan olleet kadottaneet, ihmisarvonsa ja kunniansa tuntoa. Tähän aikaan heräävät kaikkialla Suomessa uudet humaniset aatteet, joita valtio, valistunut yleisö ja jotkut työnantajatkin, sellaiset kuin Finlaysonin tehtaan isännät, kannattivat. Uusi humanisempi yhteishenki rupeaa yhteiskunnassa liikkumaan, isänmaallisuus saa uuden merkityksen, väestön syvät rivit muullakin kuin päivätyöllä mitattavan arvon. Vastaiseksi on liike ainoastaan henkistä laatua. Valistuksen ja sivistyksen portteja avataan työväenkin joukoille, jotka innolla rientävät luvattuun maahan. Se on Tampereella sunnuntaikoulujen ja tehdaskoulujen aika, se on maan sivistyspiireissä alkavan kansanvaltaisuuden aika, jolloin suomalaisuuden asia, työväen sivistys- ja asuntokysymykset, kaikki suuria kansankerroksia koskevat elinkysymykset ensi kerran tulevat vakavan keskustelun alaisiksi. Joka taholla vanhassa yhteiskunnassa nähdään jo entisten olojen kuihtumista ja kuolemaa; kuoleva Nikolain aika on samalla uuden kevään ja uuden tulevaisuuden lupaava aika.

2. SUOMEN VANHEMMAN TEOLLISUUDEN KEHITYSASTEET.

a) Kotityö: Sen yleisyys Suomessa ja sen merkitys teollisessa kehityksessä.

b) Käsityö: Määritelmiä. – Käsityö keskiajan Suomessa. – Käsityön historiallisia tapoja ja järjestysmuotoja. – Käsityö 19. vuosisadalla. – Sen leviäminen maaseudulle. – Sen sija teollisessa kehityksessä.

c) Kotiteollisuus: Sen määritelmä. – Historiallisia kotiteollisuuden haaroja. – Kotiteollinen kudonta. Villakankaat. – Pellavan viljelys ja kudonta. Katsaus vanhimpaan pellavanviljelykseen. Pellavan viljelys 19. vuosisadalla. Pellavan kehruu ja kudonta. Uusi kukoistuskausi 19. vuosisadalla. Kotiteollisuus vaiko tehdasteollisuus. – Puuvillan kehruu ja kudonta. – Metsäkotiteollisuus.

d) Kapitalistisia teollisuuden alkumuotoja: Kapitalistisen teollisuuden syntyminen. – Kustannusteollisuus. – Vanha tervateollisuus.

e) Vanha kruununteollisuus: Merkantilijärjestelmä. – Salpietariteollisuus. Tammerkosken salpietarilato. – Laivanrakennusteollisuus.

f) Kartano- ja ruukkiteollisuus: Sahausteollisuus. Sen historiaa. – Rautateollisuus. Kansanomaista rautateollisuutta Tampereen tienoilla. Masuunit. Suomen vanhimmat rautaruukit. Ruukkiläänitykset. Uusi aikakausi Suomen rautateollisuudessa. Järvimalmit. Uusia keksintöjä. Suomen vanhimmat konepajat. – Kiviteollisuus. – Tiiliteollisuus. – Savenvalanta. – Lasiteollisuus. – Paperitehtaat.

g) Manufakturit ja "manufakturikausi": Määritelmiä. – Verkateollisuus. Suomen vanhimmat verkatehtaat. Lampaanhoitoharrastuksia. – Buldaaniteollisuus. – Silkkiteollisuus. – Tupakkateollisuus. Sen merkittävät vaiheet. "Paperisikarit". – Sokeriteollisuus. – Väkijuomateollisuus. – Tulitikkuteollisuus. – Kemiallinen teollisuus. – Nahkateollisuus. – Kirjapainot. – Yleiskatsaus. Valtion toimia teollisuuden hyväksi. Saavutuksia. Suomen tullipolitikka ja kauppasopimukset.

h) "Teollisuuden vallankumous" Suomessa: Pääomain muodostuminen. Ajatustavan muutos. – Höyrykoneiden tulo. – Teollisuuden edistys.

Tampereen historian pääpaino Venäjän vallan alkupuoliskon kuluessa on sen teollisessa elämässä. Tämä osa teostamme käsittelee suureksi osaksi tuota Tampereen vanhempaa teollista elämää ja erityisesti sen suurteollisuuden syntymistä ja käänteentekevää osuutta koko maan suurteollisuuden kehityksessä. Asettaaksemme nämä ilmiöt oikeisiin suhteisiinsa ja saadaksemme esityksellemme tarpeellista taustaa ja ympäristöä, on tässä luotava lyhyt yleiskatsaus koko maamme vanhempaan teollisuuteen ja sen eri kehitysasteisiin silmälläpitäen niiden kosketuksia Tampereen ja sen seudun teollisiin oloihin.

a) Kotityö.

Suomen teollinen tuotanto oli vanhempina aikoina perinpohjin poikkeavaa meidän aikamme teollisuudesta. Alkuperäisin ja yksinkertaisin muoto teollista tuotantoa maataloutta harjoittavassa maassa on kotityö, kotien teollisten tarpeiden tyydyttäminen kodissa eläjäin omalla työllä ja etupäässä omia raaka-aineita käyttämällä. Ruotsin vallan loppu- ja Venäjän vallan alkuaikoina oli teollinen tuotanto maassamme vielä suureksi osaksi tällä alkeellisella asteella. Luonnonolot, varsinkin talvi pitkine hämärineen, asutustapa, maatalouden luontoistaloudellinen kehitysaste, kulkuneuvojen ja kauppakeinojen puutteellisuus, valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, sanalla sanoen kaikki taloudelliset vaikuttajat suosivat kotityötä. Ensimmäisen neljänneksen kuluttua viime vuosisataa sanotaan vielä Suomen talonpojasta: "Kaikki täytyy hänen itse valmistaa, jalostaa ja panna käytettävään kuntoon. Ovathan räätälit, suutarit ja sepät jo tulleet yleisemmiksi; mutta etäisemmillä maankulmilla on hänen kuitenkin usein pakko näiden käsityöläisten puutteessa toimittaa niiden työtä." Kotityö ei siihen aikaan ollut yleisesti vallalla ainoastaan maaseuduilla, vaan kaupungeissakin, Tampereen tapaisista pikkukaupungeista puhumattakaan. Maalla ja kaupungissa ihmiset yleensä vielä kauan 19. vuosisadalla kävivät kotikutoisissa vaatteissa, joihin langat olivat kehrätyt ja värjätyt kotona, kuluttivat oman karjan nahoista tehtyjä jalkineita, pesivät omatekoisella saippualla, virittivät valkeansa tuluksilla tai kotitekoisilla rikkitikuilla, polttivat kotona valmistettuja kynttilöitä, joivat juhlissaan kotipanoista olutta ja kotipolttoista viinaa.

Tuo vanha kotityötä suosiva ja viljelevä kotielämä on mitä yllättävin vastakohta nykyajan kotielämälle, joka on suurteollisuuden tuotteiden pääkuluttaja. Nykyisen länsimaisen teollisuuden erikoisimpia ominaisuuksia on juuri väestön jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kapitalistisen suurteollisuuden välityksellä. Tässä merkillisessä murroksessa on kotityöllä ollut kahdenlainen vaikutus. Ensinnäkin kotityö on estänyt tehdasteollisuuden levenemistä. Tehdasteollisuuden on syrjäyttääkseen kotityötä ollut usein taisteltava kansan perittyä taitoa ja tapaa vastaan. Kotityötä kannattavat voimat ovat vain hitaasti väistyneet tehdasteollisuuden hyökkäyksen tieltä. Vielä tänäkin päivänä esiintyy teollista kotityötä laajoilla alueilla ja monella tuotannonalalla. Useilla paikkakunnilla eletään nykyään omituista teollisen muinaisuuden ja nykyaikaisuuden seka-aikaa: tuskin millään vanhalla alallaan on kotityö enään ehjänä vallalla, mutta harvalta on se kokonaan poistunut.

Toiselta puolen kotityö kuitenkin on tavallaan ollut valmistusta tehdasteollisuuteen. Kotityö on levittänyt ja juurruttanut koteihin sellaisten hyödykkeiden käyttöä, jotka myöhemmin ovat erittäin hyvin sopineet teollisuuden valmistettavaksi. Toisinaan on jonkin kotityön tarvitseman puolivalmisteen puute antanut tehdasteollisuudelle tilaisuuden saada haltuunsa tämän puolivalmisteen tuotanto loppuvalmistuksen jäädessä toistaiseksi edelleen kotityön varaan; tätä kaaviota edustava tapaus on esim. pumpulilankain kehruun joutuminen suurteollisuuden haltuun pumpulikankaiden kudonnan jatkuessa kotityönä. Toisinaan taas on raaka-aineiden jatkuvan saannin vaikeutuminen tai työvälineiden puute kotityössä synnyttänyt tehdastuotteiden kysyntää. Näin lienee käynyt erittäinkin muuttelevan vuokralaisväestön keskuudessa nopeasti kasvavissa kaupunkiasutuksissa. Esimerkkinä sellaisesta kehityksestä mainittakoon olutteollisuuden tunkeutuminen oluen kotivalmistuksen sijaan, mihin muutokseen tosin on kyllä varmaan muitakin syitä ollut vaikuttamassa. Usean hyödykkeen, kuten tulitikkujen y.m.s., tuotannossa näyttävät teknilliset ja taloudelliset edut olleen niin ylivoimaisesti tehdasvalmistuksen puolella, että kotityön on täytynyt viipymättä heittää hyödytön kilpailu. Tehdastuotteiden menekkimahdollisuudet ovat aikaisimmin kehittyneet varakkaiden kansankerrosten ja yleisemmin kaupunkilaisväestön keskuudessa, ja ilmeisesti onkin katsottava ensi sijassa kaupunkilaisen kotityön olleen tehdasteollisuuden tienraivaajana paljon suuremmassa määrässä kuin maalaiskotityö on sitä ollut. Vanha kotityö on jo ehtinyt menettää äärettömän paljon alaa tehdasteollisuudelle. Näin on käynyt etenkin vaatetus- ja nautintoainetuotannon aloilla; kotityö näillä aloilla on suuremmissa kaupungeissamme jo kauan kuulunut muistojen maailmaan, jonne se maaseudullakin on nopeasti menemässä. (5)

b) Käsityö.

Kotityö ei liene Suomessa vanhempinakaan aikoina ollut yksinvaltiaana tuotannonmuotona; ei voi helposti otaksua että täällä milloinkaan historiallisina ja myöhäisinä esihistoriallisinakaan aikoina olisi ollut niin alkukantaisia oloja. Kotityön rinnalle on varhain syntynyt muitakin teollisen tuotannon muotoja. Käsityö on niistä aikaisimpia ja tärkeimpiä.

"Käsityöteollisuuden" tai "ammatillisen käsityön" tai lyhyesti vain "käsityön" voidaan ajatella saaneen alkunsa luonnollisesta työnjaosta siten, että erityisen taituruuden tai harjaantumisen saavuttaneet työntekijät rupesivat valmistamaan määrättyjä tuotteita kotitaloutensa ulkopuolella oleville kuluttajille saaden työstään määrätyn korvauksen. Käsityö valmistaa pääasiallisesti käsin, mutta uusimpina aikoina myös monenlaisten työ- y.m. koneiden apua käyttäen, tuotteita kuluttajain tilauksesta, jolloin se on "tilauskäsityötä", tai rajoitettuja markkinoita varten, jolloin se on "kauppakäsityötä". Edellisen laatuisessa käsityössä voidaan tuotteita valmistaa tilaajan tai käsityöntekijän raaka-aineista ja työ voi tapahtua joko tilaajan kotona tai käsityöläisen omassa verstaassa. Kauppakäsityölle ominaista on tuotteiden valmistaminen varastoon kaupittavaksi valmistajan kotipaikalla tai erityisillä myyntiretkillä.

Muinaistieteellisistä löydöistä, paikannimistä y.m. seikoista päättäen on Suomessa harjoitettu käsityötä jo esihistoriallisina aikoina. Silloiset käsityöläiset ovat olleet maalaiskäsityöläisiä, koska pysyviä kaupunkeja ei Suomessa vielä esihistoriallisina aikoina ollut. Myöhempinäkään aikoina eivät Suomen maaseudut ole milloinkaan olleet aivan ilman käsityöläisiä. Vanhimpain aikain ja vielä keskiajankin maalaiskäsityöläiset olivat usein talollisia ja ammattinsa vuoksi arvossapidettyjä henkilöitä; mutta keskiajan asiakirjoissa mainitaan maaseuduilla olleen vähäpätöisempiäkin käsityöläisiä. Keskiajalla oli jo varsin lukuisia käsityöammatteja edustettuna Suomessa. Kirkolliset rakennuspaikat, linnat ja aatelin kartanot sekä kaupungit varmaan jo silloin niinkuin vielä myöhemminkin olivat käsityön erityisiä kehtoja. Vähitellen käsityöammatit keskittyivät kaupunkeihin ja muodostuivat siellä omituiseksi yhteiskunnalliseksi järjestöksi, ammattikuntalaitokseksi. Tämä laitos tarkkoine työnjakoineen ja työerioikeuksineen vastasi vanhempain aikain käsityksiä ja tarpeita ja tuli erinomaisen pitkäikäiseksi. Epätietoista on, ehtikö ammattikuntalaitos vielä keskiajalla muodostua lopulliseen muotoonsa. Kuitenkin oli keskiajan lopulla niinkin etäisessä kaupungissa kuin Viipurissa jo monenlaisia ammattilaisia, joiden palkka- ja muutkin työolot olivat esivallan säännöstelemät.

Uuden ajan alkupuolella harjoitettiin käsityötä Suomessa jo useammanlaisissa muodoissa. Ajan käsitysten mukaisesti piti kullakin erilaatuisella ammattityöllä olla omat tekijänsä, joten ammattien lukumäärä suuresti lisääntyi. Maaseuduilla esiintyi paikoillaan asuvain käsityöläisten ohella kaikenlaisia "kiertokäsityöläisiä". Käsityöläisten retkeilyt varastoineen eri markkinoilla näyttävät niinikään jo olleen tapana. Muuten hallitus Suomessa jo kuudennellatoista vuosisadalla selvästi noudatti ammattikuntaisia periaatteita, esim. kieltämällä ja vainoamalla maaseutujen käsityötä ja rajoittamalla kaupunkien käsityöläisten lukumäärää. Seuraavan vuosisadan alkupuolella, jolloin valtion sotatoiminta oli huomattavasti vilkastuttanut käsityöläis-elinkeinoa, käsityöläiset maamme kaupungeissa rupesivat yleisesti järjestymään säännöllisiksi ammattikunniksi. Yksityiskohtaisesti järjestettiin Ruotsin ja Suomen käsityöläisolot v. 1720 annetulla yleisellä ammattikuntajärjestyksellä.

Sen ja muiden ammattikuntasäännösten mukaan oli käsityö jaettu eri ammatteihin ("embete"), joilla oli yksinoikeus oman käsityöalansa harjoittamiseen. Samaa ammattia harjoittavat mestarit muodostivat kaupungeittain, pienten kaupunkien mestarit joskus kaupunkiryhmittäin, ammattikuntia ("skrå"). Ammattimestarien lailliseen elinkeinoon ei määrätyn rangaistuksen uhalla kukaan muu saanut ryhtyä. Ulkopuolisen kilpailun ehkäisemiseksi ei kukaan mestari saanut harjoittaa useampaa kuin yhtä ammattia. Sisäpuolisen kilpailun välttämiseksi samassa ammatissa oli moni ammatti kehittynyt "suljetuksi ammattikunnaksi", jossa mestarien sekä joskus heidän kisällien ja oppipoikainsakin lukumäärä oli rajoitettu. Vastavuoroon tuli ammattien tarjota yleisölle kelvollista tavaraa kohtuullisilla hinnoilla, jota tarkoitusta koetettiin saavuttaa kisälli- ja mestarinäytteiden vaatimisella, teosten julkisella tarkastamisella ja esivallan antamilla hintamääräyksillä (leipurien, teurastajain, muurarien y.m. ammattilaisten "pakkotaksat"). Kun kuitenkin tällainen järjestelmä teollisen työn kehittyessä tuntui aivan liian orjamaiselta, hallitus rupesi antamaan ammattikuntaisuudesta poikkeavia oikeuksia kaikenlaisille "vapaamestareille" ja "manufakturisteille", kuten kutoma- ja värjäysammattien harjoittajille, ja perustamaan ammattikunta-asetuksista vapautettuja "vapaakaupunkeja"; ensimmäinen niistä oli v. 1779 perustettu Tampereen kaupunki, jolle suotu vapaus myönnettiin myöskin kaikille sitä myöhemmin perustetuille Suomen kaupungeille.

Käsityön valtakautta kesti Suomessa vielä menneen vuosisadan alkupuolen. Monet käsityön haarat, kuten esim. neulamaakarin, hattumaakarin, säämiskämaakarin, verankutojan ja pellavakankurin ammatit, olivat jo hävinneet tai häviämässä tehdasteollisuuden tieltä. Mutta kokonaisuudessaan käsityö oli vielä elinvoimainen ja maan tuotannollisiin oloihin soveltuva. Juuri tällä aikakaudella se saavutti ammatillisen työnjaon huipun. Viime vuosisadan puolivälissä oli Suomen kaupunkien käsityöläisten lukumäärä kolme kertaa suurempi kuin vuosisadan alussa ja käsityöläisten yleiset työ- ja elinehdot olivat paremmat kuin ennen. Kuitenkin oli yleisiin käsityöläisoloihin jo menneen vuosisadan alkupuolella ilmestynyt monenlaisia epäkohtia. Kun toiset käsityöläisliikkeet olivat tulleet paljon suuremmiksi kuin toiset, mestarien luku jäänyt paljon pienemmäksi kuin työntekijäin – v. 1850 oli Suomen kaupungeissa käsityön työntekijöitä pian kolme kertaa enemmän kuin mestareita – ja oppilaiden luku paljon suuremmaksi kuin kisällien, eivät enään kaikki käsityöntekijät voineet päästä mestareiksi, eikä enään voitu ylläpitää tarpeellista tasa-arvoisuutta ammattitoverien kesken. Käsityöläistyöväen keskuudessa ilmeni paljon työttömyyttä ja kurjuutta, mikä joudutti koko ammattikuntalaitoksen kukistumista.

Sekä maan yleisiin teollisiin että käsityön erikoisiin oloihin vaikutti suuresti eräs menneen vuosisadan alkupuolella esiintynyt ilmiö, nim. ammatillisen käsityön huomattava leveneminen maaseuduille.

Tärkeimmät ammatilliset käsityönhaarat, kuten seppien, räätälien ja suutarien ammatit, olivat jo vanhastaan juurtuneet maaseuduillekin, missä ne nauttivat eräänlaista pitäjäin suojelusta. Nuo vanhat "pitäjäin käsityömiehet" eli "pitäjänmestarit" lienevät yleensä menestyneet verraten hyvin maaseutuoloissa, missä ei liika kilpailu heitä häirinnyt ja missä kiitollinen tilaajapiiri piti heitä arvossa ja kunniassa. Rahvaan säätyerioikeudet v:lta 1789 tekivät sitten vanhasta tavasta maaseutujen laillisen oikeuden pitää määrättyjä pitäjän käsityöläisiä. Tätä oikeutta aikaa myöten askelittain laajennettiin milloin mistäkin syystä. Julistus 17 p:ltä huhtik. 1817 "Sorvarien (Svarvarien) säätämistä Maalla ja vapaudesta, että siellä harjoittaa Repslagari töitä sekä Bultanin kutomista" tahtoi edistää pellavan ja hampun viljelemistä, kehruuta ja kudontaa sekä helpoittaa siihen tarvittavani työkalujen valmistamista. V. 1834 annetulla julistuksella "luvasta visseille Käsityömiehille eli Handtverkareille Maalla itsens asumaan asettaa" laillistettiin taasen useita uusia maalaismestareita. Turun talousseuran esityksestä näet tuli nyt "Garvareilla, Snikkareilla, Satulamakareilla, Hattumakareilla, Savenvalajoilla eli Krukmakareilla, Ratastentekiöillä, Sämyskämakareilla, Uhrmakareilla ja Malareilla" olla oikeus päästä maalaismestareiksi, ei kuitenkaan kolmea peninkulmaa lähemmäksi kaupunkia. Vuosisadan puolivälissä oli jo johtavissa teollisuuspiireissä vakaantunut se mielipide, että oikeus eräiden käsityöläisten asettumiseen maaseuduille olisi laajennettava kaikkiin käsitöihin paitsi kulta- ja hopeatyöntekijöihin ja tinanvalajiin.

Sanoivatpa lait ja asetukset mitä tahansa, varmaa on, että pitkin koko aikakautta vallitsi Suomen käsityöläisissä vahva maahenki. V. 1805 laskettiin Ruotsin Suomessa olevan 3 380 käsityönharjoittajaa maalla. V. 1850 oli heidän lukunsa 10 808; lukuisimmin edustetut olivat niinkuin muinoinkin räätälit, suutarit ja sepät, paljon heikommin puusepät, nahkurit, muurarit, sorvarit y.m. Käsityöläisten maallemuutto ratkaisi tärkeitä tuotantokysymyksiä. Kaupunkien pysyessä käsityön varsinaisina leiripaikkoina vallitsi kaupungeissa käsityöläisten tungos, mutta maaseuduilla niiden puute, käsityö kaupungeissa oli kysyvä, mutta maalla kysytty, kaupungit tuottivat, mutta maaseudut kuluttivat käsityöläisteoksia. Maaseutujen käsityön vapautus oli tappio kaupunkien monopoliasemalle. Mutta ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Tehdasteollisuuden tai työnpuutteen ahdistaessa kaupunkilaiskäsityötä se löysi turvapaikan maan sydämessä, missä saattoi alkaa uuden taistelun olemisensa puolesta. Tämäntapainen tasoittava liike, maalaisten kaupunkiin siirtymisen pieni vastavirta, ei ole vieläkään kokonansa tauonnut.

Käsityön ja kapitalistisen tehdasteollisuuden keskinäisestä historiallisesta suhteesta on sanottava samaa, mitä olemme lausuneet kotityön ja tehdasteollisuuden keskinäisistä suhteista. Yhteiskuntaan ja kansan tapaan syvälle juurtunut käsityö on monella alalla ja varsinkin maaseutuolojen turvissa ollut sitkeänä vastuksena uudemmalle tehdasteollisuudelle. Mutta toiselta puolen käsityökin on ollut tehdasteollisuuden uranuurtaja. Käsityön ja tehdasteollisuuden rajat ovat vähitellen sulaneet pois; monet tehdaslaitokset ovat oikeastaan olleet vain laajentuneita kastilaitoksia, monet uudemmat käsityölaitokset ovat oikeastaan pikkutehtaita. (6)

c) Kotiteollisuus.

Vanhimpiin teollisiin tuotantomuotoihin maassamme kuuluu myöskin kotiteollisuus, jolla ymmärretään perheittäin, usein kokonaisin seutukunnin sekä pääasiallisesti ilman palkattua väkeä harjoitettua käsityötä myyntiä varten. Kotiteollisuus on siten varsin läheistä sukua sen käsityön muodon kanssa, jota edellä olemme kutsuneet "kauppakäsityöksi". Toisinaan on kotityötä nimitetty "kotiteollisuudeksi" ja tässä tarkoittamaamme kotiteollisuutta "kauppakotiteollisuudeksi". Luulemme kuitenkin käyttämiemme nimitysten "kotityö" ja "kotiteollisuus" täsmällisemmin ilmaisevan mainittuja erilaisia tuotantotapoja.

Kotiteollisuus on Suomessa ikivanha kansanelinkeino. Jo keskiaikana alkunsa saaneista jopa huomattavaan vauhtiin päässeistä kotiteollisuuden haaroista mainitsemme tässä vain Paraisten, Kemiön ja Ahvenanmaan kalkinpolton, "vakkasuomalaisten" puu- ja astiateollisuuden nyk. Uudenkaupungin tienoilla, Naantalin sukankudonnan, Rauman pitsinnypläyksen sekä sarkain ja palttinain kudonnan monin paikoin eteläisessä Suomessa.

Maamme vanhimpiin kotiteollisuusseutuihin näkyy kuuluneen Kokemäenjoen laaksokuntakin. Kokemäen pitäjän Kakkulaisten kylä on nähtävästi saanut nimensä siellä jo vanhemmalla keskiajalla asuneista maalaissatulain eli "kakkulain" valmistajista. Sieltä satulainteko näyttää levinneen muualle Satakuntaan, koskapa esim. v. 1577 Loimaalla mainitaan viiden talonpojan harjoittaneen ammatikseen "talonpoikaissatulain" ja viiden muun talollisen "huovimiessatulain" valmistamista. Karkussa päin näyttää kuparuksen työ olleen sangen vanhaa kotiteollisuutta, koskapa kuningas Kustaa Vaasa v. 1546 oikeutti viisi sen seudun miestä "rakentamaan kattiloita" talonpoikain ja muiden luona. Tämän satakuntalaisen kotiteollisuuden vaikutuspiiri on varmaan ulettunut Tampereen seuduille saakka.

Varsinaisen kukoistuksensa kotiteollisuus saavutti vasta Ruotsin vallan loppu- ja Venäjän vallan alkupuolella, jolloin hallitukset kaikin keinoin milloin teollisuuspolitisista, milloin maataloudellisista ja sosialisista syistä koettivat edistää tätä elinkeinoa. Menneen vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä vietiin Suomesta naapurimaihin huomattavia määriä kotiteollisuustuotteita.

Kotiteollisuuden leviämiseen ovat täällä vaikuttaneet yleiset ja erikoiset syyt. Edellisiä ovat olleet maamme luonnonolot, etenkin pitkä ja kylmä talvi, joka estää maataloudellisia ulkotöitä ja tarjoo tilaisuutta teolliseen askarteluun, harva asutus ja hankalat kulkuneuvot, jotka ovat vaikeuttaneet teollisuustuotteiden välitöntä jakelua tuotantokeskuksista, mutta suosineet kaikkea paikallista teollista yritteliäisyyttä, ja väestön köyhyys, joka on pakottanut sitä ryhtymään kotiteollisuuteen, jos siihen muuten on ollut mahdollisuuksia.

Tavallisesti kuitenkin on kotiteollisuuden syntymiseen ollut erikoisempia syitä. Meillä kuten muuallakin kotiteollisuus on kotiutunut etupäässä sellaisille seuduille, missä maatalous joko luonnon karuuden vuoksi tai muusta syystä ei ole voinut kaikkia asukkaita elättää. Uuden ajan alussa vakkasuomalaiset mainitsivat puuteollisuutensa alkusyynä olevan maan karuuden ja asukkaiden köyhyyden. Eräissä paikoin on sillä seudulla saatava, mutta muualta puuttuva raaka-aine ollut aiheena erikoisen kotiteollisuuden syntymiseen. Sellaisia raaka-aineita ovat olleet esim. eräät kivilajit (Säkylän myllynkivet, Kalvoilan, Sääksmäen ja Längelmäen kovasimet, Paraisten, Kemiön ja Ahvenanmaan kalkinpoltto). Tiiliteollisuutta harjoitettiin jo keskiaikana kotiteollisuutena kaupunkien lähistöillä sellaisissa paikoissa, missä sopivia raaka-aineita oli saatavissa (Leikluoto Turun lähellä, Saksankylä Porvoon lähellä). Suo- ja järvimalmista erityisen rikkailla seuduilla on varmaan harjoitettu raudanvalmistusta kotiteollisuutena ennen varsinaisen rautaruukkiteollisuuden alkamista. Usein on kotiteollisuuden alkuna ollut opittu ja perinnäisesti jatkuva käsityötaito. Keskiajan luostareista opittua oli alkuaan Naantalin sukankudonta ja Rauman pitsinypläys. Taitoon perustuvaa kotiteollisuutta ovat niinikään olleet monet metallityönhaarat. Menneen vuosisadan puolimaissa olivat sepän, valurin ja kellosepäntyöt hyvin levinneitä kotiteollisuudenhaaroja Etelä- ja Keskipohjanmaalla.

Pääomattomana elinkeinona kotiteollisuuden täytyi tyytyä halpaan työhön ja halpoihin raaka-aineisiin. Parhaiten kotiteollisuus menestyi merenrantaseuduilla, kaupunkien ja kauppateiden lähettyvillä. Usein kuitenkin se on ollut pakotettu etsimään kysyntänsä ja menekkinsä kaukaisilta syrjäseuduiltakin vaivaloisella ja vähän tuottavalla kulkukaupalla. (7)

Yleisempiä kotiteollisuuden raaka-aineita olivat vanhempina aikoina vaatetusaineet, ensi sijassa villat ja pellava, ja yleisimpiä kotiteollisuuden haaroja oli kudonta. Villakankaiden kudonta on ollut ikivanha taito maassamme. Ruotsissa oli sarka vanhimpina aikoina yleisin vaatetusaine ja yleinen arvonmittaaja, ja sama näyttää asia olleen Suomessakin. Sarkaa valmistettiin uuden ajan alussa kaikissa osissa maatamme. Sitä käytettiin jos johonkin, m.m. purjeiksi, sitä maksettiin veroksi ja sitä valmistettiin myytäväksi, josta päättäen sen tuotanto tapahtui osittain kotiteolliseenkin tapaan.

Tavallisten villakankaiden kudonta pysyi myöhempinäkin aikoina kotityönä ja kotiteollisuutena. Kruunun ja yksityisten yrittäjäin pyrkimykset verkateollisuuden aikaansaamiseksi ja maan lammasrodun parantamiseksi eivät näytä vaikuttaneen sanottavia talonpoikaisoloihin. Turussa tehtiin 1700-luvun loppupuolella yrityksiä erinäisten villakangaskutomojenkin perustamiseksi verkatehtaiden lisäksi, mutta niiden tuotteilla ei ollut menekkiä, joten niiden toiminta pian lakkasi. Venäjän vallan alkaessa hallitus rupesi suosimaan nimenomaan villankudonnan kotiteollisuuttakin m.m. määräten, että v. 1814 kotiteollisuuden hyväksi varattuja varoja voitiin käyttää myöskin villankudonnan edistämiseksi. Muutamin paikoin mainitaan myöhemmin villalankain kehruun ja kudonnan olleen kukoistavan kotiteollisuudenhaaran (Uudenkaupungin villakankaat), mutta yleisempää tai huomattavampaa kotiteollisuutta ei tällä alalla enään syntynyt. Toiselta puolen yhä sitkeästi jatkuva villakankaiden kotikudonta, toiselta puolen suurteollisuutta kohden ripeästi etenevä verkateollisuus eivät jättäneet tilaa kotiteollisuudelle, jonka mahdollisuuksia villankudonnassa supisti myöskin puuvillakankaiden yleistyvä käyttö. Puolivillaisten kankaiden kudonnalle kotityönä ja kotiteollisuutena sitävastoin näkyy pellavankehruun levitessä ja puuvillalankain kauppaan ilmestyessä menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä auenneen huomattavat kehitysmahdollisuudet. (8)

Villoja yleisempi kotiteollisuuden raaka-aine maassamme on ollut pellava. Sen viljelys ja valmistus oli uuden ajan alussa juurtunut tapa suuressa osassa Suomea. Senaikaisissa asiakirjoissa mainitaan "Hämeenlinnan pellavia" ja vientitavarana "Turun palttinaa". Ikivanha pellava- ja palttinaseutu oli Äyräpään kihlakunta, jossa oli vanha tapa lunastaa linnaan tehtävä päivätyö kyynärällä palttinaa. Pellavakysymyksen tullessa vapauden ajan suureksi taloudelliseksi ratkaistavaksi, sillä oli jo vanhaa pohjaa kansanomaisessa taloudessa.

Se mitä ennen olemme kertoneet Ylä-Satakunnan vanhasta pellavan viljelyksestä ja Otavalan kehruukoulusta, on vain pieni vaihe pellavakotiteollisuuden pitkästä historiasta Suomessa. Pellavanviljelyksen pääseutuja maassamme 1700-luvun alkupuolella olivat eräät Karjalan ja Hämeen tienoot. Kun pellavanviljelyn hyvin menestyminen vaati määrätynlaatuista maaperää ja pellavamaan hoitaminen ja pellavan valmistaminen paljon ja vaivaloista työtä ja taitoa, joita edellytyksiä ei kaikkialla ollut tarjolla, tämä viljelys jo sinään oli kotiteollisuuden luontoista. Pellavan kysyntää ylläpiti pellavakankaiden kudonta, jota harjoitettiin yleisesti kotityönä, mutta monella seudulla vanhastaan kotiteollisuutenakin. Molempia pellavakotiteollisuuden haaroja, pellavanviljelystä ja pellavankudontaa, ei kuitenkaan tavallisesti harjoitettu samalla paikkakunnalla. Hämeen pellavia esim. myytiin 1700-luvulla Anianpellon ja Hämeenlinnan markkinoilla, tai kuljettivat talonpojat itsekin niitä Pohjanmaalle tai Turkuun ja Porvooseen, mutta Rudenschöld lisää nimenomaan, ettei rahvaalla ollut myydä pellavalankoja, kun pellavan valmistus vei siltä kaiken ajan; pellavalankoja oli ostettava toisten seutujen rahvaalta.

Tällaisista syistä pellavanviljelys vähitellen keskittyi määrättyihin seutuihin, kuten Karjalan ja Hämeen eräisiin pitäjiin. Rudenschöldin matkakertomusten mukaan vv:lta 1738–1741 pellavanviljelys menestyi Karjalassa parhaiten Liperin ja Tohmajärven pitäjissä. Paljoa sieltä ei liiennyt myytäväksi, mutta mikä liikeni, ne olivat Suomen hienoimpia ja parhaiten puhdistettuja pellavalajeja. Vanhoista ajoista oli karjalaisten pitänyt maksaa kruunulle veroksi pellavia, ja kun veropellavat oli vaadittu hyviä, oli kansa oppinut huolellisesti valmistamaan pellavansa. Hämeessä tuli, kuten jo tiedämme, Orihveden pitäjä kuuluisaksi "viheriästä pellavastaan". Rudenschöldin ja eräiden myöhempäin kertomusten mukaan tämä pellava oli saanut nimensä siitä, että se erityisen, hyvin huolellisen hautomis- ja kuivaamistavan kautta saatiin säilyttämään luonnollinen vihreänkeltainen värinsä. Tämä pellava oli haluttua tavaraa kaikkialla maassa; sitä pidettiin sitkeämpänä, hienompana ja kestävämpänä kuin muualla Suomessa yleisesti valmistettua "valkoista pellavaa". Viheriää pellavaa ei viljelty muualla kuin Orihveden ja Längelmäen pitäjissä ja sielläkin vain niissä kylissä ja taloissa, joilla oli siihen sopiva maanlaatu. Viljelystapa oli peritty esi-isiltä, jotka kasvattivat pellavaa halmeissansa. Kun kaskenviljelystä oli ruvettu supistamaan, oli pellavanviljelyskin vähentynyt, sillä voimaa kalvavaa pellavaa kylvettiin vain säästäen peltoon.

Salaisen kauppa- ja manufakturideputation selonteossa v:lta 1756 sanotaan Suomen, Smålannin ja Länsi-Norrlannin ilmaston ja maaperän niin hyvin soveltuvan pellavan viljelykseen, että "tuskin mitään hienompaa pellavalajia, kuin nämä maakunnat tuottavat, koko maailmassa voidaan esittää". Samassa asiakirjassa mainitaan vielä, että "Suomi on se Ruotsin kruunun maakunta, joka kaikista parhaiten, sekä laajuuteensa että hyvään maaperäänsä katsoen, voisi tuottaa hamppukasvia niin runsaasti, ettei sitä enään tarvitsisi hankkia ulkomailta sellaisia suuria määriä kuin tähän saakka."

Vapauden ajalla ja kustavilaisella ajalla koetettiin Suomen pellavanviljelystä edistää välillisesti, edistämällä pellavan kehruilta ja kudontaa. Venäjän vallan ensi aikoina tuli hallituksen harrasteluissa pellavanviljelyksen välitön edistäminen etualalle. V. 1814 annettu "Armollinen Julistus Siitä Pellavan ja Hampun kasvatuxen kuin myös Liinain kutomisen lisäämisexi Suomessa määrätystä raha-Summasta" määräsi apurahoja annettavaksi m.m. pellavan ja hampun viljelyksen kehittämiseksi Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä pellavan kehruun ja kudonnan kohottamiseksi kautta maan. Suomen Talousseura työskenteli ahkerasti pellavanviljelyksen hyväksi, ja ajoittain, kuten 1830-luvun puolivälissä, seura katsoi suorastaan päätehtäväkseen "pellavakäsiteollisuuden" edistämistä. Ruotsista tuotettiin tänne pellavanviljelyksen neuvojia. Mustialan v. 1836 perustettu maanviljelyskoulu oli alkuaan ajateltu pellavanviljelys- ja lampaanhoitokouluksi, ja sen yhteyteen tulikin erityinen pellavaosasto. Usko Suomen pellavanviljelyksen tulevaisuuteen, jopa sen vientikykyisyyteenkin, oli näihin aikoihin suuri. Suomen Talousseuran sihteeri sanoo v. 1844 painetussa matkakertomuksessaan, että Längelmäellä ja sen lähipitäjissä viljelty pellava on "parasta pohjoismaissa". Maamme vuotuinen pellavantuotanto neljäkymmenluvun alussa laskettiin n. 850 000 kg:ksi. Hampun viljely sitävastoin edistyi hitaammin.

Suomen Talousseuran harrastus ja yleinen mielenkiinto pellavan viljelystä kohtaan laimeni seuraavina aikoina, puuvillateollisuuden ensimmäisenä voittokautena, mutta virisi uudelleen kuusikymmenluvun ankaran maataloudellisen pulan aikana. Pellavan viljelys alkoi vielä kerran kasvaa, niin että sen vuotuinen tuotanto 1870-luvulla oli n. 1 1/2 milj. kg, siis kahta kertaa suurempi kuin 1840-luvulla. Mutta tämän uuden viljelyskauden pääkannattajana ei enään ollut kansanomainen pellavan kehruu ja kudonta, vaan aivan uusi tekijä: Tampereen pellavatehdas.

Pellavanviljelyksen rinnalla ja pohjalla kehittyi maassamme Ruotsin vallan loppu- ja Venäjän vallan alkuvuosikymmeninä varsin huomattava kotiteollinen pellavan kehruu ja kudonta. Näillä kotiteollisuudenhaaroilla oli runkonsa edellisten vuosisatain kansanomaisessa pellavankudonnassa. Uudempina aikoina se sai uutta vauhtia kaupunkien vastaavasta käsityöstä ja yksityisten yrittäjäin tehdaspuuhista, mutta ennen kaikkia hallituksen monipuolisesta edistämistoiminnasta sen hyväksi.

Suomen kaupungeissa, ensi sijassa Turussa ja Porvoossa, harjoitettiin jo 1600-luvulla käsityönä huomattavaa pellavankudontaa; niinpä mainitaan v. 1690 Turussa olleen 28 ja saman sataluvun lopulla Porvoossa 18 pellavakankuria. Porvoon pellavankudonnan huippukausi oli molemmin puolin Pikku vihaa. Rudenschöld antaa siitä kiinnostavan kuvauksen. Sen mukaan ainoa idemmän Suomen paikkakunta, missä pellavateollisuus oli kehittynyt suurempaan vauhtiin, oli Porvoon kaupunki ja sen lähitienoo kolmen–viiden peninkulman laajuudelta. Täällä olivat jo rukit yleisessä käytännössä, mikä ei ollut muualla vielä tavallista, ja naiset kehräsivät syksyt talvet, alkaen työnsä jo kello kolme ja neljä aamulla. Tämä elinkeino oli paikkakunnalla jo vanhaa alkuperää. Pellavat tulivat Porvooseen Hämeestä ja Karjalasta, koska Uudellamaalla viljeltiin pellavaa ainoastaan kotitarpeeksi. Mutta kotimainen pellava ei riittänyt Porvoon teollisuuden tarpeisiin, vaan oli kaupunkiin tuotava suuria määriä pellavalankoja Venäjältä ja Tallinnasta. Kudontaa harjoitti Porvoossa Rudenschöldin aikana 48 palttinankutojaa, joista muutamilla oli käynnissä kuusi seitsemän kangastuolia ja palveluksessaan kolme neljä kisälliä. Muilla oli yleensä kolme kangastuolia mieheen. Porvoo kilpaili palttinankudonnassa Turun kanssa, jolla oli suunnilleen saman verran kankureita. Porvoon palttinateollisuus oli puheenaolevana aikana jo kehittynyt osittain n.s. kustannuskannalle. Kaupungin kutojain töitä näet kauppiaat joskus kustansivat. Enimmäkseen kutojat kuitenkin suorittivat tilaustöitä kyynärähinnalla. Hienompiakin pellavakankaita, kuten kilpikankaita, kudottiin, mutta ei damasteja. Tavara vietiin enimmäkseen Tukholmaan, josta sitä oli joskus viety edelleen ulkomaillekin. Kaikkiaan arveltiin Porvoon pellavakankaiden viennin nousevan vuosittain 200 000 kyynärään; tullitulojen mukaan oli vuotuinen vienti kuitenkin vain n. 70–80 000 kyynärää.

Vuosisadan loppupuolella Porvoon pellavankudonta taantui, niin että 1800-luvun alussa siellä valmistettiin vuosittain enään vain 26 000-30 000 kyyn. palttinaa. Samoin kävi Turussa; sieltä vietiin 1700-luvun alkupuolella Tukholmaan vuosittain n. 100 000 kyyn. palttinaa, mutta esim. v. 1780 enään vain n. 9 500 kyyn. palttinaa ja 14 000 kyyn. karkeaa hurstia.

Kahdeksannentoista vuosisadan puolivälistä alkaen perustettiin Turkuun tehdaserioikeuksien turvin muutamia pellavakutomoita, jotka todellisuudessa jäivät vain tavallisiksi käsityöläiskutomoiksi ja pian hävisivät. Samoin kävi sotaneuvos O. E. Boijen Hämeenlinnaan perustaman pellavamanufakturin, joka oli tämäntapaisista laitoksista suurin ja pysyi toimessa vv. 1764–1775. Pääsyynä kaupunkien pellavakankurien ammatin ja pellavamanufakturien surkastumiseen oli ilmeisestikin pellavankehruun ja -kudonnan vilkastuminen kotityönä ja kotiteollisuutena maaseuduilla. Siihen taas olivat tuntuvasti myötävaikuttaneet hallituksen toimenpiteet. Jo 1600-luvulla oli Ruotsissa ruvettu perustamaan n.s. "kehruuhuoneita", joissa turvattomille lapsille opetettiin kehruuta, mutta myös nais- ja miesirtolaisille annettiin pakko-opetusta tässä kansalle niin tärkeänä pidetyssä taidossa. Sellainen kehruuhuone saatiin v. 1738 Turkuunkin. Kehruuhuoneet luonnollisesti kumminkin joutuivat huonoon huutoon ja lopuksi ne muodostuivatkin selviksi rangaistuslaitoksiksi. Suuremman merkityksen saivat vapauden ajalla muotiin tulleet kehruukoulut, joiden tarkoituksena oli levittää rukin käyttöä ja hienompain lankain kehruun taitoa. Muutamat Hämeen herrat kiiruhtivat Otavalan kehruukoulun esimerkkiä noudattaen perustamaan maatiloillensa noita hyviä palkkioita tuottavia laitoksia, joista yhdestäkään ei tullut pitkäaikaista; kieltämättä ne kuitenkin lyhyelläkin toimiajallaan ehtivät hyödyttää asiaansa.

Hallituksen tarkoitus kehruukoulujen kannattamisella oli hankkia kudontaa harjoittaville "manufaktureille" riittäviä lankavaroja. Virallisesti selitettiin, että rahvaan harjoittama kehruu oli "olennaisimpia ja pääasiallisimpia perusteita, joiden varassa tehtaiden kasvu ja vaurastuminen erikoisesti on". Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin tehdasmaista kudontaa edistää. Kotiteollisuutta tällä alalla taas suorastaan vastustettiin. Niinpä eräässäkin asetuksessa kiellettiin kankaiden kutominen kotona toisen langasta palkkaa vastaan, koska siitä muka oli vahinkoa kutomatehtaille. Mutta kehitys kävi juuri päinvastaiseen suuntaan. Kehruukouluista tuli kotiteollisuuskouluja. Hallituksenkin täytyi pian muuttaa suuntaa. Siihen vaikuttivat myöskin pellavatehtaiden tuottamat pettymykset sekä aikaa myöten yhä pakottavammaksi tullut välttämättömyys hankkia ansion tilaisuuksia nopeasti lisääntyvälle maalaisväestölle. Ruotsin ajan lopussa oli rahvaan kotikudonnan edistämisestä tullut hallitukselle yhtä rakas lempiharrastus kuin kotikehruun edistämisestäkin.

Kun hallitus Venäjän vallan alkupuolella uudella tarmolla ryhtyi pellavanviljelystä ja muuta pellavatyötä edistämään, niin sen tärkeimpänä päämääränä oli juuri kotiteollisuuden kohottaminen. V. 1818 perustettiin Benvikin tilalle Närpööhön kehruu- ja kutomakoulu. Se lakkasi toimimasta jo 1825, mutta uusia kouluja syntyi yhtä mittaa. Kuuluisin niistä oli Turun Talousseuran yhteyteen perustettu koulu. Kaikissa näissä kouluissa oli v. 1846 oppilaita yhteensä n. 150–160. Pellavan kotiteollisuus nousi nyt kukoistuksen kukkulalle. Kun v. 1832 hienon pellavakankaan palkintoja oli annettu 4 000 kyynärästä, oli v. 1847 palkittu kyynärämäärä 20 000. Pellavakankaita kudottiin jälleen suurin määrin Porvoon ja Turun ympäristöissä ja Hämeen pellavalankoja myytiin Turun, Tampereen ja Jyväskylän markkinoilla. Turun koulusta lähetettiin useita kertoja hienoja pellavakangasnäytteitä keisarillisen perheen jäsenille. Saman koulun palttina sai palkinnon Lontoon maailmannäyttelyssä v. 1851. Suomen hienoilla pellavakankailla oli hyvä menekki Venäjälle ja Itämerenmaakuntiin. Karkeita pellavakankaita vietiin v:n 1840 paikkeilla Turusta Ruotsiin vuosittain n. 240 000 kyyn.

Sitten tämä tuotanto niinkuin pellavan viljelyskin taantui puuvillatuotteiden vallatessa maa-alaa Suomessa, kunnes kuusikymmenluvun katovuodet antoivat uuden sysäyksen pellavan kotikudonnallekin. Nälkävuosina järjestettiin pellavan kotikehruuta ja -kudontaa laajassa mitassa hätäaputöinä. Kansan käsityötaidolle ja kotiteollisuudelle ruvettiin siitä pitäin antamaan uutta arvoa ja niiden edistämisestä aljettiin pysyvästi huolehtia, m.m. ottamalla käsityönopetus kansakoulujen opetusohjelmaan ja asettamalla v. 1872 komitea suunnittelemaan toimenpiteitä kotiteollisuuden edistämiseksi. Niin luotiin pohjaa nykyajan kotiteollisuusharrastuksille.

Neljäkymmenluvulla käytiin julkisuudessa innokasta periaatteellista keskustelua käsiteollisuuden ja tehdasteollisuuden sopivammuudesta meidän maamme oloihin. Kumpikin puoli saattoi puolustaa kantaansa käytännöllisin esimerkein. Hallituksen myötävaikutuksella oli maahan luotu huomattava pellavan kotiteollisuus. Tätä teollisuusmuotoa puolustettiin ja voitiin puolustaa yleisillä maataloudellisilla ja yhteiskunnallisilla perusteilla. Suomen kotiteollisuudella ja pikkuteollisuudella poistettiin työttömyyttä ja köyhyyttä, mutta Englannin suurteollisuudella luotiin työttömyyttä ja kurjuutta. Pikkuteollisuutta suosivalle kannalle asettui "Saimassaan" myöskin J. W. Snellman, vaikka epäilikin, voitiinko yleensä Suomessakaan vastustaa suurteollisuuden voittokulkua.

Mitä muuten erityisesti pellavateollisuuteen tuli, niin sen pysymiseen kotiteollisella kannalla vielä 1840-luvulla oli ilmeisesti ratkaisevana vaikuttajana se, että koneellinen kehruu ja kudonta olivat pellavateollisuudessa muuallakin maailmassa tulleet käytäntöön vasta myöhään, ja myöhästyivät siis meidänkin maassamme villa- ja puuvillateollisuuden rinnalla, ja ettei meidän maassamme pääoma ollut erityisen halukas ryhtymään suuryrityksiin alalla, jolla kotityö ja kotiteollisuus olivat niin hyvin suojatut koneiden kilpailua vastaan ja juurtuneet niin syvään kansanomaiseen talouteen kuin pellavatyössä. Pellavateollisuudenkin koneellistumista meidänkin maassamme pidettiin kuitenkin monella taholla torjumattomana sekä yleisistä kansantaloudellisista että sosialisistakin syistä. Esitettiin sellainenkin villa- ja puuvillateollisuuden silloisesta hetkellisestä asemasta johtunut ajatus, että maassamme olisi yleensä edistettävä tehdaskehruuta, mutta ei tehdaskutomoja. Kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin kokemus tässä kysymyksessä antoi ratkaisunsa. (9)

Pellavan kotityön ja kotiteollisuuden yhteydessä alkoi maassamme Ruotsin ajan lopulla kehittyä aivan uusi kutomatyön ala, nim. puuvillan kehruu ja kudonta. Jo v. 1743 sai pari turkulaista kauppiasta erioikeuden parkkumitehtaan (puuvillatehtaan) perustamiseen Turkuun. Hanke supistui siihen, että mainitut yrittäjät jakoivat puuvillaa kotona kehrättäväksi ja erään pellavakankurin työpajassa kudottavaksi. Yritys loppui v. 1755, mutta silloin oli jo Turussa toisia kutomoita, joissa kudottiin pumpulikankaita, ja niin pysyi tämä uusi kutomatyön ala jatkuvasti hengissä, joskaan ei jaksanut kohota käsityöastetta korkeammalle.

Paremmat kasvamismahdollisuudet puuvillan kehruu ja kudonta sai kotityön ja kotiteollisuuden hoivissa. Venäjän vallan alussa oli puuvillakankaiden kudonta Suomessa jo siksi yleistä, että Suomen ja Venäjän kauppasuhteita koskevassa julistuksessa v:lta 1811 Suomen puuvillakankaille oli varattu tullivapaus niitä Venäjälle tuotaessa. Tämän kudonnan laajuutta voidaan arvioida raa'an puuvillan tuonnin suuruudesta, joka v. 1825 oli 29 000 kg. Tällöin alkoivat jo ulkolaiset puuvillalangat tunkea kotimaista puuvillalangan kehruuta syrjään. Puuvillakankaiden kotiteollista kudontaa edistävänä seikkana on mainittu, että kun monimutkainen pellavakankaan valmistaminen sitoi köyhän kutojan varoja pitkäksi ajaksi, kauppiaalta saatiin puuvillalankoja velaksi, joka ehdittiin maksaa kankaan myynnistä saaduilla varoilla, jotapaitsi puuvillakankaan kutomisteknikkakin oli helpompi kuin pellavakankaan kutominen. Ennen pitkää kasvoi puuvillakankaiden kudonnasta huomattava kotiteollisuuden haara, jonka keskuksia olivat Turku ympäristöineen, mistä 1840-luvun alussa vietiin vuosittain useita tuhansia kyynäröitä näitä kankaita, Porin tienoot sekä Sipoon ja Porvoon pitäjät Uudellamaalla. Viimemainituissa kahdessa pitäjässä kudottiin 1840-luvun loppupuolella vuosittain 30000 kyyn. puuvillakankaita, jotka vietiin suurimmaksi osaksi Venäjälle. Laajassa määrässä käytettiin puuvillalankoja menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä myöskin puolivillaisten kankaiden kotiteollisuuden kudontaan. Puuvillan kotiteollisen kehruun ja kudonnan suhteista tehdasteollisuuteen kerrotaan tuonnempana. (10)

Kotiteollisen kudonnan historia kokonaisuudessaan on omiaan osoittamaan, kuinka vähän teollinen kehitys todellisuudessa on noudattanut ennakolta piirrettyjä kaavoja, kuinka monenlaiset seikat ovat jo tässäkin yksinkertaisessa teollisen tuotannon muodossa olleet vaikuttamassa ja kuinka vaikea on useinkin erottaa milloin kotiteollisuus on ehkäissyt varsinaisen tehdasteollisuuden kehitystä, milloin sille raivannut tietä.

Kaikkein yleisin kotiteollisuuden raaka-aineen antaja on kuitenkin ollut metsä, joka jo vanhimmista ajoista saakka on ollut maamme teollisuuden tärkeimpiä alkulähteitä. "Vakkasuomalaisten" jo mainitun vanhan puunjalostuksen lisäksi mainitsemme vielä kätevyydestään tunnettujen Pohjanmaan rannikkolaisten jo Ruotsin aikana harjoittaman laivanrakennustyön, sorvauksen y.m. puutyöt. Kotiteollisuudeksi luettavia tai siihen verrattavia metsään perustuvia tuotannonhaaroja ovat olleet myöskin sellaiset kansalliset teollisen työn alat kuin tervanpoltto ja sahaus.

d) Kapitalistisen teollisuuden alkumuotoja.

Teollisen tuotannon kehityshistoriassa on ratkaisevimpia vaiheita pääoman ilmestyminen tuotannon myötävaikuttavaksi tekijäksi. Kapitalistiseksi muuttuu teollinen tuotanto, kun sen taloudellisena perustuksena ei ole niinkuin yksinkertaisessa käsityössä ja kotiteollisuudessa harjoittajansa ammattitaito ja työ, vaan siihen sijoitettu pääoma. Kapitalilla ei teollisessa tuotannossa ole aina ollut samanlaatuinen tehtävä. Jokainen käsityöliike, jossa on palkattuja apulaisia, on jo osaksi kapitalistinen teollisuuslaitos. Pääomaa on tässä käytetty työvoiman hankkimiseen. Todella onkin moni käsityöläisverstas vain työvoimaansa lisäämällä kasvanut suureksi kapitalistiseksi teollisuuslaitokseksi. Pääoma on myöskin voinut kohdistua etupäässä teollisen tuotannon menekin tehostamiseen, mikä on tavallisesti tapahtunut siten, että vieras pääomanomistaja on sopimusperäisesti ostanut teollisen laitoksen valmistamat tuotteet tai ottanut muuten huoltaakseen niiden myynnin tai on teollinen tuottaja ollut pakoitettu myymään tuotteensa monopolia nauttivalle myyjälle. Tällä tavoin ovat kokonaiset käsityön tai kotiteollisuuden haarat voineet joutua pääoman hallittaviksi. Ruotsi-Suomessa, niinkuin muissakin Europan maissa, on valtio jo uuden ajan alusta alkaen, osittain jo keskiaikana, omaksumainsa merkantilististen periaatteiden mukaisesti toiminut monella tavoin kapitalistisen teollisuuden edistämiseksi. Vanhempina aikoina kruunu perusti itsekin monenlaisia kapitalistisia teollisuuslaitoksia omain tarpeittensa tyydyttämiseksi. Myöhemmin valtio rajoitti toimintansa teollisella alalla enimmäkseen vain yksityisten teollisuuslaitosten yksityiskohtaiseen holhoamiseen ja ohjaamiseen.

Toisissa tapauksissa on teollinen tuotanto kaivannut kapitalin apua pääasiallisesti raaka- ja tarveaineiden hankkimiseksi. Sahaukseen on tarvittu tukkia, raudan valmistukseen malmia ja sysiä, lasiteollisuuteen polttopuita, kutomateollisuuteen villoja ja pellavia. Kun suuret maanomistajat ja maanviljelijät ovat voineet hankkia näitä aineita luonnossa ja kun heille lisäksi on ollut verraten helppo kustantaa asianomaisten teollisuuslaitosten perustaminen ja hankkia alustalaisiltaan halpaa työvoimaakin, on tällainen kapitalistinen tuotantotapa usein saanut erikoisen "kartanoteollisuuden" muodon. Usein on tällainen teollisuuslaitos jo alkuaan ollut kaupunkilaisten liikemiesten tai muiden vieraiden pääomanomistajain oma tai joutunut myöhemmin sellaisten omaksi, mutta silloinkin on tehtaalla säilynyt sen feodalinen tai kartanoluonne.

Puhtaimpia kapitalistisia teollisuusyrityksiä ovat olleet ne, joissa perustaminen ja jatkuva tuotantotyö alusta loppuun saakka sekä valmiiden tuotteiden saattaminen markkinoille tapahtuu kapitalin avulla. Sellaisen teollisen laitoksen omistajana on yrittäjä tai yrittäjäryhmä, jolla on käytettävänään kylliksi pääomia ja johtokykyä hoitaakseen teollisuuslaitosta voittoa tuottavalla tavalla.

Kaikki nämä teollisuuden muodot ovat eri vivahduksin olleet edustetut jo Suomen vanhemmassa teollisuudessa. Käyttäessämme sisäkohtaista arviointia voimme nimittää "tehtaaksi" kaikkia teollisia yrityksiä, joissa pääoma on ollut tärkein taloudellinen tekijä. Ulkokohtaisesti "tehtaan" käsitteeseen yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan kuuluu myöskin käyttövoimaa käyttäväin koneiden tai itsetoimivain menetelmäin tunnus. Koneiden käyttö sinänsä ei kuitenkaan vielä tee tuotantoa suureksi; pikkuteollisuus saattaa olla hyvinkin täydellisesti koneellistunut, mutta pysyy siitä huolimatta pienenä. Ainoastaan pääoma voi saada aikaan suuren tuotannon, vaikka tuotanto tapahtuisikin käsityön tapaan. Historiallisesti olisi varmaan oikeinta käydä raja tehdasteollisuuden ja muiden teollisuuden muotojen välillä tuotannon suuruuden mukaan. Todellista teollista suurtuotantoa ei kernaasti voida ainakaan uudempina aikoina ajatella ilman pääomain ja koneiden yhteisvaikutusta.

Alkeellisimpia pääoman käyttömuotoja teollisuuden alalla on ollut kotiteollisuuden tai käsityön tuotteiden myynnin joutuminen sopimusperäisesti pysyvästi erityisen pääomaa omistavan välikäden eli "kustantajan" haltuun. Kotiteollisuus tai käsityö on tällöin muuttunut kustannusteollisuudeksi. Tällaisesta yksinkertaisesta kustantajatoimesta saamme nähdä esimerkkejä Tampereenkin teollisuushistoriassa. Täydellisempiä kustannusyrityksiä ovat sellaiset, joissa koko tuotanto raaka-aineen hankinnasta valmiin tuotteen myyntiin saakka käy kustantajan laskuun, mutta itse työn suorittavat käsityömäisesti työntekijät kotonaan. Suomessa tällaiset yritykset lienevät olleet vanhempina aikoina yhtä harvinaisia kuin ne uudempina aikoina ovat olleet tavallisia. Sitävastoin on maamme vanhemmassa kutomateollisuudessa ollut hyvinkin yleisenä tapana se, että tehtailija on kehruuttanut tarvitsemansa langat kotiteolliseen tapaan kodeissa tai "köyhillä" ja sitten kudottanut ne tehtaassaan.

Meidän maamme teollisuushistoriassa esiintyy eräs kotiteollisuuden haara, joka kasvoi kerrassaan kansalliseksi suurtuotannoksi ja johon liittyneestä kustannustoimesta paisui suuri valtakunnallinen vientikauppamonopoli. Tarkoitamme Suomen vanhaa tervateollisuutta. Niinkuin Suomen maanviljelyksen historiassa puhutaan alkeellisesta polttoviljelyksestä, niin voisi metsäteollisuutemme historiassa tervateollisuutta kutsua polttoteollisuudeksi. Vuosijaksona 1648– 1715 Suomen tervakauppa oli useampain perättäisten "tervakomppaniain" yksinoikeutena. Kustavien aikakauden alkaessa tervan vientiteollisuus oli jo pääasiallisesti keskittynyt Pohjanmaalle, vaikka kaikista muistakin Suomen osista, varsinkin Turun läänistä, vielä liikeni tervaa vähin ulkomaalle myytäväksi. Pohjanmaalta viedyn tervan määrä oli siihen aikaan noin 62 800 hl vuodessa. Vv. 1808–1812 oli tervan vienti noin 15–35 % maamme koko viennin arvosta. Se oli silloin maamme tärkein vientitavara; sitä kuljetettiin etupäässä Pohjanmaan pohjoisemmista kaupungeista, pikeä taas Pohjanmaan eteläisistä kaupungeista, joissa oli suuria pikiruukkeja. Vielä menneen vuosisadan seitsenkymmenluvullakin tervanvienti oli varsin huomattava.

Niin paljon kuin mahtavuuden ajan tervakomppaniain toimintaa Suomessa onkin moitittu, kieltämättä nämä komppaniat kuitenkin rahoittamalla vanhan kotiteollisen tervanpolton ovat panneet alkuun Suomen vanhimman metsäteollisuuden ja vientiteollisuuden haaran. (11)

e) Vanha kruununteollisuus.

Uskonpuhdistuksen aikakaudella Ruotsi-Suomen hallitus alkoi noudattaa tietoista merkantilistista talouspolitikkaa. Tämä talouspolitikka oli yhteydessä Europan kansallisvaltioiden synnyn kanssa. Samalla kuin Europan valtiot tarmokkaiden hallitustensa enemmän tai vähemmän yksinvaltaisella johdolla varttuivat yhä voimakkaammiksi valtiollisiksi valtatekijöiksi, ne muodostuivat myöskin talouselämän luonnollisiksi piireiksi. Kotityötä ja käsityötä edellyttävän kylä- ja kaupunkitalouden sijalle astui tehdasteollisuudelle mahdollisuuksia avaava laajemman alueen talous, kansantalous. Mutta valtion valtiollinen ja kansantaloudellinen toiminta sulautuivat nyt erottamattomasti yhteen. Suuriin valtiollisiin tarpeisiinsa ja hankkeisiinsa välttämättömiä varoja hallitukset voivat saada ainoastaan alamaistensa varoista ja koko kansan yhteisillä taloudellisilla ponnistuksilla. Valtakunnan oma etu niinmuodoin käski pitämään huolta elinkeinoista, järjestämään, ohjaamaan, määräämään niitä. Näin syntyi uuden ajan ensimmäisille vuosisadoille ominainen hallituksen ja kansan taloudellinen vuorovaikutus: ruhtinaat edistivät elinkeinoja saadakseen varoja valloituksiinsa ja tekivät valloituksia voidakseen edistää alamaistensa elinkeinoja. Tätä järjestelmää on sen erityisesti kauppaan kohdistuneen huolenpidon vuoksi kutsuttu "merkantilijärjestehnäksi". Sen tunnusmerkkinä oli kaikkien elinkeinojen pakollinen järjestely. Hallituksen käsi määräili asiat pienimmästä suurimpaan, pikkukaupungin ammattikunnista maailmanmerillä riehuviin kauppa- ja siirtomaasotiin saakka.

Merkantilistisen valtiopolitikan johtavia periaatteita oli yhteisen hyvän, maan ja valtion edun asettaminen yksityisen edun edelle. Maan ja valtion etua taas edusti aluksi selvimmin ja voimakkaimmin hallitsija. Käytännössä periaate siis merkitsi, että hallitsijan tai hallituksen etujen ja tahdon tuli olla määräävänä kaikessa talouselämässä. Suurimmat ja pysyvimmät voittonsa merkantilismi todella saavuttikin suurten hallitsijain johdolla. Parhaat merkantilistiset hallitsijat tahtoivat olla "maan isiä" ja pitivät korkeimpana päämääränään valtion ja kansan parasta; Kustaa Vaasa, Kaarle XI ja Freedrik Suuri ovat tunnettuja esimerkkejä sellaisista hallitsijoista.

Toinen merkantilismin pääperusteista oli käsitys kansakunnan taloudellisesta kokonaisuudesta ja itsenäisyydestä ja siihen perustuvasta kansallisesta mahtavuudesta. Tämän opin mukaan valtion tuli pyrkiä ei ainoastaan kaikinpuoliseen taloudelliseen omavaraisuuteen, autarkiaan, vaan myös muita maita mahtavammaksi. Lukemattomat merkantilistiset valta- ja kauppasodat todistivat, ettei oppi tässä kohden jäänyt tyhjäksi teoriaksi. Kahdeksannellatoista vuosisadalla merkantilismin hyökkäävä luonne jo hiukan hilliintyi; kansallista mahtavuutta koetettiin nyt perustaa oman maan rikkauden pohjalle, ja vieraiden sortamisen sijasta tyydyttiin nyt vain kotimaan asukkaiden suojelemiseen; Ruotsi-Suomen vapaudenajan politikka oli siinä suhteessa edustava.

Merkantilismin kolmantena periaatteena oli elinkeinojen edistäminen. Kuta enemmän hallitukset tulivat sidotuiksi aineellisiin mahtikeinoihin, sitä tärkeämmäksi niille tuli kansan maksukyvyn säilyttäminen ja elinkeinojen edistäminen. Hallitukset suosivat ensi sijassa kauppaa, joka nopeimmin ja mukavimmin tuotti niille käteisiä varoja; siitä koko järjestelmän nimi "kaupallinen" eli "merkantilinen järjestelmä". Maan varallisuutta arvioitiin etupäässä maassa olevan arvometallien paljouden mukaan, toisin sanoen rahaa ja rikkautta pidettiin samana asiana. Johdonmukaisesti oli kauppaa ohjattava siten, että noita toivottuja metalleja olisi maassa mahdollisimman paljon. Tahdottiin saada niin edullinen "kauppabalanssi" kuin mahdollista s.o. vienti suuremmaksi kuin tuonti, sillä erotuksen tuli, niin uskottiin, kilpailussa hävinnyt maa maksamaan kilpailussa voittaneelle maalle. Mutta merkantilismi oivalsi hyvin muidenkin elinkeinojen kuin kaupan suuren kansallisen merkityksen. Oman maan teollisuutta se koetti kaikin tavoin suojella ja kasvattaa. Pyrinnöt tällä alalla kävivät yhteen kauppabalanssi-harrastusten kanssa. Ulkomaille oli vietävä mahdollisimman paljon täysin valmiiksi jalostettuja teollisuustuotteita, ulkomailta tuotettava vain semmoisia raaka-aineita, joita ei kotimaassa ollut saatavissa; ne, jotka veivät ulkomaille raaka-aineita ja toivat sieltä teollisuustuotteita, olivat ankarimpien merkantilistien silmissä melkeinpä isänmaanpettureita. Yleensä oli teollisuus se elinkeino, joka merkantilistisena aikana saavutti näkyvimpiä tuloksia; useimmissa sivistysmaissa valtio itsekin perusti armeijan, hovin y.m. laitostensa tarpeita varten teollisuuslaitoksia. Myöhemmin tuli etualalle yksityisten tehtaiden avustaminen ja säännösteleminen valtion taholta kaikilla ajateltavilla tavoilla.

Merkantilistisia päämääriä oli Ruotsi-Suomessa osittain tavoiteltu jo keskiajalla. Kun sitten uskonpuhdistuksen aikakauden suuri alkaja Kustaa Vaasa ryhtyi muovailemaan Ruotsin valtakunnasta kansallista, valtiollista ja taloudellista kokonaisuutta ja sitävarten järjestämään uudelleen koko valtiotaloutta, hän joutui yrittämään uusien teollisuuspolitistenkin periaatteiden sovelluttamista, vaikkapa yritysten täytyikin vielä kauan aikaa mukautua vanhoihin luontoistaloudellisiin tapoihin ja maakunnalliseen hajanaisuuteen.

Näissä yrityksissä tuli ensimmäisenä kysymykseen kruunun omain teollisten tarpeiden tyydyttäminen. Varsinkin armeijalla oli tällaisia tarpeita. Kun ainoastaan kruunulla itsellään oli riittäviä pääomia tehdaslaitosten perustamiseksi tuon kulutuksen tyydyttämiseksi, syntyi meidänkin maassamme uuden ajan alkupuolella erityinen laatu pieniä tehdasmaisia teollisuuslaitoksia, "kruununtehtaita", joiden tarkoituksena oli etupäässä määrätynlaisen "sotatarveteollisuuden" harjoittaminen.

Tällaiseen sotateollisuuteen kuului ensinnäkin kruudin valmistamiseen tarvittavan salpietarin keittäminen navetta- ja tarhamullasta. Salpietarin tuotantoa on Suomessa jatkunut uuden ajan alusta 19. vuosisadan alkupuolelle saakka. Varsinaiseksi tehdasteollisuudeksi tätä yksinkertaista tuotantoa tuskin voi sanoa muussa kuin siinä suhteessa, että se vanhimpina aikoina oli keskitetty suurempiin kruunun salpietarikeittimöihin. Näiden laitosten ylläpitämiseksi oli veroamaksavan väestön suoritettava raskaita kuormanvedätyksiä, päivätöitä ja muita rasituksia ja maksuja. Tälle kannalle salpietariteollisuus järjestyi jo Kustaa Vaasan aikana. Myöhempäin Vaasa-kuninkaiden aikana salpietarin keittäminen alituisten sotain vuoksi tuli suurenlaiseen vauhtiin. Aluksi tätä teollisuutta harjoitettiin välittömästi kruunun omaan tiliin, mutta myöhemmin kruunu näki edullisemmaksi antaa salpietarikeittimöt niihin kuuluvine vero-oikeuksineen vuokralle yksityisille yrittäjille, joiden tuli vuosittain hankkia kruunulle sovittu määrä salpietaria määrätystä hinnasta. V:sta 1627 olivat Suomen kaikki yksitoista salpietarikeittimöä jonkun aikaa vuokralla Turun kauppiaalla Jaakko Wollella, jonka tuli toimittaa kruunulle 75 kippuntaa salpietaria vuodessa. Tammerkosken lähimmät keittimöt olivat Sääksmäen, Hollolan ja Ulvilan keittimöt, jotka olivat olemassa jo 1500-luvulla. Keittimöiden vuokraajat harjoittivat feodaliseen tapaan vuokraoikeuksiensa jälleenvuokrausta, mikä ei ollut omiaan vähentämään sitä verovelvollisten riistämistä, joka muutenkin pyrki salpietariteollisuuteen juurtumaan. Myöhemmin salpietariteollisuus tuli vapaaksi elinkeinoksi, vaikka valmis salpietari oli edelleen tarjottava kruunulle määrätystä hinnasta. Hallitus suosi 1700-luvulla erityisten yhtiöiden muodostamista salpietarin valmistamiseksi ja itse työn suorittamista erityisissä ladoissa. Tammerkosken kartanossakin oli kartanon viimeisinä aikoina salpietarilato. Ruotsin ajan lopulla salpietarin valmistus keskittyi Pohjanmaalle, missä sitä talonpojat harjoittivat kotiteollisuutena. Kun salpietarin pakkomyynti kruunulle v. 1801 lopetettiin, Pohjanmaan salpietarinvalmistus Napoleonin sotain aikoina nousi suureen kukoistukseen; v. 1815 vietiin Vaasan läänistä arviolta 30 000 leiviskää salpietaria. Mutta kun Ruotsi v. 1816 kielsi salpietarin tuonnin Suomesta, Pohjanmaan salpietarinvalmistuksessa syntyi pula, mikä aiheutti Seinäjoen (Östermyran) kruutitehtaan perustamisen v. 1824.

Kruutia valmistettiin Suomen linnoissa jo keskiajan lopulla. Vaasa-kuninkaiden aikoina kruudin valmistusta harjoitettiin kaikissa päälinnoissa. Käytettiinkö myöhemmin kotimaasta saatua salpietaria kruudin valmistukseen omassa maassa, ei ole tiedossamme. Ainakin Ruotsin ajan lopulla oli Suomen kruutiteollisuus aivan lamassa.

Ampuma- y.m. sota-aseita valmistettiin uskonpuhdistuksen aikakaudella käsityömäisesti Suomen linnoissa. Suomalaisten kätevyys tällä alalla herätti siihen aikaan hallitsijain huomiota. Seitsemännellätoista vuosisadalla oli Viipurissa suurehko kruunun asepaja. (12)

Hyvin edusluontoista kruununteollisuutta on aikoinaan ollut myös laivanrakennusteollisuus. Jo keskiajalla oli Suomessa vilkasta kotimaista merenkulkua, ja pienempiä merialuksia rakennettiin silloin monissa paikoin rannikolla. Olaus Magnus kuuluisassa teoksessaan pohjoismaisista kansoista kiittelee suomalaisten laivanrakennustaitoa. Saksalaisen kauppavallan vuoksi ei kauppalaivasto enempää kuin merenkulku yleensäkään päässyt täällä keskiajalla mainittavampaan kukoistukseen. Uuden ajan alku oli käänneaika maamme laivanrakennusteollisuudessakin. Merkantilistisen talouspolitikan tärkeimpiin päämääriin kaikissa maissa kuului oman maan merenkulun edistäminen, jotavarten oli tarpeen niin suuri kotimainen kauppalaivasto kuin mahdollista. Jo keskiajalla oli kruunu rakennuttanut omiksi tarpeikseen Suomessa (esim. Turussa) laivoja, mutta Kustaa Vaasa ryhtyi voimakkaasti elvyttämään täkäläistä laivanrakennusta. Kruunu rakennutti aluksia vain sotalaivastoaan varten, mutta kun 16. vuosisadalla ei vielä ollut sanottavampaa erilaisuutta sotataivain ja kauppalaivain välillä, kruunun laivanrakennus hyödytti kauppalaivastoa ja yksityinen laivanrakennus sotalaivastoa ja molemmat antoivat työtä lukuisille käsityön- ja kotiteollisuuden haaroille. Kustaa Vaasan ja hänen poikainsa hallituskausina mainitaan kruunun laivanveistämöitä Turussa, Halikossa, Raaseporissa, Helsingissä, Viipurissa ja Pohjanmaalla. Viimemainitussa maakunnassa laivanrakennuksesta tuli tärkeä kansanelinkeino. Kruunubyn ja Kokkolan pitäjissä rakennettiin yhtenä ainoana vuonna 1600-luvun lopulla 32 sota-alusta.

Myöhemmin ei kauppalaivain rakentaminen Suomessa pysynyt sotalaivain rakentamisen tasalla, mihin myös vaikutti valtion Suomelle epäedullinen merenkulkupolitikka. Vasta kun hallitus 1700-luvulla alkoi tehokkaammin suosia laivanrakennusteollisuutta, m.m. antamalla v. 1724 kuuluisan "tuoteplakaatin", ja kun Pohjanlahden rannikkokaupungit Antti Chydeniuksen ponnistelujen tuloksena v. 1765 saivat vapaan purjehdusoikeuden, Suomen laivanrakennus rupesi huomattavammin elpymään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Suomella silloisiin oloihin nähden uhkea kauppalaivasto ja laivanrakennus kukoisti useiden kaupunkien laivanveistämöillä; erittäin mainittu oli Turun v. 1747 perustettu laivanveistämö.

Itämainen sota kuten tunnettua tuhosi suuren osan Suomen kauppalaivastoa. Sen jälkeen alkoi kotimaisessa laivanrakennuksessa uusi aikakausi rautaisten höyrylaivain rakentamisen konepajoissa tullessa yhä tärkeämmäksi kotimaisen laivanrakennuksen osaksi. 9

Vanha kruununteollisuus Suomessa ei supistunut ainoastaan niihin sotateollisuuden haaroihin, joita edellisessä on kosketeltu, vaan se ulettui sellaisillekin teollisen tuotannon aloille kuin sahaukseen, rautateollisuuteen ja verkateollisuuteen, joita kruunu kyllä oli panemassa alulle lähinnä omaa tarvettaan varten, mutta joista myöhemmin kasvoi maan yleiselle talouselämälle mitä tärkeimpiä yksityiskapitalistisia teollisuudenhaaroja.

f) Kartano- ja ruukkiteollisuus.

Jos tehdasteollisuudella on ymmärrettävä teollisten tuotteiden valmistamista pääasiallisesti koneellisella tavalla pääomia vaativissa laitoksissa laajempia kuin paikallisia markkinoita varten, niin maamme vanha sahausteollisuus on asiallisesti luettava tehdasteollisuutemme uranuurtajain joukkoon.

Rannikkoseuduilla, varsinkin Uudenkaupungin tienoilla, veistettiin ennen muinoin pienempiä puita suurin määrin "lehtereiksi", joita vietiin kattoruoteiksi Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Suuremmista puista veistettiin monin seuduin lautoja, lankkuja, vuoliaisia, parruja y.m.s. tavaroita. Lautoja tuli veistämällä isostakin tukista vain kaksi, yksi kummastakin puolikkaasta. Lautain käsisahauksen käytäntööntuleminen, mikä näyttää tapahtuneen mainittavassa määrässä vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla, oli suuri edistysaskel tässä yksinkertaisessa kotiteollisuudessa.

Koneellisen sahauksen ensimmäisestä saapumisesta Suomeen ei ole varmoja tietoja. Kustaa Vaasan ja Juhana III:n alotteesta perustettiin Ruotsi-Suomessa useita vesisahoja eli "sahamyllyjä" kruunun linnoihin ja kartanoihin. Nämä n.s. kruunun sahat olivat pieniä, yksi- tai kaksiteräisiä ja niiden vuotuinen valmistus supistui muutamain kymmenien tai satain tukkien sahaamiseen laudoiksi ja lankuiksi, joita käytettiin linnain ja kruununkartanoiden tarpeeksi. Samoihin aikoihin useat yksityisetkin kartanonomistajat perustivat sahoja valmistaakseen lautatavaraa sekä kotitarvetta että myöskin myyntiä varten, joka kuitenkin tavallisesti rajoittui vain sahan lähiseutuihin. Näin sahauksesta vähitellen muodostui huomattava "kartanoteollisuuden" haara. Kartanosahauksella tarkoitamme maatilain omistajain erityisissä koneellisissa sahauslaitoksissa kotityönä tai kotiteollisuuden tapaan harjoittamaa sahausta. Seitsemännellätoista vuosisadalla alkoivat merikaupunkien kauppiaat huomattavassa määrässä viedä sahaustuotteita ulkomaille ja sitävarten ostella eri tahoilta sahattuja tavaroita tai hankkia itselleen omia kauppasahoja. Tällaisia kauppasahoja on katsottava jo täysin kapitalistisiksi tehdaslaitoksiksi.

Ruotsi-Suomen vanha sahausteollisuus joutui tavattoman suuressa määrässä merkantilistisen valtiovallan holhuun alaiseksi, jonka päämääränä oli metsänkulutuksen säännösteleminen ja sahausteknikan ja -talouden edistäminen. Jo 1600-luvulla ryhdyttiin vuoriteollisuuden etujen tähden suunnittelemaan rajoituksia metsänkäyttöön, jotta ehkäistäisiin sitä suurta metsänhävitystä, jota silloin kaikesta päättäen harjoitettiin ja johon myöskin sahain katsottiin olevan syypäitä. Sahauksen valtakunnalle tuottama ilmeinen etu ei sallinut tämän tuotannonhaaran hävittämistä, mutta se otettiin yhä tarkemman säännöstelyn alaiseksi, joka 1700-luvulla kehittyi huippuunsa. Niinpä v. 1747 Suomen kenraalikuvernöörille annetuissa ohjeissa kehoitettiin häntä toimimaan siten, että sahanomistajat varustaisivat laitoksensa "hienoilla eli n.s. hollantilaisilla sahanterillä", sekä valvomaan, ettei lautoja valmistettaisi halkomalla ja veistämällä, "kuten tähän asti metsäin vahingoksi on ollut tapana". Hallituksen toimenpiteet eivät nähtävästi onnistuneet, sillä vielä 1770-luvulla esitettiin maassamme, että puutavaran haaskauksen estämiseksi olisi sahoista poistettava karkeat terät ja kiellettävä yksiteräisten sahain käyttäminen. V. 1786 annettujen, sahain perustamista koskevain ohjeiden mukaan oli määrättyä menettelyä noudattaen tutkittava ja laskettava, kuinka monta sahapuuta keskimäärin tynnyrinalalta voitaisiin perustettavan sahan puunhankinta-alueelta vuosittain hakkauttaa, jotta metsän jälleenkasvu korvaisi vuotuisen kulutuksen. Vesistön laadusta ja putouksen suuruudesta oli päätettävä, kuinka kauan saha vuosittain voi olla käynnissä. Huomioonottaen kaikki edellämainitut asianhaarat sekä sahan raamien luvun ja päivittäisen sahauskyvyn, tuli katselmusoikeuden seudun maanmittarin avustamana arvioida perustettavalle sahalle myönnettävä vuotuinen sahausoikeus.

Luonnollisesti ei sahausteollisuus voinut sentapaisissa oloissa erityisemmin kukoistaa. Ruotsin vallan loppuessa ilmoitetaan Ruotsin Suomessa olleen Turun ja Porin läänissä 31 vero- ja 18 kotitarvesahaa, Hämeen-Uudenmaan läänissä 33 vero- ja 16 kotitarvesahaa, Vaasan läänissä 6 hienoteräistä verosahaa ja 90 karkeateräistä kotitarvesahaa sekä Oulun läänissä 4 sahaa. Sahaustuotteita vietiin v. 1739 Suomesta 43 090 tolttia (= 8 226 nykyaikaista standerttia). Ruotsin ajan lopulla tämä vienti oli paljon suurempi.

Vilkkaammaksi oli sahausteollisuus kehittynyt Viipurin läänissä. Siellä ei kuten Ruotsin Suomessa sahauksen määrää jyrkästi rajoitettu, vaan sahanomistajalla oli oikeus sahata olosuhteiden mukaan, niin että hyvinä vuosina oli mahdollista valmistaa enemmän lautatavaraa, mutta huonoina taas tasoittaa siten syntynyt liikasahaus. Edullisissa oloissa Viipurin läänin sahateollisuus kehittyi niin, että se pystyi muutamina vuosina kilpailemaan lautatavarain viennissä koko Ruotsin valtakunnan kanssa. Niinpä esim. v. 1788 oli Ruotsin sahaustuotteiden vienti 128 518 tolttia ja Viipurin 121 000 tolttia, kun viimemainittuun määrään lisätään Haminan vienti, joka mainittuina aikoina oli n. 26 000 tolttia vuodessa, käy selville, että kaakkoinen Suomi silloin yksin vei puutavaroita ulkomaille enemmän kuin koko Ruotsin valtakunta.

Useat asianhaarat vaikuttivat, ettei maamme sahateollisuus ja sahaustavarain vienti voinut elpyä 19. vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenien vaikeissa olosuhteissa. Europpalaisen puutavaran tuontia Englantiin vaikeutti näinä aikoina korkea tuontitulli. Pohjois-amerikkalaisten siirtomaiden eduksi oli niistä tuodulle puutavaralle vv. 1788–1810 myönnetty tullivapaus, kun taas Europasta tuodusta puutavarasta oli suoritettava melkoisen korkea tulli. Sen lisäksi olivat rahti-, vakuutus- y.m. maksut Itämeren satamista Englantiin puheenaolevana aikana suhteettoman korkeat. Että Pohjois-Europasta suoranaista puutavaranvientiä Englantiin saattoi tapahtua, riippui enään siitä, että sen laatua pidettiin parempana kuin amerikkalaisen tavaran.

Yhtäkaikki kohosi sahausteollisuus näissäkin vaikeissa oloissa maamme huomattavimmaksi teollisuudenhaaraksi. "Varsin elävän käsityksen siitä, miten sahaliike Katariina II:n ja Kustaa III:n päivistä on ehtinyt kehittyä keisari Nikolai I:n aikoihin, saamme sovittelemalla kokonaiskuvaksi mitä me eri tahoilta voimme 1840-luvun oloista saada tietoomme. Itä-Suomen liikemiehistä harjoittivat siihen aikaan varsinkin N. L. Arppe, E. J. Längman ja J. F. Hackman laajaa tämmöistä liikettä; useat Viipurin kauppahuoneet, Rosenius ja Seseman, Tschusoff y.m. harjoittivat muun liikkeensä rinnalla myöskin puutavaranvientiä sivutoimena. Tavallisen suuri vesisaha – höyrysahojen perustamiseen ei pyydettäessäkään annettu lupaa – näkyy silloin vuosittain valmistaneen noin 1 500–2 000 standerttia, eli suunnilleen saman määrän, jonka aikaansaaminen paria miespolvea ennen oli kymmenen tavallisen sahan tulos... Arppe oli lisäksi järjestänyt itselleen lauttausväyliä, joita pitempiä ja sopivampia ei usein myöhemminkään ole käytetty; sitä paitsi hän loi itselleen Laatokan kautta Kronstadtiin menevän vientitien, joka ennen Saimaan kanavan valmistumista tarjosi kieltämättömiä etuja. Muut sahaliikkeenharjoittajat pitivät Viipuria tai Haminaa vientisataminaan, vedättäen laudat Lauritsalasta maata myöten; vasta Saimaan kanavan avaaminen liikkeelle muutti nämä olot. Enemmän kuin kolmasosa Suomen puutavaranvientiä läksi siihen aikaan Viipurin satamasta maailmanmarkkinoille. Suhdeluku muuttuu vasta kun Kotka perustetaan ja Päijänteen ennen miltei käyttämättä jäänyt alue rupeaa kilpailemaan Saimaan monihaaraisen vesistön kanssa." (E. G. Palmén).

V. 1853 oli maassamme 153 sahaa, joiden raamiluku oli 285 eli siis 1.8

raamia sahaa kohden ja sahausoikeus 528 226 tukkia ja 5 104 tolttia lautoja eli n. 3 500 runkoa sahaa kohden.

Vanha sahausteollisuus oli nyt saavuttanut huippunsa. Muissa pohjoismaissa oli sahaus jo aikoja vapautettu vanhoista kahleistaan ja suuret höyrysahat suurten uittoväyläin suussa alkaneet sahaustavarain suurvalmistuksen. Ruotsissa rakennettiin ensimmäinen höyrysaha v. 1848; saman vuosikymmenen alkuvuosina oli Pietarin ja Riian läheisyydessä useita neliraamisia höyrysahoja. Suomessa vain sahalaitokset olivat vanhanaikaisilla määräyksillä sidotut sisämaiden hajanaisiin koskiin. Sisämaissa voitiin sahaustuotteita valmistaa, mutta pitkäin kuljetusmatkain vuoksi niitä ei kannattanut myydä, rannikolla niitä taas voitiin myydä, vaan ei riittävässä määrässä valmistaa, koska koskia ja riittäviä metsävaroja sieltä puuttui.

Vihdoin tuli murros täälläkin. V. 1857 annetulla asetuksella julistettiin lupa höyryvoiman käyttämiseen sahausteollisuudessa. Se merkitsi suurta mullistusta sahauksessa, sillä nyt tuli mahdolliseksi perustaa sahoja merisatamiin uittoväyläin suihin. Kumouksen teki täydelliseksi v. 1861 annettu asetus "sahalaitosten asettamisesta ja käyttämisestä", jolla tämä teollisuus vapautettiin vanhasta ahdistavasta säännöstelystä ja tehtiin vapaaksi elinkeinoksi. Pian paranivat menekkiolot ulkomaillakin, kun Englannin puutullit v. 1865 lakkautettiin. (14)

Se teollisuuden ala, joka meidän maassamme eniten hyötyi merkantilistisen valtion teollisuuspolitikasta, oli epäilemättä rautateollisuus. Kaikista maamme teollisista tuotannonhaaroista se aikaisemmin kehittyi tehdasasteelle.

Kansanrunouden, muinaislöytöjen ja säilyneiden muistotietojen yhtäpitävän todistuksen mukaan on raudanvalmistus suo- ja järvihölmästä ollut Suomessa jo muinaisuudessa tunnettu kansantaito. Hölmän sulatus harkoksi tapahtui sysien ja palkeiden avulla mitä yksinkertaisimmissa maauuneissa, joista historiallisena aikana kehittyivät kauan käytetyt "harkkohytit". Vaikka tällainen raudanvalmistus oli hidasta ja vaivaloista, oli sillä kuitenkin se etu, että sillä tavoin saatu melto- eli harkkorauta sellaisenaan kelpasi taottavaksi. Ilmeisesti on Tammerkoskenkin seudulla ennen muinoin harjoitettu tuollaista kansanomaista raudanvalmistusta. Tammerkosken kartanon niittyjen joukossa Vihijoen varrella mainitaan v:n 1696 karttaselityksessä Rautaharkon (Rautaharkun) niitty. Paikka ja nimi ovat nykyisille paikkakuntalaisille hyvin tutut. Takahuhdin isonjaon kartoissa taas esiintyy usealle osakkaalle kuuluva Rautamulta niminen niitty, jonka mainitaan ennen kuuluneen Sorilan Kulkkaalle.

Historiallisena aikana Ruotsin vaikutus sai Suomen raudanvalmistusoloissa aikaan käänteen uusille suunnille. Malmirikkaassa Ruotsissa ruvettiin jo varhain keskiajalla louhimaan vuorimalmeja, etupäässä rautamalmia. Tämä tapa tuli, nähtävästi yksityisten mahtimiesten toimesta jo keskiajalla käytäntöön meidänkin maassamme, jonka vuoriperässä on paikotellen rautamalmia. Keskiajan vuorikaivosyrityksistä on kuitenkin säilynyt vain heikkoja muistoja. Uuden ajan alussa oli käytännössä laamanni Eerik Flemingin omistama Lohjalla sijaitseva Ojamon rautakaivos, jota mainitaan 1540-luvulla, mutta ei siitäkään tullut pitkäaikaista. Mahtavuuden ajalla aljettiin rautakaivoksia Kiskossa ja Kolarissa. Ruotsin vallan loppukaudella työskenneltiin useissa Helsingin ympäristöllä olevissa pikkukaivoksissa. Haverin kaivos Hämeenkyrössä (Viljakkalassa) oli Ruotsin vallan lopussa keksitty, vaan ei vielä saatu käytäntöön. Saalis kaikista näistä kaivoksista oli kuitenkin vähäinen, minkävuoksi Suomen rautaruukit olivat pakotetut käyttämään Ruotsin malmeja tai raakarautaa, milloin oman maan järvimalmeista ei ollut apua.

Keskiajan lopulla oli ulkomailla keksitty parempi malminsulatustapa korkeissa uuneissa eli n.s. masuuneissa, joihin voitiin jatkuvasti lisätä sysiä ja malmia ja joita voitiin lietsoa yhtämittaisesti vesivoimalla käyvillä palkeilla. Uunin pohjasta juokseva rauta-aine jäähdytettiin raakaraudaksi eli takkiraudaksi, josta sitten eri ahjoissa lietsomalla (melloittamalla) saatiin taottavaksi kelpaavaa rautaa. Raudan takomisessa ruvettiin käyttämään apuna vesivoimalla käypiä väkivasaroita. Näillä edistysaskelilla oli suuri merkitys raudan valmistukselle ja taonnalle meidänkin maassamme, jossa ei ollut puutetta polttoaineesta eikä vesivoimasta ja jonne voitiin verraten mukavasti tuoda malmeja Ruotsista oman maan malmien lisäksi.

Vaikka meidän maallamme siten oli edellytyksiä tehdasmuodossa harjoitettavalle, väestölle tärkeälle rautateollisuudelle, ei tänne kuitenkaan vielä uskonpuhdistusajalla saatu syntymään rautaruukkeja. Luultavasti täällä kuitenkin jo keskiajan lopulla oli käytännössä vesivoimalla käyviä väkivasaroita, jollaisia mainitaan uuden ajan alussa esim. Savonlinnassa. Varsinaisten rautaruukkien aikakausi alkoi Suomessa vasta mahtavuuden aikakaudella. V. 1616 perustettiin kruunun toimesta Ojamon malmin käyttämistä varten Mustioon masuuni ja takomo; miespolven kuluttua Mustion ruukki joutui yksityisille omistajille ja alkoi tuottaa malmia Ruotsista. Kruunun esimerkkiä noudattaen yksityiset yrittäjät perustivat Länsi-Uudellemaalle kokonaisen ryhmän rautaruukkeja: Anskuun (per. n. v. 1630), Pinjaisten (1641), Vaakerin (1646) ja Fiskarin (1649). Sekä elinkeino- että sotilaallisista syistä hallitus kaikin tavoin edisti Suomen alkavaa rautateollisuutta. Uusi nousukausi maamme rautateollisuudessa alkoi, kun Kaarle XI:n aikana hallitus Ruotsin metsäin säästämiseksi malmien sulattamista varten alkoi poikkeuksellisia etuja myöntämällä edistää taontaa ja raudan jalostusta harjoittavain rautaruukkien siirtämistä tai perustamista Suomeen. Nyt syntyi toinen sarja Suomen rautaruukkeja, jotka sijoittuivat etupäässä Salonlahden seuduille (Matildan ruukki, Teijo, Kirjakkala, Taalintehdas). Tällöin perustettiin myös Satakunnan ensimmäinen rautaruukki Kauttuaan (v. 1689), jossa oli yksiahjoinen kankivasara Ruotsin takkiraudan jalostamista varten. Ennen Isoavihaa tuli Suomeen perustetuksi kaikkiaan 16 rautaruukkia, joista useat ovat vieläkin olemassa. Suurin osa näistä ruukeista oli hyvällä silmällä sijoitettu läntiselle Uudellemaalle tai itäiseen Varsinais-Suomeen. Siellä oli tarjolla kaikkia, mitä tällaiset ruukit enin kaipasivat: koskia, sysimetsiä, satamia. Rautaruukkeja oli myöskin Pohjanmaalla, itäisellä Uudellamaalla, vieläpä Karjalassakin.

Näiden vanhain ruukkien tuotanto, samoinkuin mahtavuuden ajan muukin teollinen työskentely, oli suureksi osaksi jo tuntemaamme sotateollisuutta. "Linnoitukset tarvitsivat, aina suuren osan tuotannosta; rautapeltiä mainitaan tarvitun luukkuja ja ovia varten Narvaan, Käkisalmeen ja Pähkinälinnaan, Uudenkirkon Juankoskella voitiin valmistaa tykkejä ja mörssäreitäkin, ja Koskella (Perniössä) lienee valmistettu lavetteja. Suurehkot granaatti- ja luotitilaukset eivät olleet harvinaisia."

Isonvihan jälkeen maamme rautateollisuus vähitellen uudelleen nousi sota-ajan raunioista. Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä se oli jälleen järjestyksessä ja ruukkien luku oli kasvanut. Uusia rautaruukkeja oli perustettu m.m. Ala-Satakuntaan kolme: Leineperin eli Fredriksforsin ruukki (1771) sekä kuulu Fredriksbergin levypaja (1781) ja Noormarkun ruukki (1806). Toisella suunnalla oli Tammerkosken tienoita likinnä Jokioisten rautaruukki (1804). Kun v. 1695 maassamme oli ollut 8 masuunia, 11 vasarapajaa ja 6 taetehdasta, oli v. 1809 Suomen rautaruukeissa 8 masuunia, 19 vasarapajaa ja 11 taetehdasta. Suomen rautaruukkien kankiraudan taontaoikeus, joka v. 1695 oli ollut 6 450 kippuntaa, nousi v. 1809 jo 15 397 1/2 kippuntaan.

Maamme rautaruukkien tuotantokyky Ruotsin vallan lopulla ei ollut aivan mitätön. "Eräällä alalla, tinatun rautapellin valmistuksessa, Suomi kulki koko valtakunnan johdossa. Ruotsin ajan loppuun saakka varusti Fagervikin ruukki jotenkin kokonaan valtakunnan peltisepät tällä tuotteellaan, lähettipä vielä, ainakin ajoittain, huomattavia paljouksia sitä ulkomaille. Lopulla kyseessäolevaa aikaa oli Fagervik koko Ruotsin valtakunnan ainoa paikka, jossa tinattua rautapeltiä valmistettiin. Mainetta saavutti myös valmisteillaan esim. Kimon ruukki, jonka tuotteet olivat hyvin tunnettuja ulkomailla. Mainittakoon lisäksi, että kun Ruotsi-Suomessa 1750-luvulla perustettiin toistakymmentä suurempaa peltisepänverstasta tinattujen läkkiteosten valmistamista varten, tuli niistä pitkäikäisemmäksi ainoastaan Lepaalle perustettu laitos, jonka tuotteita vielä seuraavalla vuosikymmenellä vietiin Venäjälle ja Tanskaan. Ammattitaito metalliteollisuudessamme oli siis kieltämättä edistynyt." (Martti Kovero).

Vanhan ruukkitalouden järjestelmä oli rakennettu läänityslaitoksen tapaan. Ruukit olivat feodalisen teollisuuden edustajia talonpoikaisvapauden kehutussa maassa. Rautaruukit tarvitsivat laajoja sysimetsiä ja paljon päivätöitä; metsät saatiin tavallisesti kruunun maista ja käsivarret päivätöihin valtion veronmaksajilta. Ilman muita mutkia hallitus saattoi määrätä vapaita talonpoikia suorittamaan halko- ja sysiverojansa sekä päivätöitänsä rautaruukkeihin. Kaikkialla, minne rautaruukkeja syntyi, tuli niistä talonpoikain ja maanviljelyksen verivihollisia. Kylmästi jätti "vapauden" ajan hallitus talonpojat ruukkien armoille, esim. kun v. 1727 Euran, Köyliön ja Säkylän rahvas kolmen peninkulman alalta Kauttuan ruukin ympäriltä velvoitettiin lakkaamaan kaikesta tervanpoltosta ja lautain valmistuksesta, paitsi kotitarpeeksi, ja polttamaan sysiä ruukille, rautateollisuutta tunnetusti suosivan hallituksen määräämään hintaan. Miespolven kuluttua talonpoikain onnistui saada aikaan hintasopimuksen vapaus. Kuinka vähän tällainen teoretinen vapaus käytännössä merkitsi, nähtiin Uudellamaalla, missä ruukinpatruunat jo 1730-luvulla muodostivat keskenään liiton, jakoivat lähipitäjät sysipiireihin ja siten täydellisesti hallitsivat hinnat – aikaisimpia teollisia "rengastumia" Suomessa. Rautateollisuuden alalla lienevät esiintyneet myöskin maamme ensimmäiset teolliset lakot; v. 1677 Raaseporin kreivikunnan talonpojat kieltäytyivät vedättämästä hiiliä Mustion ruukkiin, jonka senvuoksi täytyi keskeyttää masuuninsa työ vuoden ajaksi. Tällaista ruukkien ja talonpoikain taistelua jatkui vielä kappaleen 19. vuosisadallekin.

Venäjän vallan ensimmäisinä vuosikymmeninä rautaruukkimme laajoine tiluksineen, vasaraveroineen, masuunikymmenyksineen, vuorikäräjineen elävästi muistuttivat muinaisia aikoja; ruukit olivat edelleenkin pieniä valtioita valtiossa ja omituisia nurkkia yhteiskuntarakennuksessamme. Teknillisessäkin suhteessa ruukit harvoja poikkeuksia lukuunottamatta näyttävät jääneen hyvin vanhanaikaiselle, alkukantaiselle tasolle. Mathias Calonius kertoo v. 1813, ettei yksikään rautatehdas Suomessa vielä valmistanut terästä ja että ainoastaan Vaakerissa, Teijossa ja Fredriksforsissa oli aljettu valmistaa valanteita ja manufakturitakeita. Tavalliset senaikaiset "ruukinpatruunat" vouteineen erosivat maanviljelijästä ja viljankauppiaasta ainoastaan siinä, että kartanotaloutensa ohella möivät kankirautaa talonpojille, jotka kyläpajoissaan huolehtivat raudan jatkuvasta jalostamisesta.

Mutta ajan kehitys ei jättänyt Suomen rautateollisuutta koskematta. Suomen erottua Ruotsista maamme rautateollisuus joutui uuteen asenteeseen sekä Ruotsia että Venäjää kohtaan. Suomen rautateollisuudelle oli elinkysymys saada edelleenkin raaka-ainetta Ruotsista. Asia tulikin toistaiseksi järjestetyksi suotuisalla tavalla, kun Haminan rauhansopimus jätti malmin ja takkiraudan tuonnin Ruotsista Suomeen vapaaksi, kunnes Suomen ja Ruotsin kauppasuhteet ehdittäisiin tarkemmin järjestää. V. 1817 Pietarissa tehty sopimus ja lisäys Haminan rauhansopimukseen pysytti Suomen rautaruukeille oikeuden tuottaa Ruotsista vanhat, erioikeuskirjain mukaiset määrät malmeja ja takkirautaa, mikä sopimus sittemmin tuli jatkuvaksi 1830-luvulle saakka. Toiselta puolen avautui Suomen rautateollisuustuotteille uusi menekkialue Venäjällä. Suomen ja Venäjän kauppasuhteita koskeva asetus v:lta 1811 salli Suomen rautatehtaiden teoksia tullitta viedä Venäjälle, kunhan teoksia seurasi alkuperätodisteet. Seuraavina aikoina näyttääkin meikäläinen rautateollisuus ruvenneen kannattamaan, minkä Aleksanteri I:n viimeisinä vuosina arveltiin johtuvan alhaisista sysien hinnoista Suomessa ja suomalaisen raudan hyvistä hinnoista Venäjällä.

Maamme hallitusta oli kuitenkin kaiken aikaa huolestuttanut Suomen rautateollisuuden riippuvaisuus vieraan maan malmeista. Kun kotimaiselle rautaruukkiteollisuudelle kangasti kaunis tulevaisuus, saatiin maassamme vuosisadan toisella vuosikymmenellä etupäässä vuorityötä innokkaasti harrastavan kenraalikuvernööri Steinheilin vaikutuksesta heräämään suurenmoinen vuorityöhenki. V. 1821 tuli tänne perustetuksi kauan puuhattu erityinen vuorihallitus, jonka päälliköksi paria vuotta myöhemmin nimitettiin Niilo Nordenskiöld sillä määrällä, että vuoteen 1830 pitäisi maan rautaruukeilla olla malmit ja takkiraudat omasta takaa. Pian olikin innokas touhu käymässä, Nordenskiöldin malminetsijät samoilivat maata ristiin ja rastiin ja muutaman vuoden perästä Nordenskiöld uskalsi kenraalikuvernöörille vakuuttaa, että "Suomella on malmivaroja, jotka riittävät, jos malmin ja takkiraudan saanti Ruotsista lakkaisi, ja jotka voivat ylläpitää laajennettua ruukkiliikettä". Itä-Suomen johtava äänenkannattaja "Sanansaattaja Viipurista" puolestaan ilmoitti v. 1835 kivihiiltäkin löytyvän Karjalassa, ja pohjan puolelta levisi tieto, että Kemissä oli löydetty kultasuonia. Kivihiilet ja kultasuonet eivät toistaiseksi antaneet aihetta toimenpiteisiin, mutta malminlouhinta todella suuresti vilkastui. Yksityiset riensivät valtaamaan kymmeniä uusia rautakaivoksia. Suurin kaivostyön harjoittaja oli kuitenkin valtio itse. Sillbölen rautakaivosta Helsingin pitäjässä ja vanhaa Ojamoa ruvettiin valtion tiliin uudelleen louhimaan ja malmiensa jalostamista varten valtio otti haltuunsa Fredriksforsin ruukin Kullaalla. Kaksikymmenluvun alkupuolella laskettiin n. 40 % kaikesta maassamme louhitusta rautamalmista tulleen valtion rautakaivoksista. Seuraavan vuosikymmenen alussa valtio äkkiä heitti melkein kaiken kaivostyönsä ja Nordenskiöld sai eron virastaan, mutta yksityiset jatkoivat vuorityötä niin tarmokkaasti, että 1840-luvun alussa vuotuinen kaivostyön tuotanto oli n. 36 000 kippuntaa rautamalmia s.o. enemmän kuin kolme kertaa niin suuri kuin vuosikymmentä aikaisemmin.

Kauan ei vuorityön edistymistä kuitenkaan kestänyt. Vaivasta ei saatu odotettua palkkaa, sillä malmit olivat niukkoja, huonolaatuisia ja hankalain kuljetusneuvojen y.m. vuoksi vaikeasti käytettäviä. Vuosisadan puolivälissä tuli myöskin Ruotsin malminvienti vapaaksi. Suomen vuorityö alkoi surkastua. V. 1860 louhittiin vuorimalmia vielä 28 400 kippuntaa, mutta v. 1872 ainoastaan 6 450 kippuntaa; tällöin oli maassamme työnalaisena yksi ainoa vähäpätöinen rautakaivos. Yhdeksänkymmenluvun loppuvuosina rautamalmin louhinta jonkin verran elpyi pian kokonaan kuollakseen.

Vuorimalmin louhinnan alkaessa taantua rupesi järvimalmin nostaminen merkittävästi elpymään. Sisä-Suomessa muodostui laaja raudanvalmistuspiiri, jossa vanhanaikaisten harkkohyttien avulla valmistettiin rautaa järvihölmästä. Järviylängön pohjoisten osain hölmärikkaiden vesien ääreen perustetuista lukuisista harkkohyteistä mainittakoon v. 1841 perustettu Inhan ruukki Ähtärissä, josta myöhemmin on paisunut suuri rautateollisuuslaitos. Masuunejakin perustettiin sisämaahan pääasiallisesti järvihölmän varaan; sellainen oli Tammerkosken v. 1842 perustettu masuuni. Itä-Suomessa valmistivat neljäkymmenluvulla lukuisat masuunit takkirautaa Venäjälle vietäväksi. Putlausmenetelmän käytäntöön tuleminen, jonka avulla järvimalmista tehdystä huonosta takkiraudasta saatiin hyvää takomarautaa, antoi järvimalmin nostamiselle pitkäksi ajaksi odottamattoman vauhdin, niin että kun v. 1860 vuorimalmia louhittiin 4.8 milj. kg, nostettiin järvimalmia maassamme 57.9 milj. kg ("järvimalmin aikakausi"). Kahdeksankymmenluvulla järvimalmin nostaminen oli suuresti vähentynyt, mutta yhdeksänkymmenluvulla sillä vielä oli lyhyt jälkikukoistus (v. 1897 järvimalmin nosto 75.3 milj. kg). Sitten tämäkin malminhankinnan haara lopullisesti kuihtui.

Suomen rautateollisuus joutui menneen vuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskon kuluessa useiden toistenkin mullistavani muutosten alaiseksi, joiden kaikkien pohjimmaisena syynä olivat Länsi-Europan rautateollisuudessa tapahtuneet suuret keksinnöt ja muutokset, jotka muuttivat koko sikäläisen rautateollisuuden uudenaikaiseksi suurtuotannoksi ja maailmanteollisuudeksi. Jo 1700-luvun lopulla oli Englannissa opittu sulattamaan rautamalmeja kivihiilen avulla ja keksitty n.s. putlausmenetelmä, jossa raakaraudan melloitus taottavaksi raudaksi tapahtui erityisissä uunilaitteissa polttokaasun avulla. Näiden edistysten kautta sekä takkiraudan että takoraudan valmistaminen tuli metsistä ja sysistä täysin riippumattomaksi. Vihdoin 1850-luvulla opittiin melloittamaan rauta Bessemermenettelyn avulla sulassa muodossa, jolloin minuteissa saatiin valmiiksi sama määrä rautaa, jonka valmistamiseen puttaamisessa tarvittiin päiviä ja vanhemmassa ahjomelloituksessa viikkoja. Kun raudanjalostuksessa samoihin aikoihin tuli käytäntöön monenlaisia uusia keksintöjä, kuten höyryvasarat y.m., oli raudasta ja rautavalmisteista tullut halpahintaisia tehdastuotteita, joiden kanssa Suomen rautateollisuudella ei ollut enään mahdollisuuksia kilpailla Venäjän markkinoilla eikä aina edes omassa maassakaan.

Mutta suuret europpalaiset keksinnöt eivät voineet olla vaikuttamatta myöskin edistävästi maamme rautateollisuuteen. Ensimmäinen käyttökelpoinen putlauslaitos perustettiin v. 1853 Karkkilan ruukkiin Pyhäjärvellä. Siinä melloitettiin Karkkilan ja Tampereen masuunin kylmänhaurasta takkirautaa, "josta ei Saksan- eikä Lancashirentaonnalla oltu voitu tehdä käyttökelpoista kankirautaa". Kuten jo mainittiin, järvimalmista valmistetun takkiraudan sopivaisuus putlausmenettelyyn alkoi täällä uuden toivorikkaan rautateollisuus-aikakauden.

Muita uuden ajan edistyksiä oli jo aikaisemmin tullut käytäntöön Suomen rautateollisuudessa. Ensimmäinen "kupoliuunilla" varustettu valimo perustettiin Fiskariin v. 1827. Seuraavan vuosikymmenen alussa alkoi työnsä kuuluisuuden saavuttanut Fiskarin hienotaepaja, sekin ensimmäinen laatuaan maassamme. Maan ensimmäinen valsilaitos taas perustettiin Karkkilaan. Höyrykoneiden käytäntöön tuleminen liikenteessä ja tehdaslaitoksissa tuli Suomessakin rautateollisuuden hyväksi etupäässä siten, että se avasi kokonaan uuden rautateollisuuden alan, konepajateollisuuden. Maamme ensimmäinen konepaja tosin on ollut Finlaysonin verstas Tampereella, jossa jo 1820-luvulla valmistettiin kehruu- y.m. koneita tulevan puuvillatehtaan tarpeeksi. Mutta ensimmäinen varsinainen konepaja perustettiin v. 1837 Fiskariin. Siellä valmistui v, 1838 ensimmäinen Suomessa rakennettu höyrykone; se oli 12-hevosvoimainen kone "Helsingfors" laivaa varten. Fiskarissa työskentelivät insinöörit Erikson ja Covie, jotka v. 1842 perustivat oman konepajan Turkuun (sittemmin A. Crichton ja Kumpp:n konepaja). Suomen vanhimpia konepajoja on myöskin Varkauden konepaja (per. 1852). Helsingin suuri koneteollisuus on alkanut "Fiskarin konepajasta", jonka niminen laitos v. 1853 perustettiin Hakaniemen huvilaan ja josta myöhemmin kehittyi Stenberg ja Poikain konepaja. V. 1861 alkoi Helsingissä Osbergin ja Baden konepaja, joka vielä seuraavan vuosikymmenen ensi vuosina oli Suomen suurin. Kotimaisen koneteollisuuden vaurastumista ehkäisivät epäedulliset tullisuhteet, jotka sallivat koneita ja konetarpeita tuoda maahan melkein tullitta. Kun koneteollisuus 1880-luvulla sai kaipaamansa tullisuojeluksen, tämä teollisuudenhaara alkoi voimakkaammin edistyä.

Niin oli monien vaiheiden kautta laskettu perustukset ja olivat muodostuneet edellytykset Suomen uudenaikaiselle metalliteollisuudelle. (15)

Suomen kalliopohja ja irtaimet maakerrokset sisältävät sopivia, helposti saatavia ja runsaita aineksia kivi-, maa- ja lasiteollisuuden tarpeiksi. Näitä raaka-aineita käyttäväin teollisuuksien tuotteilla on myöskin jo vanhoista ajoista saakka ollut kysyntää sekä omassa maassa että ulkomaallakin. Puheenaolevat teollisuudenhaarat, jotka monessa suhteessa ovat kartanoteollisuuden luontoisia tai niihin verrattavia, kuuluvat mainituista syistä maamme luonnollisimpiin ja kauimmin harjoitettuihin teollisuuksiin.

Kiviteollisuutta on vanhempina aikoina yleensä harjoitettu vain kotityönä tai kotiteollisuutena ja vain harvoin käsityönä (Latokartanon kivenhakkaamo Perniössä 1500-luvulla). Suomen marmorikiviä on käytetty naapurimaiden tarpeeksi aikaisemmin kuin kotimaassa. Kemiön marmoria kysyttiin ja arvatenkin vietiin Tukholmaan ja Upsalaan jo 1600-luvulla. Ruskealan marmorin keksijäksi mainitaan pastori S. Alopaeusta, ja kerrotaan tämän marmorin louhimisen Pietarin suurrakennuksia varten alkaneen v. 1768. Itä-Suomen muitakin kivilajeja on ahkerasti louhittu ja kuljetettu Venäjän loistorakennuksiin. Emme kuitenkaan tarkemmin tunne, mihin tapaan tämä tuotanto on ollut järjestetty. (16)

Tiiliä valmistettiin jaloin sotkemalla savea jo keskiajan linnain ja kirkkojen rakentamista varten. Sen jälkeen on tiiliä tehty läpi aikain kotityönä ja kotiteollisuutena maanviljelyksen sivussa. Ruotsin ajan loppupuolella tulivat pienet kapitalistiset yritykset tällä alalla yleisiksi, ja milloin valmistuksessa käytettiin apuna vesivoimaa, oli tällaisilla tiiliruukeilla kaikki sen ajan tehdasteollisuuden ominaisuudet, niin pieniä kuin nämä "ruukit" muuten saattoivatkin olla. Kuten olemme nähneet, oli alkavassa Tampereen kaupungissakin Ruotsin vallan lopulla tavattoman vilkasta yritteliäisyyttä tällä alalla.

Ikivanha savenvalajan työ sitävastoin pysyi Suomessa historiallisten aikain halki käsityön tai kotiteollisuuden kannalla. Vielä viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvulla sitä harjoitettiin kotiteollisuutena Köyliössä ja Hinnerjoella, Hiitolassa ja venäläisten siirtolaisten asumassa Kyyrölän kylässä Muolassa. Menneen vuosisadan alkupuolella oli melkein kaikissa Suomen kaupungeissa savenvalajia ja "kakluunimaakareja", jotka käsityömäisesti valmistivat saviteoksia ja kaakeleja. Nämä usein antoivat verstailleen "kaakeli- ja fajanssitehtaan" nimen. Vähän suurempia tehtaita olivat Andsténin kaakeli- ja fajanssitehdas (per. 1842) Helsingissä sekä samanikäinen Suotniemen fajanssi- ja poslinitehdas Kaukolassa, joka tehdas myöhemmin lakkasi. (17)

Lasiteollisuus on Suomessa vanhaa kansallista teollisuutta, jonka pohjana ovat olleet polttoaineen runsaus sekä vanhat tullimääräykset, jotka kokonaan kielsivät ulkomaisten lasitavarain tuonnin valtakuntaan. Suomen vanhin lasitehdas oli Uudessakaupungissa 1600-luvulla lyhyen aikaa toiminut lasitehdas. Tämä Gustaf Jungin perustama tehdas alkoi toimintansa v. 1681, mutta tuhoutui Uudenkaupungin palossa v. 1685 eikä sen jälkeen enään elpynyt. Tässä tehtaassa työskenteli ainoastaan kolmisen lasinpuhaltajaa, mutta se oli aikalaisten mielestä kuitenkin huomattava laitos, joka valmisti "hienoimpia kristalleja, ranskalaista ikkunalasia, juomalaseja, maljoja ja muita erilaatuisia, värillisiä ja mitä merkillisimpiä laseja". Uuden aikakauden maamme lasiteollisuudessa alkoi Someron Avikiin v. 1748 perustettu lasiruukki. Aluksi oli tässä tehtaassa ainoastaan kaksi lasinpuhaltajaa, mutta miespolven kuluttua siellä työskenteli väkeä noin 100 henkeä valmistaen pääasiallisesti ikkunalasia. Ruukin menestys johtui suureksi osaksi sen pääomistajan Jaakko Bremerin tarmokkaisuudesta. Muista 1700-luvun lasitehtaista mainittakoon Urjalan Nuutajärven lasitehdas (per. 1795) ja Johanneksen Rokkalan lasiruukki (per. 1794, myöhemmin Venäjän kruunun tehtaita), ainoat senaikaisista, jotka ovat eläneet meidän aikaamme saakka. Ruotsin ajan viimeisenä vuonna oli Suomessa seitsemän lasitehdasta, joiden 162 työntekijää valmistivat erilaisia tuotteita 40 700 riksin arvosta.

Porvoon valtiopäivillä oli huolia tämänkin kotimaisen elinkeinon vuoksi. Ritariston ja aatelin valituksissa lausuttiin toivomuksia, että Suomelle pitäisi rauhansopimuksessa saada pysytetyksi lasitavarain vienti Ruotsiin. Elinehtonsa Suomen lasiteollisuus saikin säilyttää. Menneen vuosisadan kaksikymmenluvulla Åvik oli vielä hyvässä voimassa ja möi ikkunalasia Ruotsiin, ja Rokkalan peili- ja ikkunalaseja kehuttiin erinomaisiksi. Sitten tapahtui tässä teollisuudessa useita muutoksia; toisia tehtaita lakkasi, tavallisesti halkojen puutteessa, mutta toisia perustettiin sijaan. Keisari Nikolain hallituksen viimeisenä vuonna oli Suomessa kymmenen lasitehdasta, joiden silloinen valmistusarvo, hiukan yli 65 000 hopearuplaa, osoitti vähäistä taantumista lähinnä edellisestä ajasta. (18)

Tähän kuuluvista teollisuuslaitoksista mainitsemme vielä paperitehtaat. Suomen vanhimmat paperitehtaat olivat vedellä käyviä pieniä "paperimyllyjä", jotka lumpuista valmistivat vähäisiä paperimääriä kotimaista kulutusta varten. Vanhin sellainen laitos maassamme lienee ollut Pohjan pitäjän Thomasbölessä, joka piispa Gezelius vanhemman omistama laitos oli toimessa vv. 1668–1713. Uusi paperimylly perustettiin sen jälkeen vasta v. 1762; tämä laitos sijaitsi Järvenojassa Prunkkalassa (nyk. Aurassa) ja parhaan aikansa se näki 1790-luvulla, jolloin siellä yhdeksän työläistä valmisti vuosittain paperia n. 1 400 riisiä. Tämän vaatimattoman laitoksen vielä vaatimattomampi kilpailija oli Häggmanin paperiruukki Tampereella. Järvenojan paperimylly siirrettiin v. 1820 Möllbyhyn Kakskerran saarelle, jossa se jatkoi hiljaista työtänsä kauan aikaa. V. 1818 perustettiin Hämeeseen Tervakosken paperitehdas. Siitä ja Tampereen paperitehtaasta tuli uudenaikaisen paperiteollisuuden tienraivaajat Suomessa. (19)

g) Manufakturit ja "manufakturikausi".

Paitsi edellä esitettyjä teollisuuslaitoksia oli maassamme Ruotsin ajan loppu- ja Venäjän ajan alkukaudella toiminnassa melkoinen joukko "manufaktureiksi" ja "tehtaiksi" kutsuttuja teollisuuslaitoksia. Näillä nimityksillä merkittiin 1700-luvulla ammattikuntasäännöksistä vapautettuja, erikoisia oikeuksia nauttivia kapitalistisia teollisuuslaitoksia. Puheenaolevana aikana ei yleisessä kielenkäytössä tehty tarkkaa eroa manufakturien ja tehtaiden välillä. Käsitteellisesti niiden välillä kuitenkin oli se ero, että manufakturiksi katsottiin sellaista kapitalistista erioikeutettua teollisuuslaitosta, jossa tuotanto tapahtui pääasiallisesti käsin, tuotannon tehtaassa tapahtuessa etupäässä koneellisesti tai muulla automatisella tavalla. Manufakturi tämän mukaan siis on ollut välimuoto käsityöläislaitoksen ja tehtaan välillä. Vaikka tehtaaksi sanottavia teollisuuslaitoksia on maassamme ollut jo ennen manufakturien lukuisampaa esiintymistä ja vaikka tehtaita edelleenkin oli toiminnassa manufakturien rinnalla, ovat jälkimmäiset kuitenkin sangen luonteenomaisia ja edustavia sille teollisuushistorialliselle aikakaudelle, joka ulettuu valtion teollisuuspolitikan ja yleisen teollisen yritteliäisyyden vilkastumisesta 1700-luvun puolimaista liberalisten taloudellisten katsomusten ja uudenaikaisen suurteollisuuden murrokseen 1800-luvun puolivälissä eli tarkemmin sanoen teollisuuslainsäädännön tärkeästä merkkivuodesta 1739 toiseen teollisuuspolitiseen merkkivuoteen 1856, jota voidaan pitää uuden teollisen aikakauden rajamerkkinä. Historiallisesti puheenaolevaa Ruotsin ajan viimeiset ja Venäjän ajan ensimmäiset vuosikymmenet sisältävää aikakautta siten voidaan sopivasti kutsua "manufakturikaudeksi".

Maamme vanhaa manufakturijärjestelmää parhaiten edustava teollisuudenhaara on ollut varmaan verkateollisuus. Uuden ajan alussa oli Ruotsin valtakunnan hankittava velkansa, jota tarvittiin m.m. sotaväen vaatettamiseen, ulkomaalta, etupäässä Englannista. Aitomerkantilistisen hengen mukaisesti siis menetteli kuningas Kustaa Vaasa ryhtyessään perustamaan kruunun verkatehtaita, joiden tuli vapauttaa valtakunta Englannin verkateollisuuden riippuvaisuudesta ja ensi sijassa tyydyttää kruununväen veran tarve kotimaisella tuotteella. Suomeen perustettiin pieniä kruunun verkatehtaita Turun linnaan ja todennäköisesti Halisten koskelle, Hämeenlinnaan ja muualle. Parempain villain saamiseksi hankittiin kuninkaankartanoihin ja eräisiin aateliskartanoihin englantilaisia lampaita. Seuraavain Vaasa-kuninkaiden aikana tämä puuha kuitenkin vähitellen raukesi.

Vasta Isonvihan jälkeen syntyi Suomessa uusi verkateollisuus ja tällä kertaa pysyvämpi. Se oli nyt yksityistä yritteliäisyyttä, mutta kruunu sitä kannatti tehokkaasti monella tavalla: antamalla yleiset kehruuhuoneet sen käytettäväksi lankain kehruuta varten, suomalla verkatehtaille edullisia lainoja ja ennen kaikkia antamalla niille suuria armeijan tilauksia. Kun yritteliäs kauppias ja värjäri Esaias Wechter kumppanineen v. 1738 perusti Turkuun maamme ensimmäisen yksityisen verkatehtaan, se pääsi osalliseksi kaikista äskenmainituista eduista, saipa vielä kahdeksitoista vuodeksi yksinomaisen oikeuden harjoittaa verkateollisuutta Suomessa. Suurta laitosta ei tästä manufakturista kuitenkaan koskaan tullut. Sen parhaimmillaan ollessa oli siellä käynnissä viidet kangaspuut ja valmistus tapahtui vanhaan tapaan käsityömäisesti. Ennen pitkää laitos rappeutui, eivätkä Turkuun perustetut muutkaan verkatehtaan nimelliset päässeet kasvamaan pieniä käsityöläisverstaita suuremmiksi. Samaa on sanottava niistäkin verkatehtaista, joita 1700-luvun jälkipuoliskon kuluessa perustettiin Etelä-Suomen kaupunkeihin; ne valmistivat tilaustöitä ja raivasivat tietä myöhemmille verkatehtaille. Syyt vanhain verkamanufakturien kituvaan tilaan olivat monet: lankain puute, pääomain niukkuus ja sekavat raha-ajat sekä menekin puute, etenkin kun armeijan tilaukset joutuivat onnekkaampain tukholmalaisten kilpailijain käsiin.

Ruotsin vallan lopulla Suomen verkateollisuus kuitenkin uudelleen äkkiä vilkastui. Länsi-Europassa alkaneet sota-ajat nostivat jälleen kotimaisten villain ja verkain hintoja, ja tuotantotavassakin tapahtui nyt vallankumous karstaus- ja kehruukoneiden tullessa käytäntöön meikäläisessäkin verkateollisuudessa. Porin verankutomoon saatiin v. 1801 englantilaiset karstauskoneet sekä 40-kehriminen kehruukone, mutta onnettomuudeksi tehdas samana vuonna paloi. V. 1802 saatiin samantapaiset koneet käyntiin Porvoon verkamanufakturissa Strömsbergissä. V. Annalan mukaan oli Suomessa vuosijaksona 1800–1806 keskimäärin yhdeksän verkatehdasta, joissa 128 työntekijää valmisti lähes 12 000 kyyn. verkaa, arvoltaan yhteensä 12 600 hopeariksiä. Koko Ruotsin valtakunnan verantuotannosta tuli Suomen osalle tosin vain 2.1 %. Mutta verkateollisuus oli tullut maassamme alkuun.

Ensimmäiselle sijalle maamme verkamanufakturien joukossa Ruotsin ajan lopussa oli kohonnut maaherra E. G. v. Willebrandin v. 1797 Jokioisiin perustama verkatehdas, johon jo v. 1800 hankittiin karstaus- ja kehruukoneet. V. 1805 oli Jokioisissa jo viisi kehruukonetta, kussakin 40 kehrintä; ne samoinkuin tehtaan muukin koneisto näyttävät olleen vesivoimalla käytettäviä. Lisää lankoja kehruutettiin Jokioisten torppareilla. Myöhemmin verkatehdas näyttää taantuneen, kunnes se v. 1838 joutui ruotsalaisen värjärin A. W. Wahrenin käsiin. Muutaman vuoden kuluttua tehdas rakennettiin uudelleen ja varustettiin ajanmukaisilla kehruu- ja kutomakoneilla. Villatarpeensa suureneva tehdas sai vain osaksi kotimaasta. V. 1845 tässä tehtaassa oli 117 työntekijää ja sen valmistusarvo oli 39 500 hopearuplaa.

Jokioisten kilpailijaksi oli tällöin tullut Littoisten verkatehdas. Sen perusti v. 1823 eräs turkulainen yhtiö Littoisten järven rannalle lähelle Turkua. Työ pantiin reippaasti alkuun, ja jo muutaman vuoden perästä tämä tehdas oli koko Turun seudun suurin teollisuuslaitos. V. 1836 tehdas joutui uudelle yhtiölle, jonka aikana tuotanto suuresti nousi, varsinkin kun v. 1844 saatiin höyrykone tehtaan koneistoa käyttämään. Aluksi tehdas tuli toimeen kotimaisella raaka-aineella, mutta neljäkymmenluvulla oli vain pieni murto-osa tehtaan tarvitsemasta villasta kotimaista. Viisikymmenluvulla Littoisten verkatehdas toimi täysin ajanmukaisena tehdaslaitoksena alallaan.

Kuvaukset maamme muun verkateollisuuden tilasta menneen vuosisadan kolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä eivät ole ylistäviä. V. 1824 laatimassaan yleiskatsauksessa Suomen tilastolliseen ja taloudelliseen tilaan Kaarle Mannerheim lausuu, että maassa on useita verkatehtaita, jotka varsin hyvin voisivat kotimaisia villoja käyttämällä tyydyttää maan omat tarpeet, ellei maahan tuotaisi paljon ulkomaisia verkoja, joten oma verkateollisuus on joutunut kituvaksi ja huonosti kannattavaksi. Ministerivaltiosihteerin v. 1836 julkaisemassa kertomuksessa taas sanotaan, että erioikeuksia verkatehtaiden perustamiseen oli suureksi osaksi myönnetty köyhille käsityöläisille, kankureille ja värjäreille, joiden pääoman puutteessa täytyi tyytyä omin käsin ja ilman apulaista suorittamaan työtä; ja työpalkalla valmistamaan niitä villoja, joita yksityiset henkilöt heille toivat, voimatta valmistaa mitään myytäväksi. (20)

Vapauden ajan merkantilistisen teollisuuspolitikan tärkeimpiä päämääriä oli kotimaisen raaka-aineen hankkiminen kotimaiselle teollisuudelle. Hinnalla millä hyvänsä oli saatava aikaan kotimaisia valmisteita kotimaisista aineksista, ettei vain vieras pääsisi viemään teollisen tuotannon ansioita. Toisia kotimaisia raaka-aineita oli saatavissa luonnosta. Toisia oli hankittava maatalouden avulla. Tällä tavoin teollisuus tuli hyödyttämään maatalouttakin. Mutta pääasia oli kuitenkin teollisuuden oma hyöty. Maatalouden piti tukea teollisuutta ja tuottaa sille sopivia ihmetuotteita, teollisuuden vuorostaan piti tulla maatalouden luonnolliseksi huipuksi ja kruunuksi. Vasta 19. vuosisadalla ruvettiin raaka-ainekysymystä ajattelemaan pitämällä päämääränä ensi sijassa maatalouden hyötyä.

Maataloudelliset raaka-aineet tulivat kysymykseen varsinkin kutomateollisuudessa. Siinä taas oli ensi sijalla villain hankinta verkateollisuuden tarpeiksi. Kustaa Vaasan pyrkimykset lammasrodun parantamiseksi tulivat vapauden ajalla jälleen kunniaan. Kruunu itse ei enään ryhtynyt lammaslaumoja paimentamaan; alamaisetkin oli nyt saatava mukaan suureen yritykseen. Verkatehtaille luvattiin luovuttaa valtion tiluksia lammaskartanoiden perustamista varten. Talonpojillekin luvattiin palkintoja englantilaisista ja espanjalaisista lampaista. Nykyajan konsulenttien tapaisia "maakuntalampureita" lähetettiin neuvomaan kansalle lampaanhoitoa, tarkastamaan palkittavia lampaita y.m. tavoin edistämään asiaa; sellainen maakuntalampuri oli kuuluisa Pirkkalan poika P. A. Gadd ennenkuin tuli Turun yliopiston professoriksi. Orimattilan Ruhan tilalla oli 1700-luvun puolivälissä lammastarha, jossa oli espanjalaisia lampaita. Samaan aikaan Porin kaupunki maaherran kehoituksesta ryhtyi laajasuuntaiseen lammastarhapuuhaan, jotavarten muodostettiin suuri porvarien yhtiö. Sukupolven ponnistuksilla päästiin niin pitkälle, että v. 1778 yhtiön lammastarhassa oli 671 lammasta, suurin määrä mitä milloinkaan saavutettiin. Yritys lopetettiin v. 1790. Vaikka tähän yritykseen soveltuikin sananparsi "paljon porua, vähän villoja", oli sillä kuitenkin merkitystä seudun lammashoitoharrastuksille vielä seuraavinakin aikoina. Ruotsin vallan lopulla mainitaan huomattavina lampaanhoitokeskuksina maassamme Porin ja Tammisaaren tienoita sekä Karjalaa. Kotimaisen verkateollisuuden villain tarvetta kotimainen lampaanhoito ei pystynyt kuitenkaan tyydyttämään, sillä Wechterin verkatehtaan täytyi hankkia raaka-aineensa suureksi osaksi ulkomaalta.

Venäjän vallan aikana hallitus koetti pellavanviljelyksen rinnalla edistää myöskin kotimaista villantuotantoa. V:n 1814 julistuksen mukaan saatiin valtion pellavanviljelyksen edistämiseksi määräämiä varoja käyttää myöskin "Islandin Lamban lain uloslevityxexi". Suurempaan vauhtiin lampaanhoidon edistämispuuhat pääsivät vasta 1830-luvulla, jolloin muutamiin Suomen kartanoihin tuotettiin silloin muodissa olevaa saksalaista elektoralilammasrotua. Maamme lammaskanta, joka v. 1825 oli 655 000 lammasta, oli v. 1850 kasvanut arviolta 800 000 lampaaksi. Ne olivat Europan ja samalla Suomenkin lampaanhoidon viimeisiä nousuaikoja valtamerentakaisen villantuotannon jo uhatessa maanosamme vanhaa lampaanhoitoa. Tällöin saivat Suomenkin verkatehtaat tarvitsemansa raaka-aineen suureksi osaksi kotimaasta. Suurteollisuudeksi kasvaessaan kotimainen verkateollisuutemme pian kuitenkin joutui kokonaan ulkomaisen villan varaan. (21)

Hamppukangas- eli buldaaniteollisuus oli maamme Ruotsin aikaisen kutomateollisuuden elinvoimaisimpia aloja. Kun tällaista tehdaskangasta tarvittiin etupäässä purjeiksi, oli sillä purjehdusta paljon harjoittavassa maassamme menekkiä, ja kun kruunukin käytti tätä valmistetta m.m. telttakankaaksi sotaleireissään, oli sillä vakavarainen ostajakin. Maamme ensimmäinen buldaanitehdas perustettiin v. 1744 Porvoon lähellä olevaan Johannesbergin kartanoon, mistä se jonkun ajan kuluttua siirrettiin Porvoon kaupunkiin. Tehdas menestyi hyvin ollen seuraavina aikoina valtakunnan toiseksi suurin tuotantolaitos alallaan. V. 1758 siellä oli 27 kangaspuut, joilla 40 työntekijää valmisti purjekangasta lähes 27 000 kyynärää. Porvoon tehdas edisti huomattavasti hampunviljelystä Karjalassa saakka; tehtaan tarvitsemat langat kehrättiin Porvoon kaupungissa ja lähellä olevalla maaseudulla kustannustyönä. Ruotsin ajan lopulla tehtaan tuotanto supistui lähes puoleen siitä, mitä se parhaina aikoinaan oli ollut. Laitokselle oli tällöin ilmennyt kilpailijoita Helsinkiin, Turkuun ja Loviisaan. Suomen kaikkien buldaanitehtaiden tuotanto Ruotsin ajan viimeisinä vuosina teki lähes 57 000 kyyn. vuodessa. Tuotteilla oli menekkiä osittain ulkomaillekin. Venäjän ajan alkupuolella toimineista purjekangastehtaista oli elinvoimaisin Turun tehdas (per. 1776), joka oli Turun huomattavimpia teollisuuslaitoksia. Sen vuotuinen valmistusarvo 1840-luvulla nousi 10 000 hopearuplaan. Koko maan purjekangasteollisuuden valmistamain tuotteiden arvo v. 1850 oli 15 000 hopearuplaa. (22)

Tietysti piti syrjäisessä Suomessa vapauden aikana yritettämän silkkiteollisuuttakin. Vv. 1760–1768 toimi Turussa, vaikkakin katkonaisesti, silkkikutomo. V:sta 1773 alkaen oli Turussa toimessa joitakuita pieniä, pääasiallisesti silkkinauhoja valmistavia nauhatehtaita. Tietenkin oli silkinviljelystäkin koetettava saada aikaan kotimaassa. Turussa tehtiin professori Kalmin johdolla siihen tähtääviä yliopistollisia kokeiluja. Mulperipuuistutuksia mainitaan tulleen perustetuksi muuallekin eri tahoille maata. Asiakirjat jättävät sanomatta tuliko istutuksista saaduksi kotimaista silkkiäkin. Kun myöhemmin, 1840-luvulla, silkinviljelysinto Suomessa uudelleen hetkeksi heräsi, vakuutetaan silkkiäistoukista saadun silkkiäkin, mutta hyvä esimerkki ei saanut seuraajia. 18

Tupakan "juominen" ja muunlainen käyttö levisi jo 1600-luvulla kaikkiin Suomen seutuihin. Vapauden ajan isänmaallis-teollisissa harrastuksissa oli luonnollisestikin tärkeällä sijalla kotimaisen tupakanviljelyksen ja tupakkateollisuuden edistäminen. Meidän maassamme näiden sitkeiden pyrkimysten tuloksena oli monelta kannalta erittäin kiintoisen tupakkateollisuuden syntyminen.

Tupakanviljelyksen alkuunsaamiseksi huolehtiva hallitus käytti sekä kehoituksia että pakollisempia keinoja. V. 1745 velvoitettiin kaupunkien asukkaat istutusmaillaan viljelemään myöskin tupakkaa. Kaupunkilaiset nurisivat tätä viljelyspakkoa vastaan, joka tuotti paljon työtä ja huonoja tuloja, mutta monessa kaupungissa jouduttiin kuitenkin tuon pakkoviljelyksen johdosta ajattelemaan oman tupakkamanufakturin perustamista, varsinkin sen jälkeen kuin tupakkatehtaat velvoitettiin käyttämään määrätyn vähimmän erän kotimaista tupakkaa kutakin kehruupöytää kohden. Kun kotimainen tupakkateollisuus täten oli päässyt alkuun, se vuorostaan edisti tupakan vapaaehtoista viljelystä, joka sitten levisi maaseuduillekin, totuttaen maalaisia käyttämään "nurkantakaisesta" kotityönä valmistettua tupakkaa, mistä jälleen kaupunkien tupakkateollisuus joutui kärsimään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomen tupakkateollisuus, joka oli Ruotsin ajan lopulla ollut kukoistavassa tilassa, joutui maalaistupakan viljelyksen, "Venäjän lehtien" yhä yleistyvän käytön ja kauppasopimuksista johtuvan Ruotsin tupakkatuotteiden suuren tuonnin vuoksi painanteeseen noustakseen siitä uudella voimalla ja uusissa oloissa vuosisadan puolimaissa.

Ruotsin ajan tupakkateollisuuskeskus Suomessa oli Turku. Ensimmäinen tupakkatehdas perustettiin sinne jo v. 1731. Tästä Turun "vanhasta tupakkatehtaasta" tuli Turun ja koko maamme suurin laitos alallaan, olipa se seuraavina vuosikymmeninä koko Ruotsin valtakunnan suurin tupakkatehdas ja pysyi vielä senkin jälkeen valtakunnan ensimmäisten tupakkatehtaiden rivissä. V. 1763 syntyi Turkuun toinen tupakkatehdas, joka niinikään menestyi erinomaisesti. Kolmas v. 1796 perustettu tupakkatehdas jäi pienemmäksi, vaikka se olikin Turun hienoston perustama ja professori Gadolinin isännöimä. Turun tupakkateollisuudessa työskenteli 1790-luvun loppupuolella keskimäärin 144 työntekijää, jotka valmistivat vuosittain yli 26 000 leiviskää kierrettyä tupakkaa ja 22 000 naulaa kartuusia yhteensä 61 000 hopearuplan arvosta. Raaka-aine saatiin suureksi osaksi kotimaasta. Kuten näistäkin luvuista havaitaan, käytettiin maassamme tupakkaa etupäässä kierrettynä eli "kehrättynä" suutupakkana; piipputupakan käyttäminen saavutti laajemman levikin vasta 1790-luvulla.

Turun tupakalla oli maine koko maassa. "Tupakka on Turusta tuotu" sanottiin sananparressa ja lastenlaulussa laulettiin "tupakkarullasta", joka oli tullut Turun tietä.

Ruotsin aikana perustettiin tupakkamanufaktureja useihin muihinkin Suonien kaupunkeihin, Vaasaan jo 1722. Kaikista näistä manufaktureista on meidän aikaamme saakka elänyt ainoastaan v. 1762 Pietarsaareen perustettu tupakkatehdas, joka oli saanut alkunsa kaupunkilaisten pakollisesta tupakanviljelyksestä. Sen erikoisuutena oli jo alkuaikoina nuuskan valmistus. Mutta koko muun Suomen tupakkateollisuus ei Ruotsin aikana kyennyt yhteensä tuottamaan puoleksikaan niitä valmistusmääriä, mitä Turku yksinänsä tuotti. Ruotsin ajan lopulla oli maassamme toiminnassa yhdeksän tupakkatehdasta, joiden 200 työläistä valmistivat tuotteita vuosittain yli 22 000 leiviskää, mitkä vastasivat 50 000 hopeariksin arvoa. Loistokaudellaan 1760-luvun jälkipuoliskon kuluessa Suomen tupakkateollisuuden vuotuinen tuotanto edusti runsaasti yli 30 %:ia koko valtakunnan vastaavasta arvosta, vaikka Suomen väkiluku oli ainoastaan 21 % valtakunnan väkiluvusta.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomen tupakkateollisuus oli, kuten jo mainittu, alennustilassa. Turun ennen kuuluisain tupakkatehtaiden valmistusarvo oli v. 1830 yhteensä vain 5 179 hopearuplaa. Moni tupakkatehdas maassamme oli lakannut raaka-aineen puutteen vuoksi. Kaupunkien tupakkaplantaashit olivat vähitellen hävinneet, ja niiden tupakkatehtaiden, jotka pula-ajan kestivät, oli tyytyminen ulkolaisen raakatavaran valmistamiseen Ruotsin tupakkateollisuuden ylivoimaisen kilpailun alaisena. Virkeämmässä toiminnassa näihin aikoihin Suomessa oli ainoastaan Strengbergin tehdas Pietarsaaressa.

Menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä tupakkateollisuuden edellytykset Suomessa muuttuivat Ruotsin kanssa tehtyjen kauppasopimusten päättyessä v. 1844. Uusia tupakkatehtaita perustettiin: Borgströmin tehdas Helsingissä v. 1834, Tollander ja Klärichin tehdas niinikään Helsingissä v. 1840 ja P. C. Rettig ja Kumpp:n tehdas Turussa 1845. Yleisesti jo leviävä rahatalous ja rahapalkkajärjestelmä raivasivat ostotupakalle uusia menekkialoja. Uusia tehdasmaiselle tuotannolle sopivia tupakkavalmisteita tuli käytäntöön. Sikareja aljettiin valmistaa Borgströmin tehtaassa v. 1834 ja Rettigillä v. 1853; kuusikymmenluvulla sikarit jo olivat yleisesti suosittuja. Itämaisen sodan aikana (1855) tulivat Venäjältä tänne paperossit ja v. 1859 alkoivat omankin maan tupakkatehtaat valmistaa näitä "paperisikareja", joista pian oli tuleva koko tupakkateollisuuden suuri päätuote ja koko miespuolisen kansan yleinen kulutustavara. Tupakkateollisuuden työläisten lukumäärä, joka v. 1843 oli 185, oli v. 1850 jo 421 ja v. 1870 jo 573; valmisteiden arvo oli saman aikajakson kuluessa kasvanut nelinkertaiseksi. (24)

Myöskin Suomen sokeriteollisuus on saanut alkunsa vapauden ajalla. Kun turkulaisten kauppiaiden puolesta v. 1749 anottiin, että Turkuun saataisiin perustaa sokeritehdas, niin Ruotsin hallitus omituista kylläkin anomuksen hylkäsi. Turkulaisten v. 1756 tekemällä uudella anomuksella sitävastoin oli menestys. Tästä Suomen ensimmäisestä sokeritehtaasta tuli silloisiin oloihin nähden varsin huomattava laitos. Sen vuotuisen tuotannon määrä oli 1780-luvulla n. 3 500 leiviskää sokeria ja sen vakinaisten työntekijäin luku samaan aikaan seitsemän kahdeksan. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina tehtaan tuotannon määrä aleni jonkin verran niiden vaikeuksien vuoksi, joita Europassa vallitsevat sotaiset ajat tuottivat raakasokerin hankinnalle. Turun sokeritehdas oli olemassa pienessä koossa vielä 1820-luvulla. Porvoossa alkoi v. 1785 toimia sokeritehdas, joka sijaitsi komeassa kuparikattoisessa tehdasrakennuksessa, mutta jonka tuotanto ei kuitenkaan ollut lähimainkaan Turun tehtaaseen verrattava.

Suomen nykyisistä sokeritehtaista on vanhin Helsinkiin v. 1806 perustettu tehdas, joka lienee sijainnut nyk. Senaatintorin varrella, mutta joka v. 1819 siirrettiin sieltä Tölöön. Venäjän ajan ensi vuosikymmeninä Suomen sokeriteollisuuskin oli lamassa niiden tullietujen vuoksi, joita kauppasopimuksissa oli myönnetty Suomeen tuodulle Ruotsin sokerille. Vasta kauppasopimuksen lopullisesti päätyttyä v. 1844 vilkastui maamme oma sokeriteollisuus. Tölön sokeritehdas pantiin täyteen kuntoon ja sen teollinen asema vakaantui sen jälkeen kuin se v. 1860 joutui erityisen yhtiön haltuun. Turkuun perustettiin v. 1854 Auran sokeritehdas, joka alkoi tuotantonsa v. 1859. Kun v. 1850 Suomen koko sokeriteollisuudessa 21 työläistä valmisti tuotteita 0.3 milj. markan arvosta, mutta v. 1870 tämän teollisuuden työläisten lukumäärä oli 124 ja valmisteiden arvo 3.9 milj. markkaa, oli suurteollisuus tälläkin alalla päässyt valtaan. (25)

Tässä on syytä lyhyesti mainita tehdasmaisen valmistustavan tunkeutumista myöskin väkijuomain valmistamisen alalle. Sen jälkeen kuin Kustaa III:n aikainen valtion paloviinamonopoli suurine kruununpolttimoineen, joiden joukossa oli mainittavimpia ollut Tammerkosken kruununpolttimo, oli haaksirikkoutunut, palattiin viinanpoltossa takaisin yleiseen kotitarpeen viinanpolttoon, joka pysyi laillisesti voimassa Suomessa sen lopettamiseen saakka v. 1865. Mutta kotityö ei tämän pitkän ajan kuluessa voinut loppumattomasti vastustaa teknillisten edistysten aiheuttamaa tehdasmaista valmistusta. Kun 1820-luvulla oli keksitty parannettuja kojeita, joiden avulla määrätynkokoisilla pannuilla voitiin samassa ajassa kuin ennen keittää monta kertaa enemmän viinaa, yltyi siitä poltto kovin ja samalla yleinen juoppous. Hallitus koetti vastustaa pahennusta m.m. kieltämällä parannettujen polttokojeiden käyttämisen, mutta tietysti turhaan. Myöhemmin yritettiin päinvastaisen keinon käyttämistä, koetettiin saada kotitarpeen viinanpoltto muutetuksi uudenaikaista koneistoa käyttäväksi tehdasmaiseksi viinanvalmistukseksi, joten raaka-ainetta säästettäisiin, tuote tulisi parempaa ja viinan liiallinen nauttiminen vähenisi. Tällaista menettelyä voitiin toteuttaa n.s. "yhdistetyissä polttimoissa", joille yksityiset olivat luovuttaneet kotipoltto-oikeutensa. Todellisuudessa olikin yleisen kotitarpeen viinanpolton rinnalla ennen toiminnassa joukko tehdasmaisia polttimoita, jopa sellaisiakin, joissa käytettiin höyryä. Mutta yleisemmin ei tätä teollista muutosta voitu panna toimeen ilman valtiopäiväin suostumusta kotitarpeen viinanpolton hävittämiseen.

Ikivanhan oluen kotivalmistuksen kanssa kilpaileva olutteollisuus alkoi käsityömäisesti. Jo v. 1843 mainitaan Kuopion käsityöläisten joukossa kahta "oluenpanijaa", ja Turussa ja Helsingissä toimi samaan aikaan pari "portteri- ja etikkatehdasta", joiden vuotuinen tuotanto kuitenkin supistui vain satakuntaan "häränpäätä", arvoltaan muutama tuhat ruplaa hopeata. Jonkun vuoden kuluttua esiintyi maassamme jo viisi oluenpanijaa. V. 1847 mainitaan Kantolan säterissä Luopioisissa jonkinlaista olutpanimoa, jonka valmistamaa "portteri-olutta" myytiin Hämeenlinnassa, missä sitä suuresti kehuttiin. Herraskartanot alkoivat täten hyödykseen käyttää uutta keksintöä, ja myöhemmin tuli oluen kuten viinankin valmistuksesta eräänlainen "kartanoteollisuuden" haara, johon kartanoiden isännät ja sivistyneet virkamiehetkin erittäin halukkaasti tarttuivat.

Tämän oppiajan kuluttua alkoi 1850-luvun alussa sitten varsinaisen olutteollisuuden aika Suomessa. Ennen vuosikymmenen loppua se oli jo päässyt sangen lupaavalle pohjalle. Oluttehtaita oli silloin ainakin yhdeksässä kaupungissa ja viidessä maalaispitäjässä. Nousevaa olutteollisuutta suosi yleinen sivistynyt mielipide mitä lämpimimmin. Ajan raittiuskysymystä pidettiin todella ratkaistuna, kun pahaan maineeseen joutuneen viinamyrkyn sijaan saatiin muka viaton ja terveellinen "Baijerin olut". V. 1855 kerrotaan jo, että kaikki suosivat olutta; samalla kuitenkin lausuttiin julkinen toivomus, että oluen hinta halpenisi. Kalliimpi "Englannin olut" ja halvempi "Ruotsin olut" eivät voineet kilpailla baijerilaisen kanssa. Kauan ei olut kaivannut sanomalehtien suosituksia, sillä 1860-luvulla oli maassa jo puolen sataa oluttehdasta, jotka valmistivat miljoneja litroja vuosittain, kunnes myöhemmin valmistusmäärä nousi pariin-kolmeenkymmeneen miljonaan litraan. (26)

Menneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa pääsi Suomessa alulle kemiallinenkin teollisuus. Sen huomattavin haara oli tulitikkuteollisuus. Tuluksien ja kotitekoisten "rikkitikkujen" jälkeen tulivat fosforitulitikut Suomessa tunnetuiksi ja käytäntöön otetuiksi menneen vuosisadan toisella neljänneksellä. Tämän edistyksen alkajana voimme pitää vaikka itse Runebergia ja Topeliusta; kertoohan jälkimmäinen muistelmissaan, miten hän v. 1832 sai Runebergiltä joululahjaksi pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua – niin harvinaisia nämä ulkomaan ihmeet olivat vielä siihen aikaan. Sitten siihenkin ylellisyyteen yhä enemmin totuttiin, ulkomailta tuotuja pikku rasioita, joihin noita tulenvaarallisia mukavuusesineitä oli huolellisesti rivitetty sahajauhojen väliin, alkoi näkyä yhä useammalla miehellä, eikä aikaakaan niin ruvettiinpa jo kotimaassakin tehdasmaisesti valmistamaan fosforitulitikkuja. V. 1844 oli Suomessa jo ainakin pari tulitikkujen valmistajaa, herra Gottberg Helsingissä ja "laajalti kiitetty Jernefeltin tehdas Turussa", joka erään tiedon mukaan oli jo aikaisemmin toiminut. Kuopioon perustettiin varsinainen tulitikkutehdas v. 1851 – jo v:sta 1840 oli siellä valmistettu myytäväksi tulitikkuja –, Tampereelle ja Poriin v. 1852. Viisikymmenluvun tulitikkutehtaista oli suurin H. J. Oldenburgin Poriin v. 1856 perustama tehdas. Sen työntekijäin lukumäärä nousi pian kolmeensataan henkeen ja sen valmistamain, suureksi osaksi ulkomaille vietyjen tulitikkujen arvo v. 1860 teki n. 85 000 ruplaa. Siihen aikaan vielä katsottiin tulitikkuteollisuutta vain entisen kotityön jatkoksi, ja tulitikkutehtaat saivat harjoittaa työntekijäinsä terveydelle perin vaarallista ammattiaan aivan vapaasti, kunnes vv. 1865 ja 1872 annetuilla määräyksillä tämä teollisuudenhaara tuli valtion tarkastuksen alaiseksi ja valkoisen fosforin käyttö tulitikkujen valmistuksessa kokonaan kiellettiin.

Muu kemiallinen teollisuus maassamme oli menneen vuosisadan alkupuolella vielä sangen vähäpätöistä. Yksityisten vanhain harrastajain suunnitelmat, kuten kemian professorin P. A. v. Bonsdorffin v:n 1824 aikoina puuetikan, perunasokerin, värien, soodan, salmiakin y.m.s. tuotteiden valmistamiseksi, jäivät suunnitelmiksi. Kynttilä- ja saippuateollisuus pääsi kuitenkin jo verraten aikaisin jonkinlaiseen vauhtiin. Tukkukauppias Ant. Alfthanin v. 1829 Johanneksen pitäjän Kirjolaan perustama kynttilätehdas oli jo v. 1849, jolloin se siirrettiin Haviin Viipurin lähelle, saavuttanut oloihin nähden melkoisen tuotantomäärän. Havin kynttilätehdas lakkasi seitsenkymmenluvulla; mutta sen saippuatehdas jatkaa työtään vieläkin.

Kivennäisvesiteollisuuden alkaja Suomessa on tri Victor Hartwall, jonka v. 1836 perustama tehdas on Helsingissä vieläkin olemassa. (27)

Suomen nahkateollisuuden vanhemmassa kehityksessä on kiintoisia kohtia. Eräinä muinaisuuden aikakausina olivat turkikset ja metsäeläinten nahat maamme tärkeimpiä vientitavaroita. Tämä vienti ei ole vielä nytkään kokonaan lakannut. Suomen historiallisen nahkateollisuuden varsinaisena pohjana on metsäin turkiseläinten ohella runsas kotieläimistö, jonka vuotia on aina liiennyt maasta vietäväksi. Niinpä tekivät nahat ja vuodat v. 1557 Helsingin koko viennin arvosta 27 % ja v. 1570 Turun kokonaisviennistä 25 %. Nahanvalmistus- ja karvausammatti kuuluu kotimaisen käsityön vanhimpiin ja yleisimpiin haaroihin, eikä tehdasmainen nahanvalmistus ole sitä vieläkään kokonaan syrjäyttänyt. Alun karvausammatin tehdastumiseen tekivät parannetut "englantilaiset" menettelytavat, jotka jo 1700-luvulla tulivat tunnetuiksi Suomessa. Ensimmäinen "englantilainen nahkatehdas" perustettiin Loviisaan v. 1779 ja ennen Ruotsin ajan päättymistä oli maassamme jo viisi samanlaista tehdaslaitosta, joissa työskenteli 28 työntekijää. Suurempi ei näiden laitosten työläismäärä ollut menneen vuosisadan puolivälissäkään, jolloin kuitenkin niiden valmistusarvo oli kohonnut 21 700 hopearuplaan. Tässä teollisuudessa oli Tampereella tavallista huomattavampi sija. Käänteen vanhoissa nahkateollisuusoloissa sai aikaan vasta Åströmin nahkatehtaan perustaminen Ouluun v. 1863. Tehdas alkoi kahden miehen työvoimalla, mutta rupesi jo 1870-luvun alussa viemään tuotteitaan Pietariin ja kehittyi siitä pitäen yhä enemmän oikeaksi suurtehtaaksi. (28)

Suomen vanhin kirjapaino oli v. 1642 Turkuun perustettu yliopiston kirjapaino. Tämän vanhan kirjapainon otti v. 1761 haltuunsa J. C. Frenckell, jonka alkama liike on yhä vieläkin olemassa Helsingissä, minne mainittu kirjapaino Turun palon jälkeen siirrettiin. Viipurissa oli kirjapaino jo 1600-luvun lopulla ja Vaasassa 1700-luvulla. Yhdeksännellätoista vuosisadalla perustettiin kirjapainoja seuraavassa, sivistyksen kulkua kuvaavassa järjestyksessä: Helsinkiin v. 1818 (Simeliuksen kirjapaino), Ouluun v. 1826, Porvooseen v. 1829, Kuopioon v. 1843, Mikkeliin v. 1844, Hämeenlinnaan v. 1846, Sortavalaan v. 1847, Poriin v. 1850, Pietarsaareen v. 1854, Tammisaareen v. 1861, Jyväskylään v. 1861, Tampereelle v. 1866, Joensuuhun v. 1874, Savonlinnaan v. 1876 j.n.e. (29)

Edellä lueteltujen teollisten laitosten lisäksi voitaisiin vielä mainita suuri joukko manufakturikaudella Suomessa toimineita teollisuuslaitoksia. Mutta kun suuri pääjoukko noista sivuuttamistamme tuotannonhaaroista ja laitoksista nimestään huolimatta on jäänyt käytännössä vain vähäpätöisten käsityöläislaitosten kannalle eivätkä ne ole yleiseen kehitykseen ilmeisestikään vaikuttaneet sinne eikä tänne sekä kun aikakauden teollisten laitosten yleinen luonne on tullut jo esitetystäkin riittävästi selville, jätämme teollisuuslaitosten täydellisemmän luettelemisen ja selostamisen sikseen sitäkin suuremmalla syyllä kuin Tampereen teollisuuden osalta meillä on niiden laatuun vielä kyllä tutustuttava. Luomme tässä lopuksi vain yhdistävän yleiskatsauksen manufakturikauden teolliseen elämään. Manufakturikauden teollisuustoimintaa tarkastellessa ei näköpiiristä koskaan katoa esivallan mahtava ja suojeleva käsi. Niistä toimenpiteistä, joilla hallitus hyödyn aikakaudella koetti suojella valtakunnan teollisuutta ulkonaista kilpailua vastaan, mikä oli hallituksen teollisuuspolitisen toiminnan toinen pääpyrkimys, palautamme vielä muistoon eri aikoina annetut ylellisyysasetukset, v:n 1724 "tuoteplakaatin", joka pysyi voimassa 1800-luvun alkuun asti ja joka kielsi ulkomaalaisia tuomasta omilla tai rahtaamillaan laivoilla Ruotsin valtakuntaan muita kuin oman maansa tai sen siirtomaiden tuotteita, sekä v:n 1739 tullitaksan, joka ulkomaisia tavaroita torjuvine ja kotimaisia elinkeinoja suojelevine määräyksineen oli seuraavain aikain tullitaksain mallina. Tämän kaavan mukaan raaka-aineet oli tarkasti erotettava teollisuustuotteista. Tuodut raaka-aineet pääsivät vähäisellä tullilla, viedyistä sitävastoin oli maksettava enemmän, jotta ne jäisivät maahan. Ulkomailta tuoduille tehdastavaroille oli määrätty korkeat maksut, kotimaasta viedyille taas vähäiset. Satoja tavaralajeja, etenkin sellaisia, joita luultiin voitavan valmistaa kotimaassa, oli kokonaan kielletty maahan tuomasta, ja useita raaka-aineita oli kielletty maasta viemästä.

Toisilla hallituksen toimenpiteillä tahdottiin tukea ja edistää kotimaista teollisuutta. Johtavana periaatteena oli manufakturien vapauttaminen ammattikuntain pakonalaisuudesta ja ylipäänsä niistä monenlaisista velvollisuuksista, jotka painoivat käsityötä. Mutta kaikki käsityön oikeudet tietysti Jäivät manufaktureille ja uusia annettiin niille lisää. Vv. 1739 ja 1770 annetut "hallijärjestykset" säännöstelivät useimpien manufakturien ja "hallimestarien" oloja. "Manufakturistin" eli tehtailijan, "fabriköörin", tärkeimpiä oikeuksia oli se, että hän ammattikuntaisesta pakosta vapaana sai käyttää työssään paitsi kisällejä ja oppipoikia myöskin oppimattomia työmiehiä, naisia ja lapsiakin palkollissäännön mukaan. Metsiä ja koskia tarvitsevat manufakturit saivat sijoittua maaseudulle. Suoranaisia avustuskeinoja olivat valtion lainat ja monenmoiset palkinnot, joiden hoitamista varten v. 1739 perustettiin erityinen manufakturikonttori ja manufakturirahasto.

Muistettava kuitenkin on, että näiden toimenpiteiden tehokkaisuudella oli rajoituksensa olevissa kansantaloudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa. Keinotekoisesti kasvatettavain manufakturien menestyminen olisi edellyttänyt vanhain juurtuneiden teollisten työmuotojen häviämistä. Mutta sitä eivät mahtikäskyt olisi pystyneet aikaansaamaan eikä sitä vakavasti yritettykään. Valtio kyllä kielsi käsityöltä erikoisen suosionsa, jota käsityö tosin ei kaivannutkaan, koska kykeni elämään ilman sitäkin, taloudellisen välttämättömyyden suojelemana. Käsityön erioikeuksiin taasen valtio ei rohjennut syvemmin kajota, koska se silloin olisi vikuuttanut oman olemisensa perusteita, sahannut poikki oksaa, jolla itse istui. Sellaisista aikeista hallitus pysyi niin kaukana, että kaupunkien s.o. käsityön erioikeudet juuri manufakturikaudella saivat perustuslain pyhyyden.

Yhtäkaikki saatiin Ruotsissa manufakturipolitikalla aikaan näennäisesti suuria. Olihan valtakunnassa v. 1759, jota on pidettävä hattupuolueen johtaman teollisuuspolitikan huippukohtana, manufaktureiksi luettuja teollisia työpaikkoja 746, joissa 18 979 työntekijää valmisti teollisia tuotteita, pääasiallisesti kutomateollisuuden alaan kuuluvia, kaikkiaan 6 724 417 hopeatalarin arvosta. Tämä kukoistus sitten kyllä alkoi lakastua huonojen aikain tullessa ja myssypuolueen päästessä johtamaan teollisuuspolitikkaa omain maatalousystävällisten mielipiteittensä mukaan, mutta kuitenkin jäi 1700-luvun teollisuudesta Ruotsin myöhemmälle teollisuudelle paljon sellaistakin pohjaa, joka on pitänyt.

Maan vähäiseen väkilukuun, harvaan asutukseen, kaupunkilaisväestön alhaiseen suhdelukuun, joka vielä v. 1805 oli vain 5.5 % maan koko väestöstä, yleisen kansantalouden luontoisvoittoiseen kantaan ja muihin oleviin oloihin nähden Ruotsin aikaisten manufakturipyrkimysten tulokset Suomessakaan eivät olleet aivan mitättömät, vaikkeivät juuri missään kohden kestäneetkään vertailua emämaan kanssa. Tämä käy ilmi seuraavista V. Annalan esittämistä luvuista, jotka eivät sisällä rautateollisuutta eivätkä manufakturilainsäädännön ulkopuolella olevia teollisuudenhaaroja koskevia tietoja:

      Manufakturimais-tehdasmainen teollisuus Suomessa vv. 1750–1806
                       (keskimäärin vuosittain)

                         työntekijöitä    tuotannon arvo
     vuosi-   työ-     luku   % valtak.    hopeatal.     % valtak.
     jaksot   paikkoja          luvusta     hopeariks.     luvusta

    1750-54     12      265      1.8       137 891 h.t.      3.1
    1775-79     26      412      3.9       547 167 h.t.      5.6
    1800-06     50      658      5.9       154 865 h.r.       6.3

Huomattavin piirre tässä taulukossa on siinä esiintyvä teollisuuden tasainen, vaikka hidas edistyminen. Suomen teollisuutta hidastuttavina tekijöinä mainitsee Annala erityisesti emämaan kilpailun, teollisen teknikan kehittymättömyyden, kansan yleisen varattomuuden, sodat ja talouselämän vaillinaisen ja nurinkurisen organisation.

Suomen manufakturien heikkous Ruotsin ajan loppuessa ilmenee räikeästi v:n 1805 luettelosta, jonka mukaan Ruotsin Suomessa oli manufaktureja 47 (5 lasitehdasta, 12 verkatehdasta, 4 palttinatehdasta, 2 sukkatehdasta, 7 laivaveistämöä, 12 tupakkatehdasta, 2 sokeritehdasta sekä lisäksi peilitehdas, karttuunipainimo ja paperitehdas) ja Venäjän Suomessa 6 (kolme lasitehdasta sekä peilitehdas, verkatehdas ja köysitehdas). (30)

Tästä tilasta eivät Suomen manufakturit paljonkaan kohonneet Venäjän vallan parin kolmen ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa. Joitakuita uusia teollisuuslaitoksia oli syntynyt, mutta vielä 1836 Suomen ministerivaltiosihteeri lausuu, että lukuunottamatta Helsingissä olevaa sokeritehdasta, paria kolmea verkatehdasta, lähimain yhtä montaa lasitehdasta, kolmea paperitehdasta, manufakturisti Finlaysonin tehdaslaitosta Tampereella, Viipurissa olevaa kynttilä- ja saippuatehdasta sekä Fiskarin hienompain terästavarain tehdasta, olivat useimmat muut tämän tästäkin erioikeutetut tehdas- ja manufakturilaitokset osittain kokonaan lakanneet, osittain valmistivat niin vähäisen tai vaillinaisia tuotteita, ettei niitä kannattanut erittäin mainita.

Maamme ainoa huomattavampi teollinen keskuspaikka – kun emme ota lukuun rautateollisuutta ja sahausta – oli Turku. V. 1830 oli siellä manufakturilaitoksia raasitehdas, kaksi verkatehdasta, hamppukangastehdas, palttinatehdas sekä kaksi tupakkatehdasta, joiden kaikkien yhteinen vuotuinen valmistusarvo silloin nousi ainoastaan 26 129 ruplaan hop., josta summasta 17 823 ruplaa tuli mukaan luetun Littoisten verkatehtaan osalle. Muihin kaupunkeihin verrattuna oli Turku kuitenkin koko tehdaspesä. Sellaiset nykyajan teollisuuskeskustat kuin Helsinki, Vaasa ja Oulu olivat satasen vuotta sitten teollisesti aivan merkityksettömiä. Suomen avaroilla maaseuduilla oli teollisuus yhtä mitätön. Koko Turun läänissä oli 1820-luvulla Turun kaupungin tehtaiden lisäksi ainoastaan lasitehdas, Littoisten verkatehdas ja kolme paperitehdasta. Paremmin edustettu oli Hämeen teollisuus, johon jo Ruotsin vallan loppuessa kuuluivat Åvikin ja Nuutajärven lasitehtaat ja Jokioisten verkatehdas, joiden lisäksi myöhemmin tuli Tervakosken paperitehdas. Uudellamaalla oli Helsingin ja Porvoon kaupunkien tehdasteollisuuden lisäksi ainoastaan lasitehdas ja verkatehdas, Viipurin läänin maaseudulla Rokkalan ja Kukkolan lasitehtaat. Vaasan läänin maaseudulla oli ensimmäinen tehdaslaitos, Seinäjoen ruutitehdas, tekeillä 1820-luvulla. Oulun läänin maaseutu oli aivan tyhjä teollisista laitoksista.

Ei voi valittaa sitä, että Suomen manufaktureilta Venäjän vallan alkupuolella olisi puuttunut yleisön tai hallituksen suosiota. Silloiset hallitsijat olivat suopeita Suomen taloudelliselle ja nimenomaan teollisellekin kehitykselle. Täällä harrastettiin teollisen tuotannon lisäämistä sekä yleensä maan taloudellisen elämän kohottamisen vuoksi että erityisesti purevaksi käyneen köyhälistökysymyksen ratkaisemisen vuoksi. Hallitus vanhaan tapaan avusti ja holhosi teollisia yrityksiä. Tehdasteollisuuteen nähden ei sillä ollut varmoja suuntia: se avusti jokseenkin erotuksetta minkälaisia teollisuusyrityksiä vain. V. 1823 annettu ohjesääntö "Maanviljelyxen ja Fabriki- eli Käsitöiden Lainakassalle Suomessa" tarkoitti etupäässä manufakturien hyötyä, sillä kassan varoista oli 100 000 seteliruplaa varattu teollisuuden ja ainoastaan 50 000 seteliruplaa maanviljelyksen hyväksi. Näiden uusien manufakturilainain korko teki vain 2 %, korkein yksityinen lainaerä oli määrätty 15 000 seteliruplaksi ja laina-aika kymmeneksi vuodeksi. "Manufakturirahastosta" ja muista valtionvaroista annetut teollisuuslainat nousivat vähitellen yhä suuremmiksi summiksi, ollen v. 1843: 107 367 ruplaa hop., v. 1850: 180 314 rupl. ja viittä vuotta myöhemmin 177 560 rupl. hop. V. 1842 vihdoin perustettiin teollisuuden edistämiseksi erityinen keskusvirasto "Manufakturijohtokunta", myöhemmän "Teollisuushallituksen" alku. Jo kauan ennen oli vuorityön ja rautateollisuuden edistämiseksi perustettu erityinen virasto (vrt. ed. s. 70).

Manufakturikauden teollisuuden vähäpätöisyys Suomessa ei ollut yksistään kotoisten olojemme seuraus, vaan riippui sangen suuresti myöskin maamme kauppasuhteista vieraiden maiden, lähinnä naapurimaiden kanssa. Valtiollisen asemansa vuoksi Suomella ei ollut milloinkaan ollut mahdollisuutta itsenäiseen tullipolitikkaan. Aikaisemmin olivat Ruotsin edut olleet siinä kohden ratkaisevia, myöhemmin tulivat Venäjän edut niiksi. Suomen uuden ajan ensimmäiset vuosikymmenet olivat harvinaisen epäedulliset maamme teollisuudelle, koska sekä Ruotsi että Venäjä silloin erityisten kauppasopimusten nojalla saattoivat pitää Suomea teollisena voittomaanaan.

Suomen erotessa Ruotsista ei ikivanhoja kauppasuhteita veljeskansain kesken voitu eikä tahdottukaan äkisti katkaista.

Haminan rauhanliiton 17. artiklassa määrättiin lyhyesti, että Suomen ja Ruotsin vanhat kauppasuhteet oli pysytettävä ennallaan lokakuun 13 p:ään 1811 saakka. Sillä välin olisi näiden maiden kesken laadittava erityinen kauppasopimus. Vastaiseksi saivat Suomen asukkaat entiseen tapaansa tuoda Ruotsista paitsi rautatehdastarpeita yleensä kaikkia mitä Ruotsin maa tuotti, ja Ruotsin asukkaat Suomesta karjaa, kaloja, viljaa, kankaita, tervaa, lautoja, kaikenlaisia puisia taloustavaroita, hirsiä, halkoja ja yleensä kaikkia Suomen maan tuotteita.

Suomen ja Ruotsin odotettu erityinen kauppasopimus sisältyi v. 1817 julaistuun sovintoon ja lisäykseen Haminan rauhanliittoon. Sopimus kävi siihen suuntaan, johon jo Haminan rauhansopimuksen yleiset sanat viittasivat. Ruotsista Suomeen ja Suomesta Ruotsiin vietävästä tavarasta oli vastaanottomaassa yleensä otettava ainoastaan puolet siitä tullimaksusta, mikä vastaavalta ulkomaiselta tavaralta kannettiin. Ruotsin omista maantuotteista ja kotimaisista valmisteista saatiin Suomessa ottaa enintään 10 %:n arvotulli, ja Ruotsista oli luvallista tuoda Suomeen sellaisiakin tavaroita, joiden tuonti ulkomailta Suomeen oli kielletty. Samoja etuja nauttivat Suomen tavarat Ruotsissa. Paloviinan ja salpietarin tuonti Ruotsista Suomeen oli kuitenkin kokonaan kielletty. Tullittomia olivat Ruotsissa Suomen piki ja terva sekä halot, ja Suomen rautatehtaat saivat Ruotsista vapaasti tuottaa entiset harkko- ja malmimääränsä. Tämä sopimus oli kestävä kahdeksan vuotta alkaen v:sta 1818.

Kun edellämainittu sopimus v. 1826 oli väliaikaisesti uudistettu, julaistiin v. 1828 Venäjän keisarin ja Ruotsin kuninkaan tekemä uusi kauppasopimus. Suomen etujen valvojana oli kauppasopimuksen teossa ollut valtiosihteeri R. H. Rehbinder. Tämä sopimus, jonka voimassaolemisen aika määrättiin kuudeksi vuodeksi, sisälsi Suomen ja Ruotsin kauppaan nähden pääasiallisesti samat määräykset kuin entinenkin. Merkittävämpi on sopimukseen liitetty tullitaksa Suomeen tulevalle Ruotsin tavaralle. Siitä nähdään, että Ruotsin tärkeimmät tehdastavarat pääsivät Suomeen ajan oloihin katsoen tavattoman halvoilla tulleilla: rautatavarat 1/2–2 %, porsliinit ja kaakelit 2 %, karttuunit, lasitavarat, hansikkaat, hatut ja villatavarat 5 %, sokeri 10 % arvosta. Samassa hengessä uudistettiin Suomen ja Ruotsin kauppasopimus vielä myöhemminkin ja sellaisena se kesti aina vuoteen 1844 saakka.

Näennäisesti nuo vanhat Suomen ja Ruotsin kauppasopimukset olivat laaditut molemminpuolisuuden pohjalle. Mutta todellisuudessa oli asia toinen. Ruotsin ja Suomen yhteisenä manufakturikautena oli Ruotsin teollisuus edistynyt paljon enemmän kuin Suomen. Suomen teollisuutta oli osittain tahallisesti pidetty tytärpuolen asemassa, olipa ajoittain suorastaan ehkäisty määrätynlaisten tehtaiden syntymistä Suomeen, jota katsottiin emämaan tehdastuotteiden luonnolliseksi kuluttajaksi ja jonka kilpailua ei siedetty. Jonkunlaista korvausta sai Suomi sen kautta, että sen maatalouden ja metsäin tuotteilla oli menekkiä Ruotsissa, jonne Suomen rannikoilta oli lyhyt ja mukava merimatka. Kun sitten eron aika tuli ja samalla Suomelle tilaisuus vapautua Ruotsin teollisesta ylivallasta, ei tätä tilaisuutta käytetty, koska Suomen rannikkojen maalaistuotteiden vientiä Ruotsiin pidettiin tärkeämpänä kuin kotimaisen teollisuuden kehittämistä. Suomen ja Ruotsin kauppasuhteet jäivät siis entiselle kannalleen, ja Suomen tehdasteollisuus tuomittiin kymmeniksi vuosiksi toimettomaksi. Kun kokemus vihdoin näytti, ettei Suomen maanviljelys ehdottomasti tarvinnut teollisuuden kuristamista Ruotsiin vietäväin maalaistavarain eduksi, selvisi käsitys Ruotsin kauppasopimuksen turmiollisuudesta, joten sopimusta v. 1844 ei enään uudistettu. Pitkä kärsimyksen aika ei ollut meidän teollisuudellemme kuitenkaan kulunut aivan opitta, ja senvuoksi se saattoi säästyneillä voimilla alkaa uuden toimikauden, jonka lähtöpaaluna voidaan pitää vuotta 1844.

Vielä pitempiaikainen rasitus tuli Suomen teollisuudelle Suomen ja Venäjän kauppaa koskevista määräyksistä. Suomen jouduttua Venäjän alaisuuteen vilkastuivat Ruotsin aikana kituneet itäiset kauppasuhteemme sitä myöten kuin Suomen läntiset kauppasuhteet Ruotsin kanssa kehittyivät Suomelle epäedulliseen suuntaan. Suomen ja Venäjän kauppatuttavuuteen vaikutti tietenkin paljon näiden maiden valtiollinen yhteys ja elpyneet liikenneolot. Myöskin keisari Aleksanteri I:n kauppapolitiset toimenpiteet tarkoittivat vilkkaan kauppayhteyden aikaansaamista Suomen ja Venäjän välillä. Julaistujen kauppasäännösten mukaan saatiin venäläisiä raaka-aineita, tehdastuotteita ja elintarpeita tuoda Suomeen aivan vapaasti tai hyvin alhaisia tullimaksuja vastaan, jotka koskivat vain aniharvoja tavaroita. Se oli sääntönä koko Venäjän ajan; venäläisistä tuontitavaroista saatiin pääasiallisesti vain nautintoaineita täällä valtion tulojen vuoksi tulli verottaa, kuitenkin niin, että tulli oli halvempi kuin vastaavain muualta tulleiden tuontitavarani tulli. Kun tuontia tällä tavoin erityisesti suosittiin, se luonnollisesti suuresti kasvoi.

Aluksi saatiin Suomenkin luonnontuotteita ja tärkeimpiä tehdastavaroita viedä tullitta Venäjälle, kun ne olivat varustetut todisteilla suomalaisesta alkuperästään. Vaikka tätä vapautta v. 1835 ruvettiin Venäjän puolelta rajoittamaan, määräämään viennin rajamääriä eli n.s. "limittejä", jäi sitä toki sen verran, oli maallamme siksi edullinen asema Venäjän nopeasti suurenevan pääkaupungin lähellä ja olivat maamme tuotteet siksi haluttuja Venäjällä, että maamme vienti sinne kasvamistaan kasvoi, vaikkei voinutkaan paisua yhtä suureksi kuin Venäjän tuotteiden erioikeutettu tuonti Suomeen. Maamme vienti Venäjälle, joka v. 1841 oli 21.8 % ja v. 1850 vielä 23.5 % maamme koko viennistä, oli v. 1860 noussut jo 55.9 %:ksi maamme koko viennistä. Viisikymmenluku kuuluu Suomen ja Venäjän kaupan loistokauteen. Tampereella on tässä Venäjän kaupassa ollut erikoinen osansa, jota myöhemmin tarkemmin käsittelemme.

Lyhyesti vain mainitsemme Suomen ulkomaisten kauppasuhteiden vaikutusta maamme vanhempaan teollisuuteen. Vanhemmat tulliasetukset, joita uudistettiin ja muuteltiin vähän väliä, olivat ajan merkantilististen katsomusten mukaisesti sangen ankaria vieraiden maiden tavaroita, semminkin ylellisyystavaroita vastaan, joita ei tahdottu päästää tänne kansaa turmelemaan. Niinpä luetellaan v:n 1816 tullitaksassa 162 ja v:n 1822 taksassa kokonaista 311 tavaralajia, joiden tuonti Suomeen oli kokonaan kielletty. Kotimaiselle teollisuudelle se oli hyvin epäiltävää suojelusta, sillä moiset olot suorastaan kehoittivat salakuljetukseen, mikä vaikutti kotimaisen teollisuuden menekkiin vahingollisemmin kuin helpot tullit. Toiselta puolen otettiin monesta suomalaisesta tavarasta jo omassa maassa vientitullia, ja monia tavaroita oli kerrassaan kielletty maasta viemästä. Seuraus oli, ettei kotimainen teollisuus edistynyt eikä valtio saanut tullituloja. Senpävuoksi ruvettiin v:sta 1836 lähtien vähitellen siirtymään vapaammalle tullikannalle, niin että päinvastoin kuin ennen vieraiden tavarain tuontia helpotettiin ja vanhanaikaiset tuontikiellot ja oman maan tuotteiden vientitullit melkein kokonaan lakkautettiin. Tälle tielle käännyttiin lopullisesti kuitenkin vasta viisikymmenluvun lopussa. (31)

h) "Teollisuuden vallankumous Suomessa."

Menneen vuosisadan toisella neljänneksellä teollisuuden vallankumouksen aaltorengas vihdoin saapui Suomenkin rannoille. Manufakturikaudellakaan ei edistyksen pyörä joutunut paikoillansa seisomaan. Ei ole unohdettava, että vaikkeivät manufakturikauden näkyvät tulokset vastanneetkaan isänmaanystäväin toiveita, tehdasteollisuuden edellytykset tulivat yhä lupaavammiksi. Lukuunottamatta metsäin tarjoamia raaka-aineita puuttuu täältä useimpia tehdasteollisuuteen sopivia raaka-aineita. Täällä ei ole suuria pääomia eikä varakasta, tiheässä asuvaa väestöä, joka kykenisi kuluttamaan suuria määriä teollisuustuotteita. Sata vuotta sitten nämä puutteet olivat vielä paljon suuremmat, minkä voi päättää kaupunkilaisväestön suhteellisesta vähälukuisuudesta, tämä väestö kun oli vain 5–5 1/2 % maan koko väestöstä, joka sekin oli harvalukuinen, n. kolmannes maamme nykyisestä väkiluvusta. Mutta kuitenkin oli täälläkin jo olemassa uudenaikaisen tehdasteollisuuden mahdollisuuksia. Sijoitusta etsiviä pääomia oli alkanut muodostua, vaikkapa vaatimattomassakin määrässä; ne olivat nähtävästi etupäässä merenkululla ja kaupalla kerättyjä, josta jo edellisillä vuosisadoilla oli näkynyt esimerkkejä Turussa, mutta myöskin eteläisen Suomen suurtilallisten piirissä oli nyt maalaistuotteiden vienti Ruotsiin ja Venäjälle tuottanut teollisuuteen liikeneviä varoja. Turkuun v. 1822 ja Helsinkiin neljä vuotta myöhemmin perustetuissa säästöpankeissa oli v. 1840 talletuksia 763 000 mk. s.o. viisi kertaa enemmän kuin kymmentä vuotta aikaisemmin. Teollisuudella oli saatavissa halpaa ihmisvoimaa. Maan väkiluku oli edellisten sukupolvien aikana tapahtuneiden maataloudellisten uudistusten jälkeen nopeassa kasvuvauhdissa ja sen yleisen kulttuuritason hiljaisesti noustessa sen teolliset tarpeetkin kasvoivat. Tehdastavaroilla oli menekin mahdollisuutta, päättäen koko aikakauden halki kaikuvista valituksista ulkomaisen tehdasrihkaman ja ylellisyyden turmiollisesta levenemisestä alhaisempiinkin kansankerroksiin.

Mutta ennen kaikkia oli täällä harrastusta ja tahtoa tulla osalliseksi Europan teollisesta edistyksestä. Jo Ruotsin vallan lopulla oli selvästi ja ponnekkaasti esitetty teollisuuden ja koko talouselämän vapautta vaativia mielipiteitä. Näiden uusien katsomusten etevä tienraivaaja oli kuuluisa maanmiehemme Antti Chydenius. Valtiollisena murroskautena liikemiehet sellaiset kuin P. J. Bladh ja kulttuurihenkilöt sellaiset kuin Juhana Gadolin esittivät kirjoituksissaan elinkeinojen vapauttamista vaativia mielipiteitä. Suomen irtautuminen Ruotsista antoi näille mielipiteille uutta eloa. Turun yliopistossa opetettiin vapaamielisiä talousoppeja. Maan johtavain miesten keskuudessa olivat liberaliset ajatustavat jo Aleksanteri I:n aikana huomattavan yleisiä ja tulivat seuraavana hallituskautena yhä yleisemmiksi. Ne korkeat virkamiehet, jotka näinä aikoina joutuivat järjestelemään Tampereen teollisia oloja, olivat melkeinpä kaikki teollisen vapauden kannattajia; mainitsemme vain kenraalikuvernööri F. Steinheilin, maaherrat K. Mannerheimin ja C. Gyldenstolpen, senaattori L. G. v. Haartmanin ja intendentti Niilo Nordenskiöldin. Neljäkymmenluvulla liberalistiset mielipiteet olivat vallanneet jo koko sivistyneen yleisön, joka sai näille katsomuksilleen erinomaisia perusteita J. W. Snellmanin loppumattomista aatevarastoista. Erityisesti tehdasteollisuuden ja koneellisen tuotannon etuja esitti ajan yleisölle A. J. Chydenius koneiden vaikutusta valaisevassa kirjassaan ("Tankar om maskinernas inflytande", 1844).

Toistaiseksi vielä kuitenkin tämä liike jäi vain aatteelliseksi liikkeeksi, jolla ei ollut syvempää todellisuuspohjaa. Käytännössä näet elettiin yhä edelleen vanhain erioikeuksien, lakien ja asetusten alaisissa oloissa, joiden muuttamisesta ei ollut toivoakaan ilman valtiopäiväin myötävaikutusta. Valtiollinen elämä taas oli täydellisesti lamassa koko Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n ajan. Saatiin siis tyytyä siihen vapauteen ja edistykseen, mitä hallitus olevissa oloissa saattoi alamaisille tarjota ja taata.

Mutta koneet ja höyryvoima, nuo teollisuuden vallankumouksen ihmeelliset toimeenpanijat, eivät jääneet odottamaan lainsäädännöllistä kehitystä. Koneiden käyttäminen alkoi Suomessakin ensimmäiseksi kutomateollisuudessa. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina olivat villankehruukoneet tulleet tunnetuiksi ja käytäntöön otetuiksi meidänkin maassamme; muistamme, että Jokioisten verkatehtaaseen hankittiin sellainen kone v. 1800. Sama tehdas ja Littoisten verkatehdas rupesivat 1830-luvulla käyttämään uudenaikaisia kehruu- ja kutomakoneita. V. 1828 aljettiin puuvillalankain koneellinen kehruu Finlaysonin tehtaassa Tampereella. Kun Finlaysonin tehdas sitten kolmekymmenluvun loppupuolella muodostettiin ajanmukaiseksi puuvillan kehruuta ja kudontaa harjoittavaksi suurtehtaaksi ja kun sen rinnalle seuraavan vuosikymmenen aikana perustettiin puuvillatehtaita Turkuun ja Forssaan, oli hyvin edustava koneita ja ulkomaisia raaka-aineita käyttävä suurteollisuus kotimaista kulutusta varten saanut maassamme alkunsa. Samoihin aikoihin (1837) perustettiin Fiskariin ensimmäinen konepaja "valmistamaan koneita työskenteleviä laitoksia, tehtaita, ammatteja ja maanviljelystä varten"; jo edellisellä vuosikymmenellä oli eräänlainen konepaja ollut olemassa Finlaysonin tehtaalla. Rautateollisuutta mullistava putlausmenetelmä tuli maassamme käytäntöön 1850-luvulla. Teollisuuden vallankumouksen suurtapauksiin Suomessa kuuluu myöskin höyryvoiman käytäntöön ottaminen. Ensimmäisen ja huomattavimman mullistuksen höyrykoneet saivat täällä aikaan laivaliikkeessä. Ensimmäinen suomalainen höyrylaiva laskettiin liikkeelle Saimaan vesistössä. Tarmokas teollisuusmies N. L. Arppe, aikanaan Saimaan alueen suurin puutavarain viejä, sai keis. päätöksellä 1833 "yksinomaisen erioikeuden" kahdeksikymmeneksi vuodeksi pitää höyrylaivaa ja samana vuonna alkoi hänen Puhoksessa (Kiteellä) rakennuttamansa höyrylaiva "Ilmarinen", johon Pietarista oli hankittu 30-hevosvoimainen kone, kuljettaa puutavaroita Saimaan vesistössä.

Sillä välin kuin Saimaan vesireittejä ruvettiin kanavoimaan höyrylaivaliikennettä varten, pääsi höyrvlaivaliike alkuun maamme rannikoilla. V. 1836 saapui ensimmäinen höyrylaiva ("Solide") Ruotsista Turkuun ja seuraavina vuosina rakensivat kotimaiset yhtiöt muutamia merihöyrylaivoja – niistä mainittavimmat v. 1837 valmistuneet "Furst Menschikoff" ja "Storfursten" –, joilla ylläpidettiin säännöllisiä kulkuvuoroja Tukholman, Helsingin, Tallinnan ja Pietarin välillä. Nämä vanhat höyrylaivat olivat puusta rakennettuja siipilaivoja. Neljäkymmenluvulla oli höyrvlaivaliike melkoisen vilkas pitkin Suomen rannikkoja.

Tehdasteollisuudessa ei höyryvoima meidän koskirikkaassa maassamme saanut helposti jalansijaa. Vasta v. 1844 mainitaan ensimmäisiä höyrykoneita Suomen tehdaslaitoksissa. Ne olivat 16-hevosvoimainen kone Littoisten verkatehtaassa ja 12-hevosvoimainen kone Barkerin puuvillatehtaassa Turussa. Kaukonäköisimmät teollisuusmiehet aavistivat jo mitä suurta edistystä höyryvoiman käyttö merkitsisi maamme tärkeässä sahausteollisuudessa. Mutta vaikka höyrysahoja jo 1840-luvulla oli käytännössä kaikkialla Suomen ympäristössä, nähtiin täällä paremmaksi katsella muiden kehitystä vielä vuosikymmenen.

Ikäänkuin huomaamatta täällä siirryttiin merkantilismista liberalismiin, manufakturikaudesta alkavan suurteollisuuden aikakauteen. Niinpä ei kestä Aleksanteri I:n aikakauden teollisuus maassamme vertailua sen teollisuuden kanssa, joka oli täällä olemassa Nikolain ajan loppuessa. Tilannetta manufakturikauden ja manchesterkauden murrosaikana valaisevat seuraavat numerotiedot, jotka esittävät maamme tehdasteollisuutta vv. 1845–1860:

    vuosi   teollisuus-    työn-     valmistusarvo
            laitoksia    tekijöitä    rupl. hop.

    1845       103        2 058        627 187
    1850       143        3 064      1 062 735
    1854       186        3 661      1 425 751
    1860       290        7 202         –

Nämä manufakturijohtokunnan julkaisemat numerot ovat sangen vaillinaiset, niissä kun ei ole otettu huomioon rautateollisuuden eikä sahain, kirjapainojen eikä väkijuomateollisuuden tuotantoa. Toiselta puolen on yllämainittuihin lukuihin otettu koko joukko käsityöverstaiden tapaisia teollisuuslaitoksia. Mutta ilman niitähän ei manufakturikausi vastaisikaan nimeään. (32)

3. TAMPEREEN VAPAAKAUPUNGINOIKEUDET.

Vapaakaupunginoikeuksien alkuhistoria. – Hallituskonseljin esitys v:lta 1813. – Eskilstuna. – Julistuskirja 1 p:ltä elok. 1821. – Vapaakaupungin ohjesäännön valmistukset. – "Reglementi eli Säändö sille Tambereesa asetetulle Vapa-Kaupungille" 16 p:ltä kesäk. 1824. – Sen merkillisyydet.

Tampereen vapaakaupunginoikeudet v:lta 1821 johtuvat maamme vanhasta vuorityöstä. Suomen erottua Ruotsista oli rautateollisuus täällä vielä kauan aikaa ainoa tärkeä teollisuudenhaara; sen edistyminen oli maan koko teollisuuden edistymistä. Kun Suomessa oli teollisenkin työn alalla ruvettava omin päin elämään, keskittyivät kotimaisen hallituksemme teolliset pyrinnöt maan vuoritoimen edistämiseen. Erityisen aiheen tällä alalla toimimaan antoi hallitukselle se seikka, että kansallisen rautatyön olemassaolo näytti kokonaan riippuvan vieraasta maasta tuotavasta rajoitetusta malmi- ja takkirautamäärästä.

Hallituskonseljin talousosasto oli sen mukaisesti v. 1811 saanut toimekseen esittää keinoja Suomen vuoritoimen edistämiseksi. Kun asiasta oli hankittu lausuntoja ruukinisänniltä ja muilta asianomaisilta, m.m. prokuraattori Mathias Caloniukselta, hallituskonselji laati v. 1813 lopullisen esityksensä asiasta. Asian valmisteli apulais-esittelijäsihteeri Valheim, jonka mielipiteitä konseljin esitys lähinnä kuvastanee.

Puhuttuaan ensin laajasti malminsaannista ja esitettyään keinoja sen edistämiseksi, hallituskonselji kääntyy lausumaan mielipiteitään metallien jalostamisesta. Niiden mukaan olisi Ruotsista tuotavain malmin ja takkiraudan tarvetta mahdollisuuden mukaan rajoitettava, ja sen sijaan ryhdyttävä jalostamaan rautaa täydellisimpään määrään sekä maan omaksi tarpeeksi että maasta vietäväksi. Siihen suuntaan kehoittaisi toimimaan Englannin esimerkki, oman maan asukkaiden taipumus rauta- ja metallitöihin sekä maan lukuisain koskien tarjoama tilaisuus mekanisten laitosten perustamiseen. "Niistä keinoista" – hallituskonseljin pöytäkirjassa lausutaan – "joihin eri maissa tämän tarkoituksen saavuttamiseksi oli ryhdytty, näyttäisi manufakturi- eli vapaakaupunkien perustaminen erittäin auttavalta, koska ahkeruus ja taito, vapautettuina kaikesta pakosta, siellä jäisivät omaan kilpailuunsa ja olisivat suojassa niiltä esteiltä ja siteiltä, jotka niitä tavallisesti kahlehtivat. Sellaisen vapaakaupungin perustamiseen tahtoisi siis konselji esittää Tampereen kaupunkia, joka on siksi erittäin sopiva ja mukava. Sen asema keskellä maata, kohtalaisen matkan päässä merenrannikolta, seudussa, jossa on runsaasti elintarpeita, sen ympäristöjen metsät ja suuret vesistöt, sen suuremmille vesilaitoksille ja mekanisille tehtaille riittävä vesiputous ynnä sen maan ja tilusten riittäväisyys määräisivät ennen kaikkia muita paikkoja sen etusijan sellaiseksi. Perustuskirja 1 p:ltä lokak. 1779 näyttäisi myöskin aikoneen tätä kaupunkia sellaisten laitosten paikaksi, kun silloin kaupungille annetuissa erioikeuksissa kaikki kaupan, käsityön ja tehtaiden ammattipakko oli kumottu." Konseljin mielestä olisi senvuoksi sallittava kaikenlaisten koti- ja ulkomaisten manufakturistien ja tehtailijain, vaan erittäinkin sellaisten, jotka työskentelevät metalliteollisuuden alalla, ja kaikkien sen yhteydessä olevain käsityölaitosten vapaasti asettua Tampereelle ja niille myönnettävä vapautus veroista ja majoituksesta sekä helppo tonttipaikkain saanti ja muuten samat oikeudet ja vapaudet, joita Eskilstunan vapaakaupunki Ruotsissa nautti, sillä erotuksella, minkä vapautus ammattipakosta saattaisi aiheuttaa. Edelleen tulisi Tampereen asukkaiden saada ostaa raaka-aineensa mistä hyvänsä ja niitä tullitta tuoda ja yhtä vapaasti teoksiansa myydä missä paikassa hyvänsä. Jos keisari suvaitsisi konseljin esityksiin suostua, olisivat tähän kuuluvat seikat tarkemmin määrättävät erityisessä ohjesäännössä.

Hallituskonseljin esityksen muut kohdat koskivat "manufakturidiskonton" perustamista, erinäisiä tuontikieltoja ja tulliylennyksiä, vuoriviraston uudelleen järjestämistä j.n.e.

Emme tiedä, esittelijänkö vai muiden päästä ajatus Tampereen muodostamisesta Eskilstunaksi oli kotoisin. Joka tapauksessa sellainen ajatus rautateollisuuden silloisia oloja tutkittaessa oli lähellä. Kun täällä nyt aiottiin rautateollisuudessa kohota Englannin ja Ruotsin tasalle, ei tietysti muualla koeteltuja keinoja sopinut jättää aivan syrjään.

Jo vapauden ajalla oli Ruotsissa huonosti vaurastuvan rautateollisuuden edistämiseksi ajateltu Kaarle Kustaan manufakturilaitosten valtiolle lunastamista ja yhdistämistä Eskilstunan kaupungin kanssa yhdeksi vapaakaupungiksi, ja esitetty muidenkin koskien varsilla olevain pikkukaupunkien julistamista vapaiksi kaikille ammatinharjoittajille ammattikuntasäännöistä riippumatta. Vv:n 1765–1766 säädyt suostuivat tällaiseen järjestelmään ehdolla, että mainituissa vapaakaupungeissa saisi valmistaa ainoastaan sellaisia manufakturitavaroita, joiden tuotanto ei riippunut ammattikunnista. Joidenkuiden turhain kokeiden jälkeen vv:n 1769–1770 säädyt: katsoivat, että rautateollisuutta edistettäisiin parhaiten yhden ainoan vapaakaupungin perustamisella. Valituksi tuli Eskilstuna ja sen vieressä oleva Kaarle Kustaan kaupunki. Erityisellä asetuksella saivat ulko- ja kotimaiset metallityöntekijät oikeuden vapaasti asettua sinne, myönnettiinpä heille tuntuvia vapautuksia ja etuja tonttien saantiin, teostensa vapaaseen myyntiin, tarvetavaroittensa tuottamiseen y.m. nähden. Heidät julistettiin täydellisesti riippumattomiksi ammattikunta-asetuksista, he saivat oikeuden vapaasti ottaa oppilaita ja apulaisia j.n.e. Aivan niinkuin nyt piti tapahtua Tampereella.

Hallituskonseljin esityksestä tuli tosi, vaikka vasta sen jälkeen kuin keisari Aleksanteri I itse oli matkustanut Suomessa ja Finlayson saanut laajat erioikeudet uusien tehtaiden perustamiseksi Tampereelle. Kentiesi sai viimemainittu tapaus aikaan koko maan vuoritointa ja muuta teollisuutta koskevain uusien asetusten julkaisemisen. Samana päivänä, elokuun 1 p:nä 1821, ovat päivätyt sekä Suomen vuorityötä koskeva käskykirja että se erityinen julistuskirja, jolla Tampere toistamiseen julistettiin vapaakaupungiksi.

Viimemainittu julistuskirja, joka yleensä tarkoin noudatti hallituskonseljin esityksiä, kuului silloisessa suomenkielisessä asussaan seuraavasti:

Keisarillisen Majestetin Armollinen Julistus Tambereen Kaupungin säätämisestä Vapakaupungixi niin myös niistä vapaudeista ja eduista, kuin kaikenlaisten Fabriki- Konsti- ja Käsi-töiden harjoittajat (Manufakturistit, Konstnärit ja Handtverkärit), jotka siellä itsens asumaan asettavat, hyväxensä nautita saavat.

Annettu Zarskoje-Selosa sinä 1 p. Elokuusa 1821.

ME ALEXANDER I:NEN, Jumalan Armosta, Kejsari ja Itsevaldias koko Venäjänmaan ylitse, Suuri-Ruhtinas Suomesa etc. etc. etc.

Teemme tiettäväxi: Että niinkuin, MEIDÄN huoldemme alla elatus-keinoin edesauttamisesta Suomesa, MEIDÄN tykönämme Armollisen tutkinnon alle tullut on, kuinga Fabriki- ja Käsityö-rakennusten matkaan saattaminen ja kasvo Maakunnasa, olis odotettavana, jos yxi vapa Käsityö-Kaupungi siellä tulis privilegiumeilla edeskatsotuxi; niin olemma ME, MEIDÄN Suomen Senatimme siitä alamaisuudesa tehdyn eteenasetuxen johdatuxesta, täsä yhteisesti hyödyllisesä päällekatsannosa, Armosa hyväxi löytäneet, että senkaldaisexi Vapakaupungixi uloskatsoa Tamberen Kaupungin Turun ja Björneborin Läänisä, joka Kaupungi siihen erinomattain paikkansa suhteen monesta syystä on toisten edellä Maakunnasa sovelias, ja myöskin vuonna 1779 saadun Perustus-Kirjansa kautta jo vapautettu niiden yhteisesti voimasa olevaisten Kauppa- ja Ammatti-säändöin jälkeenelämisestä.

ME olemme siis Armosa tahtoneet säätää ja asettaa, että kaikenlaiset Fabriki- Konsti- ja Käsityön harjoittajat, joilla on hyvä nimi ja mainio, niin koto- kuin ulkomaan miehet, mutta erinomattain ne, jotka askaroitsevat Raudasta, Teräxestä, Metalleista ja Mineraleista (kaikenlaisista Kiveistä), eli töitä toimittavat, kuin näiden kanssa ovat yhdistetyt, saavat, vapasti ja estämätä mainittuun Tamberen Kaupungiin itsens asumaan asettaa, että niiden Porvari-oikeutten ja etuin nautinnon alla kuin yhteisesti tygötulevat Maakunnan Asujamille siitä säädystä, johon he luetaan, ilman vähindäkän Ammatti-Asetusten estettä, valmistaa senkaldaisia Fabriki- ja Käsitöitä, kuin he hyvänsä taitavat ja tahtovat, olkoon se yhdesä eli usiammasa Käsityövirassa, oikeudella sen sivusa, että oman hyväxi löytämisens jälkeen, ottaa niin monda työntekiä, kuin he työllä edeskatsoa taitavat: Ja että Käsityömiehet, joilla on taipumus ja voima, että senkaldaisia töitä toimittaa, mahtavat sitä enemmin ylöskehoitettaa, että niitä harjoittain täsä Vapakaupungisa etsiä elatustansa ja etuansa, olemme ME kaikille niille, jotka täsä päällekatsannosa tästälähin Vapakaupungiin itsens asumaan asettavat, Armosa tahtoneet luvata ja suoda seuravaiset vapaudet ja edut, nimittäin: etu-oikeuden kaikkein muiden edellä avoimiin ja rakendamattomiin tontteihin ja paikkoihin kaupungisa, jotka tontit, sen jälkeen, kuin edespäin säätettämän pitä, tulevat heille huokiata maxoa vastaan jätettäväxi, ja jonga sivusa tila, virtaa nautita, niille Fabrikin harjoittaille annetaan, jotka toimituxens jälkeen sitä tarvitsevat: alinomainen vapaus hengiluku- ja muista ulosteoista Kruunulle, ilman eroitusta, niin hyvin itse edestänsä, vaimonsa ja lastensa, kuin työntekiäinsä ja tarpellisen palkka-väkensä edestä, niin myös Kartanoinsa, työ-huonettensa, Vesi-rakennustensa ja tekonsa edestä: vapaus majan-pidosta Sota- ja muulle Kruununväelle ja Majanpito ulosteoista: Oikeus, että ostaa niin hyvin työ-aineensa kuin elatuxen tarpeensa, koska ja kusa he hyvänsä tahtovat ja hyödyllisimmäxi löytävät, niin myös että tekonsa estämätä Kaupungeisa ja Maalla Suomenmaasa myydä ja vaihettaa, avoimisa puodeisa, vähittäin ja joukottain, niin markinoilla kuin muutoin: ja vapaus tullista ei vähemmin sisälletulevaisten Fabrikin työainetten, työ-asetten ja rakennusten, kuin omain tekoinsa edestä kuin ulkomaalle viedän: jonga sivusa myös kaikenlainen luvallinen kaupanteko Vapa-Kaupungisa kaikkina aikoina vuodesta saapi harjoitettaa että Fabrikin haldiat voittaisit sitä helpommin tilan, saada tarpensa.

Niinkuin ME aivomme yhdesä erinäisesä Reglementisä edespäin armosa likemmin säätää, mitä tämän Vapa-Kaupungin eduxi ja menestyxexi tulla taitaa ja järjestyxen voimasa pitämiseen siellä, niin olemme ME sillä välillä Armosa tahtoneet selittää, että kaikkein niiden, jotka harjoittaxensa Fabriki- eli Käsi-työ liikundota, Vapakaupungiin muuttavat, pitä seisoman siellä olevaisen Kaupungi-Oikeuden alla, joka ynnä muiden asianomaisten Oikeutten ja Virkamiesten kanssa Peräänkatsoo, että ne nyt Armosa suodut Vapakaupungin edut ei saa hyväxi nautittaa personeilda, joilla siihen ei ole oikeutta. Jonga jälkeen kaikkein asianomaisten tulee heitänsä alamaisuudesa ojendaa. Sitä suuremmaxi vakuudexi olemma ME tämän omalla Kädellämme alakirjoittaneet, kuin tapahtui Zarskoje Selosa s. 1 p. Elokuusa 1821.

ALEXANDER.

               Robert Rehbinder.

Julistuskirjassa luvatun "erinäisen Reglementin" valmistaminen annettiin senaatin talousosaston tehtäväksi. Varsinaisen työn suoritti taaskin valtiovaraintoimituskunnan esittelijäsihteeri Valheim. V. 1823 talousosasto käsitteli asiaa useammassa istunnossa, tehden kuitenkin toimituskunnan luonnokseen ainoastaan harvoja muutoksia. Luonnoksen mukaan olisi "oikeina vapaakaupungin asukkaina" ollut pidettävä ainoastaan metalli- ja kutomatyön harjoittajia sekä näiden "perusmanufakturien" täydentämiseksi ja avuksi tarvittavain ammattien harjoittajia. Koska kuitenkin jo julistuskirja oli myöntänyt vapaakaupunkiedut kaikenlaisille tehdas- ja käsiteollisuuden harjoittajille, oli talousosaston enemmistö sitä mieltä, ettei puheena olevaa rajoitusta olisi tehtävä.

Kun julistuskirja oli myöntänyt uudet oikeudet ainoastaan niille tehtailijoille ja käsityöläisille, jotka "tästälähin" vapaakaupunkiin asettuisivat, oli siitä syntynyt käsitys, että kaupungin entiset asukkaat olivat niistä osattomia. Muutamat kaupungin vanhemmista liikkeenharjoittajista olivatkin jo tehneet alamaisen anomuksen päästäkseen nauttimaan uusia erioikeuksia. Toimituskunnan reglementtiluonnoksessa ei asiaa oltu korjattu, mutta kun senaatin jäsen, hovioikeudenneuvos Richter huomautti, että vanhat kaupunkilaiset tarvitsivat vain muodollisen mutkan – porvaruusoikeuden irtisanomisen ja uudelleen hakemisen – päästäkseen uutta onnellisuutta nauttimaan, senaatti esitti erehdyksen korjaamista.

Alkuperäisessä säännön luonnoksessa ehdotettiin vapaakaupunkiin perustettavaksi erityinen polisioikeus, kaupungin järjestysmies esimiehenä, joka vapaakaupungin työmiehiä koskevissa asioissa kutsuisi avukseen kaksi rehellistä vapaakaupunginmestaria. Muuten edustaisi järjestysmies yksin poliisioikeutta ja saisi ratkaista kaikenlaiset työ- ja järjestysasiat. Tämä esitys ei saanut kannatusta senaatin enemmistöltä, joka pyyhki pois tuon merkillisen polisilaitoksen samoinkuin ehdotetut "vapaakaupungin tirehtöritkin" ja muutenkin rajoitti järjestysmiehen valtaa, ettei se ulettunut aivan äärettömiin.

Vähemmistöön sitävastoin jäivät ne senaatin talousosaston jäsenet (kamarineuvos Nyberg ja valtioneuvos Ladau), jotka tahtoivat Tammerkosken vesivoiman ehdotettua kommunismia rajoittaa siihen määräykseen, etteivät Tampereen kaupungin ulkopuolella asuvat henkilöt saisi yksityisesti omistaa Tammerkosken vesilaitoksia.

Näillä muutoksilla hyväksyi talousosasto vapaakaupungin ohjesäännön, joka julaistiin 16 p. kesäk. 1824 ilman että siihen Pietarissa oli tehty mitään muutosta.

Tämä "Reglementi eli Säändö sille Tambereesa asetetulle Vapa-Kaupungille" jakautui neljään artiklaan ja sisälsi 20 pykälää, joissa seikkaperäisesti säännösteltiin melkeinpä koko vapaakaupungin julkinen elämä ja teollinen työ. Se oli kokonainen taloudellinen lakiteos, täynnä manufakturikauden työoikeudellisia käsityksiä edustavia yksityiskohtia. Sanottakoon tässä heti, että tuolla lakityöllä oli sangen vähäinen tosiasiallinen merkitys ja että se suurimmaksi osakseen jo ensi päivästään saakka jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Mutta sivistyksen ja työn historiassa on sillä mainion todistuskappaleen arvo, on semestarinäyte siitä, miten Suomessa sata vuotta sitten tehtiin elinkeinovapautta. Tämän ohjesäännön piti olla v:n 1821 vapaakaupunki julistuksen toimeenpanija ja tulkki. Mutta se sisälsi säännöksiä, jotka arveluttavasti rajoittivat v:n 1821 ylipäisesti myöntämiä ja jo v:n 1779 perustuskirjassa kaupungille annettuja vapauksia. V:n 1821 hallitushenki ei käsittänyt vapaudella samaa, mitä me käsitämme; vanhaan aikaan oli vapauskin tarkimmin säännösteltävä ja rajoitettava. Sellainen työn vapaus oli parhaiten vapaakaupungin omainkin mestarien ja työnantajain mieleen. Ja milloin hallitus, kuten tässä ohjesäännössä, rupesi säännöstelyllään järkyttämään yhteiselämän perusteita, niin tiedettiin, ettei sellaisia sopinut alamaisten arvostella, vaikka kyllä noudattamatta heittää.

Mainitsemme tässä pääkohdat tämän ohjesäännön merkillisyyksistä. Huomattavimpia niistä olivat ne, jotka koettivat perustaa jonkinlaista työkommunismia uuteen vapaakaupunkiin. Kaupunkiin muuttavat käsityön ja tehdasliikkeen harjoittajat olivat ennen muita oikeutetut saamaan avoimia rakentamattomia tontteja ja paikkoja kaupungissa sekä tilaa kosken vesivoiman käyttämiseen (§ 3). Talojansa, joita vapaakaupungin asukkaat rakensivat saamilleen tonteille, he olivat oikeutetut myymään ja vuokraamaan sellaisille henkilöille, joilla oli lupa vapaakaupunkiin asettua (§ 4), josta päättäen vapaakaupungin ulkopuolella asuvat henkilöt eivät olisi saaneet omistaa tontteja ja taloja Tampereella. Vielä ahtaammalle oli rajoitettu yksityinen omistusoikeus vapaakaupungin yhteiseen elämänsuoneen, Tammerkoskeen. Siitä sääti § 5: "Ne jo tehdyt poisandamata olevaiset, eli edespäin tehtäväiset Vesi-Rakennukset ei mahda myy tää eli pantixi pantaa, vaan tulevat perustuxensa puolesta Vapakaupungin omaisuutena pidettäväxi, ja visseixi vuodeixi haldialta Vapakaupungin Työntekiöille arendin päälle annettavaxi, jos hän niitä oman Vapakaupungielatuskeinon harjoittamisen tähden ei itse tahdo nautita." Edellytettiin siis, että vapaakaupunki itsekin voisi ruveta harjoittamaan elatuskeinoja ja perustamaan tehtaita.

Patriarkallisen isän tavoin tuli vapaakaupungin järjestysmiehen vartioida yleensä koko kaupungin ja erittäin sen teollisuuden menestystä, m.m. sitäkin, että ruukinvasarain, hioma-, kiilloitus- ja apulaitosten vuokraajat oikein ja kaikinpuolin täyttäisivät heidän kanssansa tehdyt välipuheet (§ 10). Vapaakaupungin tarkoituksesta ohjesääntö sanoi oikein kauniisti, että "tämän tarkoituxen voittaminen sen päälle tulee, että Manufakturi-, Fabriki- ja Käsityön-Harjoittajat, jotka Vapakaupunginedut hyväxensä nautitsevat, vaariin ottavat oikian ja senkaldaisen työnteko-muodon, kuin on vähin estävä ja maxava, ahkerasti käyttävät aikansa ja kaiken murhen siitä pitävät, että kohtullisella hinnalla valmistaa ne parhat ja sentähden enin haettavat teot", ja lisäsi yhtä kauniisti: "Tekoin, hyvyden tutkiminen tulee erinomattain tekiän ja ostajan päälle" (§§ 17 ja 18). Mutta hallitus ei sittenkään uskaltanut jättää vapaakaupunkia asukkaiden oman ahkeruuden ja vapaan kilpailun varaan. Olihan itsestään selvää, etteivät alamaiset itse osaisi käyttää ahkeruuttaan ja vapaata kilpailua; sen vuoksi tuli esivallan ja järjestysmiehen tarkimmin järjestää kaikki sellaisetkin asiat: neuvoa ahkeraa, opettaa tietämätöntä, varottaa huolimatonta, ja yhden tai useamman rankaisun jälkeen kokonaan karkoittaa pahamaineiset, laiskat ja pahantapaiset työmiehet vapaakaupungista, jotta ei tämä yhteiskunta, joka ainoastaan taitavuudella, ahkeruudella ja työntekeväisyydellä voi ansaita sille myönnetyt melkoiset edut, vajoisi vallattomuuteen ja irstaisuuteen (§ 17).

Vapaakaupungin teollisuuden yleiseksi edistämiseksi ohjesääntö tarjosi kokonaisen valikoiman keinoja. Manufakturilainoja luvattiin hienompain metallitöiden ja muiden kalliimpain tuotteiden valmistajille. Vapaakaupungin kauppiaille, jotka yhden vuoden aikana ostaisivat vapaakaupungin teoksia vähintään 4000 seteliruplan arvosta, luvattiin perheineen ja palvelijoineen siltä vuodelta vapaus personallisista kruununveroista ja sama kauppavapaus kuin vapaakaupungin-työntekijöilläkin oli. Samat edut tulivat "kustantajille", joiden toimintaa ohjesääntö muutenkin koetti edistää.

Vapaakaupungin työmiesten ruuasta, juomasta ja muusta elannosta piti ohjesääntö tarkkaa huolta; kuinkapa työmiehet olisivat tässä järjestyksen kaupungissa voineet elää ilman järjestystä siinäkin seikassa? Jotta ne vapaakaupungin työmiehet, jotka eivät tahtoisi tai voisi pitää omaa taloutta, voisivat saada ravintoa mukavasti ja kohtuulliseen hintaan, "mahtaa tarpellinen luku Värdshuusein ja Syömähuonetten pitäjiä Vapakaupungisa säätettää", sääti ohjesäännön § 2. Järjestysmiehen tuli katsoa, ettei ravintoloissa ja ruokaloissa tapahdu epäjärjestyksiä, vaan että niiden isännät tarjoavat riittävää ja hyvinvalmistettua ruokaa sekä hyviä juomatavaroita kohtuulliseen hintaan (§ 10). Ravintolain pitäjiksi oli ensi sijassa otettava sellaisia henkilöitä, jotka suostuisivat ravinnon ja nautinnon maksuksi ottamaan vapaakaupungin työmiehiltä hyviä ja kaupaksi meneviä tavaroita käypiin kohtuullisiin ja helppoihin hintoihin, jonka ohessa tällaiset ravintoloitsijat olisivat etuoikeutetut saamaan luvallisten juomain myyntioikeuksia (§ 19). Siis teollisuuden etu ylinnä kaikessa!

Tärkeämpiä kuin nämä lakikukkaset olivat ohjesäännön määräykset mestarien ja heidän työväkensä oloista, koska ne osoittavat ylintä rajaa, mihin elinkeinovapauden katsottiin voivan ulettua silloisen Suomen "vapaimmassa" kaupungissa.

Tämä vapaa ohjesääntö ei pitänyt teollisen työn harjoittamista mahdollisena muulla tavoin kuin vanhan ammattikuntaisuuden luomalla kolmijaolla: mestarien ja heidän alaisten kisällien ja oppipoikain avulla. Kun mestariksi pääsemisen Tampereella v:n 1779 perustuskirjassa ei määrätty mitään ehtoja, säädettiin nyt, että mestariksi pyrkivän kisällin – muiden mestariksi pääsemisestä ei puhuta mitään – tuli olla varustettu työkaluilla ja verstaalla; mutta nämä ehdot täytettyään sekä muutamia pieniä maksuja suoritettuaan hän oli oikeutettu pääsemään mestariksi (§ 11). Mestarit saivat vapaasti käyttää työvoimia, ja työväen tuli vanhaan tapaan olla hänen holhouksensa alainen: "Mestari mahtaa kohtullisella huoneen-kurituxella ojendaa Oppipoikaa, koska hän sen ansainnut on" (§ 14).

Sen sijaan puhui ohjesääntö eräästä uudesta työläislajista, nim. itsenäisistä kisälleistä: "Gesällit" – § 13 sanoo –, "jotka työtä tekevät maxon edestä kappalelda eli tusina-lugulda, itse pitävät itsellensä ruan ja työ-aseet, saavat usiammalda Mestarilda vastaan ottaa työtä ja nautita sen vapauden, kuin itse itsens vallitsevaisille personeille tygö tulee". Nämä itsenäiset kisällit saivat myöskin ottaa oppipoikia ja olivat, jos hyvin käyttäytyivät, muiden vertaistensa edellä oikeutetut tonttipaikkain saantiin.

Mutta ne kaikki olivat kuolleina syntyneitä uudistuksia, osittain liian vanhoja, osittain liian uusia. Koko tämä lakiteos osoitti muuten perin läheistä sukulaisuutta Eskilstunan vapaakaupunkisääntöjen kanssa, jotka edellinen sukupolvi oli laatinut. Mutta paljailla kaavoilla ei elämää uudisteta.

4. TAMPEREEN "MANUFAKTURIT".

Kaupungin vanhat manufakturit. – Tampereen vanhat "verkatehtaat". Grekin tehdaspuuhat. Suursiivous verkateollisuudessa. – Brummertin nahkatehdas. Kustantajayritys. Kertomus Brummertin tehtaasta. – Öljymyllyt. – Raasiteollisuutta. Kustantajasopimus. – Renforsin tehdas. – Karttuunipainimo. – Keramista teollisuutta. – Heleniuksen ajokalutehdas. – Tapettitehdas. – Tiiliteollisuutta. – Rahapajan ja ruutitehtaan puuhat. Toteutumattomia tehdasyrityksiä.

Kaupungin alusta alkaen oli Tampereella voimistettu maa-alaa tehdasteollisuudelle, viimeksi v:n 1821 vapaakaupunginoikeuksilla. Luulisi siitä jotain kasvaneen. Aikaa myöten syntyikin Tampereella kaikenlaisia uusia teollisia yrityksiä; manufakturikauden henki eli täälläkin, eivätkä vapaakaupunginoikeudet jääneet niin hedelmättömiksi, ettei niistäkin olisi aiheutunut joitakuita teollisuuden tekoja. Yleensä nämä vanhat tehdasyritykset kuitenkin olivat pääomattomia, vanhaan käsityöläistapaan järjestettyjä, vähämenekkisiä laitoksia, oikeita historiallisia "manufaktureja", joista ani harvat ovat eläneet uusimpiin aikoihin saakka. Kun ne siten suuresti eroavat Tampereen varsinaisista, toisella tavoin perustetuista ja kehittyneistä tehtaista, esitämme tässä muutamia pieniä piirteitä noista vanhoista manufaktureista, syntyneistä ja syntymättömistä, harvoista onnistuneista ja useista onnistumattomista, kevytmielisistä keinotteluista ja vakavan työn hukasta, näennäisesti vähäpätöisestä ja sittenkin välttämättömästä vaiheesta teollisuuskaupungin ja koko maan historiassa.

Tampereen vanhat "verkatehtaat". Tampereella on jo kaupungin ensi ajoista asti harrastettu verkateollisuutta. Jo Tampereen teollisuuden alkuisät Abr. Häggman ja Juhana Pietari Spiring ottivat laajoissa teollisissa suunnitteluissaan huomioon verkateollisuudenkin, jolle Tammerkoski tarjosi niin mainioita vanutusvalkkien paikkoja. Tosiasiallisen ensi sysäyksen tämä teollisuudenhaara sai Tampereella vasta 1800-luvun ensi vuosina. Tämä sysäys tuli maamme vanhain verkamanufakturien pääpaikasta Turusta. Sen aikaisemmin suurehko verkateollisuus oli lamautunut 1700-luvun viimeisinä vuosina jääden hoippumaan muutaman käsityöläisverstaan varassa. Lähin syy Turun verkateollisuuden taantumiseen oli paikallisissa oloissa, mutta myöskin kilpailevain laitosten syntymisessä muualla Suomessa ja varsinkin Jokioisissa. Näin ollen tuli Turussa joutilaaksi tämän alan ammattitaitoista väkeä, jolle Turun läänin uuden "sisämaankaupungin" koskivoima ja muut teolliset edut mahtoivat kangastaa lupaavilta. Sinne todella laittautui ennen pitkää toinen turkulainen verkamanufakturisti toisensa jälkeen.

Aivan lyhyen aikaa ehti Tampereella toimia turkulainen verkamanufakturisti Samuli Björklund. Hänellä oli verankutomo Turussa vv. 1778–1798, mutta vaikka tämä tehdas pääsi osalliseksi pieniin sotilasveran hankintoihin, ei se näytä olleen kaksien kangaspuiden verstasta suurempi. Tampereelle Björklund muutti v. 1800, mutta kuoli jo v. 1802. Pesänkirjoitus kuvasi tämän verkatehtaan vaatimattomuutta. Siinä näet karttui tehdastavaraa raasipenkki, verkakangaspuut ynnä kahdet niihin kuuluvat kaiteet, kaikki arvioitu kolmeksi riksiksi velkarahaa, rukki, kaksi paria karttoja, pari raaseja ja kolme rukkia à neljä killinkiä.

V. 1803 asettui Tampereelle värjärin kisälli Juhana Fredrik

Lagerqvist, josta tuli uuden kotikaupunkinsa merkittäviä asukkaita. Hänkin tuli Turusta verkatehtaan perustamisaikeissa. Hänelle niinkuin Spiringillekin näyttää kuitenkin värjärin ammatti antaneen niin riittävästi työtä, että verkatehtaan perustaminen sai jäädä toistaiseksi lepäämään.

V. 1802 teki Tampereella porvaruusvalan "verkamaakari" Eerik

Söderholm, jonka toiminnasta meillä ei ole tietoa. Toinen verankutoja oli Turusta v. 1803 Tampereelle muuttanut Pietari Utter. Tästä Tampereen viimeisestä ja melkein ensimmäisestäkin varsinaisesta käsityöläisverkakankurista on v. 1814 merkitty: "vanhaksi tullut verankutoja, joka noin kahteenkymmeneen vuoteen ei millään tavoin ole laajentanut käsityötään, yksillä ainoilla kangaspuilla vain itse kutonut". V. 1820 ukko Utter lähes kahdeksankymmenvuotiaana muutti takaisin vanhaan kotikaupunkiinsa.

Uusi ote Tampereen verkateollisuuden historiassa alkoi menneen vuosisadan toisella vuosikymmenellä. Hallituksen antamain erioikeuksien nojalla oli värjärien helppo anastaa haltuunsa heidän ammattiaan lähellä oleva veranvalmistus. Mainitulla vuosikymmenellä tuli "verkatehtaiden" perustaminen oikeaksi kiihkoksi Tampereen nopeasti kasvavan värjärikunnan keskuudessa. Tampereella yllytti värjäreitä näihin yrityksiin erityisesti kosken mukava vesivoima, jota värjärit jo vanhastaan olivat käyttäneet valkkiensa hyväksi. Lisäksi tuli, että mekaniset villankehruukoneet jo olivat tulleet käytäntöön Suomenkin verkateollisuudessa ja herättivät rikkauksien toivoja herkissä mielissä.

Uuden tehdasinnon alkaja Tampereella oli värjäri Fredrik Grek, joka v. 1815 Tammelasta saapui kaupunkiin perustaakseen tänne "kunnollisen verkatehtaan, kehräämön ja nukanleikkaamon sekä kulööri- eli kaunovärjäämön". Uusi verkatehtailija esitti tukholmalaisen mestarinkirjan ja kuvasi korkeammassa tyylissä pikkukaupungin viranomaisille "patriotista" aikomustaan. Tehtaasta oli tuleva oikea "mekaninen" laitos, jolle sekä sen lähelle rakennettaville työväenasunnoille hakija nyt anoi paikkaa. Se katsottiinkin Pyhäjärven puoleisessa koskessa olevalla hietasärkällä Ratasaaren lähellä, sittenkuin oikeus oli kumonnut kaupungin vanhain värjärien verukkeet ja havainnut uuden yrittäjän "keisarin alamaiseksi". Verkatehtaan erioikeudet sai Grek v. 1816. Tampereen värjärit olivat jatkaneet valituksiaan uutta tulokasta vastaan hallituskonseljiin saakka, mistä suurisanainen tehtailija sai tilaisuuden hallituksellekin selittämään, miten pienempääkään verkatehdasta (saati hänen aikomaansa) ei voisi käyttää vähemmällä kuin sadalla työmiehellä, jotka kuitenkin ajoittain "jäävät työttä, ellei saisi heitä käyttää sivuvärjäämössä". Näin suuret hankkeet tietysti vaativat valmistusvuotensa. V. 1817 Grek jo anoi oikeutta saada pitää tehtaanseppää, koska hän nyt aikoi rakentaa itselleen kehruukoneen. Samana vuonna saivat ihmiset juosta katsomaan Grekin nukanleikkaamoa, jollaista ihmettä ei Tampereella vielä oltu nähtykään. Grek oli nyt saanut keis. laina- ja vekselikonttorista 8000 seteliruplan lainan – eihän sellaisetta niinä aikoina mitään tehdaslaitosta voitu kuvitellakaan – ja lisää pääomaa saatiin kaupungin varakkaimmalta värjäriltä, joka sillä tavoin luuli varmemmin harjoittavansa verkateollisuutta. Ikäväksi kuitenkin tuli Tammerkosken järjestely Grekin tehdasrakennusten jalkoihin, niin ettei tehdas vielä v. 1825 ollut täysin valmis, minkä vuoksi Grek, joka tähän aikaan oli kaupungin vaikuttavimpia miehiä, anoi mekanisen kehräämönsä rakentamisajan lykkäystä. Mutta sittenkään ei siitä tehtaasta koskaan tullut valmista, sillä pian teki Grek vararikon, joka hävitti suuret aikeet niinkuin saippuakuplan. V. 1828 myytiin huutokaupalla tehtaan koko kalusto: kolme rukkia, kangaspuut, kolme kaidetta, kaksi nukanleikkaussaksia ja 800 takkiaista. Siinä se komeus oli. Ainoastaan värjäämistyötä oli Grekin laitos todella pystynyt tekemään. Tehtailijamme oli ostanut Spiringin vanhan värjäämön ja talot n:ot 7 ja 8. Työntekijöitä Grekin laitoksissa mainitaan olleen v. 1815 kahdeksan, v. 1820 yhdeksän ja v. 1825 viisi henkeä.

Jo ennen Grekin tehtaanhommaa oli v. 1814 värjärinkisälli Eerik Haggren ollut verkatehtaan perustamisen puuhassa kaupunkiin. Tätä aijetta vastusti m.m. värjäri Lagerqvist sillä syyllä, ettei useampi verkatehdas kaupungissa kannattaisi; hän oli itsekin joku aika sitten anonut lupaa verkatehtaan perustamiseen, mutta luopunut siitä, "ettei riistäisi verankutoja Utterilta toimeentuloa". Vielä kerran voitti vanha käsityöläishenki: hakijalle annettiin lupa valitusaikansa kuluessa tehdä työtä kisällinä muille, vaan ei itselleen. Hallituksen luvalla hän kuitenkin pian pääsi itsenäiseksi mestariksi. Hänestä tuli tavallinen värjäri, mutta verkatehtaasta ei sen enempää kuulunut. V. 1816 oli Eerik Haggren saanut haltuunsa Lottin vanhan valkin.

Ei aikaakaan niin tarttui uusi tehdasinto samaan mieheen, joka ennen niin kauniisti oli heikompaa ammattiveljeänsä puolustanut. V. 1817 sai värjäri Juhana Fredrik Lagerqvist verkatehtaan oikeudet. Laitos lienee päässyt vähäiseen alkuun, mutta Tammerkosken järjestelyssä hänen tehtaansa revittiin. Vahingostaan sai hän korvausta 600 seteliruplaa, mutta verkatehdas jäi uudella korvaamatta.

V:n 1820 aikoina hankki kupariseppä Joonas Nordman, joka oli nainut värjärin lesken, verkatehtaan oikeudet. Ei tästäkään yrityksestä tullut totta. Vähän pitemmälle pääsi värjäri Henrik Lindström, joka v. 1826 sai verkatehtaan oikeudet ja hankki itselleen osuuden Fr. Grekin koskessa olevaan rakennukseen. Kahden koevuoden kuluttua saattoi hän esittää oikeudelle verankappaleen, joka oli värjätty, appreterattu ja nukkaleikattu hänen laitoksessaan, ja todistuksen, että hänen tehtaassaan oli kudottukin verkaa. Mutta siihen sekin yritys väsähti.

Lampaanhoitoa harrastavat kaupunkilaiset olivat muiden kaupunkien esimerkin mukaisesti koettaneet osaltaan auttaa patriotista verkateollisuutta. V. 1821 olivat kaupunginvanhimmat määränneet kaikki suomalaiset pässit kaupungista hävitettäviksi viiden ruplan sakon uhalla "edistääkseen kaupungissa jalompaa lammasrotua eli espanjalaista", vieläpä sen johdosta päättäneet palkata paimenenkin kaupunkiin. Mutta verkateollisuutta ei tämäkään toimenpide voinut pelastaa. Lindströmin verkatehtaan lakattua oli kaupunki nyt aivan ilman verkatehtaita.

Vanhassa verkateollisuudessa tuli kuitenkin vielä loppunäytös. V. 1841 sai värjäri Tuomas Lemström oikeuden perustaa Tampereelle verkatehtaan ja rupesi jatkamaan Lindströmin kesken jäänyttä yritystä. V. 1844 toimitettiin hänen tehtaassaan tarkastus, jossa havaittiin seuraavaa: Tehtaassa, joka sijaitsi talossa n:o 52, oli yksi 10 1/2 kyyn. leveä ja pitkä kankurihuone sekä pienet eri huoneet ylileikkaamista y.m. varten. Sitäpaitsi kuului tehtaaseen värjäämö ja puolet koskessa olevasta (Grekin) valkista. Verkatehtaassa oli kaksi kangastuolia kaikkine tarpeineen, kuusi erikoista kamppaa, leikkaustukki, rehvilä, "50-pyöräinen eli -hampainen kehruutuoli", mekaninen nukanleikkaaja, käsisakset, karttauskone, dekaterkone ja veranpuserrin tarpeineen. Työväkeä oli laitoksessa kaksi kisälliä ja viisi oppipoikaa. Raaka-ainetta oli tehtaassa 140 naulaa "konerukilla" kehrättyä villalankaa sekä 200 naulaa kotimaisia villoja, "mutta" – tarkastuspöytäkirja lisää – "mitään verkaa ei ole tähän saakka voitu kutoa taitavan verankutojan kisällin puutteessa".

Manufakturijohtokunta toimitti näinä vuosina suursivousta vanhassa verkateollisuudessa, jota ei enään katseltu entisellä ystävyydellä, kun Jokioisten ja Littoisten tehtaat vihdoinkin olivat menestyksellä alkaneet uudenaikaisen koneellisen villateollisuuden maassamme; lukemattomat ympäri maata jaellut verkatehtaanoikeudet tuottivat vain työtä hallitukselle ja näyttivät muutenkin jo aikansa eläneiltä. V:n 1845 aikoina siten pyyhittiin virallisista luetteloista kymmeniä verkatehtaita, varmaankaan ei vahingoksi kellekään. Tampereella ei ollut paljon pyyhkimistä: Fredrik Grek oli "hävinnyt" eikä enään harjoittanut liikettä, verkatehtailijat Lagerqvist ja Nordman olivat aikaa sitten kuolleet ja heidän tehtaansa heidän mukanaan, Lindström oli muuttanut Turkuun. Lemströmin tehdas sai jäädä vielä toimeensa. Se jatkoi edelleen muutamia vuosia olemistaan 7–8 työntekijän työllä. Tehtaan vuotuinen valmistusarvo vv. 1844–1846 ilmoitettiin 150–300 hopearuplaksi, muina vuosina pienemmäksi; valmistetun veran pituus ilmoitettiin vuosittain noin 100 kyynäräksi. V. 1848, joka oli tämän tehtaan viimeinen, laitos valmisti 70 kyyn. verkaa, jonka arvo oli 110 hopearuplaa.

Sellaiset ovat verkateollisuuden alkeet Tampereella. Katsellessa noita vanhain värjärien tehdaspuuhia ei tiedä, kumpaako enemmän kummastelisi, järjestelmääkö vai sen toimeenpanijoita. Mutta sittenkin nämä epämuodostumat erinomaisen selvästi kuvaavat välikautta käsityön siirtymisessä tehdasteollisuudeksi, joka siirtyminen ei ole aina tapahtunut niin yksinkertaisesti ja helposti kuin sivusta katsoen luulisi. (33)

Brummertin nahkatehdas. V. 1819 tuli kaupungin entisestään kuuluisaan karvarikuntaan hyvin huomattava uusi jäsen. Karvarin kisälli Henrik Brummert, joka samana vuonna Turussa oli ansainnut kisällikirjan, valitsi näet Tampereen toimipaikakseen. Brummertin karvauslaitoksen historia on monessa suhteessa huomattava. Se on aikaisimpia yrityksiä karvaustehdasteollisuuden alkamiseksi meidän maassamme. Tähän aikaan näet oli Suomeenkin levinnyt into perustaa n.s. "englantilaisia karvauslaitoksia" tehdasmalliin. V:n 1820 aikoina haettiin senaatista hyvin runsaasti erioikeuksia tällaisten englantilaisten tehtaiden perustamiseen. Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Pääomain puute, menekin vähäisyys ja erilaisuus sekä ahdasmieliset säännökset, jotka m.m. eivät sallineet karvaukseen käyttää muuta parkkiainetta kuin tammenkuorta, sitoivat vielä karvauksen entisiin muotoihinsa ja estivät suurempaa teollisuutta sillä alalla syntymästä. Brummertin tehdas Tampereella oli yksi niitä harvoja 1820-luvun "englantilaisia tehtaita", jotka kuitenkin tulivat toimeen ja jaksoivat jonkun vuosikymmenen elää. Perustajalla itsellään ei yritykseen ryhdyttäessä ollut muuta kuin ammattitaitonsa ja harrastuksensa. Tarvittavan pääoman sai hän tehtaaseensa tavalla, joka on hyvin luonteenomainen sellaisina raja-aikoina, jolloin käsityöläistyö pyrkii muuttumaan tehdasteollisuudeksi. Hän nimittäin otti tehtaalleen kustantajan, joksi rupesi kaikenlaisista keinotteluistaan Tampereella tunnettu tuomari Schrey. Brummertin ja Schreyn sopimus sisälsi seuraavat määräykset: Schrey antaa, kaikki varat, mitä tarvitaan talon ostamiseen, karvauslaitoksen rakentamiseen, vuotavaraston hankkimiseen, palkkoihin ja Brummertin elantoon. Vuositileissä lasketaan voitosta ensin korko Schreyn rahoille ja jäännös tasataan. Liikkeessä sattuvat onnettomuudet maksetaan yhteisestä voitosta, mutta karvauslaitoksen rahasto ei vastaa Brummertin yksityisistä veloista. Sopimuksen irtisanominen on tapahtuva kolme kuukautta ennen lopputiliä. Jos Brummert kuolisi ensiksi, jää tehdas Schreylle, eivätkä Brummertin perilliset saa liikettä jatkaa. Jos taas Schrey kuolisi ennen Brummertia, on jälkimmäisellä oikeus lunastaa tehdas kohtuullisella lunastushinnalla.

Jo v:n 1819 lopussa oli talo ostettu (talo n:o 3, nyk. torin ja Kirkkokadun kulmassa) ja karvaamorakennusta ruvettu rakentamaan. Tämä rakennus näyttää valmistuneen v. 1820. Seuraavana vuonna Brummert rakensi lisäksi suuremman karvaamorakennuksen, ja v. 1822 hän sai luvan rakentaa Ratasaaren itärannalle alakoskeen parkkimyllyn. Hänen englantilainen nahkatehtaansa alkoi näin jo valmistua. Viimemainittuna vuonna pyysi hän kaupungin hallitukselta lupaa "fabrikörin nimellä tehdasmaisesti käyttää samaa tehdasta", jotavarten hän näytti valmistamiaan sahviani- ja marokininahkoja, mitkä havaittiin hyvin tehdyiksi. Kaupunginoikeus ei sanonut voivansa kieltää häntä harjoittamasta tehdasmaista valmistusta, mutta neuvoi häntä arvonimen saamista varten kääntymään asianomaiseen paikkaan.

V:lta 1824 on Brummertin tehtaasta seikkaperäinen tarkastuskertomus, jonka Brummertin pyynnöstä maistraatti laati nähtävästi teollisuuslainan saamista varten tehtaalle. Lähdemme tämän kertomuksen opastuksella käymään tuossa vanhassa tehtaassa.

Tehdas on tontilla n:o 3 Hallitus-, Kirkko- ja Värjärikatujen välissä. Hallituskadun varrella seisoo kivijalalle rakennettu, v. 1821 valmistunut puurakennus, 30 kyyn. pitkä, 15 kyyn., leveä ja 13 1/4 kyyn. korkea, ulkokatto tuohesta ja lankuista. Rakennus on kolmikerroksinen. Alakerta on jaettu kahteen yhtäsuureen neljä kyyn. korkeaan verstashuoneeseen, kummassakin kaksi ikkunaluukkua Hallituskadulle päin. Toisessa huoneessa on keskellä huonetta tiilikakluuni ja permannossa kahdeksan maahan kaivettua suurta ammetta, joissa vuotia ja nahkoja holkataan ja paksunnetaan. Toisessa huoneessa on samoin keskellä tulisija, jossa tarvittaessa voidaan lämmittää vettä, ja kaksitoista suurta ammetta, joissa vuotia ja nahkoja valmistetaan ja parkataan. Brummert kertoo meille aikovansa tähän huoneeseen muurauttaa 40 kannun vetoisen kuparikattilan veden lämmittämistä varten.

Rakennuksen ulkopuolelta kulkevia portaita myöten pääsemme toiseen kerrokseen, jossa on kolme-ikkunainen sali keskellä ja sen molemmilla sivuilla yhteensä neljä pientä puolenkahdeksatta kyyn. pitkää ja leveää sekä viisi kyyn. korkeaa, ikkunoilla, laipioilla ja uuneilla varustettua kamaria. Kuulemme, että sali on aiottu verstaaksi ja kamarit työmiesten asunnoiksi.

Kolmantena kerroksena on koko rakennuksen yli ulottuva ullakko, jota käytetään vuotain ja nahkain kuivaamiseen. Ulkokaton räystäitä pitkin kulkee vielä aitaus; siellä kuivataan suurempia nahkoja.

Tontin pohjoisosassa, Kirkko- ja Värjärikatujen kulmassa on eräs vanhempi, pienempi rakennus. Se on kuusi kyyn. korkea, tuohi- ja lankkukattoinen. Keskellä rakennusta on porstua, kamari perällä ja kaksi oikealla puolella. Vasemmalla puolella on nahkurinverstas ja sen sisässä kauppapuoti ja konttori. Puodissa on esillä kaikenlaisia nahkoja, kuten pohja-, paseri- ja kiiltonahkoja, mustia, viheriäisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunaisia sahvianeja sekä marokinejä ja valkoisia "klippinkejä".

Pihalla ovat tarpeelliset kalkin ja parkin säilytyshuoneet, navetta y.m. senkaltaisessa tehdastalossa tavalliset huoneet.

Vielä on meidän käytävä katsomassa tehtaaseen kuuluvaa, alakoskessa olevaa vesilaitosta. Se on kaksikerroksinen myllymäinen rakennus, alakerrassa kaksi suurta honkaista ja rautavanteista ammetta paserinahkain parkitsemista varten, samanlainen amme sahvianin valmistamista varten ja kolmella laatikolla varustettu survinlaitos, joissa nahat puhdistetaan kalkista. Isäntämme kertoo aikovansa laitattaa tänne kaksi vasaraa punttinahan vasaroimista varten. Yläkerrassa on yhdellä kiviparilla varustettu myllyparkin jauhattamista varten. Vesirakennukseensa sanoo Brummert vielä laittavansa puserrinlaitoksen, koneiston karvain kalttaamista varten nahkoista ja kolme ammetta vuotain ja nahkain kalkitsemista ja parkkausta varten.

Brummertin karvaustehdas, joka v. 1834 sai 3 000 seteliruplan manufakturilainan kuudeksi vuodeksi ja jonka kaupungin hallitus neljää vuotta myöhemmin todisti olevan "ylistettävässä kunnossa", sittenkuin tehtaaseen vielä oli laitettu "kallisarvoinen pumppulaitos", oli käynnissä aina viisikymmenluvun lopulle saakka. Tehtaassa työskentelevän työväen luku oli v. 1825 kaksi ja v. 1830 kuusi henkeä; seuraavina vuosikymmeninä ilmoitettiin tehtaan työntekijäin lukumäärä tavallisesti kuudeksi hengeksi ja vuotuinen valmistusarvo 3 000–4 000 hopearuplaksi (v. 1842 kuitenkin 10 000 ja 1853: 6 000 hopearuplaksi). Viisikymmenluvun lopulla oli Suomessa tällaisia nahkatehtaita lähes kymmenkunta, mutta seuraavan kymmenluvun alkaessa ei niiden joukossa enään ollut Brummertin tehdasta, joka viimeisinä aikoinaan oli ränstymistään ränstynyt. Nuorempi Brummert, Frans Rupert, rupesi kuitenkin viimemainitulla vuosikymmenellä menestyksellä jatkamaan vanhemman Brummertin karvausteollisuutta.

V. 1860 perusti yritteliäs kauppias Aksel Selim Laurén Tampereelle

"englantilais-portukalilaisen" nahkatehtaan, joka pääsi alkuun v. 1863; tehtaan silloinen vuotuisvalmistus nousi 14 000 markan arvoon, mutta laitos lakkasi pian toimestaan. (34)

Öljymyllyt. Tampereen vanhoihin manufakturilaitoksiin kuului myöskin Haggrenin öljymylly. Kun Tampereen käsityöläismaailmassa tunnettu suurkarvari Yrjö Haggren v. 1819 ryhtyi öljymyllyn hankkeisiin, niin tietysti hänkin osasi maalata yrityksensä sillä patriotisella värityksellä, jolla siihen aikaani lapsekkaasti luultiin teollisuutta luotavan. Maan hallitus ja Suomen Talousseura olivat jo kauan aikaa koettaneet kaikilla mahdollisilla keinoilla opettaa talonpoikia pellavaa kasvattamaan ja kutomaan. Öljymyllyjen tehtävä oli nyt käyttää talonpojalta liikenevät pellavansiemenet jalompaan tarkoitukseen kuin lantatunkioon, johon ne muuten maan selväksi vahingoksi joutuivat. Näin Haggren esitti öljymyllynsä merkitystä, huomauttaen vielä, miten pellavaöljyn hinta tällaisen laitoksen vaikutuksesta halpenisi ja työttömät saisivat työtä. Mutta kokemus oli osoittanut, että raaka-aineet, joita nähtiin runsaasti kaikkialla maassamme, eivät itsestään tulleet tehtailijain jalostettaviksi, tai jos niitä vapaaehtoisesti tarjolle tuotiinkin, niistä vaadittiin hintaa, joka uhkasi tehdä parhaimmatkin aikomukset tyhjäksi. Järjestelmään senvuoksi: kuului sopivat pakkokeinot. Niin oli rahvas jo vanhastaan ollut velvoitettu tarjoamaan lumppuja paperitehtaiden tarpeeksi; niin ajatteli nyt Haggrenkin, että rahvas olisi velvoitettava luovuttamaan hänen öljymyllylleen liikoja pellavansiemeniään määrätystä hinnasta. Lopullisessa anomuksessaan tehtaan perustamisluvan saamiseksi jätti hän kuitenkin viimemainitun kohdan pois.

Tehdasoikeudet Haggren sai v. 1820 ja seur. vuonna laitos jo oli käynnissä. Siitä ei tullut vesivoimalla käytettävää, niinkuin alkuperäinen aikomus oli ollut, eikä suurta työnantajaakaan, sillä sen työvoimana oli hevonen ja mies; joinakuina myöhempinä vuosina siellä työskenteli pari kolme henkeä. Valmistusmääräksi ilmoitti tehtaanisäntä v. 1822 kymmenen kannua pellavaöljyä tai viisitoista kannua hamppuöljyä viikossa; raaka-aineet, pellavansiemenet, maksoivat 40–50 kop. setelirahaa kappa. Tehtaassa ei kuitenkaan tavallisesti työskennelty joka päivä, eikä joka viikkokaan. Neljäkymmenluvulla valmistettiin tässä hiljaisessa tehtaassa noin 60–150 kannua öljyä vuodessa, joiden arvo teki yhtä monta hopearuplaa. Mainitun kymmenluvun lopulla tämä öljymylly vähitellen kokonaan lakkasi toimesta.

Suuria voittoja ei tämä tehdas voinut isännälleen tuottaa, mutta sai hän siitä v. 1824 rahaa paremman tunnustuksen, nim. Talousseuran hopeamitalin, tehtaan tuote kun oli todistusten mukaan yhtä hyvää kuin "Hollannin öljy". Haggren itse ei kuitenkaan katsonut tätä palkintoa riittäväksi, vaan anoi kenraalikuvernööriltä lisää; Tampereen vanhat porvarit suosivat aina suorimpia teitä korkeimpiin paikkoihin. Pyytäjälle vastattiin, että hänen tulisi laajentaa liikettään, ennenkuin voisi toivoa uutta julkista tunnustusta. Laajennuksesta ei kuitenkaan tullut mitään, minkävuoksi "suuri Haggren" sai ansaita mitalinsa toisella tavalla.

Vaikkeivät Haggrenin öljymyllyn aineelliset tulokset suuria olleetkaan, oli se kuitenkin ajanmukainen isänmaallinen esimerkki, jonka mallin mukaan Poriinkin hommattiin öljytehdasta.

Myöhemmin Haggrenin öljytehdas Tampereella sai kilpailijan. V. 1843 näet apteekkari A. W. Tennberg hankki itselleen uuden öljytehtaan erioikeudet. Tehtaan hän sijoitti vanhaan kiviseen laboratoriorakennukseen kosken rannalle. Laitosta käytti kahdeksan kyyn. läpimittainen vesiratas, joka sai vettä paperitehtaan ruuhesta. Tehdas alkoi tuotantonsa varustettuna 4 000 hopearuplan suuruisella yleisellä lainalla. Suurta ei siitäkään tullut: työväestön lukumäärä ei laitoksessa milloinkaan noussut viittä henkeä suuremmaksi, eikä työtä näillekään riittänyt yhtämittaisesti. Pitempi seisaus työssä tuli v. 1856, raaka-aineen puutteen vuoksi. Tehtaan tuotteiden, pellava- ja hamppuöljyn sekä pellavansiemenkaakkujen, vuotuinen valmistusarvo ilmoitettiin parhaina liikevuosina, joita kesti Itämaisen sodan aikoihin asti, 7 000–10 000 ruplaksi hop., voitto 1 000–2 000 ruplaksi. Myöhemmin tehdas vietti riutuvaa elämää; v. 1873 sen osti paperitehdas, jonka hallussa öljytehdasta mainitaan vielä 1880-luvun alussa. (35)

Raasiteollisuutta. Karttatehtaan perustamista yritettiin jo aikaisin Tampereella. V. 1822 kauppias Joel Lundahl haki erioikeuden perustaa tänne karttamaakarilaitoksen ja ryhtyi seuraavana vuonna viipyvää erioikeutta odottamatta kaupungin hallituksen luvalla liikettänsä alkamaan, koska oli jo "suurella palkalla" hankkinut itselleen mestarin. Tämäkin, yritys oli kustantajayritys. Välipuheen mukaan, jonka kustantaja-kauppias v. 1823 teki Ruotsista tuotetun mestarinsa C. W. Wessmanin kanssa, oli Lundahlin hankittava kaikki raaka-aineet ja annettava ne mestarille ostohintoihin. Kauppias sitoutui ostamaan kaikki raasit, mitä mestari valmisti, mutta mestari puolestaan ei saanut valmistaa karttoja kenellekään muulle, ja hänen oli itsensä pidettävä huoli toimeentulostaan sekä hankittava itselleen asunto. Mestarin tuli saada seuraavat hinnat kartoistaan:

                                    riikinvelkarahaa
                                    riikintal. kill.

    talonpoikaisraaseilta, tukulta       18:–
    puuvilla       "       tusinalta      8:24
    Spanjanvilla   "           "          7:24
    Saksanvilla    "           "          6:24

Vasta alussa vuotta 1824 pääsi "tehdas" toimimaan ja syksyllä kustantaja Hämeenlinnan markkinoita varten uusien vapaakaupunginsääntöjen mukaan leimautti joukon karttoja. Mutta liike ei sittenkään ruvennut luonnistumaan ja mestari oli viimemainittuna ja sitä seuraavana vuonna viikkokausittain työtönnä. Alussa vuotta 1825 irtisanoi kustantaja mestarin ja lakkautti tehtaansa irtisanomisajan kuluttua. Asiasta ei hän sillä selviytynyt, sillä mestari vaati korvausta työttömiltä, ajoilta, "tehdashuoneiden" vuokrasta, omain työkapineittensa käyttämisestä, oppipoikain tekemistä vahingoista, vaatteistaan y.m. Sovintolautakunta, jonka ratkaistavaksi tämä manufakturityön oloja sangen kuvaava riita joutui, katsoi Lundahlin sitoutuneeksi toimittamaan verstashuoneet ja työkapineet sekä velvolliseksi korvaamaan työnpuutteen ajat. Tähän tuomioon mestari tyytyi ja kustantajakin muutamain sovittelujen jälkeen sen hyväksyi. Näin oli Tampereen ensimmäinen karttatehdas loppunut yhtä kiiruusti kuin oli alkanutkin. (36)

Renforsin tehdas. Merkillisimpiä Tampereen vanhoista manufaktureista oli Renforsin tehdas. Turkulainen neulamaakarinkisälli Vihtori Leopold Renfors asettui v. 1835 Tampereelle ammattiansa harjoittamaan. Verstaalleen hän seur. vuonna hankki tehtaan nimen. Neljäkymmenluvun loppuvuosina Renfors päätti laajentaa laitostansa. Anomuskirjassa, jossa hän pyytää tulevalle tehtaalleen paikkaa eräällä matalikolla Tampereen alakoskessa, hän sanoo aikovansa suurentaa ja parantaa nuppineulatehdastansa voidaksensa kohtuullisella voitolla myydä neuloja "niin halpaan hintaan kuin samanlaisia ulkomaisia valmisteita tavallisesti myydään". Voidaksensa "lisätä, ellei moninkertaisestikin enentää menekkiänsä" ja vastustaakseen ulkomaalaisten tuotteiden kilpailua Renfors aikoi ruveta valmistamaan neulojaan "itse raaka-aineesta". Nuorukaiset ja lapset voisivat veden voimalla käyvillä koneilla valsata, leikata, sahata, vetää langaksi ja hioa neulat messinkipellistä, joten säästettäisiin työssä muuten tarvittavain täysikasvaneiden ja vahvain henkilöiden työpalkka. Kun vapaakaupunki julistus ja vapaakaupunginsäännöt vielä erityisesti suosivat metalliteollisuutta, Renfors toivoi sitäkin helpommin saavansa kaupunginhallituksen kannatuksen yritykselleen.

Kun kaupungin maistraatti katsoi laitoksen tulevan niin laajaksi, ettei sitä, kuten neulamaakarin ammattia, voitu katsoa ammattikuntaisten säännösten alaiseksi, Renfors pyysi maan hallitukselta oikeuksia vielä monipuolisempaa tuotantoa varten, ja v. 1849 hänen tehtaansa sitten esiintyikin "mekanisena tehtaana rauta- ja messinkiteosten valantaa ja valmistamista varten". Tehtaan tuotteina mainitaan seuraavina aikoina neuloja, hakasia, ongenkoukkuja, kellonperiä, piipunkansia, messinkikampoja, yksinkertaisempia maanmittarintyöaseita sekä suurempiakin laitelmia, kuten paloruiskuja. Laitosta käytti; viisikymmenluvun alussa kahdeksan hevosenvoimainen "virtahyrrä" (turbini). Tehtaan valmistusten vuotuinen arvo oli viisikymmenluvulla, jolloin laitos oli parhaassa voimassaan, noin 2 500-4 000 rupl. hop. Työntekijäin lukumäärä, joka neljäkymmenluvulla oli ollut kymmenen vaiheilla, kohosi seuraavalla vuosikymmenellä viiteenkolmatta, joista säännöllisesti puolet alaikäisiä.

Kuusikymmenluvun alussa liike äkkiä hiljeni, ja v. 1863 tehdas oli suljettu ja vararikossa. Renforskin oli jo v. 1845 saanut valtiolta manufakturilainan, ja sellaiset ne sitten hänet langettivatkin: lorun lopuksi näet Suomen pankki panetti tehtailijamme velkavankeuteen. (37)

Karttuunipainimo. Tehdasoikeuksilla, 500 ruplan manufakturilainalla sekä Tukholman teknologisen laitoksen antamalla kisällikirjalla varustettuna "kisälli pumpulin, silkin ja villan värjäystaidossa" Kaarle Kant v. 1843 perusti karttuunipainimon Tampereelle. Ensimmäisinä vuosina työskenteli tässä tehtaassa neljä henkeä, ja valmistusten arvo ilmoitettiin 527 rupl:ksi 40 kop:ksi hop. Mutta vain hetkisen kesti tämän laitoksen toiminta, sillä jo alussa vuotta 1846 sanotaan Kantin poistuneen kaupungista teille tietymättömille, hävitettyään kaikki kapistuksensa ja jätettyään vain velkoja muistokseen. (38)

Keramista teollisuutta. Muurimestari Eerik Wennerqvist perusti v. 1848 kaupunkiin "fajanssitehtaan". Laitoksessa joka pysyi käynnissä puolentoista vuosikymmentä, työskenteli kolmisen työntekijää, niihin luettuna itse tehtailija. Tehtaan fajanssit olivat käsintehtyjä kaakeleita, joilla ei liene ollut menekkiä tehdaskaupunkia ulompana; valmistusten arvo ei minäkään vuonna noussut 500 ruplaa suuremmaksi. Tietysti piti tälläkin yrityksellä olla laina-apu valtiolta – tosin vain 300 ruplan suuruinen.

Verraten pitkä-ikäinen oli Tampereen savipiipputeollisuus, ja ihmeeksi se näyttää tulleen toimeen ilman manufakturilainoja. Ensimmäisen tehtaan tätä laatua perusti v. 1846 kirjanpitäjä J. R. Ahlgren. Työ tehtaassa alkoi neljän hengen työvoimalla ja 500 ruplan vuotuisella valmistusarvolla, ja päättyi v. 1851 kahden hengen työhön ja 200 ruplan vuotuisvalmistukseen. Katkenneen yrityksen otti jatkaakseen kauppias Henrik Eliander, jonka savipiipputehdas tuli käyntiin v. 1851. Tehtaan työvoima ilmoitettiin vuosi vuodelta kolmeksi hengeksi ja vuotuinen valmistusarvo 300–500 ruplaksi, kunnes v. 1861 kuului, että tämäkin tehdas oli lakannut. Uusia savipiippuja oli kuitenkin jo alkanut ilmestyä kauppias A. S. Lavarénin v. 1856 luvansaaneesta savipiipputehtaasta. Tämä tehdas oli edeltäjiään hiukan suurempi, työvoima noin viisi henkeä, niistä joku ala-ikäinenkin, ja vuotuinen valmistusarvo noin 1 000 ruplaa. Tehdas mainitaan toimessa vielä kuusikymmenluvulla. (39)

Heleniuksen ajokalutehdas. Manufakturilainsäädännön suojassa oli maassa alkanut kasvaa uusi ajokaluteollisuus, joka oli avoinna kaikille ja joka ammattikuntaisen vaunusepäntyön vahingoksi nautti vapaan työn kaikkia etuja, niihin luettuina valtion myöntämät teollisuuslainatkin. V. 1851 alkoi sellainen vapaa työ Tampereellakin. Karvari Juhana Kustaa Helenius perusti kaupunkiin ajokalutehtaan saaden 2 000 hopearuplan laina-avun valtiolta. Tämän tehtaan omituisesta laadusta ja toimesta antaa eräs maistraatin kertomus v:lta 1852 hauskoja tietoja. Tehtaaseen kuului paja ja satulasepän verstas, joissa työskenteli kahdeksan miestä. Sitäpaitsi oli tehtaan palveluksessa kaksi vaunuseppää, valuri ja maalari, jotka työskentelivät kotonaan. Tehtaassa oli kertomuksen aikaan saakka valmistettu viisi kasanilaista, yksi paraati- ja kolme "ajanmukaista" kojurekeä, sekä kolmet "ajanmukaiset" vaunut; seitsemän kääsiä sekä erilaatuisia ajokaluja oli tekeillä. Tarpeellisten työkalujen ja varastojen hankkimiseen oli käytetty 3 600 hopearuplaa. Seuraavana keväänä oli tehtailijan aikomus kaikkia laitoksiansa varten rakennuttaa kivitalo. Ilmoitusten mukaan oli tehtaalla vuosikausia säännöllisesti 17 työntekijää ja 5 000 ruplan vuotuinen valmistusarvo. Aivan säännöllisesti ei tehdas sentään kehittynyt, koskapa sen lopuksi v. 1860 tuli "cessio bonorum" s.o. vararikko. Tehdas oli hyvin ajanmukainen kuva valtion kannattamasta teollisuuslaitoksesta, joka hoippui käsityö- ja tehdasteollisuuden välillä tuottamatta hyötyä kummallekaan. Useimpain vanhain ajokalutehtaiden vuotuinen valmistus ei noussut valtion antaman lainankaan määrään. Mutta suuria vahinkoja tällaiset manufakturit kyllä pystyivät tekemään käsityöläisille, joilta ne veivät työn, työväelle, jota ne kokosivat verstaisiinsa hetken kuluttua taas jättääkseen sen puille paljaille, yleisölle, joka sai maksaa entistä suurempia hintoja ajokaluista, sekä takausmiehilleen ja valtiolle, jotka useinkin saivat "maksaa viulut". (40)

Tapettitehdas. V. 1852 sai tehdasyhtiö J. C. Frenckell ja Poika oikeuden perustaa Tampereelle tapettitehtaan, joka seuraavana vuonna alkoi toimensa, kun yhtiö oli tehdasoikeutensa lisäksi saanut "yksinomaisen erioikeuden" viiden vuoden aikana käyttää ulkomailla keksittyä tapetinpainokonetta. Tästä patenttiin perustuvasta tehtaasta tuli ainoastaan kymmenvuotias lapsi. Ensimmäisenä liikevuonna työskenteli tehtaassa kuusitoista henkeä, ja laitoksen valmisteet, joiksi mainitaan tapetteja, reunustoja ja väripapereita, olivat 4 000 hopearuplan arvoiset. Mutta seuraavana vuonna 1854 sanotaan tehtaan olleen sodan vuoksi melkein lamassa, ja tätä lamaustilaa kesti vielä kaksi seuraavaakin vuotta. Näinä vuosina oli laitoksessa työssä vain neljä henkeä ja vuotuinen valmistusarvo nousi ainoastaan 2 000–2 300 ruplaan. V. 1857 alkoi tapettitehdas taas elpyä, niin että sen työväestö muutamina seuraavina vuosina oli kolmetoista henkeä ja valmisteiden arvo 5 000-8 000 ruplaa vuodessa. Mutta v. 1862 sai tehdas valmiiksi tuotteita vain tuhannen ruplan arvosta, ja v. 1863, joka oli niin turmiollinen monelle Tampereen tehtaalle, oli tämäkin tehdaslaitos seisomistilassa, josta se ei enään milloinkaan noussut. Mainittava on vielä, että tässäkin laitoksessa käytettiin verraten paljon alaikäisten työtä; v. 1853 oli heitä tehtaan työssä kolme, kolmena seuraavana vuonna, jolloin tapettien teossa oli kaikkiaan neljä henkeä, oli näistä kaksi lasta, ja tehtaan loppuvuosina oli alaikäisten työntekijäin luku neljä. (41)

Tiiliteollisuus. Myöskin kaupungin vanhaan puolikunnalliseen tiiliteollisuuteen tarttui uuden ajan henki; v. 1812 mainitaan kosken alaputouksessa vesivoimalla käyvää tiilitehdasta, jonka aluksi omisti yhtiö, mutta v:sta 1813 kauppias Kust. Lundahl. Kaupungin hallitus oli vanhastaan verottanut tiilenvalmistusta ja syystäkin, koska, tiilitehtaat arvattavasti ottivat raaka-aineensa kaupungin maalta, ja tätä verotusta jatkettiin vuosikymmeniä. Kaupunkilaisten hyväksi lupasi kaupungin hallitus määrätä tiileille myyntitaksankin, mutta luopui tästä aikomuksesta, kun kauppias Lundahl lupasi myydä tiiliä kohtuullisilla hinnoilla. Sillä tavoin tuli vapaa työ Tampereen tiiliteollisuudessakin valtaan. Suurempaan vauhtiin ei tiilenvalmistus kaupungissa kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin päässyt; vv. 1832–1842 valmistettiin kaupungissa olevissa veronalaisissa tiilitehtaissa keskimäärin vain noin 200 000 tiiltä vuodessa. (42)

Rahapajan ja ruutitehtaan puuhat. Kertomatta on vielä yksi ryhmä kaupungin vanhoja manufaktureja – se, jota ei koskaan syntynyt. Ajan teollisten rientojen kuvaamisen täydentämiseksi ovat nekin mainittavat.

Suomen uuden ajan ensi vuosina oli itse kruunulla merkillisiä tehdasaikeita Tampereella. Kun oman rahapajan perustaminen maahan siihen aikaan oli hallituksessa puheina, ajateltiin, että paja kuparirahain lyömistä varten voitaisiin sijoittaa Tampereelle, missä oli vesivoimaa saatavissa ja metsiä lähellä. Aije näyttää kuitenkin olleen vain ohimenevä.

Tampereelle perustamatta jäi myöskin valtion ruutitehdas. V. 1811 kertoo v.t. kenraalikuvernööri Armfelt, että ruutitehtaan perustamista Tampereelle oli jo ennen keisarille esitetty, ja seuraavana vuonna antaa Armfelt kenraalikuvernööri Steinheilille kehoituksia ryhtyä "arm. käskettyyn ruutitehtaan perustamiseen Tampereelle". Asian varsinainen lietsoja oli Venäjän sotaministeri, joka näinä suurten sotain aikoina tarvitsi paljon ruutia ja tiesi Suomen rahvaan vanhastaan maksaneen kruunulle veroksi salpietaria, jota tarvittiin ruudin tekoon. Tuosta pakkoteollisuudesta oli useimmissa paikoin maata kyllä vapauduttu erityisellä rahamaksulla, mutta Pohjanmaalla kuitenkin vielä maksettiin kruunulle salpietari luonnossa. Porvoon valtiopäivillä oli ritaristo ja aateli anonut vapautusta koko verosta, mutta muut säädyt tyytyivät ainoastaan osittaisen vapauden pyytämiseen. Hallitus edellämainitusta syystä piti salpietarin saantia kruunulle tärkeänä asiana ja senvuoksi myöskin edistettävänä kansanelinkeinona. Ruutitehtaan perustamista harkittiin vakavasti, ja v. 1812 määrättiin jo maanmittari katsomaan ruutitehtaalle paikkaa Tammerkoskella. Sieltä kuitenkin tuli huonot sanomat: koskessa ei ollut tilaa sellaiselle tehtaalle ja sitäpaitsi sikäläiset maanomistajat olivat hartaimmasti pyytäneet, ettei heidän lähelleen moista laitosta perustettaisi, koska se tuottaisi vaaraa muille vesirakennuksille ja kaupungille. Onnellisesti kaupunki pelastuikin uhkaavasta turmiosta; ruutitehtaan perustamisesta. Tampereelle ei sen enempää kuulu. Ruutiasia pysyi Suomessa kuitenkin vireillä, etenkin kun koskenperkuiden aljettua ruudin tarve omassakin maassa kasvoi. V. 1825 teki tehtaanisäntä K. A. Wasastjerna valtion kanssa urakkasopimuksen ruudinhankinnasta ja alkoi Östermyran tunnetun ruutiteollisuuden. (43)

Vanhemmista yksityisten Tampereella käytettäviksi hankkimista, mutta käyttämättä jääneistä tehtaanoikeuksista sekä muuten rauenneista tehtaan aikeista olemme panneet muistoon seuraavat:

V. 1815 sai värjäri J. Fr. Lagerqvist oikeuden kupari- ja hienotaepajan

perustamiseen.

V. 1820 annettiin lupa kultaseppä G. G. Liljefeltin kellotehtaalle,

jota oli puuhattu jo v. 1817.

V. 1822 anoi sama kultaseppä paikkaa Tammerkoskessa aikomalleen neula-

ja rautataetehtaalle.

Samana vuonna sai tehtailija Yrjö Haggren kaupungin hallituksen suosituksen saippua- ja suopatehtaan perustamiseksi.

Niinikään v. 1822 sai porilainen "siselöri ja vaskenvalaja" L. W. Moberg oikeuden perustaa metalliteiltään Tampereelle.

V. 1824 oli kauppias Joel Lundahl teräs- ja messinkitehtaan

perustamisen aikeissa, jotavarten anoi kenraalikuvernööriltä – vanhain tamperelaisten ainaiselta auttajalta – 10 000 ruplan suuruista korotonta tehdaslainaa kymmeneksi vuodeksi.

V. 1830 sai pietarilainen kauppahuone William Stuckey ja Kumpp.

oikeuden sokeritehtaan perustamiseen Tampereelle valkojuurikas- ja tärkkelyssokerin valmistamista varten.

Seuraavina aikoina eivät tehtaanaikeet Tampereella suinkaan harvenneet, vaan niissä on havaittavana jo hillitympi, mahdollisempi suunta, minkävuoksi ne yleensä ehtivätkin päästä alkuun, jälleen kaatuakseen toimintansa ensimmäisillä tai myöhemmillä asteilla. Mutta kauan aikaa vielä kului, ennenkuin karvaat opetukset saivat tehtaanintoilijoita uskomaan, ettei suurteollisuutta ja suurtehtaita voitu luoda ainoastaan hakemuspaperien karttamerkeillä, manufakturilainoilla ja vesivoimalla, vaan että siihen tarvittiin muutakin. Perinpohjaisen opetuksen tarvitsi manufakturikausi, ennenkuin oppi näkemään, ettei patriotisuus aina voinut korvata pääomain puutetta, eikä valtio hankkia kustantamilleen tehdastavaroille ostajia. Manufakturikauden tavallisilta läpimittaisilta tehtailta puuttui oman voiman tunteminen ja omaan voimaan luottaminen, ja ne olivat surkea todistus työstä, joka menee hukkaan, koska sitä ei tarvita. (44)

Tampereen monien manufakturien vaiheet osoittavat myöskin, minkälainen alkutie on Tampereen suurteollisuudellakin ollut kuljettavanaan.

5. FINLAYSONIN TEHDAS.

1. Finlaysonin aika 1819--1835.

a) Finlaysonin tulo Tampereelle: Finlaysonin aikaisempia vaiheita. – Patersonin ja Finlaysonin matka Suomessa 1819. – Finlaysonin anomus.

b) Finlaysonin erioikeudet: Käsittely Suomen senaatissa. – Kosken ja maan luovuttaminen Finlaysonille. – Finlaysonin tehtaan erikoisedut.

c) Finlaysonin lahjoitusmaat: Tampereen kaupungin maan ja kosken omistusoikeus. – Finlaysonille hankitaan maata ja vettä. – Finlaysonin läänitys ja sen järjestely.

d) Tehtaan jupakat 1823–1826: Finlayson rakentaa tehdastansa. – Pettymykset. – Asia hallituksessa. – Niilo Nordenskiöld tehdasta tarkastamassa. – Kuvaus tehtaasta ja sen asemasta 1823. – Nordenskiöldin ehdotus tehtaan kehittämiseksi. – Villateollisuuden toiveet. – Puuvillankehruutehdasta suunnitellaan. – Keis. käskykirja 1824. – Finlaysonin uusi laina. – Uusia rettelöitä. – Nordenskiöldin lausunto 1825. – Finlayson voittaa.

e) Tehtaan toiminta ja olot 1826–1835: Finlayson kääntyy puuvillateollisuuteen. – Ensimmäinen kehruukoneisto käynnissä 1828. – Pumpulilankain myynti. – Finlaysonin muutto Skotlantiin ja kuolema.

2. Finlayson ja Kumpp:n tehdas 1836--1860.

f) Tehtaan toinen perustaminen 1836–1844: Tehtaan laajennus ja uutisrakennukset. – Koneisto 1840. – Aikalaisten kertomuksia. – Uhkaava seisaus 1840. – Tehdas saa uuden lainan. – D. Wheeler tehtaan osakkaana. – Tehdas täydellinen. – Tehtaan edistyminen 1836–1844. – Tehtaan henkilöitä: Y. A. Rauch, K. S. Nottbeck, F. Uhde, D. Wheeler, J. Barker, J. Sharples.

g) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle: Pumpulilangan tullit. – Finlaysonin tehtaan vienti Venäjälle alkuaikoina. – V:n 1835 asetus. – Limitti. – Keis. käskykirje 1838. – Venäläinen tehdas. – Tehtaan myöhempi vienti Venäjälle. – V:n 1859 asetus.

h) Tehtaan vaiheita ja oloja 1845–1860: Tehtaan yleinen kasvaminen. – Itämainen sota ja tehtaan loistokausi. – Harveyn kertomus 1857. – Pumpuliteollisuus Europassa. – Tampereen tehtaan teknikka. – Ulkomaalaiset taiturit. – Puuvillan historia Suomessa. – Pumpulilankain aikakausi. – Tampereen tehtaan käsinkudonta. – Finlaysonin tehtaan vaikutus Suomen teollisuuteen. – Tampereen tehtaan myyntiolot. – Pumpuli ja kansantalous.

1. FINLAYSONIN AIKA VV. 1819--1835.

a) Finlaysonin tulo Tampereelle.

Teollisuudellakin on pyhäintarunsa. Yksi sellainen on James Finlaysonin ilmestyminen Tammerkoskelle.

Itse henkilö jo oli salaperäinen. Kotoisin hän oli Skotlannista (Glasgowista) ja syntynyt v. 1771. Hänen aikaisemmista elämänvaiheistaan on sangen vähän saatu tietoa, sekin satunnaista. Mutta hänen tekonsa todistavat hänestä ja loput saamme arvata siitä ajasta, jossa hän eli. Finlaysonin lapsuuden aikoina tapahtui Britanniassa suuri teollisuuden vallankumous, ja nuoruudessaan joutui Finlaysonkin uuden koneellisen teollisuuden palvelukseen. Hänestä kehittyi erinomainen koneenrakentaja, jonka erityisalana olivat pellavan- ja villankehruukoneet. Oman kertomuksensa mukaan hän keksi parannetun villankehruukoneen, joka otettiin käytäntöön monin paikoin Englannissa, koska se antoi tasaisempaa lankaa vähemmällä työllä ja vähemmässä ajassa kuin vanhemmat koneet. Kotimaassaan hän toimi jonkin aikaa kehruutehtaan johtajanakin. Kaikesta päättäen Finlayson oli hengeltään ja vereltään uuden teollisuuden mies, tulevaisuuden mies.

Britannian äkkiä suureen kukoistukseen noussut koneellinen teollisuus herätti Europan mannervaltioissa toiselta puolen Englannin uhkaavan teollisen yksinvallan pelkoa ja toiselta puolen tarvetta ja halua seurata esimerkkiä ja ryhtyä edes omassa maassa kilpailuun Englannin tavarain kanssa. Kaikissa sivistysmaissa tuli kiire perustaa uudenmallisia koneellisia tehtaita. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli Englanti kieltänyt alamaisiaan viemästä englantilaisia koneita vieraisiin maihin. Mutta teollisuuden henkeä ei voitu estää maasta lähtemästä. Englantilaisia mestareita ja tehtaantyömiehiä houkuteltiin suurilla palkoilla ja eduilla mannermaalle rakentamaan uusia koneita, perustamaan ja johtamaan uusia tehtaita. Englantilaisia emigrantteja muutti joukoittain Europan mannervaltioihin, niinkuin muinoin ammattitaitoiset hugenotit olivat muuttaneet Ranskasta muihin maihin.

Finlaysonkin oli näitä lähtijöitä. Hänen tiensä piti Venäjälle, missä vuosisatain vaihteessa oli herännyt uudenaikaisen koneellisen teollisuuden harrastus. Aleksanteri I:n aikana tuli Venäjän varsinainen tehdasteollisuus alkuun hyvin entein, kun tällä teollisuudella oli käytettävissä halpaa maaorjain työvoimaa ja tuotteilla oli menekkiä omassa suuressa valtakunnassa ja Aasiassa. Kannustavasti vaikutti teollisuuteen tehtaiden perustamisen julistaminen v. 1818 valtakunnan kaikkien asukkaiden oikeudeksi. Hallitus ja keisarillinen perhe itse koettivat antaa alamaisille hyvää esimerkkiä. Pietariin perustettiin v. 1798 keisarilliset Aleksanterin (Aleksandrovin) tehtaat, joiden erityisenä määränä oli auttaa alkuun koneellista kehruuta ja kudontaa Venäjällä. Näissä tehtaissa otettiin höyrykone käytäntöön v. 1806 ja pellavaa aljettiin kehrätä koneellisesti v. 1809. Finlayson otti vastaan koneenrakentajan paikan Aleksanterin tehdaslaitoksissa. Hänen johtamansa konepaja sijaitsi Kolppanassa Pietarin lähistössä. Tässä työpajassa hän työskenteli useita vuosia, kaikesta päättäen hyvällä menestyksellä.

Finlaysonin siirtyminen Suomeen ja Tampereelle on uusien entistä tarkempain tietolähteiden mukaan todennäköisesti käynyt seuraavaan tapaan.

Heikentyneen terveytensä vuoksi Finlayson nähtävästi vuosien 1818–1819 vaiheilla luopui toimestaan Aleksanterin tehtaissa ja alkoi katsella itselleen muuta sopivaa työalaa Siihen, että hän tällöin tuli kiinnittäneeksi erityisen huomionsa Suomeen, vaikuttivat hänen uskonnolliset harrastuksensa ja eräät onnelliset sattumat. Niinkuin monet sen ajan englantilaiset liikemiehet ja teknikot Finlaysonkin kuului käytännöllisestä kristillisestä toimellisuudestaan tunnettuun kveekarien uskonlahkoon. Pietarissa hän oli joutunut Englannin ja ulkomaan pipliaseuran asiamiehen, Suomessa raamatunlevityksen hyväksi uutterasti toimineen ja paljon matkustaneen tohtori John Patersonin pariin. Tämä oli v. 1812 oleskellut Hatanpään kartanossa ja ihastunut suuresti lähellä olevaan Tammerkoskeen, jonka teollisen arvon hän hyvin ymmärsi. "Koko maisema – Paterson paljon myöhemmin julkaistuissa muistelmissaan tästä kesäisestä Hatanpäällä käynnistään kirjoittaa – oli sanomattoman viehättävä. Aivan kaupungin luona on suuri koski, josta kaupungilla on nimensä – ruotsalainen sana; fors näet merkitsee koskea. Herra Lefrén oli käyttänyt sitä hyväkseen ja rakentanut sen partaalle suuren sahan ja myöskin paperitehtaan. Se oli oivallisimpia paikkoja tehdaslaitoksia varten, mitä ikinä olen nähnyt. Veden paljous oli ääretön, ja se oli helposti johdettavissa molemmin puolin koskea ainakin puolen (engl.) peninkulman päähän. Minun huomiotani herättivät ne edut, joita se tarjosi koneiden käytölle, ja vuosia myöhemmin minä huomautin siitä eräälle maanmiehelleni; hän rakensi sinne valtion avulla puuvillatehtaan, joka nyt on Venäjän etevin ja jossa on koko joukon työväkeä, niin että käynnistäni sattumalta oli aineellistakin hyötyä Suomelle."

Maanmies, jolle Paterson tuosta ihmeellisestä koskesta kertoi, oli Finlayson. Kertomista kiinnostuneena Finlayson suostui lähtemään Patersonin mukaan kesällä 1819 pitkälle kiertomatkalle Suomeen määränä myöskin käynti Tammerkoskella. Julaistussa päiväkirjassaan Paterson tästä matkasta kertoo m.m. seuraavaa:

"Kun ystäväni Mr. James Finlayson, joka oli Sir Alexander Wilsonin johdolla ollut palkattu rakentamaan koneita Aleksandrovissa, oli luopunut tästä toimesta ja oli terveydeltään heikonlainen, niin minä ehdotin, että hän seuraisi minua Suomen matkallani. Olen jo kertonut, että olin v. 1812 viettänyt muutamia päiviä Tampereella Suomessa ja huomannut ne erinomaiset edut, mitkä siellä tarjoutuivat kaikenlaisten koneiden käytölle. Sillä oli miellyttävä asema viljavalla seudulla ja siellä oli ääretön, jopa tyhjentymätön vesivoima. Olin huomauttanut sen suuria etuisuuksia ystävälleni, joka oli halukas näkemään paikkaa; ja jos se miellyttäisi häntä ja hän saattaisi saada hallitukselta edullisia ehtoja, niin hän aikoi rakentaa lähimpään läheisyyteen vesimyllyjä ja muita tehtaita. Hän suostui sentähden rupeamaan toverikseni tällä pitkällä matkalla..."

Matka kävi Käkisalmen, Savonlinnan, Kuopion, Vaasan ja Porin kautta Tampereelle, jonne matkamiehet saapuivat 18 p. elok. asettuen asumaan Hatanpäälle herrasväki Lefrénin luokse. "Siellä vietimme kolme onnellista päivää. Ystäväni Finlayson oli ihastunut paikkaan. Hän yhdellä kertaa huomasi, etten ollut liioitellut hänelle antamissani kuvauksissa, ja ystäväni Lefrén antoi hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot. Keisari oli käynyt paikalla muutamia päiviä ennen ja suuresti ihaillut sen vesiputouksia. Palattuamme Pietariin Mr. Finlayson pyysi hallitukselta pientä maakappaletta, jolle hän saisi rakentaa tehtaan puuvillankehruuta ja muita tarkoituksia varten, sekä oikeuden riittävään vesivoiman käyttöön. Kaikki mitä hän pyysi ja enemmänkin suotiin hänelle; ja tälle paikalle on rakennettu tehtaita, jotka antavat työtä useille sadoille köyhille asukkaille ja jotka ollen nykyään kokonaan hurskaiden miesten käsissä ovat suurena siunauksena maalle ja sadoille uutterille ihmisille. Tämä matkamme tulos oli itsessään riittävä korvaus kaikista pitkän matkan tuottamista vaivoista."

Patersonin maininta keisarin käynnistä Tammerkoskella on erehdyttävä, koska keisari oli Tampereella vasta Patersonin ja Finlaysonin käynnin jälkeen (10 p. syyskuuta). Mutta ilmeisesti on näiden käyntien johdosta aiheutunut englantilaisten teollisuuden harrastajain ja keisarin kesken muunkinlaista yhteisymmärrystä kuin se mikä käy esille virallisista asiakirjoista. Joka tapauksessa oli nyt tapahtunut merkillinen käänne Tampereen kaupungin historiassa.

Vielä samana syksynä 1819 Finlayson kääntyi keisarin puoleen laajalla anomuskirjalla, jossa teki selvää havainnoistaan ja ilmaisi aikovansa asettua Tampereelle perustaakseen sinne tehtaita, joissa tehtäisiin uudenaikaisia hyviä koneita ja työaseita maan omain raaka-aineiden valmistamiseksi ja annettaisiin Suomen asukkaille esimerkkiä näiden raaka-aineiden jalostamista ja valmistamista varten hienommiksi tehdastavaroiksi; mutta tähän kaikkeen tarvittaisiin hallituksen suosiota ja kannatusta, ja sitävarten Finlayson pyysi itselleen, tehtaille ja tuleville englantilaisille kumppaneilleen ja työväelleen suuria erioikeuksia.

Anomus, jonka Suomen valtiosihteeri esitti keisarille, sai heti hallitsijan hyväksymisen. Finlaysonin aikeen katsottiin edistävän Suomen käsi- ja tehdasteollisuutta ja ansaitsevan hallituksen erityistä huomiota. Olihan tässä kysymyksessä tavallaan Suomen "Aleksanterin tehtaiden" perustaminen. Keisari selitti "tahtonsa ja aikomuksensa olevan kaikilla tavoin kehoittaa ja auttaa Finlaysonia tämän yrityksen toteuttamisessa, sikäli kuin yleinen hyvä ja maan voimassa olevat lait ja asetukset sen sallivat". Ennen lopullista päätöstänsä keisari kuitenkin tahtoi kuulla Suomen senaatin talousosaston huomautuksia ja ilmoitusta, mitä asian toteuttamisessa olisi varteenotettava. (45)

b) Finlaysonin erioikeudet.

Miten lieneekään skotlantilainen koneenrakentaja saavuttanut keisarin luottamuksen, Suomessa ei miestä tunnettu ei tiedetty. Mutta huomattava on, että keisari tahtoi toteuttaa lupauksensa Suomen lakeja loukkaamatta. Finlaysonin oli tultava Suomen alamaiseksi, Suomen valtion oli turvattava hänen laitoksensa, ja kaikin puolin piti hänen tehtaansa tulla suomalaiseksi laitokseksi.

Kun keisari näin oli jo edeltäpäin ilmoittanut tahtonsa, ei kotimaiselle hallitukselle jäänyt muuta tehtävää kuin uuden yrityksen sovelluttaminen Suomen oloihin. Se oli maamme yleiselle teollisuudelle sangen tärkeä kysymys, ja Finlaysonin erioikeuksien käsittely senaatissa alussa vuotta 1820 on valaiseva piirre maamme teollisuushistoriasta.

Kotimainen hallituksemme asettui yleensä suosiolliselle kannalle Finlaysonin yritystä kohtaan. "Keisarillinen Senaatti" – esittelijä Walheim, jonka mielipiteet kaikissa Tampereen uutta teollisuutta koskevissa kysymyksissä edustivat määräävää näkötapaa, kirjoitti alkulauselmaksi senaatin esitykseen – "Keisarillinen Senaatti on jo aikaisemmin havainnut, että Tampereen kaupunki ja sitä ympäröivä seutu on tehdas- ja manufakturilaitoksille hyvin edullinen, ja senvuoksi alamaisessa esityksessään 14 p:ltä huhtik. 1813 Suomen vuoritoimen edistämisestä esittänyt useampia toimia siinä suhteessa, erittäinkin mitä metallien ja mineralien jalostamiseen ja valmistamiseen tulee. Siihen nähden ja kun taitavain ulkomaalaisten siirtyminen ja asettuminen tälle paikkakunnalle pääasiallisimmin näyttää voivan kohottaa tehdas- ja manufakturiteollisuutta, lienee heidän siirtymistään ja heidän tehdaslaitoksiaan hallituksenkin puolelta mahdollisuuden mukaan kannatettava ja kehoitettava, ja senvuoksi James Finlaysonin esitykselle, mikäli hän muuten saattaa olla rehelliseksi ja toimeliaaksi sekä näissä elinkeinonhaaroissa taitavaksi tunnettu, suotava kaikkea huomiota."

Finlaysonin anomiin suuriin erioikeuksiin nähden senaatti kuitenkin asettui hillitylle, varovaiselle kannalle. Kerromme näistä erioikeuksista kohta kohdalta.

(1) Finlayson oli pyytänyt, että Suomen hallitus hänelle ja hänen perillisilleen "täydellä omistusoikeudella luovuttaisi ja lahjoittaisi ei ainoastaan niitä Tammerkosken putouksia, jotka ovat sen paikan, mihin tehtailija Lefrénin paperitehdas on perustettu, ja ylimmän putouksen välillä, sekä viimemainittua putousta, ynnä oikeutta, jos tarpeelliseksi havaitaan, jatkaa vesilaitoksiansa järven puolella 100 Venäjän sylen päähän ylimmästä putouksesta, vaan myöskin kaiken tähän putoukseen rajoittuvan ja vielä käyttämättömän maan kaupungin alueesta." Senaatti ei kuitenkaan katsonut kruunulle mahdolliseksi välittömästi tehdä moista lahjoitusta, koska puheenaolevat vedet ja maat olivat Tampereen kaupungin tai yksityisten omaisuutta. Vesivoiman saamiseksi olisi hakijan käännyttävä Tampereen kaupungin puoleen, jonka perustuskirjansa mukaan tuli luovuttaa tehtailijoille osuutta koskeen, jos koskessa vain oli vapaata tilaa, jota siellä nyt todella oli. Tehtaantontteja taas oli Tampereella useita, osittain huonosti rakennettuja ja osittain rakentamattomia, joita Finlayson kohtuullisella hinnalla voisi niiden omistajilta ostaa.

Vaikkei siten senaatilla ollut halua uhrauksiin ja lahjoituksiin Finlaysonin hyväksi, niin keisari lopullisessa päätöksessään kuitenkin käski kenraalikuvernöörin kruunun laskuun lunastamaan Finlaysonille lahjoitettavaksi "jonkun tarpeellisten tehdasrakennusten rakentamiseen soveliaan talontontin mainitussa kaupungissa". Saamme myöhemmin nähdä, miten tuosta "talontontista" paisui kokonainen läänitys.

Tehtaanalueelleen anoi Finlayson lupaa ja erioikeutta "perustaa valimon ja siihen kuuluvat tarpeelliset työpajat koneiden valmistamiseksi pellavanloukutusta, villan ja puuvillan karttausta, hampun, villan, pellavan ja pumpulin kehräämöitä varten y.m., ja lisäksi ei ainoastaan kaikkien sellaisten raaka-aineiden jalostamiseen ja valmistamiseen perustuvia tehtaita, kuten värjäys-, karttuuninpainamis- ja verkatehtaita y.m., vaan myöskin hienompia rauta-, teräs- ja metallimanufakturilaitoksia ja muita hyödyllisiä tehdas- ja manufakturilaitoksia."

Ei vähän mitä. Senaatti ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan lyhyesti osoitti pyytäjälle tavalliset tiet, millä Suomessa tällaisia tehtaanerioikeuksia kyllä saatiin.

(2) Toinen kohta Finlaysonin vaatimuksia koski Venäjältä ja ulkomailta tuotavia uusien tehdaslaitosten kuntoonpanemiseen ja käyttämiseen välttämättömän tarpeellisia tavaroita ja esineitä, joita hakija tahtoi saada tullittomasti tuottaa ja joita ainoastaan asianomainen tullikamari saisi pidättää ja tarkastaa, mutta jotka sitten oli viipymättä Finlaysonille tai hänen asiamiehelleen luovutettava.

Senaattimme huomasi tässä arveluttavan vaaran, sillä ennestään kiellettyjen tavarain tuontia maahan ei sen mielestä pitänyt sallia, ja "koska tehtaiden tulee tarkoittaa maan omain raaka-aineiden jalostamista", olisi ulkomaisia raaka-aineita edelleenkin estettävä maahan pääsemästä. Ainoan poikkeuksen myönsi senaatti puuvillalle, ollen puolestaan valmis myöntämään tullivapauden sille puuvillamäärälle, minkä Finlayson omassa tehtaassaan todistettavasti kehräisi ja valmistaisi, mutta tämäkin etu olisi annettava ainoastaan määrätyksi ajaksi, korkeintaan kymmeneksi vuodeksi.

Laitosten käyttämiseen ja niiden työn helpottamiseen tarpeelliset koneet, pyörät, puristimet tai eräät puulajit ja ainekset, joita ulkomailta sai parempia kuin Suomesta, katsoi senaatti tullivapautta ansaitseviksi, kunhan niiden tuontia asianmukaisesti valvottaisiin. Erittäin huomautettiin, ettei Venäjältä tuoduista tavaroista Suomessa kannettu tullia, paitsi milloin ulkomaista tullinalaista tavaraa tuotiin Venäjältä Suomeen meritse. Tavarain tullauksen viivyttämisestä muistutettiin, ettei siitä tarvinnut Finlaysonin enempää kuin muidenkaan edeltäpäin valittaa.

Lopullinen päätös tuli tässä kohdassa senaatin esityksen mukainen: Finlaysonin tehtaissa todistettavasti käytetylle puuvillalle tullivapaus kymmeneksi vuodeksi tehtaan perustamisesta lukien, koneille, rakennus- ja käyttöaineille rajoittamaton tullivapaus asianmukaisilla ehdoilla valvontaan nähden.

(3) Edelleen Finlayson anoi, että hänen laitoksissaan valmistettuja tehdas- ja manufakturituotteita ja -töitä saisi sekä Tampereella että Suomen muissa kaupungeissa pitää varastossa ja myydä avoimissa kauppapuodeissa ja makasiineissa, ilman että tätä myyntiä millään eri maksuilla rasitettaisiin tai myyjiä pakotettaisiin yhtymään mihinkään "ammattikuntaan tai kauppa- ja porvariluokkaan".

Senaatti selitti, että leimattuja tavaroita saatiin kaupungeissa myydä vapaasti ilman muuta verotusta kuin mitä kaupungille maksettava kontingenttivero teki, ja ettei tällaisesta myynnistä johtunut mitään ammattikuntaisia velvollisuuksia, erittäinkään Tampereella, joka perustuskirjansa mukaan oli vapautettu ammattikuntajärjestyksistä ja kauppasäännöistä. Sillä perustelulla sai Finlaysonin anomus tässä kohden raueta.

(4) Tehtaanperustaja oli jokseenkin kursailematta esittänyt pyynnön, että hallitus sitoutuisi hankkimaan hänen valimoonsa, tarvittavat takkiraudat ja hiilet.

Se ei ollut niin ihmeellinen vaatimus kuin miltä se näytti. Sillä kaikesta teollisuudesta uskoivat sen ajan hallitusherrat enin vanhaan rantatyöhön, ja senvuoksi oli heistä Finlaysonin valimo tärkein noista suunnitelluista laitoksista, ehkäpä ainoa tärkeä. Kaiken voitavansa teki hallitus auttaakseen jalkeille ainakin tämän laitoksen; "mahdollisuuden mukaan pitänee myötävaikuttaa", harkitsi hallitus nöyrästi. Odotellessa useampain rautakaivosten keksimistä ei hallitus kuitenkaan nähnyt voivansa hankkia takkirautaa Finlaysonille muulla keinoin kuin että Hämeenkyrössä oleva Haverin rautakaivos otettaisiin pois yliopistolta ja jätettäisiin Finlaysonin louhittavaksi. Yliopisto ei ollut Haveria kaivattanut ja oli asetusten mukaan menettänyt erioikeutensa sen omistamiseen. Kaivos, joka oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä Tampereelta, näyttikin erittäin sopivalta Finlaysonille, etenkin kun "myöskin jo ennen on saatu selville, että Haverin kaivoksen malmi on sopiva varsinaisesti tai ainoastaan valantaan, vaan ei taontaan".

Finlaysonin sysienkin vuoksi vaivasi korkea hallitus päätänsä. Arveltiin tosin, ettei ostohiiliä tulisi Tampereelta puuttumaan, siellä kun oli mainiot vesikulut ja parhaat metsät. Mutta ajateltiin myöskin, että Ruoveden kruununmetsistä voitaisiin vastaisuudessa joku metsälohko halvalla rekognitio-oikeudella luovuttaa Finlaysonille, jahka vain kruununmaat ehdittäisiin mitata ja niiden riidat saada loppuun.

Korkeimmassa paikassa ei katsottu mahdolliseksi ryhtyä mihinkään erityisiin toimiin harkkorautain ja hiilien hankkimiseksi, mutta neuvottiin Finlaysonia sen sijaan käyttämään hyväkseen Tampereen seuduilla keksittyjä järvimalmeja, joista tehtailijalla olisi kyllä tilaisuus "saada harkkorautaa niinpaljon kuin hänen valimoonsa tarvitaan". Niinikään lausuttiin keisarillisessa päätöksessä se vakaumus, ettei ostosysienkään puutosta tulisi Tampereella olemaan.

Joten siitä valtionasiasta oli selvitty.

(5) Finlayson vaati, että milloin sellaisia manufakturi- ja tehdastavaroita, joita hän tulisi valmistamaan, julkisella huutokaupalla tarjottaisiin hankittavaksi kruunulle, olisi Finlaysonille siitä edeltäpäin toimitettava tieto, jotta hän voisi ilmoittautua hankintaan ja saada sen ennen ulkomaalaisia kilpailijoita, jos hänen ja ulkomaalaisten tarjoukset olisivat alimmat. Tämä pyyntö ei aiheuttanut muuta kuin viittauksen kruunun huutokauppain julkisuuteen ja voimassa oleviin asetuksiin joiden mukaan tarjousten samansuuruisina ollessa kotimainen tehtailija ja käsityöläinen oli oikeutettu saamaan hankinnan.

Tulevat sitten ne vapautukset, joita Finlayson vaati itselleen ja niille englantilaisille työmiehille, joita hän aikoi tuottaa työhönsä, ja englantilaisille tehtailijoille, joita hän arveli saapuvan Tampereelle joko hänen tehtaaseensa tai omia yrityksiään varten. Näille hän pyysi täydellistä omantunnonvapautta uskonnon asioissa ja lupaa "niiden henkilöiden kanssa, jotka omasta taipumuksestaan tahtoisivat siihen yhtyä", rakentaa kirkkoja ja niissä toimittaa jumalanpalvelustaan muiden häiritsemättä. Sen lisäksi olisi heidät vapautettava kaikista sekä sivilisistä että sotilaallisista henkilökohtaisista rasituksista ja majoitusvelvollisuudesta omissa kodeissaan, jotapaitsi heidän joukossaan olevain kveekari-lahkolaisten pitäisi päästä vapaiksi kaikista sotaveroista tai sotalaitoksen ylläpitokustannuksista, papinmaksuista ja valanteosta.

Uskonnon- ja verovapauksien myöntämiseen teollisuuden hyväksi oli jo Ruotsin aikana totuttu, ja niitä myönnettiin Finlaysonillekin kaikki, mitä hänen otaksuttiin pyytäneen, lukuunottamatta valtakirjaa harjoittaa lahkolaista käännytystyötä. Senaatin esityksen mukaisesti siten hallitsija selitti, että niiden vapautusten lisäksi, mitä Tampereen kaupungin asukkaat entuudestaan nauttivat, pääsevät englantilaiset tehtailijat vapaiksi sotilasmajoituksesta omissa huoneissaan, personallisesta sotapalveluksesta ja sotilastöistä sekä kaikista veroista, jotka eivät johdu maan omistamisesta. Kveekarit julistettiin vapaiksi sotaveroista, sotilaslaitoksen ylläpitokustannuksista ja Suomen papistolle menevistä maksuista. Siihen kuitenkin liittyi se selitys, että jos he tulisivat maan tai maatilain omistajiksi maalla, eivät he voisi päästä vapaiksi siitä seuraavista sotilas- ja pappisveroista, mutta ettei "mitään sellaisia menoja niistä taloista, joita äskenmainitun lahkon tunnustajat Tampereen kaupungissa tulevat omistamaan, nykyään tule heidän suoritettavakseen". Kveekarien vapauttamisen valanteosta oli senaatti jättänyt keisarin itsensä harkittavaksi, ja keisari määräsi, että heidän kirjalliset vakuutuksensa niin uskollisuudenvalan teossa kuin muissakin tapauksissa olivat pidettävät valan veroisina.

Kaikkien Finlaysonille annettavain lahjoitusten ja etujen ehdoksi tahtoi senaatti määrättäväksi, että ne pysyisivät voimassa vain siinä tapauksessa, että aiotut tehdaslaitokset todella viiden kuuden vuoden kuluessa perustetaan, saatetaan mahdollisimman täydellisiksi ja vastaisuudessa ylläpidetään, vaan että muussa tapauksessa kaikki myönnetyt edut kumoutuvat. Sitävastoin olisi tehdastoimintaa vakavasti harjoitettaessa "asianomaisten nautittava hallituksen erityistä kehoitusta, suojelusta ja kannatusta".

Tämä ehto tuli myöskin keisarilliseen päätökseen siinä muodossa, että myönnetyt edut raukeavat ja lakkaavat, ellei Finlaysonin tehdaslaitoksia korkeintaan kuuden vuoden kuluessa erioikeuksien myöntämisestä olisi perustettu ja käyntiin pantu, jotavastoin keisari, sitä mukaan kuin laitoksia vakavasti käytetään ja yhä täydellisemmiksi saatetaan, vakuutti niiden omistajalle erityistä suosiotansa.

Pietarista tulevassa keisarin päätöksessä nähtiin vielä jotakin, josta, mikäli olemme havainneet, ei sanallakaan oltu puhuttu kotimaisessa hallituksessamme. Finlaysonille näet myönnettiin Suomen valtionvaroista 30 000 seteliruplan koroton laina, annettavaksi käteen, "kun Finlayson olisi täyttänyt kaikki, mitä hänen itsensä tuli laitoksen toimeenpanemiseksi suorittaa". Lainan sai Finlayson maksaa takaisin suuremmissa tai vähemmissä erissä ja hänelle sopivina aikoina, vaan oli se kuitenkin täydelleen maksettava takaisin 20 vuoden kuluessa. Lainan vakuudeksi olivat Finlaysonin laitokset kruunulle kiinnitettävät.

Keisarillisesta päätöksestä nähdään, että tehtailija oli kaiken lisäksi vielä erikseen anonut hallitsijalta lupaa tuottaa Venäjältä Suomeen tullitta rautaa ja valutavaroita. Sen johdosta nyt arm. selitettiin, että Finlayson mainittujen muiden venäläisten raaka-aineiden ja tavarain tuonnissa Suomeen ja hänen Tampereelle perustettavissa tehtaissaan valmistettujensa leimalla varustettujen teosten tullittomassa viennissä Venäjälle "voi olla vakuutettu kaikkien niiden etujen nauttimisesta, joita voimassa olevat asetukset myöntävät liikkeenharjoittajille molempain maiden keskinäiseen vapaaseen, niiden omain tuotteiden ja valmisteiden kauppaliikkeeseen nähden". Epämääräisestä sanamuodosta ei käy selville, tahdottiinko täten kaikeksi vastaisuudeksi myöntää Finlaysonin tehtaan tuotteille Venäjällä se tullivapaus, jota suomalaisista raaka-aineista valmistetut kotiteollisuuden tuotteet siellä nauttivat, vai olivatko ylläkerrotut sanat ainoastaan vaateliasta tehtailijaa rauhoittava lauselma.

Huomattavan joutuisasti tuli tämä laajaperäinen ja maamme silloisissa oloissa perin tärkeänä pidetty erioikeusasia ratkaistuksi. Lokak. 11 p. 1819 on päivätty Suomen valtiosihteerin kirjelmä, jossa kotimaiselle hallituksellemme annetaan ensimmäinen tieto Finlaysonin hankkeista, ja toukok. 10 p:n 1820 päiväys on Finlaysonin erioikeuksissa. Kokonaisuudessaan nämä seikkaperäiset erioikeudet valaisevat, millä tavoin suurteollisuutta ennen aikaan luultiin meidän maassamme voitavan luoda ja mitä kaikkea sellaisen suurteollisuuden alkaja syrjäisessä maassa siihen aikaan voi hallitukselta pyytää ja saada. Erikseen on katsottava, miten tätä suurteollisuutta käytännössä ruvettiin toteuttamaan. (46)

c) Finlaysonin lahjoitusmaat.

Keisarin Finlaysonille myöntämissä erioikeuksissa luvattiin kruunun laskuun lunastaa ja Finlaysonille täydellä omistusoikeudella lahjoittaa "joku tarpeellisten tehdaslaitosten rakentamiseen sovelias talontontti", jotapaitsi Finlayson oikeutettiin Tampereelle asetuttuaan sikäläiseltä kaupunginoikeudelta saamaan haltuunsa ne koskessa olevat vapaat paikat, jotka soveltuvat hänen laitoksiansa varten ja "joita paikkoja hän, kaupungin perustusehtojen mukaisesti, kaikkien muiden sortamatta omistakoon ja nauttikoon, niinkauan kuin hänen sinne perustamansa laitokset ovat asianmukaisessa käynnissä".

Tällä lahjoitusasialla oli teoriassa ollut ja tuli käytännössä olemaan erityinen, Tampereen kaupunkia likeisesti koskeva historiansa.

Tehdaslaitostansa varten oli Finlayson alkuaan pyytänyt, että Suomen hallitus hänelle ja hänen perillisilleen "täydellä omistusoikeudella luovuttaisi ja lahjoittaisi ei ainoastaan niitä Tammerkosken putouksia, jotka ovat sen paikan, mihin tehtailija Lefrénin paperitehdas on perustettu, ja ylimmän putouksen välillä, sekä viimemainittua putousta, ynnä oikeutta, jos tarpeelliseksi havaitaan, jatkaa vesilaitoksiansa järven puolella 100 Venäjän sylen päähän ylimmästä putouksesta, vaan myöskin kaiken tähän putoukseen rajoittuvan ja vielä käyttämättömän maan kaupungin alueesta." Asian esittelijä senaatissa huomautti tätä pyyntöä vastaan, ettei moinen lahjoitus noin vain kävisi laatuun, koska koski ja sen ranta arvatenkaan eivät olleet kruunun omia ja lahjoitettavia. Ryhdyttiin kuitenkin asianlaitaa tarkemmin tutkimaan. Ratkaistava oli tuo Tampereen kaupungille sangen tärkeä kysymys, kenen maata vanha kruununpolttimon alue, jolle nyt uudet tehtaat olivat rakennettavat, oikeastaan oli, kruununko vai kaupungin, ja oliko kaupungin puoleinen koskenosa lahjoitettu kaupungille vaiko sille vain käytettäväksi annettu. Turun läänin maaherra oli lausunnossaan sitä mieltä, että koski ja siihen rajoittuva maa olivat jo kaupungille lahjoitetut, ja ettei siten kruunulla enään ollut niihin mitään ehdotonta tai suoraa käyttämisoikeutta. Senaatin esittelijä puolestaan tuli siihen päätökseen, ettei "mitään varsinaista Tampereen maan ja kosken lahjoitusta kaupungille tosin ollut olemassa; mutta kun kruunu oli luovuttanut ja määrännyt tämän maan kaupungin perustamiseksi ja käytettäväksi, miten myöskin lienee otaksuttava tapahtuneeksi kaupungin puolella olevaan kosken puoliskoon nähden, näyttää sitä täytyvän pitää ehdottomana lahjoituksena kaupungille". Sille kannalle asettui senaattikin. Kruunu ei siis voinut välittömästi lahjoittaa Finlaysonille maita eikä koskia Tampereelta, vaan olivat ne toisella tavoin hankittavat.

Koskipaikan sai uusi tehtailija haltuunsa varsin mukavasti. Toukokuussa 1820 hankki hän porvaruuskirjan Tampereella, ja samalla kertaa määräsi kaupunginoikeus tarkastuskunnan katsomaan hänelle pyydetyn alueen koskea, alkaen Uudenkadun kohdalta yläputouksen niskaan saakka sekä vielä 100 syltä järven rantaa, kuitenkin niin, etteivät sille välille rakennettujen valkkien tiet eikä vesivoima salpaantuisi, Uuttakatua ja Polttimonkatua (Itäistäkatua) tukittaisi eikä tilaa vietäisi venevalkamilta eikä lastauspaikoilta. Kun Finlayson vielä lupasi ottaa suorittaakseen yläkosken kalastuksesta kaupungille tulevan vuokran, annettiin hänelle v. 1821 vahvistus yllämainittujen koskenosain omistamiseen.

Ei sillä hyvä, että uusi tulokas näin sai aivan lahjaksi kelpo kappaleen Tammerkoskea; kruunu sen vielä hänelle reilasi mitä parhaiten. Koskenperkausjohtokunta suoritti näinä vuosina suurta perkaustyötänsä Tammerkoskessa, ja kun nyt suurensuuntainen tehdas oli nousemassa kosken rannalle, käskettiin koskenperkaus johtokuntaa hankkimaan tarpeellista vesivoimaa tuleville teollisuuslaitoksille. Työkautena 1820–1821 ruvettiin senvuoksi perkaamaan koskenniskan länsirannalla olevaa vanhaa "Teiskon ruuhta", joka oli vain muutamaa jalkaa leveä ja aivan matala. Se mainittuna työkautena laajennettiin kuuden sylen levyiseksi ja aluksi neljän jalan syvyiseksi. Kevättulva keskeytti tämän työn, joka syksyllä 1821 saatiin päätetyksi. Lopullisessa kunnossaan ruuhi alkoi samasta paikasta kuin itse koski, mutta oli 4 1/2 jalkaa syvempi kuin suuri putous ja jakautui sitten kahteen haaraan, "joista ensimmäinen ja leveämpi yhdessä suuren aukon kanssa pudottaa Näsijärveä, mutta toinen tuo vettä Finlaysonin laitokseen". Tämä ruuhi on sama, joka vieläkin kauniin Kotkankallion luodon ja istutettujen puurivien lomitse kulkee nyk. Finlaysonin tehtaan varastorakennuksen sivu kadotakseen kesken kaikkea maanalaiseen työhönsä. Helposti tuntee tämän ruuhen myöskin kaikilla Tampereen kaupungin uudemmilla kartoilla.

Finlaysonin tehdaslaitosten haittana olevat verkavalkitkin siirrettiin omistajainsa suostumuksella syksyllä 1821 pois. Kruunu maksoi siirtämiskustannukset ja vahingonkorvaukset.

Uuden tehtaan maa-alueesta sukeutui pitempi menettely.

Finlaysonin laitoksille haluttu maa-ala oli suurimmaksi osaksi vanhan kruununpolttimon aluetta, jota kaupungin ensimmäisessä asemakartassa ei oltu merkitty kaupungin järjestettyyn alueeseen. Kieltämättä kuitenkin kuului polttimonkin alue siihen maahan, joka Tampereen perustuskirjalla oli lahjoitettu kaupungille. Viinanpolttoliikkeestä lakattuaan antoi Ruotsin hallitus yleiselle makasiinijohtokunnalle käskyn julkisella huutokaupalla myyttää kaikki Suomessa vielä olevat kruununpolttimot taloineen ja rakennuksineen. Tällaisen huutokaupan toimitti 22 p. syysk. 1801 Tampereen kruununpolttimolla kruununvouti Antti Hornborg. Tilaisuudessa lienee ollut puhetta polttimon alueen jakamisesta säännöllisiin tontteihin ja kaupungin katujen jatkamisesta alueen halki ja poikki koskeen ja Näsijärveen saakka, mutta kruununvouti möi rakennukset, tontit ja viljelykset sellaisina kuin ne olivat, edeltäpäin lainkaan maakappaleiden suuruutta ja rajoja määräämättä, ja ostajat hankkivat omistuksilleen lain turvan. Finlaysonin tehdasta perustettaessa oli kaupungin välittömässä hallussa tällä taholla ainoastaan Itäisenkadun ja kosken välinen pohjoispuolella paperitehdasta oleva käyttämätön maa. Entisten polttimon maiden omistajain rakennukset ja plantaashit täyttivät Läntisenkadun, nyk. Puuvillatehtaankadun ja kosken välisen tienoon, jonka aitoihin kaupungin kadut päättyivät.

Jos näiden maiden luovuttaminen Finlaysonin uutta tehdasta varten olisi riippunut vain kaupungista, niin varmaan ei kruunulla eikä Finlaysonilla olisi ollut syytä moittia kaupungin alamaista auliutta. Kun kenraalikuvernööri Steinheil ja maaherra v. Haartman kesällä 1820 kävivät kaupungissa Finlaysonin maaseikkoja selvittelemässä, tarjoutui kaupunginoikeus yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa 300 seteliruplalla luovuttamaan uusille tehdaslaitoksille Uudenkadun, Itäisenkadun ja kosken välillä olevan, kahta tonttia vastaavan alueen (tontinnumerot 121–123) ja ilmaiseksi antamaan Mältinlahdesta ja Kuninkaankadusta lännessä Itäisenkadun päähän (Liflanderin tonttiin) idässä ulettuvat kaupungin hallussa olevat maakappaleet. Helpottaakseen suurtehtaan syntymistä oli Kust. Lundahl ikäänkuin koko kaupungin puolesta jo keväällä kaikessa hiljaisuudessa 400 velkariksillä ostanut puuseppä Haggrenilta erään tulevalla teollisuusmaalla olevan istutusmoision ja lumppuri Liflanderilta 180 velkariksillä asumattoman tontin (n:o 124), joka oli mitä parhaalla paikalla Itäisenkadun ja nyk. Puuvillatehtaankadun nurkkauksen ja kosken välillä, ja tarjosi nyt nämä oivat kaappaukset julkisesti korkealle kruunulle samasta halvasta hinnasta, mistä itse oli; ne ostanut.

Mutta keskellä vanhaa polttimon aluetta oli suurin ja paras maakappale mahtavan porvarin ja raatimiehen Heikki Grönlundin hallussa, joka osasi pitää kiinni omastaan paremmin kuin köyhä nikkari ja lumppuri. Turhaan koettivat kaupunginvanhimmat oikeudenkäynnillä pakottaa raatimiestä luovuttamaan vanhan erehdyksen kautta hänelle joutuneen maakappaleen kaupungille. Grönlundilla oli paperit, ja niillä hän teki kaupungin hankkeet tyhjäksi nyt, niinkuin v. 1807, jolloin kaupungin laajennus pohjoiseen päin raukesi hänen taipumattomuuteensa. Onneksi oli keino, millä kovakin pehmeni. Kolmellatuhannella seteliriksillä Grönlund vihdoin luopui maasta, joka oli hänelle maksanut 150 pankkoriksiä ja parin vuosikymmenen aikana tuottanut hyviä vuodentuloja melkein ilmaiseksi.

Vielä oli tulevain tehdasrakennusten tiellä vanhan polttimon 22-huoneinen päärakennus tonttimaineen ja puutarhoineen. Niistä oli v. 1803 maksettu 350 velkariksiä, mutta nyt nuo puolen ihmisijän aikana ränstyneet rakennukset olivat tietysti moninkertaisessa arvossa. Kesken Finlaysonin maahommia osti kaupungin ja kruunun kasööri K. B. Ekmark maanmittari Jackin leskeltä polttimon rakennuksen. Kun tämä vanhan polttimorakennuksen tontti vaajan tapaisesti rikkoi jo hankitun tehdasalueen eheyttä ja vanhat rakennukset olisivat saattaneet tehdasrakennukset alituiseen tulenvaaraan, lunasti valtio Ekmarkin omistukset 2 000 velkariksillä; summa näyttää olleen hiukkaa vähempi kuin Ekmarkin itsensä maksama, mutta lienee Ekmark saanut toisella taholla palkkaa keinottelustaan.

Täten koottu maaomaisuus – kaupungin tontit n:ot 127 ja 128 (entiset 121–123), Liflanderin tontti n:o 124, Haggrenin plantaashi n:o 23, kaupungin maakaistaleet Mältinlahden ja Liflanderin tontin välissä, Heikki Grönlundin maa sekä polttimorakennus tontteineen – joutui siten syksyllä 1820 kruunulle, joka välittömästi luovutti ne Finlaysonille, vaikka lopullinen lahjoituskirja laadittiin vasta v. 1822. Jo aikaisemmin oli Finlayson yksityisesti 600 velkariksillä hankkinut itselleen tehdasalueen lähellä olevan tontin n:o 10 moisiomaineen.

Maanluovutuksen yhteydessä sopi kruunu kaupungin valtuuttamain asiamiesten, kauppias Kust. Lundahlin ja verkatehtailija Fr. Grekin, kanssa siitä, että Kuninkaankatu olisi suorassa linjassa jatkettava Mältinlahteen saakka, että tehtaan aluetta rajoittavat uudet kadut olisi kaupungin pantava kuntoon, mutta niiden vastainen ylläpitäminen olisi jäävä talonomistajan asiaksi sekä että kaupunkilaisille olisi jätettävä avoin tie koskelle pitkin Polttimonkatua (sillä kadulla tarkoitettiin alkuaan nyk. Itäistäkatua, mutta puheenaolevana aikana nyk. Puuvillatehtaankatua), "ellei mitään tonttia perusteta Polttimonkadun kulmaan, mistä kaupunkilaisille on vapaa pääsy vedelle". Tällä tarkoitettiin Finlaysonin lupausta jättää vastaisuudessa Itäiseltäkadulta tie auki kaivettavalle tehdasruuhelle, josta kaupunkilaiset saisivat noutaa vettä.

Keväällä 1820 Finlayson oli asettunut pysyvästi asumaan Tampereelle. Hänen mainitaan aluksi majailleen englanninkielen taitoisen kauppias Kust. Lundahlin luona, joka muuttumattomalla ystävyydellä ja alttiudella auttoi tulokasta hänen ensivaikeuksissaan ja myöhemmissä yrityksissään. (47)

d) Tehtaan jupakat vv. 1823–1826.

Kruunun ja kaupungin yhteisessä suojeluksessa sai nyt Finlayson alkaa työnsä. Kuten olemme nähneet, oli siitä tulossa kaikkea muuta kuin puuvillatehdas.

Teollisuuden vallankumous Suomessa ei kuitenkaan tapahtunut aivan niin mukavasti kuin suurtyön yrittäjä ja hänen korkeat suosijansa näyttävät ajatelleen. Edistys oli täällä käyvä pettymysten ja huolten tietä, ja vastoin useimpain luuloa oli puuvilla alkava uuden teollisuuskauden Suomessa, niinkuin oli alkanut Englannissa. Finlaysonin osa tässä näytelmässä oli "lääkärin vastoin tahtoansa". Hän teki täydellisen haaksirikon, eikä ollut hänen ansionsa, että hänen tehtaastansa sittenkin tuli uuden teollisen uran alkaja Suomessa.

Reippaasti näyttää hän v. 1820 ryhtyneen tehdashuoneittensa rakentamiseen. Ensi töikseen hän erioikeuksiensa mukaisesti vaati kruunulta apua rakennushirsien, halkojen ja hiilien hankinnassa. Pyytäjälle annettiin sitä varten käytettäväksi Talvisillan kruununtalo Kurussa, mistä Finlaysonin tukkilauttoja kesällä 1821 uitettiin Tampereelle, mutta pian Finlayson luopui kruununmetsäin käyttämisestä, koska katsoi niistä suoritettavan metsäveron liian korkeaksi; metsäolot Tampereen puolella olivat näet vielä sellaiset, että Finlaysonille tuli halvemmaksi ostaa hirsiä kaupungin lähiseutujen talonpojilta kuin itse niitä hakkauttaa ja kuljettaa Kurusta asti.

Näin sai Finlayson kuitenkin pari tehdasrakennusta jo katon alle. Niihin järjesti hän vähäisen konepajan, jossa ruvettiin valmistamaan paria villan- ja pellavankarttaus- ja kehruukonetta. Omaa laajempaa kehräämöä vähitellen varustellessaan näkyy tehtaan johtaja katsoneen tärkeäksi saada pienempiä kehruukoneita myydyksi muualle, vaikkapa oma konepaja oli vielä niin vaillinainen, että valantatavaraa täytyi suurilla kuluilla hankkia Englannista ja Pietarista. Mutta kalliiden koneiden ostajia ei näkynyt, ei kuulunut. Muutkin toiveet alkoivat pettää. Englannissa olevia ystäviä ei huvittanut lähteä karhujen maahan nauttimaan heille hankittuja maallisia ja kirkollisia erioikeuksia. Mestareille ja työmiehille, joita Finlayson sai Englannista tulemaan Tampereelle, täytyi maksaa suomalaisen virkamiehen palkka; monta sellaista ei kannattanut ottaa melkein tyhjään tehtaaseen. Sanalla sanoen, asema kävi päivä päivältä toivottomammaksi.

Kesällä 1823 Finlayson tunnollisesti ilmoitti asianlaidan hallitukselle. Valtionvaroista saadut 30 000 seteliruplaa olivat menneet, ja omistaan oli hänen täytynyt panna lisäksi menemään 16 000 seteliruplaa. Laitos oli hukassa, ellei hallitus viipymättä rientäisi apuun. Jos apua annettaisiin, lupasi Finlayson vielä koettaa onneansa muutetun vaihtoehtoisen suunnitelman mukaan: joko myönnettäisiin hänelle uusi 30 000 ruplan laina, jolloin hän rupeisi valmistamaan villan-, pellavan-, hampun- ja puuvillankarttaus- ja kehruukoneita, joita myöskin halvalla hinnalla möisi kruunulle, missä tapauksessa hän opettaisi "nuorukaisia" valmistamaan erilaisia työaseita ja koneita sekä niitä käyttämään, – tai perustaisi kruunu itse Tampereelle kehruu- ja kutomatehtaan, jota Finlayson rupeisi johtamaan.

Senaatti ei ruvennut asiaa tarkemmin arvostelemaan, vaan lykkäsi sen keisarin itsensä ratkaistavaksi. Mutta että senaatti puolestaan jo oli menettänyt luottamuksensa tehtaaseen, näkyy senaatin lyhyestä ja kylmästä pöytäkirjasta, jossa huomautetaan, miten paljon Finlaysonin hyväksi oli uhrattu ja miten vähän hyötyä uhrauksesta oli saatu.

Mutta hallitus Pietarissa ei ollut vielä kylmennyt. Lopulla vuotta 1823 tuli sieltä senaatin sivuitse käsky Suomen vuorimestarille Niilo Nordenskiöldille, "jolla tekemillään matkoilla on ollut tilaisuutta nähdä manufaktureja ja tehtaita vieraissa maissa", keisarin käsikassan kustannuksella "viipymättä" lähteä Tampereelle ottamaan "täydellistä selvää" Finlaysonin laitoksista, tarkastaa, oliko Finlayson täyttänyt kaikki hänelle pannut entiset ehdot, neuvotella hänen kanssaan tehtaan tulevaisuudesta, sekä sitten ensi tilassa antaa seikkaperäinen kertomus havainnoistaan ja Finlaysonin vaatimuksista ja ilmoituksista ynnä omasta puolestaan ehdotus ja lausunto asiasta.

Keisari – sanotaan valtiosihteeri Rehbinderin kirjelmässä – "on arm. tahtonut päästä vakaumukseen, olisiko Suomelle todelliseksi hyödyksi, että valtio vieläkin kannattaisi Finlaysonia tai käyttäisi häntä maan hyväksi, sekä miten se parhaiten voisi tapahtua". Kirjelmän hartaasta muodosta syntyy se vaikutelma, että hallitsija ja myöskin hänen suomalainen neuvonantajansa todella näkivät Finlaysonin yrityksessä suurempia päämääriä, joiden tavoittamisesta ei ensi vastuksen sattuessa olisi luovuttava. Ja tämä sitkeä pyrkiminen saavutti lopulta maalinsa, vaikka vielä monet vastukset tielle nousivat. Niistä, jotka Suomessa muita hartaammin kannattivat Finlaysonin yritystä, lienee mainittava kenraalikuvernööri Steinheil. Hänelle, joka erittäinkin maanluovutuksessa oli tehnyt ystävänpalveluksia tehtaalle, ilmoitti Finlayson jo v. 1822 tehtaan arveluttavan tilan, minkä johdosta Steinheil näkyy käyneen Tampereella ja antaneen keisarille suosiollisen lausunnon tehtaasta.

Nordenskiöldin lausunto alkuvuodelta 1824 tuli tärkeäksi käänteeksi Finlaysonin tehtaan vaiheissa. Tässä lausunnossaan hän aluksi seikkaperäisesti kuvasi Finlaysonin silloisen tehtaan.

Kosken rannassa oli itse tehdasrakennus kaksikerroksinen, tilavalla ullakolla varustettu puutalo, 76 jalkaa pitkä ja 26 leveä, rakennettu englantilaisen kehruutehtaan tapaan siten, että maan puolella oli eteisrakennus ja siinä ulkoportaat kaikkiin kerroksiin, pieni konttorihuone ja ilmalämmityslaitos, josta yhdellä haavaa lämmitettiin kaikkia kerroksia, sekä kosken puoleisella pitkällä seinällä erikseen rakennettu ratashuone, jossa oleva vesiratas oli 16 jalan läpimittainen ja 30-hevosvoimainen. Päärakennuksen alakerrassa oli jo valmiina kolme vesivoimalla käyvää sorvituolia kohtuullisen kokoisten rauta- ja puuesineiden sorvaamista varten, kaksi sirkkelisahaa, toinen läpimitaltaan 12, toinen 18 tuumaa, sekä pieni jakokone kehruukoneisiin tarvittavia pienempiä hammasrattaita varten.

Varsinaista kehruukoneistoa oli Finlaysonilla melkein valmiina kertauskone ranskalaista mallia sekä puuaineet ja useimmat rautaosat pariin karttauskoneeseen. Valutavara näihin koneisiin oli tuotu Englannista ja Pietarista.

158 FINLAYSONIN TEHDAS

Vähän yläpuolella tehdasrakennusta kosken rannalla oli ristihirsistä rakennettu valimo, jossa oli kaksi muurattua vetouunia messingin sulattamista varten tiikeleissä, sekä pieni kupoliuuni raudan sulattamista varten. Laitoksesta puuttui vielä paljelaitos ja kuivausuuni sekä hiilihuone. Finlaysonin aikomus oli tämän valimon viereen rakentaa pieni rakennus hienotaevasaraa sekä muutamia tahkoja varten, joita vesivoima käyttäisi. Koko tätä laitosta käyttävälle vesirattaalle oli varattu mainio paikka.

Tämä valimorakennus on vieläkin pystyssä nyk. Finlaysonin tehtaan takapihalla muistona tehtaan ensimmäisistä ajoista (myöhemmin on tulipalo turmellut rakennusta). Ensimmäinen tehdasrakennus on jo aikoja sitten hävinnyt.

Nordenskiöldin tarkastuksen aikana kuului tehtaaseen vielä paja, joka oli muualta siirretty rakennus ja sisälsi myöskin sepän asunnon, vanha polttimorakennus, jonka Finlayson oli sisustanut asunnoksi itselleen ja johon myös oli tiloitettu "pieni laitos köyhille lapsille, joita Finlayson oli luokseen ottanut", valimon päällysmiehelle aiottu, muualta ostettu ja tehtaan alueelle siirretty rakennus sekä vihdoin työväen asunnoiksi ostettu, rakennettu tontti.

Finlaysonin valmistamista koneista antoi Nordenskiöld sen mainesanan, että ne "ovat rakennetut sievyydellä ja täydellisyydellä, jota Suomessa ei ole ennen nähty, ja todistavat sellaisiin töihin tottunutta kättä". Tarkastaja oli kuitenkin huomaavinaan, että Finlaysonin varsinainen ammatti Englannissa oli ollut karttaus- ja kehruukoneiden kokoonpaneminen, jotavastoin niihin tarvittavain rautakappaleiden valaminen oli hänelle oudompaa. Vanhemmat käytännössä olleet kehruukoneet tunsi Finlayson hyvin, ja oli taitava valmistamaan sekä villan- että pellavan- ja puuvillankehruukoneita.

Kaikkia edellisen lainan saamiseksi määrättyjä ehtoja ei Finlayson ollut täyttänyt. Syyt yrityksen huonoon menestymiseen voi kuitenkin ymmärtää. Jokaisen teollisuudenhaaran ensimmäisen perustajan kaikissa maissa on taisteltava odottamattomia vaikeuksia ja kustannuksia vastaan, kuinkapa niistä olisi päässyt mies, "joka yksinään on muuttanut maahan, jonka kieltä, tapoja, lakeja ja asetuksia hän ei tunne"? Kaikkia Finlaysonin vastuksia huomioonsa ottaen ei tarkastaja voinut tuomita tehdasta sen huonojen tulosten mukaan.

Nordenskiöld ehdotti, että laitosta edelleenkin kannatettaisiin. Tehdas oli jo maksanut valtiolle paljon, ja jos se keskeneräisessä tilassaan otettaisiin pois Finlaysonilta, menettäisi se toisten käsissä arvonsa. Vielä suurempia kustannuksia ja vielä vähäisempää hyötyä tulisi siitä, jos kruunu itse rupeisi tehdasta pitämään. Tehdas olisi siis edelleenkin jätettävä Finlaysonin haltuun, mutta laitoksen ohjelma olisi muutettava Nordenskiöldin ja Finlaysonin keskenään sopimaan suuntaan, siten että rautateollisuus supistettaisiin pienimpäänsä ja Finlaysonin päätoimeksi tulisi puuvillan- ja villankehruu sekä villankudonta.

Ehdotuksen tekijä näet lausui vakaumuksensa olevan, ettei suurempi konetehdas eikä valimo Tampereella kannattaisi. Konetehtaalla ei tulisi olemaan menekkiä ja valimon toimintaa haittaisivat vaikeat kulkuneuvot ja hankala takkiraudan saanti. Sellaisilla edellytyksillä ei tehdas voisi menestyä, ja uusi valtioapu olisi turhaan hukattu. Senvuoksi olisi Finlaysonin jatkettava koneiden valmistamista pääasiallisesti vain oman kehräämönsä koneiden täydentämiseksi, jotavarten valimo olisi pantava kuntoon ja, jotta se todella kykenisi jotain valmistamaan, hankittava pariksi vuodeksi taitava englantilainen sitä johtamaan. Kun sitten Finlaysonin omat kehruukoneet olisivat täysin valmiit, saattaisi konepajassa valmistaa paikkakunnalla myytäviä rautatavaroita.

Finlaysonilla itsellään oli kuitenkin vahvempi usko verstaaseensa, kuten näkyy eräästä hänen laatimastaan suunnitelmasta, joka on päiväämätön, vaan nähtävästi laadittu ja Nordenskiöldille annettu heidän yhteisten neuvottelujensa aikana. Oman kehruuteollisuutensa ohella arveli Finlayson edelleenkin voivansa harjoittaa laajaa koneteollisuutta samaan tapaan kuin hän jo tehdasta perustaessaan oli suunnitellut, jos nimittäin kruunu rupeisi tilaamaan ja lunastamaan näitä koneita. Siltä varalta Finlayson pani jo mukaan koneiden luettelon ja hintalistan, joiden sisällys varsin lystikkäästi valaisee koneteollisuuden silloisia mahdollisuuksia Suomessa. Tarjotut koneet olivat:

(1) Pellavankehruukone valmistuslaitteineen, sopiva kehruuhuoneisiin y.m., ja niin rakennettu, että sitä voisi käyttää joko ihmis- tai hevosvoimalla, edellisellä lailla kahteen tapaan, nimittäin joko käsivoimalla tai yhdistetysti painon ja voiman vaikutuksella eli n.s. poljentapyörällä ("the walking or trampwheel"). Tällainen kone, jossa olisi kaksitoista kehrintä ja jota yksi naisihminen voisi käyttää, maksaisi:

    ostettaessa 5 konetta, 1 000 seteliruplaa kone
         "     10    "       800      "        "
         "     20    "       650      "        "

Jos taas koneessa olisi 24 kehrintä, tekisivät hinnat:!

    ostettaessa 5 konetta, 1 750 seteliruplaa kone
         "     10    "     1 550      "        "
         "     20    "     1 300      "        "

Valmistuskone, riittävä 240 kehrimelle ja varustettu punnitsemis- y.m. laitteilla, maksaisi 3000 seteliruplaa. Pellava olisi, kuten tavallista, häklättävä, ennenkuin sitä voisi näissä koneissa kehrätä.

(2) Pieniä jauhomyllyjä ("mjol-quarns"), erittäin sopivia vankiloihin ja Suomen talonpojille, joilla ei ole myllyä lähellä. Hinta 500–2 000 seteliruplaa, riippuen myllyn laadusta ja rakennuspaikasta, mihin mylly olisi tehtävä.

(3) Kertauskoneita ("Twineing milis") ja muita valkoisen tai värillisen langan kehruulaitteita, sopivat kehruuhuoneille, kolmea eri mallia, 250–1 000 seteliruplaan.

(4) Vyyhdinpuita ("Hand rulls or check rulls"), kaksi seteliruplaa 50 kop. kpl., jos vähintään 50 ostetaan.

(5) Sukkuloita ja kerinpuita ("Fly shutles"), keinokkaita, neljä seteliruplaa kpl., kun vähintään 24 tilataan.

(6) Häkläyskoneita ("Chaff cutters, or häckelsemaskiner"), vankiloihin sopivia, paljon käytettyjä, 100–700 seteliruplaa kpl.

Finlayson tarjoutui samalla laitoksessaan ilmaiseksi opettamaan jonkun määrän henkilöitä ymmärtämään eri koneita ja niitä käyttämään. Hän oli taipuvainen valmistamaan muunkinlaisia koneita, jos niitä hallitus häneltä tilaisi ja hän niitä osaisi valmistaa. Toivomuksenaan hän lausui, että saisi valmistamillaan koneilla maksaa entistä ja uutta valtionlainaansa.

Nordenskiöld sitävastoin, kuten mainittiin, tahtoi muodostaa Finlaysonin laitoksen etupäässä kehruu- ja osittain kutomatehtaaksi. Sitävarten olisi Finlaysonin jo valmiiseen tehdasrakennukseensa asetettava kaksi villan- ja kaksi pumpulinkehruukonetta tarpeellisine valmistus- ja karttauskoneineen. Kun kehräämössä voitaisiin käyttää "joukko nuorisoa", olisi tehtaanisännän otettava hoitoonsa vielä useampia köyhiä lapsia, joista taipumustensa mukaan kahdeksan tai kymmenen vanhempaa poikaa tulisi konetehtaan ja valimon oppilaiksi, jotta heistä saataisiin sinne hyviä työmiehiä. Muuten oli esittäjän mielestä pääpaino pantava villatyöhön, jolla näytti olevan erityisiä onnistumisen edellytyksiä. "Koska – hän lausui – ne villankehruukoneet, joiden valmistamiseen Finlaysonilla on täydellinen taito, ovat rakenteeltaan parempia kuin Ruotsista tuodut, etenkin kun Finlaysonin koneet varmaan tulevat valmistamaan tasaisempaa ja hienompaa lankaa ja vähemmällä haaskauksella antamaan lyhemmässä ajassa ja vähemmällä henkilömäärällä suuremman tuloksen, niin näyttää olevan maalle mitä tärkeintä, että saadaan sellainen kehräämö perustetuksi." Ensi askel maan villavarain parempaan käyttämiseen olisi siten astuttu, ja varmaan maan muut villatehtailijat ennemmin tai myöhemmin hankkisivat itselleen samanlaisia koneita, joita Finlayson voisi heille valmistaa.

Villankudonta tulisi tehtaan uuteen ohjelmaan siitä syystä että Finlayson oli jo aikaisemmin alkanut harjoittaa villatavarain, flanellien ja kudelmain käsinkudottamista, ja oli saanut näitä tavaroita myydyksi Pietarissakin. Tätä tuotantoansa olisi Finlaysonin edelleenkin jatkettava käsi- ja konekangaspuilla.

Puuvillankehruun puolustamisessa on Nordenskiöld harvempisanainen, mutta sanat ovat sattuvat. "Mitään tehdasta puuvillalangan valmistamiseksi ei Suomessa vielä ole, vaikka melkoinen määrä tätä kauppatavaraa tuodaan ulkomailta ja käytetään maassa kotikutoisiin kankaisiin; ja sen johdosta on varmaan sen valmistaminen tuleva yhtä kannattavaksi yksityiselle miehelle kuin hyödylliseksi maalle."

Tällä puuvillapykälällä oli ollut esihistoriansa, josta saamme tarkempia tietoja Nordenskiöldin ja Finlaysonin säilyneestä kirjeenvaihdosta. Heidän ensi neuvotteluissaan ei pumpulinkehruusta ollut mitään puhetta. Koko tuo käänne tuli sivultapäin. Kun Nordenskiöldilla jo oli lausuntonsa valmiina Pietariin lähetettäväksi, tuli hän näyttäneeksi sitä parille vaikuttavalle miehelle, salaneuvos L. G. von Haartmanille ja kreivi Kaarle Mannerheimille. He silloin toivat ilmi ajatuksen, että Suomessa olisi tarmolla ryhdyttävä puuvillateollisuuteen; he huomauttivat, että Venäjälle saadaan tuoda tullitta raakapuuvillaa, vaan että puuvillalankaa tullitetaan siellä ankarasti Aleksanterin tehtaan hyväksi; ja arvelivat, että samanlainen tulli voitaisiin panna puuvillalangalle Suomessakin, joten puuvillan koneellinen kehruu täällä tulisi kannattamaan. Tämän selvän ja yksinkertaisen laskun oivalsi heti Nordenskiöld, joka viipymättä esitti Finlaysonille, että hän vastaiseksi luopuisi pellavankehruun suunnitelmasta ja sen sijaan alkaisi kehrätä puuvillaa, aluksi vain "vähässä määrässä", kahdella kehruukoneella. Jos Finlayson suostuisi tällaiseen järjestelyyn, lupasi Nordenskiöld esittää hänelle 36 000 seteliruplan suuruista valtiolainaa, koska puuvillankehruu vaatisi useampia ja keinokkaampia konelaitteita kuin pellavankehruu - Finlayson oli itse pyytänyt ainoastaan 30 000 seteliruplaa. Finlayson suostui muutokseen, ja sen mukaiseksi tuli Nordenskiöldin lopullinen esitys.

Tämä esitys jätettiin perille maaliskuussa 1824, ja ratkaisun luultiin tulevan ensi tilassa, mutta se tuli vasta 18 p. heinäk. 1824. Valtiosihteeri Rehbinderin kirjelmässä, jossa mainitaan myöskin kreivi Steinheilin antaneen lausunnon Finlaysonista ja hänen tehtaastaan, ilmoitettiin keisarin myöntäneen Finlaysonille uuden 36 000 seteliruplan suuruisen korottoman lainan Suomen valtionvaroista. Finlaysonille tehdyt ehdot, jotka ainoastaan parissa kohden poikkesivat Nordenskiöldin esittämistä, olivat seuraavat:

(1) Että hänen pääelinkeinokseen tulee puuvilla- ja villalangan kehruu sekä flanellien ja kudottujen teosten valmistaminen villasta.

(2) Että hän sitä tarkoitusta varten asettaa jo valmiiseen tehdasrakennukseensa kaksi villan- ja kaksi puuvillankehruukonetta niihin kuuluvine valmistus- ja karttauskoneineen, jotka kaikki laitteet hänen tulee saattaa täyteen käyntiin tulevan vuoden kesäksi.

(3) Että valimoa ja koneiden valmistusta tosin aluksi jatketaan ainoastaan Finlaysonin omain koneiden täydellistämiseksi, mutta niiden kuntoon saatua käytetään pienempäin maassa myytäväin koneiden ja rautateosten valmistamiseksi.

(4) Että, jos Finlaysonille vastaisuudessa toimeksi annettaisiin, hän myöskin olisi velvollinen, saamainsa lainain takaisinmaksuksi, valmistamaan sellaisia pienempiä kehruukoneita, joita voidaan käyttää maan yleisissä työlaitoksissa, panemaan ne siellä ilman eri maksua kokoon ja käyntiin sekä harjoittamaan ja opettamaan näiden koneiden johtoon valitut henkilöt.

(5) Että Finlayson ottaa palvelukseensa valimoihin hyvin perehtyneen englantilaisen ja pitää sellaista henkilöä työssään ainakin kaksi vuotta, saadakseen valimonsa yhtä hyvään kuntoon kuin Englannin valimot ja kehittääkseen maalle taitavia työmiehiä niistä paikkakunnan köyhistä lapsista, jotka otetaan oppilaiksi tähän valimoon, sekä

(6) Että Finlayson antaa jokaisen Suomen miehen, opetuksekseen, vapaasti ja estämättä katsoa kaikkia hänellä olevia laitoksia ja tehtaita sekä saada niiden käyttämisestä tarpeellista tietoa.

Laina oli maksettava Finlaysonille neljässä erässä sitä myöten kuin hän ilmoittaisi ja todistaisi niitä käyttäneensä tehtaan tarpeiksi.

Mutta askel suunnitelmista toteuttamiseen on useinkin vaikea. Niinpä tässäkin. Lähinnä seuraavat vuodet tulivat todelliseksi Jobin ajaksi tehtailija-kveekarille. Vastukset ja pettymykset eivät vieläkään lakanneet häntä vainoamasta; väärinymmärrykset, epäluulot, syytökset, vieläpä juorutkin lisäsivät hänen kärsimyksiään; hän tuskaantui ja tuskastutti muut, kunnes viimein Finlayson niinkuin hallituskin heittäytyivät välinpitämättömiksi koko yrityksestä, joka siten jäi kitumaan oman onnensa nojassa.

Vuosi 1824 oli Finlaysonille erityisen ikävä. Keväällä jo oli hänen kassapulansa tullut pysyväksi, hän oli silloin omain sanainsa mukaan pannut yksityisiä varojaan tehtaaseen lähes 26 000 seteliruplaa ja oli kuitenkin ollut pakotettu irtisanomaan työmiehiänsä. Kesällä hän sairasti, eikä ihmekään. Skotlannista tuli tietoja, että Finlaysonille tulevat neljä laatikollista tavaraa, arvatenkin koneenosia, oli Liverpoolissa otettu takavarikkoon ja ettei Finlaysonin kutsumia työmiehiäkään sieltä tulisi. Nordenskiöldille purki Finlayson pahaa mieltänsä, samalla kuin kiitteli häntä osoitetusta ystävyydestä ja pyyteli häntä toimittamaan rahaa tehtaalle. Katkera oli Finlayson varsinkin senaattia kohtaan, kirjoittaen kerrankin: "Jos keis. senaatin päämäärä on ainoastaan saattaa minut jatkamaan omaisuuteni hävittämistä loppuun saakka, niin se on täytetty! Nyt on keis. senaatin enään vain luullakseni määrättävä tahtooko se, että ihmisen puhtaimmista syistä täytyy tuhlata pienet varansa koettaessaan alkaa manufaktureja Suomessa, ja sen kaiken jälkeen tulla pakotetuksi jättämään se!"

Olisipa luullut, että uusi valtionapu olisi Finlaysonille ollut pelastuksen enkeli. Mitä vielä – se oli vain kukkura hänen pettymyksissään. Seikka oli näet se, että lainaa koskevassa käskykirjassa oli ehtoja, joista lainansaajan mieltä ei oltu kysytty ja jotka häntä nyt suurimmasti närkästyttivät. Sellaisia olivat määräykset lainavarain vähittäisestä luovuttamisesta hänelle ja hänen tehtaansa avaamisesta kenen hyvänsä katseltavaksi. Mutta eivät nekään ehdot, joihin hän itse aikaisemmin oli suostunut, nyt enään häntä miellyttäneet. Etenkään ei hän olisi mitenkään suostunut kehräämään puuvillaa. Nordenskiöldille lokakuussa kirjoittamissaan kirjeissä, joissa valittaa käskykirjeestä ja uhkaa lähettää sen takaisin senaatille, Finlayson sanoo m.m.: ... "sellaisen järjestelyn esittäminen on saattanut syntyä ainoastaan noissa kunnioitettavissa ystävissäni, joita mainitsette kirjeessänne 11.2. ja jotka ovat suosittaneet puuvillan jalostamista pellavan edellä Suomessa!" Ja toisen kerran, puhuessaan niistä suuremmista kustannuksista, joita siirtyminen pellavasta puuvillaan on hänelle tuottanut ja tulisi tuottamaan, hän lausuu: "Olen edelleenkin samaa mieltä, että Suomen tuotteiden jalostaminen on enemmän maan eduksi."

Nordenskiöld koetti selittää asioita parhain päin ilmoittaen senaattorien olevan taipuvaisia antamaan lainavaroja suuremmissakin erissä. Itsepintainen skotlantilainen ei kuitenkaan vähällä rauhoittunut, intti vain vastaan ja puuhasi omapäisesti Tammerkoskella. Väittelyä näin jatkettiin koko syksy, kunnes Nordenskiöld joulukuun puolivälissä tuli Tampereelle koettaakseen sopia asiasta suullisesti. Sovintoon ei kuitenkaan päästy, kun Finlayson hellittämättä tarjosi kruunulle omia lainausehtojaan.

Juttu täytyi jo vedota korkeampiin paikkoihin. Alussa vuotta 1825 Finlayson kirjoitti valtiosihteeri Rehbinderille, jonka kanssa ennenkin oli ollut kirjeenvaihdossa, ja saman teki Nordenskiöld. Jälkimmäisenkin kärsivällisyys alkoi jo olla lopussa, päättäen eräästä hänen papereissaan löytyvästä päiväämättömästä, mutta nähtävästi väittelyn tähän asteeseen kuuluvasta konseptista. Siinä Nordenskiöld ilmoittaa keisarille, ettei Finlayson ole suostunut lisälainan ehtoihin eikä tahtonut sitä vastaanottaa, vaan on tarpeellisten kustannuseräin puutteessa jo erottanut useita työmiehiään; sen johdosta Nordenskiöld nyt esittää, että kun tehdas siten oli vaarassa joutua seisomaan ja kruunulle tulossa 30 000 ruplan vahinko, Finlaysonin talot ja koneistot kiinnitettäisiin kruunulle, siltä varalta, että jos Finlayson lähtisi pois maasta, saataisiin edes tuo keskeneräinen tehdas pelastetuksi.

Finlayson puolestaan kertoi Rehbinderille, mitä Nordenskiöld oli kertonut Haartmanin kertoneen j.n.e.: "Minä voisin tai aikoisin anastaa rahat ja lähteä maasta".

Viimeinen asiakirja tässä oloja kuvaavassa juorujensekaisessa riidassa on Nordenskiöldin huhtikuussa 1825 antama lausunto Finlaysonin Rehbinderille kirjoittaman kirjeen johdosta. Väiteltyään pikkuseikoista Finlaysonia vastaan lausunnon laatija esittää, että Finlaysonille olisi myönnettävä pitempi aika kehräämönsä kuntoonpanemiseen ja että kruunun olisi luovuttava vaatimuksesta, että Finlaysonin tulisi opettaa valtion työlaitoksiin tilattavani koneiden hoitajat. Mutta muita helpotuksia ei olisi lainausehdoissa myönnettävä, ja erittäinkin olisi pidettävä kiinni keis. käskykirjeen 6. kohdasta, koska hallituksella ei olisi mitään hyötyä siitä, että keskelle maata perustetaan yleisöltä suljettu tehdas. Jollei Finlayson suostuisi näihin helpotettuihin ehtoihin, ei Nordenskiöld tietänyt muuta neuvoa kuin että Finlayson panisi puolivalmiit koneensa kuntoon ja möisi laitoksensa hallitukselle, niinkuin ennen oli luvannut. Koneet voisi sitten jättää Finlaysonin käytettäväksi tai siirtää johonkin muuhun kehräämöön. "Tässä tapauksessa sallittaisiin Finlaysonin kuten tähänkin asti jatkaa tehdastointansa sillä tavoin kuin itse haluaa; mikä ehkä olisikin sopivinta, koska hänellä erinomaisesta taitavuudestaan huolimatta ei tunnu olevan sitä toimellisuutta, jota suuremman tehdaslaitoksen johtaminen vaatii."

Emme tunne miten juttua jatkettiin, mutta asian päätös oli jokseenkin odottamaton. Alussa vuotta 1826 tuli kenraalikuvernöörille Pietarista uusi käskykirjelmä, jossa ilmoitettiin, että keisarille oli esitetty Finlaysonin anomus saada heti kokonaisuudessaan haltuunsa hänelle myönnetty lainasumma, 36 000 seteliruplaa, ja kenraalikuvernöörin sitä koskeva kirjelmä 14 p:ltä heinäk. 1826, ja että keisari sen mukaisesti oli nähnyt hyväksi sallia Finlaysonin saada mainittu lainasumma "yhdellä kertaa ja ilman mitään ehtoja" käytettäväksi tehtaansa täydentämiseksi. Finlaysonin tuli antaa velan takaukseksi ainoastaan kiinnitys laitoksiinsa ja maksaa velka takaisin 20 vuoden kuluessa.

Finlayson piti päänsä. (48)

e) Tehtaan toiminta ja olot vv. 1824–1835.

On oikeastaan hyvin vaikea sanoa, milloin Finlaysonin tehdas alotti varsinaisen toimintansa. Koko Finlaysonin ajan pysyi tämä niin suurella melulla aljetun tehtaan käytännöllinen toiminta vähäpätöisenä, joten sitä tällä ensimmäisellä aikajaksollaan tuskin voi pitää manufakturikauden pieniä tehtaita suurempana tai merkillisempänä laitoksena.

Sen voi päättää jo Finlaysonin tehtaan työväestön vähälukuisuudesta. V. 1820 kuului tehtaan varsinaiseen työväkeen yksi ainoa henkilö, nimittäin James Finlayson itse. V. 1825 mainitsevat tilastot hänellä olleen apulaisia yhden kisällin ja kolme oppipoikaa. V. 1830 oli tehtaanväkeä 10 henkeä, nim. mestari itse, kolme kisälliä ja kuusi oppipoikaa.

Kun Niilo Nordenskiöld v. 1825 matkallaan poikkesi Finlaysonin tehtaassa, huomasi hän sen olevan samassa tilassa kuin ennenkin. Nähtävästi oli myöskin Finlaysonin v. 1826 saamalla suurella lainasummalla omat reikänsä, koska siitäkään ei välittömästi näkynyt mitään hedelmää.

Finlaysonin koneiden rakentaminen edistyi hitaistakin hitaammin. V. 1829 kertoo siitä Nordenskiöld: "Nyttemmin lienee joku puuvillan karttaus- ja kehruukone valmis, siitä päättäen, että olen huomannut Finlaysonin jonkun aikaa sitten ilmoittavan sanomalehdissä ottavansa kehrättäväkseen lankoja. Valimo ei liene vielä kunnossa ja vielä vähemmin on Englannista tullut valajaa; pienempiä takkirautaesineitä on hän tuottanut Bairdilta Pietarista, vaikka ne maakuljetuksen vuoksi tulevat hänelle suunnattoman kalliiksi." Kun v. 1828 kruunu vanhain puheiden perustuksella halusi lunastaa Finlaysonilta villan ja pumpulin karttauskoneita kehruuhuoneita ja muita yleisiä työlaitoksia varten, ilmoitti Tampereen kaupunginoikeus, että Finlaysonin karttauskoneet olivat hänen omaa tarvettaan varten laaditut ja ettei hänellä työväen puutteen vuoksi ollut tilaisuutta valmistaa niitä myytäväksi. Mahdollisuutta toteuttaa vanhaa lempituumaansa ei Finlaysonille tullut koskaan.

Jotakin tuon kuolleen tehdastalon verstaissa kuitenkin oli tehty. Finlayson oli perältäkin, varmaan olojen neuvosta ja pakosta, kääntynyt sille uralle, jolle suomalaiset hallitusherrat v. 1824 olivat tahtoneet laitosta suunnata. V. 1827 näet mainitaan Tampereen kaupunginoikeuden tehdaskertomuksessa Finlaysonin saaneen valmiiksi ja paikoilleen asetetuksi kaksi karttaus- ja kehruukoneistoa, toisen villan ja toisen puuvillan kehruuta varten. V:n 1828 alussa olivat nämä koneet jo käynnissä. Sinä vuonna ne jo valmistivat "villankehruita tehtailijoille ja yksityisille henkilöille, jotka sitä halusivat, sekä melkoisia puuvillan kehruita, joita yleisö vähitellen osti". V. 1829 kertoo kaupunginoikeus tehtaan edelleen valmistaneen puuvillalankoja "melkoisen määrän". Saman vuoden lopulla tuli Finlaysonille Lontoosta suurempi lähetys puuvillaa ja väriaineita. Villalangan kehruu, jota tehtaassa ensi aluksi oli päätyönä harjoitettu, ei kannattanut ja jäi syrjään, jotavastoin tehdas v. 1831 rupesi myymään puuvillalankoja ympäri Suomea. Tampereen virallisessa tehdaskertomuksessa v:lta 1833 mainitaan, että Finlaysonin puuvillakehräämössä valmistetaan "melkoinen määrä lankoja, joita yleisö halukkaasti ostaa paikalla ja joita kuljetetaan myöskin ympäri maata". Myöskin Pietariin, jossa Finlayson kernaimmin teki kauppansa, aljettiin Tampereen lankoja viedä v:sta 1833 lähtien. Vv. 1833–1834 lähetettiin sinne Finlaysonin pumpulilankoja 100, v. 1835 kaksikymmentä ja v:n 1836 kahtena ensi kuukautena 110 leiviskää.

V. 1835, jolloin Finlayson viimeistä vuottansa hoiti tehdasta, oli

hänen puuvillakehräämössään käynnissä erään tiedonannon mukaan noin 500 kehrintä. Tehtaan teosten myyntiarvo ilmoitetaan tehtaan vanhoissa tileissä v. 1834: 25 618 ja v. 1835 lähes samaksi, 25 307 seteliruplaksi.

Puuvillateollisuus oli täten Suomessa todellisuudessakin alkanut, vaikkapa vain hyvin vaatimattomassa koossa. Vuotta 1828, jolloin Finlaysonin pumpulinkehruukone kehräsi ensimmäiset lankansa, voinemme pitää maamme puuvillateollisuuden alkuvuotena. Monta raskasta työvuotta oli Finlaysonin keinokas, ihmetelty kone maksanut, kymmeniätuhansia ruplia oli Suomen valtio saanut uhrata tuon historiallisen koneen aikaansaamiseksi; ja kuitenkin tuntuvat meistä uhraukset pieniltä verrattuna siihen ihmisneron voittoon ja teolliseen edistykseen, jonka saavuttamista tuo kallis kone edusti.

Tampereen puuvillatehtaan yhteydessä harjoitettiin Finlaysonin aikana huomattavaa villakankaiden ja myöhempinä vuosina myös puolivillaisten ja pumpulisten tavarain kudontaa. Tätä työtä ei tehty itse tehtaassa, vaan suoritettiin sitä kotiteollisuutena Finlaysonin kotona ja kaupungilla sekä sen lähiseuduilla. Finlayson oli kustantaja, hankki langat ja möi tuotteet Pietariin. Kudonnan varsinaisena johtajana oli muistojen mukaan rouva Finlayson, jonka mainitaan Tampereen torilla henkilökohtaisesti olleen myymässä puuvillatavaroitaan. Tarkempia tietoja tästä kudonnasta, joka kauan aikaa kukoisti tehtaan ympärillä ja valmisti alaa tehtaan omalle konekudonnalle, ei ole saatavissamme.

Tehdas- ja kotiteollisuudessaan käytti Finlayson suureksi osaksi naisten ja lasten työtä. Siinäkin kohden on hänen tehtaansa ollut uuden ajan alkaja Suomessa.

Jo kauan olivat patriotiset miehet ajatelleet lasten käyttämistä teolliseen työhön. Olipa jo tehty käytännöllisiä yrityksiäkin siihen suuntaan. Niinpä oli maaherra Olavi Wibelius Ruotsin vallan viimeisinä vuosina ylläpitänyt Kuopiossa "teollisuuskoulua". Koulu oli perustettu Kuopion köyhälistön lasten kasvattamiseksi. Aamupäivisin opetti pappi koulun kasvateille lukutaitoa ja jonkinlaista moralioppia, iltapäivisin harjoitti erityinen opettajatar heitä kehräämään pumpulia ja villoja ja kutomaan sukkaa; poikiin ei kuitenkaan kehruun opetus ollut oikein pystynyt. Suomen sota keskeytti Kuopion teollisuuskoulun toiminnan, mutta v:n 1814 aikoina otti kenraalikuvernööri Steinheil Wibeliuksen laitoksen malliksi "käsityökouluilleen", joita esitti perustettavaksi kaikkiin lääneihin ja joihin oli kasvateiksi otettava orpolapsia kumpaakin sukupuolta. Kenraalikuvernöörin esitys tarkoitti yhteiskunnallista parannusta, nimenomaan kasvavan kerjuun estämistä. Mutta hänen suunnittelunsa näyttää jääneen toteuttamatta.

Finlayson tuli parhaiksi opettamaan yhteiskunnan parantajille, että oivallisin keino kerjuun ja muun kurjuuden estämiseksi oli orpolasten kasvattaminen tehtaissa. Europan edistyneemmissä manufakturivaltioissa oli keinoa jo koetettu. Englannin tehdasteollisuudessa oli lasten käyttäminen Finlaysonin aikoina jo aivan yleistä. Se tapahtui ihmisystävyyden ja tehdasedun sekamuodossa, josta suuri yleisö aluksi näki ainoastaan valoisen puolen – järjestelmän toinen puoli tuli vasta myöhemmin tunnetuksi. Suomenkin hallituksessa ja sivistyneessä yleisössä oli jo ennakolta käypä se käsitys, että lasten työ tehtaissa olisi erinomaisen suuri siunaus ja etu maallemme; olihan Turun sanomalehdessä jo v. 1783 seurattavana esimerkkinä mainittu Naantalia, missä jo viiden vuoden ikäiset lapset "todella tekevät työtä ruokansa edestä".

Finlayson alkoi lastenkasvatustyönsä englantilaisten esimerkkien mukaisesti. Jo ensi vuosinaan Tampereella perusti hän tehtaansa yhteyteen laitoksen orpolapsia varten. Hallituksen kannatusta ei hänen tarvinnut kauan odottaa. V. 1822 annettiin kenraalikuvernööri Steinheilin esityksestä Finlaysonin haltuun eräs 3 822 pankkoriksin 39 killingin 4 äyrin suuruinen pääoma, joka oli syntynyt Uudenmaan ja Hämeen läänin rahvaalle vv. 1813 ja 1814 lainattujen venäläisen sotaväen jauhovarastojen koroista, jotta Finlayson rahaston korkoja käyttäisi mainitusta läänistä kotoisin olevain isättömäin ja äidittömäin orpolasten kasvattamiseen, niin kauan kuin hänen jo perustamansa kasvatuslaitos pysyisi voimassa, minkä ohessa osa pääomaa saataisiin aikaa myöten ja tarpeen vaatiessa käyttää talon ostamiseen mainitulle laitokselle.

Sillä tavoin syntyi Finlaysonin tehtaan tunnettu lastenasyyli. Kertomusten mukaan kasvatettiin lapsia tässä laitoksessa Finlaysonin aikaan ankarassa lahkolaishengessä, niin että lapset elivät siellä niinkuin missäkin luostarissa, käyttäen aikansa raamatunlukemiseen ja työhön. Laitos näyttää aikoinaan olleen paha loukkauskivi kaupungin hengellisille johtomiehille. Niilo Nordenskiöldin papereissa on eräs nähtävästi hänen Tampereella v. 1823 tai 1824 tekemänsä muistoonpano, jossa sanotaan, että "Finlaysonin lapset on viime lukusijoilla ajettu pois ja pidetty pakanoina eikä päästetty ehtoolliselle". Mutta on Finlaysonin lastenkasvatusta arvosteltu toisellakin tavalla. Eräässä sanomalehtikirjoituksessa v. 1881 luemme siitä seuraavan miellyttävän kuvauksen: "Moni kaupunkilainen muistaa vielä sitä vähäistä puurakennusta, joka oli nykyisen pumpulitehtaan alku ja siemen, ja myös tuota omituista, rotevaa ja hiljaista herraa leveäröytäisessä hatussa, joka oli sen isäntänä. Melkein koko tehtaan väestö oli silloin yhtenä perheenä, ja siinä sanottiin Finlaysonin rouvan olleen hellänä äitinä ja emäntänä. Hän koulutti lapset yhtä huolellisesti kuin hän ne ruokki, ja se lempiä kristillisyys, joka elähytti tätä pariskuntaa, vaikutti joskus elinajaksi muutamiin tätä omituista koulua käyneihin."

Tulevaisuuden huolet kuitenkin yhä häiritsivät patriarkalisen tehdasperheen elämää. Finlaysonille oli vähitellen selvinnyt, ettei hän jaksaisi tehdasta pitemmälle kehittää. Ajoissa hän senvuoksi alkoi etsiä henkilöitä, joille voisi laitoksensa luovuttaa. V. 1829 hän julkisilla sanomalehti-ilmoituksilla tarjosi tehdastaan kaupan. Useita vuosia hän sai ostajia odottaa, kunnes päästäjät viimein tulivat. Ne olivat Pietarissa asuva keisarin henkilääkäri, hovineuvos Yrjö Aadolf Rauch ja Räävelin toisen luokan kauppias Kaarle Samuli Nottbeck. Mutta varsinaisina pelastajina, jotka kaupan saivat aikaan, lienevät olleet Finlaysonin uskonystävät, englantilainen W:m Wheeler ja eräs Pietarin saksalainen, Ferdinand Uhde, Finlaysonin tehtaan myöhempi monivuotinen johtaja. Kauppa tehtiin v. 1835. Hallitus puolestaan siihen mielihyvällä suostui (keis. päätös 15 p:ltä tammik. 1836). Vaaditussa lausunnossaan oli senaatti ilmoittanut sitä vähemmin vastustavansa Finlaysonin tehtaan erioikeuksien ja lainain siirtämistä uusille omistajille, "kun Finlayson jo on joutunut korkeampaan ikään ja syytä näytti olevan luuloon, ettei hän enään voi tarpeellisella tarmolla ja toimeliaisuudella sekä yleisen hyvän toivotuksi hyödyksi mainittua tehdaslaitosta hoitaa ja johtaa".

Niin pääsi Finlayson suruistaan. Hän jäi vielä muutamaksi vuodeksi Tampereelle, asuen edelleenkin vanhassa polttimon rakennuksessa ja avustaen tehtaan uusia isäntiä. Vuosikymmenen lopulla hän kuitenkin muutti kotimaahansa Skotlantiin vanhuuden päiviä viettämään. Suomen teollisuuden historiaan tuo harhaileva muukalainen jätti kauan pysyvän maineen, kauimmin pysyvän kuitenkin hänen nimeään kantavaan tehtaaseen, jonka hyväksi oli uskollisesti ahertanut niin monta vuotta, ja kaupunkiin, jonka tulevalle suurteollisuudelle hän raivasi työlään ensi uran.

James Finlayson kuoli Edinburghissa 18 p. elok. 1852. (49)

2. FINLAYSON JA KUMPP:N TEHDAS VV. 1836--1860.

f) Tehtaan toinen perustaminen 1836–1844.

Maalisk. 1 p. 1836 uudet isännät ottivat tehtaan haltuunsa yhtiönimellä Finlayson ja Kumpp. Kertomusten mukaan oli vanha Finlayson tehdasta myydessään tehnyt sen ehdon, että laitoksen tuli pitää hänen nimensä. Tehtaan kauppahinnasta ei meillä ole tarkempia tietoja. Tehtaan kaksi valtiolta saatua lainaa, yhteensä 66 000 seteliruplaa, siirtyivät hallituksen luvalla uusille omistajille, joille samalla myönnettiin kuuden vuoden pitennys ensimmäisen (v:n 1820) lainan takaisinmaksuajassa. Ylen suuria summia ei sellaisesta tehtaasta arvatenkaan kannattanut maksaa, varsinkaan kun tehtaan koneiston palovakuutusarvo v. 1837 oli ainoastaan 19 600 seteliruplaa. Kun uuden yhtiön ensimmäisessä vuositilissä on merkitty James Finlaysonille maksettava 38 599 seteliruplan 82 kop:n suuruinen summa, jota sitten nopeasti lyhennetään, voinemme otaksua tuon summan osoittavan Finlaysonille käteisesti maksettua kauppahintaa.

Uuden yhtiön pääoma oli 300 000 seteliruplaa. Yrityksen hoito järjestettiin siten, että Nottbeck piti pääjohtoa konttorissaan Pietarissa ja välitti tehtaan tuotteiden myyntiä. Tehtaan paikalliseksi hoitajaksi tuli Uhde, joka nähtävästi jo v. 1836 muutti Tampereelle, missä aluksi asui Finlaysonin luona. Konemestariksi otettiin v. 1838 englantilainen John Barker, joka oli palvellut Cockerillin laitoksissa Belgiassa ja sieltä muuttanut Ruotsiin, missä oli perustanut tehtaan kehruu- ja kutomakoneiden valmistamista varten.

Runsailla pääomilla varustettuina rupesivat uudet isännät viipymättä muodostamaan tehdasta suureksi puuvillatehtaaksi sekä lankain kehräämistä että kankaiden kudontaa varten. Barkerin lausunnon mukaan oli Finlaysonin aikainen tehtaan koneisto neljännesvuosisataa ajastaan jäljellä. Tehtaan uudestaanrakentamista tai oikeammin uudestaanperustamista kesti lähes vuosikymmenen.

Ensi työksi ruvettiin rakentamaan uutta suurta tehdasrakennusta. Tämä aikansa ihmettelyä herättänyt, lämmitettävine ullakkoineen kuusikerroksinen kivirakennus, joka nyt vuorostaan "vanhana tehtaana" vieläkin on käytännössä ja on helposti tunnettava kaikista myöhemmistä Tammerkosken tehtaita esittävistä kuvista, rakennettiin kosken rannalle vanhan tehtaankanavan suuntaan ja oli kesällä 1837 jo katon alla. Piirustukset oli tehnyt Viipurissa asuva arkitehti Lessig. Vesitöissä avusti luutnantti Wilh. Favorin Kangasalan Vääksystä. Kesäk. 11 p. 1838 tuli ensimmäinen "trosselikone" uudessa tehtaassa käyntikelpoiseksi ja viikkoa myöhemmin siellä kehrättiin ensimmäiset langat. Lokak. 7 p. 1839 tuli ensimmäinen konekangastuoli käyntiin ja kymmenen päivän kuluttua niitä oli käynnissä viisi kappaletta. Uuden tehdasrakennuksen sisustamista ja koneiston asettamista kesti kuitenkin vielä jonkun aikaa, niin että vasta kesällä 1840 suurempi koneisto siellä oli käynnissä. Tähän koneistoon kuului 18 loimilangan kehruukonetta ("waterframe"), 2 suurta kudelangan kehruukonetta ("mulejenny") ja 50 konekangastuolia ynnä kaikki tarpeelliset esivalmistuskoneet – koneisto, jonka vertaista maamme kutomateollisuudessa ei sitä ennen oltu nähty. Mutta se oli vasta noin kolmasosa siitä kehruu- ja noin neljäsosa siitä kutomakoneistosta, mille tehdasrakennuksen suurissa saleissa oli tila varattu. Laitoksen vuotuisvalmistus oli näet suunniteltu 30 000 karttuuni- eli kalikokappaleeksi, mistä määrästä jo käyntiin saadut 50 kangastuolia voivat valmistaa ainoastaan 7 500 kpl. Kaikki tähän valmistukseen tarvittava lanka oli aiottu kehrättäväksi tehtaan omilla kehruukoneilla.

Jo tällä alkuasteellaan herätti Finlayson ja Kumpp:n tehdas huomiota koko maassa. Näytteeksi siitä ja samalla antaaksemme lukijalle yleiskatsauksen alkavasta suurtehtaastamme, suomennamme tähän osan itse J. L. Runebergin toimittamassa Borgå Tidn:ssä v. 1839 julaistusta kirjoituksesta "Muutamia sanoja Tampereen uudesta tehdaslaitoksesta":

"Yhtiön aikomus oli ei ainoastaan täydentää Finlaysonin perustama kehräämö, vaan myöskin siihen yhdistää pumpulikankaiden kutomo. Sitävarten rakennettiin viisikerroksinen, 137 1/2 jalkaa pitkä kivirakennus. Salit, luvultaan viisi, joista jokainen täyttää melkein kokonaisen kerroksen, ovat 54 jalkaa leveät. Jokaisen salin kattoa kannattavat takkirautaiset pilarit kahdessa rivissä. Ne ovat sovitetut päälletysten ja niitä on jokaisessa salissa 18 kappaletta, siis koko rakennuksessa 90. Rakennuksessa on yksi ainoa tulisija. Se on muurattu perustukseen, mistä lämpö sitten tavallisella tavalla seinissä olevia putkia myöten johtuu kaikkiin kerroksiin.

"Laitosta käyttää summaton takkirautainen vesiratas, joka on 13 jalkaa leveä ja 28 jalkaa läpimitaltaan. Tämän rattaan panee käyntiin maanalainen vesijohto, joka on yhteydessä vähän korkeammalla olevan kanavan kanssa, mikä ylemmästä järvestä tuo vettä rakennukseen. Kanava on 16 jalan levyinen, 7 jalan syvyinen ja 300 jalan pituinen sekä pitkin matkaansa granittikivellä reunustettu. Vesirattaalla on 50 hevosen voima ja kuuluu se maksaneen paikalle tuotuna 12 000 ruplaa.

"Tämä kanava ja tämä vesijohto ovat merkillisintä, mitä uudessa laitoksessa on nähtävänä: sillä koko Europassa ei löydy mitään sen vertaista. Kun vesijohto kulkee maan alla ja alempana kuin järven pinta, niin täytyy, jotta putouskorkeus saataisiin säilytetyksi, vesi nostaa vesirattaan edessä olevassa säiliössä takaisin järven pinnan korkeudelle, mistä se sitten hitaasti syöksyy vesirattaaseen. Sellaisen suunnattoman painon vastustamiseksi tarvitaan siis lujia rakenteita. Vesijohtoa tukevat senvuoksi paksut parret, joihin lujat pelkat on monella tuhannella kierrenaulalla kiinnitetty, ja se lepää lohkokivisellä perustuksella.

"Tästä säiliöstä tulee vesirattaan käyttämällä painopumpulla vettä nostettavaksi ylimmän kerroksen katon alla olevaan 670 kuutiojalan vetoiseen säiliöön. Tästä säiliöstä voi sitten tulipalon sattuessa vesi putkien ja läppien kautta levitä kaikkiin kerroksiin.

"Myöskin on huomautettava, että kaikki koneet on valmistettu paikalla itse omistajain luona, jotka sitä tarkoitusta varten ovat perustaneet konepajan siihen kuuluvine sorvituolineen, putkikoneineen ja laitelmineen. – Kaikki täällä käytetty valutavara, kuten jo mainitut rautapilarit, suuri vesiratas y.m., on valmistettu Fiskarin valimossa.

"Kaikki koneet rakennetaan uusimpain keksintöjen mukaan, Lüttichissä olevasta Cockerillin tehtaasta tilattujen mallien mukaan. Niistä ovat erittäin huomattavia kehruukoneet, jotka valmistavat loimilankaa ja kudetta. Viimemainituista kehrää jokainen 444 kehrimellä, jotka pyörivät suunnattoman nopeasti, tehden 5 000 pyöräystä minutissa.

"Kun katselee tätä tehdasta, on parhaiten alotettava neljännestä kerroksesta. Täällä nähdään, miten raakapuuvillaa, sellaisena kuin se Amerikasta tuodaan, tyhjennetään säkeistä puhdistuskoneella, joka levittää sen valkoisiin levyihin. Karttauskoneet täydentävät puhdistuksen ja jättävät puuvillan muille valmistuskoneille tavattoman ohkaisina hahtuvina. Kolmessa eri valmistuskoneessa täytyy puuvillan käydä ennenkuin siitä tulee löyhää lankaa, joka vihdoin joko viidennessä kerroksessa ennen mainituilla koneilla kehrätään kuteeksi tai kolmannessa kerroksessa loimilangoiksi. – Rakennukseen on laskettu vastaisuudessa mahtuvan noin 5000 kude- ja suunnilleen yhtä monta loimilangan kehrintä.

"Toiseen sekä alimpaan kerrokseen tulee laitettavaksi kutomo; sinne tulee asetettavaksi 200 koneellista voimakangastuolia. Tälläkin osastolla on valmistuskoneensa, jotka kehivät ja liisteröivät loimen. Viimemainitun työn suorittaa sangen mutkikas kone, joka yhdellä haavaa liisteröi, harjaa puhtaaksi ja kuivaa kankaan, kaiken sen uskomattoman nopeasti. Nämä kangaspuut tulevat kutomaan kehrätyn langan, jonka määrä vuosittain kuuluu nousevan 20 000 leiviskään, hienoksi kalikoksi, joka sitten painetaan värilliseksi. Yksi ainoa tyttö voi hoitaa kahta kangastuolia, jotka valmistavat 40–50 kyynärää kangasta päivässä. Sukkula tekee 120–130 heittoa minutissa.

"Vaikka nykyään vielä on varsin vähän koneita käynnissä uudessa rakennuksessa, on kuitenkin laitoksessa jo työssä 150 henkilöä, mutta kun kaikki saadaan valmiiksi (mikä ei voi kauankaan viipyä, ainakin siitä kummastuttavasta nopeudesta päättäen, millä olemme nähneet itse rakennuksen nousevan ja muiden laitosten valmistuvan), voi noin 600 henkeä täällä saada toimeentulonsa. Kun nyt suurin osa niistä on lapsia, niin antaa sellainen tehdas elatusta ja työtä juuri sille köyhäin osalle, joka muuten viettäisi aikansa toimettomuudessa ja kasvaisi paheissa. Tämä aikainen tottumus työhön vaikuttaa sen ohessa mitä edullisimmin heidän koko elämäänsä. Sellainen laitos ei siis ainoastaan tuota aineellista hyötyä sille paikkakunnalle ja niille seuduille, missä se on; myöskin siveys voi siitä voittaa, mikäli ahkeruus, täsmällisyys ja järjestys ovat avuja joita ei kyllin aikaisin voi kasvavaan nuorisoon istuttaa."

Samanlaisella isänmaallisella ylpeydellä oli jo v. 1837 eräs lähettäjä Helsingfors Tidningar'issa puhunut uudesta tehtaasta. Hänkin ylenmäärin kehuu tehtaan rakennusta joka "lienee yksi korkeimpia, vaikkei suurimpia yksityisrakennuksia Suomessa", ylistää vesiratasta, joka on "valmistettu Fiskarissa ja on kauniin todistus taideteollisuuden tavattomasta kehityksestä hra Julinin uudessa valimossa", ja samoin tehdassalien pilareita, joita verratessaan Ruotsista tilattuihin, mutta kelvottomiksi havaittuihin pilareihin kertoja "tunsi tyydyttävää tunnetta, joka ei voi olla kenellekään tosisuomalaiselle tuntematon". Tehtaan ansioksi kirjoittaja lukee myöskin sen, että rakennustöissä oli käytetty ainoastaan suomalaista työväkeä ja että tehtaan konepajoissakin työskenteli harvaa poikkeusta lukuunottamatta yksinomaan suomalaisia, joista moni oli tullut taitavaksi käsityöläiseksi.

Tätä komeaa alkuvauhtia uhkasi kuitenkin jo v. 1840 pysähdys. Pulassaan tehtaan isännät kääntyivät hallituksen puoleen. Hyvillä syillä luulivatkin voivansa vaatia hallituksen jatkuvaa suosiota. Ei ole vähäinen se ansioluettelo, minkä he anomuskirjassaan esittivät. He olivat varustaneet Finlaysonin vanhan kehräämön suurimmaksi osaksi uusilla koneilla ja kohottaneet sen vuotuisen tuotannon 1 500 puutaan karkeaa ja keskilajista lankaa. He olivat erityisesti rakentaneet konepajan ja toisen suuren pajan, jotka olivat varustetut täydellisillä koneilla ja konekapineilla ja malleilla kaikkien puuvillan kehruuseen ja kutomiseen tarvittavani koneiden valmistamista varten. Tämä konepaja laitoksineen oli tullut heille maksamaan 60 000 seteliruplaa. Sitten olivat tehtaan isännät rakennuttaneet uuden suuren kuusikerroksisen pumpulinkehruu- ja -kutomatehtaan, joka oli 138 1/2 jalkaa pitkä, 54 jalkaa leveä ja 66 jalkaa korkea sekä varustettu 90 valurautaisella kannatuspilarilla, suurella vesirattaalla kanavineen, säiliöineen ja regulatoreineen, Englannista tilatulla höyrylämmityslaitoksella, vesisäiliöllä ja kahdella suurella paloruiskulla. Tässä jo valmiissa rakennuksessa oli jo paikoilleen asetettuna tai valmistumaisillaan 36 esikonetta, 20 kehruukonetta, joissa oli 2 904 kehrintä, ja 50 kangastuolia. Nämä kangastuolit kykenivät valmistamaan vuosittain 7 500 kappaletta kalikota, 36 arshinaa kukin kappale, ja jo valmiina olevilla kehruukoneilla saatettiin kehrätä ei ainoastaan tehtaan omaan kudontaan tarpeellinen hieno, 38–42 numeroinen lanka, vaan lisäksi vielä melkoisesti muita lankalajeja, riippuen siitä miten karkeita tai hienoja; lankoja tehtaan pietarilaiset ostajat haluaisivat. Tehtaan lankaa oli jo neljä vuotta ollut kaupan Pietarin markkinoilla, ja kaikki olivat tunnustaneet sen kestävyydeltään Englannin langan vertaiseksi. Tämä uusi tehdas oli rakennuksineen koneineen maksanut omistajille lähes 360 000 seteliruplaa.

Tehtaan kaikissa laitoksissa – anojat edelleen kertoivat – työskenteli englantilainen konemestari ja kutoja sekä 184 henkeä työväkeä kumpaakin sukupuolta, niistä vain seitsemän muukalaista, kaikki muut suomalaisia. Viimemainittujen joukossa oli kaksi kehruumestaria ja sangen taitavia koneenkäyttäjiä, jotka olivat kehittyneet itse tehtaassa. Lukuun ottamatta niitä rahoja, jotka oli maksettu muutamista Belgiasta ja Englannista tuotetuista koneista ja konekapineista, olivat tehtaiden rakentamiseen kulutetut suuret summat käytetyt Suomessa. Tehtaassa jo työskentelevät 186 henkeä ansaitsivat vuosittain 48 000 seteliruplaa, jotapaitsi suuri joukko muita ihmisiä ansaitsi melkoisia summia tehtaan valurautatöissä, tehtaan tavarain vedätyksessä j.n.e. Tehtaan konepaja oli hyvä koulu koneenkäyttäjille, jotka voivat muuallakin käyttää täällä hankittua taitoaan. Kun tehdas tulisi täydellisesti kuntoon, saisi siellä 600 henkeä pysyvää työtä, josta ansaitsisivat noin 150 000 seteliruplaa vuodessa.

Mutta sen tarkoituksen saavuttamiseksi eivät riittäisi tehtaan omistajain ja heidän toveriensa varat, kun jo uusi tehdasrakennus oli tullut maksamaan enemmän kuin alussa oli ajateltukaan, kuten usein käy sellaisissa yrityksissä, missä ei paikkakunnan olosuhteita tunneta. Elleivät saisi apua, ilmoittivat anojat olevansa pakotetut supistamaan toimintansa, jolloin kävisi vaikeaksi käyttää edes kolmattaosaa tehtaasta ja maksaa kalliita palkkoja englantilaisille mestareille. Kaksikolmasosaa tehtaaseen käytetystä pääomasta jäisi silloin hyödyttömäksi ja koko konepaja olisi lopetettava. Suurella vaivalla ja suurilla kustannuksilla olivat anojat rakentaneet Suomeen tehtaan, jollaista siellä ei ennen ollut; heidän oli onnistunut valmistaa tehtaassaan lankaa, joka Pietarin markkinoilla kilpaili englantilaisen tavaran kanssa, meni nopeasti kaupaksi ja jota tilattiin enemmän kuin tehtaassa voitiin valmistaa; omasta langasta he valmistivat kalikota, jota Venäjällä siihen saakka oli tehty vain englantilaisesta langasta ja valmistettu vain harvoissa tehtaissa; heidän laitoksestaan sai etua melkoinen joukko ihmisiä, jotka kuuluivat Suomen väestön köyhimpään luokkaan, ja vielä suuremmat joukot voisivat siellä tulevaisuudessa ansaita leipänsä, varsinkin lapset ja nuoret ihmiset, jotka usein viettävät kurjaa, joutilasta elämää ja ovat vanhempainsa rasituksena.

Näillä perusteilla anoivat tehtaan isännät valtiolta uutta 150 000 seteliruplan suuruista lainaa 2 %:n vuotuisella kuoletuksella ja korkeintaan 3 %:n korolla. Vakuudeksi tarjottiin kiinnitys uuteen tehtaaseen.

Tämä huhtikuussa 1840 päivätty venäjänkielinen anomuskirja oli tehtaan vanhain tapain mukaisesti jätetty Pietarissa suoraan korkeimmalle hallitukselle. Sieltä se kuitenkin tuli Suomen senaatin katseltavaksi. Asian käsittelystä senaatissa mainittakoon, että senaattori af Heurlin katsoi tehtaan olleen hyödyksi Tampereen kaupungille ja paikkakunnalle ja tulevan nähtävästi yleisemmäksi hyödyksi koko maallekin, minkävuoksi hän puolestaan myönsi koko pyydetyn lainamäärän, mutta, koska hakijain oman tunnustuksen mukaan tehtaalla oli hyvä menekki keisarikunnassa, ainoastaan lyhemmäksi ajaksi manufakturilainan tapaan. Senaattori Björksten puolestaan myönsi korkeintaan 75 000 seteliruplan lainan, jota suurempaa summaa ei luullut tositarpeen vaativan, koska tehtaalla oli hyvä menekki; luuli muuten, että koko summan myöntäminen heikontaisi valtion rahavaroja ja muiden elinkeinonharjoittajain avustusta, ja katsoi myöskin, että kun tehtaanisännät asuivat ulkopuolella Suomea, ei tehtaan tuottama työvoittokaan jäänyt Suomeen. Äänestäjäin enemmistö kuitenkin puolusti lainan antamista alkuperäisillä ehdoilla, ja sellaisena se myönnettiinkin. Tehtaan Suomen valtiolta saamat lainat kasvoivat siten 1840-luvun alussa yhteensä 61 714 ruplaksi 28 4/7 kop. hop. Tästä velkakuormasta maksettiin vv. 1845 ja 1846 takaisin kaksi vanhempaa lainaa; v:n 1840 uusi laina maksettiin valtiolle takaisin vv. 1854–1856 kolmessa erässä.

Vaikka tehdas siten neljäkymmenluvun alussa sai käytettäväkseen suuren lainan, ei sen laitoksia kuitenkaan vielä silläkään saatu niin suuriksi ja täydellisiksi kuin oli aiottu, sillä tehtaan uuden koneiston arvattiin maksavan päälle 200 000 seteliruplaa. lisävaroja sai tehdas W:m Wheelerin (k. 1838) perilliseltä Daniel Wheeleriltä, joka asui Cliftonissa lähellä Bristolia Englannissa. Daniel Wheeler rupesi v. 1841 kuuden vuoden ajaksi tehtaan kolmanneksi yhtiömieheksi, sijoittaen laitokseen suuria summia, jotka muutamana vuonna tekivät yli 110 000 hopearuplaa.

Daniel Wheelerin yhdyttyä tehtaan liikkeeseen pääsi se nopeasti voimakkaaseen käyntiin. Vanhan, puisen kehräämön helmik. 18 p. 1841 sattunut palo ei tehtaan edistymistä keskeyttänyt. Uuden tehdasrakennuksen kuudes kerros otettiin käytäntöön ja varustettiin rautakatolla v. 1842. Uusi, Englannista tuotettu, rautainen vesiratas asetettiin entisen avuksi v. 1844; uutta ratasta kehuttiin "muodoiltaan ylevimmäksi ja kevyimmäksi maassa". Samalla lisättiin tehtaan koneistoa suuresti. V. 1843 rakennettiin tehtaaseen oma kaasuvalolaitos. Tästä Suomessa silloin vielä uudesta valaisutavasta kirjoitettiin "Maamiehen Ystävässä" (1844, n:o 42): "Kaikki nämä vehkeet käytetään kahdelta vesirattaalta, joista toinen on 10 kyyn. korkia ja 5 kyyn. leviä, ja toinen 15 kyyn. korkia ja 7 1/4 kyyn. leviä, toinen toisessa ja toinen toisessa päässä sitä 6 kertaista avaraa kivihuonetta, jossa pimeenä vuoden aikana ei puhteilla polteta kyntteliä, vaan palaa 300 kirkasta gaasi (rasvan höyry) valkeeta yhtä monen rauta pillin päässä. Mainittu gaasi valmistetaan eri rakennuksessa ja juoksee maan alitten rauta ruuhen kautta ylös fabriikkiin. Tästä sitten joka huoneesen poikkeevat juoksuttimet ja niistä pienemmät äsken mainitut pillit."

V. 1843 kuului tehtaaseen kaksitoista eri rakennusta, nim. kehräämö ja

kutomo, kaasulaitos, retorttilaitos, paja – kaikki kivirakennuksia –, kaksikerroksinen makasiini, neljä työväenasuntorakennusta, konttorirakennus, ruiskuhuone ja pikkulastenkoulu.

Tehtaan yleinen edistyminen tällä rakennuskaudella, jonka voimme katsoa päättyneeksi v. 1844, koska silloin oli saavutettu 30 000 kpl:een vuotuinen kudontamäärä eli alkuperäinen päämäärä, näkyy seuraavasta taulusta:

      Finlayson ja Kumpp. tehtaan yleinen edistyminen vv. 1836–1844

    vuosi   työntekijöitä        koneisto         tuotanto     valm.arvo
            mieh. nais. yht.     kehri- kut.    lankoja  kank. vupl.rupl.
                                  miä   kon.   naulaa    kpl

    1836     18    30    48        –    –      –        –      –
    1837     12    27    39        –    –    52 937      –      –
    1838     41    72   113        –    –    64 855      –      –
    1839     48   114   162        –    –    82 212      200     –
    1840     72   153   225      2 452   50      –        –      –
    1841     66   186   252        –    –   113 085   10 023     –
    1842     80   234   314        –    –   199 615   17 437   100 000
    1843     –    –   378      6 126  163   214 290   25 944   105 000
    1844     –    –   526      8720   209   262 501   28 289   150 000

Muist. Pienemmillä kirjakkeilla painetut numerot tässä taulussa eivät perustu suoranaisiin tietoihin. Useimmilta puheenaolevilta vuosilta olemme siten työntekijäin lukumääräksi merkinneet ripillä käyvät miehet ja naiset jotka kaupungin köyhäinhoitoveroluetteloissa ovat Finlayson ja Kumpp:n tehtaaseen kuuluviksi ilmoitetut. Numerot ovat jonkinverran liian alhaiset koska niihin eivät sisälly ripilläkäymättömät (ala-ikäiset) tehtaan työntekijät, joita jo James Finlaysonin ajoilta käytettiin tehtaan työssä; niinpä ilmoitetaan tehtaan työväen luku esim. v. 1838 150:ksi (taulukossa 113) Muuten osoittaa tehtaan väestön omituinen laatu (naisten tavaton enemmyys), että köyhäin veroa maksavat tehtaalaiset yleensä todella olivat tehtaan työntekijöitä, joten taulumme pääasiassa oikein kuvannee tehtaan työväen luvun kasvamista.

184 FINLAYSONIN TEHDAS

Sananen vielä niistä henkilöistä, jotka huomattavammin ottivat osaa tämän uuden suurtehtaan pystyttämiseen Tammerkoskella.

Tehtaan omistajat, keisarin ent. henkilääkäri, hovineuvos sittemmin valtioneuvos ja tod. valtioneuvos Yrjö Aadolf Rauch (s. 17 p. heinäk. 1789, aateloitu 1840-luvulla von Rauch, k. 1864) ja Räävelin toisen luokan kauppias, sittemmin kunniaporvari ja Pietarin ensi luokan kauppias Kaarle Samuli Nottbeck (s. 25 p. syysk. 1777, k. 13 p. elok. 1847), olivat syntyperältään saksalaisia ja varakkaita, yritteliäitä miehiä. Heidän vaikutuksensa ei tullut täällä tarkemmin tunnetuksi, koska he elivät maamme ulkopuolella, hoitaen tehtaan asioita Pietarissa, joka oli tehtaan varsinainen hallinto- ja markkinapaikka. Kaarle Samuli Nottbeckin toinen poika Wilhelm (William) Nottbeck (s. 23 p. tammik. 1816, aateloitu v. 1856 vanhemman veljensä Pietarin ensi luokan kauppiaan Kaarle Nottbeckin kanssa von Nottbeck) muutti jo v. 1836 Tampereelle, tuli v. 1849 tehtaan osakkaaksi ja toimi sitten kauan Tampereella tehtaan pääisäntänä. Tehtaan varsinaisena hoitajana Tampereella oli yhtiön ensimmäisinä vuosikymmeninä saksalainen vapaaherra Ferdinand von Uhde. Hän oli syntyisin Breslaun kaupungista, muutti v. 1818 Pietariin ja tuli sieltä jo v. 1836 Tampereelle. Tehdasta hoiti hän hyvin ja nautti isäntäinsä suurta luottamusta. Hänkin oli syvästi kristillismielinen, levitti innokkaasti raamatuita ja oli likeisessä yhteydessä Suomen herännäisyyden, varsinkin "veljensä" Henrik Renqvistin kanssa. Tarinain mukaan oli tämä salaperäinen naimaton tehtaanhoitaja Preussin ministerin veli, aikoinaan ollut everstiluutnantti, saanut monta ritarimerkkiä, mutta oli sitten luopunut maailmasta ja kulki Tampereella aina mustassa puvussa. Kenraalikuvernööri Bergille sanotaan hänen puhuneen monta hyvää sanaa Suomen valtiopäiväin kokoonkutsumisen puolesta. Uhdesta kertoo O. Blåfield: "Kauvan aikaa tehtaan johdossa yhteisesti olivat herrat W. v. Nottbeck ja Ferdinand Uhde. Uhde oli sulo sydämellänsä, ystävällisellä ja lempeällä luonteellansa yleisesti arvossa pidetty ja elää vielä rakkaassa muistossa kaikilla niillä, jotka hänen tuttavuuteensa pääsivät. Vanhalla ijällänsä hän 1860-luvulla muutti Berliniin, siellä ahkerasti vaikuttain lähetystoimessa. Harrastain kaupungin parasta, lähetti hän sieltä katovuosina 1 000 markan lahjan silloin laitetun työhuoneen hyväksi sillä ehdolla, että ainoastaan korko oli käytettävä, ja kun työhuone loppui, lahjoitti hän sen rahan täkäläiselle naisyhtiön tyttökoululle: Uhde kuoli tammik. 1 p. 1874."

Merkillinen henkilö oli myöskin edellä mainittu englantilainen Daniel Wheeler, joka vv. 1841–1846 oli tehtaan yhtiömiehenä. Sitoumukset, joita hän antamansa avun ehdoksi vaati tehtaan omistajilta, olivat täydellisesti James Finlaysonin hengen mukaisia ja luovat ominaista valoaan tuohon vanhaan uskonnollis-teolliseen liikemiespiiriin. Niinpä Wheeler vaati, että Ferdinand Uhden tuli edelleen olla "superintendenttinä Tampereen tehtaassa, joka on perustettu hänen vaikutuksestaan ja johon toimeen hänen hartautensa, uskonnolliset periaatteensa ja ominaisuutensa ovat osoittaneet hänen hyvin sopivaksi", ja että kaikissa yhtiön neuvotteluissa Uhden mielipidettä oli katsottava yhdeksi ääneksi, niin kauan kuin hän asuisi Tampereella. Amerikan orjakysymykseen tähtäsi se Wheelerin ehto, että raakapuuvillaa tehtaalle ostettaessa oli etusija annettava "vapaalle työlle", jos se saattaisi käydä laatuun ilman tuntuvaa tappiota yhtiölle. Myöskin Finlaysonin lastenkasvatusta ajatteli Wheeler vaatiessaan, että tehtaassa oleville lapsille ei ollut annettava vain työtä, vaan myöskin kasvatusta. Niinä vuosina, jolloin Wheeler oli tehtaan osakas, hän säännöllisesti muisti Tampereen kaupungin köyhiä kauniilla rahalahjoilla.

Tuo uskonnollinen henki joka yhdisti useita tehtaan vanhoista isännistä ikäänkuin hengelliseksi veljeskunnaksi, noiden vanhain herrain humaniset harrastukset ja rehellisyys, jotka ovat kaiken arvostelun yläpuolella, painoivat pysyvän leiman koko tehtaan vanhempaan elämään, laajoine hyväntekeväisyys- ja opetuslaitoksineen tämä tehdas jo aikaisin tuli maassamme ainoalaatuiseksi henkiseksikin ja yhteiskunnalliseksi laitokseksi.

Tehtaan ensimmäisistä teknikoista on muistettava englantilainen mekanikko John Barker (kastettu reformerattuun oppiin v. 1791), joka johti uuden tehtaan rakennustöitä ja koneiden valmistusta. Erimielisyyksien vuoksi Barker jo kesällä 1843 erosi Finlaysonin tehtaan palveluksesta. Hän ryhtyi seur. vuonna rakentamaan Turkuun omaa pumpulikehräämöä, joka valmistui v. 1846 (nyk. John Barker ja Kumpp. tehdas). Omaankin tehtaaseensa rakensi Barker osan koneita; v. 1846 oli hänen tehtaassaan seitsemän kehruukonetta, joilla kehrättiin 14–30 n:oisia lankoja. Barkerin tehdas oli ensimmäinen Tampereen suurtehtaiden siirtolaistehtaiden pitkässä sarjassa.

Finlayson ja Kumpp:n tehtaan kankuriosaston johtajana oli v:sta 1837 lähtien englantilainen John Sharples, joka uskollisesti työskenteli siellä päälle 30 vuotta (kuollut v. 1876). (50)

g) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.

Finlaysonin tehdas oli alustansa alkaen toiminut aivan erityisten tullisuhteiden alaisena, jotka suhteet suuresti poikkesivat maamme muun tehdasteollisuuden tullioloista.

V:n 1820 erioikeudet myönsivät Finlaysonin tehtaalle kymmeneksi vuodeksi oikeuden tuoda raakapuuvillansa ulkomailta tullitta, minkä lisäksi ne antoivat rajoittamattoman tullivapauden tehtaassa tarvittaville koneille sekä rakennus- ja käyttöaineille. Tehtaan toimintaa turvasivat sen ohella Tampereen kaupungin vapaakaupunginoikeudet v:lta 1821, jotka myönsivät Tampereen kaikille tehdaslaitoksille tullivapauden "ei vähemmän sisälletulevaisten Fabrikin työ-aineitten (raaka-aineitten), työasetten ja rakennusten, kuin omain tekoinsa edestä kuin ulkomaille viedän".

Kotimaista pumpuliteollisuutta suojelivat lisäksi myöskin v:n 1826 tullitaksat, joiden mukaan ulkomaisten puuvillalankain ja -kankaiden tuontia Suomeen ankarasti tullitettiin (puuvillalankoja 2–4 hopearuplaa leiviskältä). Vaikka Ruotsin kangastavarat kauppasopimusten mukaisesti nauttivat Suomessa erityisiä tullihelpotuksia, eivät ne kuitenkaan voineet estää puoli- ja täysipuuvillaisten kankaiden kotikudonnan ja kotiteollisuuden kasvamista maassamme, jossa Finlaysonin tehtaan langatkin alkoivat mennä kaupan heti kuin ne markkinoille ilmestyivät.

Vastaiseksi kuitenkin jäi Finlaysonin tehtaan langantuotanto vähäpätöiseksi. Niin ollen katsoi kotimainen hallituksemme rahvaan puuvillaisten kankaiden kudontaa tärkeämmäksi suojeltavaksi kuin yksityistä tehdasta, joka muutenkaan ei enään sen suosiota nauttinut. Tämä katsantotapa ilmenee selvästi eräässä tulliasioita koskevassa senaatin lausunnossa v:lta 1834, jossa esitetään pumpulilankain ankaran tullin huojentamista värillisiltä langoilta 2 ruplaksi ja valkoisilta 1 ruplaksi 50 kop:ksi hop., koska pumpulilanka oli rahvaan kotiteollisuudelle välttämätön ja oikeastaan raaka-aineeksi katsottava, maassa kun ei ollut muita pumpulinkehräämöjä kuin Finlaysonin, ja koska sellaisesta tullialennuksesta ei syntyisi haittaa Venäjän teollisuudelle, kun Suomesta saatiin viedä Venäjälle ainoastaan karkeampia pumpulikudoksia rahvasta varten ja Finlaysonin tehtaan tuotteita. V:n 1836 tullitaksassa, joka yleensä oli vapaamman kauppapolitikan kannalla tulikin senaatin esittämä tullialennus huomioonotetuksi.

Myöhemminkään ei kotimainen hallituksemme tarjonnut mitään erityistä tullisuojelusta Finlaysonin enempää kuin Tampereen muillekaan tehtaille, joille niiden erityiset erioikeudet ja vapaudet näyttivät antavan liiaksikin etuja Suonien muiden tehtaiden rinnalla. Pikemmin päinvastoin. Mutta ilman kotimaisen hallituksemme myötävaikutusta onnistui Finlaysonin tehtaan hankkia itselleen Venäjällä uusia tullietuja, jotka edut ratkaisevasti vaikuttivat tehtaan koko toiminnan suuntaan ja itse asiassa olivat uusi lisäys tämän tehtaan entisiin erioikeuksiin, koskapa Suomen muut puuvillatehtaat eivät saaneet samanlaisia etuja.

Alkuaan ei Finlaysonin tehdas ollut poikkeusasemassa tuotteittensa vientiin nähden Venäjälle. Suomen ja Venäjän kauppasuhteista 17 p. marrask. 1811 annetut säännökset sallivat puuvillalankain ja -kankaiden tullittoman viennin Suomesta Venäjälle, kunhan tuotteet olivat alkuperätodistuksilla varustettuja. Näiden säännösten suojassa oli jo James Finlayson alkanut viedä vähiä määriä puuvillatavaroita Pietariin. Suomelle epäedullinen asetus v:lta 1835 rajoitti suuresti kaikkien suomalaisten tavarain, myöskin vaatetustavarain vientiä Venäjälle, mutta salli kuitenkin täältä viedä Venäjälle halpoja kotikutoisia puuvillakankaita sekä Finlaysonin tehtaan tuotteita, jotka olivat alkuperätodisteilla varustettavat.

Tuon säännöksen nojalle rakensivat Finlaysonin tehtaan uudet omistajat suuria toiveita. Heidän koko tehtaansa suunniteltiin vientitehtaaksi ja puheena oleva tullivapaus nähtävästi myöskin antoi heille aiheen kaikin voimin pyrkiä puuvillakankaiden kudontaan, koska tullivapaudesta voitettava etu silloin oli suurempi. Aluksi kuitenkin voitiin tehtaasta lähettää Pietariin ainoastaan lankoja, koska uusi tehdas vasta oli rakennettavana. V. 1836 pantiin siten Tampereelta Venäjälle menemään maaliskuun 1 p:stä alkaen vuoden loppuun 1 120 leiviskää pumpulilankoja; v. 1837 oli marrask. alkuun samalla tavoin lähetetty Pietariin 1 300 leiviskää ja 110 puutaa pumpulilankoja, kun asiasta syntyi merkillinen rettelö.

Finlaysonin tehtaan äkkiä kasvanut vienti oli näet herättänyt levottomuutta Pietarissa, ja siellä oli ryhdytty rajoittamaan Tampereelta tulevain pumpulilankain tullitonta tuontia. Eräästä kanslianpäällikkö Fischerin kirjoittamasta kirjeestä, joka on säilyssä Finlaysonin tehtaan arkistossa, näkyy, että Venäjän raha-asiain ministeri oli ryhtynyt toimiin Finlaysonin tehtaan tullivapautta vastaan, mutta kenraalikuvernööri Menschikoffin pyynnöstä suostunut siihen, että tehdas saisi tullitta tuoda Venäjälle pumpulilankoja vastaiseksi vuosittain 1 500 puutaa, eli sen määrän, minkä Finlaysonin vanha tehdas v:n 1834 laajuudessaan kykeni valmistamaan; yksinomaan vanhan tehtaan valmistusta katsottiin näet tehtaalle suodun tullivapauden tarkoittavan. Samansuuntainen ilmoitus annettiin kenraalikuvernöörin kansliasta Tampereen maistraatille 17 p. heinäk. 1837.

Syksyllä 1837 pidätti Pietarin tullikamari Tampereelta tulleen 90 puudan lankalähetyksen. Nähtävästi ei Finlaysonin tehdas aikonut välittää kaikenlaisista vientirajoituksista. Asia herätti melua. Langat kyllä Suomen kenraalikuvernöörin pyynnöstä päästettiin takavarikosta "katsoen niiden vähäpätöisyyteen", mutta kysymys kokonaisuudessaan tuli uudelleen harkittavaksi.

Ja jälleen nähtiin, etteivät tehdasta suojelevat voimat olleet lakanneet vaikuttamasta. Tehdas saavutti täydellisen voiton, kun keisari arm. käskykirjeellä 19 p:ltä jouluk. 1838 määräsi, että Finlayson ja Kumpp:n laitos saisi keisarikuntaan vapaasti viedä 9 000 puutaa kaikenlaisia puuvillalankoja ilman erotusta, johon painomäärään saataisiin lukea myöskin sellaiset tämän tehtaan kudokset, joiden tulliton tuonti Suomesta Venäjälle 1835 v:n asetuksen mukaan oli kielletty. Myönnettyä tullivapaata määrää pumpulitavaroita ei tehdas silloisessa kunnossaan lähimainkaan kyennyt Venäjälle myymään, mutta käskykirjeessä nimenomaan sanottiinkin, että mainittu määrä oli säädetty siihen nähden, mitä tehdas vuosittain saattaisi valmistaa tultuaan täyteen kuntoon.

Saavutettu suuri etu kehoitti tehtaan isäntiä jouduttamaan laitoksensa täydentämistä. Vuosi vuodelta alkoikin tehtaan vienti Venäjälle kasvaa, kunnes v. 1844 kaikki tehtaan valmistamat kankaat menivät Venäjälle. Seuraavinakin aikoina työskenteli tehdas etupäässä Venäjän markkinoita varten. Suomessa myytiin enimmäkseen vain tehtaan lankoja. Niinpä ilmoitetaan v. 1848 tehtaan valmistusten arvon olleen 170 000 hopearuplaa, josta määrästä ainoastaan 30 000 ruplaa tuli Suomessa myytyjen tuotteiden osaksi. Kun tehtaan isännätkin olivat Venäjällä asuvia, voi Finlayson ja Kumpp:n silloista tehdasta hyvällä syyllä sanoa venäläiseksi; tehtaan teknikka oli englantilainen ja ainoastaan työ ja työväki suomalaista.

Finlaysonin tehtaan tuotteiden vuotuiset Venäjälle menneet vientimäärät ilmoittavat tehtaan vanhat tilikirjat seuraaviksi:

    vuonna  puutaa  vuonna  puutaa

     1836     400    1850    8 003
     1840   1 660    1855    6 168
     1845   7 265    1860   11 627

Suomen ja Venäjän kauppasuhteista 31 p. tammik. 1859 annettu asetus, ainoa tähän kuuluvista asetuksista, joka on ollut jonkin verran tasapuolinen Suomen teollisuutta kohtaan, myönsi maamme pumpulitehtaille oikeuden tullitta viedä Venäjälle 50 000 puutaa pumpulitavaroita. Finlaysonin tehtaan mukana olivat maamme muutkin pumpulitehtaat jakamassa tätä etua, mutta sen lisäksi nautti Finlaysonin tehdas edelleenkin entistä 9 000 puudan vapaata vientiänsä, mikä yhä pysyi voimassa senkin jälkeen kuin Suomen ja Venäjän tulliasiat v. 1885 jälleen kääntyivät Suomelle epäedullisiksi. (51)

h) Tehtaan vaiheita ja oloja vv. 1845–1860.

Viisikolmattavuotisen vaiherikkaan syntymäkautensa jälkeen saattoi Finlaysonin tehdas vv. 1844 ja 1845 viimeinkin alkaa maamme oloissa suurenmoisen tuotantonsa, joka seuraavina aikoina jatkui verraten tasaisissa ulkonaisissa oloissa kaupungin ja tehtaan omain erioikeuksien suojassa. Jo v. 1845 oli tämä tehdas maamme suurin teollisuuslaitos, missä asemassa se siitä pitäin on yhä pysynyt.

Miten tehdas kasvoi ja kehittyi vv. 1845–1860, jotka muodostavat erityisen ehjän aikajakson sen elämässä, nähdään pääpiirteellisesti seuraavista numeroista:

      Finlayson ja Kumpp:n tehtaan kasvaminen vv. 1845–1859

                    koneisto                 valmistukset
          työväestö  kehri-  kutoma-   lankoja  kankaita  valm.arvo
    vuosi  henkeä    miä     koneita   naulaa     kpl     rupl.hop.

    1845    531     8 956      209     152 000   30 000   150 000
    1850    733    13 688      286     105 000   48 000   180 000
    1855    909    18 314      306     165 000   58 000   210 000
    1859  1 578    24 640      550     340 000   90 000   450 000

Tänä aikajaksona kasvoi tehdas paljon suuremmaksi kuin sitä 1830-luvun lopulla oli suunniteltu. Jo v. 1846 valmistettiin siellä 40 000 kappaletta kangasta. Tehtaan rakennuksia laajennettiin ja sen koneistoa lisättiin harva se vuosi, ja joka vuosi kasvoi sen työntekijäin luku, kunnes v. 1860 saavutti ensimmäisen huippunsa 1627 henkeä. V. 1861 alkanut Amerikan orjasota ja siitä johtuva yleinen puuvillapula – "cotton famine" – vaikuttivat turmiollisesti Suomeenkin asti, saattaen Finlaysoninkin tehtaan moneksi vuodeksi taantumistilaan.

Itämainen sota sitävastoin ei näy suuremmassa määrässä lamanneen Suomen puuvillateollisuutta. Sotavuosia päinvastoin kiitettiin Tampereen tehtaiden hyviksi liikevuosiksi, ja todella Finlaysonin tehdas silloin joka vuosi laajensikin liikettään. Näinä valtiollisesti levottomina vuosina nousi tämä tehdas ulkonaisen kunniansa kukkuloille. Taistelu Tampereen vapaakaupunginoikeuksista päättyi mitä onnellisimmin kaupungille ja Finlaysonin tehtaalle, joka oli ollut rynnäkön erityisenä maalina, ja keisarillisen armon aurinko paistoi heleästi manufakturikauden suosittuun suurtehtaaseen. V. 1855 vieraili suuriruhtinas Nikolai ja v. 1856 itse keisari Aleksanteri II tämän tehtaan isännän luona, ja viimemainittuna vuonna korotettiin veljekset Wilhelm ja Kaarle Nottbeck Suomen aatelissäätyyn teollisten ja sodallisten ansioittensa vuoksi – olihan Finlaysonin tehdas sotavuosina isänmaallisen maanpuolustusinnon leimuavimpia ahjoja.

Tehtaan oloista näihin aikoihin antaa vilkkaan kuvauksen eräs maamme sanomalehdissä v. 1857 kierrellyt matkakirjesarja, joka oli Leedsin kaupungissa asuvan englantilaisen T. Harveyn laatima ja alkuaan Englannin sanomalehdissä julaistu. Kerrottuaan tavanmukaiset tarinat tehtaan syntymisestä, tavanmukaisilla lisäerehdyksillä varustettuina, kirjoittaja jatkaa:

"Siten siirtyi yritys toisiin toimekkaampiin käsiin ja kasvoi pian suureksi kukoistavaksi laitokseksi, jossa nykyään työskentelee 960 henkeä. Keisarillinen perustaja antoi Tampereen tehtaalle luvan tullitta tuoda ulkomailta kaikki tarpeensa sekä sen vielä suuremman edun, että se sai tullitta viedäkin tuotteitansa Pietariin. Se on siten suojeltu sekä ulkonaista että sisäistä kilpailua vastaan ja sillä on käytettävänään vesivoimaa enemmän kuin riittävästi. Kaikki nämä erioikeudet on nykyinen keisari äskettäin vahvistanut. Vastapainoksi on kuitenkin mainittava, että niin puuvilla kuin muutkin ulkomaiset raaka-aineet ovat vedätettävät rattailla vähintään 150 engl. peninkulman päähän rannikolta. Kolme puuvillapaalia antaa miehelle ja hevoselle kahden viikon työn edes ja takaisin kulussa. Kuorman kuljetus Pietariin, tehtaan varsinaisille markkinoille, vie matkoihin kaksi kertaa pitemmän ajan. Siitä päättäen, mitä lyhyen käyntimme aikana saatoimme huomata, johdetaan laitosta suurella tarmolla ja hyvällä kyvyllä, eikä sen tarvitsisi hävetä, jos se äkkiä muutettaisiin Lancashiren sydämeen; niin hyvin on kaikki järjestetty ja niin kunnollista on työ. Vesi johdetaan ylemmästä järvestä (joka talvella on jäässä) katetun puuruuhen kautta eräänlaiseen syfoniin, mistä se tulee rakennuksen sisälle syöstäkseen alas ja käyttääkseen komeaa 28 jalan läpimittaista vesiratasta, jonka on rakentanut Faisbrain Manchesterissa. Tehtaan omistajat osoittavat suuren liikemieskykynsä ohella suurta ihmisystävyyttä levittäessään ja edistäessään työväen keskuudessa hyviä siveellisiä ominaisuuksia, joihin levollisuus ja tasamielisyys yhtyy. Kouluja on perustettu työmiesten lapsille ja piakkoin perustetaan tehtaaseen laitos turvattomia lapsia varten. Kyvyttöminä valtiolliselta kannalta arvostelemaan niiden yksinomaisten oikeuksien hyötyä, joita Tampereen laitoksen omistajille on suotu, voimme ainoastaan suurimmasti iloita siitä, että ne ovat joutuneet henkilöille, joita niin kiitettävät mielipiteet elähdyttävät; jotka todistavat, että rikkaudella ja onnella on niin velvollisuutensa kuin oikeutensakin.

"Tampereen kaupunki on nauttinut sangen paljon keisarillista suosiota ja on myöskin vapautettu sotilasmajoituksesta. Väkiluku on nyt 5–6 000. Varallisuus kaupungissa on suuresti karttunut kehräämön läheisyyden vuoksi. Se tehtaan osakkaista, joka täällä johtaa ja hallitsee liikettä, asuu aivan lähellä tehdaslaitoksia. Hänen talonsa ympärillä on erinomaisen aistikkaasti ja komeasti järjestetty puutarha, jonne on istutettu ihanimpia kukkia – niiden joukossa runsaassa ihanuudessa kukkiva Dahlia, joka on meidän ilmastossamme ja maassamme aivan tuntematon. Jos meitä moititaan siitä, että olemme osoittaneet tälle laitokselle liian paljon huomiota, niin ottakoon lukija vaivakseen kuvailla sen asemaa. Mikä ei Lancashiressä herättäisi erinomaisempaa huomiota, se tulee kylläkin merkilliseksi, kun sen tapaa Suomen sydämmessä.

"Luonnollisestikin kysyimme, miten sota oli vaikuttanut tähän rannikolta niin etäällä olevaan tehtaaseen? Kyllä niin, että oli täytynyt lakata ostamasta puuvillaa Liverpoolin markkinoilta ja sen sijaan paeta New Orleansiin. Suurella vaaranuhalla ja suurilla kustannuksilla oli tarve tyydytetty Ruotsin kautta; tavaraa oli, kuten muitakin kauppatavaroita, sitten kuljetettu Pohjanlahden yli pienemmillä saaristolaisaluksilla, jotka perinpohjaisella paikallistuntemuksellaan välttivät englantilaisen laivaston aina valppaat risteilijät ja joiden siten onnistui saada tavarat yhteen tai toiseen satamaan Suomen mantereelle. Näyttää siltä kuin olisi Liverpool menettänyt ostajansa ei ainoastaan sodan ajaksi, vaan ainaiseksi; ja vaikka tämä yksinäinen seikka on pikkuseikka itsessään, niin ei se ole niin vain mitätön asia valaistessaan sodan vaikutuksia suurempaan kauppaamme muiden maiden, varsinkin yritteliäin kilpailijaimme, Yhdysvaltain, eduksi."

Harveyn kertomuksessa, joka sisältää niin paljon oikeaan osuvia huomioita, sattuu erityisesti silmään hänen kuvauksensa raakapuuvillan teistä Tampereelle ja Finlaysonin tehtaan vaivaloisesta kuormaliikkeestä. V. 1848 kertovat tehtaan isännät itse pitävänsä 20–30 ajuria läpi vuoden säännöllisessä työssä, jotapaitsi raakapuuvillaa vedätettiin vuosittain 400–500 kuormalla. Kaikkea tuota kuljetusvaivaa ajatellessa tekee mieli kannattaa Tampereen tehtailijoita, kun he Tampereen vapaakaupunginoikeuksista taisteltaessa väittivät kaupungin tullivapautta vain kohtuulliseksi korvaukseksi maakuljetuksen kulungeista, joita rannikon kaupunkien ja tehtaiden ei tarvinnut kärsiä. Tämäkin esimerkki osoittaa, mikä suuri hyöty rautateiden rakentamisesta myöhempinä aikoina on ollut erityisesti sisämaan teollisuudelle; liioittelematta voi sanoa, että Tampereelle johdetut rautatiet ovat olleet tämän kaupungin ulkomaista raaka-ainetta paljon käyttäväin ja teoksiansa kauas myyväin tehtaiden tärkeimpiä elinehtoja, joita ilman nämä tehtaat eivät olisi voineet nousta myöhempään mahtavuuteensa.

Etäisellä maailmanäärellään on Tampereen pumpulitehdas kuitenkin ensi sijassa ollut riippuva koko maanosamme puuvillataloudesta. Sellainen tarvetavara, miksi puuvillaiset vaatetusesineet Suomenkin puuvillatehtaiden markkina-alueilla ovat tulleet, olisi kotimaisten puuvillatehtaittemme erioikeuksista ja tullisuojeluksesta huolimattakin aikanaan välttämättömästi joutunut ulkomaisen ja kotimaisen kilpailun esineeksi. Puuvillatavarain käytön yleistyessä kaikissa Europan maissa oli jokainen yksityinen syrjäisessäkin maassa toimiva puuvillatehdas ainoastaan hammas yhteisessä suuressa teollisuuden rattaassa. Voidakseen sellaisissa oloissa pysyä pystyssä ja edistyä, täytyi Suomenkin puuvillateollisuuden seurata aikaansa ja hyvissä ajoin suunnata pyrkimyksensä tuotantokustannusten alentamiseen sekä halvan ja hyvän tavaran valmistamiseen. Päätyö siinä taistelussa on ollut pääomain ja koneiden suoritettava. Tuskin millään maailman tavarantuotannon alalla ovatkaan pääoma ja koneet saavuttaneet niin suuria tuloksia, kuin puuvillateollisuudessa; koneilla on tuotantokustannuksia alennettu, vaikka työpalkat ovat samaan aikaan nousseet, pääomalla taas on hankittu kalliit koneet ja luotu suuret valmistusmäärät.

Puuvillateollisuuden mahtava nousu Europassa on suuremmassa määrässä kuin mikään muu tehdasteollisuuden haara riippunut teknikasta. Koneelliset puuvillan kehruulaitokset keksittiin Englannissa, ja pääasiallisesti siitä seikasta johtui Englannin aikainen ylivalta maailman puuvillateollisuudessa, vaikkakin toiselta puolen Amerikan raakapuuvillan tuotannon suunnaton kasvaminen, jota suurimmassa määrässä edistivät kotelojen muserruskoneiden eli "Sawginien" keksinnöt 1790-luvulla, sekä Englannissa vanhastaan kukoistava puuvillan käsinkehruu ja käsinkudonta olivat uuden koneellisen puuvillateollisuuden välttämättömiä esiaskeleita.

Puuvillakoneiden suurten keksintöjen aikaa kesti Englannissa noin satakunta vuotta, 1740–1840. Useita pienempiä parannuksia puuvillan jalostamisessa oli jo tullut käytäntöön, kun muudan kankuri James Hargreaves Standhillista lähellä Blackburnia v. 1764 tai 1765 keksi käsin käytettävän kehruukoneen, jolla voitiin yhtaikaa kehrätä useita kudelankoja; koneelleen, jota hän tyttärensä mukaan nimitti "Spinning-Jennyksi", hän sai patentin v. 1770. Konettansa Hargreaves vähitellen täydellisti niin, että sillä vihdoin yksi ainoa tyttö saattoi kehrätä 80–120 lankaa. Tässä ensimmäisessä jennykoneessa olivat kehrimet eli puolat kiinteät, mutta erityisellä liikkuvalla laitoksella vedettiin kehrättävä esilanka ulos, kierrettiin ja laskettiin sitten kehrimiin. Onnea ei uudella keksinnöllä näyttänyt olevan, sillä työmiehet, jotka pelkäsivät Jennyn riistävän heiltä leivän, hävittivät väkivaltaisesti Hargreavesin kehruulaitokset, minne ikinä hän niitä yritti asettaa, ja keksijä itse kuoli kurjuudessa Nottinghamin vaivaistalossa.

Parempi menestys oli Hargreavesin kilpailijalla, Prestonista kotoisin olevalla Richard Arkwrightillä. Hän alkoi liikkeensä parturina ja lopetti sen aateloituna tehtaanisäntänä, jättäen jälkeensä monimiljonaisen omaisuuden. V. 1769 Arkwright sai patentin keksimälleen kehruukoneelle, joka oli varustettu, siipikehrimillä ja liikkuvalla kehrintelineellä, joka yhtä haavaa sekä veti että kiersi ja kääri langan puoliin. Kun keksijä oli sovittanut koneensa vesivoimalla käytettäväksi, antoi hän sille nimen "Waterframe" (vesikehruukone) eli lyhyesti "water"; koneen tuotteen nimi oli "watertwist" (vesilanka).

Niin jenny kuin waterkin väistyivät kuitenkin jo pian yhä parantuneiden konemuotojen tieltä. Boltonin kehrääjä Samuel Crompton rakensi v. 1775 parannetun kehruukoneen jennyn mallia; mutta kun Cromptonin koneella oli muutamia waterinkin ominaisuuksia, sai se keksijältään nimen "Mulejenny" s.o. muuli- eli sekasikiökone. Tällä koneella voitiin kehrätä hienompaa lankaa kuin muilla samanaikaisilla koneilla, ja senvuoksi se tuli hyvin yleiseen käytäntöön. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla "mule" oli jo niin kehittynyt, että se kykeni käyttämään yhdellä haavaa 400 kehrintä. Kauan aikaa kehrättiin näillä koneilla yksinomaan löyhempää ja hennompaa kudelankaa, ja vielä nykyäänkin ovat nämä koneet, tietysti yhä parantuneina ja suurentuneina, puuvillakehräämöiden toisena pääkonemuotona. Mule-koneessa ovat kehrimet sijoitetut liikkuvaan telineeseen, joka vuoroin vetää esilankaa ja vuoroin palaa takaisin laskeakseen kiertyneen langan puoloihin. Yhdeksännentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä keksittiin laite, joka teki nämä kehruukoneet itsestään toimiviksi ("selfacting").

Water-koneessakin oli sillä välin tapahtunut parannuksia. Tärkeimpiä tästä koneesta kehittyneitä muotoja oli n.s. trosseli ("throstle frame") ja myöhemmin keksitty n.s. rengaslaite. Trosselissa kehrättiin lujaa ja hyvin kierrettyä lankaa, joka soveltui etenkin kudottavain kankaiden loimeksi. Vasta nyt saatettiin Europassa yleisesti luopua pellavaisten lointen käyttämisestä ja kutoa täysipumpulista kangasta (kalikoa). Loimilankoja kehräävät water- eli throstle-koneet tulivat senvuoksi hyvin yleiseen käytäntöön, ja niiden parannetut toisinnot ovat vieläkin puuvillakehräämöiden toisena pääkonemuotona.

Ei kulunut monta vuotta Jennyn, waterin ja mulen keksinnöistä, kun koko pumpulinkehruu Englannissa oli joutunut koneiden haltuun ja sadattuhannet käsinkehrääjät menettäneet ansionsa ja joutuneet keppikerjäläisiksi tai uusien konekehräämöjen kurjasti palkatuiksi työntekijöiksi.

Kutojilla sitävastoin oli hyvät päivät: lankoja oli liikaakin ja kankaita kysyttiin enemmän kuin kankurit jaksoivat niitä valmiiksi saada. Silloin v. 1785 pappi Edmund Cartwright keksi konekudonnan. Nyt tuli vuoroonsa kankureille hätä käteen. Turhaan he hävittivät Manchesteriin rakennetun suuren kutomatehtaan. Toisia rakennettiin sijaan, v. 1815 oli Englannissa 3 000 konekangastuolia käymässä, kymmenen vuoden kuluttua jo 30000! Neljännesmiljonaa käsinkutojaa koetti vielä kilpailla niiden kanssa, mutta kun taas kymmenen vuoden kuluttua koneiden luku jo nousi sataantuhanteen, täytyi käsinkutojain heittää sukkulansa ja kaiteensa, jättää kotitupansa kylmille ja lähteä entisten kehrääjäin jäljille kerjäämään työtä kaupunkien suurista puuvillatehtaista.

Puuvillan kehruu- ja kutomakoneiden keksinnöt yhä jatkuvine parannuksineen, kemiallinen valkaisu, silinterikirjailu ja muut teknilliset edistykset tekivät Englannin puuvillatavarat lyhyessä ajassa yksinvaltiaiksi maailmanmarkkinoilla. Raakapuuvillan hinta aleni aikajaksona 1784–1832 neljänteenosaan, ja puuvillalangan hinta samana aikana kymmenenteenosaan entisestään. Mutta konetyö ja suuri vienti tuottivat tehtailijoille satumaisia voittoja. Englannin puuvillatavarain viennin arvo, joka v. 1785 jo oli tehnyt miljonan puntaa, oli v. 1815 kohonnut 22 milj. puntaan. Uudenaikainen tehdasjärjestelmä pääomineen, koneistoineen, palkkatyöläisineen oli syntynyt; "teollisuuden vallankumous" oli tapahtunut. Vaikutukset tuntuivat koko Englannin kansassa. Seuduista, jotka siihen saakka olivat olleet asumattomia hylkymaita, tuli äkkiä tiheästi asuttuja teollisuuskeskuksia. Englannin väkiluku, joka vielä V. 1750 oli ollut ainoastaan 6 1/2 milj. henkeä, oli v. 1831 jo 13.8 milj. henkeä. Rikkaus ja hyvinvointi rehoittivat yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa, mutta suurin osa kansan alemmista kerroksista oli muuttunut juurettomaksi teollisuusköyhälistöksi.

Tampereenkin vanhassa puuvillatehtaassa oli teknillinen kysymys tehtaan olemassaolon kysymys. Sen ratkaisemiseksi työskenneltiin siellä sitkeästi vuosikausia, ja tapa, millä se ratkaistiin, oli kunniaksi alkavalle puuvillateollisuudellemme. Tehtaan arkistosta saatavat tiedot ja erinäiset kertomukset sallivat meidän tarkemmin tutustua tehtaan koneistoon 1840-luvulla. Suuri osa tehtaan ensimmäistä koneistoa rakennettiin tehtaan omassa konepajassa, ja ainoastaan mallit ja kaikkein mutkikkaimmat koneet tuotettiin ulkomailta. Niinpä ostettiin englantilaisen Cockerillin perustamasta konetehtaasta Lüttichistä vv. 1839–1840 tehtaan kaksi ensimmäistä mule-konetta, joissa oli 444 kehrintä kummassakin. Nämä koneet maksoivat 4 218 frangia kappale ja olivat laadultaan parhaita senaikuisia. Cockerilliltä ostettiin myöskin muutamia water-koneita, joissa oli kussakin yli 100 kehrintä. Nekin olivat kalliita esineitä, maksaen 2 400–2 520 fr. kappale. Tehtaan useimmat waterkoneet, samoinkuin monenlaiset valmistuskoneet ja, mikäli olemme huomanneet, kaikki koneelliset kangastuolit sitävastoin rakennettiin Tampereella. Täten kokoonpantu koneisto näyttää kaikin puolin olleen silloisten paremmanlaatuisten englantilaisten koneiden vertainen. Kahdeksassatoista trosseli- eli water-koneessa, jotka olivat tehtaassa käynnissä v. 1840, oli kussakin 108–114 kehrintä eli enemmän kuin monessa silloisessa koneessa Englannissa. Näitä koneita jo seuraavina vuosina saatiin lisää uusia ja suurempia, niin että tehtaassa vv. 1844–1847 oli käynnissä 36 trosselia, kussakin keskimäärin 121, mutta suurimmissa jo 240 kehrintä. Tehtaan mule-koneidenkin luku kasvoi ja laatu parani nopeasti. V. 1843 mainitaan täällä kaksi uutta "selfacting" mule-konetta, kummassakin 308 kehrintä. Ellemme erehdy olivat nämä keinokkaat koneet tehtaan oman konepajan tuotteita. V. 1845 oli tehtaassa jo käynnissä 12 mule-konetta, joissa oli keskimäärin 373 kehrintä kussakin. Kaikki nämä koneet ovat pilan pieniä verrattuina nykyajan ihmeteltäviin kehruukoneisiin, mutta omana aikanaan nuo vanhat Tampereen tehtaan koneet olivat yleisen suuren ihailun esineitä.

Finlaysonin tehtaan teknillisistä laitoksista liikevuonna 1847–1848 antaa eräs silloinen inventarioluettelo seuraavan kuvan. Kuusikerroksisen tehdasrakennuksen kaksi alinta kerhosta olivat kutomona; ensimmäisessä kerroksessa oli 113 ja toisessa kerroksessa 114 konekangastuolia. Kolmas kerros oli trosselihuone ("Throstle room"), jossa oli 36 konetta. Neljännessä kerroksessa oli karttaushuone ("Card room") ja siellä 50 erilaista puhdistus-, karttaus- ja esikehruukonetta. Viidennessä kerroksessa oli 10-mule-konetta ja kuudennessa vielä kolme mulea sekä 33 erilaista kertaus-, vyyhdin-, kehin-, puserrin- y.m. konetta.

Finlaysonin kehräämön yleistä kehitystä sen ensimmäisinä suuruuden aikoina valaisevat seuraavat numerot:

    Finlayson ja Kumpp:n kehräämö vv. 1844–1859

             kehrinten   raakapumpulin kulutus
    vuosi      luku       yhteensä     kehr. kohden
                          naulaa       naulaa

    1844       8 720      400 000        45.9
    1845       8 956      450 000        50.2
    1846       9 506      450 000        47.3
    1850      13 688      460 000        33.6
    1851      14 000      470 000        33.6
    1856      19 754      922 820        46.7
    1859      24 640    1 529 420        62.1

Puheena olevana aikana ei siis kehräämön koneisto edistynyt ainoastaan yksityisten koneiden suuruuteen nähden, vaan hankittiin tehtaaseen sellaisia koneita lakkaamatta lisää. Eikä kehrinten keskimääräinen valmistuskyky tällaisesta laajennuksesta kuitenkaan pienentynyt, vaan pikemminkin kasvoi. Alussa 1850-lukua tosin näyttävät Finlaysonin kehrimet saaneen suhteellisesti vähemmin valmista kuin edellisellä vuosikymmenellä. Sikäli kuin tämäntapaisista laskelmista saattaa päätelmiä tehdä, nousi kuitenkin kehrinten valmistuskyky vähitellen, kunnes se 1850-luvun lopulla saavutti 62.1 naulan keskimääräisen valmistusmäärän. Englantilaisissa painoyksiköissä se vastaisi 58.3 lbs, mitä määrää sen aikaisissa Englannin puuvillakehräämöissä ei pidetty huonona tuloksena. Mainittu 62 naulan määrä on jokseenkin tarkoin sama, minkä Finlaysonin tehtaan kehrimet vielä 1880-luvulla kehräsivät. Tehtaan työpäivän pituudesta, mikä tällaisissa laskelmissa myöskin olisi varteenotettava, ei meillä ole tarkempia tietoja vanhemmilta ajoilta, mutta tehtaan tileistä käy yleensä selville, ettei yötyötä ainakaan laajemmassa määrässä ennen 1860-lukua laitoksessa käytetty.

Puuvillakehräämön työtä arvosteltaessa on vielä otettava huomioon langan hienous. Langat, joita tehtaan koneilla kehrättiin, eivät olleet ylen hienoja nykyaikaisten vaatimusten mukaan. Kotikutoisiin kankaisiin käytettiin neljä- ja viisikymmen-luvuilla sangen karkeita puuvillalankoja. Vv. 1836–1837 kehrättiin Tampereen tehtaassa nn:n 12–24 loimi- ja nn:n 4–24 kudelankoja, ja sellaisia lankoja valmistettiin tehtaassa vielä seuraavalla vuosikymmenelläkin, jolloin kuitenkin tehtaan omia kudoksia varten kehrättiin jo n:on 36 water- ja n:on 40 mule-lankoja. Viisikymmenluvulla ei tehtaassa yleensä enään kehrätty kaikkein karkeimpia lankoja, vaan valmistettiin siellä nn:n 16–36 water- ja nn:n 12–40 mulelankoja; sitä hienompia lankoja ei tehtaassa sen ensimmäisinä vuosikymmeninä valmistettukaan.

Raakapuuvillaa käytettiin tehtaassa puheenaolevalla aikajaksolla useampaakin eri lajia. V. 1840 kulutettiin tehtaassa enin intialaista "Surate" lajia, ja vain vähemmässä määrässä amerikalaisia "Orleans", "Georgia", "Surinam" ja "Upland" laatuja. Myöskin vähiä eriä Bukharan raakapumpulia käytettiin tehtaassa ensi aikoina. Viisikymmenluvulla oli kuitenkin melkein kaikki tehtaassa käytetty raakapuuvilla yleistä, hyväksi tunnettua Upland'ia.

Tehtaan kutomon kehityksestä olemme koonneet seuraavat numerotiedot:

    Finlaysonin ja Kumpp:n kutomo vv. 1844–1859

                              kankaita kudottu
            kutomakoneiden  kaikkiaan   konetta
    vuosi       luku           kpl      kohd. kpl

    1844        209            33 000     158
    1845        209            30 000     144
    1846        227            40 000     176
    1850        286            48 000     168
    1851        293            50 000     171
    1856        381            62 000     163
    1859        550            90 000     164

Viidessätoista vuodessa siten tehtaan kutomokin kasvoi kolminkertaiseksi. Ensimmäisten konekangastuolien laadusta emme ole saaneet tietoomme muuta kuin sen, että niiden sukkulat tekivät 120–130 heittoa minutissa ja että parhaat "kankurit" saattoivat sellaisella koneella kutoa 250 kyyn. viikossa. Esittämistämme numeroista päättäen eivät tehtaan myöhemmät kangaskoneet ennen vuotta 1860 laadullisesti mainittavasti poikenneet noista vanhemmista koneista, joiden tuote ei varmaankaan ollut huonompaa kuin tavallinen englantilainen markkinatavara. Saattoivatpa Finlaysonin kankaat kunnialla ottaa osaa ulkomaisiin teollisuusnäyttelyihinkin; Lontoon maailmannäyttelyssä v. 1851 olivat Tampereen kankaat itse englantilaisten arvosteltavina eivätkä tuottaneet siellä häpeätä tekijöilleen.

Finlaysonin tehtaan kankaita värjättiin ensi aluksi Pietarin "intialaisessa tehtaassa". Vasta v. 1852 sai tehdas oman taitovärjäämön, jota seuraavina aikoina melkoisesti laajennettiin.

Yhä kasvavan koneiston käyttämiseen eivät vanhat vesirattaat ikuisesti riittäneet. Käyttövoimaa oli tuon tuostakin lisättävä, ja koskesta sitä tavallisina vesivuosina kyllä riittikin ottaa. Mutta tälläkin teknikan alalla oli tapahtunut edistyksiä, yksinkertaisten vesirattaiden sijaan olivat taidokkaammat "vesihyrrät" eli turbinit tulleet käytäntöön. Viisikymmenluvulla mainitaan sellaisia Finlaysoninkin tehtaassa. Niitä oli v. 1855 täällä kolme, seuraavana vuonna neljä ja v. 1859 jo viisi, joiden rinnalla vielä käytettiin yhtä vesiratasta. Tehtaan käyttämä vesivoima laskettiin:

    vuonna 1850  90-hevosv.
      "    1852 120   "
      "    1854 160   "
      "    1855 195   "
      "    1856 275   "

Sellainen uutukainen teollisuuslaitos kuin puuvillatehdas ei tietenkään voinut päästä Suomessa alkuun ilman kokeneiden ulkomaalaisten ammattimiesten apua. Ylemmät työnjohtajat ja koneenrakentajat olivat, kuten jo olemme nähneet, englantilaisia, alemmat taas parhaastansa ruotsalaisia. Jo keväällä 1836 saapui Tampereelle pumpulitehtaan palvelukseen kolme tehtaantyömiestä Ruotsista ja englantilainen koneenrakentaja John Barker. V. 1840 oli tehtaan palveluksessa yksitoista ulkomaalaista, nim. venäläinen, kaksi englantilaista ja kahdeksan ruotsalaista. Ulkomaalaisten työntekijäin luku kuitenkin pian väheni, niin että vv. 1850–1856 ainoastaan neljä ulkomaalaista oli tehtaan hommissa, mutta kolmen vuoden kuluttua oli tehtaan muukalaisten taiturien lukumäärä taas noussut kolmeksitoista.

Millä tavoin puuvillateollisuus ja erittäinkin alkava kotimainen puuvillateollisuus vaikuttivat puuvillatavarain käytäntöön ja kulutukseen Suomessa?

Pumpulitavarat eivät ennen Tampereen tehtaan perustamista olleet maassamme tuntemattomia. Ruotsissa olivat jo vapauden ajalla ja kustavilaisen ajan alussa puuvillatuotteet suosittuja ja kotimaisia manufakturejakin oli syntynyt niiden valmistamiseksi. Fischerströmin taloudellisessa tietosanakirjassa 1770-luvun lopulta kerrotaan, että puuvillaa tuotiin yksin Tukholmaan 80–90000 naulaa vuosittain ja että v. 1774 tuotiin Tukholmaan 11 930 naulaa puuvillalankojakin. "Nykyään on kaikki syy – Fischerströmin teoksessa lausutaan – luulla puuvillankehruun menestyvän meillä, kun niin kaunis kehräämö on tullut käyntiin Falunissa, jota tuetaan valmistuspalkinnoilla ja eräillä erioikeuksilla suojellaan tunkeilulta." Suomessakin on puuvillatavarain käyttö ja valmistaminen vanhempaa juurta kuin luulisi. Kauppiaat Nik. Pipping ja hänen lankonsa Hannu Henr. Wittfooth saivat v. 1743 erioikeuden parkkumitehtaan perustamiseksi Turkuun. Tehtailu tosin supistui siihen, että main. kauppiaat jakoivat puuvillaa kotityönä kehrättäväksi ja sopivat erään pellavakankurimestarin kanssa lankain kutomisesta kankaaksi, kunnes vuosikymmenen kuluttua koko liike lakkasi. Pari kankuria kuitenkin 1750- ja 1760-luvulla jatkoi tätä uudenaikaista tuotantoa kutoen omissa verstaissaan parkkumia ja "puuvillapalttinaa". Hermelin kertoo kustavilaisen ajan alussa Turussa olleen viisi "pellava- ja puuvillatehdasta", joissa valmistettiin m.m. "puuvillasamettiakin". Nämä tehtaat eivät kuitenkaan olleet tavallisia käsityöläisverstaita merkillisempiä.

Kaupunkilaisverstaista puuvillan kehruu ja kudonta vähitellen levisi kaupunkilais- ja maalaiskoteihin alkaen niissä elää kotityönä ja kotiteollisuutena. Wibeliuksen "teollisuuskoulun" esimerkki ja 19. vuosisadan alkupuolella yleisesti kaupassa esiintyvät puuvillakartat osoittavat puuvillan kotikehruun silloin olleen laajalle levinneen arvatenkin etupäässä herrasperheissä. Kauppatilaston mukaan tuotiin Suomeen v. 1825, siis ennen puuvillan kehruun alkamista Tampereella, 3394 leiviskää raakapuuvillaa.

Mistään pellavan, hampun ja villan kehruulle ja kudonnalle vaarallisesta kilpailusta ei vielä voinut olla kysymys. Toiseksi muuttui asia, kun Suomeenkin ruvettiin tuomaan tehtaassa kehrättyjä puuvillalankoja ulkomailta. Lujuutensa ja halpuutensa vuoksi ne täälläkin saivat suosiota, sitä kerkeämpää, kuin niiden ei tarvinnut täällä taistella erittäin vanhaa tai juurtunutta kansanelinkeinoa vastaan. Päinvastoin puuvillalangat täällä vilkastuttivat puolivillaisten kankaiden koti- ja kotiteollisuuskudontaa. Ulkomaisia puuvillalankoja kysyttiin täällä alkuaan etupäässä puolivillaisten kankaiden loimiksi; water-langoille siten avautui täällä pysyvät markkinat.

Menneen vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä oli puuvillakysymys maassamme jo julkisen huomion ja keskustelun esineenä. Suomen Talousseurassa oli v:n 1820 aikoina puhe puuvillalangan tuonnin edistämisestä. Muistamme myöskin suomalaisten hallitusherrain v. 1823 korostaneen, että kun puuvillalanka maassa oli jo tunnettua ja haluttua kansan puolivillaisiin kankaisiin, se oli kuin luotu kotimaiseksi tehdastuotteeksi.

Käytäntö todisti nämä päätelmät täysin oikeiksi. Finlaysonin tehtaassa valmistettu luja ja karkea water-lanka pääsi pian kansan suosioon. Kun neljäkymmenluvulla myöskin mule-lankain (kudelankain) kehruu tuli Tampereen tehtaassa vauhtiin, vilkastutti se uutta laajaa kotityön ja kotiteollisuuden haaraa, nim. täysipuuvillaisten kankaiden kudontaa. Tämä. käsinkudonta oli maassamme alkanut ulkomaalta tuotujen puuvillalankain varassa. Hallitus tuki tätä kudontaa alentamalla v. 1839 suuresti puuvillalankain tulleja. Puuvillakankaiden kudonnasta kehittyi paikoitellen varsin huomattava kotiteollisuuden haara. "Nämä kudokset – Suomen Talousseuran kertomuksessa v:lta 1841 sanotaan –, joita useita tuhansia kyynäröitä vuosittain viedään Pietariin ja Tallinnaan, antavat työtä ja toimeentulon useille sadoille naisille sekä Turun kaupungissa että lähipitäjissä, ja vaikka sekä raaka-aine että ensituote on ulkomailta, katsotaan sitä kuitenkin paikkakunnalle edulliseksi, koska tuotannon täydentämisen värjäämällä ja kutomalla suorittavat siellä asuvat henkilöt, joiden työpalkka, myymällä tuote muualle, muutetaan rahaksi ja siten tulee kansalliseksi voitoksi, lukuunottamatta sitä etua, että joukko köyhiä ihmisiä saa työtä ja toimeentulon." Samanlaista kudontaa harjoitettiin melkoisessa määrin myös Porin tienoilla ja Uudellamaalla, missä tämän kutomateollisuuden keskuksia olivat Sipoo ja pellavankudonnan vanha tyyssija Porvoon pitäjä. Mainitun kahden pitäjän ilmoitetaan neljäkymmenluvulla vuosittain kutoneen n. 30 000 kyyn. puuvillakankaita, jotka myytiin Venäjälle.

Tässä avautui laajentunut menekkialue kotimaisillekin tehdaslangoille ja samalla näille kilpailukenttä ulkomaisia puuvillalankoja vastaan. Suomen ensimmäiset puuvillatehtaat valmistivat päätyökseen lankoja kotimaisille markkinoille. Menneen vuosisadan toisen kolmanneksen vuosikymmenet muodostavat tekstiliteollisuutemme historiassa puuvillalankain aikakauden – varsin omituinen aikakausi, jolloin kotikudonta kukoisti, mutta puuvillatehtaat tuottivat omistajilleen loistavia voittoja ja rikkauksia. Myöskin Ruotsissa näyttää puuvillateollisuus eläneen samaan aikaan samantapaista aikakautta.

Tampereenkin tehdas oli tällöin vielä etupäässä kehruutehdas. Tehtaan kudonta oli vielä kauan aikaa laadultaan ja määrältään rajoitettu, ja alkoi vasta viisikymmenluvun loppupuolella saada valta-aseman tehtaassa. Omituista on, että Finlaysonin tehtaan konekudonnan rinnalla tehtaan yhteydessä vielä neljäkymmenluvulla harjoitettiin melkoista käsinkudontaa kotiteollisuuden tapaan. V. 1848 siten mainitaan 45 kutojatarta tehtaan ulkopuolella olleen pysyvässä työssä tehtaan laskuun.

Vuosi vuodelta kasvoi näinä aikoina puuvillalankain kulutus maassamme. Virallisten tietojen mukaan teki pumpulilankain kotimainen kehruu(myyntilankoja):

    vuonna 1845  152 000 naulaa
      "    1850  312 210   "
      "    1855  605 860   "

Kotimaisen kehruun varttuessa väheni ulkomaisten lankain tuonti – joka vielä neljäkymmenluvulla oli noussut 359 620 naulasta (v. 1841) päälle 1 200 000 naulaan (vv. 1847, 1848 ja 1849) – viisikymmenluvun alkupuoliskolla 600-800 000 naulaan. Tuonnin vähentyminen samoinkuin kotimaisen kulutuksen lisääntyminen näyttää suureksi osaksi riippuneen v. 1847 alkaneen Forssan kehräämön water-langan tuotannosta, joka jo v. 1850 voitti Tampereen langantuotannon ja v. 1855 oli sitä pian kolme kertaa suurempi.

Kuitenkin oli Tampereenkin tehtaalla erittäin huomattava sija ylläkerrotussa kehityksessä. Finlaysonin tehdas harjoitti kolmekymmenluvun puolivälistä alkaen vilkasta vähittäiskauppaa, joka vuosikymmenessä paisui kolminkertaiseksi. Tämän kaupan laatua valaisevat muutamat tehtaan vanhoissa tileissä esiintyvät tiedonannot. Niinpä ilmoitetaan tehtaan tulojen kotimaisesta lankakaupastaan v. 1841 olleen päälle 10 000 ruplaa pienemmät kuin edellisenä vuonna. Syynä oli se, että tehdas piti langoilleen ylen korkeaa hintaa englantilaiseen tavaraan verraten. Menekin vähentymisen johdosta tehdas alensi lankainsa hintoja sillä seurauksella, että tulot lankakaupasta v. 1842 nousivat 12 000 ruplaa suuremmiksi kuin v. 1841. V. 1845 ilmoitetaan pumpulilankain menekin nälkävuoden takia jälleen hiukan alenneen. Pian kuitenkin rupesi Finlaysonin lankain menekki suuresti lisääntymään, kun tehdas v. 1844 rupesi myymään lankoja Suomen kauppiaille tukuttain kolmen kuukauden maksuajalla. Lankaliike siitä vilkastui tavattomasti; useat kauppiaat, kuten kauppaneuvos Lundahl Tampereella rupesivat jälleenmyymään suuria lankamääriä, ja noita hyvin muistettuja "Tampereen lankakauppoja" perustettiin moneen kaupunkiin.

Neljäkymmenluvun lopulla saavutti Tampereen tehtaan kotimainen menekki täten melkein saman arvon kuin tehtaan kauppa Venäjällä, ja pian tuli edellinen monta kertaa tärkeämmäksi kuin jälkimmäinen. Mihin summiin tehtaan liike jo viisikymmenluvun lopulla nousi ja miten se jakaantui, osoittavat seuraavat numerot:

           myynti Suomeen  myynti Venäjälle  koko myynti
    vuosi     rupl.hop.       rupl.hop.       rupl.hop.

    1858     315 965:81      256 749:35      572 715:16
    1859     450 342:10      320 350:08      770 692:18
    1860     543 283:45      183 820:47      727 103:92

V. 1861 alkanut pumpulipula masensi ajaksi tehtaan tuotteiden

menekinkin. V. 1862 myytiin tehtaan tuotteita Suomessa vain 242 369 hopearuplan arvosta. Tätä pulan aikaa sopii toisessakin suhteessa pitää käänneaikana puuvillan historiassa Suomessa, sillä puuvillakankaiden kotikudonta alkoi jo taantua, puuvillalankain kauppa hiljentyä ja tehdaskankaiden aika lähestyä.

Suomen taloudelliset ajattelijat ja kirjailijat alkoivat jo omasta kotimaasta löytää teoriojansa tukevia todellisuuden esimerkkejä. Oman maan nuori ja loistava puuvillateollisuus, joka selvästi ennusti industrialismin ja manchesterilaisuuden lähestyvää valtakautta, teki valtavan vaikutuksen niiden mieliin, jotka ajattelivat teollisuuden kysymystä koko maan kannalta. Kotimaiset teollisuusolot aiheuttivat A. J. C(hydenius)ta v. 1840 julkaisemaan ruotsinkielisen kirjasen "Muutamia mietteitä koneiden vaikutuksesta". Tämä kirjoittaja samoin kuin "Åbo Tidning", joka hänen teostansa arvosteli, ajattelivat Suomen teollisuuden asioita ilmeisesti juuri silloisen puuvillateollisuuden vaikutuksen alaisina. Jälkimmäinen lausui, että pian oli pellavankehruulle käyvä niinkuin oli käynyt puuvillankehruullekin, nimittäin "ettei kukaan kehrää, kun konelanka kerran tulee kauppaan, ja että jokainen huomaa edukkaimmaksi ottaa karkeampiinkin tarpeisiin konelankaa ja suorittaa vain kutomisen kotona". Mikä onnettomuus köyhimmällekin – huudahtaa lehti –, jos puuvillaiset tehdaslangat häviäisivät: kaupasta; "eikö puuvillakankaiden kudonta, sittenkuin villalangan hinta on niin erinomaisesti alentunut, hanki Suomen työtätekevälle naisväestölle nyt enemmän työtä ja ansiota kuin entisinä aikoina kudonta ja kehruu yhteensä, vaikkapa huomioon otetaankin väkiluvun lisääntyminen?" Lehti myöntää voitavan väittää, että puuvillatavarain käytäntö maassa oli kasvamassa toisten vaatetusaineiden kustannuksella, mutta katsoo puuvillatavarain kasvaneen kulutuksen johtuneen ennemminkin kankaiden hintain halpenemisesta. Läpi koko esityksen tuntuu luottamus ja ihailu uutta kehruuteollisuutta kohtaan, eikä ihmekään, sillä olihan tämä uusi tehdasteollisuus silloisella asteellaan vain virkistänyt ja elvyttänyt maalaista kotityötä. Rohkeammin kynäyksin piirtelee "Teknologen" lehti Suomen teollisen tulevaisuuden kuvaa. Se jo suoraan lausuu mielipiteen, ettei herrain tarpeeksi kannata Suomessa tehtaita perustella – rahvaan kulutus se on, josta Suomen tehdasteollisuuden kukoistus riippuu. Lehden kirjoittaja on käytännöllisen liikemiehen älyllä huomannut puuvillateollisuuden mainiot näköalat Suomessakin. Hän kertoo, että Ouluun on viime aikoina tuotu suuret määrät puuvillalankaa, esim. v. 1843 koko 120 000 naulaa, ja tekee siitä päätelmän, että kehräämö siellä hyvin kannattaisi. Eikä sellaisen tehtaan "kannattavaisuutta" siihen aikaan tarvinnut niukasti laskea: "puuvillankehräämöt lienevät pohjoismaissa, kun suojelustullit estävät ulkomaista kilpailua ja allemyyntiä, niitä tehdaslaitoksia, jotka lyhimmässä ajassa maksavat kustannukset ja antavat suurimman säästön, – ja on laskettu, että Ruotsissa sellainen tehdas maksaa itsensä kolmessa vuodessa". Melkein yhtä edullisia laskuja olisi tekijä voinut saada silloisesta Suomestakin jonka puuvillateollisuuteen hänen sanansa niin hyvin sattuvat. Kirjoittajamme oivaltaa, ettei tehdaskehruun ja tehdaskudonnan asema ole lainkaan samanlainen. Hän ei tahdo kehoittaa tehdaskutomojen perustamiseen; parasta olisi hänen mielestään antaa kudonnan pysyä kotityönä "niinkuin tähänkin asti", koska kotikudonta levittää varallisuutta köyhiin koteihin, joiden eläjät muuten joutuisivat vaivaishoidon niskoille, ja koska kotikutoinen kangas lisäksi on lujempaakin.

Niin kulkivat rinnan lankakauden teollisuus ja lankakauden taloudelliset mielipiteet, molemmat rohkeita, mutta rajoitettuja, molemmat kuvaten huomattavaa astetta maamme teollisessa kehityksessä. (52)

6. TAMPEREEN PAPERITEHDAS.

a) Lefrénin aika (1810–1832): Hatanpään herra paperitehtaan isäntänä. Tehtaan maanhankinta. Uusia tehdasrakennuksia. Vanhanaikaista paperinvalmistusta. Lefrénin lumppurilaitos. Tehtaan myynti.

b) Tampereen paperitehdas 1832–1864: J. C. Frenckell ja Poika paperitehtaan omistajana. Frans Wilhelm Frenckell Tampereella. Tehtaan laajennus. Suomen ensimmäinen paperikone. Tehtaan valmistukset. Tehtaan työväestö. Huonot rakennukset.

a) Lefrénin aika (1810–1832).

Tampereen paperitehtaan synnystä on kerrottu tämän teoksen ensimmäisessä osassa. Tehtaan perustajan Abraham Häggmanin kuoltua hänen laitoksensa joutui v. 1810 ostolla Hatanpään kartanon omistajan Lauri Kustaa Lefrénin haltuun. Siitä alkoi uusi aikajakso tehtaan elämässä.

Uusi tehtaanisäntä oli Turun yliopiston teologian professorin Lauri Olavi Lefrénin poika, tuli ylioppilaaksi, mutta ei kääntynyt luku- eikä virkauralle, vaan rupesi harjoittamaan maataloutta Hatanpäässä, jonka v. 1801 osti. V. 1804 kartano joutui Lefrénin enon, eversti Kustaa Aadolf Leijonankarin haltuun, mutta Lefrén edelleenkin hoiti kartanoa, joka enon kuoltua uudelleen joutui hänen omakseen. Hän oli tuhlaajapoika, aina suurellinen, mutta häneltä ei näy puuttuneen yritteliäisyyttä. Hän ja hänen ruotsinmaalainen vaimonsa Katariina (Triina, o.s. Ekenstam) olivat hartaita raamatunlevityksen ystäviä, jossa ominaisuudessaan he joutuivat Patersonin ja Finlaysonin isäntäväeksi heidän suurella matkallaan kesällä 1819. Lefrénin heikkoutena oli juoppous, joka tuotti hänelle monta ikävyyttä, niinkuin Tampereen kaupungin tuomiokirjoistakin voi havaita. Miehen laajain asiain hoitamisessa näyttää rouva Lefrénin apu olleen hyvin tarpeellinen.

Tampereen kaupungissa Lefrén alkaa esiintyä yrittäjänä v:n 1805 aikoina, jolloin hänen sillan- ja talonrakennuspuuhiansa mainitaan. Paperitehtaan omistajaksi hän joutui seuraavalla tavalla. Häggmanin tehtaan rappioaikoina oli apteekkari J. H. Långhjelm saanut keväällä 1805 oikeuden perustaa paperitehtaan Tammerkoskeen ja tälle tehtaalle oli virallisessa katselmuksessa määrätty paikka vähän yläpuolella Häggmanin paperitehdasta. Långhjelm ei kuitenkaan oikeuksiaan käyttänyt mihin kentiesi vaikutti hänen Häggmanilta saamansa laina. V. 1807 Långhjelm irtaantui koko paperitehdaspuuhasta myymällä oikeutensa Lefrénille. Tämäkään ei kiiruhtanut uutta ruukkia perustamaan, mutta hänestä tuli kuitenkin siten ikäänkuin lähin mies jatkamaan Tampereen paperiteollisuutta, kun vanhasta Häggmanista aika jätti.

Saatuaan haltuunsa vanhan paperitehtaan uusi omistaja osti ja liitti tehdaslaitokseensa useita lähellä olevia talontontteja, joista siten muodostui melkoisen suuri tehdasläänitys parhaimmalle paikalle kaupunkia. Lefrén ryhtyi itse tehdastakin parantamaan ja laajentamaan. Uusi kivinen tehdasrakennus rakennettiin vähän ylemmäksi entistä paperimyllyä – ilmeisesti tuolle v. 1805 tarkastetulle paikalle – ja varustettiin uusilla ruuhilla ja vesirattailla. Tarpeellisia pääomia saatiin lamaamalla yksityisiltä varakkailta paikkakuntalaisilta ja vekselikonttorilta.

Näin saattoi paperitehdas ruveta työskentelemään entistään suuremmalla vauhdilla. Työntekijöitä oli tehtaassa:

    vuonna   mestareja   kisälliä   oppipoikia   yhteensä

    1815         2           2          29          33
    1820         2          –          42          44
    1825         1           4          20          25
    1830         1           1          15          17

Tehtaaksi, sanan nykyaikaisessa merkityksessä, ei tällaista laitosta kuitenkaan voi sanoa. Sisälliseltä järjestykseltään ja teknikaltaan Tampereen paperitehdas oli vielä manufakturikauden "tehtaan" tai "ruukin" perikuva. Sen mestarit, kisällit eli "rengit" ja oppipojat valmistivat paperia melkein samalla tavoin kuin kiinalaiset jo vuosituhansia ennen olivat tehneet. Valsit hienonsivat lumppuja taikinaksi eli velliksi. Lumppuvellillä täytettyyn ammeeseen pistivät työntekijät "formunsa", s.o. arkin kokoisen, taulunmuotoisen kehyksen, jonka pohja oli tehty seulan tai kankaan tapaan pujotelluista messinkilangoista. Kun kisälli nosti formun ammeesta, juoksi vesiaine muotin matalan kehyksen ja messinkilankapohjan kautta takaisin ammeeseen, samalla kuin kisälli taitavilla liikkeillä antoi sakenevan paperiaineen tasaisesti levitä lankapohjalle, jonka kuva jäljentyi paperiarkkiin. Tällä tavoin saatiin jokaiseen arkkiin myöskin tehtaan leiman kuva eli "vesileima", joka oli hienoista metallilangoista ommeltu muotin pohjaan. Tampereen paperin leimaan oli Lefrénin aikaan kuvattu kaksipäinen kotka, ruukin patruunan nimikirjaimet LGL koristeruusun keskellä ja paperin kotipaikan nimi Tammer Fors. Mutta seuratkaamme edelleen paperin valmistumista. Kun yksi muotti oli ammeesta täytetty ja juoksutettu, jätti ammeen ääressä työskentelevä kisälli sen vieressä seisovalle apulaiselle ja ryhtyi täyttämään uutta muottia. Apulainen kaatoi muottien sisällyksen huopakappaleille, toiset apulaiset latoivat huopakappaleet märkine arkkeineen päälletysten, puristivat kosteuden pois arkeista, kuivasivat arkit, puristivat ne uudestaan ilman huopakappaleita, erottivat yhteentarttuneet paperiarkit toisistaan, pölyyttivät, tuulettivat, taittoivat ja laskivat arkkejansa, kunnes paperista viimeinkin alkoi valmista tulla. Sellaista leipomista, paistamista ja riihimistä oli alkuperäinen paperiteollisuus. Kärsivällisyyttä siinä tarvittiin, sillä paperia oli tehtävä arkki arkilta, ja suuri määrä arkkeja repeytyi ja pilautui tuossa monimutkaisessa käsittelyssä. Mutta aikalaiset, jotka eivät vielä tuhlanneet paperia sillä tavoin kuin heidän sanomalehtiä lukevat jälkeläisensä, olivat tyytyväisiä paperitehtaisiinsa. Laskettiinhan ulkomailla jo 1700-luvulla viiden työmiehen tällä tavoin voivan valmistaa paperit "kolmelletuhannelle lakkaamatta työskentelevälle kirjurille". Mitä olisi vielä pitänyt pyytää!

Vanhan tehdasjärjestelmän mukainen oli myöskin Lefrénin lumppurilaitos. Tampereen lumppurit kulkivat ympäri maata kokoamassa tehtaalle raaka-ainetta. Tehtaan parhaina aikoina oli heitä vuosittain liikkeellä pari kolme sataa. Tuo kiertelevä väestö oli mitä kirjavinta laatua, ja sen olemassaolo loukkasi kaikkia senaikaisia hyviä valtioaatteita, joiden mukaan kaikenlainen kiertolaisuus oli ankarimmasti rangaistava. Mutta kotimaisen teollisuuden edistäminen oli hallitukselle hellä paikka, ja sen hyväksi pantiin valtioaatteet syrjälle, jopa koetettiin lumppuriammattia suorastaan edistääkin velvoittamalla rahvasta kruunun veronkannoissa tuomaan lumppuja myytäväksi paperitehtaiden lumppureille. Lumppuasetusten mukaan tuli lumppurien olla varustettuja laillisilla matkapasseilla. Tampereen paperitehtaan isäntä piti tapanaan itse antaa sellaisia passeja, vaikka ne lain mukaan olivat maaherran annettavat. Omavaltaisuudestaan Tampereen tehdas sai v. 1818 muistutuksen, "koska sangen usein oli tapahtunut, että monia irstaita ja pahantapaisia henkilöitä oli kierrellyt ympäri maata varustettuina Tampereen paperitehtaan omistajan L. G. Lefrénin passeilla"; vielä v. 1833 oli samanlainen muistutus annettava Tampereen tehtaan isännille.

Lauri Kustaa Lefrénin kuoltua v. 1825 hoiti tehdasta hänen leskensä. Tehtaan valmistus rupesi tällöin vähenevästä työntekijäin luvusta päättäen taantumaan. Pian kuitenkin alkoi Tampereen paperiteollisuudessa uusi kehitysjakso. V. 1832 möi rouva Lefrén tehtaan kirjakauppiaalle, Helsingin yliopiston kirjanpainajalle Juhana Kristoffer (Christoffer) Frenckellille 20 000 pankkoriksistä (32 000 seteliruplasta). Kauppaan kuului tehdas kaikkine koneineen ja rakennuksineen, tehtaan kaikki kuusi kaupunkitonttia (silloiset n:ot 1, 9, 119, 120, 122 ja 123) rakennuksineen ja Näsijärvellä kulkeva halkojaala purjeineen, ankkureineen. (53)

b) Tampereen paperitehdas vv. 1832–1864.

Kesäk. 27 p. 1832 siirtyi Tampereen paperitehdas kirjanpainaja Frenckellin haltuun. Tämä Juhana Kristoffer Frenckell, järjestyksessä kolmas sen nimisiä kirjanpainajia, rupesi jatkamaan Tampereen paperiteollisuutta kirjapainoliikkeensä toiminimellä J. C. Frenckell ja Poika. Tehtaan johtajaksi Tampereella otti uusi isäntä, joka itse asui Helsingissä, heti alussa tirehtöri Tuomas Clayhills'in Turusta. Juhana Kristoffer Frenckell kuoli v. 1844, minkä jälkeen hänen poikansa Frans Wilhelm Frenckell asettui Tampereelle asumaan ja otti tehtaan ylijohdon käsiinsä. Näiden miesten aikana Tampereen paperiruukki muuttui uudenaikaiseksi paperitehtaaksi, joka kauan aikaa oli suurin ja etevin maassamme. Tämän asemansa se menetti vasta kuusikymmenluvulla, jolloin uuden raaka-aineen (puuvanukkeen) tunnetuksi tuleminen maassamme mullisti koko paperiteollisuutemme ja teki siitä uuden laajan metsäteollisuuden haaran, jonka rinnalla yksityiset vanhat paperitehtaat eivät enään voineet vanhaa merkitystänsä säilyttää.

Juhana Kristoffer Frenckellin tultua Tampereen paperitehtaan omistajaksi pantiin tehtaassa lähinnä seuraavina aikoina toimeen laajoja uutisrakennuksia. Kolmekymmenluvulla rakennettiin uusi vesiruuhi, jonka rakennusmestarina oli Erkki Kuorikoski Kokkolasta. V. 1840 rakennettiin paperitehtaalle "vanhan paperitehtaan" yläpuolelle uusi kolminkertainen tiilinen tehdasrakennus, 81 kyyn. pitkä ja 21 kyyn. leveä. Tähän rakennukseen sijoitettiin v. 1842 uusi paperikone, jollaista Suomessa ei vielä oltu nähty. Paperikone, joka mekanisesti valmisti "loppumatonta paperia", oli paperiteollisuuden alalla yhtä suuri edistys kuin kehruu- ja kutomakoneiden keksintö kutomateollisuuden alalla. Nyt Tampereellakin uudella paperikoneella "mestari ja muutama harva henkilö" valmistivat loppumatonta paperia. Olivatpa tosiaan ajat muuttuneet; tuskin saattoi ajatellakaan niin suurta kirjurijoukkoa, joka olisi jaksanut kirjoittaa kaiken tämän paperin täyteen!

Konepaperia, kuten kaikkia uusia keksintöjä ainakin, aluksi moitittiin. Mutta koneet parantuivat parantumistaan. V. 1844 hankittiin Tampereen paperitehtaaseen Belgiasta "ilmapumppu", jonka tehtävästä "Teknologen" kertoi seuraavaa: "Ilma pusertaa veden paperimassasta, niin että paperi on vedestä täysin vapaa ennenkuin tulee kuivaussilintereihin; se hauraus ja murtuvaisuus, josta konepaperia on moitittu ja joka johtuu nopeasta siirtymisestä märkyydestä kuumuuteen, katoo täten kokonansa."

Uudella paperinvalmistustavalla oli menestystä. Vuosikymmenen kuluttua Tampereen paperitehdasta jälleen melkoisesti laajennettiin ja parannettiin. Vanhan puisen tehdasrakennuksen (käsipaperitehtaan) sijaan rakennettiin v. 1850 uusi kaksikerroksinen kivirakennus ja lisäksi rakennettiin konepaperia varten uusi kivirakennus v. 1852. Tehtaan koneistokin lisääntyi näinä aikoina huomattavasti. V. 1841 oli tehtaassa kahdeksan, v. 1845 yksitoista ja v. 1851 viisitoista valsia, joita seitsemän vesiratasta käytti. V. 1859 oli tehtaassa kaksi paperikonetta ja kuusitoista valsia, jotka kävivät kolmen vesirattaan ja kolmen turbinin voimalla.

Paperikoneen saatuaan tehdas kykeni lisäämään tuotantoansa niin, että Tampereen paperitehdas pian valmisti yksin enemmän paperia kuin maan muut paperitehtaat yhteensä. Käytetty lumppumäärä, joka v. 1839 oli 12 657 leiviskää, oli v. 1844 jo 34 874 leiviskää. Tampereella pidettiin paperitehdasta niinä vuosina rikkaampana ja mahtavampana kuin puuvillatehdasta, joka ei ollut vielä päässyt täyteen vauhtiinsa. Koneellisen valmistuksen rinnalla jatkettiin tehtaassa vielä paperin käsin valmistustakin. Tehtaan monipuolisten valmisteiden laadusta ja määristä annamme tässä vv:lta 1845 ja 1855 muutamia tietoja, jotka samalla valaisevat paperien käyttämistapoja vanhempina aikoina.

V. 1845 valmistettiin tehtaassa:

        konepapereita:

    piirustuspaperia         30 riisiä   hylkypaperia    309 riisiä
    velini      "            90   "      kortti   "       50   "
    nuotti      "            40   "      kartuusi "      166   "
    posti- ja kopiopaperia  135   "      tapetti  "       79   "
    kirjoituspaperia       1 990  "      paino    "     6 807  "
    konsepti    "          2 471  "      katto    "    19 000 naulaa
    yhteensä konepaperia 12 167 riisiä ja 19 000 naulaa;

        käsintehtyä paperia:

    kirjoituspaperia        230 riisiä   makulaturipap.  2 750 riisiä
    konsepti- ja hylkypap.  750   "      pahvi-, lakki-
                                         ja vuorauspap. 44 000 naulaa
    painopaperia            280   "      kattopaperia   37 000 arkk.
    kartuusipaperia         160   "
    yht. käsintehtyä paperia 4 170 riisiä, 44 000 naulaa ja 37 000 arkk.

        V. 1855 valmistettiin tehtaassa:

    piirustuspaperia   20 riisiä   kartuusipaperia   900 riisiä
    nuotti      "     200   "      paino      "    6 500   "
    regali      "      30   "      makulaturi "    8 000   "
    posti       "     300   "      vuoraus    "      850   "
    kirjoitus   "   3 000   "      tapetti    "   40 000 naul.
    konsepti    "   4 000   "      pahvia     "   30 000  "
    olifantti   "     100   "      kattopaperia   40 000 arkk.
    kortti      "     350   "
    yhteensä 24 250 riisiä, 70 000 naulaa ja 40 000 arkkia.

V. 1860 ilmoitettiin tehtaan valmistusmäärät 35 950 riisiksi, 134 000

naulaksi ja 10 000 arkiksi paperia.

Tehtaan tuotteet näyttävät vuosisadan keskipalkoilla olleen hyvässä maineessa. V. 1849 sai Tampereen paperitehdas mitalin Pietarin teollisuusnäyttelyssä ja v. 1853 hopeamitalin Moskovan teollisuusnäyttelyssä. Kuusikymmenluvulla Tampereen paperitehdas sai palkintoja useissa ulkomaisissa teollisuusnäyttelyissä. Päämarkkinansa oli tehtaalla kotimaassa; Venäjälle tehdas möi neljäkymmenluvun loppupuoliskon kuluessa ainoastaan 200–800 riisiä konepainopaperia vuosittain. Tehtaan yleisestä kehityksestä sen varsinaisena suuruuden aikana voinevat seuraavat manufakturijohtokunnan julkaisemat tiedot antaa jonkinlaisen yleiskatsauksen:

    J. C. Frenckellin ja Pojan paperitehdas vv. 1845-1860

                            työntekijöitä
    vuosi   mesta-   yli 15 v.   alle 15 v.     yh-    valmistusten
            reja     ik. työl.   ik. työl.    teensä   arvo rupl.hop.

    1845     2          94          12          108       30 000
    1850     2         119          24          145       35 000
    1855     3         120          24          147       48 000
    1860     2         123          22          147       75 000

Nämä numerot eivät kuitenkaan ansaitse suurta luottamusta, sillä Frenckellin paperitehdas oli niitä ei aivan harvinaisia tehdaslaitoksia, jotka joko huolimattomuudesta tai ennakkoluulojen vuoksi tahtoivat peittää sisäisen taloutensa ilmasta temmatuilla tilastollisilla tiedoilla. Sen huomaa helposti esim. siitä, että tehdas kokonaisen vuosikymmenen ajan (1851–1861) ilmoitti työväkensä lukumäärän muuttumattomasti 147:ksi, joista seitsemänä vuonna yhtä muuttumattomasti 123 oli yli viidentoista ja 24 alle viidentoista vuoden ikäistä. Paljon luotettavampia eivät näytä olleen tehtaan vuotuisten valmistusten arvoakaan koskevat tiedot.

Yhtäkaikki voimme toisista lähteistä saada vihiä tehtaan sisäisistäkin oloista vanhempina aikoina. Frenckellin ja Pojan tehdas oli hyvin kansakas tehdas, mihin tietysti vaikutti konetyön rinnalla säilytetty vanhanaikainen työtapa. V. 1836–37 oli tehtaassa paitsi johtajaa ja mestaria 41 työmiestä, ja tehtaan koko rippikoulun käynyt väestö oli 116 henkeä. Seuraavilta vuosilta on tietoja ainoastaan rippikoulun käyneistä tehtaan miehistä ja naisista. Näiden luku oli kaupungin köyhäinhoito verotilien mukaan:

    työvuonna 1837–1838 50 miestä, 55 naista, yht. 105
        "     1838–1839 53    "    48    "     "   101
        "     1839–1840 65    "    51    "     "   116
        "     1840–1841 54    "    45    "     "    99
        "     1841–1842 70    "    57    "     "   127
        "     1842–1843 62    "    55    "     "   117
        "     1843–1844 61    "    56    "     "   117
        "     1844–1845 62    "    62    "     "   124
        "     1845–1846 60    "    65    "     "   125
        "     1846–1847 62    "    67    "     "   129
        "     1847–1848 65    "    64    "     "   129
        "     1848–1849 66    "    70    "     "   136
    vuonna    1850       72    "    72    "     "   144
       "      1851       76    "    74    "     "   150
              1852       84    "    84    "     "   168
              1853       –    "    –    "     "   165
              1854       –    "    –    "     "   189
              1856       –    "    –    "     "   164

Nämä numerot kuvannevat tehtaan työväestön todellista lukua paremmin kuin virallisesti julaistut numerot, sillä jos moni rippikoulun käyneistä naisista ei ollutkaan tehtaan työssä, niin toiselta puolen käytti tehdas erittäin halukkaasti työssään alaikäisiä, jotka eivät sisälly yllämainittuihin lukuihin.

Paperitehdas laajoine kiinteimistöineen oli vanhempina aikoina ikäänkuin eri yhteiskunta, jonka kotitalous monessa kohden poikkesi nykyaikaisesta tehtaanelämästä. Sellainen oli puuvillatehtaankin yhteiskunta. Mutta suuri oli ero Finlaysonin ulkonaisesti siistin, hyvin järjestetyn, työväen ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestä huolehtivan tehdasyhteiskunnan ja paperitehtaan välillä. Ne olivat melkeinpä toistensa vastakohdat. Työväen palkkaus ja hoito olivat paperitehtaalla järjestetyt omituisella tavalla, joka antoi kaupungin raastuvanoikeudelle ja köyhäinhoidolle useammasti tekemistä. Siihen kuuluvat seikat ansaitsevat mainitsemista Tampereen työväen historiassa, jota käsittelemme tuonnempana. Tässä ainoastaan pari sanaa tehtaan merkillisestä rakennustavasta, joka monien sukupolvien aikana oli koko maailmalle näkyvä.

Jo neljäkymmenluvulla oli paperitehtaalla työväenasunnoiksi rakennettu viisi rakennusta, joista yksi näyttää olleen suurempi. Jos on uskominen silloista kaupungin rakennusraatimiestä A. F. Lindbergiä, eivät paperitehtaan työväenasunnot enemmän kuin muutkaan rakennukset näinä aikoina olleet kehuttavassa kunnossa. V. 1847 oli siten kuivaushuoneen lankkuaita kaatuvassa asennossa, tehtaan paja perin kehno ja rumentava yleisen kadun varrella, uuden kivirakennuksen makit kadun varrella (!), tehtaan pakarituparakennuksen kivijalka paraillaan kukistumassa, "työväen kasarmirakennuksen" laudoitus mädännyt ja paikoin putoillut, vanha kuivaushuonerakennus perin rapistunut ja ilman kivijalkaa, vanha pakkaushuone vain paikoin maalattu ja nämä molemmat rakennukset "koko kaupunkia rumentavimmat". Muutamaa aikaa ennen oli kaupungin viskaali kertonut paperitehtaan työväen pitäneen tapana tehdä tarpeensa tehtaan alueella olevaan virtaan ja sen rannoille. Maistraatti havaitsi tarkastusmatkallaan asian todeksi, rannat likaa täysiksi, minkävuoksi työmiehille määrättiin uhkasakkoja ja tehtaanisäntä velvoitettiin puhdistuttamaan rannat sekä rakentamaan väelleen sopivan makin. Kun tähän vastattiin, että tehtaalla jo löytyi neljä sellaista laitosta, sanoi viskaali epäilevänsä olivatko ne paperitehtaalla. Tämän jutun valaisemiseksi lienee lisättävä, että kaupunkilaisilla oli tapana ottaa ruoka- ja juomavettä koskesta paperitehtaan alapuolelta.

Jospa moiset seikat korjaantuivatkin, jospa ihmistavat täälläkin aikaa myöten paranivat, niin jäivät tämän tehtaan hökkelit vielä vuosikymmeniksi kertomaan, minkälaista loistava suurteollisuus läheltä katsoen oli. Tehtaan etevän isännän etevä veli Reinhold Frenckell julkaisi v. 1860 teoksen "Teollisen työn suhteesta kansallisvarallisuuteen". Innostuneempaa manchesterilaisuuden ja suurtehtailijain ylistysvirttä ei liene kukaan Suomessa veisannut. Vahinko vain, että mitalin toinen puoli on jäänyt valaisematta todellisuuden kuvilla Tampereen paperitehtaalta. (54)

7. UUSIA TEOLLISUUDENHAAROJA.

Tampereen masuuni: Ylä-Satakunnan vuorityö. Haverin kaivos ja sen loppumattomat suunnittelut. Kaivos- ja masuuniyhtiön homma 1836/1837. Masuunia suunnitellaan Tammerkoskelle. – Ramsayn ja Idmanin yhtiö. Masuunin erioikeudet 1842. Laitoksen perustaminen. Masuunin toiminta 1851/1855. – K. A. Wasastjerna ostaa masuunin 1856. – Masuunin myöhemmät vaiheet.

Petersonin villankehruutehdas.

Nottbeckin sukkatehdas. Sukkatehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.

Tampereen tulitikkuteollisuus: Elianderin ja Laurénin tehtaat Tampereella.

Tampereen ensimmäiset oluttehtaat: Ensimmäiset yritykset. Mustanlahden oluttehdas. Valtio kannattaa olutteollisuutta.

Yleiskatsaus Tampereen vanhempaan tehdasteollisuuteen.

Tampereen masuuni. Siihen aikaan kuin Suomen rautateollisuutta ruvettiin ohjaamaan itsenäisempään, Ruotsin malmeista ja takkiraudoista riippumattomaan suuntaan ja kun sitävarten rautamalmeja ahkerasti etsittiin kaikkialta maastamme, tuli Hämeenkyrön Viljakkalassa oleva Haverin malmivuori huomion alaiseksi. Sen oli Uudenkaupungin porvari Henrik Ahlström löytänyt v. 1790 yliopiston omistamalta Haverin palkkatilalta Viljakkalan Peltosaarella. Jo sukupolvia aikaisemmin oli Viljakkalassa louhittu eräitä toisia rautakaivoksia. Ahlström rakensi v. 1794 Haveriin "kurjan hytin, jota hän kutsui masuuniksi", mutta kun varoja puuttui eikä malmikaan rikinpitoisuutensa vuoksi paljoon kelvannut, keksijä möi osansa tunnetulle rautaruukkimiehelle B. M. Björkmanille toisen osan jäädessä maanomistajalle, s.o. yliopistolle. Kun Björkmankin pian luopui kaivoksen käyttämisestä, jäi koko yritys yliopistolliseen hoitoon. Konsistori ja professorit, jotka pitivät kaivostansa tavattoman arvokkaana, saivat siitä vuosikymmeniksi tietopuolista käsittelyn aihetta, ja kun yliopistolla oli kanslerinsa avulla vaikutusta Pietarissakin, joutui kotimainen hallituskin laajaperäisesti käsittelemään tämän kaivoksen asioita.

Pitkien valmistelujen jälkeen akatemia v. 1816 tarjoutui hyvää korvausta vastaan luovuttamaan kaivoksensa perustettavalle yhtiölle, jonka pääoma olisi 80 000 seteliruplaa ja joka yhtiö muiden etujen ja erioikeuksien lisäksi saisi 20 000 seteliruplan suuruisen apurahan valtionvaroista. Senaatti, jonka tuli antaa lausunto asiasta, katsoi tosin Haverin malmin olevan huonompaa laatua ja kaivoksen olevan kaukana rannikolta ja huonojen kulkuneuvojen varassa, mutta koska toiselta puolen ei Suomessa löytynyt parempiakaan malmeja ja Haverin malmit kuitenkin kelpasivat valantaan sekä kun tehdaslaitos Kyrön seuduilla olisi maakunnalle hyväksi, se kannatti esitetyn kaivoksen, masuunin ja kankirautapajan perustamista, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei akatemiaa millään tavoin olisi päästettävä yritykseen osalliseksi.

Konsistorin ja senaatin jatkaessa väittelyjä tulevan kaivosliikkeen järjestämisestä ja etenkin siitä, kuuluiko Haverin tilan omistusoikeus yliopistolle vai kruunulle, näytti tilaisuus yrityksen toteuttamiseen avautuvan uudella taholla, kun Finlayson ryhtyi suuriin metalliteollisuushankkeisiinsa Tammerkoskella. Senaatti teki esityksen, että Haverin kaivos luovutettaisiin Finlaysonille. Kun tähän esitykseen kuitenkaan ei korkeimmassa paikassa taivuttu, päätti senaatti jättää kysymyksen Haverin tilusten lunastamisesta yliopistolta toistaiseksi, kunnes halukkaita yksityisiä yrittäjiä ilmestyisi. Senaatti katsoi akatemian menettäneen oikeutensa kaivokseen, koska ei ollut sitä käyttänyt, mutta kaivoksen ja akatemian maatilusten ottamista kruunun haltuun pidettiin myöskin mahdottomana; ei siis auttanut muu kuin odottaa.

Akatemia kuitenkin sai Haverin kysymyksen vielä uudelleen vireille; nähtävästi uskoivat yliopiston isät Haverin tilusten kaupan yhtä edulliseksi Suomen rautateollisuudelle kuin yliopistolle. Hallitus antoi nyt Niilo Nordenskiöldin toimeksi tutkia Haverin asiaa. Ja kun Nordenskiöld v. 1826 antoi lausunnon sellaisen, että malmista saisi valantaan kelpaavaa rautaa, mutta että se muuten oli vähemmän kelvollista ellei aivan kelvotonta, ja että Haveriin perustettava valimo olisi liian kaukana rannikolta, joten kruunun ei kannattaisi lunastaa kaivosta, hyljättiin viimeinkin akatemian itsepintaiset esitykset.

Sittenkin kysymys vielä virkosi eloon. Ilmestyi yksityisiä teollisuuden harrastajia, jotka rupesivat vakavasti harkitsemaan rautateollisuuden herättämistä Ylä-Satakunnassakin. Näistä aikeista kerrotaan tarkemmin v:n 1837 "Åbo Tidning'issä". Siinä sanotaan kauppaneuvos Kust. Lundahlin ilmoittaneen vuorimestarin virastolle, että muudan "suunniteltu ja osakkeille perustettu yhtiö" aikoi ruveta louhittamaan Haverin kaivosta, johon valtauslupa jo lopussa edellistä vuotta oli hankittu. Osakkeiden merkitseminenkin oli vastikään alkuun pantu. Kesällä 1836 oli Haverin malmia tutkittu ja saatu "varma selitys", että se oli kelpaavaa valantaan; varmasti myöskin luultiin Haverin malmikerroksissa löytyvän kankiraudan valmistamiseenkin sopivaa malmia, jotapaitsi Ylä-Satakunnan järvissä oli keksitty rautahölmävaroja, joita saatettaisiin sekoittaa vuorimalmiin ja siten saavuttaa edullisia tuloksia. Se oli ollut syynä osakeyhtiön syntyyn.

Louhinnan yhteyteen aiottiin perustaa masuuni malmien jalostamista varten. Paikan masuunille ja malmivarastolle oli laamanni Niilo Juhana Idman tarjonnut omistamansa Hatanpään kartanon maalla Tammerkosken itärannalla. Tämä paikka oli havaittu erittäin sopivaksi tarkoitukseen, koska Tampereella oli halkoja ja sysiä runsaasti saatavissa, taitavia käsityöläisiä niinikään helppo hankkia, työväellä mukava asua kaupungin lähellä ja masuunin tuotteilla kaupunkipaikassa parempi menekki. Malmin kuljetus Haverista Tampereelle oli myöskin käytännöllisesti järjestettävissä; ei muuta kuin talvikelillä malmit rekeen ja kuormat Haverista Valleri nimiseen Hatanpään torppaan Näsijärven rannalla, jonne kaivokselta oli ainoastaan 14–15 virstaa, ja sieltä sitten 25 virstaa vesitietä lotjilla Tampereen masuunille. Yrityksen kustannukset, niihin luettuna menot Haverin laitoksista, Vallerin lastauspaikasta, viidestä lotjasta ja itse masuunin perustamis- ja rakennustöistä oli laskettu 110 000 seteliruplaksi.

Muuallakin maassa puuhattiin näinä aikoina suurenmoisia rautateollisuusyhtiöitä. Toteutumatta ne kuitenkin jäivät. Haverin–Tampereenkin yhtiön osakkeiden merkitseminen näytti kuivavan kokoon. Mutta rautateollisuuden henki liikkui ilmassa ja varsinkin järvimalmeihin aljettiin kohdistaa suuria toiveita. Yksityiset henkilöt kiiruhtivat jo perustamaan järvimalmin sulatusahjoja Ylä-Satakunnan hölmäisten vesistöjen varrelle. Laamanni Niilo Juhana Idman pani kolmekymmenluvun lopussa Kurussa alkuun sulatushytin, ja samanlaisen laitoksen perustamiseen Ähtärin Inhan koskelle sai laamanni Roschier luvan v. 1841. Olisihan ollut näissä oloissa sääli jättää käyttämättä Haverin jalot malmit ja perustamatta Tampereen paljon lupaava masuuni. Niinpä yhtyivät viimeinkin muutamat kaukonäköiset ja vaikutusvaltaiset miehet tätä yritystä toteuttamaan.

He olivat senaattori, salaneuvos Aug. Ramsay, vuorimestari G. Idestam ja Hatanpään omistaja, laamanni N. J. Idman, jonka maalle masuuni oli perustettava. Keskinäiset sopimuksensa nämä herrat laativat alussa vuotta 1842. Idestam kuitenkin pian luopui kumppanuudesta, joten yritys jäi Ramsayn ja Idmanin toteutettavaksi. Aivan omin voiminsa eivät he kuitenkaan tahtoneet suureen yritykseen ryhtyä, vaan anoivat valtiolta tehokasta kannatusta laitokselleen, Finlaysonin tapaan. Kaikkia pyytämiänsä etuja, kuten vapautusta vientitulleista, eivät anojat saaneet, mutta luvattiin heille siltä melkoinen varasto sentapaista kruunun apua: 20 000 hopearuplan koroton laina valtionvaroista kymmeneksi vuodeksi, käyttämisoikeus Kurun Talvisillan liikamaahan, oikeus tuottaa tullitta tehtaan tarpeita ulkomaalta ja lupa masuunin ja valimon kaksiahjoisen kankirautapajan sekä nippu- ja naulapajan perustamiseen Tampereen seutujen malmien jalostamiseksi ja käyttämiseksi. Näitä etuja vastaan oli anojain ainoastaan sitouduttava valmistamaan noin 4 000 kippuntaa takkirautaa vuosittain. Elok. 17 p. 1842 päivätyllä erioikeuskirjalla saivat Ramsay ja Idman oikeuden tehdaslaitostensa sekä valtaamainsa Messukylässä, Pirkkalassa, Kyrössä, Ikaalisissa, Ruovedellä, Keuruulla ja Kuorehvedellä olevain hölmäjärvien, Ikaalisissa sijaitsevan Lapinnevan hölmäsuon ja Haverin vuorikaivoksen käyttämiseen. Erioikeuksissa myönnettiin Tampereen masuunille vapautus ruukinveroista kahdeksitoista vuodeksi, alkaen v:sta 1843, minkä ohessa määrättiin, että masuunin velvollisuus valmistaa vuosittain 4 000 kippuntaa takkirautaa oli alkava vasta v:sta 1846.

Näin tuli Tammerkoskelle rautatehdas. Vuorimestarin tarkastuksessa, joka pidettiin Tammerkoskella ennen rautaruukin perustamista, valittiin masuunirakennuksille paikka kosken yläputouksen itärannalla Finlaysonin aluetta vastapäätä, ja tuleville raudanjalostuslaitoksille, kankirauta- ja nippupajoille katsottiin sija alaputouksen rannalla, nyk. verkatehtaan kohdalla.

Viimemainittuja laitoksia ei kuitenkaan toistaiseksi perustettu. Masuunia ja sen yhteydessä olevaa valimoa sitävastoin ruvettiin erioikeuksien saatua viipymättä rakentamaan, vaikka laitos saatiin käyntiin vasta v. 1844, jolloin siellä mainitaan olleen yhdeksän työntekijää.

Aluksi tuli kuitenkin uuden ruukin isännille suuria pettymyksiä. Jo muutaman kuukauden kuluttua masuunin käyntiin saamisesta he pyysivät lupaa saada vähentää takkiraudan vuotuinen määrä 1 200 kippuntaan ja v. 1845 oli heidän ilmoitettava, että masuuni oli pantava seisomaan. Sen toiminnasta neljäkymmenluvun loppupuolella ei meillä olekaan mitään tietoja. Seuraavan vuosikymmenen alusta masuuni ja valimo kuitenkin tulivat käyntiin, niinkuin näkyy seuraavista tilastollisista tiedoista:

       Tampereen masuunin ja valimon toiminta vv. 1851–1855

                         malmin kulutus                 valmisteet
            lietsoma-  Haverin  järvi-  suo-  yh-      takki-  valu-
    vuosi   vuoro-     vuorim.  hölm.   hölm. teensä   rautaa  tavar.
            kausia     kipp.    kipp.   kipp. kipp.    kipp    kipp.

    1851      122        177    4 151   1 358  5 686    1 360   66
    1852       91        150    3 990     947  5 087    1 205   53
    1853       93        167    4 733   1 132  6 032    1 219   71
    1854       77        212    5 781   1 560  7 553    1 279   80
    1855       71        195    5 906     896  6 997    1 204   92

Suuria toiveita ei laitos toteuttanut. Kuten ylläolevista numeroista näkyy, jäi sen vuotuinen valmistusmäärä kauaksi alkuaan ajatellusta 4 000 kipp:n määrästä. Tuskin olisi saavutettuihinkaan määriin päästy, ellei uusi putlausmenetelmä olisi lisännyt Tampereen takkiraudan käyttömahdollisuuksia.

Uusi aika alkoi tälle ruukkilaitokselle, kun Östermyran ruukin isäntä Kustaa Aug. Wasastjerna v. 1856 osti sen entisiltä omistajilta 50 000 hopearuplalla. Laamanni N. J. Idmanin perillisiltä vuokrasi uusi ruukinisäntä viideksikymmeneksi vuodeksi masuunin alueen, osuuden koskeen sekä alueella olevan vanhan sahan. Saharakennuksesta oli hänen maksettava lunastusta 10 000 hopearuplaa, ja koko alueesta vuotuista vuokraa 250 hopearuplaa. Ellei maanomistaja vuokrausajan päätyttyä tahtoisi vuokrausta jatkaa samoilla ehdoilla kuin ennenkin, oli hänen lunastettava takaisin saha- ja masuunirakennukset niiden myyntihinnasta tai, jos laitosten arvo olisi noussut, niiden kirjaan merkitystä arvosta 20 %:n hinnanylennyksellä. Hatanpään kartano oli oikeutettu vuosittain maksutta sahauttamaan sahassa sata tukkia. Jos uusi ruukinisäntä luovuttaisi omaisuutensa toiselle, pidättivät Idmanin perilliset itselleen oikeuden lunastaa tehtaat ja niiden paikan muiden tarjoamasta hinnasta.

Wasastjernalla oli vakava aikomus parantaa ja laajentaa ostamiansa laitoksia. Valimo pantiin kuntoon ja uusi, ajan oloihin nähden melkoinen konepaja perustettiin entisten laitosten lisäksi. Masuuniakin ruvettiin uudella innolla lietsomaan, alutta Ylä-Satakunnan malmeihin perustuvat toiveet eivät toteutuneet. V. 1858 lietsottiin Tampereen masuunia 114 vuorokautta ja malmia sulatettiin 6 688 kipp., joista 10 % oli Haverin malmeja mutta tulos vuoden vaivoista oli ainoastaan 1 725 kipp. takkirautaa. V. 1859 koetettiin päästä parempiin tuloksiin Niilo Nordenskiöldin vartavasten rakentamalla "lieskauunilla" (putlausuunilla). Kokeet eivät onnistuneet, mutta muuten näyttää masuunin työ sinä vuonna olleen hyödyttävämpi; työaika oli 98 lietsomavuorokautta, malminkulutus 4 675 kipp. ja tulos 1866 kipp. takkirautaa, joka ilmoitettiin taontaankin kelpaavaksi. V. 1860 lietsottiin masuunia 121 vuorokautta ja malmia kulutettiin 5 318 kipp., joista saatiin 1 317 kipp. valanta- ja 365 kipp. taontatakkirautaa. Mutta v. 1861 oli masuuni lepotilassa. Wasastjernan laitokset ynnä tuomari Adolf Törngrenin niiden alueelle perustama pellavatehdas joutuivat uuden yhtiön "Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Osakeyhtiön" haltuun, jonka pyrinnöillä oli toinen tarkoitus kuin Ylä-Satakunnan malmien jalostaminen. Hölmäin nostaminen Satakunnan järvistä oli lakannut tai lakkaamaisillaan, ja Haverin vuorikaivos alkoi jäädä kylmille; v. 1877 se tiluksineen joutui erään sahayhtiön omaksi. Harvoin Tampereen masuunikaan enään lepotilastaan virkosi. Pellavatehtaan yhtiön hallussa se oli työssä ainoastaan lyhyitä otteita vv. 1862, 1863, 1869, 1874 ja 1877, ja v. 1884 se kokonaan hävitettiin, koska oli vain muiden tehdaslaitosten tiellä.

Siihen Ylä-Satakunnan omintakeinen vuorityö ja malminsulatus loppui. Mutta ne ovat auttaneet jalkeille Tampereen koneteollisuutta ja pellavateollisuutta, jotka myöhemmin ovat saaneet niin suuren merkityksen Tampereen ja koko maan teollisuuden historiassa. (55)

Petersonin villankehruutehdas. Elok. 18 p 1847 sai koneenkäyttäjä Tuomas Peterson hallitukselta luvan perustaa Tampereelle tehtaan villankehruuta ja flanellin kudontaa varten sekä konepajan. Tehdaspaikakseen Peterson hankki Lundahlin vanhan tiiliruukin kosken alaputouksen varrelta, josta alueesta maksoi entiselle omistajalle 400 ja kaupungille lunastusta 100 hopearuplaa.

V. 1849 mainitaan tehtaassa jo olleen kuusi työntekijää, mutta

kunnolliseen alkuun pääsi laitos vasta v. 1850. Konepaja, jota tehtaan yhteydessä mainitaan noina ensi aikoina, ei näytä kauan toimineen, ja flanellien kudontakin näkyy pian jääneen syrjään. Tehtaan päätyöksi tuli villain kehruu ja lankain värjäys "yhteiselle kansalle". Sellaisena laitos pysyi voimassa ja ajoittain edistyikin. Vv. 1850–1857 työskenteli tehtaassa keskimäärin 19 työntekijää, niistä neljästä kuuteen alle 15 v:n ikäisiä; vuotuinen valmistusarvo nousi 1 200–3 500 hopearuplaan. Sotavuonna 1855 oli tehtaassa tavallista vähemmän työntekijöitä, nim. 16, mutta vv. 1856–1857 siellä oli 25 työntekijää. Alkuaikoinaan Petersonin tehdas nautti 4 000 hopearuplan suuruista manufakturilainaa. (56)

Nottbeckin sukkatehdas. James Finlaysonin alkama villateollisuus näyttää jääneen perinnöksi Finlayson ja Kumpp:n pumpulitehtaalle. Niinpä lähetettiin v. 1836 pumpulitehtaalta 30 paria villasukkia vapaatavarana Pietariin. Siellä ne kuitenkin otettiin takavarikkoon, ja Tampereen maistraattia kiellettiin antamasta alkuperätodistuksia Finlayson ja Kumpp:n villasukille, koska Venäjälle saatiin viedä ainoastaan rahvaan kutomia villasukkia. Tampereen tehdas rupesi senvuoksi valmistamaan pumpulisia kudoksia, jotka ahtaan erioikeuksien nojalla nauttivat tullietuuksia Venäjällä. Sukkatehdas alkoi toimensa v. 1844, jolloin siellä mainitaan olleen käynnissä kahdeksan sukankutomiskonetta. Tuotteet pumpuliset sukat, alusvaatteet ja röijyt myytiin osittain valmistuspaikalla, osittain Pietariin. Ensimmäinen tällainen lähetys, 19 paria pumpulisukkia, meni Venäjälle v. 1844, ja seuraavina vuosina lähetykset suurenivat, niin että vuosikymmenen viimeisinä vuosina olivat jo kymmeniä puutia useammanlaisia puuvillaisia trikootavaroita.

Myöhemmin sukkatehdas esiintyy W. Nottbeckin yksityisenä laitoksena, joka sai erioikeutensa 16 p. elok. 1850. Kuitenkin käytti sukkatehdas edelleenkin tullivapautta Venäjälle lähettämiinsä tavaroihin nähden. Tampereen maistraatti tosin v. 1850 kieltäytyi antamasta alkuperätodisteita konekutoisille pumpulisukille, koska katsoi asetusten myöntävän tullivapautta Venäjällä ainoastaan käsinkudotuille karkeille suomalaisille pumpulisukille. Valittamalla maistraatin päätöksestä näyttää Nottbeck saaneen asian järjestetyksi mieliksensä, koskapa Tampereen maistraatti myöhemmin kiltisti kirjoitti puheenalaisia alkuperätodisteita.

Nottbeckin sukkatehdas pysyi käynnissä aina 19. vuosisadan loppuun saakka. Se on ollut uuden tärkeän tehdasteollisuuden haaran, trikooteollisuuden, alkaja Tampereella ja Suomessa. Itse se ei kuitenkaan paisunut mainittavan suureksi tehtaaksi. Vv. 1850–1860, jotka olivat tämän tehtaan parhaita aikoja, nousi laitoksen työntekijäin lukumäärä 19:stä 36:een, joista 2–10 alaikäistä. "Sukankutomatuolia", joita tehtaassa v. 1850 oli 16, oli v. 1855 jo 24. Käyttövoimansa tämä pikku tehdas sai pumpulitehtaasta. Sukkatehtaan vuotuisten valmisteiden arvo ilmoitettiin v. 1850: 1 800, v. 1855: 4 000 ja v. 1860: 5 000 ruplaksi hop. (57)

Tulitikkuteollisuus. Tampereella olivat tulitikut vielä neljäkymmenluvun lopussa harvinaisia; kaupungin tileihin v. 1848 on merkitty rasia "raapaisutikkuja" ("frictionsstickor"), minkä kaupunki oli ostanut 1.3 hopeakopeikan hinnalla. Pian kuitenkin saattoi Tampere ruveta myymäänkin tulitikkuja. V. 1852 näet kauppias Henr. Eliander perusti savipiipputehtaansa yhteyteen tulitikkutehtaan, jossa heti ensi vuonna 36 työntekijää valmisti tulitikkuja 2 000 hopearuplan arvosta. Näin suurena pysyi tämä Tampereen ensimmäinen tulitikkutehdas kuitenkin ainoastaan hetkisen, sillä jo v. 1854 oli laitoksen työvoima alentunut 16 henkeen ja tuotannon arvo 500 ruplaan. Seuraavina vuosina pysyi tehtaan työntekijäin lukumäärä yleensä samana, 16 henkenä, mutta vuotuisten valmistusten arvo nousi v. 1856: 1 000 ja vv. 1858–1860: 2 000 hopearuplaan. Kuusikymmenluvun puolivälissä näyttää Elianderin tulitikkutehdas lakanneen työstänsä.

Sitä ennen oli kuitenkin kauppias Akseli Selim Laurén ruvennut puuhaamaan uutta tulitikkutehdasta Tampereelle. Tämän monipuuhaisen yrittäjän työmaa oli Pyynikin puolella Pyhäjärven rannalla ja sen edessä olevalla pienellä luodolla, samalla paikalla, missä Tampereen myöhempi tulitikkutehdas sijaitsi. Täällä koetti Laurén menestystään karvaus- ja savipiipputeollisuuden alalla. Näiden laitosten lisäksi rakennettiin v. 1856 tulitikkutehdas, missä jo v. 1857 kolmekymmentäkolme työntekijää sai valmiiksi 1 800 000 rasiaa (180 laatikkoa) tulitikkuja, joiden arvo ilmoitettiin 5 000 hopearuplaksi. Seuraavina vuosina ilmoitettiin Laurénin tulitikkutehtaan vuotuinen tuotanto säännöllisesti kolmeksi milj. rasiaksi, joiden arvo oli 6 000 ruplaa hop. Tehtaan työntekijäin lukumäärä nousi samoina aikoina noin 40 henkeen, niistä suuri osa alaikäisiä. Kauppias A. S. Laurénin kuoltua jatkoi hänen veljensä, kauppias K. O. Laurén, tulitikkuteollisuutta, kunnes tehdas v. 1865 paloi. Kuinka tehdas sitten rakennettiin uudelleen ja joutui uusiin vaiheisiin, tulee myöhemmin kerrottavaksi. (58)

Tampereen ensimmäiset oluttehtaat. Jo v. 1849 ilmoitti kauppias Tuom. Clayhills aikovansa "perustaa olutpanimon kaupunkiin yleistä tarvetta varten". Yritystä kannatettiin ja paikka uudelle tehtaalle katsottiin, mutta meille tuntemattomista syistä Clayhillsin aie jäi toteuttamatta. Sen sijaan mainitaan kaupungin käsityöläisten joukossa v:sta 1851 lähtien "oluenpanijaa". Tämä merkillinen henkilö ei näy olleen kukaan muu kuin "kauppias ja oluenpanija" A. F. Lindberg, uran uurtaja tälläkin elinkeinon alalla. Hänen liikkeensä näyttää olleen pienintä mallia, työntekijöitä pari ja Valmisteen vuotuisarvo 300 hopearuplaa. V. 1856 ilmoitetaan Lindbergin lakanneen tästä liikkeestään.

Sillä välin oli kaupunkiin ehtinyt oikea ulkomaalainen oluenpanija, muudan Kottkampff, joka v. 1853 sai erioikeuden perustaa Tampereella "portteri- ja etikkatehtaan", mikä sitten v:sta 1854 lähtien alkoikin levittää tuotteitansa. Tämäkin laitos oli vain vähäinen edelläkävijä ja pysyi sellaisena, vaikka v. 1857 sai laajemmat tehtaanoikeudet. Työntekijöitä oli Kottkampffilla vain pari kolme ja vuotuiset tulokset olivat tamperelaistenkin mielestä vähäpätöiset, 1 000 ruplan seuduissa. Laitos jaksoi kuitenkin elää kauas kuusikymmenluvulle saakka. Suurenmoisempi olutteollisuus saatiin Tampereella syntymään vasta kun apteekkari A. W. Tennberg tarttui asiaan. V. 1854 ryhtyi hän rakennuttamaan suurta, kaksinkertaista tiilistä panimorakennusta Näsijärven rannalle, Kortelahden ja Mustanlahden välisen pienen niemen päähän. Vielä seuraavakin vuosi meni Mustanlahden panimon rakentamiseen, mutta sitä enemmän sieltä herui, kun se kerran valmiiksi saatiin – v. 1856: 18 000 kannua olutta, arvoltaan 3 483 hopearuplaa, ja seur. v. 31 500 kannua olutta, 23 500 kannua "kellarijuomaa" y.m., arvoltaan 6 095 hopearuplaa. Työntekijöitä mainitaan tehtaassa aluksi panija, kaksi panimonrenkiä ja kolme tilapäistä, apulaista; v. 1857 tultiin toimeen kolmen miehen voimalla.

Panimo joutui kuitenkin viimemainittuna vuonna kruununvouti Lagerbladin haltuun. Kruununvoudin johdolla näyttää laitos entisestään edistyneen. V. 1858 nousivat valmisteet 44 100 kannuun olutta ja 22 000 kannuun "sahtia". Myyntiä harjoitettiin paikalla ja "ympäri maata"; v:n 1859 alusta kuului panimolaitokseen "oluttupa", jossa yleisölle myytiin olutta..

Kun v. 1864 nuorempi Tennberg ja apteekkari Serlachius, perustivat Tampereelle Onkiniemen panimon, alkoi kaupungin olutteollisuudessa kilpailun aika. Kaupungin monet, pahamaineiset oluttuvatkaan eivät voineet kuluttaa liiallista oluen tulvaa. Mustanlahden oluttehtaalle tuli kireä aika. V. 1867 ostivat panimomestari Sippel ja kirjanpitäjä Schogster Lagerbladin panimon 108 000 markalla, mutta jo v. 1869 oli panimo taas myytävä konkurssihuutokaupalla, laitoksen osti 52 000 markalla Suomen yliopisto, joka nähtävästi oli lainannut rahojansa olutteollisuuteen. Yliopisto kuitenkin möi laitoksensa 58 000 markalla oluenpanija Rubmannille, jolta se kiertyi Jyväskylän herroille Johnssonille ja Valtoselle. Panimo saattoi jälleen ruveta tasaisemmin toimimaan, varsinkin kun sillä oli käytettävänään edullinen teollisuuslaina valtiolta.

Siten on Suomen valtiokin puolestaan avustanut Tampereen olutteollisuuden syntymistä. (59)

Yleiskatsaus Tampereen vanhempaan teollisuuteen. Liitämme tähän lopuksi taulun tapaan järjestetyn yleiskatsauksen Tampereen vanhempaan manufakturi- ja tehdasteollisuuteen.

         Tampereen tehdasteollisuuden yleinen kehitys vv. 1815–1855

                      perus-                 työntekijöitä
    laitoksen nimi     tamis-  1815 1820 1825 1830 1835 1840 1845 1850 1855
                       vuosi

    Paperitehdas        1783     33  44   25   17   32   57  108  145  147
    Grekin verkatehdas  1815      8   9    5    3   –   –   –   –   –
    Finlaysonin tehdas  1820     –   1    5   10   11   59  531  733  909
    Brummertin karv.tehd. 1819   –  –    2    6    5    4    5    8    7
    Haggrenin öljymylly 1820     –  –    1   –    2    1    3   –   –
    Lundahlin raasitehdas 1822   –  –    2   –    1   –   –   –   –
    Lemströmin verkatehdas 1841  –  –   –   –   –   –    7   –   –
    Tennbergin öljytehdas 1843   –  –   –   –   –   –    4    5    5
    Ahlgrenin savipiipput. 1846  –  –   –   –   –   –   –    3   –
    Wennerqvistin faj.t. 1848    –  –   –   –   –   –   –    2    3
    Petersonin vill.kehr.t. 1849 –  –   –   –   –   –   –   11   16
    Nottbeckin sukkatehdas 1850  –  –   –   –   –   –   –   18   34
    Renforsin konepaja  1849     –  –   –   –   –   –   –   –   26
    Elianderin savip.tehd. 1851  –  –   –   –   –   –   –   –    3
    Lindbergin olutpanimo 1851   –  –   –   –   –   –   –   –    1
    Heleniuksen ajokalut. 1851   –  –   –   –   –   –   –   –   17
    Elianderin tulitikkut. 1852  –  –   –   –   –   –   –   –   16
    Frenckellin tapettit. 1852   –  –   –   –   –   –   –   –    4
    Kottkampffin olutpanimo 1853 –  –   –   –   –   –   –   –    1
    Mustanlahden olutpanimo 1854 –  –   –   –   –   –   –   –    1
                   yhteensä  –  41  54   40   36   51  121  658  925 1190

Muist. Kun viralliset käsityöläisluettelot, joista ylläolevat numerot on otettu, eivät ennen manufakturijohtokunnan perustamista (1842) ota huomioon tehtaiden naispuolisia työntekijöitä, vaan ainoastaan "mestarit, kisällit ja oppipojat", ovat taulumme numerotiedot paperitehtaan ja Finlaysonin tehtaan vanhemmalta aikajaksolta vaillinaiset. – Taulukkoon eivät sisälly kosken itäpuolella, kaupungin alueen ulkopuolella olevat teollisuuslaitokset.

8. TAMMERKOSKI.

Tampereen elämänsuoni. Kosken aikaisempi käyttö. – Kosken vanhat merkkipaikat. – Vanhat vesilaitokset. – Kertomus kosken tilasta 1818.

Tammerkosken suuri perkaus: Ruotsin aikainen koskenperkaustoiminta. Sota 1808–1809. Uusi koskenperkausjohtokunta 1816. Koskiherrain tarkastusmatka 1817 ja suunnitelmat Satakunnassa. – Tammerkosken perkaus alkaa 1817. Perkaustyöt 1817–1823.

Tammerkosken teollinen käyttö: Alakosken teollisuus. – Myllykysymys ja sen vaiheet: V:n 1777 vaihtokirja. Kaupungin ja Hatanpään "isoviha". Senaatin päätökset 1849 ja 1861. Raatimies Lindbergin myllysota. Kaupunki saa myllyn. – Manufakturikauden simpukanpyyntiä Tammerkoskessa. – Kosken kalastus.

Tammerkosken vesioikeus: Kunnallis-sosialinen koskenomistus. – Todistuksia ja esimerkkiä. – Vesioikeusriidat. Paperitehtaan ja pumpulitehtaan riita 1841. – Kysymys tukkien uitosta. – Tehtaiden myöhemmät vesiriidat.

Tammerkosken vedenvaihtelut: Näsijärven jääsuhteet. Jäätyrehdyksiä Tammerkoskessa 1836 ja 1856. – Vedenkorkeuden vaihteluja Tammerkoskessa. Vedenpuutteen aikoja. Suuri vedenpuute 1876. Näsijärven vedenkorkeuden järjestely ja Tammerkosken korkeustokeet. Tulvia.

Kosken ulkoasu ja sen muutokset: Keinotekoisia saaria. Koskensaari. Sillat ja möljät. Kosken kaunistukset.

Jo usein olemme nähneet Tammerkosken vaikuttavalla tavalla ottaneen osaa Tampereen kaupungin historiaan. Luonnonvoiman ja ihmisvallan taistelu, kaikkialla pysyvä ja jatkuva, on korotetussa määrässä ollut ominainen tälle paikkakunnalle. Täällä ei ole taistelu lakannut siihen, että kosken voima on alistettu teollisuuden palvelukseen; kosken näkyvät ja näkymättömät voimat ovat aikain kuluessa saaneet yhä monipuolisemman vaikutuksen kasvavain ihmisjoukkojen oloihin ja elämään. Viljelyksen noustessa on koskenkin viljelys noussut; vielä enemmän kuin ennen ovat ihmisten olot ja työt nyt kaupungin keskessä kuohuvasta elämänsuonesta riippuvia. Tammerkoski on siten ikäänkuin elävä, monijäseninen elimistö, jolla on oma luonteensa ja omat tarkkatuntoiset tapansa. Se on mitä lähimmässä yhteydessä koko kaupungin olemuksen kanssa. Kaupunki ja sen omituinen luonnonvoima ovat lukemattomilla langoilla kietoutuneet erottamattomasti toisiinsa; koski on erottamaton osa kaupunkia.

Tammerkosken vanhemmista oloista ennen kosken suurta perkausta 19. vuosisadan toisen ja kolmannen vuosikymmenen vaiheella on meillä vain vähän tietoja. Kun vertaa näillä sivuilla esittämiämme Tammerkosken karttakuvia v:n 1696 karttaan, huomaa kosken, rantain ääriviivain lukuisista pikkumuutoksista huolimatta, pysyneen pääpiirteissään entisellään meidän päiviimme saakka. Mainittavia muutoksia ei ole tapahtunut kosken putouskorkeudessakaan. Se oli kaupungin v. 1779 vahvistetun asemakaavakartan mukaan 62 1/2 jalkaa eli nykyisissä mitoissa 18.6 m; Suomen maantieteellisen seuran kartaston tekstissä on nykyisen kosken korkeus ilmoitettu 18.1 m:ksi.

Ennen perkausta oli koski sangen kivinen, niinkuin voi päättää vanhemmista kartoista. Erittäin kivinen oli ylimmän putouksen niska, missä v:n 1696 kartan mukaan olivat Pispalan ja Hyhyn myllyt ja missä "prannin aikaan" kulki kosken poikki polttimolta myllylle Jalkasilta, joka kuitenkin v:n 1801 aikoina sieltä hävisi. Yläputouksen kohdalla oli myöskin usein mainittu "Teiskon ruuhi", jonka teiskolaiset "armollisella luvalla" nähtävästi Ruotsin vallan viimeisinä vuosina olivat peranneet päästäkseen kärsimästä Näsijärven tulvia.

Tammerkosken n.s. keskimmäinen ja alimmainen putous olivat ennen suurta koskenperkausta paljon kivisemmät ja karisemmat kuin nyt. Siellä olivat "Annan Jussin kivi" ja "Kuninkaankivi", edellinen keskimmäisessä, jälkimmäinen alimmaisessa putouksessa Kuninkaankadun suunnassa ja näkyvä vain vähän veden aikana. Alakoskessa olivat myöskin pienoinen "Ratassaari", johon kaupungin herrat v. 1814 rakensivat huvimajan ja sinne vievän sillan, mutta joka nyt on kokonaan hävinnyt: kattohuopatehtaan rakennusten alle, ja vedenalainen matalikko, josta on tullut "Kehruusaari". Kosken merkkipaikoista mainitsemme vielä paperitehtaan pitkän patouksen ja valtamaantiensillan vanhalla siltapalkalla alaputouksen niskassa. Silta oli viimeksi rakennettu vv. 1814–1815 ja tehty silloin kaksikaariseksi kivisillaksi. Kosken itäisellä rannalla olivat huomattavia paikkoja ainoastaan Hatanpään saha ja myllyt, joita oli milloin siellä milloin täällä, mutta vakinaisimmin keskimmäisessä putouksessa Myllyniemen nenässä.

Pitkään aikaan eivät Tampereen asukkaat kyenneet käyttämään mahtavaa koskeansa muuhun kuin kalastukseen ja muutamain vähäpätöisten teollisten laitosten rattaiden pyörittämiseen. Kosken vesilaitoksissa tapahtui kuitenkin alituisesti muutoksia – eihän vesivoima eikä verkavalkkien siirtäminen toiselta rantakarilta toiselle paljoakaan maksanut. Suuren perkauksen alkaessa olivat kosken vesilaitokset siten jo melkoisesti toisenlaiset kuin vuosikymmentä aikaisemmin.

Jos seuraamme kaupungille kuuluvaa koskenrantaa kosken niskasta myötävirtaan, tapaamme tällöin ensinnäkin Teiskon kaivannon alapuolella värjäri J. F. Lagerqvistin verkavalkin, joka oli v. 1808 siirretty alakoskesta tänne. Sadan kyyn. päässä tämän valkin alapuolella on säämiskämaakari Antti Enqvistin survinmylly, v. 1814 siirretty tänne alakoskesta, missä se v:sta 1795 saakka oli ollut. Enqvistin survinmyllyn lähellä on sitten Spiringin vanhan valkin paikka, joka oli ollut monen miehen omana, vaan v:n 1815 vaiheissa jäänyt autioksi.

Keskimmäisen putouksen alkukohdalla, siinä missä Tammerkoski kääntyy eteläiseen suuntaan, oli värjäri M. Sundgrenin v. 1808 perustama valkki, joka naimisten kautta oli joutunut kupariseppä Joonas Nordmanille, ja sen alapuolella vanha "Tottin valkki", joka oli v. 1795 perustettu "viistoon vastapäätä asessori Ahlmanin keskimmäistä myllyä" ja jonka v. 1816 värjäri Erkki Haggren osti 120 hopearuplalla.

Nämä neljä vesilaitosta, Lagerqvistin, Enqvistin, Sundgrenin ja Erkki Haggrenin, näkyvät hyvin maanmittari Walleniuksen v. 1820 laatimalla Finlaysonin tehtaan tiluskartalla.

Paras osa kosken keskimmäistä putousta oli paperitehtaan hallussa. Alimmassa putouksessa olivat taas vesilaitokset vasta alulla. Vanhastaan oli siellä nyk. villankehruutehtaan paikalla kauppias Kust. Lundahlin tiiliruukki, joka kävi vesivoimalla. Tiiliruukin itäpuolella olevalle kosken matalikolle katsottiin v. 1815 paikka tehtailija Fredr. Grekin tulevalle suurtehtaalle, mutta vastaiseksi oli laitos vielä rakentamatta.

Tammerkosken yleisestä tilasta koskenperkauksen alkaessa antaa valaisevan kuvan eräs virallinen tutkimus, joka alussa vuotta 1818 pidettiin kosken vedenjuoksun tukkeutumisesta, mistä koskenperkausjohtokunta oli valittanut maaherralle. Tutkimuksessa todistettiin, etteivät kaupungin teolliset vesilaitokset olleet millään tavoin estäneet veden juoksua tai sulkeneet kosken valtaväylää. Kaupungin viranomaiset todistivat, etteivät kosken kalastuksen vuokraajatkaan olleet tehneet haittoja kosken juoksulle, etenkin koska silloiset vuokraajat vain syksyisin harjoittivat lohenpyyntiä ja käyttivät siinä toimessa ainoastaan irtaimia pukkeja ja portaita, joita pitkin liikkuivat verkoillaan ja merroillaan ja jotka telineet kala-ajan jälkeen taas poistettiin. Mutta se myönnettiin yhteisesti, että Näsijärveltä vuosi vuodelta ajaantuu koskeen "joukko tukkeja, jaaloja, proomuja ja muita venehylkyjä, jotka ovat ruhkautuneet paikka paikoin, niin että pian voidaan niitä pitkin päästä kuivin jaloin kosken yli". Useimmat tukit kerrottiin olevan Lefrénin ja niiden katsottiin estävän veden vapaata juoksua. (60)

Tulemme nyt Tammerkosken suureen perkaukseen. Tällä perkaustyöllä oli yleisempikin pohja ja merkitys kuin vain paikallinen. Työn ajatus ja aie olivat jatkoa Ruotsin ajan pyrkimyksiin. Augustin Ehrensvärdin ja hänen apulaistensa koskenperkaussuunnitelmat jäivät perinnöksi erityiselle v. 1799 perustetulle Suomen koskenperkausjohtokunnalle. Tällä laitoksella oli käytettävänään n.s. passevolanssivaroja, sotaväestä muodostettuja työkomennuskuntia sekä maata omistavan kansan vapaaehtoisesti myöntämiä päivätöitä. Työalakseen oli johtokunta valinnut Länsi-Suomen ja etupäässä Kokemäenjoen vesistön. Niinpä työskenneltiin vv. 1803-1806 Kyrösjärven vesissä. Tähän työhön käytettiin melkoisia sotilaskomennuskuntia, ja työpäällikkönä toimi Tampereen järjestysmies, luutnantti Tihlman, joka näin harjaantui vielä tärkeämpiin perkaustöihin.

Perkaustöitä ei kuitenkaan aina suoritettu onnistuneimmalla tavalla. Koskenperkausjohtokunnan suurin yritys oli 1 1/4 peninkulman pituisen johtokaivannon kaivattaminen Huittisissa ja Kokemäellä; aikomus oli tämän suoran kaivannonkautta oikaista Kokemäenjoen suuressa mutkassa olevat pahat kosket, pelastaa laajat seudut tulvain hävityksiltä ja luoda uusi kulkuväylä. Vv. 1803–1807 tehtiin kaivantorakennuksella työtä, mutta sota keskeytti puuhat. Piispa Tengströmin kertomuksen mukaan olisi kaivannon päättyminen silloin enään ollut vain muutaman viikon työtä vailla, minkävuoksi Porvoon valtiopäivillä pappissäädyssä toivottiin hartaasti työn nopeaa loppuunsuoritusta. Mutta kesken se jäi. Myöhemmän kertomuksen mukaan oli työ käynyt liian vaikeaksi ja kalliiksi, kaivanto oli pian sortunut ja maatunut umpeen ja tuottanut vain vahinkoa, kun kaivannosta luotu maa oli pilannut niittyjä. Suuri yritys näytti lopultakin joutuneen hautaan.

Mutta tästä hautauksesta kasvoivat uudet hankkeet. Porvoon valtiopäivillä laativat sekä pappis- että talonpoikaissääty anomuksia koskenperkaustöiden jatkamiseksi Suomessa. Pappissäädyn anomuksessa, joka oli piispa Tengströmin alkuunpanema, huomautettiin, että muuttuneet valtiolliset rajaolot nyt sallivat ajatella perkaustöiden toimeenpanemista myös Päijänteen ja Saimaan vesistöissä.

Aluksi ei kuitenkaan aiheutunut mitään toimenpiteitä näin tehtyjen ehdotusten johdosta, vaikka keisari oli niihin ilmoittanut suostuvansa. Mutta kun uuden valtion ensimmäiset järjestämistoimet oli suoritettu, tarttui hallitus uudestaan asiaan, "näihin ei unohdettuihin, vaan lykättyihin töihin". Todella harvinaista suosiota ja harrastusta tätä kansallista työtä kohtaan osoittivat keisarilliset käskykirjeet 20 p:ltä helmik. ja 31 p:ltä toukok. 1816, joissa määrättiin perustettavaksi Suomeen uusi koskenperkausjohtokunta ja nimitettiin siihen jäsenet, sekä 25 p:ltä heinäk. 1817, jossa perkaustöiden virka- ja työmiesten palkkaamiseksi sekä tarpeellisten työkojeiden ja -aineiden hankkimiseksi määrättiin 25 000 hopearuplan suuruinen määräraha vuodeksi ja, vielä parempi, luvattiin määrärahan jatkumistakin. Siten sai alkunsa työ, josta tuli uuden kotimaisen hallituksemme ansiokkaimpia ja hyödyllisimpiä.

Hiukan omituinen, mutta töistänsä päättäen erinomainen oli se virasto, jonka huoleksi uusien töiden toimeenpano ja johto uskottiin. Esimiehenä oli kenraalikuvernööri Fabian Steinheil. Kun rupeaa summaamaan niitä vaivoja, joita yksin hän tämän työn vuoksi näki, niitä satoja peninkulmia, jotka hän lyhyessä ajassa Suomen koskien vuoksi ajoi, niin on se luulo lähellä, ettei koskenperkauksista olisi tullut sitä, mitä niistä tuli, ilman hänen omakohtaista uhraavaa asianharrastustansa. Hyvät hän osasi valita itselleen auttajatkin; heistä mainitsemme koskenperkausjohtokunnan ja hallituskonseljin jäsenen, matematikon ja vesistöjen tutkijan N. G. af Schulténin, johtokunnan sihteerin E. B. von Witten, joka virallisissa lehdissä julkaisemillaan seikkaperäisillä työkertomuksilla antoi suurelle yleisöllekin tilaisuutta seurata kansallisen työn edistymisiä, ja muita ylinnä johtokunnan teknikon, koskenperkaus- ja kanavatöiden oivan tarkastajan, vapaaherra Kaarle Rosenkampffin, Suomen järvi- ja koskiseutujen kansan kesken vieläkin mieluisessa muistossa elävän "koskiparoonin".

Koskenperkausjohtokunnan ensi töitä oli valita itselleen sopivat työpaikat ja järjestää itse työn suorittaminen. Sitävarten läksivät Steinheil, Schultén ja Witte syyskuussa 1817 pitkälle tarkastusmatkalle. Johtokunta lausui jo aikaisin sen mielipiteen, mikä muuten oli lausuttu jo Porvoon valtiopäivilläkin, että perkausten tuottamaa etua oli tasaisesti suotava kaikille Suomen osille. Kuitenkin rajoitettiin koskenperkaukset ensi aluksi pääasiallisesti Kokemäenjoen vesistöön ja Pohjanmaan Kyrönjokeen. Näillä alueilla oli näet vanhastaan paikallinen harrastus koskenperkaustöihin erittäin suuri, ja edellisellä alueella lisäksi oli kysymyksessä oikeastaan vain vanhain, jo aljettujen töiden onnellinen loppuunsuorittaminen. Sinnepäin siis suuntasivat v:n 1817 koskiherrat matkansa. Kaikkialla pidettiin kokouksia ja useimmissa paikoin Kokemäenjoen puolella lupasi rahvas auliisti suorittaa päivätöitä perkauksiin. Tavallisesti luvattiin 10 päivätyötä koko talolta vuosittain viitenä vuonna ehdolla, ettei päivätöitä kuitenkaan vaadittaisi maanmiehen kiireellisimpänä työaikana, kesä-, heinä- ja elokuussa. Johtokunta puolestaan sitoutui maksamaan päivätyön suorittajille vähäisen päiväpalkan, 12 kill. Ruotsin velkarahaa. Ei osannut johtokunta myöhemmin kyllin kiittää sitä yhteishyvän harrastusta, jota syrjäseutujenkin rahvas omaa etua pyytämättä osoitti suurta yhteishanketta kohtaan ja jota toimessa varsin ankarasti koeteltiin. Ikäväkseen kuitenkin koskenperkauksen ystävät näkivät, etteivät kaikki alisen Satakunnan miehet taipuneet riittäviin uhrauksiin, vaikka perkaukset sielläpäin havaittiin ehdottoman tarpeellisiksi. Johtokunta olisi näin ollen voinut, kertoilee meille sihteeri v. Witte, tyytyä vain Ylä-Satakunnan koskien avaamiseen. Mutta samalla olisivat alavat seudut Karkussa, Tyrväällä, Huittisissa, Loimaalla ja osassa Kokemäkeä joutuneet veden alle. Senvuoksi oli tarpeellista ruveta perkaamaan Tyrvään ja Kokemäen kivisiä, monihaaraisia ja pahasti tukkeutuneita koskia, vaikkapa työ siellä uhkasikin tulla kalliimmaksi kuin muualla.

Sentapaiseksi muodostui koskenperkausjohtokunnan ensimmäinen työsuunnitelma, ja viipymättä se pantiin käyntiin. Jo samana syksynä 1817 paukkuivat kivet Kyrön joen Hanhikoskessa, missä työnjohtajana oli parooni Rosenkampff, Kokemäellä majuri Hagelstamin johdolla ja Tammerkoskessa, missä työnjohto oli uskottu kapteeni Tihlmanille.

Syyskuun 30 ja lokak. 1 p:nä 1817 oli näet kenraalikuvernööri seuralaisineen oleskellut Tampereella ja havainnut Tammerkoskenkin kaipaavan perinpohjaista perkausta.

Saamainsa käskyjen mukaisesti pani Tihlman Tammerkosken monivuotiset perkaustyöt alkuun marraskuun viimeisinä päivinä 1817. Työvuosi perkaustöissä laskettiin syyskuusta syyskuuhun, mutta todelliset työjaksot olivat lyhemmät, koska koskityöt olivat keskeytettävät kesäkuukausiksi. Ensimmäinen työkausi Tammerkoskella kesti marraskuun lopusta 1817 toukokuun 11 p:ään 1818, josta ajasta työ vielä seisoi suurimman osan joulu- ja tammikuuta. Seuraavat työvuodet olivat hiukan pitempiä, kestäen yleensä syyskuusta toukokuun alkuun tai puoliväliin. Työvoimasta ja työtavoista Tammerkosken työmaalla antavat koskenperkausjohtokunnan tilit seikkaperäisiä tietoja. Ensimmäisinä työvuosina, jolloin päätyö tuli suoritetuksi, työskenteli Tammerkoskella Tihlmanin valvonnan alaisena päällysmies, muutamia vakinaisia kirvesmiehiä, seppiä, puraajia ja "miinaajia", parikymmentä maalaistyömiestä, jotka vuoronsa jälkeen kävivät suorittamassa talonpoikain tekemiä sitoumuksia, ja saman verran venäläisiä sotamiehiä. Palkat olivat töiden alkaessa syksyllä 1817 huonot, mutta nousivat jo seuraavana keväänä, päiväin pidentyessä, melkoista paremmiksi ja pysyivät sitten ajan oloihin nähden varsin hyvinä. Päällysmiehet ja ulkotyömiehet työskentelivät päiväpalkalla, mutta puraajille maksettiin puratun jalkakivun ja manaajille laukausluvun mukaan. Koko paikkakunnan työoloihin vaikutti suuri perkaustoimi virkistävästi, ja kaupungin kauppiaat ja käsityöläiset saivat iloita tavaran ja työn menekistä.

Paria äkillistä kevättulvaa lukuunottamatta olivat luonnonolot neljänä ensimmäisenä vuonna perkaustyölle suotuisat. Kahtena ensimmäisenä vuonna työskenneltiin etupäässä Tammerkosken niskassa. "Sen vuorenselän rikkiammuttua, joka tukkesi Näsijärven laskupaikan Tampereella ja jossa kaksi talvea on työskennelty, tulee tämän suuren järven pinta laskeutumaan noin 4 jalkaa, kaikki sen rannoilla olevat vesiperäiset niityt tulevat hedelmällisemmiksi ja lähellä olevat suot vaikeudetta viljeltäviksi", lausutaan koskenperkausjohtokunnan kertomuksessa kahden ensi vuoden toimista. Kolmannen ja neljännen työvuoden (1819–1821) tuloksista johtokunta kertoo: "Tammerkosken korkean putouksen leveämmän niska-aukon poikki kulkevan vuorenselän räjähdyttämisen kautta on ensimmäisinä vuosina Näsijärven kevättulvan aika saatu paljon lyhenemään ja tuon suuren järven pinta melkoisesti laskemaan. Vielä enemmän edistääkseen samaa hyödyllistä tarkoitusta ja sen ohella hankkiakseen vahingotonta vedensaantia kaupungin puolelle tätä runsasta vesistöä perustetuille tai aiotuille mekanisille laitoksille on Johtokunta viimeksi kuluneena vuonna panettanut työn alaiseksi vain muutamaa jalkaa leveän ja aivan matalan Teiskon kaivannon, joka on laajennettu 6 sylen levyiseksi ja neljän jalan syvyiseksi. Kevättulva keskeytti tämän perkauksen, ennenkuin se ehti täysin valmistua, ja se on senvuoksi tulevana syksynä päätettävä, samoinkuin muutamia tiellä olevia verkavalkkeja on siirrettävä sopivampaan paikkaan alempana koskessa." Viidentenä ja kuudentena työvuonna, 1821–1823, jotka olivat perkauksen viimeiset, parannettiin ja syvennettiin Teiskon kaivantoa vielä melkoisesti, etupäässä Finlaysonin tehtaan eduksi, lopullisessa kunnossaan kaivanto alkoi samasta paikasta kuin itse koski, mutta oli 40 jalkaa syvempi kuin suuri putous ja jakaantui sitten kahteen haaraan, "joista ensimmäinen ja leveämpi yhdessä suuren aukon kanssa pudottaa Näsijärveä, mutta toinen tuo vettä Finlaysonin laitokseen".

Monivuotisella koskenperkauksella oli ensi sijassa valvottu Näsijärven ranta-asukkaiden ja Tampereen alkavan suurteollisuuden etua. Mutta myöskin kaupungin pienet tehtailijat ja kaupungin asukkaat yhteisesti hyötyivät kosken uudistuksesta. Tammerkosken alaputoukseen, kaupungin rannan ja koskessa olevan Ratassaaren ja matalikon väliin rakensi kruunu muhkean ruuhen, jota koskea vastaan tuki vankka ja leveä kivipatous. Tämän "uuden ruuhen" eli "suuren ruuhen" ääreen pakenivat ylemmistä putouksista kaikki pienet vanutus- ja survinmyllyt, tänne ne yhdessä parvessa pesivät niinkuin hätyytetyt vesilinnut, saaden turvaa ja käyttövoimaa yhteisestä suuresta ruuhesta ja sen sivuaukoista.

Näin oli Tammerkoski saanut uuden muotonsa, jota myöhempäin aikain ruuhi- ja siltarakennukset ovat ainoastaan vähemmässä määrässä muuttaneet. Tihlman oli ansiostaan koskenperkaustöissä jo v. 1821 saanut hallitukselta jalokivisormuksen. (61)

Koskenperkauksen jälkeen vakaantuivat koskiolot jotakuinkin ylemmissä putouksissa, joista tuli "ylemmän" teollisuuden valta-alue. Alaputouksessa sitävastoin kesti epävakaisia oloja vielä kauan aikaa. Siellä oleva suuri ruuhi oli vuosikymmeniä "alemman" teollisuuden lymypaikka, kunnes vihdoin kaikki ahmiva suurteollisuus anasti tämänkin valkkien arkipelagin itselleen.

Toe, jonka korkea kruunu oli alaputoukseen rakentanut, kulki kaupungin rannasta poikkipäin koskea suoraan Ratassaareen. Tokeesta läksi alaspäin tiilitehtaan nokkaan saakka yhteinen ruuhi; erään tiedonannon mukaan v:lta 1848 oli tämä ruuhi puinen, jo lahonnut ja vuotava, 170 jalkaa pitkä, 23 jalkaa leveä ja 1 jalan kalteva. Tämän ruuhen alapäässä oli ensi aikoina tiilitehdas ja ruuhen itäreunalla seisoivat rivissä yläputouksesta tänne siirretyt valkit. Alkuaan niitä oli 4 (Lagerqvistin, Erkki Haggrenin, Enqvistin ja Nordmanin). Sittemmin niiden omistajat vaihtuivat ja uusia valkkeja rakennettiin entisten lisäksi. V. 1847 oli siten ruuhen ääressä 6 valkkia, joiden omistajat olivat värjäri Lemström, raatimies Liljelund, värjäri Lindfors, värjäri Granlundin perilliset sekä värjärit Hessling ja Haggren.

Näiden valkkien läheisyyteen syntyi vähitellen joitakuita muita vesirakennuksia. Maanpuolella ruuhta sai tehtailija Fredr. Grek v. 1822 viimeinkin valituksi aiotulle tehtaalleen sopivan paikan. Tarkastuspöytäkirjan mukaan oli Grekin alueen pituus "uudesta ruuhesta ylöspäin maalle" 12 ja leveys "putouksesta pitkin uutta ruuhta" 9 1/2 syltä. Grek kertoi ennen uuden ruuhen perustamista rakentaneensa sen alle kivellä reunustetun ruuhen, joka meni ulos koskeen päin ja johti veden pois hänen laitoksestaan; samasta syystä oli hänelle suuren ruuhen viereen jätetty erityinen aukko patouksessa, joten hänen laitoksellaan ei tullut olemaan mitään yhteyttä yhteisen ruuhen kanssa.

Samana vuonna 1822 sai myöskin nahkuri Brummert erityisen tehdaspaikan alakoskessa. Hänelle osoitettiin paikka "huvihuoneen itäisellä nurkalla Ratassaarella", mistä hänen ruuhensa oli alkaminen, ja velvoitettiin Brummert ottamaan osaa yhteisen patouksen ylläpitoon.

V. 1847 sai neulamaakari V. L. Renfors oikeuden perustaa

tehdaslaitoksia alaputouksen suvannossa, tiilitehtaan niemen kohdalla olevalle kosken kivisärkkäiselle matalikolle, jonka pituus silloin ilmoitettiin 85 kyyn:ksi, leveys 30–40 kyyn:ksi ja pinta-ala 9 kapanalaksi. Matalikko oli tehtaan perustukseksi kelvatakseen paalutuksella ja täyttämisellä korotettava ja reunustettava kivillä. Vesivoiman johtamiseksi paikalle oli rakennettava 105 kyyn. pitkä ruuhi, ja karille pääsemistä varten oli sinne rakennettava maalta silta.

Alaputouksen teollista käyttöä 1840-luvun alussa esittivät hyvin Kustaa Mohellin ja C. W. Gyldénin samanaikaiset koskikartat. Mohellin kartalla pistää silmään kivisärkkä, johon Renforsin tehdas sittemmin perustettiin, samoinkuin siinä nähdään vielä osa Ratassaartakin, jonka itäreunalla Brummertin tehdas oli. P. A. Kruskopfin hauskassa Tampereen piirroksessa näkyvät taasen itse vanhat tehdasrakennukset, Brummertin karvauslaitos, nuo yhteenkasvaneet verkavalkit ja alimpana tiilitehtaan ryöppy ja kuivausvajat. Kivisärkkä sitävastoin on Kruskopfin kuvassa veden alla.

H. R. Klingstedtin koskikartasta v:lta 1860 näemme, miten alakosken teollisuuslaitokset olivat miespolven aikana muuttuneet V 1847 perusti koneenkäyttäjä Tuomas Peterson villakehräämönsä tiilitehtaan paikalle, jonka oli ostanut Kust. Lundahlin perillisiltä. V. 1850 sai ylimäär. lääninkanslisti A. F. Lindeberg luvan rakentaa "ryöppy- ja kylmäkylpylaitoksen" alakosken ruuheen. Tämä kylpylaitos, joka Itämaisen sodan vuosina joutui sotaväen käytettäväksi ja ränstyi, samoinkuin alaputouksen ruuhen ääressä olevat valkit joutuivat sitten vuorostaan suurteollisuuden jalkoihin, kun varatuomari Adolf Törngren ja hänen jälkeensä insinööri Fr. Idestam viisikymmenluvun lopussa alkoivat suunnitella teollisuuslaitoksiansa alaputoukseen. Lindebergin oli poistettava laitoksensa ja muut neljä vanhaa valkkia joutuivat v. 1866 Idestamin omiksi 10 892 markan kauppahinnalla. Se oli nykyisen kattohuopatehtaan alku. Renforsin tehdaslaitos joutui myöhemmin värjäri Heikki Liljeroosin haltuun ja muutettiin kehruu- ja värjäyslaitokseksi. Nykyisin on siten alaputouksen koko tehdasalue jaettu Kattohuopatehtaan ja Liljeroosin laitoksen kesken.

On jo ennen kerrottu, miten Tampereen tilusten vaihtokirja 16 p:ltä jouluk. 1777 kielsi uuden kauppalan asukkaita perustamasta myllyjä Tammerkoskeen ja minkä vastarinnan hengen tuo määräys herätti maataviljelevissä kaupunkilaisissa. Totta oli, että vaihtokirjan sanain mukaan kuningas lyhyesti lausui suostuvansa siihen, "etteivät uuden kauppalan asukkaat perustako mitään jauhomyllyjä presidentin ennen perustettujen ja tähän saakka Tammerkosken kartanon rustivelvollisuuden aukumentiksi määrättyjen, mutta nyt tämän rustivelvollisuuden mukana Hatanpään ja Otavalan talojen alaisiksi annettujen myllyjen vahingoksi". Mutta entä jos Hatanpään myllyt eivät pysyisikään voimassa tai eivät riittäisi yhä kasvavan väestön tarpeita tyydyttämään? Tampereen kaupungin asukkaat katsoivat silloin olevansa oikeutettuja rakentamaan uusia myllyjä, koska eivät voineet ajatellakaan Hatanpään erioikeuden olevan niin ehdottoman, ettei Tammerkoskessa saisi olla mitään myllyjä, jos Hatanpään myllyt syystä tai toisesta sattuisivat olemaan kelvottomia. Aivan ehdottomiksi ei Hatanpään myllyoikeuksia alussa ajateltukaan, koskapa Hatanpään omistaja, presidentti Boije aikoinaan oli sitoutunut aina pitämään myllyt siinä kunnossa, että kaupunkilaiset kaikkina aikoina kohtuullista ja määrättyä tullia vastaan saisivat niissä jauhattaa viljansa.

Myllyistä kuitenkin syntyi ikuinen tora, koska kaupunkilaiset tahtoivat jauhattaa viljansa niin halvalla kuin mahdollista, myllyjen omistajat taas saada jauhatuksesta niin korkean tullin kuin mahdollista. Jauhatussopimuksia tehtiin ja purettiin yhtenään. Alkuaan oli myllyjen isäntä tehnyt kaupunkilaisten kanssa sellaisen välipuheen, että kaupunkilaiset saisivat ennen maalaisia jauhattaa viljansa myllyissä maksamalla tullia 3 killinkiä ruis- ja 2 killinkiä ohratynnyriltä. Olipa sovittu vielä siitä, ettei sovittua myllytullia saisi korottaa. Mutta jo v. 1790 korotti Hatanpään omistaja tullin kapaksi tynnyriltä. V. 1802 rupesi kartanon isäntä taas vaatimaan kaupunkilaisilta korotettua tullia rahassa, mutta kaupunkilaiset lupasivat maksaa vain 4 killinkiä tynnyriltä tai entisen tullimaksunsa. Samaan aikaan valitettiin, että myllyistä oli ainoastaan keskimmäinen, kahdella kiviparilla käyvä, kunnossa, ja että kaupunkilaisten vastoin entisiä sopimuksia oli täytynyt odotella myllyvuorojansa.

Oman myllyn toivo, ei sellaisissa oloissa kaupunkilaisten mielistä haihtunut, ja yksityiset myllykeinottelijat osasivat tätä toivoa pitää tarpeellisessa vireessä. V. 1819 aikoi aina suurisuuntainen tuomari Schrey vihdoinkin perustaa kaupunkiin tuon kaivatun laitoksen. Koko kaupunki kannatti innokkaasti yritystä. Katsottiin jo paikka myllylle yläkoskessa Lagerqvistin ja Enqvistin valkkien välillä, määrättiin jauhatusmaksu oikein halvaksi – 1/2 kapaksi tynnyriltä – ja päätettiin käyttää myllyn kaupungille maksettava vero maistraatin huonojen palkkain lisäämiseksi ja köyhäintalon perustamiseksi. Mutta kun Hatanpään isäntä toi esille v:n 1777 vaihtokirjan, muuttuivat kaupungin iloiset toiveet synkäksi toivottomuudeksi.

V. 1822 ryhtyi vuoroonsa asessori Niilo Lönnroth, joka omisti puolen

Erkkilän taloa, puuhaamaan uutta myllyä kosken itärannalle. Hatanpään isäntä vastusti kiven kovaan tätäkin yritystä, mutta kun ei ollut todistettu, että kosken koko itäinen ranta olisi Hatanpään yksityistä omaisuutta, antoivat kihlakunnanoikeus ja maaherra Lönnrothille luvan rakentaa myllynsä Tammerkosken entisen sillan kohdalle, vähän pohjoisemmaksi valtamaantien sillan itäistä korvaa (tämä myllynpaikka näkyy C. Rosenkampffin v. 1821 laatimalla, Tammerkosken keskimmäistä osaa esittävällä kartalla). Senaatti kuitenkin kumosi maaherran päätöksen, koska asian käsittelyssä ei oltu noudatettu kaikkia Ruotsin aikana säädettyjä muodollisuuksia, eikä Lönnrothin myllynpuuhaa sen pitemmälle jatkettu.

Tuloksettomiksi jäivät tamperelaisten kaikki seuraavatkin myllypyyteet. Kerromme niistä kuitenkin entisen "oikeusyhteiskunnan" olojen kuvaamiseksi. V. 1847 hylkäsi senaatti raatimies A. F. Lindbergin anomuksen saada rakentaa kaupunkiin – tuulimyllyn, koska hakijan valituspaperit olivat myöhästyneet. Mutta jo v. 1849 kuului senaatista toisenlaisia. Kauppias J. H. Eliander oli nyt anonut lupaa tuulimyllyn rakentamiseen, mutta saanut alemmilta virastoilta epäävät päätökset. Senaatti ei katsonut aihetta olevan muuttaa näitä epääviä päätöksiä, mutta jätti hakijalle vallan Hatanpään myllyoikeuden estämättä herättää kysymyksen myllyn perustamisesta Tampereen kaupunkiin, "jos hän voisi selvittää ja todistaa, että Hatanpään ja Otavalan taloihin kuuluvat jauhomyllyt, Tampereen kaupungin viime aikoina lisääntyneeseen väkilukuun nähden, nyttemmin olisivat riittämättömät tai muuten sopimattomat kaupungin ja ympärillä olevain seutujen myllytarpeeseen".

Sitä ei tarvinnut kahdesti sanoa Tampereen myllymiehille. Ei A. F. Lindberg suotta ollut raatimies ja kaupungin suurin käräjäpukari. V. 1851 panee hän alkuun tämän uuden myllykysymyksen. Maistraatti ei anna hänelle lupaa, kuvernööri antaa, mutta senaatti ei katso asiaa oikein valmistetuksi. Puuhaan on jo kulunut vuosia. Mutta väsymätön raatimies ei hellitä, ja viimein saa hän maistraatin myöntämään todistetuksi, että Hatanpään myllyt ovat riittämättömät, mutta ei saa maistraattia antamaan lupaa uuden myllyn rakentamiseen. Kuvernööri yhtyy maistraatin päätökseen, mutta senaatti, jonne Lindberg viiden kaupunginvanhimman suosiollisella myötävaikutuksella on asian vedonnut, kumoo kuvernöörin päätöksen ja kuvernöörin täytyy antaa Lindbergille lupa rakentaa kahdella kiviparilla käypä mylly omistamansa valkkilaitoksen ja tonttinsa n:o 117 kohdalle (nyk. teatteritalon kohdalle Hämeensillan korvalle). Kymmenen vuotta on kulunut siitä kuin asia vireille pantiin, sillä jo leikataan vuotta 1861.

Erehtyivätpä kuitenkin ne, jotka luulivat raatimiehen myllyn nyt olevan vain käymäänpanemista vailla. Myllyllä oli näet oikeudellisesti vasta kuvernöörin lupa, ja kuvernöörin lupaan tyytymätön voi tietenkin valittaa senaattiin. Niinpä tulee asia Hatanpään omistajan toimesta senaattiin. Ja siellä päätetään nyt, että kuvernöörin päätös on kumottava (!). Ainoastaan senaattorit Trapp, Federley ja vapaaherra Nordenstam pysyvät kuvernöörin päätöksen puolella. Pöytäkirjan tarkastuksessa ilmoittaa kuitenkin senaattori Edelheim asiakirjoja tarkemmin tutkittuansa tulleensa siihen mielipiteeseen, ettei v:n 1777 vaihtokirjassa Hatanpäälle myönnetty erioikeus ole yksinoikeus, vaan sisältää ainoastaan ehdon, etteivät uudet myllyt saa tehdä haittaa Hatanpään myllyille. Ja kun senaattori Nordenheim on samaa mieltä, muuttuu senaatin enemmistö ja kuvernöörin päätös tulee lopullisesti vahvistetuksi.

Lindbergillä on siis nyt vahvistettu lupa rakentaa myllynsä. Ruvetaan rakentamaan, ollaan v. 1862 myllypaikan tarkastuksessa. Mutta hatanpääläisetkin ovat saapuvilla vaihtokirjoillensa, panevat juhlallisimman vastalauseen kuninkaansanan rikkomista vastaan ja vaativat, että Lindbergin mylly on pantava seisomaan kaikiksi niiksi ajoiksi, jolloin Hatanpään myllyt ovat käynnissä. Vielä kerran kiertyy asia senaattiin, joka v. 1864 tuomitsee Lindbergin myllyn poistettavaksi, koska oli rakennettu paikalle, johon ei ollut saanut lupaa, silloin viimein luopui raatimies taistelusta, jota oli käyty puolentoista vuosikymmentä.

Mainittava on, että kaupunki lunastaessaan v. 1876 kosken itäpuolella olevan alueen tuli Hatanpään myllyjen ja myllyerioikeuksien omistajaksi.

Kun olemme kertoneet Tammerkosken myllyoikeuksista on syytä muistella myöskin Tammerkosken vesioikeutta. Kaupungin ensi aikoina oli kaupungissa ja kaupungin hallituksessa vallalla se käsitys, että kosken läntinen ranta vesivoimilleen oli lahjoitettu kaupungille ja oli kaupungin yhteistä omaisuutta samalla tavoin kuin kadut, torit, laitumet ja metsät. Kaupunginhan tuli ennen muuta edistää teollisuutta, ja sitävarten oli kosken vesivoima kaupungin käytettävänä. Tämän katsomustavan mukainen oli kosken vesivoiman vanhempi käytäntö. Teollisuuslaitoksia saatiin perustaa koskeen ainoastaan kaupungin hallinnon luvalla. Kun koskenpaikkain luovutusta ei katsottu ikuiseksi, ei niistä myöskään vaadittu lunastusta, vaan jätettiin ne pyytäjäin käytettäviksi joko aivan ilmaiseksi tai vähäistä, vuosittain maksettavaa vesilaitosveroa vastaan. Tarpeen tullessa voitiin kaupungille hankalia vesilaitoksia tuomita poistettaviksi samoinkuin vesilaitoksia saatiin asianomaisella luvalla siirtää paikasta toiseen. Jos joku vesilaitos joutui rappiolle, katsottiin sen paikka ilman muuta joutuneeksi kaupungille takaisin. Koskeen rakentamiansa valkkeja ja muita laitoksia saattoivat niiden omistajat myydä, mutta sellaisen kaupan ei katsottu koskevan valkkien ja laitoksien paikkaa eikä kosken vesivoimaa, joka oli kaupungin yhteistä luovuttamatonta omaisuutta. Kun tehtaanisäntä Lefrén v. 1816 möi värjäri Lagerqvistille erään ostamansa valkinpaikan, päätti kaupunginoikeus, ettei Lefrénillä ollut mitään määräämisoikeutta kosken paikkaan, jota ei itse ollut määräajan kuluessa käyttänyt. Kuten tästä päätöksestä näkyy, katsoi kaupunki kosken paikkain luovutusta aivan mieskohtaiseksi asiaksi: ne pysyivät käyttäjäinsä hallussa ainoastaan niinkauan kuin niitä käytettiin kerran hyväksyttyyn tarkoitukseen eivätkä ne loukanneet kaupungin ylintä omistusoikeutta. Yksityisomistusta koskessa ei siis alkuaan kaupunkiin kuuluvassa osassa Tammerkoskea tunnustettu.

Sama käsityskanta sai tukea myöskin senaatissa silloin kun siellä käsiteltiin kysymystä kosken vesivoiman luovuttamisesta Finlaysonin tehdaslaitoksille. Kotimaisen hallituksen tulkinnan mukaan oli näet Finlaysonilla Tampereen kaupungin perustuskirjoista ja erioikeuksista johtuva oikeus saada "käytettäväkseen" joutilaina olevia kosken osia, sittenkuin hän oli tullut Tampereen asukkaaksi, saanut tehtaanoikeudet ja anonut kosken voimaa kaupungin hallinnolta. Tämän mukaan siis olivat koskeen perustetut laitokset kyllä perustajainsa omia, mutta itse kosken voima ainoastaan heidän käytettävänänsä. Esittelijä Walheim oli sitä mieltä, että "koski yleensä on katsottava kaupungin omaisuudeksi ja sen alueeseen kuuluvaksi". Mitä taas kosken käyttämisellä oli ymmärrettävä, nähtiin senaatin lopullisesta lausunnosta, jossa puhutaan Finlaysonin oikeudesta saada täydellä omistusoikeudella käyttää liikenevää koskea, mutta samalla lisätään: "niinkauan kuin hänen tehtaansa ja laitoksensa koskessa pysyisivät ja olisivat käynnissä". Kuten ennen olemme nähneet, tuli samanlainen lause Finlaysonin laitosta koskevaan keisarilliseen erioikeuspäätökseenkin. Virallisenkin laintulkinnan mukaan eivät Tampereen tehdaslaitokset omistaneet kosken vesivoimaa, vaan olivat ainoastaan sen käyttäjiä.

Vielä selkeämmin tämä "kunnallissosialinen" käsitys tuli näkyviin Tampereen kaupungin vapaakaupunkijulistuksessa ja vapaakaupungin ohjesäännöissä. Edellisessä asiakirjassa puhutaan vain vesivoiman nauttimisesta, määrätään, että "tila, virtaa nautita, niille Fabrikin harjoittaille annetaan, jotka toimituxens tähden sitä tarvitsevat". Jälkimmäinen taas sääti (Art. I § 5): "Ne jo tehdyt poisandamata olevaiset, eli edespäin tehtäväiset Wesi-Rakennuxet ei mahda myytää eli pantixi pantaa, vaan tulevat perustuxensa puolesta Wapaakaupungin omaisuutena pidettäväxi, ja visseixi vuodeixi haldialta Wapaakaupungin Työntekiöille arrendin päälle annettavaxi, jos hän niitä oman Wapaakaupungin-elatuskeinon harjoittamisen tähden ei itse tahdo nautita". Tässä määräyksessä ilmenevän käsityksen mukaisesti olivat siis kaikki vapaakaupungin ohjesäännön julkaisemisen jälkeen perustetut vesirakennuksetkin, eivätkä ainoastaan niiden paikat, pidettävät kaupungin yhteisenä omaisuutena, jota vesirakennusten yksityiset haltijat saivat joko itse käyttää tai muille vuokrata, vaan ei myydä.

Vapaakaupungin ohjesääntö ei tässäkään kohden saanut mitään merkitystä eikä tullut koskaan toteutetuksi. Kaupungin vanha isäntävaltakin koskessa vähitellen supistui. Niinkauan kuin kosken vesivoimalla ei katsottu olevan suurempaa taloudellista arvoa, saattoi kaupunki vielä ylläpitää vanhaa oikeudellista isännyyttään Tammerkoskessa. Mutta kosken vesivoiman taloudellisen arvon noustessa ilmestyi kaupungin vallan vastapainoksi kapitalivoimainen yksityisetu, jota kaupunki oli liian heikko tai tahdoton aisoissa pitämään. Suurtehtaat rupesivat omin lupinsa järjestämään koskea, mielin määrin laajentamaan vesilaitoksiansa ja keskenänsä riitelemään koskesta niinkuin yksityisestä omaisuudestaan.

Tätä uusimpaan aikaan saakka jatkunutta kehitystä kuvaavat räikeästi muutamat aikoinaan hyvin tunnetut oikeusjutut.

V. 1841 haastoi Finlaysonin tehdas Frenckellin tehtaan oikeuteen siitä,

että viimemainittu tehdas oli luvatta uudestaan rakentanut, korottanut ja pumpulitehtaan vesialueelle jatkanut patouksen ja ruuhen, mistä oli seuraus, että vesi oli noussut Finlaysonin suuren vesirattaan alareunaan saakka ja uhkasi läkähdyttää tehtaan liikevoiman. Oikeusjutun kestäessä tuli myöskin selville, että Frenckellin tehdas oli koskeen vanhan paperitehtaan alapuolelle maa- ja kivitäytteellä luonut 75 kyyn. pituisen ja 30 kyyn. levyisen "saaren eli niemen". Toiselta puolen taas todistettiin, että Finlaysonin tehdas oli tehnyt itsensä syypääksi juuri samanlaisiin omavaltaisuuksiin, ilman asianomaista lupaa kaivanut kanavia tehdasalueelleen, täyttänyt virran rantaa ja siten vähentänyt veden juoksua paperitehtaaseen. Syytökset tosin raukesivat, mutta hovioikeuden päätöksessä, jonka senaatti vahvisti, leimattiin Finlaysonin ja Frenckellin vesilaitosten laajennukset kuitenkin laittomiksi, koska niihin ei oltu hankittu asianomaista lupaa. Mutta vaikka täten oli selvästi tunnustettu se periaate, että tehtaiden käyttöoikeus ulettui ainoastaan niihin vesilaitoksiin, joiden perustamiseen tehtaat olivat saaneet asianomaisen luvan, jatkoivat tehtaiden isännät kosken käyttämistä alkamaansa tapaan. Niinpä tekivät puuvillatehtaan ja paperitehtaan omistajat v. 1856 yksityisen sopimuksen, jonka mukaan edellinen tehdas sai rakentaa kivisulun kosken rannalta sille virrassa olevalle saarelle, josta paperitehtaan ruuhi silloin oli rakennettu. Suurtehtailijain mielestä oli jo itse koskikin heidän omaisuuttaan. V. 1859 hylkäsi kaupunki varatuomari A. Törngrenin pyynnön saada rakentaa tukinlaskuruuhen Tammerkoskeen, koska tukkien laskemisen katsottiin haittaavan kosken kalastusta; mutta kun Porin höyrysahayhtiö v. 1862 pyysi samanlaista oikeutta, esiintyivät Tammerkosken tehtaiden omistajat asianosaisina vaatien porilaisilta 6 miljonan hopearuplan takausta mahdollisia vahingonkorvauksia varten. Puuvillatehtaan ja paperitehtaan laajaperäisissä oikeusjutuissa, jotka senaatin päätöksillä vv:lta 1880 ja 1895 raukesivat tyhjiin, olivat nämä tehtaat käräjöineet kokonaisten koskenosain omistusoikeudesta. Ei johtunut enään riiteleväin eikä muidenkaan mieleen, että kosken vesivoima oli oikeittain kaupungin oma sikäli kuin vesivoimaa ei käytetty jo rakennetuissa luvan saaneissa vesiruuhissa. Pari kolme miespolvea aikaisemmin olisi kaupunki isäntänä määrännyt sellaiset asiat. Mutta silloin ei vielä yksityiskapitalistinen oikeuskäsitys ollut samentanut kunnallis-sosialista oikeuskäsitystä. (62)

Mutta luonnollakin on ollut painava sananvalta Tammerkosken viljelyshistoriassa. Jos toiselta puolen ihmisten laitokset Tammerkoskessa ovat vaikuttaneet kosken ja kosken yläpuolella olevan Näsijärven vesiseikkoihin, niin toiselta puolen eivät Näsijärven jäät ja vedenvaihtelut ole aina ottaneet ihmisten käskyjä totellakseen.

Tehtyjen havaintojen mukaan jäätyy suuri ja syvä Näsiselkä säännöllisissä oloissa myöhemmin – usein kuukautta, toista myöhemmin – kuin Ylä-Satakunnan pienemmät vedet. Jäiden lähtö Näsijärvestä tapahtuu noin viikkokautta myöhemmin kuin Lempäälän vesistä. Havainnot, joita on Tampereella tehty Näsijärven jääseikoista puolen vuosisadan aikana (vv. 1836–1883) osoittavat Näsijärven olevan sulana vuosittain vähän päälle 208 päivää. Aikaisin muistoonpantu Näsijärven jäätyminen tapahtui 12 p. marrask. 1852, myöhäisin 6 p. tammik. 1878. Aikaisin jäidenlähtö taas tapahtui 26 p. huhtik. 1836, myöhäisin 17 p. kesäk. 1867.

Pari kertaa ovat Näsijärven jäät tehneet Tammerkoskessa mullistuksia, jotka muistuttavat muinaisaikoina tässä ja muissa Satakunnan koskissa tapahtuneita tyrehdyksiä. Niistä kertoo Blåfield:

"V. 1836 tammikuun 5 päivänä monen päivän suojan perästä tuli kova lumen-tuisku, joka kesti puoliyöhön asti, kun taivas selkeni kovalla pakkasella, joka kovemmaksi kiihtyi ja lämpömittari 9:nä päivänä näytti 25°–26° asteen kylmää. Näsijärvi jäätyi koskenniskaan saakka ja niin kovaksi että jäätä käveltiin sen ja saarien välillä. Ei ketään niin vanhaa, että olisi jäätymistä kuullut sillä välillä. Pakkasen edellisinä päivinä koskessa oli aivan vähä vettä, mutta se nousemistansa nousi, kuitenkin paljaasta siitä syystä, että pohjasta tavattomasti jäätynyt koski nosti veden niin korkealle, että alapuoliset tehtaat olivat vi'an vaarassa ja ehkä olisivat hukkuneet ellei jäätä olisi saatu rikotuksi. Koski oli jäässä koko viikko. Vuonna 1856 tapahtui marraskuussa, että Näsijärvi tavallisuutta vastaan jäätyi; sen perästä tuli 17 päivänä tuisku ja ehtoolla myrsky, joka koko yösen ja seuraavana päivänä niin kovasti raivosi, että se ruhjoi palasiksi Näsijärven jään, jonka ankara pohjan tuuli ajoi koskelle ja koskesta alas. Mutta kosken alipuolella se suupui ja salpasi veden, siitä taas kosken vesi nousi tulville uhaten hukuttaa ja pois temmata Renfors'in neulatehtaan ja Lindebergin kylpylaitoksen. Jälkimäisessä vesi ja jäät tekivät suuria vahinkoita, loiskahuttain pois monta kivipylvästä, jotka rakennuksen kannattivat, johtaukset vesisäiliöihin ja aluspermannot; mutta Renfors'in tehdas ei vikaantunut, sata kyynärää pitkä vesikouru vaan murtui rikki. Kosken toisella rannalla vastapäätä tekeillä oleva Frietschin & Comp. tiilinen verkatehdas ei myöskään vahinkoa kärsinyt, vaikka jäät ja hyhmä nousi pari kyynärää yli perustusten, mutta savisotkua varten tehty krana meni vesipeittoon, ja kaksi asuinhuonetta sen alipuolella täytettiin vedellä. Se siinä ihmeellistä, että jääsäikkä, jossa isompia ja vähempiä 4 tuumaa paksuja kappalia oli, tämän tehtaan rannalla oli 10 korttelia paksu, josta voi arvata, että jäätä itse koskessa oli kahta vertaa paksummalta ja että se tulvan aikana oli ollut vähintään 6 kyynärää paksu, koska sen vesi useimmissa paikoissa on syvempi. Tulvatessaan vesi ja ajojäät ihmeen äkkiä vuorotellen kohosi ja laski lukemattomat kerrat. Jäitten hyllymistä kesti koko päivän, iltayöstä se alkoi vähetä.

"Ilma tyventyi 19:sta päivästä, mutta kävi kylmäksi. Suuria jääkuoria, ynnä siihen sekaantuneita puuaineita oli nähtävissä, jotka kannattivat ihmisiä päällitse käydä. Semmoista jäitten ajoa ja tulvaa Tampereella ei koskaan ole nähty, vaikka Näsijärvi ja Pyhäjärvi ovat monen muutoksen alaisia."

Kaupungin hallituksen v:n 1856 jäänajosta antamassa kertomuksessa mainitaan ajojäiden tunkeutuneen myöskin Finlaysonin ja Frenckellin tehtaiden ruuhiin ja panneen tehtaat seisomaan. Puuvillatehdas seisoi 3 tuntia ja paperitehdas vuorokauden; vahinkonsa arvioi edellinen tehdas 50 ja jälkimmäinen 400 hopearuplaksi, mutta se oli suurempikin, koska tehtaan luultiin joutuvan käymättömäksi 4 kuukauden aikana.

Paljon suurempia haittoja kosken ääressä oleville teollisuuslaitoksille ovat tuottaneet Näsijärven vedenkorkeuden vaihtelut.

Tavattoman vähissä näyttää vesi Tammerkoskessa olleen v:n 1814 aikoina, jolloin mainitaan paperitehtaan siitä syystä parantaneen tokeitaan. Vanhain muistojen mukaan oli vesi koskessa ollut niin matalalla, että Hatanpään isäntä Lefrén oli vaunuillaan ajanut kosken poikki pohjaa myöten. Syksyllä 1842 oli vesi koskessa matalammalla kuin miesmuistiin ennen.

Tammerkosken suuri perkaus, jonka nimenomainen tarkoitus oli johtaa kevättulvat nopeasti pois, vaikutti epäilemättä myöskin osaltansa siihen, että Tammerkosken teollisuuslaitokset seuraavina aikoina yhä useammin saivat kärsiä vedenpuutetta. Tampereen tehtailijoilla tuskin oli syytä kiittää koskenperkausta, joka vei heiltä käyttövoiman. Toiselta puolen olivat Näsijärven ranta-asukkaat aluksi varsin tyytyväisiä perkauksen tuloksiin, kunnes Tammerkosken tehtaiden yhä tihentyvät tokeet rupesivat tätä tyytyväisyyttä rajoittamaan.

Tästä etujen ristiriidasta antaa eräs Finlaysonin vesirakennusten muuttamista koskeva oikeuspöytäkirja v:lta 1867 eloisan kuvauksen. Tilaisuuteen saapunut Messukylän ranta-asukkaiden edustaja, talollinen Kulkas, kertoi, että Tammerkosken suuren perkauksen jälkeen olivat näsijärveläiset jonkun aikaa voineet tulvilta rauhassa niittää heiniä ja korjata viljaa, mutta että sittenkuin Finlaysonin tehdas edeltävättä tarkastuksetta ja ylä-asukkaita kuulematta oli perustettu Tammerkoskeen, oli Näsijärven vesi vähitellen alkanut nousta entiselle pinnankorkeudelleen, kukaties sen ylikin, niin että vedenkorkeus tavallisina vuosina oli 6 korttelia ylempänä kuin perkauksen jälkeisinä vuosina. Vielä lausui Kulkas, että se kotkankuva ja ne muistotaulut, jotka Finlaysonin yhtiö oli asettanut kiviperustalle kosken ylimmälle saarelle, tosin hänen kuulemansa mukaan olivat laitetut korkeiden käyntien muistoksi, mutta että hänen uskonsa ja kansan yleisen uskon mukaan niiden peitetty tarkoitus oli se, että tehdas saisi häiritsemättä pitää ne koskeen laitetut ulkorakennukset, joiden päälle kotkankuvan perustus oli laskettu ja joiden varsinainen päämäärä oli padota Näsijärven vettä ja johtaa sitä Finlaysonin ruuhiin. Samaa mieltä olivat muutkin talonpoikain edustajat tässä kokouksessa.

Emme pysty arvostelemaan, missä määrin talonpoikain syytökset olivat perusteltuja, mutta merkitsemme, että insinööri Pipping valaisevassa lausunnossa myönsi näsijärveläisille tapahtuneen vääryyttä. Näin ollen tuli asian järjestely tarpeelliseksi, ja virastojen välityksellä sovittiin myöhemmin siitä, ettei Näsijärven vedenkorkeus saisi nousta korkeammaksi kuin 6 jalkaa 8 tuumaa yli Muroleen kanavan alemman sulun kynnyksen.

Säännöllisiä havaintoja Näsijärven vedenkorkeudesta on tehty v:sta 1843 lähtien, jolloin puuvillatehtaan toimesta asetettiin vedenmittari Tammerkosken niskaan. Vesimerkki jaettiin engl. tuumiin, ja 0 pisteellä merkittiin se kohta, jonka alapuolelle ei luultu veden laskeutuvan. Lähes puolen vuosisadan aikana (vv. 1843–1881) koottujen havaintojen mukaan laskee säännöllisten olojen vallitessa Näsijärven pinta alkutalvesta alkaen lakkaamatta huhtikuuhun saakka, jolloin se on alimmillaan, nousee sitten äkkiä kesäkuuhun saakka, jolloin on korkeimmillaan, ja alkaa jälleen laskeutua, kunnes usein loppusyksyllä tai alkutalvella vielä toisen kerran kohoo. Usein on vedenkorkeus syksyisin ollut alempi kuin saman vuoden keväällä. Sitävastoin on kevättulva säännöllisesti korkeampi kuin edellinen tai seuraava loppusyksyn–alkutalven tulva; ainoastaan vv. 1873 ja 1874 olivat tammikuun tulvat korkeammat kuin seuraavat kevättulvat.

Alimmat vedenkorkeudet Tammerkosken niskassa ovat yllämainittuna pitkänä havaintokautena olleet 8 p. huhtik. 1876, jolloin vedenmittari näytti 21 3/4 engl. tuumaa alle 0 pisteen, ja 13 p. huhtik. 1881 (21 3/8). Myöskin näiden vedenpuutevuosien lähinnä edelliset vuodet olivat tavattoman vesiköyhät.

Kun vedenpuute talvella 1875–1876 rupesi haittaamaan kosken rannalla olevain tehtaiden käymistä, saivat ne asianomaisen luvan rakentaa veden säästämiseksi tilapäisiä sulkuja Tammerkoskeen. Sittenkään ei saatu vettä riittämään; puuvillatehdas saattoi käydä veden voimalla tuskin puoliksi ja jotkut muutkin tehdaslaitokset olivat pakotetut lakkauttamaan työnsä suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi. Maaliskuussa kerrottiin kaupungin sanomalehdessä: "Nyt Tampereen koskenniska on tukittu niin, että ainoastaan tehdasten ruuhten kautta pääsee vesi alas liukumaan; valtaväylässä on nyt, jota ei liene maailman seisoessa vielä ennen tapahtunut, suuri luminietos ja kosken yläosa keskeltä niin kuiva, että pääsee yli kosken kuivin jaloin vaikka silkkikengässä." Kevättulva taisi sinä vuonna olla tervetullut. Mutta syksyllä pelkäsivät tehtailijat jälleen vedenpuutetta ja salpasivat uudelleen koskenniskan.

Kipeämpi vedenpuute tuli kuitenkin vasta talvella 1880–1881. Näsijärven jäätyessä joulukuun alussa oli koskessa niin vähän vettä, että jääkerros peitti kosken pohjia myöten ja vesi vain kivien välissä hiljoilleen liritteli. Helmikuussa sai verkatehdaskin luvan rakentaa koskeen tilapäisen sulun. Kuitenkaan ei näytä veden niukkuus tällä kertaa olleen kaupungin tehtaille yhtä haitallinen kuin vv. 1875–1876.

Nämä ikävät kokemukset aiheuttivat pysyvän sulkupöydän rakentamisen Tammerkosken niskaan. Kuvernöörin päätöksen mukaan v:lta 1883 oli sulkupöytä, joka oli tehtaiden rakennettava ja ylläpidettävä, rakennettava niin, ettei sen kautta Näsijärven vedenkorkeus nousisi korkeammalle kuin 7 jalkaa Muroleen kanavan sulun alemman kynnyksen yli.

Toisinaan taas ovat liialliset tulvat rasittaneet Tammerkoskea ja sen teollisuutta. Vuosia 1817 ja 1818 on mainittu erittäin tulvaisiksi. Kolmekymmenluvulla mainitaan veden kerran nousseen l l/2 kyyn. korkeammaksi tavallista määräänsä. Havaintokaudella 1843–1881 on tavattomia vedennousuja merkitty 23 p. kesäk. 1849, jolloin puuvillatehtaan vedenmittari näytti 49 1/2 engl. tuumaa 0 pisteen yli, 17 p. kesäk. 1859 (samoin +49 1/2) ja 8 p. kesäk. 1868, jolloin vedenkorkeus saavutti +60. Kevättulva 1868 oli suurin mitä miespolveen muistettiin. Pellavatehtaalle vievä jalkamiesten silta oli rikkumaisillaan, minkävuoksi se oli suljettava, ja valtasiltaakin tulva vikuutti. Kuitenkin on 19. vuosisadan lopussa Tammerkoskessa niinkuin muissakin Satakunnan ja Suomen vesistöissä nähty vielä suurempi tulva, jonka turmiolliset vaikutukset olivat kauan tuoreessa muistossa niin ihmisten mielessä kuin luonnossakin. (63)

Kalastus, jota Tammerkoskessa vielä kaupungin ensimmäisen lapsuuden aikoina harjoitettiin aitoporvarillisena elinkeinona, rupesi kolme- ja neljäkymmenluvuilla tuottamaan kaupungin rahastolle yhä huonompia tuloja. Kaupungin hallitsema kosken alue supistui tehtaiden vuoksi yhä ahtaammaksi, ja kalat kaikkosivat kosken vesipyöristä ja likaantuneesta vedestä. Urheilijoille koski kuitenkin vielä 1860-ja 1870-luvuilla maksoi vaivat ja ponnistukset ritarillisesti, kuten Hermann Kauffmannin asiantuntevissa ja pirteissä muistelmissa laajasti kerrotaan. Kaupungin virallisissa vuosi- ja viisivuotiskertomuksissa mainitaan siikain ja lohien vielä kuusikymmenluvulla ilahduttaneen Tammerkosken pyyntimiehiä. Kuusikymmenluvun alkuaikoina saatiin siten koskesta joka syksy noin 120 lohta; keväisin saatiin siikoja vähemmässä määrässä. Tehtaan isäntä W:m v. Nottbeck oli koskeen laitattanut lohenkasvatuslaitoksen, vaikkei laitos ollut onnistunut. Joskus vielä eksyi saukkojakin koskeen kalastelemaan, eikä historiallinen "koskikarakaan" ollut kuusikymmenluvulla vielä täältä hävinnyt, vaikka se pian kyllä jäi vain muutaman koskessa usein olleen kunnianarvoisan kaupunkilaisen lisänimeksi. Vielä niin myöhään kuin v. 1887 nähtiin Tammerkoskessa saukkokin, ja mainittiin silloin, että "niitä parikymmentä vuotta sitten oli jotenkin paljon".

Urheilukalastuksenkin parhaat ajat ovat jo aikoja sitten menneet, ja vähällä on ollut, ettei kaloilta kokonaan ole kielletty pääsy Tammerkoskeen. Yksityisten kalastuksen ystäväin alotteesta on kuitenkin jätetty tehtaiden sulkuihin ja tokeisiin pieniä "kalapolkuja", joista kaloilla on vapaa kulkuoikeus.

Paljon aikaisemmin hylkäsivät simpukat tämän vanhan tyyssijansa. Sitä ei kuitenkaan uskottu, ennenkuin koetettiin. Maaliskuussa 1830 saapui paikkakunnalle muudan Pietarin englantilaissukuisia kauppiaita, nimeltänsä William Stuckey, ilmoittaen, että hänellä oli oikeus harjoittaa Venäjän valtakunnassa n.s. sukelluskelloilla helmisimpukkain pyyntiä ja hukkuneen tavaran pelastamista. Tätä harvinaista elinkeinoa oli mies harjoittanut Nevajoessa, ja aikoi nyt ruveta sitä harjoittamaan Tammerkoskessa. Kilpailun varalta pyysi hän kaupungin hallitukselta monopolia tähän ammattiinsa Tammerkoskessa viideksi vuodeksi 500 seteliruplan maksua vastaan vuodessa. Näin suurista summista ei kaupungin kassanhoitaja ollut uneksinutkaan, ja riemulla suostuttiin vieraan helmimiehen ylevämieliseen tarjoukseen. Stuckey rakennutti nyt koskeen erityisen lotjan, hilasi jostakin Venäjältä esille sukelluskellonsa kaikkein kaupunkilaisten ihmeeksi, jotka eivät tuotakaan ansion lähdettä olleet koskaan hoksanneet. Helmenpyynti alkoi sitten huhtikuun lopulla, mutta koskesta ei tullut simpukan silmääkään. Tämän pettymyksen jälkeen ei yritystä ole täällä uudistettu. Stuckeyn puuhassa oli ollut hiukan aihetta, sillä Ruotsin aikana oli saatu Tammerkoskesta simpukoita ja myöhemminkin silloin tällöin oli koskesta pyydetty simpukoita. Suuremman ilon olisi Stuckey tuottanut Tampereelle, jos olisi tännekin johtanut diligenssiliikkeensä, jonka pani toimeen Helsingin ja Pietarin välillä.

Paitsi suurta valtamaantien siltaa oli Tammerkoskessa jo vanhempina aikoina toinenkin silta, vaikka se aluksi olikin vain jalkasilta. Se oli rakennettu H. H. Boijen keinottelujen johdosta "prännin aikaan" polttimolta myllylle, mutta näkyy hävinneen v:n 1801 aikoina. V. 1803 mainitaan "vanhaa polttimon siltaa", mutta sen jälkeen ei sillasta kuulu mitään. Toinen Jalkasilta, vanha sekin, kulki paperitehtaan kohdilta kosken yli suoraan tai koskessa olevan saaren kautta Myllyniemelle. Siinä se näkyy sekä Kügelgenin ja Gaimardin koskikuvissa vv:lta 1822 ja 1839. Kaikesta päättäen se oli vain heikosti rakennettu siltapahanen, jota ei merkitty kaikille kartoillekaan, jos aina oli olemassakaan muita kuin kalamiehiä varten.

V. 1858 rakennettiin pellavatehtaan toimesta uusi jalkasilta Uudenkadun

päästä kosken yli suoraan pellavatehtaalle, eikä enään Myllyniemeen. Tämä silta on hävinnyt vasta "Satakunnan sillan" valmistuttua v. 1900.

Tuo vanha jalkasilta, "pikkusilta", ei ollut itse juuri mikään kaunistus, mutta kohotti suuresti kosken kauneudellista arvoa, koska sieltä oli mitä mahtavin näköala Tammerkosken yläputoukselle ja koska sen kautta myöskin jalkasillan lähellä olevat luodot tulivat luopäästäviksi ja kaunistetuiksi. Isompi näistä saarista on kauan ollut kaupunkilaisten silmäin ihastus, erittäinkin sen jälkeen kuin iso-isäin ihailema Ratassaari joutui karvarien ja värjärien töhrittäväksi. Ylempi saari oli alkuaan pilan pieni, mutta näyttää Kügelgenin kuvasta päättäen kaksikymmenluvulla kasvaneen koivuja; varmaankin koivujensa vuoksi sitä myöhemmin kutsuttiin "Koivusaareksi". Kuusikymmenluvulla piti pellavatehtaan isännöitsijä konsuli Wahlgren isännyyttä saarellakin, jota hoiti ja suurensi ja joka siitä kiitokseksi sai "Wahlgrenin-" eli "Konsulinsaaren" nimen. I. J. Inbergin koskikartalla v:lta 1872 on saarella nimi "Marieholm", ja myöhemmin on tätä huvisaarta sanottu myöskin vain "Koskensaareksi". V. 1881 päätti kaupungin valtuusto rakennuttaa Wahlgrenin saarelle, joka Kyttälän mukana oli joutunut kaupungin omaksi, kahvilahuoneuston, joka vuokrattaisiin enimmän tarjoavalle ehdolla, ettei kahvilassa tarjoiltaisi väkijuomia. Kahvilasta kuitenkin tuli kapakka, jonka ovet vasta Satakunnan sillan rakennukseen ryhdyttäessä suljettiin.

Ajanratokseen majuuri A. Lange kuusikymmenluvulla kokosi maata ja reunakiviä eräälle Wahlgrenin saaren itäpuolella olevalle koskiluodolle, josta siten tuli pieni, koivuja kasvava "Langensaari". V. 1881 vuokrasi kaupunki tämän saaren elinkautisella kaupalla yksityiselle henkilölle 10 markan vuotuisvuokraa vastaan.

Finlaysonin tehtaan luonnollisista ja keinotekoisista saarista on ylempänä puhuttu. Tammerkosken perkauksen aikana rakennutti kruunu kosken niskaan kaksi kiviarkkua kosken työpatouksia varten. Kun nämä arkut eivät estäneet veden juoksua, kaupunginvanhimmat v. 1830 pyysivät kaupunginoikeuden lupaa siihen, että nämä arkut saataisiin säilyttää "kaupungin asukkaiden hyödyksi ja käytettäväksi". Lupa saatiin ja arkut ovat vieläkin olemassa.

Enin kuitenkin ovat kosken rantojen ääriviivat muuttuneet. Kiviset möljä- ja rantarakennukset ovat tukkineet Tammerkosken vanhain lisäjokien väljät suulahdet ja mittausopillisesti ojaisseet kosken entiset mutkat; tuskin missään on enään luonnollista rantahietaa ja rantaäyrästä nähtävänä.

Koski on suljettu kivikarsinaan ja kahlehdittu sinne rautakahleilla. Missä ennen taivaan lamput valaisivat valkoharjaista vapaata koskea, siinä nyt kuvastuvat sadat sähköliekit vesiruuhien kiitävään mustaan pintaan. Ja kuitenkin ensimmäisien kevätpäiväin koittaessa herää luonto täälläkin, puhkee lehti saaren puuhun, paisuu luonnon voima koskessa yli ihmisten tokeiden ja hyräilee herännyt työmies vapauslaulujansa. (64)

9. MARKKINAKAUDEN KAUPPA JA KAUPPIAAT.

Suomen sisämainen kauppa viime vuosisadan alkupuolella. – Sisämaan kulkuneuvot. – Tampereen vanhan kaupan yleinen luonne. – Maalaiskauppa. – Arkangelilaiset.

Vanhat markkinat ja markkinakausi Suomessa: Maaseutumarkkinoita ahdistetaan. Kaupunkimarkkinain loistokausi. Markkinain kansantaloudellinen tehtävä. Tampereen vuosimarkkinat. Antin markkinat 1829 ja Perttelin markkinat 1832. Markkinaravintolat. Markkinatavat. – Tampereen "markkinakaato" ja sen merkitys kaupungin taloudessa. – Tampereen myöhemmät markkinat. Taisteluja Tampereen "liikamarkkinoista" eli "toripäivistä". – Yleinen markkinain järjestely. – Markkinain häviö.

Markkinakauden kulkuneuvot: Tamperelaisten vanhat kanavasuunnitelmat. – "Suuren Haggrenin" kanava. – Muroleen kanava. Näsijärven purjehduskausi. Tampereen purjelaivasto.

Kaupungin laitokset kauppaa ja liikennettä varten: Maalaiskaupan järjestelyjä. Torikysymys. Markkinapuotien häviö ja "pilaripuotien" rakentaminen 1829. Torin tasoitus ja lakaisu. Hevostorit. – Kaupungin satamat.

Kauppiasluokka: Ylempi kauppiasluokka. Ammattikuntaisia yrityksiä. Venäläiset kauppiaat. Tampereen kreikanuskoiset. Pietarilaiset kauppiaat. Kauppiaiden kielitaito. Kauppiaskunnan taantuminen. – Tampereen kauppa 1857. – Ensimmäinen naispuolinen kauppias. – Alempi kauppiasluokka.

Kauppiaskunnan muistettavat miehet: Kustaa Lundahl, A. P. Lindberg, S. Kuhlberg, U. J. Hildén, K. Orell. – Kauppiaiden apukassa.

Suomen sisämainen kauppa oli vielä ensimmäisen Aleksanterin ja Nikolain aikana alkeellisessa tilassa.

Välitöntä ulkomaan kauppaa saivat harjoittaa ainoastaan merikaupungit, ne mitkä saivat. Niillä oli laivansa, millä kaikista niistä esteistä ja hankaluuksista huolimatta, joilla meriliikettä ja kauppaa rasitettiin Suomen ja muun Europan merillä, kuitenkin pysyivät mukana kansainvälisen kaupan liepeillä. Tätä merikaupunkiemme liikettä tarkoittaen lausutaankin Rühs–Arvidssonin Suomen maantiedossa v:lta 1827, että "nykyään on Suomen kauppiailla paljon suurempi ja vilkkaampi yhteys ulkomaalaisen kanssa kuin keskenänsä." Suomen sisämaisesta kaupasta sanotaan samassa paikassa: "Tärkeä este kaikkien elinkeinojen edistymiselle mainitussa maassa on sisämaisen kauppaliikkeen vaikeus, joka on kuihtuvassa tilassa. Näin ollen on turhaan perustettu kaupunkeja sisämaan paikkoihin, jonne kaikki edullisempi yhteys on katkaistu; kaikki tavarat kuljetetaan, useimmissa tapauksissa, rattailla tai reillä. Vapaa maakauppa olisi nykyisessä tilassa suuri hyvätyö Suomelle."

Sisämaan kulkuneuvot alkoivat huomattavammin parantua vasta neljäkymmenluvulla, jolloin Saimaalla alkoi liikkua toinenkin höyrylaiva kuin Arppen "Ilmarinen" ja jolloin Saimaan kanavan kaivaminen pantiin alkuun. Mutta huonompiosaisissa sisämaan seuduissa, kuten Satakunnassa, saatiin vielä kauan tyytyä niihin parannuksiin, mitä jotkut hätäaputöinä teetetyt maantiet ja pari hidaskulkuisille lotjille avattua kanavaa saattoivat aikaansaada.

Maakauppa oli ja pysyi kiellettynä. Valistuneen yleisön ja hallituksenkin käsitykseen olivat tosin kauppavapauden periaatteet jo juurtuneet. Mutta kun Turun Talousseura v. 1821 oli hallitukselta anonut, että maakaupan kieltoa Suomessa ruvettaisiin hellittämään siten, että jokainen saisi vapaasti harjoittaa kauppaa maalaisten kanssa ja että luvansaaneet kauppiaat saisivat asettua asumaan maaseuduille 10 peninkulmaa kauemmaksi meri- ja 5 peninkulmaa kauemmaksi maakaupungeista, tuli anomukseen se vastaus, että koska esitys koskee yleisen lain muuttamista, ei hallitsija ole tahtonut perustuslakien säännöksiä vastaan tarttua asiaan, ennenkuin valtiosäätyjä on kuultu. Kaunis tunnustus perustuslaeille, mutta huono apu kituvalle kaupalle, jonka oli ruvettava odottamaan valtiosäätyjen kokoontumista.

Sisämaan kaupunkien kaupallinen asema oli vanhain säännösten mukaan siinä merikaupunkien ja maaseutujen keskivälillä. "Maakaupungeilla" ei ollut edellisten etuja, mutta ei myöskään kaikkia jälkimmäisten kahleita. Omalla mitättömyydellään osoittivat sisämaan kaupungit, kuinka huonosti ne saattoivat täyttää tämän puolinaisen tehtävänsä. Kauppaansa harjoittivat ne oikeastaan vain merikaupunkien kauppiaiden laskuun, joiden suoloja, rautaa ja rihkamaa ne möivät maalaisille ja joille ne ostivat maalaisten tuotteita. Ansioita nämä maakaupunkien kauppiaat saattoivat saada ainoastaan epäterveellisillä pikkukeinotteluilla, nenästävetämällä maalaisia ja toisiaan.

Tampereen kauppa ei poikennut muiden maakaupunkien tavoista. Kaupungin perustuskirjassa suodut kauppaedut olivat jääneet kuolleeksi kirjaimeksi, koska kaupungilla ei ollut tilaisuutta niitä käyttää. Vapaakaupunginjulistus v:lta 1821 ja vapaakaupungin ohjesääntö v:lta 1824 eivät enään panneetkaan suurempaa huomiota kaupungin kauppavapauteen. Tampere oli etupäässä "vapa Käsityö-kaupungi", ja nimenomaan teollisen väestön etuja tarkoittivat säännökset, että kaupunkilaiset saivat "ostaa niin hyvin työ-aineensa kuin elatuxen tarpeensa, koska ja kusa hyvänsä tahtovat ja hyödyllisimmäxi löytävät", ja että "kaikenlainen luvallinen kaupanteko Vapa-Kaupungisa kaikkina aikoina vuodesta saapi harjoitettaa että Fabrikin haldiat voittaisivat sitä helpommin tilan, saada tarpensa". Erityisiä etuja saivat kauppiasluokan jäsenistä ainoastaan ne, jotka harjoittivat teollista kustantajantointa.

Itsenäistä ulkomaankauppaa ei Tampereella voitu ajatellakaan. Sitä kiinteämmin tahtoivat kaupungin kauppamiehet pitää hallussaan paikallista maalaiskauppaansa. Yleisistä kauppasäännöistä olivat heidän mielestään tärkeimmät ne, jotka kielsivät kaupan harjoittamisen maaseuduilla. Vasta myöhään ja perin hitaasti nousi kaupungin kauppa tätä maalaisporvarin kantaa korkeammalle.

Tampereen kaupan laadusta ja sen pikkuhuolista antavat kaupungin hallituksen vanhat kauppakertomukset niukkuudessaanko valaisevia tietoja. Kaksikymmenluvun keskivaiheilla, jolloin nämä kertomukset alkavat, valitetaan rahapulan lamanneen maakuntaa ja kaupungin kauppaa, mutta tehdään samalla itsesyytöksiä ilmoittamalla, että rahapula on arvattavasti johtunut saksalaisista ylellisyystavaroista, joita merikaupungit ja oman kaupungin kauppiaat ovat säätyläisille ja rahvaallekin tyrkyttäneet. Saman vuosikymmenen lopulla on Tampereen kauppamaakuntaan ilmestynyt uusi musertava vastus: "laukkuryssät". V:n 1828 kauppa- ja elinkeinokertomuksessa sanotaan kaupungin kaupan tavallisilla kauppatavaroilla vähenneen, minkä katsottiin johtuvan siitä, että "Arkangelin talonpojat" joukoittain kiertelivät maakunnassa sellaista tavaraa ja rihkamaa kaupitsemassa. V. 1829 on valitus sama. V. 1830 sitävastoin kuuluu, että, "kun Arkangelin talonpojat nyt ovat lakanneet kuljeksimasta maaseuduilla" oli kaupungin kauppaliike kasvanut. Nähtävästi tahdottiin tällä tavoin vain koristella esivallan toimenpiteitä laukkureita vastaan, sillä kokonaan eivät reppurit olleet Ylä-Satakuntaa unohtaneet. Parin vuoden kuluttua näet sama kulkukauppa alkoi jälleen, vieläpä entistä pahempana. Kolmekymmenluvulla nousi laukkuriliike koko maassakin ylimmilleen. Tampereelle saakka kuultiin laukkuryssien tulleen Oulun lääniin suurissa, aseilla varustetuissa joukoissa. Hallituksen oli ryhdyttävä entistä ankarampiin toimiin tätä epäkohtaa vastaan, joka teki suoraa ilvettä Suomessa vallitsevasta maakauppajärjestyksestä ja herätti ymmärrettävää kateutta ja vihaa kaikissa maakaupunkien pikkuporvareissa. Kun v. 1837 oli saatu virallinen selitys, että Venäjän lakikirja kielsi arkangelilaisten kulkukaupan, saivat Suomen nimismiehet siltä taholta vapaat kädet. Puolen vuosisataa kesti sitten täällä arkangelilaisten metsästystä. Mutta kruununmiesten urhoollisuudesta huolimatta jäi vieras kulkukauppa maassa rehoittamaan. Lopuksi laukkurit julkeasti tunkeutuivat kaupunkeihinkin, vihamiestensä pahimpiin pesiin. V:n 1860 tienoissa näkyy kaupungeissa ja paikoin maaseuduillakin tulleen tavaksi määrätä sakkoja niille, jotka antoivat majaa reppureille. Tämän mallin mukaan teki 22 Tampereen kauppiasta ja käsityöläistä samantapaisen sopimuksen, jolle hankkivat maistraatin vahvistuksen; Tampereellakin näet jotkut kaupunkilaiset pitivät tapanaan suojella laukkureita, joita etenkin markkina-aikoina hiiviskeli täällä.

Tätä pitkäaikaista häiriötä sekä kato- ja puutevuosien tuottamia ahdinkoja lukuunottamatta Tampereen kauppa vuosisadan toisella kolmanneksella kauppakertomusten mukaan säännöllisesti "lisääntyi", vaikka muuten kulki entisiä uriansa. Neljäkymmen-, viisikymmen-, vieläpä kuusikymmenluvullakin määritellään kaupungin kauppaa usein seuraavilla sanoilla: "sen tehtävänä on ollut lunastaa maalaistuotteita, voita, talia, potaskaa, lankkuja, peikkoja y.m. ja kuljettaa niitä merikaupunkeihin, sekä paikalla myydä ja kaupita erilaisia kauppamiestavaroita ja rihkamaa". Kuusikymmenluvulla näkyy voikauppa astuneen Tampereen kauppiaiden maalaiskaupan etualalle; kaupungin kauppiaat siihen aikaan ostivat melkoisia määriä voita, jota möivät ulkomaille, vuosittain noin 25 000–30 000 leiviskää. (65)

Näin arkioloissa. Mutta onneksi oli Suomessa isiltä peritty, maan oloihin ja tapoihin hyvin sopiva kauppakeino, joka ainakin hetkittäin vipusi ylös ja vilkastutti avarain sisämaiden hiljasta kauppaliikettä. Se keino oli markkinat.

Monet markkinat olivat jo menneen vuosisadan ensi aikoina menettäneet maineensa. Monet hyvät maalaismarkkinat Satakunnassa oli pyyhitty pois luvallisten markkinain luetteloista, koska kaupanteko niillä oli muuttunut sivuasiaksi ja hevoshuijaus, juopottelu ja irstaisuus pääasiaksi. Turun maaherra oli v. 1819 alaistensa virkamiesten kertomusten perusteella esittänyt kaikkia lääninsä maaseutumarkkinoita, paitsi yhtä, lakkautettavaksi, ja v. 1821 hallitus virallisesti lopetti suuren joukon noita turmiollisia maalaismarkkinoita, myöskin Satakunnasta – epäiltäväksi iloksi Tampereen kaupungille, joka kyllä oli parhaansa mukaan soimannut maalaisten markkinoita siinä tarkoituksessa, että niitä joku joukko siirrettäisiin Tampereelle.

Maaseutumarkkinain harventuminen ei kuitenkaan merkinnyt kaupunkien markkinain supistumista, vaan pikemmin niiden kasvamista. Suomen markkinain kukoistuskautta siten kesti vielä 19. vuosisadan alkupuolellakin; ja niiden varsinainen loistokausi olikin juuri tähän aikaan, jolloin höyrylaivain, rautateiden, elinkeinovapauden ja suurkaupunkien aika oli alkamassa, vaan ei vielä järkyttämässä vanhoja kauppa- ja liikeoloja. "Kahdeksatkymmenet markkinat – G. Rein kertoo 1853 – pidetään kuitenkin vielä vuosittain, osittain maa kaupungeissa, osittain useissa muissa paikoin pohjoisella Pohjanmaalla ja Lapissa. Kuopion talvimarkkinoilla ilmoitettiin tavaranvaihdon muutama vuosi sitten nousseen miljonaan seteliruplaan. Sortavalan ja Kajaanin markkinoilla on ollut ahkeria kävijöitä Venäjältäkin; Lapin markkinoilla käy, paitsi venäläisiä, myös norjalaisia kauppiaita."

Minkälaisen kansantaloudellisen tehtävän markkinat vuosisadan alkupuoliskon kuluessa vielä maassamme täyttivät ja miten järjestelmälliseksi markkinain käyttäminen saattoi kehittyä, näemme muutamista Tampereen markkinoita ja tamperelaisten markkinamatkoja koskevista tiedonannoista. V. 1815 pyysi joukko Turun kauppiaita ja käsityöläisiä hallituskonseljia muuttamaan Tampereen ja Huittisten markkinapäivät, jotka olivat sen vuoden almanakassa merkityt samaksi päiväksi (syyskuun 6:ksi) siten, että nuo päivät paremmin sopisivat turkulaisten markkinakiertueeseen, joten markkinat olisivat Tampereella 5 p., Huittisissa 8 p. ja Porissa 12 p. syysk. Samassa mielessä kuvailivat Tampereen kaupunginvanhimmat v. 1836 syyskuun markkinain tärkeyttä. Niitä oli Turussa, Porissa, Hämeenlinnassa, Jyväskylässä ja Mikkelissä y.m, "joissa kaikissa Tampereen kauppiaat, tehtailijat ja käsityöläiset käyvät". V. 1858 kuvaa eräs Tampereen käsityöläinen kannaltaan tätä markkinajärjestelmää seuraavaan tapaan. Keväästä Tampereen Pertun markkinoihin saakka on kovin vähän markkinoita ja ylen pieni menekki käsityöläisille, joiden sillä välin täytyy ennakolta suorittaa raaka-aineiden ja työn kustannukset. Kun vihdoin kaivatut syysmarkkinat tulevat, on heille kaksinkerroin tärkeää saada ensin pitää kotimarkkinat, jolloin voivat alkaa tavarainsa rahaksi muuttamisen, ja jatkaa siten samaa työtä heti seuraavilla Porin, Turun, Jyväskylän, Mikkelin, Heinolan ja Anianpellon markkinoilla koko syys- ja lokakuun. Syysmarkkinoilla on kauppiaidenkin hankittava varastonsa joulumarkkinoita varten, koska kelit jo lokakuussa tulivat epävarmoiksi.

Markkinat olivat siten suorastaan elinehto puheenaolevan ajan kauppiaille, käsityöläisille ja kaupungeille. Markkinat olivat sisämaan kaupan ja liikkeen suuri voimapyörä: ne panivat rahan kiertämään, ne määräsivät ja tasoittivat hinnat, niissä oli maalaisella melkein ainoat tilaisuutensa ansaita rahoja veroihinsa ja käsityöläisellä saada kaupaksi tuotteensa, joita pieni kotikaupunki yksin ei jaksanut kuluttaa, niissä teki kauppias suurimmat ostonsa ja myyntinsä. Talonpoika oli markkinamies, käsityöläinen markkinakäsityöläinen, ja kauppias markkinakauppias. Sen mukaiset olivat ajan kauppatavat ja kauppatiet kulkivat markkinoilta markkinoille. Ne olivat sen aikakauden vapaakaupan ja vapaan kilpailun edustajia, ja niissä voitti se, joka jaksoi enin kulkea: eipä ihmettä, että kaikkien virkeiden kauppiaiden ja liikemiesten vuodesta kelpo kappale kului maantiellä, markkinoilta markkinoille ajaessa.

Näissä oloissa tietenkin oli markkina-aikain ja markkinapäiväin muuttaminen arkaluontoinen taloudellinen kysymys, johon vain varovimmasti sai kajota. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla pidettiin Tampereella kahdet vuotuiset päämarkkinat, "Perttelin markkinat" syysk. 2 p. ja "Antin markkinat" jouluk. 12 p. Aikaa näille markkinoille oli varattu arvatenkin riittämään asti, koska edelliset markkinat olivat kaksi- ja jälkimmäiset kuusipäiväiset. Päivämääriä myöhemmin hiukan muuteltiin eri syistä, milloin muiden paikkakuntain markkinain vuoksi, milloin siveellisistä syistä, koska tahdottiin karttaa markkinarähinää sunnuntai- ja pyhäpäivinä. V. 1836 uskalsivat kaupunginvanhimmat syvimmässä alamaisuudessa anoa Perttelin markkinain aikauksen siirtämistä syysk. 5 p:stä saman kuun 8 p:ään, "jolloin ohra ja herneet olisi korjattu". Kaupunkilaisten vaiko maalaisten maanviljelyksen etua tällä toimenpiteellä tahdottiin valvoa, ei näy asiakirjoista; mutta painavat syynsä ehdotuksella varmaankin oli. Hyvin ymmärrettävää myöskin oli, että Ruoveden pitäjäläisten yritys v. 1850 saada Tampereen syysmarkkinat siirretyksi lokakuuhun, herätti melkoista mielenkuohua Tampereella; maistraattiin tuli suuri väkijoukko ja 74 kaupunkilaisen valtuuttama asiamies vastustamaan moista yritystä, joka onnellisesti saatiinkin torjutuksi. Tampere tahtoi pitää vanhat markkinansa, ja tiesi mitä tahtoi.

Rahvasta Tampereen vanhoille markkinoille kokoontui laajoilta alueilta, etupäässä Ylä-Satakunnasta. Syysmarkkinoille 1831 laski Tampereen maistraatti saapuneen noin 8 000 ihmistä, eivätkä ne markkinat olleet muita sen ajan Tampereen markkinoita suuremmat. Kaikista Näsijärven vesistön pitäjistä, vesistön periltä saakka, Ruovedestä ja Virroista, tuli väkeä kirkkoveneillä Tampereen markkinoille. Matkan varrella poikettiin saarille lepäämään ja kisailemaan, niinkuin muinoin kirkkomatkoilla Pirkkalaan ("Tanssinsaari" Virroissa). Kaikilla tulijoilla ei tosin ollut markkinoille tuomista. Suuri osa markkinakansaa oli köyhää irtolaisväkeä tai palkollisia, jotka tulivat markkinoille kuten kansanjuhlaan konsanaan, pääasiallisesti uhraamaan roponsa huvijumalalle. Koko Ylä-Satakunnassa tuli kansantavaksi antaa palkollisväelle vapautta Tampereen markkinain aikana. Vuosipalvelukseen ruvetessaan pidättivät palkolliset itselleen sen edun; ne, jotka eivät kyenneet matkaan, pitivät kuitenkin markkinapyhiä kotonansa.

Läheltä ja kaukaa kokoontuivat kaupustelijatkin Tampereen markkinoille. V:n 1825 aikoina oli Tampereen markkinoilla tavallisesti noin 18 kauppias- ja 55 käsityöläiskojua, tusinan verran "trahtöörejä" ja 25 oluen, viinan ja kahvin myyjää. Annamme kaupungin vanhain tilien yksityiskohtaisemmin esittää liikettä harjoittavan yleisön 1829 vuoden Antinmarkkinoilla. Paremmat vieraat kauppiaat olivat hajautuneet kaupungille vanhoihin majapaikkoihinsa, missä harjoittivat "kamarikauppaa" tietyillä tavaroillansa. Toiset vieraat kauppiaat olivat levittäneet tavaransa kaupungin omistamiin vanhoihin markkinapuoteihin torin laiteilla. Mahtava helsinkiläinen kauppias teki kauppaa erityisessä kauppakojussa torilla. Muuten oli tori enimmäkseen käsityöläisten kojujen vallassa. Siellä oli 17 hattumaakarin, 12 kultasepän, 9 satulasepän, 5 leipurin, 4 tinanvalajan, 4 kuparisepän, 3 kirjannitojan ja 1 vaskenvalajan kojua. Muutamat hattumaakarit, kultasepät ja satulasepät esiintyivät muita leveämmästi kaksilla markkinakojuilla. Näiden kojujen välissä ja ympärillä hääräili kojuissaan 7 "marketentaria", joista monet solkkasivat venäläistä markkinasuomea, 13 "trahtöörskaa", 9 kärkkyjää ja 3 kahvinkeittäjää pitäen huolta markkinaväen kurkuista. Kaikki nämä olivat vieraiden haltijain kojuja.

Tai silmätkäämme markkinaelämää Perttelin markkinoilla 1832. Torilla voimme lukea toista sataa kauppa- ja anniskelupaikkaa. Porvoosta, Hämeenlinnasta ja Loviisasta on saapunut marketentareita, Turusta, Naantalista, Porista, Kristiinankaupungista, Tammisaaresta, Porvoosta, Loviisasta ja Hämeenlinnasta käsityöläisiä. Omat kauppiaat ja käsityöläiset ovat häviävän vähäisenä joukkona markkinamelussa, vaikka joka mies on liikkeessä.

Ne olivat kuin äkillinen vedenpaisumus, nuo markkinat. Kaupunki ja jokainen sen asukas koetti katsoa eteensä ja pelastaa itselleen minkä voi markkinaväen rahoja. Eikä siinä olla juutalaisia eikä greekiläisiä. Pastori Brander, koulunopettaja Kriander, viskaali Nyberg, tuomari Palander, raatimies Grek eivät nyt joudu siveyttä saarnaamaan eikä lakia valvomaan, sillä heillä on jokaisella talossaan "trahtööri", joka anniskelee kansalle tarpeellista markkinahuumausta.

Kaikki tämä on kerrottu v:n 1832 markkinatileissä. Ravintolanpitäjille ja trahtöörskoille, joita muualta tapasi tusinan verran saapua Tampereen markkinoille, missä pappien, opettajain ja raatimiesten suojassa, jopa itse raatihuoneen rakennuksissa (1837) saivat harjoittaa pahennusta herättävää liikettään, tuli kireämmät ajat neljäkymmenluvun alussa, jolloin Turun läänin kuvernööri kielsi moisen elinkeinon. Vanha tapa oli kuitenkin piintynyt ja tamperelaiset pelkäsivät pahaa markkinoillensa, jos niillä anniskelu loppuisi. "Muualta tulevat kauppiaat ja käsityöläiset sekä muut liikkeenharjoittajat ja markkinamiehet joutuisivat pahaan pulaan, ellei heille hankittaisi tilaisuutta tarpeellisen ruuan ja luvallisten juomatavarain saamiseen", niin valitti maistraatti kuvernöörille v. 1842. Maistraatti oli senvuoksi omin lupinsa päättänyt antaa kolmet ravintolaoikeudet oman kaupungin asukkaille ainoastaan markkinapäiviksi. Palvelusväenkin näissä markkinaravintoloissa piti olla yksinomaan kotikaupunkilaisia. Tämä parannuspuuha osoittaa, että entisistä oloista oli varmaan ollut paljon pahennusta ja että mielipiteet markkinaelämästä olivat entisiin aikoihin verraten puhdistuneet. Ainakin julkeimmat pelihelvetit, "faanat" ja muut samantapaiset vanhain markkinain paheenpesät saivat nyt loppunsa, vaikka murhat, tappelut, juoppous ja irstaisuus edelleenkin jäivät jäljelle markkinain synkäksi varjopuoleksi.

V:n 1842 syysmarkkinat olivat markkinatapain historiassa muutenkin muistettavat. Luultiin näet Tampereen hukkuvan markkinapäivänä jonkun maanvieremän eli maanjäristyksen kautta, ja todella saapuikin kansaa näille markkinoille tavallista vähemmän; maistraatti kertoi kuvernöörille tuon mainitun huhun olleen siihen "ainakin osittain" syynä. Ja olihan se kylläkin järistys, kun yksi Tampereen markkinain tunnetuimpia peluu- ja juoppousluolain pitäjiä, "mamseli Akvilina" ajettiin kaupungista pois ja markkinatapoja ruvettiin siveellisemmiksi muuttamaan.

Tampereen vanhain markkinain vilkkaudesta ja merkityksestä kaupungin yhteiselle taloudelle saamme kaupungin vanhoista tilikirjoista tarkkoja ja valaisevia tietoja. "Markkinakanto", s.o. vierailta markkinakaupustelijoilta kannetut tori- ja kojuverot olivat kauan aikaa oikea kultakaivos Tampereen kaupungin taloudelle, vuosisadan neljänä ensimmäisenä vuosikymmenenä suorastaan kaupungin suurin tuloerä, joka muutamina vuosina teki pian puolet kaupungin kaikista tuloista. Niinpä olivat markkinatulot esim.

    v. 1806    148 riksiä              = 48 % kaup. kaik. tuloista
    "  1828  1 342 setelirupl. 50 kop. = 54 %   "     "      "
    "  1832  2 056     "               = 31 "   "     "      "

Kultalähde oli vuosi vuodelta juossut yhä runsaammin, kunnes se v. 1832 nousi suurimpaan määrään, minkä olemme muistoon merkinneet. Kun kaupungin pormestari ja neuvosmiehet v. 1835 anoivat palkkojensa ylennystä, huomauttivat he syylläkin, että kaupungin markkinatulot v. 1832 tekivät 2 056 ja v. 1833 1 595 seteliruplaa ja että "tämä ainoa vierailta saatu tulo tuottaa noin kaksi kertaa enemmän kuin koko maistraatin, sen alaisten virkamiesten ja palveluskunnan palkat tekivät".

Markkinatulot alkoivat kuitenkin jo vähentyä. Kolmekymmenluvun lopulla ne olivat keskimäärin noin 1 900 seteliruplaa ja neljäkymmenluvulla 700–800 hopearuplaa vuodessa. V. 1851 ne tilapäisesti vielä nousivat 920 hopearuplaan 75 kopeikkaan, mutta sitten ne vieläkin alenivat, tehden esim. vv. 1863–1866 keskimäärin 2 669 markkaa vuodessa – pienen eräsen edistyvän ja kasvavan kaupungin taloudessa. Parhaat markkina-ajat olivat jo olleet ja menneet.

Tampereen myöhemmillä markkinoilla oli osittain toinen luonne kuin ennen. Kaupungin väestö kasvoi ja erittäinkin lisääntyi tehdastyöväestö vuosisadan keskimaissa nopeasti. Tämä köyhä palkkatyöväestö ei voinut vanhaan kaupunkilaistapaan parilla markkinoilla varustaa itselleen vuotuisia ruokatarpeitansa, vaan tarvitsi se usein uudistuvia ostotilaisuuksia. Mutta kun pysyvällä torikaupalla ei vielä ollut edellytyksiä, turvasivat kaikki edelleenkin markkinoihin. Tästä syystä olivat aikain kuluessa suurten vuosimarkkinain ohella myöskin kaupungin pienemmät paikallismarkkinat, laskiais-, pääsiäis-, suvi- ja Tuomaan markkinat tulleet kaupunkilaisille tärkeiksi.

V. 1822 olivat Tampereen kaupunginvanhimmat anoneet hallitukselta, että

äskettäin lakkautettuja Tyrvään eli Paavilan markkinoita saataisiin ruveta pitämään Tampereella entisellä ajallaan heinäk. 2 p. Anomuksessa kuvailtiin, mitä etua näistä markkinoista tulisi olemaan maalaisille, kun nämä siten pääsisivät myymään tavaroitaan, "joista kieltämättä tärkein on voi, joka syksyyn säästettynä ja sekoitettuna siihen parempaan voihin, mitä tämän ajan jälkeen kootaan, usein pahenee". Hakemuksessa koetettiin vielä kuvata, kuinka vähän hyötyä oli ollut Tampereen entisistä markkinoista. Mutta hallitus ei kallistanut korvaansa näille vakuutteluille.

Siitä huolimatta pidettiin Tampereella nähtävästi jo Ruotsin aikana sekä laskiais- että suvi- eli mittumaarimarkkinoita. Kaupungin hallitus kertoo v. 1836, että läheisempien ja etäisempien pitäjäin asukkailla jo kauemman aikaa oli ollut tapana kahdesti vuodessa, helmik. 15 ja 16 sekä heinäk. 4 ja 5 p:nä kokoontua Tampereelle pitämään markkinoita melkein yhtä suurissa joukoissa kuin laillisilla markkinoilla. Sitäpaitsi oli kaupungilla pienet pääsiäis- ja Tuomaanmarkkinansakin. Hallitus kävi jokseenkin turhaa taistelua tällaisia paikallismarkkinoita vastaan. Toiselta puolen koetti kaupunki niitä saada laissa tunnustetuiksi osittain sen epämukavuuden tähden, jota laittomat markkinat tuottivat laillisuutta rakastavalle yhteiskunnalle, ja osittain niiden etujen vuoksi, joita suuret lailliset markkinat lupasivat kaupunkilaisille erikseen ja koko kaupungille yhteisesti.

Mutta virkamiesten kannalta nuo pienemmät paikallismarkkinat olivat laittomia. V. 1836, vähän sen jälkeen kuin kaupungin virkamiesten palkanylennysanomus oli hyljätty, kirjoitti Tampereen maistraatti maaherralle pahan kirjoituksen näitä "lihamarkkinoita" vastaan. Vaikka – maistraatti selitti – näistä markkinoista monessa suhteessa onkin ollut hyötyä ja ne melkoisesti ovat edistäneet kaupungin vaurastumista, niin olisivat ne nyt kuitenkin hävitettävät, koska olivat levottomat. Mutta kun maistraatti yleisen mielipiteen vuoksi ei rohjennut ryhtyä asiaan ja koska kaupungin vähäinen polisivoimakaan ei uskaltanut eikä katsonut voivansa ruveta markkinoita estämään, tarvittaisiin tässä mahtavampain toimia.

Emme tunne, mitä seurauksia maistraatin pyynnöllä sillä kertaa oli. Seuraavalla vuosikymmenellä kuitenkin maistraatti sai kuvernöörin vahvistuksen luvattoman kaupan ja hevoskaupan kiellolle Tampereen laskiais-, pääsiäis-, juhannus- ja Tuomaanmarkkinoilla. Siihen leikkiin ei maistraatin olisi pitänyt ruveta. Senaattiin jätettiin puolensadan käsityöläisen ja kauppiaan valtakirjalla varustettu valitus kuvernöörin päätöstä vastaan. Valituksessa vedettiin esille kaupungin vapaakaupunginoikeudet ja suuria numeroita Tampereen "toripäiväin" merkityksestä, miten "laskiais- ja mittumaarimarkkinoille 30 000 henkeä virtaa kaupunkiin", miten viimekin laskiaismarkkinoilla yhtenä ainoana päivänä oli myyty 1 000 tynnyriä silakoita, niin ettei toisena päivänä enään ollut häntääkään saatavissa, miten Tampereen toripäivät ovat olleet koko maan paraat hevosmarkkinat, j.n.e. Kaupunginvanhimmat panivat perään oman valituksensa, joka kävi samaan suuntaan. Kuvernööri yritti puolustaa menettelyänsä järjestyksen nimessä, koska omasta kokemuksestaan tiesi Tampereen markkinain meluisuuden. Mutta maistraatin täytyi jo silitellä asiaansa; sekin myönsi nyt, että puheenaolevat toripäivät "ovat sanomattomaksi hyödyksi kaupungille", ja selitti sakkomääräysten tarkoittavan vain hevoskaupan harjoittamista kaupungin ahtailla kaduilla ja kaikenlaisten kärkkyjäin ja venäläisten sotamiesten luvatonta pumpulikankaiden, vehnäleivän ja väkijuomain kaupustelua.

Täten syntyneessä kiistassa oli myös kuulunut joku ääni, että Tampereen vanhat vuosimarkkinat olivat sopimattomalla ajalla, ja oli hallitus sen johdosta kysellyt asianlaitaa. Mutta koko kaupunki nousi tarmokkaasti puolustamaan vanhoja vuosimarkkinoitaan. Nehän vasta olivatkin sopivalla ajalla, eikä niitä voinut kukaan kumota, sillä ne olivat muka määrätyt jo kaupungin perustamisessa. Kaupunginvanhimmat, joiden oli luultu vuosimarkkinoita moittineen, ilmoittivat nyt, etteivät he ikinä olleet sellaista ajatusta lausuneet eivätkä voineet lausua. Tampere tarvitsi kyllä kaikki markkinansa. Kaupungissa oli jo tuhatkunta tehtaantyömiestä ja kaupungin väkiluku oli muutenkin kasvanut, josta luonnollisesti oli seurannut suurempi ruokatavarain kulutus ja tarve. Maalaistavarain tuonti Tampereelle oli sitä mukaan enentynyt ja kun Tampere v. 1779 saamansa perustuskirjan mukaan oli vapaa kaikista kaupparajoituksista, eikä oltu tarkemmin määrätty, minkälainen kauppa olisi rajoitettava, seurasi siitä, että kuvernöörin sekaantuminen Tampereen markkina-asioihin ylipäisillä sakkomääräyksillä oli sopimaton. Tähän mielipiteeseen yhtyi kaupungin porvaristo, ja maistraattikin puolsi vuosimarkkinain pysyttämistä entisillä ajoillaan.

Se oli tamperelaisten vastalause vanhan valtion pikkumaista kauppaholhousta vastaan ja samalla aikainen lausunto uuden ajan kaupunkien jokapäiväisten vapaiden markkinain puolesta.

Vielä v. 1869 nähdään Tampereen käsityöläisten politikoitsevan kaupungin markkina-asioissa. Tällä kertaa eivät miellyttäneet helmikuun markkinat, joilla oli koetettu syrjäyttää Perttelin ja Antin markkinoita. Kolmena vuonna oli helmikuun markkinoita koetettu ja ne huonoiksi havaittu Sitävastoin olivat syyskuun markkinat välttämättömät varsinkin voikaupan vuoksi, ja joulukuun markkinat samoin tarpeelliset viljanhintain määräämistä varten. Näitä mielipiteitä raastuvankokouksessa yksimielisesti kannatettiinkin, ja maistraatti päätti tehdä senmukaisen esityksen hallitukselle. Eikähän hallituskaan mahtikäskyllä tahtonut lopettaa laitoksia, joilla oli jo vuosisataiset juuret.

Kauan eivät kaupunkilaiset kuitenkaan enään voineet kantaa haarniskaa markkinainsa vuoksi, sillä uudet olot alkoivat jo tehdä tämän tapaisen talouspolitikan tarpeettomaksi.

Valtiopäivillä 1863–1864 tehtiin alote yleiseksi markkinain järjestelyksi koko maassa, etupäässä markkinain levittämäin paheiden ja turmeluksen vuoksi. V. 1865 kuului Tampereenkin kauppiaspiireistä ensi kerran ääniä, että markkinat olivat kaupungille hyödyttömät ja yleiselle siveydelle vahingolliset kansanjoukkoja kun kokoontui markkinoille vain irstailemaan. Sillä kertaa, niinkuin niin monasti ennen ja jälkeen, luultiin aiheutetuista moitteista päästävän sillä, että neuvottiin siveyden saarnaajia parantamaan ihmisiä arkiaikoina eikä markkinoilla. Mutta uusi suunta kulki kulkuaan, ja vähitellen ovat vanhat kuuluisat markkinat toinen toisensa jälkeen lakanneet Tamperekin on löytänyt uusiin aikoihin paremmin soveltuvia ja puhtaampia maalaiskaupan välityskeinoja ja on 19 vuosisadan lopussa kaipauksetta hyljännyt vanhat markkinansa, joita se ennen piti tärkeimpinä elinehtoinaan. (66)

Markkinakauden kulkuneuvoista olivat maantiet ja vesitiet tärkeimmät, koska olivat ainoat. Ruotsin ajalla oli ollut suuret kanavaunelmansa, markkinakaudella haaveiltiin höyryn voimalla käyvistä maantievetureista ja "höyrykuunareista" Ylä-Satakunnassa ei vielä Aleksanterin ja Nikolain aikoina saatu nähdä höyryvetureita eikä höyrylaivoja, mutta vesiteiden käytäntö kasvoi huomattavasti ja avasi alaa uuden ajan täydellisemmille liikeneuvoille.

Vesienvälisestä Tampereen kaupungista tuli tällä aikakaudella purjehdusta harjoittava kaupunki. Meri, jota Tampereen purjelaivasto hallitsi, oli Näsijärvi, ja tämä Näsijärven purjehduskausi saavutti huippunsa, kun Muroleen kanava kaivettiin vv. 1850–1854.

Kaupungilla oli ollut aikaisempiakin kanavahommia. Maanmittari Hall ja maaherra Rappe olivat Tampereen kaupungin alkukarttaan merkinneet useammilla suluilla varustettavan venekanavan suunnan, joka kulki kaupungin länsipuolelta Näsijärvestä Pyhäjärveen. Kun tästä Tampereen kanavasta ei kuitenkaan alkanut mitään kuulua, arvelivat kaupunkilaiset järvestä järveen kulkevan Kuninkaankadun ajavan melkein saman asian ja tekevän Tampereesta suuren vesikulkupaikan; sitävarten päättivät v. 1806 pidetyssä kaupunginkokouksessa, että Kuninkaankatua olisi pohjoisessa jatkettava kosken niskassa olevaan Mältinlahteen saakka, jonka rannalle oli varattava "lastaus- ja tullihuonepaikka", minkälainen laitos oli tuleva myöskin Kuninkaankadun eteläpäähän Pyhäjärven rannalle, tiiliruukin alueelle.

Tilaisuutta ei tullut tämänkään järjestelyn täydelliseen toimeenpanemiseen, eikä se luultavasti olisi tyydyttänytkään seuraavaa miespolvea, jolla oli jo suuremmat suunnittelut. V. 1839 suositteli Turun lääninhallitus hallitukselle vesitien perkaamista kruunun kustannuksella Tampereelta suorastaan mereen, koska Tampereen tehtaiden toimintaa ja Ylä-Satakunnan metsä- ja maalaisliikettä voitaisiin siten melkoisesti parantaa. Samaan aikaan tuli senaatin käsiteltäväksi raatimies Yrjö Haggrenin anomuskirja ja suunnitelma, jotka koskivat kanavan rakentamista Tampereelta – Salon kauppalaan. Niin sen oli raatimies harkinnut, ja toimittanut nerokkaan suunnitelmansa suoraan kenraalikuvernöörin kautta Pietariin. Nämä suunnitelmat tekivät kiertokulkunsa virastoissa ja raukesivat siihen. "Suuri Haggren" kuitenkin sai mitalinsa kirjoituksella "uutteruudesta"; se oli palkinto sekä kanavakartan uutterasta piirustamisesta että vielä enemmän siitä 400 hopearuplasta, jotka hän oli lahjoittanut hallitukselle tuon kanavan kaivamista varten.

Paremmin menestyivät Tampereen kanavahommat Näsijärven puolella.

Tämä laaja vesistö on Tampereen kaupungin luonnollinen tausta. Vesistön muoto muistuttaa vedenhaltijan kolmihaaraista ahrainta, jonka vankkana vartena on suuri Näsiselkä ja jonka kärjet – Ähtärin, Pihlajaveden ja Keuruun reitit – pistävät "Suomenselkään" asti. Monihaarainen höyrylaivareitti ulettuu nyt Tampereelta Toisveden perukoille ja Vilppulaan saakka ja pitää puolikymmentä kansakasta pitäjää kaupungin välittömän vaikutuksen alaisena. Ennen muinoin katkaisi Muroleen koski tämän vesiteistön tärkeimmässä kohdassa. Tammerkosken perkauksen jälkeen oli Muroleen koskea v. 1825 jonkinverran perattu ja maalaisliikkeen mukavuudeksi raivattu kosken toiselle rannalle puhtaampi veneväylä, jota myöten maalaiset saattoivat vetää veneensä koskea ylös. Mutta suuremmille lastialuksille oli koski edelleenkin pääsemätön kynnys ja esti suuremman ja pitempimatkaisen kuljetusliikkeen syntymistä Näsijärven metsärikkaassa piirissä.

Muroleen kosken perinpohjaisempi perkaus tuli siten Tampereen liikemiesten hartaaksi toivoksi. Sensuuntaisia toivomuksia lausutaan kaupungin kertomuksissa vv. 1839–1841, joissa sen ohella vielä merikanavaakin muistellaan. Vaativaisemmin ottivat asian puheeksi v. 1842 Tampereen masuunin perustajat, jotka pyysivät, että yhtiön puutavarain ja järvimalmin saannin helpottamiseksi Muroleen koski valtion kustannuksella perattaisiin, varustettaisiin tarpeen vaatiessa sulkulaitoksella ja tehtäisiin suurempain tukkilauttain ja lastialusten kululle sopivaksi. Masuunin isäntäin ohjelmaan kuului myöskin suuremmille aluksille kelvollisen vesitien avaaminen Tampereelta Janakkalan Turkhaudan kestikievariin, josta olisi vain 10 peninkulman maamatka Helsinkiin. Senaatti kuitenkin jätti pyynnön huomioonsa ottamatta, koska katsoi sen liiaksi tarkoittavan yksityistä etua.

Myöhemmin samana vuonna 1842 tuli senaattiin uusi Tampereen etevimpäin liikemiesten ja kansalaisten sekä Näsijärven pitäjäin edustajain allekirjoittama pyyntö, jossa anottiin Muroleen kosken kaivamista ja perkaamista sellaiseksi, että suuremmat alukset voisivat siitä kulkea ylös ja alas. Pyytäjät kuvailivat, miten potaskaa, voita, talia, lihaa, vuotia, nahkoja, viljaa, kaloja, tervaa, pikiä ja tärpättiä voitaisiin tämän kaivannon avattua ruveta mukavasti kuljettamaan maan sydämmestä, keskeltä Vaasan lääniä, Tampereelle ja etelään; miten Pohjanmaan Lappajärven kalkkia ja kaukaisten sisäjärvien malmeja voitaisiin sitä tietä tuoda Tampereen masuunille, j.n.e. "Pian sitten rupeisivat alukset ja höyrylaivat Näsijärven, Ruoveden ja Keuruun järvien kautta käymään ennen tuntemattomilla seuduilla ja aarniometsissä ja sieltä yltäkylläisesti tuomaan äskenmainittuja maalaistavaroita ja metsäntuotteita Tampereelle." Sellaiseksi kuvailivat anojat Näsijärven tulevaisuutta.

Nyt pääsi asia liikkeelle. Kolmen läänin kuvernöörit saivat antaa lausuntonsa ja kaikki he kannattivat hyvää asiaa. Vaasan läänin kuvernööri ehdotti lisäksi vielä Virtain ja Ähtärinkin koskia yksin tein perattavaksi, kuvaillen miten mukavasti sitten voisi Lappajärven kalkin tuoda Lehtimäelle eli Ähtärinselän rantaan ja sieltä Tampereelle. Esitettiin myös Vilppulan ja Mäntän koskikulun auttamista. Kaikkihan se olisi ollut sisämaan liikkeelle selväksi eduksi.

Useampia vuosia kestäneiden tutkimusten jälkeen sai vesirakennushallituskin lausuntonsa valmiiksi. Siinä ei kannatettu aivan kaikkia tehtyjä esityksiä, mutta ehdotettiin kuitenkin sululla varustettavan kanavan kaivamista Muroleen kosken länsipuolella olevan maakannaksen yli ja vesitien perkaamista Virroissa olevaan Keiturin koskeen saakka viisi jalkaa syvässä kulkeville aluksille sopivaksi. Vesihallituksen laatiman arvion mukaan olisivat nämä työt tulleet maksamaan 21 650 hopearuplaa. Senaatti hyväksyi tämän ehdotuksen yleisyydessään ja antoi vesihallitukselle toimeksi käytettävissä olevain varain mukaan suorittaa täten määrätyt työt. Ja niin tuli Muroleen kanava kaivetuksi vv. 1850–1854 Tampereen liikemiesten kauniin ennustuksen luottamuksessa.

Näsijärvestä rupesi jo neljäkymmenluvulla tulemaan Tampereen tärkein puutavara- ja halkotie. Kasvava kaupunki ja teollisuus eivät joutaneet odottamaan hinaajahöyrylaivoja; kun Suomen merillä alkoi höyrylaivakausi, alkoi Näsijärvellä purjehduskausi. Mainitun vuosikymmenen puolivälissä mainitaan Tampereella neljää "halkojaalaa". Siitä kaupungin purjelaivasto vähitellen kasvoi, masuunin isäntäin rakennuttama suuri "Kurulainen" ja pienemmät purjelaivat, "Suomen neidot" ja muut, levittivät siipiänsä Näsiselällä, kunnes kuusikymmenluvun alussa tällaisia aluksia oli Tampereen vesillä liikkeessä jo 40. Tampereen satama Mustassalahdessa muistutti noina vuosina melkeinpä pienen merikaupungin haminaa. Kaupungissa asui jo "kippareita", ja kauppiaat Hildén ja Björkqvist perustivat v. 1856 laivanvarustusyhtiön merikaupunkien malliin. Omistamillaan purjelaivoilla "Rauhalla" ja "Laineella" sekä uudella 65-lästisellä suurkuunarillaan, joka oli rakennettavana, he aikoivat ruveta harjoittamaan purjehdusta ja kaikenlaista metsäntuotteiden kauppaa Näsijärven piirissä. Vielä v. 1880 kuului Tampereen purjelaivastoon Näsijärvellä kuusi kaksimastoista ja saman verran yksimastoisia aluksia, joiden yhteinen kantavuus teki 212 lästiä. Vielä joku aika sitten oli Mustassalahdessa nähtävänä joitakuita näitä Näsijärven muinaisajan muistoja. (67)

Kaupunkikuntakin puolestaan koetti keinoillansa edistää ja järjestää tärkeää kauppaliikettänsä. Markkinain väliaikoina kestävää maalaiskauppaa ei tahdottu saada oikein soveltumaan kaupungin järjestykseen. V. 1821 kaupunkilaiset varomattomasti suostuivat ulkonaista siivoa ja säännönmukaisuutta harrastavan asessori Niilo Lönnrothin ehdotukseen, ettei maalaistavarain kauppaa saisi kaupungissa harjoittaa muualla kuin torilla ja venesatamissa. Seuraavana vuonna jo huomasivat porvarimme langenneensa houkutukseen, ja purkivat päätöksensä, koska arvelivat sen sotivan vapaakaupunginoikeuksia vastaan ja koska torikin oli muka toisessa päässä kaupunkia. Omapäinen asessori ja muut rahvasvallan ja epäjärjestyksen vastustajat pitivät kuitenkin huolen siitä, että maalaisia totutettiin pysähtymään kuormineen torille, niinkuin hyvin hallitun kaupungin tapa vaati.

Torista ja varsinkin sen vanhoista markkinapuodeista oli kaupungilla muutenkin paljon puuhaa. Markkinapuoteja koetettiin asettaa ja sovittaa milloin milläkin tavalla. Mutta tilat eivät tahtoneet tulla paremmiksi. Kaksikymmenluvun lopulla ryhdyttiin viimein koko torin perinpohjaiseen uudestaanjärjestelyyn. Aluksi ajateltiin asettaa markkinapuodit kolmelle puolelle toria siten, että raatihuoneen tontti varustettuna "korealla lauta-aidalla" olisi neljännellä puolella. Sitten kuitenkin päätettiin siirtää seitsemän ravistunutta hirsipuotia torin pohjoispuolella olevilta "kirkkotonteilta" torin eteläpuolelle "pastori Hellénin perunamaalle", kun pari kaupunkilaista, joiden näköalat siirron kautta paranivat, lupasivat maksaa kulungit. Kauppias Pihlmanin lautakoju, joka oli 34 vuotta seissyt kadulla Kauppakadun suussa, poistettiin. Torin pohjoiset kirkkotontit päätettiin jättää toriksi, joka siten melkoisesti laajeni markkinain hyväksi. Kesällä 1829 ruvettiin rakentamaan raatihuoneen tontille torin varrelle uljaaseen riviin 14 uutta markkinapuotia. Koskenperkauspäällikkö, vapaaherra Kaarle Rosenkampff oli laatinut piirustukset, joita pienellä tinkimisellä seurattiinkin. Katto tuli tuohesta ja laudoista, ja joka puodissa oli ovi ja luukku, myymäpöytä ja kahdeksan hyllyä. Seuraavana kesänä oli suurtyö valmis ja maalattiin: katto pantiin punamullalla tummanpunaiseksi, listat maalattiin öljyvärillä valkeiksi, paitsi leveintä torin puolella olevaa listaa, joka tuli keltaiseksi; pylväät tulivat valkoisiksi, pilarikäytävän laipio valkeaksi, ovet ja luukut keltaisiksi. Finlaysonilta tilattiin 14 lukkoa puoteihin. Yksin tein maalattiin raatihuoneenkin katto punaiseksi ja seinät valkoisiksi. Koko tori oli uudessa loistavassa kunnossa, kun markkinaväki alkoi saapua Perttelin markkinoille 1830. "Pilaripuotien" valmistuttua alkoikin Tampereen paras markkinakausi.

Komistunutta toria oli tietysti arvonsa mukaisesti hoidettava. V. 1831 päätettiin ruveta tasoittamaan toria siten, että kirkon vieressä olevasta "mäestä" vedätettiin hietaa torin matalimman paikan täytteeksi. Seuraavana vuonna päätettiin jo ruveta urakalla lakaisuttamaan toria kesäisin joka keskiviikko ja lauantai. Tampereella ruvettiin jo pitämään suuren kaupungin tapoja. Pysyvää parannusta ei kuitenkaan niinkään helposti aikaansaatu, koskapa Elias Enteen muistelmain mukaan vielä neljä-viisikymmenluvuilla "oli Tampereen tori niin vetelää suota, että keskelle toria juuttuivat pahan kelin aikana hevoset ja ajopelit, ja Kauppakadulta johti porrastie kirkkokummulle".

Hevosmarkkinoita ei voitu enään suvaita hienostuneella torilla ja kaduilla. Jo kaksikymmenluvulla jopa aikaisemminkin oli "muiden kaupunkien" esimerkin mukaan aiottu siirtää hevoshuijaus syrjäisempään paikkaan. V. 1836 katsottiin "hevostorille" paikka kaupungin hautausmaan takana, mutta näyttää sellainen paikka vielä myöhemmin olleen kaupungin eteläpäässä.

Kaupungin lisääntyvä veneliike ja purjehduskin alkoivat vaatia huomiota. Kolmekymmenluvulla kannettiin kaupunkilaisilta veroja jotakin "möljärakennusta" varten. Neljäkymmenluvulla ruvettiin rakentamaan rantasiltaa alakosken rantaan "alkaen Tiiliruukin tontilta Grundbergin niemen ohi hevostorille" ja toista rantasiltaa Mustanlahden satamaan halkoaluksia varten. (68)

Tampereen varsinaisen kauppiasluokan suuruudesta vv. 1815–1855 antavat kaupungin hallituksen laatimat kauppiasluettelot seuraavia tietoja.

        Tampereen kauppiasluokka vv. 1815–1855

             ylempi kauppiasluokka    alempi kauppiasluokka
    vuosi  kauppi- naisp. kauppa-    hööka-  kauppa- yhteesä
           aita    kaupp.  apul.     reja     porv.

    1815     11     –      10        –       –       21
    1820     17     –      17        –       –       34
    1825     16     –      14        –       –       30
    1830     13     –      19        –       –       32
    1835     18     –      13         6       –       37
    1840     21     –       9         4       –       34
    1845     28     –      22         3        6       59
    1850     30      1      15         5       10       61
    1855     27      1      13         6        8       55

Kauppiasluokka oli tällä aikakaudella vähälukuinen, mutta kuitenkin mahtui siihen eri kerroksia ja nähtiin sen piirissä lyhyen ajan kuluessa melkoisia sisällisiä muutoksia.

Aikakauden vanhempana jaksona muistutti kauppiasluokka vielä suuresti Ruotsin aikaisia isiänsä. Varsinaisten kauppamiesten joukko oli vielä sangen vähäinen. He ovat markkinakauden aina kulkevia kauppiaita, mutta Tampereella on heillä apulaiset puotia hoitamassa, siellä on heillä talonsa ja maanviljelyksensä. He nauttivat kotikaupungissaan arvoa ja kunniaa, ja kuuluvat kaikissa suhteissa kaupungin johtavaan luokkaan.

Sellaisena suljettuna, ahtaana seurana koetti kauppiaskunta kaikilla keinoilla pysyäkin. Tampereelle pyrkiviltä uusilta kauppiastulokkailta koettivat vanhat kauppiaat kaikin voimin sulkea pääsyreiät, ja joskus vielä sellaiset temput onnistuivatkin. Erästä kersanttia ei v. 1820 huolittu kaupunkiin höökariksi, koska hänellä oli puustelli maalla ja hän lisäksi oli sokea. V. 1822 hyljättiin erään kauppiaan pääsyhakemus, koska kaupungissa oli jo kylliksi kauppiaita eikä uusi vapaa kaupunkimanifesti muka koskenut kauppiaita. Samasta syystä torjuttiin v. 1825 muudan tulokas, joka kuitenkin muutaman vuoden päästä pääsi kauppiaaksi, kun esitti takuun siitä, ettei tulisi olemaan kaupungin rasituksena. V. 1825 oli kaupungissa viisitoista liikettä harjoittavaa kauppiasta; seuraavana vuonna Kustaa Lundahl esitti, ettei Tampereella vastaisuudessa suvaittaisi enempää kuin kymmenen kauppiasta, ja koska esitys tuli kaupungin mahtavimman kauppiaan puolelta, yhtyivät siihen ilmeisesti lainvastaiseen hankkeeseen, kaupungin muista kauppiaista puhumatta, kaupunginvanhimmatkin, lykäten asian maaherran vahvistettavaksi. Perustuskirjoja ja manifesteja eivät kauppiaamme kuitenkaan saaneet muuttumaan, vaan täytyi heidän viimein mukautua välttämättömyyteen ja vuosikymmeniä kärsiä joukossaan maalarinoppilasta, välskäriä y.m. Kasper Hällströmiä, jota ei yhteisillä yrityksilläkään saatu kauppiaskunnasta erotetuksi, ennenkuin hän v. 1851 mielisuosiolla läksi Nilsiään lukkariksi.

Uusi aines, jolle Tampereen kauppiaat eivät mitään mahtaneet, oli heidän seuraansa ruvennut ilmestymään venäläisen valloituksen jälkeen. Venäläisten elinkeinonharjoittajain, kauppiaiden, kaupustelijain ja kärkkyjäin pääsyä varten Suomen suljettuihin kaupunkeihin annettiin erityisiä keisarillisia määräyksiä, joiden edessä vastustus oli turha. Ensimmäinen tämäntapainen tulokas Tampereella oli haminalainen G. Uschakoff, joka v. 1810 pääsi Tampereen kauppiaskuntaan. Häntä seurasi Taavetin kauppias Andrei Saharoff, joka v. 1820 korkeilla lupakirjoillansa aukaisi Tampereen portit.

Tällä tavoin sai alkunsa Tampereen kreikanuskoinen väestö. V. 1839 oli tätä väestöä Tampereella 4 henkeä, nim. Saharoffin kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Heidät oli kirjoitettu kaupungin luterilaisiin kirkonkirjoihin, kuten maistraatti ilmoitti, väkiluvun taulujen vuoksi ja koska heidän äitinsä oli ollut luterilainen. Samaan joukkoon luettiin vielä äpärälapsi, jonka isä oli ruotsalainen kisälli ja joka oli jäänyt kastamatta, koska luterilainen papisto ei saanut kajota kreikanuskoisten asioihin. V. 1844 ilmoitettiin kaupungissa olevan kreikanuskoisia jo 7 henkeä, jotka kuuluivat kahteen perheeseen.

Kun Pietarista tulleet tehtailijat olivat löytäneet samponsa Tampereella, saapui heidän perässään tänne kokonainen sarja toisia pietarilaisia. Se oli kirjavaa joukkoa "marketentari" Lomofkoffista "tukkukauppiaaseen" ja suurkeinottelijaan W:m Stuckeyhin saakka, joka täälläkin päin yritti yhtä ja toista, kunnes pimisi näyttämöltä pois syytettynä Venäjän johtavan senaatin edessä siitä, että olisi nimineuvos Gurjeffin kanssa tehnyt sopimuksen "suomalaisten toimittamisesta sotaväkeen", mistä syytteestä kuitenkin näkyy päässeen.

V 1845 oli Tampereen kauppiaista 6 kotoisin itärajan takaa; v. 1852 oli sellaisia 7. Venäjänkielen taito oli hyvin edustettuna silloisessa Tampereen kauppiaskunnassa, sillä, paitsi mainittuja Venäjällä syntyneitä kauppiaita, osasivat virallisten luettelojen mukaan venäjänkieltä jotkut muutkin Tampereen kauppiaat, kuten Kust. Lundahl, A. F. Lindberg ja A. J. Collén. Pietarista tulleet kauppiaat puhuivat venäjänsä lisäksi muitakin vieraita kieliä: Tuom. Clayhills saksaa ja hiukan englanninkieltä, B. Metzner saksaa, R. Ovander saksaa ja ranskaa, Kaarle Nottbeck saksaa, ranskaa ja englanninkieltä A. Jackson saksaa. Kotimaisista Tampereen kauppiaista osasivat Kust. Lundahl, R. Lindholm ja K. O. Björkqvist saksaa; ensinmainittu lienee osannut myös englantia. Vapaakaupungin kauppiaiden enemmistö katsoi kuitenkin tulevansa toimeen kotimaisilla kielillämme. Eikä Tampereen kauppiaskunta todellisuudessa ollut niinkään muukalainen kuin kielitaitoisten pietarilaisten kauppamiesten lukuisuudesta voisi päättää. Useimmat näistä vieraista eivät asuneet Tampereella, vaikka kauppa-asioittensa vuoksi olivat hankkineet porvaruusoikeuden täällä. V. 1845 mainitaan seitsemän ja v. 1855 viisi kaupungin kauppiasta muualla asuviksi, ja asianhaaroista näkyy, että nuo muualla asuvat olivat parhaasta päästä pietarilaisia. Enemmistö vanhan Tampereen kauppiaita oli Tampereen seuduilla syntynyt ja kasvanut. V. 1845 luetelluista Tampereen 28 kauppiaasta oli siten 14 kotoisin Tampereelta ja Tampereen lähiseuduilta, 8 muualta Suomesta ja 6 Venäjältä.

Mutta kerrottavan aikakauden myöhempi kauppiaspolvi erosi sittenkin huomattavasti vanhemmasta kauppiaspolvesta. Nuoremmalla polvella ei ollut enään samaa merkitystä kaupunkiyhteiskunnassa kuin vanhemmalla polvella oli ollut. Kun vanhat kauppiaat suurimmaksi osaksi olivat olleet talonomistajia, oli suurin osa heidän seuraajistaan talottomia rihkamakauppiaita, jotka vuokratuissa puodeissaan ja ilman varttuneita apulaisia harjoittivat liikettänsä. Uudessakin kauppiaskunnassa löytyi eteviä ja hyvin vaurastuvia jäseniä, mutta kokonaisuudessaan ei se sääty ulkonaisesta kiillostaan huolimatta ollut niin painava kuin entinen. Yhä vähemmäksi supistui kauppiaskunnan osuus kaupungin verojen maksussa, yhä pienemmiksi hupenivat yksityisten kauppiaiden vero-osain määrät. Kun kauppiasluokka v. 1825 oli suorittanut pian kolmanneksen kaupungin kaikista veroista, vastasi se v. 1851 ainoastaan noin kuudenneksesta näitä veroja; kun varsinaiset kauppiaat v. 1825 vastasivat keskimäärin 4.3 vero-osasta mieheen, suorittivat heidän jälkeläisensä v. 1851 keskimäärin ainoastaan 2.5 vero-osaa miestä kohden. Pääosa kaupungin kauppiaskunnasta oli taloudellisesti heikompi, huonommin valittu ja kevytmielisempi kuin entinen. Ainakin näytti siltä aikalaisista, jotka eivät aina säästäneet moitteita heitä kuvatessaan. Niinpä kirjoitetaan Turun ruotsalaisissa lehdissä v. 1857 Tampereen kaupasta ja kauppiaista: "Kaupan periaatteena näyttää olevan myydä huonoa ja kallista, enimmäkseen venäläisiä hylkytavaroita, ja vähät näyttää kukaan ajattelevan, että vaikka tämän päivän voitto siten tulee suuremmaksi, tulee huomispäivän tappio varmaan vielä tuntuvammaksi, koska petetty ostaja etsinee itselleen toisen ostopaikan. Yleinen mielipide lienee se, että vain huono ja suhteellisesti halpa tavara saa menekkiä. Mutta se voitaneen todistaa vasta sitten kuin kaupunki voi osoittaa kauppiaan, joka noudattaisi päinvastaisia periaatteita. Nykyisissä oloissa täytyy paikkakunnan säätyläisten joko hankkia tarpeensa muista kaupungeista tai kaupungin kaksilla vuosimarkkinoilla. Ei olekaan hyvä olla riippuva kaupungin kaupasta, sillä varmasti saapi odottaa, että jos jotakin tavaraa ruvetaan haluamaan, vaikkapa vain vähän enemmän kuin tavallisesti, niin katsoo kauppamies valvovansa huonosti omaa, hyvin ymmärrettävää etuansa, ellei päivä päivältä nosta tavaran hintaa, kunnes kulutus on vaipunut tavalliseen määräänsä. Mitään ei niin peljätä, kuin myydä paljon."

Kuitenkin elettiin Tampereellakin jo vapaan kaupan ja vapaan kilpailun kynnyksellä. Siitä oli todistuksena sekin, että Tampereen kauppiaskunnan täytyi ottaa riveihinsä naispuolisiakin kauppiaita.

Naisia oli Tampereella niinkuin muuallakin jo aikoja ennenkin nähty myymäpöydän takana. Mutta ehdottomana pääsyvaatimuksena siihen kunniaan oli ollut se, että kauppaa pitävä nainen oli kaupungin kauppiaan leski, joka jatkoi miehensä liikettä. Sellainen järjestys oli luonnollisessa sopusoinnussa vanhan kauppiassäädyn ammattikuntaisen luonteen kanssa. Mutta nyt alkoivat naiset pyrkiä ja päästä kauppiaiksi miehistä riippumatta.

V. 1850 pyrki Johanna Wilhelmina Thurman "rihkamakauppiaaksi"

Tampereelle. Hän saikin siihen maistraatin luvan, nähtävästi ei niin paljon periaatteellisesta naisasian ystävyydestä kuin siitä syystä, että pyrkijä oli maalarin tytär Tampereelta, ja että hänen kaupastaan piti tulla muotikauppa. Kaupungin arvokkaimmat miehiset kauppiaat tekivät tuosta kuulumattomasta tapauksesta valituksen senaattiin; mutta vaikka panivat parastaan ivatakseen maistraatin päätöstä, kuinka se aika jo oli lähellä, jolloin "tästä hameilla varustetusta porvaristosta" valitaan palolaitoksen ruiskumiehet ja jolloin "raatimiehet hameessa ja aamuröijyssä ainakin lisäjäseninä astuvat luvalliseen maistraattiin", olivat hameet ja aamuröijyt tässä tapauksessa niin tärkeitä asioita, että yhteiskunta pantiin ylösalaisin ja Johanna Thurman sai avata puotinsa. Näin alkoi naisten vapautus Tampereella. Mutta rohkea uranuurtajatar sitoi pian oman vapautensa menemällä toisiin naimisiin kauppias Orellin kanssa.

Kauppiasluokan alemmat kerrokset, höökarien eli ruokatavarainkauppiaiden ja kauppaporvarien ryhmät, olivat tällä aikakaudella olemassa, vaikkeivät paljoa merkinneetkään. Virallisissa kauppiasluetteloissa aikakauden alkupuolella ei tätä ryhmää ole otettu huomioon, minkävuoksi sen sarakkeet kauppiasluokkaa esittävässä taulussa ovat tyhjät. Muista lähteistä kuitenkin näemme, että höökareja ja "porvareja" tällöin oli kaupungissa enemmän ja suhteellisesti varakkaampiakin kuin aikakauden loppupuolella. Tämä taantuminen riippui osittain siitä, että oman talon omistaminen, mikä aikaisemmin oli ollut jokseenkin säännöllisenä osana porvarien ammatissa, tuli yhä harvinaisemmaksi heidän keskuudessaan, osittain taas v. 1836 voimaan astuneesta järjestyksestä, joka sääti: "Kun talonpoikia muuttaa kaupunkiin maalta, tulee heidän viisi vuotta ennen olla ajureina, ennenkuin heidät otetaan suomalaisiksi porvareiksi, ja tulee heidän vuoron perään lumiaurata maantietä ja hevostoria markkinoiksi." Ajurin ammatti oli sen ajan kehnoimpia ja raskaimpia elinkeinoja Tampereella ja "suomalaiset porvarit", joita myös kutsuttiin "huonommaksi porvaristoksi", olivat kaikissakin Suomen kaupungeissa alhaisimmassa arvossa pidettyä kansanluokkaa, ei vähimmin talonpoikaisen suomalaisuutensa vuoksi. (69)

Sananen vielä Tampereen vanhan kauppiaskunnan muistettavista miehistä. Heistä on ensimmäisellä sijalla mainittava kauppaneuvos Kustaa Lundahl (1793- 1846), joka jo kuudentoista vuoden ikäisenä teki porvarivalan syntymäkaupungilleen ja uskollisimmin piti valansa kuolemaansa saakka. Johtajana kaupungin kauppiaskunnassa oli hän myöskin ensimmäisiä kunnallismiehiä ja sivistysmiehiä vanhassa Tampereen kaupungissa. Hänen nimensä tapaamme useilla Tampereen historian lehdillä, ei niin paljon muusta kaupungista ja alhaisesta porvaristosta eroavana tähtimiehenä ja "kauppaneuvoksena" kuin ensimmäisenä osamiehenä kaikessa, niin tärkeässä kuin turhassakin, mikä sen ajan Tamperetta yhteisesti liikutti ja kiinnosti. Sepä juuri tekikin hänestä omaa aikaansa ja omaa kaupunkiansa todella edustavan henkilön, sellaisen, johon menneiden aikain ystävä kiinnostuu enemmän kuin moneen hyveelliseen esikuvaan. Kust. Lundahlin aikalaisia ja ammattitoveria oli kauppias ja neuvosmies Aadolf Freedrik Lindberg (1791–1864), tamperelaisen kauppiaan poika hänkin ja koko ikänsä uskollinen kotikaupunkinsa kansalainen, monessa yleisessä ja vielä useammassa yksityisessä puuhassa mukana ollut mies, mutta monessa kohden Lundahlin täydellinen vastakohta. Lundahlin kaupassa kasvanut ja mestarinsa töiden jatkaja oli kauppias Simo Kuhlberg (1807–1867), Tampereen kaupungin ja seurakunnan arvokas ja monipuolinen luottamusmies vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä. Aikakauden nuoremman kauppiaspolven edustavina miehinä voimme pitää esim. Kaarle Jooseppi Hildéniä (s. 1817, kauppias Tampereella 1844, k. 1891) ja Kustaa Orellia (s. 1806, kauppias Tampereella 1845, k. 1874), jotka tulivat tunnetuiksi etupäässä kaupan alalla ja yksityismiehinä.

Kauppiasluokan yhteishengestä puheenaolevana aikana on jälkipolville jäänyt muudan muisto, josta vielä on mainittava.

Helmikuun 5 p:nä 1844 pitivät Tampereen kauppiaat yhteisen kokouksen, jossa päättivät perustaa keskuuteensa yhteisen apukassan köyhtyneiden ja puutteessa olevain kauppiaiden sekä heidän jälkeenjääneiden leskiensä ja lastensa auttamiseksi. Se oli ensimmäinen senlaatuinen ilmaus Tampereen kauppiaskunnassa.

Apukassan samana vuonna vahvistettujen sääntöjen mukaan oli laitoksen tarkoituksena myöntää johtokunnan harkinnan mukaan tilapäisiä apurahoja sellaisille rahaston osakkaille, jotka sairauden, vanhuuden tai tunnettujen onnettomuuksien vuoksi olivat tulleet kyvyttömiksi itseänsä elättämään. Sama oikeus kuin tällaiselle osakkaalle myönnettiin hänen leskelleen ja lapsilleen, pojalle 12 ja tytölle 15 ikävuoteen saakka. Myönnettävät apurahat, joita sai antaa tarvitsevalle ainoastaan kerran vuodessa, eivät saaneet olla viittätoista hopearuplaa suurempia eivätkä viittä ruplaa pienempiä.

Laitos oli siis suunniteltu jokseenkin vaatimattomaksi sairaus-, vanhuus- ja hätäapukassaksi. Verrattain pieniksi ajateltiin kassan tulojakin. Rahaston neljätoista perustajaa sitoutuivat maksamaan laitokseen viisi ruplaa vuodessa kymmenenä vuonna. Uusilta osakkailta vaadittiin, paitsi näitä vuosimaksuja, lisäksi 15 ruplan pääsymaksu kerrallaan. Jotta kassa säilyisi yksinomaan Tampereen kauppiaiden eduksi, oli säädetty, ettei osakkaaksi millään ehdolla nyt eikä vasta saisi ottaa muuta porvaristoa kuin kauppiaita ja että kaupungista poismuuttavat kauppiaat ilman muuta menettivät osuutensa kassassa.

Laitoksen vuosipäivä oli pidettävä helmikuun 5 p:nä. Tätä päivää, "aina muistettavaa täkäläiselle kauppiassäädylle, joka silloin oli perustanut tämän hyväntekeväisyyslaitoksen", piti vietettämän jonkinlaisena kiltajuhlana, johon jokaisen osaaottavan osakkaan oli maksettava 50 kop. hop. "huoneenvuokran, virvoitusten y.m. korvaukseksi".

Laitoksen ensimmäisenä johtokuntana olivat Tuom. Clayhills (puheenjohtajana), Simo Kuhlberg ja R. Lindholm.

Apukassasta tuli pitkäikäinen laitos ja sen toiminnalle on tunnustus annettava. Sen varat olivat v. 1850: 550 hopearuplaa, v. 1880: 33 314 sekä v. 1883, jolloin apukassan rahasto siirrettiin siitä muodostetun "Tampereen kaupungin kauppiaskunnan eläke- ja apurahaston" pohjarahaksi, 36 641 mk.

Ensimmäisen apurahan laitoksesta sai itse ensimmäinen puheenjohtaja, jolle v. 1856 myönnettiin 15 ruplan apu. Tästä määrästä nousivat vuotuiset apurahat sangen hitaasti. Niitä myönnettiin esim.

    v. 1870.......... 3 apua, yhteensä 180 mk.
    "  1875.......... 3   "      "     340 "
    "  1880.......... 6   "      "     700 "

Rahaston kunniasta ja vaurastumisesta pidettiin alkuaikoina ankara huoli. Huolimattomat maksajat erotettiin armotta. V. 1849 päättivät rahaston osakkaat yksimielisesti ajan yleisen ammattipakollisen hengen mukaisesti hankkia kaupunginhallitukselta sellaisen määräyksen, että jokaisen kaupungissa porvaruusoikeuden saavan kauppiaan tulisi maksaa apukassaan 15 hopearuplaa, rupesipa osakkaaksi tai ei. Kassan alkuaikoina oli se käsitys vallalla, että ainoastaan täydet maksut suorittaneet osakkaat olivat oikeutetut saamaan apuja kassasta. Senpävuoksi kauppiaat kiiruhtivatkin maksamaan osuuksiansa, niin että v. 1853 jo yhdeksän kauppiasta oli maksuista päässyt vapaaksi. V. 1864 kuitenkin hyväksyttiin sääntöjen selitys, että sellaisetkin osakkaat, jotka kuoleman tähden tai omatta syyttään eivät olleet maksujansa ehtineet loppuun suorittaa, olivat harkinnan mukaan oikeutetut saamaan apuja kassasta, jolloin kuitenkin mahdollisesti puuttuva pääsymaksu olisi tasattava maksettavista avuista.

V:n 1868 elinkeinolain voimaanastuminen tuotti muutoksia apurahaston hoitoon ja hallintoon. Rahasto jätettiin uuden virallisen "kauppaseuran" haltuun. Pian sen jälkeen heräsi kysymys apurahaston muuttamisesta varsinaiseksi eläkekassaksi. Seitsenkymmenluvulla kauppaseuran valtuutetut ja erityiset komiteat laativat uusia eläkekassan sääntöjä, mutta kun ne vihdoin valmistuivat, eivät ne saaneet vahvistusta, koska väliajalla v. 1879 oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, jota ei säännöissä oltu otettu huomioon. Asianmukaisesti korjattuina uuden eläkekassan säännöt sitten saivat senaatin vahvistuksen 13 p. heinäk. 1882 ja vanhan apukassan varat siirrettiin uudelle laitokselle. (70)

10. AMMATTIEN SOTA.

a) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys: Taulukko käsityön kehityksestä 1815–1862. – Käsityöläisten siirtyminen Tampereelle ja käsityöläisten hankinta sanomalehti-ilmoituksilla. – Ammattien sodan synty. Vanhat käsityöläiset uusia vastassa. Värjärit vastustuksen eturinnassa. – Ammattikuntaisuutta Tampereella. – Tamperelaiset mestarit vieraiden kaupunkien ammattikuntain jäseninä. – Sota "sivuammateista". – Mestaruuden kukistus. – Käsityön sisällinen taistelu. – Vanhoja ammatteja kuolee, uusia syntyy. Menekkialueiden muutoksia. – Suurliikkeet ja yksinäisliikkeet. Verstaiden vuokraus. – Käsityöläisten varallisuusolot. Heidän osallisuutensa verojen suorituksessa 1825–1861. Käsityöläisvarallisuuden laatu. – Vanhan käsityöläiskauden päättyminen.

b) Eri ammatit: Sepät. Kengittäjät. – Kuparisepät. Vaskenvalajat. – Kultasepät. – Läkkisepät. – Raasisepät. – Neulamaakarit. – Pistoolisepät. – Kellosepät. – Savenvalajat ja kakluunintekijät. - Värjärit ja heidän mahtinsa. Maaseutumatkat. Tampereen värjäysammatin kukoistus. Värjärien varallisuusolot. Värjärinverstaiden tutkimus 1836. Suurvärjärit. Värjärien lahjoituksia. – Nahkurit. Suurnahkurit. Yrjö Haggrenin lahjoitus 1837. – Nahkurien ammattikunta ja "oltermanni". – Säämiskä- ja hansikasmaakarit. – Satulasepät. – Erilaisia kankureita. – Kirjansitojat. – Puusepät. Sorvarit. Vaunusepät. Rakennusmestarit. Muurimestarit. Maalarit. Ihmemaalari. – Lasimestarit. – Kadunlakaisijat. – Leipurit. Leipätaksat. – Konditorit. Tisleeraus. – Teurastajat. Lihataksat. – Räätälit. – Suutarit. – Turkkurit. – Hattumaakarit ja heidän ammattinsa kuolema. – Kuoleva käsityö.

a) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys.

Tampereen käsityön yleistä kehitystä nyt puheena olevalla; aikakaudella valaisee seuraava taulukko:

        Tampereen käsityöammatit vv. 1815–1862

                           1815  1820    1830    1840    1850    1862
     ammatit  työpaikk. työntek. tp. tt. tp. tt. tp. tt. tp. tt. tp. tt.

 1. sepät ja lukkosepät    1  2   2   3    6  11   3   7   3   7   2   9
 2. kengittäjät            1  1   1   1    -   -   -   -   -   -   -   -
 3. kuparisepät            1  4   -   -    4   7   4   8   4  17   4  15
 4. vaskenvalajat          2  3   2   4    4   9   5  13   5  14   4  13
 5. kultasepät             4  7   5   8    3   5   6  10   6  19   5  20
 6. läkkyrit ja peltisepät -  -   -   -    1   1   1   2   3   7   2  10
 7. raasisepät             -  -   -   -    -   -   3   4   4   9   5  14
 8. neulamaakarit          -  -   -   -    -   -   1   4   2  15   1   5
 9. pistoolisepät          1  1   -   -    -   -   -   -   -   -   -   -

10. kellosepät - - - - 2 5 2 1 3 4 2 8

11. savenvalajat ja

    kakluunintekijät       -  -   -   -    2   6   3   8   4  13   4  26

12. värjärit 4 9 3 6 14 37 14 38 13 57 4 17

13. nahkurit 4 6 5 11 7 20 14 25 11 41 12 48

14. säämiskä- ja hansikas-

    maakarit               3  3   3   3    -   -   -   -   1   1   1   2

15. satulasepät 2 5 3 6 7 13 9 20 5 16 5 19

16. palttinakankurit 1 1 1 1 1 1 - - - - - -

17. verankutojat 1 1 2 12 - - - - - - - -

18. kirjansitojat - - 1 1 - - 2 4 2 6 3 13

19. puusepät 4 5 4 7 5 12 3 12 3 12 3 13

20. sorvarit 1 1 3 3 2 8 5 9 6 17 7 25

21. vaunusepät 3 3 3 3 5 9 5 7 2 4 1 3

22. rakennusmestarit - - - - - - - - 2 7 2 3

23. muurimestarit 3 3 2 5 2 2 3 5 3 18 3 45

24. maalarit 2 4 3 4 3 4 3 7 6 13 5 17

25. lasinleikkaajat - - 1 1 3 4 1 1 1 1 2 5

26. nuohoojat - - - - - - - - 1 2 - -

27. leipurit 1 1 1 1 - - 1 1 4 10 7 26

28. konditorit - - - - - - - - l 2 2 6

29. kapakoitsijat - - 2 2 - - - - - - - -

30. teurastajat - - - - - - - - 2 2 3 3

31. räätälit 6 11 6 16 5 18 6 24 5 33 5 30

32. suutarit 4 7 7 11 7 20 7 14 9 28 9 31

33. rajasuutarit - - 1 1 - - - - 2 2 - -

34. hattumaakarit 2 4 4 8 6 15 10 16 2 3 1 2

                 yhteensä 51 82  66 119   89 207 111 240 116 380 104 428

Taulun numerot poikkeavat jonkin verran niistä numeroista, jotka on julaistu tekijän kirjoituksessa "Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla" (Teollisuushallituksen tiedonantoja 33. vihko) ss. 56–57. Eroavaisuus johtuu siitä, että muutamia teollisia laitoksia, jotka ennen on laskettu käsityölaitosten joukkoon, on nyt esitetystä taulusta jätetty pois ja siirretty manufakturilaitosten joukkoon. Parissa kohdassa edelläolevaa taulua on työpalkkain lukumäärä ilmoitettu suuremmaksi kuin näiden työpaikkain työntekijäin. Tämä näennäinen muodottomuus on johtunut siitä, että samassa työpaikassa on vähällä väellä harjoitettu paria ammattia. Sellaisten "sivuammattien" pitäminen ei vanhassa Tampereen käsityössä ollut harvinaista.

Kehitystä, jota taulukko esittää, on Tampereen pienissä, oloissa katsottava monipuoliseksi ja mullistavaksi.

Tampereen käsityössä on tänä aikana ihmeteltävä kasvuvoima. Jo v. 1815 on Tampere huomattava käsityöläiskaupunki. Väkiluvultaan on kaupunki Naantalin arvoinen, mutta Turun läänissä ovat ainoastaan koko maan mahtavin käsityöläiskaupunki Turku ja Pori suurempia käsityön keskuksia kuin Tampere. Vapaakaupungin väkiluku kasvaa sitten niin, että Tampere v. 1860 jo on kuudennella sijalla Suomen kaupunkien joukossa; mutta aikoja ennen on Tampere käsityöläisten lukuisuudessa noussut tavallisesti neljännelle sijalle Suomen kaupunkien arvojärjestyksessä, onpa joskus (vv. 1850 ja 1855) kerrassaan kolmannella sijalla maan kaupunkien joukossa, mitä käsityöläisten lukumäärään tulee.

Käsityöläisten lukumäärän kasvaminen tuli tietenkin erittäin tuntuvaksi itse Tampereen kaupungissa. V. 1815 oli täällä jo päälle 10 käsityöläistä kutakin sataa kaupungin asukasta kohden. V. 1830 oli Tampereella kutakin sataa asukasta kohden yli 13 käsityöntekijää; sellaista suhdelukua ei liene silloisina eikä myöhempinä aikoina saavutettu missään muussa. Suomen kaupungissa. V:n 1830 jälkeen kuitenkin alkoi käsityöläisten lukumäärä asukaslukuun verrattuna Tampereella vähitellen painua alaspäin. Kaupungin käsityöläisten lukumäärä kyllä kasvoi kuusikymmenluvun alkuvuosiin saakka, mutta kaupungin väkiluku kasvoi vielä nopeammassa vauhdissa. Viimemainitut vuodet olivat monessa muussakin suhteessa merkittävä käänneaika Tampereen käsityön ja käsityöläisten historiassa.

Liioittelisimme, jos väittäisimme Tampereen vapaakaupunginoikeuksien yksinänsä johtaneen tämän käsityöläistulvan Tampereelle. Tampereella oli vetovoimansa kaupungin ensi aikoina, jolloin siellä oli koti ja kontu ilmaiseksi saatavissa. Mutta myöhemmin havaitsi moni Tampereelle pyrkivä käsityöläinen, että vapaakaupungin puoleensa vetävä mainetti osasi myöskin voimakkaasti torjua luotaan pois vieraita käsityöläisaineksia. Vapaakaupunki oli kyllä viimeinen pelastuksen kallio monelle kiertävälle käsityöläispoloiselle, mutta yleensä oli Tampereen houkuttelevan vapauden viehätys sittenkin niin heikko, että vanhan Tampereen asukkaiden useamman kerran oli yleisillä kuulutuksilla ja sanomalehti-ilmoituksilla haalittava kaupunkiin tarpeellisina pidettyjä ammattilaisia, joita ei muuten ruvennut kaupunkiin muuttamaan. Ja säännöllisesti nähtiin tämä keino tepsivämmäksi kuin koreat paperille kirjoitetut vapaakaupunginoikeudet, sillä köyhät käsityöläiset eivät kaivanneet vapautta, vaan leipää ja toimeentuloa. V. 1813 haettiin sanomalehti-ilmoituksella Tampereelle seppää ja muurimestaria. Niitä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Alussa vuotta 1829 etsittiin viralliseen lehteen painatetulla ilmoituksella Tampereelle useita senaikaisessa kaupunkielämässä tarpeellisia käsityöläisiä, joille nyt täällä luvattiin "niukka toimeentulo, etenkin jos heillä olisi varoja ilman velkaa panna kuntoon verstaansa". Ilmoituksella oli samanlainen vaikutus kuin liimapaperilla hyrisevässä kärpäsparvessa: kahtena ainoana kevätkuukautena muutti kaupunkiin 20 uutta käsityöläismestaria ja ennen vuoden loppua oli tulokkaiden luku noussut 29:ään. Sellaista kansainvaellusta ei Tampereella oltu nähty sitten kaupungin perustamisen. Arvoisille käsityöläisten tarvitsijoille ei tämä tulva liene ollut kaikin puolin mielenmukainen, sillä kun oli kaivattu pistooliseppää, nappimaakaria, neulamaakaria, tinanvalajaa, turkkuria, lasimestaria y.m. harvinaisia ammattilaisia, saatiin kaupunkiin neljä värjäriä, neljä satulaseppää, kolme suutaria, kolme vaunuseppää y.m.s. käsityöläisiä, joita useimpia Tampereella jo ennestään oli enemmänkin kuin riittämään asti.

Yritystä ei kaupungin puolesta enään uusittu, eikä moista joukkorynnäkköä vapaakaupunkia vastaan enään tapahtunut. Mutta ennen alkanut ja yhä jatkuva käsityöläisjoukon kasvaminen teki ammattilaisten aseman pienessä kaupungissa tukalaksi ja piti työn kysymystä sangen purevana. Rauhassa ei voinut kukaan ammattilainen syödä leipäänsä tässä kuhisevassa käsityöläispesässä, joka oli niin avonainen ulkoa tulevalle ja sisäiselle kilpailulle. Taistelun täytyi syntyä, ja taistelua karttoivat Tampereen käsityöläiset sitä vähemmän, kun he luitaan ja ytimiään myöten olivat vanhan kunniallisen ja laillisen ammattikuntaisuuden lapsia, joiden mielestä järjestetyn käsityön ensimmäinen ja viimeinen tarkoitus oli elättää harjoittajansa ja jotka senvuoksi sydämensä pohjasta halveksivat ja vihasivat järjestämätöntä ja oppimatonta työtä ja vapaata kilpailua, mikä niin kokonaan unohti käsityöläiskunnian, toveruuden ja kohtuullisen elämän siveelliset periaatteet.

Tampereen sotivain ammattien tärkeimpiä pyrintöjä oli estää kaupungin ammatteja paisumasta liian mieslukuisiksi ja joutumasta "oppimattomiin" ja arvottomiin käsiin. Vastoin kaupungin perustuskirjan ja vapaakaupunginoikeuksien määräyksiä koettivat Tampereen vanhat käsityöläiset kauan aikaa säännöllisesti salvata uusilta tulokkailta pääsytien Tampereelle. Varsin usein saavutettiinkin tarkoitus, sillä keinoja oli monta ja arvelematta niitä käytettiin.

Tällaiseen puolustustaisteluun ottivat osaa kaikki Tampereen ammatit, kukin kohdastansa. Kerromme tässä ainoastaan kuvaavimpia vaiheita tästä ammattien sodasta. V. 1817 pyrki turkkuri Ahlman suutariksi kaupunkiin ja esitti hakemuksensa tueksi näytteet, "parin kiiltonahkasaappaita kalosseineen". Kaupunkilaiset puolsivat anomusta, koska kaupungissa oli puute kunnollisesta suutarista. Olisi luullut asian olevan kaikin puolin järjestyksessä. Mutta kaupungin neljä vanhaa suutaria, joista pari oli ammattikuntamestaria, eivät mitenkään voineet sulattaa näin tavatonta ammatin loukkaamista. He kyhäsivät senaattiin valituskirjan, joka kärjistyi seuraaviin alamaisiin kysymyksiin:

"Onko kaikki monopoli sallittu, ja eikö ammattikunta-asetuksia enään tarvitse noudattaa?"

"Saako porvari ainoastaan yhden vuoden jälkeen, kuten Ahlman on tehnyt, hypätä toisesta ammatista toiseen?"

"Saako joku hakea porvaruusoikeutta sellaisessa ammatissa, jota ei koskaan ole oppinut?"

"Onko siis meillä toimeentulon puutteessa oikeus hutiloida kaikessa?"

Suutarien valituksia vastaan huomautti uuden pyrkijän asianajaja, miten kuningas Kustaa III, jos olisi elänyt kauemmin, olisi hävittänyt kaikki ammattikunnat, jotka vain edistävät tapainturmelusta ja tuovat nälkää nuoremmille ahkerille työntekijöille, ja miten ammattikuntain oltermannit syövät ammattikassain varat. Kaupunginoikeus puolestansa selitti, että Ahlman kaiketi oli oppinut ammattiansa, koska osasi sitä. Tietysti jäivät suutarien valitukset tällä kertaa tehottomiksi, mutta käsityöläisten ajatustapoja ja ammattikuntaisuutta vastustavaa suuntaa kerrottu juttu sattuvasti valaisee.

Paremmin kuin v:n 1817 suutarit osasivat Tampereen värjärit miespolven ajat puolustaa ammattiansa. Sudenkuoppain kaivamisessa ja ansain virittämisessä uusia tulokkaita vastaan olivat he kieltämättä kaupungin käsityöläiskunnan etevimpiä mestareita. Kaikissa äänilajeissa osasivat he valituksiansa veisata, kaikki ajateltavat verukkeet ja syyt vetää kirjoituksissaan esille. Uuden tulokkaan "shikaneeraus" oli heidän ammatilleen kunnianasia. Ilman keisarillisen senaatin lupakirjaa oli tuiki mahdotonta päästä värjäriksi Tampereelle. Ja poikkeuksettomalla säännöllisyydellä läksivät näin päässeet uudet värjärit entisten seurassa uudelle samanlaiselle sotaretkelle, niinpiankuin uuden värjärin uhkaava haamu ilmestyi näköpiiriin.

Tavallisin syy, minkä nojalla kaupungin värjärit vastustivat uuden värjärin pääsyä porvaruuteen, oli se, että ammattia ]o ennestään oli kaupungissa kylliksi ja että nälkä ja köyhyys perisi uuden tai vanhat värjärit, jos joukko lisääntyisi. Tämä kohtuussyy olikin käytännössä tepsivin, sillä sen ymmärsivät hyvin kaupunginvanhimmat ja neuvosto, joiden jäsenissä aina oli monta käsityöläistä. Mutta tämä puheenparsi vanhettui ja kului sitä myöten kuin värjärit vielä rikastuivat, vaikka heidän lukunsa kasvoi. Täytyi senvuoksi vedota kaupungin perustuskirjaan ja erioikeuksiin. V. 1814 selittivät värjärit, ettei perustuskirjan myöntämä työnvapaus koskenut muita, kuin kaupungin ensimmäisiä asukkaita, koskapa perustuskirjaa tarkasti lukiessa huomasi sen puhuvan vain niistä, jotka ovat saaneet porvaruusoikeuden kaupungissa, mitä ei muka mitenkään voinut sovittaa niihin, jotka 30 vuotta kaupungin perustamisen jälkeen hakivat porvaruusoikeutta. V. 1820, kun muudan nuori kisälli jälleen pyrki Tampereen värjärien arvokkaaseen ammattiin, esitti värjärien itseoikeutettu puheenjohtaja Fredr. Grek vastustuskirjoituksessaan uuden kerran laajemmin värjärien elinkeinopolitisia mietelmiä. Hänen Majesteettinsa (Hans Magistedt) kuningas Kustaa III, – hän sanoi –, on kyllä antanut jokaiselle luvan asettua Tampereelle, vaan "me luulemme, ettei tällä pitäisi ymmärtää sitä, että jos joku poika on opissa tai vähän pitemmällä, hän silloin luulee olevansa kyllin taitava ruvetakseen mestariksi ja porvariksi suorittamatta asianmukaisesti näytettä, että hän todella taitaa sitä ammattia, jota hän aikoo harjoittaa. Kun kaikkien viisaiden hallitusten tarkoituksena on saada taitavimmat mestarit nostamaan tehtaita ja ammatteja mahdollisen korkeimpaan täydellisyyteen, jäisi tarkoitus täten saavuttamatta. Että oppipoika voi hankkia niin paljon tietoja värjäystieteessä, että hän mahdollisesti voi suorittaa kisällinäytteen, ei lainkaan todista, että hän vuosi sen jälkeen voi olla taitava mestari ja tehtailija, se on selvä ja sula mahdottomuus, ja mitäpä tulevaisuuttaan vähemmin ajatteleva välittäisi edistymisestään tieteessään, kun hän luulee perustuskirjan olevan hänen puolellaan ja sen nojalla tulee mestariksi milloin häntä huvittaa; mutta me uskallamme väittää, ettei hän siten tule mestariksi vaan hutilukseksi ja sen tähden yleisön pettäjäksi."

Kelpo näyte tämäntapaisesta ammattien sodasta oli myöskin Tampereen värjärikunnan menettely Nordmanin kylttijutussa. Kupariseppä Nordman oli nainut värjärin lesken ja aikoi v. 1820 hankkimainsa verkatehtaan-oikeuksien turvin ruveta jatkamaan vaimonsa värjäysliikettä. Kaupungin muut värjärit nousivat yksissä miehin vastustamaan moista yritystä. "Toista on – lausuivat värjärit oikeuden pöytäkirjaan – olla oppinut ja täysinoppinut mestari värjäys- ja ylileikkausammateissa ja siten perinpohjin taitaa kumpaakin näitä toimia, joille Ruotsin Kunink. Kauppakollegion julkaisemat asetukset antavat yksinään oikeuden värjätä ja ylileikata sekä tehtaille että rahvaalle, toista taas olla oppimaton verkatehtailija, jolla on armollisesti suodut oikeudet verkatehtaan perustamiseen ja joka apunaan tai helpotuksenaan saa käyttää värjäämöä ja ylileikkaamoa tehtaan apulaitoksena tehtaan valmistaman tavaran värjäämiseksi ja ylileikkaamiseksi." Tällä perusteella vaadittiin Nordmanin värjäämön kylttiä poistettavaksi ja hänen värjäysliikettään lakkautettavaksi. Sen mukaiseksi tulikin oikeuksien tuomio, mutta senaatin päätös jätti Nordmanille oikeuden erikseen hakea lupaa värjäysliikkeen harjoittamiseen. Mutta kun Nordman sitä haki, oli vastustavilla värjäreillä varalla uusi väite: perustuskirjan mukaan sai Tampereella harjoittaa vapaasti ainoastaan sitä elinkeinoa, jota harjoittaja oli oppinut, s.o. ammattikuntaisesti oppinut. Sillä perustuksella kielsivät siis vanhat värjärit uudelta pääsyn kaupungin värjärikuntaan, jonka kukoistusta "perustava kuningas (den Funderande konungen) niin viisailla aikeilla oli koettanut edistää". Tämänkin laintulkinnan hyväksyi kaupunginoikeus, ja perältäkin oli Nordmanin poistettava kylttinsä, joka oli nostanut niin paljon pahaa verta.

Hyvin suureksi esteeksi käsityöläisten pääsemiseen Tampereelle katsottiin myös n.s. vapaavuosien loppumista v. 1811. Mainittuun vuoteen saakka olivat kaupungin elinkeinonharjoittajat nauttineet jatkettua vapautusta kruununveroista ja näiden vapaavuosien juuri katsottiin olevan "vapaakaupungin" varsinaisena vapautena. Kun vapaavuodet loppuivat, loppui porvarien käsityksen mukaan käsityöläisten vapauskin ja ammattiasetukset astuivat taas voimaansa. Tämä käsitys ei tosin kauan pysynyt eleillä, sillä v. 1821 julistettiin Tampere toistamiseen vapaakaupungiksi.

Värjärit osasivat tulkita nämä uudet vapaakaupunginoikeudetkin. "Ei liene keisarin tarkoitus – lausui värjäri Fr. Grek v. 1823 – että porvarit söisivät toisensa". Jos – esittivät värjärit eräässä toisessa riidassa v. 1824 – vapaakaupunkijulistus tahtoo edistää ammatteja, niin värjäreihin nähden oli tarkoitus jo saavutettu, kun kaupungissa oli koko kahdeksan värjäriä; itse Turussa niitä ei ollut kuin seitsemän ja Hämeenlinnassa viisi. Samalla lausuivat värjärit toivomuksen, että odotettavissa vapaakaupungin ohjesäännöissä otettaisiin tällaisia seikkoja huomioon.

Ohjesääntöjä ei kuitenkaan kirjoitettu värjärien antamain ohjeiden mukaan. Mutta siinä kohden ne tyydyttivät käsityöläisten vaatimuksia, että olivat ahdasmielisemmät kuin v:n 1779 perustuskirja. Mestariksi pääsyn ehdoksi näet vapaakaupungin ohjesäännöt panivat sen, että pyrkijä oli kisälliksi oppinut ja että hänellä oli työkapineet ja verstas. Ei siis kuka hyvänsä enään päässyt vapaakaupungin käsityöläiseksi.

Kun kiristetytkään pääsyehdot eivät saaneet Tampereen käsityöläisten lukumäärän kasvamista pysähtymään, rupesivat vanhat käsityöläiset uusia tulokkaita vastaan käyttämään entistä enemmän siveellistä valvontaa, tarkastamaan hakijain työtaitoa, mainetta ja elämäntapoja. Hätätilassa saatettiin tekaista pieniä varkausjuttujakin tulijain maineen mustaamiseksi. Kaupungin hallitus sitävastoin noudatti yleensä tarkoin vapaakaupunki-ohjesäännön selvennettyjä määräyksiä porvaruusoikeusasioissa. Ainoastaan harvoin tulivat enään vanhat esteet käytäntöön; viranomaisillekin alkoi ikäänkuin selvitä, että heidän oli toimiminen vapaakaupungin kehittämiseksi sillä tavoin kuin esivalta tahtoi ja jätettävä huolenpito kaupungin ja yksityisen hattumaakarin tai suutarin toimeentulosta syrjemmäksi.

Sitkeä ammattikuntainen henki näkyi siinäkin innossa, millä vanhan Tampereen käsityöläiset pyrkivät saavuttamaan ammattimestarin arvoa. Heille eivät riittäneet Tampereen kaupunginhallituksen antamat porvaruus- ja mestarikirjat, vaan piti heidän lisäksi saada oikeat mestarikirjat luvallisilta ammattikunnilta. Kun omassa kaupungissa ei ollut laillisia ammattikuntia, hakivat Tampereen mestarit pääsyä lähikaupunkien, Porin ja Hämeenlinnan, mutta eniten kuitenkin Turun ammattikuntiin. Niinpä kuului 19. vuosisadan toisella ja kolmannella vuosikymmenellä Turun ammattikuntiin tamperelaisia kupariseppiä, vaskenvalajia, nahkureja, puuseppiä, sorvareita, muurimestareja, hattumaakareita y.m. V. 1815 selitti pari hattumaakaria niitä syitä, miksi olivat mestariarvoon pyrkineet. "Saadakseen tarpeellista järjestystä ammatissa sekä estääkseen alituisia sissimisiä ja fuskauksia on suurempi osa kaupungin käsityöläisiä ruvennut noudattamaan ammattikuntamaista elämää"; sitävarten olivat he yhtyneet Turun ammattikuntiin, joihin myöskin suorittivat "vuotuisia ja ammattikunta-asetuksissa määrättyjä maksuja".

Voipi kuitenkin otaksua, etteivät Tampereen köyhät käsityöläiset uhranneet ropojansa vain yhteiseksi edukseen, elleivät rahansa edestä olisi saaneet rahanarvoisia mieskohtaisiakin etuja. Varsinaisena syynä tamperelaisten ahkeraan mestaruuden pyrkimykseen olikin se, että vanhempina aikoina Tampereellakin katsottiin vain ammattikuntaisilla mestareilla olevan oikeuden käyttää oppipoikia ja kisälliä. V:n 1779 perustuskirjan myöntämät porvaruusoikeudet olivat näet käsityöläisten ja kaupunginhallituksenkin mielestä vain mieskohtaiset; kaupunkiin muuttava käsityöläinen sai itse tehdä vapaasti työtä, mutta ei saanut antaa työtä muille. Vasta vähitellen näkyy tämä aitoammattikuntainen katsantotapa väistyneen vapaamman käsityksen tieltä.

Muista kaupungeista Tampereelle ulettuva ammattikuntaisuus ylläpiti täällä ammattikuntaista henkeä toisellakin tavoin. Käsityöläiset, jotka täällä pyrkivät mestarinarvoon, esittivät mestarinäytteensä usein oman kaupungin oikeudelle, joka asiantuntevain mestarien avulla niitä tarkasti ja arvosteli, minkä jälkeen mestariksi pyrkijä sai ilmoittautua asianom. ammattikunnalle mestarikirjan saamista varten, jos näytteet oli hyväksytty. Tätenkin tottuivat Tampereen mestarit pitämään ammattejansa luvallisina ammattikuntina, jotka olivat yhtä hyviä kuin muutkin, vaikkei niillä vahvistettuja sääntöjä ollutkaan. Tampereen mahtavimmat ja mieslukuisimmat ammatit, kuten värjärit, nahkurit ja räätälit, toimivatkin vuosikymmeniä kuten järjestetyt ammattikunnat ainakin oltermanneineen ja sovittuine sääntöineen, jakaen mestarinarvoja ja kaikessa halliten ja valliten yhteisiä työolojansa.

Kaikilla näillä ammattikuntaisilla varustuksilla eivät vanhan Tampereen käsityöläiset sittenkään saaneet elinkeinojansa kyllin tuottaviksi. Jo aikaisin alkoivat monet varattomat käsityöläiset senvuoksi hankkia itselleen "sivuammatteja". Nykyaikaisessa teollisessa tuotannossa on tällaisella ammattien yhdistämisellä erinomaisen tärkeä sija. Ennen vanhaan sitävastoin kielsivät ammattikunta-asetukset samaa henkilöä harjoittamasta useampaa kuin yhtä ammattia. Ammatit olivat näet yhtä ankaralla sotakannalla toisiansa kuin kaikkia ei-käsityöläisiäkin vastaan. Vaikka Tampereella kaupungin erioikeuksien mukaan jokaisella oli oikeus harjoittaa vapaasti kaikkia elinkeinoja, mitä hän oli oppinut, oli kuitenkin ammattikuntainen käsitys asiasta niin yksinvaltias, että kaupungin köyhät käsityöläiset vasta monen kymmenen vuoden epäilyksen jälkeen uskalsivat astua tälle arveluttavalle alalle. Ja sittenkin vielä katsottiin sivuammatteja kauan vain hätäkeinoksi, jonka käyttämistä oli ainoastaan nälkiintyneimmille käsityöläisille sallittava. Vielä v. 1829 kiellettiin seppä Bergiä ottamasta vaunusepän kisällejä palvelukseensa. Kirjansitoja Lemliniltä evättiin v. 1834 sivuammatin harjoittaminen, koska hän ei ollut itse oppinut sitä sivuammattia (läkkisepän työtä).

Kuinka kumminkin vähitellen ammattien sisäisetkin muurit sortuivat ja yleinen vapaamestaruus pääsi kaupungissa valtaan, näkyy erittäin räikeästi vaunumaakarien ja lasimestarien työolojen kehityksestä. V. 1829 pyrki eräs "pitäjän vaunumaakari" kaupunkiin vaunusepäksi, mutta halusi samalla saada sepän, satulasepän ja maalarin oikeuksia, joten olisi itse voinut valmistaa ajopelinsä täysin valmiiksi. Sitävarten oli hän tehnyt näytteenkin, joka parista muistutuksesta huolimatta hyväksyttiin. Kaupungin hallitus ei vapaakaupunginoikeuksien mukaisesti voinut kieltää anottuja oikeuksia, mutta lisäsi sen oloja hyvin kuvaavan määräyksen, että oikeudet koskisivat vain pyytäjän itsensä valmistamia teoksia ja että hänen tulisi kaupungin maksuissa vastata täydestä vero-osasta kunkin ammattinsa puolesta erittäin. Oli siis säädetty, ettei vaunuseppä saanut vapaakaupungissakaan rikkoa pyhiä ammattikuntarajoja. Vaunusepän oli yhtä mahdotonta laajentaa ammattiaan muiden ammattien alalle kuin muiden ammattien laajentua vaunuseppäin työalalle. Tuotannon tuli noudattaa ammattia, eikä ammatin tuotantoa. Mutta sillä ehdolla ei mikään työ voi ikuisesti elää.

V. 1823 nosti muudan puuseppä jutun lasimestaria vastaan, joka oli itse

valmistanut ikkunain puitteitakin ja siten tunkeutunut puusepän ammatin alalle. Kaupungin hallitus sillä kertaa asettui ahdistetun puolelle selittäen äsken saatujen vapaakaupunginoikeuksien sallivan sellaista. Saman vuosikymmenen lopulla, kun kaupungissa oltiin lasimestarin puutteessa, otettiin kaupunkiin uusi lasimestari, jolle erityisenä etuna suotiin oikeus tehdä ikkunalaitoksiin kuuluvia puutöitäkin.

Ankarampaa hyökkäystä eivät tamperelaisten ammattikuntaiset tietenkään voineet kestää. Puuttui vaan kyllin julkeaa miestä, joka olisi ne heittänyt kumoon. Sellainen mies oli eräs H. H. Fagerlund, joka v. 1842 sai Tampereella lasimestarin oikeudet. Seuraavana vuonna hankki hän lisäksi maalarin oikeudet. Jonkun ajan kuluttua tapaamme hänet teurastajaksi pyrkimässä, ja silloin tuotiin esille, että mies jo ennestään oli lasimestari, maalari, pumpulitehtaan katsastusmies ja maanviljelijä. Vanhoista rehellisistä yksitaitureista mahtoi tuollainen tuhattaituri ja huikenteleva keinottelija olla kauhistus. Mutta entiset ajat olivat jo menneet. Fagerlund uskalsi säikkymättä väittää, että Tampereella oli lupa harjoittaa yhtä ammattia tai useita, niin monia kuin ketään vain halutti. Eikä kaupungin hallitus väittänyt vastaan, vaati vain, että oppimattomalla liikkeenharjoittajalla tuli olla ammattiin tottuneita apulaisia. Mestaruus Tampereella oli itse asiassa jo mennyttä. (71)

Suurempia seurauksia kuin tällä ulkonaisella ammattien sodalla, jonka vaiheita edellä olemme seuranneet, oli kuitenkin sillä hiljaisella sisällisellä sodalla, mikä tällä aikakaudella vallitsi Tampereen käsityössä. Se oli työn omaa sotaa, työtapain taloudellista taistelua, elinkeinojen ikuista, raskasta kamppailua. Sen jäljet näkyvät selvästi taulussamme esitettyjen ammattien asemassa aikakauden alussa ja lopussa. Viidestäkolmatta ammatista, jotka olivat Tampereella edustetut v. 1815, kengittäjäin, pistooliseppäin, palttinakankurien ja verankutojain ammatit kokonansa kuolivat. Toiset ammatit, jotka aikakauden alussa olivat Tampereella edustamatta tai vasta alkamassa, olivat aikakauden lopussa jo nähneet parhaat päivänsä ja joutuneet lakastumisen tilaan. Sellaisia kuolevia ammatteja olivat neulamaakarien, säämiskämaakarien, vaunuseppien ja hattumaakarien ammatit, vieläpä itse värjäyskin, vanhan Tampereen kuuluisa pääammatti. Suuri on ollut se kärsimysten ja köyhyyden määrä, minkä nämä kuolevat ammatit jättivät jälkeensä; vanhoille elinkeinonharjoittajille oli elinkeinon kuoleminen suurin onnettomuus, koska uuden elinkeinon hankkiminen silloisissa oloissa oli useinkin mahdotonta. Mutta kuihtuvain ammattien sijalle on noussut uusia edistyviä ammatteja. Rauta- ja nahkatyöt, rakennus-, ravinto- ja vaatetusammatit olivat käsityön pääryhmiä viisi- ja kuusikymmenlukujen Tampereella. Käsityön menekki- ja asiakaspiirit olivat suuresti muuttuneet. Markkinoita kiertelevät, laajoja maaseutuja palvelevat mestarit olivat tulleet harvinaisemmiksi, jotavastoin paremmin kukoistivat ne ammatit, joiden määränä oli tyydyttää oman lakkaamatta kasvavan kaupungin paikallisia tarpeita. Käsityön siirtyminen maaseuduille ja kaupungin väkiluvun lisääntyminen siten syvästi vaikuttivat käsityön olojen muodostumiseen kuluneina aikoina.

Huomattava muutos tapahtui myöskin verstaiden seinäin sisällä. Kun v. 1815 kutakin käsityöpaikkaa kohden Tampereella tuli 1.6 työntekijää, mestaritkin mukaan luettuina, oli v. 1862 kussakin työpaikassa keskimäärin 4.2 työntekijää, s.o. mestari ja 3.2 apulaista. Käsityöliikkeet olivat siten melkoisesti suurentuneet. Mutta tämä suureneminen ei ollut tasaisesti tapahtuvaa edistystä, vaan sellaista, että muutamat suuremmat liikkeet olivat tulleet yhä suuremmiksi monien pikkuliikkeiden kustannuksella. Vv. 1815–1830 olivat melkein kaikki kaupungin käsityöläisliikkeet pikkuliikkeitä, "yksinäisliikkeitä", joissa mestari oli oma työntekijänsäkin, tai sellaisia, joissa mestarin lisäksi työskenteli yksi apulainen. Tällainen köyhä tasa-arvoisuus ei voinut säilyä kehittyneemmissä ja vapaammissa oloissa. Suuret olivat ruvenneet syömään pienempiänsä tälläkin alalla, ja suljetun ammattikuntaisuuden ajat, jolloin leipäkin tasattiin ammattitoverin kanssa, olivat jääneet vain kaukaiseksi muistoksi.

Eipä ihme, että monen pikkumestarin verstas jo viisikymmenluvulla rupesi omistajalleen tuntumaan kylmältä. Mies ja hänen työnsä eivät enään kuuluneet yhteen. Työpajasta, joka ennen oli ollut pitkällä opilla ja vaivalla hankittu turvapaikka käsityöläiselle, oli tullut porvaruusmaksuilla lunastettava ostotavara. Sellaisen saattoi nyt myydä tai vuokrata ensimmäiselle halukkaalle yrittäjälle. Jo vuosisadan toisella ja kolmannella kymmenluvulla oli poikkeuksittain sattunut mestarinoikeuksien ja niihin kuuluvain verstaiden vuokrauksia. Viisikymmenluvun alusta lähtien tuli tällainen verstaanvuokraus aivan yleiseksi tavaksi, jota käytettiin kaikissa ammateissa, kunnes vihdoin vielä vapaampi elinkeino-oikeus ja porvaruusoikeuden hinnan alentuminen veivät mestaruudelta viimeisenkin rahallisen arvon.

Käsityöläisten ulkonaisissa ja sisällisissä työoloissa tapahtuva kehitys ei tietysti voinut olla vaikuttamatta käsityöläisluokan yhteiskunnalliseen ja varalliseen asemaan.

Tampereen käsityöläisluokan varallisuuden arvioimiseen menneen vuosisadan ensi kymmenillä ei ole käytettävissämme minkäänlaisia lähteitä. Vasta v:sta 1825 alkaen on muutaman vuosikymmenen varrelta tällainen arvostelu jossakin määrin mahdollinen kunnallisten taksoitusluettelojen perusteella. Olemme näistä luetteloista koonneet seuraavan taulukon:

           Tampereen käsityöläisluokan verotus vv. 1825–1861

                     vero-osain ("sekstonteelien") luku
           tontti-  porvaruus- vesilaitos- varallisuus- yhteensä  veromaks.
          vero-osia vero-osia  vero-osia   vero-osia    vero-osia luku
    vuosi yht. ktl  yht. ktl   yht. ktl    yht. ktl     yht. kt.  yht. ktl

    1825 122.5 52.5 155.5  88    10    6   96.5  46.5  384.5 193   204   92
    1836 128.5 58   151   110    15    8  164    79    458.5 255   253  120
    1841 133   57   155   114    15    8  191.5  97.5  494.5 276.5 252  124
    1851 143   58.5 304.5 236.5  18    8  327.5 238    793   541   317  153
    1861 179.5 51.5 322.5 209.5  23    4  387   260.5  912   525.5 404  138
    1825-61
    ksm. 141.3 55.5 217.7 151.6 16.2  6.8 233.3 144.3  6O8.5 358.2 286 125.4
    1825-61
    keskim.
      %  100   39.3 100    69.6 100  42.0 100    61.9  100    58.9 100  43.9

Asetelmasta näkyy, että ensinnäkin kaikkina puheenaolevina ajankohtina melkoinen osa kaupungin veronmaksajista oli käsityöläisiä, jotka suorittivat sangen huomattavan osan kaupunkikunnan veroista. Todellapa on pidettävä käsityöläiskaupunkina sellaista kaupunkia, jossa, kuten Tampereella näinä vuosina, käsityöläisiä oli keskimäärin pian puolet veronmaksajain luvusta ja he suorittivat keskimäärin enemmät puolet kaupunkikunnan vaatimista veroista. Käsityöläisluokan keskimääräinen varallisuus olisi tästä päättäen ollut tuntuvasti parempi kuin muiden veronmaksajain keskimäärin. Erityisistä vuosista pistää tässä suhteessa esille vuosi 1851, jolloin käsityöläisiä ei ollut täyttä puolta veronmaksajain luvusta, mutta jolloin he suorittivat enemmän kuin kaksi kolmannesta kaupunkikunnan veroista. V. 1861 oli jonkunlainen taantumus jo huomattavissa, sillä käsityöläisverollisten suhdeluku oli alennut, vaikka he vielä suorittavat enemmät puolet kaupungin veroista.

Tässä on huomioonotettava, että kaupungin käsityöläiset olivat vanhempina aikoina erittäin raskaasti verotettu kansanluokka. Niinpä oli käsityöläisten varallisuudestaan huolimatta vastattava kunkin yhdestä porvaruusvero-osasta. Kun samoin talonomistajille oli varallisuuteen katsomatta määrätty kultakin täydeltä tontilta vero-osa ja kultakin puolelta tontilta puolen vero-osaa, niin köyhinkin käsityöläinen, joka omisti talon kaupungin laidalla, saattoi olla kahden vero-osan mies.

Mutta toiselta puolen käsityöläisten omistamat monet tontit ja talot – sellaisia oli Tampereella puheena olevina ajankohtina keskimäärin 39.6 % kaikista tonteista – varmaan melkoisesti tukivat käsityöläisten taloudellista asemaa. Kaupungin ensi aikoina ja vielä menneen vuosisadan ensi vuosikymmeninä oli Tampereella verraten helppo saada uusia tontteja, joita etupäässä luovutettiinkin kaupunkiin muuttaville käsityöläisille. Vähäarvoiset olivat noina vanhoina aikoina käsityöläistalojen rakennukset, mutta tonttia seurasi tavallisesti kaupunkilinjan ulkopuolella oleva, erillinen viljelysmaa eli "plantaashi", jonka viljelysarvo sangen usein oli suurempi kuin kaupungissa olevan tontin rakennuksineen. Käsityöläismestari vanhassa Tampereen kaupungissa oli samalla maanviljelijä, emmekä erehtyne otaksuessamme, että useinkin tällainen vanha mestari, joka ilman palkkaväkeä hoiti verstastansa ja plantaashiansa, oli taloudellisesti onnellisempi kuin hänen jälkeläisensä uudessa tehdaskaupungissa. Taantuminen näistä vanhoista oloista on huomattavissa v. 1861; tällöin oli käsityöläisten hallussa enään 28.3 % kaupungin tonteista. Näihin aikoihin menettivät kaupungin talonomistajat myöskin suuren osan moisioitaan. Vahinkoa kuitenkin osittain korvasi tihenevä asutus itse kaupungissa, jonka vaikutuksesta talojen arvot ja vuokrat rupesivat ripeästi nousemaan talonomistajain ja heidän perillistensä eduksi. Siten on talon- ja maanomistus tuottanut Tampereen vanhalle käsityöläisluokalle edun, joka heidän olojansa arvostellessa on huomioonotettava.

Tampereen käsityön ja käsityöläisluokan vanhempi kehitysjakso päättyi kuusikymmenluvun ensi vuosina, jolloin selvä taantumus oli havaittavissa käsityön miltei kaikissa oloissa. Uudet teolliset työmuodot olivat silloin jo siksi voimistuneet, uudet kulkuneuvot ja kauppatavat päässeet siksi hyvään alkuun, että vanhain tuotantomuotojen oli väistyttävä entisiltä valtasijoiltaan. Käsityön taantumiseen kuusikymmenluvulla oli lisäksi muita erityisiä syitä. Vuodet 1861–1863 olivat katojen vuoksi kallista aikaa, ja siitä oli tuskin selvitty, kun suuret nälkävuodet 1866–1868 alkoivat. Vaikka Tampereen kaupungin väestö edellisinä aikoina hankitun varallisuuden ja tehdastyön nojalla kestikin yleisen hädän paremmin kuin moni muu kaupunki, saati Satakunnan erittäin kovan kohtalon alaisiksi joutuneet takamaat, olivat näiden vuosien vaikutukset turmiolliset erittäinkin kaupungin köyhemmän käsityöläis- ja työmiesväestön keskuudessa. Suuri tulipalo elokuussa 1865 poltti monta verstasta, joita ei helposti saatu uuteen kuntoon. Seuraavat puute- ja tautivuodet kaatoivat vanhaa käsityöläis- ja työläispolvea hautaan suurin joukoin. Sinne kaatui myöskin kaupungin vanha käsityöläismahti, sinne peittyivät ijäksi monet muinaiset ammatit taisteluineen ja omituisine elämänkäsityksineen. (72)

b) Eri ammatit.

Siirrymme nyt tarkastamaan erikseen kutakin Tampereen vanhaa käsityöammattia ja sen oloja. Järjestys on sama, jota on noudatettu tämän luvun alussa olevassa taulukossa.

Sepät. Seppäin ammatti pääsi vain hitaasti juurtumaan Tampereelle. Ruotsin aikana oli kaupungissa toisinaan useampiakin seppiä, mutta v. 1802 oli kaupunki näiden ammattilaisten puutteessa ja sama oli asianlaita v. 1813, jolloin sanomalehti-ilmoituksella koetettiin houkutella "hienoseppää" Tampereelle. Seuraavana vuonna muuttikin eräs Porin lukkoseppämestari Tampereelle, missä hänet otettiin nähtävällä mielihyvällä vastaan, koskapa hänelle viipymättä hommattiin oma talonpaikkakin. Mutta vaikka kaupungissa seuraavina aikoina oli seppiä kolmittainkin, eivät he näytä tyydyttäneen kaupunkilaisten vaatimuksia, koskapa v. 1829 taas sanomalehtikuulutuksilla haettiin Tampereelle "instrumenttiseppää", "hienoseppää" ja "pistooliseppää". Ilmoituksella olikin tarkoitettu vaikutus, sillä jo samana vuonna mainitaan kaupungissa instrumenttiseppää, joka oli opinkäynyt Aleksanterin tehdaslaitoksessa Venäjällä, ja kolmekymmenluvulla oli seppämestareita ja heidän apulaisiaan Tampereella jo toistakymmentä miestä. Näiden uusien tulijain joukossa oli myös sepänkisälli Gabr. Em. Blom (saanut porvaruusoikeuden 1831), josta vähitellen tuli kaupungin käytetyin seppämestari; v. 1855 olivat kaikki hänen kilpailijansa lakanneet liikkeestään, mutta Blomin pajassa työskenteli viisi kisälliä.

Kengittäjät. Muinaisina ammattikuntaisina aikoina oli kengittäjän työ aivan erityinen, muista seppyyden haaroista jyrkästi erotettu ammatti. Tämän erikoisammatin edustajia on Tampereella ollut ainoastaan kaksi, Seppämestari, jotka kuitenkin neljättäkymmentä vuotta (1793–1825) jaksoivat pitää ammattinsa nimeä elossa tässä syrjäisessä maakaupungissa.

Kuparisepät. Ammattien sodan aikana ei kuparisepän työ Tampereella päässyt huomattavampaan voimaan. Ruotsin ajalla oli kaupungissa ollut jokunen kupariseppä, mutta v. 1802 oli kaupunki sellaisen puutteessa ja koetti kuulutuksella houkutella kuparuksia tänne, nähtävästi hyvällä menestyksellä. Tunnetuimpia kaupungin vanhoista kuparisepistä oli Fr. Roman, preussilainen kisälli, joka v. 1806 asettui Tampereelle. Hänestä on ollut puhetta v:n 1808 sotatapausten yhteydessä. Lisättävä on, että hänen ammattitaitonsa oli yhtä suuri kuin hänen kielitaitonsakin, sillä hän toimi "kaupungin asukkaiden ja ympärillä olevan maan suurimmaksi tyytyväisyydeksi". V. 1811 hän tavoitteli ammattimestarin arvoa Turun kupariseppäin ammattikunnassa, jotavarten oli tehnyt huomiota herättävän mestarinäytteen, nim. kuparisen teekeittiön yhdestä levykappaleesta. V. 1827 sai Tampere merkitä kupariseppäinsä luetteloon viipurilaisen kisällin A. Jakoisen – siitä muistettavan, että hän oli ensimmäinen suomenkielistä sukunimeä kantava käsityöläinen Tampereella.

Vanhain kupariseppäin pääasiallisimpana työnä oli "viinapannujen ja astiain" valmistaminen. Tätä aikakautta seurasi toinen, jolloin kuparisepät kahvipannuineen samosivat kaikki Suomen markkinat. Mutta näin ahtaalla työalalla ei ollut edistymisen mahdollisuuksia, minkävuoksi ammatin vähitellen täytyi ruveta katselemaan itselleen laajempia elinkeinoja. Ne löydettiin vähitellen läkki- ja levyseppyydestä. Jo v. 1843 pyysi eräs Tampereen kupariseppä itselleen läkkisepän oikeuksia.

Vaskenvalajat. Tämän ammatin alkajana Tampereella voinee pitää erästä "messinkiseppää", joka v. 1802 asettui kaupunkiin. Ensimmäinen varsinainen valuri tuli kaupunkiin v. 1810. Vuosisadan keskimmäisillä kymmenillä nousi vaskenvalajain ammatti Tampereella verraten lukuisaksi. Teokset, joita valurit vanhemmalla ammattikaudellaan valmistivat, olivat monenlaiset. Vanhastaan kuuluivat kaikenlaiset lyötteet ja soljet heidän työalaansa, kuten heidän vanha ammattinimensä "vyöntekijät" (gördelmakare, virallisesti käytetty vielä neljäkymmenluvulla) osoittaa. Muudan Tampereen valuri teki v. 1818 pääsyänsä varten Turun valuriammattikunnan jäseneksi mestarinäytteekseen "messinkisen silitysraudan". Valurit valmistivat myöskin kaikenlaisia lyötteitä ja osia satulasepän teoksiin. Pienine rihkamineen olivat vanhan ajan valuritkin ahkerimpia markkinamiehiä. Tämä ammatti ei siis teoksiensa eikä menekkisuhteittensa puolesta ollut sovelias uuden ajan mullistuksia kestämään; se oli yksi niitä monia ahtaita ja vähäpätöisiä kauppakäsityön haaroja, joilta myöhempi tehdasteollisuus ja kauppa ovat vieneet työn ja itsenäisyyden.

Tampereen vanhoilla vaskenvalajilla on kuitenkin ollut merkkimiehensä, jotka kunnallisella alalla hankkivat tunnetun nimen ja maineen, jota ei ammatti kyennyt tarjoamaan. Näistä merkkimiehistä on ensisijalla mainittava Kustaa Lumén, joka loviisalaisella sällikirjalla varustettuna v. 1841 pyrki ja vanhempain vaskenvalajain yhteisestä vastustuksesta huolimatta pääsi Tampereen kansalaiseksi. Myöskin Kustaa Wikström (porvaruusoikeuden saanut v. 1847) ansaitsee muistamista Tampereen vaskenvalajain aikakirjoissa.

Kultasepät. Kulta- ja hopeasepän ammattia on Tampereella harjoitettu v:sta 1782 alkaen. Vaikka kaupunki ja maakunta olivat köyhät, eli Tampereella kuitenkin vanhempina aikoina verraten lukuisa joukko kultasepäntyöntekijöitä. Tätä ammattia, johon pääsemiseen valtio vaati erityisiä näytteitä ja tutkintoja, pidettiin aikoinaan muita hienompana. Herrat ja puoliherrat eivät katsoneet kultatyötä arvonsa alennukseksi; niinpä esim. oli Tampereella kerran kultaseppä, joka ennen oli ollut kaupunginvouti, ja toinen, joka sivilioloissa kantoi "faanjunkkarin" nimeä (tapauksia v. 1810 ja 1811). Tampereen ensimmäisestä kultaseppäpolvesta on mainittavin Gabriel Kustaa Liljefelt, joka päälle puolen vuosisataa oli vanhan Tampereen tunnetuimpia henkilöitä; myöhemmistä kultasepistä oli sekä ammatissa että kaupunginasioissa muistettavin Antti Juhana Roos, joka sai porvaruusoikeuden v. 1839 ja jolla v. 1855 oli erityinen kultasepän "myyntipuotikin" – ensimmäisiä sentapaisia laitoksia Tampereella.

Läkkisepät. Ensimmäinen läkkiseppä tuli Tampereelle v. 1824. Alkavana ammattina pysyi läkkyrien toimi vielä lähes pari vuosikymmentä. V. 1839 sai kirjansitoja A. Lemlin ottaa läkkisepän työn sivuammatikseen, kun kaupungissa sillä haavaa ei ollut yhtään sen ammatin edustajaa. V. 1841 sai kupariseppä P. Ilander ottaa läppiseppyyden niinikään sivuammatikseen. Läkkiseppyys oli kuitenkin vielä Suomessa niin outoa työtä, että Lemlinin ja Ilanderin oli hankittava ulkomaisia kisällejä läkkipeltejänsä käsittelemään. Näin vähäisestä alusta on myöhempinä aikoina niin tärkeä läkki- ja levyseppätyö alkanut. Vasta v. 1860 esiintyi kaupungissa läkkisepän rinnalla "levyseppä", ja seuraavalla vuosikymmenellä oli levysepän ammattinimi yleisempi kuin läkkisepän nimi.

Raasisepät eli karttamaakarit kuuluvat Tampereen aikaisin kadonneisiin ammattilaisiin.

Kauppias Joel Lundahlin yrityksestä raasiteollisuuden alalla on jo mainittu. Vaikka se yritys pian lakkasi, tuli siitä kuitenkin raasityön alkaja Tampereella. Seuraavina aikoina esiintyi näet täällä tuontuostakin yksityisiä raasiseppiä. Mutta työ ei näytä kannattaneen, minkävuoksi sitä tavallisimmin pitivät sivuammattinaan muut ammattilaiset, joille ei varsinaisesta ammatistaan riittänyt kylliksi ruokaa. Jo v. 1827 sai eräs kirjansitoja oikeuden valmistaa raasia. Hänen työtänsä käsitettiin manufakturityöksi, sillä hänen tuli leimauttaa valmisteensa ja suorittaa niistä kaupungille erityinen maksu. Myöhemmin koettivat etenkin ammattipulassa olevat hattumaakarit pelastaa asemaansa karttain valmistuksella. Vv. 1838–1841 pääsi kolme kaupungin hattumaakaria, asianmukaiset näytteet suoritettuaan, karttamaakareiksi. Ainakin yksi heistä teki haaksirikon tälläkin alalla. Mutta karttamaakarin työ näissä huonoissa oloissa oli yhtä toivotonta kuin hattumaakarien oma ammatti: karttamaakaritkin kasvattivat oppipoikia ja kisällejä, joille heidän vartuttuaan ei ollut muuta elämänalaa tarjolla kuin tämä onneton ammatti. Niinpä vuosina 1845–1846 sai tämä ammatti kaksi uutta mestaria oman kaupungin raasisepänsälleistä. Perintötavat ja omituiset olot, jotka niin suuresti ovat käsityöläisoloihin vaikuttaneet, siten ylläpitivät tätä ammattia Tampereella, vaikka enin raasityö jo olikin siirtynyt kotiteollisuudeksi maaseudulle, varsinkin Porvoon ja Kokkolan maaseurakuntiin. Vihdoin, vuosisadan lopussa, sammui raasiseppäin ammatti Tampereella kokonansa.

Neulamaakarit. Kaupungin omituisia ammatteja vanhempina aikoina oli neulamaakarinkin ammatti. Ammatineristykseen nähden voi sanoa tämän ammatin edustaneen hienouden huippua. Nykyajalle tuntuu vaikealta käsittää, kuinka sellainenkin mestari saattoi tulla toimeen pikkukaupungissa, jossa tavarain menekki oli monin tavoin hankala ja ahdas. Tällaista ammattilaista kuitenkin kaivattiin Tampereella v. 1829, niinkuin silloisesta kuulutuksesta olemme nähneet. Mutta vasta jonkun ajan kuluttua täyttyi kaupungin toivo, kun v. 1835 turkulainen neulamaakarin kisälli V. P. Renfors asettui Tampereelle. Seuraavalla kymmenluvulla sai ammatti kaksi uutta mestaria, ja mestarit kasvattivat useampia kisällejä. Mutta tulevaisuutta ei tällä ammatilla ollut Tampereella eikä muuallakaan Suomessa. Renfors muutti laitoksensa konepajaksi ja muutkin neulamaakarit koettivat seurata esimerkkiä, m.m. käyttäen alaikäisiä työläisiä. Se osoitti suunnan, mihin vanhan neulamaakarin ammatin oli kehityttävä: sen täytyi muuttua tehdasteollisuudeksi ja lakata olemasta kunniallisena käsityöammattina. Niin tälle ammatille kaikkialla kävikin.

Pistoolisepät. Nykyään ostetaan pyssyt ja pistoolit tehtaista ja kauppapuodeista; muinoin oli niiden tekeminen erityisen arvossapidetyn käsityöammattikunnan huolena. V. 1800 oli tämä ammatti verraten hyvin edustettu Tampereenkin kaupungissa, joka katsoi välttämättä tarvitsevansa sellaisia ammattilaisia. Mutta uuden aikakauden alkaessa oli koko tuo tärkeä ammatti A. A. Arvolanderin (Arvelanderin) yksinään edustettavana, ja Arvolander, ikävä kyllä, oli "vähemmän luotettava tehtävänsä täyttämisessä". Kaupunki koetti häntä siveellisesti kasvattaa. V. 1816 kerrotaan, että pistooliseppä Arvolander on terve ja ammattiin kykenevä mies, mutta laiska, huolimaton ja juoppo, minkävuoksi hän juhlallisesti tuomittiin porvaruusoikeutensa menettäneeksi, ellei neljäntoista päivän kuluessa asiaansa parantaisi. Armo kyllä sai sitten käydä oikeudesta, mutta ei voinut estää pistoolisepän perhettä joutumasta vaivaishoidon niskoille. Sellainen oli tämän – ja monen muun – vanhan ammatin loppu Tampereella.

Kellosepät. Kelloseppiä mainitaan Tampereella jo vv. 1793 ja 1805. Mutta heidän yrityksistään ei tullut pysyvän ammatin alkua. Paremmin ei käynyt raumalaisen kellosepänkään yritykselle v. 1814, vaikka kaupunginvanhimmat katsoivat kellosepän kaupungille tarpeelliseksi. Vasta kun kultaseppä G. K. Liljefelt v. 1820 hankki "kellotehtaan" erioikeudet ja rupesi sivutoimenaan askaroimaan tällä alalla, alkoi tämäkin ammatti elää kaupungissa, vaikka kauan aikaa pysyikin hyvin vaatimattomassa asemassa.

Savenvalajat ja kakluunintekijät. Näitäkin ammatteja oli pariin kertaan aljettava Tampereella, ennenkuin niihin tuli edes heikkoa elinvoimaa. Vanhimmat savenvalajat hävisivät täältä v:n 1814 aikoina, ja kaupunki oli ilman sen ammatin edustajaa v:een 1819 saakka, jolloin turkulainen "savenvalajan- ja kakluunimaakarin sälli" K. G. Pihlström tuli kaupunkia pulasta päästämään. Hän jatkoi liikettään vielä v. 1855, jolloin tämä ammattikunta oli Tampereella verraten lukuisasti edustettuna.

Värjärit. Tampereen vanhoista käsityöläisammateista on värjäysammatti ollut huomattavimpia. Päättyneen vuosisadan ensi puoliskon kuluessa, siis ennen varsinaisen suurteollisuuden vauhtiin pääsyä kutoma- ja värjäystyön alalla, oli Tampereen värjärikunta kieltämättä kaupungin mahtavin käsityöläisryhmä.

Ensimmäistä värjäriä mainitaan Tampereella v. 1782. Jo vanhin värjäripolvi menestyi ja vaurastui täällä; ainoastaan yksi joukosta köyhtyi ja muutti v. 1803 kaupungista pois, antaen jälkeenjääneille ammattitovereilleen hyvän aiheen pelotella uusia värjäriksi pyrkiviä onnettoman kohtalolla.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan toisen vuosikymmenen alussa ilmenee Tampereen värjäreissä selvä pyrkimys muodostaa ammattiaan suljetuksi ammattikunnaksi, johon saisi kuulua ainoastaan hyvin rajoitettu luku värjäreitä, mestarikirjan saaneita oikeita värjäreitä. Tähän pyrkimykseen antoivat osaltaan aihetta vanhat värjärinammattia koskevat säännökset, etenkin v:n 1756 värjäysohjesääntö, jonka mukaan värjärien paikalliset ammattikunnat saivat olla suljettuja ja joka määräsi oppiajan tässä ammatissa viideksi vuodeksi ja kisälliajan yhtä pitkäksi. Sen lisäksi luettiin värjäysammatti jo Ruotsin aikana manufakturiksi, koska sitä saatettiin harjoittaa tehdasmaisesti ja siihen usein oli yhdistetty verankutomis-, nukanleikkaus y.m.s. laitoksia. Tampereenkin vanhat värjärit käyttivät "fabriköörin" nimeä ja kunnioittivat alkuaan Turun hallioikeutta lähimpänä esivaltanaan. Mutta pian katsoivat nämä suurvärjärit voivansa seistä omillakin jaloillaan ja alkoivat sen mukaisesti puuhata "professioninsa" sulkemista ja oman ammattikunnan perustamista Tampereelle. Vanhain ammattikuntasäännösten mukaan saattoi jo kolme mestaria pystyttää oman ammattikunnan, ja tämä alin raja oli Tampereen värjärien mielestä sopiva myöskin heidän "sosieteettinsä" jäsenluvun ylimmäksi rajaksi.

Kun v. 1811 värjärinsälli Otto Wessman sai elinkeino-oikeuden Tampereella, vastustivat vanhat värjärit tätä porvaruusoikeuden myöntämistä, vaatien että Wessmanin ensin oli yhdyttävä heidän ammattikuntaansa. V. 1813 hyljättiin erään värjäriksi pyrkivän porvaruushakemus sillä perusteella, että kaupungissa jo oli kolme mestarinarvon saanutta värjäriä. Seuraavana vuonna päättivät nämä värjärimestarit kerrassaan tehdä lopun tuosta alituisesta tungettelemisesta heidän ammattiinsa. He esittivät kaupunginoikeudelle, että koska heitä nyt oli kolme mestaria värjäysammatissa, kaupunkiin perustettaisiin säännöllinen hallioikeus, jonka esimieheksi järjestysmies Tihlman rupeisi. Kaupunginoikeus ei kuitenkaan rohjennut ryhtyä sellaiseen puuhaan, vaan neuvoi hakijoita kääntymään hallituskonseljin puoleen. Tietääksemme ei asia joutunut hallituskonseljin eteen, ja yhdentekevää se saattoikin olla, koska kaupunginoikeus hiljaisuudessa kuitenkin tunnusti värjärien vaatimukset ja lähinnä seuraavina aikoina useimmiten menetteli sen mukaisesti.

Uusien aineksien pääsemistä kaupungin itsetietoiseen värjärikuntaan ei aina voitu estää siitäkään luonnollisesta syystä, että poismuutto ja kuolema muuten olisivat harventaneet värjärikunnan vähäistä mieslukua. V. 1814 pyrki kisälli Erkki Haggren kaikilla tarpeellisilla papereilla varustettuna kaupungin luvalliseen värjäriseuraan. Vanhat kolme värjäriä tietysti panivat vastaan minkä voivat, kuvaten miten useammasta värjäristä tulisi joko entisten tai uuden värjärin häviö, "etenkin nyt kun väriaineet ovat tavattoman kalliita ja värjäys maan tavattoman rahanpuutteen johdosta on melkoisesti vähentynyt". Hallituskonseljiin tekemässään valituksessa Erkki Haggren puolestaan väitti, ettei "Tampereen kaupungissa syyllä voida valittaa työnpuutetta, koska kaupunki on kyllin kaukana maalla, ympärillään laajat maaseudut, mistä myöskin otettujen värjärien runsas toimeentulo on epäämätön todistus". Vielä huomautti valittaja, että kaupungissa oli muita ammattilaisia suhteellisesti enemmän kuin värjäreitä, vaikka värjäysammatti oli kaupungille ja maalle enin tarpeellinen. Keisarillisella luvalla hakija sitten pääsi Tampereelle tavoittelemaan tuota houkuttelevaa onnea, jota luvansaaneet värjärit niiden joukossa tästälähin säännöllisesti myöskin Erkki Haggren – eivät ehdolla millään olisi muille myöntäneet.

Jotakin perää Tampereen värjärien onnella varmaan olikin, sillä keisarillisilla lupakirjoilla varustettuja värjäreitä tunkeutuu lakkaamatta tähän vapaakaupunkiin, ja yhä uudelleen kertovat uudet pyrkijät entisten värjärien varallisuudesta. V. 1821 on kaupungissa jo kuusi värjäriä, niiden joukossa fabrikööri Fredr. Grekin poika Juhana Kasper Grek, ainoa, jolle pääsytie on ollut tasainen. V. 1824 on Tampereen värjäreitä jo kahdeksan. Kun nämä kahdeksan mainittuna vuonna tekevät senaattiin tavanmukaisilla köyhyyden ja suurten perheiden ruikutuksilla höystetyn valituksen uutta pyrkijää, Taavetti Molinia vastaan, vakuuttaa Molin selityksessään, etteivät nuo naukuvat valittajat suinkaan ole mitään köyhiä, vaan "hyvinvoinnista aivan paisuneita", ja ettei kaupungin ole koskaan tarvinnut ylläpitää köyhtynyttä värjäriä. Tosinhan kaupunginoikeus jutun papereissa virallisesti lausui, ettei kaupungin kahdeksasta värjäristä kukaan ollut toimeentuleva, vielä vähemmin hyvinvoipa, mutta Molinin sanat olivat sittenkin todemmat, sikäli että jos Tampereen käsityöläisillä oli varallisuutta, oli sitä ensi sijassa värjäreillä.

V. 1825 oli Tampereen värjärikunta jo paisunut kymmenmiehiseksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä oli tätä ammattia harjoittavia mestareita kaupungissa vielä melkoista suurempi joukko, ja värjärintyössä toimivain työntekijäin luku lähenteli jo neljääkymmentä. Ne olivat samoja aikoja, jolloin kaupungin täytyi sanomalehti-ilmoituksilla vietellä muita käsityöläisiä Tampereelle muuttamaan.

Tampereen vanhain värjärien mahti oli kotoisin maakunnasta. Muita edellytyksiä varallisuuteen ei heillä voinut olla kuin väkirikas maakunta, jossa kotikudonta vielä kukoisti ja jonka kotiteollisuus siis ylläpiti kaupungin värjäritkin.

V. 1828 kerrotaan, miten Tampereen lukuisain värjärien oli täytynyt

ruveta matkustelemaan maaseuduilla hankkiakseen työtä. Kaupungin maistraatin kertomus kaupan ja elinkeinojen tilasta v. 1829 mainitsee Tampereen värjärien kärsivän suurta haittaa siitä, että eräitä värjärien kisällejä oli asettunut Orihvedelle, Längelmäelle, Jämsään ja Keuruulle, ja että nämä kisällit saamainsa tehtaanoikeuksien varjolla vain hutiloivat värjärinammatissa. V. 1830 kertoivat kaupungin värjärit jo kauemman aikaa vapaakaupunginoikeuksien nojalla saaneensa esteettä kulkea Turun, Hämeenlinnan, Vaasan ja Heinolan lääneissä työtä keräämässä. Tällainen työtapa oli tullut välttämättömäksi, koska Tampereella oli enemmän värjäreitä kuin muissa Suomen kaupungeissa ja koska oli "mahdottomuus, että värjärien työpiiri olisi rajoitettu kaupunkiin ja niihin henkilöihin, jotka käyvät siellä".

Tampereen värjärien toiminnalle alkoi kuitenkin syntyä esteitä. V. 1830 kielsi Turun maaherra 10 hopearuplan sakon uhalla värjäreitä kiertelemästä Turun läänin alueella, missä he ennen olivat kuljeskelleet ja kirkossa kuulutettuina päivinä ja määrätyissä paikoissa koonneet rahvaalta värjäystöitä. Kielto oli annettu Turun värjärien toimesta, ja tähtäsi selvästi Tampereen värjärejä. Nämä ottivatkin sen asiakseen ja pyysivät Turun maaherraa peruuttamaan sakkonsa, joka rikkoi Tampereen vapaakaupunginoikeuksia. Yleisen elinkeinovapaudenkin nimessä värjärimme nyt puolustivat kuljeskelemistaan. "Ja jos me kuitenkin – he lausuivat – huolimatta siitä kalliista kustannuksesta, minkä väriaineiden pitkämatkainen kuljetus merenrannikolta ja itse matkustaminen värjäystavarain kanssa meille tuottavat, voisimme laajentaa toimintaamme aina Turun seudulle saakka ja tarjoamalla parempaa työtä ja halvempia hintoja viedä yleisön luottamuksen sikäläisiltä värjäreiltä, niin siitä eittämättömästi seuraisi, että nämä kilpailijamme olisivat ammattiinsa kelvottomia ja kukistukseensa kypsyneitä; mutta että sitävastoin me olisimme edistäneet itse elinkeinon kukoistusta ja menestystä, jota korkea esivalta on tarkoittanut ja joka yleiselle edistykselle on hyväntekevä". Näistä lauseparsista huolimatta kuvernööri pysyi sakkomääräyksessään ja saman teki senaattikin.

Tamperelaisten värjärien matkat eivät silti lakanneet Turunkaan läänissä. Myöhemmin näkyvät tamperelaiset astuneen kipeästi porilaisten kilpailijainsa varpaille, sillä v. 1837 toimittivat jälkimmäiset ylennetyn uhkasakon tamperelaisille värjäreille, jos he kulkivat töitä keräämässä ja jakamassa maaseuduilla. Tämä seikka osoittaa, että ammatissa siihen aikaan vallitsi vilkas kilpailu.

Tampereen värjäyksen kukoistusaikana voidaan pitää 1820– 1840-lukuja. Värjärilaitokset olivat tällöin suhteellisesti lukuisimmat, niiden työntekijöitä oli tällöin harvinaisen suuri suhdeluku kaupungin käsityöntekijöistä ja värjäysliikkeiden suuruus oli kuitenkin vielä oloihin nähden terveellisessä, kohtuullisessa määrässä. Erittäin huomattava tässä suhteessa oli vuosi 1830, jolloin sekä värjäysliikkeiden suhteellinen luku (15.7 % kaikista käsityöpaikoista) että työntekijäin luku (18 % kaikista käsityöntekijöistä) saavuttivat huippunsa, mutta jolloin jokaisessa värjäämössä työskenteli keskimäärin ainoastaan 2.6 henkeä, eli mestari ja 1.6 apulaista.

Yhteiskunnallisestikin olivat Tampereen värjärit näihin aikoihin korkeimmalla tasollaan. Kuten jo on osoitettu, oli käsityöläisluokan keskimääräinen varallisuus puheenaolevina aikoina tuntuvasti parempi kuin muiden veronmaksajain. Seuraava katsaus näyttää, että aina kuusikymmenluvulle saakka värjärien varallisuus vuorostaan oli keskimäärin melkoista parempi kuin muiden käsityöläisten.

        Tampereen värjärien varallisuus vv. 1825–1861

                                    värjärien vero-osat  värjärejä %
                   vero-osia                 %          veronmaksajista
    vuosi    kaik- käsityö- värjä-   kai-  käsit.       kai-  käsit.
             kiaan läisillä reillä   kista v.-osista    kista v-maks.

    1825     384.5   193      38      9.9     19.7       6.4    14.1
    1836     458.5   255      43      9.4     16.9       5.9     2.5
    1841     494.5   276.5    53     10.7     19.2       6.7    13.7
    1851     793     541      65      8.2     12.0       5.7    11.8
    1861     912     525.5    38      4.2      7.2       3.7     9.4

Vanhasta käsityöläisvarallisuudesta vuosisadan alku- ja keskiaikoina ei pidä kuitenkaan luoda ylen kauniita kuvia. Värjärienkin varallisuus oli ainoastaan suhteellista varallisuutta. Tämän mielipiteen vahvistaa täydelleen eräs v. 1836 toimitettu Tampereen värjärinverstaiden tutkimus, joka samalla on hyvä yleiskatsaus Tampereen koko vanhempaan värjäyselinkeinoon. Tämä tutkimus toimitettiin värjäyslaitosten tulenvaarallisuuden vuoksi. Värjärien puolelta tehtiin viskaalin kannetta vastaan se yleinen huomautus, että heidän värjäämönsä olivat perustetut kauan ennen kuin kaupungille armossa vahvistettu rakennusjärjestys oli voimaanastunut ja sellaisena aikana, jolloin kaupunki oli ollut perin harvaan asuttu, sekä etteivät he jaksaisi muuttaa laitoksiaan kaupungin ulkopuolelle ja vielä vähemmin rakentaa niitä kivestä, niinkuin viskaali oli vaatinut. Mutta jäipä huomautuksia tehtäväksi tarkastusmiehillekin.

Tarkastuksessa havaittiin kaupungissa olevan seuraavat värjäyslaitokset:

Lagerqvistin värjäyslaitos taloissa n:ot 54 ja 55, Kauppa- ja Kuninkaankadun kulmassa (perustettu 1803): värjäyshuone vanha ja kehno, joitakuita tulisijoja, kyyppi ja pannu samassa muurissa. Rautainen puserrin puutolppien välissä eri tuvassa. Kuivaushuone lattiaton; turvekattoinen, keskellä tiiliuuni.

Liljelundin värjäyslaitos (ent. Sundgrenin) talossa n:o 6, torin varrella, perust. 1806. Sinituvassa 2 kyyppiä, tiilejä tulisijan edessä. Värjäämössä neljä muuripannua ja muuripata, kaikki hyvässä kunnossa. Puupuserrin eri huoneessa.

Haggrenin värjäyslaitos talossa n:o 71, Länt. Pitkälläkadulla Uudenkadun kulmassa (perust. 1815). Sinitupa, kyyppi, värihuone, kolme tulisijaa ja kolme muuripannua. Kuivaushuone. Puupuserrin.

Lindströmin värjäyslaitos talossa 52, Kuninkaankadun varrella (perust. 1822). Kuivaushuoneessa viisihorminen hyvä kakluuni. Värihuoneessa hyvin perustettu fyyri, neljä tulisijaa, neljä muuripataa. Sinituvassa kaksi kyyppiä. Puupuserrin.

Enkellin värjäyslaitos vuokrahuoneissa talossa 73, Läntiselläkadulla, Hämeenkadun kulmassa (perust. 1825). Värihuoneen seinät lankuista ja niin harvat, että tuuli sisälle. Keskellä huonetta fyyri paljaassa maassa, kolme tiilistä tulisijaa ja kolme muuripannua sekä kyyppi eri tulisijalla. Kuivaushuone pieni ja matala. Molemmat huoneet tulenvaaralliset. Puserrin puinen. Värjäyslaitos ei ollut vakuutettu. Rakennus vaadittiin tuomittavaksi.

Grönlundin värjäämö talossa 37, Kuninkaankadun varrella Hämeenkadun kulmassa (perust. 1828). Värihuone lankkuseinäinen; kolme tulisijaa ja kolme muuripannua. Kuivaushuoneessa lankkulattia, tuohi- ja lautavälikatto. Suuri tiilinen "leivinuuni" keskellä. Sinituvassa kaksi kyyppiä. Kaikin puolin hyvässä kunnossa.

Steningin värjäyslaitos talossa 134, Kauppakadun länsipäässä (perust. 1828). Hirsirakennus jaettu viiteen huoneeseen: kuivaushuone, värihuone, jossa ei ollut välikattoa, kolme väripannua, sinitupa kyyppineen, pieni kamari ja puserrinhuone puisine pusertimineen. Kaikki moitteettomassa kunnossa ja palovakuutettu.

Granlundin värjäyslaitos talossa 35, Hämeenkadun varrella (nyk. Kauppahalli) perust. 1828. Tavalliset laitteet, kolme muuripannua, kaksi kyyppiä. Omistaja Granlundin leski. Värjäämö vakuutettu.

Blomqvistin värjäyslaitos talossa 22, Itäisenkadun varrella (lähellä Laukon toria). Perust. 1828. Värihuoneessa laattia tiilistä ja kuivaus- ja sinituvissa puulaattiat. Kaksi muuripannua, yksi kyyppi. Välttävässä kunnossa.

Löfgrenin värjäyslaitos talossa 53, Puutarha-ja Kuninkaankadun kulmassa (perust. 1830). Yksi kyyppi, kaksi pannua. Kuivaushuonetta ja puserrinta ei ollut.

Joh. Kasp. Grekin värjäyslaitos talossa 56, Kuninkaankadun varrella (nyk. Tampereen pankin talo). Perust. 1831. Sinituvassa kaksi kyyppiä,- tulisijan edessä harmaata kiveä. Värihuoneessa lankkulaattia, kolme muuripannua. Puserrin tavallista laatua. Kuivaushuoneessa leivinuuni ja kakluuni.

Molinin värjäyslaitos talossa 104, kaupungin länsipäässä, Läntisenkadun varrella (perust. 1832). Talolla eri omistaja. Värihuoneessa puulaattia, kaksi muuripannua, yksi kyyppi. Kaikki välttävässä kunnossa. Ei vakuutettu.

Lemströmin värjäyslaitos talossa 74, Läntiselläkadulla, Puutarhakadun kulmassa. Kaksi muuripannua, yksi kyyppi. Puserrinta ei ollut. Kuivaushuone turvekattoinen, keskellä huonetta leivinuuni.

Siinä ne olivat. Eivät olleet työpajat erin loistavia nykyajan vaatimusten mukaan. Lautalaattiat huoneissa, joissa ihmiset työskentelivät, olivat harvinaisuuksia. Harvoin oli vakuutuskaan suojelemassa näitä puutteellisia tuohi- ja turvekattoisia verstaita, joissa isä-värjärit ahkerasti puuhailivat keitoksineen. Vankasta tukista olivat prässit, ja miten kuten näyttivät nuo mutkikkaat pannu- ja kyyppimuurauksetkin olleen. Erittäin vaarallisiksi katsottiin verstaiden puisia puserrinlaitoksia. Kaupunginoikeudessa mainittiin, että lyhyen ajan kuluessa oli neljä tulipaloa syttynyt noista värjärien prässeistä. Ankaraksi tulikin nyt pusertimien tuomio. Ne määrättiin kaikki vuoden kuluessa sijoitettaviksi kivisiin huoneisiin, joihin oli luukut ja ovet tehtävä raudasta. Muuten tuomittiin värjärit muuraamaan kivisiä edustoja tulisijain eteen. Lagerqvistin ja Enkellin värjäämöt määrättiin kokonaan revittäviksi. Kuvernööri antoi jonkun verran helpotuksia vanhempien värjäämöiden uudestaanrakentamisessa, jota kesti useita vuosia.

Tampereen vanhain värjärien lukuisasta, itsetietoisesta ja varakkaastakin ammattikunnasta nousi tietenkin monta ammatin ja koko kaupungin merkkimiestä. Tuskin tarvinnee mainitakaan, että he olivat pysyvästi edustetut kaupunginvanhinten ja neuvosmiesten joukossa. Värjäyksen vanhoista alkupylväistä Juhana Pietari Spiringistä ja Juhana Fredrik Lagerqvistista on jo ennen mainittu. Myöskin fabriköön Fredr. Grekin muistettavaan verkatehtaaseen ja hänen suurenmoiseen esiintymistapaansa kaupunkia koskevissa asioissa olemme tutustuneet. Tehtaansa kukistuttua näkyy Fredr. Grek olleen toimissa Finlaysonin tehtaan konepajassa. Hän kuoli v. 1845 köyhänä miehenä. Hänen pojalleen, värjärille ja neuvosmiehelle Juhana Kasper Grekille (s. 1795, porvaruusoikeus 1821, k. 1866) onnistui elämä paremmin, vaikkei tästä pojasta tehtailijaa tullutkaan. Pysyvän muiston jätti Kasper Grek kaupunkiin jälkisäädöksellään, jolla lahjoitti kaupungille 10 000 markkaa teknillisen oppilaitoksen perustamiseksi, toivoen, että laitos saisi "Juhana Kasper Grekin koulun" nimen. V. 1822 sai porvarikirjansa Tampereella värjäri Herman Liljelund (k. 1862), Ruotsista syntyisin ja neuvosmies, kuten edellinenkin. Hänkin oli aikanaan tunnetuimpia kaupunkilaisia. Myöskin sääksmäkeläisestä Kustaa Grönlundista, joka v. 1828 vastoin ammattiveikkojen ja kaupungin hallituksen tahtoa pääsi värjäriksi Tampereelle, tuli neuvosmies, vaikka hän siinä luottamusvirassa ehti toimia vain vuoden (k. 1868). Hänen leskensä Johanna Grönlund (k. 1877) lahjoitti testamentilla 8 800 markkaa Tampereen köyhäinhoitolaitokselle eläkerahastoksi köyhiä leskivaimoja ja turvattomia lapsia varten. Eivät kaikki vanhat ammattikunnat ole jättäneet tällaisia muistoja arvostaan, varallisuudestaan ja yhteishyvän harrastuksestaan.

Vielä on meidän muistettava vanhaa Erkki Haggrenia, jonka v. 1815 perustettu värjäysliike oli toimessa vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin, kunnes kuolema v. 1856 kutsui Pois tämän ahkeran ammattilaisen, ja nuorta Heikki Liljeroosia (tullut värjäriksi 1851, k. 1873), jonka muisto on valoisimpia Tampereen käsityöläisluokan asiakirjoissa ja joka myöskin lämpimänä kristillisyyden harrastajana, vieläpä hengellisenä kirjailijanakin vaikutti elähdyttävästi kaupungissa.

Ne olivat Tampereen vanhoja värjärejä. Heidän ammattikuntansa on jo kauan sitten kuollut. Jo viisikymmenluvulla nähdään selviä merkkejä värjäysammatin taantumisesta Tampereella; mestarien ja työntekijäin lukumäärä vähenee ja verstaita aljetaan tarjota vuokrattavaksi. Tehtaat, jotka rupesivat kutomaan ja värjäämään ihmisille vaatteet, ja uudet elinkeinolait, jotka veivät kaupunkilaisvärjäreiltä entiset yksinoikeutetut alueet, tämänkin mullistuksen toimittivat.

Nahkurit. Karvarinammattikin oli vanhan Tampereen parhaita elinkeinoja. Tälläkin ammatilla oli näet suotuisat menekkisuhteet, s.o. ympärillä karvareja tarvitseva asuttu maakunta, joka kaupunkilaisten erioikeuksien vuoksi ja kulkuneuvojen puutteessa ei helposti ollut vieraan kilpailun tavoitettavissa. Toiselta puolen taas eivät teknillinen työnjako eikä koneiden käyttö vielä olleet tulleet käytäntöön karvauksessa, joten se ei voinut järjestyä varsinaiseksi tehdasteollisuudeksi eikä yhdessä kädessä käyttää suurempia pääomia, vaan se jakaantui, kuten muutkin ammatit, monien pienten mestarien käsiin, jotka itse olivat verstaissaan ja liikkeissään tärkeimpänä työvoimana.

Tampereen nahkurien historia alkaa kaupungin perustamisesta. Tästä ensimmäisestä karvaripolvesta on mainittava Mikko Sarn (alkuaan Zorn), joka v. 1828 erosi ammatista harjoitettuaan sitä täällä lähes puolen vuosisataa. V. 1804 mainitaan kaupungissa olevan "taitavia nahkureita", minkävuoksi uusia ei mielellään otettu vastaan. Niitä kuitenkin tuli tänne tulemistaan, niin että v. 1814 Tampereella jo oli kuusi nahkuria, joista lausunnon mukaan vain yhdellä oli "joltinenkin liike"; seuraavana vuonna kuitenkin, kun oli kysymys uuden karvarin pääsemisestä kaupunkiin, todistettiin oikeudessa, että Tampereen viidestä nahkurista vain yksi oli työnpuutteesta rappeutunut.

Kuuluisin Tampereen vanhoista nahkureista oli Yrjö Haggren, joka v. 1807 sai porvaruusoikeuden ja pian paisui suureksi mahtimieheksi ammatissa ja kaupungissa, tulipa öljymyllyn perustajana ja kanavansuunnittelijana tunnetuksi korkeammissakin paikoissa. Kylän kesken kutsuttiin miestä "suureksi Haggreniksi", mikä nimitys oli paikallaan tämän "fabriköörin ja raatimiehen" suureen äveriäisyyteen ja suurenmoiseen poroporvarillisuuteen nähden. Haggren harrasti toki muutakin kuin vain ulkonaista arvoa ja mitalien metsästystä. V. 1837 lahjoitti hän monista taloistaan yhden kaupungille vaivaistaloksi. Lahjakirjassa, jonka kieli on verraten siro näyte kaupungissa kukoistavasta "Tampereen ruotsista", ei unohdettu mainita, että talo on lahjoittajalle maksanut korjauskulunkeineen 300 pankkoriksiä ja tuottanut vuotuisia vuokratuloja 20 pankkoriksiä.

Yrjö Haggrenin arvokas ammattitoveri oli Henrik Brummert, jonka englantilaisesta karvaustehtaasta on jo ollut puhetta. Siihen aikaan kuin fabriköörit Haggren ja Brummert olivat karvauksen pääpylväitä Tampereella, oli tämä ammatti ylen itsetietoinen. Kaupungin nahkurit pitivät joukkoansa suljettuna ammattikuntana, ja Yrjö Haggren oli ainakin jonkun aikaa ammattikunnan "oltermanni". Laillinen ei tällainen ammattikunta vapaakaupungissa tietysti ollut, mutta nämä mahtavat eivät liiaksi kumarrelleet lakiakaan. Kun v. 1842 eräs käsityöläinen täällä pyrki nahkurinammattiin, vanhat karvarit julistivat, että "nahkurin professioni on pikemmin katsottava tehdaslaitokseksi kuin käsityöksi", joten siihen seuraan ei ilman erityisiä oikeuksia juuri ollut yrittämistä. Epäiltäviltä nahkuriksi pyrkijöiltä nämä suuret nahkurit suvaitsivat joskus vaatia julkisia näytteitä, joita sitten omalla mestarivaltuudellaan hylkäsivät. Kokemus myöhemmin opetti Tampereen nahkurimestareille, että maassa löytyi heitä vielä mahtavampia valtoja. Manufakturin arvoon kohotti Tampereen karvauksen omalta osaltaan nahkuri Juhana Kustaa Helenius (porv. oik. 1836), joka v. 1851 perusti Tampereelle ajokalutehtaan.

Niin pysyvää ei vanhain suurnahkurien hyvinvointi ollut, ettei silläkin olisi ollut loppua. V. 1851 ilmoitti eräs nahkuri köyhtyneensä ja vuokranneensa verstaansa, ja seuraavina aikoina tuli sama tehtäväksi monelle muullekin nahkurille.

Säämiskä- ja hansikasmaakarit. Säämiskähousujen aikakaudella oli säämiskämaakarin ammatista tullut tavallisesta karvauksesta eriävä itsenäinen elinkeino. Tampereella oli näitä ammattilaisia jo Ruotsin aikana kolme – niistä ensimmäinen ja muistettavin neuvosmies Antti Enqvist – ja nämä kolme pysyivät ammatissaan uskollisesti loppuun asti, joka saapui uuden vuosisadan kääntyessä kolmannelle vuosikymmenelleen. Sittemmin ei enään Tampereen säämiskämaakareista mitään kuulu, kunnes v. 1842 tämä vanha ammatti vielä sai myöhäisen edustajan, jota nyt kutsuttiin hansikasmaakariksi ja joka hävisi kaupungin käsityöläisluetteloista vasta v. 1870.

Satulasepät. Kuuluisampi ja pitkäaikaisempi on Tampereella ollut satulasepän ammatti, millä jo Ruotsin aikana oli sellaisia edustajia kuin Pietari Mahlfors, joka v. 1815 erosi ammatistaan, työskenneltyään siinä kaksikolmatta vuotta, ja neuvosmies Juhana Widbom (porv. oik. 1809, k. 1827). V. 1826 mainitaan kaupungissa olleen neljä satulaseppää, joista "ei ketään voi sanoa toimeentulevaksi". Kuitenkin rupesi ammatti kolmekymmenluvulla huomattavasti kasvamaan, ja se pysyi myöhemmin nahkurien ammatin rinnalla Tampereen käsityön ylemmässä luokassa.

Palttinakankurit. Tällä käsityöläisammatilla on Suomessa ollut pitkä historia, mutta Tampereella nähtiin oikeastaan vain sen kuoleminen. Vapauden ajalla ja jo aikaisemminkin oli pellavakankurien ammatti päässyt suurehkoon vauhtiin Turussa ja Porvoossa ja se oli suuresti vaikuttanut kansan yleiseen kutomataitoon. Tampereella mainitaan tällaista pellavakankuria ensi kerran v. 1786. Muudan porvoolainen kankuri, joka v. 1805 muutti Tampereelle, ei näy täällä menestyneen. Ammattia ylläpiti Tampereella kauimmin aikaa Ahlmanin kankurisuku, jonka edustajia mainitaan kaupungissa vv. 1789–1830. Perintötapain elinvoimaa käsityöläisperheissä kuvaa se, että Ahlmanit vielä menneen vuosisadan keskivaiheilla kutoivat pumpuli- ja puolivillaisia kankaita kaupaksi Pietariin.

Tampereen vanhoista verankutojista on mainittu edellä kaupungin verkamanufakturien yhteydessä.

Kirjansitojat. Kirjansitojan ammatti on viime vuosisadan kuluessa ollut suurien muutosten alainen työnjakoonsa, työtapaansa ja menekkisuhteisiinsa nähden.

Suomessa oli tämä ammatti ennen vanhaan epävakaisempia elinkeinoja. Tampereella mainitaan ensimmäistä sellaista ammattilaista jo v. 1782, mutta hetken perästä oli kaupunki ilman kirjansitojaa. V. 1803 oli kaupungissa taasen yrittäjä tällä alalla, joka kuitenkin hyvin pian taas jäi edustajatta. V. 1816 vihdoin asettui kaupunkiin pysyvämpi kirjansitoja, joka olisi saanut ammattitoverinkin, ellei kaupunki olisi katsonut kahdessa olevan liikaa. V. 1823 sai täällä kotipaikan kirjansitoja Antti Lemlin, yksi vanhan Tampereen hartaimpia ja miellyttävimpiä käsityöläisiä ja kuntalaisia (k. 1859).

Tampereen ensimmäiset kirjansitojat työskentelivät enimmäkseen yksin ilman apulaisia ja harvoin heidän liikkeensä sittenkään kannatti, mikä nähdään siitä, että he olivat ahkerimpia haalimaan itsellensä sivuammatteja (läkkisepän ja raasisepän töitä). Heidän menekkiolonsakin olivat omituiset sillä tavallisesti, melkeinpä pääasiallisesti oli kirjansitoja kirjakauppias, joka osti kirjapainoista hengellisten kirjain arkkeja, sitoi ne ja piti sitten kirjojansa kaupan kotikaupungissaan tai – mikä oli tärkeämpää – läksi varastoineen maata kiertämään kulku-kirjakauppiaana. Tällaista elinkeinoa ovat Tampereen etevimmätkin kirjansitojat harjoittaneet ja tapa on osittain ollut kauan voimassa.

Puusepät. Tampereen vanhoista puusepistä ei meillä ole paljon lisättävää niihin tietoihin, mitä käsityöläistaulukkomme heistä antaa. Hienoimpia tämän ammatin harjoittajia lienee ollut "puuseppä ja shatullimaakari", toisinaan "arkkitehti", Jaakko Forssell, joka seitsenkymmenvuotiaana v. 1823 heitti mestarinoikeutensa jatkaakseen työtä yksinänsä. Uskollisesti edusti puusepän ammattia täällä myöskin Oloniuksen suku, jonka jäseniä tavataan höyläpenkin ääressä kaupungin alusta puolen vuosisataa eteenpäin. Kulkevaa käsityötä taas edusti Stralsundista kotoisin oleva preussilainen W. K. Kobel, jota v. 1823 hätyytettiin kotimaahansa sotapalvelukseen, mutta joka kuitenkaan ei luopunut uudesta kotikaupungistaan.

Sorvarit. Sorvarintyö alkoi Tampereella v. 1790. Uuden vuosisadan alkupuoliskon kuluessa oli tämä työ Enqvistin suvun erikoisammattia, sillä ainakin kolme sorvarimestaria kasvatti se suku tähän aikaan Tampereella.

Vaunusepät. Vaunusepän ammatti ei ammattien sodan aikana ollut teknillisesti itsenäinen; sen monet onnettomuudet johtuivat etupäässä siitä, ettei vaunumaakareilla ollut selviä rajoja muita ammatteja vastaan. Puusepät, sorvarit, satulasepät, rautasepät ja maalarit saattoivat kaikki vaatia osallisuutta ajopelien valmistamiseen. Koko vaunusepän ammatti oli siten pitkälle kehittyneen työn-osituksen ilmiö, joka kukistui heti, kun ammatilliset raja-aidat poistettiin. Tampereella joutui vaunuseppäin ammatti monien eri ammattien yhteismaaksi. "Pyöräseppää" mainitaan kaupungissa ensimmäinen ja viimeinen kerta v. 1804. Samaan aikaan näyttävät "kengittäjät" ottaneen osaa ajoneuvojen valmistukseen, sillä v. 1805 eräs kengittäjä Tampereella mestarinäytteekseen raudoitti kääsit. Vuorostaan teki kaupungin ensimmäinen "vaunumaakari" v. 1810 mestarinäytteekseen pyörän. Toinen samanaikainen vaunuseppä oli oikeittain puuseppä. V. 1815 sai eräs vaunusepän sälli kaupungissa porvarioikeudet, vaan jonkun vuoden kuluttua hän esiintyi sorvarina.

Kuitenkin oli vanhassa Tampereen kaupungissa samanaikaisesti joskus viisikin vaunuseppää; ne olivat niitä aikoja, jolloin jokaisella varakkaammalla kaupunkilaisperheellä oli omat ajopelit, vaunut tai ainakin kääsit. Vaunumaakarit kuitenkin aavistivat rautateiden ajan lähestymistä, sillä v:sta 1861 alkaen on Tampereella enään ainoastaan yksi vaunuseppä, joka hävisi tilastoista v. 1866, saadakseen vielä seuraajan seitsenkymmenluvulla. Vielä enemmän kuin rautatiet ja höyrylaivat ovat kuitenkin maalaisten kotiteollisuus ja – autot vaikuttaneet vanhan kaupunkilaisen vaunumaakarin ammatin häviämiseen.

Rakennusmestarit. Ensimmäisellä rakennuskaudella oli Tampereella pari rakennusmestaria, mutta jo 1790-luvulla näyttää kaupunki jääneen heitä vaille. Vasta v. 1815 alkoi kaupungissa toimia uusi rakennusmestaripolvi, josta ei kuitenkaan tullut monimiehistä eikä pitkäikäistäkään, koskapa Erkki Juhana Wennerqvist päätti v. 1837 "toden perästä" ruveta asumaan Tampereella, jossa silloin ei ollut rakennusmestaria eikä muurimestariakaan. Wennerqvist oli kerrassaan monitaituri; neljäkymmenluvulla hän rupesi savenvalajaksikin ja perusti sitten oman "fajanssitehtaan" Tampereelle. Kaupungin yleisissä töissä hän vuosikymmeniä toimitti kaupungin arkkitehdin ja insinöörin tehtäviä, teki piirustuksia, antoi lausuntoja ja joskus itsekin urakoitsi, vaikkei aina kunniakseen. Pienistä erehdyksistään huolimatta nautti tämä Tampereen myöhempäin monilukuisten rakennusmestarien ja rakennusurakoitsijain suojeluspyhimys (k. 1872) aikoinaan suurta luottamusta kaupungin puolelta ja itseltään.

Muurimestarit. Näitäkin rakennusammattilaisia mainitaan Tampereella jo kaupungin ensimmäisestä rakennusajasta saakka (1781). V. 1806 ammatti ajaksi taukosi, ja kaupunki sai useampia vuosia tuntea muuraajain puutetta, koskapa v. 1813 nähtiin tarpeelliseksi kuulutuksella etsiä sellaista ammattimiestä kaupunkiin. Seuraavana vuonna ilmoittikin muudan muurimestari saapuneensa paikkakunnalle maistraatin kuulutuksen johdosta. Vilpittömällä ilolla otettiin tulokas vastaan: hän sai oikeudet, vapautettiinpa porvaruusmaksuistakin ja päällisiksi neljän vuoden veroista. Näin pääsi muurausammatti kaupungissa uudelleen alkuun. V. 1822 jo sakoitettiin erästä sotamiestä, joka oli harjoittanut luvatonta muurausta: muurareita oli näet kaupungissa jo "kylliksi". Monimiehistä ammattikuntaa ei muurimestareista kuitenkaan tullut. V. 1834 työskenteli tässä ammatissa vain kolme henkeä: mitätönpä puukylä oli Tampere ja sen kolme muuraria silloisen Turun ja sen 202 muurarin rinnalla! Seuraavinakin aikoina mainitaan Tampereen käsityöläislistoissa ainoastaan harvoja muurareja. Että tilastossamme vv. 1850–1860 esiintyy huomattavan suuri määrä muurareja, riippuu siitä, että kaupungin muurimestarit keinottelun vuoksi pitivät oppilaina suojeluksessaan melkoisia miesjoukkoja.

Maalarit. Jo v. 1793 mainitaan maalariakin Tampereella; mutta tuskin oli maali uuden kaupungin talojen seinissä kuivanut, kun kaupunki jo menetti tämän maalarinsa. Ajan pitkään kävi kotimaalaus niin hankalaksi, että kaupunkilaiset v:n 1802 käsityöläiskuulutuksessaan huusivat maalarin puutettaan koko maailmalle. Ei ollut kukaan muistanut, että kaupunkilaisten omassa keskuudessa löytyi maalarin aines, vieläpä ihmeellisen taiturin alku. V. 1803 silmät jo aukenivat, ja puuseppä Oloniuksen poika Iisakki Olonius, "joka jo monia aikoja ihmeteltävällä taidollisuudella on auttanut kaupunkilaisia maalauksessa", saatettiin hänelle tulevaan arvoon, julistettiin mestariksi ja vapautettiin tavanmukaisen takauksen hankkimisestakin. Ammatti pääsi täten uuteen kauniiseen alkuun Tampereella, vaikkei vielä moneen vuosikymmeneen voinut nousta huomattavampaan merkitykseen. Kuitenkin pitivät jo vanhat maalarit sitkeästi kiinni ammattinsa kunniasta eivätkä päästäneet "plankkumaalareita" seuraa pilaamaan.

Lasimestarit. Tampereen alkuaikoina oli lasimestarinammatti kaupungissa Söderströmin perheen hallussa. Ensimmäistä Söderströmiä mainitaan jo 1780-luvulla. Hänen työnsä jatkajaksi tuli eräs Helenius, joka oli nainut Söderströmin lesken ja sai siihen kuuluvat lasimestarin-oikeudet v. 1804. V. 1821 vihdoin sai vanhan Söderströmin poika samanlaiset oikeudet ja rupesi jatkamaan perintöammattia. Sillävälin ehti kaupunki kuitenkin olla lasimestarin pulassa, minkävuoksi muudan Porista tänne v:n 1815 aikoina muuttanut lasimestari otettiin mielihyvin vastaan. Kaksikymmenluvun lopulla katsottiin syytä olevan sanomalehti-ilmoituksella kehoittaa lasimestaria muuttamaan Tampereelle. Kehoitusta noudatti eräs paperitehtaan entinen työmies, joka julkiset näytteet suoritettuaan saikin lasimestarin-oikeudet.

Lasimestarin työ ei näytä vapaakaupungissa elättäneen miestänsä, minkävuoksi vanhan Tampereen lasimestarit olivatkin ahkerimpia kokoamaan itselleen sivuammatteja ja siten vikuuttamaan vanhan ammattikuntalaitoksen elinjuuria. Miten vähäinen itsenäisen lasimestarinammatin merkitys yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Suomessa, nähdään siitä, että v. 1843 laskettiin koko maassa olevan 30, vv. 1851 ja 1861 vain 23 ja v. 1871 enään 12 lasimestaria.

Kadunlaskijat. Kun Tampereen katuja neljäkymmenluvun lopussa aljettiin kivetä, rupesi kaupungissa syntymään erityistä kadunlaskija-ammattiakin. Sellainen ammattilainen näet asetettiin kaupungissa v. 1851 virkaansa kaikilla tavanmukaisilla käsityöläismenoilla, ja v. 1852 jo otettiin uuteen ammattikuntaan oppilaskin. Kauan kuitenkin kesti ennenkuin tällä alalla tuli enemmältä työtä.

Leipurit. Leipuria mainitaan Tampereella jo v. 1790, vaikka sitten kului vuosikymmeniä, ennenkuin varsinaisesta leipurinammatista saattoi tulla puhetta. V. 1822 otettiin eräs leipurinsälli kaupungin asukkaaksi, mutta viisi vuotta myöhemmin oli kaupunki ilman leipuria, minkävuoksi eräs satulaseppä sai leipurin-oikeudet, jotka ennen olivat olleet hänen vaimollaan. Neljäkymmenluvulla vihdoin muutti Tampereelle useampia opinkäyneitä leipuria ja ammatti alkoi täällä saada merkitystä.

Leipurien ja teurastajien ammatit olivat ennen aikaan erittäin ankarain ammattirajoitusten, nim. pakkotaksain alaisia.

Tällaisten pakkotaksain säätäminen, joilla esivalta, lähinnä kaupunkien maistraatit, määräsi käsityöläisten tuotteiden hinnat pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi, kuului alkuaan jo vanhimpaan ammattikuntalaitokseen. Yhteiskunta käytti pakotusvaltaansa yhteiseksi eduksi, säätäen kohtuuden ja olojen mukaisia hintoja, joiden mukaan käsityöläiset saivat työstänsä palkan tai joiden mukaan heidän oli tuotteitansa myytävä. Vastavuoroon nauttivat käsityöläiset työmonopolia ammatissaan. Mutta sikäli kuin tällainen yhteisen edun valvonta tuli tarpeettomaksi tai sikäli kuin käsityöläisluokka pääsi kaupungeissa vallitsevaksi, vapautuivat useimmat ammatit pakkotaksoista, vaan säilyttivät siltä työmonopolinsa. Ja nyt alkoivat kaupunkien valtaluokat harjoittaa yhteiskunnallista pakotusta ei enään yhteiseksi eduksi, vaan omaksi hyödykseen. Näin jäivät pakkotaksain alaisiksi elintarpeita tuottavat ammatit ja monet halvempana pidetyt työnhaarat, kuten kirvesmiesten ja muuraajien, sillä kaikki tarvitsivat halpoja ruokatavaroita ja halpaa työtä; ja kun leipurit, teurastajat, kirvesmiehet ja muurarit eivät suinkaan olleet yhteiskunnan olojen määrääjiä, oli heidän tyytyminen pakkotaksoihinsa. Vasta uuden ajan elinkeinolait ovat pyyhkäisseet pois nämä ammattikuntaisuuden omituiset jätteet.

Mainitunlaisia pakkotaksoja käytettiin Tampereellakin yleisesti viime vuosisadan alku- ja keskipaikkeilla. Kun leipurinammatti kaupungissa neljäkymmenluvun alussa rupesi elpymään, ei kauan viipynyt ennenkuin taksakysymyskin tuli päiväjärjestykseen. V. 1847 näet haastatti kaupungin viskaali leipurit maistraatin eteen taksan laatimista varten. Viskaali esitti vahvistettavaksi seuraavaa taksaa:

Ehdotus taksaksi allamainituille leipälajeille Tampereen kaupungissa Marraskuuksi 1847.

    Maustelimppu vehnäjauhoista   l 1/2 naul  8 3/4 kop.
    Vehnälimppu eli "skålbröd"    l 1/2  "    8 3/4  "
    Räädätty limppu ruisjauhoista 3      "   11 1/2  "
    Hapanimelä limppu s:n         3      "    6      "
    Ranskanleipä                 16 luot      3      "
    S:n                           8  "        1 1/2  "
    Teerinkeli                    2  "          3/4  "
    Teekorppu                     2  "          3/4  "
    Maustekorppu               2 1/2 "        1      "
    Sämpylä tavall. vehnäjauh. l 1/2 "          1/2  "
    Ruisleipä, karkea, pehmeä  1 leiv        30      "
    S:n kuiva                  1   "         40      "
    Näkki-ruisleipä            1   "         45      "

Leipurit pitivät liian halpana tätä ehdotusta, joka oli "jäljennys Turun taksasta". Vastauskirjoituksessaan he vaativat, että taksa olisi tehtävä sen hinnan mukaan, jolla kaupungin kauppiaat möivät parhaita vehnäjauhoja. Turussa – he sanoivat – on maalaisilla vehnänviljelystä ja vehnä jauhetaan Hälisten myllyssä, joten siellä saadaan hyvää kotimaista vehnää, jota myydään paljon halvemmalla kuin Tampereella. Tampereen leipurit kuitenkin epäilivät, tokko Turunkaan leipurit saattoivat myydä leivoksiansa niin halvalla kuin taksassa mainittiin, sillä uskomatonta heistä oli, että leipää myytäisiin halvemmalla kuin jauhoja.

Emme tiedä kuinka taksa-asian sillä kertaa kävi. Ajaksi taksat kuitenkin lakkasivat, jos niitä oli ollutkaan, sillä v. 1858 kaupungin maistraatti ilmoitti kuvernöörille, ettei Tampereella käytetty kuukautisia leipätaksoja. Mutta v. 1860 viskaali taas asetti syytteeseen leipurit siitä, että olivat myyneet vehnäleipää ilman taksaa, josta muka oli seurannut epäjärjestystä ja vaikeuksia leipomojen valvonnassa. Syyttäjä ehdotti jälleen käytäntöön otettavaksi Turun taksaa, huomauttaen, että jos jauhot Tampereella olivatkin kalliimpia kuin Turussa, niin oli voi halvempaa. Syytetyt väittivät, ettei taksa ollut Tampereelle sopiva eikä tarpeellinen ja että Tampere tässäkin suhteessa oli vapaakaupunki. Sitäpaitsi olivat voi ja maito Turussa halvempia kuin Tampereella. Mutta maistraatti tällä kertaa määräsi kuin määräsikin leipureille taksan ja se todella julaistiinkin. Toukokuusta elokuun loppuun oli kaupungissa voimassa seuraava leipätaksa:

    Ranskanleipä            pain. 16     luot    3     kop.
    Teekorppu                 "    l 1/2  "        3/4  "
    Teerinkeli                "    l 1/2  "      1      "
    Teepatukka                "    1 1/2  "        3/4  "
    Sämpylä vehnäjauhoista    "    2 1/2  "      1      "
    Hiivapyörylä              "   12      "      3      "
    Maustelimppu              "    1 naula       7      "
    Hapanimelälimppu          "    2   "         7      "
    Leiviskä karkeaa ruisleipää, pehmeää         45     "
    Leiviskä    "        "       kuivaa          60     "

Viimeinen tuntemamme leipätaksa on joulukuun taksa v. 1861.

Konditorit. Leipurinammatin läheinen sukulaisammatti oli "konditorin" eli "sokerileipurin" ammatti. V. 1835 pyrki sellainen hienous jo Tampereellekin, mutta vaikka mies oli ihan Pietarista, hyljättiin hakemus, koska kaupungissa jo oli "taitavia trahtöörejä ja leipureita, jotka voivat tisleerata ja leipoa konfektureja". Tisleerauksella tarkoitettiin nähtävästi hienompain väkijuomain sekoittamista ja anniskelua, jota tointa siihen aikaan pidettiin yhtä hienona ja viattomana kuin sokerikonvehti. Pian tamperelaisetkin hienostuivat niin, että v. 1846 päästivät kaupunkiinsa "konditori ja tisleeraaja" K. K. Tallqvistin, josta siten tuli tämän ammatin alkaja Tampereella, vaikka hän varsinaisesti olikin leipuri.

Teurastajat. Ammattiteurastajia oleskeli Tampereella v:sta 1783 alkaen. Vakaammalle kannalle joutui tämä työ, kun tänne asettui Lindfeltin teurastajaperhe, josta tuli teurastajia kaupungille pitemmäksi ajaksi kuin puoleksi vuosisadaksi. Vanhain elinkeinosäännösten mukaan oli teurastajankin ammatti pakkotaksain alainen. Tampereella tuli lihataksa ensi kerran kysymykseen v. 1815. Kaupungin teurastaja valitti oikeudelle, että muutkin kaupunkilaiset möivät lihaa, ja vaati sitä laittomuutta kiellettäväksi, ilmoittaen alistuvansa säännöllisen lihataksan alaiseksi. Kaupunginoikeus kielsikin moisen vapaan teurastuksen, mutta kun oli valitettu, ettei ammattiteurastajalta aina saatu lihaa, oikeus määräsi samalla, että hänen tuli ainakin kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, olla lihalla varustettu; anotun lihataksan säätämisestä lupasi oikeus tuonnempana päättää. Kentiesi olisi asia jäänytkin vain lupaukseen, ellei oikeus sen johdosta, että keväällä 1816 valitettiin Lindfeltin pitävän erilaisia hintoja tuoreelle lihalle, olisi perältäkin ryhtynyt totisiin toimenpiteisiin: määrättiin puolen vuoden taksa, joka oli naulattava Lindfeltin seinään ja jossa annettiin tietää, että naula paistilihaa oli maksava 20 kopeikkaa ja naula keittolihaa 15 kop. setelirahaa. Tammikuun lopulla 1817 annettiin vapunpäivään saakka uusi tuoreen naudanlihan taksa: naula paistilihaa 18 ja keittolihaa 14 kop. setelirahaa. Tämän ponnistuksen jälkeen ei oikeus näy lähes puoleen vuosisataan vaivanneen itseään lihataksain vuoksi. Vasta v. 1860, kun leipurit saivat uuden taksan, joutuivat teurastajatkin yksin tein lihataksain alaisiksi. Lihataksat julaistiin leipätaksain yhteydessä; viimeinen lihataksakin on joulukuulta 1861.

V. 1868 ryhdyttiin Tampereella ensi kerran yleisempiin toimiin

lihakaupan järjestämiseksi, ei kuitenkaan enään lihan hinnan, vaan puhtauden ja terveyden vuoksi. Itse kenraalikuvernöörin alotteesta määräsi maistraatti, että toreilla ja lihapuodeissa myytäväksi tarjottava liha on sakon uhalla peitteillä varustettava. Samalla maistraatti muistutti Ruotsin kauppakollegion vanhan v. 1790 antaman säännöksen olemassaolosta, minkä mukaan maalaiset eivät saaneet myydä lihaa kaupungissa pienemmissä kuin leiviskän kappaleissa. Nykyaikaisilla teurastus- ja lihakauppasäännöilläkin on ollut esihistoriansa.

Räätälit. Kuten itse Tampereen kaupunki on sen räätälienkin ammatti kehittynyt vähäisestä alusta. Kaupungin ensimmäiset räätälit, Eerik Selander, joka oli ollut porvaruuden omistajana "tämän kaupungin perustamisesta saakka", ja Abr. Frestadius, ylenivät vähitellen arvossa, edellinen kapakoitsijaksi ja jälkimmäinen kauppaporvariksi ja kaupunginvanhimmaksi. Kolmas Tampereen vanhimman räätälikunnan jäsen, Matti Lindberg, toimitti itsensä kauppiaaksi ja kapakoitsijaksi vastoin kaupungin kauppiaiden tahtoa, jotka asiasta riitelivät kuninkaaseen saakka. Niitä harvoja, jotka kauemmin pysyivät räätälinammatille uskollisina, oli Juhana Hedman, joka kuusitoistavuotisen ammatinharjoituksen jälkeen uskalsi esittää julkiset mestarinäytteet: "frakin ja pantalongit".

Hedmanin ja kaupunginvanhinten mielestä oli kaupungissa sopiva luku räätälejä, kun oli kaksi. Sentähden kun räätälinulosoppinut Antti Civil Harjusta v. 1810 pyrki kaupunkiin kolmanneksi räätäliksi, häntä yleisesti vastustettiin. V. 1812 muutti kaupunkiin räätälimestari G. Lindblom, koska muka Tampereella ei vielä ollut yhtään "oikeata räätälimestaria". Hämeenlinnan ei kuitenkaan tarvinnut ruveta Tamperetta opettamaan, sillä pian olivat Tampereen kaikki kolme räätäliä luvallisiin räätälinammattikuntiin kirjoitetut, yksi Hämeenlinnassa, toinen Turussa ja kolmas Porissa.

V. 1818 ilmestyi kaupunkiin yhdellä kertaa kaksi uutta räätäliksi

pyrkijää, joiden vastaanottotapa oli hyvin kuvaava. Toinen pyrkijä, joka oli vain viheliäinen räätälinulosoppinut, pääsi muitta mutkitta pyhään porvaruuteen, mutta toista pyrkijää, Karkun pitäjänräätäliä Juhana Palmgrenia, kannatti vastustaa. Hän näet esitti kaupungille Karkun herrain antamia todistuksia, joiden mukaan hän oli kerrassaan korkeamman luokan mestari: taitava laittamaan naistenkin vaatteita "nyöreineen ja nappeineen". Vanhat räätälit nähtävästi aavistivat ankaraa kilpailua ja kaikin voimin vastustivat ihmemestarin pääsyä kaupunkiin, valittaen, että kaupungissa oli jo kuusi räätäliä ja nälkäkuolema heidän edessään, jos vielä uusia joukkoon tulisi. Siihen nähden, että Fagerholm ja Civil viime aikoina olivat tulleet sanansapitävämmiksi, näki oikeus hyväksi hyljätä Palmgrenin hakemuksen. Mutta muotimestari ei heittänyt asiaansa, vaan seuraavana vuonna aukaisi itselleen senaatin päätöksellä tien ahdasmieliseen vapaakaupunkiin.

Vaikka kaupunkiin kaksikymmenluvun alussa otettiin muudan "paikkaräätälikin", näkyy Tampereen räätälikunta mainitulla vuosikymmenellä olleen kunniansa kukkuloilla. Kaupungin mestarinäytteet suorittaneet räätälitkin näet nyt muodostivat keskuudessaan jonkinlaisen ammattikunnan, joka vanhain ja uusien vapaakaupunginoikeuksien mukaan oli laiton, mutta sai kuitenkin tunnustusta oman kaupungin oikeudessa ja siveellisellä painollaan hallitsi kaikkia räätälintyön harjoittajia paikkakunnalla. Rupesipa tämä ammattikunta jakamaan mestarinarvojakin. Eräältä räätälinoppilaalta, joka v. 1822 pyrki vapaakaupungin mestariksi, vaadittiin mestarinäytteet, nähtävästi tamperelaiseen räätälinammattikuntaan pääsemistä varten. V. 1826 pyysi eräs räätäli päästä "mestarina yhtymään luvalliseen räätälinammattikuntaan". Näyte hyväksyttiin ja pyrkijä sai sen jälkeen ilmoittautua mestarikirjan saamiseen ammattikunnalta. Kun v. 1829 räätälinsälli A. F. Techtolin pyrki räätäliksi, vaadittiin häneltäkin mestarinäyte. Missään näistä tapauksista, jolloin räätälit itse halusivat suorittaa mestarinäytteitä tai heitä siihen pakotettiin, ei puhuta muiden kaupunkien ammattikunnista, niinkuin varmaan olisi tehty, jos hakijat olisivat tavoitelleet mestarinarvoa muualta. V. 1828 mainitaan vielä, että eräälle räätälille annettiin Tampereella mestarinoikeudet. Kaikki nämä seikat tekevät varsin otaksuttavaksi, että kaksikymmenluvulla täällä oli olemassa käytännössä tunnustettu räätälimestarien liitto eli ammattikunta. Täydellistä tasa-arvoisuutta muinaisten ammattikuntain tapaan ei Tampereen räätälien ammattikunta kuitenkaan kyennyt toimeenpanemaan. Yleisöllä oli jo vanhoina aikoma omat suositut muotiräätälinsä, joille työt kasaantuivat toisten ammattiveljien nähdessä nälkää. Sellainen muita mainittavampi räätäli oli täällä vuosisadan keskimaissa Aleksanteri Helenius (porvaruusoik. 1845, neuvosmies 1868, k. 1880), jonka verstaassa esim. v. 1855 työskenteli 13 apulaista eli juuri yhtä paljon kuin kaupungin muissa räätälinverstaissa yhteensä.

Suutarit. Kaupungin ensimmäiseen suutaripolveen kuuluivat suutarit Salin, Salmelin, Dahl, Antti Lindfelt, tunnetun teurastajasuvun kantaisä, ja Techtolin, samannimisen kauppiaan isä. Heitä kaikkia mainitaan asiakirjoissa 1780- ja 1790-luvuilla, ja useimmat heistä olivat, kuten yleensä kaupungin ensimmäiset käsityöläiset, myöskin talonomistajia, mikä etu suurimmalta osalta heidän seuraajiaan puuttui.

Vanhoina ammattien vaellusaikoina oli Tampereen suutarikunnan kokoonpano hyvin kirjava. Menneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa tapaamme siinä ilmiöitä sellaisia kuin Kustaa Grundbergin, joka v. 1802 sai suutarinoikeudet, kun oli tunnettu ammatissaan taitavaksi eikä kaupungissa sillä hetkellä ollut kunnollista suutaria, mutta joka luottamuksestaan huolimatta piti hauskempana seikkailla värvättynä sotilaana, Erkki Waxanderin (tullut suutariksi v. 1804, eronnut porvaruudesta kolmikymmenvuotisen työn jälkeen vanhana ja huonona), jota kansanmuistossa mainitaan v:n 1819 keisarinkäynnin yhteydessä ja jonka ammattia poika Heikki Aadolf W. jatkoi, merkillisen Mikko Törnroosin, jonka osallisuutta 1808 v:n sotaseikoissa niinikään on mainittu ja joka rauhan palattua etsi kunniaansa suutarinammatista pyrkien v. 1814 Porin mestarikunnan jäseneksi, punojamestari Simo Ahlmanin, joka v. 1818 senaatin päätöksen avulla tuli pelastamaan kaupunkia kelvollisen suutarin puutteesta. Joukossa löydämme edelleen Sääksmäeltä, Pälkäneeltä ja Laukaasta tulleita "pitäjänmestareita", Hämeenlinnasta, Pietarista ja Porista saapuneita sällejä y.m.s. väkeä. Pyrkijöiltä vaadittiin usein mestarinäytteitä, ja harvoin tapahtui, että näytesaappaat maistraatin edessä hyljättiin, vaikka yleisön monista valituksista päättäen hylkäämiseen olisi useamminkin ollut syytä. Lujasti pitivät vanhat suutarit kiinni opistaan ja arvostaan; opinkäymättömän suutarin täytyi tyytyä "rajasuutarin" asemaan.

Lestiä kyllä lyötiin Tampereella, mutta laihaksi yleensä jäivät aineelliset tulokset lyöjille. Suutarinammatti ei Tampereen tapaisessa pienessä maakaupungissa miestä rikastuttanut; tällä ammatilla oli erityinen taipumus pysyä taloudellisesti mitättömänä, emmekä monen vuosikymmenen ajalta tunne ainoatakaan varakasta suutaria kaupungissa. Valtavin joukko suutareja työskenteli vuokrahuoneissa. Kun sitten viisi- ja kuusikymmenluvuilla mestarinoikeuksien vuokraaminen tuli tavaksi, oli vuokrattavia suutarinoikeuksia yllin kyllin tarjolla 10, korkeintaan 18 (kerran v. 1858 ainoastaan 5) ruplan vuosihinnasta, mikä varmaan osoittaa ammatin heikkoa kannattavaisuutta. Suutarintyön huonoon asemaan lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että yrittelijäin luku tässä vähiä työvälineitä ja pääomia vaativassa ammatissa oli yleensä verraten suuri.

Turkkurit. Turkkurin ammattia on Tampereella aljettu useampaankin kertaan, ennenkuin siitä on pysyvää tullut. Ensimmäisen turkkurin toteamme kaupungissa vv. 1782–1786. Toinen turkkuri asettui Tampereelle vasta v. 1816, mutta lyhytaikainen oli hänenkin toimensa. Sen jälkeen esiintyi Tampereella tilapäisesti joku turkkuri, kunnes vihdoin v. 1862 täällä alkoi Holmbergin "lakki- ja turkkurintehdas", jota on pidettävä uudenaikaisen turkkurinteollisuuden perustajana tällä paikkakunnalla.

Hattumaakarit. Hattumaakarin ammatti on käsityöläisammattina nykyajalle melkein tuntematon. On ollut aikoja, jolloin tämäkin ammatti on maassamme kukoistanut ja elättänyt lukuisan käsityöläisryhmän. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja seuraavan sataluvun alussa oli järjestettyjä hattumaakarinammattikuntia useimmissa Suomen kaupungeissa. Turun hattumaakarinammattikunta sai sääntönsä v. 1779 ja Porin v. 1795. Mutta jo seuraavina vuosikymmeninä alkoi hattumaakarinammatti kaikkialla lamautua, kunnes se vihdoin menneen vuosisadan keskivaiheilla teki lopullista kuolemaansa ammattina ja seuraavan miespolven aikana sen nimeä kantoi ainoastaan joku yksinäinen ammattia syrjässä harjoittava tai siitä jo lakannut vanhus. Hattumaakarinammatin vähitellen tapahtuva kuolema on mieleenpainuva muisto vanhasta elinkeinosta, jota ei ammattipakko voi pelastaa sortumasta muodin ja tehdaskilpailun alle.

Tampereen hattumaakarien historia on samanlainen kuin koko maan hattumaakariammatin historia. Se on kuitenkin täällä erityisesti mieltäkiinnittävä senvuoksi, että ammatin kuolema Tampereella oli pitkällistä kuolemaa, jonka syitä ja joutumista voimme yksityiskohdissakin seurata.

Hattumaakareja mainitaan Tampereella jo v. 1789. Tämänaikaisten hattumaakarien työtavoista antaa tietoja erään hattumaakarin pesänkirjoitus v:lta 1810, jolloin hänen verstastavaroinaan luetellaan pari raaseja, suurempi pata, kaksi puserrinrautaa, "faktikaari" nyörineen, faktipesä, valkkauspöytä, puolen tusinaa hattumuotteja ja huopapelti, koko tämä kalusto arvoltaan hopearuplaa 1:56. Halvoilla kaluillaan näyttävät hattumaakarit kuitenkin harjoittaneen monimutkaista taitotyötä muoteja matkivan yleisön tyydyttämiseksi.

V. 1813 mainitaan kaupungissa kolme hattumaakaria. Kolmessa näyttää

jo olleen liikaa Tampereelle, sillä ammatti oli jo alkanut luisunsa alaspäin. V. 1811 valittivat hattumaakarit köyhyyttänsä. Parin vuoden kuluttua kerrotaan, että hattumaakarien professioni oli viime vuosina melkoisesti vähentynyt, mikä johtui siitä, että "hattujen käytännöstä nyttemmin on luovuttu ja sen sijaan ruvettu käyttämään lakkeja, joita räätälit valmistavat". Siitä oli seurannut työnpuute kaupungin hattumaakareille, jotka senvuoksi epäsivät neljännen mestarin pääsyä kaupunkiin. Kaupungin vanhimmatkin kannattivat hattumaakarien lausuntoa paitsi erästä, joka moitti hattujen hintaa liian kalliiksi ja luuli sen alenevan, jos tulisi uusi hattumaakari entisten lisäksi. Pyrkijä puolestaan sanoi maalaisten valittavan, etteivät saa hattujansa sovittuna aikana Tampereen hattumaakareilta, mikä ei suinkaan todistanut työnpuutetta. Vanhain hattumaakarien esiintuomilla perusteilla kaupunginoikeus kuitenkin hylkäsi sillä kertaa pyrkijän hakemuksen.

Mutta kuolevalle ammatille on pienikin toivon kipinä suurenarvoinen. "Väkiluvun lisääntyminen ja yleisesti kasvanut siisteys ovat epäilemättä myöskin lisänneet hattujen tarvetta ja saaneet sen edullisen muutoksen aikaan rahvaankin keskuudessa, että kotimaisia villahattuja nyttemmin käytetään ulkomaisten huopahattujen sijasta", kirjoitti jo toivovasti muudan Tampereelle pyrkivä hattumaakari v. 1815. Miehen omat elämänvaiheet kuitenkin todistivat hattuteollisuuden vähemmin edulliseksi: katovuosina oli hänen täytynyt lähteä Hämeenlinasta maata kiertämään ja hän oli saanut niukan toimeentulon Urjalan Nuutajärvellä, missä oli valmistanut hattuja kartanon ja lasitehtaan väelle. Eihän ollut ihmettä, jos Tampere tällaisen mielestä oli koko paratiisi ja jos hän ei ottanut täydestä todesta kaupungin hallituksen selitystä, että tämä ammatti "erittäinkin viime aikoina on vähentynyt".

V. 1815 oli Tampereen kolmesta hattumaakariliikkeen harjoittajasta

kaksi hattumaakarin leskeä. Ammatin loppu näytti olevan lähellä; mutta se oli tuleva pitkälliseksi. Ammatti rupesi tästälähin joksikin ajaksi päinvastoin näennäisesti elpymään ja Tampereen hattumaakarien lukumäärä nousi nousemistaan kolmekymmenluvulla. Se osoittaa sitä erityistä sitkeyttä, millä juurtunut ammatti koettaa elää viimeiseen saakka. Hattumaakareiksi oppineilla ei ollut elämän mahdollisuutta muussa kuin kerran oppimassaan ammatissa; muihin ammatteihin oli heiltä yleisen ammattipakon vallitessa tie suljettu. Heidän yksinkertaisesti täytyi elää ammatissaan, kunnes työ loppui. Moni köyhä kaupungin poika oli joutunut hattumaakarin oppiin ja tuli siten ammatin painoksi. Muistettava myöskin on, että Tampereen vapaakaupunkioikeudet houkuttelivat hattumaakarin kisällejä ja oppilaita etsimään viimeistä turvapaikkaansa tästä kaupungista. Täten ei hattumaakarien luvun lisääntymisen tarvitse osoittaa ammatin todellista varttumista. Ammatti oli kuolemaantuomittu ja köyhtyi köyhtymistään monilukuisista työntekijöistään huolimatta. Kuvana tässä suhteessa ovat kaupungin verotusluettelot. Kaupungissa oli esim. v. 1825 seitsemän verotettua hattumaakaria, mutta kaikkien näiden varallisuusvero-osat tekivät yhteensä vain kaksi, s.o. summan, josta varakkaampi kauppias, värjäri tai karvari yksin helposti vastasi.

Mutta tämän ammatin heikkenemisestä ja hitaasta sammumisesta on runsaasti suoranaisempiakin todistuksia. V. 1823, kun oli hyljättävänä erään vieraan hattumaakarin anomus päästä Tampereelle elinkeinoansa harjoittamaan, kertoivat vanhat hattumaakarit, että heidän tuotteillaan oli huono menekki ja heillä usein ansion puute, vaikka kaikilla oli varastossa hattuja, ja kaupunginvanhimmat säestivät heitä todistaen, että menekki oli huono, kansa ja yksityiset henkilöt kun enimmäkseen olivat ruvenneet pitämään lakkeja.

Lain mielivaltaisen tulkitsemisen avulla onnistuttiin vielä tällä kertaa estämään uusia kilpailijoita pääsemästä kaupungin hätääntyneiden hattumaakarien joukkoon. Mutta v:n 1824 vapaakaupunkijärjestyksen voimaanastuttua ei tällaisilla keinoilla enään voitu ammattia suojella.

Tampereen vanhat hattumaakarit tahtoivat kuolla kunnian miehinä ja mestareina. Hekin pitivät keskuudessaan mestarinkirjaa suuressa arvossa. Pari heistä tuli Turun hattumaakarinammattikunnan jäseniksi. Menneen vuosisadan toisella kymmenluvulla tulleet hattumaakarit pyrkivät ja pääsivät Hämeenlinnan hattumaakarinammatin jäseniksi. Mutta monet myöhemmistä mestareista tyytyivät kisällikirjaan, jonka olivat saaneet vieraan tai oman kaupungin mestareilta.

Hattumaakarinammatin kuolemankamppauksia kuvaa erinomaisen räikeästi Tampereen hattumaakarien yleinen pyrkimys saada itselleen kannattavia sivuammatteja ja sitten siirtyä kokonaan uuteen ammattiin.

V. 1838 pyysi eräs hattumaakari karttamaakarin oikeuksia, jotavarten

hän oli jo tehnyt näytteet. Samanlaisen anomuksen teki v. 1840 eräs toinen hattumaakari, joka jo kuusi vuotta oli ollut kaupungissa ja niiden kuluessa "tullut kokemaan sitä niukkaa ja liian epämääräistä toimeentuloa, jonka tämä ammatti antaa". Vv. 1841, 1844, 1849 sattui samanlaisia tapauksia. Lipun hylkääminen oli jo varsin yleinen. V. 1843, kun eräs hattumaakari taas pyrki muihin ammatteihin, selitti hän, että hän "ei voinut hattumaakarinammatilla elättää henkeänsä, vaan tulisi hänkin niinkuin muut kaupungissa olevat seitsemän hattumaakaria rutiköyhäksi, koska yleisö on lakannut käyttämästä hattuja ja käyttää enimmäkseen verkalakkeja". Tälle samalle hattumaakarille, joka oli viimeisiä hattumaakareja Tampereella, oli sääliväin ihmisten viimein koottava varoja, jotta hän voisi rakentaa saunan etenkin pumpulitehtaan lukuisaa työväestöä varten. Eikä tämä hattumaakari ollut mikään kyvytön mies; hän oli suorastaan ammattinsa uhri. Vielä kauan aikaa hän oli kaupungin yleisiä asioita harrastava touhuisa kansalainen.

Kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla olivat hattumaakarien lukumäärää osoittavat numerot Tampereen käsityötilastossa tvhjiä numeroita, joiden takana oli nimiä, vaan ei työtä.

Ammatin kuoleminen näkyy muuallakin tapahtuneen yhtä hiljaisesti ja huomaamatta kuin Tampereella. Porin hattumaakarinammatissa, johon v. 1829 vielä kuului yhdeksän jäsentä, oli vähän myöhemmin vain kaksi mestaria ja koko ammatti loppui (noin v. 1856) viimeisen oltermannin kuolemalla.

Samanlainen kuin hattumaakarien historia on monen muun vanhan käsityöläisammatin historia, on suurin piirtein koko vanhan käsityön historia. Vanha työ rappeutui ja uusikin työ näytti lupaavan työntekijöille vain paljon vaivaa ja hikeä, mutta vähän toivoa ja iloa. (73)

11. LEHTI TAMPEREEN TYÖVÄEN VANHAA HISTORIAA.

a) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto: Vanhan työväen luokka-asema ja ryhmät. – Työläisten pääsy kaupunkiin. – Työmiesten palkkataksat. – Työmiesten "oltermanni" ja ohjesäännöt. – Työaika. – Palkkaustapoja. – "Työmiesten arkku", sen säännöt ja myöhemmät vaiheet.

b) Ajurit: Vanhain ajurien vähäinen lukumäärä. – Pakkotaksat, rasitukset, kyyditykset. Uusia oloja. Ajurijupakka 1847–1848. – Maalaisajurien kysymys. – Uusi "ajanhenki". – "Vuokra-ajurit".

c) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja: Sekatyöläisten ja hevosmiesten palkkain kehitys 1842–1880. Siihen vaikuttavia syitä. Olojen parantuminen. Työmiesten ja ajurien lukumäärä 1810–1875.

d) Käsityöläisten työväki: Kisällien ja oppipoikain lukuisuussuhteet 1815–1870. – Oppilasoloja; ikäsuhteet, palkkausolot. – Kisällit: palkkausolot, huonot tavat. Kisälliliiton puuha 1836. Nahkurimestarit ehkäisevät sen.

e) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut: Käsityöläisten sivistyskysymys 1840-luvulla. – Tamperelaisten ohjelma. – Tampereella alkaa sunnuntaikoulu 1842 ja iltakoulu 1860. – Koulujen menestys. Koulut lakkaavat 1885.

f) Tehtaalaiset: "Työväenkaupunki". – Patriarkallisia oloja. – "Kotikuri" paperitehtaalla. – Työjärjestys Finlaysonin tehtaalla. – Tehtaan kisällejä ja oppipoikia. – Tehtaantyttöjen kruununkyydit. – Lasten työ. – Pieniä yötyöläisiä. – Pöyristyttäviä oloja tulitikkutehtaalla.

g) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset: Työväenasuntoja. Ruokala. "Asyyli" ja lastenkoto. Pientenlastenkoulu. Muistelmia "mamselin koulusta". Pyhäkoulut. Säästöpankki. Sairaus- ja eläkerahasto.

h) Työväen yhteiskunnallinen asema: J. V. Snellmanin katsomukset. – Työväen köyhälistyminen. – Uusi kansansivistysliike. – Tampereen työväki sanomalehtien lukijoina. – Kansallisuusliike. Työväen valistuskausi.

Vanhan Tampereen elinkeinoja ja kansanluokkia katsellessa tapaa silmä kaikkialla saman taustan: työkansan sankan parven. Silmäät väestön tai elinkeinojen tai kunnan historiaa, aina on edessäsi tuo suuri joukko. Ilman sitä olisivat tehtaat ja verstaat tyhjiä rakennuksia, kadut autioita polkuja ja kodit kuolleita taloja.

Työväki on täällä jo kauan ollut luokka toisten luokkain joukossa, sen elämä haara koko kaupungin elämää, huolimatta siitä, onko sitä sellaisena pidetty tai sellaiseksi tunnustettu.

Jokainen elinkeino painaa erityisen leiman harjoittajiinsa, määrää heidän yhteiskunnallisen arvonsa ja asemansa, ohjaa heidän kohtaloltaan. Tavallista suuremmassa määrässä on näin laita työväen työssä. Työväelle ei työ ole ainoastaan elinkeino, vaan suorastaan elämän muoto, joka hallitsee ruumiin ja sielun. Sillä työmiehen elinkeino on joka kohdassa kytkeytynyt työmiehen personaan. Hänen kapitalinsa on hänen kätensä ja terveytensä, hänen liikkeensä hänen pieni palkkansa. Hänen uhrinsa elinkeinon alttarille näyttää usein vain lesken rovolta, mutta se on samalla tavoin suurin.

Nämä ominaisuudet yhdistivät "työn raskaan raatajat" jo vanhassa Tampereen kaupungissa erityiseksi, ominlaatuiseksi kansanluokaksi. Miten se eli ja toimi, miten siirtyi vanhain pakkolakien alta kapitalismin ja manchesterlaisuuden sille valmistamaan "vapauteen" ja miten sen eri ryhmistä muodostui uuden ajan kaupunkilaisköyhälistö, sitä koetamme seuraavassa lyhyesti esittää.

a) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto.

Tunnettu Suomen väestöolojen tutkija St. Baranoffski kirjoitti menneen vuosisadan keskivaiheilla, että tämän maan asukkaat voitiin yhteiskunnallisesti jakaa kahteen suureen luokkaan: sellaisiin, jotka itse suojelivat itsensä, ja sellaisiin, joilla ei ollut suojelusta. Edelliseen luokkaan kuuluivat valtion palvelijat, kiinteimistön omistajat tai haltiat ja laillisten ammattien harjoittajat. Suojeluksettomain oli oltava edellisen luokan suojeluksen alaisia.

Tässä ilmenee yksinkertaisimmassa muodossaan työnantajain ja työntekijäin suhde sellaisena, miksi se Ruotsin vallan aikana oli muodostunut ja minä se vielä puolen vuosisataa sen jälkeen pysyi voimassa meidän maassamme. Mutta suojelussuhde oli erilaisissa työoloissa muodostunut erilaiseksi ja siten tehostanut sitä työväen ryhmittymistä eri ryhmiin, johon jo työ itsessään oli antanut aihetta. Palkolliset olivat isäntäväkensä suojeluksen alaisia, käsityöläisten oppipojat ja kisällit mestariensa, manufakturien ja tehtaiden työläiset tehtaanomistajan suojeluksen alaisia. Kaupunkien kirvesmiehet, sekatyömiehet, ajurit y.m.s. työläiset, jotka omavaraisen työnsä perusteella muodostivat muista työläisistä eroavan ryhmän, eivät silti päässeet yhteiskunnalliseen omavaraisuuteen. He olivat kaupungin suojeluksen alaisia; kaupunkien viranomaisilla näyttää olleen sellainen käsitys, että kaupungin työmiehet olivat tavallaan kaupungin vuosipalkollisia.

Mutta erotuksetta kaikkia työläisiä kohtaan valtaapitävät luokat vielä menneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa sovelluttivat työpakon, maksimipalkan ja pakkokasvatuksen vanhoja horjumattomia periaatteita: työväki oli velvollinen tekemään työnantajan työtä, työntekijä ei saanut ottaa eikä työnantaja hänelle antaa määrättyä suurempaa palkkaa ja laiskoja ja työttömiä työläisiä oli kasvatettava pakkolaitoksissa. Vapaampien taloudellisten mielipiteiden Venäjän vallan ensi aikoina jo levitessä maan sivistyneistön keskuudessa, yhteiskunnalliset pakkoperiaatteet työntekijöitä vastaan näyttivät vain kovettuvan. Niinpä v:n 1817 julistus kerjäämisen estämisestä määräsi, että neljääkymmentä vuotta vanhempien tai heikkojen ja pahantapaisten henkilöiden maassamuutto oli riippuva kirkonkokouksesta siinä seurakunnassa, johon mainitunlainen henkilö pyrki. V. 1822 tuli muutto seurakunnasta toiseen vapaammaksi, mutta edelleenkin jäivät huonojen palkollisten ja ilman määrättyä elinkeinoa olevain itsellisten muuttovapautta ehkäisevät määräykset voimaan. Eikä käytäntö näitä säännöksiä useinkaan lieventänyt, vaan päinvastoin kiristi.

Kääntyessämme tarkastamaan Tampereen oloja havaitsemme, että asemansa ja historiallisen merkityksensä puolesta ensimmäinen vanhan Tampereen työläisryhmistä oli kaupungin työmieskunta eli "kirvesmiehet" ja "työmiehet" (sekatyöläiset), joihin alaryhmiin työmieskunta lain edessä oli jaettu. Vanhat vallanpitäjät, jotka kaikessa palvelivat tarkan työnjaon ja huolellisen sääty luokituksen periaatteita, olivat täälläkin jo ammoin määränneet työmiesten tehtävät ja heidän asemansa elämän yhteisillä tikapuilla.

Vielä pari sukupolvea uuden vuosisadan aikana elivät kaupungin työmiehet noiden vanhain pakkomuotojen alaisina. Työmiesten pääsy kaupunkiin, heidän elämänsä kaupungissa ja heidän eroamisensa kaupungista tapahtui edelleenkin samalla tavoin kuin Ruotsin aikana. Kaupunki otti siten yhteyteensä eli "suojelukseensa" ainoastaan niitä työmiehiä, joista luuli olevan hyötyä yhteiskunnalle ja jotka täyttivät vallitsevia hyvämaineisuuden, vakavaraisuuden y.m. vaatimuksia – milloin ei tarve käskenyt menettelemään toisin. Työmiehen juoppous esim. saattoi olla esteenä hänen pääsemisellensä tähän siveelliseen kaupunkikuntaan, jonka virkamiehet olivat tunnettuja juoppoudestaan. Useimmin kuitenkin oli se yksinkertainen syy, että pyrkivä työmies oli naimisissa, riittävä sulkemaan häneltä kaupungin portit, etenkin jos pyrkijällä onnettomuudeksi vielä sattui olemaan lapsia. Lukuisista sellaisista tapauksista mainittakoon yksi. V. 1813 pyrki muudan entinen torppari työmieheksi kaupunkiin. Miestä ja hänen taitoansa vastaan ei ollut mitään muistuttamista, mutta kaupunginvanhimpain ja kaupunginviskaalin vaatimuksesta hyljättiin miehen anomus siitä ainoasta syystä, että hänellä oli viisi alaikäistä lasta ja että niinmuodoin "hänen monet lapsensa tulisivat kaupungin rasitukseksi".

Työmies miekkonen, jonka oli onnistunut läväistä pääsytutkintonsa ja päästä kaupungin asukkaaksi, ei sillä kuitenkaan saavuttanut kadehdittavaa asemaa. Näköjään hän oli itsenäinen porvari – määräsihän maistraatti v. 1843, että kaupunkiin vastaisuudessa otettavain työmiesten ja ajurien oli suoritettava kaupunginrahastoon kaksi hopearuplaa, mikä maksu seuraavana vuonna korotettiin työmiehiltä viideksi ja ajureilta kolmeksi ruplaksi. Mutta vaikea oli työmiehen kavuta ylempiin kasteihin. Ihmeeksi tapahtui v. 1818, että eräs kaupungissa syntynyt renki korotettiin kauppaporvarin oikeuksiin mutta kaupungin hallitus ei unohtanut sen ohella merkitä pöytäkirjaan, etteivät sellaista ylennystä vastaisuudessa voineet "rengin, työmiehen tai itsellisten lapset hyväkseen nauttia vaan on tämä etu pidätetty ainoastaan porvarin tai käsityöläisen lapsille". Kunniaa ja arvonantoa saattoi ansaita ainoastaan se työmies, joka osasi koota itselleen varallisuutta. Talonomistajiksi päässeet työmiehet olivat siten melkeinpä tasa-arvoisia muiden talonomistajain kanssa. Mutta milloin työmiehet olivat varattomia ja sen lisäksi saivat juopon tai laiskan nimen, oli heidän joka hetki odotettava lähtökäskyä kaupungista. Joskus toimitettiin kaupungissa kerrassaan suurempiakin perkauksia työväestön joukossa, ja aina oli tällaisilla karkoituksilla yhteyttä kaupungin köyhäinhoitokulujen uhkaavan kasvamisen kanssa. Tämäntapainen mielivalta alkoi toki rajoittua kaksikymmenluvulla, jolloin köyhälistön muuttoja kotipaikkaoikeuksia koskevia asetuksia hiukan lievennettiin.

Niinkuin vallassa olijat seuloivat kaupungin työmiehiä ja määräsivät heidän säätyoikeutensa, niin tahtoivat he säätää työväestölle palkkataksatkin.

Nykyaikoina puhutaan paljon työväen minimipalkoista. Vanhan yhteiskunnan palkkapuuhat koskivat työmiesten maksimipalkkoja. Tampereellakin huomattiin, että työmiehiltä puuttui säädyllisyyttä palkankin vaatimuksessa. Siltä varalta oli jo muinoin laeissa säädetty, että ymmärtäväin maistraattien oli laadittava työväelle sopivia taksoja ja rangaistava niitä hangottelijoita, jotka vaativat suurempia palkkoja. Pakkotaksoilla ei kuitenkaan ollut aina toivottua menestystä. Työmiehet eivät pitäneet rikollisena ottaa niin hyviä palkkoja kuin saivat, ja heidän syntikumppaneinaan olivat usein työnantajatkin, varsinkin varakkaat työntarvitsijat, jotka rahalla viettelivät itselleen väkeä. Aikaa myöten karttui sellaisten työnantajain luku karttumistaan. Siitä taas joutui köyhempäin työnantajain oikeus kärsimään. Näillä oli lain ja laihan kukkaron kaksinkertainen oikeus vaatia palkkataksain laatimista ja seuraamista. Niin syntyi Suomen kaupungeissa merkillinen ja intohimoinen palkkaussota, joka menneen vuosisadan alkupuolella nousi kiihkeimmilleen.

Aikalaiset katsoivat tätä taistelua vain yksinkertaiseksi oikeus- ja lakikysymykseksi, joka oli ratkaistava virkakunnissa ja käräjätuvissa. Pohjaltaan ja juureltaan oli liike kuitenkin muuta. Riita oli yleisen taloudellisen kehityksen aikaansaama, ja me näemme noissa loppumattomissa taksajutuissa vapaan kilpailun ensimmäistä vaikutusta työväen oloihin. Vasta nyt, kun oli olemassa uusia työnantajia, uusia ansiontilaisuuksia ja uusia käsitteitä työstä, saivat työmiestenkin taloudelliset pyrinnöt tosipohjaa allensa, voivat he vakavasti alkaa palkkataistelunsa suuremmassa kaavassa. Siten tämä näköjään niin vähäpätöinen taistelu kuuluu Suomen työväen historian huomattavimpiin vaiheisiin; kysymys on siinä työväenluokan ensimmäisestä heikosta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta noususta.

Tampereellakin käytiin tätä taistelua. Tammikuussa 1811 harkittiin työmiesasioita kaupunginoikeudessa ja todettiin, että kaupungin työmiehet ja salvumiehet piintyneestä tavasta vaativat sangen korkeaa päiväpalkkaa kaupungin yleisissä töissä. Senvuoksi nyt päätettiin, että työmiesten on asianomaisesta käskystä saavuttava kaupungin yleiseen työhön, ja määrättiin työmiehille päiväpalkka, nimittäin:

talvella 16 killinkiä valtakunnan velkarahaa (== 50 kop.) kesällä 24 killinkiä samaa rahaa, ja tuli kaupungin rahastonhoitajan niskoittelevan kustannuksella palkata hänen sijaansa toinen ja sitten viipymättä ulosottaa palkka niskoittelevalta.

Tästä oli ainoastaan yksi askel samanlaisen taksan säätämiseen työmiehille yksityisessäkin työssä. Vähän aikaa ylläkerrotun oikeudenpäätöksen jälkeen näet valittivat kaupunginvanhimmat oikeudelle, "miten kaupungin työmiehet ovat saaneet päiväpalkan ylellisen korkeaksi, joka suureksi osaksi johtuu siitä, että porvarit tekevät toisilleen haittaa", minkävuoksi kaupunginvanhimmat pyysivät, että määrättäisiin päiväpalkaksi miehen päivätyöstä kesän aikana, luettuna Vapunpäivästä Mikonpäivään, 24 killinkiä ja muina vuodenaikoina 16 kill. sekä hevospäivätöiltä kaksi senvertaa, jotapaitsi anottiin, että "sakko määrättäisiin sille porvarille, joka ylentää tätä taksaa ja edesvastuu sille työmiehelle, joka ottaa suurempaa päiväpalkkaa". Tämä tulikin oikeuden päätökseksi. Kaupungin porvarin uhkasakko taksan ylittämisestä oli viisi hopearuplaa; työmies taas, joka vaati palkkaa taksan yli, oli menettävä suojeluksensa.

Mutta työmiehissä oli niin paljon itsepäisyyttä ja itsetuntoakin, ettei tällaisia lakia voitu ankarimman jälkeen panna toimeen. Kun samana vuonna, 1811, erästä työmiestä sakotettiin uppiniskaisuudesta kaupungin työssä, mies pyysi heti eroa muuttaakseen pois koko kaupungista. Kun neljää muuta työmiestä syytettiin niskoittelemisesta kaupungin rakennustyössä ja rakennuksella olevain työmiesten yllyttämisestä, kantaja katsoi viisaimmaksi luopua edesvastuuvaatimuksesta, mutta vaati vastaisen varalle sakkoja määrättäväksi tällaisten tapausten uusiintuessa.

V. 1814 tuli työmiesten asia uusien huomattavain toimenpiteiden

alaiseksi. Päätettiin panna kaupungin työolot kerrassaan järjestykseen. Kaupungiuoikeus yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa päätti, että kaupungin työmiehet oli jaettava kahteen luokkaan, nimittäin kirvesmiehiin ja työmiehiin, ja että heille oli valittava ammatinvanhin eli oltermanni. Tältä oltermannilta olisi salvu- ja työmiehet tilattava aina kun kaupunkilaiset heitä tarvitsivat, eikä kukaan työmies saisi mennä työhön eikä lähteä maalle ilman ammatinvanhimman käskyä ja lupaa, samoinkuin ei kukaan kaupunkilainenkaan saisi ottaa ketään työmiestä työhönsä ammatinvanhimmalta tilaamatta. Sakot määrättiin työmiehille ja kaupunkilaisille, jos näitä säännöksiä rikkoisivat, lisäksi säädettiin sakko kaupunkilaisille, jos käyttivät maalta tulleita työmiehiä, niinkauan kuin kaupungissa oli omia työmiehiä. Ammatinvanhimmalle myönnettiin pieni tulo työmiestilauksista ja sakoista.

Ensi kerran näemme tässä ajateltavan työmiestenkin etua. Sitä osoittaa määräys maalaistyöväestä. Huomattava seikka oli myös se, että päätettiin kuulustella työmiehiä itseään tässä heitä koskevassa asiassa ja käyttää heidän myötävaikutustaan ammatinvanhimman valinnassa.

Syyskuun 26 p. 1814 olivat työmiehet sitten koolla oikeushuoneessa. He valitsivat tässä tilaisuudessa, jota sopii pitää Tampereen vanhimman työmiesliiton syntymäpäivänä, ammatinvanhimmaksensa kirvesmies Mikko Forssin. Miehet luokitettiin sen jälkeen mainittuihin kahteen ryhmään ja heidän noudatettavakseen julistettiin äsken laaditut säännökset. Julkaisemme tässä kokonaisuudessaan Tampereen työmiesliiton ensimmäiset säännöt, joiden alkuperäinen ruotsinkielinen kappale, annettu syysk. 30 p. 1814, vielä on tallella Tampereen työmiesten arkussa. Käytämme huvin vuoksi erästä vanhaa suomennosta kuusi- tai seitsenkymmenluvulta:

Ohjesääntö Tampereen kaupungin salmi- ja työmiehille.

l:ksi. Ammatin-vanhimman tulee esitellä ja ilmoittaa niitä kuin hän katsoo ja on tutkinut salvumiehiksi kelvollisiksi, niin että he tulevat Kaupungin muistokirjaan otetuksi.

2:ksi. Ennenkuin joku salvumieheksi otetaan tulee hänen osaman käyttää ja olla varustettuna seuraavilla työkaluilla nimittäin: 1. työkirves, 1. piilikirves, 1. käsisaha, 1. malkuri, 1. naulnäveri, 1. tasa ja 1. silohöylä, ponttihöyliä, 1. haka, 1. vara, purasin sekä vasara ja hohtimet.

3:ksi. Se salvu- eli työmies, joka, sittenkuin hän on ammatinvanhimmalta määrätty työhön pyydettyyn paikkaan, kieltää mennä eikä löydyttää itsensä määrättyllä päivällä, vetää, jos ei hänellä ole laillista estettä ja sitä ilmoittaa sakkoa neljä markkaa. Saman sakon saapi se joka luvatta työstä poismenee.

4:ksi. Yhtäläisen sakon uhalla ei saapi salvu- eli työmies mennä muuhun työhön, kuin siihen Ammatinvanhin häntä käskee, ja niin pian kuin hän on työstä vapaa, on hän velvollinen kahden markan (alkup. kappaleessa: 50 kopeikan) sakon uhalla siitä ilmoittamaan ammatinvanhemmalle.

5:ksi. Salvu- eli työmiehelle ei ole lupa Ammatinvanhemman tietämättä lähteä pois kaupungista päivää pisemmäksi ajaksi neljän markan (1 ruplan) sakon uhalla.

Passin otosta pisempiin reisuihin on entiseltään jo erittäin määrätty.

6:ksi. Salvu- eli työmies, joka juopuneena tulee työhön, taikka siinä väkevillä juottaa itsensä niin ettei voi kelvollista työtä tehdä tahi työnsä pilkaa ja turmelee vetää sakkoa neljä markkaa (1 ruplan) ja olkoon päiväpalkkansa paitti.

7:ksi. Kuin maamiehiä kaupunkiin tulee, ilmoittakoot itsiänsä Ammatinvanhemman luo, joka sitten, jos heitä tarvitaan, näyttää heille työpaikoja.

8:ksi. Kaupungin yhteisiin töihin pitää Ammatinvanhemman oitis vaadittaessa määrätä tarpeellista lukua salvu- ja työmiehiä, kattomatta, jos he olisivatkin jo muilta tilatut.

9:ksi. Siinä tapauksessa että Ammatin vanhin, kuin joku häneltä pyytää työmiehiä, kieltäisi sitä väitöksellä että kaikki jo olisivat tilatut mutta toisin saataisiin toteen, vetäköön hän sakkoa kahdeksan markkaa (2 ruplaa), puoli edesantajalle.

10:ksi. Salvumiehille olkoon vapaus, jos he tahtoivat, laittaa itsellensä Lootan eli Kassan; kuitenkin olkoot he velvolliset siitä ilmoituksen tehdä Kaupunginoikeudessa ynnä heidän säännöistään ja sen hallituksesta, saadaksensa vahvistusta.

11:ksi. Ammatinvanhemman tulee rikoksia tätä vastaan ilmoittaman, ja jaetaan sakot kahtia Ammatinvanhemman ja salvumiesten lootan välillä jos semmoista toimitetaan, muutoin lankee toinen puoli kaupungin kassaan.

12:ksi. Kun joku ilmoittaa itsensä salvu- eli työmieheksi kaupunkiin, ovat Ammatinvanhin ynnä kaupungin vanhemmat kuulusteltavat, ennenkuin häntä vastaan otetaan. Tampereella, Syyskuun 30 p:nä 1814.

                           E. F. Tihlman.
    (Kaupungin Sinetti.)

Salvumiesten päiväpalkoista annettiin mainittujen sääntöjen mukana seuraavaksi vuodeksi uusi taksa. Tämä v:n 1814 päiväpalkkataksa oli jonkin verran noussut entisestä ja oli:

    kirvesmiehelle: neljänä talvikuukautena      24 killinkiä
                    neljänä kevät- ja syksykuuk. 28 "
                    neljänä kesäkuukautena       32 " (=1 paperirup.)

    Tavallisille työmiehille oli maksettava 4 killinkiä vähemmän.

Mutta tämäkin taksa sai aikaan tyytymättömyyttä työmiesten ja ankaria sakkomääräyksiä työnantajain puolelta. Niinpä v. 1817 erään sattuneen työriidan johdosta määrättiin oikeudessa uudelleen uhkasakkoja niille työmiehille, jotka vaativat suurempaa palkkaa kuin taksa sääti, ja niille kaupunkilaisille, jotka suuremmalla palkalla viettelivät toisen työssä olevia työmiehiä omaan työhönsä tai ylipäänsä maksoivat suurempaa palkkaa kuin taksa ilmoitti; sakko oli nyt sama, kaksi hopearuplaa, sekä työnantajille että työmiehille. Mutta jo v. 1818 oli taksaa sittenkin ylennettävä. Viljan kalleuden vuoksi ja työmiesten pyynnöstä määräsi oikeus nyt seuraavat päiväpalkat salvumiehille:

    neljänä talvikuukautena      28 killinkiä
    neljänä kevät- ja syksykuuk. 32     "     (= 1 seteliruplan)
    neljänä kesäkuukautena       36     "

    Tavallisille työmiehille oli taaskin maksettava 4 killinkiä vähemmän.

Tämän ohessa annettiin määräyksiä työpäivän pituudesta ja ruoka-ajoista. Työpäivä oli kestävä:

    neljänä talvikuukautena aamuhämärästä iltamyöhään;
    neljänä kevät- ja syksykuukautena samoin;
    neljänä kesäkuukautena k:lo 4:stä aamulla k:lo 7:ään illalla.

Ruoka-aikoja myönnettiin koko vuoden läpi yksi aamiais- ja yksi päivällistunti. Kesällä siis oli 13-tuntinen työpäivä.

Tällaisena Tampereen työmiesten työaika näyttää pysyneen vuosikymmeniä, vaikka aika ajoin 12-tuntisiakin työpäiviä oli käytännössä. Mitä palkkaustapoihin tulee, niin näyttää vanha tapa olleen, että työmiehet saivat talosta kaljan. Apteekkari Tennbergin rakennustöissä v. 1829 sai kukin työmies päiväpalkkansa lisäksi puolen kappaa ohria kaljaa varten. Aikaisemmin, vuosisadan toisen vuosikymmenen puolivälissä, oli Tampereella tapana antaa työmiehelle päivässä kaksi ryyppyä paloviinaa. Työmiesten pakkotaksain aikaa ei Tampereella eikä muualla maassa kestänyt kauvan. Työpakon ja palkkataksain poistamiseen vaikutti ratkaisevasti keisari Aleksanteri I:n Vaasan työmiesten valitukseen v. 1822 antama työmiehille suotuisa päätös. Tampereella ei taksoja voitu pitää voimassa edes kaupungin yleisissäkään töissä. Kyllä se esim. v. 1822 julistettiin päteväksi kaupungin töissä, mutta v. 1826 maksettiin kaupungin koulutalon rakennuksella työmiehille korkeampaa palkkaa kuin taksa sääti, ja oikeus näki hyväksi katsoa sormien läpi siinä asiassa. V. 1829, kun apteekkari Tennberg teki kaupungille suurta urakkatyötä, nauttivat työmiehet jo keväällä 40 killingin päiväpalkkaa ja tekivät sittenkin lakon. Apteekkari haastoi miehet oikeuteen velvoittaakseen heidät palaamaan työhön ja tyytymään taksan määräämään 32 killingin päiväpalkkaan. Syytetyt vastasivat, etteivät he mitenkään voi elää 32 killingin päiväpalkalla, ja tosissaan ei sitä Tennbergkään väittänyt, vaan lupasi maksaa sopimuksen mukaisen palkan, kunhan väin miehet tulisivat takaisin työhönsä. Ja siinä kohden oikeus oli ankarampi.

Vaatimukset olivat siis kolmekymmenluvun koittaessa melkoisesti supistuneet. Palkkataksat olivat itse asiassa ijäksi kuolleet; työpakosta oli jäljellä enään ainoastaan se määräys että kaupungilla oli etuoikeus saada kaupungin työmiehiä kaupungin yleisiin töihin.

Muuttuneet olot olivat jo vuosia sitä ennen saaneet virallisenkin tunnustuksen. V. 1822 olivat kaupungin työmiehet kaupunginoikeudelle jättämässään kirjoituksessa pyytäneet itselleen uusia- etuja, nimittäin että päiväpalkkaa kalliin ajan tähden jonkin verran korotettaisiin, että Tampereella "niinkuin kaikissa muissakin kaupungeissa" työpäivä aljettaisiin kello 5 aamulla ja päätettäisiin kello 8 illalla ja sillä välillä myönnettäisiin tunti aamiais- ja tunti päivällislomaa. Meidän aikamme silmillä katsottuna oli tuo pyyntö sangen vaatimaton: eihän siinä ollut rahtuakaan tingitty 13 tunnin työpäivästä ja olihan varmaan pieni palkanylennyskin kalliin ajan vuoksi paikallaan. Mutta tätä eivät olleet vallanpitäjät ajatelleet. Kun he näkivät, että pakkotaksa tällä tavoin työmiesten kannalta ajettuna saattaisi kääntyä pakoksi vallanpitäjille itselleen, tekivät he kokokäänteen ja muuttuivat työn vapauden sankareiksi. Työmiehille antoi oikeus kaupunginvanhimpain mieltä tiedusteltuaan päätöksen, että vanhaa taksaa noudatetaan ainoastaan kaupungin yleisissä töissä, "josta seuraa, että yksityiset henkilöt saavat ottaa työhönsä keitä haluavat tai keiden kanssa voivat sopia".

Keitä työhön haluttiin, näkyi työmiesten kirjoituksesta, jossa sanottiin, että suuri määrä maalaisia oli tullut kaupunkiin työnansiolle. Maalaisissa oli ennenkin ollut ja oli edelleenkin kaupunkilaisten työnantajain turva. Kaupungin työmiehet olivat huomanneet kilpailijansa ja vaativat senvuoksi maalaisia maksamaan 50 kopeikkaa mieheltä ja viikolta kaupungin työmiesten yhteiseen arkkuun. Vallassaolijat näkivät sopivimmaksi myöntyä tässäkin kohden siten, ja suostuivat maksamaan 10 kopeikkaa viikolta jokaiselta maalaiselta, jota työssään käyttivät.

Työmiesten v. 1814 asetettu ensimmäinen ammatinvanhin Mikko Forss pysyi virassaan vuoteen 1818, jolloin heitti tämän toimensa ruvetakseen puusepäksi. Salvu- ja työmiehet valitsivat hänen seuraajakseen työmies Jaakko Leistenin. Samassa tilaisuudessa, jossa kaupunginoikeus vahvisti vaalin, oli myöskin puhetta siitä, että työmiesten arkku eli rahasto olisi saatava toimeen. Jo v. 1814 oli työmiesliiton perustamisen yhteydessä kaupunginoikeudessa päätetty, ehkäpä työmiesten omasta alotteesta, että jos kaupungin työmiehet haluaisivat keskuudessaan perustaa "lootan" eli arkun, niin tulisivat ennen kaupungin rahastolle työjärjestyksen rikkomisesta määrätyt sakko-osuudet sen hyväksi. Leisten pysyi toimessaan neljä vuotta, mutta arkun perustamisesta ei hänen aikanaan tullut mitään. Mutta kun v. 1822 salvumies Erkki Stör työmiesten vaalin mukaisesti vahvistettiin uudeksi ammatinvanhimmaksi ja työmiesten arkulle oli määrätty tuloja maalaistyöväen verotuksesta, käski kaupunginoikeus Störiä perustamaan arkun ja määräsi samalla yhden raatimiehistä arkun hoitajaksi. Seuraavan vuoden alussa ilmoitti Stör laitattaneensa arkun, jonka kustannukset olisivat jaettavat kaupungin salvu- ja työmiesten kesken. Silloin antoi kaupunginoikeus ensimmäiset vaillinaiset säännökset arkun hoidosta. Arkkuun oli laitettava kolme lukkoa avaimineen. Rahastonhoitajaksi tulivat raatimies Yrjö Haggren kaupunginoikeuden puolesta, ammatinvanhin ja lisäksi yksi "valittu jäsen". Kullakin heistä tuli olla hallussaan yksi avain. Arkkua oli säilytettävä ammatinvanhimman luona. Hoitokunnan tuli kokoontua niin usein kuin tarve vaati. Karttuvat varat oli lainattava korkoa kasvamaan ja tilit olivat tarkoin tehtävät.

Näin oli siis työmiesliitto saanut uuden tehtävän ja muuttunut taloudelliseksi liitoksi. Se oli tullut muista riippumattomaksi ammattikunnaksi Tampereen toisten ammattikuntain malliin.

Kesäkuun 11 p:nä 1823 työmiesten liitto laati itselleen uudet säännöt, jotka vielä tänä päivänä pääpiirteissään ovat voimassa. Suomennamme tähän nämä muistettavat säännöt kokonaisuudessaan työmiesten arkussa säilytetyn alkuperäisen kappaleen mukaan.

Kirves- ja työmiesten tilit.

1. Hyvin luvallisen kaupunginoikeuden päätöksen mukaan 13 p:ltä

toukokuuta 1822 tulee jokaisen maalaisen, joka kaupungissa on työssä, jokaiselta viikolta suorittaa arkkuun kymmenen kopeikkaa setelirahaa.

2. Tulee jokaisen, joka pyrkii ja pääsee kirves- tai työmieheksi,

maksaa arkkuun kolme seteliruplaa.

3. Avataan arkku 1 p. toukokuuta ja 1 p. marrskuuta joka vuosi, ellei

pyhäpäivää satu, jolloin se toimitetaan seuraavana arkipäivänä; siinä tilaisuudessa lainataan kertyneet varat takausta vastaan etupäässä kirves- ja työmiehille.

4. Tulee jokaisen kirves- ja työmiehen arkkua avatessa maksaa

kaksikymmentä kopeikkaa setelirahaa.

5. Se, joka arkkua avatessa (jolloin heidän kunkin on oltava läsnä ja

kuulemassa tilejä) on väkijuomia liiaksi nauttinut, maksakoon sakkoa arkkuun seteliruplan.

6. Jos joku olisi niin onneton, että hän toisen työssä ollessaan

tapaturmaisesti niin pahoin vahingoittuisi, että joutuisi työhön kykenemättömäksi, on hän, niin kauan kuin sairaana makaa, kirves- ja työmiesten enemmistön sopimuksen mukaan saava hoitoa; ja jos ken niin köyhänä kuolisi, etteivät hänen varansa riitä ruumisarkun ostamiseen, on sekin kustannettava rahastosta.

7. Karttuvia varoja tulee ammatinvanhimman parhaiten hoitaa ja niistä

kokouksissa tehdä tili.

8. Saapi ammatinvanhin vuosipalkkaa arkusta 3 seteliruplaa.

Ammatinvanhin saadaan valita vuosittain, ellei toisin sovita.

Nämä pykälät olemme me allekirjoittaneet kaikki kirves- ja työmiehet hyväksyneet ja puumerkeillämme vahvistaneet. Tampereella 11 p. kesäk. 1823.

(Ammatinvanhimman, 9 kirvesmiehen ja 12 työmiehen allekirjoitukset.)

Tästä näkyy, että liitto, joka oli pakollinen kaikille kaupungin työmiehille, oli tarkemmin määräten suunniteltu hautaus- ja apurahastoksi. Voisipa näissä vaatimattomissa säännöissä nähdä työväen tapaturmavakuutuksenkin alkuhahmon.

Tähän rahastoon keskittyy suureksi osaksi Tampereen työmiesten historia sillä pitkällä kehityskaudella, jota kesti uuden elinkeinolain voimaanastumiseen saakka.

Sinä päivänä, jolloin uudet säännöt allekirjoitettiin, olivat rahaston varat 30 ruplaa 15 kopeikkaa ja 11 riksiä 33 killinkiä velkarahaa. Ensimmäisessä määräaikaisessa kokouksessa 1 p. marrask. 1823 otettiin vastaan yli 6 riksiä maalaisten verorahoja ja 28 työmiestä maksoi "jäsen- eli vuosineljännesmaksunsa". Kolmekymmenluvulla nousivat kassan vuositulot joskus 150 riksiin. Erittäin huomattava tulo oli rahastolla maalaistyömiehistä, joiden puolesta varsinkin "engelsmanni", s.o. Finlaysonin tehdas, maksoi sieviä summia, esim. v. 1836 yli 100 riksiä. Rahaston kirjoissa olevien työmiesten luku, joka edusti kaupungin koko työmiehistöä, vaihteli kolmekymmenluvulla 61–71 mieheen ja saavutti suurimman määränsä seitsenkymmenluvun lopulla, jolloin arkun kirjoissa oli 118–134 miestä. Minkä verran rahastosta maksettiin ruumisarkkurahoja ja tilapäisiä apuja, ei käy vaillinaisista vanhemmista tileistä selville. Ensi kerran on maksettu ruumisarkkuraha merkitty tileihin v. 1837, jolloin myös eräs apuraha maksettiin. Suuria nämä apurahat eivät olleet, sillä rahaston pääoma oli pieni ja sitä tahdottiin kartuttaa.

V. 1853 tehtiin rahaston sääntöihin muutamia tärkeitä muutoksia.

Kaikki tilit muutettiin hopearupla-laskuun, uusien työmiesten sisäänkirjoitusmaksu määrättiin 1 ruplaksi, vuotuinen jäsenmaksu eli "vuosineljännesraha" 10 kopeikaksi ja säädettiin, että se, joka 20 vuotta oli tämän rahan maksanut, oli sen jälkeen siitä vapautettu.

Samasta vuodesta alkavat kassan tilit olla täydellisemmät, kun niitä oli tekemässä tunnettu lasku- ja rahastomies, kauppias A. F. Lindberg. Rahaston varat tekivät:

    v. 1853 hopearuplaa   697:91 Smk.
    v. 1860      "      1 058:32  "
    v. 1870      "      6 967:36  "
    v. 1880      "      9 254:–  "

Vuosi vuodelta, kun työmiehet Vapunpäivisin ja Pyhäinpäivisin kokoontuivat ammatinvanhimpansa luo vaatimattomia arkun-avajaisiansa viettämään, oli kirjoihin aina merkittävä jonkun köyhän työtoverin tai työmiehen vaimon hautausrahoja ja yhä useammalle tarvitsevalle annettuja pikkuapuja. Aivan liikuttaviksi käyvät tilit nälkävuosilta 1867–1868, jolloin kuolema tavattomasti harvensi työmiesten rivejä ja vei hautaan varsinkin ijäkästä työväkeä. Ennen ja jälkeen nälkävuosien ei koskaan annettu vuodessa kirsturahoja useammalle kuin 6–9 vainajalle, mutta v. 1867 maksoi rahasto 33 ja 1868 vielä 25 ruumisarkkua. Avunsaajain luku v. 1867 oli 23 ja v. 1868 koko 33. Siitä lähin ei apuerien luku enään tuntuvasti alennutkaan, sillä parhaat työansion ajat olivat menneet. V. 1880 oli annettujen apuerien luku 48 ja niiden summa rahassa 143 markkaa.

Rahaston säännöllisiä vuosimenoja olivat vielä ammatinvanhimman palkka ja kestitykset vuosikokouksissa. Ammatinvanhimman palkaksi oli rahaston säännöissä määrätty kolme ruplaa vuodessa. V. 1824 se kuitenkin korotettiin viiteen ruplaan, sitten kuuteen ruplaan, v. 1857 kymmeneen hopearuplaan, kun ammatin vanhin muuten uhkasi erota, ja v. 1859 15 ruplaan, jotka v. 1865 muutettiin Suomen rahassa 60 markaksi. – Kestitykseksi kokouksissa käytettiin vanhempina aikoina säännöllisesti puolen kannua viinaa, joka maksoi 40 kopeikkaa. Kerran maksoi kestitys kaksi ruplaa ja toisen kerran 10 mk. 50 penniä. Rahaston sääntöjen tappelupykälä lienee ollut hyvinkin tarpeellinen, sillä tavat vanhoissa ammattikunnissa eivät olleet kaikkien hienoimpia.

Työmiesliiton ammatinvanhimpina olivat: Mikko Forss vv. 1814–1818; Jaakko Leisten 1818–1822; Erkki Stör 1822–1823; Niilo Forssell 1823–1824; Erkki Stör 1824–1829; Heikki Karlborg (erotettu juopumuksen ja huolimattomuuden tähden) 1829–1834; Mikko Gillberg 1834–; J. Lindfors (kuolemaansa asti; sai tavallista kalliimman arkun) 1857–1862; Kustaa Stenroos (kuolemaansa asti; käytti apulaisenaan Joose Stenroosia) 1862–1879 ja K. Helin 1879–1882.

Rahaston "raatimiehinä" olivat tehtailija Yrjö Haggren, valittu 1823, värjäri Herm. Liljelund, eronnut 1829, värjäri Kasper Grek, kauppias A. F. Lindberg, Viktor Brander ja Heikki Bergman.

Tuli sitten uusi elinkeinolaki ja pyyhkäisi pois vanhat ammattikunnat. Työmiesten vanhalle liitolle se merkitsi sitä, että työmiesten arkku nyt menetti jäsenensä ja tulonsa maalaistyömiehistä, noista "kolmen kopeikan miehistä" (nimi tullut heidän työmiesten rahastoon myöhemmin suoritettavasta viikkoverostaan), joita työmiestarinoissa vielä muistellaan.

Mutta ajattelevat työmiehet samoinkuin ne, jotka olivat vanhan rahaston hyväksi jo jotakin uhranneet, eivät tahtoneet ilman muuta hajoittaa vanhaa merkillistä ja jo aika painavaa arkkuaan. Sitäpaitsi oli arkulla jo koko joukko "vaareja", jotka olivat 20-vuotiset jäsenmaksut suorittaneet ja siten oikeutettuja sen varoihin. Arkulla oli siis edelleenkin tehtävänsä, ja se jäi olemaan asiaa harrastavain osakkaiden laitoksena. Eikä aikaakaan, niin päätettiin muodostaa arkku virallisestikin uusien olojen mukaiseksi.

Toukokuun 1 p. 1883 pitämässään osakaskokouksessa allekirjoittivat Maurits Johansson, Heikki Helin, K. Lehtonen, Erland Niemelä, Aukusti Leppänen, Heikki Liukonen ja Juhana Lindroos Tampereen työmiesten apukassan uudet säännöt ja saivat 25 p. syyskuuta samana vuonna niille senaatin vahvistuksen.

Nämä säännöt oli laadittu entisten sääntöjen henkeen. Apukassa oli nyt täysin vapaaehtoinen. Sen osakkaaksi pääsi jokainen kaupungissa asuva alle neljänkymmenen vuoden ikäinen, hyvämaineinen työmies. Osakas suoritti viisi mk sisäänpääsymaksua ja sen jälkeen markan jäsenmaksua 20 vuonna, jonka hän oli maksuista vapaa. Kassan tarkoituksena oli: (1) hankkia ruumisarkku kuolleelle osakkaalle tai hänen vaimollensa; (2) asianhaarain mukaan antaa apua osakkaille jotka työpaikoillaan ovat niin loukkaantuneet, että siitä on seurannut sairaus, ja jonkun verran muutakin apua köyhille ja työhönkykenemättömille osakkaille ja heidän perheilleen sekä (3) kasvattaa apukassan pääomaa, jonka hyväksi oli käytettävä ainakin kolmannes kassan vuotuisista tuloista. Laitoksella oli johtokunta ja esimiestä sanottiin edelleenkin "oltermanniksi". Osakaskokoukset pidettiin samoina aikoina kuin ennenkin touko- ja marraskuussa. Ja muistoksi siitä, että uudet säännöt syntyivät sellaisena aikana, jolloin kansallisuusliike oli tarttunut työmiehiinkin, oli säännöissä pykälä, että "kaikki kassaan koskevat asiakirjat, millä nimellä tahi mistä laadusta ovatkin, kirjoitetaan suomen kielellä". Siihen saakka oli ruotsi rehoittanut kassan papereissa, vaikka työmiehet itse toisinaan sepittivät suomenkielisiä papereita.

Uudenaikainen käsitys ilmenee myös eräästä apukassan osakkaiden kokouksessa v. 1882 tehdystä päätöksestä, jossa sanotaan: "Päätettiin että se inhoittava tapa, että vuosikokouksissa marraskuun 1 p:nä jaetaan työmiesten kassan varoilla ostettua viinaa, josta tahi muualta lisää hankittuna juovutaan ja saatetaan kokoukset siten metelimäisiksi ja epäjärjestykselle alttiiksi, on kokonaan tästä lähin hyljättävä, koska se paitsi sitä sotii yleistä lakia ja siveydellistä tapaa vastaan".

V:sta 1882 alkaen oli apukassan "oltermannina" Kaarle Lehtonen. V. 1885 sai apukassa oman sinetin ja 1887 rautaisen kassakaapin, hyvin tarpeellisen, koska rahaston varat v. 1900 nousivat jo päälle 17 000 markan. Kassa oli vielä äskeisinä aikoina elinvoimainen ja sai tämän tästäkin uusia jäseniä. Maksavia jäseniä oli siinä kymmenkunta, mutta apurahan saajia paljon enemmän. (74)

b) Ajurit.

Tampereen vanhain kirvesmiesten lähimpiä yhteiskunnallisia osaveljiä olivat ajurit. Näiden ryhmäin vaiheet muistuttavat useissa kohdin toisiaan. Ainoastaan kurjuudessa jäävät ajurit vertauksen surullisemmalle puolelle.

Ajurien asema oli jo kaupungin alkaessa huono ja huononi sitten huononemistaan. Heidän lukumääränsä pysyi vuosikymmeniä erittäin vähäisenä. Vv. 1814, 1817, 1818, 1830 valitettiin kaupungissa ajurien puutetta, v. 1820 oli kaupunki jonkun aikaa ilman ainoatakaan ajuria, ja vielä v. 1841 ilmoitettiin Tampereella olleen ainoastaan viisi tämän elinkeinon harjoittajaa. Hevosmiehet olivat aina tervetulleita kaupunkiin, mutta ne, jotka tähän ammattiin rupesivat, työlästyivät siihen hyvin pian; mikä etsi parempaa elinkeinoa porvarina (tapaus v. 1817), mikä paikkaräätälinä (1822) tai muuna pikkutyöntekijänä, mikä rupesi yksinkertaisesti työmieheksi (viisi tapausta 1815–1831) tai muutti kaupungista pois.

Vanhoja ajureitaan kaupunki näet aivan kohtuuttomasti rasitti. Antaessaan ajureille porvaruusoikeuden katsoi kaupunki yhteisen hyvän s.o. valtaluokkain edun nimessä olevansa oikeutettu mielin määrin käskemään ja kieltämään heitä. V. 1802 kiellettiin käsityöläisten ja työmiesten ohella myöskin ajureita omin lupinsa lähtemästä maalle töihin. Pian tulivat lisäksi pysyvät pakkotaksat. Vanhan kansantavan mukaan katsottiin hevospäivätyötä puolta kalliimmaksi jalkamiehen päivätyötä. Ilman muuta siis vaikuttivat työmiehille säädetyt pakkotaksat myöskin ajurien päiväpalkkoihin; näitäkin palkkoja koetettiin pakkotaksoilla alentaa tai ainakin estää ylenemästä. Pian ruvettiin taksoittamaan ajurien tilapäisiäkin töitä ja kuorma-ajoja. V. 1813 määräsi kaupunginoikeus "kaupungin ajurien noudatettavaksi" seuraavan taksan:

Hietakuorman vedätys omalta maalta tai n.s. Sorinahteelta, lautatoltin vedätys tavalliselta lastauspaikalta ja halkokuorman vedätys kaupungin maalta 4 kill. velkarahaa kuorma.

100 tiilen vedätys Santalahden tiiliruukilta 8 kill. velkar. kuorma.

Vieläpä ruvettiin ajureja kaupungin hyväksi entistä enemmän verottamaankin. Alkuaan saivat kaupungin ajurit ilmaiseksi käyttää kaupungin yhteistä laidunmaata. Mutta jo v. 1804 määrättiin laidunvero, 1 kill. jokaiselta laitumella käyvältä hevoselta, ja v. 1828 ylennettiin laidunmaksu työmiesten, kirvesmiesten ja ajurien hevosilta 1 pankkoriksiksi. Palolaitoksenkin ylläpito oli suureksi osaksi sälytetty ajurien niskoille Kaikkiin muihin kaupunginveroihin ottivat he osaa samalla tavoin kuin työmiehet.

Ajurien raskain taakka oli kuitenkin kaupungin ensi aikoina kyyditys. Kaupunki ja sen kulkuliike kasvoivat vuosikymmen vuosikymmeneltä, mutta kaupunki ei ollut halukas uusiin uhrauksiin kyyditysten vuoksi. Luonnontaloudelliseen tapaan ja vanhain asetusten perusteella vaadittiin kaupungin vähälukuisia hevosmiehiä pitämään kyytivelvollisuudesta huolta.

V. 1815 saivat kaupungin ajurit jonkunlaisen järjestön etupäässä

kyytilaitoksen ylläpitämistä varten. Ajuri Elias Grönfors näet pyysi päästä ajurien ammatinvanhimmaksi, jotta ajurien kesken saataisiin aikaan jonkunlaista järjestystä, ja koska hänelle tästä virasta tulisi vaivaa ja ikävyyksiä, pyysi hän palkkioksi saada harjoittaa pienempää kapakoimista. Pyyntöön kaupungin viranomaiset kernaasti suostuivat. Kuitenkaan ei uusi ammatinvanhin saanut oikeutta pitää kapakkakylttiä; sen sijaan tuli hänen hankkia kyltikseen hevosen kuvalla varustettu "n.s. ammatinvanhimman taulu", pienempää kokoa kuin kestikievarin taulu. Muuten tuli hänen vuoroonsa kaupungin muiden ajurien kanssa toimittaa kyyditystä ja viedä kestikievarin käskyt ajureille.

Tällä keinolla ei saatu kyytilaitosta tyydyttävälle kannalle. Kaupungin täytyi v. 1817 laskea kestikievarin (kyytien) ylläpitämiseksi erityinen väliaikainen vero kaupunkiin muuttavien uusien porvarien, kauppiaiden ja käsityöläisten kannettavaksi, kunnes ajureja saataisiin kaupunkiin riittävästi. Mutta toiveet ajuriluokan lisääntymisestä jäivät hyvin pieniksi. Omasta ehdostaan enään harva pyrki Tampereelle ajuriksi, ja nekin, jotka pyrkivät, olivat enimmäkseen köyhintä väkeä, joiden hevoset pian laihtuivat. Asiaa koetettiin parantaa siten, että näitä harvoja ajuripoloisia ahdistettiin entistä ankarammin. V. 1823 määrättiin uudelleen, että kaikkien kirvesmiesten ja ajurien, joilla oli hevosia, tuli vuoron jälkeen tehdä hollikyytiä kestikievariin tai muussa tapauksessa kunkin maksaa kaupungin rahastoon vuosittain kolme seteliruplaa.

Vuoroista ei kukaan pitänyt huolta, mutta vero otettiin väkisellä, jos ei hyvällä saatu. Tämä menettely sai Tampereen ajurit ensimmäiseen yhteiseen yritykseen etujensa valvomiseksi. V. 1828 he ja heihin liittyneet työmiehet rupesivat vaatimaan maksettuja kyytiveroja takaisin, koska ei ollut heidän asiansa pitää kyytiveroista huolta ja koska he muka olisivat tulleet kyytiin, jos heiltä olisi sitä vaadittu. Vaikka kaupungin puolesta koetettiin selittää, että kyytivero oikeastaan oli jonkinlainen laidunmaksu, niin voittivat ajurit tällä kertaa asiansa.

Vihdoin, kolmekymmenluvulla, keksi kaupungin valtaluokka viimeisen keinon, millä luuli saavansa ajureja kaupunkiin. Kaikki uudet kauppaporvareiksi pyrkijät velvoitettiin palvelemaan vuoden ajureina ennenkuin saivat porvarioikeudet. Ensi kerran tätä menettelyä käytettiin v. 1833; parin vuoden kuluttua tarjoutui eräs porvariksi pyrkijä itse vuoden ajan "olemaan tämän kaupungin rasittavassa ajurinvirassa", ja v. 1836 tehtiin päätös että "kun talonpoikia muuttaa maalta, tulee heidän ensin olla viisi vuotta ajureina, ennenkuin heitä saadaan ottaa suomalaisiksi porvareiksi, ja tulee heidän vuoron jälkeen lumiaurata maantietä ja hevostoria markkinoiksi". Kuvaavampaa näytettä pakkoaikakauden sisäisestä kaupunkihallinnosta lienee vaikea löytää. Kentiesi katsottiin ajureilla jo tästä olevan pakkoa riittämään asti, sillä kestikievarilaitosta koetettiin nyt ylläpitää muidenkin kuin ajurien avulla, joiden velvollisuudeksi tästälähin jäi vain "sopimuksen mukaan" tulla kyydityksiin.

Neljäkymmenluvulla tapahtui merkittävä käänne Tampereen ajuriluokan oloissa. Kaupungin kasvaminen ja erittäinkin tehdasteollisuuden laajeneminen, jolla tähän aikaan ei vielä ollut käytettävänään parempia kuljetusneuvoja kuin hevosvoima, toivat uusia ansion tilaisuuksia kaupungin ajureillekin. Heidän lukumääränsä kasvoi huomattavasti, mikä oli näiden uusien olojen eikä kaupungin säätämän pakon ansio. Samassa määrin myöskin kasvoi ajurien itsetunto, niin että heillekin oli nyt suotava sananvuoro heidän olojansa järjestettäessä. Tätä aseman muutosta kuvaa hyvin vv:n 1847–1848 laaja ajurijupakka.

Loppuvuodella 1847 oli kaupungin kestikievarin pitäjä valittanut, etteivät ajurit olleet käskettäessä saapuneet kyytiin ja ettei kaikilla ajureilla ollut edes hevostakaan. Tämän johdosta kaupungin kaikki ajurit, luvultaan 21, kutsuttiin maistraatin eteen. Tässä tilaisuudessa jätettiin syytettyjen puolelta 15 ajurin allekirjoittama kirjoitus, joka vuorostaan sisälsi ajurien valitukset. Ajurien pohjaväite oli, etteivät he silloisissa oloissa enään olleet velvollisia tulemaan kyytiin muuten kuin vapaasta tahdostaan, kun kestikievarin pitäjä sai kaupungilta maksun muka sitä vastaan, ettei saisi ajureja käskeä. Ajurit pitivät senvuoksi itseään vapaina ajureina ("åkare"). Heidän velvollisuutenaan oli kuljettaa kauppiaiden kuormia, jotapaitsi heillä joutoaikoinaan pitäisi olla oikeus ennen maalaisia saada kyytiä kaupungin kestikievarista. Mutta sitä ei heille sillä tavoin oltu annettu. Usein olivat he vuorokausittain turhaan saaneet kestikievarissa odottaa kyytitilaisuuksia, kun maalta tulleet talonpojat muutamilla munilla ja kananpoikasilla olivat ennen kaupungin ajureja saaneet kyydit erittäinkin hyvänä vuodenaikana, mutta huonolla kelillä ei talonpoikia hevosineen eikä munineen eikä kananpoikineen näkynyt ja silloin kyllä kelpasi ajureja hakea. Näin ollen oli ajureilta kadonnut halu kyytiin, etenkin kun hevosen ja ajopelien ylläpito maksoi päivässä 30 kopeikkaa hopeaa. Edelleen väittivät ajurit, ettei kestikievarin pitäjä ollut täyttänyt sopimuskirjassaan määrättyjä ehtoja, minkävuoksi sopimus olisi purettava ja koko kyytilaitos luovutettava ajureille, jotka ottaisivat siitä vastatakseen, jos saisivat käytettäväkseen kestikievarille luovutetut kaksi ajurin moisiota ja neljää moisiota vastaavan alueen kaupungin maasta laitumeksi kyytivuorossa olevain ajurien hevosille.

Kun asiaa seuraavan vuoden alussa edelleen käsiteltiin, tarjoutuivat ajurit uudessa kirjoituksessa yhteisellä edesvastuullaan ottamaan haltuunsa itse kestikievarinkin pidon ja lupasivat täyttää kaikki velvollisuutensa hyvin, mutta vaativat, että heidän suojakseen kiellettäisiin maalaisia tulemasta kaupunkiin kyytiä ja muita hevostöitä suorittamaan.

Ajurien asianajajana jutussa esiintyi kaupungin entinen kestikievari ja tunnettu keinottelija K. P. Hällström, joka jupakan aikana näyttää pitäneen vireillä ajurien yllytystä silloista kestikievaria vastaan. Sitä kiihkeämmin ajurien vastapuoli tahtoi tehtyjä esityksiä kumottavaksi huomauttaen, että "kysymys on nyt ainoastaan saattaa ajureja velvolliseen nöyryyteen ja tottelevaisuuteen".

Kaupungin viranomaiset puolestaan huomasivat, ettei ajurien esiintymiseen ollut syynä yksin tottelemattomuuden henki, vaan että ajurien olot kaipasivat järjestelyä, johon ajurien myötävaikutus oli tarpeen. Kaupunginvanhimmat esittivät, että järjestyksen aikaansaamista varten ajurit valitsisivat keskuudessaan ammatinvanhimman. Tälle ajurit suorittaisivat jonkun maksun, ja hänen puoleensa olisi kestikievarin ja kaupunkilaisten käännyttävä hevosia tarvitessaan. Ammatinvanhin pitäisi järjestystä muiden ajurien kesken ja määräisi heidät vuoroonsa tulemaan kyytiin. Ajurit eivät tätä esitystä vastustaneet, vaan pidättivät itselleen sananvallan asian lopullisessa järjestelyssä, mikä oikeus heille myönnettiin. Pian sitten ajurien asianajaja esittikin ajurien kirjallisen järjestelyehdotuksen. Hän kuitenkin asiaan kuulumattomilla letkauksillaan pilasi ajurien asian, niin ettei tuota kirjallista esitystä otettu edes maistraatin pöytäkirjoihin, vaan annettiin tekijälle takaisin. Suullisesti sitten kaupunginvanhimmat ja maistraatti sopivat ajurien kanssa seuraavista ajurien yksimielisesti kannattamista määräyksistä:

Ajurit suostuvat suorittamaan holli- ja reservikyytiä sitten kuin kestikievarissa seisova maalta tullut hollihevonen ja kestikievarin neljä omaa hevosta ovat menneet kyytiin. Ajurit valitsevat keskuudestaan ammatinvanhimman, jolle kestikievari hevosia tarvitessaan lähettää sanan. Ammatinvanhimman on hevosten varallapitämisestä annettava edeltäpäin tieto niin monelle ajurille kuin maistraatti katsoo tarpeelliseksi, ja hänen on pidettävä tarkkaa luetteloa kyytivuoroista. Toukokuun 1 p:stä 1848 alkaen suorittaa jokainen ajuri ammatinvanhimmalle 50 kopeikkaa hopeaa vuodessa, josta summasta ammatinvanhin saa vaivastaan viisi ruplaa vuodessa; jäännöksestä muodostetaan ajurien rahasto, jonka varoja lainataan samalla tavoin kuin työmiesten arkusta on säädetty. Kestikievari ei saa käyttää maalaisten hevosia kyytiin niinkauan kuin oman kaupungin ajurien hevosia on käytettävänä. – Rahtihevosia haluavain kauppiaiden on käännyttävä ajurien vanhimman puoleen, jonka tulee antaa tieto niistä ajureista, joilla olisi tilaisuutta lähteä rahtiin reservikyytiä haittaamatta.

Asiasta näin sovittua valitsivat ajurit yksimielisesti ammatinvanhimmakseen ajuri Mikko Rosenlindin.

Maistraatti vahvisti sopimuksen ja vaalin ja määräsi, että ajurien vanhimman oli pidettävä tarkkaa luetteloa ajureista ja kunakin päivänä annettava kolmelle ajurille luettelo järjestyksessä tieto kyytivuoroista.

Näin oli ajuri- ja kyytikysymys Tampereella saatu toistaiseksi ratkaistuksi. Ajureille tämä jupakka tuotti samanlaisen keskinäisen järjestön edun, mikä heidän tovereillaan työmiehillä oli ollut jo vuosikymmeniä. Varmaan myöskin yhteisen arkun perustaminen oli omiansa kohottamaan ajurien yhteistuntoa ja yhteisharrastusta. Mutta käytännöllisesti tärkein voitto yhteisestä taistelusta oli se, että ajurit saivat ammatillista turvaa maalaisten kilpailua vastaan. Tällainen suojelus oli luonnollinen seuraus yleisestä elinkeinopakosta; kun kerran yhteiskunta rajoitti ja raskaasti verotti työtä, oli sen myöskin katsottava, että rajoitukset ja pakko saattoivat kestää, ja senvuoksi annettava tarpeellista suojelusta työlle.

Mutta siihen aikaan kuin ajurit saavuttivat jonkin verran elinkeinosuojelusta, oli jo käänne vanhoissa työoloissa tapahtumassa, vanhat käsitykset elinkeinon rajoituksesta ja turvaamisesta horjumassa. Erittäin kuvaavaa on, että vapaan työn vaatimus todellisuudessa aikaisimmin kohdistui yhteiskunnan heikoimpiin, kuten työmiehiin. Heidän työssään vaadittiin vapaata kilpailua, sillä se oli eteenpäin pyrkiville työnantajille edullisinta. Kun työmiehet eivät siihen saattaneet tyytyä, syntyi taistelu. Näin kävi nyt Tampereen ajureillekin.

Säännökset kaupunkiajurien suojelemiseksi maalaisia hevosmiehiä vastaan jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, jos niillä täyttä totta oli tarkoitettukaan. Kaupunkilaisajureille oli maalaisten kilpailu kuitenkin ainainen tikku silmässä. Kun täydellistä suojelusta maalaisia vastaan ei käynyt ajatteleminenkaan, esittivät kaupungin ajurit v. 1858 viranomaisille, että maalaishevosia ruvettaisiin verottamaan ajurien arkun hyväksi samaan tapaan kuin maalaistyömiehiä verotettiin työmiesten arkun hyväksi. Tämä ajurien esitys syntyi liian myöhään. Kaupunginvanhimmat vastustivat ehdotusta, "varsinkin kun korkea esivalta ei enään suosi ammattikuntalaitosta". Ansaitsee mainita, että tämän päätöksen laatijoissa oli joitakuita käsityöläisiäkin, jotka tuskin olisivat paenneet esivallan mielipiteen taakse, jos kysymys olisi ollut käsityöläisammattien suojeluksesta. Mutta nythän oli kysymys vain ajureista. Maistraatti ei suostunut maalaishevosten verottamiseen, koska kaupungissa oli puute hevosista ja koska ajureilla ei edes ollut mitään arkkua. Siihen meni se ajurien yritys.

Samana vuonna 1858 saatiin kuitenkin aikaan uusi ajurintaksa. Se oli ajurien kannalta edistysaskel, sillä alotteen uuden taksan saamiseen tekivät ajurit itse. Kaupunginvanhimpain lausunnossa esitettiin täksi taksaksi hevospäivätyöltä kesällä 90 ja talvella 60 kp. hop., mitkä määrät olivat melkoista korkeammat kuin mitä ajurit edellisinä aikoina olivat ansainneet. Maistraatti vahvisti tämän ylipäisen taksan, mutta lisäsi siihen määräyksen hevostyön tuntihinnasta, joksi säädettiin 7 kop. hop. Se oli ensimmäinen tuntitaksa Tampereella.

V. 1862 uskalsivat kaupungin ajurit ryhtyä viimeiseen otteluun

hyljätystä, vaan ei unohdetusta suojelusasiastaan, samalla kun tavoittivat edullisempaa taksaa itselleen. Tällä jupakalla oli yleisempikin merkityksensä.

Esityksessään ajurit kertoivat, että kaupunkilaiset käyttivät ajoissaan tavallisesti maalaisia, koska kaupungin omat ajurit, joiden täytyi kaupunkilaisina suorittaa rasittavia veroja, eivät voineet suorittaa ajoja niin halvalla kuin ympäristön maalaiset, minkävuoksi ajurien päätöikseen oli täytynyt ajaa rahtia kaupunkien välillä. Hakemuksen tekijät katsoivat hyvän järjestyksen mukaiseksi, että kaupungin omia ajureita käytettäisiin kaupungissa sattuvissa tarpeissa ja anoivat, että muiden kaupunkien tavan mukaan Tampereellakin laadittaisiin ajurien taksa ja sakolla kiellettäisiin muita kaupunkiin otettuja ajureita harjoittamasta ajurintöitä, paitsi lannanvedätystä ja peltotöitä, joita anojat eivät tahtoneet erioikeudekseen. Taksaehdotus, josta ajurit olivat kesällä yhteisesti sopineet, sisälsi m.m. seuraavat hinnat, jotka osoittavat v:n 1813 jälkeen työn arvioimisessa tapahtunutta suurta kehitystä:

                                    I, IV ja V kaupun- II ja III kaupun-
                                      ginosaan kop.      ginosaan kop.

    syli halkoja Mustastalahdesta             20           25–30
    laatikko muuraushietaa                    70             70
    kuorma        "                           15             15
       " muurisavea                           13
    laatikko soraa                            60             60
    100 tiiltä Kortelahdentiilitehtaalta       7              8
     "    "    Santalahden      "             15             15
     "    "    Lasaretin        "              8              6
    viljak. vienti ja tuonti Hatanpään myll. 10             20
    laatikko hienoa hietaa                    40             40
    kuorma      "     "                        8              8
    hevospäivätyö talvella 90 kop., kesällä 1 rupla 50 kop.

Kaupunginvanhimmat, joiden joukossa jo istui elinkeinovapauden tunnettuja ystäviä, pitivät moista yritystä, jonka tarkoituksena oli rajoittaa työnantajain elinkeinovapautta, "mitä sopimattomimpana ja ajan hengen vastaisena". Maistraattikin jyrkästi hylkäsi ajurien esitykset, puhuen sekin "ajanhengestä". Omituinen ajanhenki todellakin! Jokaista käsityöläistä ja liikemiestä, joka Suomen kaupungeissa tahtoi elinkeinoa harjoittaa, suojasi hankittu porvaruusoikeus ulkopuolista kilpailua vastaan, koska ainoastaan porvaruusoikeus antoi elinkeino-oikeuden kaupungissa. Mutta kaupunkien työmiehille ja ajureille ei tätä suojelusta liiennyt. Joulukuun asetus 1859 avasi kaupunkilaisille työnantajille oikeuden mielin määrin käyttää rakennus- y.m. töihinsä mitä työväkeä tahansa, s.o. sitä työväkeä, joka oli halvimmasta saatavissa. Se oli työväen "elinkeinovapautta"; se ei tehnyt eroa maalaisen eikä kaupunkilaisen välillä, vaan ensin raskaasti verotti kaupungin työväen ja sitten vaati siltä yhtä halpaa työtä kuin nälkäisiltä maalaisilta. Sen hengen mukaisesti Turun lääninhallituskin, joka vielä v. 1861 oli ollut laatimassa taksaa Turun kaupungin ajureille ja määräämässä, etteivät muut kuin Turun kaupungin luvansaaneet ajurit saaneet sikäläistä yleisöä palvella, nyt v. 1863 vahvisti Tampereen maistraatin päätöksen, jota senaatissakaan ei muutettu.

Tuo merkillinen ajanhengen huumaus jäähtyi jokseenkin pian. Vapauden aikana näet osasivat ajuritkin joskus kilpailla ja nostaa hintojansa. Se ei kuitenkaan ollut vallanpitäjäin tarkoitus. Sitäpaitsi vaati uuden vuokra-ajurien ammatin syntyminen järjestyksenkin vuoksi tinkimisvapauden rajoittamista.

Tampereen vuokra-ajurien ammatillinen esi-isä oli Hatanpään myllyrenki, joka v. 1824 pyrki vuokra-ajuriksi ("åkare") kaupunkiin ja siihen toimeen hyväksyttiinkin, koska kaupunginvanhimmat "katsoivat vuokra-ajurin täällä kaupungissa tarpeelliseksi, kun ei ketään sellaista vielä ollut tänne otettu". Tämä ajuri jäi kuitenkin seuratta, sillä vasta v:sta 1861 alkaen rupesi kaupungissa muodostumaan varsinainen vuokra-ajurin ammatti. V. 1874 hyväksyi maistraatti "hyyrykuskeille" ensimmäisen taksan, jota asianomaiset ajuritkaan eivät vastustaneet. Taksan mukaan oli ajureille maksettava:

Ajoista kaupungin sisällä 25 penniä, tunnin yhtämittaisesta ajosta 1 markka 75 penniä, sekä tunnin ajosta pysähdyksineen 1 markka.

Tämän taksan sijaan annettiin v. 1882 uusi, joka pääasiassa oli samanlainen kuin edellinen, sillä erotuksella, että tunnin yhtämittainen ajo nyt maksoi 2 mk. ja tunnin ajo pysähdyksineen 1:25. Vuosisadan lopulla oli ajurintaksa Tampereella:

    yksinkertainen ajo kaupungin piirissä 50 p.;
    tunnin yhtämittainen ajo 2:50;
    tunnin ajo pysähdyksineen 1:50.

Tampereen v. 1892 vahvistetun polisijärjestyksen 43 § kuului: "Kaupungin asukkaat saakoon ajoihinsa käyttää kenen apua haluavat; mutta älköön kukaan, kahdenkymmenen markan sakon uhalla, yleisillä paikoilla, kaduilla ja teillä tahi rantasilloilla tarjotko yleisölle palvelustansa vuokra- tai kuorma-ajurina, ennen kuin on siihen saanut asianomaisen luvan."

Paljon ovat aikain kuluessa vaihdelleet Tampereen ajurien elinkeinotoiminnan perusteet. (75)

c) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.

Vahvistettujen pakkotaksain mukaan työväen palkat Tampereella nousivat suuresti menneen vuosisadan toisella vuosikymmenellä. V:n 1811 taksan mukaan oli työmiehen (sekatyöläisen) päiväpalkka 24 killinkiä velkarahaa. V:n 1814 taksan mukaan oli tämä palkka 28 kill., mutta jo vv. 1815 ja 1816 maksettiin sekatyöläisille 32 killingin päiväpalkkoja, johon määrään päiväpalkka vahvistettiin v:n 1818 palkkataksassa. Tälle tasolle työmiesten päiväpalkka sitten jäi melkein miespolven ajaksi. V:n 1818 taksaa noudatettiin kaupungin töissä vielä kolmekymmenluvulla, vaikka palkoissa esiintyi jonkinverran vaihtelevaisuutta, maalaistyöläisille kun maksettiin usein 28 kill:n ja kaupunkilaistyöläisille 36 kill:n palkkoja.

Hevosmiehille maksettiin Tampereella kesällä 1816 päivätyöstä yleensä 1 riksi 16 killinkiä velkarahaa, jota palkkaa maksettiin vielä v. 1840. Tilapäisesti esiintyi vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä myös yhden riksin päiväpalkkoja. Yleisenä sääntönä oli, että hevospäivätyöstä maksettiin kaksi kertaa niin suuri palkka kuin jalkamiehen päivätyöstä.

Tutkimuksessaan "Ulkotyöväen palkkasuhteen kehitys Suomen suurimmissa kaupungeissa 19 vuosisadalla ennen elinkeinovapautta", jossa tutkimuksessa käsitellään myöskin Tampereen oloja, Emil Hynninen lausuu, että "erityisesti karakteristista 19 vuosisadan ensimmäisen puoliskon palkkatasolle oli, paitsi palkkatason verraten suuri paikallaan pysyväisyys, myös sen suhteellinen alhaisuus. Eivätkä ainoastaan normaalipalkat olleet tällöin paljoa alempana kuin 1850-, 1860- ja 1870-luvuilla, vaan myöskin realipalkat". Näin oli ilmeisesti laita Tampereellakin varsinkin kaksi- ja kolmekymmenluvuilla.

Kuinka työmiesten ja ajurien palkat sitten neljäkymmenluvulta alkavat verkalleen kohota, ilmenee seuraavasta Hynnisen julkaisemasta taulukosta:

    Tampereen sekatyöläisten ja hevosmiesten kesäpäiväpalkat vv. 1842–1880

    (Keskimäär. vuotuiset päiväpalkat pennein ja indeksin; vv:n 1831–1840
    keskim. päiväpalkat = 100.0.)

                          sekatyömiehet         hevosmiehet
           vuodet        penniä    indeksi     penniä    indeksi

       1831–1841 keskim.  –      100.0         –      100.0
          1842                                  182      103.2
          1843            115      130.7        202      114.5
          1844            106      120.5        199      112.8
          1845            121      137.5        200      113.4
          1846            114      129.5         –       –
          1847             –       –           –       –
          1848            115      130.7        229      129.8
          1849            133      151.1        240      136.1
          1850            110      125.0        216      122.4
          1851            114      129.5        221      125.3
          1852            114      129.5        223      126.4
          1853            120      136.4        240      136.1
          1854            120      136.4        235      133.2
          1855            120      136.4        278      157.6
          1856            151      171.6        353      200.1
          1857            160      181.8        320      181.4
          1858            –        –          400      226.8
          1859            –        –          320      181.4
          1860            154      175.0        332      188.2
          1861            174      197.7        347      196.7
          1862            183      208.0        360      204.1
          1863            173      196.6        360      204.1
          1864            161      183.0        400      226.8
          1865            140      159.1        346      196.1
          1866            104      118.2        339      192.2
          1867             77       87.5        328      185.9
          1868             88      100.0        222      125.9
          1869            120      136.4        329      186.5
          1870            152      172.7        400      226.8
          1871            147      167.0        400      226.8
          1872            188      213.6        388      220.0
          1873            207      235.2        461      261.3
          1874            170      193.2        600      340.1
          1875            275      312.5        573      324.8
          1876            215      244.3        570      323.1
          1877            216      245.5        572      324.3
          1878            167      189.8        481      272.7
          1879            139      158.0        400      226.8
          1880            140      159.1        413      234.1

Taulukon mukaan on Tampereen työläisten palkkaoloissa jo neljäkymmenluvulla havaittavissa selvä noususuunta. Suurempi ja pysyvämpi palkannousu tuli kuitenkin vasta viisikymmenluvun keskimmäisinä vuosina. Nälkävuosina 1867– 1868 tuli kuitenkin lyhytaikainen mutta suuri taantumus, jolloin sekatyöläisten palkat Tampereella olivat eräissä tapauksissa alemmat kuin kolmekymmenluvulla. Erityisen huomattava on seitsenkymmenluvun suuri palkannousu. Tampereen ajurien palkat, jotka vielä neljäkymmenluvulla olivat olleet suhteellisesti huonommat kuin sekatyöläisten palkat, olivat viisi- ja kuusikymmenluvulla suhteellisesti jonkun verran, mutta seitsenkymmenluvulla jo paljon paremmat kuin työmiesten palkat. Tampereen sekatyöläisten ja ajurien palkoissa neljäkymmenluvulta alkaen havaittava yleinen ja tasainen noususuunta tulee hyvin näkyviin seuraavassa Hynnisen julkaisusta lainatussa taulukossa, jossa on esitetty eri vuosikymmenin keskipalkat suhdeluvuin verrattuina kolmekymmenluvun palkkoihin, jotka on merkitty = 100.0; taulukossa on myös verrattu Tampereen sekatyöläisten palkkoja samoina aikoina Helsingin vastaaviin palkkoihin, jotka on merkitty = 100.0.

    Tampereen sekatyöläisten ja hevosmiesten keskimäär. palkat
    vuosikymm. 1841–1880 verrattuina 1830-luvun (= 100.0)
    ja Helsingin palkkoihin (= 100.0)

                        sekatyöläiset           hevosmiehet
    vuosikymmen    1830-luv.  verr. Hels.   1830-luv.  verr. Hels.

    1831–1840      100.0       89.0         100.0       79.4
    1841–1850      132.2       95.3         118.9       68.0
    1851–1860      149.5       72.7         165.7       63.3
    1861–1870      155.9       73.9         194.5       73.9
    1871–1880      211.8       71.5         275.4       72.6

Havaitsemme, että seitsenkymmenluvulla olivat Tampereella sekatyöläisten keskipalkat enemmän kuin kaksi kertaa ja hevosmiesten palkat lähes kolme kertaa suuremmat kuin kolmekymmenluvulla. Helsingin palkkoihin verrattuina Tampereella maksetut palkat olivat koko aikakautena paljon alhaisemmat.

Vanhemmilta ajoilta ei ole Tampereelta saatavissa riittävästi tietoja elintarpeiden keskihinnoista, jotta voittaisin tarkoilleen laskea työläisten todellisen eli n.s. realipalkan suuruus. Ne vähäiset tiedot, mitä Tampereen näistä oloista on voitu saada, koskevat kuusi- ja seitsenkymmenlukuja ja ne osoittavat, että elintarpeiden hinnat Tampereella pysyivät yleensä samoilla tasoilla kuin maan muissa suuremmissa kaupungeissa. Hynnisen tutkimuksen mukaan kohosivat käsiteltävänä aikana maassamme yleensä niiden hyödykkeiden hinnat, joita ulkotyöväki käytti taloudessaan, mutta ne nousivat vähemmän kuin palkat ja varsinkin paljoa vähemmän kuin päiväpalkat. Sellaisten työväelle tärkeiden ravintoaineiden kuin leivän perunain ja silakan hintain nousu oli suhteellisen vähäinen Puheenaolevana ajanjaksona siis työväen palkkataso ei kohonnut ainoastaan nimellisesti, vaan todellisestikin.

Mistä nyt johtui tämä yleinen kaupunkityöväen palkkatason nousu? Hynninen on huomauttanut, että tässä selvästi ovat olleet vaikuttamassa pysyvämmätkin syyt kuin vain tilapäisen "kysynnän ja tarjonnan" sääntö. Näitä pysyvimpiä syitä on etenkin johtavain luokkain harjoittama työn ja työväen yhteiskunnallinen arviointi. Mutta työväellä itselläänkin on ollut vaikutusta palkkatasonsa kohottamisessa.

"Vaikka – Hynninen kirjoittaa – käsityksemme on, että vallassaolevien yhteiskuntakerrosten työn arviointi on ennen työväenluokan taloudellisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen valta-aseman alkavaa vakiintumista pääasiallisesti määrännyt, mille tasolle työpalkka joutui pysähtymään, emme kumminkaan katso työväen työsopimusta solmittaessa edes talouselämän alemmillakaan kehitysasteilla olleen aivan passiivisena. Hyvät taloudelliset konjunktuurithan monta kertaa vaikuttavat, että järjestäytymätönkin ja huonossa tilassa oleva työväestö joutuu työsopimusta solmittaessa edulliseen asemaan ja tekemään tavallisuudesta poikkeavia vaatimuksia palkan suhteen. Työvoiman kysyntä esim. saattaa olla aika-ajoin niin kiihkeä, että tarjonta ei sitä jaksa tyydyttää. Seurauksena on tästä, että palkat kohoavat yläpuolelle vallitsevan palkkatason. Jos näin palkat pitempiä aikoja pysyvät yläpuolella tavanmukaisen palkan, niin tottuvat työmiehet entistä parempaan 'standard of lifeen'. Näin syntynyttä uutta 'standard of lifeä' rupeavat ylemmätkin kansankerrokset vähitellen tottumuksen vaikutuksesta pitämään työväelle luonnollisena ja kohtuullisena, kuin myöskin niitä palkkoja, jotka tällaisen elintason tekevät työväelle mahdolliseksi. Seurauksena tästä voi olla, että työn arviointi ylempien yhteiskuntaluokkien taholla jää näin muuttuneena pysyväiseksi senkin jälkeen kuin taloudelliset voimasuhteet tulevat heille edullisiksi. Näin kävi esim. meillä tutkimuksen esineenä olevan ajan loppuvuosikymmeninä. Työväelle edullinen kysynnän ja tarjonnan keskinäinen suhde 1850-, 1860- ja 1870-luvuilla sai aikaan sen, että palkat kohosivat paljon yläpuolelle aikaisempaa palkkatasoa. Tällä ajalla tottui työväki uuteen 'standard of lifeen'. Seuraavana vuosikymmenenä oli kyllä työttömyyttä ja huonoja konjunktuureja, mutta palkat eivät laskeutuneet enää sille tasolle millä ne olivat 19 vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla."

Mutta vaikka Tampereen työmiesten palkan ja taloudellisen tason muodostuminen on puheena olevana aikakautena suurin piirtein tapahtunut kerrotulla tavalla, havaitsemme kuitenkin heidän oloissaan paljon tilapäisiä ja erikoisia tekijöitä, joilla on ollut suuri vaikutus tämän työväen kohtaloihin.

Voitanee väittää, että työväen taloudellinen tila aina mukautuu yleisen taloudellisen elämän mukaisesti, niin että toisten kansanluokkain hyvät ajat ovat työväenkin hyviä aikoja, toisten huonot ajat työläistenkin huonoja aikoja. Mutta tämä sääntö on ainoastaan suurimmassa yleisyydessään pätevä. Siitä on usein tapahtunut poikkeuksia, jotka yleisissä taloudellisissa oloissa ovat saattaneet näyttää vähäpätöisiltä, mutta joilla työväenluokalle on ollut mitä suurin merkitys. Näin on ollut laita etenkin työväen palkkain. Työpalkan niukkuus on kautta aikain ollut työväen varsinaisin tuntomerkki, se mikä on työväen työväeksi tehnyt ja erottanut sen muista kansanluokista. Ymmärrettävää silloin on, että pienikin muutos työväen palkan ja elämän kustannusten välisessä suhteessa on voinut suuressa määrin muuttaa työväen asemaa muihin luokkiin nähden, tuntua ratkaisevalta työväenluokalle, vaikka on yleisessä taloudellisessa elämässä ollut melkein tuntumaton.

Rukiin hinnat Turun läänissä osoittivat menneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa suurta vaihtelua. Huonoina vuosina ne äkisti nousivat, hyvinä tavattomasti laskivat; toisin ei juuri voinut ollakaan seuduilla, missä elettiin oman pellon tuotteilla ja missä katovuoden sattuessa oli vaikea saada vierasta viljaa. Työväen palkat eivät kuitenkaan aina noudattaneet noita ilmapuntarin nousun ja laskun tapaisia viljanhintain vaihteluja. Kun tarkastelee Turun läänin vanhoja verohintataksoja, näkee niissä maalaispäivätyön hinnan vuosikymmenien halki pysyvän melkein muuttumattomana viljanhintain hypellessä toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Myöskin kaupunkilaistyöväen palkat osoittavat pitkäin aikain kuluessa huomattavaa vakavuutta. Ne nousevat vaikeasti, mutta kerran noustuaan pysyvät saavutetulla tasolla, ellei erinomaisia syitä palkanalentumiseen esiinny.

Toisinaan on kuitenkin kallis aika ilmeisesti antanut aiheen palkkain kohoamiseen. Sellaisesta syystä varmaan osittain johtui Tampereen työmiesten palkkain melkoinen nousu vv. 1814–1818. Lisäksi vaikuttivat Tampereen työmiesten palkkoihin edullisesti Tammerkosken suuret koskenperkaustyöt, joita suoritettiin toisen vuosikymmenen lopulla ja seuraavan alulla. Kun näemme, miten näissä koskenperkaustöissä venäläiset sotamiehet ja tavalliset ulkotyöläiset ansaitsivat lähes seteliruplan suuruisia päiväpalkkoja, päällysmiehet ja paremmat kirvesmiehet 1:25–1:50 ruplaa päivässä, saaden lisäksi pyhäpäiviltäkin puolen palkkaa, niin tällaiset olot olivat omiaan nostamaan koko paikkakunnan työläisten palkkatasoa. Mutta tällaiset ansioajat tulivat harvinaisemmiksi, kun yhä useampia työnetsijöitä ilmestyi työmaille. Silloin tuli palkoissa seisaus, kunnes neljä- ja viisikymmenluvulla jälleen kalliit ajat ja hyvät ansiotilaisuudet aiheuttivat uuden palkannousun Tampereella.

Vaikka päiväpalkkain kohoaminen Tampereella neljäkymmenluvulta ruveten näyttääkin olleen yleensä suurempi kuin elintarpeiden hinnan nouseminen vastaavana aikana, saattoivat kuitenkin ajoittaiset elinkustannusten nousut, työväen lisääntynyt kulutus y.m.s. vaikuttaa sen, että palkkain nousu tuntui riittämättömältä elinkustannusten kohoamisen rinnalla. Erittäin tuntuvia olivat Tampereella elintarpeiden hintain nousut vv:n 1845 ja 1852–1857 aikoina. Tampereen maistraatti lausui v. 1845 vuokrain ja elintarpeiden hintain kaupungissa nousseen "moninkertaisesti" sitten vuoden 1827 ja v. 1852 valittivat kaupunginpalvelijat elintarpeiden hintain nousseen kolmanneksen. Tunnettua on, että maalaistavarain hinnat Itämaisen sodan vuosina kohosivat paljon. Tätä elinkustannusten nousua eivät työväen palkat kyenneet kunnolla seuraamaan. Viisikymmenluvun loppuvuosina valittivat kaupungin työmiehet, että elintarpeiden ja vuokrain hinnat nousivat nopeammassa vauhdissa kuin työväen palkat.

Kuinka maakunnan huonot vuodentulot vielä viisikymmenluvullakin saattoivat tuntua Tampereen asukkaiden ja etenkin kaupungin työkansan elanto-oloihin, näkyy eräästä Tampereen maistraatin talvella 1852 laatimasta kirjelmästä, jossa sanotaan kaupungin lähiseutujen useampina vuosina kärsineen katoja, niin että rukiin ja leivän tuonti kaupunkiin oli "melkein loppunut", minkävuoksi kaupungin köyhin väestö oli joutunut leivän puutteeseen. Senvuoksi nyt pyydettiin lupaa myydä kaupungissa olevasta kruununmakasiinista kaupungin köyhille asukkaille 125 tynnyriä rukiita. V. 1857 pyydettiin taas, että Tampereen kruununmakasiinista myytäisiin viljaa kaupungin varattomalle kansanluokalle, kun rukiin tuonti kaupungin torille oli "kokonaan lakannut" ja kaupungin väestö joutunut hätään.

Neljä- ja viisikymmenluvun hätäajat eivät kumminkaan olleet niin suuria, että ne olisivat lamanneet Tampereen teollisuuslaitosten rakennustoimintaa ja nopeaa edistymistä ja siitä, samoinkuin Itämaisen sodan vilkkaasta työtoiminnasta aiheutuvaa työväen palkkatason yleistä nousua.

Jospa siten työväen palkat kuusikymmenluvun alkaessa olisivatkin olleet tasapainossa kohtuullisina pidettyjen työläisluokan elämänkustannusten kanssa, niin tämä tasapaino kukistui kokonaan muutamassa vuodessa. Suuret nälkävuodet nostivat elintarpeiden hinnat korkeimmilleen, mutta samaan aikaan polkivat työväen palkat puoleen entisestään, vieläpä alemmaksikin. Mutta pahinta oli, ettei työmies enään voinut saada työtä edes nälkäpalkallakaan. Kuusikymmenluvun katovuodet vaikuttivat siis kaupunkilaistyöväen oloihin aivan päinvastaisella tavalla kuin entisten aikain pienemmät puutevuodet. Tähän huomattavaan erilaisuuteen ei ollut syy yksin puutevuosien erilaisuudessa, vaan vaikuttivat siihen toisetkin seikat, joilla oli yhteyttä maan silloisen erikoisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kanssa. Työväen elämässä tämä hätäaika epäilemättä on ollut koko vuosisadan suurin koettelemus- ja käänneaika.

Tampereen työmiesryhmän yhteiskunnallisia vaiheita puheenaolevana aikakautena valaisee tavallaan seuraava Hynnisen teoksesta lainattu taulukko, jossa on kirkonkirjain mukaan esitetty kaupungin työmiesten ja ajurien lukumäärä vv. 1810–1875:

    Tampereen työmiehet ja ajurit vv. 1810–1875

    Kirvesmiesten, "työrenkien" ja ajurien lukumäärä
                 kirkonkirjain mukaan

        vuosi         kirvesmiehiä työrenkejä ajureja

        1810               6          10        –
        1815              24          10        –
        1820              32          13        –
        1825              52          10         1
        1830              58          19         3
        1835              72          30         4
        1840               5         115         6
        1845              –         109        13
        1850               5         122        20
        1855               1         139        17
        1860               1         206        30
        1865               3         241        48
        1870              –         253        37
        1875              –         303        49

Edelläolevaan taulukkoon sisältyvät luvut eivät ole tarkat eivätkä aivan luotettavat. Kirvesmiesten joukkoon on vuosisadan alkupuolella luettu joukko sekatyöläisiäkin. Tampereen verotusluetteloissa on kirvesmiehiä mainittu v. 1831: 13, v. 1835: 11, v. 1840: 7 ja 1845 ainoastaan 4. "Työrenkien" joukkoon on nähtävästi luettu sekatyöläiset sekä kaikki muut miehiset vuosipalkolliset paitsi kuskit, puutarharengit ja palveluspojat, jotka kirkollisissa väkilukutauluissa kuuluvat toisiin sarakkeisiin. Ajureja oli Tampereella verotusluettelojen mukaan v. 1835: 2, v. 1840: 5, v. 1845: 14, v. 1850: 19, v. 1860: 26, v. 1865: 42 ja v. 1870:40. Mutta sellaisenaankin taulukkomme antaa kuvan käsiteltävänä olevan työväenryhmän suhteellisesta merkityksestä vanhan Tampereen yhteiskunnassa. Tämä ryhmä ei ollut varsin lukuisa, mutta sen lukumäärä kasvoi aikakauden loppupuolella, jolloin varsinkin ajurien parantuneet olot tulevat näkyville ajurien kasvaneessa lukumäärässä. Mutta työmiesryhmän merkitys Tampereen työväenhistoriassa ei ollut ryhmän lukuisuudessa, vaan sen poikkeuksellisessa asemassa, siinä, että se oli vain kaupungin suojeluksen alainen, mutta muuten muita työväenryhmiä itsenäisempi ryhmä, joka ei muodostanut työväen suuria joukkoja, mutta ylläpiti sen itsenäisyyden henkeä ja itsenäisyyden vaatimusta. (76)

d) Käsityöläisten työväki.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoli on Europan sivistysmaissa tärkeä käänneaika myöskin käsityön työväen oloissa. Tämä käänne näkyy selvimmin käsityöverstaiden suurenemisessa ja työntekijäin luvun kasvamisessa mestarien lukuun verraten.

Saksalaisten tilastotieteilijäin laskujen mukaan pitäisi käsityössä olla apulaisia ainoastaan puoleksi, toisten mukaan ainoastaan 1/4 tai korkeintaan 1/3 mestarien lukuun verraten, jotta jokaisella apulaisella kerran olisi mahdollisuus päästä mestariksi. "Siitä ajasta alkaen – Schmoller kirjoittaa – jolloin apulaisten lukumäärä oleellisesti voittaa mestarien luvun, lakkaa joukolta apulaisia mahdollisuus päästä mestariksi, alkaa milloinkaan omaa liikettä. Vaikkapa jätettäisiin huomioonottamatta teknikan ja työnjaon muutokset, liikenteen ja pääoman vaikutukset, sisältyy näihin lukusuhteisiin sellaisenaankin vanhain käsityöläisolojen välttämätön kukistus. Mutta noiden mainittujen vaikuttajain lisäksitulo enentää häviötä."

Tämä kehitys on ollut vain yksi haara uusien aikain yleisestä taloudellisesta kehityksestä. "Missä väestö lisääntyy, missä käsityö kukoistaa, siellä kasvaa oppilas- ja kisälliluku, väestön liikanainen lisäys tunkeutuu erittäin halukkaasti näille aloille; kukoistava käsityö itse tarvitsee suurempaa apulaislukua. Mutta tälle nousevalle apulaisluvulle tulee mestarinpaikkain luku pian liian pieneksi. Vanha järjestys ei pysy tai pysyy ainoastaan väkinäisesti pystyssä. Kasvava väestö murtaa tässäkin, kuten muissakin oloissa, yhä uudelleen olevat kansantaloudelliset muodot". Näin kuvaa Schmoller Saksan käsityöteollisuuden työväen olojen yleistä kehitystä, sen syitä ja seurauksia.

Kaikki tuo on ikäänkuin kirjoitettu myöskin Suomesta ja Tampereesta. Menneen vuosisadan kuluessa lakkaavat useimmat käsityön kisällit ja oppipojat olemasta mestarinalkuja. Täälläkin siirtyvät käsityöläiskisällit ja käsityöläisoppilaat erä erältä verstaskodeistaan yleisen työväen pysyvään pariasluokkaan.

Tämän kehityksen kulku näkyy tarkemmin seuraavista virallisten käsityöläisluettelojen numeroista:

      Työpalkkain, kisällien ja oppipoikain lukumäärä
             Tampereen käsityössä vv. 1815–1870

    vuosi  työpaikk.  kisällejä  oppipoikia  kisäll.   oppip.    apul.
                                             työpaikk. työpaikk. työpaikk.
                                             kohden    kohden    kohden

    1815      50          11         21         0.2      0.4       0.6
    1820      66          13         43         0.2      0.6       0.8
    1825      81          16         58         0.2      0.7       0.9
    1830      89          47         74         0.5      0.8       1.4
    1835      99          31         84         0.3      0.8       1.1
    1840     111          49         87         0.4      0.8       1.2

    1862     104         122        200         1.2      1.9       3.1
    1866      95         108        113         1.1      1.2       2.3
    1870      79          96         95         1.2      1.2       2.4

Näistä luvuista näkyy, miten Tampereen vanhat käsityöläisolot rikkoutuivat jo kauan ennen elinkeinovapauden julistamista. Erittäin huomattava on oppilaiden suhteellisesti suuri luku Tampereen vanhassa käsityössä. Saksalaisten oppineiden laskelmain mukaan saisi tasaisesti kehittyvässä käsityössä keskimäärin ainoastaan jokaisella kolmannella tai neljännellä mestarilla olla yksi oppilas; kisällien luvun pitäisi terveessä käsityössä olla paljoa suurempi kuin oppilaiden, mutta kisällienkään lukumäärä ei saisi nousta suuremmaksi mestarien lukua.

Oppilaiden liian suuri lukumäärä Tampereen käsityössä synnytti epäkohtia etupäässä siinä kohden, että kisällejä siten kasvatettiin enemmän kuin tarve vaati. Kun lisäksi kaikki kisällit eivät voineet päästä itsenäisiksi mestareiksi, ei kisällien liikamäärällä ollut muuta neuvoa kuin tarttua vaellussauvaan tai joutua yhteiskunnan hylkiöiksi. Tätä epäkohtaa Suomen käsityössä tunnettiin ja valitettiin yleisesti jo menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä.

Mitä oppilaisiin tulee, merkitsemme ettei Tampereen vanhemmassa käsityössä käytetty paljon alaikäistä työväkeä, mutta merkillistä kyllä kuitenkin enemmän kuin uudempina aikoina. Vv. 1843–1849 oli alle 15 vuotta vanhain oppipoikain lukumäärä keskimäärin 7 % ja vv. 1850–1856 keskimäärin 3.6 % kisällien ja oppipoikain koko luvusta. Kuusikymmen- ja seitsemänkymmenluvuilla mainitaan alaikäisiä työntekijöitä Tampereen käsityössä ani harvoin; vasta vuosisadan kahdella viimeisellä vuosikymmenellä oli alaikäisten lukumäärä jälleen suurempi, vaikkei yleensä niin suuri kuin ammattikuntaisuuden aikoina neljä- ja viisikymmenluvuilla.

Vanhempina aikoina tarvitsi käsityö etupäässä oppinutta työvoimaa, joka oli erityisellä valmistuksella hankittava. Mutta köyhät mestarit eivät voineet ruveta yleiseksi hyväksi kasvattamaan mestarinalkuja. Heidän tarvitsi saada mahdollisimman paljon hyötyä ja apua oppipojasta, jonka verstaaseensa ottivat. Senvuoksi kartettiin mikäli mahdollista kovin nuorta apuväkeä ja otettiin oppilaita vasta varttuneemmasta ikäluokasta. Oppipoikain ja "oppimiesten" ikärajat näyttää tapa määränneen. Kun v. 1850 muudan rakennusmestari otti kerrallaan yhdeksän oppipoikaa kolmeksi vuodeksi palvelukseensa, kumosivat viranomaiset nämä sopimukset, koska oppilaissa oli vanhoja miehiä ja lasten isiä, laiskoja ja pahantapaisia henkilöitä, joita tällä tavoin tahdottiin syytää kaupungin niskoille. Kuitenkin on Tampereella monessa ammatissa vielä paljon myöhemminkin ollut tapana ottaa jokseenkin vanhoja oppilaita.

Tavallisin käsityöläis-oppiaika on Tampereella vanhempina niinkuin myöhempinäkin aikoina ollut kolme vuotta. Pitempiäkin oppiaikoja, 4–7 vuotta, on käytetty useita; viisikymmenluvulta olemme merkinneet kolme 10–13 vuoden oppiaikaa, mutta tällaiset poikkeustapaukset ovat varmaan riippuneet oppilaiden nuoruudesta.

Ikivanhan käsityöläistavan mukaan työskentelivät oppilaat mestarin "asunnossa ja ruuassa". Monessa vanhassa oppilassopimuksessa ei oppilaalle myönnettyjä etuja mainitakaan muuta kuin tuo "hoito" tai "asunto, ruoka ja lämmin". Mestarin verstaassa saatavaa työtaitoa pidettiin oppilaan tärkeimpänä ja parhaana palkkana. Mutta tavallisimmin saivat oppilaat hoidon ja opin lisäksi nauttia vielä kaikenlaisia muita etuja. Vanhan tavan mukaan tuli oppilaan saada saapaspari tai kahdet vuodessa, useimmiten kaiketi työvaatteetkin, ja hyvin yleinen oli sekin tapa, että mestarin tuli toimittaa oppilas kisälliksi ja antaa hänelle "kisällivaatetus"; joskus kuitenkin oli kisällivaatetuksen saamiseen liitetty se ehto, että oppilas oli mestarin tyytyväisyydeksi oppiaikansa elänyt ja työskennellyt. Joskus luvattiin oppilaalle oppikauden päätyttyä työkapineita tai määrätty rahasumma tai joitakin vapaaehtoisia lahjoja, joita mestari hyvänhyvyyttään antaisi. Tämäntapainen palkkaus on Tampereella ollut tavallinen viime aikoihin saakka; "ylöspito" ja "saapasparit" mainitaan useimmissa oppilassopimuksissa vielä kahdeksankymmenluvulla.

Tämän ohessa maksettiin oppilaille myöskin hyvin usein vuotuista rahapalkkaakin, "saapasrahain", "vaaterahain" tai vain "vuosipalkan" nimellä. Nähtävästi annettiin tällaista rahapalkkaa ainoastaan varttuneemmille ja ijäkkäämmille oppilaille. Parhaat palkat näyttävät vuosisadan alkupuolella olleen värjärinoppilailla. V. 1819 luvattiin eräälle värjärinoppilaalle, paitsi ruokaa, vaatteita, saappaita ja kisällivaatetusta 16 velkariksin vuosipalkka. V. 1825 otti eräs värjäri kolme 17–19 vuoden vanhaa oppilasta 2 1/2–4 1/2 vuodeksi, luvaten heille kullekin 20 velkariksiä vuodessa. V. 1828 luvattiin eräälle viideksi vuodeksi otetulle värjärinoppilaalle samoin 20 riksiä. Viisikymmenluvulta olemme merkinneet useampia tapauksia, jolloin oppilaille maksettiin saappaiden lisäksi kolme, viisi, seitsemän tai kymmenen hopearuplaa vuodessa. Kymmenen ruplan vuosipalkka ei näytä näinä aikoina olleen tavaton oppilaanpalkka.

Vuosisadan keskivaiheilla näyttävät asteittain kohoavat oppilaanpalkat olleen usein käytettyjä; oppilaalle maksettiin ensi vuonna tai ensi vuosina vähempi, mutta viimeisenä tai viimeisinä vuosina suurempi palkka. V. 1851 otetulle nahkurinoppilaalle luvattiin kolmena ensi vuonna 7 hopearuplaa l4 2/7 kop. ja neljäntenä vuonna 10 hopearuplaa palkkaa. V. 1853 luvattiin toiselle nahkurinoppilaalle kahtena ensi vuonna kahdeksan ja kolmantena vuonna kymmenen hopearuplaa. V. 1856 otetulle nahkurinoppilaalle sitoutui mestari maksamaan neljänä ensimmäisenä vuotena kuusi, viidentenä seitsemän ja kuudentena kymmenen hopearuplaa; samoin toiselle nahkurinoppilaalle neljänä vuonna kuudesta kymmeneen ruplaan hop. V. 1860 sitoutui eräs leipuri maksamaan oppilaalle neljänä ensi vuonna kymmenen ja viidentenä vuonna viisitoista hopearuplaa. V. 1862 lupasi eräs suutari oppilaalleen ensi vuonna 12, toisena 15 ja kolmantena 20 rupl. hop., ja toinen suutarinoppilas sai ensi vuonna 10, toisena 12 ja kolmantena 17 rupl. hop. V. 1867 luvattiin suutarinoppilaalle kahtena ensi vuonna 40 ja kolmantena vuonna 80 markkaa. Tällaisia astenousevia palkkasopimuksia käytettiin vielä vuosisadan lopullakin.

Myöhempinä aikoina on Tampereella joskus maksettu huomattavan suuria oppilaspalkkoja. V. 1867 sai eräs suutarinoppilas 100 markkaa vuosipalkkaa. Kahdeksankymmenluvulla olemme tavanneet joitakuita 100 markan suuruisia oppilaspalkkoja (nahkurin, leipurin ja räätälin oppilaita). Näin suuret palkat näkyvät kuitenkin olleen poikkeuspalkkoja, joita maksettiin erityisille vanhemmille oppilaille. Muuten eivät oppilaiden palkkaolot vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä osoita mainittavaa muutosta aikaisemmista oloista. Kahdeksan- ja yhdeksänkymmenluvuillakin on vielä palkattomia oppipoikia ja palkallisilla useimmiten vain 40–80 markan vuosipalkka, joka raha-arvossa ei ole entisiä kymmenen hopearuplan palkkoja sanottavasti parempi.

Ammattiasetusten mukaan oli oppilas mestarin isäntävallan alainen. Oppilassopimuksissakin oppilaat usein sitoutuivat osoittamaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta "herralleen ja mestarilleen". Mestarin luvatta ei oppilas saanut hankkia itselleen sivuansioita. Toisinaan kuitenkin myönnettiin oppilaalle jo oppilassopimuksessa tällainen oikeus. Niinpä esim. v. 1850 sai eräs sorvarinoppilas luvan tehdä omia töitään kello 8:n jälkeen illalla ja toinen sorvarinoppilas oikeuden "fuskata". V. 1861 sai eräs puusepänoppilas luvan "firablata" isännän tiedolla.

Vaikka elämän vaatimukset ja elintarpeiden hinnat vuosisadan kuluessa ovat olleet Tampereellakin suurten muutosten alaisia, osoittaa kisällien palkkaus merkillisen hidasta muuttumista. Tämäkin huomio osaltansa vahvistaa sitä yleistä taloudellista ilmiötä, että työväen palkat seuraavat varsin hitaasti yleisen taloudellisen tilan muuttumista.

Vielä vuosisadan keskipalkoilla oli Tampereella yleinen tapa, että kisällit työskentelivät mestarin asunnossa ja ruuassa ja nauttivat pientä viikkopalkkaa. V. 1844 sai eräs maalarinsälli viikossa ruplan hop. ja toinen kesällä kolme riksiä, talvella riksin 36 kill. Ruotsin velkarahaa. V. 1850 sai peltisepänsälli 85 5/7 kop. hop., v. 1851 sorvarinsälli 2 ruplaa 50 kop. setelirahaa, v. 1855 värjärinsälli 70, v. 1860 satulasepänsälli 75 ja raasisepänsälli 50 kop. hop., kaikki viikossa ja mestarin hoidossa. Kahdeksankymmenluvulla oli jokseenkin yleisenä sällin palkkana kuusi mk. viikolta mestarin ruuassa ja kaksi markkaa päivässä omassa ruuassa. Omassa ruuassa työskentely oli jo tällöin tullut hyvin yleiseksi. Yhdeksänkymmenluvulla vihdoin työskentelivät sällit enään harvemmin isännän ruuassa ja heidän päiväpalkkansa osoitti selvää nousemista. Tuntityö ja kappaletyö (urakkatyö) olivat voittaneet yhä suurempaa alaa, kuten työtavan muututtua olikin luonnollista. Työnantajalla ei ollut enään mitään harrastusta työntekijän persoonaa kohtaan; työntekijä oli nyt ainoastaan työkone, työnantaja ainoastaan työnostaja, vaan ei mikään isäntä ja kasvattaja. Vanhasta patriarkallisesta yhteiselämästä mestarin perheessä ei ollut enään juuri mitään jäljellä.

Kisällien ja oppilaiden elintavoissa oli vanhempina aikoina paljonkin moitteen sijaa. Kaupungin vanhemmat tuomiokirjat vilisevät kaikenlaisia suurempia ja pienempiä rikosjuttuja, joissa kisällit ja oppipojat olivat syyllisiä. Silloin tällöin täytyi kaupungin viranomaisten julaista erityisiä sakkoja ja muita määräyksiä tämän levottoman kansanluokan tapoja vastaan, joihin kuului etenkin yöllinen juopottelu ja katurähinä. V. 1826 olivat kultasepänsällit harjoittaneet ilkivaltaisuutta kaupungin hautausmaalla, minkävuoksi heidät tuomittiin rahasakkoihin ja istumaan sunnuntaina jalkapuussa lapio kädessä, pahantapaisimpia kisällejä saatettiin kokonaan karkoittaa kaupungista. Niin kävi v. 1828 eräälle sällille, joka lyhyen ajan kuluessa oli kolmasti sakotettu tappelusta ja kerran pyhäpäivänrikkomisesta. Kisällien alhaisesta siveydellisestä tilasta vielä vuosisadan keskipaikkeilla todistavat tuomiokirjoissa monet eläkejutut, joita asianomaiset kisällit tai oppilaat koettivat välttää pakenemisella. Varsin surullisen todistuksen käsityöläistyöväestön elämänsuhteista antavat kaupungin sairaalan aikakirjat. O. Blåfieldin tarkkain laskelmain mukaan oli tässä sairaalassa hoidetuista kuppatautisista miehisistä kaupunkilaisista ja tehtaalaisista seuraavat pöyristyttävät määrät käsityöntekijöitä:

                        kuppatautisia   niistä käsityö-   käsityöläis-
    vuosijaksot         miehiä          läisiä, kisälliä,   luokan
                        kaikkiaan       oppipoikia            %

    1859–1868            286               115              48.2
    1869–1878            485               152              31.3
    1879–1882            202                56              27.7
        vv. 1859–1882    973               323              33.1

Ja tämä oli sitä käsityöläisväkeä, jonka sivistyksestä jo pidettiin huolta! Vanhemman käsityöläispolven kurjuus lienee ollut vielä suurempi. Tuollaiset numerot silmäin edessä saavat elävän taustan J. V. Snellmanin v. 1844 lausumat sanat: "Usein on tahdottu puolustaa ammattikuntalaitosta muka sillä syyllä, että se antaisi yhteiskunnalle varmempia takeita työmiesten siveydestä kuin elinkeinovapaus. Mutta jokapäiväinen kokemus osoittaa, että tämä tae on olematon, että osa itse mestareita vaipuu säännöttömän elämän vuoksi viheliäisyyteen ja kurjuuteen, että kentiesi suurempi osa työntekijöitä päättää päivänsä maantiellä, sairaaloissa tai vankiloissa. Niin, meillä on se vakaumus, että lähempi tutkimus osoittaisi, miten juuri siinä on syy käsityöläisten valitettuun rappeutumiseen."

Kerrassaan hämmästyttävään määrään oli Tampereella menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä kasvanut kisällien vapaapäiväin pito. Ammattiasetusten ja vapaakaupunki-ohjesäännön määräykset ja sakonuhat eivät näy vähääkään tehonneen tätä yleistä pahaa vastaan. Erään maalarinkisällin työriidasta v. 1844 nähdään, että kisälli oli 22 työviikon aikana työskennellyt ainoastaan 75 päivää. Joukossa oli useampia työviikkoja, jolloin työtä oli tehty ainoastaan puolen päivää koko viikolla. Eräässä toisessa työriidassa samana vuonna laski kisälli itse laiminlyömisensä yhdeksäksi viikoksi yhden vuoden ajalta. Muudan raasisepänsälli oli v. 1860 viettänyt 22 viikon aikana vapaapäiviä seitsemän viikkoa. Työriidoissa tällaista "vapaamaanantain" tai "kävelypäiväin" viettoa mainitaan vain sivuseikkoina – ne näyttävät olleen niin tavallisia, ettei niistä kannattanut erikseen riidellä.

Kisällien elämä ei kuitenkaan ollut yhtämittaista alaspäin menoa eikä heidän yhteishenkensä rajoittunut vain yhteisiin juominkeihin ja tansseihin. Heidän keskuudessaan ilmaantui pyrintöjä parempaankin päin. Tällainen oli erityisen kisälliliiton eli kisällien apurahaston hanke kolmekymmenluvulla.

V. 1836 esitti yhteishyvän harrastuksistaan tunnettu kirjansitoja

Lemiin kaupungin viranomaisten vahvistettavaksi 21 käsityöläismestarin ja 17 kisällin kirjoittaman kisällien sairashoitolaitoksen eli kisälliarkun ehdotuksen, jossa sanotaan:

"Jos joku kisälli sairastuu ollessaan työssä mestarilla, joka itse asuu ahtaasti, jolla ei myöskään ole tilaisuutta hankkia sairaalle huonetta, lääkettä ja välttämätöntä hoitoa ja joka ei kuoleman sattuessa voi kunnollisesti saattaa häntä hautaan, eikä kisälleissäkään ole monta, jotka sellaisissa oloissa tulevat omilla varoillansa toimeen, ja kun kisälli on ollut vähintään 5 tai 6 vuotta työssä jonkun mestarin luona tässä kaupungissa, ja sitten tulee niin vanhaksi tai heikoksi ja kivuloiseksi, ettei hän enään jaksa elättää itseänsä omalla työllään, niin pitäisi hänen saada jotain apua eikä joutua kaupungin vaivaisrahaston rasitukseksi tai kerjuulle, minkävuoksi lienee välttämätöntä perustaa sairausrahasto, josta sairaalle kisällille voidaan heti kustantaa kunnollinen huone, hoito, lääke ja lääkärinhoito ja, jos kuolema sattuu, myöskin hautauskulungit, elleivät hänen omat varansa siihen riitä tai kunnes nämä hänen jälkeensä jääneet tavarat vastaisuudessa voidaan myydä rahaston hyvitykseksi; mutta sairautensa aikana ei hänen tarvitsisi käyttää omia varojansa terveyden palauttamiseen.

"Sellaisen rahaston perustamiseksi pitäisi jokaisen maistraatissa mestariksi otetun kisällin maksaa vähintään 2 tai 3 ruplaa ja jokaisen kaupungin mestarin työssä olevan kisällin vähintään 4 tai 5 kopeikkaa viikossa ja jokaisen täysinoppineen, joka kirjoitetaan maistraatissa kisälliksi, tulisi mainittuun rahastoon maksaa ruplan setelirahaa.

"Ja tästä rahastosta maksettaisiin sairaiden hoitamiseksi sopimuksen ja rahaston varain mukaan.

"Mutta jottei tänne koottaisi muista kaupungeista sairaita tai muuten terveydeltään heikkoja kisällejä, pitäisi kisällin vähintään kuukauden ajan työskennellä jonkun mestarin luona tässä kaupungissa, ennenkuin hän voi saada mitään apua mainitusta rahastosta.

"Ja olisi mestareista yksi valittava rahaston hoitajaksi tai arkkumestariksi ja kokousten ja tarkastusten puheenjohtajaksi, jolle mestarille sairaskin voisi ilmoittautua, ja samoin pitäisi kisällien kunkin vuoronsa perään avustaa rahastonhoitajaa, milloin tarve vaatii, ja voidaan tarkemmat säännöt määrätä kokouksessa, joka on pidettävä kerran vuodessa.

"Ja pitäisi mestarit sakon uhalla ja mainittujen maksujen omakohtaisella edesvastuulla velvoittaa aina kuuden kuukauden kuluessa tehdessään tiliä kisälliensä kanssa pidättämään määrätyn maksun ja lähettämään sen rahastonhoitajalle ja ennenkuin antaa päästötodistuksen kisällilleen lähettämään todistuksen ja suoritetun maksun rahastonhoitajalle, jonka tulee todistukseen nimikirjoituksellaan merkitä, että maksu on oikein suoritettu, jonka jälkeen vasta mestari voi antaa todistuksen kisällille."

Vielä pyydettiin, ettei maistraatti antaisi mitään passia kisälleille, ennenkuin he voivat näyttää suorittaneensa maksun.

Tätä hyvää hanketta eivät kaupungin mahtavimmat mestarit kuitenkaan katselleet suopein silmin. Kaupungin nahkurimestarit, jotka nähtävästi pitivät ammattikuntaansa muita vihaisempana, kiiruhtivat tekemään erityisen keskinäisen sopimuksen, jonka tarkoitus oli osoittaa, että nahkurimestarit itsekin kykenivät pitämään kisälleistään riittävää huolta. Sopimuksessa sanottiin m.m.:

"Allekirjoittaneet (kuusi nahkurimestaria) ovat niin päättäneet, että kukin meistä vuoronsa jälkeen antaa rehelliselle kulkevalle kisällille tavanmukaisen yösijan ja matkarahain sijasta vähintään yhden riksin Ruotsin velkarahaa kerta kaikkiaan; jokaiselle kisällille on ammatinvanhimman annettava kiertolupa (omskädningsbillet), jotta hän voi hakea työtä kaupungissa ja kun sitten jokainen mestari on lappuun merkinnyt, ettei hän voi työtä antaa, kirjoittaa ammatinvanhin lappuun, kenen mestarin vuoro on antaa yösijarahat."

Tällä perustuksella nahkurimestarit ja heidän perässään monet muutkin vetäytyivät erilleen hankkeesta, joka siihen raukesi. Ajan katsomusten mukaan ei tällainen rahasto voinut olla vapaa, vaan tuli sen olla pakollinen kaikille; tällaista pakkoa ei maistraatti tällä kertaa uskaltanut säätää, koska asia ei ollut saanut läheskään yksimielistä kannatusta.

Käsityökisällien ammatillinen järjestyminen ja yhteistoiminta on vasta uudempina ja uusimpina aikoina ruvennut toteutumaan työväen ammattiyhdistysliikkeen yhteydessä. (77)

e) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut.

Kuluneen vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä ei maassamme ollut vielä olemassa mitään oppilaitoksia, jotka olisivat tyydyttäneet kaupunkien asukkaiden suuren enemmistön, käsityöläisten ja työväen lapsien, sivistystarvetta. Mainittujen luokkain yleinen sivistystaso olikin senvuoksi sangen alhainen. Kirkollinen opetus oli ainoa, mitä he nuoruudessaan saivat nauttia; opetuksen jatkaminen jäi yksinomaan elämänkoulun varaan.

Kun neljäkymmenluvun koittaessa maan elinkeino-olot uudelleen joutuivat hallituksen erityisen huolenpidon esineeksi, tuli porvari- ja käsityöläisluokankin alhainen sivistystaso ja ammattitaito yleisemmän huomion alaiseksi ja kysymys heräsi tämän tilan parantamisesta järjestetyn opetuksen avulla. Tammik. 19 p. 1842 ilmestyi käsityöläisten ja manufakturistien sivistyttämistä koskeva asetus, jossa säädettiin, että erityisiin Suomen kaupunkeihin oli perustettava "sunnuntaikouluja", joissa käsityöläiskisälleille ja oppipojille oli annettava opetusta kristinopissa, kirjoittamisessa, laskennossa ja piirustuksessa. Asetuksen tarkoitus oli kohottaa tällä tavoin etenkin käsityöläisluokan ammatillista sivistystä. Täten säädetty kouluopetus oli kieltämättä varsin tarpeellinen. Näin aljettu, kolme vuosikymmentä kestänyt sivistysliike kasvoi monella taholla maata tavallista huomattavammaksi; se tuli kaiken myöhemmän käsityöläisten sivistystyön perustukseksi maassamme ja oli ennen kansakoululaitoksen syntymistä käsityöläisten ja työväenluokan tärkein yleisen sivistyksen lähde.

Alkunsa sunnuntaikoululiike sai maan vanhasta pääkaupungista Turusta, joka kolme- ja neljäkymmenluvuilla vielä oli kaikissa elinkeino- ja sivistyspyrkimyksissä maan ensimmäinen kaupunki. Turun useimmat ammattikunnat ja käsityöläismestarit olivat kuvernöörin kautta hallitukselta pyytäneet sellaisen armollisen säännöksen toimeensaamista, ettei Turussa kukaan käsityöläisoppilas pääsisi kisälliksi eikä kukaan kisälli mestariksi, elleivät he asetusten määräämäin näytteiden lisäksi todistaisi taitavansa kirjoittaa luettavaa käsialaa, osaavansa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla, sekä omaavansa tarpeellista kykyä piirustaa ja jäljentää käsityössä esiintyväin teosten malleja. Tämä esitys otettiin hallituksessa suosiollisesti vastaan, ja maaliskuussa 1840 vaadittiin Turun läänin muiden kaupunkien porvaristoilta lausuntoa, voisiko Turun käsityöläisten esittämää vaatimusta ulottaa läänin kaikkiin kaupunkeihin ja olisivatko kaupungit taipuvaisia valmistamaan kisälleille ja oppipojille tilaisuutta sellaisen opetuksen saamiseen.

Tämän johdosta tulivat Tampereen useimmat tehtailijat ja käsityöläiset koolle maistraatin eteen vaaditun lausunnon antamista varten. Harrastukset käsityöläisluokan yleisen ja ammatillisen sivistyksen kohottamiseksi eivät olleet täälläkään enään aivan vieraita. Nahkuri Brummert esitetyssä kirjoituksessaan kaikin puolin kannatti turkulaisten vaatimuksia ja lupasi puolestaan 250 seteliruplaa suunnittelemaansa opetustoimen ylläpitämiseksi kerättävää rahastoa varten. Muut kaupungin käsityöläiset eivät kuitenkaan olleet valmiita yhtä suuriin uhrauksiin. He selittivät suostuvansa hankkimaan kaupungin kisälleille ja oppipojille kirjoituksen ja laskennon opetusta, mutta piirustuksen opetukset he arvelivat tulevan liian kalliiksi, etenkin kun kaupungissa ei ollut ketään opettajaksi kykenevää henkilöä, jotapaitsi mainitunlainen säännös liiaksi rajoittaisi niitä oikeuksia, joita vapaakaupunkisääntö soi kisälliksi ja mestariksi pyrkiville Tampereen kaupungissa. Sitävastoin ei Tampereen käsityöläisillä ollut mitään sanottavana siihen, että piirustuksen opetus tulisi pakolliseksi Helsingissä ja Turussa ja vähitellen Suomen muissakin kaupungeissa, mikäli se kävisi laatuun.

Tampereelta saatu lausunto ei kuitenkaan estänyt hallitusta julkaisemasta asetusta turkulaisten periaatteiden mukaisesti.

V:n 1843 lopussa oli manufakturi-johtokunnan kertomuksen mukaan sunnuntaikouluja toimessa 26 Suomen kaupungissa, joissa useimmissa koulu oli alkanut jo v. 1842. Koulut olivat suurimmaksi osaksi kaupunkien kustantamia. Valtion myöntämät apurahat olivat v. 1843 kaikkiaan 1 775 ruplaa hop. Kun oppilasluku sunnuntaikouluissa samaan aikaan oli 2 042 eli lähes puolet kaupunkien kaikista kisälleistä ja oppipojista ja kun opetuskin näissä kouluissa oloihin nähden oli kelvollinen, on myönnettävä, että vähillä voimilla oli saatu koko suuria aikaan.

Tampereen sunnuntaikoulu alkoi toimensa vuoden 1842 lopulla. Sen oppilasluku oli vv. 1842–1849 keskim. 129 vuodessa, vv. 1850–1859 keskim. 136, vv. 1860–1869 keskim. 230 ja vv. 1870–1873 keskim. 450 vuodessa. Näistä verraten suurista oppilasmääristä oli kuitenkin suuri ellei suurin osa tehtaalaisia. Alusta alkaen ottivat tamperelaiset sunnuntaikoulun lämpimään suosioonsa. Koulun perustamiskeskusteluissa v. 1842 luvattiin koululle kaikkea mahdollista kannatusta, mutta piirustuksen opettajaa ei vielä jaksettu kustantaa. Kuitenkin myönnettiin nyt päinvastoin kuin ennen, että piirustuksen opetus olisi tarpeen "käsityökisälleille ja oppilaille tässä kaupungissa, joka ennen useimpia muita Suomen kaupunkeja on tehdaskaupunki, jolla tavoin myöskin täkäläiset tehtaanomistajat aikaa myöten voisivat välttää ulkomaisten työntekijäin käyttämistä, joita tähän saakka on pidetty melkoisia määriä", ja päätettiin sitävarten pyytää hallitukselta sadan ruplan vuotuista kannatusapua käsityöläissivistystä varten perustetusta rahastosta. Tämä apuraha myönnettiinkin Tampereen sunnuntaikoululle v. 1844 viideksi vuodeksi; v. 1847 kuitenkin alennettiin valtionapu 75 ruplaksi, joka myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Koulun talous saatiin erityisellä kunnallisverotuksella (10 kop. joka vero-osalta) niin hyvälle kannalle, että verotus v. 1848 voitiin lakkauttaa. Kaupungin johtavat miehet ja etevimmät käsityöläiset muodostivat koulun johtokunnan.

Opetus koulussa oli ensi aikoma järjestetty verraten hyvin. Varsinaiset opettajavoimat saatiin kaupungin uuden alkeiskoulun opettajistosta. Neljäkymmenluvun loppuvuosina antoi masuunin johtaja J. Fr. Gefvert etevimmille oppilaille "viiva- ja mallipiirustuksen" opetusta. Paitsi pakollisia oppiaineita opetettiin tähän aikaan koulussa, jota pidettiin sunnuntaisin kello 4–6 j.pp., myöskin isänmaanhistoriaa, maantietoa, kirjanpitoa ja tyylikirjoitusta, vaikkeivät asetukset sitä vaatineet.

Viisikymmenluvulla joutui käsityöläisten opetus maassa uuden järjestelyn alaiseksi. V:n 1856 elinkeinokomitea ja manufakturijohtokunta esittivät sunnuntaikouluopetuksen laajentamista ja jatkamista n.s. iltakoulu-opetuksella, jonkalaista oli ruvettu käyttämään Ruotsissa. Asetuksella 29 p:ltä jouluk. 1858 määrättiin, että iltakouluissa oli opetettava useampia teknillisiä aineita ja annettava opetusta pari kolme tuntia kerrallaan, kolmena neljänä arki-iltana viikossa. Koulu oli kolmivuotinen, ensimmäisellä luokalla yksi, toisella luokalla kaksi vuotta. Sunnuntaikoulut, joiden jatkoksi iltakouluja oli ajateltu, siten että iltakouluun pääsemiseen vaadittiin suoritettu sunnuntaikoulun oppimäärä, järjestettiin samalla kaksiluokkaisiksi ja kolmivuotisiksi.

Iltakouluja saatiin toimeen harvoissa kaupungeissa. Tampereella sellainen syntyi v. 1860, mutta täälläkään ei se päässyt mainittavaan vauhtiin. Vv. 1860–1870 oli kaupungin iltakoulussa keskimäärin ainoastaan 15 oppilasta. Opetusta, jota taaskin hoitivat enimmäkseen alkeiskoulun opettajat, annettiin klo 7–9 kolmena arki-iltana viikossa. Sunnuntaikoulukaan ei enään noussut suurempaan kukoistukseen. Oppilasluku kyllä pysyi melkoisen suurena, mutta koulunkävijäin edistystä haittasivat niukka oppiaika ja alkeistietojen puute. Sunnuntaikoulun yhteydessä oli pidettävä erityistä "tavauskoulua" edistyneemmistä oppilaista valittujen "monitörien" eli luettajain avulla. Ei näy piirustuksenkaan opetus enään olleen korkealla kannalla; kuusikymmenluvulla sitä hoiti muudan värjäri kolmen tehtaantyömiehen avulla.

Sunnuntai- ja iltakoulut elivät sittenkin aina vuoteen 1885 saakka. Edellisten nauttima valtionapu korotettiin iltakoulujen perustamisen jälkeen 125 ruplaksi (500 markaksi), joka apuraha v:sta 1866 koulujen lakkauttamiseen saakka oli ylennetty 1300 markaksi. Pääkustannukset näistä sivistyslaitoksista kantoi edelleenkin kaupunki, joka niiden ylläpitämiseksi vv. 1877–1883 suoritti keskimäärin 3 700 markkaa vuodessa.

Mihin tapaan sunnuntai- ja iltakoulut viimeisinä aikoinaan toimivat, näkyy seuraavista tiedoista v:lta 1880: Sunnuntaikoulussa oli paitsi tavauskoulua I luokalla kolme alempaa ja kuusi ylempää osastoa sekä II luokalla kolme osastoa, jotka kaikki olivat toimessa sunnuntaisin kolme tuntia. Oppilaita oli sunnuntaikoulussa 394, joista tavauskoulussa 14, ja opettajia 10. Iltakoulua pidettiin kahtena arki-iltana viikossa sekä sunnuntaisin aamupäivällä kaksi tuntia kerrallaan; oppilaita 25, opettajia 3. – Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut näyttävät tähän aikaan olleen vilkkaammassa toimessa kuin monessa muussa kaupungissa. (78)

f) Tehtaalaiset.

Olemme jo nähneet, miten tehdasteollisuuden edistyessä Tampereella tehtaiden työväestön luku kasvoi niin, että keisari Nikolain hallitusajan loppuessa valtavin osa kaupungin työväestöä oli tehtaalaisia. Se oli ollut tavattoman nopeaa kehitystä. Kun aina neljäkymmenluvun alkuun saakka "tehtaissa" työskentelevä työväestö oli vain ollut pieni vähemmistö kaupungin käsityöntekijäin rinnalla, oli v. 1845 tehdastyöväestö Tampereella 2 1/2 kertaa ja v. 1855 jo enemmän kuin kolme kertaa lukuisampi kuin käsityöntekijäin joukko. "Vapaakaupungista" ja "käsityöläiskaupungista" oli yhdessä tuokiossa, pääasiallisesti yhden ainoan tehdaslaitoksen vaikutuksesta, tullut "työväen kaupunki", jossa oli alkanut ihan uusi ja omituinen muoto työväen elämää.

Mutta niin valtava kuin tehtaalaisten joukko Tampereen työväestön ja kaupungin koko väestön keskuudessa jo tällöin olikin, niin alhainen oli heidän yhteiskunnallinen tilansa ja arvonsa. Saavutettuun oikeudelliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa nähden olivat työväestön vanhemmat kerrokset, kirvesmiehet, ajurit ja kisällit, paljon korkeammalla tehtaalaisia, jotka vielä kauan aikaa olivat koko työväenluokan leveänä ja laajana alkuportaana.

Suurteollisuuden perustajat meidän maassamme saivat vapaasti, oman mielensä mukaan järjestää työväkensäkin olot. Se etu oli tärkeimpiä osia siitä teollisesta "vapaudesta", jota katsottiin tehdasteollisuuden elinehdoksi. Ruotsinaikaiset halliasetukset ja palkollissäännöt olivat ainoat ohjeet, joita tehtaan isäntäin tuli noudattaa. Eivätkä niiden rajat olleet ainakaan isännille liian ahtaat.

Työväen asema ja elämä tehtaissa muodostui siis samantapaiseksi kuin alaikäisten palkollisten patriarkallisessa talossa. Muutamat esimerkit Tampereen vanhoista tehtaista valaisevat tarkemmin tätä astetta tehtaalaisten historiassa.

Paperitehdas laajoine kiinteimistöineen oli vanhempina aikoina ikäänkuin maatila, jonka kotitaloutta hoitivat rengit ja piiat. Palkkaustavat tässä tehtaassa olivat mitä muinaisaikaisimpia. Niinpä eräälle "ruukinrengille", joka v. 1841 otettiin tehtaan työhön kerrassaan kolmeksi vuodeksi, luvattiin kuukausipalkkaa 2 ruplaa 28 4/7 kop. sekä sen lisäksi vuosittain, viisi tynnyriä rukiita, kolme kapanalaa peltoa, viisi syltä halkoja ja asunto. Mies palveli tehtaassa monta kertaa kolme vuotta, tuli vanhaksi ja työhönkykenemättömäksi, ja arveli saavansa tehtaasta syytingin. Ei tiennyt ukko, että tehtaissa oli tapa heittää pois kuluneet koneet. Vasta käräjöimällä sai hän tehtaanisännän myöntämään sen eläkkeen, minkä kaupungin köyhäinhoitohallitus katsoi kohtuulliseksi.

Harvoin lienee tapahtunut, että tehtaisiin on otettu työväkeä koko ijän kaupalla. Mutta sellaistakin nähtiin Tampereen paperitehtaalla. V. 1862 esiteltiin kaupungin vaivaishoitohallitukselle kolme paperitehtaan työmiestä, 75, 74 ja 63 vuoden vanhoja äijiä, siitä merkillisiä, että vielä nauttivat ja vaativat edelleenkin saada nauttia täyttä palkkaansa, koska heidät oli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin otettu tehtaan työhön sillä lupauksella, että kuolemaansa saakka saisivat lyhentämättä nauttia samaa palkkaa. Nähtävästi olivat he eläneet liian kauan, sillä tehtaan isäntä tahtoi nyt köyhäinhoitohallituksen avulla päästä tuosta vanhasta sopimuksesta osittain vapaaksi. Nämä vanhukset lienevät jääneet tehtaan elätettäviksi, mutta riitti tehtaalaisia kaupungin köyhäinhoidonkin osalle silti aivan tarpeeksi.

Paperitehtaan työläisten kasvatus oli joskus yhtä perhevaltainen kuin heidän palkkauksensa. V. 1859 sattui tapaus sellainen, että työmies erotettiin paperitehtaan palveluksesta, koska ei ollut suosiollisesti vastaanottanut tehtaan ruotsinmaalaisen kirjurin antamaa korvapuustia. Erotettu ei tyytynyt siihen ratkaisuun, vaan veti asian oikeuteen. Selville tuli, että tehtaan isäntä oli v. 1856 antamallaan julistuksella valtuuttanut mainitun kirjurin "sopivalla kotikurilla rankaisemaan säännöttömiä, laiskoja ja itsepäisiä, tai heidät kokonaan palveluksesta erottamaan ja toisia heidän sijaansa ottamaan". Oikeus katsoi kirjurin menetelleen lainmukaisesti ja tuomitsi työmiehen tehtaasta erotettavaksi.

Harvemmin sattui tällaisia tapauksia vanhassa puuvillatehtaassa, mutta olivat senkin työväen olot omituista laatuaan.

Finlaysonin tehtaalla tehtiin hyvin järjestettyjä työtä. Puisen tehdasrakennuksen salaperäistä paloa v. 1841 koskevissa asiakirjoissa kerrotaan, että tehtaalla valvoi öisin palovartija, joka kello 9:stä illalla kello 5:een aamulla kullakin kellonlyömällä puhalsi torvea. Kello 5 aamulla soitti hän tehtaan työväen hereille ja kello 1/2 6 kutsui heidät samalla tavoin työhön annettuaan sitä ennen tehtaan lamppujen sytyttäjälle valkean. Palaneessa tehdasrakennuksessa olivat lamput läkkipeltisiä, rautaketjuilla kattoon kiinnitettyjä. Tulitikkujen käyttäminen tehtaassa ei ollut sallittu.

Vaikka työväen asema tässä tehtaassa lienee ollut parempi kuin useimmissa muissa senaikaisissa, oli kuri täällä kuitenkin ankarampi kuin luulisi. Konepajan työväkeä kasvatettiin samaan tapaan kuin käsityöläisiä; Finlaysoninkin verstaassa tultiin ensin oppipojiksi ja sitten kisälleiksi. Kehräämön ja kutomon työväki sitävastoin oli täydellisesti palkollisten asemassa. Usein käytettiin täälläkin sitä tehtaalle varsin edullista tapaa, että työntekijöitä otettiin tehtaan työhön kerrassaan useamman vuoden sopimuksella niinkuin käsityöläisten oppipoikia. Millä tavoin työväki voi päästä irti tehtaasta, näkyy seuraavasta julistuksesta, joka v. 1858 oli naulattu tehtaan oviin:

"Tämän kautta tietä annetaan että kaikki ne jotka aikovat eritä Faprikista, Ensimmäisenä päivänä tulevassa Marras kuussa, heidän pitä ennen 24:tä päivä Kesäkuuta ilmoittaman ittensä Bokhållarillen, että saada heidän Ulossedelliänsä. Kaikki ne jotka tämän ajan sisällä ei Ylössano ittensä niin kattotaan ne niinkuin paikoillansa olevaiset ja ei taida saada Ulossedeliänsä ennen kuin tulevana vuonna. – Muistutetaan myös että edeskäsin ei enä vastaan oteta niitä jotka ovat eriännet eli Ylössanonet palveluksensa, Tamperelta se 27 päivä Touko Kuuta 1858.

                                       Finlayson & C:o."

Tällä julistuksella tarkoitettiin täydellä todella sitä, mitä sanottiinkin. Tehtaan hoitaja Ferd. Uhde kertoi jo useita vuosia pitäneensä tapana järjestyksen ja säännöllisyyden vuoksi antaa tuollaisen julistuksen, "niinkuin muiden maiden suurissa tehtaissa on tavallista". Niinikään kertoi hän tehtaassa jo 22 vuotta olleen voimassa sellaisen järjestyksen, että sen, joka ei säädetyllä tavalla sanonut itseään irti, katsottiin sitoutuneen vielä vuodeksi tehtaan palvelukseen. Vasta v. 1857 oli Uhde kiireenä työaikana ottanut pari seppää tehtaan työhön ehdolla, että he saisivat milloin hyvänsä lähteä, kunhan irtisanoutuisivat 14 päivää aikaisemmin.

Tehtaalla oli siis keinot, millä sai työväen pysymään paikoillaan. Tehtaan työmiehille, jotka palkollisten tavallisena muuttoaikana pyysivät päästökirjaa, ei sitä annettu. Tehtaantyttöjä, jotka luvatta lähtivät tehtaan palveluksesta tuotiin kruununkyydillä takaisin, erittäinkin jos olivat pujahtaneet kilpailevaan Forssan tehtaaseen, jonka isännille kerran (1849) vaadittiin ankarampaakin edesvastuuta, "etteivät suojaisi Finlaysonin tehtaan työntekijöitä". Saadakseen työväkensä harrastamaan säännöllisyyttä ja ahkeruutta käytti tehdas jo ensi ajoiltaan alkaen sakotusjärjestelmää. V. 1858 oli sakko työstä poisjäämisestä rupla päivältä, s.o. paremman tehtaalaisen lähes kaksinkertainen päiväpalkka.

Toiselta puolen pääsivät tehtaat laiskoista tai muuten vastenmielisistä työläisistään irti ilman muita mutkia erottamalla heidät. Sellainen työläinen menetti samalla tehtaan "laillisen suojeluksen" ja karkoitettiin irtolaisena koko kaupungista, ellei onnistunut saamaan itselleen uutta suojelijaa.

Vanhan ajan tehtaalainen oli täten joutunut kerrassaan kummalliseen yhteiskunnalliseen asemaan. Hän oli vuosipalveluksella, usein monivuotisella sopimuksella, sidottu tehtaaseen, josta hänet kuitenkin millä hetkellä hyvänsä saatettiin ajaa maantielle. Hän oli tehtaassa ollessaan suojelusta nauttiva kansalainen ja kaupunkilainen, mutta tehtaasta erottuaan irtolainen. Merkillinen vapauden aika! Jos työmies murskautui tehtaan koneisiin, oli se useimmiten onnettoman "oma syy", vapaa asia, johon ei mikään laki puuttunut. Kukapa sitten olisi pitänyt huolta sellaisista yksityisen tehtaalaisen asioista kuin hänen työstänsä?

Tällaiset seikat saivat käytännössä järjestyä miten parhaiten taisivat, hallitsevan luokan oikeustajunnan ja katsantotavan mukaan. Tampereen tehtailijat olivat aina halukkaita syytämään sairastuneen ja vanhettuneen työväkensä kaupungin köyhäinhoidon niskoille, mutta toiselta puolen osasivat vanhan Tampereen porvarit myöskin olla varuillansa tätä vaaraa vastaan. Niin syntyi täällä teollisuuden ja köyhäinhoidon välillä varsin omituinen taistelu, jossa apua tarvitsevain auttaminen ei aina ollut pääasia.

Ensi aluksi näytti kaupunki tässä taistelussa olevan voiton puolella. V. 1818 oli kysymyksessä, ottaisiko seurakunta paikkakunnalle ilman takausta vastaan erästä paperitehtaassa palvelevaa maalta tullutta työmiesperhettä. Seurakunta yksimielisesti päätti vaatia perheen isää kahdeksan päivän kuluessa hankkimaan itselleen tehtaanisännältä sellaisen takauksen kuin viimeksi ilmestyneessä kerjäläisasetuksessa määrättiin, muuten tulisi perhe kruununkyydillä toimitettavaksi kotipaikoilleen. Pian sitten syttyi seurakunnan ja paperitehtaan välillä yleinen taistelu. Kirkonkokouksessa 1821 päätettiin vaatia paperitehtaan isännältä sitoumus, että hän vastaisi kaikista hänen tehtaaseensa tulleista henkilöistä, etteivät he tule seurakunnan rasitukseksi. Valitettiin, ettei paperitehtaan isäntä ollut täyttänyt kaupungissa voimaan astunutta määräystä, että jokaisen, joka ottaa luoksensa yhden tai useampia vieraita henkilöitä, on siitä kahdeksan päivän kuluessa kaupunginoikeudelle ilmoitettava. Päinvastoin oli tehtaanisännän leväperäisyyden vuoksi jo tapahtunut useita häiriöitä ja moni kelvoton henkilö vedetty seurakuntaan sen rasitukseksi ja kuormaksi. Siltä varalta, ettei tehtaanisäntä 21 päivän kuluessa antaisi häneltä vaadittua kirjallista takausta, "tuomitsivat" seurakunnan jäsenet jo edeltäkäsin joukon paperitehtaalle äskettäin muuttanutta työväkeä lähtemään seurakunnasta pois. Poistuomittujen luettelo osoittaa minkälaatuisesta väestä paperitehtaan työväestö tähän aikaan oli kokoonpantu; lähtemään määrättiin Pirkkalasta muuttanut torpparinperhe, pälkäneläinen juoppo renki, Kangasalta tullut muonatorpparin perhe ja eräs talontytär aviottomine poikineen sekä Raumalta saapunut porvariperhe. Heidät kaikki nyt luettiin kerjäläisasetuksen alaisiksi.

Myöhemmin kääntyi köyhäinhoitotaistelu toiseen suuntaan. Olojen muuttumiseen oli nähtävästi suurimpana syynä v:n 1852 uusi vaivaishoito-asetus. Tämä näköjään ihmisystävällinen asetus oli laadittu yhä leviävän liberalisuuden ja industrialismin henkeen. Se kyllä sääti, että tehtaiden oli elätettävä ne työntekijät, jotka niiden palveluksessa olivat tulleet työkyvyttömiksi; mutta sellainen säännös oli helposti kierrettävissä. Huomattavampaa oli, että uusi asetus velvoittamalla kaikkia työntekijöitä ja palkollisia maksamaan köyhäinhoitoveroja antoi tai ainakin katsottiin yleisesti sen antavan kaikille veronmaksajille oikeuden päästä osalliseksi kunnan köyhäinavusta. Tehtaan isännät saattoivat täten osittain yleisillä varoilla elättää työväkeänsä, eivätkä he olleet hitaita käyttämään hyväkseen edullista tilaisuutta.

Tampereen köyhäinhoito sai uuden vaivaishoito-asetuksen jälkeen hoidettavakseen suuria joukkoja tehtaiden ihmiskuluja. Muutamat tapaukset valaisevat kehityksen asteettaista kääntymistä siihen suuntaan. V. 1854 oli eräs työkyvytön entinen paperitehtaalainen joutunut kaupungin köyhäinhoidon niskoille. Tehtaanisännän kanssa saatiin aikaan sellainen sopimus, että hän maksaisi entisen työmiehensä elatukseksi 12 ruplaa vuodessa sen lisäksi, mitä hoitolaisen vaimo saattoi tehtaasta ansaita. Parin vuoden päästä sattui oikeusjuttu paperitehtaan ja erään työmiehen välillä, joka oli työsopimuksen aikana tehtaan palveluksessa tullut työhön kykenemättömäksi ja häädetty tehtaasta pois. Työntekijä vaati tehtaalta eläkettä, ja tehtaanisäntä suostuikin hyvällä maksamaan hänelle köyhäinhoitohallituksen määräämän vuosieläkkeen, joksi mainittu hallitus määräsi kolmen jyvätynnyrin markonki-hinnan. V. 1857 katsoi köyhäinhoitohallitus puuvillatehtaan eikä seurakunnan velvollisuudeksi elättää erästä työntekijätärtä, joka oli 13 vuotta ollut tehtaan palveluksessa ja vihdoin tullut tylsämieliseksi. Mutta v. 1860 annettiin eräälle puuvillatehtaan työläiselle apua köyhäinhoitorahastosta sen lisäksi, mitä hän yhtiöltä sai. Tähän aikaan seurakunta myöskin antoi vuosiapua eräälle kivuloiselle entiselle tehtaantyöntekijättärelle, joka oli nauttinut apua tehtaasta 14 vuotta. Kuten näkyy ei siis kaupungin puolelta enään jyrkästi vaadittu tehtaita omistansa vastaamaan. Mikä tähän höltyneeseen kantaan oli syynä, käy näkyville eräästä v. 1862 sattuneesta tapauksesta. Eräs maalaismies, jonka 15 vuotias tytär oli kolmatta vuotta ollut puuvillatehtaan työssä ja siellä tullut sairaaksi, vaati tyttärelleen eläkettä joko tehtaalta tai kaupungilta. Kaupungin köyhäinhoitohallitus silloin selitti, että puheena oleva tyttö oli suorittamillaan vuotuisilla köyhäinhoitomaksuilla hankkinut itselleen oikeuden saada apua kaupungin köyhäinhoitorahastosta samoinkuin puuvillatehtaan työväen apukassastakin, johon oli vuosimaksuja suorittanut.

Näin oli köyhäinhoito julistettu työväen eläkelaitokseksi. Ilmankos A. W. Wahren v. 1856 lausui sen mielipiteen, ettei erityisiä tehtaisiin perustettavia eläkekassoja meidän maassamme tarvittu, vaikka kyllä suositteli yksityisten apurahastojen muodostamista työväen palkkaosuuksista, sakoista ja vapaaehtoisista lahjoista.

Tehtaiden työväestö poikkesi työväenluokan muista ryhmistä siinäkin suhteessa, että tehdastyössä käytettiin naisia ja lapsia. Vapaimmasti oli tehdasteollisuus siinäkin kohden saanut rikkoa vanhat ammattikuntaiset olot. Siltä kannalta muutosta arvosteltiin ja siitä riemuittiin. Mutta edistys oli tässäkin kohden ainoastaan suhteellinen, ja suurin vapaus oli tälläkin taholla lähellä suurinta orjuutta. Niin oli laita etenkin lasten työn.

Tampereen kasvava suurteollisuus perustui suureksi osaksi lasten ja alaikäisten työhön. Niinkauan kuin ei mikään työväen suojeluslaki vielä uskaltanut koskea tehdasteollisuuden pyhään vapauteen, saattoivat tehtaat mielin määrin käyttää tätä mukavaa ja halpaa työvoimaa. Alle 15 vuoden ikäisten työntekijäin lukumäärä oli Tampereen tehtaissa:

    v. 1845        70 eli 12 % koko tehdastyöväestöstä
    "  1850       191  "  26 %  "           "
    "  1855       230  "  24 %  "           "
    "  1860       371  "  24 %  "           "

Finlaysonin tehtaassa oli v. 1841 lähes 25 % ja vv. 1857 ja 1858 yli 26 % työväestä viittätoista vuotta nuorempia työntekijöitä. Samaan tapaan kehittyivät olot maan muissakin pumpulitehtaissa. A. W. Wahren ilmaisi yleisesti tunnetun tosiasian, sen yhteiskunnalliset syyt ja sen yleisen puolustelun lausuessaan v. 1856, että "useimmat työntekijät kehräämöissä ovat itsellisluokan lapsia, jotka työskentelevät niissä 13:nnesta 17:nteen ikävuoteen, siis ainoastaan niinä vuosina, jolloin he tämän toimen puutteessa ainakin joksikin osaksi olisivat useimmiten hyvin köyhäin vanhempainsa elätettävinä".

Nuo vanhan ajan tehdaslapset eivät itse ole olojansa kertoneet, ja vähän ovat heistä maininneet heidän isäntänsäkään. Vasta v:lta 1868, jolloin alaikäisten käyttö teollisuudessa ensi kerran joutui lakimääräysten alaiseksi, on meillä valaisevia tietoja Tampereen tehtaiden työlapsista. Paperitehtaassa oli tällöin työssä seitsemäntoista poikaa, 12–17 vuoden ikäisiä, jotka työskentelivät paperikoneissa kello 12:sta kello 12:een, siihen luettuna lomahetket, joka toinen viikko päivä- ja joka toinen viikko yövuoroin. Samassa työssä oli tehtaassa vielä kaksi poikaa, toinen kymmen-, toinen yksitoistavuotias, jotka työskentelivät "nyttemmin ainoastaan kuusi tuntia päivässä", mutta jotka vähää ennen vielä olivat tehneet noita 12 tunnin yövuoroja siinä kuin muutkin miehet. Paperin poiminnassa ja lajittelussa työskenteli viisi kymmenvuotista tyttöstä, jotka niinikään "nyttemmin" tekivät työtä kuusi tuntia päivässä, mutta olivat tehneet 12 tuntia. Tehtaan lumppuosastossa teki tinkityötä viisi 9 1/2–11 vuotiasta tyttöstä ja neljä alle 10 vuotiasta poikaa, joista pari nuorinta urakkamiestä oli vasta kahdeksan vuoden ikäistä! Paperitehtaan isännät osasivat koreasti selittää mainion järjestelmänsä etuja. Kokemuksesta tiedettiin, että tällä tavoin kasvaneista pojista oli tullut "terveitä ja hyvin kehittyneitä miehiä". Työ oli helppoa ja vaihtelevaa, minkä ei pitäisi haitata terveyttä. Urakkatyössä olevat lapset saattoivat sitäpaitsi ottaa lepohetkiä, milloin heitä huvitti. Mutta pääsyy, minkä nojalla tehdas nyt pyysi oikeutta saada edelleenkin käyttää yllämainittuja lapsia työhön entisellä tavalla, oli kuitenkin se, että lapset muuten joutuisivat kerjuulle tai köyhäinhoidon niskoille. Mielihyvällä niin ollen kaupungin maistraatti jätti nuo lapset yleishyvää harrastavan tehtaan haltuun.

Leikkiä ei ollut lasten ja alaikäisten työ Finlaysoninkaan tehtaassa. V. 1868 työskenteli tässä tehtaassa 602 alle 18 vuoden ikäistä työntekijää. Niistä työskenteli osa kello 5:sta aamulla kello 7:ään illalla, nauttien siitä ajasta tunnin aamiais- ja tunnin päivällislomaa, ja toinen osa oli yhtämittaisessa yötyössä siten, että työvuorot olivat joka toinen viikko kello 4–9 aamulla ja 2–7 illalla ja joka toinen viikko kello 9–2 päivällä ja 7–12 yöllä. "Nykyisiin koviin aikoihin nähden" pyysi tehdas edelleenkin saada jatkaa tällaista työjärjestystä: ellei lupaa annettaisi, tulisi suurin osa alaikäisiä tehtaasta erotettavaksi, "mikä olisi samaa kuin saattaa heidät nälkäkuolemaan". Tietysti sai tehdas pyytämänsä luvan.

Paperitehdas ja pumpulitehdas lienevät olleet lasten paratiiseja verrattuina Tampereen tulitikkutehtaaseen, joka pitkät ajat käytti suuria lapsijoukkoja mitä vaarallisimmassa työssä. V. 1865 saatiin maassa vihdoin tulitikkutehtaita koskeva asetus, jonka määräyksistä näkyy, miten äärettömän vaarallista työ valkoisen ja punaisen fosforin ääressä oli. Mutta kirjoitettuaan muutamia työsääntöjä lakikirjaan katsoi valtio tehneensä kaikki tehtävänsä tulitikkutehtaisiin nähden. Käytännölliset toimenpiteet jäivät köyhäinhoitohallituksille. Niinpä oli yhtenä ainoana vuonna (1868) Tampereen köyhäinhoidon elätettävänä ja hoidettavana neljä tulitikkutehtaan työläistä, joista yksi mielipuolinen ja yksi raajarikkoinen poika. Sitä ennen oli tulitikkutehdas jättänyt kaupungin köyhäinhoidolle kokonaisia perheitä. Tämä tulitikkutehtaan työläisten tavaton sairaus ja kurjuus johtui selvästi heidän vaarallisesta ammatistaan. Moni heistä joutui kaupungin elätettäväksi – kuinka monta lienee joutunut turpeen alle. Mutta teollisuus edistyi ja kukoisti ja vaati kiitollisuutta kansalta, jonka lapsia se pelasti "nälkäkuolemasta". (79)

g) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset.

Tampereen vanhoilla tehtailla oli nöyrää, ahkeraa ja uskollista työväkeä. Väki tyytyi asemaansa, sillä se ei parempaa tuntenut, ja tehtaat nauttivat suurta etua vakinaisesta työväestään ja sen kehittyvästä työtaidosta. Moni työläinen sulautui kaikelta mieleltään ja sielultaan tehtaaseensa, eli ja kuoli sen palveluksessa, jättipä vielä saman ammatin, saman elämän ja saman katsantotavan perinnöksi jälkeläisilleenkin. Sellaisista oloista tuli etenkin Finlaysonin tehdas tunnetuksi.

Siltä kannalta ovat myöskin tämän tehtaan kuuluisat hyväntekeväisyys- y.m. työväenlaitokset ymmärrettävät. Näiden patriarkallisten laitosten toimintaa ei tarvitse tulkita kristilliseksi hyväntekeväisyydeksi; yksinkertainen kohtuus ja tehtaan oma etu olivat riittäviä syitä tällaisen isällisen järjestelmän toimeenpanemiseen, jota muuten tavattiin kaikkialla muuallakin samanlaisissa olosuhteissa.

Niinpä pakotti käytännöllinen tarve puuvillatehdasta hankkimaan asuntoja yhä kasvaville työläisjoukoilleen. Jo neljäkymmenluvulla oli tehtaalla useampia erityisiä työväenasuntorakennuksia, ja seuraavalla vuosikymmenellä hankki tehdas itselleen laajoja tontteja kaupungin pohjoisosassa, josta siten alkoi muodostua erityinen puuvillatehtaan kaupunginosa.

Jo v. 1849 mainitaan puuvillatehtaalla työväen ruokalaakin, jota Juhana Erikson kauan hoiti. Se oli tehtaan perustama laitos, ja sanotaan sen ensi aikoinaan tuottaneen tehtaalle suoranaista tappiota. Myöhempinä aikoina oli tämä laitos vuokrattuna yksityisille.

Merkillisempiä tehtaan laitoksia olivat pari lasten kasvattamista ja hoitoa varten varustettua turvakotia. Vanhempi näistä, n.s. asyyli, tuli toimeen jo James Finlaysonin aikana, ja on ollut käytännössä äskeisiin aikoihin saakka. Nuorempi laitos oli n.s. lastenkoti, per. v. 1856 ja vasta myöhään lakannut sekin. Näistä laitoksista antaa eräs tehtaalainen v. 1881 seuraavan kuvauksen:

"Tämän ajan tehdastyö käyttää suuressa määrässä lapsia, ja siihen kelpaavat ne jo niin hennosta ijästä, että lainvaatimuksen kautta on täytynyt koettaa estää väärinkäytöksiä tämän suhteen ja lasten ylellistä rasittamista. Näiden alaikäisten lasten hoito on sentähden ollut yhtiön tärkeänä silmämääränä. Sitä varten on aikoja sitten jo yhtiö kustantanut n.s. lasten-asyylin, johon otetaan sellaisia lapsia, joilla ei ole kaupungissa vanhempia tai muita likeisiä hoitajia. Asyylillä on oma rakennus, jossa on useita varsin siistiä asuinhuoneita lapsille, ja sitä paitsi kaksi suurta koulusalia, joissa lapsille, jaettuna kahteen luokkaan ja kahden opettajan johdannon alle, annetaan jokapäiväistä opetusta. Niissä käy muitakin tehtaalaisten lapsia kuin asyylissä asuvat, joita tätä nykyä ei ole muuta kuin 14, vaikka niitä tätä ennen on ollut likimain kuusikymmentä. Ne käyvät kaikki tehtaan työssä; alle 15 vuoden vanhat 8 tuntia päivässä ja sitä vanhemmat 12 tuntia. Kahdeksantoista vuotta täytettyänsä eroitetaan ne asyylistä. Samassa rakennuksessa on sitä paitsi huone, jossa pidetään sunnuntaikoulua, ja lukutaidossa kehnommille antaa erittäin opetusta asyylin hoitaja, joka siinä virassa on ollut päälle 30 vuotta."

"Samanlaatuinen, vaikka vähän toisella lajilla järjestetty laitos on n.s. lastenkoto, jolla myös on oma lavea kartano. Siellä saavat lapset asuinsijaa, ruokaa ja opetusta, mutta ne hoitavat tavallansa itse talouttansa. Niille maksetaan, näet, tavallinen palkka heidän työstänsä, joka kestää alle 15 vuoden vanhoille 8 tuntia ja sitä vanhemmille 12 tuntia, mutta maksavat hyyryä 5 penniä viikkoonsa, siis ainoastaan nimeksi vaan, ja ostavat ruokansa laitoksen hoitajattarelta. Tässä laitoksessa on suuri yhteinen makuusali, joka siisteillä rautasängyillänsä näyttää aivan miellyttävältä. Lastenkodon asujamet käyvät koulua asyylissä."

Finlaysonin vanhassa tehtaassa ajateltiin aikaisemmin kuin muualla työväen lasten koulukasvatusta. Jo v. 1839 mainitaan tehtaalla "lankasterilaista" eli "pientenlasten koulua". "Ne olivat – Kaarlo K. Mäkinen kirjoittaa 'Tampereen kansakoulujen historiassa' lankasterilaisista kouluista ja Finlaysonin koulusta – varsin voimakkaassa uskonnollisessa hengessä johdettuja kouluja, niiden perustajat kun kuuluivat kveekareihin. Silloisiin oloihin nähden ne olivat siitä omituisia, että niihin otettiin varattomain lapsia ilmaiseksi toisten maksaessa alhaisia koulumaksuja ja että ne olivat avoinna niin tytöille kuin pojillekin. Mistä puuttui varsinainen luokkajako. Kehittyneempiä oppilaita pantiin opettamaan nuorempia oppilaita, jotka olivat jaetut pieniin ryhmiin."

Finlaysonin koulu sijoitettiin Kuninkaankadun ja Puuvillatehtaankadun kulmassa olevaan komeanlaiseen rakennukseen. Koulun opettajattareksi saatiin suomalaissyntyinen, mutta Ruotsissa lankasterilaisen opettajasivistyksen saanut neiti Maria Charlotta Hydén. Hänen koulunsa, "mamselin koulu", tuli Tampereella hyvin suosituksi. Oppilasmäärä oli suuri, toisinaan muistin mukaan yli puolentoistasadankin. Opetuskieli oli pääasiallisesti ruotsi, mutta kuusikymmenluvulla jo melkein yksinomaan suomi. Koulussa ensimmäisen opinalkeensa saaneista henkilöistä mainittiin Minna Canth ja lahjoituksistaan tunnettu kauppias G. F. Ahlgren. Tämä koulu omituisine kasvatustapoineen ja opettajineen jätti aikalaisiin ja etenkin koulun omiin kasvatteihin mitä kauneimman muiston.

"Koulussa työskenteli – kertoo siitä nimim. Varto – opettajatar, jota varmaan kaipauksella muistelevat ne, jotka vielä elävät sen aikuisista koululapsista. Hänen nimensä oli Maria Hydén, ja hänen hautapatsaansa näkee Tampereen vanhalla hautausmaalla. Hän oli ruotsalainen syntyänsä, mutta osasi puhtaasti suomenkieltäkin. Enin osa lapsista oli koko päivän koulussa yhtä mittaa, alkaen kello 9:stä; kello 12–2 oli päivällisaikaa; kello 4 päästiin pois. Molempain uunien edessä oli kaksi penkkiä, joissa harjoitettiin santaankirjoitusta, ja laatikko penkin päässä, josta kaadettiin santaa kirjoitusalustalle, joka sitten silitettiin ja johon sai kirjoittaa. Huoneen perällä oli viisikerroksinen istuinrakennus, jotta kun tahdottiin joku ylentää, hän asetettiin ylemmäksi istumaan. Se vaan oli paha, että alempana oleva sai paljon kärsiä ylempänä olevalta, kun toisen varpaat olivat toisen niskan kohdalla. Keskukohdalla tätä rakennusta oli astuimet, joita myöten mentiin penkkiin. Katon rajalle, astuimien kohdalle, asetettiin juhlan ajaksi suuri taulu, joka kuvasi Vapahtajaa, orjantappura-kruunu päässä. Muuten siinä oli jokapäiväisenä kuvana vähempi kuva, Vapahtaja ristillä. Seinät olivat täynnä kuvia kasvi-, eläin- ja kivikunnasta ja historiallisia kuvia raamatusta, sekä vanhasta että uudesta testamentista. Lapset saapui kouluun jo kello 8, 'mamselli' tuli vasta yhdeksältä. Hän seisoi siinä niin rakkaan ja iloisen näköisenä, ja jokainen kävi häntä kättelemässä sekä kumartamassa, ja jos joku pojista ei kumartanut muuten kuin niskaansa taivuttaen, niin ei hän ennen laskenut tyköänsä, kuin oli ruumis selästä niin norjaksi tullut, että se taipui, ja sama oli tyttöjenkin; jos se kävi vaan hät'hätää, niin ei se kelvannut, vaan sen piti käymän kauniisti. Sitten kun tämä temppu oli tehtynä, otti hän kaapista kellon, jolla hän soitti kaikki riviin, ja komensi käymään penkkiin. Kullakin pojalla oli tyttö parina, ja niin sitä mentiin muutama kerta huoneen ympäri, sekä samassa järjestyksessä astuimia ylös, tytöt oikealle ja pojat vasemmalle. Kun he näin oli sioittuneet paikoilleen, laski mamselli astuimien alapuolelle ristiinnaulitun kuvan kohdalle polvilleen, kädet ristiin leuvan alle, ja rukoili siinä hartaasti, ja sitten siunasi lapset, jonka jälkeen he saivat tulla ales, harjoittelemaan, mitä kullekin oli määrätty.

"Kirjava oli se lapsilauma, kirjava ja monipuolinen sen harjoitustoimikin. Siellä nähtiin 4 vuoden ikäisistä 14 vuoden ikäisiin työskentelevän. Siellä rakennettiin puupalikoista suuria tornia, jotka yhtäkkiä maahan lyötiin, siellä kierrettiin rinkiä, toiset kirjoittivat raamatunlauseita, toiset hyppäsivät nuoraa, piirustivat, laskivat, toiset etsivät kuvia sekä luonnonkirjasta että raamatusta. Toiset tutkivat karttaa maantieteen jälkeen y.m., mutta kaikki kävi järjestyksessä.

"Se oli yhteiskoulu, josta nykyään niin paljon puhutaan ja kirjoitetaan. Sinne kelpasi kaikki lapset, jotka vähänkin kynnellensä kykenivät, rikkaitten säätyhenkilöitten ja köyhän työmiehen lapset. Siellä sai nauttia ilman eroitusta mamsellin suosiota köyhän lapsi niinkuin rikkaankin. – – Rukouksen jälkeen tuli kaikki astuimia alas järjestyksessä ja kättä antaen jätti hyvästi rakkaan opettajattarensa. Keskiviikkoisin ja lauantaisin sai kukin siinä lähteissään nisuleivän käteensä, joten kukin meni iloisella mielellä kotiansa. Se oli vissiin surun hetki, kun v. 1868 tuotiin musta ruumisarkku koulun pihalle, josta se sitten nostettiin mustiin, mustalla vaatteella verhottuin hevosten vetämiin ruumisvaunuihin ja lähdettiin saattamaan hautausmaalle, jossa vielä seisoo mustajalkainen risti vuoltusta kivestä hänen haudallaan. Tässä on kirjoitettu:

    "'Herran pelvossa
    Pienten parvessa
    Jakoi oppia,
    Neuvoi lapsia
    Jeesuksen luo.
    Ruumiinsa vaipui,
    Monelle suruks',
    Sielunsa saapui
    Enkelein iloks',
    Jeesuksen luo.'"

Neiti Hydénin kuoleman jälkeen koulu silloisen hätäajan ja puuvillatehtaalla sattuneen palon vuoksi suljettiin joksikin ajaksi, kunnes v. 1870 alkoi uudelleen, nyt sijoitettuna Läntisen ja Pohjoisen Rantakadun kulmataloon, n.s. "Sitkaan". Uusi v. 1871 tullut Jyväskylän seminaarin käynyt opettaja Pekka Ahlgren järjesti koulun varsinaisen kansakoulun tapaan, niin että sen neljä luokkaa vastasivat kahta alemman ja kahta ylemmän kansakoulun osastoa. Puuvillatehtaan koulun käytyään pääsivät lapset tutkinnotta ylemmän kansakoulun toiselle, sekä myöhemmin, kansakoulujen tarkastajan määräyksestä, kolmannelle luokalle. Koulu, joka jo 13 vuotta oli ollut kouluylihallituksen valvonnan alainen, lakkautettiin v. 1903, jolloin se opettajineen yhdistettiin kaupungin kansakoululaitokseen.

Mainittavia Finlaysonin tehtaan opetuslaitoksia olivat myöskin pyhäkoulut, joita siellä läpi vuosikymmenien pidettiin pappien ja opettajien, mutta usein myöskin tehtaan työmiesten johdolla.

Tehtaan vanhoista taloudellisista työväenlaitoksista on ensi sijassa mainittava säästöpankki, joka alkoi toimensa v. 1838. Laitoksen oli perustanut tehtaan isännistö, joka myöskin lainasi säästöpankin kertyvät pääomat tehtaan liikkeeseen, minkävuoksi säästöpankin tilit merkittiin tehtaan yleisten tilien vastattavain puolelle. Näiden tilien mukaan olivat säästöpankin varat:

    helmik. 1840 Rupl. hop. 381:38   helmik. 1850 Rupl. hop. 3 186:10
      "     1845  "     "   523:72     "     1855  "     "   5 152:41

Talletuksista maksettiin tässä säästöpankissa myöhempinä aikoina 5 % korkoa. Pankin varat kasvoivat niin, että ne v. 1879 olivat 791 700 ja v. 1890 jo 2 431 081 markkaa, josta määrästä kuitenkin seuraavina huonoina työaikoina alenivat puoleen (v. 1896 1 138 919 markkaa).

Finlaysonin tehtaan sairaus- ja eläkerahasto perustettiin v. 1846, ja oli se vanhimpia sentapaisia tehtaalaislaitoksia maassamme. Rahasto järjestettiin pakolliseksi siten, että sen hyväksi otettiin määrätty prosentti tehtaan jokaisen työntekijän viikkopalkasta. Lisävaroja sai rahasto tehtaalaisten järjestyssakoista, tilapäisistä lahjoituksista ja koroista. Laitosta hoiti kuusijäseninen tehtaan väestön vuosittain valitsema johtokunta. Rahaston vanhempien tilien rahaerät voinevat valaista entisiä tapoja ja oloja tehtaalla. Niinpä on kassan tileihin merkitty:

    vuonna          tuloja    menoja   sakkoja   lahjoja   korkoja

    1847 Rupl. hop. 593:30    171:45    105:–    159:53    160:12
    1850  "     "   601:14    234:35     75:–    150:–     95:24
    1855  "     "   644:30    484:65    126:75      –       21:42
    1899 Smk.    35 441:02 32 000:–  2 684:80    205:– 11 434:17

Laitosta sanottiin aikaisemmin milloin "vaivais- ja apukassaksi", milloin vain "köyhäinkassaksi". Myöhemmin ruvettiin erikseen tilittämään "sairaus- ja hautausapukassan" ja "eläkekassan" varoja; edellisen varat tekivät v. 1899 Smk. 23 440:72 ja jälkimmäisen samana vuonna Smk. 150 029:81 (molempain rahastojen varat yhteensä Smk. 173 470:53). (80)

h) Työväen yhteiskunnallinen asema.

Toivottomaksi kuvaa J. V. Snellman Valtio-opissaan työväen taloudellisen tulevaisuuden. Rikas on yhä enemmän rikastuva, köyhä yhä enemmän köyhtyvä – siinä se rautainen laki, minkä suuri kansallinen ajattelija oli havainnut hallitsevan aikansa taloudellista kehitystä. Mutta hän ei peljännyt tuota tulevaisuutta; hän tunsi toisen voiman, joka oli nostava raatajat rahanalaiset pois aineellisuuden mudasta ja vapauttava heidät taloudellisistakin kahleista. Se voima oli sivistys.

Pitivätkö Snellmanin sanat paikkansa myöskin Tampereen työväestöön nähden puheenaolevalla aikakaudella? Suurin piirtein ja suhteelliselta kannalta katsoen pitivät. Olemme nähneet, että Tampereen varsinaisten "työmiesten" palkat kohosivat sekä nimellisesti että todennäköisesti myöskin realisesti neljäkymmenluvun alusta kahdeksankymmenluvun alkuun saakka. Toiselta puolen taas on todettava, että samanaikaisesti muodostui maassamme ja Tampereella varsinainen työläisköyhälistö, jonka olot kieltämättä olivat kurjat. Tähän uuteen köyhälistöön kuului ensinnäkin käsityöläisten työväki. Tampereeltakin saa tukea Sombartin havainto, että "vanhain käsityöläiseläjäin verkallinen köyhtyminen on varmaan kaikkein tärkeimpiä syitä kapitalismiin kypsyneen työväestön syntymiseen".

Eikä muodostunut täällä valoisaksi uuden tehdastyöväestönkään asema. Tehtaan työväestön lukumäärä nousi tavattomasti: v. 1865 se oli 1 171, v. 1869 jo 2 181 ja v. 1870 koko 2 326, jota määrää ei sivuutettu ennenkuin v. 1896. Hätäaikain suuret tehtaalaisjoukot eivät olleet parhainta työväkeä, kuten näkyy siitä, että lisääntyneestä työväestä huolimatta tehtaan valmisteiden vuotuiset arvot eivät kohonneet, vaan päinvastoin alenivat; oltuaan neljä milj. markkaa vv. 1866 ja 1868, nämä arvot olivat n. 3 1/2 milj. markkaa vv. 1867, 1869 ja 1870. Kun ennen "työtä oli paljon ja tekijöitä vähän", tuli suhde tästälähin päinvastaiseksi. Tehtaalainen teki työtä 15–16 tuntia päivässä ja oli sittenkin puutteessa. Kuusikymmenluvun nälkävuosina Finlaysonin tehdas kieltämättä oli nälkiintyneen kansan hyväntekeväisyyslaitos. Mutta hyvinäkin aikoina tämän niinkuin yleensä maidenkin maamme tehtaiden työväki sai jatkaa nälkävuosien elämää.

Työväen eri ryhmäin taloudellisessa asemassa ilmenevä erilaisuus johtui epäilemättä suureksi osaksi näiden ryhmäin erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta: työmiesryhmän joltisestakin yhteiskunnallisesta itsenäisyydestä, muiden ryhmäin yleisestä epäitsenäisyydestä ja holhuunalaisuudesta. Maassa vallitsevat yleiset taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot olivat työtätekeville luokille tänä aikana epäsuotuisat ja painoivat tietysti leimansa Tampereenkin työväen oloihin.

J. V. Snellmanin ensimmäinen ennustus siis kylläkin toteutui. Mutta hänen toinenkin ennustuksensa alkoi jo hänen eläessään toteutua, vaikkei aivan sillä tavoin kuin hän sen ajatteli tapahtuvan.

Menneen vuosisadan neljäkymmenluvulla alkoi meidän maassamme uudenlainen sivistysvirtaus, jonka tarkoituksena oli kohottaa varsinaista kansaakin. Olemme nähneet, miten Tampereellakin silloin avattiin sunnuntaikouluja ja tehdaskouluja, ja miten suurella halulla työväestö käytti hyväkseen näitä ja muita sen ajan sivistyskeinoja. Tämän yleisen sivistysvirtauksen rinnalla kulki myöskin ennen tuntematon ihmisystävällinen ja kansanystävällinen liike, joka levisi sitä enemmän mitä enemmän köyhälistökysymys kärjistyi.

Mutta ei aapinen eikä hyväntekeväisyys riittänyt herättämään työväestöä. Sen teki vasta se uusi voima, joka on tunnettu suomalaisen kansallisuusliikkeen nimellä.

Tampereen työväestön kansallinen herätys oli melkein yksinomaan suomenkielisten sanomalehtien ansio.

Jo v. 1854 kuulemme kerrottavan, miten hyviä ja hartaita lukijoita Tampereen puuvillatehtaan työväki oli, miten se oli tilannut 17 "Suometarta", 31 "Christillistä huvittajaa", y.m. sanomalehtiä. Henkistä ruokaa syötiin ahmimalla. Pian kuitenkin kansalliset harrastukset eristyivät muista ja herättivät työmiesten erityistä huomiota. Tampereen työläiset, jotka ennen tuskin osasivat puumerkkiänsä piirtää, rupesivat vuosisadan puolimaissa jo kirjoittamaan suomalaisiin sanomalehtiin. Suometar ja muut kansalliset lehdet alkoivat pian vilistä heidän lähettämiänsä kuulumisia ja kirjeitä. Näissä kirjoituksissa käsiteltiin hyvin usein työväenkin huolia ja toivoja. Työmies oli käsittänyt kansallisen asian myöskin työväenystävälliseksi ja kansanvaltaiseksi asiaksi, eikä siinä erehtynytkään; oppineet ja runoilijat, jotka kansallisia sanomalehtiä toimittivat, näkivät mielellään työmiesten puhuvan puhuttavansa suoraan ja ruotsalaisia isäntiä kursailematta.

Ei ollut noiden vanhain rehtien sanomalehtien eikä niihin kirjoittavain työmiesten syy, ettei suomalaisuus kyennyt huokaavia auttamaan. Sanomalehtien palstoilta tunkivat kirjoittavan työmiehen pian pois kirjoittavat työnantajat, ja työväenasiat joutuivat siellä varjoon tärkeämpinä pidettyjen kansallisten kysymysten rinnalla. Työmiehelle jäi kansallinen asia yksinomaan valistusasiaksi. Hän hautasi omat erityiset toiveensa ja tyytyi kuulemaan toisten ääntä, kun ei hänen heikkoa ääntänsä kuultu. Työväen harrastukset etsivät ja löysivät uusia muotoja; alkoi lainakirjastojen, lauluseurain, kansantajuisten luentojen aika. Perustettiin jo yhdistyksiäkin valistuksen levittämiseksi. Kaikki tämä tapahtui ylempien säätyjen kansallismielisten ja tavallisesti työnantajainkin holhuun ja valvonnan alaisuudessa. Sula sovinto ja yhteiskunnallinen rauha näytti vallitsevan.

Ei kukaan tiennyt, mitä tulevaisuus voi työväelle tuoda. Ihmeellisiä muutoksia oli jo tapahtunut työväen oloissa. Kummallinen todella oli matka pakkoajan työmiehestä, joka istui "puuhevosen" selässä palkkataksan rikkomista sovittamassa, valistuskauden työmieheen, joka ei tiennyt palkkataksoista eikä puuhevosista, vaan koetti sanomalehtien ja kirjain lukemisella tappaa sielunsa ja ruumiinsa nälkää. (81)

12. MAA JA KANSA.

a) Johdatus: Kotikaupunki. – Kysymys maanomistuksesta. – Asutusalueen ahtaus. Talottomain luvun kasvaminen ja asutuksen tihentyminen. – Maamonopoli.

b) AT:n 1830 asemakaava: V:n 1819 asutussalpaus. – Vuokralaisten ja talonomistajain taistelu. – V:n 1823 rakennusjärjestys. – Kenraalikuvernöörille annettu anomus 1823. K. L. Engelin ehdotus ja lausunto 1830. Uuden asemakaavan vahvistus.

c) Taistelu plantaashien omistuksesta 1830–1866: Moisioiden omistusoikeus. Luovutusehdotuksia. Välipäätös. – Uutisasutus seisoo. – Vihollisuudet uudistuvat 1845. Tunkeilijain kohtelu. Esplanadin avaus 1853. Istutusmaiden peruutus.

d) Uutisasutus 1850-luvulla: Tonttien hintoja. – "Hauska". – Esplanadin puu-istutukset. – Puolipaasto 1866.

e) Järjestelyt 1860-luvulla ja työväenkaupunki "Amurinmaassa": V:n 1856 asetus kaupunkien asuttamisesta. – Palo 1865. Rakennuskomitea. Valmistuksia ja ehdotuksia. Hämeenkadun "bulevardi". Viides ja viimeinen asemakartta. Asemakaavan vahvistus 1868. – Pienitonttinen työväenkaupunki. – Tampereen rakennusjärjestys 1869. Sen säännökset. – Uusi tonttien numeroiminen. – "Amurinmaan" asutus. – Uusi asutussuunta.

a) Johdatus.

Ei suonut kotikaupunki kaikille asukkailleen samanlaista sijaa. Tuvasta ja turpeesta tuli täälläkin taistelu, maanomistuksesta kaupungissa kysymys yhtä kireä kuin koskaan maaseuduilla, talollisten ja talottomain, isäntäin ja vuokralaisten väleistä melkein samantapainen suhde kuin muinoin läänitysten ja maaorjain.

Kaupungin asuttu alue ei kasvanut samassa suhteessa kuin kaupungin väkiluku lisääntyi. Syitä tähän epäkohtaan oli montakin. Ennen Kyttälän lunastamista seitsenkymmenluvulla oli Tampere pienimpiä maanomistajia maamme kaupunkien joukossa. Kun kaupungin osaksi luovutettu maa Jyväskylässä, Tammisaaressa, Oulussa, Kokkolassa, Kristiinankaupungissa ja Mikkelissä oli 1 000–2 000, Helsingissä ja Raahessa 3 000– 4 000 tynnyrinalaa, oli Tampereen kaupungille annettu maa vain 425 tynnyrinalan laajuinen. lisäksi oli suuri osa tuosta 425 tynnyrinalasta vanhempain aikain rakennusvaatimuksien mukaan mitä epäedullisinta. Kaupunki perustettiin alueen toiselle äärelle, kosken rantamalle. Pohjoisessa ahdistivat asutusta Näsijärvi ja sen koluiset rantakalliot. Etelässä taas oli vanhan kaupungin ääressä Pyhäjärvi, jonka ranta oli niin alavaa ja vesiperäistä, että vasta yhdeksänkymmenluvulla on kannattanut ruveta talojen perustuksia sinne kaivamaan ja junttaamaan. Varsinaista laajennusalaa oli kaupungilla ainoastaan länteenpäin, missä olivat Mustanlahden metsät, hautausmaa ja "Kaakinmaa". Mutta noille torilta etäisille, kammottaville seuduille ei ihmisillä ollut erityistä halua muuttaa.

Sen lisäksi oli vanhoilla tamperelaisilla samanlainen halu asua keskellä kaupunkia kuin kaupunkilaisilla muuallakin aina oli ollut. Käsityöläinen ja kauppias pyrkivät sijoittamaan liikkeensä niin lähelle kaupungin vilkkaimpia liiketeitä ja niiden risteyksiä kuin mahdollista. Meidän kaupungeissamme ovat torit ja maaseudulta torille johtavat kadut tavallisesti muodostuneet tällaisiksi liike- ja asutussuoniksi. Tampereen kaupunki suunniteltiin alkuaan molemmin puolin Tammerkosken sillasta yli tulevaa Hämeen–Satakunnan valtamaantietä. Sillan edustalle jätettiin tori, ja jo kaupungin ensimmäisinä vuosina muuttui torilta länteenpäin menevä soukka maantienpätkä "Suureksi Kauppiaskaduksi", jonka varrella olevista tonteista jo Ruotsin aikana maksettiin suurempia, myöhempinä aikoina kymmeniä kertoja suurempia hintoja kuin kaupungin syrjäisemmillä seuduilla olevista tonteista.

Väestön yhteiskunnallinen asema ja laatu ovat kuitenkin tässä kuten muissakin kaupungeissa olleet ne päävaikuttimet, jotka ovat määränneet, miten kaupungissa asutaan.

Pienissä kaupungeissa, joissa on vähälukuinen väestö, on asutuskysymys toisenlainen kuin suuremmissa. Ruotsinaikaisessa Tampereen kaupungissa oli maakysymys koskenut vain väljäin plantaashien jakamista kilpailevain talonomistajain kesken. Vuokralaiset olivat vielä varsin harvinaisia ilmiöitä. Mutta pian kääntyivät olot toiseen suuntaan. Yhdeksännentoista vuosisadan toisella neljänneksellä oli vuokralaisluokka jo huomattava voima kaupungin veronmaksajain joukossa. Kaupungin veronmaksajista oli nimittäin:

    v. 1825 talonomistajia 120, talottomia  83
    "  1832       "        131      "      113
    "  1841       "        133      "      118
    "  1851       "        140      "      177

Toisellakin tavalla voimme saada kuvan tästä vuokralaisten aikaansaamasta asutuksen tihentymisestä. Jos näet vertaamme kaupungin väkilukua asuttujen talontonttien lukuun, huomaamme, että kutakin tonttia kohden tuli:

    v. 1830 12.1 asukasta   v. 1850 23.2 asukasta
    "  1840 13.6    "       "  1860 30.2    "

Vähitellen oli siten suuri osa kaupungin väestöä joutunut talonomistajaluokan verotettavaksi. Vuosisadan keskivaiheilta on kaupungin tileissä säilynyt muutamia tietoja silloisista vuokralaisoloista. Niinpä maksoivat v. 1855 Tampereella vuokralaiset talonomistajille vuosivuokraa yhteensä 8 231 hopearuplaa. V. 1860 oli vuokralaisten yksityinen asuntovero jo noussut 11 078 ja v. 1862 koko 14 218 hopearuplaan. Talonomistajain hallussa oli siis melkoinen pääoma, joka tuotti heille vuosi vuodelta kasvavia tuloja. Vuokranmaksajain luvusta on meillä tietoja ainoastaan v:lta 1855. Heitä oli silloin 544, joten kukin vuokralainen suoritti keskimäärin 15 hopearuplan 13 kopeikan suuruisen vuokran. Se oli silloisissa oloissa kylläkin raskas kuorman lisäys kaupungin varattomalle väestölle ja tuntui varmaankin vielä raskaammalta, koska se suureksi osaksi johtui talonomistajain hankkimasta kohtuuttomasta monopolista kaupungin maahan.

b) V:n 1830 asemakaava.

Kuten ennen on mainittu, oli Tampereen kaupungin laajenemisessa v. 1819 tullut pysähdys. Kaupungin asutus oli silloin joka taholla paisunut alkuperäisten rajalinjainsa yli, mutta sitten oli sen tielle tullut kaikkialla voittamattomia esteitä. Läntisenkadun länsivarsi oli asutettu, mutta siitä edemmäksi estivät asutuksen levenemistä yksityisten omistamat plantaashit, jotka yhdenjaksoisena leveänä vyöhykkeenä ulettuivat siitä länteenpäin. Kun myöskin kosken lähin rantue jo oli anastettu ja kaupungin pohjoiselle äärelle samoin v:n 1819 aikoina perustettu Finlaysonin tehdas, joka sai haltuunsa kaiken sillä puolen liikenevän maan, oli vanha Tampere saavuttanut suurimman mahdollisen laajuutensa.

Tämä salpaus sattui pahaan aikaan. Kaupungin asunto-olot olivat ruvenneet entisestään huomattavasti muuttumaan Melkein samalla alueella, missä v. 1800 asui 463 ihmistä, asui kahtakymmentä vuotta myöhemmin 956 ja v. 1830 jo 1 585 ihmistä. Kaupungin vuokralaisluokka oli yhtä mittaa kasvanut. Kun nämä ajat olivat verraten hyviä elinkeinovuosia, ei varattomuus suinkaan olisi estänyt kaikkia vuokralaisia rakentamasta omaa kotia. Mutta siihen oli nyt muu este, nim. vanhain talonomistajain todellinen monopoli kaupungin maahan. Vuokralaisten ja talonomistajain taistelua ei näin ollen voitu välttää.

Erityiset seikat jouduttivat taistelun alkamista. V. 1823 oli pitkäin valmistusten jälkeen Turun kaupungille vahvistettu uusi rakennusjärjestys, ja senaatti jatkoi aljettua uudistusta hankkimalla yhteen menoon vahvistuksen yhteiselle rakennusjärjestykselle Turun läänin muita kaupunkeja, paitsi Poria ja Naantalia varten. Yhteinen uusi rakennusjärjestys koski siis myöskin Tamperetta ja saattoi sen asukkaita ajattelemaan kaupungin laajennusta. Lisäksi oli vuokralaisilla puolellaan myöskin v:n 1821 vapaakaupunkijulistus ja v:n 1824 vapaakaupungin-ohjesäännöt, joiden mukaan kaupungin tuli luovuttaa tontteja käsityöläisille ja tehtailijoille.

Sattui niin kenraalikuvernööri taas käymään Tampereen kesällä 1823. Tilaisuutta oli käytettävä. Tällä kertaa 15 Tampereen talotonta käsityöläistä toimitti kenraalikuvernöörille anomuksen, että kaupunkia lähinnä olevasta, istutuksiksi käytetystä maasta katsottaisiin ja anojille luovutettaisiin sopivia tonttipaikkoja. Kenraalikuvernööri jätti asian maaherralle, joka kaupunginvanhimpia, asianom. plantaashinomistajia ja kaupunginoikeutta kuultuaan joulukuussa 1824 antoi asiasta päätöksen: koska oli selville tullut, että kaupungissa oli enään ainoastaan kolme neljä vapaata tonttia, ja kun nyt useat henkilöt olivat tontteja anoneet, oli kaupunkia tarpeen mukaan laajennettava, minkä vuoksi kaupunginoikeuden tuli vasta julaistun rakennussäännön mukaisesti tehdä maaherralle kartalla varustettu ehdotus kaupungin laajentamiseksi.

Niin oli laajennussuunnitelma joutunut tosipuuhain piiriin, vaikka kyllä suunnitelman valmiiksi saamiseen kului pitkiä vuosia ja sen toimeenpanoon vielä pitempiä. Laajenuuspuuhan hitaat vaiheet ovat monessa kohdassa ajan yleisiä kaupunkioloja valaisevia.

Toimitusmaanmittari teki tehtävänsä noudattamalla maaherran määräystä ja v:n 1823 rakennussäännössä olevaa ohjetta, että uusia kortteleita ja tontteja kaupunkiin lisättäessä se tapahtukoon ennen rakennettujen kaupunginosain välittömässä yhteydessä. Laajennus oli siten kartoitettu kaupungista länteenpäin, lähinnä rakennettua kaupunkialaa oleville istutus- y.m. maille, huomioonottaen kaupunkilaisten ehdotuksia tonttipaikkoihin nähden. Samalla oli uudelleen kartoitettu entinenkin kaupunki, jossa tonttien kesken jälleen oli syntynyt sekaannuksia.

Tehtyään muutamia muodollisia muistutuksia karttaa vastaan kaupunginoikeus sen kuitenkin pääasiassa hyväksyi ja toimitti vielä syksyllä 1829 ylempiin virastoihin vahvistusta saamaan.

Sai sitten tamperelaisten kartan käsiinsä intendenttiviraston päällikkö K. L. Engel, joka senaattiin lähettämässään lausunnossa 16 p:ltä maalisk. 1830 esitti kokonaan uuden asemakartan laajennusta varten. Siitä näkyy, mitä kaupunkiemme rakentamisesta ja laajentamisesta ajatteli tällä alalla ajan johtava mies. Turun palon jälkeen oli kaupunkien rakennus- ja laajennusjärjestelmä tullut päivänkysymykseksi, ja suurempi huomio oli kohdistettu kaupunkien turvaamiseen valkeanvaaroja vastaan. Tampereen laajennussuunnitelmasta lausui nyt Engel, että koska kaupunkiin voitiin rakentaa ainoastaan puutaloja, olisi hänen mielestään sopivinta ja oikeinta, "että sen laajennuksessa ohjeeksi otettaisiin ne varovaisuustoimet ja periaatteet, joita jo muutamain uusien kaupunkien rakentamisessa oli käytetty, nimittäin että koetettaisiin suojata kaupunkia mahdollisesti sattuvan onnettoman tulipalon tuottamaa täydellistä hävitystä vastaan siten, että kaupungin eri osat erotetaan toisistaan kyllin suurilla ja leveillä kaduilla, esplanadeilla ja yleisillä paikoilla". Tämän mukaisesti Engel laati Tampereelle uuden asemakartan. Vanhan ja uuden kaupunginosan rajaksi esitettiin 60 kyyn. levyistä katua (esplanadia), johon olisi "istutettava puita kahteen riviin, jonka istutuksen avulla siitä voi tulla kävelypaikkoja". Samoin olisi uuden kaupungin pohjoinen ja eteläinen osa erotettava toisistaan "leveällä esplanadilla" ja kumpaankin uuden kaupungin osaan muodostettava torit, "joiden kummankin pinta-ala on suurempi kuin niin sanotun Kasarmitorin Helsingissä". – "Tällä täydelliseen sopusuhtaiseen jakoon perustuvalla suunnitelmalla ei ainoastaan saataisi täydellistä suojaa ja estettä mahdollisesti sattuvia tulipalo-onnettomuuksia vastaan, vaan myöskin kaunistus ja miellyttävä ulkonäkö, jota sellaisissa yrityksissä kuin puheenaolevassa ei koskaan pitäisi jättää huomiotta ja joka täällä voidaan aikaansaada millään tavalla enentämättä kaupungin suunniteltua alaa..."

Engelin ehdotus sai yleistä kannatusta. Tampereen kaupunginvanhimmat selittivät olevansa siihen "kaikin puolin täydellisimmin tyytyväiset" ja lausuivat vain alamaisena toivomuksenaan, että suunnitelma vahvistettaisiin. Myöskin kaupunginoikeus kannatti Engelin suunnitelmaa sillä muistutuksella, että rakennusjärjestyksen mukaisesti olisi pitänyt järjestää köyhemmälle väestölle pienempiä tontteja etäisemmissä kortteleissa ja että olisi laadittava koko kaupungista vieläkin uusi asemakartta, jossa vanhan kaupungin tonttien numerojärjestys olisi säilytettävä entisellään vastaisten sekaannusten välttämiseksi ja jossa erinäiset muutkin kaupunginoikeuden tekemät huomautukset katujen nimistä y.m. otettaisiin varteen. Samaan suuntaan kävi maaherrankin lausunto. Senaatti ilman erimielisyyttä puolsi Engelin laatimaa laajennuskarttaa, mutta katsoi aiotun laajennuksen kokonaisuudessaan niin suureksi, että sen vahvistaminen olisi jätettävä hallitsijalle itselleen.

Lokak. 19 p. 1830 keisari kirjoitti suostumuksensa ja vahvistuksensa intendenttiviraston asemakarttaan Tampereen kaupungin laajentamiseksi. Se oli kaupungille merkkipäivä. Tämä kartta on jättänyt pysyviä jälkiä Tampereen kaupungin asemakaavaan ja ulkonäköön. Nykyinen Esplanadi, tuo silloinen "60 kyyn. levyinen katu" ja Aleksanterin kirkon puistikko, silloin nimitetty "Esplanadiksi", ovat tästä laajennuksesta syntyneet; nykyinen Esplanadi ei tosin ole aivan entisensä, mutta sen pohjoinen pää oli kauan aikaa sellainen 60 kyyn. levyinen, kahdella puurivillä istutettu katu, miksi se v:n 1830 kartassa on merkitty.

c) Taistelu plantaashien omistuksesta vv. 1830–1866.

Asemakaava, jonka kaupunki v. 1830 sai, oli kyllä ihastuttava ja korea, mutta se ei ollut yhtä helposti piirretty maahan kuin paperille. Sen toimeenpanoa estivät vanhain talonomistajain plantaashit. Ja talonomistajain etu oli korkeampi kaikkien muiden etuja.

Maanmittarin laajennussuunnitelmaa tarkastettaessa väittivät plantaashien omistajat maaherran jo v:n 1780 aikoina – kirjallista todistetta ei esitetty – määränneen, että tonteille jaettujen plantaashien aina tulisi seurata itse tonttia eli taloa ja että talonomistajat saisivat niitä pitää samalla omistusoikeudella kuin tonttejaankin. Sillä perusteella oli plantaasheja aina mainitusta ajasta saakka pidetty talonomistajain omaisuutena samanlaisella oikeudella kuin itse taloja, minkävuoksi niitä talojen ohella oli ostettu ja myyty, oikeus niille antanut lainhuudatuksia ja kiinnekirjoilla turvannut niiden haltijain järkkymättömän omistusoikeuden, mistä kaikesta piti seurata, että plantaashien silloinen omistus oli kiistämättömän oikea. Istutusmaiden omistajat eivät mitenkään voineet suostua siihen vaatimukseen, että näitä maita olisi tilattomille ilmaiseksi jaettava. Se olisi "suunnatonta väkivaltaa". Jos maita otettaisiin kaupungin laajennukseen lunastuksetta, aikoivat plantaashinomistajat itse ryhtyä rakentamaan uusia tontteja, joihin luulivat ennen muita olevansa oikeutettuja.

Korvausta vastaan kuitenkin nämä ankarat omistajat lupasivat luovuttaa plantaashinsa uusia tontteja anoville asukkaille. Sitoutuivatpa ehdottomasti tyytymään arviomiesten määräämiin hintoihinkin – mutta tahtoivat itse valita arviomiehet.

Plantaashinomistajat saivat asettaa arviomiehensä, jotka lokakuussa 1829 jättivät kaupunginoikeudelle esityksensä. Siinä todistettiin, että plantaasheista oli maksettu 300–500 velkariksin hintoja ja että ne tavallisesti olivat tuottaneet seitsemännen jyvän, minkä perusteella niiden luovutushinnaksi arvioitiin 75–300 seteliruplaa plantaashilta, josta laskettiin tulevan kaksi tonttia. Ensinnä asutettavaksi esittivät arviomiehet laajennuskartan 38 syrjäisintä ja pohjoisinta, Uudenkadun ja Mustanlahden välillä olevaa tonttia. Useimmat uusien tonttien anojat olivat muka niin köyhiä, etteivät jaksaisi rakentaa sellaisia rakennuksia kuin kaupungin keskiosissa rakennusjärjestyksen mukaan oli rakennettava, ja osa heistä harjoitti sellaisia ammatteja, joita ei itse kaupungissa saanut toimittaa, minkävuoksi sellaisille käsityöläisille ja varattomammille henkilöille sopisi antaa syrjässä olevia tontteja, varakkaammille sitävastoin parempia tontteja jo asutun kaupungin välittömässä yhteydessä. Plantaashien lunastamista varten olisi muodostettava erityinen lunastusrahasto osittain plantaashinomistajain viljelysveroista, osittain plantaashien ostohinnoista.

Uusien tonttien anojia eivät nämä suunnitelmat vähimmässäkään määrässä miellyttäneet. He arvelivat plantaasheja kruunun omiksi ja halusivat saada maata joko ilmaiseksi tai hyvin pienellä lunastushinnalla.

Tutkiessaan asiaa huomasi maistraatti, että muutamat harvat talonomistajat olivat saaneet plantaashilleen kiinnekirjan kaupunginoikeudelta, vaan suurin osa taloille annettujen kiinteiden ohella ainoastaan käyttöoikeuden plantaasheihin, joita sittemmin talonomistajain kesken oli ostettu, myyty ja pantattu, ja että v:n 1821 vapaakaupunkijulistuksen mukaan oli uusia tontteja helpoilla ehdoilla myönnettävä hyvämaineisille tehtailijoille ja käsityöläisille. Plantaashien omistusta ei maistraatti katsonut kaupungin säännöllisen laajennuksen esteeksi. Hylkäämällä plantaashinomistajain ehdotukset Mustanlahden seudun asuttamisesta maistraatti katsoi kaupunkia pitävän laajentaa keskustasta ja sisäosista käsin, missä liike oli suurin ja tilat mukavimmat. Tontteja olisi siis tarpeen mukaan luovutettava pitkin koko läntistä linjaa ja poikkikadut sinnepäin avattava. "Komeimpien talojen" rakentajille olisi luovutettava tontteja Kauppakadun varrelta. Tonttien lunastushinnaksi määrättiin Kauppakadun varrella olevain "halutuimpain" tonttien 250 ja muiden syrjemmässä olevain 20–200 seteliruplaa. Plantaashinomistajain muihin vaatimuksiin ja ehdotuksiin maistraatti yleensä suostui. Maaherrakin puolestaan kannatti esitettyä lunastustapaa, mutta oli tonttien hintaan nähden varovaisempi, tahtoen jättää kaupunginoikeuden tehtäväksi yhdessä kaupunginvanhimpain kanssa "niin sovittaa uusien tonttien hinnat, että kaupungin vähempivaraisetkin käsityöläiset ja asukkaat voisivat lunastaa ja asuttaa heille sopivia tontteja". Intendenttivirasto taas ylipäisesti kannatti kaupungin viranomaisten esityksiä puheenalaisissa kohdissa.

Viranomaiset siis miehissä puolsivat plantaashinhaltijain vaatimuksia. Niitä vastustaakseen tekivät useat talottomat valituksen senaattiin. Keisarillinen päätös, joka annettiin uuden asemakartan vahvistuksen yhteydessä, ei kuitenkaan ratkaissut asiaa, vaan suositteli asianosaisille oikeudenkäyntiä, elleivät voisi keskenään hinnoista sopia.

Jonkunlainen menettelytapa kaupungin laajennuksen toimeenpanossa oli täten löydetty. Kaupungin hallitus päätti nyt viipymättä ryhtyä uutisasutustöihin. Sopimus tehtiin maanmittarin kanssa 60 kyynärän levyisen kadun ja "Esplanadin" varsien sekä uuden kaupungin pohjoisosan paaluttamisesta ja tonttien lohkomisesta. Mutta uutisasutuksesta ei tullut mitään. Plantaashiasiaa ei oltu ratkaistu kaupungin tontteja tarvitsevan väestön eduksi. Vähävaraisten oli vaikea maksaa suuria hintoja tonttimaasta, vaikea myöskin jokaisessa tapauksessa ryhtyä laajaperäiseen käräjänkäyntiin mahtavain talonomistajain kanssa. Yksityisetu saattoi vielä kaupungissa pitää päätänsä paljon korkeammalla kuin yhteinen, saati vähävaraisten etu.

Toistakymmentä vuotta kuluu, kaupungin väkiluku kasvaa kasvamistaan, mutta kaupungin asuttu alue pysyy muuttumattomana. Yhä suuremmat vuokralaisjoukot kansoittavat talonomistajain taloja ja paisuttavat heidän kukkaroaan. Yhä kireämmäksi kehittyy talonomistajain ja vuokralaisten sotatila.

Vihollisuudet alkoivat jälleen v. 1845, jolloin 21 kaupunkilaisen – niistä 16 käsityöläistä – valtuuttama asianajaja maistraatissa vaati toimenpiteisiin ryhdyttäväksi, että jokainen heistä "kaikkein kiiruimmin" saisi asuttavakseen lunastaa tontin v:n 1830 kartassa merkityn uuden pohjoisen torin tienoolla. Hanke oli ankaraa laatua ja asianajaja valtuutettu hoitamaan juttua maan kaikissa oikeusasteissa.

Tunkeilijoita kohdeltiin ylhäisellä halveksumisella. Mitäpä tarvitsisivat maata nuo, jotka olivat tunnetut "osittain vähemmin varakkaiksi, osittain kykenemättömiksi rakentamaan tontteja", kuten kaupunginvanhimmat lausuivat. Uutisasukkaiden sopi rakentaa talonsa pohjoisempiin kortteleihin Mustanlahden lähelle, missä oli heille kelvollista, halvempaa maata kaupungin viljelemättömällä alueella. Ja taas kymmeneksi vuodeksi saivat plantaashit jäädä satojansa kasvamaan.

V. 1853 oli asutustarve kaupungissa jo kehittynyt sellaiseksi, että

maistraatin oli määrättävä tuo lähes neljännesvuosisataa aikaisemmin suunniteltu 60 kyyn. levyinen Esplanaadi avattavaksi pohjoisesta Kauppakatuun saakka. Plantaashinomistajat vaativat korotettua korvausta, 300–400 seteliruplaa plantaashilta. Vihdoin määräsi maistraatti, joka jo rupesi ymmärtämään laajennusasian tärkeyttä, Esplanadin tiellä olevain istutusmaiden hinnaksi 11 kop. hop. neliöjalalta, ja lopuksi tuli puheenalaisten maiden lunastushinnaksi 150 seteliruplaa koko plantaashilta (tynnyrinalalta).

Tuskinpa olisi kaupungin laajennuksen hyväksi ryhdytty edes näihinkään toimiin, ellei kuvernööri olisi asiaa ravistanut. Hänen toimestaan nyt ruvettiin ajamaan loppuun plantaashikysymystä koko laajuudessaan. Syksyllä 1853 lähetti kaupungin hallitus kuvernöörille vaaditun luettelon yksityisten plantaashi-omistuksista – 84 tynnyrinalasta – sekä selvityksen, millä perusteilla yksityiset henkilöt niitä omistivat. Heti sen jälkeen vaati kaupunginviskaali kuvernöörin käskystä plantaashinomistajia kaupungille luovuttamaan moisionsa ilman lunastusta. Pitkällisen oikeudenkäynnin jälkeen tuli vihdoin 26. 4. 1861 senaatin päätös, jolla istutusmaat – vv. 1619, 1647 ja 1789 annettujen asetusten ja säännösten mukaan – julistettiin kaupungin omiksi ilman korvausta. Koska kuitenkin plantaashit jo kauan aikaa olivat olleet yksityisten hallussa ja kaupungin hallitus oli hyväksynyt niiden haltijain kesken tehtyjä sopimuksia, niin oli moisioista tällä kertaa annettava korvausta siinä muodossa, että plantaashinomistajat saivat nauttia puheenalaisia maita vielä viisi vuotta, v:n 1861 puolipaastosta lukien.

Niin niittivät plantaashinomistajat, mitä olivat kylväneet.

d) Uutisasutus viisikymmenluvulla.

Kaupungin todellinen asutus oli ylläkerrottujen oikeusriitain kestäessä saattanut edistyä vain hitaasti. V:n 1845 uutisasutusliikkeestä oli se tulos, että v. 1850 myytiin uudessa kaupungissa viisi ja seuraavana vuonna kaksi uutta tonttia uutisasukkaille. Nämä tontit olivat Mustanlahden puolella. Kun kaupunki v. 1853 sitten Esplanadin avausta varten rupesi lunastamaan Esplanadin lähitontteja kaupungille, avautui sielläkin päin tilaa uutisasukkaille. Vv. 1853–1860 oli uutisasutus näillä tienoilla jokseenkin vilkas; tontteja myytiin täällä silloin kaikkiaan kaksikolmatta.

Koko uutisasutus vuosisadan kuudennella kymmenellä näkyy tarkemmin seuraavista numeroista:

                     myytyien tonttien  keskimäär. hinta  tontilta
    vuonna                luku                rupl. hop.

    1850                    5                 72:60
    1851                    2                 63:–
    1853                    3                 69:33
    1854                    3                 64:–
    1855                    8                 52:56
    1858                    1                104:16
    1859                    1                170:–
    1860                    6                176:63
                  yhteensä 29                 91:40

Tontteja myytiin vasta v. 1860 julkisella huutokaupalla, sittenkuin kaupunki oli määrännyt niiden alimman hinnan. Yksityisten tonttien hinta vaihteli melkoisesti, 50–300 ruplaan. Ajan oloja kuvaa, että suuren osan näitä tontteja (12 kpl.) osti puuvillatehdas, rakentaakseen niille työväenasuntoja, ja että yksityiset keinottelijat saatuaan tontin uudessa kaupunginosassa heti alkoivat sielläkin harjoittaa vuokrausliikettä. Niinpä kirjoitetaan tästä uutisasutuksesta v. 1854: "Erään herran puurakennus on siellä kaikkein kaunein ja mahtavin; siinä on 25 asuinhuonetta, kaikki hyyryläisten haltussa ja portin päällen on maalattu nimi 'Hauska'".

V. 1860 sai Esplanadi toisenkin hauskuuden, kun sinne istutettiin

ensimmäiset vahterat ja jalavat. Puut istutettiin kahteen riviin yhdeksän kyyn. välimatkalle toisistaan.

Tuli sitten puolipaasto 1866 ja tuo kauan odotettu "suuri peruutus", jolloin plantaashit palautettiin kaupungin haltuun. Nyt vasta oli auennut se asutusmahdollisuus, jota edellinen sukupolvi oli turhaan toivonut. Mutta uuden sukupolven Tampere ei ollut entinen Tampere.

e) Järjestelyt kuusikymmenluvulla ja työväenkaupunki "Amurinmaassa".

Niitä vaatimuksia, jotka yleiseen kaupunkiasutukseen nähden olivat maassamme vallalla menneen vuosisadan puolivälissä, tulkitsee asetus 18 p:ltä maalisk. 1856 "yleisistä perusteista kaupunkien järjestelyssä ja asutuksessa Suomen Suuriruhtinaanmaassa". Tämä asetus sekä Tampereella v. 1865 sattunut suuri palo ovat suuressa määrässä vaikuttaneet Tampereen senaikaisiin laajennuspuuhiin, joiden ulkonaisena tuloksena oli v:n 1868 uusi asemakaava ja kaupungin ensimmäinen rakennusjärjestys v:lta 1869.

Moisioiden peruutus antoi kaupungin hallitukselle aiheen jatkaa kaupungin laajennusta, joka yhä suuremmassa määrässä oli tullut kaupungin elinehdoksi. Sitävarten maistraatti laati asutussuunnitelman, joka jonkin verran poikkesi v:n 1830 asemakaavasta ja joka senvuoksi oli alistettava maan hallituksen vahvistettavaksi. Siellä ehdotus kuitenkin havaittiin vähemmin ajanmukaiseksi, siinä kun m.m. katujen leveys ja korttelien tonttiluku poikkesi v:n 1856 asetuksen vaatimuksista, ja Tampereen viranomaisille annettiin käsky laatia uusi suunnitelma.

Kun tämän käskyn saapuessa Tampereella vastikään oli tapahtunut palo, asetettiin raastuvankokouksessa erityinen komitea laatimaan määrättyä laajennussuunnitelmaa, jossa myöskin palon aiheuttamat asianhaarat olisi varteenotettava. Komitean jäsenistä mainitsemme kaupunginlääkäri O. Blåfieldin, apteekkari G. A. Serlachiuksen ja vuori-insinööri K. F. Idestamin.

Syyskuussa 1865 oli komitean suunnitelma ynnä siihen kuuluva arkitehti Lüchaun laatima asemakartta valmis. Sen tärkeimmät ehdotukset sisälsivät, että kaikki puilla istuttamattomat kadut levennettäisiin 22 kyyn. leveiksi, paitsi Kauppakatua, joka olisi jätettävä entiseen leveyteensä, koska sen varret ajateltiin rakennettaviksi kivitaloilla, että tärkeimmät poikkikadut – Pohj. Rantakatu, Uusikatu, Hämeenkatu ja Etel. linjakatu (myöh. Tiilitehtaankatu) – istutettaisiin puilla ja levennettäisiin 50 kyyn. leveiksi, Kortelahdenkatu (ent. Brahen Pitkäkatu) tehtäisiin 30 kyyn. leveäksi, jotta se paremmin erottaisi sen taakse rakennettavat työväenkorttelit itse kaupungista, Esplanadi levennettäisiin sadan kyyn. leveäksi, Kirkkotoria (nyk. Kauppatoria), Laukontoria ja Koulutoria laajennettaisiin, useita tontteja suurennettaisiin kortteleita uudelleen jakamalla, ja vihdoin että koko kunta korvaisi yksityisille koituvat vahingot.

Jokainen Tampereen kaupungin asemakaavaa tunteva huomaa helposti, että tämän komitean työ on painanut huomattavia jälkiä kaupungin ulkomuotoon ja asutukseen.

Komitean suunnitelma ei kuitenkaan sellaisenaan toteutunut. Porvaristo ja talonomistajat tinkivät katuja kapeammiksi. Puilla istutettaviin katuihin nähden hyväksyttiin komitean ehdotus, paitsi että Uudenkadun varrella olevain tonttien omistajat saisivat itse päättää, tahtoivatko rakentaa talonsa 15 kyynärän päähän katulinjasta, jolloin heidän tulisi puilla istuttaa väliala ja rakentaa matala aita katua vastaan, ja että Hämeenkadun varrella asuvat talonomistajat velvoitettaisiin rakentamaan talonsa kivestä, jos tahtoisivat katulinjaan saakka rakentaa, vaan muussa tapauksessa olisi rakennukset sijoitettava 11 kyynärää sisemmäksi, joten saavutettaisiin 40 kyynärän katuleveys puutalojen kohdalla ja päästäisiin talonomistajille maksettavista korvauksista. Tämänmukaisesti oli laadittava uusi kartta ja toimitettava se vahvistettavaksi.

Uusi kartta, maanmittari Östringin laatima, oli pian valmis ja hyväksyttiin yksimielisesti porvariston ja talonomistajain kokouksessa. Mutta kun maistraatti varoi, ettei uusi asemakartta saisi vahvistusta, ellei Hämeenkatua päätettäisi kauttaaltaan laventaa 40 kyynäräiseksi puilla istutettavaksi kaduksi ja kahdeksantonttisia kortteleita muutettaisi kuusitonttisiksi, se pidettyään turhan kokouksen kaupunkilaisten kanssa omassa lausunnossaan puolsi vastamainittuja jo komiteankin puoltamia muutoksia.

Siinäkään muodossa ei laajennussuunnitelmaa vahvistettu. Nyt, niinkuin kerran ennenkin, ryhtyi hallitus itse laatimaan parempaa suunnitelmaa kuin Tampereella oli laadittu. Sitävarten lähetettiin ensimmäinen arkitehti Hampus Dahlström kesällä 1866 Tampereelle, ja hänen laatimansa uusi kartta esitettiin kaupunkilaisille hyväksyttäväksi. Kaupunkilaisten vastausta antamaan valitun valtuuskunnan lausunnossa tehtiin useampia muistutuksia Dahlströmin karttaa vastaan, jota valtuuskunta katsoi osittain mielivaltaisestikin laadituksi. Arimmaksi kysymykseksi oli peljättyjen kustannusten vuoksi tullut kaupunkilaisille Hämeenkadun järjestely, jota Dahlström oli esittänyt levennettäväksi 50 kyynäräiseksi. Valtuuskunta puolsi 40 kyyn. leveyttä, ja esitti, että laventamiseen tarvittava maa-ala lunastettaisiin kadun etelävarrelta. Muuten valtuuskunta yleensä puolsi niitä ehdotuksia, joita ennenmainittu komitea ja kaupunkilaiset olivat aikaisemmin tehneet.

Tätä suunnitelmaa vastaan teki taasen yleisten rakennusten ylihallitus muistutuksia, joihin Tampereen maistraatti ja läänin kuvernööri yhtyivät. Senaatista senvuoksi määrättiin kuvernööri, kreivi K. M. Creutz ja yliarkitehti Alb. Edelfelt matkustamaan Tampereelle personallisesti kaupunginvanhimpain ja maistraatin kanssa sopimaan riitaisuudet, varsinkin mitä tuli tonttien lukuun ja laajuuteen, palokujiin y.m. tulipaloja ehkäiseviin varokeinoihin. Kokouksessa sovittiin (v. 1867) lopullisesti siitä, että Hämeenkatu levennettäisiin 50 kyyn. leveäksi "bulevardiksi", yhtä paljon kummallekin puolelle; kuitenkin pitäisi kadun varrella olevain tonttien omistajain saada käyttää luovutettavaa maatansa siihen saakka, kunnes katu kokonaisuudessaan tulisi bulevardiksi muutettavaksi, ehdolla että istuttaisivat katuvarteen puita ja rakentaisivat katurajaan matalan aitauksen. Eteläinen Rantakatu olisi laajennettava 50 kyyn. leveäksi, samalla poikkeuksella kivirakennusten rakentamisessa, josta myöskin Uudenkadun osalta oli sovittu. Muistakin vähemmistä riitaisuuksista nyt sovittiin.

Tällä perusteella laati yliarkitehti Edelfelt uuden pohjakartan – viidennen ja viimeisen tässä laajennustyössä. Kun siitä oli annettu hyväksyvät lausunnot, sai kaupungin laajennus 4 p. elok. 1868 vahvistuksen.

V:n 1868 asemakaava erosi v:n 1830 asemakartasta siinä kohden, että Kauppatoria ja Laukontoria oli laajennettu, Esplanadi, Uusikatu, Hämeenkatu ja Rantakatu levennetty, uuden kaupungin torit siirretty uusiin paikkoihin, uusia kortteleita lisätty molemmin puolin Esplanadin eteläpäätä ja kaupungin länsipuolelle suunniteltu kokonaan uusi pienitonttinen työväen kaupunginosa, jonka puilla istutettava Kortelahdenkatu erotti vanhemmista kaupunginosista.

Toukok. 8 p. 1869 vahvisti senaatti Tampereen kaupungille rakennusjärjestyksen. Sen säännöksistä olivat kaupungin uutisasutukselle tärkeimmät seuraavat.

Kaupungin luovuttaessa uutta tonttia yksityisille on tontti myytävä julkisella huutokaupalla enimmän tarjoavalle (§ 4). Tontteja ei saa ilman armollista lupaa halaista tai osittaa, mutta tonttien yhteenrakentamiseen voi kuvernööri antaa luvan (§ 5). Niille tonteille, jotka I ja II kaupunginosassa ovat Uuden- ja Eteläisen Rantakadun varrella, saadaan rakentaa katulinjaan saakka ainoastaan kivitaloja, mutta muunlaisia rakennuksia tontille 11 kyyn. päähän katulinjasta [Rakennussäännön mukaan ei siis mainittuja katuja tarvinnut leventää 16 kyynärää kummallekin puolelle, jolloin katu olisi tullut 50 kyyn. leveäksi, vaan tyydyttiin nyt 11 kyyn. lavennukseen, s.o. 40 kyyn. katuleveyteen], jolloin rakennuksen ja kadun välille jäävälle tyhjälle tilalle on istutettava lehtipuita tai pensaita ja katua vastaan rakennettava matala, ristikkoinen aitaus (§ 9). [Rakennusjärjestyksen alkuperäisissä ehdotuksissa oli määräys, että Kauppakadun varrelle saisi rakentaa ainoastaan kivitaloja, mutta koska Hämeenkatu laajennettiin bulevardiksi, pyysivät kaupunkilaiset Kauppakatua koskevaa määräystä peruutettavaksi, mikä pyyntö otettiinkin huomioon.] Jokaiselle tontille on jätettävä vähintäkin 2 160 neliöjalan suuruinen pihamaa (§ 14). Puisia asuinrakennuksia ei saa rakentaa yhtä kerrosta korkeammiksi (§ 17), eikä sellaisia rakennuksia, joissa alakerta on kivestä ja yläkerta puusta, saa millään ehdolla rakentaa (§ 20). Rakennettavaksi lunastettu tontti ja palossa tai muulla tavoin hävitetty rakennettu tontti on rakennettava viiden vuoden kuluessa tontin saannin tai palotapauksen jälkeen, jos tontille tulee kivirakennus, ja kolmen vuoden kuluessa, jos sille tulee muunlaisia rakennuksia.

Yksin tein annettiin syksyllä 1868 kaupungin kaikille tonteille uusi numerojärjestys, siten että puuvillatehtaan tontti merkittiin n:oksi 1 ja numerojärjestys siitä jatkui etelään ja jälleen alkoi pohjoisesta sekä jatkui siten aina kahden kadun väliä myöten läpi koko kaupungin. Täten ensi kerran tuntuvammin häiriintyi kaupungin vanha tonttinumerojärjestys, joka oli ollut käytännössä kaupungin alusta alkaen, lukuunottamatta niitä osittaisia numerojärjestelyjä, joita aikain kuluessa oli tapahtunut laajenevan kaupungin äärillä.

Jo ennen rakennusjärjestyksen vahvistamista oli Tampereella riennetty alkuunpanemaan uuden asemakaavan mukaista laajennusta. Alkuvuodesta 1868 odotettiin kiihkeästi asemakaavan vahvistusta. "Suuresti toivottava olisi – kirjoitettiin Tampereen Sanomissa –, että tämä asia vihdoin mitä pikimmin ratkaistaisi, jotta rakentaa aikovat kaupunkilaiset vielä talvikelin kestäessä saattaisivat hankkia rakennusaineita, eritenkin koska kaikki sekä aineet että työpalkka nyt ovat hyvin halvat, ja että työnansiota siten valmistettaisiin monille, jotka työnpuutteesta ovat kurjassa tilassa". Kun vahvistettu asemakartta vihdoin syksyllä saapui, päättivät porvaristo ja talonomistajat yksissä neuvoin maistraatin kanssa, että Kauppakadun ja Esplanadin välivaiheilla oleva alue – sama, jonka luovuttaminen asutukselle oli plantaashinomistajiin aikoinaan niin kipeästi koskenut – viipymättä oli paalutettava ja että työväentonttienkin myyntiin oli ryhdyttävä.

Talvi keskeytti nämä puuhat, mutta keväällä 1869 tehtiin uusia merkittäviä päätöksiä. Päätettiin näet, että työväentontit myytäisiin julkisella huutokaupoin ehdolla, että ostajain tulisi viiden vuoden kuluessa, jolta ajalta tonteista tai niille rakennetuista huoneista ei tarvitsisi maksaa mitään veroja kaupungille, tasoittaa sekä yhdellä asuinrakennuksella varustaa tontit, uhalla että tontti muuten joutuisi takaisin kaupungille, mutta tontin hinta kuitenkin olisi kaupungille maksettava. Tämän ehdon vastapainoksi myönnettiin ostajille se etu, että ostosumma saisi jäädä ostajalle velaksi 10 vuodeksi 4 %:n korkoa vastaan.

Työväenkaupungin perustaminen tuli kuusikymmenluvun suureksi tapaukseksi Tampereen asutuksessa. V. 1830 olivat käsityöläiset kaupungin uutisasukkaita; nyt olivat niitä työmiehet. Työväenkaupungin tontteja oli ensi tilaan päätetty myydä ainoastaan 16 Kortelahdenkadun pohjoispään varrella olevaa (silloiset n:ot 262–277). V. 1869 niitä kuitenkin myytiin paljon enemmän, nimittäin myöskin nyk. Särkänkadun ja Amurinkadun välillä olevat tontit, nyk. Makasiininkatuun saakka etelässä (silloiset n:ot 278–281 ja 302–320), yhteensä 40 tonttia. Niiden huutokauppahinta teki yhteensä Smk. 8 507:– eli siis tontilta keskimäärin Smk. 212:67. Kun näiden tonttien laajuus oli jokaisen 1 875 neliökyyn, oli siis myyntihinta neliökyynärää kohden keskimäärin 11.4 penniä (noin 30.5 penniä m2:ltä). Eri tonttien hinnat vaihtelivat 20 markasta 470 markkaan, riippuen tonttien tasoitustöiden kalleudesta y.m. oloista.

Siihen aikaan kerrottiin sanomalehdissä Sitkaan ja Amurinmaahan lähteneistä suomalaisista siirtolaisista. Kansanhumori risti Mustanlahden puolelle syntyvän Tampereen työmiesten siirtolaiskaupungin "Amurinmaaksi", joka on jäänyt sen kaupunginosan pysyväksi nimeksi. (82)

13. TERVEET JA SAIRAAT.

Yleisiä terveysoloja: Syntyneisyys Tampereella vv. 1801–1880. – Kuolleisuus Tampereella 1801–1880. – Suuria kuolinvuosia. – Lasten kuolleisuus. – Taudit: Rokot. Hinkuyskä. Punatauti. Kolera. Lavantauti. "Lavantautivuodet" 1866–1868. Keuhkotauti. Keuhkotauti tehtaissa.

Taistelu tauteja vastaan: Piirilääkäri. – Apteekkarit. – Tampereen toinen apteekki. – Asessori Lönnrothin julistus 1817. – Kaupunginvälskäri. – Tampereen terveyslähteet. – "Prunnin juonti" Tampereella. – Todellisen valtioneuvoksen Mironowin kertomus. – Terveyslähteen loppu. – Koleravuosi 1831. Koleramarkkinat. – Uusi kaupunginkirurgi. – Sairaala ja kaupunginlääkäri. – "Yleinen sairashuone Tampereella". – N. J. W. Idman kaupunginlääkärinä. – Sairaustilastoa. – Kuppataudin leveneminen. – V:n 1866 terveydenhoitolautakunta. – Sen esitykset.

Ennenkuin käymme kertomaan, miten vanha Tampereen kaupunki ja sen asukkaat yhteisesti taistelivat kalleimman omaisuutensa, henkensä ja terveytensä puolesta, annamme vanhemman Tampereen väestöolojen ahkeran ja tarkan tuntijan, kaupunginlääkäri O. Blåfieldin esittää yleispiirteet Tampereen sukupolvien hiljaisesta kärsimyshistoriasta.

Ihmiselämä ja sen kärsimyksetkin alkavat syntymästä. Syntyneisyydestä Tampereella on Blåfield tehnyt seuraavat laskelmat:

        Syntyneisyys Tampereella vv. 1801–1880

    Vuosikymmenin, ehdottomin luvuin ja suhdeluvuin laskettuna kutakin
    1000-lukua kohden (prom.) vuosikymmenen keskiväkiluvusta

        vuosi-      syntyneitä    vuosi-       syntynettä
        kymmenet    yht. prom.     kymmenet     yht.   prom.

      1801–1810    216  38.5    1841–1850      982   39.0
      1811–1820    345  42.1    1851–1860    1 627   38.5
      1821–1830    556  43.8    1861–1870    2 219   36.3
      1831–1840    558  32.8    1871–1880    3 774   40.0
      1801–1840  1 676  39.3    1841–1880    8 602   38.4

Ensi silmäyksellä osoittavat numeromme suurta lastensiunausta Tampereella. Kumpanakin nelikymmenvuotisena aikajaksona on syntyneisyys täällä ollut suuri, suurempi kuin useimmissa muissa silloisissa Suomen kaupungeissa. Mutta jos tarkastamme yksityisten vuosien syntyneisyyttä, näemme, että kansan syntyneisyydessäkin saattaa jo olla erityisen menestyksen tai erityisen kärsimyksen leima. Hedelmättömin kansan syntymisvuosi on täällä ollut 1811, jolloin syntyneiden luku oli ainoastaan 22 kutakin 1 000-lukua kohden, jotavastoin seuraava vuosi (1812) osoitti tavatonta syntyneisyyttä eli 52 prom. Vuosisadan hedelmällisin vuosi oli kuitenkin 1818, jolloin syntyväisyyssuhde oli 57 prom. Mutta surulliseen muistoon jäänyt vuosi 1868 vähensi kansan syntyneisyyden taas alhaiseksi, 25 prom:een; sen lähelle tuli vuosi 1837, jolloin suhdeluku oli 33.8 prom. Jo näissä numeroissa kuvastuvat vuosisadan elämän vaihtelut, sota-aikain seuraukset, olojen parantuminen, puuteajat ja nälkävuodet.

Mutta väestön karttuminen ja vointi ei riipu yksin syntyneisyydestä, vaan paljon enemmän siitä, kuinka monet syntyneistä jaksavat murtumatta kestää elämän koulun ja koetukset. Siitä esittää Blåfield seuraavia lukuja:

     Kuolleisuus Tampereella vv. 1801–1880

     Vuosikymmenin, ehdottomin luvuin ja suhdeluvuin laskettuna
     kutakin 1 000-lukua kohden (‰) vuosikymmenen keskiväkiluvusta

      vuosi-     kuolleita       vuosi-      kuolleita
     kymmenet   yhteensä   ‰    kymmenet   yhteensä   ‰

    1801–1810    183    30.0    1841–1850    586   23.3
    1811–1820    249    30.3    1851–1860  1 179   27.9
    1821–1830    308    24.3    1861–1870  2 067   33.8
    1831–1840    507    29.4    1871–1880  2 514   27.1
    1801–1840  1 247    28.5    1841–1880  6 346   28.0

Norjassa, Blåfield lausuu, missä kaikista Europan maista on alin kuolleisuus, laskettiin se kahdeksankymmenluvulla 17 prom:ksi, Ruotsissa ja Tanskassa 20 prom:ksi. Yleensä on kuolleisuus vähin sellaisissa maissa, missä viljelys on korkealla kannalla ja missä väestö ei kärsi köyhyyttä, joten kuolleisuuden numeroita voidaan pitää kansan sivistyksen ja hyvinvoinnin mittapuuna.

"Tampereella on vuosittain kuolleiden luku säännöllisesti ollut melkoista pienempi kuin syntyneiden; kaksitoista kertaa vuosisadan alusta laskien eli yhtenä vuonna seitsemästä on kuitenkin sattunut päinvastoin. Vähin kuolleisuus, 16 prom, oli v. 1811, joka oli merkillinen vuosi siitäkin, että silloin syntyneisyys oli pienin. Vv. 1808 ja 1809 raivosi lavantauti ja nosti kuolinnumeron edellisenä vuonna 42.6 prom:ksi ja jälkimmäisenä vuonna 55.6 prom:ksi. V. 1856 kulki lavantauti ja punatauti kaupungissa ja kuolleisuusluku nousi 50:een. V. 1867 nousi kuoleman numero 73:een ja seuraavana vuonna 65:een. Kumpanakin vuonna oli kuolleiden luku enemmän kuin kahta kertaa suurempi kuin syntyneiden luku, mutta silloin syntyneet aukot täyttyivät nopeasti kolmena seuraavana tavattoman terveenä vuonna 1869–1871, jolloin kuolleisuuden numerot olivat vaihdellen 20–17 prom. Sitten v:n 1872, jolloin hinkuyskä tempasi lapsia ja kolera aikuisia tuonelaan, on kuolleiden lukumäärä joka vuosi ollut pienempi kuin syntyneiden. Keskimääräinen kuolleisuus, joka vv. 1801–1880 oli 28.2 prom, oli aikajakson aikaisemmalla puoliskolla vähäistä suurempi kuin myöhemmällä. Viime vuosikymmenellä 1876–1885 on kuolleisuus ollut 27.2 prom. ja voi suhdetta 27 prom. nykyisissä oloissa pitää kuolleisuutta edustavana Tampereella, niin että ne vuodet, jolloin kuolleisuus on ollut sitä pienempi, ovat olleet terveitä, ne vuodet taas, jolloin kuolleisuus on ollut sitä suurempi, yleiselle terveydelle vähemmin edullisia." (Blåfield)

Erittäin suuri on Tampereella ollut lasten kuolleisuus, senkin jälkeen kuin rokotus oli tehnyt erään julmimpia lasten surmaajia aseettomaksi. Jokaisesta sadasta kuolleesta Tampereella oli:

      vuosi-    alle vuoden    1–3 vuoden    3–5 vuoden
     jaksona      ikäisiä        ikäisiä       ikäisiä

    1801–1840     26.5            13.2          7.2
    1841–1880     30.2            18.2          5.8

Aikakaudella 1841–1880 on siis lähes puolet (48.4 %) kaikista kuolemantapauksista sattunut alle kolmen vuoden ikäisten lasten joukossa. "Muissa Europan maissa – sanoo sen johdosta Blåfield – ei lasten kuolleisuus ole ollut niin suuri kuin meidän maassamme, missä lasten suureen kuolleisuuteen täytyy olla syitä, joita muualla ei ole ja jotka täälläkin pitäisi voida poistaa. Vanhempien elämänehdot kaupungissamme eivät ole huonommat kuin yleensä muualla maassamme, minkävuoksi täälläkin täytyy voida saada pikkulapsille yhtä hyvä hoito kuin muuallakin ja voida ehkäistä heille turmiollisia tauteja."

Taudeista, jotka erityisemmin ovat harventaneet Tampereen väestöä vanhempina aikoina, ovat eräät kulkutaudit jättäneet surullisimman muiston.

Aikakaudella 1801–1880 sattuneista kuolemantapauksista oli 2.5 % isonrokon aiheuttamia. Tuhka- ja tulirokkoon sekä kurkkumätään kuoli vv. 1801–1840 7 % ja vv. 1841–1880 6.7 % kaikista kuolleista. Kurkkumätä tuli huomattavammaksi kuolemansyyksi vasta kuusikymmenluvulla. Hinkuyskä sai osakseen vv. 1801–1840: 5.6 % ja vv. 1841–1880: 3.9 % kuolemansaaliista.

Punatauti raivosi Tampereella ankarammin v. 1852, jolloin 14, ja v. 1856, jolloin 65 henkeä täällä kuoli siihen tautiin. V. 1868 oli punatauti myöskin liikkeellä ja vei 19 uhria.

Kolera on tänne päässyt kahdesti; ensi kerran v. 1853, jolloin sai saaliikseen 20, ja toisen kerran v. 1872, jolloin vei tuonelaan 62 ihmishenkeä.

Näitä armottomampi on kuitenkin ollut lavantauti, jota voi pitää vanhan Tampereen kotoisimpina vitsauksina. Aikakaudella 1801–1840 lasketaan tähän tautiin kaatuneen 7.7 % ja vv. 1841–1880 koko 10.2 % Tampereen kuolleista. Erityisesti muistettavia lavantautivuosia olivat sotavuodet 1808–1809, vuosi 1837, vuosi 1856, mutta etenkin suuret "lavantautivuodet" 1866–1868, jolloin 442 – sanoo lähes puolen tuhatta – ihmistä Tampereella kuoli siihen tautiin; vuonna 1867 yksin vei lavantauti täällä 203 ihmistä hautaan.

Keuhkotaudinkin tuhot olivat hirvittävät jo vanhain sukupolvien aikoina. Siihen on Tampereella jo ennen vuotta 1880 kuollut ihmisiä enemmän kuin mihinkään muuhun tautiin, ja tämä peljättävä tauti on aikain kuluessa saanut yhä vain laajenevan jalansijan kuolemansyiden joukossa. Vv. 1801–1840 teki keuhkotaudin osuus kaupungin kuolleista 13.5 %, vv. 1841–1880 jo 16 %. Hirmuisen vallan on keuhkotauti jo aikoja sitten saavuttanut Tampereen tehdasväestön keskuudessa. Niinpä oli vuosikymmenenä 1871–1882 Finlaysonin tehtaan väestössä (tarkemmin sanoen 15 vuotta vanhempain tehtaalaisten sekä heidän perheittensä keskuudessa) sattuneista kuolemantapauksista 69.5 % keuhkotaudin aiheuttamia!

Menneiden sukupolvien taistelu tauteja ja kuolemaa vastaan muistuttaa heidän taisteluansa tulta ja tulipaloja vastaan. Varustukset olivat kummassakin tapauksessa heikot ja vaillinaiset. Vahinkoa tuskin voitiin estää, jos vahinko oli tullakseen. Ihmiset olivat vielä uhkaavan vaaran orjia, olivat tungetut puolustusasemaan ja kiittivät onneansa, jos mahtava vihollinen sattui heidät säästämään.

Ruotsin aikana asui Tampereella piirilääkäri ja kaupungissa oli myöskin apteekki; suurella vaivalla oli saatu kätilökin hankituksi kaupunkiin. Terveydenhoito kaupungissa pysyi kauan aikaa tällä alkeellisella kannalla. Asessori Niilo Antti Lönnroth, joka ensi kerran nimitettiin piirilääkäriksi Tampereelle v. 1795 ja nähtyään sota-aikoina monet vaiheet Suomen armeijassa ja venäläisten vankina sai toistamiseen Tampereen piirilääkärin viran v. 1812, ei joutanut yksinomaan kaupunkilaisia hoitamaan, sillä hänellä oli ääretön maakunta huolehdittavanaan. Jokapäiväistä apua saivat kaupunkilaiset apteekkarilta, joka oli tavattavissa silloinkin kun piirilääkäri oli matkoilla. Apteekkarin oli tähän aikaan avattava ruumiit ja suoritettava monet muut lääkärintoimet. Enimmän työtä tuotti hänelle kuitenkin tappelijain laastaroiminen, sillä kaupunki oli täynnä -nurkkakapakoita, joissa lakkaamatta tapeltiin. Ehtimiseen oli hänen annettava todistuksia ja laskuja tappeluista seuraavia käräjöimisiä varten. Muutkin kaupunkilaiset kuin tappelijat näkyvät vanhempina aikoina käyttäneen tavattoman paljon rohtoja. Säilyneistä apteekkilaskuista voi nähdä paljon siinä suhteessa huvittavia seikkoja. Rohtoihin, mitä kummallisimpiin, turvasivat kaikki; tautien estämistä ja terveyden edistämistä järjestetyn terveydenhoidon avulla ei kukaan vielä ajatellut.

Apteekin merkitys vanhassa yhteiskunnassa oli siten tavattoman suuri. Se oli koko kärsivän kansan parhain tuki ja turva. Tampereen apteekkitoimi kehittyi tavattoman nopeasti. Jo v. 1857 sai kaupunki toisen apteekkinsa, mikä tuntuu melkein ylellisyydeltä ajan muuhun terveydelliseen edistykseen verrattuna.

Kaupungin vanhoista lääkintäoloista antaa eräs asessori Lönnrothin v. 1817 kaupungin hallitukselle tekemä esitys hauskan kuvan. Asessori antoi tapansa mukaan porvarien kuulla kunniansa. Hän oli havainnut – lausuttiin tässä esityksessä –, että kaupungin asukkaat katsovat oikeudekseen varsinaisissa välskärin toimissa, halvimmissakin, vaatia myötäänsä hänen apuansa. Mutta piirilääkärillä on toisenlaiset toimet, eikä hänen tarvitse ruveta kaupungin välskäriksi. Kaikissa kaupungeissa pitää olla ainakin yksi välskäri ja varakkaammissa kaupungeissa on sekä välskäri että oma lääkärikin. Tampereella vain ei ole edes alavälskäriäkään, joka kuitenkin on aivan välttämätön olemassa. "Muualla ei ole sitä kunnollista ruukkia eikä suurempaa tehdaslaitosta, missä eivät omistajat olisi nähneet tarpeelliseksi hankkia työväelleen jotakin apua onnettomuudessa. Ihmisyys velvoittaa tähän uhraukseen. Eikö siis ole sitä vaadittava tältäkin kaupungilta, jossa jo on kaikenlaatuisia käsityöläisverstaita, jonne on perustettu tehtaita ja useampia aiotaan perustaa ja jossa siis usein tapahtuu joko tapaturmia tai ilkivaltaisten renkien, oppipoikain, kisällien ja mestarien tappeluja krouveissa ja kapakoissa, ja jossa käräjiä pidetään ja kaupungin liikkeen vuoksi kahdet suuret markkinat, jolloin juopumus ja pelaaminen sangen usein synnyttävät tappeluja ja onnettomuuksia."

Tämä julistus kuulutettiin kaupunkilaisten noudatettavaksi. Ja nyt olivat omattunnot heränneet. Entinen Suomen sotaväen alilääkäri Mikko Bergbom ilmoittautui viipymättä kaupunginvälskärin virkaan, johon kaupunginvanhimmat ja kaupunginoikeus hänet hyväksyivät. Parin tehtaan isännät suostuivat maksamaan suurimman osan hänen palkkaansa, kaupunki puolestaan antoi uudelle tohtorille palkanlisää ja tonttimaan. Aivan ilman rettelöitä ei tämäkään edistys saanut tapahtua. Lääkintäkollegio oli huomauttanut, ettei Bergbom ollut laillistettu lääkäri, mutta oli kuitenkin asessori Lönnrothin "kunniakkaan todistuksen" perusteella antanut hänelle luvan toimittaa pienempiä kirurgisia tehtäviä. Maaherra sitävastoin v. 1819 kumosi vaalin, koska kaupunginoikeus oli "yksipuolisesti" ottanut Bergbomin virkaan. Kuinka asia sitten lienee kiertynytkin, lopuksi Bergbom sai kun saikin jäädä virkaansa ja toimi Tampereella "kaupunginlääkärinä" kuolemaansa saakka 1831.

Menneen vuosisadan alkupuolella olivat terveyslähteet suosittuja yleiskeinoja kaikkea tautia ja raihnaisuutta vastaan. Kaikissa maamme huomattavissa paikoissa keksittiin siihen aikaan tällaisia bethesdoja ja "kuurit" näillä lähteillä olivat yhtä suosittuja terveydellisiä kuin seurallisiakin virkistyksiä. Tampereen läheisyydessä oli sellainen parantola Kangasalla. Eräs luettelo kesältä 1807 mainitsee Kangasalan lähteellä 72 "kaivovierasta", suurin osa ylhäistä ja sotilaallista seuraa. Myöhemmin oli terveyslähde Vuohensillalla Messukylässä. Tampereen vanhoissa köyhäinhoidon tileissä mainitaan vv. 1816–1817 eräs lahja, joka oli saatu "kunnianarvoiselta kaivoseuralta Vuohensillalla". Tätä parantolaa tarkoittaa eräs matkailija v. 1820 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavilla sanoilla: "Matkallani katselin Tampereen Kaivohuonetta eräässä notkossa, josta ei ollut juuri muuta huomautettavaa, kuin että eräs huone, joka oli tehty täyttämään erästä moralin vaatimuksia ei suinkaan vastustavaa tarvetta, oli siitä vain kahden sylen päässä".

Vaikka Vuohensillalta oli vain kappale matkaa kaupunkiin, oli kaupunkilaisissa ilo suuri, kun terveyslähde pian löydettiin itse omasta kaupungista. V. 1826 näet kerrotaan muutamain kaupunkilaisten peranneen Kortelahden lähellä olevan lähteen, jossa luultiin olevan "mineralista ominaisuutta". Sen kaupunginhallitus nyt viipymättä julisti rauhoitetuksi. Mutta tämä ei ollut vielä se oikea lähde. Kesällä 1829 kuullaan, että uusi terveyslähde oli äskettäin löydetty Pahlmanin tontilta Uudenkadun varrelta (nyk. n:o 8 Satakunnankadun varrella), että lääkärit olivat tästä lähteestä antaneet hyviä lausuntoja ja että monet henkilöt jo olivat siellä olleet "runnia juomassa". Kuulemme edelleen, että kun lähteellä oli ahtaat liikkumistilat, olivat kaivovieraat ottaneet tavaksi kävellä Uudellakadulla terveysveden juonnin aikana aamuisin kello 6–9. Eräs huolettava seikka kuitenkin häiritsi uuden parantolan oloja. Asetusten mukaan oli tupakanpoltto kaduilla kielletty, mutta tupakkamiehet eivät tahtoneet luopua siitä nautinnosta, minkä savuava piippu aamukävelyllä Uudellakadulla terveysveden juonnin päällisiksi tuotti. Siitä pulma. Asessori Lönnroth todisti, että useissa taudeissa sekä tottuneille tupakkamiehille oli "yksi ja toinen savunen tupakkaa itse juonnin aikana sekä tarpeellinen että hyödyllinen". Kaupunginoikeus ei voinut lainrikosta hyväksyä, mutta näyttää tämä kiusallinen seikka järjestyneen, kun saatiin parantolalle oma puisto lähteen vierestä, viskaalinrouva Häggbergin tontilta.

Tampereen terveyslähde tuli pian tunnetuksi ylhäisissäkin piireissä. Kesällä 1832 oleskeli täällä parannuksella arvokkaita vieraita, niiden joukossa pietarilainen todellinen valtioneuvos Mironow, jonka Tampereen terveyslähdettä mairitteleva kertomus julaistiin ensin Pietarin saksalaisessa ja sitten oman maan ruotsalaisissa sanomalehdissä. Todellinen valtioneuvos kertoo, miten hän oli tullut Turkuun ja sieltä vanhan asetoverinsa, kenraali T:n houkutuksesta ja seurassa lähtenyt Tampereelle, "pieneen Turun ja Porin läänissä olevaan kaupunkiin, jossa on paperitehdas, teräsmanufakturilaitos ja muutamia rikin- ja raudanpitoisia lähteitä, joita professori, tohtori von Haartman Turussa oli neuvonut ystävääni käyttämään". "Tämä seikka – kertomus jatkuu – ja se luottamus, minkä Kaivohuoneen lääkäri, tohtori Törnroth herätti minussa hänen tietoihinsa, Tampereen ihana ympäristö ja haluni saada nauttia ystäväni seuraa saivat minut hänen kanssaan liittymään kaivovieraiden lukuun. Tohtori Törnroth, joka harvinaisella tarkkuudella tutki vaivaani, määräsi minut käyttämään rikinpitoista vettä. Aloin 9 p. kesäk., join vettä kahdesti päivässä, lisäsin vähitellen annokset neljästä ruokalusikallisesta kolmeen juomalasiin, noudatin ankarinta ruokajärjestystä, ja olin viiden viikon parannusajan jälkeen Tampereella täysin parantunut, pientä väsymyksen jätettä lukuunottamatta. Kiltin lääkärini neuvosta jatkoin kuitenkin vielä kaivokuuria elokuun alkuun saakka, ja otin sen ohella kylmiä järvikylpyjä, minkä jälkeen matkustin Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä takaisin Venäjälle, ja olen vielä tälläkin hetkellä täysin terve. Myös katson inhimilliseksi velvollisuudekseni antaa yleiseksi tiedoksi tämän kokemukseni, joka on palauttanut minut elämään ja sen ihanuuteen ja täyttänyt minut kiitollisuudella ja liikutuksella. Toisillekin kroonillisia tauteja poteville ovat Tampereen mineralilähteet tuoneet parannuksen tai ainakin lievitystä."

Tampereen ihmelähde oli käytännössä vielä v, 1835; siihen saakka näet oli kaupungin köyhäinhoidolla pieniä tuloja terveyslähteen "vaivaispyssystä" ja kaivovieraiden lahjoituksista. Mutta sitten tämä lähde ja sen maine äkkiä katosivat niinkuin kaikki katoo.

Vuosi 1831 oli surullinen koleravuosi Suomessa. Se saattoi Tampereenkin kaupungin vapisemaan perustuksiansa myöten. Kesäkuun puolivälissä oli maistraatti saanut korkeampain viranomaisten käskyn varustautua sen mahdollisuuden varalta, että kolera-vieras saapuisi Tampereelle. Viikon päästä tiedettiin kaupungissa, että "Cholera mortens" oli jo ilmestynyt Suomeen. Viipymättä pantiin kaupungin rumpu käymään; maistraatti kuulutti, että kun muualla oli muun muassa puhtaus ja siisteys huomattu suureksi esteeksi koleran leviämiselle, oli nyt sakon uhalla jokaisen kaupunkilaisen "pidettävä itsensä ja huoneensa puhtaina ja siisteinä ja aamuin illoin sopivilla aineilla savustettava viimemainitut, etenkin verstaat ja kapakkatuvat, ja pysyttävä erillään suuremmista kansankokouksista ja juopumuksesta" j.n.e. Maaherran käskyn mukaan kiellettiin "kisällejä, oppipoikia, renkejä ja muuta irtainta kansaa" iltaisin kello 8 jälkeen näyttäytymästä kaduilla tai yleisillä paikoilla. Heinäkuussa varokeinoja tuntuvasti lisättiin. Kolerasairaaloiksi määrättiin neljän työmiehen asunnot. Kolerakomisarioita asetettiin kaupungin kaikkiin neljään kortteliin. Sairaanhoitajiksi valittiin kolme työmiestä, kolme työmiehen vaimoa ja muudan itsellinen. Kaksikymmentä sairasvuodetta päätettiin laittaa viipymättä reilaan, ja kaupungin etevimmät miehet lupasivat antaa ilmaiseksi sekä vuoteet että kaikki niihin kuuluvat tarpeet.

Mutta peljättävä markkina-aikakin alkoi jo lähestyä. Elokuun alussa maistraatti anoi, että hallitus kieltäisi Viipurin läänin ja Arkangelin kuvernementin asukkaita tulemasta Tampereen markkinoille, koska oli mahdollista, että viipurilaiset ja arkangelilaiset kauppiaat ja talonpojat, joilla oli tapana tulla Tampereen syysmarkkinoille, ehkä voisivat tuoda kaupunkiin koleran tartuntaa. Kun elokuun viimeisinä päivinä tuli tieto, että kolera oli ilmestynyt Helsinkiin, päätettiin, että kaupungin talonomistajain oli vuoron perään annettava miehiä parittain sillalle vahtimaan kaupunkia.

Vielä markkina-aamuna, syyskuun 6 p:nä, koetti maistraatti viimeistä keinoa. Rummutuksella kehoitettiin kokoontunutta kansaa hajaantumaan ja lähtemään kotiansa. Kaupunginviskaali ja kaupungin palvelijat ravasivat jokaisen kauppiaan luona keisarin nimessä kieltämässä heitä anniskelemasta ja myymästä tavaroitaan yleisölle. Vaan mitä huoli kahdeksantuhatta markkinamiestä pormestarista ja viskaalista ja parista kolmesta palovahdista. Nyt oltiin markkinoilla eikä koleraa paossa. Markkinoita pidettiin tavalliseen menoon hoilottaen, loilottaen. Maistraatti laski markkinaväen, kuten sanottu, 8 000:ksi. Kauppiaita oli tullut 16, Turusta, Vaasasta, Kristiinankaupungista ja Raumalta; heidän nimensä pantiin kirjaan, että heidät muistettaisiin. Lisäksi oli markkinoille tullut tavallinen määrä käsityöläisiä ja trahtöörejä. Maistraatti ei päästänyt ketään kauppiasta torille eikä vuokrannut kenellekään kaupungin markkinapuoteja ja kojuja. Mutta vainotut pääsivät pälkähästä siten, että vuokrasivat huoneita kaupungin talonomistajilta ja kauppiailta tai tekivät kauppojaan vuokratuissa tonteissa talojen pihoissa.

Kansa oli kovakorvainen ja uppiniskainen. Maistraatti pesi kätensä ja jätti kaikki luojan haltuun, tuli sitten mitä tuli. Mutta kun hätä on suurin on apukin lähinnä. Toista päiväänsä alkoi markkinamylläkkä, kun kulkupuhe ja huuto levisi markkinoilla, että rutto oli tullut Turkuun.

Nyt seurasi kummat. "Kansaan levisi säikähdys ja kaikki läksivät vähitellen kaupungista kotiinsa", kertoi maistraatti jälkeenpäin maaherralle. Tuhannet olivat kuin poispyyhkityt ja markkinamelu oli muuttunut kamalaksi hiljaisuudeksi. Maistraatti kertoi vielä koettaneensa savustaa niin monta kauppiasta tavaroineen kuin oli ehtinyt, mutta sillä vähäisellä polisivoimalla, joka täällä oli, ei uskaltaneensa ryhtyä mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Mikä oli kyllä ymmärrettävää.

Minkälainen mieliala näinä päivinä Tampereella vallitsi, näkynee ehkä parhaiten niistä varokeinoista, joihin kaupungin maistraatti ryhtyi toisena markkinapäivänä, tuona suurena säikähdyksen päivänä. Kaikessa kiiruussa päätettiin hankkia lisää sairashuoneita ja sairasvuoteita ja ryhtyä toimiin ruumisarkkujen valmistamiseksi, hautauspaikan aitaamiseen ja hautain kaivamiseen, "koska, jos tauti äkisti puhkeaisi, mieltenkuohu kaupungissa tulisi niin yleiseksi, että sellaista sen jälkeen olisi vaikea saada aikaan". Kuoleman varjot liihoittelivat onnettoman markkinakaupungin yli.

Koko loppuvuosi 1831 oli Tampereella kuten muuallakin maassa synkkä. Lakkaamatta valvoivat Tampereen kaupungin edesvastaajat ja lisäsivät varustuksiaan. Ensi päiväin toimia markkinain jälkeen oli salpapuun asettaminen kaupungin läntiselle tulliportille, ja siellä niinkuin sillallakin pidettiin nyt ankaraa vahtia. Pormestari ja piirilääkäri saivat toimekseen laatia spartalaiset ohjesäännöt vartijoille. Armotta oli jokainen tuntematon tulija tullipuomin luona pidätettävä ja katajansavulla y.m. savustettava hevosineen, kuormineen, koirineen – ihmiset Häggbergin talossa ja tavarat riihissä kaupungin ulkopuolella; kerran päivässä oli vahtipäällikön tehtävä raportti Ylipäällikölle, joka oli pormestari Sacklén, j.n.e.

Lähestyi niin joulukuu ja sen mukana Antinmarkkinat. Synti ja paatumus oli taas vallannut kansan, niin että se seitsemäntuhantisena joukkona saapui Tampereen markkinoille, vaikka ne nytkin oli kielletty. Kaikki kävi taas samalla lailla kuin syysmarkkinoilla, paitsi että väki oli unohtanut säikähdykset ja piti markkinansa rauhassa loppuun saakka. Maistraatti koetti pitää toria tyhjänä, mutta pihoilla kukoisti kauppa ja liike. Mutta polisivoima piileksi, arvatenkin paremmalla omallatunnolla kuin edellisellä kerralla, sillä kolerabasillit olivat jo menneet talvimajoilleen, missä pysyivätkin pari vuosikymmentä.

Kaupungin säännöllinenkin terveydenhoito alkoi aikain edistyessä vaatia uutta huomiota. Mikko Bergbomin kuoltua oli Tampere jäänyt ilman joka-aikaista lääkärinapua. Senvuoksi esitti piirilääkäri Kaarle Henrik Ringbom v. 1840 kaupunginkirurgin viran uudelleen asettamista. Viran sai nuorukainen Kaarle Pietari Molin, jolla oli todistus entiseltä piirilääkäriltä Törnrothilta.

Vanhan Tampereen kirurgi sai myöhempinä aikoina sopivamman toimen kaupungin rahastonhoitajana. Ajat lakkaamatta muuttuivat. V. 1840 oli jo kysymys kruunun sairaalan perustamisesta kaupunkiin. Kaupunki ilmoitti suostuvansa ylläpitämään sairaalaa 2 000 hopearuplan suuruista korvausta vastaan, ja esitti, että sairaalaan otettaisiin erityinen lääkäri, joka samalla olisi kaupunginlääkärinä 300 hopearuplan vuosipalkalla, josta sairaala maksaisi 150, Finlaysonin tehdas 60, Frenckellin tehdas 30 ja kaupungin rahasto 60 ruplaa. Sopimusta ei kuitenkaan näillä ehdoilla saatu aikaan, ja kun valtion puolesta seuraavana vuonna tehtiin uusi ehdotus, ei kaupunki enään luvannut mitään raha-apua, koska koulurakennus paraikaa oli kustannettavana. Vihdoin kuitenkin saatiin sairaala toimeen. Keis. kirjeellä 30 p:ltä marrask. 1847 määrättiin sairashuone asetettavaksi Tampereelle kuudeksi vuodeksi ja annettiin laitoksen ylläpitäminen kaupungin haltuun. Valtio sitoutui maksamaan kaupungille vuosittain 1 800 hopearuplaa sekä sairaalan kalustamista varten kerta kaikkiaan 1 273 ruplaa. Sairasvuoteita oli laitokseen tuleva 35, niistä 10 maksavia sairaita varten, 10 vapaasijoja ja 15 kuppatautisia varten. Vapaasijoista oli neljä varattava Tampereen kaupungin asukkaita varten. Sairashuoneen piiriin luettiin paitsi Tampereen kaupunkia 25 seurakuntaa, joiden kaikkien asukasluku v. 1854 teki 69 300. Sairaalan taloudenhoito oli kaupungin valitseman johtokunnan huolena ja sairaiden hoito oli kaupunginlääkärin velvollisuus.

Marrask. 1 p. 1848 avattiin sairaala nahkuri Brummertin tätä varten rakennuttamassa talossa Nalkalan torin varrella, mistä se v. 1858 muutettiin n.s. "Hauskaan" uudessa kaupungissa. Kun ensimmäinen sopimus kruunun kanssa oli umpeen kulunut, uudistettiin se taas kymmeneksi vuodeksi eli 1 p:ään marrask. 1864. Viimemainitusta päivästä otti valtio haltuunsa tämän laitoksen, joka silloin sai nimeksi "Yleinen sairashuone Tampereella" ja oman kulunkiarvion, 17 800 markkaa vuotuisesti. V. 1877 muutettiin sairaala entiseen paikkaansa Nalkalan torin varrelle.

Samalla kuin kaupunki sai sairaalansa sai se myöskin ensimmäisen kaupunginlääkärinsä. Uudelle lääkärille määrättiin kaupungin puolesta 250 hopearuplan palkka, josta pumpulitehdas sitoutui maksamaan 100 ja paperitehdas 50 ruplaa. Ensimmäinen kaupunginlääkäri tuli siten myöskin ensimmäiseksi tehtaanlääkäriksi Tampereella.

Kaupungin puolesta kehoitettiin Oulun lääkäriä, tohtori Niilo Juhana Wilhelm Idmania hakemaan kotikaupunkinsa kaupunginlääkärin virkaa. Idmanista tulikin tämän viran ensimmäinen haltija. V. 1859 hänet nimitettiin piirilääkäriksi, ensin Kangasalan, sitten Tampereen ja vihdoin Tyrvään piiriin, mutta asuinpaikkansa hän piti Tampereella kuolemaansa saakka v. 1874. Idmanin seuraajaksi kaupunginlääkärin toimessa tuli Kaarle Otto Juhana Blåfield.

Kuinka suuri etu kaupungilla oli sairaalasta, näkyy siitä, että sairaalan yleisellä osastolla vv. 1848–1868 hoidetusta 1 974 sairaasta 523 eli lähes 38 % oli kaupungin asukkaita. Sairaalan kuppatautis-osaston luettelot taas kertovat pöyristyttäviä asioita tuon kamalan taudin levenemisestä vanhassa Tampereen kaupungissa. O. Blåfieldin julkaisemani tietojen mukaan näet hoidettiin Tampereen sairaalassa kuppatautisia kutakin 1 000 kaupungin ja sen ympärillä olevain maaseutujen asukasta kohden:

                      kaupunkilaisia   maalaisia

    vv. 1849–1858         3.9            1.1
     "  1859–1868         7.6            2.0
     "  1869–1873        12.5            4.6

V 1855 oli Tampereen sairaalaan perustettava ylimääräinen osasto kuppatautisia varten, ja v:sta 1866 alkaen tuli tämä ylimääräinen osasto pysyväksi. Olemme ennen kertoneet, mikä osa kaupungin käsityöläisluokalla on ollut tässä surullisessa tilastossa. "Kuppataudin karttuminen, Blåfield lausuu, kaikkien näiden aikakausien kuluessa on silmiin astuva. Kaupungissa on sen luku suurin, ja yksin tämä seikka osoittaa kyllin sairashuoneen tarpeellisuutta paikalla, jonka puutteessa tämä syystä pahaksi taudiksi sanottu epäilemättä olisi vielä enemmän levinnyt".

Kolerat ja kulkutaudit, sairashuone ja siellä ilmenneet asianhaarat eivät voineet olla herättämättä ajattelevain kaupunkilaisten vakavaa huomiota. Se, mikä kaupungin ollessa pieni oli jäänyt huomaamatta, rupesi nyt kaupungin ja sen väkiluvun kasvaessa selvenemään, että nimittäin väkirikkaassa kunnassa saattavat vähäpätöisemmätkin ja odottamattomat seikat synnyttää sairautta, kulkutauteja ja suuria ihmishengen häviöitä. Kuusikymmenluvulla alkoi Tampereen kunnan valistuneiden asukkaiden huomio kääntyä kaupungissa oleviin likapesiin, seisoviin umpilätäkköihin, epäterveellisiin asuntoihin y.m.s. yleistä terveyttä uhkaaviin epäkohtiin. Näinpä aukeni kaupunkilaisille kokonaan uusi, tärkeä yhteistyön ala.

V. 1866 esitti kaupunginviskaali tautisten aikain vuoksi erityisen

terveyslautakunnan perustamista kaupunkiin. Tohtori Idmanin ehdotuksesta valittiin aluksi tutkimuskomitea, jonka puheenjohtajaksi tuli tohtori Idman, varapuheenjohtajaksi tohtori Blåfield ja jäseniksi apteekkari Serlachius, kirurgi Molin, kauppias Enqvist, värjäri Liljeroos ja seppä Eklund. Kesällä 1866 oli kaupungin sanomalehdessä luettavana valaiseva selonteko komitean tehtävästä. Lopulla samaa vuotta jätti komitea kaupungin hallitukselle laajan ehdotuksen, joka raastuvankokouksessa 30 p. tammik. 1867 kaikissa kohdin hyväksyttiin. Ne epäkohdat, joita komitea oli havainnut ja joiden korjaamiseen nyt päätettiin käsiksi käydä, olivat seuraavat:

1. Puuttuva tai vaillinainen vedenjuoksu ja siitä aiheutuva maan

vesiperäisyys. Tästä johtuvista toimenpiteistä kerromme myöhemmin.

2. Talojen ja palokujain siivottomuus ja puuttuva hoito. Moitittaviksi

oli havaittu 31 taloa, m.m. useat puuvillatehtaan talot ja paperitehtaan työväenrakennukset. Kaupungissa oli myöskin tavattu 12 sikoläättiä, kaikki enemmän tai vähemmän epäsiistiä.

3. Epäterveelliset asunnot. Niitä tavattiin 16 talossa ja niihin

määrättiin naulattavaksi kyltit kirjoituksin "Terveydelle vahingollinen asumus".

4. Liiaksi asutetut talot. Niitä oli neljä.

5. Vesiperäiset kellarit.

6. Huonot ja siivottomat makit. Tutkijakunta oli havainnut, että näitä

laitoksia hoidettiin yleensä huolimattomasti. Muita kelvottomampia makkeja mainittiin olevan 17 paikassa, etenkin tehtaissa (n.s. "Kanakopit" ja "Latokartanot"). Parissa paikassa oli nähty suuria lantatunkioita. Viimemainitut määrättiin poistettaviksi ja lantaruumat säännöllisesti hoidettaviksi ja tyhjennettäviksi.

7. Saunat. Talossa n:o 91 oli tavattu "yli kaiken kertomuksen siivoton

sauna", jota yleisö käytti.

8. Kaivot. Melkein jokaisella talolla oli kaivo, muutamissa kaksi,

kolmekin. Yleensä olivat kaivot hyvin rakennetut, mutta niiden veden käyttö ihmisten ruokavedeksi arveluttava asia. Ne määrättiin perattavaksi vähintään joka kolmas vuosi.

9. Koskiveden saastuttaminen. Epäkohta havaittiin yleiseksi ja pahaksi.

Siinäkin kohden päätettiin ryhtyä parannukseen.

Komiteaa, joka pani alkuun tämän Augiaan tallin puhdistamisen, kutsuttiin "raittiuslautakunnaksi". "Nomen est omen" (nimi on enne), sanoo latinalainen sananparsi. V:n 1866 komitean suunnitelma, vanhan kunnallishallinnon viimeisiä merkkitöitä, oli todella uuden raittiimman aikakauden enne tämän kaupungin ja sen kansan elämässä. (83)

14. VANHAA KÖYHÄINHOITOA.

a) Tampereen vanhin köyhäinhoito: Köyhyys ja kerjäläiset mennee vuosisadan alussa. – Pakon aikakausi. – Julistus kerjäämisen estämisestä v. 1817. – L. G. v. Haartmanin ohjelma. – Tampereen vanha kotipaikka oikeus. – Ankaria toimia irtolaisia vastaan. – Vanha köyhäinhoito. – V: 1817 kerjuujulistuksen köyhäinhoitopykälät. – Köyhäinhoidon alku Tampereella. Vaivaisruodut. Vuosihoito. Vaivaishuutokaupat. Vuosiavut. Tilapäiset avut. Köyhät koulupojat. – Köyhäinhoitohallinto. – Köyhäinrahasto Sen tulot. – Köyhäinhoito verotuksen alku 1836. – Yksityinen hyväntekeväisyys. – Mitä vanhat tilit kertovat. – Köyhäintalorahasto. – Yleiskatsaus.

b) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853–1874. V:n 1852 köyhäinhoitoasetus – Köyhäinhoidon uusi suunta. – J. V. Snellman ja Yrjö Koskinen. – Tampereen köyhäinhoidon ohjesääntö 1853. – Köyhäinhoitohallitus. – Uusi verotus. – Piirit. – Hoidokkaita maalla. – Lausuntoja kaupungin köyhäin hoidosta. – Tilastoa kaupungin köyhäinhoidosta 1836–1874. – Köyhyyden syitä. Perheolot. Taloudellisia syitä.

a) Tampereen vanhin köyhäinhoito.

Käsitykset köyhyydestä ja köyhäinhoidosta olivat sata vuotta sitten maassamme peräti toiset kuin nyt. Ei tunnettu, että köyhyydellä saattaa olla yleisiä, yhteiskunnallisia syitä, ei tiedetty, että paras köyhäinhoitokeino on taistelu köyhyyteen johtavia oloja vastaan. Ei nähty köyhyyttä, vaan ainoastaan köyhiä. Ja niin armeliaasti kuin säälivät ihmiset köyhiä kohtelivatkin, julkinen yhteiskunta ei voinut heitä arvostella muuten kuin yksityisinä valtion säännöllisiä ja laillisia oloja häiritsevinä henkilöinä, joita oli kaikella lain ankaruudella kohdeltava. Yhteiskunnallinen pakko oli ulotettava köyhiin niinkuin kaikkiin muihinkin yhteiskunnan yksilöihin.

Ruotsinaikaisilla kerjuu-, kotipaikka- ja palvelusasetuksilla kiellettiin kerjuu, käskettiin köyhät pysymään kotipaikallaan, määrättiin heidät rupeamaan vuosipalvelukseen. Suomen sisäisen itsenäisyyden ajan alkaessa ihmeteltiin, että maassa vilisi kerjäläisiä ja kulkureita, vaikka lait määräsivät kansan pysymään aloillaan ja kunkin seurakunnan hoitamaan omat vaivaisensa. Hallitus ja hallitusmiehet koettivat parantaa oloja uusilla määräyksillä, jotka vain toistivat vanhoja. Maaherra muistutti ankaralla kirjeellä v. 1811 Tampereenkin kaupunkia, ettei kerjäläisiä saanut esiintyä kaupungissa, vaan että sellaiset oli viipymättä otettava kiini ja toimitettava vanginkyydillä kotipaikoilleen. Yleinen julistus "kerjäämisen estämisestä" v:lta 1817 luki samaa lakia, vaikka helpottikin palvelusta etsivän kansan liikuntavapautta, säätäen että 15–40 vuotisten kunnollisten paikanetsijäin "ei pidä oleman jongun koetelemuxen alaiset vastaanottamisens suhteen, koska se on nähtävä, että senkaldaiset Personat Seurakundaa niin paljon hyödyttämän tulevat, kuin heidän ylöspitonsa vanhalla puolen ikää maxaa taitaa". Mutta nuoremmat ja vanhemmat paikanhakijat, itselliset ja kulkurit jäivät edelleenkin kodittomiksi muualla kuin syntymäsijoillaan, elleivät yksityiset henkilöt seurakunnan suostumuksella tai seurakunta itse ottaneet heitä suojelukseensa. V. 1822 julaistut lisäykset kerjäläisjulistukseen antoivat kaikenikäisille hyvämaineisille ihmisille oikeuden ilman takauksia muuttaa seurakunnasta toiseen, mutta ottivat sen toisella kädellä jälleen useimmilta pois sillä määräyksellään, että huonot palvelijat ja irtolaiset, joilla ei ollut elinkeinoa, olivat edelleenkin vanhain asetusten alaisia.

Palkollisille suodulla liikuntavapaudella tarkoitettiin ilmeisesti etupäässä isäntäin etua. Turun läänin varamaaherra L. G. v. Haartman oli jo v. 1820 antanut sensuuntaisen kuulutuksen, jonka tarkoituksena hän selitti olevan "estää laiskuutta, itsevaltaisuutta ja laittomuutta sekä edistää helpompaa työn saantia maanviljelykselle ja elinkeinoille". Mutta irtolaisia ja kerjäläisiä hallitus kohteli edelleenkin säälimättömän ankarasti. Kun L. G. v. Haartman uudelleen tuli Turun läänin päämieheksi, luuli hän ankaruudella ja mahtikäskyillä voivansa kerrassaan hävittää läänistään kerjuun ja irtolaisuuden. V. 1834 kovisti hän Tampereenkin kaupunkia, jossa ei kerjuuta oltu asianmukaisella tavalla estetty. Myöhemmin samana vuonna hän käski lääninsä kuntia, myöskin Tampereen kaupunkia, ryhtymään löysää väkeä vastaan tarmokkaisiin toimiin, jotka "osaltansa voivat auttaa maan hyvinvoinnille ja siveydelle mitä turmiollisimman ja päivä päivältä kasvavan kerjuun ja joutilaiden henkilöiden kuljeskelun hävittämistä". Seuraavinakin aikoina tämä kuvernööri ja hänen virkamiehensä ehtimiseen hätyyttivät kulkevia irtolaisia; vielä v. 1840 oli lääninjahti käymässä kolmeakymmentä Tampereen irtolaista vastaan. Vanhat tamperelaiset tuskin olisivat noin useita muistutuksia tarvinneet, sillä ilmankin he kyllä tiesivät, miten kerjäläisiä ja köyhiä kaupunkiin muuttavia oli vastaanotettava. Olemme jo ennen tutustuneet siihen tapaan, millä köyhiä käsityöläisiä, työmiehiä ja tehtaalaisia kaupungissa käsiteltiin. Tässä vielä muutamia lisäesimerkkejä, jotka valaisevat kaupungin yleistä kotipaikkajärjestelmää.

Kun v. 1805 oli kysymys erään kersantin kotipaikkaoikeudesta Tampereella, ilmoitti seurakunta lyhyesti, ettei se tahtonut "kuormittaa itseänsä hänen personallaan". Kun kolmea vuotta myöhemmin Turun sairaala vaati Tampereen seurakunnalta korvausta erään Ruoveden komppaniaan kuuluvan sotamiehen hoidosta, kieltäytyi kaupunki sitä maksamasta m.m. silläkin perusteella, ettei potilaan isäntä ollut oikea kaupunkilainen, koska oli vain vuokralla kaupungissa asunut. Pehmeille tunteille ei tässä taistelussa köyhiä vastaan ollut sijaa. V. 1821 ei erästä suutarinoppilasta huolittu seurakuntaan siitä syystä, että pyrkijä oli rampa ja hänen papinkirjansa moitetta sietävä. V. 1823 oli erään tamperelaisen leskivaimon kohtalosta päätettävä. Ruoveden seurakunta, jossa hän viimeksi oli pitemmän aikaa oleskellut, oli hänet häätänyt pois, jottei hän vanhemmittain joutuisi seurakunnan elätettäväksi. Tampereelta hän taas hyljättiin sillä syyllä, että oli "useita vuosia ja parhaan ikänsä ollut muualla". Laillista kotia ei vaimoparalla kai ollut muualla kuin kehruuhuoneessa. V. 1825 vaadittiin eräältä säätyläisleskeltä ja hänen kolmelta alaikäiseltä lapseltaan takuut, ennenkuin luvattiin päästää heidät seurakuntaan; ei auttanut köyhyydessä muuten niin auttava säätyläis- eikä aatelisarvokaan.

Kun kuitenkin irtolaisväkeä tulvi kaupunkiin, koetti seurakunta yleisempiä keinoja pahaa vastaan. Niinpä päätettiin v. 1821, että jokaisen, joka ottaa luokseen yhden tai useampia henkilöitä, tulee siitä kahdeksan päivän kuluessa ilmoittaa kaupunginoikeudelle. V. 1823 määrättiin "esiintyneestä syystä" kymmenen hopearuplan sakko sille, joka ottaa luokseen henkilöitä, joita ei ole hengillekirjoitettu hänen väkeensä.

Köyhyys, jolle ei tahdottu myöntää jalansijaa missään, tunkeutui kuitenkin kaikkialle. Ja kun köyhiä kerran oli, täytyi heitä hoitaakin. Vanhain lakien mukaan oli kunkin seurakunnan vastattava vaivaisistaan. V:n 1817 kerjuu julistus ilmaisi, miten valtio siihen aikaan katsoi köyhäinhoitoa seurakunnissa järjestettäväksi. Sen mukaan oli varsinainen köyhäinhoito niinkuin Ruotsinkin aikana rajoitettu ainoastaan passiviseen toimintaan s.o. kaikkein kurjimpain auttamiseen. Autettavia köyhiä olivat ainoastaan 12 vuotta nuoremmat orpolapset, sekä työkyvyttömät, vanhat ja raihnaiset seurakuntalaiset, jotka itse tai joiden omaiset eivät kyenneet heitä elättämään. Hoitokeinoiksi esitti julistus vaivaistupia, köyhäinapua, täysihoitoa – tarpeen tullessa myöskin jalkapuuta –, vaivaishoitoa johtamaan määräsi se kirkonkokouksen ja kirkolliset viranomaiset, ja valtuutti kirkonkokouksen verottamaan seurakuntalaisia vaivaishoidon kustannusten kattamiseksi. Mutta kaikesta näkyi, että köyhäinhoidon varsinainen tarkoitus oli päästää seurakunnat tästä ikävästä rasituksesta niin vähällä kuin mahdollista. Johtavana ohjeena oli pidettävä, että ainoastaan työkyvyttömiä oli autettava, mutta kerjäläisiä ja työkyvyllisiä irtolaisia rangaistava.

Ruotsin aikana ei Tampereella ollut köyhäinhoitoa juuri nimeksikään. Kun seurakunnan kirkonkokouksen pöytäkirjassa v. 1795 sanotaan, ettei kaupungissa ollut yhtään autettavaa köyhää, muistuttaa se meille, että köyhyyskin on suhteellinen käsite, josta ei tiedetä mitään, kun kaikki elävät köyhyydessä. Tuo ilahduttava tieto v:lta 1795 ei kuvannut kaupungin olojen onnellisuutta, vaan niiden pienuutta. Kaupunki oli silloin vielä lapsi-ijässä, sen uusi väestö ei vielä ollut ehtinyt vanhentua, niinkuin vanha Nalkala ja Pyynikki, jotka olivat olleet kaupungin ensimmäiset avunsaajat.

Pian kuitenkin täytyi kaupungin ruveta pitämään tilapäisiä vaivaisruotuja. Kaupunginoikeudessa käsiteltiin v. 1804 erään "kirkonvaivaisen" asiaa. Huomautettiin silloin, että kaupunki jo muutamia vuosia sitten oli päättänyt, että mainittua kirkonvaivaista oli pidettävä viikko joka talossa. Kaupunkilaiset myönsivät sellaisen päätöksen tehdyksi, ja sopivat nyt seuraavasta tarkemmasta ruotujärjestyksestä: Kierto oli alkava talosta n:o 1 ja siirtyvä sieltä taloon n:o 2; ellei n:o 2 ottaisi ruotuvaivaista vastaan, oli hänen jäätävä edelliseen olinpaikkaansa, mutta velvollisuudestaan kieltäytyneen talon tuli suorittaa autettavan ylläpidoksi 24 killinkiä riikinvelkarahaa viikossa. Vielä määrättiin, että porvaruusoikeuden omistajain oli otettava osaa vaivaisten ylläpitoon samalla tavoin kuin talonomistajain. V. 1810 jaettiin autettavia köyhiä arvalla ylläpidettäväksi kaupungin neljään kortteliin. Vielä neljäkymmenluvun alussa puhuttiin kaupungissa "ruotuvaivaisista". Mutta ruotujärjestelmä ei Tampereella tullut sen yleisempään käytäntöön.

V. 1815 tarjottiin eräs vanha, varaton ja raihnainen leskirouva

vuosihoitoon vähimmän vaativalle. Vuosimaksuksi tuli 50 riikinvelkariksiä, "niin ettei hänellä kurjassa tilassaan ole mitään puutetta". Tällainen maksullinen vuosihoito tuli vähitellen yleiseksi köyhäinhoitotavaksi Tampereella. Köyhiä vanhuksia ja lapsia hoidolle annettaessa ei valitettavasti otettu juuri ensinkään huomioon muita kuin taloudellisia näkökohtia. Hoitolaiset yksinkertaisesti myytiin "vähimmän vaativalle", kuten pysyvä määritelmä kuului. Huolenpito hoitolaisten kasvatuksesta ei vielä kuulunut yhteiskunnan käsityspiiriin Ensimmäinen tällainen joukkohuutokauppa oli Tampereella v. 1846, jota vuotta siten sopii pitää huutokauppahoidon alkamisen merkkivuotena.

Maksetulla hoidolla ei seurakunta saanut kaikkia tarvitsevia köyhiänsä autetuksi, vaan täytyi sen yhä enemmän ruveta käyttämään myöskin tilapäistä kotiavunantoa, josta oli vain lyhyt askel vuosiapujen antoon. Jo menneen vuosisadan toisella kymmenluvulla näyttävät jotkut köyhät nauttineen vuosiapua. Eräässä tapauksessa luvattiin puutteenalaiselle apua, jos vaivaiskassassa olisi rahoja. Mutta avunanto ei voinut ajan mittaan jäädä näin ehdolliseksi. Kirkonkokouksen pöytäkirjassa v:lta 1821 luemme: "Kuluvan vuoden kalliit viljanhinnat ja siitä vanhemmille ja kivuloisille köyhille johtuva vaikeus elättää itseänsä työllänsä, antoi seurakunnan jäsenille aihetta heidän avukseen vaivaiskassasta vastaiseksi vuosittain myöntää runsaammin kuin ennen." Vuosiavun saajia oli tällöin viisi, ja heille määrättiin apua neljälle kymmenen riksiä kullekin ja viidennelle kuusi velkariksiä. Niin oli ratkaisevasti astuttu vuosiapujen tielle ja tämä kylläkin selvä mutta monessa suhteessa arveluttava järjestelmä tuli pian yleisimmäksi köyhäinhoitotavaksi Tampereella.

Käytännössä jakautuivat siten kaupungin köyhäinhoitolaiset neljäkymmenluvulla kahteen pääryhmään, vuosihoitolaisiin ja vuosiavun saajiin.

Tilapäisellä köyhäin auttamisella oli vähempi merkitys. Silloin tällöin annettiin köyhille sairausapua, maksettiin heidän lääkkeensä, kustannettiin heidän ruumisarkkunsa. Vv. 1812–1819 kudotettiin ja värjäytettiin vaivaiskassan varoilla erään sepän lapsille kankaita ja teetettiin heille vaatteita. Kaupungin pedagogian aljettua tulivat köyhät koulupojat vaivaishoidon erityiseen suosioon. Jo v. 1812–1813 annettiin parille vaivaispojalle koulumaksut ja halko- ja kynttilärahat. Tällaiset avut olivat sittemmin pysyviä eriä vaivaishoidon tileissä. V. 1844 päätti kirkonkokous maksaa vaivaiskassasta kerrassaan kaikkien ala-alkeiskoulun varattomain oppilaiden koulumaksut.

Niin vähäinen ja yksinkertainen kuin kaupungin köyhäinhoitolaitos puheenaolevalla vanhemmalla aikajaksolla olikin, vaati se kuitenkin järjestettyä köyhäinhoitohallintoa. Lain mukaan oli seurakunnan päätettävä vaivaishoitoasioista kirkonkokouksessa. Kun mitään erityistä köyhäinhoitohallitusta ei ollut, jäi päätösten toimeenpano kirkonisännän ja kaupunginoikeuden huoleksi. Kun v. 1824 kirkkoneuvosto järjestettiin, joutuivat köyhäinhoitoasiat osittain tämän kirkollisen laitoksen valvottaviksi. V. 1842 ilmoitettiin kirkko neuvoston Tampereella hoitavan köyhäinhoitoasioita, ja v. 1845 tehtiin kirkonkokouksessa nimenomainen päätös, että kirkkoneuvoston oli oltava "köyhäinhoitohallituksena".

Erityinen vaivaisrahasto perustettiin Tampereen seurakunnassa jo v. 1785. Rahasto sai ensi aikoinaan tuloja yksityisistä lahjoituksista, ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa toimitetuista rahankeräyksistä, tappelusakoista, perunkirjoitusprosentista y.m.s. enemmän tai vähemmän satunnaisista lähteistä; epälukuisilla säännöksillä oli aikain kuluessa Ruotsi Suomessa tullut köyhäin hyväksi määrätyksi mitä monenlaisimpia tuloja, jotka kuitenkin olivat yhtä vähätuottoisia kuin lukuisia. Yleistä köyhäinhoitoverotusta ei Tampereella kaupungin ensi aikoina käytetty. Milloin vaivaisrahaston varat sattuivat uupumaan ja lisävaroja tarvittiin, järjestettiin seikka yksinkertaisesti siten, että maksettavan rahaerän suuruus määrättiin ja se sitten jaettiin "vero-osille", joiden mukaa monia muitakin kaupunginmaksuja suoritettiin. Vaivaisirahaston tuloja koetettiin kuitenkin kaikilla keinoin lisätä ja vakaannuttaa. V. 1811 määrättiin, että kaikista pidoissa kerätyistä varoista puolet olisi tuleva kaupungin köyhille, mikä tapa oli muuallakin käytännössä. V. 1827 sai vaivaisrahasto uuden tulolähteen, kun otettiin käytäntöön v:n 1824 vapaakaupunginohjesääntöjen määräys, että kunkin kaupungissa kisälliksi päässeen puolesta oli rahastoon maksettava 12 kop. hop. ja kunkin mestariksi päässeen puolesta 24 kop. hop. (ohjesäännön §§ 15 ja 16). Viisikymmenluvun alussa tuli vaivaishoidolle uusi tuloerä julkisten huvien pidosta.

Vasta v. 1836 ryhdyttiin Tampereella varsinaiseen köyhäinhoitoverotukseen. Silloin näet kaupungin takseerausmiehet päättivät, että jokaisen ripilläkäyvän miehenpuolen oli vaivaisrahastoon maksettava 16 ja jokaisen naisenpuolen 12 kill. velkarahaa, mikä vero oli lukusijoilla koottava. V. 1841 ylennettiin tämä vero miehille 18 ja naisille 12 kopeikaksi hop. ja v. 1851 miehille 20 ja naisille 15 kopeikaksi samaa rahaa. Tämä henkiveron tapainen "vaivaiskanto" tulikin pian tärkeimmäksi osaksi köyhäinhoitolaitoksen tuloja.

Kaupungin julkinen vaivaishoito ei tehnyt yksityistä sääliväisyyttä ja auttavaisuutta tarpeettomaksi. Siitä köyhäinhoidosta emme paljon tiedä, mutta varmaankin oli se vanhaan yhteiskuntaan hyvin juurtunut tapa, päättäen siitä, että itse virallinen vaivaishoitolaitoskin nautti yksityisten lahjoituksista varsin tuntuvaa etua. Tampereen vanhat köyhäinhoitotilit sisältävät useita näitä oloja valaisevia ja hauskoja pikkupiirteitä. Milloin on lahjoituksen vaivaisrahastolle tehnyt "kunniallinen mies tästä kaupungista, joka on päässyt vääristä kanteista", milloin on samalla tavoin köyhiä muistanut "kunniallinen mies, jonka yritys on onnistunut" tai toinen, jonka "lapset ovat parantuneet" tai "kunniallinen kaupungin jäsen, joka onnellisesti on tehnyt matkansa" tai joka "on pelastunut uhkaavasta vaarasta" (useita tapauksia vv:lta 1813–1819). Matkustavain lahjat olivat hyvin tavallisia vielä kolmekymmenluvulla. Ajan tapa vaati myöskin, että julkisissa huvitilaisuuksissa ja yksityisissä iloissa muistettiin köyhiä. V. 1815 tuli vaivaiskassalle rahasumma "eräältä seuralta iloisessa tilaisuudessa", v. 1819 samoin "kaupunkilais- ja maalaisherrasväen seuralta" Kustaa Lundahlin kautta, v. 1825 taas teki lahjoituksen "eräs pieni seura" j.n.e. Tampereen terveyslähteellä koottiin rahaa köyhille ja monasti kiersi vaivaisten lautanen käsityöläisten ja tehtaalaistenkin vaatimattomissa seuroissa ja pidoissa. Daniel Wheeler, Finlaysonin tehtaan vanhoja isäntiä, muisti neljäkymmenluvulla usein Tampereen köyhiä.

Suurimman yksityisen lahjan sai Tampereen vanha vaivaishoitolaitos v. 1837, jolloin Yrjö Haggren sille lahjoitti kokonaisen talon. Talo myytiin jo seuraavana vuonna ja siten saaduista rahoista ynnä myöhemmin karttuvista lahjoituksista muodostettiin köyhäintalorahasto, jonka varat v. 1845 tekivät 353 ruplaa 24 kop. hop.

Tutkimuksessaan "Kunnallinen köyhäinhoitorasitus Suomen suurimmissa kaupungeissa ennen nykyistä kunnallishallitusta" O. V. Louhivuori kuvaa Tampereen köyhäinhoitolaitosta ennen menneen vuosisadan puoliväliä seuraavaan tapaan: "Tampereen väkiluku 1830-luvulla ei noussut vielä 2 000:een. Kaupungin köyhistä piti huolta kirkonkokous ja kirkkoneuvosto antamalla heille raha-avustusta kirkon köyhäinrahastosta, jota paitsi muutamat, pääasiassa lapset, olivat elätteellä ja avustus maksettiin niiden holhoojille. Avustettujen luku oli 30–40 vaiheella ja avustussumma kaiken kaikkiaan tilivuonna 1834–35 oli 114 pankkoriksiä ja 68 pankkoruplaa (yhteensä noin 314 mk). V. 1836 järjestetyn henkiveron tarkoituksena oli vain olla täydentävänä tulolähteenä tässä vaatimattomassa köyhäinhoitotaloudessa, jossa menot voitiin ilman suuria vaikeuksia järjestää tulojen mukaan pienentämällä tai suurentamalla kotiapujen määrää."

"Tampereen henkiverojärjestelmä v:lta 1836 toimi tuloksien säännöllisyydestä päättäen moitteettomasti siitä huolimatta, että veronkanto, joka tapahtui lukusijoilla, oli sangen alkuperäiselle kannalle järjestetty. Veron määrä lisääntyi rinnan asukasluvun kanssa. Ainoastaan v. 1841, jolloin vero korotettiin, verotuloissa tapahtui tavallista suurempi lisäys." (84)

b) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853–1874.

V:n 1852 vaivaishoitoasetus alkoi koko maamme köyhäinhoidossa uuden kehityskauden, jota kesti v:n 1879 vaivaishoitoasetuksen ilmestymiseen saakka. Tämä uusi köyhäinhoitosuunta ei tuonut muassaan erittäin huomattavia uusia hoitotapoja, mutta sen henki oli uusi. Se oli yhä nousevan manchesterilaisuuden ja liberalisen ihmisystävyyden yhteinen helmalapsi, yksi elinkeinovapauden tienraivaajia. Jo vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä oli maan etevimmässä kaupungissa Turussa ryhdytty parannuksiin köyhäinhoidon alalla, perustettu köyhäintaloja, rakennettu työhuoneita, laadittu uusia köyhäinhoitosääntöjä, ja esimerkkiä vähitellen seurattiin maan muissa paremmissa kaupungeissa, Helsingissä, Porvoossa ja Viipurissa. Mutta kuta täydellisemmiksi köyhäinhoitokeinot tulivat, sitä kauemmaksi ne loittonivat L. G. v. Haartmanin edustamasta pakko- ja kurinpito-ohjelmasta. Kun ennen köyhäinhoidon määrä oli ollut auttaa niin harvoja köyhiä kuin mahdollista, tuli sen päämääräksi nyt auttaa niin monia kuin mahdollista. Kun köyhäinhoito kasvavissa kaupungeissa näin rupesi muodostumaan suurtaloudeksi, muuttui sen toimintakin rahataloudeksi, jota ei enään voitu ylläpitää pienillä rovoilla. Yleisön lahjoitukset köyhäinrahastoille harvenivat, sen personallinen harrastus köyhäinhoitoon lakkasi ja sijaan astui kunta virkamiehineen ja verotuksineen.

Sellaisissa oloissa syntyi v:n 1852 asetus. Sivistynyt yleisö itse oli saanut ottaa osaa sen valmistukseen neljäkymmenluvulla, jolloin hallitus oli julaissut suunnitelmansa ja jättänyt sen julkisen arvostelun alaiseksi. Maan sanomalehdistössä käsiteltiin kysymystä vilkkaasti ja lausunnot kävivät yleensä kerrottuun suuntaan. Kun asetus lopullisesti julaistiin, se herätti kuitenkin paljon tyytymättömyyttä. J. V. Snellman ja Yrjö Koskinen moittivat asetuksen ventomielisyyttä ja köyhäinhoitoon levinnyttä liberalismitta. Köyhä maalaisväestö ja kaupunkien työväki nurisi "vaivaisrahan" vuoksi, jota nyt kannettiin köyhiltäkin. Mutta rahakkaat luokat olivat tyytyväisiä työhönsä; päästihän se heidät ikävästä yhteiskunnallisesta velvollisuudesta ja kantoi aivan kuin tarjottimella köyhäinapua köyhälistön pelottavasti laajeneville joukoille.

Vuosi 1853 tuli käänteeksi Tampereenkin kaupungin köyhäinhoidon historiassa. Lokak. 4 p. 1853 hyväksyttiin kaupungin köyhäinhoidolle uusi ohjesääntö, joka sitten pysyi voimassa seurakunnallisen köyhäinhoidon loppuun saakka, ja samassa yhteydessä pantiin toimeen uusi yksityiskohtaisesti harkittu köyhäinhoitoverotus.

Ohjesäännön määräyksistä olivat useat aikaa ja oloja sangen kuvaavat, minkävuoksi mainitsemme niistä muutamia.

Köyhäinhoitohallituksen sääntönäisiä kokouksia oli pidettävä raatihuoneella neljästi vuodessa, nim. tammikuun, huhtikuun, heinäkuun ja lokakuun viimeisenä tiistaina; lisäksi tuli hallituksen kokoontua tarpeen vaatiessa. Köyhäinhoitovuosi laskettiin 1 p:stä toukok. seuraavan huhtikuun 30 p:ään. – Seurakunnan tuli valita köyhäinhoidon rahastonhoitaja eli kantomies. Hänen päätehtävänään oli kantaa vakinaiset köyhäinhoitoverot, joiden periminen oli suoritettava maaliskuun kuluessa ja jotka toukokuun kuluessa oli luovutettava kirkonisännälle. Köyhäinhoitorahastoa hoiti kirkonisäntä, joka kantoi kaikki rahaston tilapäiset tulot ja jakoi määrätyt avustukset kolmessa erässä, määrääminään päivinä kesäkuussa, joulukuussa ja maaliskuussa, joissa tilaisuuksissa kirkonisäntä käski kykenevät köyhäinhoitolaiset puhdistamaan kaupungin kirkkoa "ennen pidettyyn tapaan".

Sairaille köyhäinhoitolaisille ja muille varattomille voitiin köyhäinhoitorahaston varoilla hankkia lääkkeitä, "kuitenkin yhtä säästäväisesti kuin tähänkin asti". Mitään köyhäinhoitorahaston myöntämää avustusta ei saanut ottaa apuanauttivan velasta tai muusta sellaisesta syystä. Sellaiset köyhäinhoitolaiset, jotka tarvitsivat toisten hoitoa, oli tarjottava elätteelle vähemmänvaativalle "entiseen tapaan" huhtikuun varsinaisessa kokouksessa. Neljänteen luokkaan kuuluvan vähemmin hyvin tunnetun ja tuhlaavan köyhäinhoitolaisen avustuksen tuli piirin katsastusmiehen kantaa ja sillä hankkia ruokaa ja huonetta "mahdollisimman halvalla". Kerjäläiset oli otettava kiini ja tuotava piirin katsastusmiehen luo, joka antoi määrätyn ajurin kyyditä kotipaikkaansa lähipitäjistä kotoisin olevan kerjäläisen, mutta kaukaisempain paikkakuntain kerjäläisten palauttamisessa kääntyi maistraatin puoleen; edellisessä tapauksessa antoi passituksen köyhäinhoitohallituksen puheenjohtaja, jälkimmäisessä pormestari. Kuolleen köyhäinhoitolaisen jäämistön myynnistä huolehti "niinkuin ennenkin" köyhäinhoitorahaston hoitaja.

Uuden järjestelmän mukainen seurakunnallinen köyhäinhoitohallitus alkoi toimensa v:n 1854 alusta. Hallituksen esimieheksi tuli pastori Jos. Grönberg, joka siinä toimessa pysyi v:een 1861 saakka, ja muiksi jäseniksi pormestari F. A. Sacklén, tohtori N. J. W. Idman, tehtaansaarnaaja B. G. Bergroth, apteekkari A. W. Tennberg sekä neuvosmiehet A. F. Lindberg, S. Kuhlberg, A. Lemlin ja K. Grönlund. Köyhäinhoitohallituksen esimiehinä seuraavina aikoina olivat pastori G. Hackstedt 1861–1863, pastori A. Sadenius 1863–1867, värjäri H. Liljeroos 1867–1871, pastori J. V. Nyberg 1871–1872 ja kauppias J. A. Lilja 1873–1879.

Tärkeäksi tehtäväksi uudelle köyhäinhoitolaitokselle tuli köyhäinhoitoverotuksen järjestäminen. Sopusoinnussa yleisen asetuksen kanssa määräsi kaupungin köyhäinhoito-ohjesääntö köyhäinhoitoveroa otettavaksi sekä henkilöiltä että kiinteimistöiltä, jotka verokuorman tasoittamista varten oli jaettu kumpikin viiteen luokkaan.

Henkilöllisten maksajain luokittelu oli seuraava:

1. luokka: kaikki virkamiehet, lukuunottamatta alempana mainittuja,

jotka kuuluvat muihin luokkiin, säätyhenkilöt, kauppiaat, tehtailijat ja kahvilanpitäjät (schweitzare).

2. luokka: ruokakauppiaat, käsityöläiset ja porvarit, joilla on

vähintään 2 1/2 vero-osaa, ala-alkeiskoulun toinen opettaja, kaupunginvouti, provisorit, konttoristit, kirjanpitäjät ja kauppapalvelijat, jotka saavat palkkaa, kaupungin kirurgi, työnjohtajat, työsällit, eläinlääkäri ja teurastajat.

3. luokka: porvarit, joilla on vähemmän kuin 2 1/2 vero-osaa, kaupungin

suojelusväki, postiljoonit, kruununmittaaja, rajasuutarit, työmiehet, kuorma-ajurit, kadunlaskijat ja heidän vertaisensa.

4. luokka: käsityösällit ja -oppilaat, tehtaan- ja ruukintyömiehet,

rengit ja kaikki henkikirjoihin merkitty miespuolinen nuoriso, jota ei voida lukea mihinkään ylempään luokkaan.

5. luokka: kaikki vaimot ja tyttäret säätyyn katsomatta, tehtaan- ja

ruukin työnaiset, piiat ja henkikirjoihin merkityt tyttölapset.

Porvarillista liikettä harjoittavain leskien ja naisten oli suoritettava vero siinä luokassa, mihin heidän ammattinsa kuului. Kiinteimistöt ryhmitettiin seuraavalla tavalla:

1. luokka: Finlaysonin tehdas.

2. luokka: Frenckellin paperitehdas.

3. luokka: öljymylly, sukka-, tapetti- ja ajokalutehdas, Renforsin

konepaja, villankehruutehdas ja kaikki mitä siihen kuului, savipiipputehdas, tulitikkutehdas, oluttehtaat ja tiiliruukki.

4. luokka: kaikki talot ja tontit, veranvanutus- ja parkkimyllyt sekä

vesiparannuslaitos.

5. luokka: kaikki plantaashit.

Verojen suuruus oli laskettu asteettain alenevaksi ensimmäisestä viidenteen luokkaan. Joka syksy määräsi köyhäinhoitohallitus, kuinka paljon eri luokkain verollisten oli maksettava seuraavan vuoden köyhäinhoitokustannuksia varten. Vuonna 1853 vahvistettiin seuraava taksa (rahamäärät muunnetut vanhoiksi Suomen markoiksi), josta myöskin ilmenee veroasteikon rakenne:

henkilöllinen vero: ensimmäisessä luokassa 8 mk, toisessa 4 mk, kolmannessa 1 mk 60 p, neljännessä 80 p ja viidennessä 60 p;

kiinteimistövero: ensimmäisessä luokassa 80 mk, toisessa 40 mk, kolmannessa 8 mk, neljännessä 1 mk 60 p ja viidennessä 80 p.

Kummankin veron määrät vaihtelivat seuraavina aikoina aina samassa suhteessa. V. 1853 se oli normalimääräinen ja samoin vv. 1856–1864. V. 1854 se oli 25 % pienempi, mutta vv. 1865–1866 normalia määrää 25 % korkeampi. V. 1867 oli korotus 50 %, seur. v. 60 % ja vv. 1869–1872 jälleen 50 % alentuen v. 1873 normalimäärään, josta se seur. v. kohosi kaksinkertaiseksi.

Alussa vuotta 1868 olivat köyhäinrahaston varat lopussa, ja kun köyhäinhoitohallitus ei uskaltanut korottaa veroja, päätettiin kirkonkokouksessa ottaa rahastolle suurempi laina, joka saatiin neuvosmies S. Kuhlberg vainajan pesän varoista. Velan kuolettamiseksi päätettiin erityisessä syyskannossa kantaa veronalaisilta ylimääräistä veroa, 50 % tavallisista köyhäinhoitoveroista. Kun ei rahaston velkaa kuitenkaan oltu saatu maksetuksi, ylennettiin verot v. 1874 kuten mainittu kaksinkertaisiksi alkuperäisestään.

Sillä kannalla oli Tampereen köyhäinhoitoverotus uuden kunnallishallinnon alkaessa.

Nyt kerrottavan köyhäinhoitokauden parannuksista mainittakoon myöskin piirilaitos. Kaupunki jaettiin köyhäin hoitoalueisiin, joihin kuhunkin asetettiin piirimies alueella asuvain hoitolaisten ja avunnauttijain tarkempaa valvomista varten. Piirilaitos oli olemassa koko aikakauden, miten tehokkaasti sitten lienee toiminut. Viisikymmenluvulla oli myönnettyjen apujen jakaminen piirimiesten tehtävänä ja samoin jaettiin tilapäiset avutkin piirimiesten esityksen perusteella ja heidän toimestaan. Piirimiehet olivat köyhäinhoitohallituksen valittavat, ja tapa oli, että he olivat läsnä keskushallituksen kokouksissa. Piirien luku oli vv. 1863–1865, luultavasti aikaisemminkin, neljä. V. 1876 jaettiin kaupunki viiteen köyhäinhoitopiiriin, joihin Kyttälän puoli liittyi kuudentena, ja piirimiehiä asetettiin kuhunkin piiriin kaksi (erääseen piiriin kolme).

Muita mainittavampia edistyksiä köyhäinhoidon alalla ei Tampereella tämän aikakauden kuluessa tapahtunut. Eräissä suhteissa köyhäinhoito suorastansa taantui. Tuli näet tavaksi, hoitokustannusten säästämiseksi, lähettää vuosihoidolle joutuneita köyhiä hoidettavaksi maalle. Sinne ne myytiin vähimmin vaativille hoitajille, eikä heistä sen enempää vaivaa kaupungissa nähty. Ainoastaan harvoin tuli näistä maalle viedyistä puheenainetta, esim. kun muudan kaupungin mielenvikaisia hoitolaisia oli "kovan kohtelun vuoksi" karannut syrjäisestä hoitopaikastaan tai kun joskus "pakkoliiviä" oli lähetettävä maalle mielenvikaisen hoitolaisen hillitsemiseksi. Hoitolaisten kasvatuksesta pitivät maalaiset nähtävästi omalla tavallansa huolen. Ne vaihtelevat hinnat, joita vuosihoitolaisten ylläpidosta maksettiin, riippuivat kai pääasiallisesti heidän työarvostaan. Niitä harvoja hoitolaisia, joita hoidettiin kaupungissa, ei myöskään aina kohdeltu parhaimmalla tavalla. Pari kertaa joutuivat hoitajat tekemisiin köyhäinhoitohallituksen kanssa, kun olivat kovin tylysti kohdelleet hallussaan olevia köyhiä lapsia.

Toisia köyhiä autettiin vanhaan tapaan vuotuisilla raha-avuilla. Kun nämä köyhät olivat saaneet eränsä, oli kaupunki huoletta heistäkin. Kaikki näytti olevan oivallisessa kunnossa. "Köyhäinhoito on hyvä", oli kuusikymmenluvun alussa tavallinen sananparsi kaupungin maistraatin laatimissa vuosikertomuksissa. Nälkävuosina kuitenkin joutui tämä köyhäinhoito koetukseen, jossa sen hyvyys tuli ankaramman arvostelun alaiseksi.

Tampereen köyhäinhoidon yleisiä oloja ja tuloksia puheenaolevalla ja sitä aikaisemmalla aikakaudella voidaan arvostella seuraavain Louhivuoren julkaisemain tietojen perusteella.

Avustettujen lukumäärä Tampereen köyhäinhoidossa koko aikajaksolla 1835–1875 on ollut ehdottomin luvuin ja suhdeluvuin laskettuna kutakin hengillekirjoitettua 1 000 asukasta kohden (prom.) seuraava:

               avustettuja                  avustettuja
    vuonna     yht.  prom.      vuonna      yht.  prom.

    1835        16    11        1860         75    15
    1840        67    39        1865         82    17
    1845        34    14        1870        132    24
    1850        52    17        1875        145    22
    1855        79    22

Näissä luvuissa ilmenevää kehitystä on pidettävä tasaisena siihen nähden, että kaupunkilaisköyhälistön taloudellinen asema oli vanhempina aikoina yleensä varsin epävakainen. V:n 1840 poikkeuksellisen suuret luvut saanevat osittaisen selityksensä teollisuuden silloisesta vilkkaasta noususta ja maalaisköyhälistön tunkeutumisesta kaupunkiin.

Köyhäinhoitomenot Tampereella koko ajanjaksolla 1836– 1874 vuotuisin keskimäärin, vanhoin markoin yhteensä ja kutakin kirkonkirjoissa olevaa asukasta kohden laskettuina, ovat olleet seuraavat:

      vuosi-     menot    markoin      vuosi-      menot    markoin
      jaksot     yht.    asuk. kohd.   jaksot      yht.    asuk. kohd.

    1836–1840     732     0.43       1856–1860   4 423      0.98
    1841–1845     894     0.41       1861–1865   5 836      1.08
    1846–1850   1 979     0.69       1866–1870  11 572      1.84
    1851–1855   3 292     0.94       1871–1874   8 841      1.15

Nämä luvut puhuvat hyvää Tampereen köyhäinhoitohallinnon puolesta. Nälkävuosien poikkeuksellista nousua lukuunottamatta on köyhäinhoitomenojen kehitys ollut tavattoman rauhallinen ja tasainen.

Lopuksi esitämme seuraavan Louhivuoren teokseen perustuvan katsauksen köyhäinhoitoverotuksen kehitykseen Tampereella.

    Köyhäinhoitoverotus Tampereella vv. 1836–1870

    Vuotuisin keskimäärin, vanhoin markoin ja suhdeluvuin

    vuosi-        tulot markoin         suhdeluvuin (%)   verotulot mk
    jaksot        verotul. muut  yht.   verotulot muut    asuk. kohden

    1836–1840      340    323    663      51.3   48.7       0.21
    1841–1845      840    659  1 499      56.0   44.0       0.40
    1846–1850    1 092  1 039  2 131      51.2   48.8       0.40
    1851–1855    2 888  1 143  4 027      71.7   28.3       0.84
    1856–1860    3 760  1 542  5 302      70.9   29.1       0.86
    1861–1865    4 400  1 100  5 500      80.0   20.0       0.89
    1866–1870    6 276  1 474  7 750      81.0   19.0       1.08

Verotulojen kasvava osuus köyhäinhoidon tuloissa valaisee Tampereen kaupungin karua porvarillisuutta, jossa ei sivistyselämän tuottamilla lahja- y.m.s. tuloilla ole ollut suurempaa merkitystä köyhäinhoidolle ja jossa kunnallisen verotuksen avulla on yhä suuremmassa määrässä suoritettu kasvavat yhteiskunnalliset tehtävät.

Taulukkomme eivät valaise niitä syitä, jotka puheenalaisina aikoina Tampereella synnyttivät köyhäinhoidon tarvetta. Mutta köyhäinhoitohallituksen pöytäkirjoihin merkityistä yksityiskohtaisista tiedoista saa sen käsityksen, että perheen hajoaminen on silloin ollut yleisimpiä köyhyyden syitä. Leskivaimot, jotka ovat menettäneet miehensä, ovat valtavana pääosana kaikista köyhäinapua nauttivista naisista, orpolapset kaikista alaikäisistä avunsaajista. Perheen hajoaminen tai perheen puute näyttää olleen tärkeänä myötävaikuttajana miestenkin joutumiseen köyhäinhoidon avustettaviksi. Silmäänpistävä on tällaisten miesten kyvyttömyys hoitamaan itseänsä. Senvuoksi he joutuvat etupäässä huutolaisiksi, joiden joukossa miehiä säännöllisesti on melkoista enemmän kuin naisia.

Köyhäinhoitoon joutuneita lapsia oli Tampereella vv. 1855–1860 noin 35–40 % kaikista köyhäinhoitolaisista, v. 1870 sitävastoin noin 80 % ja v. 1874 noin 70 % kaikista köyhäinhoitolaisista. Mainittuina vanhempina aikoina näyttää orpous (ja myös äpäryys) olleen yleisimpänä syynä lasten köyhäläisyyteen, jotavastoin nälkävuosien jälkeen pääsyynä siihen oli lasten vanhempain köyhyys; seitsenkymmenluvun köyhäinhoidon suuret lapsijoukot olivat näet enimmäkseen sellaisia, joiden vanhemmat elivät.

Kun kaikista varsinaista köyhäinhoitoa nauttivista miehistä v. 1855 jo noin neljäsosa, mutta vv. 1860–1870 noin puolet oli käsityöläisiä, niin syy tällaiseen ilmiöön on varmaan ollut käsityössä itsessään, s.o. käsityöläisolojen huonontumisessa. Työväen ja varsinkin tehdastyöväen verraten vähäinen lukumäärä avustettavain armeijassa kaiketi riippui sekä tehdastyön kasvavasta taloudellisesta elatuskyvystä että myöskin tehtaiden ja työväen omista sairaus- ja eläkerahastoista, joita jo tähän aikaan oli Tampereella. Mutta köyhyyden syitä mainitessamme emme saa unohtaa, että kansan taloudellinen kurjuus tapaa olla erottamaton osa kansan ruumiillisesta kurjuudesta. Niinkuin köyhyys synnyttää tauteja, epäsiveellisyyttä, juoppoutta, niin taudit, epäsiveellisyys, juoppous synnyttävät köyhyyttä. Niillä on kaikilla tekemistä toistensa ja yhteisen yhteiskunnan, tässä tapauksessa vanhan sairastavan Tampereen yhteiskunnan kanssa. (85)

15. KAUPUNKIKUNNAN KEHITYSTÄ.

a) Kadut ja ojat: Kaupungin katujen järjestely. Riita Apteekinkadusta. Kuninkaankadun jatkot. Kauppakadun jatko. Värjärinkuja. Katujen lakaisu. Katujen kiveäminen. – Katuvalaistus. – Kaupungin ojitus. Ikivanhoja puroja ja ojia. Hallituskadun "kivisilta". Rantakadun oja. Esplanadin oja. Paperitehtaan oja. Kortelahden ojat. – Vesijohdon puuhia. Torikaivo. Suihkukaivon suunnitelma.

b) Palotoimi: Kaupungin ensimmäiset ruiskut. – Kotitekoinen kaupunginruisku. – Ruiskumiehistö. – Palovartijat. – Palojärjestys. – Turun ja Hämeenlinnan palot. – "Pietarin ruisku". – Palovakuutus. – Ruiskuhuone. – V:n 1846 määräykset. – Uusi palojärjestys 1865. – Palo 1865. – Vanhemmat palolaitosverot.

c) Kaupungin hallinto: Tampere saa maistraatin 1830. – Vanha hallinto ja sen puutteet. – Kaupungin virkamiehet. – Neuvosto. – Vanhat palkkauslistat. – F. A. Sacklén pormestarina. – Uusi suunta. – Palkkakysymykset.

a) Kadut ja ojat.

Kaupungin hoidosta puhuessaan näkee nykyajan suurten kaupunkien elämään tottunut edessään vesijohdot, sähkövalot, komeat puistot, palatsit ja muistopatsaat. Toisenlaisessa ympäristössä eläneet isoisät ymmärsivät kaupunkinsa hoidolla pienempiä asioita, kirkonkaton tervaamista tai raatihuoneen maalaamista, raskasta päivätyötä katuojan luomisessa tai yön viettoa palovartijavuorolla. Vanhoina aikoina käytiin puoluesotaa kaupungin ruiskun letkusta ja pidettiin kokouksia muutaman aidanseipään takia.

Eräs sellainen kysymys, joka pitkiä aikoja tuotti vanhalle Tampereen kaupungille vastuksia ja vaivoja, oli katujen järjestely.

Pitkin nykyisen Kauppatorin pohjoislaitaa kulki viime vuosisadan alussa pieni poikkikatu, jonka vanhat kirkkotontit erottivat silloisesta torista. Tällä kadulla oli sen varrella olevan apteekin mukaan nimenä "Apteekinkatu". Sen ynnä Kauppakadun jatkamista koskeen saakka pidettiin kaupungille hyvin tärkeänä. Mutta v. 1803 oli apteekkari Långhjelm saanut omistusoikeuden talonsa ja virran välissä olevaan vapaaseen alueeseen, jota tarvittiin lääkekasvien istutusmaaksi, sekä erityiseen maapalstaan kemiallista laboratoriotansa varten. Liian myöhään huomasivat kaupunkilaiset, että nämä omistukset salpasivat katujen pääsyn kosken rantaan. Kymmenen vuotta kaupunki vitkasteli, mutta sitten tuli hallitukselta käsky, että kyseessäolevat maapalstat oli viipymättä luovutettava omistajalleen ja kaupungin viranomaiset hovioikeudessa saatettava syytteeseen sopimattomasta menettelystään ja maltittomista sanoistaan tässä jutussa. Mutta luovuttaessaan apteekkarille hänelle tuomitun maan määräsi kaupungin hallitus sittenkin Apteekinkadun ja Kauppakadun avattavaksi rantaan saakka, paaluttaen samalla myöskin uuden kadunpaikan torin koilliskulmassa olevan kirkkotontin ja apteekin istutusmaan välille. Apteekkari jalomielisesti suostui Kauppakadun ja kirkkotontin itäpuolella olevan kadun avaamiseen, koska ne edistäisivät "järjestystä ja hyötyä", kuitenkin sillä ehdolla, että uusia katuja todella käytettäisiin kulkemiseen eikä perunamaaksi, mutta vastusti jyrkästi Apteekinkadun jatkamista hänen maittensa halki. Asiasta oli tietysti riideltävä korkeimpaan paikkaan saakka. Kaupunginoikeus selitti, että katujen päät ainoastaan huomaamattomuudesta olivat jääneet merkitsemättä kaupungin alkukarttaan. Kaupunginvanhimmat taas kertoivat, että Kauppakatua oli ennenkin pidetty auki koskeen saakka ja että apteekkari oli ollut ensimmäinen mies vaatimaan kadun avaamista, kun pappi kerran oli sen salvannut samanlaisesta itsekkäästä syystä kuin apteekkari nyt halusi katuja tukkia; jos apteekkari haluaisi todella viljellä lääkekasveja eikä vain kaalia ja perunoita, riittäisi hänelle yllin kyllin se maa, mikä jäisi katujen välille; mielipahakseen olivat Tampereen viranomaiset havainneet maaherrankin puolustaneen apteekkarin vaatimuksia; kaupungin katujen – he kirjoittivat – olisi kaiketi joka paikassa päätyttävä aitaan ja kaupunki tehtävä täydelliseksi vankitarhaksi; onneksi toki oli maantie olemassa ennen kaupunkia, joten kaupungista kuitenkin päästiin hätätilassa pois.

Apteekkarin vastauskirjoitukset eivät olleet vähemmän sapekkaita. Niissä suomittiin varsinkin järjestysmies Tihlmania, jonka sepustamaksi kaupunginvanhinten kirjoitus mainittiin. Senaatin päätös v:lta 1820 antoi apteekkarille omansa ja kielsi Apteekinkadun avaamisen, koska omistaja ei ollut siihen suostunut.

Jos kaupunkilaisten toiveet olisivat täyttyneet, olisivat. Tampereen kirkkopuiston seudut varmaan saaneet toisenlaisen ulkomuodon kuin minkä ne saivat. Tästä tappiostaan oppivat tamperelaiset olemaan varovaisempia vastaisuudessa. Finlaysonin maiden luovuttamisessa he pidättivät kaupungille oikeuden avata Kuninkaankatu pohjoisessa Mältinlahteen saakka, saivatpa tämän jatkokadun ylläpitämisen vieritetyksi Finlaysonin niskoille. Kadun avaamiseen ryhdyttiin v. 1821, jolloin myöskin Kuninkaankadun eteläinen pää 200 riksin kustannuksella raivattiin auki Pyhäjärven rantaan saakka. Tällä tavoin sai kaupunki mielestään oivallisia vedenottopaikkoja, joista varsinkin tulipalojen sattuessa toivottiin olevan suurta hyötyä. Kauppakadun koskirantaan menevän jatkon tuomitsi maistraatti avattavaksi vasta v. 1847. Alkuaan oli Tammerkosken silta ollut ylempänä ja maantie Kauppakadun kohdalta noussut sillalta rantatörmälle. Sillan ja maantien siirryttyä alemmaksi olivat kaupungin saarnaajat ottaneet maantien paikan haltuunsa ja aidanneet sen erilleen kirkkotontista. Kun myöskin "Värjärinkuja" v. 1860 tuli avatuksi, oli kaupungilla useita pääsypaikkoja kosken partaalle.

Katujen hoidossa oli jo aikaisemmin tapahtunut pieniä parannuksia. V. 1829 tehtiin jo sellainenkin edistystä osoittava päätös, että kaupungin kadut olivat laastavat joka lauantai. Neljäkymmenluvulla heräsi ensi kerran kysymys katujen kiveämisestä. V. 1845 päätti raastuvankokous viskaalin vaatimuksesta ryhtyä siihen toimeen. Julkiset paikat, kuten raatitalon ja koulutalon edustat sekä torin yli vievä tie määrättiin kivettäviksi kaupungin yhteisellä kustannuksella, mutta muiden katujen kivitys jätettiin talonomistajain tehtäväksi. Koska kuitenkin kadut olivat mäkiset ja epätasaiset ja vaativat toisin paikoin korottamista, toisin paikoin alentamista ja kaikkialla tasoittamista, päätettiin ennen kiveämisen alkua punnituttaa kaupungin kadut. Tämän työn sai maanmittari Mohell valmiiksi v. 1847, minkä jälkeen Kauppakatu ja tie torin yli sillalle määrättiin kivettäväksi v:n 1850 kuluessa. Sillä tavoin pääsi se kunnallinen edistys Tampereella alulle.

Isoisäin aikaisissa Suomen kaupungeissa eivät katuvalaistuksen vaatimukset olleet suuret. Kaupunkien varattomampi väestö istui pimeät illat kotonaan takkavalkean tai talikynttilän ääressä, ja vallasnaisia kävivät iltakävelyiltä ja tanssiaisista noutamassa lyhtyjä ja "lanternoja" kantavat palvelijat. Jos sattui pimeään vuodenaikaan joku suurempi yleinen juhla, kenraalikuvernöörin taikkapa itsensä keisarin käynti, sytytettiin sadoittain "itämaalaisia lyhtyjä" tai "marshalleja", joiden koreutta ja runollisuutta kaikki ihailivat.

Niin elettiin Tampereen kaupungissa isoisäin aikaan, mutta hiljaisuudessa kasvoi pysyvänkin katuvalaistuksen tarve, jota varmaan Turun ja Helsingin ja muidenkin kaupunkien edistykset yllyttivät. Tämän yhteiskunnallisen tarpeen tyydyttämiseksi päätti Tampereen maistraatti yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa v. 1837 hankkia lyhdyn pilaripuotien nurkkaan torin kulmassa ja ylläpitää tässä lyhdyssä valaistusta vuoden pimeimpinä iltoina yöhön saakka kaupungin rahaston kustannuksella.

Se oli katuvalaistuksen alku Tampereella. Päälle kaksikymmentä vuotta paloi mainittu lyhty torin kulmassa, eikä vain pimeinä iltoina, vaan markkinain aikoina yötkin läpi. Kaupungin rahasto kantoi lyhdyn vuotuiskustannukset, jotka nousivat noin kymmeneen ruplaan.

V. 1853 katsoivat muutamat raastuvankokoukseen saapuneet kaupunkilaiset

laajemman valaistuksen kaupungille tarpeelliseksi ja päättivät laitattaa lyhdyn jokaiseen kadunkulmaan vieläpä yhden kulmain välillekin. Se oli kuitenkin vain muutamain mielipide, jota porvariston enemmistö ei hyväksynyt. Vasta seuraavan edistysvuosikymmenen alkaessa rupesi yleinen mielipide kaupungissa vaatimaan enemmän katuvaloakin. V. 1861 viritti viskaali, joka silloisessa yhteiskunnassa useinkin edusti yhteishyvän pyrkimyksiä, tämän kysymyksen, ja suurella yksimielisyydellä päätettiin valaista kaupungin kadut 58 lyhdyllä, joissa poltettaisiin oikeita stearinikynttilöitä. Ellei Helsingin kaupunki, jossa oli ruvettu kaasuvaloa käyttämään, möisi hyljättyjä lyhtyjänsä Tampereelle, tehtäisiin lyhdyt täällä ihan uudet. Uudet tulivatkin tehtäväksi.

Tästä alkaa toinen aikakausi Tampereen katuvalaistuksessa. Pian ruvettiin lyhdyissä kokeeksi käyttämään palmukynttilöitä, ja "Turun tariffi" otettiin ohjeeksi valaistuksen hoidossa. Tämä valaistushuvi tuli kaupungille maksamaan noin 1 260 silloista markkaa vuodessa. V. 1869 tarjoutui eversti af Forselles valaisemaan kaupungin tunnetuilla lampuillaan. Ehdotus ei tyydyttänyt kaupunkilaisia, mutta ei entinenkään valaistustapa kelvannut enään heille. Turvauduttiin taas stearinikynttilöihin, kunnes seitsenkymmenluvulla paloöljy tuli muotiin. Kahdeksankymmenluvulla maksoi katuvalaistus kaupungille keskimäärin 6–7 000 markkaa vuodessa.

Vanhan Tampereen asukkaat kärsivät suurta haittaa likaisista lätäköistä, vesiperäisistä maista ja tulvivista ojista, mutta vasta huutava hätä sai heidät koskemaan luojan laatimaan viemärilaitokseen. "Raittiuslautakunnan" kertomus v:lta 1866 kaupungin ojituksesta esittää meille kaupungin viemärit ja ojat pääsuunniltaan samanlaisina kuin ne olivat olleet v. 1696, jolloin Oloff Mörth piirsi Tammerkosken kartanon kartan. Se vain eroa, että kaupungin perustamisen jälkeen täytyi entisten vapaiden ojain kulkea äkkimutkissa pitkin tonttien rajoja ja katuvieriä sekä joskus pujahtaa jonkun rakennuksen tai katurummun alitse.

Yksi näitä kaupungin vanhoja puroja juoksi Kauppakadun ja raatitalon seuduilta etelään päin ja laski Laukontorin kohdalla virtaan. V. 1848 mainitaan sen kulkeneen koulutontilta raastuvantontille peitettynä ojana. Kun v. 1860 "kivisilta" oli rakennettava Hallituskadulle, oli varmaan sama oja tämän työn aiheuttajana. V. 1866 sanotaan ojan kulkeneen raatitalon tontilta Laukontorille. V:n 1873 viemärisuunnitelman mukaan oli liikavesi kaupungin keskiosista johdettava maanalaista kanavaa myöten Kauppatorille ja sieltä Itäistäkatua pitkin etelään, missä viemäri tapasi vanhan Laukontorille vievän avonaisen ojan. Tämä ojan suunta näkyy hyvin Mörthin kartalla v:lta 1696.

Toinen yhtä ijänikuinen oja oli n.s. Rantakadun (myöh. Satamakadun) oja, joka lännestä päin tuli Laukontorille ja laski koskeen aivan lähellä edellämainitun ojan suuta. Tämäkin oja näkyy v:n 1696 kartalla. V. 1861 määräsi kaupungin hallitus tämän ojan luotavaksi auki. V:n 1866 lautakunta ei näy enään ottaneen huomioon tätä ojaa. Tällä taholla kaupunkia oli vielä kolmaskin oja, joka näkyy v:n 1780 kartalla ja joka alkuaan kulki nyk. Esplanadin suuntaa etelään yhtyäkseen virtaan vastapäätä Ratinannientä ent. "Hevostorin", nyk. Nalkalantorin paikkeilla. Tämän ojan suupuoli määrättiin v. 1861 kaupungin kustannuksella kaivettavaksi kahden kyyn. syvyiseksi ja saman levyiseksi sekä johdettavaksi Hevostorin yli Pyhäjärveen. V. 1866 puhutaan vielä tästä läntisestä ojasta, ja v. 1873 esitettiin viemäriä Mustanlahden torilta saakka johdettavaksi tätä Esplanadista etelään kulkevaa uomaa pitkin virtaan.

Neljäs oja kulki kaupungin pohjoisosista Uudenkadun suuntaa itäänpäin ja laski koskeen paperitehtaan kohdalla. Tästä häijystä ja oikullisesta ojasta, joka itsepintaisesti juoksi tonttien poikki ja mädätti porvarien rakennuksia, oli kaupungilla harmia enemmän kuin puolen vuosisadan ajat. Monet kerrat saatiin sen vuoksi avata käräjäsalin ovia. Vielä v. 1851 sanotaan tuon pahan ojan syksyisin ja talvisin tulvivan, minkävuoksi se taas kerran tuomittiin avattavaksi. V. 1862 ilmoitetaan tämän puron olevan latvapuoleltaan 1 kyyn. leveä ja 1–1 3/4 kyyn. syvä, mutta paperitehtaan alueella l 1/2 kyyn. levyinen ja syvyinen. Ojalle päätettiin silloin tehdä katettu, maanalainen viemäri. V. 1866 kuitenkin moitti "raittiuslautakunta" sitä mutkaiseksi, pahasti punnituksi, liejuiseksi ja tulvivaksi.

Paitsi näitä ojia oli kaupungin luoteisosassa soita ja puroja, joiden vesi laski Kortelahteen. Kaupungin vanhempina aikoina ei näistä vesistä kärsitty suurempaa haittaa, koska asutus vasta myöhempään levisi sille suunnalle.

Yhteisen vesijohdonkin rakentamista haaveiltiin vanhassa Tampereen kaupungissa usein, etupäässä vedensaannin helpottamiseksi tulipalojen sattuessa. V. 1835 oli rakennettu pumppulaitos Mältinlahden rannalle ja pumppukaivo torille, mutta näistä ensi yrityksistä tuli täydellinen pettymys; Mältinlahdelle oli pitkä matka ja torikaivoon tuli vettä kovin vähän ja sekin niin savista, ettei siitä kukaan huolinut. V. 1858 päätettiin anoa 15 000 ruplan suuruista korotonta lainaa maanalaisen vesijohdon rakentamiseksi Näsijärvestä kaupungin torille, jonne aiottiin rakentaa 20 jalan heittoinen suihkukaivo. Sellainen yritys nähtiin kuitenkin ylivoimaiseksi. Suuren palon jälkeen v. 1865 kysymys heräsi uudestaan. Tehtaanisäntä W. v. Nottbeck esitti puisilla torvilla varustettujen johtojen rakentamista Mältinlahdesta torille ja vaihtoehtoisesti muuallekin kaupunkiin. Mutta asiaan tuli monia mutkia ja lopulta jäi hyvä aikomus uuden kunnallishallinnon toteutettavaksi. (86)

b) Palotoimi.

Tuskin missään yhteispuuhassa olivat vanhat tamperelaiset niin uuraita ja yksimielisiä kuin työssä palolaitoksensa hyväksi. Uudet rakennukset, uudet tehtaat, monet värjäyslaitokset ja käsityöläispajat lisäsivät tulenvaaraa, tulipalojen lukua ja kaupunkilaisten harrastusta palolaitosta kohtaan. Tämä asia pysyi todellakin polttavana päivänkysymyksenä halki vuosikymmenien. Ehkäpä siitäkin syystä, ettei suuria muutoksia ja perinpohjaisia parannuksia palotoimessa koko ajalla saatu toimeen. Aina sen sijaan oli jokin pikku esitys harkittavana, jokin puoliparannus kysymyksessä, jokin korjaus ja paikkaus tehtävänä.

Suomen sodan jälkeisinä vuosina oli ajanmukaisten letkuruiskujen hankkiminen pysyvänä kylänkysymyksenä täällä. V:n 1813 kesän ja palokauden alkaessa esittivät kaupunginvanhimmat, että paloruiskun hankkimiseksi pantaisiin kaupungissa kiertämään lista, johon kukin merkitsisi kannatusta varainsa ja tilansa mukaan; merkitseminen olisi pidettävä sitovana ja ulosoton alaisena; ellei siten karttunut rahasto riittäisi, olisi lisävaroja otettava yleisellä taksoituksella vero-osain mukaan.

Esitys hyväksyttiin ja vahvistettiin, mutta vuoden kuluttua ei asia ollut lähtenyt liikkeelle. Tällöin teki viskaali uuden alotteen, ja uudelleen päätettiin panna avunantolista kiertämään porvariston keskuuteen rahaston keräämiseksi "tätä välttämätöntä tarvetta varten". Lista jäi taaskin lähtemättä, mutta asia kivisti yhä kaupunkilaisten omiatuntoja. Syksymmällä oli avautunut mahdollisuuksia saada ruisku valmistetuksi omassa kaupungissa. Kätevä tehtaankirjuri J. Glas näet sitoutui tekemään ruiskun ilman letkuja 200 velkariksin hinnasta, kauppias Kust. Lundahl taas laskun mukaan hankkimaan letkuun tarvittavan nahan, jonka oman kaupungin satulasepät ompelisivat letkuksi. Kolmannesti päätettiin lista panna liikkeelle, ja elleivät rahat nyt kerrankin lähtisi, uhattiin jakaa loput niille vero-osille, jotka "vähemmin hellien ja tuntien omaa parastaan eivät listaan merkitse apuja tätä ylen hyödyllistä tarkoitusta varten".

Jo rupesi ruiskusta tulemaan tosi. V. 1817 sai Glas kaupungilta kauniin todistuksen, jossa erikseen mainittiin, että hän oli kaupungille valmistanut ruiskun kaikkine tarpeineen paitsi ei letkua. Samana vuonna mainitaan kauppias Kust. Lundahlin kaupungin laskuun ostaneen sadalla velkariksillä toisenkin ruiskun, "pienen ruiskun".

Näistä ruiskuista, tuosta oman kaupungin mestariteoksesta ja ostetusta, tuli kaupungille murheen kappaleita. Toisenkin kerran olivat listat ja vero-osat kysymyksessä niiden alituisten korjausten vuoksi. V. 1818 velvoitettiin kaupunginvanhimmat korjauttamaan kaupungin ruiskuja; Lundahl korjautti, mutta jo seuraavana vuonna olivat letkut matkalla Raumalle saamaan uutta korjausta. V. 1821–1822 perustettiin kerätyillä varoilla erityinen kirkkoruiskun rahasto, mutta senkin varat hupenivat vanhain ruiskujen korjauksiin. V. 1824 taksoitettiin taas kaupunkilaisia noiden täyttymättömäin ruiskujen vuoksi, v. 1825 oli kaupungin tileihin merkitty ruiskunkorjausten erä noussut 363 seteliruplaksi 59 kopeikaksi. Epäjumala vaati senkin jälkeen aivan armotta jokavuotisia tuntuvia uhreja.

Kun kaupungilla kerran oli suuret ja arvokkaat ruiskut, oli muukin palotoimi saatava sen mukaiseksi. Kun v. 1819 oli nähty, että ruiskuja oli sattuneissa tulipaloissa käytetty taitamattomasti, ryhdyttiin erityisen, muusta sammutusmiehistöstä riippumattoman ruiskumiehistön hankkimiseen. Kirjannitoja Enbom nimitettiin varsinaiseksi palomestariksi ja sai haltuunsa ruiskuhuoneen – sellainenkin oli jo rakennettu – avaimista toisen. Joka kortteliin määrättiin työmiehiä ruiskupäällikön käskyläisiksi. Kaikkien erehdysten välttämiseksi oli ruiskupäällikön ja hänen miehistönsä käytettävä palopaikalla valkoista ruusumerkkiä hatussa.

Palovartijatointakin parannettiin tai koetettiin parantaa. V. 1820 päätettiin palkata kaupungille alituinen nelimiehinen palovartiosto ja lakkauttaa porvariston yölliset kulkuvuorot. Vuotuinen meno neljän palovartijan palkkaamiseksi laskettiin sadaksi velkariksiksi. Niin huonolla palkalla ei kuitenkaan saatu pysyviä yövartijoita. Kitsaat porvarit päättivät ylentää palkkaa, mutta olivat sittenkin niin kitsaita, että palovartijat mieluummin nukkuivat kotonaan kuin huolivat porvarien rovoista. Monta kertaa vielä saivat säästeliäät kaupunkilaiset itse valvoa öitä kaduilla, ennenkuin vihdoinkin, kaksikymmenluvun lopussa, palovartiosto saatiin pysyvälle kannalle. Viisikymmenluvulla oli kaupungilla kahdeksan palovartijaa. V. 1857 nautti kukin heistä 20 hopearuplan vuosipalkkaa, v. 1860 saivat vanhemmat palovartijat palkkaa 25 ruplaa mieheen, mutta neljän uuden "polisimiehen" – polisin ja palovartijain virkoja ei vielä oltu erotettu toisistaan – oli tyydyttävä 20 ruplan vuosipalkkaan. V. 1857 alkoivat palovartijat "huutaa kellonlyömiä" kello 9 illalla, v. 1860 vasta kello 10; kesän aikana alkoivat yövuorot tuntia myöhemmin.

Kaupunki oli vuosisadan kolmannen vuosikymmenen alkaessa vielä vailla laillista palojärjestystä. V. 1806 oli Ruotsin kuningas käskenyt laatimaan palojärjestyksiä sellaisissa valtakuntansa kaupungeissa, missä ei palojärjestystä vielä ollut. V. 1812 tämä käsky saapui Tampereelle Suomen hallituskonseljista. Tamperelaiset lähettivät omatekoisen palojärjestyksensä v:lta 1808 hallituksen vahvistettavaksi. V. 1824 ilmoitettiin kaupungille, ettei v:n 1808 palojärjestystä voitu vahvistaa, koska se oli "suurimmassa määrässä vaillinainen eikä ajan vaatimuksia vastaava", minkävuoksi uusi ehdotus oli kiiruimmasti toimitettava hallitukselle. Niitä herrain kiireitä!

Tampereen palojärjestys sai vahvistuksen vasta 12 p. jouluk. 1826. Sen mukaisesti oli kaupungin palomiehistö nyt uudistettava. Kesällä 1827 valitsivat kaupunginvanhimmat kuhunkin kaupungin neljään kortteliin palomestarin ja ruotumestarin, sekä koko kaupunkia varten kaksi ruiskumestaria ja kolme suihkunjohtajaa. Kussakin korttelissa määrättiin työmiehiä palomestarien käskyläisiksi ja muillekin kaupungin työmiehille sälytettiin kaikenlaisia velvollisuuksia tulipalojen sattuessa. Suihkunjohtajia varten päätettiin ostaa kaksi takkia ja kaksi hattua. Palo- ja ruiskumestarien oli tunto- ja arvomerkkeinään käytettävä kolmikyynäräisiä musta- ja valkearaitaisia sauvoja. Ensimmäisen vesitynnyrin tuojalle palopaikalle määrättiin kaupungin rahastosta maksettavaksi kaksi riksiä, seuraavan tynnyrin tuojalle riksi, ensimmäisen vesisaavin tuojalle riksi ja toisen vesisaavin tuojalle 24 killinkiä, kaikki velkarahaa.

Tuli sitten syyskuussa v. 1827 hirmusanoma Turusta. Sanoma järkytti mieliä Tampereella kuten kaikkialla muuallakin maassa. Täälläkin koottiin apua kodittomille turkulaisille, täälläkin kuten kaikissa muissakin kaupungeissa tuli palotoimen uudestaan järjestäminen päivänkysymykseksi. Jos olisi laimeutta vielä löytynyt, niin Hämeenlinnan palo v. 1831 muistutti, että seuraavalla kerralla saattoi olla Tampereen vuoro.

Tampereen palotoimeen tuli nyt entistä enemmän eloisuutta ja tarmoa. Turun palon muistoksi sai Tampere mainion "kirkkoruiskunsa" eli "Pietarin ruiskun", jonka kauppaneuvos Lundahl osti Pietarista kaupungin laskuun 550 seteliruplan hinnalla. Juhlallisissa kokeissa havaittiin tämä kallis kapine perin kelvottomaksi, ja vasta oikeuden tuomiolla taipui kaupunki sen vastaanottamaan. Sekä kauppaneuvos että kaupunki saivat vuosikymmenen ajan kustantaa kalliita korjauksia, ennenkuin ruiskusta v. 1838 tuli käyttökelpoinen kalu. Parempi tavara oli v. 1836 hankittu "Tukholman ruisku" – neljäs ja nuorin vanhan Tampereen kalliita ruiskuja.

Mutta yksityiset eivät enään rohjenneet luottaa ruiskuihinkaan, vaan rupesivat vakuuttamaan talojansa. V. 1816 perustettu "Suomen palovakuutuskonttori oli Turun palon vuoksi joutunut vararikkoon. Kun v. 1833 uusi "Suomen yleinen palovakuutusyhtiö" (v.sta 1861 nimeltään "Suomen kaupunkien yleinen palovakuutusyhtiö") perustettiin, kiiruhti 22 Tampereen talonomistajaa vakuuttamaan tässä laitoksessa kiinteimistönsä, joiden vakuutusarvo teki 126 000 seteliruplaa.

V. 1838 ryhdyttiin kaupungissa puuhaamaan uutta ruiskuhuonetta. Se

rakennettiin raatitalon tontille Kauppakadun varrelle. Kustannusarvio nousi päälle tuhannen velkariksin, mutta itse rakennus tuli melkoista kalliimmaksi kehnon työnsuorituksen tähden. Vielä huonompi onni oli Mältinlahden pumppulaitoksella ja torikaivolla, joita kolmekymmenluvulla koetettiin rakentaa, etupäässä palolaitoksen tarpeeksi; niihin menivät sadat riksit aivan hukkaan.

Uudistuksista ei näyttänyt loppua tulevankaan. V. 1846 annettiin uusia määräyksiä sammutustoimen järjestämiseksi. Ruiskumiehistöksi määrättiin 8–12 miestä kuhunkin kaupungin neljään ruiskuun. Erityiset repimis- ja purjeruodut muodostettiin. Palomestarin avuksi määrättiin kuhunkin kortteliin kaksi miestä ja kunkin palomestarin haltuun annettiin palokeksi, hanko ja tikapuut. Lisäksi vielä laadittiin entistä tarkempia määräyksiä kaupungin ajureille hevosista ja vesitynnyreistä. V. 1853 oli kaupungin annettava lausunto hallitukselle vakinaisen palokunnan ja erityisen palokuntatalon perustamisesta Tampereelle. Niin olivat jo vaatimukset nousseet. Kaupunki ei sanonut jaksavansa kustantaa noin suurenmoisia laitoksia, mutta lupasi lisätä palovartijain lukua, asettaa pysyvän palovahdin kirkontapuliin, parantaa palokalustoa ja rakentaa maanalaisen vesijohdon Näsijärvestä kaupungin torille, jonne laitettaisiin suihkukaivo – jos valtiolta saataisiin lainaksi tarvittavia varoja.

Lupauksista jäivät monet suuriksi sanoiksi. Kaupunkilaisista oli hauskempi kirjoitella uusia palojärjestyksiä kuin maksaa raskaita rahaveroja palolaitosta varten. V. 1862 lähetti kuvernööri kaupungille uuden palojärjestyksen ehdotuksen, jota tamperelaiset muuttivat niin perinpohjaisesti, että läänin päämies näki parhaaksi kokonaan luopua ehdotuksestaan ja pyytää tamperelaisia itseään laatimaan täydellisen ja paremman ehdotuksen oman mielensä mukaan. Se tehtiinkin, ja 9 p. jouluk. 1865 vahvistettiin Tampereelle uusi palojärjestys. Sen perusteella saatiin nyt kaupunkiin vakituinen palotoimisto, jonka esimiehenä oli pormestari, kaupunki jaettiin kaupunginosain mukaisiin palomestarin piireihin, jotka taas jaettiin paloruotuihin, nokikolaus- ja palotarkastustoimi uudistettiin, valkeanpitelystä annettiin kovennettuja määräyksiä, vedensaantipaikkoja säädettiin, palovartijain tehtävät, palohälyytykset, sammutustyö järjestettiin, kaikki niin hyvin kuin osattiin.

Kaikista ponnistuksistaan ja huolistaan sai Tampere kuitenkin huonon palkan. Suuri tulipalo, joka sai alkunsa kauppias Hildénin talon liiteristä, muutti iltamyöhällä 19 p. elok. 1865 melkoisen osan kaupunkia tuhkaksi ja teki 516 ihmistä kodittomaksi. Vuoro oli sittenkin tullut Tampereellekin niinkuin ennen oli tullut Turulle ja Hämeenlinnalle.

Tuhkasta nousi uusi Tampere. V:n 1865 palosta ja saman vuoden lopulla vahvistetusta uudesta palojärjestyksestä alkaa uusi aikakausi kaupungin palotoimessa.

Sananen vielä Tampereen vanhoista palolaitosveroista. Kaupungin alkuaikoina verotettiin kaikkia veronalaisia kaupunkilaisia, olivatpa talonomistajia tai eivät, samalla tavalla. Tilapäisiä palokalustomaksuja ja vähitellen pysyväksi tullutta palovartijain palkkausta suorittivat kaikki yhteenlasketun vero-osalukunsa mukaan. Kohtuuttomuutta, joka täten tapahtui vuokralla asuville kaupunkilaisille, ei huomattu ennenkuin kasvanut vuokralaisluokka sen itse huomasi. V. 1857 vaati joukko kaupunkilaisia, että kaupungin palokaluston ylläpitäminen olisi jätettävä talonomistajain yksinänsä kustannettavaksi ja että palovartijain palkkaukseen ottaisivat osaa talonomistajat talojensa arvon mukaan puoleksi ja koko porvaristo yhdessä toiseksi puoleksi. Kaupungin hallitusmiesten vastustuksesta huolimatta vahvisti kuvernööri tämän uuden verotustavan, jota kuitenkin oli tarkemmin järjesteltävä. Talonomistajain suoritettavaa palolaitosveroa varten otettiin käytäntöön sama talojen luokitus, jota jo ennen oli muutamissa veroissa käytetty, ja talottomat maksajat jaettiin kahteen pääluokkaan ja seitsemään alaryhmään. Tällä mutkikkaalla tavalla kannettiin Tampereen palolaitosverot uuden kunnallishallinnon alkuun saakka. (87)

e) Kaupungin hallinto.

Vuosisadan alkupuolen suuri tapaus tämän kaupungin hallinnon alalla oli Tampereelle suotu maistraatti ja raastuvanoikeus. Lopulla vuotta 1828 päättivät kaupunginvanhimmat anoa kaupunginoikeuden muuttamista raastuvanoikeudeksi. Keisarillisella päätöksellä 26 p:ltä huhtik. 1830 suostuttiin tähän anomukseen.

Kaupungilla oli nyt oikea maistraatti ja oikea pormestari, ja varmaan tunsivat tamperelaiset kotikaupunkinsa nyt saaneen vapaakaupungin arvoa vastaavan paikan maan muiden kaupunkien joukossa. Tämä tapaus oli muutenkin rajamerkki vanhemman ja nuoremman kunnallishallinnon välillä.

Vanhempi kunnallishallinto oli hyvin vaillinainen niin sisäiseen järjestykseensä kuin julkiseen toimintaansakin nähden. Kaupungin varsinaista virkamiehistöä oli Venäjän vallan alkaessa ainoastaan järjestysmies, neljä neuvosmiestä ja kaupungin rahastonhoitaja.

V:n 1820 kaupungintileissä olevassa palkkauslistassa mainittiin seuraavat virkamiehet:

        virkamiehet            vuosipalkka
                               rupl. hop.

    järjestysmies Tihlman        100:–
    kaupungin notari              25:–
    kruununkasööri                25:–
    kaupunginrahastonhoitaja      12:50
    viskaali                      15:–
    kaupungin välskäri            13:33 1/3
    kaksi kaupunginpalvelijaa     15:–
    rumpali                        8:–
    jäänviitoittaja                1:–
             yhteensä rupl. hop. 214:83 1/3

Useimmat kaupungin virat olivat pieniä sivutoimia kaupungin joutilaille herroille ja työmiehille. Palkkain korottaminen oli ainoa keino, millä voitiin virkain hoitoa parantaa. Se kysymys oli koko kunnallishallinnon kiperin kohta; kunnallinen edistys riippui tässäkin kohden kokonaan porvarien halusta kirvoittaa kukkarojensa nauhoja.

Järjestysmies Tihlmaniin, koko kaupungin sieluun ja päähän nähden oltiinkin jonkun verran uhraavaisia. Vv. 1810, 1813 ja 1823 ylennettiin hänen palkkaansa. Riittäväksi se tuskin sittenkään olisi tullut, ellei Tihlmanilla olisi ollut hyvää palkkamaatansa, markkinatonttejansa ja Tampereen postinhoitajan virkaa. Ajoittain oli hän oma notarinsakin, kunnes v. 1818 notarin virka jälleen erotettiin "pormestarin" virkatehtävistä. V. 1821 oli notarin palkka jo ylennettävä 50 hopearuplaksi, koska hänen tehtävänsä olivat suuresti kasvaneet. Kruununkasöörin palkkaamista oli kaupunki viimeiseen saakka vastustanut. Mutta v. 1812 velvoitti hallituskonselji kaupungin maksamaan kruununkasöörille palkkaa. Kun kaupunginkin rahastonhoitajan palkkaa yhtenään oli korotettava – v. 1825 se jo oli 50 velkariksiä –, päätettiin v. 1826 yhdistää nämä rahastonhoitajanvirat ja maksaa niiden haltijalle 150 seteliruplan palkka, jotapaitsi hänelle annettiin palkkamaa. Sittemmin nämä virat olivat milloin yhdistettyjä, milloin erillisiä. Kaupunginviskaalin virkaa toimitettiin alkuaikoina ilman palkkaa. Näin hataralla kannalla ei sitä voitu pitää; palkka nousi vuosikymmenessä (1813–1823) vuotuisesta kahden ruistynnyrin "dusöristä" kolmeen ruistynnyriin ja 30 velkariksiin. Mutta sellaiset virat kuin kaupunginvoudin, palovartijain ja kätilön, puhumattakaan huutokauppatirehtörin toimesta, olivat vielä vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä tilapäisiä, tai kustannettiin niitä erityisellä verotuksella, joka herätti veronmaksajissa enemmän vihaa kuin kunnallista harrastusta.

Kaupungin virkamiehet olivat yleensä sellaisia, kuin tällaisissa oloissa saattoi odottaakin. Kaupungin rahastossa oli usein vaillinkeja, kaupungin tilit usein niin sekaisia, etteivät selvinneet pitkällisten oikeudenkäyntienkään avulla. Alemmat virat kulkivat köyhäin keinottelijain tai juoppolallien käsissä. Maan hallituksen oli usein sekaannuttava Tampereen virkamiesten toimiin. V. 1815 joutui koko neuvosto syytteeseen menettelystään apteekkimaan asiassa, v. 1824 tuli neuvostolle senaatista moitelause, kun neuvosmiehet olivat kenraalikuvernööriltä anoneet vakinaista valtionpalkkaa ja "perusteettomasti väittäneet", että Suomen muiden kaupunkien neuvostoilla oli sellaiset palkat. Samana vuonna erotettiin itse Tihlman vuodeksi järjestysmiehen virastaan, ja v. 1827 menetti hän kokonaan virkansa syistä, joita jo olemme maininneet.

Varatuomari Freedrik Aatami Sacklénin nimitys Tampereen järjestysmieheksi (vakinaiseksi v. 1828) sekä pian sen jälkeen perustetut raastuvanoikeus ja maistraatti tekivät näissä oloissa käänteen. Ensi töikseen uusi pormestari toimitti pienen puhdistuksen virastossaan. V. 1828 pantiin notari viralta ja seuraavana vuonna kävi samoin viskaalille, joka oli katsonut sopivaksi käyttää siivotonta kieltä Sacklénia kohtaan. Kaupungin rahaston hoito tuli paremmalle kannalle, kun oman kaupungin liikemiehistä saatiin luotettavampia ja vakavaraisempia rahastonhoitajia kuin entiset käräjäkirjurit ja ylimääräiset kanslistit, joiden hoteissa kaupungin finanssit ennen olivat olleet. Neuvosmiehille myönnettiin v. 1828 viidenkymmenen seteliruplan palkka mieheen, ja uudenlainen henki levisi heihinkin. Uuden ajan merkiksi sai kaupunki v. 1839 uuden vaakunankin, joka sillä vieläkin on. Järjestys ja laillisuus pääsivät vallalle kaikessa, niin suuressa kuin pienessäkin.

Pian huomasivat Tampereen virkamiehet, että heidän vaivansa olivat kasvaneet "moninkertaisesti", mutta ettei heidän palkkansa ollut samassa suhteessa kasvanut. V. 1835 tekivät he ensimmäisen yrityksen palkkainsa ylentämiseksi. Pormestari Sacklén valitti, ettei hänen vakinainen palkkansa riittänyt muuhun kuin vuokraan ja ettei sellaisella palkalla voinut ilman yksityistä omaisuutta hänen asemassaan toimeentulla, ja "vielä vähemmin sattuvissa avunkeräyksissä palovahingon vuoksi ja muihin hyödyllisiin tarpeisiin ja kaunistuksiin y.m. antaa hyvää esimerkkiä kaupungin varakkaammalle porvaristolle". Mutta kaupunginvanhimmat – Kust. Lundahlia lukuunottamatta – olivat vielä niin ahdasmielisiä, että hylkäsivät valistuneen maistraatin esityksen. Vapaakaupungin pormestari sai edelleenkin tulla toimeen muutaman sadan seteliruplan vuosipalkalla ja Nalkalan istutusmaalla. Vasta v. 1845, kun pormestari uudelleen valitti, ettei hänen palkkansa kunnolla riittänyt edes vuokraankaan, ja pyysi palkanylennystä, korotettiin palkka 300 hopearuplaan. Neuvosmiesten palkanylennysanomuksen olivat kaupunginvanhimmat v. 1842 hyljänneet. V. 1846 kuitenkin saatiin pitkäin riitain jälkeen toimeen kaupungin virkamiesten palkkain yleinen järjestely. Uusi palkkaussääntö sisälsi seuraavat erät:

        virkamiehet            vuosipalkka
                                rupl. hop.

    pormestari                     335:– ilman palkkamaata
    neuvosmiehet, kukin             50:– ilman palkkamaata
    notari                         100:–
    kaupungin- ja kruununkasööri   100:– ilman palkkamaata
    viskaali                        60:–
    kaupunginvouti                  50:– ilman palkkamaata
    kaupunginkirurgi                35:–
    kätilö                          42:–
    vanhempi kaupunginpalvelija     30:–
    nuorempi         "              26:–
    raastuvan vahtimestari          35:–
    nokikolarit                     40:–
    rumpali                          3:50
    palovartija                     15:– joululahjoineen

Mutta kaupunki oli jo joutunut nopeamman kehityksen virtaan. Jo v. 1857 tehtiin, asianmukaisten riitain jälkeen, kaupungin hallinnolle uusi palkkaussääntö, seuraavanlainen:

          virkamiehet                   vuosipalkka
                                         rupl. hop.

    pormestari                            700:–
    neljä neuvosmiestä, kukin             100:–
    viskaali                              100:–
    kaupunginvouti                        100:–
    kruununkasööri                        150:–
    kaupunginrahastonhoitaja              150:–
    kaupunginlääkäri                      400:–
    kaupunginkirurgi                       50:–
    vanhempi kaupunginpalvelija            50:–
    kaksi nuor. kaup.palvelijaa, kumpikin  50:–
    vahtimestari ja vanginvartija          40:–
    kätilö                                 50:–
    nuorempi kätilö                        15:–
    rumpali                                 5:–

Lukuisista yrityksistään huolimatta eivät kaupungin virkamiehet saaneet palkkojaan kohoamaan sen korkeammalle ennen uuden kunnallishallinnon alkua.

V:n 1860 loppuessa luopui F. A. Sacklén pormestarin virasta, jota oli hoitanut kokonaisen ihmisijän. Hänelle myönnettiin elinkautinen virkavapaus ja eläke. Se oli yksi niitä harvoja tunnustuksia, joita vanhan Tampereen kuntalaiset antoivat vanhalle kaupunginhallinnolleen. Ja edistystähän, vaikkapa hidasta ja vaivaloista, osoittaa Sacklénin johtama kaupunginhallinto. Sekin oli neljännesvuosisadan kuluessa muuttunut yhtä perinpohjaisesti kuin koko kaupunki. (88)

16. KUNNALLISIA TAISTELUJA.

Hallitsevat ja hallittavat. – Käräjäsali ja kunnalliselämä. – Kunnalliselämän asteita. – Mieskohtaista taistelua. – Virkakuntaista taistelua. – Vähäväkisten tyytymättömyys. – Valtakirjat. – "Vastustaa ja kieltää". – Vv:n 1844–1846 liike. – V:n 1857 rynnäkkö. – Verotustaisteluja 1852–1860.

Toisessa merkityksessä kuin nykyään oli raatitalo entisinä aikoina kaupungin kunnallisasiain keskuspaikka. Maistraatin edessä pidetyillä "kaupungin kokouksilla" eli raastuvankokouksilla oli kaupungin yhteisissä asioissa verraten vähäinen sananvalta, jota käytännössä usein vielä siitäkin vähennettiin. Harvoin oli kaupunkilaisilla tilaisuutta edes kunnallisten luottamusmiesten valitsemiseenkaan, sillä kaupunginoikeudessa (myöhemmin maistraatissa) istuvat neuvosmiehet ja kaupungin varsinaiset kunnalliset edustajat, kaupunginvanhimmat, olivat elinkautisia viranomaisia. Käytännössä rajoittivat kaupunkilaisten vaalioikeutta lisäksi ankarat sääty- ja luokkanäkökohdat, joiden mukaan kunnallista kykyä arvosteltiin ja neuvoston ja kaupunginvanhinten paikkoja jaettiin kauppaliikkeen ja verstaan suuruuden mukaan. Kunnallinen hallinto muodostui siten ahtaaksi hierarkiseksi järjestelmäksi: kaiken keskuksena ja kaikkien yläpuolella pormestari, hänen alapuolellaan neuvoston ja kaupunginvanhinten ahdas piiri, sen jalkain juuressa vähävaltainen erioikeutettu "porvaristo" ja kaiken ulkopuolella yhä kasvavat työläisten ja vuokralaisten joukot, joiden ääntä ei kukaan kuunnellut, mutta joiden kukkaroita kyllä koeteltiin.

Vapaamman kunnalliselämän, kunnallisen arvostelun ja, tarpeen tullessa, vastustuksen ainoaksi toimipaikaksi jäi näin ollen käräjäsali. Siellä voitiin puhua suut puhtaaksi, siellä rakentaa tehokkaimmat esteet ja salvat niin taantumukselle kuin liikanaiselle edistyksellekin. Riita- ja valitusjuttujen asiakirjoihin on haudattu kenties suurin ja huomattavin osa vanhaa kunnallishistoriaa.

Vuosisadan alkuaikoina suoritettiin kunnalliset taistelut korvapuusteilla ja kunnianloukkauksilla. Niihin ottivat osaa kaupungin johtavatkin miehet, Lundahlit ja Lefrénit. Muita ei asia paljon koskenutkaan; kansa siihen aikaan vielä "katseli päälle".

Sitten alkoi kunnallinen taisteluhenki levitä kokonaisiin ryhmiin ja joskus raateli erimielisyys pahoin itse kaupunginvanhimpiakin. V. 1826 ilmoitti seitsemän kaupunginvanhinta, Lundahlit etupäässä, eroavansa luottamusvirastaan, jos kauppias A. F. Lindberg saisi pysyä heidän virkatoverinaan. Lindberg oli näet kärkevällä kynällään kirjoittanut "herjauskirjoituksen" maaherralle kaupunginvanhinten raha-asiallisista toimista. V 1833 oli kauppias Joel Lundahl vuorostaan kaupunginvanhinten syntipukkina ja pantiin tekemään julkinen anteeksipyyntö virkatovereittensa edessä. Vielä kuitenkin voitiin sopia tällaiset keskinäiset riidat, ja kaupunginvanhimmat esiintyivät kaupungin asioissa edelleenkin hyvin yksituumaisena ja hyvin itsetietoisena ryhmänä, jonka valta ei näyttänyt tietävän mistään esteistä, kaikkein vähimmin köyhän porvariston puolelta tulevista.

Viimein kuitenkin alkoi köyhä porvaristokin liikkua. Saatuaan tarpeellista herätystä ja alkuharjoitusta kaupungin laajennusta, palolaitosta y.m. koskevissa jutuissa, se neljäkymmen- ja viisikymmenluvuilla alkoi yksityisten puuhanmiesten, tavallisesti halpain käsityöläisten, johdolla lausua mielipiteitään kaupungin asioista. Tavallinen esiintymismuoto on joukkovaltakirja. Ei ollut köyhillä aikaa juosta kaikkiin maistraatinistuntoihin ja raastuvankokouksiin, mutta nimensä tai puumerkkinsä he mielihyvin piirsivät joukkovaltakirjaan. He tiesivät, ettei heillä ollut paljon voitettavaa, jos ei paljon menetettävääkään; mutta heillä oli halu jarruttaa maistraatin ja kaupungin vanhinten ja valtaluokkain yhä paisuvaa mahtia, he tahtoivat käyttää tilaisuutta yleensä "vastustaa ja kieltää", niinkuin eräässä valtakirjassa kerran sanottiin. Varsin usein tämä kansanliike oli suorastaan edistystä vihaava. Mutta kansanliikkeenä, mielten herättäjänä tämä kiihko ja taistelu kuitenkin on ollut välttämätön aste laajempaan ja puhtaampaan kunnalliseen harrastukseen ja elämään päin.

Mieltänsä maistraattia vastaan saivat tyytymättömät näyttää etenkin neuvosmiesten palkanylennysasioissa. V. 1844 tuli värjäri M. Löfgren 54 kaupunkilaisen allekirjoittamalla valtakirjalla raastupaan vastustamaan mahtavain pyyteitä. Kun seuraavana vuonna kaupunginvanhimmat ja säätyläiset rupesivat palkanylennystä puolustamaan, esitti valuri K. Lumén 62 käsityöläisen ja vähävaraisen puolesta kirjoituksen, jossa ankarasti vastustettiin palkkain korottamista. Kun Luménin puolueella oli ainoastaan 27 vero-osaa käytettävänään vastapuolueen kahtasataa vastaan, ei asian ratkaisusta saattanut olla epäilystä. Valtapuolueen päätös kuitenkin kumottiin muodollisista syistä, mutta itse kuvernööri saapui v. 1846 kaupunkiin ajamaan asiaa onnelliseen päätökseen. Värjäri Löfgren uskalsi kuitenkin vieläkin 46 käsityöläisen valtuuttamana pysyä eriävässä mielipiteessään, vaikka kuvernööri puhui "ajan vaatimuksista" ja nuhteli tyytymättömiä siitä, että kevytmielisesti olivat antaneet nimensä valtakirjaan. Kahdellasadalla äänellä (= vero-osalla) 158 vastaan hyväksyttiin uusi palkkaussääntö; vastustajain suuri joukko kuitenkin osoitti, että käsityöläisten tyytymättömyys oli kaupungissa jokseenkin laajalle levinnyt.

Vielä suurempi rytäkkä syntyi v. 1857. Kaupungin virkamiesten palkanylennysasian johdosta tekivät tyytymättömät yleisen rynnäkön kaupunginvanhimpia vastaan. Puolensadan allekirjoittajan valtakirjalla varustettuna syytti porvari Vilenius kaupunginvanhimpia siitä, että porvaristoa kuulematta olivat suostuneet maistraatin palkkain ylennykseen ja että he olivat "melkein kaikissa asioissa pitäneet ainoastaan yksityistä etua tarkoituksenaan". Vilenius lausui sen johdosta kansan epäluottamuksen kaupunginvanhimpia vastaan ja vaati heitä vielä samana päivänä virasta erotettaviksi sekä uudet kaupunginvanhimmat valittavaksi. Erotettavat olivat: kauppiaat Hildén ja Lindholm, tehtailijat Brummert ja Renfors, kirjansitoja Lemlin, värjäri Grönlund sekä tukkukauppias Frenckell.

Tämä kuulumaton häväistysjuttu herätti yleistä suuttumusta vallanpitäjissä. Kun valtakirjassa oli havaittu kirjoitusta taitamattomain nimiä ja muita virheitä, kutsuttiin tyytymättömät joukossa maistraatin eteen. Havaittiin, ettei Vilenius osannut ruotsia, vaikka hänen syytöskirjoituksensa oli ruotsiksi kirjoitettu, kuultiin, että muutamat olivat antaneet nimensä valtakirjaan, vaikkeivät tienneet, minkälaisia asioita Vileniuksen paperissa oli. Mutta vaikka nämä tietämättömät nyt sanoivat luopuvansa kaupunginvanhimpia loukkaavista lauseista, niin ihme kyllä he pysyivät itse vaatimuksessa, mikä ei estänyt maistraattia kumoamasta kannetta "aiheettomana".

Vastahanka oli kuitenkin siksi jäykkä, että juttua jatkettiin tavallista valitustietä. Siihen kuuluvista asiapapereista näkyvät ne syvemmät syyt, mitkä kaivelivat tyytymättömäni mieliä. Varakkaat kaupunkilaiset ja heidän perässään kourallinen käsityöläisiä antoivat luottamuslauseen kaupunginvanhimmille ja selittivät valituksen sisältävän "paljaita valheita, rajoitettua ymmärrystä ja kaunistuksen inhoamista, kun he erittäinkin ovat vastustaneet kaupungin huviloita ja kaunistuksia". Maistraatti taas kirjoitti, että huvila, joka oli herättänyt vastustusta, "koristi kaupunkia enemmän kuin suoperäinen paikka, jossa ei kukaan tahdo käydä". Samoin oli laita sen vuorenkallion, jonka maistraatti v. 1855 oli vuokrannut kunniaporvari Nottbeckille 50 vuodeksi ja "jossa jo on rakennettu italialaisen maun mukainen rakennus, joka maksaa monia tuhansia hopearuplia, ja aljettu istutuksia kaupungin kaunistukseksi". Puolustettuaan muitakin kaupungin hallinnon tekoja, tuli maistraatti siihen päätökseen, että valittajat "ovat sangen alhaisella kannalla verrattuina kaupunginvanhimpiin, jotka kaikki ovat valistuneita, asiantuntevia ja arvossapidettyjä miehiä, jotka kunniakkaalla tavalla olivat hoitaneet virkaansa ja kaikilla mahdollisilla tavoin koettaneet edistää kaupungin parasta".

Lisätä tuskin tarvinnee, että valittajat joutuivat nytkin häpeään.

Paremmalla menestyksellä olivat tyytymättömät käsityöläiset ja talottomat jo aikaisemmin toimineet kaupungin verotusasioissa. V. 1852 oli hattumaakari K. Ehrenström 27 kaupunkilaisen valtuuttamana herättänyt kysymyksen kunnallisten verojen taksoituksesta. Köyhä porvari – oli hän selittänyt – ja vielä köyhempi päivämies, joiden täytyi asua vuokralla rikkaan talonomistajan talossa, maksoivat kaupungille raskasta "kaupunginmaksua", josta rikkaat talonomistajat olivat vapautetut. Tätä epäkohtaa vaati hän poistettavaksi ja veroa tasattavaksi talollisten ja talottomain kesken.

Yritystä pitivät talonomistajat "aiheettomimpana", ja verotus jäi entiselleen. Maistraattikin asettui talonomistajain puolelle selittäen, että talonomistajilla oli muita rasituksia kaupungin maksun sijasta. Mutta tyytymättömyys oli päässyt itämään ja tyytymättömät ajattelivat yhä enemmän verotusasiaa. V:n 1853 taksoituksessa heidän edustajansa huomautti, miten suuria, edullisilla paikoilla olevia taloja ja köyhäin etäisiä taloja, suurten verstaiden omistajia ja pieniä käsityöläisiä verotettiin samalla lailla, vaikka kohtuus vaatisi talonomistajia ja porvaristoa jaettavaksi verotuksessa ainakin kolmeen luokkaan.

Se oli vieläkin turhaa yrittämistä. Mutta ääni muuttui, kun tyytymättömät saivat kuvernöörin sekaantumaan asiaan. V. 1855 jaettiin kaupungin talot tonttiäyrien maksussa todellakin neljään luokkaan ja "kaupunginmaksu" muutettiin "vuokraprosentiksi", jonka kaupunki peri talonomistajilta ja talonomistajat vuokralaisilta. Näin elettiin v:teen 1860 saakka, jolloin tyytymättömät jälleen alkoivat liikehtiä. Seitsemäntoista käsityöläisen puolesta vaadittiin nyt, että kaikissa 100 hopearuplaa suuremmissa kaupungin menoerissä olisi toinen puoli jätettävä talonomistajain suoritettavaksi talojensa arvon mukaan ja toinen puoli koko porvariston yhteisesti maksettavaksi kunkin vero-osain mukaan. Maistraatti ja kuvernööri jättivät ehdotuksen huomioonottamatta, mutta lopulla vuotta 1860 saatiin asia uudelleen esille yleisessä raastuvankokouksessa. Hattumaakari Ehrenström esiintyi siellä 25 miehen voimalla ja sai vastamainitun ehdotuksen pääkohdissaan hyväksytyksi. Sen mukaisesti sitten kaupungin veroja lähivuosina kannettiinkin. Uusi taksoitustapa kyllä v. 1864 senaatissa kumottiin, ja taksoitusrettelöt alkoivat tulla päiväjärjestykseen, mutta jo se seikka, että tyytymättömiä olivat tehtaat, tyytyväisiä sitävastoin käsityöläiset ja kaupungin hallitus, näyttää selvästi, miten tärkeä edistysaskel todella oli tullut tehdyksi. Uusi verotustapa oli kyllä kömpelö ja monimutkainen ja jäi vielä kauas tasapuolisuudesta. Mutta puutteellisenakin sillä oli periaatteellisia ansioita. Ja käytännöllisiäkin; sillä se oli vähäväkisten suurtyö – köyhän hattumaakarin ja hänen vertaistensa, jotka jo alkoivat aavistaa, että heillä saattoi kotikunnassaan olla muutakin tehtävää kuin vain "vastustaa ja kieltää". (89)

17. KIRKKO JA KOULU.

Kirkolliset olot. – Ensimmäinen papinvaali Tampereella. – Papinvaalin ja palkkauksen perusteet. Palkanylennys 1856. Kaupunginsaarnaajan kaksinkertaiset virkavuodet. – Finlaysonin tehtaan saarnaaja. – Oman kirkon rakennuspuuhat. Viimeinen seurakunnallinen tervehdys vanhasta emämaasta. Kirkonrakennuksen alkupuuhat. Puoluetaisteluja. Kirkko valmis 1824. Pappila revitään. Uusi tapuli. Keisarin lupaus ja lahja. Tapuli valmis 1829. Könnin tornikello. Minuutit ja tunnit. Alttaritaulu. Urut. – Elämänparannus 1825. – Messukylän asioita: Messukylän provastin vaali. Riidat Messukylän kirkon rakennuksesta. Pääsiäisrahat. Kaupunki haluaa eroa Messukylästä. – "Sotiva seurakunta". – Herännäisyys Tampereella. – Pumpulitehtaan "ystäväin" piiri.

"Sydänmaankylän kansakoulu". Tampereen pedagogian perustaminen vv. 1811–1813. Koulumestari Tuomas Timoteus Kriander. Koulu kansan suosiossa. Koulumestari kunnian kukkulalla. Alamäki. Porvarien syytöskirjoitus 1824. Koulumestarin ansiot. – Ala-alkeiskoulu vv. 1842–1875.

Se ulkonainen seurakunnallinen järjestys, joka Tampereella saatiin toimeen Ruotsin aikana, on pääkohdissaan pysynyt muuttumattomana suurimman osan Tampereen olemassaolon aikaa. Ne parannukset ja muutokset, mitä tällä alalla nyt kerrottavana ajanjaksona tehtiin, olivat ainoastaan osaparannuksia ja pikkumuutoksia. Kuitenkin oli niilläkin suuri merkityksensä pienen seurakunnan keskuudessa, joka tähän aikaan entistä enemmän etsi sopusointua kirkon ulkonaisen muodon ja sisällisen toiminnan välillä.

Kaupungin saarnamiehen viran tärkeyttä olivat jo ensimmäiset kaupunkilaiset oppineet ymmärtämään ikävän kokemuksen kautta. Kun v. 1811 uusi kaupunginsaarnaaja oli kaupungissa asetettava, päättivät seurakuntalaiset ylentää papin palkan 100 pankkoriksistä 400 seteliruplaan, vapaita huoneita ja "papinpeltoa" lukuunottamatta, jos saisivat itse valita saarnaajansa kolmesta tuomiokapitulin asettamasta ehdokkaasta. Siihen suostuttiin, ja niin saivat tamperelaiset heinäkuussa 1812 ensi kerran pitää papinvaalia, jolloin Kangasalan kirkkoherranapulainen Juhana Esbjörn yksimielisesti tuli virkaan valituksi. Hänen seuraajiansa olivat Herman Hellén (1824–1832), Kustaa Brander (1832–1837) ja Jooseppi Grönberg (1837–1861). Kaupunkilaiset tulivat vihdoin niin suuriksi kirkollisen vapauden ystäviksi, että pyysivät saada oikeutta ilman ehdollepanoa ja vaalia kutsua seurakuntaansa sielunpaimenet. Tällaisen anomuksen hylkäsi hallitus v. 1859.

Ohjeena papin vaalissa ja palkkauksessa pidettiin kunnallisia vero-osia vielä niin sitkeästi, ettei puoleen vuosisataan papin palkkauksessa tapahtunut muuta muutosta, kuin että v. 1817 saarnaajalle myönnettiin neljä vuotuista kolehtia ja v. 1824, pappilan tultua käyttökelvottomaksi, vuokra-avuksi 12 – myöhemmin 18 – killinkiä Ruotsin velkarahaa kultakin vero-osalta. Vasta v. 1856, kun seurakunnan väkiluku ja papilliset tehtävät olivat suuresti kasvaneet, järjestettiin papinpalkkaus uudelleen. Jokaiselta vero-osalta oli nyt suoritettava papille 50 kop. palkaksi, minkä määrän laskettiin tuottavan 400 hopearuplaa, ja 20 kop. hop. vuokra-avuksi. lisäksi oli virkamiesten ja säätyläisten maksettava papille rupla, alhaisempain virkamiesten 50 kop. ja työmiesten sekä heidän vertaistensa 25 kop. joka perhekunnalta. Vielä tuli papille jokaiselta ripilläkäyneeltä seurakuntalaiselta 5 kop. pääsiäisrahoja, ja entiseen tapaan sai saarnaaja nauttia papinmoisiota tai sitä vastaavaa korvausta sekä testamenttia ja kolehtia.

Saamme pitää varmana, etteivät vanhat seurakuntalaiset palkoilla pilanneet miehiänsä. Mieluummin he näkivät, että muut heidän pappiansa auttoivat. Kun v. 1820 virka Esbjörnin jälkeen oli avoinna, eivät tamperelaiset sanoneet jaksavansa ylentää papinpalkkaa, vaikka seurakunta oli melkoisesti kasvanut, vaan anoivat, että hallitus myöntäisi heidän saarnaajalleen kaksinkertaiset virkavuodet. Tähän hallitus suostuikin, mutta näkyy se katsoneen myöntämäänsä etua ainoastaan personalliseksi, koska se v. 1831 hylkäsi kaupungin anomuksen saada silloiselle papillensa kaksinkertaisia virkavuosia. Suuren helpotuksen ja edun hankki seurakunnalle myöhemmin Finlaysonin tehdas, joka v:sta 1846 palkkasi oman tehtaansaarnaajan. Kaupunkiseurakunnan puolesta myönnettiin tehtaansaarnaajalle vasta v. 1860 palkanapua kolehtien ja pääsiäisrahain muodossa.

Paljon enemmän kuin papistaan oli vanhan Tampereen seurakunnalla puuhaa kirkostaan.

Oikean oman kirkon rakentamista olivat seurakuntalaiset ajatelleet jo silloin, kuin Tammerkosken rusthollin vanhaa rakennusta kirkoksi kyhäsivät. Niinkuin ennen olemme kertoneet, oli Tampereen seurakunta Ruotsin vallan lopulla saanut luvan koota "kantokirjalla" koko valtakunnasta varoja aiottua kirkonrakennusta varten. Sota-aika keskeytti keräyksen tilinteon, mutta rauhan tultua ruvettiin valtakunnan nuottaa vetämään Tampereen kotirannoille ja katsomaan, mitä apajasta oli karttunut. Kaikki ei ollut käynyt suurten toivojen mukaisesti, Finströmiin lähetetty kantokirja oli hukkunut, Getassa kootut varat olivat hävinneet sotahistoriassa tunnetun apulaispappi Gummeruksen paetessa Ruotsiin, ja kolmesta kokonaisesta Ruotsin hiippakunnasta ei ollut vielä mitään kuulunut. Rahat tulivat, kun joutuivat – v. 1820 saapuivat Upsalan ja Linköpingin hiippakuntain osuudet, yhteensä vähän päälle 600 pankkoriksiä, Suomen hallituksen välityksellä määräpaikkaansa Tampereelle, viimeisenä seurakunnallisena tervehdyksenä vanhasta emämaasta.

Tampereella oli sillä välin laskettu yhteen killinkejä, saatu niistä tuhansia riksejä, summa sellainen, että onnelliset saajat luulivat siinä paikassa voivansa rakentaa uhkeankin kirkon. V. 1812 esitti kapteeni Tihlman toimeen tartuttavaksi, ja seurakunta valtuutti hänet viipymättä tekemään maan hallitukselle asiaankuuluvan anomuksen. V. 1813 kävivät maaherra ja konsistorin asiamies tarkastamassa tulevalle kirkolle paikkaa, joksi torin koilliskulmassa oleva "kirkkotontti" havaittiin sopivimmaksi.

Tunnetusti kuitenkin ovat kirkonrakennukset Suomessa aina vaatineet aikansa. Niin täälläkin. Koko kaupunki alkoi joutua kirkonrakennuskuumeeseen, uskottomat seurakuntalaiset yhtä lailla kuin uskovaisetkin. Seurakunta jakaantui kahteen kirkonrakennuspuolueeseen, joista toiseen kuului Messukylän kirkkoherra Weckman, toiseen melkein koko kaupunkiseurakunta. Pääkysymyksenä, joka erotti mielipiteet, oli tulevan kirkon rakennusaine: kivikö vai puu? Sen ohella riideltiin kirkon paikasta, jota enemmistö tahtoi tarkastetulle toripaikalle, vähemmistö taas hautuumaan viereen.

Aluksi arveltiin rahaa olevan seurakunnalla vaikka kivikirkon rakentamiseen. Mutta kuinka asiaa harkittiin, seurakuntalaisten enemmistö havaitsi pian, etteivät kerääntyneet varat riittäisikään suurenmoisten kivikirkkojen teettämiseen, ja niin päätettiin v. 1816 pyytää lupaa vain vaatimattoman puukirkon rakentamiseen ja samalla anoa keisarilta apurahaa, että edes sekään saataisiin kunnollisesti suoritetuksi.

Mutta kirkkoherra puolusti kaikin voiminsa kivikirkon rakentamista, kokosi ympärilleen kannattajia, lupasi omasta kukkarostaan 1 000 velkariksiä kirkonrakennukseen, jos hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin, ja kun ei sekään näyttänyt auttavan, jatkoi taisteluaan valituksilla, vastalauseilla y.m. tavanmukaisilla keinoilla.

Ylimmilleen nousi kiihko, kun vihdoin keväällä v. 1823 saapui odotettu kirkonpiirustus ja hallituksen lupa kirkon rakentamiseen. Weckmanin johtaman kirkonkokouksen pöytäkirjassa kerrotaan, että kirkkoherra vieläkin esitti kivisen kirkon rakentamista, vaan että asessori Lönnroth ja kapteeni Tihlman sitä vastustivat, "johon useimmat seurakunnan jäsenet näyttivät antavan suostumuksensa, toiset hiljaa vaieten, toiset kauheasti mylvien". Seurakunta päätti viipymättä ryhtyä puukirkon rakennuttamiseen, asetti kirkonrakennusjohtokunnan ja sen etupäähän Lönnrothin ja Tihlmanin, ja antoi kirkon rakentamistyön urakalla kauppias A. F. Lindbergille.

Kivikirkon miehet eivät vielä sittenkään katsoneet asiaansa menetetyksi. Kesken kaikkia tarjoutui itse Kust. Lundahl rakennuttamaan tiilisen kirkon 8 000 pankkoriksillä. Myötätuuli pullisti vihdoinkin kirkkoherran purjeita. Hän kielsi jatkamasta kirkon rakennustyötä, eikä antanut kirkon rahastosta varoja urakoitsijalle. Lönnroth ja Tihlman erosivat närkästyneinä rakennuskomiteasta. Kirkonkokouksessa kyllä väitettiin suurimman osan seurakuntaa haluavan jatkaa aljettua rakennustyötä, mutta kun useimmat kokouksessa ohjat pitivät suunsa tupessa, katsoi kirkkoherra voivansa kirjoittaa keisarille kansan mielenmuutoksesta ja esittää vielä viimeisen kerran kivikirkon rakentamista.

Vasta kun hallitus oli hyljännyt kirkkoherran senkin hakemuksen palasi rauha hetkeksi Tampereen rakentavaan seurakuntaan. Adventtisunnuntaina 1824 saatettiin uudessa kirkossa pitää ensimmäinen jumalanpalvelus, vaikkei temppeliä vielä silloin vihitty. Kirkon rakennusrahasto, jonka varat v. 1824 olivat nousseet 7 076 pankkoriksiin, näyttävät riittäneen uuden kirkon kustantamiseen.

Samana syksynä, jolloin kirkko valmistui, ryhdyttiin kirkon ympäristöäkin sievistämään. Kehnossa kunnossa oleva pappila, s.o. entinen kirkkorakennus, jonka seinä oli ainoastaan kolmen, sylen päässä uuden kirkon itäisestä rististä, päätettiin hajoittaa ja papille myönnettiin erityinen apuraha – 75 kopeikkaa setelirahaa jokaiselta vero-osalta – vuokrahuoneuston hankkimiseksi.

Vielä oli seurakuntalaisten silmän kiusana jäljellä vanha tapulilaitos aivan uuden kirkon vieressä. Voimme käsittää seurakuntalaisten ilon, kun v. 1826 vihdoinkin uusi keisari määräsi Suomen valtionvaroista kahden vuoden kuluessa maksettavaksi ne 10 000 seteliruplaa, jotka keisari Aleksanteri oli luvannut Tampereen uuden kirkon rakentamisavuksi. Ehkäpä tuo lupaus oli tehty jo keisarin käydessä Tampereella 1819. Kun lupaus nyt täytettiin, päätti seurakunta viipymättä rakennuttaa saaduilla varoilla kivisen kellotapulin uuden kirkon viereen vanhan "kirkkokellarin" päälle, missä se olisi aivan Kauppakadun kohdalla ja vastapäätä Kauppakadun toisessa päässä olevaa hautausmaata. V. 1827 saatiin intendenttikonttorin laatimat rakennuspiirustukset, ja työn otti suorittaakseen apteekkari A. W. Tennberg 11 540 seteliruplasta. Syyskuussa 1829 otti seurakunta uuden tapulin haltuunsa.

Kirkko ja tapuli olivat vielä vailla sopivia kelloja ja kaunistuksia. Säästääkseen keisarin varoja sitäkin tarkoitusta varten olivat seurakunnan talonomistajat sitoutuneet itse tekemään tai maksamaan kolme ja vuokralaiset yhden päivätyön tapulin rakennukseen. Kun sitten tapuli alkoi valmistua, tilattiin Tukholmasta 1 1/2 kippunnan painoinen ja noin 1 000 velkariksin hintainen kirkonkello ja samalla päätettiin tapulin kaunistukseksi ja koko kaupungin hyödyksi hankkia eräältä Karkun mestarilta tornikellokin. Kirkonkello saatiin tyydyttävä, mutta tornikello tuli niin kehno, ettei siitä huolittu. Kunnollinen tornikello saatiin vasta v. 1835. Se oli itse Könnin tekoa ja maksoi 1 303 velkariksiä. Tämä kello, joka on sijoillaan vieläkin, näytti ainoastaan tunnit. "Siihen aikaan – sanoo Blåfield – ei pidetty tarkkaa lukua minuuteista; mutta oli suuri edistysaskel saada joka tunti tietää ajanjuoksun, jota siihen saakka oli tamperelaisille ilmoitettu läppäyksillä tornissa kahdesti päivässä, kello 10 e.pp. ja kello 4 j.pp."

V. 1831 saatiin kirkkoon alttaritaulu, R. Ekmanin maalaama ja

esittävä Vapahtajaa Yrttitarhassa; taulu maksoi 375 ja sen kehys 250 velkariksiä. Seuraavalla vuosikymmenellä ruvettiin puuhaamaan urkujen hankkimista kirkkoon, kun kauppias Lauri Abr. Pihlman oli sitä varten jälkisäädöksessään lahjoittanut seurakunnalle 1 000 velkariksiä. Urut, Thulén tekemät, valmistuivat v. 1848; ne maksoivat 1 200 hopearuplaa. V. 1847 oli kirkkoa laajennettava, mihin työhön tehtaanisäntä Ferd. Uhde lahjoitti 300 hopearuplaa. Jo kolmekymmenluvulla oli porvari Kr. Fagerdahl muistanut kirkkoa antamalla sille 500 velkariksin lahjan. Kaikkia mainittuja kirkon kaunistuksia ja parannuksia ei kuitenkaan saatu maksetuksi lahjavaroilla eikä kirkonrahastoilla, minkävuoksi ylimääräisiä veroja usein oli kannettava seurakuntalaisilta.

Vuosisadan alkupuolen suuri seurakunnallinen tapaus, uuden kirkon valmistuminen, antoi tamperelaisille aihetta ajatella myöskin seurakuntalaisten elämän parannusta. Samana vuonna jolloin kirkko valmistui, sai seurakunta uuden papinkin. Hänen esityksestään nyt seurakunta v. 1825 yksimielisesti hyväksyi noudatettavaksi uuden kristillissiveellisen "kaupungin järjestyksen", jossa säädettiin sakkoja, pahemmissa tapauksissa jalkapuutakin, jumalattomasta elämästä, sopimattomasta käytöksestä, jumalanpalveluksen laiminlyömisestä, yöjuoksusta, palvelusväen joutopäiväin pitämisestä, hautain häväistyksestä, istutuspuiden vahingoittamisesta, alaikäisten tupakanpoltosta y.m.; isäntäin tuli vastata palkollistensa sakoista. Uusia seurakunnan sääntöjä toimeenpanemaan ja järjestystä ja siveellisyyttä kaupungissa valvomaan valittiin kahdeksan ruotumestaria, joista kukin sai oman piirinsä. Ikävä vain, että hyvä yritys jäi toivottuja hedelmiä kantamatta. Tämäkin laki jäi voimaan ainoastaan pöytäkirjassa; kymmenen vuoden perästä tuskin muistettiin, että sitä oli pöytäkirjassakaan.

Paljon enemmän kuin tuollaiset sisälliset seikat kiinnostivat vanhan Tampereen seurakuntalaisia Messukylän kirkolliset asiat. Kirkkoherra Weckmanin kuoltua 1824 halusivat tamperelaiset päästä miehissä valitsemaan Messukylän uutta kirkkoherraa. He vaativat, että 16 vero-osaa kaupungissa luettaisiin vaalissa yhden manttaalin vertaiseksi tai että kaupungille myönnettäisiin neljännes maalaisseurakunnan koko äänimäärästä. Messukyläläiset sitävastoin myönsivät kaupungille vain 15 manttaalin äänet, ja hallitus ratkaisi asian maalaisten mielipiteen mukaisesti.

Aina eivät kaupunkilaiset kuitenkaan olleet yhtä halukkaita ottamaan osaa Messukylän seurakunnan asioihin. Kaksikymmenluvun lopussa riideltiin ankarasti Messukylän kirkon rakentamisesta, josta kaupunkilaiset tahtoivat päästä kokonaan vapaaksi. Senaatti oli kuitenkin messukyläläisten kanssa yhtä mieltä siitä, että kaupungin oli otettava osaa Messukylän kirkollisiin rakennusrasituksiin, koska kaupunki ei ollut mikään kappeli eikä itsenäinen seurakunta, eikä se seikka, että kaupunkilaiset olivat lakanneet käymästä Messukylän kirkossa, rakentaneet itselleen oman kirkon ja palkanneet oman papin, vapauttanut heitä velvollisuuksistaan sitä kirkkokuntaa kohtaan, johon kaupunki alustansa alkaen oli kuulunut. Senaatin päätös jätti kuitenkin kaupunkilaisten ja maalaisten keskenään sovittavaksi, missä määrin Tampereen kaupungin oli emäpitäjän kirkon ja pappilan rakennukseen otettava osaa. Siitä tietystikään ei voitu sopia muuten kuin käräjillä, missä tätä ainetta pohdittiin miespolven ajat.

Erimielisyyttä lietsoi vielä Messukylän kirkkoherran palkkauskin. Kaupungista oli kirkkoherralle vanhain sopimusten mukaan maksettava n.s. "pääsiäisrahoja". V. 1823 vaati kirkkoherra Weckman pääsiäisrahain maksua kaupungissa paremmin järjestettäväksi; valitti, että erittäinkin alhaisempi kansa ja tehtaalaiset luulivat olevansa oikeutettuja kirkkoherran ainoihin tuloihin kaupungista, maksaen hänelle pääsiäisrahoja miten milloinkin hyväksi näkivät, usein ei mitään. Kaupunginoikeus ja kaupunginvanhimmat kuitenkin kylmästi vaativat, että kirkkoherran oli todistettava, millä perusteella hän oikeittain verotti kaupunkilaisia. Kirkkoherran täytyi nähtävästi tyytyä vanhan tavan oikeuteen. Se ei ollutkaan huonompi, sillä väkiluvun karttuessa kaupungissa kasvoivat kirkkoherran pääsiäisrahatkin, kunnes kaupunkilaisten vuorostaan tuli kirkkoherraa kateeksi. V. 1852 päättivät seurakuntalaiset tarjota kirkkoherralle sata hopearuplaa vuodessa, jos hän luopuisi pääsiäisrahojen kantamisesta, joiden siihen aikaan laskettiin hänelle tuottaneen noin sata pankkoriksiä vuodessa. Kirkkoherra piti kuitenkin pääsiäisen äyrejä parempina kuin hopearuplia.

Lakkaamattomat seurakunnalliset törmäykset kypsyttivät kaupunkilaisissa vähitellen halun päästä kokonaan erilleen Messukylästä. V. 1853 oli tietääksemme ensi kerran julkinen kysymys kaupunkiseurakunnan erottamisesta omaksi kirkkoherrakunnaksi. Mutta kysymyksen ratkaisu jäi seuraavalle sukupolvelle.

Tampereen vanhassa seurakunnassa liikkui kuitenkin syvempiäkin kuin kirkollistaloudellisia harrastuksia. Täällä kasvoi ja varttui tällä aikakaudella hiljaisuudessa toisenlainenkin "sotiva seurakunta" kuin se, johon edellä olemme tutustuneet. Vielä enemmänkin; Tampereesta tuli nyt yli puolen vuosisadan ajaksi huomattava hengellisen elämän ja uskonnollisten virtausten keskus, jonka vaikutus kentiesi ei aina näkynyt kauas, mutta varmaan tuntui syvällekin kansan elämän juuriin.

Näillä hengellisillä virtauksilla oli useampiakin alkulähteitä. Yksi oli jo Ruotsin vallan lopulla Hatanpäässä asuvassa Lefrénin perheessä. Hatanpään silloisen isännän L. G. Lefrénin isää, Turun yliopiston jumaluusopin professoria Lauri Lefréniä (k. 1803) mainitaan herrnhutilaisen herännäisyyden harrastajaksi. Hatanpäässä tätä perimystä ylläpiti kolmen vuosikymmenen ajat toimellisesti ja menestyksellisesti L. G. Lefrénin ruotsinmaalainen vaimo Katariina Juliana Lefrén. Hän oli lähetystyötä harrastavan Ruotsin evankelisen seuran harras ystävä ja kannattaja, joka seura perustettiin v. 1808 englantilaisen Patersonin vaikutuksesta. Tällä tavoin Paterson joutui Hatanpään herrasväen tuttavuuteen, joka tuli niin seurausrikkaaksi Tampereen teollisuuden historialle. Nähtävästi Hatanpäästä sai lähetysharrastuksensa pastori Juhana Esbjörn, joka oli Tampereen kaupunginsaarnaajana vv. 1812–1820 ja jonka harrastuksen näytteenä oli v. 1813 ilmestynyt kirjanen "Orja Mustasta Kansasta. Totinen Puhe yhdeltä Englandin Papilda, Jonga Joh. Essbjœrn on Suomexi Kirjoittanut". Hatanpäässä vietti romantiset vuotensa 1829–1831 Baselin lähetyssaarnaaja Samuel Hebich, josta oli vähällä tulla taloon vävy ja paperitehtaan ja kartanon hoitaja. Myöskin Henrik Renqvist nähtiin vieraana Hatanpäässä. Rouva Lefrénin muutettua Ruotsiin v. 1834 Hatanpään piiri hajosi.

Hengellisen elämän myöhempi ahjo Tampereella oli puuvillatehtaalla. Edellä on jo mainittu puuvillatehtaan perustajan James Finlaysonin kveekarilaisia harrastuksia sekä miten hänen lähdettyään pois Suomesta uudet kristillismieliset isännät jatkoivat hänen harrastuksiaan. Tässäkin piirissä tuli lähetysasia erityisen lämpimän harrastuksen kohteeksi ja kahden vuosikymmenen aikana ennen Suomen lähetysseuran perustamista (1859) Tampere oli mitä huomattavin lähetysharrastusten keskipiste maassamme. Tämänkin liikkeen ehkä tarmokkain toimihenkilö oli nainen, puuvillatehtaan myymälän hoitaja Katariina Ekblom (1800–1882). Hänen uskollinen avustajansa niin lähetysharrastuksissa kuin myymälässäkin oli Katariina Sacklén (1813–1903). Neidit Ekblom ja Sacklén olivat paikkakunnalla yleisesti tunnetut "vanhan neittyen" ja "nuoren neittyen" nimillä. Katariina Ekblomilta tulivat suurimmat vuotuiset rahalahjat Ruotsin lähetysseuralle. Hänen ompeluseurassaan neulottiin myöhemmin liinavaatteet Suomen ensimmäisille lähteville lähetyssaarnaajille; sitävarten tilattiin puuvillatehtaasta erityistä kangasta, joka vielä tänäkin päivänä on tunnettu kaupassa "lähetyspalttinan" nimellä. Tampereen toimekkaimpiin ja hartaimpiin lähetysystäviin kuului myöskin puuvillatehtaan lastenkoulunopettaja Maria Charlotta Hydén (1805–1868), jonka koulusta on edellä kerrottu, sekä puuvillatehtaan ruokalanpitäjä Juhana Erikson (1805–1867) vaimoineen. Koko liikkeen arvovaltaisena tukena ja keskeisenä henkilönä oli Finlaysonin tehtaan isännöitsijä Ferdinad Uhde.

Näin eri suunnilta tulleista sangen kansainvälisistä herätteistä kasvoi vähitellen kansallinen ja paikallis-tamperelainen kansanomainen herätysliike.

"Tosin oli heränneiden kesken – U. Paunu kertoo tutkimuksessaan 'Suomen pakanalähetystoimi I' – huomattavissa eri 'suuntia'. Kaupungin saarnaaja Jooseppi Grönberg sekä tehtaansaarnaaja B. G. Bergroth kuuluivat herännäisyyssuuntaan, johon kuuluvista vielä mainittakoon nykyäänkin (1908) elävä värjäri Juhana Fagerström ja vaimonsa Anna Stiina. Erikson taas, samoinkuin äsken mainitut naiset Katariina Ekblom ja Charlotta Hydén ynnä 'patruuna' Uhde olivat kirjeenvaihdossa tai muuten ystävyyden suhteessa Renqvistin kanssa. Tähän piiriin kuuluvista mainittakoon vielä mylläri Daniel Ärlig, jonka välityksellä S. Hebich oli kirjeenvaihdossa tamperelaisten ystäväinsä kanssa. Kun 'evankelinen' suunta oli syntynyt, alettiin pitää myös sen suuntaisia seuroja ensin kirjansitoja Lemlinin, sitten näiden seurain johtajan värjäri Heikki Liljeroosin luona. Mutta Tampereella ei siihen aikaan ollut niin jyrkkää rajaa eri suuntien välillä, ettei samojakin henkilöitä olisi eri seuroissa käynyt. Nähtävästi Uhden lempeämpi evankelinen kristillisyys oli omiaan muualla useinkin jyrkkinä esiintyviä vastakohtia täällä lieventämään ja jossakin määrin yhdistämään erisuuntaisiakin kristityitä. Niinpä Eriksonin luona pidetyissä seuroissa usein kävi herännäisiäkin; niihin otti osaa myös englantilaisia tehtaan mestareita, jotka enimmäkseen olivat metodisteja, ja rukoilivatkin siellä omalla kielellään voimallisesti."

Eräs kansalainen, joka itse on perinyt elämänkatsomuksensa tästä piiristä, on meille kertonut näistä vanhemmista kristillisyyden harrastajista. Eriksonin koti oli kokouspaikka kaikille heränneille n.s. "ystäville". Savon ukot ja Pirkkalan Ulriikka, Teiskon Maija, Kyrön Anna-Kreeta y.m. nauttivat siellä sekä ruumiillista että hengellistä ravintoa. Joka sunnuntai-ilta oli Eriksonilla seura, s.o. kaikki, jotka halusivat, saivat kokoontua, sinne Jumalan sanaa tutkimaan, veisaamaan ja rukoilemaan. Kirkon aikana ei milloinkaan kokoonnuttu, sillä jokainen tämän seuran jäsen oli ahkera kirkonkävijä. Eriksonin läheisiä ystäviä olivat myös värjärit Fagerström rouvineen ja Heikki Liljeroos. Liljeroos toimi hengellisenä kirjailijanakin; hänen käsialaansa on Tampereella v. 1867 painettu kirjanen "Salomonin korkia veisu, lyhyillä selityksillä osaksi Fjellstedtiä seuraten kirjoittanut H. L." Samaan ystäväpiiriin kuului postimestari N. A. Rosenbröijer (postimestari Tampereella 1842–1862), joka tuli kuuluisaksi erinomaisesta kyselytavastaan. Tulisimmassa kiireessäkin teki hän vakavia, autuudenasiaa koskevia kysymyksiä jokaiselle ihmiselle, jonka tapasi. Postikonttorissa kysyi hän esim. kahdelta Pirkkalan vaimolta: "Mitä tietä te kuljette?" "Me kuljimme sekä vettä että maata", vastattiin. "En minä sitä tarkoita, vaan kysyn kuljetteko kaitaa vai laveaa tietä?" Tämä kysymys pani vaimot ajattelemaan tilaansa. (90)

Kaupungin ensimmäinen miespolvi ei ollut kouluja käynyt, mutta tahtoi kuitenkin hankkia pojilleen koulusivistystä sen verran kuin sen ajan pienimmissä kaupungeissa oli tavallista. Koulun perustamista omaan kaupunkiin oli Tampereella puuhattu jo Ruotsin aikana, mutta vasta Venäjän ajan alkaessa tuli puuhiin menestystä.

Tampereen ensimmäisen koulun perustaminen oli paljon vaatimattomampi yritys kuin meidän päivinämme "sydänmaan kylän kansakoulun". V. 1811 anoivat kaupungin vanhimmat hallitukselta, että Tampereelle perustettaisiin "pedagogia" ja että kruunu antaisi opettajan palkkaamiseksi "jonkun viljatulon". Seuraavan vuoden alussa kuultiin keisarin myöntäneen 15 tynnyriä viljaa vuodessa koulunopettajan palkkaamiseksi Tampereen kaupunkiin. Sillä se asia oli ratkaistu. Kaupunkilaisten oli nyt vain laitettava koulutalo, niin kyllä konsistori laittaisi opettajan.

Koulutalonkin olisivat kaupunkilaiset mieluimmin ottaneet lahjaksi. He muistivat, että kauppamies Birger Lundahl oli kuusi vuotta aikaisemmin kirjoittanut Turun Talousseuralle tarjoutuen koululaitoksen edistämiseksi omilla varoillaan rakentamaan ja sisustamaan koulutalon, vieläpä hankkimaan opettajalle istutusmäärikin. Tuota vanhaa asiaa aiottiin nyt perätä, mutta se ei, kun Birger Lundahl jo oli haudassa, ottanut elpyäkseen. Kaupunkilaiset silloin reipastuivat ja rupesivat koulutalkooseen. Ylöjärveltä ostettiin 150 velkariksillä vanha rakennus, joka talvikelillä (1813) tuotiin kaupunkiin; jokaisen talonomistajan oli vedätettävä "laillinen kuorma" koulutalon hirsiä ja ajoon oli lähdettävä koko korttelin miehet yhdessä roikassa. Sitten katsottiin koulutalolle paikkaa ja löydettiin sopiva torin eteläpuolella kaakkoisella kirkkotontilla, jonka porvari Dahlman oli vuokrannut ohramaaksi. Siihen sitten koulutalo kohosi kesällä 1813 ja siinä se seisoi, kunnes v. 1867 purettiin pois.

Koulun ensimmäinen ja merkillisin opettaja oli Tuomas Timoteus Kriander. Ennen tänne tuloansa v. 1812 oli hän ollut pappina Marttilassa, mutta joutunut virkaheitoksi, kun oli lukukinkereillä tullut liiallisessa kiivaudessa ja taitamattomuudessa tuottaneeksi häkäkuoleman mielipuoliselle miehelle. Tampereesta tuli hänen Siperiansa. Mutta tamperelaiset saivat hänestä oivallisen koulumestarin. Kaupunki häntä kiitti, ja jo v. 1814 "kehoitukseksi ja joksikin palkanylennykseksi" myönsi "maisterille, korkeasti oppineelle Tuomas Timoteus Krianderille" neljä vuotuista kolehtia ehdolla, että hän kolehtipäivinään toimittaisi suomalaisen ja ruotsalaisen jumalanpalveluksen kirkossa. V. 1817 kaupungin esimies julkisesti kiitti Krianderin "kaunista ja sopivaista opetustapaa" ja hänen suurta oppiaan. Korkeammiltakin henkilöiltä sai koulumestari kiitosta ja tunnustusta, niin v. 1815 tuomiokapitulilta, samana vuonna vielä prokuraattori Stichæukselta, joka näki koulun hyväksi ja opettajan ahkeraksi, ja v. 1819 maaherra Mannerheimilta. Kaupungin suosio sivistyslaitostansa kohtaan ilmeni siinäkin alttiudessa, millä koulun vaatimuksia koetettiin täyttää. V. 1814 sai koulu kartuusipaperiset tapetit, v. 1815 opettaja liiterin, johon ruukinisäntä Lefrén lahjoitti piirut, ja v. 1819 tuotti maaherran käynti opettajalle navetan ja aitan. Sinä vuonna nousi opettaja kunniansa kukkuloille, kun itse keisari kävi Tampereella ja muisti lahjalla kaupungin koulumestaria, niinkuin ennen on kerrottu.

Mutta sitten tuli alamäki. Krianderin kasvatusperiaatteet eivät näet enään muka kelvanneet kaupungin porvaristolle. Muistutusten aiheita karttui ankaraa pedagogia ja hänen vaatimuksiansa vastaan. Ulkonaisena aiheena kouluriitaan oli Krianderin uusi vaatimus saada lisärakennuksia koulutontille.

Suurin elein tekivät tehtailija Fredrik Grek, kauppias A. F. Lindberg, trahtööri Heikki Berglund ja kultasepät G. W. Törnström ja G. Iiljefelt, kaikki porvariston etumiehiä, v. 1824 hyökkäyksensä Krianderia vastaan. Kirjoituksessa, joka esitettiin kaupunginoikeudelle, luotiin ensinnä historiallinen katsaus Tampereen koulun vaiheisiin. Kerrottiin kaikki, mitä kaupunki oli uhrannut opetuslaitoksensa hyväksi. "Tällaisilla, eduilla", kirjoitus jatkui, "katsoi kaupunki muutenkin varsin, niukkain varojensa mukaan hankkineensa lastenopettajalleen ei ainoastansa tarpeelliset huoneet, vaan vähän enemmänkin kuin mitä sellaiselle miehelle syyllä on annettava. Siitä huolimatta ovat hänen vaatimuksensa päivä päivältä kasvaneet. Milloin toivoo hän navettaa, milloin rehulatoa, pian tallia ja ehkäpä vaunuhuonettakin, ja vihdoin hän tyytymättömyydessään vaatinee pappiserioikeuksien perusteella täydellistä pastorin asuntoakin.

"Kaupungin asukkaat luulevat kuitenkin, ettei lastenopettajan vaatimusten pitäisi nousta ylemmäksi sitä asemaa, mikä hänellä yhteiskunnassa on verrattuna muiden arvokkaiden virkamiesten asemaan, eikä myöskään ylemmäksi kuin mihin hänen vertaistensa on tyytyminen. Niinpä nähdään esimerkiksi, että Naantalin pedagogille ei tarjota kaupunkitaloa käytettäväksi eikä mitään muitakaan rakennuksia ja että hän huoneenvuokran sijasta saapi pari kolehtia vuodessa, joista tavallisesti karttuu muutama riksi. Kaskisen kaupungin lastenopettajalla ei myöskään ole mitään niin sanottua koulutonttia ja tekee muuten hänen koko vuosipalkkansa kaupungilta kuusi riksiä. Tämä olkoon lyhyesti mainittu esimerkiksi, jotta vertauksesta selviäisi, että Tampere, joka kuuluu samaan luokkaan kaupunkeja kuin äskenmainitut, on vähillä varoillaankin enemmän kuin ne tahtonut suosia lastenopettajaansa, jolta kaupunki sentähden luulee olevansa oikeutettu vaatimaan vastaavaa kiitollisuutta...

"Toisena esteenä Tampereen kaupungin pedagogian tarkoituksen toteutumiselle ovat niinsanotut sisäänkirjoitusrahat ja salariot. Kuten tiedetään suoritetaan näitä maksuja trivialikoulujen opettajille. Jos niinkutsutuilla pedagogeillakin on oikeus näitä maksuja ottaa, annettakoon ne hänelle asetusten mukaan, jos niitä tällaisista maksuista on säädetty. Ellei taas niin ole, täytyy maksun riippua kunkin vapaasta tahdosta, vaan ei velvollisuudesta eikä pedagogin toispuolisesta vaatimuksesta. Tätä vastoin on täkäläinen lastenopettaja ottanut kolme riksiä sisäänkirjoitusmaksua ja kaksi riksiä kultakin lukukaudelta salariota, joka vaadittaessa näytetään toteen. Nämä täkäläiset luonnottomat koulumaksut ovat useimmille mitä rasittavimpia eivätkä köyhät vanhemmat voi niitä suurimmitta ponnistuksitta maksaa. Sitäpaitsi ne ovat yhtä laittomia kuin asetusten vastaisiakin. Mainituista syistä täytyy seurata, että näiden vanhempain lapset eivät voi käydä pedagogiassa juuri näiden sisäänkirjoitusrahain, salarioiden y.m. vuoksi"...

Porvarien sekaantumiseen koulumestarin kasvatusopillisiin periaatteisiin vastasi Kriander täydellisellä halveksumisella. Hän turvasi koulun tarkastajain ja esivallan lausuntoihin, jotka kuuluivat toisella tavalla. Siitä ei siis sen enempää. Kriander asetti vaatimuksensa korkealle ja teki siinä epäilemättä oikein. Mitä hänen ja koulun ulkonaisiin vaatimuksiin tulee, niin niistä koulumestari voimallisesti käräjöi porvarien kanssa, kunnes voitti. Nykyajan kansalaiset tässäkin kohden varmaan asettuvat koulumestarin puolelle. Tuskin me pidämme ylellisyytenä, niinkuin isoisät pitivät sitä, että koululle v. 1838 myönnettiin kaksinkertaiset ikkunat. Näin Tuomas Timoteus Kriander toimi Tampereella ja kantoi raskaan ristinsä loppuun asti niinkuin mies.

Jos yksi polvi saikin maksaa salarioita ja maistaa ankaran koulumestarin keppiä, niin osasi seuraava polvi panna sitä suuremman arvon "opin saunaan". Kouluharrastukset alkoivat Krianderin ajan jälkeen ja epäilemättä myöskin osaksi hänen vaikutuksestaan huomattavasti virkistyä. Krianderin koulu oli, sikäli kuin sen toimintaa tunnemme, yksinkertainen pedagogia, lastenkoulu, jossa kourallinen kaupungin poikia sai välttämättömimmän ruotsinkielisen alkuopetuksen. Kaupungin pedagogia oli toimessa ala-alkeiskoulun perustamiseen saakka v. 1842. Opettajina Krianderin jälkeen olivat Daniel Hesekiel Hildén ja Wilhelm Ingman.

Pedagogian aikana ja jälkeen toimi kaupungissa luultavasti katkeamattomana sarjana joukko yksityisiä lastenkouluja, joita tavallisesti pitivät vanhemmat sivistyneet naishenkilöt. Kaarlo K. Mäkinen mainitsee "Tampereen kansakoulujen historiassa" muutamia sellaisia kouluja. Ruotsinkielinen "mamseli Aspegrenin koulu" oli toimessa jo v:n 1850 vaiheilla. Koulussa opetettiin sisälukua, hiukan kirjoitusta ja laskentoa, mutta erittäinkin käsitöitä. "Sofia Grönhagenin koulu" toimi niinikään jo viisikymmenluvulla. Oppiaineina olivat sielläkin lukeminen, kirjoitus ja käsityöt. Hyvässä maineessa oli rouva Vidbomin koulu, joka sijaitsi Puutarhakadun talossa 8, myöhemmin Selinin talossa Kauppatorin varrella. Rouva Johanna Maria Vidbom ja hänen tyttärensä pastorinrouva Lovisa Adolfina Hellman opettivat siellä kumpikin luokkaansa pienokaisia. Kouluun toi kukin oppilas jakkaran istuimekseen. Korkeampaa naissivistystä edusti jo 1850-luvulla neiti Henriette Ahlstubben ruotsalainen koulu, jossa opiskeltiin saksaa ja ranskaakin. "Hän oli vielä opettaja, joka kauhistui suomenkielen lukemista ja käsitöiden tekoa koulussa ja oli varsin arka aatelisarvostaan. Hänen koulunsa loppui, kun talo, jossa se Hallituskadun varrella sijaitsi, paloi v. 1865."

Neljäkymmenluvun alulla Tampereellakin alkanut sunnuntai- ja oppikouluharrastus edustaa uutta astetta kaupungin sivistyskehityksessä.

Kuvernöörin kehoituksesta keskustelivat kaupunkilaiset v. 1842 alkeiskoulun perustamisesta kaupunkiin; sellainen koulu oli edellisenä vuonna määrätty kaupunkiin perustettavaksi. Yksimielisesti lausuivat he sen toivomuksen, että alkeiskoulu tulisi kolmeluokkaiseksi siten, että ensimmäinen luokka vastaisi entistä pedagogiaa ja toinen ja kolmas luokka korkeampien alkeiskoulujen kahta alinta luokkaa, joten Tampereen ala-alkeiskoulun oppimäärän suorittaneet oppilaat pääsisivät ylä-alkeiskoulujen kolmannelle luokalle. Mutta koska sellaisilta oppilailta vaadittiin myöskin venäjänkielen taitoa, tarjoutuivat kaupunkilaiset venäjänkielen opettajan palkkaamiseksi kouluun antamaan vuosittain 60 rupl. hop.

Suurella kiireellä hankkivat kaupunkilaiset uudelle koulullensa oman talon. Siksi lunastettiin 7 500 seteliruplan hinnalla Kauppakadun varrella oleva Schreyn talo, joka oli aikanaan rakennettu Tampereelle tulevaa lääninhallitusta varten (nyk. Kansallispankin talo). Talossa, joka oli kaksikerroksinen, oli neljä suurta salia, seitsemäntoista asuinhuonetta, neljä keittiötä, eteisiä y.m. Rakennukseen laitettiin kouluhuoneet ja opettajain asuntoja, mutta kadulle päin olevat alakerran huoneet päätettiin vuokrata kauppapuodeiksi. Koulutalon lunastamista pidettiin suurena kunnallisena uhrauksena; eipä ihme, että veronmaksajat koettivat sillä harjoittaa pientä keinotteluakin.

Koulu alkoi työnsä syksyllä 1842. Ennen koulun avaamista anoivat kaupunkilaiset vielä kerran, että kouluun määrättäisiin kolme opettajaa. Kolme heitä sitten tulikin, nim. rehtori, ensimmäinen opettaja ja toinen opettaja. Ensimmäinen rehtori oli maisteri F. F. v. Pfaler; hänen jälkeensä tuli v. 1853 koulun rehtoriksi pastori B. A. Reinholm.

Tampereen ala-alkeiskoulu oli toimessa vuoteen 1875 saakka. Sen toiminnasta ei meillä ole mainittava mitään erinomaisempaa Opetuskieli oli tietysti ruotsi. Oppilaita oli tässä koulussa:

    v. 1847   41      v. 1855   52     v. 1865    80
    "  1850   30      "  1860   71     "  1870   105

Kuusikymmenluvun alussa oli kaupungissa paitsi tätä valtion ala-alkeiskoulua, valtion ylä-alkeiskoulu (perust. 1860), yksityinen "rouvasväen koulu" (1862), kaupungin naisten perustama tyttökoulu köyhäin lapsille (1862), valtion apua nauttiva sunnuntaikoulu ja iltakoulu sekä Finlaysonin tehtaan lastenkoulu. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin oli Krianderin pedagogia kaupungin ainoa oppilaitos. Niin olivat olot muuttuneet tälläkin alalla. (91)

18. ARKEA JA PYHÄÄ.

Arkielämä kaupungissa: Maalaisia oloja. – Puutarhanhoidon edistyksiä – Asunnot. – Talonpoikaistupia kaupungissa.

Julkinen elämä: Vanhoja muotoja ja perintötapoja. – Joulurauhan julistaminen. – Kaupungin rumpu ja rumpali. – Ankara aika. Napoleonin varjo. Vakoojia ja salaseuroja. Viralliset keräyslistat.

Seuraelämää: Maalais- ja kaupunkilaisvirkamiehet. Johtava sivistyspiiri Tampereen tienoilla. "Joutohetkien seura". Seuran säännöt. – Kaupungin kaunistusharrastukset: Ratassaaren huvihuone. Tukkanuotta tapulin paikasta. Hautausmaan lehtokuja. Kirkkopuiston synty. Pyynikin temppeli. "Ilomäki". Kaunistusjohtokunta.

Sivistyselämää: Kirjalliset harrastukset. Vanha kirjainystävä. Uusia sivistyshenkilöitä. – Postikonttori. Sanomalehtien leviäminen Tampereella. Postiliike. – Tampereen kirjakaupat 1840-luvulla.

Kansallisuusolot: Kaksi kansallisuusvirtausta. – Suomalaiset ja ruotsalaiset jumalanpalvelukset. – Ruotsinkielisen ylimystön juonittelut. – Suomalainen sivistys virtaus. – Suomalaisten sanomalehtien leviäminen Tampereella. "Tampereen Sanomat". – Suomalaisuus varttuu Tampereella.

Huilut ja harput: Kuninkaallisia ja keisarillisia juhlia. – Yksityiset pidot ja "assambleet". – Näytelmiä ja konserttia. – Uusi huvikausi. – Tampereen soittokunta.

Kapakkaelämä: Sota-ajan seuraukset. – Kapakoitsijat rikastuvat. – Viinakapakat. – Juomatapain kehitystä. – Oluttuvat ja viinakaupat. – Uusi viinakausi. – Kohtuuden liike Tampereella.

Kaupunki kasvoi, 682 asukkaasta v. 1810 oli tullut 5 232 asukasta v. 1860, elinkeinot muuttuivat, yhteiskunta muuttui, mutta hitaimmin ja vaikeimmin muuttuivat itse ihmiset tapoineen ja käsityksineen. Hiljaisesta maalaiskylästä oli tullut meluisa käsityöläis- ja tehdaskylä, uusi sukupolvi oli kasvanut entisen sijalle, mutta arkielämässään oli kaupunki vielä menneen vuosisadan puolivälissä talonpoikainen ja maalainen kaupunki, jossa "kaupunkilaisuutta" löytyi vain ulkokuoreksi.

Suurin osa kaupunkilaisia eli vielä tällöin maalaiseen tapaan. Kaupungin maalla oli vielä v. 1836 neljä riihtä ja 22 perunakuoppaa, kaupungin taloissa kaikkialla oli lääviä, läättejä, karjapihoja ja tunkioita. Vielä v. 1850 kannettiin kaupungissa laidunveroa 190 lehmältä, ja v. 1866 lueteltiin kaupunkilaisten karjaa 131 lehmää, 36 lammasta, 12 vuohta ja 44 sikaa. Siipikarjaa kaakotti kaikissa pihoissa; hyvä kun vihaiset ja huutavat hanhet v. 1829 oli sakoilla saatu häädetyksi kaduilta pois. Avaroita plantaashejaan viljelivät vanhat tamperelaiset ahkerasti, ja ryytimaissa alkoi puutarhanhoito kukoistaa. Kaupunginkertomuksessa v:lta 1848 kehutaan Tampereen puutarhoja: siellä kasvoi kirsikoita, Astrakanin ja Siperian omenoita, punaisia ja vihreitä karviaismarjoja, Suomen ja Räävelin vattuja, hyöty mansikoita, vieläpä parsaa, sokerijuurikasta, meloneja, arbuseja ja viinirypäleitä ansareissa. Puutarhainsa keskellä, tuuheiden kotipuittensa lehtoisessa siimeksessä elivät kaupunkilaiset kuin maalla konsanaan.

Kaupunkilaisten asunnotkin olivat maalaisia, mutta niiden talonpoikaista rattoisuutta häiritsi usein rakennusten kurjuus. Kaupungilla alkoi olla ikää ja sen ensimmäiset rakennukset rupesivat ränstymään. V. 1831 tuomitsi maistraatti revittäväksi erään paperitehtaan alueella olevan kaksinkertaisen puurakennuksen, jota käytettiin työväenasuntona; rakennuksessa ei ollut kivijalkaa, ja sen alakerrassa asuivat ihmiset ja lehmät saman laipion alla. Samana vuonna tuomittiin kaksi muutakin asuinrakennusta revittäväksi; nekin olivat kivijalattomia, turvekattoisia rakennuksia, mädänneitä ja rumia. V. 1834 esitetään meille erään sotamiehen lesken asunto Uudenkadun varrella: eukon talo oli viisi kyyn. korkea ja neljä kyyn. laaja poikki ja pitkin; taloon kuului turvekattoinen aitta ja turvekattoinen navetta. Se oli pieni sotamiestorppa keskellä kaupunkia. Kymmentä vuotta myöhemmin käymme viskaalin kanssa tarkastamassa Läntisenkadun varrella olevia taloja: talossa n:o 96 näemme lahonneen, vajonneen katurakennuksen, jossa on kolme asuinhuonetta, keittiö, välikatoton eteinen, navetta ja leivintupa saman katon alla; talossa n:o 99 on vanha pakaritupa ilman kivijalan merkkiäkään; talo n:o 101 on katurakennuksineen, jossa on kaksi tupaa suutasuksen, eteinen välillä, ja ristinurkkaisine piharakennuksineen melkein täydellinen maalaisrakennus, niinkuin talo n:o 88, jossa niinikään on kaksi tupaa vastakkain ja niiden välillä eteinen ja eteisen peräkamari; talon n:o 89 pihassa saamme ihailla vanhaa maalaista luhtiaittaa. Varmaankin olisi kaupungin muiltakin kaduilta löytynyt yhtä uskollisia maalaiskylän kujakuvia kuin Läntiseltäkadulta. Vielä v. 1847 oli Kauppakadun varrella, leskirouva Lundahlin talossa, katuvieressä sammalkattoisia, maalaamattomia ja lahonneita rakennuksia, joita maistraatin toimesta oli ryhdyttävä poistamaan. (92)

Mutta tämä arkipäiväisissä oloissaan niin vaatimaton, niin yksinkertainen ja kansanomainen maalaiskaupunki tiesi kuitenkin olevansa kuninkaallinen ja keisarillinen vapaakaupunki ja tahtoi julkisessa elämässään käyttäytyä arvonsa mukaisesti. Julkinen elämä Tampereella oli menneen vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä erinomaisen virallista ja juhlamenollista. Ruotsin aikaisella arvokkaisuudella toimittivat tämän pikkukaupungin viranomaiset suuret ja pienet virkatehtävänsä, kaikessa huolellisimmin noudattaen vanhoja muotoja ja perinnäistapoja.

Jouluaaton aattona 1815 merkitsee kaupunginoikeus pöytäkirjaansa seuraavat sanat: "Sittenkuin tähän istuntoon haastetut ja ilmoitetut oikeudenkäyntiasiat oli käsitelty eikä muuta istuntoa tällä vuosiluvulla ole määrätty, julistettiin ja rummutettiin se rauha, jolla jokaisen tulee viettää Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen armorikasta syntymäpäivää, joka tulee ylihuomenna eli tämän kuun 25 päivänä, ja jonka jälkeen allekirjoittanut puheenjohtaja ja oikeuden jäsenet nousivat istuimiltaan ja kuluvaksi vuodeksi lopettivat oikeudenkäynnin." Tuo lauselma on vain käräjäkirjan tyhjä korulause, mutta siinä on vanhan juhlallisen Tampereen tunnelmaa, jota eivät jälkiajat voi matkia. Sillä kaunopuheinen, koreileva ja juhlamenollinen elämänkäsitys oli ajan ja aikalaisten oma, viranomaiset sitä vain edustivat virallisesti.

Kaupungin rumpu, jonka pärinä muistutti peltotöissään tai verstaissaan askaroiville kaupunkilaisille huutokaupan lähestymistä tai kutsui kaikkia kuulemaan esivallan kuulutuksia ja käskyjä, tuo rumpu, joka juhlallisemmalla kuminalla julisti yhteiskunnalle käräjärauhan, markkinarauhan ja joulurauhan, oli tämän virallisen ja juhlallisen yhteiskunnan yhteinen eduskuva. Mutta isoisät vaativat virallisuutta ja juhlallisuutta puvussakin, ja senvuoksi oli kaupungin rumpalillekin hankittava univormu. V. 1829 päätettiin kaupungin rahaston kustannuksella teettää rumpalille virkakaprokki tummansinisestä sarasta; kauppaneuvos Lundahl lahjoitti virkapukuun kauluksen ja hihankäänteet mustaa verkaa, räätäli Palmgren lupasi jalomielisesti neuloa puvun ilmaiseksi ja suurnahkuri Haggren lahjoitti vasikannahan esiliinaksi rummun alle – olihan rumpu tämä kaupungin arvoa koskeva asia, eikä mikään pila.

Kapteeni Tihlman ja hänen esikuntansa saattoivat yksityisinä miehinä ja kaupunkilaisina olla vähäpätöisiä ihmisiä niinkuin muutkin, mutta virkamiehinä ja kaupungin hallituskuntana he istuivat saavuttamattomassa korkeudessa. Siellä he olivat ankaria miehiä, sillä aika ja esivalta olivat ankaria. Tämäkin pieni kaupunkikunta tiesi isoisäin aikana seisovansa korkean esivallan kasvojen edessä. Ne kasvot saattoivat joskus hymyillä, keisarillinen armo paistoi runsaastikin Tampereelle, mutta suurissa valtion asioissa ei esivalta suvainnut alamaisten puhuvan eikä pukahtavan, jos vähäpätöiset tamperelaiset alamaiset sitä olisivat yrittäneetkään. Kerrassaan mieltä pelottavat ja kuristavat olivat ne vuodet, jolloin oman keisarin varjon takaa keisari Napoleonin haamu selvästi näkyi Tamperelle saakka. Se oli suuren sodan aika, ja ihmiset täällä maan sydämessä saivat kuulla tavattomia asioita. V. 1812 käski maaherra järjestysmies Tihlmania kokoamaan kaupungista "vapaaehtoisia" rahalahjoja suomalaisen sotaväen värväämiseksi. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene järkyttänyt kaupunkilaisia niinkään syvästi kuin ranskalaisen kieliopettajan F. L. Berdeaun äkillinen katoaminen Tampereelta syksyllä 1813. Mies vietiin täältä yötä myöten vankikyydillä Turkuun kenraalikuvernöörin tutkittavaksi, ja Tihlman sai nuhteet, kun ei ensi käskyllä ruvennut rauhallista kieliopettajaa vangitsemaan. Maailma näet oli näihin aikoihin täynnä ranskalaisia vakoojia. Tihlmankin sai v. 1815 maaherralta ankarat käskyt kaupungissaan etsiä ja vangita noita vahingollisia henkilöitä. Pian taas käskettiin järjestysmiestä pitämään tarkkaa tietoa jokaisesta kaupunkiin tulevasta matkustavaisesta. Kaupungissa oleskelevista matkustavista ja ulkomaalaisista kesti sitten virkakirjeiden vaihtoa vuosikymmeniä. Jokaisen virkamiehen velvollisuus oli olla salapolisi; ylempäin virkamiesten tuli olla alempain virkamiesten polisivalvojia. Säännöllisesti saapui kaupungin esimiehelle, hallitukselta kysymyksiä, oliko kaupungissa salaseuroja ja "vapaamuurareja" – jokseenkin aiheeton kysymys siihen nähden, että v. 1826 oli kaikilta virkamiehiltä vaadittu mieskohtaiset vakuutukset, etteivät he kuuluneet mihinkään vapaamuurariloosheihin tai salaseuroihin. Vaihteeksi yksitoikkoisuudessa tuli kaupunkiin toisinaan keräyslistoja jonkun venäläisen muistopatsaan tai palovahingon kärsineen Venäjän kaupungin hyväksi. Ne tulivat virkatietä ja palasivat yhtä virallisesti varustettuina pormestarin, piirilääkärin ja kauppaneuvos Lundahlin nimillä; täydellä syyllä anoi Tampereen pormestari palkanylennystä näiden säännöllisten listain vuoksi.

Sen tapaista oli valtiollinen ja julkinen elämä kaikki isoisäin aikoina Suomen maaseutukaupungeissa. (93)

Tällaisissa oloissa oli seuraelämällä merkitys ja sija, jota sillä ei myöhempinä aikoina ole ollut. Ne vähät ja alkunaiset kansalaisvapauden, sivistyselämän ja julkisuuden tarpeet, mitä yhteiskunnassa oli, etsivät tyydytystä seuraelämästä, joka kuitenkaan ei voinut korvata puuttuvaa kansalaisvapautta, sivistyselämää ja julkisuutta.

Maalla ja kaupungeissa asuvilla virkamiehillä oli isoisäin aikoina vielä jokseenkin samanlainen talous ja samanlaiset tavat. Nykyaikaan verraten olivat entiset olot siihenkin nähden omituiset, että suurin osa maan virkamiehiä asui tilanomistajina maaseuduilla. Pienten kaupunkien pienet virkamiesryhmät olivat vain maalaisvirkamiehistöstä lähteneitä siirtolaisia, jotka tunsivat kuuluvansa laajempaan maakuntaiseen virkamiehistöön. Tätä maakuntaista virkamiehistöä yhdisti keskenään ja erotti muusta kansasta virkamiessivistys. Siten oli kaikkialla maassa olemassa pohjaa aatelisten sukupiirejä laajemmalle virkamiesten ja säätyläisten seuraelämällekin, sitä kiinteämmälle kuin ankaran säätyjaon, vieraan sivistyskielen ja vallitsevan virkavaltaisuuden syvä juopa erotti hallitsevat ja hallittavat, ruotsalaiset ja suomalaiset, sivistyneet ja sivistymättömät kauas toisistaan.

Tampereen ja sen lähiseutujen virkamies- ja säätyläisperheet muodostivat menneen vuosisadan alkupuolella johtavan sivistyspiirin tässä Satakunnan osassa. Sen keskuudessa vallitsi vilkas seuraelämä, jota peninkulmain pituiset kyläilymatkat eivät sanottavasti vaikeuttaneet. Tampereen markkinat olivat tämän laajan seurustelupiirin säännöllisiä yhtymätilaisuuksia, ja toisinaan, kuten suuren koskenperkauksen ja terveyslähteiden aikoina, saattoi seuraelämä Tampereen tienoilla nousta ylimääräiseen vauhtiin.

Kerran koetettiin tässä paikkakunnallisessa sivistyspiirissä saada aikaan pysyvämpääkin seurallisen sivistyksen keskustaa. V. 1813 näet yhtyivät Tampereella ja sen lähiseuduilla asuvat virkamiehet ja muut säätyläiset perustamaan keskuuteensa erityistä seurusteluklubia eli yhdistystä. Luonnollisesti oli seura perin viatonta laatua. Se nimitti itseään vain "Joutohetkien seuraksi" (Sällskapet för lediga stunder). Mutta noina pimentoisina aikoina ei tällaiseenkaan yritykseen uskallettu ryhtyä ilman korkean esivallan suostumusta ja lupaa. "Joutohetkien seuran" säännöt lähetettiin maaherran vahvistettaviksi ja maaherra, kun ei arvannut itse ruveta niitä tarkastamaan, lähetti erään Ruotsin aikaisen salaseuroja koskevan käskykirjeen perusteella säännöt hallituskonseljiin, jossa ne kuitenkin muistutuksetta hyväksyttiin.

Julkaisemme tässä laillistetun "Joutohetkien seuran" säännöt; niiden kuiva pykälöiminen ei lainkaan tärvele niiden vanhanaikaista mehevyyttä.

Seuran säännöt.

1 §. Joutohetkien seuran tarkoituksena on seuraamalla kaikenlaisia kansalaisasioita antaa toisilleen valistusta keskustelujen kautta, tuttavallisen ja iloisen seurustelun kautta vähentää kansalaisten kesken vallitsevaa juopaa ja hajoittaa sitä epäluuloa, joka katkeroittaa yksityistä elämää, sekä harjoittaa hyväntekeväisyyttä puutetta kärsiviä, etenkin turvattomia lapsia kohtaan.

2 §. Seuran jäsenet kokoontuvat määrätyn järjestyksen mukaan toistensa luo kaksi kertaa viikossa, nimittäin maanantaisin ja perjantaisin kello 6 illalla. Teevesi, sahti, tupakka ja toti sekä vaatimaton, seisoalta syötävä illallinen ovat kestityksenä. Kello 9 illalla on seuran ehdottomasti hajaannuttava; tätä aikaa voidaan kuitenkin pidentää, kun jokin uusi jäsen otetaan seuraan.

3 §. Seuran kutsujäsenet vapautetaan kokouksien pidosta sekä vastaanottomaksusta ja perustuspäivän vieton maksuista, mutta kaikessa muussa tulee heidän noudattaa sääntöjä.

4 §. Seuran toivo on, että etäisemmillä eli maalla asuvilla jäsenillä olisi tilaisuutta saapua kokouksiin yhtä usein kuin lähempänä asuvilla; mutta kun hankaluudet tulevat siihen esteeksi, niin selittää seura kuitenkin olevansa iloinen heidän kunnioittavasta läsnäolostaan, niin usein kuin se käy laatuun; eikä heitä myöskään kielletä panemasta toimeen kokouksia useamminkin, kun he hyväksi näkevät.

5 §. Seuran päiväkirjaan merkitään jokainen kokous, milloin ja kenen luona se pidetään. Samoin tehdään seuran tekemiin päätöksiin nähden.

6 §. Kerran vuodessa, toisena sunnuntaina paastosta, viettää seura perustamisjuhlaansa.

Tämän päivän muistoa ylennetään hyväntekeväisyydellä puutetta kärsiviä kohtaan, huomioon ottamalla mitä 1 §:ssä siitä säädetään. Muuten riippuu seuran sopimuksesta, kuinka juhlallisuutta vietetään.

7 §. Kun perustamispäivää pidetään seuran ainoana juhlapäivänä, toivotaan jäsenten ottavan siihen osaa niin lukuisasti kuin mahdollista. Jos joku kaupungissa asuva tai joku, jonka kotipaikka maalla on kolmea penikulmaa lähempänä, on poissa olematta todistettavasti kipeä tai kiinni aivan tärkeissä asioissa, maksakoon päivän menoihin yhtä paljon kuin jokainen läsnäoleva jäsen. Poissaolevain ilmoittamat syyt poissaoloonsa tutkii seura, minkä jälkeen asia tuomitaan.

8 §. Jokainen jäsen maksaa seuraan yhtyessään kolme pankkoriksiä rahastoon. Kaikki muut menot suoritetaan yhteisesti sopimuksen mukaan.

9 §. Jokaisen seuraan pyrkijän tulee jonkun jäsenen edeltäpäin ilmoittaa seuran kokouksissa. Jos pyrkijä palloäänestyksen toimitettua saa seuran suostumuksen, määrätään hänen vastaanottamisensa päivä. Kuitenkaan ei voi seuran jäseneksi päästä kukaan, joka ei ole täyttänyt ainakin yhtäkolmatta vuotta ja tunnettu moitteettomasta käytöksestä ja vakavuudesta. Ilmoitus merkitään heti pöytäkirjaan; palloäänestys toimitetaan kuitenkin vasta seuraavassa kokouksessa, ellei ehdokas ole matkustavainen, jossa tapauksessa äänestys heti toimitetaan.

10 §. Seura pitää luonnollisena, ettei ketään niin arvotonta jäsentä voi olla, joka tahallisesti herjaa uskontoa tai sattumalta syntyneessä keskustelussa unohtaa kansalais- ja alamaisvelvollisuutensa. Jos sellainen keksitään, on hän seurasta erotettu.

11 §. Jos kaupungissa asuva jäsen pätevittä syittä on poissa seuran viikkokokouksista, maksakoon kultakin kerralta sakkoa 24 killinkiä pankkorahaa.

12 §. Se jäsen, joka kokouksessa käyttää ilkeyttä, pahaa herjausta, riitaa tai väkivaltaisuutta toisia vastaan, saakoon sakkoa ensi kerralla kaksi pankkoriksiä, toisella kerralla kaksi sen vertaa ja jos se kolmannesti tapahtuu, erotetaan hän seurasta.

13 §. Kaikenlaatuinen kortti- ja arpapeli kokouksissa on kielletty. Jos kieltoa rikotaan, maksavat pelaajat sakkoa kukin kaksi pankkoriksiä.

14 §. Rikokset näitä sääntöjä vastaan ilmoittaa sensori heti, mutta ne tuomitaan vasta seuraavassa kokouksessa.

15 §. Jos jäsenellä on este, kun hänen vuoronsa on pitää kokousta, ilmoittakoon sen ajoissa lähimmälle vuorossa olevalle, jotta kokoukset voisivat keskeymättä jatkua; kuitenkin on hänen velvollisuutensa, kun hänellä ei enään estettä ole, heti vuorostaan pitää laiminlyödyt kokoukset.

16 §. Äänestys uuden jäsenen ottamisesta seuraan toimitetaan palloäänestyksellä sitävarten valmistetuilla palloilla, joista valkoiset merkitsevät myöntämistä ja mustat kieltämistä. Jos ehdokas saa kaksi kolmannesta myöntäviä ääniä ja kolmannen osan kieltäviä, pääsee hän seuraan, varteenottaen mitä säännöt määräävät.

17 §. Hallitsevilla virkamiehillä on kaksi ääntä ja muilla jäsenillä kullakin omansa.

18 §. Kaikissa juhlallisissa kokouksissa toimitetaan keräyksiä köyhäin hyväksi.

Seuran sääntöjen alla näemme seuraavat nimikirjoitukset: majuuri ja ritari G. von Knorring, asessori ja piirilääkäri N. Lönnroth, kapteeni ja järjestysmies E. F. Tihlman, apteekkari J. H. Långhjelm, majuuri ja ritari Ge. von Knorring, apteekkari J. G. Långhjelm, komissiomaanmittari G. A. Tuderus, varamaanmittari D. Tuderus, luutnantti C. Uggla, varalääninsihteeri ja kruununvouti A. G. Rosendal, kapteeni C. G. Liljebrunn, vänrikki Joh. Berg, tuomari Benj. Wegelius, ensimm. maanmittari G. J. Jack, kauppias Joh. Lundahl, varatuomari J. G. Bäckman ja rykmentinkirjuri Aug. Andersin.

Yksinkertaisesti mutta sattuvasti mainitaan näissä säännöissä kansalaisten kesken vallitsevaa juopaa ja yksityistä elämää katkeroittavaa epäluuloa niiksi epäkohdiksi, joiden poistamiseksi tuttavallinen ja kansalaisvalistusta haaveileva seura oli perustettu. Mutta kansalaispyrinnöilläkin oli oleva rajansa. Uskonto, kansalais- ja alamaisvelvollisuudet olivat suojeltavat liian vapailta sanoilta, ja moitteeton käytös seurassa ja sen ulkopuolella oli seuran jäsenten päävelvollisuuksia.

Säännökset kokousten kestityksestä, teevedestä, sahdista, tupakasta, todista ja illallisesta pidettiin nähtävästi perin tärkeinä samoinkuin määräykset kokouspaikoista yksityisten luona ja kokouksien ajoista. Seurustelun tarve enemmän kuin tärkeät kansalaisasiat saattoivat Tampereen seuramiehet kahdesti viikossa kokoontumaan. Ajanhengen mukaisesti katsottiin hyväntekeväisyyttä seuran tärkeäksi tehtäväksi; sitä varsinaisesti pidettiinkin vanhanaikaisten seurain ylentäjänä.

Seuran sääntöjen allekirjoittajat olivat kaupungin ja ympäristön tunnettuja seura- ja sivistysmiehiä. Joukossa oli yksi ainoa tehtailija, nim. värjäyslaitoksen omistaja Andersin; mutta hänelläkin oli virka-arvo, ja "rykmentinkirjuri" tällaisissa asioissa painoi paljon enemmän kuin värjäyslaitos. Ainoa kauppias joukossa oli Joh. Lundahl. Muut jäsenet olivat upseereja ja virkamiehiä. Apteekkari ja hänen poikansa olivat yliopistollisen sivistyksen saaneita miehiä ja heidät luettiin muutenkin virkamiehistöön kuuluviksi.

"Joutohetkien seurasta" emme tunne muuta kuin sen säännöt. Mutta nuo säännöt sinänsäkin ovat valonsäde pimeydessä. Melkeinpä liikuttavasti ne kuvaavat mielialoja ja henkeä, jotka synnyttivät tämän seuran ja saattoivat joutilaisuuteen tuomitun elämänhaluisen ja harrastavan kansalaisryhmän edes tällä tavoin tekemään vastalauseen painostavaa Napoleonin varjon aikaa vastaan. (94)

Tampereen vanhan sivistyspiirin lempiharrastuksia oli kaupungin kaunistaminen. Keväällä 1814 ilmaisivat kaupungin johtavat herrat – useimmat "Joutohetkien seuran" perustajia – aikovansa kaupungin hyödyksi ja kaunistukseksi rakentaa "sopivan rakennuksen" alaputouksessa Lundahlin tiilitehtaan yläpuolella olevalle Koskensaarelle eli Ratassaarelle, joka silloisessa asussaan oli "aivan paha vuorennyppylä" ja niin autio, ettei sitä voitu viljellä. Kaupunginoikeus katsoi tämän hakemuksen todistavan pyytäjäin jalomielisyyttä, he kun "omalla kustannuksellaan tarjoutuvat edistämään kaupungin kaunistusta ja antamaan ajattelevalle ja siisteyttä rakastavalle jäsenelle aiheen näkemään luonnon ohessa sen kaunistumista taiteen kautta". Samana kesänä jo komeili Ratassaarella herrain "huvihuone". Mutta ilo tuli lyhyeksi, sillä pian joutui koko Ratassaari vesilaitosten ja tehtaiden jalkoihin.

Ratassaaren kaunotaiteelliset herrat saivat kuitenkin lohdutuksensa. Uuden kirkon ja tapulin rakennusaikoina olivat kaupungin kaikki kaunotaiteelliset intohimot irrallaan. Mutta kaunosielut unohtivat, ettei makuasioista pidä kiistellä, ja seuraus oli, että he lopuksi olivat tukkanuottasilla omassa keskuudessaan. Erittäin kuumasti oteltiin kellotapulin paikasta. Kauppaneuvos Lundahl ehdotti tapulin paikaksi vanhan kirkkokellarin päällä olevaa paikkaa; siinä olisi tapuli sopivin ja seisoisi varmemmalla perustuksella. Lundahlin puolue, etupäässä hänen veljensä Johan Lundahl, huomautti lisäksi, että torni kirkkokellarin päällä tulisi olemaan juuri keskellä Kauppakadun näköalaa ja vastapäätä Kauppakadun toisessa päässä näkyvää hautuumaata.

Tätä kaunista tapulin sijoittamista vastusti jyrkimmästi asessori Lönnroth. Hänestä tulisi tapuli kirkkokellarin päällä olemaan juuri katujen risteyksessä, siis sopimattomalla paikalla. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tornin piti näkyä ja paistaa erityisesti Kauppakadulle, kun esim. Hämeenkadun länsipäässä oli kaunotieteellisesti yhtä hyvä paikka, josta tapuli kauniina perspektiivinä näkyisi Tampereelle saapuvan matkustajan silmiin. Kirkkokellarin päällä olisi tapuli alituisessa tulenvaarassakin. Sopivin paikka tapulille oli hänestä lopuksi kuitenkin kirkon pohjoispuolella oleva alue.

Vastapuolue antoi Lönnrothille purevan vastauksen: Kirkkokellarin päälle rakennettavaa tapulia uhkaavasta tulenvaarasta päästäisiin, jos poistetaan asessori Lönnrothin leivintupa, joka rumentaa kaupungin toria. Kirkkokellarin paikka on oivallinen ja näkyy viistolta ainoastaan asessori Lönnrothin ikkunasta. Koko kaupunki on ollut melkein yksimielinen siitä, että tapuli rakennettaisiin kirkkokellarin päälle.

Kipeästi koski kirjoitus asessoriin, sillä naurajat olivat selvästi Lundahlin puolella. Asessori julisti vihaisesti, että kirjoitus todisti vain "ilkivaltaista luonnetta" ja ettei hän sen enempää siitä välittänyt. Rahvaan mielipide on rahvaan mielipide; se perustaa väitteensä useimmiten vain päähänpistoihin; toista on sivistyneen henkilön "mietiskelevä mielijohde".

Vanhan Tampereen säätyläisten alotteesta sai kaupunki ensimmäiset yleiset puistonsa. Huolellisesti ovat näiden ensimmäisten istutusten vaiheet merkityt kaupungin asiakirjoihin. V. 1813 velvoitettiin kaupunkilaisia istuttamaan lehtipuita hautausmaan tien varteen, koska sellainen päätös oli jo aikaisemmin tehty. Kun eivät kaupunkilaiset sittenkään ottaneet kaunistustyötä tehdäkseen, istutti suutari Mikko Törnroos, puut, mistä vaivastaan sai korvaukseksi käyttö-oikeuden kappaleeseen kaupungin maata. Kun eivät Mikko Törnroosinkaan istutukset menestyneet, suostui kaupunginfysikus Mikko. Bergbom hoitamaan hautausmaan lehtokujaa, joka sitten tulikin kuntoon.

Kun hautausmaan puut olivat kasvaneet, kääntyi kaupungin säätyläisten huomio kirkon tontille, jonne tahdottiin perustaa "yleinen kävelypaikka". Apteekkari Tennberg sai v. 1835 alueen viljeltäväkseen, kun lupasi kauniisti aidata maan ja istuttaa sinne vaahteria. Kymmenen vuotta kasvatteli apteekkari vaahteria, mutta kaupunginvanhimmat eivät vielä katsoneet "promenadia" valmiiksi, vaan jättivät puut vielä kymmeneksi vuodeksi apteekkarin hoitoon. Sillä tavoin syntyi Tampereen "Kirkkopuisto".

Viimein huomasivat kaupunkilaiset, että heillä oli suurenmoista luonnonkauneutta aivan lähellänsä ja että Pyynikki kelpasi muuksikin kuin halko- ja hakometsäksi. V. 1830 kiellettiin sakon uhalla metsänhakkuu Pyynikillä, "sen hävittämisen estämiseksi", mutta hakojen ja katajain ottoa Pyynikiltä sallittiin edelleenkin. V. 1844 rakennettiin listalla kerätyillä varoilla Pyynikin harjulle "temppeli eli paviljongi". Vuosikymmenen kuluttua hävitti tulipalo ja tuuli tämän temppelin. Mutta Pyynikillä oli jo ystäviä, jotka huolehtivat sen näköaloista. Viisikymmenluvulla hakkaili kirjansitoja Lemiin kaupungin luvalla näkölinjoja Pyynikin metsään, jotta kaupunkilaiset saivat ihailla Pirkkalan kirkkoa, ja seuraavalla vuosikymmenellä hoiteli apteekkari G. A. Serlachius huolellisesti Pyynikin metsää. V. 1868 rakennutti eräs ravintoloitsija uuden huvihuoneen Pyynikin harjulle, jolle huvihuoneen vihkiäispidossa annettiin nimi "Ilomäki".

Kaunistusharrastuksia kaupungissa oli kohottanut myöskin Esplanadin avaus viisikymmenluvulla. V. 1861 valittiin kaupungin istutusten ja kaunistusten hoitamista ja edistämistä varten erityinen kunnallinen "kaunistusjohtokunta". (95)

Kaunistusharrastusten leveneminen kaupungissa osoittaa epäilemättä sivistyksen yleistymistä ja kansanvaltaistamista vanhan Tampereen väestössä. Tästä samasta henkisestä muutoksesta ja sen kehitysasteista löydämme tämän pienen yhteiskunnan piirissä monia muitakin todistuksia.

Olemme Tampereen asukkaiden vanhoista pesäluetteloista etsineet kirjallisuuden käyttämisen jälkiä. Köyhemmän porvariston pesistä emme kaupungin ensimmäisien sukupolvien aikana tapaa juuri muita kirjoja kuin virsikirjoja, aapeluksia ja postilloja – merkittävää kyllä enimmäkseen suomenkielisiä. Vaikka ensimmäinen porvaristo olikin ruotsinvoittoinen puheessaan, näkyy kuitenkin vanha äidinkieli aina pysyneen sydäntä lähinnä. Aivan toisenlainen oli sivistyneen yläluokan kirjallisuuden harrastus. Eräistä pesäluetteloista päättäen oli ero ala- ja yläluokan sivistyksen välillä isoisäin aikana todellakin suunnaton. Uskonnollinen kirjallisuus oli säätyläisten kirjoissa vain pienoisena osana. Kustavilaisen ajan ruotsinkielinen kaunokirjallisuus, alkuperäinen ja käännetty, oli henkisen nautinnon päälähteenä, poistavana esimerkkinä ajan sivistyneestä kirjallisuuden harrastajasta on mainittava komissiomaanmittari Kustaa Aadolf Tuderus, joka v. 1817 kuoli Tampereella. Hänen pesäluettelostaan olemme laskeneet hänen kirjastossaan olleen yli 1 000 kirjateosta sekä 261 karttaa, maalausta, taulua ja muotokuvaa. Ensimmäisellä sijalla tämän merkillisen lukijan ja kokoilijan kirjastossa olivat historialliset teokset, luvussa tätä osastoa lähentelivät teatterikappaleet, romaanit, jumaluusopillinen ja moralinen kirjallisuus sekä runoteokset. Huutokaupassa ei koko tämä suuri kirjasto tuottanut sataakaan hopearuplaa – todistus siitä, että Tuderuksen harrastukset olivat erakon harrastuksia.

Seuraavan sukupolven aikana ovat kirjalliset harrastukset edelleenkin vain yläluokan omaisuutta. Mutta henkisissä riennoissa on jo kotimainen sävy. Ruotsinaikainen kuollut lukeneisuus on muuttunut eläväksi kotimaiseksi kirjalliseksi harrastukseksi. Täällä tapaamme jo sivistyshenkilöitä sellaisia kuin Augusta Lundahlin (myöhemmin naimisissa provasti Walleniuksen kanssa), kauppaneuvos Lundahlin tyttären ja J. L. Runebergin ystävän, joka on piirtänyt nimensä maamme naissivistyksen muistotauluihin, ja tehtaanisäntä F. W. Frenckellin, joka tuli tunnetuksi ahkerana taloudellisena kirjailijana. Näiden sivistyshenkilöiden harrastukset eivät voineet jättää lähintä ympäristöänsäkään kylmäksi. Heidän välityksellään alkoi Tampere ottaa osaa kotimaan yleisiin henkisiin rientoihin. Sanomalehdissä aljettiin seurata Tampereen kaupungin oloja, ja niissä kirjoituksissa tunnemme usein kaupungin omain kynäniekkani käsialaa.

Näihin aikoihin rupesi Tampereen postikonttori muodostumaan paikkakunnan sivistyksen välikappaleeksi. V. 1838 tilattiin tämän postikonttorin kautta 60 vuosikertaa kotimaisia ruotsinkielisiä ja viisi vuosikertaa Ruotsin sanomalehtiä. V. 1845 levisi Tampereen postikonttorin kautta 135 kotimaan ruotsalaisten sanomalehtien vuosikertaa sekä lisäksi 16 sanomalehtivuosikertaa Ruotsista ja yksi Saksasta. Vaikkei Tampereen postikonttori palvellut ainoastaan kaupunkeja, vaan laajoja maaseutujakin, osoittavat mainitsemamme numerotiedot kuitenkin sivistystarpeen lisääntymistä Tampereellakin. "Åbo Tidning" lehdessä v. 1846, josta olemme nämä tiedot saaneet, lausuukin tamperelainen kirjeenvaihtaja hieman itsetietoisesti: "Hauska olisi tietää, tokko mikään muu pikkukaupungeistamme voi näyttää yhtä suurta edistystä tässä suhteessa, joka edistys taasen todistanee sekä sivistyksen että varallisuuden suurta kasvamista."

Vuosisadan ensi aikoina kulki posti ainoastaan kerran viikossa Tampereelta Hämeenlinnaan. V. 1838 saatiin Tampereelta toinen viikkoposti Hämeenlinnaan, mutta kolmas viikkoposti täältä etelään tuli toimeen vasta v. 1863. Kirjeenvaihtoa ei tällainen postinkulku liiaksi edistänyt, mutta kuitenkin kasvoi kaupungin postikonttorin liike niin, että täältä lähetettiin kirjeitä v. 1853 jo 8 200 ja viittä vuotta myöhemmin 13 400 kpl.

Kirjakauppa Tampereella oli neljäkymmenluvulla vasta alkuasteillaan. Kaupungin maistraatin v. 1848 antaman selityksen mukaan oli kaupungissa tavallaan neljäkin kirjakauppaa, mutta ne kaikki hyvin vähäpätöisiä. Paperitehtaalla otettiin vastaan Helsingissä olevaan Frenckellin ja Pojan kirjakauppaan meneviä tilauksia ja jaettiin sieltä tulleita kirjalähetyksiä. Finlaysonin lankakaupassa myytiin ja jaettiin ilmaiseksi raamatuita ja hengellisiä kirjasia. Kirjannitojat Lemlin ja Eklund möivät kirjoja avonaisissa puodeissa, mutta eivät muita teoksia kuin raamatuita, uusiatestamentteja, virsikirjoja, postilloja, katkismuksia ja aapeluksia ja joitakuita "askeettisia lentokirjoja", enimmäkseen suomenkielisiä painotuotteita, joita nämä kirjansitojat olivat ostaneet arkkeina maan kirjanpainajilta ja sitten itse sitoneet.

Ei ollut suuri eikä syvä se sivistystaso, joka menneen vuosisadan alkupuolella vallitsi Tampereen kaupungissa. Kuitenkin sisälsi se kevyiden akanoiden joukossa siemeniä, joista tulevaisuuden laajempi ja syvempi kansansivistys oli kasvava. (96)

Kansallisuusolot kaupungissa kehittyivät tähän aikaan merkilliseen suuntaan. Tampere sekä ruotsalaistui että suomalaistui yhtaikaa. Mutta nämä kansallisuusvirtaukset alkoivat eri lähteistä, toinen ylhäältä ja toinen alhaalta, ja ne kulkivat eri suuntiin. Ensi aluksi ne hiljaisuudessa loivat juopaa kansan eri ryhmäin välillä vain yksityisessä elämässä, kunnes yleisen valistuksen ja kunnallisen elämän edistyessä esiintyivät kaikessa alastomuudessaan ja räikeydessään myöskin julkisessa elämässä.

Olemme ennen huomauttaneet, ettei Tampereella kaupungin ensi aikoina ollut olemassa mitään varsinaista kansallista kysymystä. Julkisessa elämässä, oikeuden edessä, virallisissa kirjoituksissa, kouluopetuksessa ei tosin saattanut tulla kysymykseenkään muu kuin peritty valtakunnan kieli, ruotsi. Mutta arkipäiväisessä elämässä ja yksityisoloissa hallitsi tässä pienessä yhteiskunnassa kansan oma kieli. Tarpeen vaatiessa koetettiin kyläisessä sovinnollisuudessa antaa kansankielelle sitä julkistakin oikeutta, jota pidettiin luonnollisena. Kun kaksikymmenluvun alussa Tampereen seurakunnassa väkiluvun kasvamisen vuoksi haluttiin lisätä jumalanpalvelusten lukua, pidettiin itsestään selvänä, että tämä etu olisi tuleva suomalaisellekin väestölle. Päätettiin, että ruotsalaisen jumalanpalveluksen ohella oli joka pyhä pidettävä myöskin suomalaiset kirkonmenot sen sijaan kuin ennen oli joka toinen sunnuntai saarnattu ruotsiksi ja joka toinen suomeksi. Sillä perusteella seurakunta anoi ja sai kaksinkertaiset virkavuodet saarnaajalleen. Syystä tai toisesta jäi parannus kuitenkin puolitiehen, ja vanha järjestys jumalanpalvelusvuoroissa tuli jälleen voimaan. Mutta kun kaupungin suomalainen väestö lakkaamatta kasvoi, päätti Tampereen seurakunta provastinkäräjillä yksinkertaisessa oikeudentunnossaan, että jumalanpalveluksia oli vastedes kaupungin kirkossa pidettävä kahtena sunnuntaina perätysten suomeksi ja vain joka kolmas sunnuntai ruotsiksi, mutta juhlapäivinä kummallakin kielellä. Tämä päätös loukkasi kaupungin ruotsinkielistä ylhäisöä, jonka huiput – pormestari Sacklén, kauppaneuvos Lundahl, piirilääkäri Ringbom ja apteekkari Tennberg – nostivat asiasta riidan, ja saivat kuin saivatkin entisen tasavuoroisen saarnajärjestyksen palautetuksi. Jääköön sanomatta, palveltiinko tässä enemmän välittäjäin hengellisiä tarpeita vai heidän ruotsalaista turhamaisuuttaan. Lopputulos oli se, että Tampere sai pitää vanhat saarnavuoronsa miltei kokonaisen vuosisadan umpeen. Ja melkein yhtä kauan rehotti ruotsalaisuus ylinnä kaikessa muussakin yhteiskunnassa, kunnassa ja kouluissa, virkamiesten ja kauppiaiden piireissä ja pahnan pohjalla käsityöläisten ruotsinkielisissä sukunimissä ja kurjassa ruotsalaisessa puheensolkkauksessa. Se kuitenkin eroa entisyyteen verraten, että kun ennen ruotsalaisuus oli ollut sivistyksen merkki, se myöhemmin oli myöskin kaiken yhteiskunnallisen vallan helpottamaton ehto.

Sillävälin oli kuitenkin syvemmissä kansankerroksissa syntynyt suomalainen sivistysliike, josta vähitellen syntyi suomalainen vastustus. Tämän sivistysliikkeen selkärankana oli kaupungin alhaisempi porvaristo ja varsinkin tehtaalaisväestö. Se oli synnyltään suomalaista väestöä, mutta itsetietoisen suomalaisuuden ensimmäiset salaiset kevätoireet siinä heräsivät vasta neljäkymmen- ja viisikymmenluvuilla. Sunnuntaikoulu, joka v. 1842 alkoi vaikutuksensa Tampereen käsityöläis- ja tehdastyöväestön joukossa, oli aluksi melkein umpiruotsalainen, mutta parin vuoden kuluttua olivat suomalaiset oppilaat siellä enemmistönä ja muutaman ajan kuluttua valtavana enemmistönä. Samoina aikoina alkoi suomalaisten sanomalehtien lukeminen Tampereella ihmeellisesti levitä. Tässä kohden on käytettävänämme hauskaa tilastoa. V. 1838 tilattiin Tampereen postikonttorin kautta suomenkielisiä sanomalehtiä 19 vuosikertaa – kaikki "Hengellisiä Sanomia". V. 1845 tilattiin saman postikonttorin kautta 44 "Maamiehen Ystävää" ja 8 "Kanavaa". Mutta jo v. 1867 tilattiin Tampereen postikonttorista yksin kaupunkiin ja Tampereen tehtaisiin 2 "Asetus-kokousta", 2 "Tapiota", 3 "Nuorukaista", 5 "Kirjallista Kuukauslehteä", 7 "Ilmarista", 8 "Hämäläistä", 8 "Oulun Viikkosanomaa", 15 "Sanomia Turusta", 31 "Tähteä", 41 "Kristillisiä Sanomia", 51 "Suomen Virallista Lehteä", 107 "Suomen Lähetyssanomaa" – yhteensä 280 vuosikertaa suomalaisia aikakausjulkaisuja, puhumattakaan muulla tavoin hankituista sanomalehdistä.

Oikean taustan saavat nämä numerot, kun niitä vertaamme niihin numeroihin, mitä meillä on kotimaisten ruotsinkielisten sanomalehtien levenemisestä Tampereella. Tampereen postikonttorista tilattiin:

    vuonna           suomalaisia    ruotsalaisia
                     sanomalehtiä   sanomalehtiä

    1838                 19             60
    1845                 44            135
    1867                280            121

Tampereen kansallisuusoloihin luovat nuo numerot kylläkin omituista valoa. Kaupungin suomalainen väestö tilaa kuusikymmenluvulla jo kaksi kertaa enemmän sanomalehtiä kuin kaupungin ruotsalainen valtaluokka. Tampereella on jo oma joka viikko ilmestyvä suomalainen äänenkannattaja "Tampereen Sanomat" (perustettu v. 1866), jota suomalaiset innokkaasti lukevat. Ruotsalainen säätyluokka ei enään yksinänsä edusta sivistystä ja yhteishyvän harrastusta kaupungissa. Mutta ruotsalaisilla on vielä valta kaupungissa, suomalaiset ovat vasta saaneet henkisen perustuksen, jonka nojalla voivat alkaa työn ja taistelun tulevaisuutensa hyväksi. (97)

Ihmisten juhlissa ja huveissa kuvastuvat aikain ja aatteiden vaihtelut tarkemmin ja oikeammin kuin olisimme taipuvaisia luulemaankaan.

Niin kankeilta ja vierailta kuin vanhan Tampereen seuratavat meistä tuntuvatkin, niiden alta näkyy kuitenkin elämänhalua, rattoisuutta ja hilpeyttä, joka myöhempinä vuosikymmeninä on suureksi osaksi hävinnyt. Tampereen isoisäin maailma ja maailmankatsomus olivat näet kokonaan toisenlaiset kuin heidän lastenlastensa; niin kasvettuneet olivat isoisät aikansa henkeen, että heidän suurin nautintonsa oli juuri suurten hovitapain seuraaminen kotinurkissakin. Kukkaiskieli, huolelliset puvut, sirkeä käytöstapa, hyvin hiottu sukkeluus tai kohteliaisuus – siinä he olivat mestareita ja siitä nauttivat kuten mestarit ainakin mestaruudestaan.

Hallitukset ja esivallat muuttuivat, mutta seuraelämän henki Tampereella pysyi vielä kauan samana kuin Ruotsin vallan viimeisinä aikoina. Kertomus Tampereella syysk. 28 p:nä 1826 vietetystä juhlasta keisari Nikolain kruunauksen johdosta on muodoltaan ja hengeltään niin v:n 1807 juhlakertomuksen kaltainen, että se voisi käydä melkein jälkipainoksesta. Ei unohda kertoja puhua korukukkaisimmilla sanoilla isänmaan suunnattomasta onnellisuudesta tällä hetkellä ja uudesta historiallisesta aikakaudesta, joka nyt oli alkanut, eikä "velvollisuuden ja sydämen yhteisistä tunteista", jotka olivat juhlan aiheuttaneet. Jälleen paukkuivat kanuunat – tällä kertaa kai oikeat kanuunat – kaupungissa, joka illan kunniaksi oli juhlallisesti valaistu ja kirkastettu kuultokuvilla, joissa näkyi keisarin nimikirjain, kruunu ja kaikkinäkevä silmä. Kirkkokin oli nyt muutettu paistavaksi kuultokuvaksi raamatunlauseineen ja vertauskuvineen. Maalaiset ja kaupunkilaiset ihmettelivät tätä ihanuutta ja kuuntelivat kirkossa hymisevää kaunista musikkia. Seuraavana iltana oli yleiset tanssiaiset värjäri Lindströmin talossa. Järjestysmies esitti keisarilliset maljat, jotka juotiin musikin soidessa ja kanuunain paukkuessa, ja vanhan hyvän tavan mukaisesti koottiin köyhille kolehti. Rahoilla ei kuitenkaan valmistettu köyhille juhla-ateriaa leipä- ja suolasilakka-annoksineen, kuten v. 1807, vaan käytettiin varat vaivaisten hengelliseen ravitsemiseen uskonnollisilla kirjoilla. Nuoriso sitävastoin oli kehittynyt pahempaan päin, sillä se tanssi kello viiteen asti aamulla, mikä edellisen sukupolven aikana olisi ollut perin jumalatonta menoa. Tietysti kuului myöskin asiaan, että juhlakertomus julaistiin ruotsinkielisessä "Suomen Virallisessa Lehdessä".

Osattiin isoisäin Tampereella juhlia viettää ja iloja pitää sotavoittojen ja kruunausten välilläkin. Elämä menneen vuosisadan alkupuolella oli vapaakaupungissa iloisempaa ja humuisempaa kuin näin pienestä ja yksitoikkoisesta kaupungista voisi luulla. V:n 1815 aikoina antaa "Kunnianarvoisa seura Vuohensillan terveyslähteellä" usein kuulla itsestään ja huveistaan. Seuraavina vuosina toivat Tammerkosken perkausta toimittavat herrat iloa kaupunkiin niin, että sitä kesti muistella vuosikymmeniä. Sitten kokoontuivat kesäiset vedenjuojat Tampereen terveyslähteelle huvittelemaan. "Maria Asp käy passaamassa assambleissa ja suuremmissa kalaaseissa ja hän on siivo ja taitava", kerrotaan v:n 1825 asiakirjoissa. Markkinoita ja niiden huvituksia ei näistä hienommista huveista puhuttaessa sovi mainitakaan.

Mutta iloitseva Tampere oli Nikolai I:n hallituksen kuluessa sittenkin tullut toiseksi kuin ennen, vaikka esivallan kaikkinäkevä silmä vieläkin hallitsi ja hillitsi alamaisia ja heidän kotitapojansa.

Joulun aikaan 1841 olivat Tampereella ensimmäiset teatterinäytännöt. Westerlundin ja Mineurin kulkeva ruotsalainen teatterijoukko antoi silloin Tampereella kymmenen näytäntöä kaikkien kaunosielujen ihastukseksi. V. 1843 mainitaan jo konserttikin pidetyksi Tampereella.

Uusi taidekausi oli alkanut. Harva se vuosi nähtiin tästä lähin teatterinäytäntöjen ja konserttien antajia Tampereella. V. 1847 tuottivat nämä taiteelliset nautinnot, "näytelmät, konsertit ja assambleet" veroa kruunulle kokonaista kuusi ruplaa hopeaa, mutta kaupunkilaisten nautinto oli rahaksi arvaamaton.

Huvinhalu oli jo tullut kaupungissa oikeaksi taudiksi. Helsingin "Morgonbladissa" v. 1846 kerrotaan, miten kuvernööri Cronstedt on käynyt kaupungissa maanmittaustarkastusta pitämässä, miten erään tehtaan isäntä on pitänyt hänelle päivälliset, miten Liljefeltin talossa on ollut tanssiaiset, jossa turkulainen Sieberin soittokunta soitti tanssimusikkia, ja miten siitä äidyttiin viikoksi tanssimaan ja tanssittaisiin vieläkin, ellei herra Sieber olisi ollut niin kova, että läksi pois kaupungista. "Ja mitä – kysyi yksin ajoin erään toisen sanomalehden tamperelainen kirjeenvaihtaja – mitä sanotte siitä suuresta merkillisyydestä, että täällä nykyään käydään kolmasti viikossa teatterissa. Teatteri joukkoa johtaa herra Roos. Hän on ollut täällä noin kolme viikkoa ja antanut varsin hyviä kappaleita... Karinin osaa näytteli mamselli Roos, vaatimaton kaunotar..."

Viisikymmenluvulla nousi huvielämä Tampereella huipuilleen. Yksityisesti kootusta musikkirahastosta palkattiin v:sta 1854 lähtien kaupungissa oma soittokunta, jota herra Caléva (= Kaarle Aukusti Kaleva) johti. Kuusi vuotta toimitti tämä soittoniekka kaupunkilaisille vakinaista soittoiloa, ja arveli sitten pääsevänsä itsekin vakituisesti palkatuksi "kaupunginmusikukseksi", mutta ei tuntenut porvarillista kitsautta. Samoin kävi hänen seuraajalleen Jeremias Scharlinille, joka jonkin aikaa täällä johti kuusimiehistä soittokapellia.

Meillä on käsissämme eräs luettelo Tampereen julkisista huveista vuodesta 1853 alkaen. Alkupää luetteloa on tällainen:

V. 1853: kisällitanssit, Vaseniuksen konsertti, Schirmerin komedia, O.

Olofssonin komedia, tanssit värjäri Liljeroosin luona.

Vv. 1854–1855: seitsemät tanssiaiset, toimeenpannut herra G. M. Packalén.

Vv. 1855–1856: ilmassapurjehtija Vinertin näytäntö, laulaja Bromsin konsertti, kauppias Packalénin 15 tanssiaiset.

Vv. 1856–1857: J. Reinbergin panoraama, musikkitirehtööri Calévan tanssiaiset, Le Fortin kolme teatterinäytäntöä, neiti Thalinin kaksi konserttia, herra Michoffin konsertti, Packalénin viidet tanssiaiset, herra Novanderin kymmenen teatterinäytäntöä.

Emme huoli jatkaa, koska luettelo paisuisi liian pitkäksi. Ylläolevat muistoonpanot riittävät osoittamaan, että viisikymmenluvun huvielämä Tampereella oli paljon runsaampi ja monipuolisempi kuin kaksikymmenluvun iloinen elämä; ero on suuri ja kuvaa muuttuneita aikoja ja tapoja.

Tietomme vanhain tamperelaisten huveista olemme suureksi osaksi saaneet – köyhäinhoitotileistä, joihin huvittelujen almut ja huviverot ovat merkityt. Niin lähellä toisiaan ovat ihmisten ilot ja surut. (98)

Emme tuntisi vanhaa Tamperetta, ellemme tunne sen juomatapoja ja kapakoita. Menneen vuosisadan alkupuolella joivat Tampereella kaikki ja tappelivat kaikki, virkamiehistä ja herroista alkaen työmiehiin saakka. Viinaryypyt kuuluivat työmiehen päiväpalkkaan kaupungin töissä, yökylmään lähtevät palovartijat varustettiin lämmittävällä taskumatilla, kaikissa pidoissa juotiin ja melkein kaikissa tapeltiin, virkamiehiä tuli viinahulluiksi, viinapäissään tekivät kisällit ja oppipojat kaikenlaisia ilkivaltaisuuksia kaupungissa. Yhdeksännentoista vuosisadan toinen ja kolmas vuosikymmen näyttävät olleen julkisen juoppouden korkein huippukausi Tampereellakin.

Sota-aikana olivat viinavirrat kaikkialla maassamme olleet valloillaan, ja juoppous ja irstaisuus olivat silloin parissa vuodessa levinneet niin, että se pelotti silloisia aikalaisia. Tampereenkin kapakoille olivat sotavuodet kultaisia aikoja, "jolloin meillä todellakin oli ansiota", niinkuin näiden kapakkain isännät myöhemmin mielihaikealla muistelivat. Silloin pohjattiin kaupungin kapakoitsijain varallisuus, joka ei seuraavinakaan aikoina vähennyt. Kapakoitsijain elinkeino oli tuottava, ja sen avulla ovat monet kapakoitsijat, muiden muassa Heikki Berglund päässeet varallisuuteen ja hyvinvointiin, selittivät Tampereen kaupunginvanhimmat v. 1827. "Kapakoitsijat kuuluvat varakkaampiin kaupunkilaisiin, ja sitäpaitsi tuottaa kapakoiminen, niinkuin jokainen tietää, melkoista voittoa, erittäinkin markkina-aikoina", vakuutti v. 1828 puolestaan kaupunginoikeuskin esittäessään syitä, miksi kaupungin kapakoitsijain veroja oli ylennetty.

V. 1803 alkaneen järjestyksen mukaan, joka muuttamatta pysyi voimassa

useita vuosikymmeniä, sai Tampereella olla kuusi viinakapakkaa, joiden oli maksettava vuotuista veroa kaupungille. Sen lisäksi saivat kaikki talonomistajat ja porvarit markkinain ja väenkokousten aikoina harjoittaa vapaata viinanmyyntiä ja kapakoimista. Vanhan tavan mukaan saapui Tampereen markkinoille myöskin vieraita kapakanpitäjiä, joita verotettiin erikseen kaupungin rahaston hyväksi. Varsinaisen viinaliikkeen keskuksia olivat kuitenkin vuosikymmenien halki yllämainitut pysyvät viinakapakat. Myöhemmän ajan hotelleihin ja ravintoloihin niitä tuskin sopi verrata muussa kuin juopottelussa. Tampereen vanhat kapakat olivat yksinkertaisia viinatupia; siellä maalainen piti majaa kaupungissa käydessään, siellä talonpojan kanssa hierottiin kauppoja, siellä kaupungin nuoriso piti kyläiset tanssinsa ja hyppynsä. Kapakanisännät anniskelivat toisella kädellä viinaa ja harjoittivat toisella kädellään kauppaa. Itse Kust. Lundahl piti talossaan kapakkaa kaksi vuosikymmentä.

Vanhat "trahtöörit" ja kapakkatavat alkoivat kolmekymmenluvulla väistyä syrjään uudenlaisten kapakkain tieltä, jotka paremmin osasivat tyydyttää kasvanutta ja hienostunutta nautinnonhimoa. Jo v. 1810 pyysi muudan kapakkaneito lupaa avata kaupungissa "liköörikamarin". Yritys raukesi sillä kertaa, kun kapakkaneito ei ollut esittänyt mainekirjaansa eikä todistusta "paloviinan tislustaidostaan", ja kun lisäksi kaupunginvanhimmilla oli omat syynsä varoa, että uudessa liköörikamarissa kukatiesi tulisi olemaan "pahamaineisia kokouksia". Mutta v. 1817 pyrki eräs viinuri kaupunkiin "ravintoloitsijaksi", seuraavana vuonna otettiin toinen ravintoloitsija "koetteeksi", v. 1828 puuhattiin Tampereelle jo "kaupunginkellaria". V. 1825 alkoi kauppias Hällström pitää talossaan "biljardia", jota nähtävästi ei aivan kuivin suin pelattu, koska isännän oli huvituslaitoksestaan maksettava täysi kapakkavero. Mutta kaupunkilaiset olivat niin moukkamaisia tässä uudessa taidossa, että biljardi oli v. 1830 suljettava. Vielä v. 1847 katsoi maistraatti biljardin tulevaisuuden toiveet Tampereella niin vähäisiksi, ettei arvannut antaa leipuri Tallqvistille lupaa sellaisen pelin pitämiseen. "Konditoriksi" sitävastoin Tallqvist mainiosti kelpasi, ja hänen konditoriansa oli viisikymmenluvulla kaupungin suurin ja hienoin kapakka, minkävuoksi sitä verotettiinkin ankarammin kuin kaupungin muita kapakoitsijoita.

Viimeksimainitulla vuosikymmenellä oli Tampereen kapakkalaitos kasvanut sangen monipuoliseksi: mainitaan "trahtöörejä", "kellarimestareita", "sveitsareita", "kapakoitsijoita" ja "konditoreja". Kuusikymmenluvulla ilmestyivät joukon jatkoksi oluttehtaiden perustamat oluttuvat – ensimmäinen sitä laatua oli Tagerbladin v. 1859 avattu oluttupa – ja viinatehtaista alkunsa saaneet viinakaupat. Ne olivat ensi hedelmiä maan uudesta väkijuomateollisuudesta, jossa Tampereellakin oli tuntuva osansa. Juoppouden historiassa nämä uudet keksinnöt merkitsivät uuden kukoistusajan alkua, uutta väkijuomain hyökyaaltoa, jonka vertaista tuskin oli nähty sitten Suomen sodan ja sen jälkeisten parin tapainturmeluksen vuosikymmenen.

Vanhan ja uuden viinakauden välisenä aikana oli ensimmäinen heikko liike paloviinan "väärinkäyttöä" vastaan maassamme alkanut. Eivät tamperelaisetkaan jääneet vain syrjästäkatsojiksi tässä uudessa riennossa. V. 1836 luopui kauppaneuvos Lundahl vapaaehtoisesti kapakkaoikeuksistaan, silminnähtävästi muista kuin rahallisista syistä. Sen jälkeen oli hän "kohtuuden" ensimmäisiä harrastajia kaupungissa. Näinä samoina aikoina osoitti myöskin kaupunginviskaali Nyberg tavallista suurempaa virkaintoa viinapaheen ahdistamisessa, mikä siltä ei estänyt häntä itseään markkinakapakan pitämisestä. Hänen rinnallaan mainittavia hyväin julkisten tapain vartijoita olivat kirjansitoja Lemlin ja hattumaakari Roos. Kun v. 1835 eräs nainen pyysi kaupungilta "kellariliikkeen" oikeuksia, vastustivat kolme viimemainittua miestä hakemusta mitä jyrkimmin, koska moisesta liikkeestä seuraisi vain "tapainturmelusta ja ikävyyksiä" sekä "juopumusta, tappeluja ja muuta epäjärjestystä". Kun toinen kapakkaneito samana vuonna koetti päästä kaupunkiin, oli hänellekin samanlainen vastaus: tarpeetonta oli lisätä kaupungin kapakkain lukua. V. 1840 vastusti kauppaneuvos Lundahl uuden kapakan avaamista – siitä syntyisi vain "siveettömyyttä ja turmiota". Suurempia parannuksia kaupungin viinaoloissa sai aikaan L. G. von Haartman ollessaan Turun läänin kuvernöörinä. Hän antoi v. 1839 ankarat käskyt, joiden mukaan ravintolaoikeuksia saisi myöntää ainoastaan hyvämaineisille henkilöille, ravintoloitsijat saisivat harjoittaa liikettään vain yhdessä paikassa kaupunkia ja tarvitsivat liikkeensä siirtämiseenkin maistraatin luvan; sitäpaitsi tulisi, heillä olla kyltit, eikä maistraatti saisi antaa lupakirjoja markkinoilta markkinoille matkustaville ravintoloitsijoille muille kuin hyvämaineisille. Seuraus tästä oli, että Tampere parin vuoden päästä pääsi vieraista markkinaravintoloitsijoista, jotka olivat levittäneet sanomatonta pahennusta. Ainoastaan hyvämaineiset kotikaupunkilaiset saivat tästä lähin eri maksua vastaa harjoittaa markkinakapakoimista oman kaupungin palvelusväen avulla. Parannus siis ei ollut mullistava, mutta oli kuitenkin sen ajan oloissa edistys.

Viisikymmenluvulla oltiin jo niin pitkällä, että kaupungissa ilman kuvernöörin kehoitusta kerättiin "Kohtuuden ystäville" 80 hopearuplaa "vakuuttavaan ja helppotajuiseen tyyliin laadittujen kirjoitusten julkaisemista varten, jotka osoittaisivat juoppouden surullisia seurauksia".

Vanhat tamperelaiset tunsivat viinan vaarallisuuden. He ylensivät v. 1823 kapakkain maksettavan vuosiveron 32 killingistä 10 seteliruplaan, vihdoin 20 hopearuplaan (1860), mitkä ylennykset saattoivat monen nurkkakapakan sulkemaan ovensa. Kotitarpeen viinanpolttoa ei Tampereella kolmekymmenluvulta lähtien enään harjoitettu, vaikka kaupunki maksoi kruunulle vuotuista viinanvalmistusveroa ja olisi lain mukaan ollut oikeutettu viinaa polttamaan. Mutta rakkaista yksityiskapakoistaan eivät kaupunkilaiset raskineet luopua. Kun v. 1851 hallituksen alotteesta kaupunkilaisilta kysyttiin, suostuisivatko he "yhden henkilön tai yhtiön kautta, yhteisessä laitoksessa koko kaupunkia varten, harjoittamaan paloviinan polttoa eli valmistamista, jonka mukana myös seuraisi oikeus yksinään, sillä tavoin kuin asetukset sallivat, harjoittaa paloviinan myyntiä", niin ensi hetkessä ehdotukseen suostuttiin, mutta jo seuraavana vuonna sitä jyrkimmästi vastustettiin. Maistraatti tosin selitti edelleenkin olevansa sitä mieltä, että viinanmyynnin antaminen yhdelle henkilölle tai yhtiölle olisi monessa suhteessa kaupungille hyödyksi, mutta koska kaupunkilaiset olivat luopuneet kannastaan, ei maistraattikaan tahtonut enään mielipiteessään pysyä.

Tuleville sukupolville jäi työ tälläkin alalla. (99)

19. AJAN KÄÄNTEESSÄ.

Itämainen sota: Käänneaika Tampereella. Sotaista innostusta. Maneesi. Frenckellin ruotumiehet. Venäläisten majoitus., Finlaysonin sotalasaretti. Mitaleja ehdotetaan. Vihaisemmat palkinnot. – Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh Tampereella 1855. "Suomettaren" kirjeenvaihtajan juhlakertomus. – Keisari Aleksanteri II Tampereella 1856.

Taistelu Tampereen erioikeuksista: Teollisia muutoksia. – V:n 1853 valvontamääräys. – Senaatin esitys keisarille syksyllä 1853. – L. G. v. Haartman Tampereen vastustajana. – Tampereen erioikeuksien lakkautus 1854. – V:n 1855 manifesti ja Tampereen erioikeuksien uudistus. – Kenraalikuvernöörin ja senaatin yhteentörmäys 1856. Välirauha. V:n 1858 selitys Tampereen tullivapaudesta, v. Haartmanin viimeinen lausunto Tampereen erioikeuksista. – Teollisuusmiesten hyökkäys. – V:n 1856 manufakturikomitea. H. Borgströmin ja A. W. Wahrenin lausunnot. F. W. Frenckellin puolustus. – Tampereen suojelijat.

"Meidän kaupungillamme on kieltämättä oleva suuri tulevaisuus. Sekä sota että rauha ovat näyttäytyneet hyödyllisiksi sen menestymiselle. Sodan aikana kulki suuri osa Venäjän ja Ruotsin välistä kauttakulkukauppaa tämän kaupungin kautta. Niinpian kuin rauha tuli, alkoi taas uudelleen herännyt teollinen toiminta, jonka vertaista ei mikään Suomen kaupunki voine osoittaa." Niin kirjoitti Tampereelta muudan kirjeenvaihtaja sanomalehtiin Itämaisen sodan jälkeen.

Itämaisen sodan vuodet olivat todella sangen muistettavat Tampereen kaupungin vaiheissa. Tampereen teollisuus kukoisti, sen kauppiaat ansaitsivat, sen työväen palkat nousivat monesta ajasta, sen sivistyselämässä ja yhteispyrinnöissä vallitsi tavaton toimeliaisuus. Kaupunki näki näinä vuosina erioikeuksiensa uudistamisen, mikä ylennys tuntui kahta suuremmalta sen edellä tapahtuneen alennuksen jälkeen. Sotaväkeä, suuria herroja, suuriruhtinaita, itse keisarikin majaili ja kulki näinä, aikoina kaupungissa. Ne olivat juhlain, ulkonaisen humun ja loiston vuosia sellaisia, joita ei Tampereella ennen oltu aavistettukaan. Se oli ajankäänne Tampereellakin, ulkonainen ajankäänne, joka antoi parempaa vauhtia yhteiskunnan hiljakseen kääntyvälle sisällisellekin elämälle.

Itämaisen sodan alussa kohtasi Tamperetta suuri onnettomuus, kun lopulla vuotta 1854 sen vanhat erioikeudet aavistamatta kumottiin. Tämä kaupunki, joka aina oli ollut hallituksen uskollisin palvelija ja hallitusvallan nöyrin kumartaja, koetti silloin uhrauksilla ja innolla maanpuolustuksessa ansaita takaisin vihastuneen isäntänsä luottamuksen. Venäläistä sotaväkeä kohdeltiin täällä hyvin, syötettiin ja juotettiin parhaan mukaan. Kun kotimainen ruotuväki saatiin, päätti kaupunki tehtaanisäntä Nottbeckin kehoituksesta kaupungin varoilla rakentaa maneesirakennuksen eli harjoitustalon paikkakunnan ruotuväen komppanialle. Maneesi rakennettiin Patterinmäelle likelle kaupunkia ja valmistui maaliskuussa 1855. Vuoden perästä tuo loistorakennus romahti alas, mutta oli jo silloin tehnyt tehtävänsä. Tehtaanisäntä F. W. Frenckell piti omalla kustannuksellaan yllä kymmenen ruotusotilasta Tampereen komppaniassa. Talveksi 1855–1856 ottivat tamperelaiset tyytyväisesti vastaan venäläisen sotaväen majoituksen, joka maksoi kaupungille puolentuhatta hopearuplaa kuukaudessa. Tehtaanisäntä W:m Nottbeck luovutti ilmaiseksi suuren, osittain kalustetun huoneuston venäläisen sotaväensairaalan käytettäväksi ja tarjosi huoneita myöskin Turun virastoille, joita aiottiin sodan jaloista siirtää Tampereelle. Köyhemmät kaupunkilaiset lahjoittivat venäläisille vierailleen polttopuita ja minkä mitäkin, ja rykmentin lähtiessä toukokuussa 1856 annettiin kaupungin puolesta sen päällikölle, eversti von Daehnille kiitollisuusadressi. Vastamuistoksi jätti sotaväki Tampereelle ankaria kulkutauteja (lavantaudin ja punataudin), joihin kaupungissa kuoli lähes sata ihmistä.

Kun sodan päätyttyä kuvernööri virallisesti tiedusteli kaupungin maistraatilta, ketkä kaupunkilaiset olivat sodan aikana tehneet suurempia palveluksia valtakunnalle, esitti maistraatti mitaleja annettavaksi puuvillatehtaan ja paperitehtaan isännille. Tehtaanisännillä ja koko kaupungilla oli kuitenkin vihaisemmat palkitsijansa.

Juhannuksena 1855 oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh käynyt Tampereella ja otettu vastaan puolijumalaisilla kunnianosoituksilla. Lainaamme "Suomettaren" tamperelaisen kirjeenvaihtajan kertomuksesta muutamia tätä tapausta valaisevia kohtia. Hän kirjoittaa:

"Kohta tiedon saatua mikä kunnia kaupunkiamme armossa oli kohtaava, käytiin uutterasti siivoomisen ja siisteyden toimiin, ynnä miettimisiin miten tätä korkeata vierasta mahdollisesti tulisi vastaan ottaa. Varsinkin kadut ja muut yhteiset paikat pidettiin tarkalla silmällä, kasvattipuut kaupungin edustalla oksittiin juuremmalta, Pyynikevuorella olevata metsää harvennettiin ja linjoja hakattiin näköalan kartuttamiseksi, ja tälle ihanalle harjulle kulkeva huonukainen tie korjattiin vaunuilla ajettavaksi. Näissä ja samanmoisissa vehkeissä kuluivat päivät kunnes mittumaarin aatto viimeinkin valkeni. Nyt aljettiin yleisensä niiden katujen varsille, jotka Suuriruhtinan tiehen sopivat, pystytellä lehteviä koivuja, ja kaupungin vallat ja muut ymmärtävät miehet kulkivat kulmasta kulmaan järkevinä ja totisina jos suinkin, yksissä tuumin johdatellen puiden taidollista järjestämistä ja aprikoiden mikä tuosta kumminkin syntyisi. Niin kävi tämäkin päivä ehtoommalle; vielä kerran lakaistiin kadut, ja suven suloisimmaksi juhlaksi oli kaupunki myöskin suloisimpaan pukuunsa pukeutunut riemulla odotellen Häntä, joka tämänvuotiselle mittumaarijuhlalle uuden arvon oli antava.

"Illan ihanassa vilpeydessä alkoi kaikensäätyistä kansaa vilinänä kaduilla liikkua. Moni kävi katselemaan Tammerkosken jalosti kuohuvia aaltoja, moni nousi Pyynikevuorelle ihailemaan suven suloisuutta ja seudun ylen kauniita maisemia, mutta useimmat astuivat kuitenkin odotellen katuja pitkin, joukottaisin pysähtyen 'Engelsmannin' (Herra Nottbeckin) teettämälle kunniaportille, josta H. K. Korkeutensa oli ajettava huoneillensa Herra Nottbeckin kartanoon. Tämä uljas, maalilla valkaistu portti kolmine läpikäytävineen, Tamperelaisten rehevyys ja riemu, seisoa nuhjotti 'vapriikin' aluskunnan rajalla, kauniisti kyllä kukista tehtyihin suortuviin ja kiehkuroihin puettuna, kamana päädyllänsä mustaksi maalatuissa kirjaimissa, kaikelle kansalle julistaen seuraavat venäläiset sanat: Blagoslova Bog Velikogo Knäsnja Nikolaja Nikolajevitsha (siunaa Jumala Isoruhtinas Nikolai Nikolajevitsaa), ja kaikkein ylinnä kantaen kahta tulessa liehuvata kolmiväristä Venäjän lippua. Tältä portilta lähtien tultiin Herra Nottbeckin mainioon ja mainiota ansaitsevaiseen, lähes kosken keskellä olevaan rekoolipuistoon, joka muutoinki ihana ja kaunis täksi tilaisuudeksi vaseti vielä oli somemmaksi pantu...

"Pohjanperän tuskin tuntuva juhannusyön hämärä alkoi jo haihtua, aamulinnut ylistivät liverrellen laskeumaisillansa olleen auringon nousevata koitetta, ja yhä vielä virtoili sama väenpaljous tullin ja kunniaportin välillä, ei tosin enään samalla hälinällä, kuin illasta alkaen, mutta kumminkin yhtä ahkerasti odotellen suuresti haluttua vierastansa. Kunniaportin vieressä rehevästi astuva sapelivyöllinen veitikka oli jo ymmärteleväisenä kansaa neuvonut tulemisen hetkellä kahden puolen katua jakautumaan ja hurraanhuudoilla päänsä paljastamaan; kaupungin vanhukset alkoivat juhlallisimmassa puvussansa paikalle tulla ja kaikki ennusti varmaan hartaasti toivotun hetken ei enään etäällä olevan. Jo tuleekin viskaali tulista kyytiä ajaen, hänen perästänsä vielä yksi edeltä-ajaja, ja siitä Suuriruhtinas itse kaikkine seuroineen. Nöyrästi kumarrellen kummallekin puolen tervehti H. K. Korkeutensa kadun varsilla seisovata kansaa, joka hämmästyneenä tuskin muisti lakkiansa nostaa, vielä vähemmin hurraata huutaa. Tämä tapahtui kello neljän aikana aamulla. Ainoastansa kaksi tuntia viivähti armollinen vieras kaupungissamme, eikä sillä aikaa muualla käynyt, kuin yllämainitussa puistossa, jonka keskellä Häntä varten varustetut huoneetkin olivat, ja sen ihanassa saaressa, korkeasti vainajan setänsä muistotaulua silmäilemässä. Kaupungin edusmiehet ja vanhukset saivat myös armon alamaisuudessa kumarrella Häntä, jolloin Porimestari heidän puolestansa ruotsiksi oli lukenut ylen kauniiksi ylistetyn puheen ja siitä sen saman saksankielisessä käännöksessä Suuriruhtinaalle ojentanut, josta Keisarillinen Korkeutensa, kiitokset tehden, suullisestikin hiukan heitä oli puhuttanut. Kello kuuden aikana astui H. K. K. jällensä vaunuihin sillä armollisella jäähyväisvakuutuksella, ettei Häntä missään pienemmässä kaupungissa oltu suuremmalla ja Häneltä odottamattomammalla kunnianosoituksella vastaan otettu, kuin Tampereella, jotka Isoruhtinan sanat luonnollisesti kaupunkilaisille suuresti riemua lisäsivät. Kokoontuneen kansan hilpeät hurraan-huudot seurasivat Häntä matkallensa.

"Mielelläni kertoisin vielä mistä sisällyksestä Porimestarin lukema, lähes kaikilta kaupunkilaisilta kiitetty puhe lie ollut; mutta kuin tätä seikkaa muutamalta samassa tilaisuudessa läsnä olleelta raatimieheltä rohkenin kysymään, sanoi hän Porimestarin niin vienosti puheensa pitäneen, ettei vieressä seisova raatimieskään siitä sen enempätä selkoa saanut, kuin että kaunis se oli. Ei siis kumma jos minä muukalainen mitätöin, siitä en niinkään paljoa tajunnut, että kiittääni sopisi. – Oltiin myös täydessä toimessa kunniaportin päälle asettaa kaupungin soittokuntaa, joka, Isoruhtinan paikalle tullessa, sieltä kamanapäädyn suojasta Venäjän kansanlaulua lykkäisi, mutta en tiedä miten tämä kunnon tuuma siksensä lieneepi jäänyt."

Vielä suurempi ilo vallitsi Tampereella, kun maaliskuun 28 p. 1856 itse keisari Aleksanteri II kävi kaupungissa. Tästä keisarinkäynnistä kertoo "Suometar" seuraavaan tapaan:

"Joukko Tampereen asujia oli kaiken yötä odottanut H. M:ttia ja hänen korkeita seuraajoitaan. Varhain aamusella liikkui kansaa kaduilla juhlavaatteissa. Sotaväkeä oli asetettu Turun tullille. Kaupungin pormestari, neuvosmiehet, vanhimmat ja muut porvarit seisoskelivat myös lähellä tullia, niinkuin myös paljo muuta kansaa, herroja ja talonpoikia, maaltakin. H. M:ttia otettiin hurra-huudoilla vastaan. Sitte katsoi H. M. hyväksi käydä sisään ruukin patroni Nottbeckin kartanoon, joka hänelle ja hänen korkeille seuraajoillensa oli valmistettu asunnoksi. Kohta sinne tultua otti H.M. puheellensa pormestarin, neuvosmiehet ja soturein ja ammattien virkamiehiä. Torilla tarkastettiin sotaväkeä, jonka tehtyä H. M. katsahti sotalasarettia, ja vapriikin koulua, jossa lapset lauloivat H. M:tille Venäjän kansanlaulun. H. M. kiitti ja siunasi lapsia. Kaksi kunniaporttia oli laitettu H. M. tuloksi. Toinen oli laudoista yli kadun pantu ja valkeaksi maalattu, kruunu oli keskellä ja päällä liehui 12 sotalippua ja kranssi. Toinen portti oli Mälttärin vuorella kadun päässä ja sen keskellä suuri A.H. M:tin tullessa patroni N:n kartanoon oli vaprikin työväki komeasta portista asetettu tien kahden puolen, miehet oikealle ja tyttöväki vasemmalle kädelle. Kartanoa kaunisti 25 sotalippua. Hurraanhuudot seurasivat korkeita vieraita kello 3 1/4 j.pp. Tampereelta matkalle Hämeenlinnaan, jonne H. M. tuli kello 8 iltasella." (100)

Sillä välin kuin Tampereella kestitettiin sotaväkeä, hurrattiin keisarille ja kuoltiin sota-aikain kulkutauteihin, käytiin toisella taholla sotaa Tampereen erioikeuksista.

Suomen teollisuuskin eli nyt käänneajassa. Vanha manufakturikausi alkoi muuttua uudenaikaisen tehdasteollisuuden suureksi ajaksi, vanhat elinkeinomuodot yleensä poistua uusien vapaan kilpailun tuotantomuotojen tieltä. Tampereen tehtaat olivat täyttäneet niille alkuaan joutuneen yleisen tehtävän, avanneet tehdasteollisuuden uria maassa. Muuallakin maassa oli syntynyt tehtaita ja teollisuutta, osittain juuri samanlaista, jota Tampereellakin harjoitettiin. Valtion talous oli muuttunut, tullijärjestelmää oli kehitetty ankarampaan suuntaan, sen mukaan kuin kruunun tarpeet vaativat ja maan liikkeen arvattiin kykenevän sitä kestämään.

Kaikki tämä oli muuttanut Tampereen teollisuuden suhdetta maan muuhun teollisuuteen ja kruunun talouteen. Erioikeutetun teollisuuden olemassaolo herätti nurjaa mieltä maan muiden seutujen teollisuudenharjoittajissa, joiden oli vähemmän tai enemmän vaikea kilpailla Tampereen teollisuuden kanssa. Muuttuneissa oloissa oli Tampereen erioikeuksilla nyt suoranainen rahallinen arvo, jota niillä ennen oli ollut ainoastaan rajoitetussa määrässä. Pitääkseen maan teollisuusoloja tasapainossa täytyi valtion tuntuvilla apulainoilla ja etuuksilla tukea maan muita tehtaita Tampereen teollisuutta vastaan, joka siten välillisestikin tuotti suuria lovia kruunun kukkaroon ja sitoi hallituksen käsiä. Ei ole ihmettelemistä, että kotimainen hallituskin nyt katseli Tampereen erioikeuksia toisenlaisilla silmillä kuin ennen.

Mutta vaikkakin Tampereen tehtaat olivat menettäneet yleisen tehtävänsä, oli niillä jäljellä oma erityinen tehtävänsä, sama kuin kaikilla muillakin tehtailla: katsoa eteensä ja koettaa "kilpailla" niin hyvin kuin mahdollista. Taistelutta ei Tampere aikonut erioikeuksistaan luopua.

Alussa vuotta 1853 teki tulli johtokunta senaatille esityksen, että Tampereen tehtailijain nauttima tullivapaus saatettaisiin tarkemman valvonnan alaiseksi. Erioikeudet – tullijohtokunta lausui – olivat kieltämättä edistäneet Tampereen teollisuutta, mutta niiden väärinkäyttämisestä tulisi vahinkoa ja haittaa maan muille teollisuudenharjoittajille sekä tappiota kruunulle. Kun ei kuitenkaan entisestään ollut säädetty minkäänlaista valvontaa, että Tampereelle tullitta tuotuja tarpeita todella käytettäisiin siihen tarkoitukseen, mihin ne olivat määrätyt, esitti tullijohtokunta nyt ryhdyttäväksi toimiin, etteivät Tampereen tehtaat saisi nauttia tullivapautta muista kuin niistä tavaroista ja raaka-aineista, joita ne paikalla käyttivät ja jalostivat. Sitävarten olisi Tampereen tehtailijain edeltäpäin annettava hallitukselle luettelot, minkälaisia tavaroita ja minkä verran niitä he milloinkin aikoivat ulkomailta tuottaa sekä minkä tullikamarin kautta tavarat tulisivat maahan tuotaviksi, jotta hallitus saisi tilaisuuden luetteloja tarkastaa ja hyväksyä tai hyljätä. Kun manufakturijohtokuntakin lausunnossaan oli puoltanut puheenalaiseen valvontaan ryhdyttäväksi, hyväksyi senaatti 13 p. huhtik. 1853 tullijohtokunnan esitykset ja antoi asianomaisille virastoille sentapaiset määräykset.

Hallitus näytti kuitenkin vain odottavan tilaisuutta käydäkseen vielä kovemmin kourin Tampereen erioikeuksien kimppuun. Tampereen tehtailijat itse toimittivat hallitukselle tämän tilaisuuden hyvin pian. V:n 1853 purjehduskauden alussa tulivat heidän ensimmäiset luettelonsa senaattiin. Ne olivat huikean pitkiä luetteloja, eivät summiltaan suuria, mutta sisälsivät kymmenittäin tavaralaatuja, joiden tullittomuudesta virkamiehillä olisi ollut yllin kyllin saivartelemisen aihetta. Tällä kertaa kuitenkin jätettiin saivartelemiset vähemmälle, Finlaysonin tehtaan suuri luettelo hyväksyttiin sellaisenaan, ja vain värjärien luetteloista karsittiin ulkomaiset väriaineet, joiden tullittomuudesta oli jo aikaisemmin lausuttu epäilyksiä. Mutta edessään nämä todistuskappaleet ryhtyi senaatti voimallisempiin toimiin. Finlaysonin luettelon hyväksyttyään päätti senaatti "sen ohessa" alistaa kysymyksen Tampereen tullivapaudesta keisarin ratkaistavaksi. Tässä alistuksessa senaatti vain muodollisesti kysyi, miten Tampereen erioikeuksia oikeittain oli ymmärrettävä ja olisiko niitä vastaisuudessa sovellutettava laajemmin kuin senaatin lausumassa mielipiteessä oli esitetty. Mutta senaatin esityksen perusteluista näkee, että todellisuudessa nyt tahdottiin kerrassaan kumota Tampereen vapaakaupunginoikeudet kaikkineen päivineen. Kun – lausuu senaatin pöytäkirja v:n 1852 tulliasetusta tarkoittaen – "Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollisen tarkoituksen ja tahdon mukaisesti on ryhdytty pääasialliseen toimenpiteeseen, jotta Suomen paikallisten tarpeiden suhteen mukaan valmistettaisiin yhdenmukaisuutta tämän maan ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa muun valtakunnan nauttiman ulkonaisen kaupan välillä, tuli maan paikalliselle hallitukselle velvollisuus ulkomaisten tavarain tuonnin tullivapauteen nähden tarkoin rajoittaa sellaisten tehtaiden etuja, joiden toiminta myöskin ulettui kilpailuun Venäjän samanlaisten laitosten kanssa, minkä ohella kohtuullinen huolenpito omassa maassa viime aikoina syntyneistä samaa tarkoitusta varten perustetuista tehdas- ja manufakturilaitoksista vaatisi ankarampaa valvontaa kuin tähän saakka oli ollut tarpeen, että erioikeutetut laitokset pysyisivät niiden vapauksien rajoissa, joita niiden ensimmäisessä perustamisessa itse asiassa oli tarkoitettu." Seliteltyään sitten tarkemmin Finlaysonin tehtaan yksityisten ja Tampereen kaupungin yleisten erioikeuksien luonnetta ja niiden eriäväisyyttä – edelliset näet olivat ahtaammat, jälkimmäiset laajemmat – huomautti senaatti, miten laajaperäisesti Tampereen tehtailijat olivat tullien kohoamisen jälkeen ruvenneet tulkitsemaan erioikeuksiansa, mitä menettelyä senaatti ei voinut hyväksyä, koska maan muut tehtaat eivät silloin voi kilpailla Tampereen tehtaiden kanssa ja koska se "puoleltaan myöskin vaikuttaa haitallisesti tehdasteollisuuteen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa muissa valtioissa".

Senaatin sanoissa luulemme tuntevamme senaatin mahtavan varapuheenjohtajan ja raha-asiain toimituskunnan päällikön L. G. v. Haartmanin käsialan, senaatin teossa hänen tahtonsa. Tampereen erioikeuksien tulkinta, joka esiintyy senaatin lausunnossa, tuo tarkka erotus pumpulitehtaan ahtaampain ja kaupungin laajempain erioikeuksien välillä, on sama, jota v. Haartman myöhemmin useammasti esitti ja ajoi. Tuo kiertelevä ja kaarteleva kirjoitustapa, joka peittelee takana piilevää häikäilemättömyyttä, muistuttaa elävästi tämän miehen yleistä kirjoitustapaa. Emmekä tehne vääryyttä merkitessämme myöskin nuo vielä siihen aikaan oudostuttavat sanat Suomen "paikallisen" kaupan ja teollisuuden saattamisesta "yhdenmukaisuuteen" Venäjän kaupan ja teollisuuden kanssa saman miehen yksityiseen laskuun, sillä ne ovat samoja ajatuksia, joita v. Haartman erityisellä painolla myöhemminkin esitti. Tämä merkillinen valtiomies ajoi näihin aikoihin erityistä suurpolitikkaansa. Tampereen entisestä innokkaasta ystävästä oli hän muuttunut sen teollisuuden ankaraksi masentajaksi.

Joulukuussa 1853 päivätyllä ministerivaltiosihteerin kirjelmällä ilmoitettiin senaatille keisarin päätös Tampereen erioikeuksien kysymyksessä. Päätös oli sellainen kuin senaatti oli toivonut. Korkeimmasta paikasta nyt selitettiin, että Finlaysonin tehtaalle myönnetty erityinen tullivapaus koski koneita, rakennustarpeita ja muita aineksia, joita tehtaan muuttamista tai laajentamista varten voitiin ulkomailta tuottaa, sekä väriaineita, oksideja y.m.s. aineita, joita tehtaassa tarvittiin raaka-aineiden jalostamisessa, minkä lisäksi Tampereen puuvillatehtaalla kaupungin yleisten erioikeuksien nojalla oli oikeus tullitta tuottaa ulkomailta koneita, työaseita ja sellaisia raaka-aineita, joita oli katsottava varsinaisiksi teollisuuden alkuaineiksi (rudimaterier), mutta ei muunlaisia tavaroita. Niinikään lausuttiin keisarillisessa kirjelmässä, etteivät Tampereen tehtaille myönnetyt edut kuuluneet niihin, "joiden pätevyys voi ikuisesti jatkua". Keisari oli senvuoksi nähnyt tarpeelliseksi lakkauttaa Tampereen v. 1821 annetut vapaakaupunginoikeudet, kuitenkin vain asteettain ja määrätyssä järjestyksessä, siten että senaatin oli heti julaistava keisarin päätös, mutta erioikeudet olivat lopullisesti lakkaavat vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Tammikuun 18 p. 1854 julkaisi senaatti keisarillisen päätöksen yleisenä kuulutuksena. Se kuului:

"Katsoen siihen, että Tampereen kaupungilla niiden kolmenkymmenenkahden vuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kuin Me julistuksellamme 1 p:ltä elokuuta 1821 olimme myöntäneet sen tehtailijoille muiden etuuksien muassa tullivapauden tehdasraaka-aineista, työkaluista ja koneista, on ollut moninaisia keinoja edistyä, sekä siihen nähden, että mainittujen etuisuuksien pitempiaikainen jatkuminen vaikuttaisi haitallisesti tehdasteollisuuteen muussa Suomessa, ja vielä siihen, etteivät mainitut etuisuudet ole senlaatuisia, että niiden voimassaolo ainaisesti voisi jatkua, olemme havainneet oikeaksi ja välttämättömäksi täten julistaa, että yllämainittu Tampereen tehdaslaitoksille suotu tullivapaus vuoden 1859 alusta on loppuva. Kuitenkin ja siksi, ettei tehtailijoita, jotka mahdollisesti huomaavat itsellään tämän johdosta olevan syytä lopettaa tehdasliikkeensä sanotussa paikassa, puuttuisi mietintöaikaa käyttää muualla sinne sijoittamansa pääomat, on mainittu tullivapauden lakkautus vähitellen toimeenpantava ja alkava kuuden vuoden päästä, luettuna nyt kuluvasta, siten, että tehdaslaitosten Tampereella on vuoden 1860 alusta suoritettava viidesosa tullia tavaroista, joita yllämainitun julistuksen perusteella on saatu tuottaa tullittomasti, v. 1861 kaksiviidettä osaa siitä ja niin eteenpäin, jokaisena seuraavana vuonna lisättynä viidennellä osalla, siten että niiden tuotanto vuoden 1864 alusta on oleva yleisen tullitaksan määräysten alainen."

Finlaysonin tehtaasta ei tässä kuulutuksessa puhuttu mitään. Mutta Pietarista tulleessa kirjelmässä sanottiin, että keisari oli tahtonut jättää Finlaysonin erityiset etuudet voimaansa, jotavastoin Tampereen yleisten erioikeuksien lakkauttaminen olisi sovitettava puuvillatehtaaseenkin, mistä päätöksestä tehtaan omistajille oli erityinen tieto annettava.

Niin oli tienhaara tullut Tampereen teollisuudelle ja koko Tampereen kaupungille. Hätä varmaan oli suuri. Mutta taas oli apukin lähellä. Kuten tunnettu, ei v:n 1854 kuulutus koskaan astunut voimaansa, sillä jo 20 p. jouluk. 1855 ilmestyi uusi keisarillinen manifesti, joka lyhyin sanoin, ilman mitään perustelua, uudisti Tampereen kaupungin kaikki erioikeudet viidenkymmenen vuoden ajaksi laskettuna v:n 1856 alusta v:n 1905 loppuun saakka.

Manifestia seuranneessa kirjelmässä ilmoitti ministerivaltiosihteeri keisarin kenraalikuvernöörin esityksen mukaisesti selittäneen, että Tampereen kaupunki oli nauttiva erioikeuksiansa sellaisina kuin ne v. 1821 oli sille suotu ja jo päälle kolmekymmentä vuotta sovellutettu, mutta että kymmenen vuotta ennen kuin nyt myönnetyt viisikymmentä vapaavuotta päättyisivät, oli keisarille ilmoitettava, olisiko silloin vallitseviin oloihin nähden erioikeuksia rajoitettava vaiko ne kokonaan lakkautettava.

Mikä aiheutti tämän muutoksen, joka äkkiarvaamatta tapahtui keisarillisen manifestin juhlallisessa muodossa, niin kokonaan Suomen senaatin tahtoa vastaan, vieläpä sen tietämättäkin?

Tuskinpa olisi tällaista käännettä saattanut tapahtua vanhan hallituksen aikana. Mutta nyt oli valtaistuimella uusi keisari, Suomessa uusi kenraalikuvernööri ja maassa sodan pauhu. Vanhat olivat kuolleet, kaikki alkoi uudeksi tulla.

Asian yksityiskohtaisia vaiheita emme ota arvataksemme. Niitä siltä ehkä valaisee se erityinen ystävyyssuhde, joka näinä aikoina vallitsi kreivi Bergin ja Tampereen kaupungin, etenkin sen tehtailijain, kesken. Olemme nähneet, että kreivi Bergillä olikin syytä olla tyytyväinen tamperelaisiinsa, jotka sodan aikana osoittivat korkeinta innostusta ja uhraavaisuutta Venäjän asian hyväksi. Tärkeissä aikain vaiheissa ovat asiat useinkin merkillisellä tavalla toisiinsa kietoutuneet. Itämainen sota, Tampereen puuvillatehtaan isännän aateloiminen, Tampereen erioikeuksien uudistaminen, ne kuuluvat kaikki yhdessä siihen ajan käänteeseen, josta tässä puhumme.

Tampere sai takaisin erioikeutensa. Mutta tätä tapahtumaa seurasivat vielä merkilliset jälkinäytökset, joissa pääosaa hoiti L. G. v. Haartman. Hän ja hänen takanaan senaatti ja maan johtavat teollisuusmiehet alkoivat tuiman taistelun ei tosin muodollisesti itse manifestia vastaan, vaan tehdäkseen tyhjäksi sen vaikutuksen. Eikä heidän sitkeytensä jäänytkään palkkaa vaille.

Lähettäessään alussa vuotta 1856 manifestin senaatille ei kenraalikuvernööri unohtanut huomauttaa, että manifestia oli sovellutettava tarkalleen v:n 1821 manifestin mukaisesti, sillä tavoin kuin sitä oli sovellutettu jo päälle kolmenkymmenen vuoden aikana, lisäsipä vielä omasta puolestaan sen määräyksen, että Tampereen tehtaille tulevain ulkomaisten tavarain "rajoittavasta valvonnasta" oli lakattava. Tällä pistävällä lauseella tarkoitettiin silminnähtävästi senaatin v. 1853 antamia valvontamääräyksiä. Senaatti lähetti vastaukseksi kenraalikuvernöörille pitkän kirjelmän: senaatin toimeenpanema valvonta oli ehdottomasti tarpeellinen väärinkäytösten estämiseksi, joihin Tampereen tehtailijat olivat osoittaneet suurta taipumusta, ja valvonnan laiminlyöminen vahingoittaisi arveluttavasti maan muiden tehtailijain etuja ja vähentäisi kruunun tullituloja.

Eräs asiakirjoihin konseptina liitetty "alamainen mietintö", jonka mukaan senaatin vastauskirjelmä suurimmaksi osaksi on laadittu ja jota voimme katsoa v. Haartmanin kirjoittamaksi tai kirjoituttamaksi, auttaa meitä näkemään hiukan tämän jutun verhojen taakse. Tuossa konseptissa näet suoraan sanotaan kenraalikuvernöörin olleen Tampereen tehtailijain yllyttelyn alaisena, ja leimataan kenraalikuvernöörin menettely omavaltaiseksi, koska ei manifestissa eikä ministerivaltiosihteerin kirjelmässä oltu puhuttu mitään valvonnan poistamisesta.

Tuloksena tästä ensimmäisestä kaksintaistelusta oli 15 p. elok. 1856 julaistu kuulutus, jossa annettiin määräyksiä Tampereelle tuotavain ulkomaisten raaka-aineiden, työkalujen ja koneiden valvonnasta.

Se oli kuitenkin vain välirauha. Kumpikaan riitapuoli ei ollut tulokseen tyytyväinen, sillä se ei ollut lopullisesti ratkaissut kysymystä, kuinka pitkälle ja mihin kaikkiin tavaroihin tamperelaisten tullivapaus oikeastaan ulettui. Vastaamatta oli niinikään kysymys, sisälsikö senaatin valvonta-oikeus myöskin oikeuden vapaasti tulkita Tampereen tullivapauden laajuutta, niinkuin senaatti v. 1853 oli tehnyt.

Nämä tärkeät asiat tulivat polttaviksi jo syksyllä 1856, jolloin tehtaanisäntä Frenckell anoi tullivapautta perustamalleen tapettitehtaalle ja tulli johtokunta sen johdosta antoi kovin horjuvan lausunnon. Samana syksynä Helsingissä koossaolevalta manufakturikomitealta kysyttiin, mitä sen mielestä olisi ymmärrettävä "tehtaiden raakatarpeilla" (rudimaterier). Komitean enemmistö, parhaastaan tehtailijoita, antoi sangen laajan luettelon tällaisista raaka-aineista, jotavastoin komitean jäsen Kaarle Frietsch lausui mielipiteen, että ainoastaan ne perusaineet, joita tehtaat jalostivat, siis esim. pumpulitehtaissa ainoastaan raakapumpuli, olisivat tehtaiden raakatarpeiksi katsottavat. Tämä lausunto oli kuin tarpeeseen tilattu. Manufakturijohtokunta kiiruhti kannattamaan sitä, mutta lausui vaihtoehtoisesti kannattavansa myöskin komitean enemmistön mielipidettä, kuitenkin joillakin supistuksilla.

Syksyllä 1857 äänestettiin asiasta senaatissa. Yleensä oltiin hallituksessa mahdollisimman ankarain tullirajoitusten puolella. Ja kotimainen hallitus saavuttikin nyt osittaisen voiton. Toukok. 12 p. 1858 sai se antaa tarkempia määräyksiä Tampereen tehtaiden tullittomista raaka-aineista, joilla oli ymmärrettävä raakoja ja jalostamattomia luonnontuotteita sekä "perusaineita, joiden jalostaminen ja valmistus joksikin, tuotteeksi on tehtaan tarkoituksena".

Tätä asiaa senaatissa käsiteltäessä oli F. G. v. Haartmanilla ollut viimeisen kerran tilaisuus selittää Tampereen erioikeuksia. Kirjallisessa lausunnossaan senaatin pöytäkirjaan hän ensiksikin selitti omaa pätevyyttään Tampereen erioikeuksien tulkitsemiseen, sillä hän oli entisessä "luottamusasemassaan" tullut tuntemaan ne seikat, jotka olivat edeltäneet vapaakaupungin perustamista. Hän väitti nyt, että v:n 1821 erioikeudet, jotka äskettäin oli uudistettu, tarkoittivat ainoastaan rauta- ja muun metalliteollisuuden edistämistä ja että Finlaysonin tehtaan etuudet jo edeltäpäin olivat määrätyt ja rajoitetut. V:n 1855 manifesti oli tosin pitentänyt kaupungin erioikeuksia 50 vuodeksi, mutta ei muuttanut niiden laatua, joten siis esim. tupakka-, sokeri-, paperi-, pellava- y.m.s. Tampereelle perustettaville tehtaille ei olisi tullivapautta suotava; ne edut, mitä eräille alkuperäisten erioikeuksien ulkopuolella oleville tehtaille oli suotu, olivat niille annetut kullekin erityisten erioikeuskirjain, vaan ei yleisten erioikeuksien perusteella. Lopuksi v. Haartman vielä huomautti, että "laajemman tullivapauden suominen ulkomaisille raaka-aineille on selkeässä ristiriidassa sen suuremman, yleisemmän edun kanssa, mikä Suomella täytyy olla, ettei näet poikkeustulleja, joita se kieltämättä paikallisesti tarvitsee, kasvateta sellaisiin liiallisuuksiin, että siten auttamattomasti vaikeutettaisiin niiden rajoitusten myöhempää poistamista, jotka vielä estävät maan kaupallista ja teollista lähentymistä Venäjään"... "Tehdastoimen edistäminen ei meillä ole pääasia, vaan riippuu meidän maamme edistyminen varsinaisesti maalaiselinkeinojen menestymisestä ja täydellisentymisestä."

Sillävälin kuin v. Haartman ja hallitusherrat politikoivat Tampereen erioikeuksista, olivat maan teollisuusmiehetkin korottaneet äänensä tässä harmillisessa elinkeinoasiassa.

Muistettavassa senaatin istunnossa maalisk. 24 p:nä 1856 oli keisari Aleksanteri II antanut senaatin toimeksi m.m. "esittää keinoja, jotka olisivat tarkoituksenmukaisimmat kehittämään maan teollisuutta yleensä ja edistämään jo olevain manufakturien ja tehtaiden vaurastumista ja toimintaa sekä myöskin sentapaisten uusien laitosten perustamista."

Tämän käskyn johdosta joutui maan teollisuuden kysymys koko laajuudessaan uudelleen pohdittavaksi. Marrask. 17 p:nä kokoontui Helsingissä manufakturikomitea, johon oli kutsuttu jäseniksi paitsi manufakturijohtokunnan virkamiehiä joukko maan johtavia teollisuusmiehiä. Vaikkei vielä vuottakaan ollut kulunut keisarillisen manifestin julkaisemisesta, jolla Tampereen erioikeudet oli uudistettu, uskalsi komitea jo käydä hyökkäykseen tätä toimenpidettä vastaan.

Mielissä kytevän tyytymättömyyden tulkkina olivat komitean jäsenet, kauppaneuvos H. Borgström ja tehtailija A. W. Wahren, Tampereen puuvillatehtaan kanssa kilpailevan Forssan tehtaan isännät. Edellinen laajassa kirjallisessa lausunnossaan huomautti, ettei Tampere ollut toteuttanut hallitsijan aikomuksia, koska niiden 33 vuoden aikana, mitkä olivat kuluneet Tampereen vapaakaupunki julistuksen jälkeen, siellä oli syntynyt ainoastaan yksi puuvillatehdas ja yksi konepaperitehdas, paitsi muutamia aivan vähäpätöisiä pikkulaitoksia. Pumpulitehdaskin työskenteli pääasiallisimmin Venäjän markkinoita varten, hankkimainsa erioikeudellisten vientietujen ja Suomen valtiolta saamainsa melkoisten raha-apujen nojalla. Tampereen erioikeuksista huolimatta, joilla menneinä aikoina yleensä oli ollut vain vähäinen merkitys, oli kuitenkin muissa osissa maata ruvennut syntymään teollisuuslaitoksia, joita niiden omistajat olivat ruvenneet laajentamaan siinä kansantalouteen ja käytännölliseen järkeen perustuvassa vakaumuksessa, etteivät Tampereen erioikeudet voineet olla pysyviä, kun muuallakin maassa oli kehittynyt suojelemista ansaitsevaa tehdasteollisuutta.

V:n 1855 manifesti, joka uudisti Tampereen erioikeudet, teki Tampereen entisille tehtaille oikeutta ja siinä kohden oli sen yleinen mielipide hyväksynyt, mutta erioikeutena Tampereelle perustettaville uusille tehtaille oli manifesti "salpa maan tehdasteollisuudelle yleensä".

Tampereen tehtaat saivat nyt nauttia erioikeuksiansa sillä välin kuin teolliset laitokset maan muissa osissa jäivät yleisten asetusten ja tullitaksan vaihtelevain määräysten alaisiksi, jotka odottamatta saattoivat lamauttaa tai hävittää noita muita tehdaslaitoksia. "Sellaisissa oloissa on teollisuuden kehitys Suomessa mahdoton, ellei ryhdytä toimiin, jotka täydellisesti poistavat Tampereen erioikeuksien yksinoikeudellisen luonteen; sillä ajoittaiset edut, joita maan muille tehtaille myönnetään laina-apujen, tarpeellisten ulkomaisten raaka-aineiden tullin alennusten y.m.s. kautta, ovat ainoastaan turhia tekosyitä, jotka eivät poista Tampereen monopolissa piileviä, maan muiden osain teollista etua uhkaavia vaaroja."

Borgström huomautti edelleen, miten Tampereen erioikeudet suojelivat sellaisiakin teollisuudenhaaroja, joissa ei tarvittu vesi- tai muuta käyttövoimaa ja joiden keinotekoinen keskittäminen Tampereelle suotta aikoja vain kallistuttaisi tehdastavarain hintoja ja vähentäisi kruunun tullituloja. Saattaisipa tapahtua, että valtio menettäisi tärkeät sokeri- ja tupakkatullinsa, jos Tampereelle, kuten jo puhuttiin, perustettaisiin suuria sokeri- ja tupakkatehtaita. Valtion täytyisi silloin ryhtyä vihattavaan aksiisijärjestelmään, joka tuottaisi varman turmion Tampereen teollisuudelle, mutta vahingoittaisi myöskin koko maata ja valtiota.

Esittäjä tiesi kuitenkin keinon, jolla nämä vaarat voitaisiin välttää pitämällä keisarin sanaa kunniassa ja vahingoittamatta yksityisiä etuja. Tampereen erioikeuksien hengestä näkyi, että näiden erioikeuksien perusajatuksena oli ollut kehoittaa maan alkavaa teollisuutta käyttämään hyväkseen Tammerkosken vesivoimaa. Olisi nyt saatava vain arm. selitys, että erioikeudet koskevat ainoastaan sellaisia Tampereella olevia tehtaita, jotka käyttivät vesivoimaa, olisi lisäksi maksettava korvausta niille Tampereen tehtaille, jotka siten tulisivat menettämään tullivapautensa ja lopuksi myönnettävä maan muillekin tehtaille samanlaisia etuja, mitä Tampereen tehtaille jäisi – niin kaikki olisi hyvä. Se helpotus, minkä maan teollisuus tällaisen järjestelmän kautta saisi, olisi vähäinen siitä johtuvan vapaan kilpailun, teollisen vakavuuden ja varmuuden, teollisuuden yleisen kukoistamisen ja maan kasvavan varallisuuden rinnalla.

Kaunopuheisesti esitti myöskin tehtaanisäntä Wahren Tampereen erioikeuksien vahingollisuutta ja vapaan kilpailun, "tämän kaiken teollisuuden elinkysymyksen", tarpeellisuutta.

Hän ei tahtonut kieltää, että paikallisilla erioikeuksilla, sellaisilla kuin Tampereen, saattoi teollisuuden alkuasteilla olla merkityksensä. Mutta kun sellaisilla erioikeuksilla oli saavutettu, mitä niillä oli tarkoitettu, tai kun teollisuuden levenemistä useampiin seutuihin maassa pidettiin välttämättömänä, ei ollut oikein pysyttää teollista monopolia ainoastaan yhden paikkakunnan eduksi. Jos Tampereen tehtailijat tyytyvät kohtuulliseen voittoon, eivät muiden seutujen tehtailijat tullien noustessa enään voi kilpailla heidän kanssaan. Silloin jäävät käyttämättä maan luonnolliset voimat, kosket ja metsät menettävät arvonsa, ja kansan yritteliäisyys taantuu. Jos taas Tampereen tehtailijat tahtovat lukea voittoonsa myöskin säästyneet tullimaksut, niin voivat muut tehtaat tosin ryhtyä kilpailuun, mutta valtio tulisi siinä tapauksessa rikastuttaneeksi yhtä ainoaa paikkakuntaa koko muun maan kustannuksella, ja teollisuuden edistyminen joutuisi hyvin uhalliseksi, koska se riippuisi erioikeutetun teollisuuden mielivallasta, jotapaitsi tullien vaihtelutkin saattaisivat täydellisesti kukistaa erioikeuksien ulkopuolella olevan teollisuuden, erioikeutetun teollisuuden siitä vain yhä hyötyessä. Kun Tampereen erioikeuksia v. 1854 vähennettiin ja teolliset laitokset muuallakin maassa saivat siten varmuutta, oli tämä asetus tuskin julaistu, kun useita melkoisia tehtaita päätettiin perustaa, ja ennen tuntematon halu teolliseen toimintaan heräsi maassa, niin maan teollisuus näytti lyhyessä ajassa kasvavan moninkertaiseksi. Mutta kaikki nämä toiveet oli v:n 1855 manifesti sammuttanut.

Niinkuin taistelutoverinsa niin Wahrenkin tahtoi saada muutoksen näissä ikävissä oloissa aikaan keisarin sanaa loukkaamatta, ja esitti hänkin senvuoksi sen mukavan keinon, että maan muille tehtaille suotaisiin samat edut, mitä Tampereen tehtaille jo oli suotu.

Kuten näkyy, osasivat Tampereen erioikeuksien ahdistajat käyttää tilaisuutta kahden kärpäsen lyömiseen samalla iskulla: vastustajain kukistamiseen ja teollisen vakavuuden, s.o. raaka-aineiden tullin poistamisen, hankkimiseen.

Tampereen erioikeuksia puolusti manufakturikomiteassa Tampereen paperitehtaan isäntä F. W. Frenckell. Eikä huonosti puolustanutkaan. Hän huomautti, miten maan rannikkoseuduilla oli laivaliikkeessään ja tuonti- ja vientikaupassaan niin suuria etuja Suomen sisäosiin verraten, että hallitus teki vain velvollisuutensa edistäessään kaikilla mahdollisilla keinoilla sisämaiden teollisuutta. Se oli samalla sisämaiden maanviljelyksen edistämistä, koska tehdasseutujen väestö ostaa maamiehen tuotteet; Tampereellakin olivat tärkeimpäin maalaistavarain hinnat viime aikoina nousseet yhtä korkeiksi kuin rannikoilla. Tampereen erioikeuksien tarkoitus oli myöskin keskittää sisämaan teollisuutta niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan, jonkalaista keskittämistä Englannin esimerkki ja Tampereen suuret luontaiset edut sekä asema kylliksi puolsivat. Syyt, miksi ei Tampereella kolmeenkymmeneen vuoteen ollut syntynyt suurempaa teollisuutta, eivät olleet ne, mitä Tampereen erioikeuksien vastustajat olivat esittäneet, vaan epävarmuus erioikeuksien jatkumisesta ja koko maan teollisuuden alkeellinen tila menneinä vuosikymmeninä. Sitäpaitsi oli Tampereen erioikeuksia tahdottu kiertää siten, että jokainen, joka muualla – varsinkin Turussa päin – oli perustanut tai aikonut perustaa tehtaan, oli voinut hankkia itselleen joko raaka-aineittensa tullivapauden tai muita etuja, jotka olivat täysin vastanneet Tampereen tehtaille myönnettyjä etuja, vieläpä monasti olleet suuremmatkin kuin ne. Niinpä nautti esim. Tervakosken paperitehdas 23 000 hopearuplan valtiolainaa mitä edullisimmilla ehdoilla, jotavastoin Tampereen paperitehdas ei ollut koskaan voinut saada 6 000 ruplaa enempää; korkovoitto oli Tervakoskelle suurempi etu kuin Tampereen paperitehtaan koko tullivapaus. Siinä oli kolmas ja suurin syy, miksi ei Tampereen teollisuus ollut enemmän edistynyt. Jos Tampereen teollisuudenharjoittajat olisivat tienneet, että he olisivat saaneet samoja tai suurempia etuja muualla, olisivat he perustaneet tehtaansa rannikolle, jossa yksin rahtikustannuksien säästämisellä olisivat hyötyneet enemmän kuin nyt Tampereen erioikeuksilla. Jos nyt valtion raha-asiat sallivat, että raaka-aineita saadaan tullitta tuoda kaikkiin Suomen tehtaisiin, niin olisi korvausta maksettava Tampereen tehtaille, joiden tonttien ja vesivoiman hinnat olisivat nousseet erioikeuksien vuoksi. Tampereella ei ollut onnea tässä kokouksessa. Komitea hyväksyi Borgströmin ja Wahrenin kannan ja muodosti ponsilauseensa aivan sen mukaiseksi. Manufakturijohtokuntakin lausunnossaan lyhyesti, ilman perusteluja, yhtyi samaan vastavirtaan, jota korkeammalta istuimelta ohjaili L. G. v. Haartman. Mutta vielä oli Tampereella suojelijansa. Sanomalehtien, jotka yrittivät kertoa komiteassa sattuneesta tapauksesta, täytyi keskeyttää kertomuksensa. Virallisella vaitiololla kukistettiin tyytymättömäin tehtailijain kapina keisarillista vapaakaupunkia vastaan, jossa nyt kiitollisuudella saatettiin kiinnittää Aleksanteri II:n muistotaulu Kotkankallioon Aleksanteri I:n muistotaulun rinnalle. (101)

VIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.

Lyhennyksiä: Pk = pöytäkirja, Tk = tuomiokirja, VA = Valtionarkisto

1. SUOMEN SODASTA ITÄMAISEEN SOTAAN.

b) Aleksanteri I:n aika Tampereella.

(1) Majoitusasia: C. G. v. Bonsdorff, Debiterings- och beskattningsverket särdeles uti Åbo och Björneborgs län II s. 85; Tamp. Tk 25.5.1809 § 3; 5.2.1810 § 8; 1.7.1811 § 8; 17.6.1811 § 5 ja 22.7.1811 § 22 (majoitushäiriöistä; ks. myös edellä I ss. 366–367); Tamp. Tk 24.12.1803 § 11; 4.6.1810 § 13; 22.10.1810 § 1; 17.6.1811 § 2; 7.10.1810 § 3; 30.12.1810 § 4; 13.1.1812 §§ 6 ja 7, sekä 10.2.1812 S 9 (majoitusveroista ja majoitusmestareista); Tamp. Tk 9.6.1817 §§ 4 ja 5; 29.9.1817 § 1; 20.10.1817 § 1 ja 12.1.1818 § 7; Tamp. maistr. virkakirj. 12. ja 21.7.1819 (myöhemmät majoitukset ja majoitusverot); Tamp. Tk 9.3.1821 § 13; VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 93/13 1822 ja Pk 7.5.1823 (majoitusvapautuskysymys).

(2) Korkeita matkustajia: Tamp. Tk 2.11.1815 §§ 1. ja 2; 14.11.1815 § 4 (prokuraattorin käynti). – Keisarin käynti: Blåfield, Tampereen kaupunki s. 22; Tamp. maistr. virkak. 21.9.1819; Nervander, Keisari Aleksanteri I:sen matkat Suomessa ss. 278–284.

c) Nikolain aika Tampereella.

(3) Tihlmanin ero: Tamp. Tk 30.8.1827 § 1.

(4) Lääninhallituspuuha: Tamp. Tk 15.10.1825 § 3 ja 25.2.1828 § 12.

2. SUOMEN VANHEMMAN TEOLLISUUDEN KEHITYSASTEET.

a) Kotityö.

(5) Rühs–Arvidsson, Finland och dess invånare II (1827) s. 13.

b) Käsityö.

(6) S. 40. Määritelmiä: Art. "Käsityö" Valtiotiet. Käsikirjassa; Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus s. 19. – Käsityön leveneminen maaseuduille: Manufakturijohtokunnan lausunto 1857, ss. 126–127; VA, Manuf. johtok. kok. v:lta 1843, Teollisuushan. Ark.; Lindström, Beskrifn. öfver Eura socken, Suomi 1849, s. 147.

c) Kotiteollisuus.

(7) Määritelmiä: Art. "Kotiteollisuus" Valtiotiet. Käsikirjassa; Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 20–21. – Suomen vanhempi kotiteollisuus yleensä: Voionmaa, Katsaus Suomen teollisuuteen uskonpuhdistuksen aikakautena, S. Museo 1911, ss. 20–22; Hermelin, Tal om näringarnas förhållande uti rikets särskilde lands-orter 1773, Ruotsin tiedeakat. presidiopuheissa; Rühs–Arvidsson, Finland och dess invånare II s. 115; v. Knorring, Gamla Finland (1833) s. 90; Rein, Statistik teckning af storfurstendömet Finland, ss. 136–138; Manufakturijohtokunnan vuosikertom. 1856 ja 1857, taulun tapaan järjestettyjä ylipäisiä tietoja. – Satakunnan vanhasta kotiteollisuudesta Arvidsson, Handl. VII s. 190; VA 215 1: 86; Vääränen, Handl. I ss. 310–311.

(8) Villakankaiden kotiteollinen kudonta: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 274–277; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 249, 273.

(9) Pellavan viljelys: Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 228, 249–254, 298–299, 305–306. Pellavan kehruu ja kudonta: Annala. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 289–310; Kovero, main. teos ss. 233–235, 244–247, 270–273, 268 (väittelyjä), 301 (kansakoulut).

(10) Puuvillan kehruu ja kudonta: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 289–310; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 274–277.

d) Kapitalistisen teollisuuden alkumuotoja.

(11) Määritelmiä: Annala. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 13–23. – Tervateollisuus: Art. "Tervanpoltto" Tietosanakirjassa; Art. "Kauppakomppaniat" Valtiotiet. Käsikirjassa; Hermelin, Ruotsin tiedeakat. presidiopuheita 1773, s. 65; Korpisaari, Suomen ulkomaankaupasta vv. 1812– 1825 ss. 130–135.

e) Vanha kruununteollisuus.

(12) Yleistä: Palmén, Kauppapakon ajoilta, Oma Maa (2. pain.) II ss. 379–390; Suviranta, Merkantilismi, Vhteisk. taloud. Aikakausk. 1919. – Salpietari- ja kruutiteollisuus: Aspelin, Muistoonpanoja aseteollisuudesta Suomessa, Hist. Ark. VIII ss. 326–330; Voionmaa, Katsaus Suomen teollisuuteen uskonpuhd. aikakautena, S. Museo 1911, ss. 23–24; Rühs–Arvidsson, Finland och dess invånare II ss. 36–37.

(13) Laivanrakennus: Voionmaa, S. Museo 1911, s. 24; Tuneld–Porthan, Geographie öfver Storfurstendömet Finland s. 326; Åbo Tidn. 1774: 13 ja 1783: 28–29 (Turun laivanrakennus); Åbo Tidn. 1839: 87.

f) Kartano- ja ruukkiteollisuus.

(14) Sahausteollisuus: Voionmaa, S. Museo 1911, ss. 24–25; Hanho, Tutkimuksia Suomen metsätalouden historiasta 19. vuosisadalla I ss. 1–37; Ruuth; Rühs–Arvidsson, Finland och dess invånare II s. 36; Palmén, Niilo Ludvig Arppe, Oma Maa (2. pain.) VI ss. 667–680.

(15) Rautateollisuus: Uusimpia yleisesityksiä Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 109–177, ja Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 100–114, 190–197 ja 201–220. – "Rautaharkko" ja "Rautamulta" Tampereen seudulla Maanmitt. hall. Ark H 8, 4/1 ja H 51 A, 17.

(16) Kiviteollisuus: Aspelin, Den finska stenindustrins banbrytare, F. Museum 1900, n:o 3; Eskola, Suomen hyödylliset kivilajit ja epämetalliset mineraalit (Oma Maa VI ss. 469–481).

(17) Savenvalanta: S. Vir. Tilasto II, Katsaus Suomen taloud. tilaan 1891–1895, s. 67.

(18) Lasiteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 66–70, 115–117 ja 383–407; Rühs–Arvidsson, Finland och dess invånare II ss. 115, 126, 135; Snellman, Tutkimus Suomen lasiteollisuudesta (Työtilastoa XV).

(19) Paperiteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 115 ja 407–411; Paperiteollisuus (Oma Maa IV ss. 127–139).

g) Manufakturit ja "manufakturikausi".

(20) Määritelmiä: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 22–29. – Verkateollisuus: Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 216–219, 236–241, 282–284; Annala, main. teos ss. 49–51, 221–274; Koskelainen, Littoisten verkatehtaan historia; VA, Kenraalikuvern. Ark. osasto G, sidos 106a s. 3 (Kaarle Mannerheimin lausunto Suomen verkateollisuudesta v. 1825); Voionmaa, Katsaus Suomen teollisuuteen uskonpuhdistuksen aikana, S. Museo 1911 ss. 25–26; Melander, Muutamia tietoja kangasteollisuudesta Turun tienoilla Juhana herttuan aikana, Hist. Ark. XXIV, I, 5.

(21) Villateollisuuden raaka-aineen hankinta: Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 223–227, 255–257, 306–308; Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 253–261.

(22) Hamppukangasteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 310–325; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus s. 291.

(23) Silkkiteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 281–289; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 231–232, 257–258.

(24) Tupakkateollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 337–382; Tupakka, sen viljelys, valmistus, kulutus ja verotus (virallinen julkaisu); Art. "Tupakkateollisuus" Valtiotiet. Käsikirjassa.

(25) Sokeriteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 327–337; Yliop. Kirjasto, Weckströmin kok. vihko "Helsingfors i industrielt och annat hänseende"; Åbo Underr. 1859: 8.

(26) Väkijuomateollisuus: Hytönen, Suomen paloviinakysymys Aleksanteri I:sen aikana; Sama, Suomen valtion paloviinapolitiikka vv. 1826 – 1866.

(27) Tulitikkuteollisuus: Åbo Underr. 1844: 89; Manufakturijohtokunnan kert. vv:lta 1861–1865. – Kemiallinen teollisuus: VA, Senaatin talousos. Anomusas. Diar. 96/8 1824.

(28) Nahkateollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 412–413; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 361–377.

(29) Kirjapainot: Palmén, Suomen kirjapainot (Oma Maa I ss. 866–872).

(30) Yleiskatsaus Suomen tehtaisiin ja manufaktureihin Ruotsin ajan lopulla: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 419–422.

(31) Teollisuuden yleiskehitys Venäjän ajan alkupuolella: Korpisaari, Suomen ulkomaankaupasta vv. 1812–1825 ss. 162–277; Rein, Statistisk teckning af storfurstend. Finland ss. 143–156; Harmaja, Suomen tullipolitiikka Venäjän vallan aikana I ss. 46–63 (Haminan rauhansopimus), 450–656 (Ruotsin kanssa tehdyt kauppasopimukset) ja 657–730 (Suomen ja Venäjän kauppasuhteet).

h) Teollisuuden vallankumous Suomessa.

(32) Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 150–153 (höyrykoneiden valmistus Suomessa); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 51/88 1846 (Ericsson ja Covien tehdas).

TAMPEREEN VAPAAKAUPUNGINOIKEUDET

Lähteinä käytetty VA, Hallituskons. Talousos. Pk 24.3.1813; Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 187/22 1821; Senaatin Talousos. Pk 10.4., 7.5., 28. 5., 4.6. ja 11.6.1823. – Tampereen vapaakaupunkimanifesti ja vapaakaupungin ohjesääntö ovat suomenkielisillä yliopiston kirjaston vanhain suomenkielisten painettujen asetusten kokoelmassa.

Eskilstunan vapaakaupungin ohjesäännöistä ja sitä koskevista määräyksistä 1770-, 1780- ja 1790-luvuilla kertoo seikkaperäisesti Danckwardt, Sammandrag af gällande Författningar rörande Handtverkerier och Manufacturer etc. (1823) ss. 881–892.

4. TAMPEREEN "MANUFAKTURIT".

(33) Yleistä: VA, maaherrain lähettämiä luetteloja Tampereen käsityöläisistä ja kauppiaista Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. Tampereen vanhoista manufakturiyrityksistä on ennen kerrottu tekijän tutkielmassa "Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla" (Suomen Teollisuushallituksen Tiedonantoja, 33 vihko, 1902), josta usean manufakturiyrityksen esitys on sellaisenaan otettu tähän lukuun. – Tampereen vanhat "verkatehtaat": Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 244–245 ja 250 (Björklund); Tamp. Tk 3.7.1815 § 5; 21.8.1815 § 1; 31.3.1817 § 6; 4.4.1817; 28.4.1817 § 8; 16.6.1817 § 2; 1.11.1819; 4.4.1822 § 5; 29.4.1822 § 8 ja 25.4.1825 § 4, Huutok. Pk 8.12.1828 (Grekin tehdas); Tamp. Tk 25.7.1814 §§ 1 ja 2; 2.11.1815 § 5; 26.2.1816 § 3; 22.4.1816 § 7 ja 10.6.1816 § 6 (Haggrenin tehdas); VA, Senaatin Talousos. Pk 4.5.1822 (Lagerqvistin korvaus); Tamp. Tk 4.10.1819 § 4; 25.9.1826 § 12; 6.11.1826 § 1; 25.10.1828 § 1 (Nordmanin ja Lindströmin yritykset); Tamp. Tk 30.4.1821 § 25 (lampaanhoito); Tamp. Maistr. kirjekirja 20.7.1844 (Lemströmin tehtaan tarkastuspk 3.6.1844); Manufakturijohtok. painetut vuosikertomukset (tietoja Tampereen verkatehtaista).

(34) Brummertin nahkatehdas: Tamp. Tk 20.12.1819 ja 8.9.1824 (liite).

(35) Öljymyllyt: Tamp. Tk 2.8.1819 § 1; 27.3.1820 § 1; 19.6.1820 § 27, 7.10.1822 § 1 ja 30.8.1824 § 7; Ruuth, Björneborgs stads historia s. 351 muist.; Tamp. Tk 18.12.1844.

(36) Raasiteollisuutta: Tamp. Tk 13.10.1823 § 7; 13.9.1824 § 9 ja 10.10.1825 § 10.

(37) Renforsin tehdas: Tamp. Tk 7.6.1847 § 1, 19.7.1847 § 3, 20.4.1863 § 1; Sanomia Turusta 1853; 49; Tamp. Maistr. kirjekirja 4.7.1857; Nordman, Tekniska föreningens förhandl. 1885, s. 108.

(38) Karttuunipainimo: Tamp. Tk 17.7.1843 § 1: Tamp. Maistr. kirjekirja 15.8.1844 ja 16.2.1846.

(39) Keramista teollisuutta: Tamp. Tk 2.11.1846 § 2; Tamp. Maistr. kirjekirja 29.10.1853.

(40) Heleniuksen ajokalutehdas: Tamp. Maistr. kirjekirja 16.2.1852.

(41) Tapettitehdas: Tietoja tehdasluetteloissa, VA.

(42) Tiiliteollisuus: Tamp. Tk 25.5.1812 § 3, 29.11.1813 § 1 ja 21.8.1815 § 1. Tietoja tiilenvalmistuksesta poimittu kaupungin vanhemmista tileistä.

(43) Rahapaja ja ruutitehdas: VA, Hallituskonseljin Talousos. Pk 14.S.1810; Protocoll, hållit i det högvördiga präste ståndet vid landtdagen i Borgå stad, ss. 295, 355, 489 (hyvä historiikki Suomen salpietariteollisuudesta); VA, Kenraalikuvern. ja Venäjän sotaministerin kirjeitä 7.11.1811 (281/362); 1.1.1812 (14/11) ja 22.3.1812 (167/42), Hallituskons. Talousos. Pk 10.2 ja 16.10.1812; Östermyran ruutiteollisuudesta ks. N. L(iaka)n kertomusta Kyläkirj. Kuvalehden B-sarjassa 1902: 14.

(44) Rauenneita teollisuusaikeita: Tamp. Tk 1.9.1817 § 1; 13.5.1822 § 24 ja 20.5.1822 (Liljefelt); 22.4.1822 § 5 (Haggren); 21.4.1823 § 20 (Moberg); 30.8.1824 § 10, Tamp. Maistr. virkakirje 19.8.1824, VA, Senaatin Talousos. Pk 21.7.1824 (Lundahl); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 502/126 1830, Tamp. Maistr. kirjekirja 23.3.1837 ja Ministerivaltiosihteerin painettu kert. v:lta 1836 Suomen hallinnosta (Stuckeyn suunnittelut).

5. FINLAYSONIN TEHDAS.

I. Finlaysonin aika vv. 1819--1835.

a) Finlaysonin tulo Tampereelle.

(45) Gummerus, John Patersonin vaikutus Suomessa, S. Kirkkohist. Seuran Vuosikirja 1912, ss. 103–104, 160–161 (Finlaysonin matkat ja asettuminen Tampereelle); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 505/356 1819 (Finlaysonin anomus).

b) Finlaysonin erioikeudet.

(46) VA, Senaatin Talousos. Pk 19.1. ja 1.3.1820 (esittelijä Walheimin kertomus ja mietintö sekä senaatin päätös); Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 225/33 1820 (keisarin päätös).

c) Finlaysonin lahjoitusmaat.

(47) VA, Senaatin Talousos. Pk 19.1. ja 1.3.1820 (Finlaysonin maa-anomus ja kysymys Tammerkosken ja polttimon alueen omistusoikeudesta); Tamp. Tk 25.5.1820 §§ 4–5; 26.11.1820 § 6 (Finlaysonin porvaruuskirja sekä kosken luovutus ja vahvistus hänelle); Koskenperkausjohtok. työkertomukset 1819–1821 ja 1821–1823 (Finl. Allm. Tidn. 1821: 111/112, 1824: 55/56) (Teiskon ruuhi); Tamp. Tk 10.7.1820 § 9; 30.8.1820 § 1 ja 27.11.1820 § 12; VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 321/41 1821 (verkavalkkien siirtäminen); Tamp. Tk 12.5.1806 § 3; 25.3.1807 § 10; 9.5.1807 § 7: 3.7.1820 § 8 ja 10.7.1820 § 4 (Polttimon maiden vaiheita); Sam. 10.7.1820 § 9; 30. 8. 1820 § 1 ja 27.11.1820 §§ 12–15 sekä VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 183/93 1812 (maan luovutukset kruunulle); Tamp. Tk 18.11.1822 § 1 (Finlaysonin donationikirja); Tamp. Tk 27.11.1820 § 12 ja 3.6.1822 § 10 (tehdasalueen kadut ja vedenottopaikat); Blåfield: Tampereen kaupunki ss. 65, 66 (kaupungin ja kruunun välikirja tehtaan alueen luovuttamisesta).

d) Tehtaan jupakat vv. 1823–1826.

(48) VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 165/91 1820 ja 133/92 1821; Tamp. Tk 10.9.1821 § 14 (Finlaysonin rakennushirret); VA, Senaatin Talousos. Pk 20.8.1823 (senaatin lausunto Finlaysonin uudesta valtionavun pyynnöstä); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 295/32 1824 (keis. päätös lainan myöntämisestä ja ehdoista); Tamp. Tk 27.2.1826 § 1 (uusi keis. päätös). – Niilo Nordenskiöldin vaikutuksesta Tampereen tehtaan asioihin sekä uuden lainan johdosta syntyneistä jupakoista saadaan seikkaperäisiä tietoja Teoll. hall. arkistossa (VA) säilytetystä Nordenskiöldin kirjekokoelmasta (irrallinen asiakirjatukku merkitty nimellä "Berättelser").

e) Tehtaan toiminta ja olot vv. 1824–1835.

(49) VA, Konseptikirjoitus 13.6.1829 Niilo Nordenskiöldin papereissa, Teoll. hall. ark. (tietoja Finlaysonin tehtaasta 1825 ja 1829); Tamp. Kaup. oik. virkamemor. 16.5.1828 ja kirjekirja 30.5.1828 (Finlaysonin karttauskoneiden lunastamisesta); Tamp. Kaup. oik. tehdaskertomukset vv:lta 1827–1833 kirjekirjoissa (Finlaysonin kehräämön toiminnasta); VA, Senaatin Talousos. Pk 17.3.1830 (pumpulin tuonti Englannista); Tamp. Maistr. lausunto 9.1.1838 kirjekirjoissa (Finlaysonin pumpulilankain kehruusta ja viennistä Venäjälle vv. 1833–1836); tiedonanto Blåfieldin papereissa (Finlaysonin kehräämön kehrinten luvusta v. 1835); Kanslianpäällikkö Fischerin kirje 21.7.1837, Finl. teht. ark. (Finlaysonin vanhan tehtaan valmistusmäärästä); Tri E. Laineen tiedonanto kenraalikuv. Steinheilin kirjelmästä 1814 n:o 174/28 (Wibeliuksen teollisuuskoulusta ja Steinheilin käsityökouluista); Åbo Tidn. 1783: 181 (lasten käytöstä Naantalin kutomateollisuudessa); VA, Senaatin Talousos. Pk 19.9.1816 (kertoo Turun maaherran esityksestä v:lta 1813 lastenhuoneen perustamisesta Tampereelle); Tamp. Kaup. oik. virkamemor. 14.3.1822 (varain myöntämisestä Finlaysonin kasvatuslaitosta varten); "Finlaysonin ja Kumpp. laitokset heidän työväkeänsä varten", Tamp. San. 1881: 76–77 (Finlaysonin kasvateista); VA, Senaatin Talousos. Pk 7.10.1835 (lausunto Finlaysonin tehtaan siirtymisestä uusille omistajille); Finl. Allm. Tidning 1829: 53 (Nordenskiöldin mainitsema Finlaysonin ilmoitus, joka suomennettuna kuuluu seuraavasti:

"Täkäläisessä kehruulaitoksessa valmistetaan useampia laatuja Pumpulilankoja, Kynttilänsydämiä ja Vanua, halvimpiin hintoihin, ja vaikka tähän saakka on ollut ainoastaan kudelankaa, tulee pian myöskin loimilankaa saatavaksi. Jos joku Verkatehtailla tahtoisi tänne lähettää villoja kehrättäväksi tai kartattavaksi, antaa allekirjoittanut vakuutuksen kaikesta mahdollisesta huolellisuudesta ja halvasta hinnasta; tai jos joku sellainen olisi halukas asettumaan tänne, voi hän sopia kanssani teollisuuden erioikeuksista ja vapaasta viennistä Venäjälle, sekä englantilaisen tapaisen valkkausmyllyn perustamisesta. Tampereella 29 p. Huhtikuuta 1829. James Finlayson".

2. Finlayson ja kumpp:n tehdas vv. 1836--1860.

f) Tehtaan toinen perustaminen vv. 1836–1844.

(50) VA, Senaatin Talousos. Pk 7.10.1835 (v:n 1820 lainan takaisinmaksuajan pitennys); Tamp. Maistr. kirjekirjat 15.7. ja n:o 167. 1837, 6.7.1840 (tehdaskertomuksia); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 195/19 1840 (Rauchin ja Nottbeckin venäjänkielinen anomuskirja); Senaatin Talousos. Pk 3.6. ja 29.7.1840 (lainananomuksen käsittely senaatissa); Manuf. johtok. painetut vuosikertomukset 1842–1856 (tietoja tehtaan lainain suuruudesta); Tietoja Daniel Wheeleristä Finlaysonin tehtaan ark. ja Tamp. Tk 20.2.1843 § 1 sekä 9.11.1846 § 1; Teknologen 1845: 18–19 (tehtaan toinen vesiratas); VA, Manuf. johtok. akteja 86/26 1844, Teoll. hallit, ark. (tietoja Finlaysonin tehtaasta v:lta 1843); Blåfield; Tampereen kaupunki ss. 67–68 ja Reinholmin kokoelmat, Kansallismuseon Ark. tietoja tehtaan vanhoista henkilöistä, erittäin Ferd. Uhdesta); Tamp. Maistr. kirjekirjat 26.5.1836, Tamp. Tk 7.7.1841, Teknologen 1846: 52 (John Barkerista ja hänen tehtaastaan).

g) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.

(51) VA, Senaatin Talousos. Pk 5.11.1834 (pumpulilangan tullin alentamisesta); Hels. Tidn. 1839: 10, Tamp. Maistr. virkakirjeitä 2.1.1838, Liite; sam. kirjekirjat 9.1.1838 ja 24.5.1841; sam. tehdassertifikatit (Finlaysonin tehtaan vienti Venäjälle ja vientierioikeus v:lta 1838); Tieto v:lta 1848 tehtaan valmistusmääräin jakautumisesta Suomeen ja Venäjälle on saatu eräästä ilmoituksesta Finl. tehtaan arkistossa.

Suomen vanhemmista tullioloista ks. lyhyttä yleiskatsausta Valtiovaliok. miet. n:o 2, Liitteet A ja B, v:n 1891 valtiopäiväin asiakirjoissa. Finlaysonin tullivapaudesta Venäjällä vrt. Harmaja, Suomen tullipolitiikka Venäjän vallan aikana I, ss. 703–704 ja 728–729.

h) Tehtaan vaiheita ja oloja vv. 1845 – 1860.

(52) Tässä kappaleessa esitetyt numerotiedot ovat kootut Manuf. johtokunnan painetuista vuosikertomuksista, saman johtokunnan akteista Teoll. hall. arkistossa (VA), Tampereen maistraatin vuotuisista kaupungin- ja tehdaskertomuksista sekä Finlaysonin tehtaan arkistossa löytyvistä tileistä ja muistoonpanoista, joissa on tarkkoja yksityistietoja tehtaan oloista. – Harveyn kertomus on suomennettu Åbo Underr. 1857: 41 painetusta ruotsinnoksesta. – Englannin vanhemmasta pumpuliteollisuudesta ks. etenkin Sehulze–Gävernitz: Der Grossbetrieb ein wirtschaftlicher und socialer Fortschritt. Eine Studie auf dem Gebiete der Baumwollindustrie (1892). Suurten keksintöjen aikakaudesta Englannissa sekä puuvillateollisuuden historiasta yleensä kertoo kuvin ja sanoin A. Oppelin laaja teos "Die Baumwolle" (1902). – Puuvillan historiasta Suomessa ks. ed. ss. 51–52 ja siihen kuuluvassa viitteessä mainittuja tietolähteitä. Erikseen vielä Hermelin: Tal om näringarnas förhållande j.n.e., Ruotsin Tiedeakad. presidiopuhe 1773, ss. 86–88, muist. (Turun vanhoista pumpulitehtaista), Finl. Allm. Tidn. 1850; 215 seur. (Porvoon seudun puuvillakankaiden kudonnasta). – Pumpulista ja kansantaloudesta Åbo Tidn. 1840: 92 ja Teknologen 1846: 17 ("Om Industrien i allmänhet, och den Finska isynnerhet").

Tätä painosta varten on tekijä Finlaysonin tehtaan johdon suosiollisella luvalla saanut tutustua Sigurd Roosin laajaan ja L. Gripenbergin suppeampaan Finlaysonin tehtaan vanhempia vaiheita esittäviin teoksiin, joita käsikirjoituksina säilytetään Finlaysonin tehtaan arkistossa. Näistä lähteistä saatuja valaisevia yksityispiirteitä on lisätty tekstiin. Tehtaalta on saatu tehtaan vanhemmilta ja uudemmilta ajoilta kiintoisia arvokkaita kuvia. joita on käytetty tässä ja seuraavassa osassa.

6. TAMPEREEN PAPERITEHDAS.

a) Lefrénin aika (1810–1832).

(53) Tamp. Tk 30.4.1821 § 15 ja 3.3.1823 § 8 (Lefrénin tehtaan lainat); VA, Luetteloja kaupunkien käsityöläisistä ja kauppiaista Senaatin Talousos. Kirjeas. kokoelmissa; Tamp. Maistr. kirjekirja 3.4.1818 ja 19.4.1833 (lumppurien matkapasseista); Tamp. Tk 2–3.7.1832 Upb. § 1 (paperitehtaan kauppa).

b) Tampereen paperitehdas vv. 1832–1864.

(54) Tamp. Tk 7.7.1841; Tamp. Maistr. tehdaskertomuksia; VA, Manuf. johtok. asiak. 86/26 1844, Teoll. hall. ark.; Teknologen 1845: 18–19 (tietoja tehtaan rakennuksista ja koneista); Tamp. kaup. kertomukset 1845 ja 1855 (tehtaan valmistuksista); Tamp. köyhäinhoidon vanh. tilejä, Tamp. kirkon ark. (tehtaan väestöstä); Tamp. Tk 20.12.1847 § 7 ja 26.7.1841 § 2 (tehtaan rakennuksista ja tavoista).

7. UUSIA TEOLLISUUDENHAAROJA.

(55) Tampereen masuuni: Laine, Piirteitä Suomen vuoritoimen historiasta 19. vuosisadan ensipuoliskolla I (Haverin kaivoksen historia); Åbo Tidn. 1837: 22 (Haverin teollisuusyhtiön puuhista); VA, Senaatin Talousosast. Pk 7.5. ja 17.8.1842 (Tampereen masuunin syntyminen, valtionapu ja erioikeudet); Senaatin Talousosast. Kirjeas. Diar. 541/56 1856 (masuunin myynti Wasastjernalle). – Tietoja masuunin toiminnasta lisäksi poimittu VA, Teoll. hall. ark. "Vuoriarkisto" Vol. II, VII, IX, X ja XXI; Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland s. 6, Suomen liiketoiminimet III (Tampereen vihko) ss 28, 32. Vrt. Lodenius, Tammerfors Linne och Jern-Manufaktur Aktie-bolag 1856–1906, ss. 4–8.

(56) Petersonin villankehruutehdas: Tamp. Tk 27.9.1847 § 3; 17.7.1848 § 5 ja 25.7.1848 § 2.

(57) Nottbeckin sukkatehdas: Tamp. Maistr. virkakirj. 18.4.1836 ja kirjekirja 1.7.1850; Teknologen 1845: 18–19.

(58) Tulitikkuteollisuus: Manufakturijohtok. kertomus 1861–1865; Tamp. Polit. Tk 13.3.1865 § 3 (Laurénin tulitikkutehtaan palo).

(59) Tampereen ensimmäiset oluttehtaat: "Kuinka Suomen kansa oppi olutta juomaan", Kylväjä 1902: 48; Tamp. Polit. Tk 1.10.1849 § 3 (Clayhillsin panimopuuha); Åbo Underr. 1855: 95 (Mustanlahden oluttehtaan rakentaminen); Tamp. Polit. Tk 18.3.1867 ja 13.1.1869 (Mustanlahden panimon kauppoja).

Yksityiskohtaisia tietoja Tampereen vanhoista tehtaista poimittu Tampereen maistraatin vuotuisista kaupunginkertomuksista sekä Manufakturijohtokunnalle lähetetyistä alkuperäisistä käsityöläis- ja tehdasluetteloista, jotka ovat Teoll. hall. arkistossa VA:ssa.

8. TAMMERKOSKI.

(60) Kosken vanhoja oloja: Tamp. kirkon ark., Historikki Tamp. kirkonkirjassa, alkava 1795 (Tammerkosken sillan rakennuksesta); Tamp. Tk 22.4.1816 § 7 (Lottin valkin kauppa) ja 9.2.1818 § 7 (kosken yleinen tila).

(61) Tammerkosken perkaus: Åbo Allm. Tidn. 1818: 3 (Witten kertomus koskenperkuiden historiasta); Protocoll, hållit i det Högvördiga Präste Ståndet vid Landtdagen i Borgå stad år 1809, s. 55 (pappissäädyn päätös), ss. 128–129 (piispa Tengströmin memoriali) ja 156–157 (M. J. Alopæuksen lausunto); Åbo Allm. Tidn. 1819: 74 (selonteko koskenperkuista 1817–1819), Finl. Allm. Tidn. 1821: 111–112 (kertomus työkausilta 1819–1820 ja 1820–1821) ja 1824: 55–56 (kertomus työkausilta 1821–1822 ja 1822–1823); Keis. Suomen Koskenperkausjohtokunnan laskuja, VA.

(62) Perkauksen jälkeen: Tamp. Tk 4.4.1822 § 5; 14.5.1822 § 1; 7.6.1847 § 1 ja 24.4.1850 (Grekin, Brummeriin, Renforsin ja Lindebergin laitoksista); Tamp. Sanomat 1866: 15 ja Tamp. Tk 22. 1. 1866 § 1 (Kattohuopatehdas). – Tammerkosken myllyt: Tamp. Tk 26.3.1802 § 6 ja 31.1.1803 § 10 (Hatanpään myllyjen vanhoja jauhatussopimuksia); Tamp. Tk 3.5.1819 § 26 ja 9.6.1819 § 8 (Schreyn myllypuuha); VA, Senaatin Talousos. Pk 23.6.1824 ja Kirjeas. Diar. 136/54 1824 (Lönnrothin mylly); Senaatin Talousos. Pk 8.2.1849 ja Anomusas. Diar. 638/228 1856 (Lindbergin ja Elianderin tuulimyllyt). – Lindbergin myllyn vaiheita Senaatin Talousos. Pk 4.12. ja 12.12.1861; Tamp. Tk 12.5.1862 § 7 ja 4.7.1864 § 5; Tamp. Sanomat 1880: 51. – Kosken vesioikeus: Tamp. Tk 8.4.1816 § 1. – Tukinuitto: Tamp. Maistr. kirjekirja 14.10.1859 ja Tamp. Tk 9.7.1862 § 3 ja 29.9.1862 § 5. – V. 1897 painetut "Asiakirjat, jotka koskevat ehdoitusta Tammerkosken keskimmäisen putouksen vesivoiman jakamisesta Tampereen kaupungin ja toiminimi J. C. Frenckell ja Pojan välillä" sisältävät useita valaisevia yksityistietoja kosken vesioikeudesta.

(63) Tammerkosken jääsuhteet: Blåfield, Tampereen kaupungin vuosikirja III ss. 13–15 ja IV s. 8 (Näsijärven jääseikoista); Sama, Tampereen kaupunki ss. 10–12, Tamp. Maistr. kirjekirja 19.11.1856 (vv:n 1836 ja 1856 tyrehdykset); V:n 1856 hyhmäytymisestä on Finl. Allm. Tidn. 1856: 274 melkein sanasta sanaan samanlainen kertomus kuin Blåfieldillä; Tamp. Sanomat 1866: 29 (taulun mukaan järjestettyjä tietoja vedenkorkeuden vaihteluista Tammerkosken niskassa vv. 1843–1866; tiedot sitä seuraavilta ajoilta saatu Blåfieldin papereista); Tamp. Tk 8.8.1867 (kansan kertomuksia Näsijärven tulvista ja Finlaysonin tehtaan "Kotkankalliosta"); Tamp. Sanomat 1876: 12 ja 47 (silloinen vedenpuute); Sam. 1881: 15 (vedenpuute v. 1880–1881); Sam. 1868: 23 ja 27 (v:n 1868 tulva).

(64) Tamp. Maistr. kirjekirja 25.4.1866 (kertomus koskesta); Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland (us. paikoin Tammerkosken kalastuksesta); Tamp. Tk 24.3.1830 § 1 ja muistoonpano Joel Lundahlin almanakassa v. 1830 (neiti Wilhelmina Lundahlilla Helsingissä) (Stuckeyn simpukanpyynnistä); Tamp. Sanomat 1881: 24 ja 34; Suometar 1858: 2 (Tammerkosken saarista ja silloista).

9. MARKKINAKAUDEN KAUPPA JA KAUPPIAAT.

(65) Kauppa ja kauppatavat yleensä: Rühs–Arvidsson: Finland och dess invånare II (1827) ss. 37–38 (lausuntoja Suomen kaupasta); VA, Senaatin Talousos. Pk 30. 4. 1823 (maakaupan vapaudesta); Tamp. Maistr. vanhoja vuosikertomuksia kaupungin kaupasta; Tamp. Tk 20. 11. 1861 § 1 ja 2.12.1861 § 3 (arkangelilaisista).

(66) Tampereen markkinat: Tuneld–Porthan, Geographie öfver Storfurstendömet Finland s. 301 (Tampereen vanhoista helmikuun markkinoista); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 94/75 1819 (laajoja tietoja Turun läänin maalaismarkkinoista ja niiden hävittämisestä); Vrt. myös edellä I, luku "Maakunnan kauppa ja Pirkkalan markkinat"; Rein: Statistisk teckning af Storfuistend. Finland s. 253 (Suomen markkinoista); VA, Senaatin Talousos. Pk 10.8.1815 (turkulaisten markkinaketju); Tamp. Tk 8.2.1836 § 10 ja 31.3.1858 § 2 (tamperelaisten markkinakierrot); Sam. 31.5.1869 § 3 ja Tamp. Maistr. kirjekirja 26.4.1858 (Tampereen markkinain ajoista); Tamp. Tk 23.3.1835 § 3 (kysymys kaupungin virkamiesten palkanylennyksestä); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 337/145 1845 ja Tamp. Tk 25.5.1846 § 2 (kysymys Tampereen liikamarkkinoista); Sam. 31.5.1869 § 3 (Tampereen syyskuun ja joulukuun markkinoista); Sam. 17.7.1865 § 3 (kysymys markkinain lopettamisesta). – Tietoja Tampereen vanhoista markkinoista poimittu kaupungin tileistä ja maistraatin kirjekirjoista. Hauska kuvaus "maanjäristysmarkkinoista" 1842 on luettavana Hels. Morgonblad 1842: 72.

(67) Markkinakauden liikenneolot: Tamp. Tk 12.5.1806 § 3 (Kuninkaankadun lastauspaikat ja tullihuoneet); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 370/36 1840 (Tampereen merikanavan kysymys); Senaatin Talousos. Pk 7.5.1842 (Tampereen masuunin omistajain kanavasuunnitelma); Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 659/181 1842 ja sam. Pk 23.1.1850 (Muroleen kanavan alkupuuhia); Kaupungin kertomus v:lta 1862; Blåfield: Tampereen kaupunki s. 57; Tampereen kaupungin Vuosikirja 1881, s. 67 ja 1882 s. 59; Tamp. Tk 12.11.1856 § 6 (Näsijärven purjehduskausi).

(68) Kaupungin liikennelaitoksia: Tamp. Tk 17.12.1821 § 9 ja 21.7.1822 § 6 (maalaisten torikauppa); Tamp. Tk 20.9.1813 § 11; 22. 4. 1816 § 16; 15.7.1828 § 1; 18.5.1829 § 2; 26.5.1829; 7.6.1830 § 2 (torin järjestely ja pilaripuodit); Tamp. Tk 20.5.1831 § 4 (torin tasoitus) ja 21.5.1832 (torin lakaisu); Tamp. Tk 20.9.1813 § 12; 1.11.1824; 8.2.1836 § 10 (hevostori); Tamp. Tk 5.7.1847 § 2 ja 4.6.1849 § 1 (rantalaiturit).

(69) Tampereen kauppiasluokka: Tamp. Tk 14.11.1825 § 8 ja 24.4.1826 § 11 (esimerkkejä kauppiaiden ammattisodasta); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 73/89 1819; Tamp. Maistr. kirjekirja 19.12.1839 ja 27.3.1844; Tamp. Maistr. virkakirj. 3.2.1842 (venäläisistä kauppiaista ja kreikanuskoisesta väestöstä); Åbo Tidn. 1857: 46 (kuvaus Tampereen kaupasta); VA, Senaatin Talousos. Aanomus. Diar. 1850 (Tampereen kauppiaiden R. Lindholmin, C. J. Hildénin, A. L. Laurénin, G. Orellin – syytetyn tulevan puolison –, C. O. Björkqvistin ja G. W. Engbergin valitus Johanna Thurmania vastaan); Tamp. Tk 23.7.1827 § 8 ja 8.2.1836 § 10 (suomalaisista porvareista). – Tietoja kauppiasluokan oloista sen lisäksi saatu Tampereen maistraatin vuotuisista kauppiasluetteloista, VA, ja kaupungin vanhoista taksoituslistoista.

(70) Apukassa: Tamp. Tk 20.5.1844 § 3; Tamp. Kauppiaskunnan Eläke- ja Apurahaston pöytäkirjat ja tilit, Kauppiasseuran Ark.

10. AMMATTIEN SOTA.

Tämä luku sisältää suureksi osaksi samaa, mitä ennen olemme esittäneet tutkimuksessa "Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla" (Suomen teollisuushallituksen tiedonantoja 33:s vihko. Helsinki 1902), joka tätä varten on tarkastettu, lyhennetty ja uusilla todistuskappaleilla varustettu. Tampereen käsityön historian päälähteitä ovat kaupungin tuomiokirjat ja kaupungin hallituksen laatimat vuotuiset käsityöläisluettelot (VA, Teollisuushan, ark. ja muita asiakirj.). Kun olisi hyödytöntä varustaa jokaista pientä tietoa lähdeviittauksella, on seuraavassa mainittu ainoastaan erityisemmin huomattavat tietolähteet.

a) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys.

(71) S. 309. Tamp. Tk 10.5.1813 § 12 ja 26.1.1829 § 1 (sanomalehti-ilmoitukset); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 275/191 1817 (suutarien sota); S:n 309/57 1814; 512/76 1820 ja 81/101 1824; Tamp. Tk 7.8.1820 ja 13.11.1820 § 15; Sam. 28.5.1821 § 10; 25.6.1821 § 4; 9.7.1821 § 7 ja 24.7.1821 § 10 (värjäysrettelöitä); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 418/199 1815 (hattumaakarien esitys).

(72) Tiedot käsityön oloista poimitut Tampereen tuomiokirjoista, käsityöläisluetteloista ja taksoituslistoista.

b) Eri ammatit.

(73) Tamp. Tk 10.5.1813 § 12; 29.8.1814 § 3 ja 26.1.1829 § 1 (sepät); Sam. 18.2.1811 § 4 (kuparisepät); Sam. 21.1.1811 § 5 (kultasepät); Sam. 18.2.1811 § 3 ja 22.4.1816 § 19 (pistoolisepät); Sam. 23.5.1814 § 14 (kellosepät); Sam. 31.1.1803 § 1 ja 31.3.1803 (ensimmäiset värjärit); Sam. 9.9.1811 § 5; 22.2.1813 § 2 ja 25.7.1814 § 9 (värjärien ammattikuntaisuus); Sam. 25.7.1814 § 1 ja VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 309/57 1814 (Erkki Haggren); Sam. 81/101 1824 (Taav. Molin); Sam. 241/43 1828 ja 100/150 1831 (Tampereen värjärien maaseutumatkat); Tamp. Tk 31.8.1836 § 2; 7.11.1836 § 6; 22.11.1836; 24.4.1837 § 5; 5.6.1837 § 3 (värjärinverstaiden tutkimus ja sen seuraukset); Tampereen kaupungin Vuosikirja 1882, ss. 23–27 (Grönlundin testamentti); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 309/57 1814, Tamp. Tk 3.7.1815 § 4 (nahkurit); Tampereen kaupungin Vuosikirja 1882, ss. 27–29 ja 1884, ss. 61–62 (Yrjö Haggren); Tamp. Maistr. kirjekirj. 4. 1. 1849 (Ahlmanin kankurisuku); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 309/57 1814 (verankutoja Utter); Tamp. Tk 29.8.1814 § 2 (muurimestarit); S:n 21.11.1803 § 21 (ihmemaalari Olonius); S:n 1.11.1847 § 5; 29.4.1860 § 10 ja Tamp. Maistr. kirjekirj. 12.6.1858 (leipätaksat); Tamp. Tk 21.8.1815 § 9 ja 27.1.1868 § 6; Tamp. San. 1868: 3 (lihataksat ja lihakaupan järjestäminen); Tamp. Tk 10.2.1812 § 4 ja 22.6.1818 § 4 (räätälit); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 418/199 1815 (hattumaakarit).

11. LEHTI TAMPEREEN TYÖVÄEN VANHAA HISTORIAA.

a) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto.

(74) Tamp. Tk 29.11.1813 § 16 (torppari ei pääse työmieheksi kaupunkiin)- Sam 16.2.1818 § 6 (työmiehet ja muut luokat); Sam. 21.1.1811 § 17; 20.5.1811 § 1 17.6.1811 § 6; 1.7.1811 § 12 ja 22.7.1811 § 7 (vuoden 1811 työväenjupakat ja pakkotaksa); Sam. 29.8.1814 § 4 ja 26.9. § 7 ("oltermannin" vaali ja uusi työtaksa); Sam. 12.5.1817 § 12 (työrettelöitä); Sam. 27.4.1818 § 22 (uusi palkkataksa); Sam. 18.5.1829 § 6 ja 17.5.1830 § 3 (viimeiset taksarettelöt); Sam. 13.5.1822 § 2 (työmiesten rahaston ensimmäiset säännöt). – Tiedot työmiesten rahaston myöhemmistä vaiheista saadut rahaston arkistosta.

b) Ajurit.

(75) Tamp. Tk 24. 12. 1813 § 6 (kaupungin ajurien ensimmäinen taksa); Sam. 11.9.1815 § 2 (ajurien järjestö); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 231/147 1829 (ajurien liike kyytiveroja vastaan); Tamp. Tk 8.2.1836 § 10 ja 1.8.1836 § 3 (pakolliset ajurit ja kyyditysvelvollisuus); Sam. 11.12.1847; 24.1.1848 § 3; 7.2.1848 § 1 ja 4.3.1848 § 1 (suuri ajuririita 1847–1848); Sam. 2.8.1858 § 1 (ajuriasiat v. 1858); Sam. 22. 9. 1862 § 2 ja VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 512/241 1863 sekä Pk 6.10.1863 (Tampereen ajurien taksahomma 1862); Tamp. Tk 1874 § 77 (v:n 1874 ajuritaksa); Tampereen kaupungin Vuosikirja 1882, s. 50 (ajuritaksan myöhempiä muutoksia).

c) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.

(76) Kappaleen päälähteenä Hynninen, Ulkotyöväen palkkaussuhteen kehitys Suomen suurimmissa kaupungeissa ennen elinkeinovapautta, etenkin ss. 102, 106, 177 (palkat), ss. 96, 102, 103, 106, 116, 117, 282, 287 (palkkain nousu), ss. 159–160, 165–166, 173–175 (elintarpeiden hinnat), ss. 188–190, 193 (palkannousun syyt); Tamp. Tk 28.4.1845 § 1; Tamp. Maistr. kirjekirja 29.4.1852 ja 28.2.1857 (hätäaikoja ja elintarpeiden hintoja Tampereella).

d) Käsityöläisten työväki.

(77) Tässä kappaleessa esitetyt tiedot on saatu pääasiallisesti virallisista käsityöläisluetteloista ja kaupungin tuomiokirjoista. Kaupungin sairaalan kuppatautistilaston on julaissut Blåfield: Tampereen kaupungin Vuosikirjassa 1883 s. 30. Snellmanin lausunto on Johan Vilhelm Snellmans Samlade arbeten III s. 439. Kisälliliiton hankkeista kertoo Tamp. Tk 19.12.1836 § 1 ja 30.1.1837 § 4. – Tämä kappale on pääasiallisesti samansisällyksisenä ennen julaistu tekijän kirjoituksessa "Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla" (Teollisuushallituksen Tiedonantoja, 33:s vihko).

e) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut.

(78) Kappale sellaisenaan ennen julaistu samassa kirjoituksessa kuin edellinenkin kappale.

f) Tehtaalaiset.

(79) Tamp. Tk 17.3.1856 § 1, Tampereen köyhäinhoitohallit. Pk 16.9.1862 (vanhoja palkkaustapoja paperitehtaalla); Tamp. Tk 4.7.1859 § 3 (kotikuria paperitehtaalla); Tamp. Tk 25.2.1841 § 1 ja 5.4.1841 § 1; 24.9.1858 § 1 sekä Tamp. Maistr. kirjekirja 14.4.1849 (työväen asema Finlaysonin tehtaassa); Tamp. Kirkonkok. Pk 26.4.1818 § 1 ja 16.12.1821 § 1; Tamp. Vaivaishoitohan. Pk 25.7.1854; 29.4.1856; 27.10.1857; 31.1.1860, 29.10.1861 ja 14.1.1862; Tamp. Tk 17.3.1856 § 1 (teollisuus ja vaivaishoito); Manufaktur-Direktionens i Finland underd. utlåtande etc. ss. 162, 182–183 (A. W. Wahrenin lausuntoja); Tamp. Tk 27.4.1868 § 10; 25.5.1868 § 2 ja 8.6.1868 §§ 5 ja 7; Köyhäinhoitohan. Pk v:lta 1868 (alaikäisten käyttö tehtaissa).

g) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset.

(80) Tamp. San. 1881: 76 ("Finlayson ja kumpp. laitokset heidän työväkeänsä varten") ja 1887: 138 ("Kertoelmia kouluajalta") sekä hra Joh. Eriksonin tiedonantoja (Finlaysonin tehtaan kouluista); Mäkinen, Tampereen kansakoulujen historia ss. 11–21. Pumpulitehtaan säästöpankista sekä sairaus- ja eläkerahastosta on tietoja saatu tehtaan arkistosta.

h) Työväen yhteiskunnallinen asema.

(81) J. V. Snellmanin mielipiteistä ks. Läran om staten, §§ 36-37. Tietoja Tampereen työväen valistuskaudesta saatu vanhoista sanomalehdistä, etenkin "Suomettaresta" v:sta 1854 alkaen ja "Tampereen Sanomista" 1866 ja. seur.

12. MAA JA KANSA.

(82) Tämä luku on lyhennetyssä muodossa ennen julaistu Kansantaloudellisen yhdistyksen painattamassa teoksessa Asuntokysymys, siv. 1–16 ("Tampereen kaupungin kasvamisesta ja asutustavasta").

Tärkeimmät tietolähteet ovat olleet: VA, Senaatin Talousos. Pk 18.3. ja 12.8.1823 (Turun läänin kaupunkien rakennusjärjestys); Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 298/357 1829 (laajoja asiakirjoja kaupungin laajennuksesta); Tamp. Tk 26.8.1829 § 2; 5.10.1829 § 2; 19.10.1829 § 3 ja 20.5.1831 § 1; VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 623/153 1829; Sam. Kirjeas. Diar. 298/357 1829 ja Senaatin Talousos. Pk 17.3., 15.6. ja 19.10.1830 (plantaashikysymyksen aikaisempi jakso); Tamp. Tk 12.5.1845 § 3 ja 31.5.1845 (käsityöläisten uusi anomus); Sam. 2.11.1853 § 1 ja 13.3.1865 § 8; VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 464,224 1855 (moisioiden peruutus); Suometar 1854: 40 ("Hauska"); Tamp. Tk 23.8.1865 § 2; 4.10.1865 § 3; 6.10.1865 § 1; 17.1.1866 S 4; 5.3.1866 § 2; 31.12.1866 § 1; 7.10.1867 § 1; 8.10.1867 § 1; 15.1.1868 § 1; 28.10.1868 § 1; 17.11.1868 § 1; 22.4.1869 § 1; 7.5.1869 § 1; 1870 § 94; Tamp. Sanomat 1868: 3 (Järjestelyt 1860-luvulla ja Amurinmaan asutus).

Vrt. myös tekijän esitelmää "Tampereen kaupungin kasvamisesta ja asutustavasta" Kansantaloud. yhdistyksen julkaisemassa teoksessa "Asuntokysymys"..

13. TERVEET JA SAIRAAT.

(83) Tiedot Tampereen vanhemmista väestöoloista ja taudeista saatu Blåfieldin julkaisemattomista kokoelmista. Lyhyen katsauksen Tampereen terveydenhoidolliseen kehitykseen on tekijä julaissut Suomen Terveydenhoitolehdessä 1901 ("Isoisäin terveydenhoitoa"). – Muista tietolähteistä mainittakoon: Tamp. Tk 8.1.1817 § 2 (Lönnrothin julistus); Tamp. Maistr. virkakirj. 16.2.1819 (Mikko Bergbomin vaali); Åbo Tidn. 1807: 75; "Aftonposten" 1901, heinäk.; Tamp. Tk 6.7.1829 § 2 ja 3.8.1829 sekä 26.7.1830 § 1; Åbo Tidn. 1832: 41 (Tampereen terveyslähteet); Tamp. Tk 25.6.1831 §§ 1 ja 2; Sam. 21.7.1831 § 1; Sam. 29.8.1831 § 2 ja 10.9.1831 § 1; Tamp. Maistr. kirjek. 26.6.1831; 3.8.1831; 26.8.1831; 7.9. ja 9.9.1831; 29.10.1831 ja 10.12.1831 (koleravuosi); Tamp. Tk 14.6.1841 § 1; Tamp. Sanomat 1866: 34; Tampereen kaupungin Vuosikirja 1883 ss. 21–30 (Tampereen sairaala ja kaupunginlääkäri); Tamp. Tk 4.10.1848 § 3 (tohtori Idmanin kutsuminen); Sam. 9.7.1866 § 8 ja 23.7.1866 § 3 sekä 30.1.1867 § 3; Tamp. Sanomat 1866: 31 A ja 1867: 9 (Raittiuslautakunta ja sen toimet).

14. VANHAA KÖYHÄINHOITOA.

Seikkaperäisen esityksen koko maamme ja myöskin Tampereen vanhemmasta köyhäinhoidosta antaa Louhivuori, Kunnallinen köyhäinhoitorasitus Suomen suurimmissa kaupungeissa ennen nykyistä kunnallishallitusta.

a) Tampereen vanhin köyhäinhoito.

(84) Tamp. Maistr. virkakirj. 20.11.1811 (kerjuun estäminen). – Tamp. Maistr. virkakirj. 14.12.1820; 22.2.1834 ja 10.4.1840 (L. O. v. Haartmanin kerjäläisohjelma). – Tamp. Kirkonkok. Pk 10.2.1805 § 4; Sam. 16.12.1821 § 1; Sam. 3.2.1823 § 1; Sam. 21.7.1823 § 3; Sam. 17.4.1825 (Tampereen kotipaikkaoikeus). – Tamp. Tk 14.11.1804 § 5; Sam. 7.5.1810 § 15; Sam. 25.4.1814 § 23; Kaup. kertom. 1839 ja 1842 (vaivaisruodut). – Tamp. Tk 2.10.1815 § 4: Sam. 30.9.1821 § 2; Sam. 13.7.1823 § 1; Kaup. kertom. 1848 (vuosihoito). – Tamp. Tk 7.6.1813 § 1; Sam. 10.1.1819 §§ 2, 5 ja 6 ja Kirkonkok. Pk 16.12.1821 § 3 (vuosiavut). – Kirkonkok. Pk 3.11.1844 (koulupoikain avustus). – Tamp. Sanomat 1867: 27; Köyhäinhoid. vuositilit (numeroita köyhäinhoidosta 1800–1850). – Rosenborg, Om fattigdomen och allmänna fattigvården i Finland; Finl. Allm. Tidn. 1852: 291 ja Suometar 1850: 3 (numeroita Suomen köyhäinhoidosta). – Kirkonkok. Pk 12.12.1824 § 5 ja Tamp. Maistr. kirjekirja 6.5.1842 (köyhäinhoitohallinto). – Kirkonkok. Pk 5.5.1811 ja Tamp. Tk 2.10.1815 § 4 (köyhäinhoidon tuloja). – Tamp. Tk 22.8.1836 § 3; Sam. 16.8.1841 § 3; Sam. 30.4.1851 (varsinaiset köyhäinhoitoverot). – Tamp. San. 1867: 27 (köyhäintalorahasto). – Louhivuori, main. teos ss. 170, 258–259, 281 ja 288 (Tampereen köyhäinhoidon talous).

b) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853–1874.

(85) Tampereen köyhäinhoidon ohjesäännön v:lta 1853 antanut käytettäväksemme tri O. W. Louhivuori. – Snellman, Pauperismen i Finland, Saml. Arb. V ss. 155–156; Yrjö Koskinen: Vaivaisuus ja vaivaishoito, Suometar 1857: 11 seur. (1852 v:n asetuksen arvostelua). – Tamp. Köyhäinhoitohan, pöytäkirjat ja Tamp. köyhäinhoidon tilit 1854–1874 (lukuisia tietoja kaupungin köyhäinhoidon kehittymisestä).

15. KAUPUNKIKUNNAN KEHITYSTÄ.

a) Kaupungin ulkonainen hoito.

(86) YA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 416/153 1816 ja Pk 12.2.1820 (Apteekkikadun riidat). – Tamp. Tk 14.5.1821 §§ 2 ja 3; Sam. 25.6.1821 § 2; Sam. 5.11.1822 (Kuninkaankadun avaus). – Tamp. Tk. 20.7.1847 § 3 ja 7.7.1860 § 3 sekä Tamp. Maistr. kirjekirja 10.11.1847 (Kauppakadun ja Värjärinkujan avaus). – Tamp. Tk 22.6.1819 § 3; Sam. 24.11.1845 § 3; Sam. 14.7.1847 § 1; Sam. 12.4.1849 § 2 (katujen lakaisu ja kiveäminen). – Tamp. Tk 6.11.1837 §4; Sam. 14.2.1853 § 7; Sam. 5.8.1861 §3; Sam. 19.8.1861 § 1; Sam. 16.9.1861 § 1; Sam. 20.11.1861 § 8; Sam. 15.12.1862 § 2; Sam. 4.10.1869 § 5; Kaupungin tilit 1852 (katuvalaistus). – Tamp. Tk 17.11.1845 § 1; Sam. 22.12.1845 § 3; Sam. 17.6.1848 § 4; Sam. 11.6.1849 § 1; Sam. 10.4.1851 § 1; Sam. 3.11.1851 § 1; Sam. 31.3.1852 § 1; Sam. 25.4.1860 § 1; Sam. 8.5.1860 § 6; Sam. 18.7.1860 § 4; Sam. 14.11.1860 § 1; Sam. 16.12.1861 § 2; Sam. 10.2.1862 § 9; Sam. 30.1.1867 § 3; Sam. 1873 § 27; Kaupungin tilit, erittäinkin v:Ita 1857 (viemäriasioita). – Tamp. Maistr. kirjekirja 10.11.1847; Tamp. Tk 23.1.1858 § 1; Sam. 18.10.1865 § 2; Sam. 22.11.1865 § 3; Sanomia Tampereelta 1866: 26 (vesijohtokysymys).

b) Palotoimi.

(87) Tamp. Tk 10.5.1813 § 9; Sam. 25.4.1814 § 27; Sam. 26.91814 §6; Sam. 27.1.1817 § 6; Sam. 24.5.1819 § 21; Sam. 1.11.1819 § 5; Sam. 20.12.1824 § 6 (kaupungin vanhat ruiskut). – Tamp. Tk 27.11.1820 § 39- Sam 24.12.1823 § 4; Sam. 17.9.1827 § 9; Sam. 19.1.1829; Sam. 6.5.1857 § 1; Sam. 9.5.1860 § 1 (palovartijat). – Tamp. Maistr. virkakirj. 16.3.1812; VA, Senaatin Talousos. Pk 9.12.1823; Tamp. Tk 16.2.1824 § l; Sam. 7.5.1827 § 10; Sam. 18.6.1827 § 7 (uusi palojärjestvs). – Tamp. Tk 9.6.1828 § 3 (Pietarin ruisku). – Tamp. Tk 8.10.1838 § 6; Sam. 10.6.1839 (uusi ruiskuhuone). – Tamp. Tk 25.5.1846 § 2 (uusia sammutussääntöjä). – Tamp Tk 9.4.1862 § 8; Sam. 23.6.1862 § 7; Sam. 10.11.1862 § 9 (uuden palojärjestyksen valmistelut). – Tamp. Tk 23.8.1865 § 1; Sam. 26.8.1865 § 1 (v:n 1865 palo). – Tamp. Tk 6.5.1857 § 1; Sam. 26.9.1859 § 1 (palolaitosverot).

c) Kaupungin hallinto.

(88) Tamp. Tk 19.11.1828 § 9; Sam. 7.6.1830 § 1 (maistraatin perustaminen). – Tamp. Tk 27.8.1810 § 2; Sam. 4.1.1813 § 3; Sam. 9.1.1823 § 6 (järjestysmies). – Tamp. Tk 12.1.1818 § 10; Sam. 17.12.1821 S 1 (notario). – Tamp. Tk 9.2.1825 § 2; Sam. 19.6.1826 § 2; VA, Hallituskonselj. Talousos. Anomusas. Diar. 265/164 1812 (kaupungin- ja kruununkasööri). – Tamp Tk 23.10.1822; Sam. 21.1.1822 § 12; Sam. 26.5.1823 (viskaali). – Tamp. Tk 28.7.1824 (järjestysmiehen virkavirhe). – VA, Senaatin Talousos. Pk 7.7.1824 (neuvoston palkkausasia). – Tamp. Tk 22.12.1828 § 9; Sam. 26.5.1829 § 1 (virkamiehiä erotetaan). – VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 295/28 1838 ja Pk 15.1.1839 (Tampereen vaakuna). – Tamp. Tk 23.3.1835 § 3; Sam. 28.4.1845 § 1; Sam. 12.5.1845; Sam. 17.8.1846 § 1 (maistraatin palkkausasiat).

16. KUNNALLISIA TAISTELUJA.

(89) Tamp. Tk 20.11.1826 § 4; Sam. 22.5.1833 § 1 (rettelöltä kaupunginvanhimmissa). – Tamp. Tk 15.4.1844 § 2; Sam. 17.8.1846 § 1 (v:n 1844 liike). – Tamp. Tk 4.6.1857 § 4; Sam. 8.6.1857; Sam. 1.7.1857; Sam. 26.8.1857. – Tamp. Maistr. kirjekirja 1858 n:o 161 (v:n 1857 rynnäkkö). – Tamp. Tk 26.4.1852 § 1; Tamp. Maistraatin kirjekirja 7.9.1853; Tamp. Tk 27.4.1853 § 2; Sam. 11.7.1855; Sam. 9.5.1860 § 1; Sam. 21.11.1860 § 3; Sam. 5.12.1860 § 2; Sam. 15.4.1861 § 7; Sam. 22.4.1861 § 8; Sam. 7.5.1862 § 2; Sam. 11.5.1864 § 1 (verotustaistelu).

17. KIRKKO JA KOULU.

(90) Kirkonkok. Pk 19.5.1811; Sam. 5.7.1812 § 1; Sam. 2.11.1856; VA, Senaatin Talousos. Pk 11.5.1822 ja 19.1.1831 (papin vaalit, palkkaus ja virkavuodet). – Tamp. Kirkonark., Tammerfors stads Stamboksmedels Bok 1810–1822; VA, Senaatin Talousos. Pk 22.4.1817; Sam. 30.5.1817 Tamp. kirkonkok. Pk 18.5.1812 § 1; Sam. 7.6.1813 § 8; Sam. 28.6.1816: Sam. 28.7.1816 § 1; Sam. 20.4.1823; Sam. 24.4.1823; Sam. 27.4.1823; Sam. 17.6.1823; Sam. 13.7.1823: Sam. 18.3.1824; Tamp. Maistr. virkakirj. 19.5.1824 (uuden kirkon rakennusasiat). – Kirkonkok. Pk 31.10.1824 § 1; sam 21.11.1824 (pappila). – Tamp. Tk 30.11.1826; Sam. 18.12.1826; Sam. 11–37 14.9.1829; Kirkonkok. Pk 26. 8. 1827 § 1; VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 444/49 1826 (kellotapuli). – Kirkonkok. Pk 4.5.1828; Sam. 23.3.1834; Sam. 30.3.1835 (kirkonkellot ja tornikello). – Kirkonkok. Pk 17.4.1825 (kaupunginjärjestys). – VA, Senaatin Talousos. Pk 6.5.1826; Sam. 2.3.1831; Tamp. Maistr. kirjekirja 26.1.1829 ja virkakirj. 16.7.1852; Tamp. Tk 3.3.1823 § 15; Sam. 20.1.1852 § l; Sam. 19.1.1853 § 1 (Messukylän rettelöt). – Paunu, Suomen pakanalähetystoimi I, ss. 57, 61–62, 75–77 ja 120–131 (Tampere hengellisen liikkeen keskuksena).

(91) Tamp. Tk 7.11.1861 § 2; Sam. 9.1.1812 § 1; Sam. 29.3.1813 § 1; Sam. 28.6.1813 § 8; Sam. 12.7.1813 § 12 (pedagogian perustaminen). – Tamp. Tk 28.3.1814 § 21; Kirkonkok. Pk 29.1.1815; Tamp. Tk 4.11.1815 § 1; Sam. 28.4.1817 § 1; Sam. 5.2.1819; Tamp. Maistr. virkakirj. 27.9.1819; Sam. 20.12.1822 (Kriander ja hänen koulunsa). Porvarien syytöskirjoitus 17.11.1824 liitteenä oikeuden pöytäkirjoissa. – Tamp. San. 1867: 26 (koulutalon hävitys). – Tamp. Tk 14.3.1842 § 2; Sam. 20.4.1842 § 1 (alkeiskoulu). – Tampereen kouluoloista tietoja myöskin Maistraatin kaupunginkertomuksissa, kaupungin tileissä ja Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 73–74.

18. ARKEA JA PYHÄÄ.

(92) Kaupungin tilit ja Tamp. Tk 7.9.1829 § 4 (tietoja kaupungin karjasta). – Tamp. Tk 25.4.1831 § 1; Sam. 30.5.1831 § 3; Sam. 26.5.1834 § 4; Sam. 22.1.1844 §§ 1-4; Sam. 29.1.1844 § 5; Sam. 20.12.1847 § 7 (asunnot)..

(93) Tamp. Tk 25.5.1829 § 5 (kaupungin rumpalin univormu); Tamp. Kaup. oik. virkakirj. 1.11. ja 16.11.1813 sekä 9.6.1815; Tamp. Tk 18.11.1815 § 1 (valtiollisen järjestyksen ylläpitäminen).

(94) VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 83/173 1813 (Joutohetkien. seura).

(95) Tamp. Tk 23.5.1814 § 1; Sam. 24.10.1814 § 5 (Ratassaari). – Tamp. Tk 10.5.1813 § 10; Sam. 20.9.1813 § 14; Sam. 18.8.1817 § 7 (hautausmaan lehtokuja). – Tamp. Tk 26.10.1835 § 2; Sam. 20.10.1845 § 2. (Kirkkopuisto). – Tamp. Tk 30.8.1830 § 2; Sam. 14.6.1855 § 5; Sam. 20.11.1861 § 5; Tamp. San. 1868: 28 ja 31 (Pyynikki ja kaunistusjohtokunta).

(96) Åbo Tidn. 1846: 45, Tamp. Maistr. kirjekirja 21.12.1848 (posti- ja kirjakauppaoloja).

(97) Senaatin päätös 21.3.1838. Tamp. kaup. tileissä (suomal. ja ruotsal. jumalanpalvelukset).

(98) Finl. Allm. Tidn. 1826: 128 (kruunausjuhla Tampereella). – Tamp. Maistr. kirjekirja 3.3.1842 ja 7.9.1843 (ensimmäinen teatterinäytäntö ja konsertti Tampereella). – Tamp. Tk 20.8.1860 § 3 (Kalevan soittokunta).

(99) VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 247/161 1828 (Tampereen vanhat viinakapakat). – Tamp. Tk 8.10.1810 § 12; Sam. 19.11.1810 § 6; Sam. 14.11.1825 § 18; Sam. 18.1.1830 § 1; Sam. 18.9.1847; Sam. 6.5.1857. 6. 5. § 1 (kapakkaliikkeen edistyksiä). – Tamp. Tk 9.2.1835 § 4 (kohtuuden liikettä Tampereella). – Tamp. Tk 24.4.1851 § 1; Tamp. Maistr. kirjekirja 20.10.1851 ja 12.12.1852 (v:n 1851 monopolikysymys).

19. AJAN KÄÄNTEESSÄ.

(100) Åbo Tidn. 1857: 46 (lausunto Tampereen sota-ajasta). – Tamp. Tk 9.11.1854 § 1; Sam. 26. 9. 1855 § 1; Sam. 5.3.1856 § 1; Suometar 1854: 40 ja 47; Finl. Allm. Tidn. 1856: 132; Tamp. Maistr. kirjekirja 11.11.1856 (Tampereen uhraukset sodan aikana). – Suometar 1855: 27 (Suuriruhtinas Nikolai Tampereella). – Suometar 1856: 17 (keisarin käynti Tampereella).

(101) VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 8/411 1853 ja Pk 13.4.1853 (valvonta-asia). – Senaatin Talousos. Pk 26.5.1853 ja 18.1.1854 (Tampereen erioikeuksien lakkauttaminen). – Senaatin Talousos. Pk 4.2.1856 ja Kirjeas. Diar. 2/1 1856 (riita manifestista). – Manufaktur-Direktionens utlåtande ans. åtgärder till befrämjande af finska industrin j.n.e. (1857) ss. 160, 222-226; Senaatin Talousos. Pk 11.11.1857 (Tampereen tullivapauden supistaminen). – Manuf. Direkt, utlåtande j.n.e. ss. 135-140. 151-152, 153-158, 30 (tapaus manufakturikomiteassa).