[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbs2elFuVQ1G48i0SZ9-CrpM_aaLjkfC91-F6tHjaN38":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1974,"Tampereen kaupungin historia II","Voionmaa, Väinö",1869,1947,"1974-voionmaa-vaino-tampereen-kaupungin-historia-ii","1974__Voionmaa_Väinö__Tampereen_kaupungin_historia_II","Tampereen historia Venäjän vallan ensipuoliskon aikana","tietokirja",[],[],"fi",1929,null,128321,919212,true,[],[],[],"Toinen osa Tampereen kaupungin historiasta käsittelee Venäjän vallan ensipuoliskoa ja teollistumisen alkua. Teos tarkastelee muun muassa Finlaysonin tehtaan vaiheita, vapaakaupunginoikeuksia, työväen elinolojen kehitystä sekä kaupungin hallintoa ja uutisasutusta.","Väinö Voionmaan 'Tampereen kaupungin historia II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1974. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA II\n\nTampereen historia Venäjän vallan ensipuoliskon aikana\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ VOIONMAA\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen kaupungin kustantama,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTampere Venäjän vallan ensipuoliskon aikana.\n\n 1. Suomen sodasta Itämaiseen sotaan.\n    a) Venäjän aika Suomessa ja Tampereella.\n    b) Aleksanteri I:n aika Tampereella.\n    c) Nikolain aika Tampereella.\n 2. Suomen vanhemman teollisuuden kehitysasteet.\n    a) Kotityö.\n    b) Käsityö.\n    c) Käsiteollisuus.\n    d) Kapitalistisen teollisuuden alkumuotoja.\n    e) Vanha kruununteollisuus.\n    f) Kartano- ja ruukkiteollisuus.\n    g) Manufakturit ja \"manufakturikausi\".\n    h) \"Teollisuuden vallankumous\" Suomessa.\n 3. Tampereen vapaakaupunginoikeudet.\n 4. Tampereen \"manufakturit\".\n 5. Finlaysonin tehdas.\n    1. Finlaysonin aika vv. 1819--1835.\n       a) Finlaysonin tulo Tampereelle.\n       b) Finlaysonin erioikeudet.\n       c) Finlaysonin lahjoitusmaat.\n       d) Tehtaan jupakat vv. 1823--1826.\n       e) Tehtaan toiminta ja olot vv. 1824--1835.\n    2. Finlayson ja Kumpp:n tehdas vv. 1836--1860.\n       f) Tehtaan toinen perustaminen vv. 1836--1844.\n       g) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.\n       h) Tehtaan vaiheita ja oloja vv. 1845--1860.\n 6. Tampereen paperitehdas.\n    a) Lefrénin aika (1810--1832).\n    b) Tampereen paperitehdas vv. 1832--1864.\n 7. Uusia teollisuudenhaaroja.\n 8. Tammerkoski.\n 9. Markkinakauden kauppa ja kauppiaat.\n10. Ammattien sota.\n    a) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys.\n    b) Eri ammatit.\n11. Lehti Tampereen työväen vanhaa historiaa.\n    a) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto.\n    b) Ajurit.\n    c) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.\n    d) Käsityöläisten työväki.\n    e) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut.\n    f) Tehtaalaiset.\n    g) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset.\n    h) Työväen yhteiskunnallinen asema.\n12. Maa ja kansa.\n    a) Johdatus.\n    b) Vuoden 1830 asemakaava.\n    c) Taistelu plantaashien omistuksesta vv. 1830--1866.\n    d) Uutisasutus viisikymmenluvulla.\n    e) Järjestelyt kuusikymmenluvulla ja työväenkaupunki \"Amurinmaassa\".\n13. Terveet ja sairaat.\n14. Vanhaa köyhäinhoitoa.\n    a) Tampereen vanhin köyhäinhoito.\n    b) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853--1874.\n15. Kaupunkikunnan kehitystä.\n    a) Kaupungin ulkonainen hoito.\n    b) Palotoimi.\n    c) Kaupungin hallinto.\n16. Kunnallisia taisteluja.\n17. Kirkko ja koulu.\n18. Arkea ja pyhää.\n19. Ajan käänteessä.\n\nViitteitä ja huomautuksia.\n\n\nTEOKSESSA MAINITTUJA RAHALAJEJA.\n\n_Hopeariksi_ (riksdaler specie) = Smk 5:67 -- 5:70 vanh. rahaa (nyt Smk\n56:70 -- 57:--). Riksi jaettiin 48 killinkiin (skilling) ja killinki 12\nrunstykkiin eli \"äyriin\" (runstyck, \"styfver\"); 1 killinki siis = n. 12\npenniä v.r. (nyt Smk 1:20); 1 äyri = n. 1 penni v.r. (nyt 10 penniä).\n\n_Pankinriksi_ (riksdaler banco), joka Ruotsin aikana oli ollut\n= hopeariksi, menetti vähitellen arvoansa, ollen v, 1830 = 3/8\nhopeariksiä eli n. Smk 2:13 (nyt Smk 21:30).\n\n_Valtionvelhaseteliriksi_ eli _\"velkariksi\"_ (riksdaler riksgälds)\nvastasi yhä 2/3 pankinriksiä eli siis (v. 1830) n. Smk 1:42 v.r. (nyk.\nSmk 14:20) ja oli arvoltaan = 1 myöh. Ruotsin kruunu.\n\n_Hopearupla_ = Smk 4:-- v.r. (nyk. Smk 40:--). Rupla jaettiin 100\nkopeikkaan.\n\n_\"Setelirupla\"_ eli _\"paperirupla\"_ (rubel banco assignationer)\noli kurssin alainen ja sen arvo vaihteli Smk 2:20 v.r. (v. 1810)\n-- 1:25 (v. 1815) -- 1:56 (v. 1838) (nyk. Suomen rahassa 22:-- --\n12:50--15:60). V:n 1840 raharealisation jälkeen hävisi Ruotsin raha\nliikkeestä Suomessa ja viralliseksi rahalajiksi tuli hopearupla, kunnes\nSuomi sai oman rahan (1866).\n\n\n\n\n\n\nTAMPERE VENÄJÄN VALLAN ENSIPUOLISKON AIKANA\n\n\n\n\n1. SUOMEN SODASTA ITÄMAISEEN SOTAAN.\n\n\na) Venäjän aika Suomessa ja Tampereella: Rauhan aika. -- Yleinen\nedistys -- Itämaisen sodan merkitys.\n\nb) Aleksanteri I:n aika Tampereella: Majoitusrasitus ja sen\njärjestäminen. -- Kaupungin vapautus majoituksesta v. 1824. -- Korkeita\nmatkustajia. -- Keisarin käynti Tampereella v. 1819. -- Tampere\nhallituksen suosiossa.\n\nc) Nikolain aika Tampereella: Kaupungin kasvaminen ja teollistuminen.\n-- Edistystapauksia. -- Tampereen asukkaiden pyrkimyksiä. -- Uusien\naikain sarastuksia.\n\n\na) Venäjän aika Suomessa ja Tampereella.\n\nTämä. osa esitystämme käsittelee Tampereen kaupungin historiaa Venäjän\nvallan ensimmäisenä puolena vuosisatana, Suomen sodan ja Itämaisen\nsodan välisenä aikana, keisari Aleksanteri I:n ja keisari Nikolai I:n\nhallitusaikana.\n\nVenäjän vallan aika muodostaa päättyneen aikakauden Suomen kansan\nhistoriassa. Tuo aikakausi on ollut vain vuosisadan tai tarkemmin\nyhdentoista vuosikymmenen pituinen, mutta ei mikään aikaisempi tunnettu\nvuosisata, tuskinpa paljon pitemmätkään aikakaudet, ole olleet kansamme\nkehityksessä niin käänteentekeviä kuin Venäjän aika.\n\nEnnenkaikkia se on ollut suuri rauhanaika. Ruotsi-Suomen ja Venäjän\nväliset tuhatvuotiset levottomuudet, sodat ja taistelut lakkasivat\nkokonaan Suomen liittyessä Venäjään. Maantieteellisen sijaintinsa\nja unionin-luonteisen valtiollisen asemansa vuoksi Suomi säästyi\nottamasta osaa Venäjän käymiin sotiin, ellemme ota lukuun Itämaisen\nsodan verraten vähäpätöisiä sotatapauksia rannikoillamme ja Suomen\nkaartin kuuluisaa retkeä Turkin sotaan. Rauha tuli meidän maahamme\nkuitenkin oikeittain toiselta taholta. Yhdeksästoista vuosisata oli\nNapoleonin sotain lakattua Europassa yleensä aikaisempiin vuosisatoihin\nverrattuna tavattoman rauhainen vuosisata. Tämä rauhanaika oli\nilmeisesti syy-yhteydessä samanaikaisen suuren taloudellisen\nedistymisen kanssa. Rauhan aika, jota valtaan pääsevät vapaakaupalliset\nkatsomukset kannattivat, tarjosi puolestaan ennen aavistamattomia\nmahdollisuuksia väenlisääntymiselle ja kokoontuneiden pääomain,\ntehdaskoneiden, höyrylaivain ja rautateiden varassa tapahtuvalle\nnopealle taloudelliselle edistymiselle, joka oli päässyt alkuun\n\"teollisuuden vallankumouksesta\" ja \"maatalouden vallankumouksesta\".\nEuropan kansat joutuivat sellaiseen nousun ja kuohunnan tilaan,\njota ei ennen oltu nähty. Pienistä kansoista kasvoi suuria,\npikkukaupungeista suurkaupunkeja, ja kuitenkin riitti näiltä kansoilta\nkatkeamattomia siirtolaisvirtoja kansoittamaan valtamerentakaisia\nmaita. Ranskan vallankumouksesta alkanut valtiollinen vapausliike\nteki nyt kiertomatkan ympäri Europan saaden aikaan useissa maissa\nuusia kansanvaltaisia hallitusmuotoja. Poljetuissa kansoissa,\njotka tunsivat voimainsa kasvaneen, heräsi väkeviä kansallisia\nliikkeitä henkisen ja valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi.\nTaloudellisen uudestaanjärjestymisen yhteydessä tapahtui uusi\nyhteiskuntaluokkain järjestyminen kahteen suureen ryhmään: työnantajain\nja palkkatyöläisten. Aikakauden jokaisella sukupolvella on ollut omat\njohtotähtensä: romantismi, nationalismi ja sosialismi, mutta kaikki\nne ovat valaisseet samaa valtatietä, yhdeksännentoista vuosisadan\neuroppalaisen kulttuurin kulkua.\n\nTässä yleiseuroppalaisessa edistyselämässä oli Suomikin mukana ja\nsiitä meidän Venäjän aikamme on saanut europpalaisen, ei-venäläisen\nvärinsä. Suomen kansa kasvoi Venäjän aikana miljonan kansasta kolmen\nmiljonan kansaksi. Kaupunkien väkiluku, joka Venäjän vallan alkaessa ei\nollut vielä päässyt 50 000:een henkeen ja oli vasta n. 5 % maan koko\nväestöstä, oli Venäjän vallan loppuessa yli 500 000, vastaten lähes\n16 % maan koko väkiluvusta. Maassa syntyi huomattava suurteollisuus,\njonka haaroista varsinkin puuvillateollisuus ja vientiä harjoittava\nmetsäteollisuus ovat mainittavat. Maanviljelyskin alkoi kehittyä\najanmukaiseen rahataloudelliseen suuntaan, varsinkin sen jälkeen\nkuin 1860-luvun suuret katovuodet olivat osoittaneet vanhanaikaisen\nmaanviljelyksen heikkouden uudenaikaisissa oloissa. Kansallisten\nsuurmiesten johtama henkinen herätys sai laajoissa kansankerroksissa\nvireille elävän isänmaallisen mielen ja nostatti suomenkielisen\nväestön keskuudessa voimakkaan kansallisuusliikkeen, joka sitkeän\nsivistystaistelun jälkeen oli Venäjän ajan lopulla jo pääasiallisesti\nsaavuttanut tarkoituksensa. Yhteenliittymisen tehokasta keinoa\nhyväkseenkäyttäen alkoivat 19. vuosisadan loppupuolella maassamme saada\nvaikutusta suuret yhteiskunnalliset liikkeet, joista työväenliike\noli mainittavin. Näihin liikkeisiin kuuluvat myöskin sellaiset\nkansanvaltaiset siveelliset, sivistykselliset ja taloudelliset\nkansanliikkeet kuin raittiusliike, nuorisoliike, naisliike,\nosuustoiminta. Niin voimakas oli kansan laajoissa kerroksissa liikkuva\nkansanvaltainen henki, että vaikkei Suomen valtio-oikeudellisessa\nsuhteessa Venäjään koko aikakautena tapahtunut muutoksia ja vaikka\naikakauden lopulla alkanut kiihkeä venäläistyttämisliike uhkasi tehdä\ntyhjäksi Suomelle Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vakuutetun\nautonomian, työväen johtama kansanliike Japanin sodan aikana\ntapahtuneella \"suurlakolla\" aiheutti yleisen valtiollisen äänioikeuden\nja yksikamarisen eduskunnan säätämisen Suomessa.\n\nNäin on kansamme Venäjän vallan pakkopuitteissakin elänyt omassa\nmaassaan ihmeellisen aikakauden, jossa on paljon sankari-\nja satuseikkailujen hohdetta, ei vähimmin taloudellisen ja\nyhteiskunnallisen elämän aloilla.\n\nJos Venäjän vallan aika on koko maamme historiassa tavattoman tärkeä,\nniin Tampereen kaupungin historiassa se on suuri pääosa. Tarvitsee\nvain ajatella muutaman sadan asukkaan Tamperetta Ruotsin ajan lopulla\nja lähes viidenkymmenentuhannen asukkaan kaupunkia Venäjän vallan\nlopulla käsittääkseen kaupungin kaikissa oloissa tapahtuneen huimaavan\nmuutoksen. Mutta myöskin koko maan väestöoloissa ja elinkeinoelämässä\non Venäjän ajan Tampereella ollut suuri merkitys. Tampere on\nmaamme uudenaikaisen tehdasteollisuuden varsinaisia syntymäsijoja\nja se on suurimman osan Venäjän aikaa ollut maan suurteollisuuden\nkeskus. Maamme kansallisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä tällä\nsuomalaiskansallisella työväenkaupungilla oli erikoinen asema.\n\nKoko maamme niinkuin Tampereenkin historiassa Venäjän vallan aikana on\nItämainen sota jyrkkänä ajanjakajana. Sen takana on monessa suhteessa\nniin kolkko ja hedelmätön \"Nikolain aika\", sen edessä valtiollisen ja\ntaloudellisen-elämän vapautus, jolloin kaikki 19. vuosisadan kylvöt\ntuleentuivat. Selvinä ja tunnettavina näkyvät vuosisadan vanhan ja\nuuden jakson vastakohdat, kun vertaamme vuosisadan ensimmäisten\nvuosikymmenien elämää Venäjän vallan viimeisinä aikoina vallinneisiin\noloihin. Aikaisempana kautena seisoo yleisen kehityksen eturinnassa\nvielä vakaa patriarkallinen hallitus. Se ohjaa ja määrää kaikki;\naika on todella keisarillinen. Kehityksen virta juoksee silloinkin,\nmutta kaikkivoipa hallitus suuntaa ja kaitsee virtaa, painaen raskaan\nsulkuporttinsa nousevaa tulvaa vastaan ja laskien ainoastaan liikaveden\nmenojansa menemään, jotta ei yleistä tulvaa tulisi, kunnes viimein\nkuitenkin tulee \"jäänlähtö Oulujoesta\". Venäjän ajan lopulla ovat osat\nvaihtuneet. Valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti herännyt kansa on\nnyt haarniskassa hallituksen mielivaltaa vastaan; kansan voimat ovat\nkasvaneet, kansanvalta sisäisessä valtioelämässä jo voittanut ja maa on\nkaikin puolin valmistunut ottamaan vastaan täydellisen itsenäisyyden,\njonka maailmanhistorialliset tapaukset sille pian tarjosivat.\n\nVaikeasti tunnettavat ja selitettävät ovat ne tiet, joiden kautta, ja\nne tavat, joilla kehitys on kulkenut matkan toisesta päätepisteestä\ntoiseen. Kieltämättä olivat ne taloudelliset, yhteiskunnalliset\nja henkiset liikkeet, joiden hedelmät kypsyivät runsaammin määrin\nvasta vuosisadan loppupuolella, alkaneet jo ennen vuosisadan\npuolivälin suuria tapauksia. Todellisuudessa oli kansan tärkeimmillä\nelämänaloilla, elinkeinollisen, yhteiskunnallisen ja henkisen elämän\npiirissä, menneellä vuosisadalla ollut sangen pitkä epämääräinen\nmurroskausi, joka 1830- ja 1840-luvuilta alkaen monen vuosikymmenen\nkuluessa, mihinkään ulkonaisiin tapauksiin varsinaisesti liittymättä\nsamanaikaisesti sekä kukisti vanhoja oloja että perusti niiden sijalle\nuusia.\n\nTampereen kaupungin vaiheet ovat monessa kohden hyvin uskollinen\npienoiskuva kansamme yleisestä kehityksestä. Niin Aleksanteri I:n\nja Nikolai I:n aikanakin. Kaupungin historia tällä ajanjaksolla\non suureksi osaksi vanhan Tampereen jatkuvaa historiaa, pienen\nkuninkaallisen vapaakaupungin historian keisarillista jatkoa\nkasvaneessa koossa; sen lisäksi kertomusta yhteiskunnan hiljaisesta\nkasvamisesta, väestön aineellisesta ja henkisestä varttumisesta sekä\naivan erityisesti teollisen työn merkillisestä kehittymisestä ja\nvaikutuksesta tässä jo silloin suurenevassa muurahaispesässä maamme\nkeskuksessa.\n\n\nb) Aleksanteri I:n aika Tampereella.\n\nSodan ja valloituksen vaikeita seurauksia Tampereen kaupungissa ei\nvoitu tuota pikaa tasoittaa. Uuden kielen, uuden rahan, vieläpä uuden\nuskonkin tunkeutuminen toivat monta huolen ja harmin aihetta vähäisen\nkaupungin hallintomiehille ja yksityisille asukkaille. Niitä tärkeämpi\nja hankalampi uusi kysymys Tampereella sodan jälkeisinä vuosina oli\nkuitenkin majoitusasia. Tuskin mikään muu kysymys oli aikakautta\nkuvaavampi kuin tämä. Kymmenisen vuotta sai heikko kaupunki kantaa tätä\nsille hyvin rasittavaa taakkaa.\n\nPorvoon valtiopäivillä tosin oli pantu vireille kysymys vakinaisten\nsotaväen kasarmien rakentamisesta Suomen kaupunkeihin, mutta v.\n1812 ilmoitettiin asian vastaiseksi rauenneen. Majoitusvelvollisuus\njäi siten edelleenkin maan asukkaiden suoritettavaksi luonnossa, ja\ntarkemmat ohjeet siitä annettiin keis. ohjesäännöllä 31 p:ltä tammik.\n1812. Sen mukaan oli kaupunkien asukkaiden rauhankin aikana ilman\nkorvausta majoitettava taloissaan kruunun väkeä; ainoastaan erityisellä\nmaksulla saattoi talonomistaja vapauttaa omat välttämättömät\nasuinhuoneensa majoituksesta. Vapautettuja majoitusvelvollisuudesta\nrauhan aikana olivat kuitenkin aatelin ja papiston jäsenet, erinäiset\nvirkamiehet sekä lisäksi v:n 1739 manufakturi-erioikeuksien\nmukaisesti kaikki tehtailijat ja manufakturistit väkineen ja\ntyömiehineen, jos eivät oman ammattinsa ohella harjoittaneet muuta\nporvarillista elinkeinoa; vihdoin oli kivitalojen rakentamisen\nedistämiseksi säädetty, että ne, jotka v:n 1810 jälkeen olivat\nkaupunkeihin rakentaneet tai vastaisuudessa rakentaisivat kahden- tai\nuseammankertaisia kivitaloja, saisivat 50 vuotta olla vapautettuja\nmuusta majoituksesta kuin siitä, mihin talo ennen kivirakennuksen\nrakentamista oli arvattu -- molemmat nämä viimemainitut vapautukset\nvarsin ajanhengen mukaisia. V:n 1812 majoitussäännössä nimenomaan\nhuomautettiin, etteivät yllämainitut majoitusvapautukset missään\ntapauksessa koskeneet muita kuin talonomistajain yksityisiä koteja tai\nniitä taloja, joissa he itse asuivat.\n\nMajoituksen toimeenpano oli kuitenkin yleisluontoisempikin asia, jossa\ntarvittiin virastojen ja kaupunkikunnan välitystä ja apua. \"Sääntöjen\nmukaan oli kaupunkien maistraattien ja erityisten 'majoituskomiteain'\ntoimitettava majoitukseen tarvittavain huoneiden jakelu ja katsottava,\nettä ne olivat tarkoitukseen kelvolliset. Köyhimmät talonomistajat\nolivat oikeutetut saamaan korvausta puista, joita heiltä kului\nmajoitushuoneiden lämmitykseen. Sitä ja muita samanlaatuisia tapauksia\nvarten oli kaupungin perustettava \"majoitusrahasto\", johon tarvittavat\nvarat oli koottava siten, että toisen puolen maksoi porvaristo\nyksityisesti, olivatpa sen jäsenet talonomistajia tai vuokralaisia, ja\ntoisen puolen suorittivat erioikeudettomat talonomistajat yhteisesti\ntalojensa arvon tai muun sopivan laskuperusteen mukaan.\n\nEivät saaneet kaikki nämä mutkalliset järjestyskeinot Tampereen\nasukkaita tyytyväisiksi pitkälliseen majoitukseensa. Pahinta laatua oli\nmajoitus ensi vuosina sodan jälkeen. Se oli alinomaista \"sotaa rauhan\naikana\". V. 1809 koetti Kustaa Lundahl keinotella kaupungin venäläistä\nkomendanttia muualle asumaan, kun vieras jo toista vuotta oli pitänyt\nhallussaan hänen asuntotaloaan; v. 1810 saatiin komendantille taas uusi\nasunto leskirouva Thegerströmin talossa; v. 1811 oltiin oikeudessa\nsiitä, että venäläisten hevosia on pidetty kaupungin laitumella.\nMajoitusvelvollisten todellista mielialaa edusti varmaan se porvari,\njoka itse rikkoi leivinuunit molemmissa taloissaan, etteivät venäläiset\nsaisi niissä leipoa (1811).\n\nJo lopussa vuotta 1808 oli porvariston täytynyt ryhtyä\nmajoitusverotukseen ja majoitusrahaston perustamiseen. Ensi aluksi\ntuli verotus seuraavanlaiseksi: (1) niiden, joilla oli rakentamattomia\ntai majoitukseen kelpaamattomia huoneita, tuli maksaa 16 kill.\nvelkarahaa kuukaudessa kultakin heille pannulta vero-osalta; (2)\ntalottomain porvaruusoikeuden omistajain oli maksettava varakkaampien\n8 ja köyhempien 4 kill. kultakin vero-osaltaan; (3) muualla asuvain\nporvaruusoikeuden omistajain tuli suorittaa 32 kill. jokaiselta\nvero-osalta. Keräytyvät varat, joita oli kannettava ainoastaan\ntalvikuukausilta, olivat käytettävät \"joksikin korvaukseksi\"\nkynttilöistä ja puista, joita alinomainen majoitus oli muutamilta\nkaupunkilaisilta vienyt.\n\nV. 1810 olivat kaupunginvanhimmat kyllästyneet siihen, että toiset\nsaivat nauttia majoitusvapautusta, kun toiset kaupunkilaiset siitä\nkärsivät liiaksi, ja laativat samoinajattelevan kaupunginoikeuden\navulla säännön, jonka mukaan majoitusvapautusta nauttivainkin tuli\nmaksaa veroa majoitusrahastoon. Erioikeuden nojalla majoituksesta\nvapautettuja taloja sekä niitä, joissa ei ollut, majoitukseen sopivia\nhuoneita, oli kaupungissa tällöin kaikkiaan 54, joiden omistajat\nnyt velvoitettiin talvikausilta 1810--1811 maksamaan kultakin\ntalonnumerolta 32 kop. hop. paitsi kahdelta, joiden veroksi määrättiin\n96 kop. hop. Näillä varoilla oli kustannettava valo ja lämmin parille\nylemmälle sotilasviranomaiselle, ja mahdollinen ylijäämä oli jaettava\nmajoitusrasituksen kantajille.\n\nMajoitustoimen järjestäminen kaupungissa tapahtui ensi aluksi\nvalittujen majoitusmestarien avulla. Mutta virka oli vihattu;\nei ollut helppo sitä kaikkien tyytyväisyydeksi hoitaa. Kun eri\nmajoituksissa oli ollut eri majoitusmestareita, joista toinen ei\nollut tiennyt toisen toimista, päätettiin v. 1811 ottaa vakinainen\nmajoitusmestari. Siksi tuli kaupunginpalvelija, ent. korpraali E. N.\nSjöroos, jolle vuosipalkaksi myönnettiin 2 kill. jokaiselta tontilta\nsekä kaupungin rahastosta toisen kaupunginpalvelijan palkka. Uudelle\nmajoitusmestarille päätettiin antaa oikea valtakirja ja hänelle\nohjeeksi laatia majoitusohjesääntö.\n\nJo muutaman kuukauden kuluttua väistyi tämä majoitusmestari\ntaistelutantereelta, sillä lakkaamatonta taistelua tuo virka oli.\nSeuraajaksi palkattiin kaupunginvouti Vilh. Gadd, joka kuitenkin jo\nennen saman vuoden 1811 loppua anoi eroa, koska ei ollut voinut olla\nkaikkien mieliksi. Hän suostui kuitenkin vielä jäämään virkaansa,\nkun hänen palkkansa ylennettiin 6 killinkiin velkarahaa jokaiselta\ntalolta. Samalla asetettiin erityinen majoituskomitea, jonka tuli\nratkaista kaupunkilaisten majoitusta vastaan tekemät valitukset\nsekä muutenkin järjestää majoitusasiat, päättää ketkä olivat\nmajoituksesta vapautettavat tai siitä maksavat, antaa majoitusliput\nmajoitusmestarille j.n.e. Majoitusmestari tuli täten vain\nmajoituskomitean käskyjen toimeenpanijaksi, ja ikävyydet joutuivat\nmonen jaettaviksi; mutta niin kiusallinen oli sittenkin tehtävä, että\nensimmäinen majoituskomitea suostui ottamaan luottamustoimen vastaan\nainoastaan neljännesvuodeksi.\n\nV:n 1812 yleinen majoitusasetus ilmestyi varmaan sangen kireään\ntarpeeseen. Tampereella sen johdosta ryhdyttiin majoitusasioita vielä\nkerran järjestämään. Majoituskomitea lakkautettiin, ja sen tehtävät\notti kaupunginoikeus omiin käsiinsä, luvaten tulevissa taksoituksissa\nja vapautuskysymyksissä kuulla kaupunginvanhimpain mieltä. Tämä päätös\ntehtiin sillä perusteella, että uusi asetus velvoitti maistraatteja\njoka tapauksessa hoitamaan näitä arkaluontoisia asioita.\n\nMitä joukkoja Tampereella milloinkin majaili ja miten pitkiä aikoja,\nei ole tiedossamme, kun niistä seikoista ainoastaan poikkeuksittain\npuhutaan kaupungin säilyneissä asiapapereissa. Vv. 1808--1812 oli\ntäällä melkein myötäänsä sotilasmajoitusta. V. 1811 oli Tampereelle\nsijoitettu m.m. 3. jääkäripataljoonan sairaalakapakoitsija Henr.\nBerglundin taloon; tällaisten sotilaslaitosten majoituksen kustansi\nmajoitusasetuksen mukaan hallitus. Suuren Ranskan--Venäjän sodan\njohdosta tuli majoitusrasituksessa tässä etäisessä kaupungissa välipää,\nkunnes jonkun ajan kuluttua kutsumattomat vieraat uudelleen alkoivat\nmajailla täälläkin. V. 1817 tehtiin kruunun ja Tampereen kaupungin\nkesken vuokrasopimus sotilassairaalan sijoittamisesta kaupunkiin.\nKesäkuussa alkoi sitten itse majoitus, joka tuli pitkäksi ja raskaaksi.\nMajoitettavat olivat venäläisiä ja mainitaan heitä olleen paitsi\npäällystöä 220 sotamiestä. Lisäksi lääkäri, apteekki ja sairaala 50:lle\nmiehelle. Seuraavaan kevääseen saakka lienee tätä majoitusta kestänyt.\nKesällä 1818 mainitaan taasen Petrovskin jalkaväkirykmentin esikunta,\nsairaala, soittokunta ja komppania miehistöä saapuneeksi Tampereelle.\nV. 1819 makseli kruunu Tampereen, herroille Petrovskin rykmentin\nupseerien jättämiä velkoja. Tätä majoituskautta seurasi taasen uusi\nmajoitus, joka päättyi v. 1821 ja mainitaan pitkälliseksi. Siitäkin\ntuli jälkilaskuja.\n\nNämä majoitukset pakottivat kaupungin jälleen ryhtymään toimiin\nrasituksen tasoittamiseksi. Niiltä, joilla ei ollut tilaisuutta\nluonnossa suorittaa majoitusveroansa, vaadittiin eri taksoituksella\nkorvausta rasitettujen hyväksi. Kaksitoista talonomistajaa joutui\ntäten maksamaan kuukausimaksuja, joiden suuruus vaihteli 1:50--6\nsetelirupl. Talven tullessa pantiin sitten voimaan tavanmukainen\nmajoitusrahastovero, jota oli maksettava jokaiselta vero-osalta 12\nkill. velkarahaa kuukausittain lokakuun alusta toukokuun alkuun.\nKeskellä tätä hälinää teki majoitusmestari Gadd taaskin pystyt, mutta\nsuostui kuitenkin pysymään virassaan, kun palkoista päästiin sovintoon.\n\nKirvoituksen hetki kuitenkin jo läheni. Jo siinä esityksessä, jonka\nhallituskonselji v. 1813 laati Tampereen vapaakaupunginoikeuksien\nuudistamiseksi ja laajentamiseksi, oli ehdotettu Tampereen\nteollisuudenharjoittajain talojen ja tehdaslaitosten vapauttamista\nmajoituksesta. Asia oli jäänyt lepäämään, mutta myöhemmin oli\nTampereelle muuttanut tehtailija James Finlayson pyytänyt itselleen\nja englantilaiselle tehtaanväelleen vapautusta majoituksesta,\nja v:n 1820 tehtaanerioikeudet hänelle myönsivätkin sellaisen\nvapautuksen. Tämä seikka näyttää herättäneen uusia toiveita Tampereen\nporvaristossakin. Viipymättä anoivat kaupunginvanhimmat keisarilta\nmajoitusvapautusta koko kaupungille. Senaatti lausunnossaan ei\nkatsonut anomusta puollettavaksi, mutta kaupunki sai tilapäisen\nvapautuksen, jota viimeisen majoituksen johdosta oli pyydetty, ja 1\np. elok. 1821 annetussa keisarillisessa julistuksessa, jolla Tampere\nsäädettiin vapaakaupungiksi, luvattiin kaikille vapaakaupunkiin siitä\nlähtien muuttaville asukkaille \"vapaus majan-pidosta Sota- ja muulle\nKruunun-väelle ja Majanpito ulosteoista\". Kun kuitenkin epätietoisuutta\nnäytti olevan siitä, kuinka laajaksi tämä vapautus olisi käsitettävä,\nsai senaatti v. 1822 käskyn vapaakaupunkiseikkain muun järjestelyn\nohella harkita, olisiko muuttuneiden olosuhteiden johdosta Tampereen\nvapaakaupungille myönnettävä yleinen majoitusvapautus. Asian\nkäsittelyssä senaatin jäsen, eversti Finkenberg puolsi sellaisen\nvapautuksen myöntämistä, ainakin rauhan aikana, koska sotaväen sijoitus\nTampereelle tulisi kallistuttamaan ruokatavarain hintoja, ja samaa\nmielipidettä kannattivat muutkin äänestäjät. Lopputuloksena oli\nkeisarillinen päätös Tampereen kaupunginvanhinten anomukseen, annettu\n16 p. heinäk. 1824 ja lyhyillä sanoilla julistava sen suuren asian,\n\"että Tampereen vapaakaupungin tulee rauhan aikana olla sellaisesta\nmajoituksesta kokonansa vapautettu\".\n\nAsia oli vaatinut aikansa ja mutkansa, mutta oli sen arvoinenkin.\nSillä nythän vasta oikeastaan alkoi kaupungissa kaivattu rauha, jota\nsitten yhteen rupeamaan kesti kolmekymmentä vuotta. Sotaherrat jättivät\nvaltikkansa sivilivirkamiehille ja teollisuusmiehille. (l)\n\nTampereen kaupunki oli kyllä olemassa jo Ruotsin aikana; mutta vasta\nVenäjän aikana ruvettiin sitä hallitsemaan. Aleksanteri I:n hallitessa\nsen olemisen ja kehityksen oikeus sai arvoa, vieläpä aavistamattomia\ntunnustuksiakin. Täydeltä terältä hallituksen armo ja suosio tänä\naikana paistoivat tälle paikkakunnalle. Vähät siitä saatiinko ihan\nkaikkia toivoja täytetyksi; kaupunki tunsi yllänsä hallituksen\nsuojelevan käden ja iloiten tiesi, että nyt Tampereellakin oli\npaikkansa maakunnassa ja valtiossa.\n\nTodistajina olojen uudesta suunnasta olivat korkean viranomaiset\nmatkustajat, jotka nyt tuon tuostakin kunnioittivat kaupunkia\nkäynneillänsä.\n\nNäiden käyntien sarjan Tampereella alotti prokuraattori J. Fr.\nStichæus, joka 2--4 p:nä marraskuuta 1815 toimitti virkatarkastuksia\nkaupungissa. Tarkastus koski etupäässä Tampereen oikeuslaitosta ja\nhallintoa. Marrask. 2 p. prokuraattori tarkasti kaupunginoikeuden\ntuomiokirjat vv:lta 1802--14, antaen sen johdosta pienempiä\nmääräyksiä ja lupauksia. Kaupunginvanhimmilta samalla kysyttiin,\noliko heillä mitään muistuttamista järjestysmiehen viranhoitoa\nvastaan, johon nämä vastasivat, kuten järjestysmiehen oma laatima\npöytäkirja sanoo, \"suurimmalla tyytyväisyydellä kannattavansa\nallekirjoittaneen hallitusta kaupungissa\". Prokuraattorin tarkastuksen\ntuloksesta muuten pöytäkirja 4 p:ltä marraskuuta kertoo: \"lausutusta\npyynnöstä merkittiin herra prokuraattori Stiehæuksen oikeuden edessä\nilmaisseen mielihyväänsä siitä, että hän tarkastuksessaan oli\nhavainnut oikeuden tuomiokirjain, liitteiden ja muiden asiakirjain\nolevan hyvässä järjestyksessä, ja kiitti prokuraattori sekä\nallekirjoittanutta puheenjohtajaa että oikeuden jäseniä, kaupungin\nviskaalia ja kaupunginvanhimpia siitä järjestyksestä ja kunnosta,\njota Tampereen kaupungin piirissä oli pidetty; mihin allekirjoittanut\nkuten kaupunginviskaali ja kaupunginvanhimmatkin kunnioituksen\nosoituksillansa vastasivat -- --.\"\n\nKaupungin aikakirjoihin on myöskin merkitty, että kenraalikuvernööri\nSteinheil matkoillaan viivähti Tampereella 30 p. syysk.--1 p.\nlokak. 1817 ja kävi täällä myöskin 23--24 p. maalisk. 1818.\nKenraalikuvernöörin käynnit uudistuivat vielä 4 p. marrask. viimemain.\nvuonna ja 30 p. toukok. 1819. Nämä korkeat tarkastukset koskivat\nTammerkosken suurta perkausta, joka silloin pantiin alulle. Maaherrain\nTampereella käynneistä, jotka Ruotsin aikana olivat niin harvinaisia\nja tärkeitä tapahtumia, ei enään kannattanut puhua; sellaisia saatiin\ntästäpuoleen nähdä harva se vuosi.\n\nNämä korkeat matkustajat olivat kuitenkin vain vielä korkeamman\nedelläkävijöitä. Kuuluisalla matkallaan ihanana syyskesänä 1819 kävi\nitse keisari Aleksanteri I Tampereen kaupunkiakin katsomassa. Suunnaton\nkeisarihuume oli silloin vallalla koko läänissä ja tässä kaupungissa.\nAjan virkapapereista se vieläkin hehkuu vastaamme.\n\nEnsimmäinen hälytys keisarin tulosta saapui lääninhallitukselta jo\nelokuun alkupuolella. Turusta tiedoitettiin, että majesteetti syyskuun\n10 p:nä aikaisin aamupäivällä oli saapuva Tampereelle, josta saman\npäivän iltapuolella palaisi Hämeenlinnaan. Keisarin vastaanottamiseksi\nannettiin tarkkoja määräyksiä. Viranomaisten tuli katsoa, ettei\nastioita keisarin pöydältä tulisi puuttumaan. Kaupungin virkamiesten,\nkaupunginvanhinten, porvariston ja papiston tuli olla keisaria vastassa\nkaupungin portilla, missä lyhyt tervehdyspuhe oli pidettävä. Kadut,\njoilla keisari tulisi liikkumaan, oli saatettava hyvään kuntoon.\nKaikki piti olla valmiina viimeistänsä kello 9 tulopäivän aamulla.\nKansanmelua, juopuneita ja kerjäläisiä olisi kartettava, mutta\ntilaisuutta keisarin näkemiseen kansalle annettava.\n\nSen arvaakin, minkä tärähdyksen tämä virallinen tieto antoi kaupungin\njuhlamenollisille virkamiehille. Heti paikalla rummutettiin\nraatimiehet, kaupunginvanhimmat kokoon. Yksissä neuvoin päätettiin,\nettä tätä tapausta varten oli ryhdyttävä suuriin valmistuksiin, jotta\nkeisari näkisi kaupunkilaisten syvän ja alamaisimman kunnioituksen,\njota he tunsivat armollista ja suurta hallitsijaa kohtaan. Päätettiin\nsillan päähän pystyttää kunniaportti, \"ei kuitenkaan kallis, mutta,\nniin paljon kuin mahdollista, makua ja kunnianosoitusta todistava\".\nTätä taiteellista laitosta rakentamaan määrättiin kaupungin \"etevimmät\ntyömiehet\", ja viskaali Gaddin tuli siitä antaa työmiehille sana. Mutta\nkuinka vielä asiaa ajateltiin, niin huomasivat kaupungin isät, etteivät\nahtaan torin ympärillä olevat markkinakojut ja tuo maalta tuotettu\nkoulutalokaan mahtaneet olla juuri erityisen juhlallisen näköisiä\nmajesteetin silmillä katsottuina. Nuo rakennukset päätettiin nyt\nkerrassaan kattaa, laudoittaa ja juhlistaa punamaalilla. Niin tärkeäksi\nja kiireelliseksi katsottiin asia, että vielä samana päivänä pantiin\nkaupungin rumpu uudestaan käymään ja huutokauppa pidettiin, jossa työ\ntuli uskotuksi kauppias Kust. Lundahlille.\n\nTyö oli valmis syyskuun 6 p:nä, ja syytä on luulla, ettei punamaalia\noltu säästetty yksityistenkään taloissa. Vastaanoton juhlamenoja oli\nkuitenkin supistettava, sillä lääninhallituksen uuden ilmoituksen\nmukaan keisari tahtoi matkustaa yksinkertaisella tavalla. Maaherra\nja kruununpalvelijat oli vapautettu läänin rajoilla ja majataloissa\nseisomisesta, ja Tampereellakin pidettävät puheet ja viivytykset\noli peruutettava; kaupunkilaisten tuli vain tulliportilla tai\nkeisarin majapaikassa osoittaa alamaista kunnioitustaan ja iloaan, ja\nmaistraatin puheenjohtajan ja jäsenten oli majapaikassa odotettava\narmollisia käskyjä. Näin neuvottuina ja evästettyinä kaupungin isät\nodottivat mitä tuleva oli.\n\nMäärättynä aikana ajoikin majesteetti Hämeenlinnan tietä Tampereelle\nsillan yli ja kunniaportin ali, ja saatettiin asuntoonsa kauppias Kust.\nLundahlin taloon. Keisari kävi sitten tietenkin katsomassa kaupungin\nmerkillisyyksiä, näki rapistuneen kurjan kirkon ja sen hoippuvan\ntapulin, jotka selvästi kaipasivat pikaista uudistusta, huomasi\nvarmaan ilokseen punaisuuttaan hohtavan koulutalon ja sen mainion\nkoulumestarinkin, Tuomas Timoteus Krianderin. Kertomusten mukaan oli\nkoulumestari ollut ahkera pyydystämään koskesta helmisimpukoita ja\noli nyt, tässä harvinaisessa tilaisuudessa, lahjoittanut kokoamansa\nhelmirihman majesteetille, joka vastavuoroon oli lahjoittanut\nkoulumestarille komean sormuksen; viralliset kertomukset sitävastoin\ntietävät keisarin antaneen merkilliselle koulumestarille 1 200\nseteliruplan lahjapalkkion. Ehkäpä hymyili keisari illemmalla sille\nhauskalle juhlalyhdyllekin, jonka tarina kertoo suutari Waksanderin\npäivän kunniaksi rustanneen talonsa kohdalle ja jossa oli seisonut\nseuraava runollinen juhlakirjoitus:\n\n    Jumala siunatkoon Aleksanderia\n    Että hän muistaisi Waksanderia!\n\nKeisarin käynnistä Tampereella on vielä eräs tapaus, muita\nmerkillisempi, jäänyt jälkimaailman muistoon. Kaupungilla oli edustaja,\njoka paremmin kuin kukaan yksityinen tai kaupungin kunniaportti osasi\npäivää juhlistaa. Se oli mahtava Tammerkoski.\n\nPohjoispäästä kaupunkia vei polku istutus- ja kaalimaiden halki kosken\nniskalle, missä teiskolaisten kaivama venekanava ja kaunis näkökallio\nolivat. Sinne kulki keisari, ja kalliolta katseli luonnon ja kosken\nmahtavuutta sekä parhaillaan käymässä olevia koskenperkaustöitä.\nKertomus tästä keisarin käynnistä koskella on yleisesti tunnettu:\nkuinka keisari ihastuksissaan oli eräälle seuralaiselleen --\nenglantilaiselle Patersonille -- huomauttanut kosken suurta\nkäyttövoimaa, joka nyt kului hyödytönnä, vaan jota englantilainen\nymmärtäisi hyväkseen käyttää, kuinka sitten hallitsijan suosiolla\nskotlantilainen Finlayson perusti kosken putoukseen tehtaansa, ja\nkuinka ihmeitä tekevä keisarinsana näin loi Tampereen teollisuuden ja\nTampereen vapaakaupungin.\n\nKuten tuonnempana näemme, ei tässä kertomuksessa, mikäli se koskee\nPatersonia ja Finlaysonin tehtaan perustamista, ole perää. Mutta\nmerkityksettömiä Tampereen teollisuuden kehityshistorialle eivät\nkeisarin omakohtaiset näkemät Tammerkoskella varmaankaan ole\nolleet. Hyvällä syyllä uudet teollisuusmiehet uuden keisarin ja\nuuden sukupolven aikana pystyttivät \"Kotkankalliolle\" muistotaulun\nAleksanteri I:lle ja hänelle omistivat taulun latinankielisen\nkirjoituksen:\n\n            ALEXANDER I\n          Rossiae Imperator\n        Fenniae Magnus Dux\n      stans in hae rupe d. X. m.\n    Sept. a. p. Chr. n. MDCCCXIX\n             primus Jussit\n         ut undæ spumantes\n         hominibus succurrant.\n          Qvae nunc diligenter\n       constrúcta vides, viator,\n        hominum permultorum\n              in usum.\n          Viva voce laudant\n      memoriam patris patriæ\n        in coelum erecti.\n\nSuomeksi: Aleksanteri I, Venäjän Keisari, Suomen Suuriruhtinas, tällä\nkalliolla seistessään 10 p. syysk. 1819 ensimmäisenä käski vaahtoavat\naallot ihmisten avuksi. Nyt, matkamies, näet monituisten ihmisten\nhyödyksi ahkerasti rakennetut laitokset. Ne korkealla äänellä ylistävät\ntaivaaseen korotetun isänmaanisän muistoa.\n\nKeisarin matkan jälkeen jatkui muiden tarkastusherrain käyntejä\nTampereella. Finlaysonin tehtaan perustamisen vuoksi kenraalikuvernööri\nSteinheil kävi kaupungissa 4 p. heinäk. 1820, ja kesäkuussa 1823 hänet\ntaas nähtiin Tampereella, ilmeisesti jälleen tehtaan vuoksi, joka ei\nollut menestynyt korkeiden suosijainsa mielen mukaan. (2)\n\nMaamme hallintoa Venäjän vallan parina ensi vuosikymmenenä voisi\nnimittää matkustus- ja supliikkihallinnoksi. Hallintolaitokset olivat\nvielä puutteelliset, suuret suunnitelmat vasta alkuhahmossaan. Kansa\nei tuntenut uuden hallituksen tarkoituksia, eikä hallitus kansan\ntarpeita. Hallintoasiain hoito vaati senvuoksi erityisiä, takitilaisia\ntoimenpiteitä. Siitä hallitusherrain tiheät matkat ja tarkastukset,\nkansan ja paikkakuntain loppumattomat anomukset ja avunpyynnöt. Vanha\npieni Tampereenkin kaupunki eli ja edistyi näennäisesti melkein\nyksinomaan hallituksen armolla. Supliikki oli ainainen keino, millä\nniin suuret kuin pienetkin asiat luultiin aikaan saatavan.\n\nPaljon sillä tosiaan saatiinkin. Pyynnöstä hallitus v. 1811 jatkoi\nkaupungin \"vapaavuosia\", s.o. salli kaupunkilaisten edelleenkin\nharjoittaa maanviljelystä plantaasheilla entiseen tapaansa. Hallituksen\nmyöntämällä viidentoista viljatynnyrin vuotuisavulla saatiin v. 1812\ntoimeen kaupungin ensimmäinen opetuslaitos, \"pedagogia\". Hallituksen\nsuosiosta saatiin v. 1818 kruunun osuus sakkorahoista kaupungin\nvankilalaitoksen hyväksi. Porvarien v. 1824 kenraalikuvernöörille\njättämä anomuskirja pani alkuun tärkeän laajennuskysymyksen\nkaupungissa. Olemme jo maininneet, miten hallitus samana vuonna\nlopullisesti vapautti koko kaupungin majoitusvelvollisuudesta.\nJa ennenkuin tämä niin runsassatoinen hallituskausi päättyi, oli\nTampereella uusi kirkkokin, esivallan suopealla myötävaikutuksella ja\nhallitsijan armossa lahjoittamilla apurahoilla rakennettu. Mitäpä enään\nsiitä, vaikkei Pirkkalan kirkkoa oltukaan saatu siirretyksi kaupunkiin,\nniinkuin v. 1819 oli anottu.\n\nMutta hallituksen kaukonäköisyys ja mahtavuus olivat nousseet vielä\npaljon korkeammalle, niin korkealle, ettei alhainen porvarismieli\nvoinut sinne saakka seuratakaan. Pyytämättä maan uusi hallitus ja\nhallitsija tekivät Tampereen tehdaskaupungiksi, toimittivat tänne\nFinlaysonin tehtaan ja julistivat v. 1821 Tampereen vapaakaupungiksi,\njoka sai tavattomat erioikeudet ja vapautukset. Pyytämättä myöskin uusi\nhallitus täällä vv. 1817--1823 toimitti Tammerkosken suuren perkauksen,\nkaupungille ja koko maakunnalle mitä hyödyllisimmän muistotyön. Näistä\nsuurista tapauksista teemme seikkaperäistä selkoa myöhemmin.\n\nKaikkea tuota muistellen voimmepa sanoa iloiseksi Aleksanteri I:n\nhallituskautta, jolloin Tampere ikäänkuin sylilapsena istui isällisen\nhallituksen polvella, leikitellen suurenarvoisilla kummilahjoillaan.\n\n\nc) Nikolain aika Tampereella.\n\nKeisari Nikolain hallituskausi oli Tampereella kaupungin sisäisten\nolojen muodostumiskausi, niinkuin edellinen hallituskausi oli ollut\nkaupunkia ympäröiväin ulkonaisten olojen muutosaika. Omiin hoteisiinsa\nheitettynä kaupunki nyt puheena olevalla hallituskaudella edistyi\nja varttui, ei melulla, vaan hiljaisuudessa. Tuo ulkonaisesti ja\nvaltiollisesti kuollut hallituskausi oli kuin olikin kansan yleisen\nkarttumisen ja vaurastumisen aika, kiitos maassa vallitsevan\nrauhan, luojan antamain hyväin vuodentulojen ja ihmisten ahkeran\ntyön. Tampereenkin kaupunki kasvoi, sen väkiluku, joka v. 1825 oli\n1 302 henkeä, oli kolmenkymmenen vuoden kuluttua jo 3820 henkeä.\nAsukasluvussa tämä kaupunki, joka Nikolain ajan alussa oli ollut\nviimeisillä sijoilla Suomen kaupunkien joukossa, oli v. 1855 kavunnut\nyläpäähän siinä asteikossa. Tämän ajanjakson alkuun ja loppuun sattuvat\nsuurimmat suhteelliset väenlisäykset, mitä Tampereella milloinkaan on\nollut, lukuunottamatta sitä vuosikymmentä, jolloin Kyttälä yhdistettiin\nkaupunkiin. Vuosikymmenellä 1821--1830 näet oli kaupungin koko\nväenlisäys 65.9 %, 1841--1850 koko 76.2 % ja 1851--60 taas 63.3 %\nlähinnä edellisten vuosikymmenien saavuttamasta väkiluvusta. Myöskin\nväestön elinkeinot edistyivät niin hyvin kuin silloisissa oloissa oli\nmahdollista. Erittäin huomattavasti edistyivät tänä aikana kaupungin\ntehdaslaitokset. Kun ajanjakson alussa kaupungissa oli tehtaiksi ja\nmanufaktureiksi sanottavia laitoksia seitsemän, ja ne kaikki niin\npieniä, että niiden työntekijäin luku teki yhteensä vain 40, oli\naikakauden lopussa kaupungin tehdas- ja manufakturilaitosten lukumäärä\nviisitoista ja niiden työntekijäin 1 190, joista 147 työskenteli\npaperitehtaassa ja 909 pumpulitehtaassa. Tekstiliteollisuudessa oli\nTampere tällöin jo koko maan pääpaikka, ja syystäpä se jo saikin\n\"Suomen Manchesterin\" nimen. Yhtä hyvällä syyllä olisi kaupunkia\nkuitenkin voinut nimittää mestari- tai käsityöläiskaupungiksi, sillä\nkäsityökin oli nyt suuresti kasvanut, eikä yksin sen miesluku, vaan\nyleensä sen yhteiskunnallinen merkityskin. V. 1825 oli kaupungissa 71\nkäsityölaitosta ja niissä 136 työntekijää, mestarit mukaan luettuina,\nmutta v. 1855 oli käsityölaitosten luku jo 136 ja niiden työntekijäin\n369. Kun siten kaupungin 3 820 asukkaan joukossa Nikolain ajan\npäättyessä oli 1 559 henkeä eli päälle 40 % sellaisia ihmisiä, jotka\nelättivät itsensä, vieläpä suuren joukon omain perheittensä jäseniäkin\nteollisella työllä, niin näemme teollisen työn saavuttaneen kerrassaan\nhallitsevan valta-aseman tässä kaupungissa, joka jos mikään siten\ntodella oli tullut työn ja teollisuuden kaupungiksi.\n\nNäissä numeroluvuissa ja väestösuhteissa tunnemme nykyajan Tampereen\nalkumuodon. Tampereen kaupungin vaiheissa ei ole ollut mitään niin\nsuurta ja tärkeää käännekautta kuin se, joka hiljaisesti tapahtui\nmenneen vuosisadan toisella neljänneksellä.\n\nMutta ihmiset perittyine tapoineen ja mielipiteineen ja yhteiskunta\nvanhoine laitoksineen eivät aina muutu yhtä väleen kuin niiden\ntaloudelliset elämänehdot. Sellaisissa vaiheissa syntyy ihmisten\nyhteiselämässä helposti näennäisiä seisauksia, joita seuraavat sitä\nankarammat murrokset ja taistelut. Sellaisia vastakohtia näemme\nsiinäkin kaupunginpiirissä, jonka vaiheita tässä seuraamme. Uusi aika\nasui jo sen tehtaiden muurien sisällä, vaikka ulkona kaupungin kaduilla\nja taloissa vanha aika vielä yksinvaltiaana hallitsi. Ylpeästi vanha\nyhteiskunta vielä kantoi erikoisia kukkiansa hauraassa varressaan,\nvaikka lakastus oli jo lähellä ja uusi nurmi juurilla nousemassa.\n\nVähäpätöiset olivat kaupungin kehityksen ulkonaiset merkit tällä\najanjaksolla. Isällistä anteliaisuutta osoitti kaupungille\nNikolain ajan uusi hallitus, jonka ensimmäinen lämpimäinen oli\n10 000 seteliruplan keisarillinen lahja v. 1826 Tampereen kirkon\nrakentamiseksi. Saaduilla varoilla rakennettiin uusi tapuli 1828.\nMutta jo v. 1827 oli kaupungilla paha onni saada vieraakseen\nankara kenraalikuvernööri Zakrewski, joka ei kämmenillä kantanut\nvapaakaupunkilaisiakaan. Heille tämä käynti maksoi pormestarin. Jo\nZakrewskin ensimmäisenä virkavuotena oli järjestysmies Tihlman saanut\nvuodeksi heittää virkansa. Syitä ei mainita, mutta paljon niitä\narvatenkaan ei tarvittu, päättäen myöhemmästä tapauksesta. Tihlmanin\nlopullisesta lankeemuksesta v. 1827 antaa jotakin viittausta Zakrewskin\njälkeen Tampereelle rientäneen maaherran lausunto, joka ilmoittaa\nkenraalikuvernöörin viime matkallaan paheksumuksella nähneen, että\nkaupunginoikeuden arkistoa säilytettiin postikonttorissa eikä oikeuden\nistuntosalissa, missä sen olisi pitänyt olla. Kun maaherra samalla\nmääräsi uuden vankihuoneenkin rakennettavaksi \"ennen tehdyn päätöksen\nmukaisesti\", lienee sekin laiminlyöminen luettu kaupungin hallitukselle\nviaksi. Niinpä sai Tihlman nyt äkisti luopua järjestysmiehen virasta,\njota hän oli pitänyt viisikolmatta vuotta, ja heittää postimestarinkin\ntoimen, jossa oli ollut kuusitoista vuotta. Ei hän toki ollut siltä\nmennyt mies, sillä vielä samana vuonna hän sai postimestarin viran\nHämeenlinnassa, jossa eli pitkän loppuikänsä. (3)\n\nPian sai kaupunkikin korvausta vanhan järjestysmiehensä\nmenettämisestä, kun keis. päätöksellä 26 p:ltä huhtik. 1830 Tampereen\njärjestysoikeudelle annettiin raastuvanoikeuden ja maistraatin\nnimitys sekä kaupungin hallitusmiehelle pormestarin virkanimi ynnä\nsama arvo ja ylennysoikeus kuin Suomen muiden pienempäin kaupunkien\npormestareilla oli. Keisarin samana vuonna omakätisesti vahvistama\nkaupungin uusi asemakaava, joka melkoisesti laajensi kaupungin\nasutusalaa, Tampereen \"pedagogian\" muuttaminen \"alkeiskouluksi\" v.\n1842 sekä yleisen sairashuoneen perustaminen kaupunkiin v. 1847\nolivat niinikään välttämättömiä Tampereen huomattavan kasvamisen\nja lisääntyneen merkityksen aiheuttamia edistysaskeleita. Siihenpä\nhallituksen tämänaikainen vaikutus vapaakaupungin yleiseen edistymiseen\nsupistuikin. Kaupunkilaisten yhteiset pyrinnöt ja pyyteet tosin\njatkuivat entisten aikain tapaan, s.o. hallitukselta anottiin jos\njoitakin etuja kaupungille, mutta ylen vähäisiksi jäivät tulokset.\nTaisi olla vika itse pyyteiden laadussakin. Nikolain hallituksen ensi\naikoina oli maan uusi lääninjako päiväjärjestyksessä. Siinäkin puuhassa\noli tamperelaisten kauha mukana. V. 1825 oli asia esillä yleisessä\nkaupunginkokouksessa ja miehissä luvattiin apua kruunulle, jos\nlääninhallitus saataisiin Tampereelle. Kukin lupasi leiviskänsä mukaan,\nvarsinkin tulevain suurten kivitalojen rakennusaineita: kauppias Kust.\nLundahl 50 000, apteekkari Tennberg 25 000, leskirouva Lefrén 15 000,\nkauppias Joel Lundahl 6000, kultaseppä Liljefelt 5 000, tehtailija\nGrek 4 000 sekä kahdeksan muuta kaupungin huippua yhteensä 10 000\ntiiltä; kalkkia tuli lupaan 65 tynnyriä, tehtailija Haggren lupasi\nantaa 25 kannua pellavaöljyä maalaukseen, kauppias Lindberg 10 tolttia\nsahalautoja, apteekkari Tennberg lääkkeitä ilmaiseksi 200 riksin\narvosta, jos lääninsairaalakin saataisiin kaupunkiin; hevospäivätöitä\nluvattiin pariinsataan ja miehenpäivätöitä sitouduttiin tekemään\nvähintään kaksi jokaiselta vero-osalta.\n\nLääniasian ratkaisun viipyminen kiihotti Tampereen johtomiehiä\nylimääräisiin ponnistuksiin. V. 1828 kaupunginvanhimmat päättivät\ntarttua asiassa kynään. Itse kauppaneuvos Lundahl päätettiin kaupungin\nkustannuksella lähettää Pietariin viemään keisarille venäjäksi ja\nruotsiksi kirjoitettua anomuskirjaa, ja niin perki unohdettiin\ntulevaisen ihanuuden toivossa kaikki entisyys, että Tampere lupasi\nsuostua sotilasmajoitukseenkin, kunhan vain kaupungista tulisi\nläänin pääkaupunki. Lääninhallituksen kuitenkin sillä kerralla vei\nHämeenlinna, eikä kauppaneuvoksen Pietarin matkasta tullut muuta\nnäkyvää tulosta kuin hyvin merkillinen paloruisku ja hallitsevan\nkeisarin kipsinen rintakuva. (4)\n\nHiedalle rakennettuja olivat kaupunkilaisten kirkollisetkin suurhommat.\nEnnen olivat he mielineet saada Pirkkalan kirkkoa siirretyksi\nkaupunkiin. V:n 1839 aikoina käännyttiin samanlaisessa aivoituksessa\nMessukylään päin, jonka kirkkoa ja pappilaa haviteltiin saada\nkaupunkiin, olisipa pantu koko Messukylän pitäjä kaupunkiseurakunnan\nalaiseksi kirkkokunnaksi. Olisihan tosin tyydytty siihenkin, jos\nkaupunki olisi päässyt eroon Messukylästä, omaksi kirkkoherrakunnaksi,\ntai jos olisi päästy edes Messukylän kirkkoa ja pappilaa rakentamasta.\nMutta kaupungin kirkollistaloudellisessa asemassa ei koko aikakautena\ntapahtunut parannusta, ja ikuiset Messukylän jupakat, jotka\nvuosikymmeniä jännittivät kaupunkilaisten mieliä, jäivät perinnöksi\nvielä uusille vuosikymmenille.\n\nToinen kaupungin oloja läheisesti koskeva kysymys jo tällä aikakaudella\noli kosken itäisen rannan hankkiminen kaupungille. Sitä tarkoittavia\nyrityksiä tehtiin pariinkin kertaan, mutta kun kaupunki puolestaan ei\nsuostunut mitään uhraamaan tuon tärkeän edun saavuttamiseksi, eikä\nvaltiokaan, jolle lunastuksen katsottiin paremmin sopivan, täyttänyt\nsiinä kohden toivomuksia, jäi kosken itäinen ranta edelleenkin\nHatanpään kartanon haltuun.\n\nUsein näinä aikoina haaveilivat Tampereen asukkaat maakunnan\nkulkuneuvojen parantamista, josta toivoivat kotipaikkansa kaupan\nja liikkeen kohoamista. V:n 1840 aikoina esittää kaupungin\nhallitus kertomuksissaan Muroleen kosken perkaamista kaupungin\nhartaimpana toiveena. Jos koski perattaisiin, arveltiin, voitaisiin\nmaalaistavaroita kaukaisilta seuduilta tuoda Tampereelle, pitää siellä\nvarastossa ja sieltä edelleen kuljettaa merikaupunkeihin, jotapaitsi\nruvettaisiin runsaammin saamaan heiniä, rakennusaineita ja halkoja,\njoiden hinnat kaupungissa jo olivat kovin nousseet. Erämaissakin\nalkaisi teollisuus herätä ja tuottaisi paljon etua yksityiseksi ja\nyleiseksi hyväksi. Kun aikakauden lopulla rautatiekysymykset maassa jo\ntulivat yleisen keskustelun alaisiksi, panivat kaupungin edistymisen\nharrastajat toiveensa sellaisiin kulkuneuvoihin. Aluksi he kaikin\nvoimin kannattivat rautatien rakentamista Helsingistä Hämeenlinnaan ja\nhöyrylaivaliikkeen toimeenpanemista Hämeenlinnasta Tampereelle, mutta\npian suunnitelmat laajenivat siihen suuntaan, että rautatie olisi\nrakennettava ei ainoastaan Tampereelle saakka, vaan Tampereelta vielä\nVaasaankin. Ei kumminkaan ollut vielä tullut Tampereen rautateiden\naika; hyvä kun höyrylaivaliikkeestä alkoi tositoiveita aueta.\n\nKirjavampi ja kiinnittävämpi kuin kaupungin julkiset, olot ja sen\nyhteiset pyrinnöt oli kaupungin kunnallinen elämä. Näköjään tosin\ntälläkin alalla elämä on entisellään. Satulassa istui vielä vanha\nhallitseva luokka, kaupungin virkamiehet ja elinkautiset raatimiehet\nja kaupunginvanhimmat. Mutta hallittavat eivät enään olleet samoja\nkuin ennen. Mahtavain suurkauppiaiden ja suurkäsityöläisten rinnalle\noli jo muodostunut lukuisa alempi liikkeen- ja käsityönharjoittajain\nryhmä, \"onnellisten omistavain\" sivulle yhä karttuva talottomain\njoukko. Paljon eivät vielä merkinneet näiden kansanainesten tarpeet\nja tahto, mutta niiden tyytymättömyys ilmeni monta kertaa, varsinkin\nkaupungin virkailijain palkkausasioissa ja verotusseikoissa.\nTällaiset kunnallisrettelöt, joihin myöskin pitkälliset kaupungin\nlaajennusjupakat kuuluivat, olivat varakkaiden ja varattomain\nkuntalaisten alkavan taistelun ja yleensä puolue-elämän varhaisimpia\nmerkkiä tässä kaupungissa.\n\nMutta tuo vanha vastustuspuoluekin edusti vain pientä ja ahdasta\nnurkkaetua, joka ei paljon vaikuttanut kaupungin asukkaiden suuren\nenemmistön oloihin. Sille suurelle kansanluokalle, joka vähitellen\noli kasvanut tehtaiden ja käsityölaitosten palkatusta työväestöstä,\nitsekseen elävistä varsinaisista kirvesmiehistä, työmiehistä ja\najureista, rengeistä, palkollisista ja kaikenlaisista irtolaisista,\njäivät yhteispyrintöjen hedelmistä ja taistelujen tuloksista vain\ntähteet. Suurille luvuille ja kansanjoukoille ei Nikolain aikana pantu\nsitä arvoa kuin meidän aikanamme. Koko työväenluokkaa ilman erotusta\nkohtelivat Ruotsin aikaiset ja vielä uuden vuosisadan ensimmäisinä\nvuosikymmeninä annetut kerjuu-, irtolais- ja vaivaishoitoasetukset\nniinkuin siveettömiä heittiöitä ja isänmaattomia kulkureita, ja\nkäytäntö oli tässä kohden liiankin lainkuuliainen. Toisin ei ollut\nTampereellakaan. Nikolain aika kokonaisuudessaan on siten täälläkin\nyleensä työväen historian mustimpia, aikoja.\n\nMutta tässä synkänsileässä kansanelämässä rupeaa jo alkavan päivän\nruso välkkymään. Työväen parhaimmat ainekset eivät milloinkaan\nolleet kadottaneet, ihmisarvonsa ja kunniansa tuntoa. Tähän aikaan\nheräävät kaikkialla Suomessa uudet humaniset aatteet, joita valtio,\nvalistunut yleisö ja jotkut työnantajatkin, sellaiset kuin Finlaysonin\ntehtaan isännät, kannattivat. Uusi humanisempi yhteishenki rupeaa\nyhteiskunnassa liikkumaan, isänmaallisuus saa uuden merkityksen,\nväestön syvät rivit muullakin kuin päivätyöllä mitattavan arvon.\nVastaiseksi on liike ainoastaan henkistä laatua. Valistuksen ja\nsivistyksen portteja avataan työväenkin joukoille, jotka innolla\nrientävät luvattuun maahan. Se on Tampereella sunnuntaikoulujen\nja tehdaskoulujen aika, se on maan sivistyspiireissä alkavan\nkansanvaltaisuuden aika, jolloin suomalaisuuden asia, työväen\nsivistys- ja asuntokysymykset, kaikki suuria kansankerroksia koskevat\nelinkysymykset ensi kerran tulevat vakavan keskustelun alaisiksi. Joka\ntaholla vanhassa yhteiskunnassa nähdään jo entisten olojen kuihtumista\nja kuolemaa; kuoleva Nikolain aika on samalla uuden kevään ja uuden\ntulevaisuuden lupaava aika.\n\n\n\n\n2. SUOMEN VANHEMMAN TEOLLISUUDEN KEHITYSASTEET.\n\n\na) Kotityö: Sen yleisyys Suomessa ja sen merkitys teollisessa\nkehityksessä.\n\nb) Käsityö: Määritelmiä. -- Käsityö keskiajan Suomessa. -- Käsityön\nhistoriallisia tapoja ja järjestysmuotoja. -- Käsityö 19. vuosisadalla.\n-- Sen leviäminen maaseudulle. -- Sen sija teollisessa kehityksessä.\n\nc) Kotiteollisuus: Sen määritelmä. -- Historiallisia kotiteollisuuden\nhaaroja. -- Kotiteollinen kudonta. Villakankaat. -- Pellavan viljelys\nja kudonta. Katsaus vanhimpaan pellavanviljelykseen. Pellavan viljelys\n19. vuosisadalla. Pellavan kehruu ja kudonta. Uusi kukoistuskausi 19.\nvuosisadalla. Kotiteollisuus vaiko tehdasteollisuus. -- Puuvillan\nkehruu ja kudonta. -- Metsäkotiteollisuus.\n\nd) Kapitalistisia teollisuuden alkumuotoja: Kapitalistisen teollisuuden\nsyntyminen. -- Kustannusteollisuus. -- Vanha tervateollisuus.\n\ne) Vanha kruununteollisuus: Merkantilijärjestelmä. --\nSalpietariteollisuus. Tammerkosken salpietarilato. --\nLaivanrakennusteollisuus.\n\nf) Kartano- ja ruukkiteollisuus: Sahausteollisuus. Sen historiaa. --\nRautateollisuus. Kansanomaista rautateollisuutta Tampereen tienoilla.\nMasuunit. Suomen vanhimmat rautaruukit. Ruukkiläänitykset. Uusi\naikakausi Suomen rautateollisuudessa. Järvimalmit. Uusia keksintöjä.\nSuomen vanhimmat konepajat. -- Kiviteollisuus. -- Tiiliteollisuus. --\nSavenvalanta. -- Lasiteollisuus. -- Paperitehtaat.\n\ng) Manufakturit ja \"manufakturikausi\": Määritelmiä. -- Verkateollisuus.\nSuomen vanhimmat verkatehtaat. Lampaanhoitoharrastuksia. --\nBuldaaniteollisuus. -- Silkkiteollisuus. -- Tupakkateollisuus.\nSen merkittävät vaiheet. \"Paperisikarit\". -- Sokeriteollisuus. --\nVäkijuomateollisuus. -- Tulitikkuteollisuus. -- Kemiallinen teollisuus.\n-- Nahkateollisuus. -- Kirjapainot. -- Yleiskatsaus. Valtion\ntoimia teollisuuden hyväksi. Saavutuksia. Suomen tullipolitikka ja\nkauppasopimukset.\n\nh) \"Teollisuuden vallankumous\" Suomessa: Pääomain muodostuminen.\nAjatustavan muutos. -- Höyrykoneiden tulo. -- Teollisuuden edistys.\n\nTampereen historian pääpaino Venäjän vallan alkupuoliskon kuluessa\non sen teollisessa elämässä. Tämä osa teostamme käsittelee suureksi\nosaksi tuota Tampereen vanhempaa teollista elämää ja erityisesti sen\nsuurteollisuuden syntymistä ja käänteentekevää osuutta koko maan\nsuurteollisuuden kehityksessä. Asettaaksemme nämä ilmiöt oikeisiin\nsuhteisiinsa ja saadaksemme esityksellemme tarpeellista taustaa ja\nympäristöä, on tässä luotava lyhyt yleiskatsaus koko maamme vanhempaan\nteollisuuteen ja sen eri kehitysasteisiin silmälläpitäen niiden\nkosketuksia Tampereen ja sen seudun teollisiin oloihin.\n\n\na) Kotityö.\n\nSuomen teollinen tuotanto oli vanhempina aikoina perinpohjin poikkeavaa\nmeidän aikamme teollisuudesta. Alkuperäisin ja yksinkertaisin muoto\nteollista tuotantoa maataloutta harjoittavassa maassa on _kotityö_,\nkotien teollisten tarpeiden tyydyttäminen kodissa eläjäin omalla työllä\nja etupäässä omia raaka-aineita käyttämällä. Ruotsin vallan loppu-\nja Venäjän vallan alkuaikoina oli teollinen tuotanto maassamme vielä\nsuureksi osaksi tällä alkeellisella asteella. Luonnonolot, varsinkin\ntalvi pitkine hämärineen, asutustapa, maatalouden luontoistaloudellinen\nkehitysaste, kulkuneuvojen ja kauppakeinojen puutteellisuus,\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, sanalla sanoen kaikki\ntaloudelliset vaikuttajat suosivat kotityötä. Ensimmäisen neljänneksen\nkuluttua viime vuosisataa sanotaan vielä Suomen talonpojasta: \"Kaikki\ntäytyy hänen itse valmistaa, jalostaa ja panna käytettävään kuntoon.\nOvathan räätälit, suutarit ja sepät jo tulleet yleisemmiksi; mutta\netäisemmillä maankulmilla on hänen kuitenkin usein pakko näiden\nkäsityöläisten puutteessa toimittaa niiden työtä.\" Kotityö ei siihen\naikaan ollut yleisesti vallalla ainoastaan maaseuduilla, vaan\nkaupungeissakin, Tampereen tapaisista pikkukaupungeista puhumattakaan.\nMaalla ja kaupungissa ihmiset yleensä vielä kauan 19. vuosisadalla\nkävivät kotikutoisissa vaatteissa, joihin langat olivat kehrätyt ja\nvärjätyt kotona, kuluttivat oman karjan nahoista tehtyjä jalkineita,\npesivät omatekoisella saippualla, virittivät valkeansa tuluksilla\ntai kotitekoisilla rikkitikuilla, polttivat kotona valmistettuja\nkynttilöitä, joivat juhlissaan kotipanoista olutta ja kotipolttoista\nviinaa.\n\nTuo vanha kotityötä suosiva ja viljelevä kotielämä on mitä yllättävin\nvastakohta nykyajan kotielämälle, joka on suurteollisuuden tuotteiden\npääkuluttaja. Nykyisen länsimaisen teollisuuden erikoisimpia\nominaisuuksia on juuri väestön jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen\nkapitalistisen suurteollisuuden välityksellä. Tässä merkillisessä\nmurroksessa on kotityöllä ollut kahdenlainen vaikutus. Ensinnäkin\nkotityö on estänyt tehdasteollisuuden levenemistä. Tehdasteollisuuden\non syrjäyttääkseen kotityötä ollut usein taisteltava kansan perittyä\ntaitoa ja tapaa vastaan. Kotityötä kannattavat voimat ovat vain\nhitaasti väistyneet tehdasteollisuuden hyökkäyksen tieltä. Vielä\ntänäkin päivänä esiintyy teollista kotityötä laajoilla alueilla ja\nmonella tuotannonalalla. Useilla paikkakunnilla eletään nykyään\nomituista teollisen muinaisuuden ja nykyaikaisuuden seka-aikaa: tuskin\nmillään vanhalla alallaan on kotityö enään ehjänä vallalla, mutta\nharvalta on se kokonaan poistunut.\n\nToiselta puolen kotityö kuitenkin on tavallaan ollut valmistusta\ntehdasteollisuuteen. Kotityö on levittänyt ja juurruttanut koteihin\nsellaisten hyödykkeiden käyttöä, jotka myöhemmin ovat erittäin hyvin\nsopineet teollisuuden valmistettavaksi. Toisinaan on jonkin kotityön\ntarvitseman puolivalmisteen puute antanut tehdasteollisuudelle\ntilaisuuden saada haltuunsa tämän puolivalmisteen tuotanto\nloppuvalmistuksen jäädessä toistaiseksi edelleen kotityön varaan; tätä\nkaaviota edustava tapaus on esim. pumpulilankain kehruun joutuminen\nsuurteollisuuden haltuun pumpulikankaiden kudonnan jatkuessa kotityönä.\nToisinaan taas on raaka-aineiden jatkuvan saannin vaikeutuminen\ntai työvälineiden puute kotityössä synnyttänyt tehdastuotteiden\nkysyntää. Näin lienee käynyt erittäinkin muuttelevan vuokralaisväestön\nkeskuudessa nopeasti kasvavissa kaupunkiasutuksissa. Esimerkkinä\nsellaisesta kehityksestä mainittakoon olutteollisuuden tunkeutuminen\noluen kotivalmistuksen sijaan, mihin muutokseen tosin on kyllä\nvarmaan muitakin syitä ollut vaikuttamassa. Usean hyödykkeen, kuten\ntulitikkujen y.m.s., tuotannossa näyttävät teknilliset ja taloudelliset\nedut olleen niin ylivoimaisesti tehdasvalmistuksen puolella,\nettä kotityön on täytynyt viipymättä heittää hyödytön kilpailu.\nTehdastuotteiden menekkimahdollisuudet ovat aikaisimmin kehittyneet\nvarakkaiden kansankerrosten ja yleisemmin kaupunkilaisväestön\nkeskuudessa, ja ilmeisesti onkin katsottava ensi sijassa kaupunkilaisen\nkotityön olleen tehdasteollisuuden tienraivaajana paljon suuremmassa\nmäärässä kuin maalaiskotityö on sitä ollut. Vanha kotityö on jo ehtinyt\nmenettää äärettömän paljon alaa tehdasteollisuudelle. Näin on käynyt\netenkin vaatetus- ja nautintoainetuotannon aloilla; kotityö näillä\naloilla on suuremmissa kaupungeissamme jo kauan kuulunut muistojen\nmaailmaan, jonne se maaseudullakin on nopeasti menemässä. (5)\n\n\nb) Käsityö.\n\nKotityö ei liene Suomessa vanhempinakaan aikoina ollut yksinvaltiaana\ntuotannonmuotona; ei voi helposti otaksua että täällä milloinkaan\nhistoriallisina ja myöhäisinä esihistoriallisinakaan aikoina olisi\nollut niin alkukantaisia oloja. Kotityön rinnalle on varhain syntynyt\nmuitakin teollisen tuotannon muotoja. _Käsityö_ on niistä aikaisimpia\nja tärkeimpiä.\n\n\"Käsityöteollisuuden\" tai \"ammatillisen käsityön\" tai lyhyesti\nvain \"käsityön\" voidaan ajatella saaneen alkunsa luonnollisesta\ntyönjaosta siten, että erityisen taituruuden tai harjaantumisen\nsaavuttaneet työntekijät rupesivat valmistamaan määrättyjä tuotteita\nkotitaloutensa ulkopuolella oleville kuluttajille saaden työstään\nmäärätyn korvauksen. Käsityö valmistaa pääasiallisesti käsin, mutta\nuusimpina aikoina myös monenlaisten työ- y.m. koneiden apua käyttäen,\ntuotteita kuluttajain tilauksesta, jolloin se on \"tilauskäsityötä\",\ntai rajoitettuja markkinoita varten, jolloin se on \"kauppakäsityötä\".\nEdellisen laatuisessa käsityössä voidaan tuotteita valmistaa tilaajan\ntai käsityöntekijän raaka-aineista ja työ voi tapahtua joko tilaajan\nkotona tai käsityöläisen omassa verstaassa. Kauppakäsityölle ominaista\non tuotteiden valmistaminen varastoon kaupittavaksi valmistajan\nkotipaikalla tai erityisillä myyntiretkillä.\n\nMuinaistieteellisistä löydöistä, paikannimistä y.m. seikoista päättäen\non Suomessa harjoitettu käsityötä jo esihistoriallisina aikoina.\nSilloiset käsityöläiset ovat olleet maalaiskäsityöläisiä, koska\npysyviä kaupunkeja ei Suomessa vielä esihistoriallisina aikoina ollut.\nMyöhempinäkään aikoina eivät Suomen maaseudut ole milloinkaan olleet\naivan ilman käsityöläisiä. Vanhimpain aikain ja vielä keskiajankin\nmaalaiskäsityöläiset olivat usein talollisia ja ammattinsa vuoksi\narvossapidettyjä henkilöitä; mutta keskiajan asiakirjoissa mainitaan\nmaaseuduilla olleen vähäpätöisempiäkin käsityöläisiä. Keskiajalla oli\njo varsin lukuisia käsityöammatteja edustettuna Suomessa. Kirkolliset\nrakennuspaikat, linnat ja aatelin kartanot sekä kaupungit varmaan\njo silloin niinkuin vielä myöhemminkin olivat käsityön erityisiä\nkehtoja. Vähitellen käsityöammatit keskittyivät kaupunkeihin ja\nmuodostuivat siellä omituiseksi yhteiskunnalliseksi järjestöksi,\nammattikuntalaitokseksi. Tämä laitos tarkkoine työnjakoineen ja\ntyöerioikeuksineen vastasi vanhempain aikain käsityksiä ja tarpeita\nja tuli erinomaisen pitkäikäiseksi. Epätietoista on, ehtikö\nammattikuntalaitos vielä keskiajalla muodostua lopulliseen muotoonsa.\nKuitenkin oli keskiajan lopulla niinkin etäisessä kaupungissa kuin\nViipurissa jo monenlaisia ammattilaisia, joiden palkka- ja muutkin\ntyöolot olivat esivallan säännöstelemät.\n\nUuden ajan alkupuolella harjoitettiin käsityötä Suomessa jo\nuseammanlaisissa muodoissa. Ajan käsitysten mukaisesti piti kullakin\nerilaatuisella ammattityöllä olla omat tekijänsä, joten ammattien\nlukumäärä suuresti lisääntyi. Maaseuduilla esiintyi paikoillaan\nasuvain käsityöläisten ohella kaikenlaisia \"kiertokäsityöläisiä\".\nKäsityöläisten retkeilyt varastoineen eri markkinoilla näyttävät\nniinikään jo olleen tapana. Muuten hallitus Suomessa jo\nkuudennellatoista vuosisadalla selvästi noudatti ammattikuntaisia\nperiaatteita, esim. kieltämällä ja vainoamalla maaseutujen\nkäsityötä ja rajoittamalla kaupunkien käsityöläisten lukumäärää.\nSeuraavan vuosisadan alkupuolella, jolloin valtion sotatoiminta oli\nhuomattavasti vilkastuttanut käsityöläis-elinkeinoa, käsityöläiset\nmaamme kaupungeissa rupesivat yleisesti järjestymään säännöllisiksi\nammattikunniksi. Yksityiskohtaisesti järjestettiin Ruotsin ja Suomen\nkäsityöläisolot v. 1720 annetulla yleisellä ammattikuntajärjestyksellä.\n\nSen ja muiden ammattikuntasäännösten mukaan oli käsityö jaettu eri\nammatteihin (\"embete\"), joilla oli yksinoikeus oman käsityöalansa\nharjoittamiseen. Samaa ammattia harjoittavat mestarit muodostivat\nkaupungeittain, pienten kaupunkien mestarit joskus kaupunkiryhmittäin,\nammattikuntia (\"skrå\"). Ammattimestarien lailliseen elinkeinoon ei\nmäärätyn rangaistuksen uhalla kukaan muu saanut ryhtyä. Ulkopuolisen\nkilpailun ehkäisemiseksi ei kukaan mestari saanut harjoittaa useampaa\nkuin yhtä ammattia. Sisäpuolisen kilpailun välttämiseksi samassa\nammatissa oli moni ammatti kehittynyt \"suljetuksi ammattikunnaksi\",\njossa mestarien sekä joskus heidän kisällien ja oppipoikainsakin\nlukumäärä oli rajoitettu. Vastavuoroon tuli ammattien tarjota\nyleisölle kelvollista tavaraa kohtuullisilla hinnoilla, jota\ntarkoitusta koetettiin saavuttaa kisälli- ja mestarinäytteiden\nvaatimisella, teosten julkisella tarkastamisella ja esivallan\nantamilla hintamääräyksillä (leipurien, teurastajain, muurarien y.m.\nammattilaisten \"pakkotaksat\"). Kun kuitenkin tällainen järjestelmä\nteollisen työn kehittyessä tuntui aivan liian orjamaiselta,\nhallitus rupesi antamaan ammattikuntaisuudesta poikkeavia oikeuksia\nkaikenlaisille \"vapaamestareille\" ja \"manufakturisteille\", kuten\nkutoma- ja värjäysammattien harjoittajille, ja perustamaan\nammattikunta-asetuksista vapautettuja \"vapaakaupunkeja\"; ensimmäinen\nniistä oli v. 1779 perustettu Tampereen kaupunki, jolle suotu vapaus\nmyönnettiin myöskin kaikille sitä myöhemmin perustetuille Suomen\nkaupungeille.\n\nKäsityön valtakautta kesti Suomessa vielä menneen vuosisadan\nalkupuolen. Monet käsityön haarat, kuten esim. neulamaakarin,\nhattumaakarin, säämiskämaakarin, verankutojan ja pellavakankurin\nammatit, olivat jo hävinneet tai häviämässä tehdasteollisuuden\ntieltä. Mutta kokonaisuudessaan käsityö oli vielä elinvoimainen ja\nmaan tuotannollisiin oloihin soveltuva. Juuri tällä aikakaudella se\nsaavutti ammatillisen työnjaon huipun. Viime vuosisadan puolivälissä\noli Suomen kaupunkien käsityöläisten lukumäärä kolme kertaa suurempi\nkuin vuosisadan alussa ja käsityöläisten yleiset työ- ja elinehdot\nolivat paremmat kuin ennen. Kuitenkin oli yleisiin käsityöläisoloihin\njo menneen vuosisadan alkupuolella ilmestynyt monenlaisia epäkohtia.\nKun toiset käsityöläisliikkeet olivat tulleet paljon suuremmiksi kuin\ntoiset, mestarien luku jäänyt paljon pienemmäksi kuin työntekijäin\n-- v. 1850 oli Suomen kaupungeissa käsityön työntekijöitä pian kolme\nkertaa enemmän kuin mestareita -- ja oppilaiden luku paljon suuremmaksi\nkuin kisällien, eivät enään kaikki käsityöntekijät voineet päästä\nmestareiksi, eikä enään voitu ylläpitää tarpeellista tasa-arvoisuutta\nammattitoverien kesken. Käsityöläistyöväen keskuudessa ilmeni paljon\ntyöttömyyttä ja kurjuutta, mikä joudutti koko ammattikuntalaitoksen\nkukistumista.\n\nSekä maan yleisiin teollisiin että käsityön erikoisiin oloihin vaikutti\nsuuresti eräs menneen vuosisadan alkupuolella esiintynyt ilmiö, nim.\nammatillisen käsityön huomattava leveneminen maaseuduille.\n\nTärkeimmät ammatilliset käsityönhaarat, kuten seppien, räätälien ja\nsuutarien ammatit, olivat jo vanhastaan juurtuneet maaseuduillekin,\nmissä ne nauttivat eräänlaista pitäjäin suojelusta. Nuo vanhat\n\"pitäjäin käsityömiehet\" eli \"pitäjänmestarit\" lienevät yleensä\nmenestyneet verraten hyvin maaseutuoloissa, missä ei liika kilpailu\nheitä häirinnyt ja missä kiitollinen tilaajapiiri piti heitä arvossa ja\nkunniassa. Rahvaan säätyerioikeudet v:lta 1789 tekivät sitten vanhasta\ntavasta maaseutujen laillisen oikeuden pitää määrättyjä pitäjän\nkäsityöläisiä. Tätä oikeutta aikaa myöten askelittain laajennettiin\nmilloin mistäkin syystä. Julistus 17 p:ltä huhtik. 1817 \"Sorvarien\n(Svarvarien) säätämistä Maalla ja vapaudesta, että siellä harjoittaa\nRepslagari töitä sekä Bultanin kutomista\" tahtoi edistää pellavan\nja hampun viljelemistä, kehruuta ja kudontaa sekä helpoittaa siihen\ntarvittavani työkalujen valmistamista. V. 1834 annetulla julistuksella\n\"luvasta visseille Käsityömiehille eli Handtverkareille Maalla itsens\nasumaan asettaa\" laillistettiin taasen useita uusia maalaismestareita.\nTurun talousseuran esityksestä näet tuli nyt \"Garvareilla,\nSnikkareilla, Satulamakareilla, Hattumakareilla, Savenvalajoilla eli\nKrukmakareilla, Ratastentekiöillä, Sämyskämakareilla, Uhrmakareilla\nja Malareilla\" olla oikeus päästä maalaismestareiksi, ei kuitenkaan\nkolmea peninkulmaa lähemmäksi kaupunkia. Vuosisadan puolivälissä\noli jo johtavissa teollisuuspiireissä vakaantunut se mielipide,\nettä oikeus eräiden käsityöläisten asettumiseen maaseuduille olisi\nlaajennettava kaikkiin käsitöihin paitsi kulta- ja hopeatyöntekijöihin\nja tinanvalajiin.\n\nSanoivatpa lait ja asetukset mitä tahansa, varmaa on, että pitkin\nkoko aikakautta vallitsi Suomen käsityöläisissä vahva maahenki. V.\n1805 laskettiin Ruotsin Suomessa olevan 3 380 käsityönharjoittajaa\nmaalla. V. 1850 oli heidän lukunsa 10 808; lukuisimmin edustetut olivat\nniinkuin muinoinkin räätälit, suutarit ja sepät, paljon heikommin\npuusepät, nahkurit, muurarit, sorvarit y.m. Käsityöläisten maallemuutto\nratkaisi tärkeitä tuotantokysymyksiä. Kaupunkien pysyessä käsityön\nvarsinaisina leiripaikkoina vallitsi kaupungeissa käsityöläisten\ntungos, mutta maaseuduilla niiden puute, käsityö kaupungeissa oli\nkysyvä, mutta maalla kysytty, kaupungit tuottivat, mutta maaseudut\nkuluttivat käsityöläisteoksia. Maaseutujen käsityön vapautus oli tappio\nkaupunkien monopoliasemalle. Mutta ei niin pahaa, ettei hyvääkin.\nTehdasteollisuuden tai työnpuutteen ahdistaessa kaupunkilaiskäsityötä\nse löysi turvapaikan maan sydämessä, missä saattoi alkaa uuden\ntaistelun olemisensa puolesta. Tämäntapainen tasoittava liike,\nmaalaisten kaupunkiin siirtymisen pieni vastavirta, ei ole vieläkään\nkokonansa tauonnut.\n\nKäsityön ja kapitalistisen tehdasteollisuuden keskinäisestä\nhistoriallisesta suhteesta on sanottava samaa, mitä olemme lausuneet\nkotityön ja tehdasteollisuuden keskinäisistä suhteista. Yhteiskuntaan\nja kansan tapaan syvälle juurtunut käsityö on monella alalla ja\nvarsinkin maaseutuolojen turvissa ollut sitkeänä vastuksena uudemmalle\ntehdasteollisuudelle. Mutta toiselta puolen käsityökin on ollut\ntehdasteollisuuden uranuurtaja. Käsityön ja tehdasteollisuuden\nrajat ovat vähitellen sulaneet pois; monet tehdaslaitokset ovat\noikeastaan olleet vain laajentuneita kastilaitoksia, monet uudemmat\nkäsityölaitokset ovat oikeastaan pikkutehtaita. (6)\n\n\nc) Kotiteollisuus.\n\nVanhimpiin teollisiin tuotantomuotoihin maassamme kuuluu myöskin\nkotiteollisuus, jolla ymmärretään perheittäin, usein kokonaisin\nseutukunnin sekä pääasiallisesti ilman palkattua väkeä harjoitettua\nkäsityötä myyntiä varten. Kotiteollisuus on siten varsin\nläheistä sukua sen käsityön muodon kanssa, jota edellä olemme\nkutsuneet \"kauppakäsityöksi\". Toisinaan on kotityötä nimitetty\n\"kotiteollisuudeksi\" ja tässä tarkoittamaamme kotiteollisuutta\n\"kauppakotiteollisuudeksi\". Luulemme kuitenkin käyttämiemme nimitysten\n\"kotityö\" ja \"kotiteollisuus\" täsmällisemmin ilmaisevan mainittuja\nerilaisia tuotantotapoja.\n\nKotiteollisuus on Suomessa ikivanha kansanelinkeino. Jo keskiaikana\nalkunsa saaneista jopa huomattavaan vauhtiin päässeistä\nkotiteollisuuden haaroista mainitsemme tässä vain Paraisten, Kemiön ja\nAhvenanmaan kalkinpolton, \"vakkasuomalaisten\" puu- ja astiateollisuuden\nnyk. Uudenkaupungin tienoilla, Naantalin sukankudonnan, Rauman\npitsinnypläyksen sekä sarkain ja palttinain kudonnan monin paikoin\neteläisessä Suomessa.\n\nMaamme vanhimpiin kotiteollisuusseutuihin näkyy kuuluneen Kokemäenjoen\nlaaksokuntakin. Kokemäen pitäjän Kakkulaisten kylä on nähtävästi saanut\nnimensä siellä jo vanhemmalla keskiajalla asuneista maalaissatulain\neli \"kakkulain\" valmistajista. Sieltä satulainteko näyttää levinneen\nmuualle Satakuntaan, koskapa esim. v. 1577 Loimaalla mainitaan viiden\ntalonpojan harjoittaneen ammatikseen \"talonpoikaissatulain\" ja\nviiden muun talollisen \"huovimiessatulain\" valmistamista. Karkussa\npäin näyttää kuparuksen työ olleen sangen vanhaa kotiteollisuutta,\nkoskapa kuningas Kustaa Vaasa v. 1546 oikeutti viisi sen seudun\nmiestä \"rakentamaan kattiloita\" talonpoikain ja muiden luona. Tämän\nsatakuntalaisen kotiteollisuuden vaikutuspiiri on varmaan ulettunut\nTampereen seuduille saakka.\n\nVarsinaisen kukoistuksensa kotiteollisuus saavutti vasta Ruotsin vallan\nloppu- ja Venäjän vallan alkupuolella, jolloin hallitukset kaikin\nkeinoin milloin teollisuuspolitisista, milloin maataloudellisista\nja sosialisista syistä koettivat edistää tätä elinkeinoa. Menneen\nvuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä vietiin Suomesta naapurimaihin\nhuomattavia määriä kotiteollisuustuotteita.\n\nKotiteollisuuden leviämiseen ovat täällä vaikuttaneet yleiset ja\nerikoiset syyt. Edellisiä ovat olleet maamme luonnonolot, etenkin\npitkä ja kylmä talvi, joka estää maataloudellisia ulkotöitä ja\ntarjoo tilaisuutta teolliseen askarteluun, harva asutus ja hankalat\nkulkuneuvot, jotka ovat vaikeuttaneet teollisuustuotteiden välitöntä\njakelua tuotantokeskuksista, mutta suosineet kaikkea paikallista\nteollista yritteliäisyyttä, ja väestön köyhyys, joka on pakottanut sitä\nryhtymään kotiteollisuuteen, jos siihen muuten on ollut mahdollisuuksia.\n\nTavallisesti kuitenkin on kotiteollisuuden syntymiseen ollut\nerikoisempia syitä. Meillä kuten muuallakin kotiteollisuus on\nkotiutunut etupäässä sellaisille seuduille, missä maatalous joko\nluonnon karuuden vuoksi tai muusta syystä ei ole voinut kaikkia\nasukkaita elättää. Uuden ajan alussa vakkasuomalaiset mainitsivat\npuuteollisuutensa alkusyynä olevan maan karuuden ja asukkaiden\nköyhyyden. Eräissä paikoin on sillä seudulla saatava, mutta muualta\npuuttuva raaka-aine ollut aiheena erikoisen kotiteollisuuden\nsyntymiseen. Sellaisia raaka-aineita ovat olleet esim. eräät kivilajit\n(Säkylän myllynkivet, Kalvoilan, Sääksmäen ja Längelmäen kovasimet,\nParaisten, Kemiön ja Ahvenanmaan kalkinpoltto). Tiiliteollisuutta\nharjoitettiin jo keskiaikana kotiteollisuutena kaupunkien\nlähistöillä sellaisissa paikoissa, missä sopivia raaka-aineita oli\nsaatavissa (Leikluoto Turun lähellä, Saksankylä Porvoon lähellä).\nSuo- ja järvimalmista erityisen rikkailla seuduilla on varmaan\nharjoitettu raudanvalmistusta kotiteollisuutena ennen varsinaisen\nrautaruukkiteollisuuden alkamista. Usein on kotiteollisuuden alkuna\nollut opittu ja perinnäisesti jatkuva käsityötaito. Keskiajan\nluostareista opittua oli alkuaan Naantalin sukankudonta ja Rauman\npitsinypläys. Taitoon perustuvaa kotiteollisuutta ovat niinikään olleet\nmonet metallityönhaarat. Menneen vuosisadan puolimaissa olivat sepän,\nvalurin ja kellosepäntyöt hyvin levinneitä kotiteollisuudenhaaroja\nEtelä- ja Keskipohjanmaalla.\n\nPääomattomana elinkeinona kotiteollisuuden täytyi tyytyä halpaan\ntyöhön ja halpoihin raaka-aineisiin. Parhaiten kotiteollisuus menestyi\nmerenrantaseuduilla, kaupunkien ja kauppateiden lähettyvillä. Usein\nkuitenkin se on ollut pakotettu etsimään kysyntänsä ja menekkinsä\nkaukaisilta syrjäseuduiltakin vaivaloisella ja vähän tuottavalla\nkulkukaupalla. (7)\n\nYleisempiä kotiteollisuuden raaka-aineita olivat vanhempina aikoina\nvaatetusaineet, ensi sijassa villat ja pellava, ja yleisimpiä\nkotiteollisuuden haaroja oli _kudonta. Villakankaiden_ kudonta on\nollut ikivanha taito maassamme. Ruotsissa oli sarka vanhimpina aikoina\nyleisin vaatetusaine ja yleinen arvonmittaaja, ja sama näyttää asia\nolleen Suomessakin. Sarkaa valmistettiin uuden ajan alussa kaikissa\nosissa maatamme. Sitä käytettiin jos johonkin, m.m. purjeiksi, sitä\nmaksettiin veroksi ja sitä valmistettiin myytäväksi, josta päättäen sen\ntuotanto tapahtui osittain kotiteolliseenkin tapaan.\n\nTavallisten villakankaiden kudonta pysyi myöhempinäkin aikoina\nkotityönä ja kotiteollisuutena. Kruunun ja yksityisten yrittäjäin\npyrkimykset verkateollisuuden aikaansaamiseksi ja maan lammasrodun\nparantamiseksi eivät näytä vaikuttaneen sanottavia talonpoikaisoloihin.\nTurussa tehtiin 1700-luvun loppupuolella yrityksiä erinäisten\nvillakangaskutomojenkin perustamiseksi verkatehtaiden lisäksi,\nmutta niiden tuotteilla ei ollut menekkiä, joten niiden toiminta\npian lakkasi. Venäjän vallan alkaessa hallitus rupesi suosimaan\nnimenomaan villankudonnan kotiteollisuuttakin m.m. määräten, että\nv. 1814 kotiteollisuuden hyväksi varattuja varoja voitiin käyttää\nmyöskin villankudonnan edistämiseksi. Muutamin paikoin mainitaan\nmyöhemmin villalankain kehruun ja kudonnan olleen kukoistavan\nkotiteollisuudenhaaran (Uudenkaupungin villakankaat), mutta\nyleisempää tai huomattavampaa kotiteollisuutta ei tällä alalla enään\nsyntynyt. Toiselta puolen yhä sitkeästi jatkuva villakankaiden\nkotikudonta, toiselta puolen suurteollisuutta kohden ripeästi etenevä\nverkateollisuus eivät jättäneet tilaa kotiteollisuudelle, jonka\nmahdollisuuksia villankudonnassa supisti myöskin puuvillakankaiden\nyleistyvä käyttö. Puolivillaisten kankaiden kudonnalle kotityönä ja\nkotiteollisuutena sitävastoin näkyy pellavankehruun levitessä ja\npuuvillalankain kauppaan ilmestyessä menneen vuosisadan keskimmäisinä\nvuosikymmeninä auenneen huomattavat kehitysmahdollisuudet. (8)\n\nVilloja yleisempi kotiteollisuuden raaka-aine maassamme on ollut\n_pellava_. Sen viljelys ja valmistus oli uuden ajan alussa juurtunut\ntapa suuressa osassa Suomea. Senaikaisissa asiakirjoissa mainitaan\n\"Hämeenlinnan pellavia\" ja vientitavarana \"Turun palttinaa\". Ikivanha\npellava- ja palttinaseutu oli Äyräpään kihlakunta, jossa oli vanha\ntapa lunastaa linnaan tehtävä päivätyö kyynärällä palttinaa.\nPellavakysymyksen tullessa vapauden ajan suureksi taloudelliseksi\nratkaistavaksi, sillä oli jo vanhaa pohjaa kansanomaisessa taloudessa.\n\nSe mitä ennen olemme kertoneet Ylä-Satakunnan vanhasta pellavan\nviljelyksestä ja Otavalan kehruukoulusta, on vain pieni\nvaihe pellavakotiteollisuuden pitkästä historiasta Suomessa.\nPellavanviljelyksen pääseutuja maassamme 1700-luvun alkupuolella\nolivat eräät Karjalan ja Hämeen tienoot. Kun pellavanviljelyn\nhyvin menestyminen vaati määrätynlaatuista maaperää ja pellavamaan\nhoitaminen ja pellavan valmistaminen paljon ja vaivaloista työtä\nja taitoa, joita edellytyksiä ei kaikkialla ollut tarjolla, tämä\nviljelys jo sinään oli kotiteollisuuden luontoista. Pellavan kysyntää\nylläpiti pellavakankaiden kudonta, jota harjoitettiin yleisesti\nkotityönä, mutta monella seudulla vanhastaan kotiteollisuutenakin.\nMolempia pellavakotiteollisuuden haaroja, pellavanviljelystä ja\npellavankudontaa, ei kuitenkaan tavallisesti harjoitettu samalla\npaikkakunnalla. Hämeen pellavia esim. myytiin 1700-luvulla Anianpellon\nja Hämeenlinnan markkinoilla, tai kuljettivat talonpojat itsekin\nniitä Pohjanmaalle tai Turkuun ja Porvooseen, mutta Rudenschöld lisää\nnimenomaan, ettei rahvaalla ollut myydä pellavalankoja, kun pellavan\nvalmistus vei siltä kaiken ajan; pellavalankoja oli ostettava toisten\nseutujen rahvaalta.\n\nTällaisista syistä pellavanviljelys vähitellen keskittyi määrättyihin\nseutuihin, kuten Karjalan ja Hämeen eräisiin pitäjiin. Rudenschöldin\nmatkakertomusten mukaan vv:lta 1738--1741 pellavanviljelys menestyi\nKarjalassa parhaiten Liperin ja Tohmajärven pitäjissä. Paljoa\nsieltä ei liiennyt myytäväksi, mutta mikä liikeni, ne olivat Suomen\nhienoimpia ja parhaiten puhdistettuja pellavalajeja. Vanhoista ajoista\noli karjalaisten pitänyt maksaa kruunulle veroksi pellavia, ja kun\nveropellavat oli vaadittu hyviä, oli kansa oppinut huolellisesti\nvalmistamaan pellavansa. Hämeessä tuli, kuten jo tiedämme, Orihveden\npitäjä kuuluisaksi \"viheriästä pellavastaan\". Rudenschöldin ja eräiden\nmyöhempäin kertomusten mukaan tämä pellava oli saanut nimensä siitä,\nettä se erityisen, hyvin huolellisen hautomis- ja kuivaamistavan\nkautta saatiin säilyttämään luonnollinen vihreänkeltainen värinsä.\nTämä pellava oli haluttua tavaraa kaikkialla maassa; sitä pidettiin\nsitkeämpänä, hienompana ja kestävämpänä kuin muualla Suomessa yleisesti\nvalmistettua \"valkoista pellavaa\". Viheriää pellavaa ei viljelty\nmuualla kuin Orihveden ja Längelmäen pitäjissä ja sielläkin vain niissä\nkylissä ja taloissa, joilla oli siihen sopiva maanlaatu. Viljelystapa\noli peritty esi-isiltä, jotka kasvattivat pellavaa halmeissansa. Kun\nkaskenviljelystä oli ruvettu supistamaan, oli pellavanviljelyskin\nvähentynyt, sillä voimaa kalvavaa pellavaa kylvettiin vain säästäen\npeltoon.\n\nSalaisen kauppa- ja manufakturideputation selonteossa v:lta 1756\nsanotaan Suomen, Smålannin ja Länsi-Norrlannin ilmaston ja maaperän\nniin hyvin soveltuvan pellavan viljelykseen, että \"tuskin mitään\nhienompaa pellavalajia, kuin nämä maakunnat tuottavat, koko maailmassa\nvoidaan esittää\". Samassa asiakirjassa mainitaan vielä, että \"Suomi on\nse Ruotsin kruunun maakunta, joka kaikista parhaiten, sekä laajuuteensa\nettä hyvään maaperäänsä katsoen, voisi tuottaa hamppukasvia niin\nrunsaasti, ettei sitä enään tarvitsisi hankkia ulkomailta sellaisia\nsuuria määriä kuin tähän saakka.\"\n\nVapauden ajalla ja kustavilaisella ajalla koetettiin Suomen\npellavanviljelystä edistää välillisesti, edistämällä pellavan\nkehruilta ja kudontaa. Venäjän vallan ensi aikoina tuli hallituksen\nharrasteluissa pellavanviljelyksen välitön edistäminen etualalle.\nV. 1814 annettu \"Armollinen Julistus Siitä Pellavan ja Hampun\nkasvatuxen kuin myös Liinain kutomisen lisäämisexi Suomessa määrätystä\nraha-Summasta\" määräsi apurahoja annettavaksi m.m. pellavan ja\nhampun viljelyksen kehittämiseksi Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä\npellavan kehruun ja kudonnan kohottamiseksi kautta maan. Suomen\nTalousseura työskenteli ahkerasti pellavanviljelyksen hyväksi, ja\najoittain, kuten 1830-luvun puolivälissä, seura katsoi suorastaan\npäätehtäväkseen \"pellavakäsiteollisuuden\" edistämistä. Ruotsista\ntuotettiin tänne pellavanviljelyksen neuvojia. Mustialan v. 1836\nperustettu maanviljelyskoulu oli alkuaan ajateltu pellavanviljelys-\nja lampaanhoitokouluksi, ja sen yhteyteen tulikin erityinen\npellavaosasto. Usko Suomen pellavanviljelyksen tulevaisuuteen,\njopa sen vientikykyisyyteenkin, oli näihin aikoihin suuri. Suomen\nTalousseuran sihteeri sanoo v. 1844 painetussa matkakertomuksessaan,\nettä Längelmäellä ja sen lähipitäjissä viljelty pellava on \"parasta\npohjoismaissa\". Maamme vuotuinen pellavantuotanto neljäkymmenluvun\nalussa laskettiin n. 850 000 kg:ksi. Hampun viljely sitävastoin edistyi\nhitaammin.\n\nSuomen Talousseuran harrastus ja yleinen mielenkiinto pellavan\nviljelystä kohtaan laimeni seuraavina aikoina, puuvillateollisuuden\nensimmäisenä voittokautena, mutta virisi uudelleen kuusikymmenluvun\nankaran maataloudellisen pulan aikana. Pellavan viljelys alkoi vielä\nkerran kasvaa, niin että sen vuotuinen tuotanto 1870-luvulla oli n.\n1 1/2 milj. kg, siis kahta kertaa suurempi kuin 1840-luvulla. Mutta\ntämän uuden viljelyskauden pääkannattajana ei enään ollut kansanomainen\npellavan kehruu ja kudonta, vaan aivan uusi tekijä: Tampereen\npellavatehdas.\n\nPellavanviljelyksen rinnalla ja pohjalla kehittyi maassamme\nRuotsin vallan loppu- ja Venäjän vallan alkuvuosikymmeninä varsin\nhuomattava kotiteollinen pellavan kehruu ja kudonta. Näillä\nkotiteollisuudenhaaroilla oli runkonsa edellisten vuosisatain\nkansanomaisessa pellavankudonnassa. Uudempina aikoina se sai uutta\nvauhtia kaupunkien vastaavasta käsityöstä ja yksityisten yrittäjäin\ntehdaspuuhista, mutta ennen kaikkia hallituksen monipuolisesta\nedistämistoiminnasta sen hyväksi.\n\nSuomen kaupungeissa, ensi sijassa Turussa ja Porvoossa, harjoitettiin\njo 1600-luvulla käsityönä huomattavaa pellavankudontaa; niinpä\nmainitaan v. 1690 Turussa olleen 28 ja saman sataluvun lopulla\nPorvoossa 18 pellavakankuria. Porvoon pellavankudonnan huippukausi\noli molemmin puolin Pikku vihaa. Rudenschöld antaa siitä kiinnostavan\nkuvauksen. Sen mukaan ainoa idemmän Suomen paikkakunta, missä\npellavateollisuus oli kehittynyt suurempaan vauhtiin, oli Porvoon\nkaupunki ja sen lähitienoo kolmen--viiden peninkulman laajuudelta.\nTäällä olivat jo rukit yleisessä käytännössä, mikä ei ollut muualla\nvielä tavallista, ja naiset kehräsivät syksyt talvet, alkaen työnsä\njo kello kolme ja neljä aamulla. Tämä elinkeino oli paikkakunnalla jo\nvanhaa alkuperää. Pellavat tulivat Porvooseen Hämeestä ja Karjalasta,\nkoska Uudellamaalla viljeltiin pellavaa ainoastaan kotitarpeeksi.\nMutta kotimainen pellava ei riittänyt Porvoon teollisuuden tarpeisiin,\nvaan oli kaupunkiin tuotava suuria määriä pellavalankoja Venäjältä\nja Tallinnasta. Kudontaa harjoitti Porvoossa Rudenschöldin aikana 48\npalttinankutojaa, joista muutamilla oli käynnissä kuusi seitsemän\nkangastuolia ja palveluksessaan kolme neljä kisälliä. Muilla oli\nyleensä kolme kangastuolia mieheen. Porvoo kilpaili palttinankudonnassa\nTurun kanssa, jolla oli suunnilleen saman verran kankureita. Porvoon\npalttinateollisuus oli puheenaolevana aikana jo kehittynyt osittain\nn.s. kustannuskannalle. Kaupungin kutojain töitä näet kauppiaat joskus\nkustansivat. Enimmäkseen kutojat kuitenkin suorittivat tilaustöitä\nkyynärähinnalla. Hienompiakin pellavakankaita, kuten kilpikankaita,\nkudottiin, mutta ei damasteja. Tavara vietiin enimmäkseen Tukholmaan,\njosta sitä oli joskus viety edelleen ulkomaillekin. Kaikkiaan arveltiin\nPorvoon pellavakankaiden viennin nousevan vuosittain 200 000 kyynärään;\ntullitulojen mukaan oli vuotuinen vienti kuitenkin vain n. 70--80 000\nkyynärää.\n\nVuosisadan loppupuolella Porvoon pellavankudonta taantui, niin että\n1800-luvun alussa siellä valmistettiin vuosittain enään vain 26 000-30\n000 kyyn. palttinaa. Samoin kävi Turussa; sieltä vietiin 1700-luvun\nalkupuolella Tukholmaan vuosittain n. 100 000 kyyn. palttinaa, mutta\nesim. v. 1780 enään vain n. 9 500 kyyn. palttinaa ja 14 000 kyyn.\nkarkeaa hurstia.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan puolivälistä alkaen perustettiin\nTurkuun tehdaserioikeuksien turvin muutamia pellavakutomoita, jotka\ntodellisuudessa jäivät vain tavallisiksi käsityöläiskutomoiksi ja\npian hävisivät. Samoin kävi sotaneuvos O. E. Boijen Hämeenlinnaan\nperustaman pellavamanufakturin, joka oli tämäntapaisista laitoksista\nsuurin ja pysyi toimessa vv. 1764--1775. Pääsyynä kaupunkien\npellavakankurien ammatin ja pellavamanufakturien surkastumiseen oli\nilmeisestikin pellavankehruun ja -kudonnan vilkastuminen kotityönä\nja kotiteollisuutena maaseuduilla. Siihen taas olivat tuntuvasti\nmyötävaikuttaneet hallituksen toimenpiteet. Jo 1600-luvulla oli\nRuotsissa ruvettu perustamaan n.s. \"kehruuhuoneita\", joissa\nturvattomille lapsille opetettiin kehruuta, mutta myös nais- ja\nmiesirtolaisille annettiin pakko-opetusta tässä kansalle niin tärkeänä\npidetyssä taidossa. Sellainen kehruuhuone saatiin v. 1738 Turkuunkin.\nKehruuhuoneet luonnollisesti kumminkin joutuivat huonoon huutoon ja\nlopuksi ne muodostuivatkin selviksi rangaistuslaitoksiksi. Suuremman\nmerkityksen saivat vapauden ajalla muotiin tulleet kehruukoulut, joiden\ntarkoituksena oli levittää rukin käyttöä ja hienompain lankain kehruun\ntaitoa. Muutamat Hämeen herrat kiiruhtivat Otavalan kehruukoulun\nesimerkkiä noudattaen perustamaan maatiloillensa noita hyviä palkkioita\ntuottavia laitoksia, joista yhdestäkään ei tullut pitkäaikaista;\nkieltämättä ne kuitenkin lyhyelläkin toimiajallaan ehtivät hyödyttää\nasiaansa.\n\nHallituksen tarkoitus kehruukoulujen kannattamisella oli hankkia\nkudontaa harjoittaville \"manufaktureille\" riittäviä lankavaroja.\nVirallisesti selitettiin, että rahvaan harjoittama kehruu oli\n\"olennaisimpia ja pääasiallisimpia perusteita, joiden varassa tehtaiden\nkasvu ja vaurastuminen erikoisesti on\". Kaikin mahdollisin keinoin\nkoetettiin tehdasmaista kudontaa edistää. Kotiteollisuutta tällä\nalalla taas suorastaan vastustettiin. Niinpä eräässäkin asetuksessa\nkiellettiin kankaiden kutominen kotona toisen langasta palkkaa vastaan,\nkoska siitä muka oli vahinkoa kutomatehtaille. Mutta kehitys kävi juuri\npäinvastaiseen suuntaan. Kehruukouluista tuli kotiteollisuuskouluja.\nHallituksenkin täytyi pian muuttaa suuntaa. Siihen vaikuttivat\nmyöskin pellavatehtaiden tuottamat pettymykset sekä aikaa myöten yhä\npakottavammaksi tullut välttämättömyys hankkia ansion tilaisuuksia\nnopeasti lisääntyvälle maalaisväestölle. Ruotsin ajan lopussa oli\nrahvaan kotikudonnan edistämisestä tullut hallitukselle yhtä rakas\nlempiharrastus kuin kotikehruun edistämisestäkin.\n\nKun hallitus Venäjän vallan alkupuolella uudella tarmolla ryhtyi\npellavanviljelystä ja muuta pellavatyötä edistämään, niin sen\ntärkeimpänä päämääränä oli juuri kotiteollisuuden kohottaminen. V.\n1818 perustettiin Benvikin tilalle Närpööhön kehruu- ja kutomakoulu.\nSe lakkasi toimimasta jo 1825, mutta uusia kouluja syntyi yhtä mittaa.\nKuuluisin niistä oli Turun Talousseuran yhteyteen perustettu koulu.\nKaikissa näissä kouluissa oli v. 1846 oppilaita yhteensä n. 150--160.\nPellavan kotiteollisuus nousi nyt kukoistuksen kukkulalle. Kun v. 1832\nhienon pellavakankaan palkintoja oli annettu 4 000 kyynärästä, oli v.\n1847 palkittu kyynärämäärä 20 000. Pellavakankaita kudottiin jälleen\nsuurin määrin Porvoon ja Turun ympäristöissä ja Hämeen pellavalankoja\nmyytiin Turun, Tampereen ja Jyväskylän markkinoilla. Turun koulusta\nlähetettiin useita kertoja hienoja pellavakangasnäytteitä keisarillisen\nperheen jäsenille. Saman koulun palttina sai palkinnon Lontoon\nmaailmannäyttelyssä v. 1851. Suomen hienoilla pellavakankailla oli\nhyvä menekki Venäjälle ja Itämerenmaakuntiin. Karkeita pellavakankaita\nvietiin v:n 1840 paikkeilla Turusta Ruotsiin vuosittain n. 240 000 kyyn.\n\nSitten tämä tuotanto niinkuin pellavan viljelyskin taantui\npuuvillatuotteiden vallatessa maa-alaa Suomessa, kunnes\nkuusikymmenluvun katovuodet antoivat uuden sysäyksen pellavan\nkotikudonnallekin. Nälkävuosina järjestettiin pellavan kotikehruuta\nja -kudontaa laajassa mitassa hätäaputöinä. Kansan käsityötaidolle\nja kotiteollisuudelle ruvettiin siitä pitäin antamaan uutta arvoa ja\nniiden edistämisestä aljettiin pysyvästi huolehtia, m.m. ottamalla\nkäsityönopetus kansakoulujen opetusohjelmaan ja asettamalla v. 1872\nkomitea suunnittelemaan toimenpiteitä kotiteollisuuden edistämiseksi.\nNiin luotiin pohjaa nykyajan kotiteollisuusharrastuksille.\n\nNeljäkymmenluvulla käytiin julkisuudessa innokasta periaatteellista\nkeskustelua käsiteollisuuden ja tehdasteollisuuden sopivammuudesta\nmeidän maamme oloihin. Kumpikin puoli saattoi puolustaa kantaansa\nkäytännöllisin esimerkein. Hallituksen myötävaikutuksella oli maahan\nluotu huomattava pellavan kotiteollisuus. Tätä teollisuusmuotoa\npuolustettiin ja voitiin puolustaa yleisillä maataloudellisilla\nja yhteiskunnallisilla perusteilla. Suomen kotiteollisuudella ja\npikkuteollisuudella poistettiin työttömyyttä ja köyhyyttä, mutta\nEnglannin suurteollisuudella luotiin työttömyyttä ja kurjuutta.\nPikkuteollisuutta suosivalle kannalle asettui \"Saimassaan\" myöskin J.\nW. Snellman, vaikka epäilikin, voitiinko yleensä Suomessakaan vastustaa\nsuurteollisuuden voittokulkua.\n\nMitä muuten erityisesti pellavateollisuuteen tuli, niin sen\npysymiseen kotiteollisella kannalla vielä 1840-luvulla oli ilmeisesti\nratkaisevana vaikuttajana se, että koneellinen kehruu ja kudonta\nolivat pellavateollisuudessa muuallakin maailmassa tulleet käytäntöön\nvasta myöhään, ja myöhästyivät siis meidänkin maassamme villa- ja\npuuvillateollisuuden rinnalla, ja ettei meidän maassamme pääoma ollut\nerityisen halukas ryhtymään suuryrityksiin alalla, jolla kotityö\nja kotiteollisuus olivat niin hyvin suojatut koneiden kilpailua\nvastaan ja juurtuneet niin syvään kansanomaiseen talouteen kuin\npellavatyössä. Pellavateollisuudenkin koneellistumista meidänkin\nmaassamme pidettiin kuitenkin monella taholla torjumattomana sekä\nyleisistä kansantaloudellisista että sosialisistakin syistä. Esitettiin\nsellainenkin villa- ja puuvillateollisuuden silloisesta hetkellisestä\nasemasta johtunut ajatus, että maassamme olisi yleensä edistettävä\ntehdaskehruuta, mutta ei tehdaskutomoja. Kesti vielä jonkun aikaa,\nennenkuin kokemus tässä kysymyksessä antoi ratkaisunsa. (9)\n\nPellavan kotityön ja kotiteollisuuden yhteydessä alkoi maassamme\nRuotsin ajan lopulla kehittyä aivan uusi kutomatyön ala, nim.\n_puuvillan_ kehruu ja kudonta. Jo v. 1743 sai pari turkulaista\nkauppiasta erioikeuden parkkumitehtaan (puuvillatehtaan) perustamiseen\nTurkuun. Hanke supistui siihen, että mainitut yrittäjät jakoivat\npuuvillaa kotona kehrättäväksi ja erään pellavakankurin työpajassa\nkudottavaksi. Yritys loppui v. 1755, mutta silloin oli jo Turussa\ntoisia kutomoita, joissa kudottiin pumpulikankaita, ja niin pysyi tämä\nuusi kutomatyön ala jatkuvasti hengissä, joskaan ei jaksanut kohota\nkäsityöastetta korkeammalle.\n\nParemmat kasvamismahdollisuudet puuvillan kehruu ja kudonta sai\nkotityön ja kotiteollisuuden hoivissa. Venäjän vallan alussa oli\npuuvillakankaiden kudonta Suomessa jo siksi yleistä, että Suomen ja\nVenäjän kauppasuhteita koskevassa julistuksessa v:lta 1811 Suomen\npuuvillakankaille oli varattu tullivapaus niitä Venäjälle tuotaessa.\nTämän kudonnan laajuutta voidaan arvioida raa'an puuvillan tuonnin\nsuuruudesta, joka v. 1825 oli 29 000 kg. Tällöin alkoivat jo\nulkolaiset puuvillalangat tunkea kotimaista puuvillalangan kehruuta\nsyrjään. Puuvillakankaiden kotiteollista kudontaa edistävänä seikkana\non mainittu, että kun monimutkainen pellavakankaan valmistaminen\nsitoi köyhän kutojan varoja pitkäksi ajaksi, kauppiaalta saatiin\npuuvillalankoja velaksi, joka ehdittiin maksaa kankaan myynnistä\nsaaduilla varoilla, jotapaitsi puuvillakankaan kutomisteknikkakin\noli helpompi kuin pellavakankaan kutominen. Ennen pitkää kasvoi\npuuvillakankaiden kudonnasta huomattava kotiteollisuuden haara, jonka\nkeskuksia olivat Turku ympäristöineen, mistä 1840-luvun alussa vietiin\nvuosittain useita tuhansia kyynäröitä näitä kankaita, Porin tienoot\nsekä Sipoon ja Porvoon pitäjät Uudellamaalla. Viimemainituissa kahdessa\npitäjässä kudottiin 1840-luvun loppupuolella vuosittain 30000 kyyn.\npuuvillakankaita, jotka vietiin suurimmaksi osaksi Venäjälle. Laajassa\nmäärässä käytettiin puuvillalankoja menneen vuosisadan keskimmäisinä\nvuosikymmeninä myöskin puolivillaisten kankaiden kotiteollisuuden\nkudontaan. Puuvillan kotiteollisen kehruun ja kudonnan suhteista\ntehdasteollisuuteen kerrotaan tuonnempana. (10)\n\nKotiteollisen kudonnan historia kokonaisuudessaan on omiaan\nosoittamaan, kuinka vähän teollinen kehitys todellisuudessa on\nnoudattanut ennakolta piirrettyjä kaavoja, kuinka monenlaiset seikat\novat jo tässäkin yksinkertaisessa teollisen tuotannon muodossa\nolleet vaikuttamassa ja kuinka vaikea on useinkin erottaa milloin\nkotiteollisuus on ehkäissyt varsinaisen tehdasteollisuuden kehitystä,\nmilloin sille raivannut tietä.\n\nKaikkein yleisin kotiteollisuuden raaka-aineen antaja on kuitenkin\nollut _metsä_, joka jo vanhimmista ajoista saakka on ollut maamme\nteollisuuden tärkeimpiä alkulähteitä. \"Vakkasuomalaisten\" jo mainitun\nvanhan puunjalostuksen lisäksi mainitsemme vielä kätevyydestään\ntunnettujen Pohjanmaan rannikkolaisten jo Ruotsin aikana harjoittaman\nlaivanrakennustyön, sorvauksen y.m. puutyöt. Kotiteollisuudeksi\nluettavia tai siihen verrattavia metsään perustuvia tuotannonhaaroja\novat olleet myöskin sellaiset kansalliset teollisen työn alat kuin\ntervanpoltto ja sahaus.\n\n\nd) Kapitalistisen teollisuuden alkumuotoja.\n\nTeollisen tuotannon kehityshistoriassa on ratkaisevimpia vaiheita\npääoman ilmestyminen tuotannon myötävaikuttavaksi tekijäksi.\nKapitalistiseksi muuttuu teollinen tuotanto, kun sen taloudellisena\nperustuksena ei ole niinkuin yksinkertaisessa käsityössä ja\nkotiteollisuudessa harjoittajansa ammattitaito ja työ, vaan siihen\nsijoitettu pääoma. Kapitalilla ei teollisessa tuotannossa ole aina\nollut samanlaatuinen tehtävä. Jokainen käsityöliike, jossa on\npalkattuja apulaisia, on jo osaksi kapitalistinen teollisuuslaitos.\nPääomaa on tässä käytetty työvoiman hankkimiseen. Todella onkin moni\nkäsityöläisverstas vain työvoimaansa lisäämällä kasvanut suureksi\nkapitalistiseksi teollisuuslaitokseksi. Pääoma on myöskin voinut\nkohdistua etupäässä teollisen tuotannon menekin tehostamiseen, mikä\non tavallisesti tapahtunut siten, että vieras pääomanomistaja on\nsopimusperäisesti ostanut teollisen laitoksen valmistamat tuotteet\ntai ottanut muuten huoltaakseen niiden myynnin tai on teollinen\ntuottaja ollut pakoitettu myymään tuotteensa monopolia nauttivalle\nmyyjälle. Tällä tavoin ovat kokonaiset käsityön tai kotiteollisuuden\nhaarat voineet joutua pääoman hallittaviksi. Ruotsi-Suomessa, niinkuin\nmuissakin Europan maissa, on valtio jo uuden ajan alusta alkaen,\nosittain jo keskiaikana, omaksumainsa merkantilististen periaatteiden\nmukaisesti toiminut monella tavoin kapitalistisen teollisuuden\nedistämiseksi. Vanhempina aikoina kruunu perusti itsekin monenlaisia\nkapitalistisia teollisuuslaitoksia omain tarpeittensa tyydyttämiseksi.\nMyöhemmin valtio rajoitti toimintansa teollisella alalla enimmäkseen\nvain yksityisten teollisuuslaitosten yksityiskohtaiseen holhoamiseen ja\nohjaamiseen.\n\nToisissa tapauksissa on teollinen tuotanto kaivannut kapitalin\napua pääasiallisesti raaka- ja tarveaineiden hankkimiseksi.\nSahaukseen on tarvittu tukkia, raudan valmistukseen malmia ja sysiä,\nlasiteollisuuteen polttopuita, kutomateollisuuteen villoja ja pellavia.\nKun suuret maanomistajat ja maanviljelijät ovat voineet hankkia näitä\naineita luonnossa ja kun heille lisäksi on ollut verraten helppo\nkustantaa asianomaisten teollisuuslaitosten perustaminen ja hankkia\nalustalaisiltaan halpaa työvoimaakin, on tällainen kapitalistinen\ntuotantotapa usein saanut erikoisen \"kartanoteollisuuden\" muodon.\nUsein on tällainen teollisuuslaitos jo alkuaan ollut kaupunkilaisten\nliikemiesten tai muiden vieraiden pääomanomistajain oma tai joutunut\nmyöhemmin sellaisten omaksi, mutta silloinkin on tehtaalla säilynyt sen\nfeodalinen tai kartanoluonne.\n\nPuhtaimpia kapitalistisia teollisuusyrityksiä ovat olleet ne, joissa\nperustaminen ja jatkuva tuotantotyö alusta loppuun saakka sekä\nvalmiiden tuotteiden saattaminen markkinoille tapahtuu kapitalin\navulla. Sellaisen teollisen laitoksen omistajana on yrittäjä tai\nyrittäjäryhmä, jolla on käytettävänään kylliksi pääomia ja johtokykyä\nhoitaakseen teollisuuslaitosta voittoa tuottavalla tavalla.\n\nKaikki nämä teollisuuden muodot ovat eri vivahduksin olleet edustetut\njo Suomen vanhemmassa teollisuudessa. Käyttäessämme sisäkohtaista\narviointia voimme nimittää \"tehtaaksi\" kaikkia teollisia yrityksiä,\njoissa pääoma on ollut tärkein taloudellinen tekijä. Ulkokohtaisesti\n\"tehtaan\" käsitteeseen yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan\nkuuluu myöskin käyttövoimaa käyttäväin koneiden tai itsetoimivain\nmenetelmäin tunnus. Koneiden käyttö sinänsä ei kuitenkaan vielä tee\ntuotantoa suureksi; pikkuteollisuus saattaa olla hyvinkin täydellisesti\nkoneellistunut, mutta pysyy siitä huolimatta pienenä. Ainoastaan pääoma\nvoi saada aikaan suuren tuotannon, vaikka tuotanto tapahtuisikin\nkäsityön tapaan. Historiallisesti olisi varmaan oikeinta käydä raja\ntehdasteollisuuden ja muiden teollisuuden muotojen välillä tuotannon\nsuuruuden mukaan. Todellista teollista suurtuotantoa ei kernaasti\nvoida ainakaan uudempina aikoina ajatella ilman pääomain ja koneiden\nyhteisvaikutusta.\n\nAlkeellisimpia pääoman käyttömuotoja teollisuuden alalla on ollut\nkotiteollisuuden tai käsityön tuotteiden myynnin joutuminen\nsopimusperäisesti pysyvästi erityisen pääomaa omistavan välikäden\neli \"kustantajan\" haltuun. Kotiteollisuus tai käsityö on tällöin\nmuuttunut _kustannusteollisuudeksi_. Tällaisesta yksinkertaisesta\nkustantajatoimesta saamme nähdä esimerkkejä Tampereenkin\nteollisuushistoriassa. Täydellisempiä kustannusyrityksiä ovat\nsellaiset, joissa koko tuotanto raaka-aineen hankinnasta valmiin\ntuotteen myyntiin saakka käy kustantajan laskuun, mutta itse työn\nsuorittavat käsityömäisesti työntekijät kotonaan. Suomessa tällaiset\nyritykset lienevät olleet vanhempina aikoina yhtä harvinaisia kuin\nne uudempina aikoina ovat olleet tavallisia. Sitävastoin on maamme\nvanhemmassa kutomateollisuudessa ollut hyvinkin yleisenä tapana se,\nettä tehtailija on kehruuttanut tarvitsemansa langat kotiteolliseen\ntapaan kodeissa tai \"köyhillä\" ja sitten kudottanut ne tehtaassaan.\n\nMeidän maamme teollisuushistoriassa esiintyy eräs kotiteollisuuden\nhaara, joka kasvoi kerrassaan kansalliseksi suurtuotannoksi ja\njohon liittyneestä kustannustoimesta paisui suuri valtakunnallinen\nvientikauppamonopoli. Tarkoitamme Suomen vanhaa _tervateollisuutta_.\nNiinkuin Suomen maanviljelyksen historiassa puhutaan alkeellisesta\npolttoviljelyksestä, niin voisi metsäteollisuutemme historiassa\ntervateollisuutta kutsua polttoteollisuudeksi. Vuosijaksona 1648--\n1715 Suomen tervakauppa oli useampain perättäisten \"tervakomppaniain\"\nyksinoikeutena. Kustavien aikakauden alkaessa tervan vientiteollisuus\noli jo pääasiallisesti keskittynyt Pohjanmaalle, vaikka kaikista\nmuistakin Suomen osista, varsinkin Turun läänistä, vielä liikeni\ntervaa vähin ulkomaalle myytäväksi. Pohjanmaalta viedyn tervan määrä\noli siihen aikaan noin 62 800 hl vuodessa. Vv. 1808--1812 oli tervan\nvienti noin 15--35 % maamme koko viennin arvosta. Se oli silloin\nmaamme tärkein vientitavara; sitä kuljetettiin etupäässä Pohjanmaan\npohjoisemmista kaupungeista, pikeä taas Pohjanmaan eteläisistä\nkaupungeista, joissa oli suuria pikiruukkeja. Vielä menneen vuosisadan\nseitsenkymmenluvullakin tervanvienti oli varsin huomattava.\n\nNiin paljon kuin mahtavuuden ajan tervakomppaniain toimintaa Suomessa\nonkin moitittu, kieltämättä nämä komppaniat kuitenkin rahoittamalla\nvanhan kotiteollisen tervanpolton ovat panneet alkuun Suomen vanhimman\nmetsäteollisuuden ja vientiteollisuuden haaran. (11)\n\n\ne) Vanha kruununteollisuus.\n\nUskonpuhdistuksen aikakaudella Ruotsi-Suomen hallitus alkoi noudattaa\ntietoista merkantilistista talouspolitikkaa. Tämä talouspolitikka\noli yhteydessä Europan kansallisvaltioiden synnyn kanssa. Samalla\nkuin Europan valtiot tarmokkaiden hallitustensa enemmän tai\nvähemmän yksinvaltaisella johdolla varttuivat yhä voimakkaammiksi\nvaltiollisiksi valtatekijöiksi, ne muodostuivat myöskin talouselämän\nluonnollisiksi piireiksi. Kotityötä ja käsityötä edellyttävän\nkylä- ja kaupunkitalouden sijalle astui tehdasteollisuudelle\nmahdollisuuksia avaava laajemman alueen talous, kansantalous. Mutta\nvaltion valtiollinen ja kansantaloudellinen toiminta sulautuivat\nnyt erottamattomasti yhteen. Suuriin valtiollisiin tarpeisiinsa ja\nhankkeisiinsa välttämättömiä varoja hallitukset voivat saada ainoastaan\nalamaistensa varoista ja koko kansan yhteisillä taloudellisilla\nponnistuksilla. Valtakunnan oma etu niinmuodoin käski pitämään huolta\nelinkeinoista, järjestämään, ohjaamaan, määräämään niitä. Näin syntyi\nuuden ajan ensimmäisille vuosisadoille ominainen hallituksen ja kansan\ntaloudellinen vuorovaikutus: ruhtinaat edistivät elinkeinoja saadakseen\nvaroja valloituksiinsa ja tekivät valloituksia voidakseen edistää\nalamaistensa elinkeinoja. Tätä järjestelmää on sen erityisesti kauppaan\nkohdistuneen huolenpidon vuoksi kutsuttu \"merkantilijärjestehnäksi\".\nSen tunnusmerkkinä oli kaikkien elinkeinojen pakollinen järjestely.\nHallituksen käsi määräili asiat pienimmästä suurimpaan, pikkukaupungin\nammattikunnista maailmanmerillä riehuviin kauppa- ja siirtomaasotiin\nsaakka.\n\nMerkantilistisen valtiopolitikan johtavia periaatteita oli yhteisen\nhyvän, maan ja valtion edun asettaminen yksityisen edun edelle. Maan ja\nvaltion etua taas edusti aluksi selvimmin ja voimakkaimmin hallitsija.\nKäytännössä periaate siis merkitsi, että hallitsijan tai hallituksen\netujen ja tahdon tuli olla määräävänä kaikessa talouselämässä.\nSuurimmat ja pysyvimmät voittonsa merkantilismi todella saavuttikin\nsuurten hallitsijain johdolla. Parhaat merkantilistiset hallitsijat\ntahtoivat olla \"maan isiä\" ja pitivät korkeimpana päämääränään valtion\nja kansan parasta; Kustaa Vaasa, Kaarle XI ja Freedrik Suuri ovat\ntunnettuja esimerkkejä sellaisista hallitsijoista.\n\nToinen merkantilismin pääperusteista oli käsitys kansakunnan\ntaloudellisesta kokonaisuudesta ja itsenäisyydestä ja siihen\nperustuvasta kansallisesta mahtavuudesta. Tämän opin mukaan\nvaltion tuli pyrkiä ei ainoastaan kaikinpuoliseen taloudelliseen\nomavaraisuuteen, autarkiaan, vaan myös muita maita mahtavammaksi.\nLukemattomat merkantilistiset valta- ja kauppasodat todistivat, ettei\noppi tässä kohden jäänyt tyhjäksi teoriaksi. Kahdeksannellatoista\nvuosisadalla merkantilismin hyökkäävä luonne jo hiukan hilliintyi;\nkansallista mahtavuutta koetettiin nyt perustaa oman maan rikkauden\npohjalle, ja vieraiden sortamisen sijasta tyydyttiin nyt vain kotimaan\nasukkaiden suojelemiseen; Ruotsi-Suomen vapaudenajan politikka oli\nsiinä suhteessa edustava.\n\nMerkantilismin kolmantena periaatteena oli elinkeinojen edistäminen.\nKuta enemmän hallitukset tulivat sidotuiksi aineellisiin\nmahtikeinoihin, sitä tärkeämmäksi niille tuli kansan maksukyvyn\nsäilyttäminen ja elinkeinojen edistäminen. Hallitukset suosivat ensi\nsijassa kauppaa, joka nopeimmin ja mukavimmin tuotti niille käteisiä\nvaroja; siitä koko järjestelmän nimi \"kaupallinen\" eli \"merkantilinen\njärjestelmä\". Maan varallisuutta arvioitiin etupäässä maassa olevan\narvometallien paljouden mukaan, toisin sanoen rahaa ja rikkautta\npidettiin samana asiana. Johdonmukaisesti oli kauppaa ohjattava\nsiten, että noita toivottuja metalleja olisi maassa mahdollisimman\npaljon. Tahdottiin saada niin edullinen \"kauppabalanssi\" kuin\nmahdollista s.o. vienti suuremmaksi kuin tuonti, sillä erotuksen\ntuli, niin uskottiin, kilpailussa hävinnyt maa maksamaan kilpailussa\nvoittaneelle maalle. Mutta merkantilismi oivalsi hyvin muidenkin\nelinkeinojen kuin kaupan suuren kansallisen merkityksen. Oman maan\nteollisuutta se koetti kaikin tavoin suojella ja kasvattaa. Pyrinnöt\ntällä alalla kävivät yhteen kauppabalanssi-harrastusten kanssa.\nUlkomaille oli vietävä mahdollisimman paljon täysin valmiiksi\njalostettuja teollisuustuotteita, ulkomailta tuotettava vain semmoisia\nraaka-aineita, joita ei kotimaassa ollut saatavissa; ne, jotka veivät\nulkomaille raaka-aineita ja toivat sieltä teollisuustuotteita, olivat\nankarimpien merkantilistien silmissä melkeinpä isänmaanpettureita.\nYleensä oli teollisuus se elinkeino, joka merkantilistisena aikana\nsaavutti näkyvimpiä tuloksia; useimmissa sivistysmaissa valtio\nitsekin perusti armeijan, hovin y.m. laitostensa tarpeita varten\nteollisuuslaitoksia. Myöhemmin tuli etualalle yksityisten tehtaiden\navustaminen ja säännösteleminen valtion taholta kaikilla ajateltavilla\ntavoilla.\n\nMerkantilistisia päämääriä oli Ruotsi-Suomessa osittain tavoiteltu\njo keskiajalla. Kun sitten uskonpuhdistuksen aikakauden suuri\nalkaja Kustaa Vaasa ryhtyi muovailemaan Ruotsin valtakunnasta\nkansallista, valtiollista ja taloudellista kokonaisuutta ja sitävarten\njärjestämään uudelleen koko valtiotaloutta, hän joutui yrittämään\nuusien teollisuuspolitistenkin periaatteiden sovelluttamista,\nvaikkapa yritysten täytyikin vielä kauan aikaa mukautua vanhoihin\nluontoistaloudellisiin tapoihin ja maakunnalliseen hajanaisuuteen.\n\nNäissä yrityksissä tuli ensimmäisenä kysymykseen kruunun omain\nteollisten tarpeiden tyydyttäminen. Varsinkin armeijalla oli tällaisia\ntarpeita. Kun ainoastaan kruunulla itsellään oli riittäviä pääomia\ntehdaslaitosten perustamiseksi tuon kulutuksen tyydyttämiseksi,\nsyntyi meidänkin maassamme uuden ajan alkupuolella erityinen laatu\npieniä tehdasmaisia teollisuuslaitoksia, \"kruununtehtaita\", joiden\ntarkoituksena oli etupäässä määrätynlaisen \"sotatarveteollisuuden\"\nharjoittaminen.\n\nTällaiseen sotateollisuuteen kuului ensinnäkin kruudin valmistamiseen\ntarvittavan _salpietarin keittäminen_ navetta- ja tarhamullasta.\nSalpietarin tuotantoa on Suomessa jatkunut uuden ajan alusta 19.\nvuosisadan alkupuolelle saakka. Varsinaiseksi tehdasteollisuudeksi\ntätä yksinkertaista tuotantoa tuskin voi sanoa muussa kuin siinä\nsuhteessa, että se vanhimpina aikoina oli keskitetty suurempiin\nkruunun salpietarikeittimöihin. Näiden laitosten ylläpitämiseksi\noli veroamaksavan väestön suoritettava raskaita kuormanvedätyksiä,\npäivätöitä ja muita rasituksia ja maksuja. Tälle kannalle\nsalpietariteollisuus järjestyi jo Kustaa Vaasan aikana. Myöhempäin\nVaasa-kuninkaiden aikana salpietarin keittäminen alituisten sotain\nvuoksi tuli suurenlaiseen vauhtiin. Aluksi tätä teollisuutta\nharjoitettiin välittömästi kruunun omaan tiliin, mutta myöhemmin\nkruunu näki edullisemmaksi antaa salpietarikeittimöt niihin\nkuuluvine vero-oikeuksineen vuokralle yksityisille yrittäjille,\njoiden tuli vuosittain hankkia kruunulle sovittu määrä salpietaria\nmäärätystä hinnasta. V:sta 1627 olivat Suomen kaikki yksitoista\nsalpietarikeittimöä jonkun aikaa vuokralla Turun kauppiaalla\nJaakko Wollella, jonka tuli toimittaa kruunulle 75 kippuntaa\nsalpietaria vuodessa. Tammerkosken lähimmät keittimöt olivat\nSääksmäen, Hollolan ja Ulvilan keittimöt, jotka olivat olemassa\njo 1500-luvulla. Keittimöiden vuokraajat harjoittivat feodaliseen\ntapaan vuokraoikeuksiensa jälleenvuokrausta, mikä ei ollut omiaan\nvähentämään sitä verovelvollisten riistämistä, joka muutenkin pyrki\nsalpietariteollisuuteen juurtumaan. Myöhemmin salpietariteollisuus\ntuli vapaaksi elinkeinoksi, vaikka valmis salpietari oli edelleen\ntarjottava kruunulle määrätystä hinnasta. Hallitus suosi 1700-luvulla\nerityisten yhtiöiden muodostamista salpietarin valmistamiseksi ja itse\ntyön suorittamista erityisissä ladoissa. Tammerkosken kartanossakin\noli kartanon viimeisinä aikoina salpietarilato. Ruotsin ajan lopulla\nsalpietarin valmistus keskittyi Pohjanmaalle, missä sitä talonpojat\nharjoittivat kotiteollisuutena. Kun salpietarin pakkomyynti kruunulle\nv. 1801 lopetettiin, Pohjanmaan salpietarinvalmistus Napoleonin sotain\naikoina nousi suureen kukoistukseen; v. 1815 vietiin Vaasan läänistä\narviolta 30 000 leiviskää salpietaria. Mutta kun Ruotsi v. 1816 kielsi\nsalpietarin tuonnin Suomesta, Pohjanmaan salpietarinvalmistuksessa\nsyntyi pula, mikä aiheutti Seinäjoen (Östermyran) kruutitehtaan\nperustamisen v. 1824.\n\nKruutia valmistettiin Suomen linnoissa jo keskiajan lopulla.\nVaasa-kuninkaiden aikoina kruudin valmistusta harjoitettiin kaikissa\npäälinnoissa. Käytettiinkö myöhemmin kotimaasta saatua salpietaria\nkruudin valmistukseen omassa maassa, ei ole tiedossamme. Ainakin\nRuotsin ajan lopulla oli Suomen kruutiteollisuus aivan lamassa.\n\nAmpuma- y.m. sota-aseita valmistettiin uskonpuhdistuksen aikakaudella\nkäsityömäisesti Suomen linnoissa. Suomalaisten kätevyys tällä alalla\nherätti siihen aikaan hallitsijain huomiota. Seitsemännellätoista\nvuosisadalla oli Viipurissa suurehko kruunun asepaja. (12)\n\nHyvin edusluontoista kruununteollisuutta on aikoinaan ollut myös\n_laivanrakennusteollisuus_. Jo keskiajalla oli Suomessa vilkasta\nkotimaista merenkulkua, ja pienempiä merialuksia rakennettiin\nsilloin monissa paikoin rannikolla. Olaus Magnus kuuluisassa\nteoksessaan pohjoismaisista kansoista kiittelee suomalaisten\nlaivanrakennustaitoa. Saksalaisen kauppavallan vuoksi ei\nkauppalaivasto enempää kuin merenkulku yleensäkään päässyt täällä\nkeskiajalla mainittavampaan kukoistukseen. Uuden ajan alku oli\nkäänneaika maamme laivanrakennusteollisuudessakin. Merkantilistisen\ntalouspolitikan tärkeimpiin päämääriin kaikissa maissa kuului oman\nmaan merenkulun edistäminen, jotavarten oli tarpeen niin suuri\nkotimainen kauppalaivasto kuin mahdollista. Jo keskiajalla oli kruunu\nrakennuttanut omiksi tarpeikseen Suomessa (esim. Turussa) laivoja,\nmutta Kustaa Vaasa ryhtyi voimakkaasti elvyttämään täkäläistä\nlaivanrakennusta. Kruunu rakennutti aluksia vain sotalaivastoaan\nvarten, mutta kun 16. vuosisadalla ei vielä ollut sanottavampaa\nerilaisuutta sotataivain ja kauppalaivain välillä, kruunun\nlaivanrakennus hyödytti kauppalaivastoa ja yksityinen laivanrakennus\nsotalaivastoa ja molemmat antoivat työtä lukuisille käsityön-\nja kotiteollisuuden haaroille. Kustaa Vaasan ja hänen poikainsa\nhallituskausina mainitaan kruunun laivanveistämöitä Turussa, Halikossa,\nRaaseporissa, Helsingissä, Viipurissa ja Pohjanmaalla. Viimemainitussa\nmaakunnassa laivanrakennuksesta tuli tärkeä kansanelinkeino. Kruunubyn\nja Kokkolan pitäjissä rakennettiin yhtenä ainoana vuonna 1600-luvun\nlopulla 32 sota-alusta.\n\nMyöhemmin ei kauppalaivain rakentaminen Suomessa pysynyt sotalaivain\nrakentamisen tasalla, mihin myös vaikutti valtion Suomelle epäedullinen\nmerenkulkupolitikka. Vasta kun hallitus 1700-luvulla alkoi\ntehokkaammin suosia laivanrakennusteollisuutta, m.m. antamalla v. 1724\nkuuluisan \"tuoteplakaatin\", ja kun Pohjanlahden rannikkokaupungit\nAntti Chydeniuksen ponnistelujen tuloksena v. 1765 saivat vapaan\npurjehdusoikeuden, Suomen laivanrakennus rupesi huomattavammin\nelpymään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Suomella\nsilloisiin oloihin nähden uhkea kauppalaivasto ja laivanrakennus\nkukoisti useiden kaupunkien laivanveistämöillä; erittäin mainittu oli\nTurun v. 1747 perustettu laivanveistämö.\n\nItämainen sota kuten tunnettua tuhosi suuren osan Suomen\nkauppalaivastoa. Sen jälkeen alkoi kotimaisessa laivanrakennuksessa\nuusi aikakausi rautaisten höyrylaivain rakentamisen konepajoissa\ntullessa yhä tärkeämmäksi kotimaisen laivanrakennuksen osaksi. 9\n\nVanha kruununteollisuus Suomessa ei supistunut ainoastaan niihin\nsotateollisuuden haaroihin, joita edellisessä on kosketeltu, vaan se\nulettui sellaisillekin teollisen tuotannon aloille kuin sahaukseen,\nrautateollisuuteen ja verkateollisuuteen, joita kruunu kyllä oli\npanemassa alulle lähinnä omaa tarvettaan varten, mutta joista\nmyöhemmin kasvoi maan yleiselle talouselämälle mitä tärkeimpiä\nyksityiskapitalistisia teollisuudenhaaroja.\n\n\nf) Kartano- ja ruukkiteollisuus.\n\nJos tehdasteollisuudella on ymmärrettävä teollisten tuotteiden\nvalmistamista pääasiallisesti koneellisella tavalla pääomia vaativissa\nlaitoksissa laajempia kuin paikallisia markkinoita varten, niin maamme\nvanha _sahausteollisuus_ on asiallisesti luettava tehdasteollisuutemme\nuranuurtajain joukkoon.\n\nRannikkoseuduilla, varsinkin Uudenkaupungin tienoilla, veistettiin\nennen muinoin pienempiä puita suurin määrin \"lehtereiksi\", joita\nvietiin kattoruoteiksi Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Suuremmista\npuista veistettiin monin seuduin lautoja, lankkuja, vuoliaisia,\nparruja y.m.s. tavaroita. Lautoja tuli veistämällä isostakin tukista\nvain kaksi, yksi kummastakin puolikkaasta. Lautain käsisahauksen\nkäytäntööntuleminen, mikä näyttää tapahtuneen mainittavassa määrässä\nvasta kahdeksannellatoista vuosisadalla, oli suuri edistysaskel tässä\nyksinkertaisessa kotiteollisuudessa.\n\nKoneellisen sahauksen ensimmäisestä saapumisesta Suomeen ei ole\nvarmoja tietoja. Kustaa Vaasan ja Juhana III:n alotteesta perustettiin\nRuotsi-Suomessa useita vesisahoja eli \"sahamyllyjä\" kruunun linnoihin\nja kartanoihin. Nämä n.s. kruunun sahat olivat pieniä, yksi- tai\nkaksiteräisiä ja niiden vuotuinen valmistus supistui muutamain\nkymmenien tai satain tukkien sahaamiseen laudoiksi ja lankuiksi,\njoita käytettiin linnain ja kruununkartanoiden tarpeeksi. Samoihin\naikoihin useat yksityisetkin kartanonomistajat perustivat sahoja\nvalmistaakseen lautatavaraa sekä kotitarvetta että myöskin myyntiä\nvarten, joka kuitenkin tavallisesti rajoittui vain sahan lähiseutuihin.\nNäin sahauksesta vähitellen muodostui huomattava \"kartanoteollisuuden\"\nhaara. Kartanosahauksella tarkoitamme maatilain omistajain erityisissä\nkoneellisissa sahauslaitoksissa kotityönä tai kotiteollisuuden tapaan\nharjoittamaa sahausta. Seitsemännellätoista vuosisadalla alkoivat\nmerikaupunkien kauppiaat huomattavassa määrässä viedä sahaustuotteita\nulkomaille ja sitävarten ostella eri tahoilta sahattuja tavaroita\ntai hankkia itselleen omia kauppasahoja. Tällaisia kauppasahoja on\nkatsottava jo täysin kapitalistisiksi tehdaslaitoksiksi.\n\nRuotsi-Suomen vanha sahausteollisuus joutui tavattoman suuressa\nmäärässä merkantilistisen valtiovallan holhuun alaiseksi, jonka\npäämääränä oli metsänkulutuksen säännösteleminen ja sahausteknikan ja\n-talouden edistäminen. Jo 1600-luvulla ryhdyttiin vuoriteollisuuden\netujen tähden suunnittelemaan rajoituksia metsänkäyttöön, jotta\nehkäistäisiin sitä suurta metsänhävitystä, jota silloin kaikesta\npäättäen harjoitettiin ja johon myöskin sahain katsottiin olevan\nsyypäitä. Sahauksen valtakunnalle tuottama ilmeinen etu ei sallinut\ntämän tuotannonhaaran hävittämistä, mutta se otettiin yhä tarkemman\nsäännöstelyn alaiseksi, joka 1700-luvulla kehittyi huippuunsa. Niinpä\nv. 1747 Suomen kenraalikuvernöörille annetuissa ohjeissa kehoitettiin\nhäntä toimimaan siten, että sahanomistajat varustaisivat laitoksensa\n\"hienoilla eli n.s. hollantilaisilla sahanterillä\", sekä valvomaan,\nettei lautoja valmistettaisi halkomalla ja veistämällä, \"kuten tähän\nasti metsäin vahingoksi on ollut tapana\". Hallituksen toimenpiteet\neivät nähtävästi onnistuneet, sillä vielä 1770-luvulla esitettiin\nmaassamme, että puutavaran haaskauksen estämiseksi olisi sahoista\npoistettava karkeat terät ja kiellettävä yksiteräisten sahain\nkäyttäminen. V. 1786 annettujen, sahain perustamista koskevain ohjeiden\nmukaan oli määrättyä menettelyä noudattaen tutkittava ja laskettava,\nkuinka monta sahapuuta keskimäärin tynnyrinalalta voitaisiin\nperustettavan sahan puunhankinta-alueelta vuosittain hakkauttaa, jotta\nmetsän jälleenkasvu korvaisi vuotuisen kulutuksen. Vesistön laadusta ja\nputouksen suuruudesta oli päätettävä, kuinka kauan saha vuosittain voi\nolla käynnissä. Huomioonottaen kaikki edellämainitut asianhaarat sekä\nsahan raamien luvun ja päivittäisen sahauskyvyn, tuli katselmusoikeuden\nseudun maanmittarin avustamana arvioida perustettavalle sahalle\nmyönnettävä vuotuinen sahausoikeus.\n\nLuonnollisesti ei sahausteollisuus voinut sentapaisissa oloissa\nerityisemmin kukoistaa. Ruotsin vallan loppuessa ilmoitetaan Ruotsin\nSuomessa olleen Turun ja Porin läänissä 31 vero- ja 18 kotitarvesahaa,\nHämeen-Uudenmaan läänissä 33 vero- ja 16 kotitarvesahaa, Vaasan\nläänissä 6 hienoteräistä verosahaa ja 90 karkeateräistä kotitarvesahaa\nsekä Oulun läänissä 4 sahaa. Sahaustuotteita vietiin v. 1739 Suomesta\n43 090 tolttia (= 8 226 nykyaikaista standerttia). Ruotsin ajan lopulla\ntämä vienti oli paljon suurempi.\n\nVilkkaammaksi oli sahausteollisuus kehittynyt Viipurin läänissä.\nSiellä ei kuten Ruotsin Suomessa sahauksen määrää jyrkästi rajoitettu,\nvaan sahanomistajalla oli oikeus sahata olosuhteiden mukaan, niin\nettä hyvinä vuosina oli mahdollista valmistaa enemmän lautatavaraa,\nmutta huonoina taas tasoittaa siten syntynyt liikasahaus. Edullisissa\noloissa Viipurin läänin sahateollisuus kehittyi niin, että se pystyi\nmuutamina vuosina kilpailemaan lautatavarain viennissä koko Ruotsin\nvaltakunnan kanssa. Niinpä esim. v. 1788 oli Ruotsin sahaustuotteiden\nvienti 128 518 tolttia ja Viipurin 121 000 tolttia, kun viimemainittuun\nmäärään lisätään Haminan vienti, joka mainittuina aikoina oli n. 26 000\ntolttia vuodessa, käy selville, että kaakkoinen Suomi silloin yksin vei\npuutavaroita ulkomaille enemmän kuin koko Ruotsin valtakunta.\n\nUseat asianhaarat vaikuttivat, ettei maamme sahateollisuus ja\nsahaustavarain vienti voinut elpyä 19. vuosisadan ensimmäisten\nvuosikymmenien vaikeissa olosuhteissa. Europpalaisen puutavaran\ntuontia Englantiin vaikeutti näinä aikoina korkea tuontitulli.\nPohjois-amerikkalaisten siirtomaiden eduksi oli niistä tuodulle\npuutavaralle vv. 1788--1810 myönnetty tullivapaus, kun taas\nEuropasta tuodusta puutavarasta oli suoritettava melkoisen korkea\ntulli. Sen lisäksi olivat rahti-, vakuutus- y.m. maksut Itämeren\nsatamista Englantiin puheenaolevana aikana suhteettoman korkeat. Että\nPohjois-Europasta suoranaista puutavaranvientiä Englantiin saattoi\ntapahtua, riippui enään siitä, että sen laatua pidettiin parempana kuin\namerikkalaisen tavaran.\n\nYhtäkaikki kohosi sahausteollisuus näissäkin vaikeissa oloissa maamme\nhuomattavimmaksi teollisuudenhaaraksi. \"Varsin elävän käsityksen\nsiitä, miten sahaliike Katariina II:n ja Kustaa III:n päivistä on\nehtinyt kehittyä keisari Nikolai I:n aikoihin, saamme sovittelemalla\nkokonaiskuvaksi mitä me eri tahoilta voimme 1840-luvun oloista saada\ntietoomme. Itä-Suomen liikemiehistä harjoittivat siihen aikaan\nvarsinkin N. L. Arppe, E. J. Längman ja J. F. Hackman laajaa tämmöistä\nliikettä; useat Viipurin kauppahuoneet, Rosenius ja Seseman, Tschusoff\ny.m. harjoittivat muun liikkeensä rinnalla myöskin puutavaranvientiä\nsivutoimena. Tavallisen suuri vesisaha -- höyrysahojen perustamiseen ei\npyydettäessäkään annettu lupaa -- näkyy silloin vuosittain valmistaneen\nnoin 1 500--2 000 standerttia, eli suunnilleen saman määrän, jonka\naikaansaaminen paria miespolvea ennen oli kymmenen tavallisen sahan\ntulos... Arppe oli lisäksi järjestänyt itselleen lauttausväyliä, joita\npitempiä ja sopivampia ei usein myöhemminkään ole käytetty; sitä paitsi\nhän loi itselleen Laatokan kautta Kronstadtiin menevän vientitien, joka\nennen Saimaan kanavan valmistumista tarjosi kieltämättömiä etuja. Muut\nsahaliikkeenharjoittajat pitivät Viipuria tai Haminaa vientisataminaan,\nvedättäen laudat Lauritsalasta maata myöten; vasta Saimaan kanavan\navaaminen liikkeelle muutti nämä olot. Enemmän kuin kolmasosa\nSuomen puutavaranvientiä läksi siihen aikaan Viipurin satamasta\nmaailmanmarkkinoille. Suhdeluku muuttuu vasta kun Kotka perustetaan ja\nPäijänteen ennen miltei käyttämättä jäänyt alue rupeaa kilpailemaan\nSaimaan monihaaraisen vesistön kanssa.\" (E. G. Palmén).\n\nV. 1853 oli maassamme 153 sahaa, joiden raamiluku oli 285 eli siis 1.8\nraamia sahaa kohden ja sahausoikeus 528 226 tukkia ja 5 104 tolttia\nlautoja eli n. 3 500 runkoa sahaa kohden.\n\nVanha sahausteollisuus oli nyt saavuttanut huippunsa. Muissa\npohjoismaissa oli sahaus jo aikoja vapautettu vanhoista kahleistaan ja\nsuuret höyrysahat suurten uittoväyläin suussa alkaneet sahaustavarain\nsuurvalmistuksen. Ruotsissa rakennettiin ensimmäinen höyrysaha v. 1848;\nsaman vuosikymmenen alkuvuosina oli Pietarin ja Riian läheisyydessä\nuseita neliraamisia höyrysahoja. Suomessa vain sahalaitokset olivat\nvanhanaikaisilla määräyksillä sidotut sisämaiden hajanaisiin\nkoskiin. Sisämaissa voitiin sahaustuotteita valmistaa, mutta pitkäin\nkuljetusmatkain vuoksi niitä ei kannattanut myydä, rannikolla niitä\ntaas voitiin myydä, vaan ei riittävässä määrässä valmistaa, koska\nkoskia ja riittäviä metsävaroja sieltä puuttui.\n\nVihdoin tuli murros täälläkin. V. 1857 annetulla asetuksella\njulistettiin lupa höyryvoiman käyttämiseen sahausteollisuudessa. Se\nmerkitsi suurta mullistusta sahauksessa, sillä nyt tuli mahdolliseksi\nperustaa sahoja merisatamiin uittoväyläin suihin. Kumouksen teki\ntäydelliseksi v. 1861 annettu asetus \"sahalaitosten asettamisesta\nja käyttämisestä\", jolla tämä teollisuus vapautettiin vanhasta\nahdistavasta säännöstelystä ja tehtiin vapaaksi elinkeinoksi. Pian\nparanivat menekkiolot ulkomaillakin, kun Englannin puutullit v. 1865\nlakkautettiin. (14)\n\nSe teollisuuden ala, joka meidän maassamme eniten hyötyi\nmerkantilistisen valtion teollisuuspolitikasta, oli epäilemättä\n_rautateollisuus_. Kaikista maamme teollisista tuotannonhaaroista se\naikaisemmin kehittyi tehdasasteelle.\n\nKansanrunouden, muinaislöytöjen ja säilyneiden muistotietojen\nyhtäpitävän todistuksen mukaan on raudanvalmistus suo- ja järvihölmästä\nollut Suomessa jo muinaisuudessa tunnettu kansantaito. Hölmän sulatus\nharkoksi tapahtui sysien ja palkeiden avulla mitä yksinkertaisimmissa\nmaauuneissa, joista historiallisena aikana kehittyivät kauan käytetyt\n\"harkkohytit\". Vaikka tällainen raudanvalmistus oli hidasta ja\nvaivaloista, oli sillä kuitenkin se etu, että sillä tavoin saatu\nmelto- eli harkkorauta sellaisenaan kelpasi taottavaksi. Ilmeisesti\non Tammerkoskenkin seudulla ennen muinoin harjoitettu tuollaista\nkansanomaista raudanvalmistusta. Tammerkosken kartanon niittyjen\njoukossa Vihijoen varrella mainitaan v:n 1696 karttaselityksessä\n_Rautaharkon_ (Rautaharkun) niitty. Paikka ja nimi ovat nykyisille\npaikkakuntalaisille hyvin tutut. Takahuhdin isonjaon kartoissa taas\nesiintyy usealle osakkaalle kuuluva _Rautamulta_ niminen niitty, jonka\nmainitaan ennen kuuluneen Sorilan Kulkkaalle.\n\nHistoriallisena aikana Ruotsin vaikutus sai Suomen\nraudanvalmistusoloissa aikaan käänteen uusille suunnille.\nMalmirikkaassa Ruotsissa ruvettiin jo varhain keskiajalla louhimaan\nvuorimalmeja, etupäässä rautamalmia. Tämä tapa tuli, nähtävästi\nyksityisten mahtimiesten toimesta jo keskiajalla käytäntöön\nmeidänkin maassamme, jonka vuoriperässä on paikotellen rautamalmia.\nKeskiajan vuorikaivosyrityksistä on kuitenkin säilynyt vain heikkoja\nmuistoja. Uuden ajan alussa oli käytännössä laamanni Eerik Flemingin\nomistama Lohjalla sijaitseva Ojamon rautakaivos, jota mainitaan\n1540-luvulla, mutta ei siitäkään tullut pitkäaikaista. Mahtavuuden\najalla aljettiin rautakaivoksia Kiskossa ja Kolarissa. Ruotsin vallan\nloppukaudella työskenneltiin useissa Helsingin ympäristöllä olevissa\npikkukaivoksissa. Haverin kaivos Hämeenkyrössä (Viljakkalassa) oli\nRuotsin vallan lopussa keksitty, vaan ei vielä saatu käytäntöön.\nSaalis kaikista näistä kaivoksista oli kuitenkin vähäinen, minkävuoksi\nSuomen rautaruukit olivat pakotetut käyttämään Ruotsin malmeja tai\nraakarautaa, milloin oman maan järvimalmeista ei ollut apua.\n\nKeskiajan lopulla oli ulkomailla keksitty parempi malminsulatustapa\nkorkeissa uuneissa eli n.s. masuuneissa, joihin voitiin jatkuvasti\nlisätä sysiä ja malmia ja joita voitiin lietsoa yhtämittaisesti\nvesivoimalla käyvillä palkeilla. Uunin pohjasta juokseva rauta-aine\njäähdytettiin raakaraudaksi eli takkiraudaksi, josta sitten eri\nahjoissa lietsomalla (melloittamalla) saatiin taottavaksi kelpaavaa\nrautaa. Raudan takomisessa ruvettiin käyttämään apuna vesivoimalla\nkäypiä väkivasaroita. Näillä edistysaskelilla oli suuri merkitys\nraudan valmistukselle ja taonnalle meidänkin maassamme, jossa ei ollut\npuutetta polttoaineesta eikä vesivoimasta ja jonne voitiin verraten\nmukavasti tuoda malmeja Ruotsista oman maan malmien lisäksi.\n\nVaikka meidän maallamme siten oli edellytyksiä tehdasmuodossa\nharjoitettavalle, väestölle tärkeälle rautateollisuudelle, ei tänne\nkuitenkaan vielä uskonpuhdistusajalla saatu syntymään rautaruukkeja.\nLuultavasti täällä kuitenkin jo keskiajan lopulla oli käytännössä\nvesivoimalla käyviä väkivasaroita, jollaisia mainitaan uuden ajan\nalussa esim. Savonlinnassa. Varsinaisten rautaruukkien aikakausi\nalkoi Suomessa vasta mahtavuuden aikakaudella. V. 1616 perustettiin\nkruunun toimesta Ojamon malmin käyttämistä varten Mustioon masuuni\nja takomo; miespolven kuluttua Mustion ruukki joutui yksityisille\nomistajille ja alkoi tuottaa malmia Ruotsista. Kruunun esimerkkiä\nnoudattaen yksityiset yrittäjät perustivat Länsi-Uudellemaalle\nkokonaisen ryhmän rautaruukkeja: Anskuun (per. n. v. 1630), Pinjaisten\n(1641), Vaakerin (1646) ja Fiskarin (1649). Sekä elinkeino- että\nsotilaallisista syistä hallitus kaikin tavoin edisti Suomen alkavaa\nrautateollisuutta. Uusi nousukausi maamme rautateollisuudessa alkoi,\nkun Kaarle XI:n aikana hallitus Ruotsin metsäin säästämiseksi malmien\nsulattamista varten alkoi poikkeuksellisia etuja myöntämällä edistää\ntaontaa ja raudan jalostusta harjoittavain rautaruukkien siirtämistä\ntai perustamista Suomeen. Nyt syntyi toinen sarja Suomen rautaruukkeja,\njotka sijoittuivat etupäässä Salonlahden seuduille (Matildan ruukki,\nTeijo, Kirjakkala, Taalintehdas). Tällöin perustettiin myös Satakunnan\nensimmäinen rautaruukki Kauttuaan (v. 1689), jossa oli yksiahjoinen\nkankivasara Ruotsin takkiraudan jalostamista varten. Ennen Isoavihaa\ntuli Suomeen perustetuksi kaikkiaan 16 rautaruukkia, joista useat ovat\nvieläkin olemassa. Suurin osa näistä ruukeista oli hyvällä silmällä\nsijoitettu läntiselle Uudellemaalle tai itäiseen Varsinais-Suomeen.\nSiellä oli tarjolla kaikkia, mitä tällaiset ruukit enin kaipasivat:\nkoskia, sysimetsiä, satamia. Rautaruukkeja oli myöskin Pohjanmaalla,\nitäisellä Uudellamaalla, vieläpä Karjalassakin.\n\nNäiden vanhain ruukkien tuotanto, samoinkuin mahtavuuden ajan\nmuukin teollinen työskentely, oli suureksi osaksi jo tuntemaamme\nsotateollisuutta. \"Linnoitukset tarvitsivat, aina suuren osan\ntuotannosta; rautapeltiä mainitaan tarvitun luukkuja ja ovia varten\nNarvaan, Käkisalmeen ja Pähkinälinnaan, Uudenkirkon Juankoskella\nvoitiin valmistaa tykkejä ja mörssäreitäkin, ja Koskella (Perniössä)\nlienee valmistettu lavetteja. Suurehkot granaatti- ja luotitilaukset\neivät olleet harvinaisia.\"\n\nIsonvihan jälkeen maamme rautateollisuus vähitellen uudelleen nousi\nsota-ajan raunioista. Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä se\noli jälleen järjestyksessä ja ruukkien luku oli kasvanut. Uusia\nrautaruukkeja oli perustettu m.m. Ala-Satakuntaan kolme: Leineperin\neli Fredriksforsin ruukki (1771) sekä kuulu Fredriksbergin levypaja\n(1781) ja Noormarkun ruukki (1806). Toisella suunnalla oli Tammerkosken\ntienoita likinnä Jokioisten rautaruukki (1804). Kun v. 1695 maassamme\noli ollut 8 masuunia, 11 vasarapajaa ja 6 taetehdasta, oli v. 1809\nSuomen rautaruukeissa 8 masuunia, 19 vasarapajaa ja 11 taetehdasta.\nSuomen rautaruukkien kankiraudan taontaoikeus, joka v. 1695 oli ollut 6\n450 kippuntaa, nousi v. 1809 jo 15 397 1/2 kippuntaan.\n\nMaamme rautaruukkien tuotantokyky Ruotsin vallan lopulla ei ollut\naivan mitätön. \"Eräällä alalla, tinatun rautapellin valmistuksessa,\nSuomi kulki koko valtakunnan johdossa. Ruotsin ajan loppuun saakka\nvarusti Fagervikin ruukki jotenkin kokonaan valtakunnan peltisepät\ntällä tuotteellaan, lähettipä vielä, ainakin ajoittain, huomattavia\npaljouksia sitä ulkomaille. Lopulla kyseessäolevaa aikaa oli Fagervik\nkoko Ruotsin valtakunnan ainoa paikka, jossa tinattua rautapeltiä\nvalmistettiin. Mainetta saavutti myös valmisteillaan esim. Kimon\nruukki, jonka tuotteet olivat hyvin tunnettuja ulkomailla. Mainittakoon\nlisäksi, että kun Ruotsi-Suomessa 1750-luvulla perustettiin\ntoistakymmentä suurempaa peltisepänverstasta tinattujen läkkiteosten\nvalmistamista varten, tuli niistä pitkäikäisemmäksi ainoastaan Lepaalle\nperustettu laitos, jonka tuotteita vielä seuraavalla vuosikymmenellä\nvietiin Venäjälle ja Tanskaan. Ammattitaito metalliteollisuudessamme\noli siis kieltämättä edistynyt.\" (Martti Kovero).\n\nVanhan ruukkitalouden järjestelmä oli rakennettu läänityslaitoksen\ntapaan. Ruukit olivat feodalisen teollisuuden edustajia\ntalonpoikaisvapauden kehutussa maassa. Rautaruukit tarvitsivat laajoja\nsysimetsiä ja paljon päivätöitä; metsät saatiin tavallisesti kruunun\nmaista ja käsivarret päivätöihin valtion veronmaksajilta. Ilman muita\nmutkia hallitus saattoi määrätä vapaita talonpoikia suorittamaan halko-\nja sysiverojansa sekä päivätöitänsä rautaruukkeihin. Kaikkialla, minne\nrautaruukkeja syntyi, tuli niistä talonpoikain ja maanviljelyksen\nverivihollisia. Kylmästi jätti \"vapauden\" ajan hallitus talonpojat\nruukkien armoille, esim. kun v. 1727 Euran, Köyliön ja Säkylän rahvas\nkolmen peninkulman alalta Kauttuan ruukin ympäriltä velvoitettiin\nlakkaamaan kaikesta tervanpoltosta ja lautain valmistuksesta, paitsi\nkotitarpeeksi, ja polttamaan sysiä ruukille, rautateollisuutta\ntunnetusti suosivan hallituksen määräämään hintaan. Miespolven\nkuluttua talonpoikain onnistui saada aikaan hintasopimuksen vapaus.\nKuinka vähän tällainen teoretinen vapaus käytännössä merkitsi, nähtiin\nUudellamaalla, missä ruukinpatruunat jo 1730-luvulla muodostivat\nkeskenään liiton, jakoivat lähipitäjät sysipiireihin ja siten\ntäydellisesti hallitsivat hinnat -- aikaisimpia teollisia \"rengastumia\"\nSuomessa. Rautateollisuuden alalla lienevät esiintyneet myöskin maamme\nensimmäiset teolliset lakot; v. 1677 Raaseporin kreivikunnan talonpojat\nkieltäytyivät vedättämästä hiiliä Mustion ruukkiin, jonka senvuoksi\ntäytyi keskeyttää masuuninsa työ vuoden ajaksi. Tällaista ruukkien ja\ntalonpoikain taistelua jatkui vielä kappaleen 19. vuosisadallekin.\n\nVenäjän vallan ensimmäisinä vuosikymmeninä rautaruukkimme\nlaajoine tiluksineen, vasaraveroineen, masuunikymmenyksineen,\nvuorikäräjineen elävästi muistuttivat muinaisia aikoja; ruukit\nolivat edelleenkin pieniä valtioita valtiossa ja omituisia nurkkia\nyhteiskuntarakennuksessamme. Teknillisessäkin suhteessa ruukit\nharvoja poikkeuksia lukuunottamatta näyttävät jääneen hyvin\nvanhanaikaiselle, alkukantaiselle tasolle. Mathias Calonius kertoo\nv. 1813, ettei yksikään rautatehdas Suomessa vielä valmistanut\nterästä ja että ainoastaan Vaakerissa, Teijossa ja Fredriksforsissa\noli aljettu valmistaa valanteita ja manufakturitakeita. Tavalliset\nsenaikaiset \"ruukinpatruunat\" vouteineen erosivat maanviljelijästä\nja viljankauppiaasta ainoastaan siinä, että kartanotaloutensa ohella\nmöivät kankirautaa talonpojille, jotka kyläpajoissaan huolehtivat\nraudan jatkuvasta jalostamisesta.\n\nMutta ajan kehitys ei jättänyt Suomen rautateollisuutta\nkoskematta. Suomen erottua Ruotsista maamme rautateollisuus joutui\nuuteen asenteeseen sekä Ruotsia että Venäjää kohtaan. Suomen\nrautateollisuudelle oli elinkysymys saada edelleenkin raaka-ainetta\nRuotsista. Asia tulikin toistaiseksi järjestetyksi suotuisalla\ntavalla, kun Haminan rauhansopimus jätti malmin ja takkiraudan tuonnin\nRuotsista Suomeen vapaaksi, kunnes Suomen ja Ruotsin kauppasuhteet\nehdittäisiin tarkemmin järjestää. V. 1817 Pietarissa tehty sopimus ja\nlisäys Haminan rauhansopimukseen pysytti Suomen rautaruukeille oikeuden\ntuottaa Ruotsista vanhat, erioikeuskirjain mukaiset määrät malmeja\nja takkirautaa, mikä sopimus sittemmin tuli jatkuvaksi 1830-luvulle\nsaakka. Toiselta puolen avautui Suomen rautateollisuustuotteille\nuusi menekkialue Venäjällä. Suomen ja Venäjän kauppasuhteita koskeva\nasetus v:lta 1811 salli Suomen rautatehtaiden teoksia tullitta viedä\nVenäjälle, kunhan teoksia seurasi alkuperätodisteet. Seuraavina aikoina\nnäyttääkin meikäläinen rautateollisuus ruvenneen kannattamaan, minkä\nAleksanteri I:n viimeisinä vuosina arveltiin johtuvan alhaisista sysien\nhinnoista Suomessa ja suomalaisen raudan hyvistä hinnoista Venäjällä.\n\nMaamme hallitusta oli kuitenkin kaiken aikaa huolestuttanut Suomen\nrautateollisuuden riippuvaisuus vieraan maan malmeista. Kun\nkotimaiselle rautaruukkiteollisuudelle kangasti kaunis tulevaisuus,\nsaatiin maassamme vuosisadan toisella vuosikymmenellä etupäässä\nvuorityötä innokkaasti harrastavan kenraalikuvernööri Steinheilin\nvaikutuksesta heräämään suurenmoinen vuorityöhenki. V. 1821 tuli\ntänne perustetuksi kauan puuhattu erityinen vuorihallitus, jonka\npäälliköksi paria vuotta myöhemmin nimitettiin Niilo Nordenskiöld\nsillä määrällä, että vuoteen 1830 pitäisi maan rautaruukeilla olla\nmalmit ja takkiraudat omasta takaa. Pian olikin innokas touhu käymässä,\nNordenskiöldin malminetsijät samoilivat maata ristiin ja rastiin ja\nmuutaman vuoden perästä Nordenskiöld uskalsi kenraalikuvernöörille\nvakuuttaa, että \"Suomella on malmivaroja, jotka riittävät, jos malmin\nja takkiraudan saanti Ruotsista lakkaisi, ja jotka voivat ylläpitää\nlaajennettua ruukkiliikettä\". Itä-Suomen johtava äänenkannattaja\n\"Sanansaattaja Viipurista\" puolestaan ilmoitti v. 1835 kivihiiltäkin\nlöytyvän Karjalassa, ja pohjan puolelta levisi tieto, että Kemissä oli\nlöydetty kultasuonia. Kivihiilet ja kultasuonet eivät toistaiseksi\nantaneet aihetta toimenpiteisiin, mutta malminlouhinta todella\nsuuresti vilkastui. Yksityiset riensivät valtaamaan kymmeniä uusia\nrautakaivoksia. Suurin kaivostyön harjoittaja oli kuitenkin valtio\nitse. Sillbölen rautakaivosta Helsingin pitäjässä ja vanhaa Ojamoa\nruvettiin valtion tiliin uudelleen louhimaan ja malmiensa jalostamista\nvarten valtio otti haltuunsa Fredriksforsin ruukin Kullaalla.\nKaksikymmenluvun alkupuolella laskettiin n. 40 % kaikesta maassamme\nlouhitusta rautamalmista tulleen valtion rautakaivoksista. Seuraavan\nvuosikymmenen alussa valtio äkkiä heitti melkein kaiken kaivostyönsä ja\nNordenskiöld sai eron virastaan, mutta yksityiset jatkoivat vuorityötä\nniin tarmokkaasti, että 1840-luvun alussa vuotuinen kaivostyön tuotanto\noli n. 36 000 kippuntaa rautamalmia s.o. enemmän kuin kolme kertaa niin\nsuuri kuin vuosikymmentä aikaisemmin.\n\nKauan ei vuorityön edistymistä kuitenkaan kestänyt. Vaivasta ei saatu\nodotettua palkkaa, sillä malmit olivat niukkoja, huonolaatuisia\nja hankalain kuljetusneuvojen y.m. vuoksi vaikeasti käytettäviä.\nVuosisadan puolivälissä tuli myöskin Ruotsin malminvienti vapaaksi.\nSuomen vuorityö alkoi surkastua. V. 1860 louhittiin vuorimalmia vielä\n28 400 kippuntaa, mutta v. 1872 ainoastaan 6 450 kippuntaa; tällöin\noli maassamme työnalaisena yksi ainoa vähäpätöinen rautakaivos.\nYhdeksänkymmenluvun loppuvuosina rautamalmin louhinta jonkin verran\nelpyi pian kokonaan kuollakseen.\n\nVuorimalmin louhinnan alkaessa taantua rupesi järvimalmin\nnostaminen merkittävästi elpymään. Sisä-Suomessa muodostui laaja\nraudanvalmistuspiiri, jossa vanhanaikaisten harkkohyttien avulla\nvalmistettiin rautaa järvihölmästä. Järviylängön pohjoisten osain\nhölmärikkaiden vesien ääreen perustetuista lukuisista harkkohyteistä\nmainittakoon v. 1841 perustettu Inhan ruukki Ähtärissä, josta\nmyöhemmin on paisunut suuri rautateollisuuslaitos. Masuunejakin\nperustettiin sisämaahan pääasiallisesti järvihölmän varaan; sellainen\noli Tammerkosken v. 1842 perustettu masuuni. Itä-Suomessa valmistivat\nneljäkymmenluvulla lukuisat masuunit takkirautaa Venäjälle vietäväksi.\nPutlausmenetelmän käytäntöön tuleminen, jonka avulla järvimalmista\ntehdystä huonosta takkiraudasta saatiin hyvää takomarautaa, antoi\njärvimalmin nostamiselle pitkäksi ajaksi odottamattoman vauhdin, niin\nettä kun v. 1860 vuorimalmia louhittiin 4.8 milj. kg, nostettiin\njärvimalmia maassamme 57.9 milj. kg (\"järvimalmin aikakausi\").\nKahdeksankymmenluvulla järvimalmin nostaminen oli suuresti vähentynyt,\nmutta yhdeksänkymmenluvulla sillä vielä oli lyhyt jälkikukoistus (v.\n1897 järvimalmin nosto 75.3 milj. kg). Sitten tämäkin malminhankinnan\nhaara lopullisesti kuihtui.\n\nSuomen rautateollisuus joutui menneen vuosisadan keskivaiheilla ja\njälkipuoliskon kuluessa useiden toistenkin mullistavani muutosten\nalaiseksi, joiden kaikkien pohjimmaisena syynä olivat Länsi-Europan\nrautateollisuudessa tapahtuneet suuret keksinnöt ja muutokset,\njotka muuttivat koko sikäläisen rautateollisuuden uudenaikaiseksi\nsuurtuotannoksi ja maailmanteollisuudeksi. Jo 1700-luvun lopulla oli\nEnglannissa opittu sulattamaan rautamalmeja kivihiilen avulla ja\nkeksitty n.s. putlausmenetelmä, jossa raakaraudan melloitus taottavaksi\nraudaksi tapahtui erityisissä uunilaitteissa polttokaasun avulla.\nNäiden edistysten kautta sekä takkiraudan että takoraudan valmistaminen\ntuli metsistä ja sysistä täysin riippumattomaksi. Vihdoin 1850-luvulla\nopittiin melloittamaan rauta Bessemermenettelyn avulla sulassa\nmuodossa, jolloin minuteissa saatiin valmiiksi sama määrä rautaa,\njonka valmistamiseen puttaamisessa tarvittiin päiviä ja vanhemmassa\nahjomelloituksessa viikkoja. Kun raudanjalostuksessa samoihin aikoihin\ntuli käytäntöön monenlaisia uusia keksintöjä, kuten höyryvasarat\ny.m., oli raudasta ja rautavalmisteista tullut halpahintaisia\ntehdastuotteita, joiden kanssa Suomen rautateollisuudella ei ollut\nenään mahdollisuuksia kilpailla Venäjän markkinoilla eikä aina edes\nomassa maassakaan.\n\nMutta suuret europpalaiset keksinnöt eivät voineet olla vaikuttamatta\nmyöskin edistävästi maamme rautateollisuuteen. Ensimmäinen\nkäyttökelpoinen putlauslaitos perustettiin v. 1853 Karkkilan ruukkiin\nPyhäjärvellä. Siinä melloitettiin Karkkilan ja Tampereen masuunin\nkylmänhaurasta takkirautaa, \"josta ei Saksan- eikä Lancashirentaonnalla\noltu voitu tehdä käyttökelpoista kankirautaa\". Kuten jo mainittiin,\njärvimalmista valmistetun takkiraudan sopivaisuus putlausmenettelyyn\nalkoi täällä uuden toivorikkaan rautateollisuus-aikakauden.\n\nMuita uuden ajan edistyksiä oli jo aikaisemmin tullut käytäntöön\nSuomen rautateollisuudessa. Ensimmäinen \"kupoliuunilla\" varustettu\nvalimo perustettiin Fiskariin v. 1827. Seuraavan vuosikymmenen\nalussa alkoi työnsä kuuluisuuden saavuttanut Fiskarin hienotaepaja,\nsekin ensimmäinen laatuaan maassamme. Maan ensimmäinen valsilaitos\ntaas perustettiin Karkkilaan. Höyrykoneiden käytäntöön tuleminen\nliikenteessä ja tehdaslaitoksissa tuli Suomessakin rautateollisuuden\nhyväksi etupäässä siten, että se avasi kokonaan uuden rautateollisuuden\nalan, konepajateollisuuden. Maamme ensimmäinen konepaja tosin\non ollut Finlaysonin verstas Tampereella, jossa jo 1820-luvulla\nvalmistettiin kehruu- y.m. koneita tulevan puuvillatehtaan tarpeeksi.\nMutta ensimmäinen varsinainen konepaja perustettiin v. 1837\nFiskariin. Siellä valmistui v, 1838 ensimmäinen Suomessa rakennettu\nhöyrykone; se oli 12-hevosvoimainen kone \"Helsingfors\" laivaa varten.\nFiskarissa työskentelivät insinöörit Erikson ja Covie, jotka v. 1842\nperustivat oman konepajan Turkuun (sittemmin A. Crichton ja Kumpp:n\nkonepaja). Suomen vanhimpia konepajoja on myöskin Varkauden konepaja\n(per. 1852). Helsingin suuri koneteollisuus on alkanut \"Fiskarin\nkonepajasta\", jonka niminen laitos v. 1853 perustettiin Hakaniemen\nhuvilaan ja josta myöhemmin kehittyi Stenberg ja Poikain konepaja.\nV. 1861 alkoi Helsingissä Osbergin ja Baden konepaja, joka vielä\nseuraavan vuosikymmenen ensi vuosina oli Suomen suurin. Kotimaisen\nkoneteollisuuden vaurastumista ehkäisivät epäedulliset tullisuhteet,\njotka sallivat koneita ja konetarpeita tuoda maahan melkein tullitta.\nKun koneteollisuus 1880-luvulla sai kaipaamansa tullisuojeluksen, tämä\nteollisuudenhaara alkoi voimakkaammin edistyä.\n\nNiin oli monien vaiheiden kautta laskettu perustukset ja\nolivat muodostuneet edellytykset Suomen uudenaikaiselle\nmetalliteollisuudelle. (15)\n\nSuomen kalliopohja ja irtaimet maakerrokset sisältävät sopivia,\nhelposti saatavia ja runsaita aineksia kivi-, maa- ja lasiteollisuuden\ntarpeiksi. Näitä raaka-aineita käyttäväin teollisuuksien tuotteilla on\nmyöskin jo vanhoista ajoista saakka ollut kysyntää sekä omassa maassa\nettä ulkomaallakin. Puheenaolevat teollisuudenhaarat, jotka monessa\nsuhteessa ovat kartanoteollisuuden luontoisia tai niihin verrattavia,\nkuuluvat mainituista syistä maamme luonnollisimpiin ja kauimmin\nharjoitettuihin teollisuuksiin.\n\n_Kiviteollisuutta_ on vanhempina aikoina yleensä harjoitettu vain\nkotityönä tai kotiteollisuutena ja vain harvoin käsityönä (Latokartanon\nkivenhakkaamo Perniössä 1500-luvulla). Suomen marmorikiviä on käytetty\nnaapurimaiden tarpeeksi aikaisemmin kuin kotimaassa. Kemiön marmoria\nkysyttiin ja arvatenkin vietiin Tukholmaan ja Upsalaan jo 1600-luvulla.\nRuskealan marmorin keksijäksi mainitaan pastori S. Alopaeusta, ja\nkerrotaan tämän marmorin louhimisen Pietarin suurrakennuksia varten\nalkaneen v. 1768. Itä-Suomen muitakin kivilajeja on ahkerasti louhittu\nja kuljetettu Venäjän loistorakennuksiin. Emme kuitenkaan tarkemmin\ntunne, mihin tapaan tämä tuotanto on ollut järjestetty. (16)\n\n_Tiiliä_ valmistettiin jaloin sotkemalla savea jo keskiajan linnain ja\nkirkkojen rakentamista varten. Sen jälkeen on tiiliä tehty läpi aikain\nkotityönä ja kotiteollisuutena maanviljelyksen sivussa. Ruotsin ajan\nloppupuolella tulivat pienet kapitalistiset yritykset tällä alalla\nyleisiksi, ja milloin valmistuksessa käytettiin apuna vesivoimaa,\noli tällaisilla tiiliruukeilla kaikki sen ajan tehdasteollisuuden\nominaisuudet, niin pieniä kuin nämä \"ruukit\" muuten saattoivatkin olla.\nKuten olemme nähneet, oli alkavassa Tampereen kaupungissakin Ruotsin\nvallan lopulla tavattoman vilkasta yritteliäisyyttä tällä alalla.\n\nIkivanha _savenvalajan työ_ sitävastoin pysyi Suomessa historiallisten\naikain halki käsityön tai kotiteollisuuden kannalla. Vielä viime\nvuosisadan yhdeksänkymmenluvulla sitä harjoitettiin kotiteollisuutena\nKöyliössä ja Hinnerjoella, Hiitolassa ja venäläisten siirtolaisten\nasumassa Kyyrölän kylässä Muolassa. Menneen vuosisadan alkupuolella\noli melkein kaikissa Suomen kaupungeissa savenvalajia ja\n\"kakluunimaakareja\", jotka käsityömäisesti valmistivat saviteoksia\nja kaakeleja. Nämä usein antoivat verstailleen \"kaakeli- ja\nfajanssitehtaan\" nimen. Vähän suurempia tehtaita olivat Andsténin\nkaakeli- ja fajanssitehdas (per. 1842) Helsingissä sekä samanikäinen\nSuotniemen fajanssi- ja poslinitehdas Kaukolassa, joka tehdas myöhemmin\nlakkasi. (17)\n\n_Lasiteollisuus_ on Suomessa vanhaa kansallista teollisuutta, jonka\npohjana ovat olleet polttoaineen runsaus sekä vanhat tullimääräykset,\njotka kokonaan kielsivät ulkomaisten lasitavarain tuonnin valtakuntaan.\nSuomen vanhin lasitehdas oli Uudessakaupungissa 1600-luvulla lyhyen\naikaa toiminut lasitehdas. Tämä Gustaf Jungin perustama tehdas alkoi\ntoimintansa v. 1681, mutta tuhoutui Uudenkaupungin palossa v. 1685\neikä sen jälkeen enään elpynyt. Tässä tehtaassa työskenteli ainoastaan\nkolmisen lasinpuhaltajaa, mutta se oli aikalaisten mielestä kuitenkin\nhuomattava laitos, joka valmisti \"hienoimpia kristalleja, ranskalaista\nikkunalasia, juomalaseja, maljoja ja muita erilaatuisia, värillisiä ja\nmitä merkillisimpiä laseja\". Uuden aikakauden maamme lasiteollisuudessa\nalkoi Someron Avikiin v. 1748 perustettu lasiruukki. Aluksi oli tässä\ntehtaassa ainoastaan kaksi lasinpuhaltajaa, mutta miespolven kuluttua\nsiellä työskenteli väkeä noin 100 henkeä valmistaen pääasiallisesti\nikkunalasia. Ruukin menestys johtui suureksi osaksi sen pääomistajan\nJaakko Bremerin tarmokkaisuudesta. Muista 1700-luvun lasitehtaista\nmainittakoon Urjalan Nuutajärven lasitehdas (per. 1795) ja Johanneksen\nRokkalan lasiruukki (per. 1794, myöhemmin Venäjän kruunun tehtaita),\nainoat senaikaisista, jotka ovat eläneet meidän aikaamme saakka.\nRuotsin ajan viimeisenä vuonna oli Suomessa seitsemän lasitehdasta,\njoiden 162 työntekijää valmistivat erilaisia tuotteita 40 700 riksin\narvosta.\n\nPorvoon valtiopäivillä oli huolia tämänkin kotimaisen elinkeinon\nvuoksi. Ritariston ja aatelin valituksissa lausuttiin toivomuksia, että\nSuomelle pitäisi rauhansopimuksessa saada pysytetyksi lasitavarain\nvienti Ruotsiin. Elinehtonsa Suomen lasiteollisuus saikin säilyttää.\nMenneen vuosisadan kaksikymmenluvulla Åvik oli vielä hyvässä voimassa\nja möi ikkunalasia Ruotsiin, ja Rokkalan peili- ja ikkunalaseja\nkehuttiin erinomaisiksi. Sitten tapahtui tässä teollisuudessa useita\nmuutoksia; toisia tehtaita lakkasi, tavallisesti halkojen puutteessa,\nmutta toisia perustettiin sijaan. Keisari Nikolain hallituksen\nviimeisenä vuonna oli Suomessa kymmenen lasitehdasta, joiden silloinen\nvalmistusarvo, hiukan yli 65 000 hopearuplaa, osoitti vähäistä\ntaantumista lähinnä edellisestä ajasta. (18)\n\nTähän kuuluvista teollisuuslaitoksista mainitsemme vielä\n_paperitehtaat_. Suomen vanhimmat paperitehtaat olivat vedellä\nkäyviä pieniä \"paperimyllyjä\", jotka lumpuista valmistivat vähäisiä\npaperimääriä kotimaista kulutusta varten. Vanhin sellainen laitos\nmaassamme lienee ollut Pohjan pitäjän Thomasbölessä, joka piispa\nGezelius vanhemman omistama laitos oli toimessa vv. 1668--1713. Uusi\npaperimylly perustettiin sen jälkeen vasta v. 1762; tämä laitos\nsijaitsi Järvenojassa Prunkkalassa (nyk. Aurassa) ja parhaan aikansa\nse näki 1790-luvulla, jolloin siellä yhdeksän työläistä valmisti\nvuosittain paperia n. 1 400 riisiä. Tämän vaatimattoman laitoksen vielä\nvaatimattomampi kilpailija oli Häggmanin paperiruukki Tampereella.\nJärvenojan paperimylly siirrettiin v. 1820 Möllbyhyn Kakskerran\nsaarelle, jossa se jatkoi hiljaista työtänsä kauan aikaa. V. 1818\nperustettiin Hämeeseen Tervakosken paperitehdas. Siitä ja Tampereen\npaperitehtaasta tuli uudenaikaisen paperiteollisuuden tienraivaajat\nSuomessa. (19)\n\n\ng) Manufakturit ja \"manufakturikausi\".\n\nPaitsi edellä esitettyjä teollisuuslaitoksia oli maassamme Ruotsin\najan loppu- ja Venäjän ajan alkukaudella toiminnassa melkoinen joukko\n\"manufaktureiksi\" ja \"tehtaiksi\" kutsuttuja teollisuuslaitoksia.\nNäillä nimityksillä merkittiin 1700-luvulla ammattikuntasäännöksistä\nvapautettuja, erikoisia oikeuksia nauttivia kapitalistisia\nteollisuuslaitoksia. Puheenaolevana aikana ei yleisessä kielenkäytössä\ntehty tarkkaa eroa manufakturien ja tehtaiden välillä. Käsitteellisesti\nniiden välillä kuitenkin oli se ero, että manufakturiksi katsottiin\nsellaista kapitalistista erioikeutettua teollisuuslaitosta, jossa\ntuotanto tapahtui pääasiallisesti käsin, tuotannon tehtaassa\ntapahtuessa etupäässä koneellisesti tai muulla automatisella tavalla.\nManufakturi tämän mukaan siis on ollut välimuoto käsityöläislaitoksen\nja tehtaan välillä. Vaikka tehtaaksi sanottavia teollisuuslaitoksia\non maassamme ollut jo ennen manufakturien lukuisampaa esiintymistä\nja vaikka tehtaita edelleenkin oli toiminnassa manufakturien\nrinnalla, ovat jälkimmäiset kuitenkin sangen luonteenomaisia ja\nedustavia sille teollisuushistorialliselle aikakaudelle, joka ulettuu\nvaltion teollisuuspolitikan ja yleisen teollisen yritteliäisyyden\nvilkastumisesta 1700-luvun puolimaista liberalisten taloudellisten\nkatsomusten ja uudenaikaisen suurteollisuuden murrokseen 1800-luvun\npuolivälissä eli tarkemmin sanoen teollisuuslainsäädännön tärkeästä\nmerkkivuodesta 1739 toiseen teollisuuspolitiseen merkkivuoteen\n1856, jota voidaan pitää uuden teollisen aikakauden rajamerkkinä.\nHistoriallisesti puheenaolevaa Ruotsin ajan viimeiset ja Venäjän ajan\nensimmäiset vuosikymmenet sisältävää aikakautta siten voidaan sopivasti\nkutsua \"manufakturikaudeksi\".\n\nMaamme vanhaa manufakturijärjestelmää parhaiten edustava\nteollisuudenhaara on ollut varmaan _verkateollisuus_. Uuden ajan\nalussa oli Ruotsin valtakunnan hankittava velkansa, jota tarvittiin\nm.m. sotaväen vaatettamiseen, ulkomaalta, etupäässä Englannista.\nAitomerkantilistisen hengen mukaisesti siis menetteli kuningas Kustaa\nVaasa ryhtyessään perustamaan kruunun verkatehtaita, joiden tuli\nvapauttaa valtakunta Englannin verkateollisuuden riippuvaisuudesta\nja ensi sijassa tyydyttää kruununväen veran tarve kotimaisella\ntuotteella. Suomeen perustettiin pieniä kruunun verkatehtaita Turun\nlinnaan ja todennäköisesti Halisten koskelle, Hämeenlinnaan ja\nmuualle. Parempain villain saamiseksi hankittiin kuninkaankartanoihin\nja eräisiin aateliskartanoihin englantilaisia lampaita. Seuraavain\nVaasa-kuninkaiden aikana tämä puuha kuitenkin vähitellen raukesi.\n\nVasta Isonvihan jälkeen syntyi Suomessa uusi verkateollisuus ja tällä\nkertaa pysyvämpi. Se oli nyt yksityistä yritteliäisyyttä, mutta\nkruunu sitä kannatti tehokkaasti monella tavalla: antamalla yleiset\nkehruuhuoneet sen käytettäväksi lankain kehruuta varten, suomalla\nverkatehtaille edullisia lainoja ja ennen kaikkia antamalla niille\nsuuria armeijan tilauksia. Kun yritteliäs kauppias ja värjäri Esaias\nWechter kumppanineen v. 1738 perusti Turkuun maamme ensimmäisen\nyksityisen verkatehtaan, se pääsi osalliseksi kaikista äskenmainituista\neduista, saipa vielä kahdeksitoista vuodeksi yksinomaisen oikeuden\nharjoittaa verkateollisuutta Suomessa. Suurta laitosta ei tästä\nmanufakturista kuitenkaan koskaan tullut. Sen parhaimmillaan ollessa\noli siellä käynnissä viidet kangaspuut ja valmistus tapahtui vanhaan\ntapaan käsityömäisesti. Ennen pitkää laitos rappeutui, eivätkä Turkuun\nperustetut muutkaan verkatehtaan nimelliset päässeet kasvamaan pieniä\nkäsityöläisverstaita suuremmiksi. Samaa on sanottava niistäkin\nverkatehtaista, joita 1700-luvun jälkipuoliskon kuluessa perustettiin\nEtelä-Suomen kaupunkeihin; ne valmistivat tilaustöitä ja raivasivat\ntietä myöhemmille verkatehtaille. Syyt vanhain verkamanufakturien\nkituvaan tilaan olivat monet: lankain puute, pääomain niukkuus ja\nsekavat raha-ajat sekä menekin puute, etenkin kun armeijan tilaukset\njoutuivat onnekkaampain tukholmalaisten kilpailijain käsiin.\n\nRuotsin vallan lopulla Suomen verkateollisuus kuitenkin uudelleen\näkkiä vilkastui. Länsi-Europassa alkaneet sota-ajat nostivat jälleen\nkotimaisten villain ja verkain hintoja, ja tuotantotavassakin\ntapahtui nyt vallankumous karstaus- ja kehruukoneiden tullessa\nkäytäntöön meikäläisessäkin verkateollisuudessa. Porin verankutomoon\nsaatiin v. 1801 englantilaiset karstauskoneet sekä 40-kehriminen\nkehruukone, mutta onnettomuudeksi tehdas samana vuonna paloi. V. 1802\nsaatiin samantapaiset koneet käyntiin Porvoon verkamanufakturissa\nStrömsbergissä. V. Annalan mukaan oli Suomessa vuosijaksona 1800--1806\nkeskimäärin yhdeksän verkatehdasta, joissa 128 työntekijää valmisti\nlähes 12 000 kyyn. verkaa, arvoltaan yhteensä 12 600 hopeariksiä. Koko\nRuotsin valtakunnan verantuotannosta tuli Suomen osalle tosin vain 2.1\n%. Mutta verkateollisuus oli tullut maassamme alkuun.\n\nEnsimmäiselle sijalle maamme verkamanufakturien joukossa Ruotsin ajan\nlopussa oli kohonnut maaherra E. G. v. Willebrandin v. 1797 Jokioisiin\nperustama verkatehdas, johon jo v. 1800 hankittiin karstaus- ja\nkehruukoneet. V. 1805 oli Jokioisissa jo viisi kehruukonetta, kussakin\n40 kehrintä; ne samoinkuin tehtaan muukin koneisto näyttävät olleen\nvesivoimalla käytettäviä. Lisää lankoja kehruutettiin Jokioisten\ntorppareilla. Myöhemmin verkatehdas näyttää taantuneen, kunnes se v.\n1838 joutui ruotsalaisen värjärin A. W. Wahrenin käsiin. Muutaman\nvuoden kuluttua tehdas rakennettiin uudelleen ja varustettiin\najanmukaisilla kehruu- ja kutomakoneilla. Villatarpeensa suureneva\ntehdas sai vain osaksi kotimaasta. V. 1845 tässä tehtaassa oli 117\ntyöntekijää ja sen valmistusarvo oli 39 500 hopearuplaa.\n\nJokioisten kilpailijaksi oli tällöin tullut Littoisten verkatehdas.\nSen perusti v. 1823 eräs turkulainen yhtiö Littoisten järven rannalle\nlähelle Turkua. Työ pantiin reippaasti alkuun, ja jo muutaman vuoden\nperästä tämä tehdas oli koko Turun seudun suurin teollisuuslaitos. V.\n1836 tehdas joutui uudelle yhtiölle, jonka aikana tuotanto suuresti\nnousi, varsinkin kun v. 1844 saatiin höyrykone tehtaan koneistoa\nkäyttämään. Aluksi tehdas tuli toimeen kotimaisella raaka-aineella,\nmutta neljäkymmenluvulla oli vain pieni murto-osa tehtaan tarvitsemasta\nvillasta kotimaista. Viisikymmenluvulla Littoisten verkatehdas toimi\ntäysin ajanmukaisena tehdaslaitoksena alallaan.\n\nKuvaukset maamme muun verkateollisuuden tilasta menneen vuosisadan\nkolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä eivät ole ylistäviä.\nV. 1824 laatimassaan yleiskatsauksessa Suomen tilastolliseen ja\ntaloudelliseen tilaan Kaarle Mannerheim lausuu, että maassa on\nuseita verkatehtaita, jotka varsin hyvin voisivat kotimaisia villoja\nkäyttämällä tyydyttää maan omat tarpeet, ellei maahan tuotaisi paljon\nulkomaisia verkoja, joten oma verkateollisuus on joutunut kituvaksi ja\nhuonosti kannattavaksi. Ministerivaltiosihteerin v. 1836 julkaisemassa\nkertomuksessa taas sanotaan, että erioikeuksia verkatehtaiden\nperustamiseen oli suureksi osaksi myönnetty köyhille käsityöläisille,\nkankureille ja värjäreille, joiden pääoman puutteessa täytyi tyytyä\nomin käsin ja ilman apulaista suorittamaan työtä; ja työpalkalla\nvalmistamaan niitä villoja, joita yksityiset henkilöt heille toivat,\nvoimatta valmistaa mitään myytäväksi. (20)\n\nVapauden ajan merkantilistisen teollisuuspolitikan tärkeimpiä päämääriä\noli kotimaisen raaka-aineen hankkiminen kotimaiselle teollisuudelle.\nHinnalla millä hyvänsä oli saatava aikaan kotimaisia valmisteita\nkotimaisista aineksista, ettei vain vieras pääsisi viemään teollisen\ntuotannon ansioita. Toisia kotimaisia raaka-aineita oli saatavissa\nluonnosta. Toisia oli hankittava maatalouden avulla. Tällä tavoin\nteollisuus tuli hyödyttämään maatalouttakin. Mutta pääasia oli\nkuitenkin teollisuuden oma hyöty. Maatalouden piti tukea teollisuutta\nja tuottaa sille sopivia ihmetuotteita, teollisuuden vuorostaan piti\ntulla maatalouden luonnolliseksi huipuksi ja kruunuksi. Vasta 19.\nvuosisadalla ruvettiin raaka-ainekysymystä ajattelemaan pitämällä\npäämääränä ensi sijassa maatalouden hyötyä.\n\nMaataloudelliset raaka-aineet tulivat kysymykseen varsinkin\nkutomateollisuudessa. Siinä taas oli ensi sijalla villain hankinta\nverkateollisuuden tarpeiksi. Kustaa Vaasan pyrkimykset lammasrodun\nparantamiseksi tulivat vapauden ajalla jälleen kunniaan. Kruunu itse\nei enään ryhtynyt lammaslaumoja paimentamaan; alamaisetkin oli nyt\nsaatava mukaan suureen yritykseen. Verkatehtaille luvattiin luovuttaa\nvaltion tiluksia lammaskartanoiden perustamista varten. Talonpojillekin\nluvattiin palkintoja englantilaisista ja espanjalaisista lampaista.\nNykyajan konsulenttien tapaisia \"maakuntalampureita\" lähetettiin\nneuvomaan kansalle lampaanhoitoa, tarkastamaan palkittavia lampaita\ny.m. tavoin edistämään asiaa; sellainen maakuntalampuri oli\nkuuluisa Pirkkalan poika P. A. Gadd ennenkuin tuli Turun yliopiston\nprofessoriksi. Orimattilan Ruhan tilalla oli 1700-luvun puolivälissä\nlammastarha, jossa oli espanjalaisia lampaita. Samaan aikaan\nPorin kaupunki maaherran kehoituksesta ryhtyi laajasuuntaiseen\nlammastarhapuuhaan, jotavarten muodostettiin suuri porvarien\nyhtiö. Sukupolven ponnistuksilla päästiin niin pitkälle, että v.\n1778 yhtiön lammastarhassa oli 671 lammasta, suurin määrä mitä\nmilloinkaan saavutettiin. Yritys lopetettiin v. 1790. Vaikka tähän\nyritykseen soveltuikin sananparsi \"paljon porua, vähän villoja\", oli\nsillä kuitenkin merkitystä seudun lammashoitoharrastuksille vielä\nseuraavinakin aikoina. Ruotsin vallan lopulla mainitaan huomattavina\nlampaanhoitokeskuksina maassamme Porin ja Tammisaaren tienoita sekä\nKarjalaa. Kotimaisen verkateollisuuden villain tarvetta kotimainen\nlampaanhoito ei pystynyt kuitenkaan tyydyttämään, sillä Wechterin\nverkatehtaan täytyi hankkia raaka-aineensa suureksi osaksi ulkomaalta.\n\nVenäjän vallan aikana hallitus koetti pellavanviljelyksen rinnalla\nedistää myöskin kotimaista villantuotantoa. V:n 1814 julistuksen mukaan\nsaatiin valtion pellavanviljelyksen edistämiseksi määräämiä varoja\nkäyttää myöskin \"Islandin Lamban lain uloslevityxexi\". Suurempaan\nvauhtiin lampaanhoidon edistämispuuhat pääsivät vasta 1830-luvulla,\njolloin muutamiin Suomen kartanoihin tuotettiin silloin muodissa olevaa\nsaksalaista elektoralilammasrotua. Maamme lammaskanta, joka v. 1825 oli\n655 000 lammasta, oli v. 1850 kasvanut arviolta 800 000 lampaaksi. Ne\nolivat Europan ja samalla Suomenkin lampaanhoidon viimeisiä nousuaikoja\nvaltamerentakaisen villantuotannon jo uhatessa maanosamme vanhaa\nlampaanhoitoa. Tällöin saivat Suomenkin verkatehtaat tarvitsemansa\nraaka-aineen suureksi osaksi kotimaasta. Suurteollisuudeksi kasvaessaan\nkotimainen verkateollisuutemme pian kuitenkin joutui kokonaan\nulkomaisen villan varaan. (21)\n\n_Hamppukangas-_ eli _buldaaniteollisuus_ oli maamme Ruotsin\naikaisen kutomateollisuuden elinvoimaisimpia aloja. Kun tällaista\ntehdaskangasta tarvittiin etupäässä purjeiksi, oli sillä purjehdusta\npaljon harjoittavassa maassamme menekkiä, ja kun kruunukin käytti\ntätä valmistetta m.m. telttakankaaksi sotaleireissään, oli sillä\nvakavarainen ostajakin. Maamme ensimmäinen buldaanitehdas perustettiin\nv. 1744 Porvoon lähellä olevaan Johannesbergin kartanoon, mistä\nse jonkun ajan kuluttua siirrettiin Porvoon kaupunkiin. Tehdas\nmenestyi hyvin ollen seuraavina aikoina valtakunnan toiseksi suurin\ntuotantolaitos alallaan. V. 1758 siellä oli 27 kangaspuut, joilla 40\ntyöntekijää valmisti purjekangasta lähes 27 000 kyynärää. Porvoon\ntehdas edisti huomattavasti hampunviljelystä Karjalassa saakka; tehtaan\ntarvitsemat langat kehrättiin Porvoon kaupungissa ja lähellä olevalla\nmaaseudulla kustannustyönä. Ruotsin ajan lopulla tehtaan tuotanto\nsupistui lähes puoleen siitä, mitä se parhaina aikoinaan oli ollut.\nLaitokselle oli tällöin ilmennyt kilpailijoita Helsinkiin, Turkuun ja\nLoviisaan. Suomen kaikkien buldaanitehtaiden tuotanto Ruotsin ajan\nviimeisinä vuosina teki lähes 57 000 kyyn. vuodessa. Tuotteilla oli\nmenekkiä osittain ulkomaillekin. Venäjän ajan alkupuolella toimineista\npurjekangastehtaista oli elinvoimaisin Turun tehdas (per. 1776),\njoka oli Turun huomattavimpia teollisuuslaitoksia. Sen vuotuinen\nvalmistusarvo 1840-luvulla nousi 10 000 hopearuplaan. Koko maan\npurjekangasteollisuuden valmistamain tuotteiden arvo v. 1850 oli 15 000\nhopearuplaa. (22)\n\nTietysti piti syrjäisessä Suomessa vapauden aikana yritettämän\n_silkkiteollisuuttakin._ Vv. 1760--1768 toimi Turussa, vaikkakin\nkatkonaisesti, silkkikutomo. V:sta 1773 alkaen oli Turussa toimessa\njoitakuita pieniä, pääasiallisesti silkkinauhoja valmistavia\nnauhatehtaita. Tietenkin oli silkinviljelystäkin koetettava saada\naikaan kotimaassa. Turussa tehtiin professori Kalmin johdolla siihen\ntähtääviä yliopistollisia kokeiluja. Mulperipuuistutuksia mainitaan\ntulleen perustetuksi muuallekin eri tahoille maata. Asiakirjat jättävät\nsanomatta tuliko istutuksista saaduksi kotimaista silkkiäkin. Kun\nmyöhemmin, 1840-luvulla, silkinviljelysinto Suomessa uudelleen hetkeksi\nheräsi, vakuutetaan silkkiäistoukista saadun silkkiäkin, mutta hyvä\nesimerkki ei saanut seuraajia. 18\n\n_Tupakan_ \"juominen\" ja muunlainen käyttö levisi jo 1600-luvulla\nkaikkiin Suomen seutuihin. Vapauden ajan isänmaallis-teollisissa\nharrastuksissa oli luonnollisestikin tärkeällä sijalla kotimaisen\ntupakanviljelyksen ja tupakkateollisuuden edistäminen. Meidän maassamme\nnäiden sitkeiden pyrkimysten tuloksena oli monelta kannalta erittäin\nkiintoisen tupakkateollisuuden syntyminen.\n\nTupakanviljelyksen alkuunsaamiseksi huolehtiva hallitus käytti\nsekä kehoituksia että pakollisempia keinoja. V. 1745 velvoitettiin\nkaupunkien asukkaat istutusmaillaan viljelemään myöskin tupakkaa.\nKaupunkilaiset nurisivat tätä viljelyspakkoa vastaan, joka\ntuotti paljon työtä ja huonoja tuloja, mutta monessa kaupungissa\njouduttiin kuitenkin tuon pakkoviljelyksen johdosta ajattelemaan\noman tupakkamanufakturin perustamista, varsinkin sen jälkeen kuin\ntupakkatehtaat velvoitettiin käyttämään määrätyn vähimmän erän\nkotimaista tupakkaa kutakin kehruupöytää kohden. Kun kotimainen\ntupakkateollisuus täten oli päässyt alkuun, se vuorostaan edisti\ntupakan vapaaehtoista viljelystä, joka sitten levisi maaseuduillekin,\ntotuttaen maalaisia käyttämään \"nurkantakaisesta\" kotityönä\nvalmistettua tupakkaa, mistä jälleen kaupunkien tupakkateollisuus\njoutui kärsimään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomen\ntupakkateollisuus, joka oli Ruotsin ajan lopulla ollut kukoistavassa\ntilassa, joutui maalaistupakan viljelyksen, \"Venäjän lehtien\"\nyhä yleistyvän käytön ja kauppasopimuksista johtuvan Ruotsin\ntupakkatuotteiden suuren tuonnin vuoksi painanteeseen noustakseen siitä\nuudella voimalla ja uusissa oloissa vuosisadan puolimaissa.\n\nRuotsin ajan tupakkateollisuuskeskus Suomessa oli Turku. Ensimmäinen\ntupakkatehdas perustettiin sinne jo v. 1731. Tästä Turun \"vanhasta\ntupakkatehtaasta\" tuli Turun ja koko maamme suurin laitos alallaan,\nolipa se seuraavina vuosikymmeninä koko Ruotsin valtakunnan\nsuurin tupakkatehdas ja pysyi vielä senkin jälkeen valtakunnan\nensimmäisten tupakkatehtaiden rivissä. V. 1763 syntyi Turkuun toinen\ntupakkatehdas, joka niinikään menestyi erinomaisesti. Kolmas v.\n1796 perustettu tupakkatehdas jäi pienemmäksi, vaikka se olikin\nTurun hienoston perustama ja professori Gadolinin isännöimä. Turun\ntupakkateollisuudessa työskenteli 1790-luvun loppupuolella keskimäärin\n144 työntekijää, jotka valmistivat vuosittain yli 26 000 leiviskää\nkierrettyä tupakkaa ja 22 000 naulaa kartuusia yhteensä 61 000\nhopearuplan arvosta. Raaka-aine saatiin suureksi osaksi kotimaasta.\nKuten näistäkin luvuista havaitaan, käytettiin maassamme tupakkaa\netupäässä kierrettynä eli \"kehrättynä\" suutupakkana; piipputupakan\nkäyttäminen saavutti laajemman levikin vasta 1790-luvulla.\n\nTurun tupakalla oli maine koko maassa. \"Tupakka on Turusta tuotu\"\nsanottiin sananparressa ja lastenlaulussa laulettiin \"tupakkarullasta\",\njoka oli tullut Turun tietä.\n\nRuotsin aikana perustettiin tupakkamanufaktureja useihin muihinkin\nSuonien kaupunkeihin, Vaasaan jo 1722. Kaikista näistä manufaktureista\non meidän aikaamme saakka elänyt ainoastaan v. 1762 Pietarsaareen\nperustettu tupakkatehdas, joka oli saanut alkunsa kaupunkilaisten\npakollisesta tupakanviljelyksestä. Sen erikoisuutena oli jo alkuaikoina\nnuuskan valmistus. Mutta koko muun Suomen tupakkateollisuus ei Ruotsin\naikana kyennyt yhteensä tuottamaan puoleksikaan niitä valmistusmääriä,\nmitä Turku yksinänsä tuotti. Ruotsin ajan lopulla oli maassamme\ntoiminnassa yhdeksän tupakkatehdasta, joiden 200 työläistä valmistivat\ntuotteita vuosittain yli 22 000 leiviskää, mitkä vastasivat 50 000\nhopeariksin arvoa. Loistokaudellaan 1760-luvun jälkipuoliskon kuluessa\nSuomen tupakkateollisuuden vuotuinen tuotanto edusti runsaasti yli 30\n%:ia koko valtakunnan vastaavasta arvosta, vaikka Suomen väkiluku oli\nainoastaan 21 % valtakunnan väkiluvusta.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomen tupakkateollisuus\noli, kuten jo mainittu, alennustilassa. Turun ennen kuuluisain\ntupakkatehtaiden valmistusarvo oli v. 1830 yhteensä vain 5 179\nhopearuplaa. Moni tupakkatehdas maassamme oli lakannut raaka-aineen\npuutteen vuoksi. Kaupunkien tupakkaplantaashit olivat vähitellen\nhävinneet, ja niiden tupakkatehtaiden, jotka pula-ajan kestivät,\noli tyytyminen ulkolaisen raakatavaran valmistamiseen Ruotsin\ntupakkateollisuuden ylivoimaisen kilpailun alaisena. Virkeämmässä\ntoiminnassa näihin aikoihin Suomessa oli ainoastaan Strengbergin tehdas\nPietarsaaressa.\n\nMenneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä tupakkateollisuuden\nedellytykset Suomessa muuttuivat Ruotsin kanssa tehtyjen\nkauppasopimusten päättyessä v. 1844. Uusia tupakkatehtaita\nperustettiin: Borgströmin tehdas Helsingissä v. 1834, Tollander ja\nKlärichin tehdas niinikään Helsingissä v. 1840 ja P. C. Rettig ja\nKumpp:n tehdas Turussa 1845. Yleisesti jo leviävä rahatalous ja\nrahapalkkajärjestelmä raivasivat ostotupakalle uusia menekkialoja.\nUusia tehdasmaiselle tuotannolle sopivia tupakkavalmisteita tuli\nkäytäntöön. Sikareja aljettiin valmistaa Borgströmin tehtaassa v. 1834\nja Rettigillä v. 1853; kuusikymmenluvulla sikarit jo olivat yleisesti\nsuosittuja. Itämaisen sodan aikana (1855) tulivat Venäjältä tänne\npaperossit ja v. 1859 alkoivat omankin maan tupakkatehtaat valmistaa\nnäitä \"paperisikareja\", joista pian oli tuleva koko tupakkateollisuuden\nsuuri päätuote ja koko miespuolisen kansan yleinen kulutustavara.\nTupakkateollisuuden työläisten lukumäärä, joka v. 1843 oli 185, oli v.\n1850 jo 421 ja v. 1870 jo 573; valmisteiden arvo oli saman aikajakson\nkuluessa kasvanut nelinkertaiseksi. (24)\n\nMyöskin Suomen _sokeriteollisuus_ on saanut alkunsa vapauden ajalla.\nKun turkulaisten kauppiaiden puolesta v. 1749 anottiin, että Turkuun\nsaataisiin perustaa sokeritehdas, niin Ruotsin hallitus omituista\nkylläkin anomuksen hylkäsi. Turkulaisten v. 1756 tekemällä uudella\nanomuksella sitävastoin oli menestys. Tästä Suomen ensimmäisestä\nsokeritehtaasta tuli silloisiin oloihin nähden varsin huomattava\nlaitos. Sen vuotuisen tuotannon määrä oli 1780-luvulla n. 3 500\nleiviskää sokeria ja sen vakinaisten työntekijäin luku samaan aikaan\nseitsemän kahdeksan. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina tehtaan\ntuotannon määrä aleni jonkin verran niiden vaikeuksien vuoksi, joita\nEuropassa vallitsevat sotaiset ajat tuottivat raakasokerin hankinnalle.\nTurun sokeritehdas oli olemassa pienessä koossa vielä 1820-luvulla.\nPorvoossa alkoi v. 1785 toimia sokeritehdas, joka sijaitsi komeassa\nkuparikattoisessa tehdasrakennuksessa, mutta jonka tuotanto ei\nkuitenkaan ollut lähimainkaan Turun tehtaaseen verrattava.\n\nSuomen nykyisistä sokeritehtaista on vanhin Helsinkiin v. 1806\nperustettu tehdas, joka lienee sijainnut nyk. Senaatintorin varrella,\nmutta joka v. 1819 siirrettiin sieltä Tölöön. Venäjän ajan ensi\nvuosikymmeninä Suomen sokeriteollisuuskin oli lamassa niiden\ntullietujen vuoksi, joita kauppasopimuksissa oli myönnetty Suomeen\ntuodulle Ruotsin sokerille. Vasta kauppasopimuksen lopullisesti\npäätyttyä v. 1844 vilkastui maamme oma sokeriteollisuus. Tölön\nsokeritehdas pantiin täyteen kuntoon ja sen teollinen asema vakaantui\nsen jälkeen kuin se v. 1860 joutui erityisen yhtiön haltuun. Turkuun\nperustettiin v. 1854 Auran sokeritehdas, joka alkoi tuotantonsa v.\n1859. Kun v. 1850 Suomen koko sokeriteollisuudessa 21 työläistä\nvalmisti tuotteita 0.3 milj. markan arvosta, mutta v. 1870 tämän\nteollisuuden työläisten lukumäärä oli 124 ja valmisteiden arvo 3.9\nmilj. markkaa, oli suurteollisuus tälläkin alalla päässyt valtaan. (25)\n\nTässä on syytä lyhyesti mainita tehdasmaisen valmistustavan\ntunkeutumista myöskin _väkijuomain_ valmistamisen alalle. Sen\njälkeen kuin Kustaa III:n aikainen valtion paloviinamonopoli suurine\nkruununpolttimoineen, joiden joukossa oli mainittavimpia ollut\nTammerkosken kruununpolttimo, oli haaksirikkoutunut, palattiin\nviinanpoltossa takaisin yleiseen kotitarpeen viinanpolttoon, joka\npysyi laillisesti voimassa Suomessa sen lopettamiseen saakka v. 1865.\nMutta kotityö ei tämän pitkän ajan kuluessa voinut loppumattomasti\nvastustaa teknillisten edistysten aiheuttamaa tehdasmaista valmistusta.\nKun 1820-luvulla oli keksitty parannettuja kojeita, joiden avulla\nmäärätynkokoisilla pannuilla voitiin samassa ajassa kuin ennen\nkeittää monta kertaa enemmän viinaa, yltyi siitä poltto kovin ja\nsamalla yleinen juoppous. Hallitus koetti vastustaa pahennusta m.m.\nkieltämällä parannettujen polttokojeiden käyttämisen, mutta tietysti\nturhaan. Myöhemmin yritettiin päinvastaisen keinon käyttämistä,\nkoetettiin saada kotitarpeen viinanpoltto muutetuksi uudenaikaista\nkoneistoa käyttäväksi tehdasmaiseksi viinanvalmistukseksi, joten\nraaka-ainetta säästettäisiin, tuote tulisi parempaa ja viinan\nliiallinen nauttiminen vähenisi. Tällaista menettelyä voitiin\ntoteuttaa n.s. \"yhdistetyissä polttimoissa\", joille yksityiset\nolivat luovuttaneet kotipoltto-oikeutensa. Todellisuudessa olikin\nyleisen kotitarpeen viinanpolton rinnalla ennen toiminnassa joukko\ntehdasmaisia polttimoita, jopa sellaisiakin, joissa käytettiin höyryä.\nMutta yleisemmin ei tätä teollista muutosta voitu panna toimeen ilman\nvaltiopäiväin suostumusta kotitarpeen viinanpolton hävittämiseen.\n\nIkivanhan oluen kotivalmistuksen kanssa kilpaileva olutteollisuus\nalkoi käsityömäisesti. Jo v. 1843 mainitaan Kuopion käsityöläisten\njoukossa kahta \"oluenpanijaa\", ja Turussa ja Helsingissä toimi samaan\naikaan pari \"portteri- ja etikkatehdasta\", joiden vuotuinen tuotanto\nkuitenkin supistui vain satakuntaan \"häränpäätä\", arvoltaan muutama\ntuhat ruplaa hopeata. Jonkun vuoden kuluttua esiintyi maassamme jo\nviisi oluenpanijaa. V. 1847 mainitaan Kantolan säterissä Luopioisissa\njonkinlaista olutpanimoa, jonka valmistamaa \"portteri-olutta\" myytiin\nHämeenlinnassa, missä sitä suuresti kehuttiin. Herraskartanot alkoivat\ntäten hyödykseen käyttää uutta keksintöä, ja myöhemmin tuli oluen kuten\nviinankin valmistuksesta eräänlainen \"kartanoteollisuuden\" haara, johon\nkartanoiden isännät ja sivistyneet virkamiehetkin erittäin halukkaasti\ntarttuivat.\n\nTämän oppiajan kuluttua alkoi 1850-luvun alussa sitten varsinaisen\nolutteollisuuden aika Suomessa. Ennen vuosikymmenen loppua se oli\njo päässyt sangen lupaavalle pohjalle. Oluttehtaita oli silloin\nainakin yhdeksässä kaupungissa ja viidessä maalaispitäjässä.\nNousevaa olutteollisuutta suosi yleinen sivistynyt mielipide mitä\nlämpimimmin. Ajan raittiuskysymystä pidettiin todella ratkaistuna,\nkun pahaan maineeseen joutuneen viinamyrkyn sijaan saatiin muka\nviaton ja terveellinen \"Baijerin olut\". V. 1855 kerrotaan jo, että\nkaikki suosivat olutta; samalla kuitenkin lausuttiin julkinen\ntoivomus, että oluen hinta halpenisi. Kalliimpi \"Englannin olut\"\nja halvempi \"Ruotsin olut\" eivät voineet kilpailla baijerilaisen\nkanssa. Kauan ei olut kaivannut sanomalehtien suosituksia, sillä\n1860-luvulla oli maassa jo puolen sataa oluttehdasta, jotka valmistivat\nmiljoneja litroja vuosittain, kunnes myöhemmin valmistusmäärä nousi\npariin-kolmeenkymmeneen miljonaan litraan. (26)\n\nMenneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa pääsi Suomessa\nalulle kemiallinenkin teollisuus. Sen huomattavin haara oli\n_tulitikkuteollisuus_. Tuluksien ja kotitekoisten \"rikkitikkujen\"\njälkeen tulivat fosforitulitikut Suomessa tunnetuiksi ja käytäntöön\notetuiksi menneen vuosisadan toisella neljänneksellä. Tämän edistyksen\nalkajana voimme pitää vaikka itse Runebergia ja Topeliusta; kertoohan\njälkimmäinen muistelmissaan, miten hän v. 1832 sai Runebergiltä\njoululahjaksi pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua -- niin\nharvinaisia nämä ulkomaan ihmeet olivat vielä siihen aikaan. Sitten\nsiihenkin ylellisyyteen yhä enemmin totuttiin, ulkomailta tuotuja\npikku rasioita, joihin noita tulenvaarallisia mukavuusesineitä\noli huolellisesti rivitetty sahajauhojen väliin, alkoi näkyä yhä\nuseammalla miehellä, eikä aikaakaan niin ruvettiinpa jo kotimaassakin\ntehdasmaisesti valmistamaan fosforitulitikkuja. V. 1844 oli Suomessa\njo ainakin pari tulitikkujen valmistajaa, herra Gottberg Helsingissä\nja \"laajalti kiitetty Jernefeltin tehdas Turussa\", joka erään\ntiedon mukaan oli jo aikaisemmin toiminut. Kuopioon perustettiin\nvarsinainen tulitikkutehdas v. 1851 -- jo v:sta 1840 oli siellä\nvalmistettu myytäväksi tulitikkuja --, Tampereelle ja Poriin v. 1852.\nViisikymmenluvun tulitikkutehtaista oli suurin H. J. Oldenburgin\nPoriin v. 1856 perustama tehdas. Sen työntekijäin lukumäärä nousi pian\nkolmeensataan henkeen ja sen valmistamain, suureksi osaksi ulkomaille\nvietyjen tulitikkujen arvo v. 1860 teki n. 85 000 ruplaa. Siihen aikaan\nvielä katsottiin tulitikkuteollisuutta vain entisen kotityön jatkoksi,\nja tulitikkutehtaat saivat harjoittaa työntekijäinsä terveydelle\nperin vaarallista ammattiaan aivan vapaasti, kunnes vv. 1865 ja\n1872 annetuilla määräyksillä tämä teollisuudenhaara tuli valtion\ntarkastuksen alaiseksi ja valkoisen fosforin käyttö tulitikkujen\nvalmistuksessa kokonaan kiellettiin.\n\nMuu _kemiallinen teollisuus_ maassamme oli menneen vuosisadan\nalkupuolella vielä sangen vähäpätöistä. Yksityisten vanhain\nharrastajain suunnitelmat, kuten kemian professorin P. A. v.\nBonsdorffin v:n 1824 aikoina puuetikan, perunasokerin, värien, soodan,\nsalmiakin y.m.s. tuotteiden valmistamiseksi, jäivät suunnitelmiksi.\nKynttilä- ja saippuateollisuus pääsi kuitenkin jo verraten aikaisin\njonkinlaiseen vauhtiin. Tukkukauppias Ant. Alfthanin v. 1829\nJohanneksen pitäjän Kirjolaan perustama kynttilätehdas oli jo v.\n1849, jolloin se siirrettiin Haviin Viipurin lähelle, saavuttanut\noloihin nähden melkoisen tuotantomäärän. Havin kynttilätehdas lakkasi\nseitsenkymmenluvulla; mutta sen saippuatehdas jatkaa työtään vieläkin.\n\nKivennäisvesiteollisuuden alkaja Suomessa on tri Victor Hartwall, jonka\nv. 1836 perustama tehdas on Helsingissä vieläkin olemassa. (27)\n\nSuomen _nahkateollisuuden_ vanhemmassa kehityksessä on kiintoisia\nkohtia. Eräinä muinaisuuden aikakausina olivat turkikset ja\nmetsäeläinten nahat maamme tärkeimpiä vientitavaroita. Tämä vienti\nei ole vielä nytkään kokonaan lakannut. Suomen historiallisen\nnahkateollisuuden varsinaisena pohjana on metsäin turkiseläinten ohella\nrunsas kotieläimistö, jonka vuotia on aina liiennyt maasta vietäväksi.\nNiinpä tekivät nahat ja vuodat v. 1557 Helsingin koko viennin arvosta\n27 % ja v. 1570 Turun kokonaisviennistä 25 %. Nahanvalmistus- ja\nkarvausammatti kuuluu kotimaisen käsityön vanhimpiin ja yleisimpiin\nhaaroihin, eikä tehdasmainen nahanvalmistus ole sitä vieläkään\nkokonaan syrjäyttänyt. Alun karvausammatin tehdastumiseen tekivät\nparannetut \"englantilaiset\" menettelytavat, jotka jo 1700-luvulla\ntulivat tunnetuiksi Suomessa. Ensimmäinen \"englantilainen nahkatehdas\"\nperustettiin Loviisaan v. 1779 ja ennen Ruotsin ajan päättymistä oli\nmaassamme jo viisi samanlaista tehdaslaitosta, joissa työskenteli\n28 työntekijää. Suurempi ei näiden laitosten työläismäärä ollut\nmenneen vuosisadan puolivälissäkään, jolloin kuitenkin niiden\nvalmistusarvo oli kohonnut 21 700 hopearuplaan. Tässä teollisuudessa\noli Tampereella tavallista huomattavampi sija. Käänteen vanhoissa\nnahkateollisuusoloissa sai aikaan vasta Åströmin nahkatehtaan\nperustaminen Ouluun v. 1863. Tehdas alkoi kahden miehen työvoimalla,\nmutta rupesi jo 1870-luvun alussa viemään tuotteitaan Pietariin ja\nkehittyi siitä pitäen yhä enemmän oikeaksi suurtehtaaksi. (28)\n\nSuomen vanhin _kirjapaino_ oli v. 1642 Turkuun perustettu yliopiston\nkirjapaino. Tämän vanhan kirjapainon otti v. 1761 haltuunsa J. C.\nFrenckell, jonka alkama liike on yhä vieläkin olemassa Helsingissä,\nminne mainittu kirjapaino Turun palon jälkeen siirrettiin. Viipurissa\noli kirjapaino jo 1600-luvun lopulla ja Vaasassa 1700-luvulla.\nYhdeksännellätoista vuosisadalla perustettiin kirjapainoja seuraavassa,\nsivistyksen kulkua kuvaavassa järjestyksessä: Helsinkiin v. 1818\n(Simeliuksen kirjapaino), Ouluun v. 1826, Porvooseen v. 1829, Kuopioon\nv. 1843, Mikkeliin v. 1844, Hämeenlinnaan v. 1846, Sortavalaan v.\n1847, Poriin v. 1850, Pietarsaareen v. 1854, Tammisaareen v. 1861,\nJyväskylään v. 1861, Tampereelle v. 1866, Joensuuhun v. 1874,\nSavonlinnaan v. 1876 j.n.e. (29)\n\nEdellä lueteltujen teollisten laitosten lisäksi voitaisiin vielä\nmainita suuri joukko manufakturikaudella Suomessa toimineita\nteollisuuslaitoksia. Mutta kun suuri pääjoukko noista sivuuttamistamme\ntuotannonhaaroista ja laitoksista nimestään huolimatta on jäänyt\nkäytännössä vain vähäpätöisten käsityöläislaitosten kannalle eivätkä\nne ole yleiseen kehitykseen ilmeisestikään vaikuttaneet sinne eikä\ntänne sekä kun aikakauden teollisten laitosten yleinen luonne on tullut\njo esitetystäkin riittävästi selville, jätämme teollisuuslaitosten\ntäydellisemmän luettelemisen ja selostamisen sikseen sitäkin\nsuuremmalla syyllä kuin Tampereen teollisuuden osalta meillä on niiden\nlaatuun vielä kyllä tutustuttava. Luomme tässä lopuksi vain yhdistävän\nyleiskatsauksen manufakturikauden teolliseen elämään. Manufakturikauden\nteollisuustoimintaa tarkastellessa ei näköpiiristä koskaan katoa\nesivallan mahtava ja suojeleva käsi. Niistä toimenpiteistä, joilla\nhallitus hyödyn aikakaudella koetti suojella valtakunnan teollisuutta\nulkonaista kilpailua vastaan, mikä oli hallituksen teollisuuspolitisen\ntoiminnan toinen pääpyrkimys, palautamme vielä muistoon eri aikoina\nannetut ylellisyysasetukset, v:n 1724 \"tuoteplakaatin\", joka pysyi\nvoimassa 1800-luvun alkuun asti ja joka kielsi ulkomaalaisia tuomasta\nomilla tai rahtaamillaan laivoilla Ruotsin valtakuntaan muita kuin oman\nmaansa tai sen siirtomaiden tuotteita, sekä v:n 1739 tullitaksan, joka\nulkomaisia tavaroita torjuvine ja kotimaisia elinkeinoja suojelevine\nmääräyksineen oli seuraavain aikain tullitaksain mallina. Tämän kaavan\nmukaan raaka-aineet oli tarkasti erotettava teollisuustuotteista.\nTuodut raaka-aineet pääsivät vähäisellä tullilla, viedyistä sitävastoin\noli maksettava enemmän, jotta ne jäisivät maahan. Ulkomailta tuoduille\ntehdastavaroille oli määrätty korkeat maksut, kotimaasta viedyille\ntaas vähäiset. Satoja tavaralajeja, etenkin sellaisia, joita luultiin\nvoitavan valmistaa kotimaassa, oli kokonaan kielletty maahan tuomasta,\nja useita raaka-aineita oli kielletty maasta viemästä.\n\nToisilla hallituksen toimenpiteillä tahdottiin tukea ja edistää\nkotimaista teollisuutta. Johtavana periaatteena oli manufakturien\nvapauttaminen ammattikuntain pakonalaisuudesta ja ylipäänsä niistä\nmonenlaisista velvollisuuksista, jotka painoivat käsityötä. Mutta\nkaikki käsityön oikeudet tietysti Jäivät manufaktureille ja uusia\nannettiin niille lisää. Vv. 1739 ja 1770 annetut \"hallijärjestykset\"\nsäännöstelivät useimpien manufakturien ja \"hallimestarien\" oloja.\n\"Manufakturistin\" eli tehtailijan, \"fabriköörin\", tärkeimpiä oikeuksia\noli se, että hän ammattikuntaisesta pakosta vapaana sai käyttää\ntyössään paitsi kisällejä ja oppipoikia myöskin oppimattomia työmiehiä,\nnaisia ja lapsiakin palkollissäännön mukaan. Metsiä ja koskia\ntarvitsevat manufakturit saivat sijoittua maaseudulle. Suoranaisia\navustuskeinoja olivat valtion lainat ja monenmoiset palkinnot, joiden\nhoitamista varten v. 1739 perustettiin erityinen manufakturikonttori ja\nmanufakturirahasto.\n\nMuistettava kuitenkin on, että näiden toimenpiteiden tehokkaisuudella\noli rajoituksensa olevissa kansantaloudellisissa ja yhteiskunnallisissa\noloissa. Keinotekoisesti kasvatettavain manufakturien menestyminen\nolisi edellyttänyt vanhain juurtuneiden teollisten työmuotojen\nhäviämistä. Mutta sitä eivät mahtikäskyt olisi pystyneet aikaansaamaan\neikä sitä vakavasti yritettykään. Valtio kyllä kielsi käsityöltä\nerikoisen suosionsa, jota käsityö tosin ei kaivannutkaan, koska kykeni\nelämään ilman sitäkin, taloudellisen välttämättömyyden suojelemana.\nKäsityön erioikeuksiin taasen valtio ei rohjennut syvemmin kajota,\nkoska se silloin olisi vikuuttanut oman olemisensa perusteita,\nsahannut poikki oksaa, jolla itse istui. Sellaisista aikeista hallitus\npysyi niin kaukana, että kaupunkien s.o. käsityön erioikeudet juuri\nmanufakturikaudella saivat perustuslain pyhyyden.\n\nYhtäkaikki saatiin Ruotsissa manufakturipolitikalla aikaan näennäisesti\nsuuria. Olihan valtakunnassa v. 1759, jota on pidettävä hattupuolueen\njohtaman teollisuuspolitikan huippukohtana, manufaktureiksi luettuja\nteollisia työpaikkoja 746, joissa 18 979 työntekijää valmisti teollisia\ntuotteita, pääasiallisesti kutomateollisuuden alaan kuuluvia, kaikkiaan\n6 724 417 hopeatalarin arvosta. Tämä kukoistus sitten kyllä alkoi\nlakastua huonojen aikain tullessa ja myssypuolueen päästessä johtamaan\nteollisuuspolitikkaa omain maatalousystävällisten mielipiteittensä\nmukaan, mutta kuitenkin jäi 1700-luvun teollisuudesta Ruotsin\nmyöhemmälle teollisuudelle paljon sellaistakin pohjaa, joka on pitänyt.\n\nMaan vähäiseen väkilukuun, harvaan asutukseen, kaupunkilaisväestön\nalhaiseen suhdelukuun, joka vielä v. 1805 oli vain 5.5 % maan koko\nväestöstä, yleisen kansantalouden luontoisvoittoiseen kantaan ja\nmuihin oleviin oloihin nähden Ruotsin aikaisten manufakturipyrkimysten\ntulokset Suomessakaan eivät olleet aivan mitättömät, vaikkeivät juuri\nmissään kohden kestäneetkään vertailua emämaan kanssa. Tämä käy ilmi\nseuraavista V. Annalan esittämistä luvuista, jotka eivät sisällä\nrautateollisuutta eivätkä manufakturilainsäädännön ulkopuolella olevia\nteollisuudenhaaroja koskevia tietoja:\n\n      Manufakturimais-tehdasmainen teollisuus Suomessa vv. 1750--1806\n                       (keskimäärin vuosittain)\n\n                         työntekijöitä    tuotannon arvo\n     vuosi-   työ-     luku   % valtak.    hopeatal.     % valtak.\n     jaksot   paikkoja          luvusta     hopeariks.     luvusta\n\n    1750-54     12      265      1.8       137 891 h.t.      3.1\n    1775-79     26      412      3.9       547 167 h.t.      5.6\n    1800-06     50      658      5.9       154 865 h.r.       6.3\n\nHuomattavin piirre tässä taulukossa on siinä esiintyvä teollisuuden\ntasainen, vaikka hidas edistyminen. Suomen teollisuutta hidastuttavina\ntekijöinä mainitsee Annala erityisesti emämaan kilpailun, teollisen\nteknikan kehittymättömyyden, kansan yleisen varattomuuden, sodat ja\ntalouselämän vaillinaisen ja nurinkurisen organisation.\n\nSuomen manufakturien heikkous Ruotsin ajan loppuessa ilmenee räikeästi\nv:n 1805 luettelosta, jonka mukaan Ruotsin Suomessa oli manufaktureja\n47 (5 lasitehdasta, 12 verkatehdasta, 4 palttinatehdasta, 2\nsukkatehdasta, 7 laivaveistämöä, 12 tupakkatehdasta, 2 sokeritehdasta\nsekä lisäksi peilitehdas, karttuunipainimo ja paperitehdas) ja Venäjän\nSuomessa 6 (kolme lasitehdasta sekä peilitehdas, verkatehdas ja\nköysitehdas). (30)\n\nTästä tilasta eivät Suomen manufakturit paljonkaan kohonneet Venäjän\nvallan parin kolmen ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa. Joitakuita\nuusia teollisuuslaitoksia oli syntynyt, mutta vielä 1836 Suomen\nministerivaltiosihteeri lausuu, että lukuunottamatta Helsingissä\nolevaa sokeritehdasta, paria kolmea verkatehdasta, lähimain\nyhtä montaa lasitehdasta, kolmea paperitehdasta, manufakturisti\nFinlaysonin tehdaslaitosta Tampereella, Viipurissa olevaa kynttilä-\nja saippuatehdasta sekä Fiskarin hienompain terästavarain tehdasta,\nolivat useimmat muut tämän tästäkin erioikeutetut tehdas- ja\nmanufakturilaitokset osittain kokonaan lakanneet, osittain valmistivat\nniin vähäisen tai vaillinaisia tuotteita, ettei niitä kannattanut\nerittäin mainita.\n\nMaamme ainoa huomattavampi teollinen keskuspaikka -- kun emme ota\nlukuun rautateollisuutta ja sahausta -- oli Turku. V. 1830 oli\nsiellä manufakturilaitoksia raasitehdas, kaksi verkatehdasta,\nhamppukangastehdas, palttinatehdas sekä kaksi tupakkatehdasta, joiden\nkaikkien yhteinen vuotuinen valmistusarvo silloin nousi ainoastaan\n26 129 ruplaan hop., josta summasta 17 823 ruplaa tuli mukaan luetun\nLittoisten verkatehtaan osalle. Muihin kaupunkeihin verrattuna oli\nTurku kuitenkin koko tehdaspesä. Sellaiset nykyajan teollisuuskeskustat\nkuin Helsinki, Vaasa ja Oulu olivat satasen vuotta sitten teollisesti\naivan merkityksettömiä. Suomen avaroilla maaseuduilla oli teollisuus\nyhtä mitätön. Koko Turun läänissä oli 1820-luvulla Turun kaupungin\ntehtaiden lisäksi ainoastaan lasitehdas, Littoisten verkatehdas ja\nkolme paperitehdasta. Paremmin edustettu oli Hämeen teollisuus, johon\njo Ruotsin vallan loppuessa kuuluivat Åvikin ja Nuutajärven lasitehtaat\nja Jokioisten verkatehdas, joiden lisäksi myöhemmin tuli Tervakosken\npaperitehdas. Uudellamaalla oli Helsingin ja Porvoon kaupunkien\ntehdasteollisuuden lisäksi ainoastaan lasitehdas ja verkatehdas,\nViipurin läänin maaseudulla Rokkalan ja Kukkolan lasitehtaat. Vaasan\nläänin maaseudulla oli ensimmäinen tehdaslaitos, Seinäjoen ruutitehdas,\ntekeillä 1820-luvulla. Oulun läänin maaseutu oli aivan tyhjä\nteollisista laitoksista.\n\nEi voi valittaa sitä, että Suomen manufaktureilta Venäjän vallan\nalkupuolella olisi puuttunut yleisön tai hallituksen suosiota.\nSilloiset hallitsijat olivat suopeita Suomen taloudelliselle ja\nnimenomaan teollisellekin kehitykselle. Täällä harrastettiin\nteollisen tuotannon lisäämistä sekä yleensä maan taloudellisen\nelämän kohottamisen vuoksi että erityisesti purevaksi käyneen\nköyhälistökysymyksen ratkaisemisen vuoksi. Hallitus vanhaan tapaan\navusti ja holhosi teollisia yrityksiä. Tehdasteollisuuteen nähden\nei sillä ollut varmoja suuntia: se avusti jokseenkin erotuksetta\nminkälaisia teollisuusyrityksiä vain. V. 1823 annettu ohjesääntö\n\"Maanviljelyxen ja Fabriki- eli Käsitöiden Lainakassalle Suomessa\"\ntarkoitti etupäässä manufakturien hyötyä, sillä kassan varoista\noli 100 000 seteliruplaa varattu teollisuuden ja ainoastaan\n50 000 seteliruplaa maanviljelyksen hyväksi. Näiden uusien\nmanufakturilainain korko teki vain 2 %, korkein yksityinen lainaerä\noli määrätty 15 000 seteliruplaksi ja laina-aika kymmeneksi\nvuodeksi. \"Manufakturirahastosta\" ja muista valtionvaroista annetut\nteollisuuslainat nousivat vähitellen yhä suuremmiksi summiksi, ollen\nv. 1843: 107 367 ruplaa hop., v. 1850: 180 314 rupl. ja viittä vuotta\nmyöhemmin 177 560 rupl. hop. V. 1842 vihdoin perustettiin teollisuuden\nedistämiseksi erityinen keskusvirasto \"Manufakturijohtokunta\",\nmyöhemmän \"Teollisuushallituksen\" alku. Jo kauan ennen oli vuorityön ja\nrautateollisuuden edistämiseksi perustettu erityinen virasto (vrt. ed.\ns. 70).\n\nManufakturikauden teollisuuden vähäpätöisyys Suomessa ei ollut\nyksistään kotoisten olojemme seuraus, vaan riippui sangen suuresti\nmyöskin maamme kauppasuhteista vieraiden maiden, lähinnä naapurimaiden\nkanssa. Valtiollisen asemansa vuoksi Suomella ei ollut milloinkaan\nollut mahdollisuutta itsenäiseen tullipolitikkaan. Aikaisemmin olivat\nRuotsin edut olleet siinä kohden ratkaisevia, myöhemmin tulivat Venäjän\nedut niiksi. Suomen uuden ajan ensimmäiset vuosikymmenet olivat\nharvinaisen epäedulliset maamme teollisuudelle, koska sekä Ruotsi että\nVenäjä silloin erityisten kauppasopimusten nojalla saattoivat pitää\nSuomea teollisena voittomaanaan.\n\nSuomen erotessa Ruotsista ei ikivanhoja kauppasuhteita veljeskansain\nkesken voitu eikä tahdottukaan äkisti katkaista.\n\nHaminan rauhanliiton 17. artiklassa määrättiin lyhyesti, että Suomen\nja Ruotsin vanhat kauppasuhteet oli pysytettävä ennallaan lokakuun 13\np:ään 1811 saakka. Sillä välin olisi näiden maiden kesken laadittava\nerityinen kauppasopimus. Vastaiseksi saivat Suomen asukkaat entiseen\ntapaansa tuoda Ruotsista paitsi rautatehdastarpeita yleensä kaikkia\nmitä Ruotsin maa tuotti, ja Ruotsin asukkaat Suomesta karjaa, kaloja,\nviljaa, kankaita, tervaa, lautoja, kaikenlaisia puisia taloustavaroita,\nhirsiä, halkoja ja yleensä kaikkia Suomen maan tuotteita.\n\nSuomen ja Ruotsin odotettu erityinen kauppasopimus sisältyi v. 1817\njulaistuun sovintoon ja lisäykseen Haminan rauhanliittoon. Sopimus\nkävi siihen suuntaan, johon jo Haminan rauhansopimuksen yleiset\nsanat viittasivat. Ruotsista Suomeen ja Suomesta Ruotsiin vietävästä\ntavarasta oli vastaanottomaassa yleensä otettava ainoastaan puolet\nsiitä tullimaksusta, mikä vastaavalta ulkomaiselta tavaralta\nkannettiin. Ruotsin omista maantuotteista ja kotimaisista valmisteista\nsaatiin Suomessa ottaa enintään 10 %:n arvotulli, ja Ruotsista oli\nluvallista tuoda Suomeen sellaisiakin tavaroita, joiden tuonti\nulkomailta Suomeen oli kielletty. Samoja etuja nauttivat Suomen tavarat\nRuotsissa. Paloviinan ja salpietarin tuonti Ruotsista Suomeen oli\nkuitenkin kokonaan kielletty. Tullittomia olivat Ruotsissa Suomen piki\nja terva sekä halot, ja Suomen rautatehtaat saivat Ruotsista vapaasti\ntuottaa entiset harkko- ja malmimääränsä. Tämä sopimus oli kestävä\nkahdeksan vuotta alkaen v:sta 1818.\n\nKun edellämainittu sopimus v. 1826 oli väliaikaisesti uudistettu,\njulaistiin v. 1828 Venäjän keisarin ja Ruotsin kuninkaan tekemä\nuusi kauppasopimus. Suomen etujen valvojana oli kauppasopimuksen\nteossa ollut valtiosihteeri R. H. Rehbinder. Tämä sopimus, jonka\nvoimassaolemisen aika määrättiin kuudeksi vuodeksi, sisälsi Suomen\nja Ruotsin kauppaan nähden pääasiallisesti samat määräykset kuin\nentinenkin. Merkittävämpi on sopimukseen liitetty tullitaksa Suomeen\ntulevalle Ruotsin tavaralle. Siitä nähdään, että Ruotsin tärkeimmät\ntehdastavarat pääsivät Suomeen ajan oloihin katsoen tavattoman\nhalvoilla tulleilla: rautatavarat 1/2--2 %, porsliinit ja kaakelit 2\n%, karttuunit, lasitavarat, hansikkaat, hatut ja villatavarat 5 %,\nsokeri 10 % arvosta. Samassa hengessä uudistettiin Suomen ja Ruotsin\nkauppasopimus vielä myöhemminkin ja sellaisena se kesti aina vuoteen\n1844 saakka.\n\nNäennäisesti nuo vanhat Suomen ja Ruotsin kauppasopimukset olivat\nlaaditut molemminpuolisuuden pohjalle. Mutta todellisuudessa oli asia\ntoinen. Ruotsin ja Suomen yhteisenä manufakturikautena oli Ruotsin\nteollisuus edistynyt paljon enemmän kuin Suomen. Suomen teollisuutta\noli osittain tahallisesti pidetty tytärpuolen asemassa, olipa ajoittain\nsuorastaan ehkäisty määrätynlaisten tehtaiden syntymistä Suomeen,\njota katsottiin emämaan tehdastuotteiden luonnolliseksi kuluttajaksi\nja jonka kilpailua ei siedetty. Jonkunlaista korvausta sai Suomi\nsen kautta, että sen maatalouden ja metsäin tuotteilla oli menekkiä\nRuotsissa, jonne Suomen rannikoilta oli lyhyt ja mukava merimatka.\nKun sitten eron aika tuli ja samalla Suomelle tilaisuus vapautua\nRuotsin teollisesta ylivallasta, ei tätä tilaisuutta käytetty, koska\nSuomen rannikkojen maalaistuotteiden vientiä Ruotsiin pidettiin\ntärkeämpänä kuin kotimaisen teollisuuden kehittämistä. Suomen ja\nRuotsin kauppasuhteet jäivät siis entiselle kannalleen, ja Suomen\ntehdasteollisuus tuomittiin kymmeniksi vuosiksi toimettomaksi. Kun\nkokemus vihdoin näytti, ettei Suomen maanviljelys ehdottomasti\ntarvinnut teollisuuden kuristamista Ruotsiin vietäväin maalaistavarain\neduksi, selvisi käsitys Ruotsin kauppasopimuksen turmiollisuudesta,\njoten sopimusta v. 1844 ei enään uudistettu. Pitkä kärsimyksen aika\nei ollut meidän teollisuudellemme kuitenkaan kulunut aivan opitta, ja\nsenvuoksi se saattoi säästyneillä voimilla alkaa uuden toimikauden,\njonka lähtöpaaluna voidaan pitää vuotta 1844.\n\nVielä pitempiaikainen rasitus tuli Suomen teollisuudelle Suomen\nja Venäjän kauppaa koskevista määräyksistä. Suomen jouduttua\nVenäjän alaisuuteen vilkastuivat Ruotsin aikana kituneet itäiset\nkauppasuhteemme sitä myöten kuin Suomen läntiset kauppasuhteet Ruotsin\nkanssa kehittyivät Suomelle epäedulliseen suuntaan. Suomen ja Venäjän\nkauppatuttavuuteen vaikutti tietenkin paljon näiden maiden valtiollinen\nyhteys ja elpyneet liikenneolot. Myöskin keisari Aleksanteri I:n\nkauppapolitiset toimenpiteet tarkoittivat vilkkaan kauppayhteyden\naikaansaamista Suomen ja Venäjän välillä. Julaistujen kauppasäännösten\nmukaan saatiin venäläisiä raaka-aineita, tehdastuotteita ja\nelintarpeita tuoda Suomeen aivan vapaasti tai hyvin alhaisia\ntullimaksuja vastaan, jotka koskivat vain aniharvoja tavaroita. Se\noli sääntönä koko Venäjän ajan; venäläisistä tuontitavaroista saatiin\npääasiallisesti vain nautintoaineita täällä valtion tulojen vuoksi\ntulli verottaa, kuitenkin niin, että tulli oli halvempi kuin vastaavain\nmuualta tulleiden tuontitavarani tulli. Kun tuontia tällä tavoin\nerityisesti suosittiin, se luonnollisesti suuresti kasvoi.\n\nAluksi saatiin Suomenkin luonnontuotteita ja tärkeimpiä tehdastavaroita\nviedä tullitta Venäjälle, kun ne olivat varustetut todisteilla\nsuomalaisesta alkuperästään. Vaikka tätä vapautta v. 1835 ruvettiin\nVenäjän puolelta rajoittamaan, määräämään viennin rajamääriä eli\nn.s. \"limittejä\", jäi sitä toki sen verran, oli maallamme siksi\nedullinen asema Venäjän nopeasti suurenevan pääkaupungin lähellä ja\nolivat maamme tuotteet siksi haluttuja Venäjällä, että maamme vienti\nsinne kasvamistaan kasvoi, vaikkei voinutkaan paisua yhtä suureksi\nkuin Venäjän tuotteiden erioikeutettu tuonti Suomeen. Maamme vienti\nVenäjälle, joka v. 1841 oli 21.8 % ja v. 1850 vielä 23.5 % maamme koko\nviennistä, oli v. 1860 noussut jo 55.9 %:ksi maamme koko viennistä.\nViisikymmenluku kuuluu Suomen ja Venäjän kaupan loistokauteen.\nTampereella on tässä Venäjän kaupassa ollut erikoinen osansa, jota\nmyöhemmin tarkemmin käsittelemme.\n\nLyhyesti vain mainitsemme Suomen ulkomaisten kauppasuhteiden vaikutusta\nmaamme vanhempaan teollisuuteen. Vanhemmat tulliasetukset, joita\nuudistettiin ja muuteltiin vähän väliä, olivat ajan merkantilististen\nkatsomusten mukaisesti sangen ankaria vieraiden maiden tavaroita,\nsemminkin ylellisyystavaroita vastaan, joita ei tahdottu päästää tänne\nkansaa turmelemaan. Niinpä luetellaan v:n 1816 tullitaksassa 162 ja v:n\n1822 taksassa kokonaista 311 tavaralajia, joiden tuonti Suomeen oli\nkokonaan kielletty. Kotimaiselle teollisuudelle se oli hyvin epäiltävää\nsuojelusta, sillä moiset olot suorastaan kehoittivat salakuljetukseen,\nmikä vaikutti kotimaisen teollisuuden menekkiin vahingollisemmin kuin\nhelpot tullit. Toiselta puolen otettiin monesta suomalaisesta tavarasta\njo omassa maassa vientitullia, ja monia tavaroita oli kerrassaan\nkielletty maasta viemästä. Seuraus oli, ettei kotimainen teollisuus\nedistynyt eikä valtio saanut tullituloja. Senpävuoksi ruvettiin v:sta\n1836 lähtien vähitellen siirtymään vapaammalle tullikannalle, niin\nettä päinvastoin kuin ennen vieraiden tavarain tuontia helpotettiin\nja vanhanaikaiset tuontikiellot ja oman maan tuotteiden vientitullit\nmelkein kokonaan lakkautettiin. Tälle tielle käännyttiin lopullisesti\nkuitenkin vasta viisikymmenluvun lopussa. (31)\n\n\nh) \"Teollisuuden vallankumous Suomessa.\"\n\nMenneen vuosisadan toisella neljänneksellä teollisuuden vallankumouksen\naaltorengas vihdoin saapui Suomenkin rannoille. Manufakturikaudellakaan\nei edistyksen pyörä joutunut paikoillansa seisomaan. Ei ole\nunohdettava, että vaikkeivät manufakturikauden näkyvät tulokset\nvastanneetkaan isänmaanystäväin toiveita, tehdasteollisuuden\nedellytykset tulivat yhä lupaavammiksi. Lukuunottamatta metsäin\ntarjoamia raaka-aineita puuttuu täältä useimpia tehdasteollisuuteen\nsopivia raaka-aineita. Täällä ei ole suuria pääomia eikä varakasta,\ntiheässä asuvaa väestöä, joka kykenisi kuluttamaan suuria määriä\nteollisuustuotteita. Sata vuotta sitten nämä puutteet olivat vielä\npaljon suuremmat, minkä voi päättää kaupunkilaisväestön suhteellisesta\nvähälukuisuudesta, tämä väestö kun oli vain 5--5 1/2 % maan koko\nväestöstä, joka sekin oli harvalukuinen, n. kolmannes maamme\nnykyisestä väkiluvusta. Mutta kuitenkin oli täälläkin jo olemassa\nuudenaikaisen tehdasteollisuuden mahdollisuuksia. Sijoitusta etsiviä\npääomia oli alkanut muodostua, vaikkapa vaatimattomassakin määrässä;\nne olivat nähtävästi etupäässä merenkululla ja kaupalla kerättyjä,\njosta jo edellisillä vuosisadoilla oli näkynyt esimerkkejä Turussa,\nmutta myöskin eteläisen Suomen suurtilallisten piirissä oli nyt\nmaalaistuotteiden vienti Ruotsiin ja Venäjälle tuottanut teollisuuteen\nliikeneviä varoja. Turkuun v. 1822 ja Helsinkiin neljä vuotta myöhemmin\nperustetuissa säästöpankeissa oli v. 1840 talletuksia 763 000 mk. s.o.\nviisi kertaa enemmän kuin kymmentä vuotta aikaisemmin. Teollisuudella\noli saatavissa halpaa ihmisvoimaa. Maan väkiluku oli edellisten\nsukupolvien aikana tapahtuneiden maataloudellisten uudistusten jälkeen\nnopeassa kasvuvauhdissa ja sen yleisen kulttuuritason hiljaisesti\nnoustessa sen teolliset tarpeetkin kasvoivat. Tehdastavaroilla oli\nmenekin mahdollisuutta, päättäen koko aikakauden halki kaikuvista\nvalituksista ulkomaisen tehdasrihkaman ja ylellisyyden turmiollisesta\nlevenemisestä alhaisempiinkin kansankerroksiin.\n\nMutta ennen kaikkia oli täällä harrastusta ja tahtoa tulla\nosalliseksi Europan teollisesta edistyksestä. Jo Ruotsin vallan\nlopulla oli selvästi ja ponnekkaasti esitetty teollisuuden ja\nkoko talouselämän vapautta vaativia mielipiteitä. Näiden uusien\nkatsomusten etevä tienraivaaja oli kuuluisa maanmiehemme Antti\nChydenius. Valtiollisena murroskautena liikemiehet sellaiset kuin P.\nJ. Bladh ja kulttuurihenkilöt sellaiset kuin Juhana Gadolin esittivät\nkirjoituksissaan elinkeinojen vapauttamista vaativia mielipiteitä.\nSuomen irtautuminen Ruotsista antoi näille mielipiteille uutta\neloa. Turun yliopistossa opetettiin vapaamielisiä talousoppeja.\nMaan johtavain miesten keskuudessa olivat liberaliset ajatustavat\njo Aleksanteri I:n aikana huomattavan yleisiä ja tulivat seuraavana\nhallituskautena yhä yleisemmiksi. Ne korkeat virkamiehet, jotka\nnäinä aikoina joutuivat järjestelemään Tampereen teollisia oloja,\nolivat melkeinpä kaikki teollisen vapauden kannattajia; mainitsemme\nvain kenraalikuvernööri F. Steinheilin, maaherrat K. Mannerheimin\nja C. Gyldenstolpen, senaattori L. G. v. Haartmanin ja intendentti\nNiilo Nordenskiöldin. Neljäkymmenluvulla liberalistiset mielipiteet\nolivat vallanneet jo koko sivistyneen yleisön, joka sai näille\nkatsomuksilleen erinomaisia perusteita J. W. Snellmanin loppumattomista\naatevarastoista. Erityisesti tehdasteollisuuden ja koneellisen\ntuotannon etuja esitti ajan yleisölle A. J. Chydenius koneiden\nvaikutusta valaisevassa kirjassaan (\"Tankar om maskinernas inflytande\",\n1844).\n\nToistaiseksi vielä kuitenkin tämä liike jäi vain aatteelliseksi\nliikkeeksi, jolla ei ollut syvempää todellisuuspohjaa. Käytännössä\nnäet elettiin yhä edelleen vanhain erioikeuksien, lakien ja asetusten\nalaisissa oloissa, joiden muuttamisesta ei ollut toivoakaan\nilman valtiopäiväin myötävaikutusta. Valtiollinen elämä taas oli\ntäydellisesti lamassa koko Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n ajan. Saatiin\nsiis tyytyä siihen vapauteen ja edistykseen, mitä hallitus olevissa\noloissa saattoi alamaisille tarjota ja taata.\n\nMutta koneet ja höyryvoima, nuo teollisuuden vallankumouksen\nihmeelliset toimeenpanijat, eivät jääneet odottamaan lainsäädännöllistä\nkehitystä. Koneiden käyttäminen alkoi Suomessakin ensimmäiseksi\nkutomateollisuudessa. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina olivat\nvillankehruukoneet tulleet tunnetuiksi ja käytäntöön otetuiksi\nmeidänkin maassamme; muistamme, että Jokioisten verkatehtaaseen\nhankittiin sellainen kone v. 1800. Sama tehdas ja Littoisten\nverkatehdas rupesivat 1830-luvulla käyttämään uudenaikaisia kehruu- ja\nkutomakoneita. V. 1828 aljettiin puuvillalankain koneellinen kehruu\nFinlaysonin tehtaassa Tampereella. Kun Finlaysonin tehdas sitten\nkolmekymmenluvun loppupuolella muodostettiin ajanmukaiseksi puuvillan\nkehruuta ja kudontaa harjoittavaksi suurtehtaaksi ja kun sen rinnalle\nseuraavan vuosikymmenen aikana perustettiin puuvillatehtaita Turkuun\nja Forssaan, oli hyvin edustava koneita ja ulkomaisia raaka-aineita\nkäyttävä suurteollisuus kotimaista kulutusta varten saanut maassamme\nalkunsa. Samoihin aikoihin (1837) perustettiin Fiskariin ensimmäinen\nkonepaja \"valmistamaan koneita työskenteleviä laitoksia, tehtaita,\nammatteja ja maanviljelystä varten\"; jo edellisellä vuosikymmenellä\noli eräänlainen konepaja ollut olemassa Finlaysonin tehtaalla.\nRautateollisuutta mullistava putlausmenetelmä tuli maassamme\nkäytäntöön 1850-luvulla. Teollisuuden vallankumouksen suurtapauksiin\nSuomessa kuuluu myöskin höyryvoiman käytäntöön ottaminen. Ensimmäisen\nja huomattavimman mullistuksen höyrykoneet saivat täällä aikaan\nlaivaliikkeessä. Ensimmäinen suomalainen höyrylaiva laskettiin\nliikkeelle Saimaan vesistössä. Tarmokas teollisuusmies N. L. Arppe,\naikanaan Saimaan alueen suurin puutavarain viejä, sai keis. päätöksellä\n1833 \"yksinomaisen erioikeuden\" kahdeksikymmeneksi vuodeksi pitää\nhöyrylaivaa ja samana vuonna alkoi hänen Puhoksessa (Kiteellä)\nrakennuttamansa höyrylaiva \"Ilmarinen\", johon Pietarista oli hankittu\n30-hevosvoimainen kone, kuljettaa puutavaroita Saimaan vesistössä.\n\nSillä välin kuin Saimaan vesireittejä ruvettiin kanavoimaan\nhöyrylaivaliikennettä varten, pääsi höyrvlaivaliike alkuun maamme\nrannikoilla. V. 1836 saapui ensimmäinen höyrylaiva (\"Solide\") Ruotsista\nTurkuun ja seuraavina vuosina rakensivat kotimaiset yhtiöt muutamia\nmerihöyrylaivoja -- niistä mainittavimmat v. 1837 valmistuneet \"Furst\nMenschikoff\" ja \"Storfursten\" --, joilla ylläpidettiin säännöllisiä\nkulkuvuoroja Tukholman, Helsingin, Tallinnan ja Pietarin välillä.\nNämä vanhat höyrylaivat olivat puusta rakennettuja siipilaivoja.\nNeljäkymmenluvulla oli höyrvlaivaliike melkoisen vilkas pitkin Suomen\nrannikkoja.\n\nTehdasteollisuudessa ei höyryvoima meidän koskirikkaassa maassamme\nsaanut helposti jalansijaa. Vasta v. 1844 mainitaan ensimmäisiä\nhöyrykoneita Suomen tehdaslaitoksissa. Ne olivat 16-hevosvoimainen\nkone Littoisten verkatehtaassa ja 12-hevosvoimainen kone Barkerin\npuuvillatehtaassa Turussa. Kaukonäköisimmät teollisuusmiehet aavistivat\njo mitä suurta edistystä höyryvoiman käyttö merkitsisi maamme tärkeässä\nsahausteollisuudessa. Mutta vaikka höyrysahoja jo 1840-luvulla oli\nkäytännössä kaikkialla Suomen ympäristössä, nähtiin täällä paremmaksi\nkatsella muiden kehitystä vielä vuosikymmenen.\n\nIkäänkuin huomaamatta täällä siirryttiin merkantilismista\nliberalismiin, manufakturikaudesta alkavan suurteollisuuden\naikakauteen. Niinpä ei kestä Aleksanteri I:n aikakauden teollisuus\nmaassamme vertailua sen teollisuuden kanssa, joka oli täällä\nolemassa Nikolain ajan loppuessa. Tilannetta manufakturikauden ja\nmanchesterkauden murrosaikana valaisevat seuraavat numerotiedot, jotka\nesittävät maamme tehdasteollisuutta vv. 1845--1860:\n\n    vuosi   teollisuus-    työn-     valmistusarvo\n            laitoksia    tekijöitä    rupl. hop.\n\n    1845       103        2 058        627 187\n    1850       143        3 064      1 062 735\n    1854       186        3 661      1 425 751\n    1860       290        7 202         --\n\nNämä manufakturijohtokunnan julkaisemat numerot ovat sangen\nvaillinaiset, niissä kun ei ole otettu huomioon rautateollisuuden\neikä sahain, kirjapainojen eikä väkijuomateollisuuden tuotantoa.\nToiselta puolen on yllämainittuihin lukuihin otettu koko joukko\nkäsityöverstaiden tapaisia teollisuuslaitoksia. Mutta ilman niitähän ei\nmanufakturikausi vastaisikaan nimeään. (32)\n\n\n\n\n3. TAMPEREEN VAPAAKAUPUNGINOIKEUDET.\n\n\nVapaakaupunginoikeuksien alkuhistoria. -- Hallituskonseljin esitys\nv:lta 1813. -- Eskilstuna. -- Julistuskirja 1 p:ltä elok. 1821. --\nVapaakaupungin ohjesäännön valmistukset. -- \"Reglementi eli Säändö\nsille Tambereesa asetetulle Vapa-Kaupungille\" 16 p:ltä kesäk. 1824. --\nSen merkillisyydet.\n\nTampereen vapaakaupunginoikeudet v:lta 1821 johtuvat maamme vanhasta\nvuorityöstä. Suomen erottua Ruotsista oli rautateollisuus täällä\nvielä kauan aikaa ainoa tärkeä teollisuudenhaara; sen edistyminen oli\nmaan koko teollisuuden edistymistä. Kun Suomessa oli teollisenkin\ntyön alalla ruvettava omin päin elämään, keskittyivät kotimaisen\nhallituksemme teolliset pyrinnöt maan vuoritoimen edistämiseen.\nErityisen aiheen tällä alalla toimimaan antoi hallitukselle se seikka,\nettä kansallisen rautatyön olemassaolo näytti kokonaan riippuvan\nvieraasta maasta tuotavasta rajoitetusta malmi- ja takkirautamäärästä.\n\nHallituskonseljin talousosasto oli sen mukaisesti v. 1811 saanut\ntoimekseen esittää keinoja Suomen vuoritoimen edistämiseksi.\nKun asiasta oli hankittu lausuntoja ruukinisänniltä ja muilta\nasianomaisilta, m.m. prokuraattori Mathias Caloniukselta,\nhallituskonselji laati v. 1813 lopullisen esityksensä asiasta. Asian\nvalmisteli apulais-esittelijäsihteeri Valheim, jonka mielipiteitä\nkonseljin esitys lähinnä kuvastanee.\n\nPuhuttuaan ensin laajasti malminsaannista ja esitettyään keinoja sen\nedistämiseksi, hallituskonselji kääntyy lausumaan mielipiteitään\nmetallien jalostamisesta. Niiden mukaan olisi Ruotsista tuotavain\nmalmin ja takkiraudan tarvetta mahdollisuuden mukaan rajoitettava,\nja sen sijaan ryhdyttävä jalostamaan rautaa täydellisimpään määrään\nsekä maan omaksi tarpeeksi että maasta vietäväksi. Siihen suuntaan\nkehoittaisi toimimaan Englannin esimerkki, oman maan asukkaiden\ntaipumus rauta- ja metallitöihin sekä maan lukuisain koskien tarjoama\ntilaisuus mekanisten laitosten perustamiseen. \"Niistä keinoista\" --\nhallituskonseljin pöytäkirjassa lausutaan -- \"joihin eri maissa tämän\ntarkoituksen saavuttamiseksi oli ryhdytty, näyttäisi manufakturi-\neli vapaakaupunkien perustaminen erittäin auttavalta, koska ahkeruus\nja taito, vapautettuina kaikesta pakosta, siellä jäisivät omaan\nkilpailuunsa ja olisivat suojassa niiltä esteiltä ja siteiltä, jotka\nniitä tavallisesti kahlehtivat. Sellaisen vapaakaupungin perustamiseen\ntahtoisi siis konselji esittää Tampereen kaupunkia, joka on siksi\nerittäin sopiva ja mukava. Sen asema keskellä maata, kohtalaisen matkan\npäässä merenrannikolta, seudussa, jossa on runsaasti elintarpeita, sen\nympäristöjen metsät ja suuret vesistöt, sen suuremmille vesilaitoksille\nja mekanisille tehtaille riittävä vesiputous ynnä sen maan ja tilusten\nriittäväisyys määräisivät ennen kaikkia muita paikkoja sen etusijan\nsellaiseksi. Perustuskirja 1 p:ltä lokak. 1779 näyttäisi myöskin\naikoneen tätä kaupunkia sellaisten laitosten paikaksi, kun silloin\nkaupungille annetuissa erioikeuksissa kaikki kaupan, käsityön ja\ntehtaiden ammattipakko oli kumottu.\" Konseljin mielestä olisi senvuoksi\nsallittava kaikenlaisten koti- ja ulkomaisten manufakturistien ja\ntehtailijain, vaan erittäinkin sellaisten, jotka työskentelevät\nmetalliteollisuuden alalla, ja kaikkien sen yhteydessä olevain\nkäsityölaitosten vapaasti asettua Tampereelle ja niille myönnettävä\nvapautus veroista ja majoituksesta sekä helppo tonttipaikkain saanti\nja muuten samat oikeudet ja vapaudet, joita Eskilstunan vapaakaupunki\nRuotsissa nautti, sillä erotuksella, minkä vapautus ammattipakosta\nsaattaisi aiheuttaa. Edelleen tulisi Tampereen asukkaiden saada ostaa\nraaka-aineensa mistä hyvänsä ja niitä tullitta tuoda ja yhtä vapaasti\nteoksiansa myydä missä paikassa hyvänsä. Jos keisari suvaitsisi\nkonseljin esityksiin suostua, olisivat tähän kuuluvat seikat tarkemmin\nmäärättävät erityisessä ohjesäännössä.\n\nHallituskonseljin esityksen muut kohdat koskivat \"manufakturidiskonton\"\nperustamista, erinäisiä tuontikieltoja ja tulliylennyksiä,\nvuoriviraston uudelleen järjestämistä j.n.e.\n\nEmme tiedä, esittelijänkö vai muiden päästä ajatus Tampereen\nmuodostamisesta Eskilstunaksi oli kotoisin. Joka tapauksessa sellainen\najatus rautateollisuuden silloisia oloja tutkittaessa oli lähellä. Kun\ntäällä nyt aiottiin rautateollisuudessa kohota Englannin ja Ruotsin\ntasalle, ei tietysti muualla koeteltuja keinoja sopinut jättää aivan\nsyrjään.\n\nJo vapauden ajalla oli Ruotsissa huonosti vaurastuvan rautateollisuuden\nedistämiseksi ajateltu Kaarle Kustaan manufakturilaitosten valtiolle\nlunastamista ja yhdistämistä Eskilstunan kaupungin kanssa yhdeksi\nvapaakaupungiksi, ja esitetty muidenkin koskien varsilla olevain\npikkukaupunkien julistamista vapaiksi kaikille ammatinharjoittajille\nammattikuntasäännöistä riippumatta. Vv:n 1765--1766 säädyt suostuivat\ntällaiseen järjestelmään ehdolla, että mainituissa vapaakaupungeissa\nsaisi valmistaa ainoastaan sellaisia manufakturitavaroita, joiden\ntuotanto ei riippunut ammattikunnista. Joidenkuiden turhain kokeiden\njälkeen vv:n 1769--1770 säädyt: katsoivat, että rautateollisuutta\nedistettäisiin parhaiten yhden ainoan vapaakaupungin perustamisella.\nValituksi tuli Eskilstuna ja sen vieressä oleva Kaarle Kustaan\nkaupunki. Erityisellä asetuksella saivat ulko- ja kotimaiset\nmetallityöntekijät oikeuden vapaasti asettua sinne, myönnettiinpä\nheille tuntuvia vapautuksia ja etuja tonttien saantiin, teostensa\nvapaaseen myyntiin, tarvetavaroittensa tuottamiseen y.m. nähden. Heidät\njulistettiin täydellisesti riippumattomiksi ammattikunta-asetuksista,\nhe saivat oikeuden vapaasti ottaa oppilaita ja apulaisia j.n.e. Aivan\nniinkuin nyt piti tapahtua Tampereella.\n\nHallituskonseljin esityksestä tuli tosi, vaikka vasta sen jälkeen\nkuin keisari Aleksanteri I itse oli matkustanut Suomessa ja Finlayson\nsaanut laajat erioikeudet uusien tehtaiden perustamiseksi Tampereelle.\nKentiesi sai viimemainittu tapaus aikaan koko maan vuoritointa ja muuta\nteollisuutta koskevain uusien asetusten julkaisemisen. Samana päivänä,\nelokuun 1 p:nä 1821, ovat päivätyt sekä Suomen vuorityötä koskeva\nkäskykirja että se erityinen julistuskirja, jolla Tampere toistamiseen\njulistettiin vapaakaupungiksi.\n\nViimemainittu julistuskirja, joka yleensä tarkoin noudatti\nhallituskonseljin esityksiä, kuului silloisessa suomenkielisessä\nasussaan seuraavasti:\n\n_Keisarillisen Majestetin Armollinen Julistus_ Tambereen Kaupungin\nsäätämisestä Vapakaupungixi niin myös niistä vapaudeista ja eduista,\nkuin kaikenlaisten Fabriki- Konsti- ja Käsi-töiden harjoittajat\n(Manufakturistit, Konstnärit ja Handtverkärit), jotka siellä itsens\nasumaan asettavat, hyväxensä nautita saavat.\n\nAnnettu Zarskoje-Selosa sinä 1 p. Elokuusa 1821.\n\nME ALEXANDER I:NEN, Jumalan Armosta, Kejsari ja Itsevaldias koko\nVenäjänmaan ylitse, Suuri-Ruhtinas Suomesa etc. etc. etc.\n\nTeemme tiettäväxi: Että niinkuin, MEIDÄN huoldemme alla elatus-keinoin\nedesauttamisesta Suomesa, MEIDÄN tykönämme Armollisen tutkinnon alle\ntullut on, kuinga Fabriki- ja Käsityö-rakennusten matkaan saattaminen\nja kasvo Maakunnasa, olis odotettavana, jos yxi vapa Käsityö-Kaupungi\nsiellä tulis privilegiumeilla edeskatsotuxi; niin olemma ME, MEIDÄN\nSuomen Senatimme siitä alamaisuudesa tehdyn eteenasetuxen johdatuxesta,\ntäsä yhteisesti hyödyllisesä päällekatsannosa, Armosa hyväxi löytäneet,\nettä senkaldaisexi Vapakaupungixi uloskatsoa Tamberen Kaupungin Turun\nja Björneborin Läänisä, joka Kaupungi siihen erinomattain paikkansa\nsuhteen monesta syystä on toisten edellä Maakunnasa sovelias, ja\nmyöskin vuonna 1779 saadun Perustus-Kirjansa kautta jo vapautettu\nniiden yhteisesti voimasa olevaisten Kauppa- ja Ammatti-säändöin\njälkeenelämisestä.\n\nME olemme siis Armosa tahtoneet säätää ja asettaa, että kaikenlaiset\nFabriki- Konsti- ja Käsityön harjoittajat, joilla on hyvä nimi ja\nmainio, niin koto- kuin ulkomaan miehet, mutta erinomattain ne,\njotka askaroitsevat Raudasta, Teräxestä, Metalleista ja Mineraleista\n(kaikenlaisista Kiveistä), eli töitä toimittavat, kuin näiden kanssa\novat yhdistetyt, saavat, vapasti ja estämätä mainittuun Tamberen\nKaupungiin itsens asumaan asettaa, että niiden Porvari-oikeutten ja\netuin nautinnon alla kuin yhteisesti tygötulevat Maakunnan Asujamille\nsiitä säädystä, johon he luetaan, ilman vähindäkän Ammatti-Asetusten\nestettä, valmistaa senkaldaisia Fabriki- ja Käsitöitä, kuin he hyvänsä\ntaitavat ja tahtovat, olkoon se yhdesä eli usiammasa Käsityövirassa,\noikeudella sen sivusa, että oman hyväxi löytämisens jälkeen, ottaa\nniin monda työntekiä, kuin he työllä edeskatsoa taitavat: Ja että\nKäsityömiehet, joilla on taipumus ja voima, että senkaldaisia\ntöitä toimittaa, mahtavat sitä enemmin ylöskehoitettaa, että niitä\nharjoittain täsä Vapakaupungisa etsiä elatustansa ja etuansa, olemme ME\nkaikille niille, jotka täsä päällekatsannosa tästälähin Vapakaupungiin\nitsens asumaan asettavat, Armosa tahtoneet luvata ja suoda seuravaiset\nvapaudet ja edut, nimittäin: etu-oikeuden kaikkein muiden edellä\navoimiin ja rakendamattomiin tontteihin ja paikkoihin kaupungisa,\njotka tontit, sen jälkeen, kuin edespäin säätettämän pitä, tulevat\nheille huokiata maxoa vastaan jätettäväxi, ja jonga sivusa tila, virtaa\nnautita, niille Fabrikin harjoittaille annetaan, jotka toimituxens\njälkeen sitä tarvitsevat: alinomainen vapaus hengiluku- ja muista\nulosteoista Kruunulle, ilman eroitusta, niin hyvin itse edestänsä,\nvaimonsa ja lastensa, kuin työntekiäinsä ja tarpellisen palkka-väkensä\nedestä, niin myös Kartanoinsa, työ-huonettensa, Vesi-rakennustensa ja\ntekonsa edestä: vapaus majan-pidosta Sota- ja muulle Kruununväelle\nja Majanpito ulosteoista: Oikeus, että ostaa niin hyvin työ-aineensa\nkuin elatuxen tarpeensa, koska ja kusa he hyvänsä tahtovat ja\nhyödyllisimmäxi löytävät, niin myös että tekonsa estämätä Kaupungeisa\nja Maalla Suomenmaasa myydä ja vaihettaa, avoimisa puodeisa, vähittäin\nja joukottain, niin markinoilla kuin muutoin: ja vapaus tullista ei\nvähemmin sisälletulevaisten Fabrikin työainetten, työ-asetten ja\nrakennusten, kuin omain tekoinsa edestä kuin ulkomaalle viedän: jonga\nsivusa myös kaikenlainen luvallinen kaupanteko Vapa-Kaupungisa kaikkina\naikoina vuodesta saapi harjoitettaa että Fabrikin haldiat voittaisit\nsitä helpommin tilan, saada tarpensa.\n\nNiinkuin ME aivomme yhdesä erinäisesä Reglementisä edespäin armosa\nlikemmin säätää, mitä tämän Vapa-Kaupungin eduxi ja menestyxexi\ntulla taitaa ja järjestyxen voimasa pitämiseen siellä, niin olemme\nME sillä välillä Armosa tahtoneet selittää, että kaikkein niiden,\njotka harjoittaxensa Fabriki- eli Käsi-työ liikundota, Vapakaupungiin\nmuuttavat, pitä seisoman siellä olevaisen Kaupungi-Oikeuden alla,\njoka ynnä muiden asianomaisten Oikeutten ja Virkamiesten kanssa\nPeräänkatsoo, että ne nyt Armosa suodut Vapakaupungin edut ei\nsaa hyväxi nautittaa personeilda, joilla siihen ei ole oikeutta.\nJonga jälkeen kaikkein asianomaisten tulee heitänsä alamaisuudesa\nojendaa. Sitä suuremmaxi vakuudexi olemma ME tämän omalla Kädellämme\nalakirjoittaneet, kuin tapahtui Zarskoje Selosa s. 1 p. Elokuusa 1821.\n\n    ALEXANDER.\n\n               _Robert Rehbinder_.\n\nJulistuskirjassa luvatun \"erinäisen Reglementin\" valmistaminen\nannettiin senaatin talousosaston tehtäväksi. Varsinaisen työn suoritti\ntaaskin valtiovaraintoimituskunnan esittelijäsihteeri Valheim. V.\n1823 talousosasto käsitteli asiaa useammassa istunnossa, tehden\nkuitenkin toimituskunnan luonnokseen ainoastaan harvoja muutoksia.\nLuonnoksen mukaan olisi \"oikeina vapaakaupungin asukkaina\" ollut\npidettävä ainoastaan metalli- ja kutomatyön harjoittajia sekä\nnäiden \"perusmanufakturien\" täydentämiseksi ja avuksi tarvittavain\nammattien harjoittajia. Koska kuitenkin jo julistuskirja oli myöntänyt\nvapaakaupunkiedut kaikenlaisille tehdas- ja käsiteollisuuden\nharjoittajille, oli talousosaston enemmistö sitä mieltä, ettei puheena\nolevaa rajoitusta olisi tehtävä.\n\nKun julistuskirja oli myöntänyt uudet oikeudet ainoastaan niille\ntehtailijoille ja käsityöläisille, jotka \"tästälähin\" vapaakaupunkiin\nasettuisivat, oli siitä syntynyt käsitys, että kaupungin entiset\nasukkaat olivat niistä osattomia. Muutamat kaupungin vanhemmista\nliikkeenharjoittajista olivatkin jo tehneet alamaisen anomuksen\npäästäkseen nauttimaan uusia erioikeuksia. Toimituskunnan\nreglementtiluonnoksessa ei asiaa oltu korjattu, mutta kun senaatin\njäsen, hovioikeudenneuvos Richter huomautti, että vanhat kaupunkilaiset\ntarvitsivat vain muodollisen mutkan -- porvaruusoikeuden irtisanomisen\nja uudelleen hakemisen -- päästäkseen uutta onnellisuutta nauttimaan,\nsenaatti esitti erehdyksen korjaamista.\n\nAlkuperäisessä säännön luonnoksessa ehdotettiin vapaakaupunkiin\nperustettavaksi erityinen polisioikeus, kaupungin järjestysmies\nesimiehenä, joka vapaakaupungin työmiehiä koskevissa asioissa kutsuisi\navukseen kaksi rehellistä vapaakaupunginmestaria. Muuten edustaisi\njärjestysmies yksin poliisioikeutta ja saisi ratkaista kaikenlaiset\ntyö- ja järjestysasiat. Tämä esitys ei saanut kannatusta senaatin\nenemmistöltä, joka pyyhki pois tuon merkillisen polisilaitoksen\nsamoinkuin ehdotetut \"vapaakaupungin tirehtöritkin\" ja muutenkin\nrajoitti järjestysmiehen valtaa, ettei se ulettunut aivan äärettömiin.\n\nVähemmistöön sitävastoin jäivät ne senaatin talousosaston jäsenet\n(kamarineuvos Nyberg ja valtioneuvos Ladau), jotka tahtoivat\nTammerkosken vesivoiman ehdotettua kommunismia rajoittaa siihen\nmääräykseen, etteivät Tampereen kaupungin ulkopuolella asuvat henkilöt\nsaisi yksityisesti omistaa Tammerkosken vesilaitoksia.\n\nNäillä muutoksilla hyväksyi talousosasto vapaakaupungin ohjesäännön,\njoka julaistiin 16 p. kesäk. 1824 ilman että siihen Pietarissa oli\ntehty mitään muutosta.\n\nTämä \"Reglementi eli Säändö sille Tambereesa asetetulle\nVapa-Kaupungille\" jakautui neljään artiklaan ja sisälsi 20 pykälää,\njoissa seikkaperäisesti säännösteltiin melkeinpä koko vapaakaupungin\njulkinen elämä ja teollinen työ. Se oli kokonainen taloudellinen\nlakiteos, täynnä manufakturikauden työoikeudellisia käsityksiä\nedustavia yksityiskohtia. Sanottakoon tässä heti, että tuolla\nlakityöllä oli sangen vähäinen tosiasiallinen merkitys ja että\nse suurimmaksi osakseen jo ensi päivästään saakka jäi kuolleeksi\nkirjaimeksi. Mutta sivistyksen ja työn historiassa on sillä mainion\ntodistuskappaleen arvo, on semestarinäyte siitä, miten Suomessa sata\nvuotta sitten tehtiin elinkeinovapautta. Tämän ohjesäännön piti olla\nv:n 1821 vapaakaupunki julistuksen toimeenpanija ja tulkki. Mutta\nse sisälsi säännöksiä, jotka arveluttavasti rajoittivat v:n 1821\nylipäisesti myöntämiä ja jo v:n 1779 perustuskirjassa kaupungille\nannettuja vapauksia. V:n 1821 hallitushenki ei käsittänyt vapaudella\nsamaa, mitä me käsitämme; vanhaan aikaan oli vapauskin tarkimmin\nsäännösteltävä ja rajoitettava. Sellainen työn vapaus oli parhaiten\nvapaakaupungin omainkin mestarien ja työnantajain mieleen. Ja\nmilloin hallitus, kuten tässä ohjesäännössä, rupesi säännöstelyllään\njärkyttämään yhteiselämän perusteita, niin tiedettiin, ettei sellaisia\nsopinut alamaisten arvostella, vaikka kyllä noudattamatta heittää.\n\nMainitsemme tässä pääkohdat tämän ohjesäännön merkillisyyksistä.\nHuomattavimpia niistä olivat ne, jotka koettivat perustaa jonkinlaista\ntyökommunismia uuteen vapaakaupunkiin. Kaupunkiin muuttavat käsityön\nja tehdasliikkeen harjoittajat olivat ennen muita oikeutetut\nsaamaan avoimia rakentamattomia tontteja ja paikkoja kaupungissa\nsekä tilaa kosken vesivoiman käyttämiseen (§ 3). Talojansa, joita\nvapaakaupungin asukkaat rakensivat saamilleen tonteille, he olivat\noikeutetut myymään ja vuokraamaan sellaisille henkilöille, joilla oli\nlupa vapaakaupunkiin asettua (§ 4), josta päättäen vapaakaupungin\nulkopuolella asuvat henkilöt eivät olisi saaneet omistaa tontteja\nja taloja Tampereella. Vielä ahtaammalle oli rajoitettu yksityinen\nomistusoikeus vapaakaupungin yhteiseen elämänsuoneen, Tammerkoskeen.\nSiitä sääti § 5: \"Ne jo tehdyt poisandamata olevaiset, eli edespäin\ntehtäväiset Vesi-Rakennukset ei mahda myy tää eli pantixi pantaa, vaan\ntulevat perustuxensa puolesta Vapakaupungin omaisuutena pidettäväxi, ja\nvisseixi vuodeixi haldialta Vapakaupungin Työntekiöille arendin päälle\nannettavaxi, jos hän niitä oman Vapakaupungielatuskeinon harjoittamisen\ntähden ei itse tahdo nautita.\" Edellytettiin siis, että vapaakaupunki\nitsekin voisi ruveta harjoittamaan elatuskeinoja ja perustamaan\ntehtaita.\n\nPatriarkallisen isän tavoin tuli vapaakaupungin järjestysmiehen\nvartioida yleensä koko kaupungin ja erittäin sen teollisuuden\nmenestystä, m.m. sitäkin, että ruukinvasarain, hioma-, kiilloitus- ja\napulaitosten vuokraajat oikein ja kaikinpuolin täyttäisivät heidän\nkanssansa tehdyt välipuheet (§ 10). Vapaakaupungin tarkoituksesta\nohjesääntö sanoi oikein kauniisti, että \"tämän tarkoituxen voittaminen\nsen päälle tulee, että Manufakturi-, Fabriki- ja Käsityön-Harjoittajat,\njotka Vapakaupunginedut hyväxensä nautitsevat, vaariin ottavat oikian\nja senkaldaisen työnteko-muodon, kuin on vähin estävä ja maxava,\nahkerasti käyttävät aikansa ja kaiken murhen siitä pitävät, että\nkohtullisella hinnalla valmistaa ne parhat ja sentähden enin haettavat\nteot\", ja lisäsi yhtä kauniisti: \"Tekoin, hyvyden tutkiminen tulee\nerinomattain tekiän ja ostajan päälle\" (§§ 17 ja 18). Mutta hallitus ei\nsittenkään uskaltanut jättää vapaakaupunkia asukkaiden oman ahkeruuden\nja vapaan kilpailun varaan. Olihan itsestään selvää, etteivät alamaiset\nitse osaisi käyttää ahkeruuttaan ja vapaata kilpailua; sen vuoksi tuli\nesivallan ja järjestysmiehen tarkimmin järjestää kaikki sellaisetkin\nasiat: neuvoa ahkeraa, opettaa tietämätöntä, varottaa huolimatonta, ja\nyhden tai useamman rankaisun jälkeen kokonaan karkoittaa pahamaineiset,\nlaiskat ja pahantapaiset työmiehet vapaakaupungista, jotta ei\ntämä yhteiskunta, joka ainoastaan taitavuudella, ahkeruudella ja\ntyöntekeväisyydellä voi ansaita sille myönnetyt melkoiset edut, vajoisi\nvallattomuuteen ja irstaisuuteen (§ 17).\n\nVapaakaupungin teollisuuden yleiseksi edistämiseksi ohjesääntö\ntarjosi kokonaisen valikoiman keinoja. Manufakturilainoja luvattiin\nhienompain metallitöiden ja muiden kalliimpain tuotteiden\nvalmistajille. Vapaakaupungin kauppiaille, jotka yhden vuoden aikana\nostaisivat vapaakaupungin teoksia vähintään 4000 seteliruplan\narvosta, luvattiin perheineen ja palvelijoineen siltä vuodelta\nvapaus personallisista kruununveroista ja sama kauppavapaus\nkuin vapaakaupungin-työntekijöilläkin oli. Samat edut tulivat\n\"kustantajille\", joiden toimintaa ohjesääntö muutenkin koetti edistää.\n\nVapaakaupungin työmiesten ruuasta, juomasta ja muusta elannosta\npiti ohjesääntö tarkkaa huolta; kuinkapa työmiehet olisivat tässä\njärjestyksen kaupungissa voineet elää ilman järjestystä siinäkin\nseikassa? Jotta ne vapaakaupungin työmiehet, jotka eivät tahtoisi\ntai voisi pitää omaa taloutta, voisivat saada ravintoa mukavasti\nja kohtuulliseen hintaan, \"mahtaa tarpellinen luku Värdshuusein ja\nSyömähuonetten pitäjiä Vapakaupungisa säätettää\", sääti ohjesäännön\n§ 2. Järjestysmiehen tuli katsoa, ettei ravintoloissa ja ruokaloissa\ntapahdu epäjärjestyksiä, vaan että niiden isännät tarjoavat riittävää\nja hyvinvalmistettua ruokaa sekä hyviä juomatavaroita kohtuulliseen\nhintaan (§ 10). Ravintolain pitäjiksi oli ensi sijassa otettava\nsellaisia henkilöitä, jotka suostuisivat ravinnon ja nautinnon maksuksi\nottamaan vapaakaupungin työmiehiltä hyviä ja kaupaksi meneviä tavaroita\nkäypiin kohtuullisiin ja helppoihin hintoihin, jonka ohessa tällaiset\nravintoloitsijat olisivat etuoikeutetut saamaan luvallisten juomain\nmyyntioikeuksia (§ 19). Siis teollisuuden etu ylinnä kaikessa!\n\nTärkeämpiä kuin nämä lakikukkaset olivat ohjesäännön määräykset\nmestarien ja heidän työväkensä oloista, koska ne osoittavat ylintä\nrajaa, mihin elinkeinovapauden katsottiin voivan ulettua silloisen\nSuomen \"vapaimmassa\" kaupungissa.\n\nTämä vapaa ohjesääntö ei pitänyt teollisen työn harjoittamista\nmahdollisena muulla tavoin kuin vanhan ammattikuntaisuuden luomalla\nkolmijaolla: mestarien ja heidän alaisten kisällien ja oppipoikain\navulla. Kun mestariksi pääsemisen Tampereella v:n 1779 perustuskirjassa\nei määrätty mitään ehtoja, säädettiin nyt, että mestariksi pyrkivän\nkisällin -- muiden mestariksi pääsemisestä ei puhuta mitään -- tuli\nolla varustettu työkaluilla ja verstaalla; mutta nämä ehdot täytettyään\nsekä muutamia pieniä maksuja suoritettuaan hän oli oikeutettu pääsemään\nmestariksi (§ 11). Mestarit saivat vapaasti käyttää työvoimia, ja\ntyöväen tuli vanhaan tapaan olla hänen holhouksensa alainen: \"Mestari\nmahtaa kohtullisella huoneen-kurituxella ojendaa Oppipoikaa, koska hän\nsen ansainnut on\" (§ 14).\n\nSen sijaan puhui ohjesääntö eräästä uudesta työläislajista, nim.\nitsenäisistä kisälleistä: \"Gesällit\" -- § 13 sanoo --, \"jotka työtä\ntekevät maxon edestä kappalelda eli tusina-lugulda, itse pitävät\nitsellensä ruan ja työ-aseet, saavat usiammalda Mestarilda vastaan\nottaa työtä ja nautita sen vapauden, kuin itse itsens vallitsevaisille\npersoneille tygö tulee\". Nämä itsenäiset kisällit saivat myöskin ottaa\noppipoikia ja olivat, jos hyvin käyttäytyivät, muiden vertaistensa\nedellä oikeutetut tonttipaikkain saantiin.\n\nMutta ne kaikki olivat kuolleina syntyneitä uudistuksia, osittain liian\nvanhoja, osittain liian uusia. Koko tämä lakiteos osoitti muuten perin\nläheistä sukulaisuutta Eskilstunan vapaakaupunkisääntöjen kanssa, jotka\nedellinen sukupolvi oli laatinut. Mutta paljailla kaavoilla ei elämää\nuudisteta.\n\n\n\n\n4. TAMPEREEN \"MANUFAKTURIT\".\n\n\nKaupungin vanhat manufakturit. -- Tampereen vanhat \"verkatehtaat\".\nGrekin tehdaspuuhat. Suursiivous verkateollisuudessa. -- Brummertin\nnahkatehdas. Kustantajayritys. Kertomus Brummertin tehtaasta. --\nÖljymyllyt. -- Raasiteollisuutta. Kustantajasopimus. -- Renforsin\ntehdas. -- Karttuunipainimo. -- Keramista teollisuutta. -- Heleniuksen\najokalutehdas. -- Tapettitehdas. -- Tiiliteollisuutta. -- Rahapajan ja\nruutitehtaan puuhat. Toteutumattomia tehdasyrityksiä.\n\nKaupungin alusta alkaen oli Tampereella voimistettu maa-alaa\ntehdasteollisuudelle, viimeksi v:n 1821 vapaakaupunginoikeuksilla.\nLuulisi siitä jotain kasvaneen. Aikaa myöten syntyikin Tampereella\nkaikenlaisia uusia teollisia yrityksiä; manufakturikauden henki eli\ntäälläkin, eivätkä vapaakaupunginoikeudet jääneet niin hedelmättömiksi,\nettei niistäkin olisi aiheutunut joitakuita teollisuuden tekoja.\nYleensä nämä vanhat tehdasyritykset kuitenkin olivat pääomattomia,\nvanhaan käsityöläistapaan järjestettyjä, vähämenekkisiä laitoksia,\noikeita historiallisia \"manufaktureja\", joista ani harvat ovat\neläneet uusimpiin aikoihin saakka. Kun ne siten suuresti eroavat\nTampereen varsinaisista, toisella tavoin perustetuista ja\nkehittyneistä tehtaista, esitämme tässä muutamia pieniä piirteitä\nnoista vanhoista manufaktureista, syntyneistä ja syntymättömistä,\nharvoista onnistuneista ja useista onnistumattomista, kevytmielisistä\nkeinotteluista ja vakavan työn hukasta, näennäisesti vähäpätöisestä ja\nsittenkin välttämättömästä vaiheesta teollisuuskaupungin ja koko maan\nhistoriassa.\n\n_Tampereen vanhat \"verkatehtaat\"._ Tampereella on jo kaupungin ensi\najoista asti harrastettu verkateollisuutta. Jo Tampereen teollisuuden\nalkuisät Abr. Häggman ja Juhana Pietari Spiring ottivat laajoissa\nteollisissa suunnitteluissaan huomioon verkateollisuudenkin, jolle\nTammerkoski tarjosi niin mainioita vanutusvalkkien paikkoja.\nTosiasiallisen ensi sysäyksen tämä teollisuudenhaara sai Tampereella\nvasta 1800-luvun ensi vuosina. Tämä sysäys tuli maamme vanhain\nverkamanufakturien pääpaikasta Turusta. Sen aikaisemmin suurehko\nverkateollisuus oli lamautunut 1700-luvun viimeisinä vuosina jääden\nhoippumaan muutaman käsityöläisverstaan varassa. Lähin syy Turun\nverkateollisuuden taantumiseen oli paikallisissa oloissa, mutta\nmyöskin kilpailevain laitosten syntymisessä muualla Suomessa ja\nvarsinkin Jokioisissa. Näin ollen tuli Turussa joutilaaksi tämän alan\nammattitaitoista väkeä, jolle Turun läänin uuden \"sisämaankaupungin\"\nkoskivoima ja muut teolliset edut mahtoivat kangastaa lupaavilta. Sinne\ntodella laittautui ennen pitkää toinen turkulainen verkamanufakturisti\ntoisensa jälkeen.\n\nAivan lyhyen aikaa ehti Tampereella toimia turkulainen\nverkamanufakturisti Samuli Björklund. Hänellä oli verankutomo Turussa\nvv. 1778--1798, mutta vaikka tämä tehdas pääsi osalliseksi pieniin\nsotilasveran hankintoihin, ei se näytä olleen kaksien kangaspuiden\nverstasta suurempi. Tampereelle Björklund muutti v. 1800, mutta kuoli\njo v. 1802. Pesänkirjoitus kuvasi tämän verkatehtaan vaatimattomuutta.\nSiinä näet karttui tehdastavaraa raasipenkki, verkakangaspuut ynnä\nkahdet niihin kuuluvat kaiteet, kaikki arvioitu kolmeksi riksiksi\nvelkarahaa, rukki, kaksi paria karttoja, pari raaseja ja kolme rukkia à\nneljä killinkiä.\n\nV. 1803 asettui Tampereelle värjärin kisälli Juhana Fredrik\nLagerqvist, josta tuli uuden kotikaupunkinsa merkittäviä asukkaita.\nHänkin tuli Turusta verkatehtaan perustamisaikeissa. Hänelle\nniinkuin Spiringillekin näyttää kuitenkin värjärin ammatti antaneen\nniin riittävästi työtä, että verkatehtaan perustaminen sai jäädä\ntoistaiseksi lepäämään.\n\nV. 1802 teki Tampereella porvaruusvalan \"verkamaakari\" Eerik\nSöderholm, jonka toiminnasta meillä ei ole tietoa. Toinen verankutoja\noli Turusta v. 1803 Tampereelle muuttanut Pietari Utter. Tästä\nTampereen viimeisestä ja melkein ensimmäisestäkin varsinaisesta\nkäsityöläisverkakankurista on v. 1814 merkitty: \"vanhaksi tullut\nverankutoja, joka noin kahteenkymmeneen vuoteen ei millään tavoin\nole laajentanut käsityötään, yksillä ainoilla kangaspuilla vain itse\nkutonut\". V. 1820 ukko Utter lähes kahdeksankymmenvuotiaana muutti\ntakaisin vanhaan kotikaupunkiinsa.\n\nUusi ote Tampereen verkateollisuuden historiassa alkoi menneen\nvuosisadan toisella vuosikymmenellä. Hallituksen antamain erioikeuksien\nnojalla oli värjärien helppo anastaa haltuunsa heidän ammattiaan\nlähellä oleva veranvalmistus. Mainitulla vuosikymmenellä tuli\n\"verkatehtaiden\" perustaminen oikeaksi kiihkoksi Tampereen nopeasti\nkasvavan värjärikunnan keskuudessa. Tampereella yllytti värjäreitä\nnäihin yrityksiin erityisesti kosken mukava vesivoima, jota värjärit\njo vanhastaan olivat käyttäneet valkkiensa hyväksi. Lisäksi tuli, että\nmekaniset villankehruukoneet jo olivat tulleet käytäntöön Suomenkin\nverkateollisuudessa ja herättivät rikkauksien toivoja herkissä mielissä.\n\nUuden tehdasinnon alkaja Tampereella oli värjäri Fredrik Grek,\njoka v. 1815 Tammelasta saapui kaupunkiin perustaakseen tänne\n\"kunnollisen verkatehtaan, kehräämön ja nukanleikkaamon sekä kulööri-\neli kaunovärjäämön\". Uusi verkatehtailija esitti tukholmalaisen\nmestarinkirjan ja kuvasi korkeammassa tyylissä pikkukaupungin\nviranomaisille \"patriotista\" aikomustaan. Tehtaasta oli tuleva\noikea \"mekaninen\" laitos, jolle sekä sen lähelle rakennettaville\ntyöväenasunnoille hakija nyt anoi paikkaa. Se katsottiinkin Pyhäjärven\npuoleisessa koskessa olevalla hietasärkällä Ratasaaren lähellä,\nsittenkuin oikeus oli kumonnut kaupungin vanhain värjärien verukkeet\nja havainnut uuden yrittäjän \"keisarin alamaiseksi\". Verkatehtaan\nerioikeudet sai Grek v. 1816. Tampereen värjärit olivat jatkaneet\nvalituksiaan uutta tulokasta vastaan hallituskonseljiin saakka, mistä\nsuurisanainen tehtailija sai tilaisuuden hallituksellekin selittämään,\nmiten pienempääkään verkatehdasta (saati hänen aikomaansa) ei voisi\nkäyttää vähemmällä kuin sadalla työmiehellä, jotka kuitenkin ajoittain\n\"jäävät työttä, ellei saisi heitä käyttää sivuvärjäämössä\". Näin\nsuuret hankkeet tietysti vaativat valmistusvuotensa. V. 1817 Grek jo\nanoi oikeutta saada pitää tehtaanseppää, koska hän nyt aikoi rakentaa\nitselleen _kehruukoneen_. Samana vuonna saivat ihmiset juosta katsomaan\nGrekin nukanleikkaamoa, jollaista ihmettä ei Tampereella vielä oltu\nnähtykään. Grek oli nyt saanut keis. laina- ja vekselikonttorista\n8000 seteliruplan lainan -- eihän sellaisetta niinä aikoina mitään\ntehdaslaitosta voitu kuvitellakaan -- ja lisää pääomaa saatiin\nkaupungin varakkaimmalta värjäriltä, joka sillä tavoin luuli varmemmin\nharjoittavansa verkateollisuutta. Ikäväksi kuitenkin tuli Tammerkosken\njärjestely Grekin tehdasrakennusten jalkoihin, niin ettei tehdas\nvielä v. 1825 ollut täysin valmis, minkä vuoksi Grek, joka tähän\naikaan oli kaupungin vaikuttavimpia miehiä, anoi mekanisen kehräämönsä\nrakentamisajan lykkäystä. Mutta sittenkään ei siitä tehtaasta koskaan\ntullut valmista, sillä pian teki Grek vararikon, joka hävitti\nsuuret aikeet niinkuin saippuakuplan. V. 1828 myytiin huutokaupalla\ntehtaan koko kalusto: kolme rukkia, kangaspuut, kolme kaidetta,\nkaksi nukanleikkaussaksia ja 800 takkiaista. Siinä se komeus oli.\nAinoastaan värjäämistyötä oli Grekin laitos todella pystynyt tekemään.\nTehtailijamme oli ostanut Spiringin vanhan värjäämön ja talot n:ot 7 ja\n8. Työntekijöitä Grekin laitoksissa mainitaan olleen v. 1815 kahdeksan,\nv. 1820 yhdeksän ja v. 1825 viisi henkeä.\n\nJo ennen Grekin tehtaanhommaa oli v. 1814 värjärinkisälli Eerik\nHaggren ollut verkatehtaan perustamisen puuhassa kaupunkiin. Tätä\naijetta vastusti m.m. värjäri Lagerqvist sillä syyllä, ettei useampi\nverkatehdas kaupungissa kannattaisi; hän oli itsekin joku aika sitten\nanonut lupaa verkatehtaan perustamiseen, mutta luopunut siitä, \"ettei\nriistäisi verankutoja Utterilta toimeentuloa\". Vielä kerran voitti\nvanha käsityöläishenki: hakijalle annettiin lupa valitusaikansa\nkuluessa tehdä työtä kisällinä muille, vaan ei itselleen. Hallituksen\nluvalla hän kuitenkin pian pääsi itsenäiseksi mestariksi. Hänestä tuli\ntavallinen värjäri, mutta verkatehtaasta ei sen enempää kuulunut. V.\n1816 oli Eerik Haggren saanut haltuunsa Lottin vanhan valkin.\n\nEi aikaakaan niin tarttui uusi tehdasinto samaan mieheen, joka ennen\nniin kauniisti oli heikompaa ammattiveljeänsä puolustanut. V. 1817\nsai värjäri Juhana Fredrik Lagerqvist verkatehtaan oikeudet. Laitos\nlienee päässyt vähäiseen alkuun, mutta Tammerkosken järjestelyssä hänen\ntehtaansa revittiin. Vahingostaan sai hän korvausta 600 seteliruplaa,\nmutta verkatehdas jäi uudella korvaamatta.\n\nV:n 1820 aikoina hankki kupariseppä Joonas Nordman, joka oli nainut\nvärjärin lesken, verkatehtaan oikeudet. Ei tästäkään yrityksestä\ntullut totta. Vähän pitemmälle pääsi värjäri Henrik Lindström, joka v.\n1826 sai verkatehtaan oikeudet ja hankki itselleen osuuden Fr. Grekin\nkoskessa olevaan rakennukseen. Kahden koevuoden kuluttua saattoi hän\nesittää oikeudelle verankappaleen, joka oli värjätty, appreterattu\nja nukkaleikattu hänen laitoksessaan, ja todistuksen, että hänen\ntehtaassaan oli kudottukin verkaa. Mutta siihen sekin yritys väsähti.\n\nLampaanhoitoa harrastavat kaupunkilaiset olivat muiden kaupunkien\nesimerkin mukaisesti koettaneet osaltaan auttaa patriotista\nverkateollisuutta. V. 1821 olivat kaupunginvanhimmat määränneet\nkaikki suomalaiset pässit kaupungista hävitettäviksi viiden ruplan\nsakon uhalla \"edistääkseen kaupungissa jalompaa lammasrotua eli\nespanjalaista\", vieläpä sen johdosta päättäneet palkata paimenenkin\nkaupunkiin. Mutta verkateollisuutta ei tämäkään toimenpide voinut\npelastaa. Lindströmin verkatehtaan lakattua oli kaupunki nyt aivan\nilman verkatehtaita.\n\nVanhassa verkateollisuudessa tuli kuitenkin vielä loppunäytös. V.\n1841 sai värjäri Tuomas Lemström oikeuden perustaa Tampereelle\nverkatehtaan ja rupesi jatkamaan Lindströmin kesken jäänyttä\nyritystä. V. 1844 toimitettiin hänen tehtaassaan tarkastus, jossa\nhavaittiin seuraavaa: Tehtaassa, joka sijaitsi talossa n:o 52, oli\nyksi 10 1/2 kyyn. leveä ja pitkä kankurihuone sekä pienet eri huoneet\nylileikkaamista y.m. varten. Sitäpaitsi kuului tehtaaseen värjäämö\nja puolet koskessa olevasta (Grekin) valkista. Verkatehtaassa oli\nkaksi kangastuolia kaikkine tarpeineen, kuusi erikoista kamppaa,\nleikkaustukki, rehvilä, \"50-pyöräinen eli -hampainen kehruutuoli\",\nmekaninen nukanleikkaaja, käsisakset, karttauskone, dekaterkone ja\nveranpuserrin tarpeineen. Työväkeä oli laitoksessa kaksi kisälliä ja\nviisi oppipoikaa. Raaka-ainetta oli tehtaassa 140 naulaa \"konerukilla\"\nkehrättyä villalankaa sekä 200 naulaa kotimaisia villoja, \"mutta\" --\ntarkastuspöytäkirja lisää -- \"mitään verkaa ei ole tähän saakka voitu\nkutoa taitavan verankutojan kisällin puutteessa\".\n\nManufakturijohtokunta toimitti näinä vuosina suursivousta vanhassa\nverkateollisuudessa, jota ei enään katseltu entisellä ystävyydellä,\nkun Jokioisten ja Littoisten tehtaat vihdoinkin olivat menestyksellä\nalkaneet uudenaikaisen koneellisen villateollisuuden maassamme;\nlukemattomat ympäri maata jaellut verkatehtaanoikeudet tuottivat vain\ntyötä hallitukselle ja näyttivät muutenkin jo aikansa eläneiltä. V:n\n1845 aikoina siten pyyhittiin virallisista luetteloista kymmeniä\nverkatehtaita, varmaankaan ei vahingoksi kellekään. Tampereella ei\nollut paljon pyyhkimistä: Fredrik Grek oli \"hävinnyt\" eikä enään\nharjoittanut liikettä, verkatehtailijat Lagerqvist ja Nordman olivat\naikaa sitten kuolleet ja heidän tehtaansa heidän mukanaan, Lindström\noli muuttanut Turkuun. Lemströmin tehdas sai jäädä vielä toimeensa. Se\njatkoi edelleen muutamia vuosia olemistaan 7--8 työntekijän työllä.\nTehtaan vuotuinen valmistusarvo vv. 1844--1846 ilmoitettiin 150--300\nhopearuplaksi, muina vuosina pienemmäksi; valmistetun veran pituus\nilmoitettiin vuosittain noin 100 kyynäräksi. V. 1848, joka oli tämän\ntehtaan viimeinen, laitos valmisti 70 kyyn. verkaa, jonka arvo oli 110\nhopearuplaa.\n\nSellaiset ovat verkateollisuuden alkeet Tampereella. Katsellessa\nnoita vanhain värjärien tehdaspuuhia ei tiedä, kumpaako enemmän\nkummastelisi, järjestelmääkö vai sen toimeenpanijoita. Mutta sittenkin\nnämä epämuodostumat erinomaisen selvästi kuvaavat välikautta käsityön\nsiirtymisessä tehdasteollisuudeksi, joka siirtyminen ei ole aina\ntapahtunut niin yksinkertaisesti ja helposti kuin sivusta katsoen\nluulisi. (33)\n\n_Brummertin nahkatehdas._ V. 1819 tuli kaupungin entisestään kuuluisaan\nkarvarikuntaan hyvin huomattava uusi jäsen. Karvarin kisälli Henrik\nBrummert, joka samana vuonna Turussa oli ansainnut kisällikirjan,\nvalitsi näet Tampereen toimipaikakseen. Brummertin karvauslaitoksen\nhistoria on monessa suhteessa huomattava. Se on aikaisimpia yrityksiä\nkarvaustehdasteollisuuden alkamiseksi meidän maassamme. Tähän aikaan\nnäet oli Suomeenkin levinnyt into perustaa n.s. \"englantilaisia\nkarvauslaitoksia\" tehdasmalliin. V:n 1820 aikoina haettiin senaatista\nhyvin runsaasti erioikeuksia tällaisten englantilaisten tehtaiden\nperustamiseen. Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Pääomain\npuute, menekin vähäisyys ja erilaisuus sekä ahdasmieliset säännökset,\njotka m.m. eivät sallineet karvaukseen käyttää muuta parkkiainetta\nkuin tammenkuorta, sitoivat vielä karvauksen entisiin muotoihinsa ja\nestivät suurempaa teollisuutta sillä alalla syntymästä. Brummertin\ntehdas Tampereella oli yksi niitä harvoja 1820-luvun \"englantilaisia\ntehtaita\", jotka kuitenkin tulivat toimeen ja jaksoivat jonkun\nvuosikymmenen elää. Perustajalla itsellään ei yritykseen ryhdyttäessä\nollut muuta kuin ammattitaitonsa ja harrastuksensa. Tarvittavan\npääoman sai hän tehtaaseensa tavalla, joka on hyvin luonteenomainen\nsellaisina raja-aikoina, jolloin käsityöläistyö pyrkii muuttumaan\ntehdasteollisuudeksi. Hän nimittäin otti tehtaalleen _kustantajan_,\njoksi rupesi kaikenlaisista keinotteluistaan Tampereella tunnettu\ntuomari Schrey. Brummertin ja Schreyn sopimus sisälsi seuraavat\nmääräykset: Schrey antaa, kaikki varat, mitä tarvitaan talon\nostamiseen, karvauslaitoksen rakentamiseen, vuotavaraston hankkimiseen,\npalkkoihin ja Brummertin elantoon. Vuositileissä lasketaan voitosta\nensin korko Schreyn rahoille ja jäännös tasataan. Liikkeessä sattuvat\nonnettomuudet maksetaan yhteisestä voitosta, mutta karvauslaitoksen\nrahasto ei vastaa Brummertin yksityisistä veloista. Sopimuksen\nirtisanominen on tapahtuva kolme kuukautta ennen lopputiliä. Jos\nBrummert kuolisi ensiksi, jää tehdas Schreylle, eivätkä Brummertin\nperilliset saa liikettä jatkaa. Jos taas Schrey kuolisi ennen\nBrummertia, on jälkimmäisellä oikeus lunastaa tehdas kohtuullisella\nlunastushinnalla.\n\nJo v:n 1819 lopussa oli talo ostettu (talo n:o 3, nyk. torin ja\nKirkkokadun kulmassa) ja karvaamorakennusta ruvettu rakentamaan. Tämä\nrakennus näyttää valmistuneen v. 1820. Seuraavana vuonna Brummert\nrakensi lisäksi suuremman karvaamorakennuksen, ja v. 1822 hän sai\nluvan rakentaa Ratasaaren itärannalle alakoskeen parkkimyllyn. Hänen\nenglantilainen nahkatehtaansa alkoi näin jo valmistua. Viimemainittuna\nvuonna pyysi hän kaupungin hallitukselta lupaa \"fabrikörin nimellä\ntehdasmaisesti käyttää samaa tehdasta\", jotavarten hän näytti\nvalmistamiaan sahviani- ja marokininahkoja, mitkä havaittiin hyvin\ntehdyiksi. Kaupunginoikeus ei sanonut voivansa kieltää häntä\nharjoittamasta tehdasmaista valmistusta, mutta neuvoi häntä arvonimen\nsaamista varten kääntymään asianomaiseen paikkaan.\n\nV:lta 1824 on Brummertin tehtaasta seikkaperäinen tarkastuskertomus,\njonka Brummertin pyynnöstä maistraatti laati nähtävästi\nteollisuuslainan saamista varten tehtaalle. Lähdemme tämän kertomuksen\nopastuksella käymään tuossa vanhassa tehtaassa.\n\nTehdas on tontilla n:o 3 Hallitus-, Kirkko- ja Värjärikatujen\nvälissä. Hallituskadun varrella seisoo kivijalalle rakennettu, v.\n1821 valmistunut puurakennus, 30 kyyn. pitkä, 15 kyyn., leveä ja\n13 1/4 kyyn. korkea, ulkokatto tuohesta ja lankuista. Rakennus on\nkolmikerroksinen. Alakerta on jaettu kahteen yhtäsuureen neljä\nkyyn. korkeaan verstashuoneeseen, kummassakin kaksi ikkunaluukkua\nHallituskadulle päin. Toisessa huoneessa on keskellä huonetta\ntiilikakluuni ja permannossa kahdeksan maahan kaivettua suurta\nammetta, joissa vuotia ja nahkoja holkataan ja paksunnetaan. Toisessa\nhuoneessa on samoin keskellä tulisija, jossa tarvittaessa voidaan\nlämmittää vettä, ja kaksitoista suurta ammetta, joissa vuotia ja\nnahkoja valmistetaan ja parkataan. Brummert kertoo meille aikovansa\ntähän huoneeseen muurauttaa 40 kannun vetoisen kuparikattilan veden\nlämmittämistä varten.\n\nRakennuksen ulkopuolelta kulkevia portaita myöten pääsemme toiseen\nkerrokseen, jossa on kolme-ikkunainen sali keskellä ja sen molemmilla\nsivuilla yhteensä neljä pientä puolenkahdeksatta kyyn. pitkää ja\nleveää sekä viisi kyyn. korkeaa, ikkunoilla, laipioilla ja uuneilla\nvarustettua kamaria. Kuulemme, että sali on aiottu verstaaksi ja\nkamarit työmiesten asunnoiksi.\n\nKolmantena kerroksena on koko rakennuksen yli ulottuva ullakko, jota\nkäytetään vuotain ja nahkain kuivaamiseen. Ulkokaton räystäitä pitkin\nkulkee vielä aitaus; siellä kuivataan suurempia nahkoja.\n\nTontin pohjoisosassa, Kirkko- ja Värjärikatujen kulmassa on eräs\nvanhempi, pienempi rakennus. Se on kuusi kyyn. korkea, tuohi- ja\nlankkukattoinen. Keskellä rakennusta on porstua, kamari perällä ja\nkaksi oikealla puolella. Vasemmalla puolella on nahkurinverstas ja\nsen sisässä kauppapuoti ja konttori. Puodissa on esillä kaikenlaisia\nnahkoja, kuten pohja-, paseri- ja kiiltonahkoja, mustia, viheriäisiä,\npunaisia, keltaisia ja sinipunaisia sahvianeja sekä marokinejä ja\nvalkoisia \"klippinkejä\".\n\nPihalla ovat tarpeelliset kalkin ja parkin säilytyshuoneet, navetta\ny.m. senkaltaisessa tehdastalossa tavalliset huoneet.\n\nVielä on meidän käytävä katsomassa tehtaaseen kuuluvaa, alakoskessa\nolevaa vesilaitosta. Se on kaksikerroksinen myllymäinen rakennus,\nalakerrassa kaksi suurta honkaista ja rautavanteista ammetta\npaserinahkain parkitsemista varten, samanlainen amme sahvianin\nvalmistamista varten ja kolmella laatikolla varustettu survinlaitos,\njoissa nahat puhdistetaan kalkista. Isäntämme kertoo aikovansa\nlaitattaa tänne kaksi vasaraa punttinahan vasaroimista varten.\nYläkerrassa on yhdellä kiviparilla varustettu myllyparkin jauhattamista\nvarten. Vesirakennukseensa sanoo Brummert vielä laittavansa\npuserrinlaitoksen, koneiston karvain kalttaamista varten nahkoista ja\nkolme ammetta vuotain ja nahkain kalkitsemista ja parkkausta varten.\n\nBrummertin karvaustehdas, joka v. 1834 sai 3 000 seteliruplan\nmanufakturilainan kuudeksi vuodeksi ja jonka kaupungin hallitus\nneljää vuotta myöhemmin todisti olevan \"ylistettävässä kunnossa\",\nsittenkuin tehtaaseen vielä oli laitettu \"kallisarvoinen pumppulaitos\",\noli käynnissä aina viisikymmenluvun lopulle saakka. Tehtaassa\ntyöskentelevän työväen luku oli v. 1825 kaksi ja v. 1830 kuusi henkeä;\nseuraavina vuosikymmeninä ilmoitettiin tehtaan työntekijäin lukumäärä\ntavallisesti kuudeksi hengeksi ja vuotuinen valmistusarvo 3 000--4 000\nhopearuplaksi (v. 1842 kuitenkin 10 000 ja 1853: 6 000 hopearuplaksi).\nViisikymmenluvun lopulla oli Suomessa tällaisia nahkatehtaita lähes\nkymmenkunta, mutta seuraavan kymmenluvun alkaessa ei niiden joukossa\nenään ollut Brummertin tehdasta, joka viimeisinä aikoinaan oli\nränstymistään ränstynyt. Nuorempi Brummert, Frans Rupert, rupesi\nkuitenkin viimemainitulla vuosikymmenellä menestyksellä jatkamaan\nvanhemman Brummertin karvausteollisuutta.\n\nV. 1860 perusti yritteliäs kauppias Aksel Selim Laurén Tampereelle\n\"englantilais-portukalilaisen\" nahkatehtaan, joka pääsi alkuun v. 1863;\ntehtaan silloinen vuotuisvalmistus nousi 14 000 markan arvoon, mutta\nlaitos lakkasi pian toimestaan. (34)\n\n_Öljymyllyt._ Tampereen vanhoihin manufakturilaitoksiin kuului myöskin\nHaggrenin öljymylly. Kun Tampereen käsityöläismaailmassa tunnettu\nsuurkarvari Yrjö Haggren v. 1819 ryhtyi öljymyllyn hankkeisiin,\nniin tietysti hänkin osasi maalata yrityksensä sillä patriotisella\nvärityksellä, jolla siihen aikaani lapsekkaasti luultiin teollisuutta\nluotavan. Maan hallitus ja Suomen Talousseura olivat jo kauan aikaa\nkoettaneet kaikilla mahdollisilla keinoilla opettaa talonpoikia\npellavaa kasvattamaan ja kutomaan. Öljymyllyjen tehtävä oli nyt käyttää\ntalonpojalta liikenevät pellavansiemenet jalompaan tarkoitukseen\nkuin lantatunkioon, johon ne muuten maan selväksi vahingoksi\njoutuivat. Näin Haggren esitti öljymyllynsä merkitystä, huomauttaen\nvielä, miten pellavaöljyn hinta tällaisen laitoksen vaikutuksesta\nhalpenisi ja työttömät saisivat työtä. Mutta kokemus oli osoittanut,\nettä raaka-aineet, joita nähtiin runsaasti kaikkialla maassamme,\neivät itsestään tulleet tehtailijain jalostettaviksi, tai jos niitä\nvapaaehtoisesti tarjolle tuotiinkin, niistä vaadittiin hintaa,\njoka uhkasi tehdä parhaimmatkin aikomukset tyhjäksi. Järjestelmään\nsenvuoksi: kuului sopivat pakkokeinot. Niin oli rahvas jo vanhastaan\nollut velvoitettu tarjoamaan lumppuja paperitehtaiden tarpeeksi; niin\najatteli nyt Haggrenkin, että rahvas olisi velvoitettava luovuttamaan\nhänen öljymyllylleen liikoja pellavansiemeniään määrätystä hinnasta.\nLopullisessa anomuksessaan tehtaan perustamisluvan saamiseksi jätti hän\nkuitenkin viimemainitun kohdan pois.\n\nTehdasoikeudet Haggren sai v. 1820 ja seur. vuonna laitos jo oli\nkäynnissä. Siitä ei tullut vesivoimalla käytettävää, niinkuin\nalkuperäinen aikomus oli ollut, eikä suurta työnantajaakaan, sillä sen\ntyövoimana oli hevonen ja mies; joinakuina myöhempinä vuosina siellä\ntyöskenteli pari kolme henkeä. Valmistusmääräksi ilmoitti tehtaanisäntä\nv. 1822 kymmenen kannua pellavaöljyä tai viisitoista kannua hamppuöljyä\nviikossa; raaka-aineet, pellavansiemenet, maksoivat 40--50 kop.\nsetelirahaa kappa. Tehtaassa ei kuitenkaan tavallisesti työskennelty\njoka päivä, eikä joka viikkokaan. Neljäkymmenluvulla valmistettiin\ntässä hiljaisessa tehtaassa noin 60--150 kannua öljyä vuodessa, joiden\narvo teki yhtä monta hopearuplaa. Mainitun kymmenluvun lopulla tämä\nöljymylly vähitellen kokonaan lakkasi toimesta.\n\nSuuria voittoja ei tämä tehdas voinut isännälleen tuottaa, mutta sai\nhän siitä v. 1824 rahaa paremman tunnustuksen, nim. Talousseuran\nhopeamitalin, tehtaan tuote kun oli todistusten mukaan yhtä hyvää kuin\n\"Hollannin öljy\". Haggren itse ei kuitenkaan katsonut tätä palkintoa\nriittäväksi, vaan anoi kenraalikuvernööriltä lisää; Tampereen vanhat\nporvarit suosivat aina suorimpia teitä korkeimpiin paikkoihin.\nPyytäjälle vastattiin, että hänen tulisi laajentaa liikettään,\nennenkuin voisi toivoa uutta julkista tunnustusta. Laajennuksesta ei\nkuitenkaan tullut mitään, minkävuoksi \"suuri Haggren\" sai ansaita\nmitalinsa toisella tavalla.\n\nVaikkeivät Haggrenin öljymyllyn aineelliset tulokset suuria olleetkaan,\noli se kuitenkin ajanmukainen isänmaallinen esimerkki, jonka mallin\nmukaan Poriinkin hommattiin öljytehdasta.\n\nMyöhemmin Haggrenin öljytehdas Tampereella sai kilpailijan.\nV. 1843 näet apteekkari A. W. Tennberg hankki itselleen uuden\nöljytehtaan erioikeudet. Tehtaan hän sijoitti vanhaan kiviseen\nlaboratoriorakennukseen kosken rannalle. Laitosta käytti kahdeksan\nkyyn. läpimittainen vesiratas, joka sai vettä paperitehtaan ruuhesta.\nTehdas alkoi tuotantonsa varustettuna 4 000 hopearuplan suuruisella\nyleisellä lainalla. Suurta ei siitäkään tullut: työväestön lukumäärä\nei laitoksessa milloinkaan noussut viittä henkeä suuremmaksi, eikä\ntyötä näillekään riittänyt yhtämittaisesti. Pitempi seisaus työssä tuli\nv. 1856, raaka-aineen puutteen vuoksi. Tehtaan tuotteiden, pellava-\nja hamppuöljyn sekä pellavansiemenkaakkujen, vuotuinen valmistusarvo\nilmoitettiin parhaina liikevuosina, joita kesti Itämaisen sodan\naikoihin asti, 7 000--10 000 ruplaksi hop., voitto 1 000--2 000\nruplaksi. Myöhemmin tehdas vietti riutuvaa elämää; v. 1873 sen osti\npaperitehdas, jonka hallussa öljytehdasta mainitaan vielä 1880-luvun\nalussa. (35)\n\n_Raasiteollisuutta._ Karttatehtaan perustamista yritettiin jo aikaisin\nTampereella. V. 1822 kauppias Joel Lundahl haki erioikeuden perustaa\ntänne karttamaakarilaitoksen ja ryhtyi seuraavana vuonna viipyvää\nerioikeutta odottamatta kaupungin hallituksen luvalla liikettänsä\nalkamaan, koska oli jo \"suurella palkalla\" hankkinut itselleen\nmestarin. Tämäkin, yritys oli kustantajayritys. Välipuheen mukaan,\njonka kustantaja-kauppias v. 1823 teki Ruotsista tuotetun mestarinsa\nC. W. Wessmanin kanssa, oli Lundahlin hankittava kaikki raaka-aineet\nja annettava ne mestarille ostohintoihin. Kauppias sitoutui ostamaan\nkaikki raasit, mitä mestari valmisti, mutta mestari puolestaan ei\nsaanut valmistaa karttoja kenellekään muulle, ja hänen oli itsensä\npidettävä huoli toimeentulostaan sekä hankittava itselleen asunto.\nMestarin tuli saada seuraavat hinnat kartoistaan:\n\n                                    riikinvelkarahaa\n                                    riikintal. kill.\n\n    talonpoikaisraaseilta, tukulta       18:--\n    puuvilla       \"       tusinalta      8:24\n    Spanjanvilla   \"           \"          7:24\n    Saksanvilla    \"           \"          6:24\n\nVasta alussa vuotta 1824 pääsi \"tehdas\" toimimaan ja\nsyksyllä kustantaja Hämeenlinnan markkinoita varten uusien\nvapaakaupunginsääntöjen mukaan leimautti joukon karttoja. Mutta liike\nei sittenkään ruvennut luonnistumaan ja mestari oli viimemainittuna ja\nsitä seuraavana vuonna viikkokausittain työtönnä. Alussa vuotta 1825\nirtisanoi kustantaja mestarin ja lakkautti tehtaansa irtisanomisajan\nkuluttua. Asiasta ei hän sillä selviytynyt, sillä mestari vaati\nkorvausta työttömiltä, ajoilta, \"tehdashuoneiden\" vuokrasta, omain\ntyökapineittensa käyttämisestä, oppipoikain tekemistä vahingoista,\nvaatteistaan y.m. Sovintolautakunta, jonka ratkaistavaksi tämä\nmanufakturityön oloja sangen kuvaava riita joutui, katsoi Lundahlin\nsitoutuneeksi toimittamaan verstashuoneet ja työkapineet sekä\nvelvolliseksi korvaamaan työnpuutteen ajat. Tähän tuomioon mestari\ntyytyi ja kustantajakin muutamain sovittelujen jälkeen sen hyväksyi.\nNäin oli Tampereen ensimmäinen karttatehdas loppunut yhtä kiiruusti\nkuin oli alkanutkin. (36)\n\n_Renforsin tehdas_. Merkillisimpiä Tampereen vanhoista manufaktureista\noli Renforsin tehdas. Turkulainen neulamaakarinkisälli Vihtori Leopold\nRenfors asettui v. 1835 Tampereelle ammattiansa harjoittamaan.\nVerstaalleen hän seur. vuonna hankki tehtaan nimen. Neljäkymmenluvun\nloppuvuosina Renfors päätti laajentaa laitostansa. Anomuskirjassa,\njossa hän pyytää tulevalle tehtaalleen paikkaa eräällä matalikolla\nTampereen alakoskessa, hän sanoo aikovansa suurentaa ja parantaa\nnuppineulatehdastansa voidaksensa kohtuullisella voitolla myydä\nneuloja \"niin halpaan hintaan kuin samanlaisia ulkomaisia valmisteita\ntavallisesti myydään\". Voidaksensa \"lisätä, ellei moninkertaisestikin\nenentää menekkiänsä\" ja vastustaakseen ulkomaalaisten tuotteiden\nkilpailua Renfors aikoi ruveta valmistamaan neulojaan \"itse\nraaka-aineesta\". Nuorukaiset ja lapset voisivat veden voimalla\nkäyvillä koneilla valsata, leikata, sahata, vetää langaksi ja\nhioa neulat messinkipellistä, joten säästettäisiin työssä muuten\ntarvittavain täysikasvaneiden ja vahvain henkilöiden työpalkka. Kun\nvapaakaupunki julistus ja vapaakaupunginsäännöt vielä erityisesti\nsuosivat metalliteollisuutta, Renfors toivoi sitäkin helpommin saavansa\nkaupunginhallituksen kannatuksen yritykselleen.\n\nKun kaupungin maistraatti katsoi laitoksen tulevan niin laajaksi, ettei\nsitä, kuten neulamaakarin ammattia, voitu katsoa ammattikuntaisten\nsäännösten alaiseksi, Renfors pyysi maan hallitukselta oikeuksia\nvielä monipuolisempaa tuotantoa varten, ja v. 1849 hänen tehtaansa\nsitten esiintyikin \"mekanisena tehtaana rauta- ja messinkiteosten\nvalantaa ja valmistamista varten\". Tehtaan tuotteina mainitaan\nseuraavina aikoina neuloja, hakasia, ongenkoukkuja, kellonperiä,\npiipunkansia, messinkikampoja, yksinkertaisempia maanmittarintyöaseita\nsekä suurempiakin laitelmia, kuten paloruiskuja. Laitosta käytti;\nviisikymmenluvun alussa kahdeksan hevosenvoimainen \"virtahyrrä\"\n(turbini). Tehtaan valmistusten vuotuinen arvo oli viisikymmenluvulla,\njolloin laitos oli parhaassa voimassaan, noin 2 500-4 000 rupl. hop.\nTyöntekijäin lukumäärä, joka neljäkymmenluvulla oli ollut kymmenen\nvaiheilla, kohosi seuraavalla vuosikymmenellä viiteenkolmatta, joista\nsäännöllisesti puolet alaikäisiä.\n\nKuusikymmenluvun alussa liike äkkiä hiljeni, ja v. 1863 tehdas oli\nsuljettu ja vararikossa. Renforskin oli jo v. 1845 saanut valtiolta\nmanufakturilainan, ja sellaiset ne sitten hänet langettivatkin: lorun\nlopuksi näet Suomen pankki panetti tehtailijamme velkavankeuteen. (37)\n\n_Karttuunipainimo._ Tehdasoikeuksilla, 500 ruplan manufakturilainalla\nsekä Tukholman teknologisen laitoksen antamalla kisällikirjalla\nvarustettuna \"kisälli pumpulin, silkin ja villan värjäystaidossa\"\nKaarle Kant v. 1843 perusti karttuunipainimon Tampereelle. Ensimmäisinä\nvuosina työskenteli tässä tehtaassa neljä henkeä, ja valmistusten arvo\nilmoitettiin 527 rupl:ksi 40 kop:ksi hop. Mutta vain hetkisen kesti\ntämän laitoksen toiminta, sillä jo alussa vuotta 1846 sanotaan Kantin\npoistuneen kaupungista teille tietymättömille, hävitettyään kaikki\nkapistuksensa ja jätettyään vain velkoja muistokseen. (38)\n\n_Keramista teollisuutta_. Muurimestari Eerik Wennerqvist perusti v.\n1848 kaupunkiin \"fajanssitehtaan\". Laitoksessa joka pysyi käynnissä\npuolentoista vuosikymmentä, työskenteli kolmisen työntekijää, niihin\nluettuna itse tehtailija. Tehtaan fajanssit olivat käsintehtyjä\nkaakeleita, joilla ei liene ollut menekkiä tehdaskaupunkia ulompana;\nvalmistusten arvo ei minäkään vuonna noussut 500 ruplaa suuremmaksi.\nTietysti piti tälläkin yrityksellä olla laina-apu valtiolta -- tosin\nvain 300 ruplan suuruinen.\n\nVerraten pitkä-ikäinen oli Tampereen savipiipputeollisuus, ja ihmeeksi\nse näyttää tulleen toimeen ilman manufakturilainoja. Ensimmäisen\ntehtaan tätä laatua perusti v. 1846 kirjanpitäjä J. R. Ahlgren. Työ\ntehtaassa alkoi neljän hengen työvoimalla ja 500 ruplan vuotuisella\nvalmistusarvolla, ja päättyi v. 1851 kahden hengen työhön ja 200\nruplan vuotuisvalmistukseen. Katkenneen yrityksen otti jatkaakseen\nkauppias Henrik Eliander, jonka savipiipputehdas tuli käyntiin v.\n1851. Tehtaan työvoima ilmoitettiin vuosi vuodelta kolmeksi hengeksi\nja vuotuinen valmistusarvo 300--500 ruplaksi, kunnes v. 1861 kuului,\nettä tämäkin tehdas oli lakannut. Uusia savipiippuja oli kuitenkin\njo alkanut ilmestyä kauppias A. S. Lavarénin v. 1856 luvansaaneesta\nsavipiipputehtaasta. Tämä tehdas oli edeltäjiään hiukan suurempi,\ntyövoima noin viisi henkeä, niistä joku ala-ikäinenkin, ja vuotuinen\nvalmistusarvo noin 1 000 ruplaa. Tehdas mainitaan toimessa vielä\nkuusikymmenluvulla. (39)\n\n_Heleniuksen ajokalutehdas._ Manufakturilainsäädännön suojassa oli\nmaassa alkanut kasvaa uusi ajokaluteollisuus, joka oli avoinna kaikille\nja joka ammattikuntaisen vaunusepäntyön vahingoksi nautti vapaan työn\nkaikkia etuja, niihin luettuina valtion myöntämät teollisuuslainatkin.\nV. 1851 alkoi sellainen vapaa työ Tampereellakin. Karvari Juhana Kustaa\nHelenius perusti kaupunkiin ajokalutehtaan saaden 2 000 hopearuplan\nlaina-avun valtiolta. Tämän tehtaan omituisesta laadusta ja toimesta\nantaa eräs maistraatin kertomus v:lta 1852 hauskoja tietoja. Tehtaaseen\nkuului paja ja satulasepän verstas, joissa työskenteli kahdeksan\nmiestä. Sitäpaitsi oli tehtaan palveluksessa kaksi vaunuseppää, valuri\nja maalari, jotka työskentelivät _kotonaan_. Tehtaassa oli kertomuksen\naikaan saakka valmistettu viisi kasanilaista, yksi paraati- ja kolme\n\"ajanmukaista\" kojurekeä, sekä kolmet \"ajanmukaiset\" vaunut; seitsemän\nkääsiä sekä erilaatuisia ajokaluja oli tekeillä. Tarpeellisten\ntyökalujen ja varastojen hankkimiseen oli käytetty 3 600 hopearuplaa.\nSeuraavana keväänä oli tehtailijan aikomus kaikkia laitoksiansa varten\nrakennuttaa kivitalo. Ilmoitusten mukaan oli tehtaalla vuosikausia\nsäännöllisesti 17 työntekijää ja 5 000 ruplan vuotuinen valmistusarvo.\nAivan säännöllisesti ei tehdas sentään kehittynyt, koskapa sen lopuksi\nv. 1860 tuli \"cessio bonorum\" s.o. vararikko. Tehdas oli hyvin\najanmukainen kuva valtion kannattamasta teollisuuslaitoksesta, joka\nhoippui käsityö- ja tehdasteollisuuden välillä tuottamatta hyötyä\nkummallekaan. Useimpain vanhain ajokalutehtaiden vuotuinen valmistus\nei noussut valtion antaman lainankaan määrään. Mutta suuria vahinkoja\ntällaiset manufakturit kyllä pystyivät tekemään käsityöläisille, joilta\nne veivät työn, työväelle, jota ne kokosivat verstaisiinsa hetken\nkuluttua taas jättääkseen sen puille paljaille, yleisölle, joka sai\nmaksaa entistä suurempia hintoja ajokaluista, sekä takausmiehilleen ja\nvaltiolle, jotka useinkin saivat \"maksaa viulut\". (40)\n\n_Tapettitehdas._ V. 1852 sai tehdasyhtiö J. C. Frenckell ja Poika\noikeuden perustaa Tampereelle tapettitehtaan, joka seuraavana vuonna\nalkoi toimensa, kun yhtiö oli tehdasoikeutensa lisäksi saanut\n\"yksinomaisen erioikeuden\" viiden vuoden aikana käyttää ulkomailla\nkeksittyä tapetinpainokonetta. Tästä patenttiin perustuvasta tehtaasta\ntuli ainoastaan kymmenvuotias lapsi. Ensimmäisenä liikevuonna\ntyöskenteli tehtaassa kuusitoista henkeä, ja laitoksen valmisteet,\njoiksi mainitaan tapetteja, reunustoja ja väripapereita, olivat 4 000\nhopearuplan arvoiset. Mutta seuraavana vuonna 1854 sanotaan tehtaan\nolleen sodan vuoksi melkein lamassa, ja tätä lamaustilaa kesti vielä\nkaksi seuraavaakin vuotta. Näinä vuosina oli laitoksessa työssä vain\nneljä henkeä ja vuotuinen valmistusarvo nousi ainoastaan 2 000--2\n300 ruplaan. V. 1857 alkoi tapettitehdas taas elpyä, niin että sen\ntyöväestö muutamina seuraavina vuosina oli kolmetoista henkeä ja\nvalmisteiden arvo 5 000-8 000 ruplaa vuodessa. Mutta v. 1862 sai tehdas\nvalmiiksi tuotteita vain tuhannen ruplan arvosta, ja v. 1863, joka oli\nniin turmiollinen monelle Tampereen tehtaalle, oli tämäkin tehdaslaitos\nseisomistilassa, josta se ei enään milloinkaan noussut. Mainittava on\nvielä, että tässäkin laitoksessa käytettiin verraten paljon alaikäisten\ntyötä; v. 1853 oli heitä tehtaan työssä kolme, kolmena seuraavana\nvuonna, jolloin tapettien teossa oli kaikkiaan neljä henkeä, oli näistä\nkaksi lasta, ja tehtaan loppuvuosina oli alaikäisten työntekijäin luku\nneljä. (41)\n\n_Tiiliteollisuus._ Myöskin kaupungin vanhaan puolikunnalliseen\ntiiliteollisuuteen tarttui uuden ajan henki; v. 1812 mainitaan kosken\nalaputouksessa vesivoimalla käyvää tiilitehdasta, jonka aluksi omisti\nyhtiö, mutta v:sta 1813 kauppias Kust. Lundahl. Kaupungin hallitus\noli vanhastaan verottanut tiilenvalmistusta ja syystäkin, koska,\ntiilitehtaat arvattavasti ottivat raaka-aineensa kaupungin maalta,\nja tätä verotusta jatkettiin vuosikymmeniä. Kaupunkilaisten hyväksi\nlupasi kaupungin hallitus määrätä tiileille myyntitaksankin, mutta\nluopui tästä aikomuksesta, kun kauppias Lundahl lupasi myydä tiiliä\nkohtuullisilla hinnoilla. Sillä tavoin tuli vapaa työ Tampereen\ntiiliteollisuudessakin valtaan. Suurempaan vauhtiin ei tiilenvalmistus\nkaupungissa kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin päässyt; vv. 1832--1842\nvalmistettiin kaupungissa olevissa veronalaisissa tiilitehtaissa\nkeskimäärin vain noin 200 000 tiiltä vuodessa. (42)\n\n_Rahapajan ja ruutitehtaan puuhat._ Kertomatta on vielä yksi ryhmä\nkaupungin vanhoja manufaktureja -- se, jota ei koskaan syntynyt. Ajan\nteollisten rientojen kuvaamisen täydentämiseksi ovat nekin mainittavat.\n\nSuomen uuden ajan ensi vuosina oli itse kruunulla merkillisiä\ntehdasaikeita Tampereella. Kun oman rahapajan perustaminen maahan\nsiihen aikaan oli hallituksessa puheina, ajateltiin, että paja\nkuparirahain lyömistä varten voitaisiin sijoittaa Tampereelle, missä\noli vesivoimaa saatavissa ja metsiä lähellä. Aije näyttää kuitenkin\nolleen vain ohimenevä.\n\nTampereelle perustamatta jäi myöskin valtion ruutitehdas. V. 1811\nkertoo v.t. kenraalikuvernööri Armfelt, että ruutitehtaan perustamista\nTampereelle oli jo ennen keisarille esitetty, ja seuraavana vuonna\nantaa Armfelt kenraalikuvernööri Steinheilille kehoituksia ryhtyä \"arm.\nkäskettyyn ruutitehtaan perustamiseen Tampereelle\". Asian varsinainen\nlietsoja oli Venäjän sotaministeri, joka näinä suurten sotain aikoina\ntarvitsi paljon ruutia ja tiesi Suomen rahvaan vanhastaan maksaneen\nkruunulle veroksi salpietaria, jota tarvittiin ruudin tekoon. Tuosta\npakkoteollisuudesta oli useimmissa paikoin maata kyllä vapauduttu\nerityisellä rahamaksulla, mutta Pohjanmaalla kuitenkin vielä maksettiin\nkruunulle salpietari luonnossa. Porvoon valtiopäivillä oli ritaristo\nja aateli anonut vapautusta koko verosta, mutta muut säädyt tyytyivät\nainoastaan osittaisen vapauden pyytämiseen. Hallitus edellämainitusta\nsyystä piti salpietarin saantia kruunulle tärkeänä asiana ja senvuoksi\nmyöskin edistettävänä kansanelinkeinona. Ruutitehtaan perustamista\nharkittiin vakavasti, ja v. 1812 määrättiin jo maanmittari katsomaan\nruutitehtaalle paikkaa Tammerkoskella. Sieltä kuitenkin tuli huonot\nsanomat: koskessa ei ollut tilaa sellaiselle tehtaalle ja sitäpaitsi\nsikäläiset maanomistajat olivat hartaimmasti pyytäneet, ettei heidän\nlähelleen moista laitosta perustettaisi, koska se tuottaisi vaaraa\nmuille vesirakennuksille ja kaupungille. Onnellisesti kaupunki\npelastuikin uhkaavasta turmiosta; ruutitehtaan perustamisesta.\nTampereelle ei sen enempää kuulu. Ruutiasia pysyi Suomessa kuitenkin\nvireillä, etenkin kun koskenperkuiden aljettua ruudin tarve omassakin\nmaassa kasvoi. V. 1825 teki tehtaanisäntä K. A. Wasastjerna valtion\nkanssa urakkasopimuksen ruudinhankinnasta ja alkoi Östermyran tunnetun\nruutiteollisuuden. (43)\n\nVanhemmista yksityisten Tampereella käytettäviksi hankkimista, mutta\nkäyttämättä jääneistä tehtaanoikeuksista sekä muuten rauenneista\ntehtaan aikeista olemme panneet muistoon seuraavat:\n\nV. 1815 sai värjäri J. Fr. Lagerqvist oikeuden kupari- ja hienotaepajan\nperustamiseen.\n\nV. 1820 annettiin lupa kultaseppä G. G. Liljefeltin kellotehtaalle,\njota oli puuhattu jo v. 1817.\n\nV. 1822 anoi sama kultaseppä paikkaa Tammerkoskessa aikomalleen neula-\nja rautataetehtaalle.\n\nSamana vuonna sai tehtailija Yrjö Haggren kaupungin hallituksen\nsuosituksen saippua- ja suopatehtaan perustamiseksi.\n\nNiinikään v. 1822 sai porilainen \"siselöri ja vaskenvalaja\" L. W.\nMoberg oikeuden perustaa metalliteiltään Tampereelle.\n\nV. 1824 oli kauppias Joel Lundahl teräs- ja messinkitehtaan\nperustamisen aikeissa, jotavarten anoi kenraalikuvernööriltä -- vanhain\ntamperelaisten ainaiselta auttajalta -- 10 000 ruplan suuruista\nkorotonta tehdaslainaa kymmeneksi vuodeksi.\n\nV. 1830 sai pietarilainen kauppahuone William Stuckey ja Kumpp.\noikeuden sokeritehtaan perustamiseen Tampereelle valkojuurikas- ja\ntärkkelyssokerin valmistamista varten.\n\nSeuraavina aikoina eivät tehtaanaikeet Tampereella suinkaan harvenneet,\nvaan niissä on havaittavana jo hillitympi, mahdollisempi suunta,\nminkävuoksi ne yleensä ehtivätkin päästä alkuun, jälleen kaatuakseen\ntoimintansa ensimmäisillä tai myöhemmillä asteilla. Mutta kauan aikaa\nvielä kului, ennenkuin karvaat opetukset saivat tehtaanintoilijoita\nuskomaan, ettei suurteollisuutta ja suurtehtaita voitu luoda\nainoastaan hakemuspaperien karttamerkeillä, manufakturilainoilla ja\nvesivoimalla, vaan että siihen tarvittiin muutakin. Perinpohjaisen\nopetuksen tarvitsi manufakturikausi, ennenkuin oppi näkemään, ettei\npatriotisuus aina voinut korvata pääomain puutetta, eikä valtio\nhankkia kustantamilleen tehdastavaroille ostajia. Manufakturikauden\ntavallisilta läpimittaisilta tehtailta puuttui oman voiman tunteminen\nja omaan voimaan luottaminen, ja ne olivat surkea todistus työstä, joka\nmenee hukkaan, koska sitä ei tarvita. (44)\n\nTampereen monien manufakturien vaiheet osoittavat myöskin, minkälainen\nalkutie on Tampereen suurteollisuudellakin ollut kuljettavanaan.\n\n\n\n\n5. FINLAYSONIN TEHDAS.\n\n\n1. Finlaysonin aika 1819--1835.\n\na) Finlaysonin tulo Tampereelle: Finlaysonin aikaisempia vaiheita. --\nPatersonin ja Finlaysonin matka Suomessa 1819. -- Finlaysonin anomus.\n\nb) Finlaysonin erioikeudet: Käsittely Suomen senaatissa. -- Kosken ja\nmaan luovuttaminen Finlaysonille. -- Finlaysonin tehtaan erikoisedut.\n\nc) Finlaysonin lahjoitusmaat: Tampereen kaupungin maan ja kosken\nomistusoikeus. -- Finlaysonille hankitaan maata ja vettä. --\nFinlaysonin läänitys ja sen järjestely.\n\nd) Tehtaan jupakat 1823--1826: Finlayson rakentaa tehdastansa. --\nPettymykset. -- Asia hallituksessa. -- Niilo Nordenskiöld tehdasta\ntarkastamassa. -- Kuvaus tehtaasta ja sen asemasta 1823. --\nNordenskiöldin ehdotus tehtaan kehittämiseksi. -- Villateollisuuden\ntoiveet. -- Puuvillankehruutehdasta suunnitellaan. -- Keis. käskykirja\n1824. -- Finlaysonin uusi laina. -- Uusia rettelöitä. -- Nordenskiöldin\nlausunto 1825. -- Finlayson voittaa.\n\ne) Tehtaan toiminta ja olot 1826--1835: Finlayson kääntyy\npuuvillateollisuuteen. -- Ensimmäinen kehruukoneisto käynnissä 1828. --\nPumpulilankain myynti. -- Finlaysonin muutto Skotlantiin ja kuolema.\n\n\n2. Finlayson ja Kumpp:n tehdas 1836--1860.\n\nf) Tehtaan toinen perustaminen 1836--1844: Tehtaan laajennus ja\nuutisrakennukset. -- Koneisto 1840. -- Aikalaisten kertomuksia. --\nUhkaava seisaus 1840. -- Tehdas saa uuden lainan. -- D. Wheeler tehtaan\nosakkaana. -- Tehdas täydellinen. -- Tehtaan edistyminen 1836--1844. --\nTehtaan henkilöitä: Y. A. Rauch, K. S. Nottbeck, F. Uhde, D. Wheeler,\nJ. Barker, J. Sharples.\n\ng) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle: Pumpulilangan tullit. --\nFinlaysonin tehtaan vienti Venäjälle alkuaikoina. -- V:n 1835 asetus.\n-- Limitti. -- Keis. käskykirje 1838. -- Venäläinen tehdas. -- Tehtaan\nmyöhempi vienti Venäjälle. -- V:n 1859 asetus.\n\nh) Tehtaan vaiheita ja oloja 1845--1860: Tehtaan yleinen kasvaminen.\n-- Itämainen sota ja tehtaan loistokausi. -- Harveyn kertomus 1857.\n-- Pumpuliteollisuus Europassa. -- Tampereen tehtaan teknikka.\n-- Ulkomaalaiset taiturit. -- Puuvillan historia Suomessa. --\nPumpulilankain aikakausi. -- Tampereen tehtaan käsinkudonta. --\nFinlaysonin tehtaan vaikutus Suomen teollisuuteen. -- Tampereen tehtaan\nmyyntiolot. -- Pumpuli ja kansantalous.\n\n\n\n\n1. FINLAYSONIN AIKA VV. 1819--1835.\n\n\na) Finlaysonin tulo Tampereelle.\n\nTeollisuudellakin on pyhäintarunsa. Yksi sellainen on James Finlaysonin\nilmestyminen Tammerkoskelle.\n\nItse henkilö jo oli salaperäinen. Kotoisin hän oli Skotlannista\n(Glasgowista) ja syntynyt v. 1771. Hänen aikaisemmista\nelämänvaiheistaan on sangen vähän saatu tietoa, sekin satunnaista.\nMutta hänen tekonsa todistavat hänestä ja loput saamme arvata siitä\najasta, jossa hän eli. Finlaysonin lapsuuden aikoina tapahtui\nBritanniassa suuri teollisuuden vallankumous, ja nuoruudessaan joutui\nFinlaysonkin uuden koneellisen teollisuuden palvelukseen. Hänestä\nkehittyi erinomainen koneenrakentaja, jonka erityisalana olivat\npellavan- ja villankehruukoneet. Oman kertomuksensa mukaan hän keksi\nparannetun villankehruukoneen, joka otettiin käytäntöön monin paikoin\nEnglannissa, koska se antoi tasaisempaa lankaa vähemmällä työllä ja\nvähemmässä ajassa kuin vanhemmat koneet. Kotimaassaan hän toimi jonkin\naikaa kehruutehtaan johtajanakin. Kaikesta päättäen Finlayson oli\nhengeltään ja vereltään uuden teollisuuden mies, tulevaisuuden mies.\n\nBritannian äkkiä suureen kukoistukseen noussut koneellinen teollisuus\nherätti Europan mannervaltioissa toiselta puolen Englannin uhkaavan\nteollisen yksinvallan pelkoa ja toiselta puolen tarvetta ja halua\nseurata esimerkkiä ja ryhtyä edes omassa maassa kilpailuun Englannin\ntavarain kanssa. Kaikissa sivistysmaissa tuli kiire perustaa\nuudenmallisia koneellisia tehtaita. Kuolemanrangaistuksen uhalla\noli Englanti kieltänyt alamaisiaan viemästä englantilaisia koneita\nvieraisiin maihin. Mutta teollisuuden henkeä ei voitu estää maasta\nlähtemästä. Englantilaisia mestareita ja tehtaantyömiehiä houkuteltiin\nsuurilla palkoilla ja eduilla mannermaalle rakentamaan uusia koneita,\nperustamaan ja johtamaan uusia tehtaita. Englantilaisia emigrantteja\nmuutti joukoittain Europan mannervaltioihin, niinkuin muinoin\nammattitaitoiset hugenotit olivat muuttaneet Ranskasta muihin maihin.\n\nFinlaysonkin oli näitä lähtijöitä. Hänen tiensä piti Venäjälle,\nmissä vuosisatain vaihteessa oli herännyt uudenaikaisen koneellisen\nteollisuuden harrastus. Aleksanteri I:n aikana tuli Venäjän varsinainen\ntehdasteollisuus alkuun hyvin entein, kun tällä teollisuudella oli\nkäytettävissä halpaa maaorjain työvoimaa ja tuotteilla oli menekkiä\nomassa suuressa valtakunnassa ja Aasiassa. Kannustavasti vaikutti\nteollisuuteen tehtaiden perustamisen julistaminen v. 1818 valtakunnan\nkaikkien asukkaiden oikeudeksi. Hallitus ja keisarillinen perhe itse\nkoettivat antaa alamaisille hyvää esimerkkiä. Pietariin perustettiin\nv. 1798 keisarilliset Aleksanterin (Aleksandrovin) tehtaat, joiden\nerityisenä määränä oli auttaa alkuun koneellista kehruuta ja kudontaa\nVenäjällä. Näissä tehtaissa otettiin höyrykone käytäntöön v. 1806\nja pellavaa aljettiin kehrätä koneellisesti v. 1809. Finlayson otti\nvastaan koneenrakentajan paikan Aleksanterin tehdaslaitoksissa. Hänen\njohtamansa konepaja sijaitsi Kolppanassa Pietarin lähistössä. Tässä\ntyöpajassa hän työskenteli useita vuosia, kaikesta päättäen hyvällä\nmenestyksellä.\n\nFinlaysonin siirtyminen Suomeen ja Tampereelle on uusien entistä\ntarkempain tietolähteiden mukaan todennäköisesti käynyt seuraavaan\ntapaan.\n\nHeikentyneen terveytensä vuoksi Finlayson nähtävästi vuosien\n1818--1819 vaiheilla luopui toimestaan Aleksanterin tehtaissa ja alkoi\nkatsella itselleen muuta sopivaa työalaa Siihen, että hän tällöin\ntuli kiinnittäneeksi erityisen huomionsa Suomeen, vaikuttivat hänen\nuskonnolliset harrastuksensa ja eräät onnelliset sattumat. Niinkuin\nmonet sen ajan englantilaiset liikemiehet ja teknikot Finlaysonkin\nkuului käytännöllisestä kristillisestä toimellisuudestaan tunnettuun\nkveekarien uskonlahkoon. Pietarissa hän oli joutunut Englannin\nja ulkomaan pipliaseuran asiamiehen, Suomessa raamatunlevityksen\nhyväksi uutterasti toimineen ja paljon matkustaneen tohtori John\nPatersonin pariin. Tämä oli v. 1812 oleskellut Hatanpään kartanossa\nja ihastunut suuresti lähellä olevaan Tammerkoskeen, jonka teollisen\narvon hän hyvin ymmärsi. \"Koko maisema -- Paterson paljon myöhemmin\njulkaistuissa muistelmissaan tästä kesäisestä Hatanpäällä käynnistään\nkirjoittaa -- oli sanomattoman viehättävä. Aivan kaupungin luona on\nsuuri koski, josta kaupungilla on nimensä -- ruotsalainen sana; _fors_\nnäet merkitsee koskea. Herra Lefrén oli käyttänyt sitä hyväkseen ja\nrakentanut sen partaalle suuren sahan ja myöskin paperitehtaan. Se\noli oivallisimpia paikkoja tehdaslaitoksia varten, mitä ikinä olen\nnähnyt. Veden paljous oli ääretön, ja se oli helposti johdettavissa\nmolemmin puolin koskea ainakin puolen (engl.) peninkulman päähän. Minun\nhuomiotani herättivät ne edut, joita se tarjosi koneiden käytölle,\nja vuosia myöhemmin minä huomautin siitä eräälle maanmiehelleni; hän\nrakensi sinne valtion avulla puuvillatehtaan, joka nyt on Venäjän\netevin ja jossa on koko joukon työväkeä, niin että käynnistäni\nsattumalta oli aineellistakin hyötyä Suomelle.\"\n\nMaanmies, jolle Paterson tuosta ihmeellisestä koskesta kertoi, oli\nFinlayson. Kertomista kiinnostuneena Finlayson suostui lähtemään\nPatersonin mukaan kesällä 1819 pitkälle kiertomatkalle Suomeen määränä\nmyöskin käynti Tammerkoskella. Julaistussa päiväkirjassaan Paterson\ntästä matkasta kertoo m.m. seuraavaa:\n\n\"Kun ystäväni Mr. James Finlayson, joka oli Sir Alexander Wilsonin\njohdolla ollut palkattu rakentamaan koneita Aleksandrovissa, oli\nluopunut tästä toimesta ja oli terveydeltään heikonlainen, niin minä\nehdotin, että hän seuraisi minua Suomen matkallani. Olen jo kertonut,\nettä olin v. 1812 viettänyt muutamia päiviä Tampereella Suomessa ja\nhuomannut ne erinomaiset edut, mitkä siellä tarjoutuivat kaikenlaisten\nkoneiden käytölle. Sillä oli miellyttävä asema viljavalla seudulla ja\nsiellä oli ääretön, jopa tyhjentymätön vesivoima. Olin huomauttanut\nsen suuria etuisuuksia ystävälleni, joka oli halukas näkemään paikkaa;\nja jos se miellyttäisi häntä ja hän saattaisi saada hallitukselta\nedullisia ehtoja, niin hän aikoi rakentaa lähimpään läheisyyteen\nvesimyllyjä ja muita tehtaita. Hän suostui sentähden rupeamaan\ntoverikseni tällä pitkällä matkalla...\"\n\nMatka kävi Käkisalmen, Savonlinnan, Kuopion, Vaasan ja Porin kautta\nTampereelle, jonne matkamiehet saapuivat 18 p. elok. asettuen asumaan\nHatanpäälle herrasväki Lefrénin luokse. \"Siellä vietimme kolme\nonnellista päivää. Ystäväni Finlayson oli ihastunut paikkaan. Hän\nyhdellä kertaa huomasi, etten ollut liioitellut hänelle antamissani\nkuvauksissa, ja ystäväni Lefrén antoi hänelle kaikki hänen haluamansa\ntiedot. Keisari oli käynyt paikalla muutamia päiviä ennen ja suuresti\nihaillut sen vesiputouksia. Palattuamme Pietariin Mr. Finlayson\npyysi hallitukselta pientä maakappaletta, jolle hän saisi rakentaa\ntehtaan puuvillankehruuta ja muita tarkoituksia varten, sekä oikeuden\nriittävään vesivoiman käyttöön. Kaikki mitä hän pyysi ja enemmänkin\nsuotiin hänelle; ja tälle paikalle on rakennettu tehtaita, jotka\nantavat työtä useille sadoille köyhille asukkaille ja jotka ollen\nnykyään kokonaan hurskaiden miesten käsissä ovat suurena siunauksena\nmaalle ja sadoille uutterille ihmisille. Tämä matkamme tulos oli\nitsessään riittävä korvaus kaikista pitkän matkan tuottamista\nvaivoista.\"\n\nPatersonin maininta keisarin käynnistä Tammerkoskella on erehdyttävä,\nkoska keisari oli Tampereella vasta Patersonin ja Finlaysonin käynnin\njälkeen (10 p. syyskuuta). Mutta ilmeisesti on näiden käyntien johdosta\naiheutunut englantilaisten teollisuuden harrastajain ja keisarin kesken\nmuunkinlaista yhteisymmärrystä kuin se mikä käy esille virallisista\nasiakirjoista. Joka tapauksessa oli nyt tapahtunut merkillinen käänne\nTampereen kaupungin historiassa.\n\nVielä samana syksynä 1819 Finlayson kääntyi keisarin puoleen laajalla\nanomuskirjalla, jossa teki selvää havainnoistaan ja ilmaisi aikovansa\nasettua Tampereelle perustaakseen sinne tehtaita, joissa tehtäisiin\nuudenaikaisia hyviä koneita ja työaseita maan omain raaka-aineiden\nvalmistamiseksi ja annettaisiin Suomen asukkaille esimerkkiä näiden\nraaka-aineiden jalostamista ja valmistamista varten hienommiksi\ntehdastavaroiksi; mutta tähän kaikkeen tarvittaisiin hallituksen\nsuosiota ja kannatusta, ja sitävarten Finlayson pyysi itselleen,\ntehtaille ja tuleville englantilaisille kumppaneilleen ja työväelleen\nsuuria erioikeuksia.\n\nAnomus, jonka Suomen valtiosihteeri esitti keisarille, sai heti\nhallitsijan hyväksymisen. Finlaysonin aikeen katsottiin edistävän\nSuomen käsi- ja tehdasteollisuutta ja ansaitsevan hallituksen erityistä\nhuomiota. Olihan tässä kysymyksessä tavallaan Suomen \"Aleksanterin\ntehtaiden\" perustaminen. Keisari selitti \"tahtonsa ja aikomuksensa\nolevan kaikilla tavoin kehoittaa ja auttaa Finlaysonia tämän yrityksen\ntoteuttamisessa, sikäli kuin yleinen hyvä ja maan voimassa olevat\nlait ja asetukset sen sallivat\". Ennen lopullista päätöstänsä keisari\nkuitenkin tahtoi kuulla Suomen senaatin talousosaston huomautuksia ja\nilmoitusta, mitä asian toteuttamisessa olisi varteenotettava. (45)\n\n\nb) Finlaysonin erioikeudet.\n\nMiten lieneekään skotlantilainen koneenrakentaja saavuttanut keisarin\nluottamuksen, Suomessa ei miestä tunnettu ei tiedetty. Mutta\nhuomattava on, että keisari tahtoi toteuttaa lupauksensa Suomen lakeja\nloukkaamatta. Finlaysonin oli tultava Suomen alamaiseksi, Suomen\nvaltion oli turvattava hänen laitoksensa, ja kaikin puolin piti hänen\ntehtaansa tulla suomalaiseksi laitokseksi.\n\nKun keisari näin oli jo edeltäpäin ilmoittanut tahtonsa, ei\nkotimaiselle hallitukselle jäänyt muuta tehtävää kuin uuden\nyrityksen sovelluttaminen Suomen oloihin. Se oli maamme yleiselle\nteollisuudelle sangen tärkeä kysymys, ja Finlaysonin erioikeuksien\nkäsittely senaatissa alussa vuotta 1820 on valaiseva piirre maamme\nteollisuushistoriasta.\n\nKotimainen hallituksemme asettui yleensä suosiolliselle kannalle\nFinlaysonin yritystä kohtaan. \"Keisarillinen Senaatti\" -- esittelijä\nWalheim, jonka mielipiteet kaikissa Tampereen uutta teollisuutta\nkoskevissa kysymyksissä edustivat määräävää näkötapaa, kirjoitti\nalkulauselmaksi senaatin esitykseen -- \"Keisarillinen Senaatti on jo\naikaisemmin havainnut, että Tampereen kaupunki ja sitä ympäröivä seutu\non tehdas- ja manufakturilaitoksille hyvin edullinen, ja senvuoksi\nalamaisessa esityksessään 14 p:ltä huhtik. 1813 Suomen vuoritoimen\nedistämisestä esittänyt useampia toimia siinä suhteessa, erittäinkin\nmitä metallien ja mineralien jalostamiseen ja valmistamiseen\ntulee. Siihen nähden ja kun taitavain ulkomaalaisten siirtyminen\nja asettuminen tälle paikkakunnalle pääasiallisimmin näyttää\nvoivan kohottaa tehdas- ja manufakturiteollisuutta, lienee heidän\nsiirtymistään ja heidän tehdaslaitoksiaan hallituksenkin puolelta\nmahdollisuuden mukaan kannatettava ja kehoitettava, ja senvuoksi James\nFinlaysonin esitykselle, mikäli hän muuten saattaa olla rehelliseksi\nja toimeliaaksi sekä näissä elinkeinonhaaroissa taitavaksi tunnettu,\nsuotava kaikkea huomiota.\"\n\nFinlaysonin anomiin suuriin erioikeuksiin nähden senaatti kuitenkin\nasettui hillitylle, varovaiselle kannalle. Kerromme näistä\nerioikeuksista kohta kohdalta.\n\n(1) Finlayson oli pyytänyt, että Suomen hallitus hänelle ja hänen\nperillisilleen \"täydellä omistusoikeudella luovuttaisi ja lahjoittaisi\nei ainoastaan niitä Tammerkosken putouksia, jotka ovat sen paikan,\nmihin tehtailija Lefrénin paperitehdas on perustettu, ja ylimmän\nputouksen välillä, sekä viimemainittua putousta, ynnä oikeutta, jos\ntarpeelliseksi havaitaan, jatkaa vesilaitoksiansa järven puolella\n100 Venäjän sylen päähän ylimmästä putouksesta, vaan myöskin kaiken\ntähän putoukseen rajoittuvan ja vielä käyttämättömän maan kaupungin\nalueesta.\" Senaatti ei kuitenkaan katsonut kruunulle mahdolliseksi\nvälittömästi tehdä moista lahjoitusta, koska puheenaolevat vedet\nja maat olivat Tampereen kaupungin tai yksityisten omaisuutta.\nVesivoiman saamiseksi olisi hakijan käännyttävä Tampereen kaupungin\npuoleen, jonka perustuskirjansa mukaan tuli luovuttaa tehtailijoille\nosuutta koskeen, jos koskessa vain oli vapaata tilaa, jota siellä nyt\ntodella oli. Tehtaantontteja taas oli Tampereella useita, osittain\nhuonosti rakennettuja ja osittain rakentamattomia, joita Finlayson\nkohtuullisella hinnalla voisi niiden omistajilta ostaa.\n\nVaikkei siten senaatilla ollut halua uhrauksiin ja lahjoituksiin\nFinlaysonin hyväksi, niin keisari lopullisessa päätöksessään kuitenkin\nkäski kenraalikuvernöörin kruunun laskuun lunastamaan Finlaysonille\nlahjoitettavaksi \"jonkun tarpeellisten tehdasrakennusten rakentamiseen\nsoveliaan talontontin mainitussa kaupungissa\". Saamme myöhemmin nähdä,\nmiten tuosta \"talontontista\" paisui kokonainen läänitys.\n\nTehtaanalueelleen anoi Finlayson lupaa ja erioikeutta \"perustaa valimon\nja siihen kuuluvat tarpeelliset työpajat koneiden valmistamiseksi\npellavanloukutusta, villan ja puuvillan karttausta, hampun,\nvillan, pellavan ja pumpulin kehräämöitä varten y.m., ja lisäksi\nei ainoastaan kaikkien sellaisten raaka-aineiden jalostamiseen ja\nvalmistamiseen perustuvia tehtaita, kuten värjäys-, karttuuninpainamis-\nja verkatehtaita y.m., vaan myöskin hienompia rauta-, teräs-\nja metallimanufakturilaitoksia ja muita hyödyllisiä tehdas- ja\nmanufakturilaitoksia.\"\n\nEi vähän mitä. Senaatti ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan\nlyhyesti osoitti pyytäjälle tavalliset tiet, millä Suomessa tällaisia\ntehtaanerioikeuksia kyllä saatiin.\n\n(2) Toinen kohta Finlaysonin vaatimuksia koski Venäjältä ja ulkomailta\ntuotavia uusien tehdaslaitosten kuntoonpanemiseen ja käyttämiseen\nvälttämättömän tarpeellisia tavaroita ja esineitä, joita hakija\ntahtoi saada tullittomasti tuottaa ja joita ainoastaan asianomainen\ntullikamari saisi pidättää ja tarkastaa, mutta jotka sitten oli\nviipymättä Finlaysonille tai hänen asiamiehelleen luovutettava.\n\nSenaattimme huomasi tässä arveluttavan vaaran, sillä ennestään\nkiellettyjen tavarain tuontia maahan ei sen mielestä pitänyt sallia,\nja \"koska tehtaiden tulee tarkoittaa maan omain raaka-aineiden\njalostamista\", olisi ulkomaisia raaka-aineita edelleenkin\nestettävä maahan pääsemästä. Ainoan poikkeuksen myönsi senaatti\n_puuvillalle_, ollen puolestaan valmis myöntämään tullivapauden sille\npuuvillamäärälle, minkä Finlayson omassa tehtaassaan todistettavasti\nkehräisi ja valmistaisi, mutta tämäkin etu olisi annettava ainoastaan\nmäärätyksi ajaksi, korkeintaan kymmeneksi vuodeksi.\n\nLaitosten käyttämiseen ja niiden työn helpottamiseen tarpeelliset\nkoneet, pyörät, puristimet tai eräät puulajit ja ainekset, joita\nulkomailta sai parempia kuin Suomesta, katsoi senaatti tullivapautta\nansaitseviksi, kunhan niiden tuontia asianmukaisesti valvottaisiin.\nErittäin huomautettiin, ettei Venäjältä tuoduista tavaroista Suomessa\nkannettu tullia, paitsi milloin ulkomaista tullinalaista tavaraa\ntuotiin Venäjältä Suomeen meritse. Tavarain tullauksen viivyttämisestä\nmuistutettiin, ettei siitä tarvinnut Finlaysonin enempää kuin\nmuidenkaan edeltäpäin valittaa.\n\nLopullinen päätös tuli tässä kohdassa senaatin esityksen mukainen:\nFinlaysonin tehtaissa todistettavasti käytetylle puuvillalle\ntullivapaus kymmeneksi vuodeksi tehtaan perustamisesta lukien,\nkoneille, rakennus- ja käyttöaineille rajoittamaton tullivapaus\nasianmukaisilla ehdoilla valvontaan nähden.\n\n(3) Edelleen Finlayson anoi, että hänen laitoksissaan valmistettuja\ntehdas- ja manufakturituotteita ja -töitä saisi sekä Tampereella\nettä Suomen muissa kaupungeissa pitää varastossa ja myydä avoimissa\nkauppapuodeissa ja makasiineissa, ilman että tätä myyntiä millään eri\nmaksuilla rasitettaisiin tai myyjiä pakotettaisiin yhtymään mihinkään\n\"ammattikuntaan tai kauppa- ja porvariluokkaan\".\n\nSenaatti selitti, että leimattuja tavaroita saatiin kaupungeissa\nmyydä vapaasti ilman muuta verotusta kuin mitä kaupungille maksettava\nkontingenttivero teki, ja ettei tällaisesta myynnistä johtunut mitään\nammattikuntaisia velvollisuuksia, erittäinkään Tampereella, joka\nperustuskirjansa mukaan oli vapautettu ammattikuntajärjestyksistä ja\nkauppasäännöistä. Sillä perustelulla sai Finlaysonin anomus tässä\nkohden raueta.\n\n(4) Tehtaanperustaja oli jokseenkin kursailematta esittänyt pyynnön,\nettä hallitus sitoutuisi hankkimaan hänen valimoonsa, tarvittavat\ntakkiraudat ja hiilet.\n\nSe ei ollut niin ihmeellinen vaatimus kuin miltä se näytti. Sillä\nkaikesta teollisuudesta uskoivat sen ajan hallitusherrat enin vanhaan\nrantatyöhön, ja senvuoksi oli heistä Finlaysonin valimo tärkein\nnoista suunnitelluista laitoksista, ehkäpä ainoa tärkeä. Kaiken\nvoitavansa teki hallitus auttaakseen jalkeille ainakin tämän laitoksen;\n\"mahdollisuuden mukaan pitänee myötävaikuttaa\", harkitsi hallitus\nnöyrästi. Odotellessa useampain rautakaivosten keksimistä ei hallitus\nkuitenkaan nähnyt voivansa hankkia takkirautaa Finlaysonille muulla\nkeinoin kuin että Hämeenkyrössä oleva Haverin rautakaivos otettaisiin\npois yliopistolta ja jätettäisiin Finlaysonin louhittavaksi. Yliopisto\nei ollut Haveria kaivattanut ja oli asetusten mukaan menettänyt\nerioikeutensa sen omistamiseen. Kaivos, joka oli ainoastaan muutaman\npeninkulman päässä Tampereelta, näyttikin erittäin sopivalta\nFinlaysonille, etenkin kun \"myöskin jo ennen on saatu selville,\nettä Haverin kaivoksen malmi on sopiva varsinaisesti tai ainoastaan\nvalantaan, vaan ei taontaan\".\n\nFinlaysonin sysienkin vuoksi vaivasi korkea hallitus päätänsä.\nArveltiin tosin, ettei ostohiiliä tulisi Tampereelta puuttumaan, siellä\nkun oli mainiot vesikulut ja parhaat metsät. Mutta ajateltiin myöskin,\nettä Ruoveden kruununmetsistä voitaisiin vastaisuudessa joku metsälohko\nhalvalla rekognitio-oikeudella luovuttaa Finlaysonille, jahka vain\nkruununmaat ehdittäisiin mitata ja niiden riidat saada loppuun.\n\nKorkeimmassa paikassa ei katsottu mahdolliseksi ryhtyä mihinkään\nerityisiin toimiin harkkorautain ja hiilien hankkimiseksi, mutta\nneuvottiin Finlaysonia sen sijaan käyttämään hyväkseen Tampereen\nseuduilla keksittyjä järvimalmeja, joista tehtailijalla olisi kyllä\ntilaisuus \"saada harkkorautaa niinpaljon kuin hänen valimoonsa\ntarvitaan\". Niinikään lausuttiin keisarillisessa päätöksessä se\nvakaumus, ettei ostosysienkään puutosta tulisi Tampereella olemaan.\n\nJoten siitä valtionasiasta oli selvitty.\n\n(5) Finlayson vaati, että milloin sellaisia manufakturi- ja\ntehdastavaroita, joita hän tulisi valmistamaan, julkisella\nhuutokaupalla tarjottaisiin hankittavaksi kruunulle, olisi\nFinlaysonille siitä edeltäpäin toimitettava tieto, jotta hän voisi\nilmoittautua hankintaan ja saada sen ennen ulkomaalaisia kilpailijoita,\njos hänen ja ulkomaalaisten tarjoukset olisivat alimmat. Tämä pyyntö ei\naiheuttanut muuta kuin viittauksen kruunun huutokauppain julkisuuteen\nja voimassa oleviin asetuksiin joiden mukaan tarjousten samansuuruisina\nollessa kotimainen tehtailija ja käsityöläinen oli oikeutettu saamaan\nhankinnan.\n\nTulevat sitten ne vapautukset, joita Finlayson vaati itselleen ja\nniille englantilaisille työmiehille, joita hän aikoi tuottaa työhönsä,\nja englantilaisille tehtailijoille, joita hän arveli saapuvan\nTampereelle joko hänen tehtaaseensa tai omia yrityksiään varten.\nNäille hän pyysi täydellistä omantunnonvapautta uskonnon asioissa\nja lupaa \"niiden henkilöiden kanssa, jotka omasta taipumuksestaan\ntahtoisivat siihen yhtyä\", rakentaa kirkkoja ja niissä toimittaa\njumalanpalvelustaan muiden häiritsemättä. Sen lisäksi olisi heidät\nvapautettava kaikista sekä sivilisistä että sotilaallisista\nhenkilökohtaisista rasituksista ja majoitusvelvollisuudesta omissa\nkodeissaan, jotapaitsi heidän joukossaan olevain kveekari-lahkolaisten\npitäisi päästä vapaiksi kaikista sotaveroista tai sotalaitoksen\nylläpitokustannuksista, papinmaksuista ja valanteosta.\n\nUskonnon- ja verovapauksien myöntämiseen teollisuuden hyväksi oli\njo Ruotsin aikana totuttu, ja niitä myönnettiin Finlaysonillekin\nkaikki, mitä hänen otaksuttiin pyytäneen, lukuunottamatta valtakirjaa\nharjoittaa lahkolaista käännytystyötä. Senaatin esityksen mukaisesti\nsiten hallitsija selitti, että niiden vapautusten lisäksi, mitä\nTampereen kaupungin asukkaat entuudestaan nauttivat, pääsevät\nenglantilaiset tehtailijat vapaiksi sotilasmajoituksesta omissa\nhuoneissaan, personallisesta sotapalveluksesta ja sotilastöistä\nsekä kaikista veroista, jotka eivät johdu maan omistamisesta.\nKveekarit julistettiin vapaiksi sotaveroista, sotilaslaitoksen\nylläpitokustannuksista ja Suomen papistolle menevistä maksuista. Siihen\nkuitenkin liittyi se selitys, että jos he tulisivat maan tai maatilain\nomistajiksi maalla, eivät he voisi päästä vapaiksi siitä seuraavista\nsotilas- ja pappisveroista, mutta ettei \"mitään sellaisia menoja\nniistä taloista, joita äskenmainitun lahkon tunnustajat Tampereen\nkaupungissa tulevat omistamaan, nykyään tule heidän suoritettavakseen\".\nKveekarien vapauttamisen valanteosta oli senaatti jättänyt keisarin\nitsensä harkittavaksi, ja keisari määräsi, että heidän kirjalliset\nvakuutuksensa niin uskollisuudenvalan teossa kuin muissakin tapauksissa\nolivat pidettävät valan veroisina.\n\nKaikkien Finlaysonille annettavain lahjoitusten ja etujen ehdoksi\ntahtoi senaatti määrättäväksi, että ne pysyisivät voimassa vain\nsiinä tapauksessa, että aiotut tehdaslaitokset todella viiden kuuden\nvuoden kuluessa perustetaan, saatetaan mahdollisimman täydellisiksi\nja vastaisuudessa ylläpidetään, vaan että muussa tapauksessa kaikki\nmyönnetyt edut kumoutuvat. Sitävastoin olisi tehdastoimintaa vakavasti\nharjoitettaessa \"asianomaisten nautittava hallituksen erityistä\nkehoitusta, suojelusta ja kannatusta\".\n\nTämä ehto tuli myöskin keisarilliseen päätökseen siinä muodossa,\nettä myönnetyt edut raukeavat ja lakkaavat, ellei Finlaysonin\ntehdaslaitoksia korkeintaan kuuden vuoden kuluessa erioikeuksien\nmyöntämisestä olisi perustettu ja käyntiin pantu, jotavastoin keisari,\nsitä mukaan kuin laitoksia vakavasti käytetään ja yhä täydellisemmiksi\nsaatetaan, vakuutti niiden omistajalle erityistä suosiotansa.\n\nPietarista tulevassa keisarin päätöksessä nähtiin vielä jotakin, josta,\nmikäli olemme havainneet, ei sanallakaan oltu puhuttu kotimaisessa\nhallituksessamme. Finlaysonille näet myönnettiin Suomen valtionvaroista\n30 000 seteliruplan koroton laina, annettavaksi käteen, \"kun\nFinlayson olisi täyttänyt kaikki, mitä hänen itsensä tuli laitoksen\ntoimeenpanemiseksi suorittaa\". Lainan sai Finlayson maksaa takaisin\nsuuremmissa tai vähemmissä erissä ja hänelle sopivina aikoina, vaan oli\nse kuitenkin täydelleen maksettava takaisin 20 vuoden kuluessa. Lainan\nvakuudeksi olivat Finlaysonin laitokset kruunulle kiinnitettävät.\n\nKeisarillisesta päätöksestä nähdään, että tehtailija oli kaiken\nlisäksi vielä erikseen anonut hallitsijalta lupaa tuottaa Venäjältä\nSuomeen tullitta rautaa ja valutavaroita. Sen johdosta nyt arm.\nselitettiin, että Finlayson mainittujen muiden venäläisten\nraaka-aineiden ja tavarain tuonnissa Suomeen ja hänen Tampereelle\nperustettavissa tehtaissaan valmistettujensa leimalla varustettujen\nteosten tullittomassa viennissä Venäjälle \"voi olla vakuutettu\nkaikkien niiden etujen nauttimisesta, joita voimassa olevat asetukset\nmyöntävät liikkeenharjoittajille molempain maiden keskinäiseen\nvapaaseen, niiden omain tuotteiden ja valmisteiden kauppaliikkeeseen\nnähden\". Epämääräisestä sanamuodosta ei käy selville, tahdottiinko\ntäten kaikeksi vastaisuudeksi myöntää Finlaysonin tehtaan tuotteille\nVenäjällä se tullivapaus, jota suomalaisista raaka-aineista valmistetut\nkotiteollisuuden tuotteet siellä nauttivat, vai olivatko ylläkerrotut\nsanat ainoastaan vaateliasta tehtailijaa rauhoittava lauselma.\n\nHuomattavan joutuisasti tuli tämä laajaperäinen ja maamme silloisissa\noloissa perin tärkeänä pidetty erioikeusasia ratkaistuksi. Lokak. 11 p.\n1819 on päivätty Suomen valtiosihteerin kirjelmä, jossa kotimaiselle\nhallituksellemme annetaan ensimmäinen tieto Finlaysonin hankkeista,\nja toukok. 10 p:n 1820 päiväys on Finlaysonin erioikeuksissa.\nKokonaisuudessaan nämä seikkaperäiset erioikeudet valaisevat, millä\ntavoin suurteollisuutta ennen aikaan luultiin meidän maassamme voitavan\nluoda ja mitä kaikkea sellaisen suurteollisuuden alkaja syrjäisessä\nmaassa siihen aikaan voi hallitukselta pyytää ja saada. Erikseen\non katsottava, miten tätä suurteollisuutta käytännössä ruvettiin\ntoteuttamaan. (46)\n\n\nc) Finlaysonin lahjoitusmaat.\n\nKeisarin Finlaysonille myöntämissä erioikeuksissa luvattiin kruunun\nlaskuun lunastaa ja Finlaysonille täydellä omistusoikeudella\nlahjoittaa \"joku tarpeellisten tehdaslaitosten rakentamiseen sovelias\ntalontontti\", jotapaitsi Finlayson oikeutettiin Tampereelle asetuttuaan\nsikäläiseltä kaupunginoikeudelta saamaan haltuunsa ne koskessa olevat\nvapaat paikat, jotka soveltuvat hänen laitoksiansa varten ja \"joita\npaikkoja hän, kaupungin perustusehtojen mukaisesti, kaikkien muiden\nsortamatta omistakoon ja nauttikoon, niinkauan kuin hänen sinne\nperustamansa laitokset ovat asianmukaisessa käynnissä\".\n\nTällä lahjoitusasialla oli teoriassa ollut ja tuli käytännössä olemaan\nerityinen, Tampereen kaupunkia likeisesti koskeva historiansa.\n\nTehdaslaitostansa varten oli Finlayson alkuaan pyytänyt, että Suomen\nhallitus hänelle ja hänen perillisilleen \"täydellä omistusoikeudella\nluovuttaisi ja lahjoittaisi ei ainoastaan niitä Tammerkosken putouksia,\njotka ovat sen paikan, mihin tehtailija Lefrénin paperitehdas on\nperustettu, ja ylimmän putouksen välillä, sekä viimemainittua putousta,\nynnä oikeutta, jos tarpeelliseksi havaitaan, jatkaa vesilaitoksiansa\njärven puolella 100 Venäjän sylen päähän ylimmästä putouksesta, vaan\nmyöskin kaiken tähän putoukseen rajoittuvan ja vielä käyttämättömän\nmaan kaupungin alueesta.\" Asian esittelijä senaatissa huomautti tätä\npyyntöä vastaan, ettei moinen lahjoitus noin vain kävisi laatuun,\nkoska koski ja sen ranta arvatenkaan eivät olleet kruunun omia ja\nlahjoitettavia. Ryhdyttiin kuitenkin asianlaitaa tarkemmin tutkimaan.\nRatkaistava oli tuo Tampereen kaupungille sangen tärkeä kysymys, kenen\nmaata vanha kruununpolttimon alue, jolle nyt uudet tehtaat olivat\nrakennettavat, oikeastaan oli, kruununko vai kaupungin, ja oliko\nkaupungin puoleinen koskenosa lahjoitettu kaupungille vaiko sille vain\nkäytettäväksi annettu. Turun läänin maaherra oli lausunnossaan sitä\nmieltä, että koski ja siihen rajoittuva maa olivat jo kaupungille\nlahjoitetut, ja ettei siten kruunulla enään ollut niihin mitään\nehdotonta tai suoraa käyttämisoikeutta. Senaatin esittelijä puolestaan\ntuli siihen päätökseen, ettei \"mitään varsinaista Tampereen maan ja\nkosken lahjoitusta kaupungille tosin ollut olemassa; mutta kun kruunu\noli luovuttanut ja määrännyt tämän maan kaupungin perustamiseksi\nja käytettäväksi, miten myöskin lienee otaksuttava tapahtuneeksi\nkaupungin puolella olevaan kosken puoliskoon nähden, näyttää sitä\ntäytyvän pitää ehdottomana lahjoituksena kaupungille\". Sille kannalle\nasettui senaattikin. Kruunu ei siis voinut välittömästi lahjoittaa\nFinlaysonille maita eikä koskia Tampereelta, vaan olivat ne toisella\ntavoin hankittavat.\n\nKoskipaikan sai uusi tehtailija haltuunsa varsin mukavasti. Toukokuussa\n1820 hankki hän porvaruuskirjan Tampereella, ja samalla kertaa määräsi\nkaupunginoikeus tarkastuskunnan katsomaan hänelle pyydetyn alueen\nkoskea, alkaen Uudenkadun kohdalta yläputouksen niskaan saakka sekä\nvielä 100 syltä järven rantaa, kuitenkin niin, etteivät sille välille\nrakennettujen valkkien tiet eikä vesivoima salpaantuisi, Uuttakatua\nja Polttimonkatua (Itäistäkatua) tukittaisi eikä tilaa vietäisi\nvenevalkamilta eikä lastauspaikoilta. Kun Finlayson vielä lupasi ottaa\nsuorittaakseen yläkosken kalastuksesta kaupungille tulevan vuokran,\nannettiin hänelle v. 1821 vahvistus yllämainittujen koskenosain\nomistamiseen.\n\nEi sillä hyvä, että uusi tulokas näin sai aivan lahjaksi kelpo\nkappaleen Tammerkoskea; kruunu sen vielä hänelle reilasi mitä\nparhaiten. Koskenperkausjohtokunta suoritti näinä vuosina suurta\nperkaustyötänsä Tammerkoskessa, ja kun nyt suurensuuntainen tehdas\noli nousemassa kosken rannalle, käskettiin koskenperkaus johtokuntaa\nhankkimaan tarpeellista vesivoimaa tuleville teollisuuslaitoksille.\nTyökautena 1820--1821 ruvettiin senvuoksi perkaamaan koskenniskan\nlänsirannalla olevaa vanhaa \"Teiskon ruuhta\", joka oli vain muutamaa\njalkaa leveä ja aivan matala. Se mainittuna työkautena laajennettiin\nkuuden sylen levyiseksi ja aluksi neljän jalan syvyiseksi. Kevättulva\nkeskeytti tämän työn, joka syksyllä 1821 saatiin päätetyksi.\nLopullisessa kunnossaan ruuhi alkoi samasta paikasta kuin itse koski,\nmutta oli 4 1/2 jalkaa syvempi kuin suuri putous ja jakautui sitten\nkahteen haaraan, \"joista ensimmäinen ja leveämpi yhdessä suuren\naukon kanssa pudottaa Näsijärveä, mutta toinen tuo vettä Finlaysonin\nlaitokseen\". Tämä ruuhi on sama, joka vieläkin kauniin Kotkankallion\nluodon ja istutettujen puurivien lomitse kulkee nyk. Finlaysonin\ntehtaan varastorakennuksen sivu kadotakseen kesken kaikkea maanalaiseen\ntyöhönsä. Helposti tuntee tämän ruuhen myöskin kaikilla Tampereen\nkaupungin uudemmilla kartoilla.\n\nFinlaysonin tehdaslaitosten haittana olevat verkavalkitkin siirrettiin\nomistajainsa suostumuksella syksyllä 1821 pois. Kruunu maksoi\nsiirtämiskustannukset ja vahingonkorvaukset.\n\nUuden tehtaan maa-alueesta sukeutui pitempi menettely.\n\nFinlaysonin laitoksille haluttu maa-ala oli suurimmaksi osaksi vanhan\nkruununpolttimon aluetta, jota kaupungin ensimmäisessä asemakartassa ei\noltu merkitty kaupungin järjestettyyn alueeseen. Kieltämättä kuitenkin\nkuului polttimonkin alue siihen maahan, joka Tampereen perustuskirjalla\noli lahjoitettu kaupungille. Viinanpolttoliikkeestä lakattuaan antoi\nRuotsin hallitus yleiselle makasiinijohtokunnalle käskyn julkisella\nhuutokaupalla myyttää kaikki Suomessa vielä olevat kruununpolttimot\ntaloineen ja rakennuksineen. Tällaisen huutokaupan toimitti 22 p.\nsyysk. 1801 Tampereen kruununpolttimolla kruununvouti Antti Hornborg.\nTilaisuudessa lienee ollut puhetta polttimon alueen jakamisesta\nsäännöllisiin tontteihin ja kaupungin katujen jatkamisesta alueen\nhalki ja poikki koskeen ja Näsijärveen saakka, mutta kruununvouti\nmöi rakennukset, tontit ja viljelykset sellaisina kuin ne olivat,\nedeltäpäin lainkaan maakappaleiden suuruutta ja rajoja määräämättä,\nja ostajat hankkivat omistuksilleen lain turvan. Finlaysonin\ntehdasta perustettaessa oli kaupungin välittömässä hallussa tällä\ntaholla ainoastaan Itäisenkadun ja kosken välinen pohjoispuolella\npaperitehdasta oleva käyttämätön maa. Entisten polttimon maiden\nomistajain rakennukset ja plantaashit täyttivät Läntisenkadun, nyk.\nPuuvillatehtaankadun ja kosken välisen tienoon, jonka aitoihin\nkaupungin kadut päättyivät.\n\nJos näiden maiden luovuttaminen Finlaysonin uutta tehdasta varten\nolisi riippunut vain kaupungista, niin varmaan ei kruunulla eikä\nFinlaysonilla olisi ollut syytä moittia kaupungin alamaista auliutta.\nKun kenraalikuvernööri Steinheil ja maaherra v. Haartman kesällä\n1820 kävivät kaupungissa Finlaysonin maaseikkoja selvittelemässä,\ntarjoutui kaupunginoikeus yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa\n300 seteliruplalla luovuttamaan uusille tehdaslaitoksille Uudenkadun,\nItäisenkadun ja kosken välillä olevan, kahta tonttia vastaavan alueen\n(tontinnumerot 121--123) ja ilmaiseksi antamaan Mältinlahdesta ja\nKuninkaankadusta lännessä Itäisenkadun päähän (Liflanderin tonttiin)\nidässä ulettuvat kaupungin hallussa olevat maakappaleet. Helpottaakseen\nsuurtehtaan syntymistä oli Kust. Lundahl ikäänkuin koko kaupungin\npuolesta jo keväällä kaikessa hiljaisuudessa 400 velkariksillä\nostanut puuseppä Haggrenilta erään tulevalla teollisuusmaalla olevan\nistutusmoision ja lumppuri Liflanderilta 180 velkariksillä asumattoman\ntontin (n:o 124), joka oli mitä parhaalla paikalla Itäisenkadun ja nyk.\nPuuvillatehtaankadun nurkkauksen ja kosken välillä, ja tarjosi nyt\nnämä oivat kaappaukset julkisesti korkealle kruunulle samasta halvasta\nhinnasta, mistä itse oli; ne ostanut.\n\nMutta keskellä vanhaa polttimon aluetta oli suurin ja paras maakappale\nmahtavan porvarin ja raatimiehen Heikki Grönlundin hallussa, joka osasi\npitää kiinni omastaan paremmin kuin köyhä nikkari ja lumppuri. Turhaan\nkoettivat kaupunginvanhimmat oikeudenkäynnillä pakottaa raatimiestä\nluovuttamaan vanhan erehdyksen kautta hänelle joutuneen maakappaleen\nkaupungille. Grönlundilla oli paperit, ja niillä hän teki kaupungin\nhankkeet tyhjäksi nyt, niinkuin v. 1807, jolloin kaupungin laajennus\npohjoiseen päin raukesi hänen taipumattomuuteensa. Onneksi oli keino,\nmillä kovakin pehmeni. Kolmellatuhannella seteliriksillä Grönlund\nvihdoin luopui maasta, joka oli hänelle maksanut 150 pankkoriksiä\nja parin vuosikymmenen aikana tuottanut hyviä vuodentuloja melkein\nilmaiseksi.\n\nVielä oli tulevain tehdasrakennusten tiellä vanhan polttimon\n22-huoneinen päärakennus tonttimaineen ja puutarhoineen. Niistä oli v.\n1803 maksettu 350 velkariksiä, mutta nyt nuo puolen ihmisijän aikana\nränstyneet rakennukset olivat tietysti moninkertaisessa arvossa.\nKesken Finlaysonin maahommia osti kaupungin ja kruunun kasööri K.\nB. Ekmark maanmittari Jackin leskeltä polttimon rakennuksen. Kun\ntämä vanhan polttimorakennuksen tontti vaajan tapaisesti rikkoi jo\nhankitun tehdasalueen eheyttä ja vanhat rakennukset olisivat saattaneet\ntehdasrakennukset alituiseen tulenvaaraan, lunasti valtio Ekmarkin\nomistukset 2 000 velkariksillä; summa näyttää olleen hiukkaa vähempi\nkuin Ekmarkin itsensä maksama, mutta lienee Ekmark saanut toisella\ntaholla palkkaa keinottelustaan.\n\nTäten koottu maaomaisuus -- kaupungin tontit n:ot 127 ja 128 (entiset\n121--123), Liflanderin tontti n:o 124, Haggrenin plantaashi n:o 23,\nkaupungin maakaistaleet Mältinlahden ja Liflanderin tontin välissä,\nHeikki Grönlundin maa sekä polttimorakennus tontteineen -- joutui siten\nsyksyllä 1820 kruunulle, joka välittömästi luovutti ne Finlaysonille,\nvaikka lopullinen lahjoituskirja laadittiin vasta v. 1822. Jo\naikaisemmin oli Finlayson yksityisesti 600 velkariksillä hankkinut\nitselleen tehdasalueen lähellä olevan tontin n:o 10 moisiomaineen.\n\nMaanluovutuksen yhteydessä sopi kruunu kaupungin valtuuttamain\nasiamiesten, kauppias Kust. Lundahlin ja verkatehtailija Fr. Grekin,\nkanssa siitä, että Kuninkaankatu olisi suorassa linjassa jatkettava\nMältinlahteen saakka, että tehtaan aluetta rajoittavat uudet kadut\nolisi kaupungin pantava kuntoon, mutta niiden vastainen ylläpitäminen\nolisi jäävä talonomistajan asiaksi sekä että kaupunkilaisille olisi\njätettävä avoin tie koskelle pitkin Polttimonkatua (sillä kadulla\ntarkoitettiin alkuaan nyk. Itäistäkatua, mutta puheenaolevana\naikana nyk. Puuvillatehtaankatua), \"ellei mitään tonttia perusteta\nPolttimonkadun kulmaan, mistä kaupunkilaisille on vapaa pääsy vedelle\".\nTällä tarkoitettiin Finlaysonin lupausta jättää vastaisuudessa\nItäiseltäkadulta tie auki kaivettavalle tehdasruuhelle, josta\nkaupunkilaiset saisivat noutaa vettä.\n\nKeväällä 1820 Finlayson oli asettunut pysyvästi asumaan Tampereelle.\nHänen mainitaan aluksi majailleen englanninkielen taitoisen kauppias\nKust. Lundahlin luona, joka muuttumattomalla ystävyydellä ja\nalttiudella auttoi tulokasta hänen ensivaikeuksissaan ja myöhemmissä\nyrityksissään. (47)\n\n\nd) Tehtaan jupakat vv. 1823--1826.\n\nKruunun ja kaupungin yhteisessä suojeluksessa sai nyt Finlayson alkaa\ntyönsä. Kuten olemme nähneet, oli siitä tulossa kaikkea muuta kuin\npuuvillatehdas.\n\nTeollisuuden vallankumous Suomessa ei kuitenkaan tapahtunut aivan niin\nmukavasti kuin suurtyön yrittäjä ja hänen korkeat suosijansa näyttävät\najatelleen. Edistys oli täällä käyvä pettymysten ja huolten tietä, ja\nvastoin useimpain luuloa oli puuvilla alkava uuden teollisuuskauden\nSuomessa, niinkuin oli alkanut Englannissa. Finlaysonin osa tässä\nnäytelmässä oli \"lääkärin vastoin tahtoansa\". Hän teki täydellisen\nhaaksirikon, eikä ollut hänen ansionsa, että hänen tehtaastansa\nsittenkin tuli uuden teollisen uran alkaja Suomessa.\n\nReippaasti näyttää hän v. 1820 ryhtyneen tehdashuoneittensa\nrakentamiseen. Ensi töikseen hän erioikeuksiensa mukaisesti vaati\nkruunulta apua rakennushirsien, halkojen ja hiilien hankinnassa.\nPyytäjälle annettiin sitä varten käytettäväksi Talvisillan kruununtalo\nKurussa, mistä Finlaysonin tukkilauttoja kesällä 1821 uitettiin\nTampereelle, mutta pian Finlayson luopui kruununmetsäin käyttämisestä,\nkoska katsoi niistä suoritettavan metsäveron liian korkeaksi; metsäolot\nTampereen puolella olivat näet vielä sellaiset, että Finlaysonille tuli\nhalvemmaksi ostaa hirsiä kaupungin lähiseutujen talonpojilta kuin itse\nniitä hakkauttaa ja kuljettaa Kurusta asti.\n\nNäin sai Finlayson kuitenkin pari tehdasrakennusta jo katon alle.\nNiihin järjesti hän vähäisen konepajan, jossa ruvettiin valmistamaan\nparia villan- ja pellavankarttaus- ja kehruukonetta. Omaa laajempaa\nkehräämöä vähitellen varustellessaan näkyy tehtaan johtaja katsoneen\ntärkeäksi saada pienempiä kehruukoneita myydyksi muualle, vaikkapa\noma konepaja oli vielä niin vaillinainen, että valantatavaraa täytyi\nsuurilla kuluilla hankkia Englannista ja Pietarista. Mutta kalliiden\nkoneiden ostajia ei näkynyt, ei kuulunut. Muutkin toiveet alkoivat\npettää. Englannissa olevia ystäviä ei huvittanut lähteä karhujen maahan\nnauttimaan heille hankittuja maallisia ja kirkollisia erioikeuksia.\nMestareille ja työmiehille, joita Finlayson sai Englannista tulemaan\nTampereelle, täytyi maksaa suomalaisen virkamiehen palkka; monta\nsellaista ei kannattanut ottaa melkein tyhjään tehtaaseen. Sanalla\nsanoen, asema kävi päivä päivältä toivottomammaksi.\n\nKesällä 1823 Finlayson tunnollisesti ilmoitti asianlaidan hallitukselle.\nValtionvaroista saadut 30 000 seteliruplaa olivat menneet, ja omistaan\noli hänen täytynyt panna lisäksi menemään 16 000 seteliruplaa.\nLaitos oli hukassa, ellei hallitus viipymättä rientäisi apuun. Jos\napua annettaisiin, lupasi Finlayson vielä koettaa onneansa muutetun\nvaihtoehtoisen suunnitelman mukaan: joko myönnettäisiin hänelle uusi 30\n000 ruplan laina, jolloin hän rupeisi valmistamaan villan-, pellavan-,\nhampun- ja puuvillankarttaus- ja kehruukoneita, joita myöskin halvalla\nhinnalla möisi kruunulle, missä tapauksessa hän opettaisi \"nuorukaisia\"\nvalmistamaan erilaisia työaseita ja koneita sekä niitä käyttämään, --\ntai perustaisi kruunu itse Tampereelle kehruu- ja kutomatehtaan, jota\nFinlayson rupeisi johtamaan.\n\nSenaatti ei ruvennut asiaa tarkemmin arvostelemaan, vaan lykkäsi sen\nkeisarin itsensä ratkaistavaksi. Mutta että senaatti puolestaan jo\noli menettänyt luottamuksensa tehtaaseen, näkyy senaatin lyhyestä ja\nkylmästä pöytäkirjasta, jossa huomautetaan, miten paljon Finlaysonin\nhyväksi oli uhrattu ja miten vähän hyötyä uhrauksesta oli saatu.\n\nMutta hallitus Pietarissa ei ollut vielä kylmennyt. Lopulla vuotta\n1823 tuli sieltä senaatin sivuitse käsky Suomen vuorimestarille Niilo\nNordenskiöldille, \"jolla tekemillään matkoilla on ollut tilaisuutta\nnähdä manufaktureja ja tehtaita vieraissa maissa\", keisarin käsikassan\nkustannuksella \"viipymättä\" lähteä Tampereelle ottamaan \"täydellistä\nselvää\" Finlaysonin laitoksista, tarkastaa, oliko Finlayson täyttänyt\nkaikki hänelle pannut entiset ehdot, neuvotella hänen kanssaan tehtaan\ntulevaisuudesta, sekä sitten ensi tilassa antaa seikkaperäinen kertomus\nhavainnoistaan ja Finlaysonin vaatimuksista ja ilmoituksista ynnä\nomasta puolestaan ehdotus ja lausunto asiasta.\n\nKeisari -- sanotaan valtiosihteeri Rehbinderin kirjelmässä -- \"on arm.\ntahtonut päästä vakaumukseen, olisiko Suomelle todelliseksi hyödyksi,\nettä valtio vieläkin kannattaisi Finlaysonia tai käyttäisi häntä maan\nhyväksi, sekä miten se parhaiten voisi tapahtua\". Kirjelmän hartaasta\nmuodosta syntyy se vaikutelma, että hallitsija ja myöskin hänen\nsuomalainen neuvonantajansa todella näkivät Finlaysonin yrityksessä\nsuurempia päämääriä, joiden tavoittamisesta ei ensi vastuksen\nsattuessa olisi luovuttava. Ja tämä sitkeä pyrkiminen saavutti lopulta\nmaalinsa, vaikka vielä monet vastukset tielle nousivat. Niistä, jotka\nSuomessa muita hartaammin kannattivat Finlaysonin yritystä, lienee\nmainittava kenraalikuvernööri Steinheil. Hänelle, joka erittäinkin\nmaanluovutuksessa oli tehnyt ystävänpalveluksia tehtaalle, ilmoitti\nFinlayson jo v. 1822 tehtaan arveluttavan tilan, minkä johdosta\nSteinheil näkyy käyneen Tampereella ja antaneen keisarille suosiollisen\nlausunnon tehtaasta.\n\nNordenskiöldin lausunto alkuvuodelta 1824 tuli tärkeäksi käänteeksi\nFinlaysonin tehtaan vaiheissa. Tässä lausunnossaan hän aluksi\nseikkaperäisesti kuvasi Finlaysonin silloisen tehtaan.\n\nKosken rannassa oli itse tehdasrakennus kaksikerroksinen, tilavalla\nullakolla varustettu puutalo, 76 jalkaa pitkä ja 26 leveä, rakennettu\nenglantilaisen kehruutehtaan tapaan siten, että maan puolella oli\neteisrakennus ja siinä ulkoportaat kaikkiin kerroksiin, pieni\nkonttorihuone ja ilmalämmityslaitos, josta yhdellä haavaa lämmitettiin\nkaikkia kerroksia, sekä kosken puoleisella pitkällä seinällä erikseen\nrakennettu ratashuone, jossa oleva vesiratas oli 16 jalan läpimittainen\nja 30-hevosvoimainen. Päärakennuksen alakerrassa oli jo valmiina\nkolme vesivoimalla käyvää sorvituolia kohtuullisen kokoisten rauta-\nja puuesineiden sorvaamista varten, kaksi sirkkelisahaa, toinen\nläpimitaltaan 12, toinen 18 tuumaa, sekä pieni jakokone kehruukoneisiin\ntarvittavia pienempiä hammasrattaita varten.\n\nVarsinaista kehruukoneistoa oli Finlaysonilla melkein valmiina\nkertauskone ranskalaista mallia sekä puuaineet ja useimmat rautaosat\npariin karttauskoneeseen. Valutavara näihin koneisiin oli tuotu\nEnglannista ja Pietarista.\n\n158 FINLAYSONIN TEHDAS\n\nVähän yläpuolella tehdasrakennusta kosken rannalla oli ristihirsistä\nrakennettu valimo, jossa oli kaksi muurattua vetouunia messingin\nsulattamista varten tiikeleissä, sekä pieni kupoliuuni raudan\nsulattamista varten. Laitoksesta puuttui vielä paljelaitos ja\nkuivausuuni sekä hiilihuone. Finlaysonin aikomus oli tämän valimon\nviereen rakentaa pieni rakennus hienotaevasaraa sekä muutamia tahkoja\nvarten, joita vesivoima käyttäisi. Koko tätä laitosta käyttävälle\nvesirattaalle oli varattu mainio paikka.\n\nTämä valimorakennus on vieläkin pystyssä nyk. Finlaysonin tehtaan\ntakapihalla muistona tehtaan ensimmäisistä ajoista (myöhemmin on\ntulipalo turmellut rakennusta). Ensimmäinen tehdasrakennus on jo aikoja\nsitten hävinnyt.\n\nNordenskiöldin tarkastuksen aikana kuului tehtaaseen vielä paja, joka\noli muualta siirretty rakennus ja sisälsi myöskin sepän asunnon, vanha\npolttimorakennus, jonka Finlayson oli sisustanut asunnoksi itselleen\nja johon myös oli tiloitettu \"pieni laitos köyhille lapsille, joita\nFinlayson oli luokseen ottanut\", valimon päällysmiehelle aiottu,\nmuualta ostettu ja tehtaan alueelle siirretty rakennus sekä vihdoin\ntyöväen asunnoiksi ostettu, rakennettu tontti.\n\nFinlaysonin valmistamista koneista antoi Nordenskiöld sen mainesanan,\nettä ne \"ovat rakennetut sievyydellä ja täydellisyydellä, jota Suomessa\nei ole ennen nähty, ja todistavat sellaisiin töihin tottunutta\nkättä\". Tarkastaja oli kuitenkin huomaavinaan, että Finlaysonin\nvarsinainen ammatti Englannissa oli ollut karttaus- ja kehruukoneiden\nkokoonpaneminen, jotavastoin niihin tarvittavain rautakappaleiden\nvalaminen oli hänelle oudompaa. Vanhemmat käytännössä olleet\nkehruukoneet tunsi Finlayson hyvin, ja oli taitava valmistamaan sekä\nvillan- että pellavan- ja puuvillankehruukoneita.\n\nKaikkia edellisen lainan saamiseksi määrättyjä ehtoja ei Finlayson\nollut täyttänyt. Syyt yrityksen huonoon menestymiseen voi kuitenkin\nymmärtää. Jokaisen teollisuudenhaaran ensimmäisen perustajan kaikissa\nmaissa on taisteltava odottamattomia vaikeuksia ja kustannuksia\nvastaan, kuinkapa niistä olisi päässyt mies, \"joka yksinään on\nmuuttanut maahan, jonka kieltä, tapoja, lakeja ja asetuksia hän ei\ntunne\"? Kaikkia Finlaysonin vastuksia huomioonsa ottaen ei tarkastaja\nvoinut tuomita tehdasta sen huonojen tulosten mukaan.\n\nNordenskiöld ehdotti, että laitosta edelleenkin kannatettaisiin. Tehdas\noli jo maksanut valtiolle paljon, ja jos se keskeneräisessä tilassaan\notettaisiin pois Finlaysonilta, menettäisi se toisten käsissä arvonsa.\nVielä suurempia kustannuksia ja vielä vähäisempää hyötyä tulisi\nsiitä, jos kruunu itse rupeisi tehdasta pitämään. Tehdas olisi siis\nedelleenkin jätettävä Finlaysonin haltuun, mutta laitoksen ohjelma\nolisi muutettava Nordenskiöldin ja Finlaysonin keskenään sopimaan\nsuuntaan, siten että rautateollisuus supistettaisiin pienimpäänsä ja\nFinlaysonin _päätoimeksi_ tulisi _puuvillan-_ ja _villankehruu_ sekä\n_villankudonta_.\n\nEhdotuksen tekijä näet lausui vakaumuksensa olevan, ettei suurempi\nkonetehdas eikä valimo Tampereella kannattaisi. Konetehtaalla ei tulisi\nolemaan menekkiä ja valimon toimintaa haittaisivat vaikeat kulkuneuvot\nja hankala takkiraudan saanti. Sellaisilla edellytyksillä ei tehdas\nvoisi menestyä, ja uusi valtioapu olisi turhaan hukattu. Senvuoksi\nolisi Finlaysonin jatkettava koneiden valmistamista pääasiallisesti\nvain oman kehräämönsä koneiden täydentämiseksi, jotavarten valimo olisi\npantava kuntoon ja, jotta se todella kykenisi jotain valmistamaan,\nhankittava pariksi vuodeksi taitava englantilainen sitä johtamaan. Kun\nsitten Finlaysonin omat kehruukoneet olisivat täysin valmiit, saattaisi\nkonepajassa valmistaa paikkakunnalla myytäviä rautatavaroita.\n\nFinlaysonilla itsellään oli kuitenkin vahvempi usko verstaaseensa,\nkuten näkyy eräästä hänen laatimastaan suunnitelmasta, joka on\npäiväämätön, vaan nähtävästi laadittu ja Nordenskiöldille annettu\nheidän yhteisten neuvottelujensa aikana. Oman kehruuteollisuutensa\nohella arveli Finlayson edelleenkin voivansa harjoittaa laajaa\nkoneteollisuutta samaan tapaan kuin hän jo tehdasta perustaessaan oli\nsuunnitellut, jos nimittäin kruunu rupeisi tilaamaan ja lunastamaan\nnäitä koneita. Siltä varalta Finlayson pani jo mukaan koneiden\nluettelon ja hintalistan, joiden sisällys varsin lystikkäästi valaisee\nkoneteollisuuden silloisia mahdollisuuksia Suomessa. Tarjotut koneet\nolivat:\n\n(1) Pellavankehruukone valmistuslaitteineen, sopiva kehruuhuoneisiin\ny.m., ja niin rakennettu, että sitä voisi käyttää joko ihmis- tai\nhevosvoimalla, edellisellä lailla kahteen tapaan, nimittäin joko\nkäsivoimalla tai yhdistetysti painon ja voiman vaikutuksella eli n.s.\npoljentapyörällä (\"the walking or trampwheel\"). Tällainen kone, jossa\nolisi kaksitoista kehrintä ja jota yksi naisihminen voisi käyttää,\nmaksaisi:\n\n    ostettaessa 5 konetta, 1 000 seteliruplaa kone\n         \"     10    \"       800      \"        \"\n         \"     20    \"       650      \"        \"\n\nJos taas koneessa olisi 24 kehrintä, tekisivät hinnat:!\n\n    ostettaessa 5 konetta, 1 750 seteliruplaa kone\n         \"     10    \"     1 550      \"        \"\n         \"     20    \"     1 300      \"        \"\n\nValmistuskone, riittävä 240 kehrimelle ja varustettu punnitsemis-\ny.m. laitteilla, maksaisi 3000 seteliruplaa. Pellava olisi, kuten\ntavallista, häklättävä, ennenkuin sitä voisi näissä koneissa kehrätä.\n\n(2) Pieniä jauhomyllyjä (\"mjol-quarns\"), erittäin sopivia vankiloihin\nja Suomen talonpojille, joilla ei ole myllyä lähellä. Hinta 500--2 000\nseteliruplaa, riippuen myllyn laadusta ja rakennuspaikasta, mihin mylly\nolisi tehtävä.\n\n(3) Kertauskoneita (\"Twineing milis\") ja muita valkoisen tai värillisen\nlangan kehruulaitteita, sopivat kehruuhuoneille, kolmea eri mallia,\n250--1 000 seteliruplaan.\n\n(4) Vyyhdinpuita (\"Hand rulls or check rulls\"), kaksi seteliruplaa 50\nkop. kpl., jos vähintään 50 ostetaan.\n\n(5) Sukkuloita ja kerinpuita (\"Fly shutles\"), keinokkaita, neljä\nseteliruplaa kpl., kun vähintään 24 tilataan.\n\n(6) Häkläyskoneita (\"Chaff cutters, or häckelsemaskiner\"), vankiloihin\nsopivia, paljon käytettyjä, 100--700 seteliruplaa kpl.\n\nFinlayson tarjoutui samalla laitoksessaan ilmaiseksi opettamaan jonkun\nmäärän henkilöitä ymmärtämään eri koneita ja niitä käyttämään. Hän oli\ntaipuvainen valmistamaan muunkinlaisia koneita, jos niitä hallitus\nhäneltä tilaisi ja hän niitä osaisi valmistaa. Toivomuksenaan hän\nlausui, että saisi valmistamillaan koneilla maksaa entistä ja uutta\nvaltionlainaansa.\n\nNordenskiöld sitävastoin, kuten mainittiin, tahtoi muodostaa\nFinlaysonin laitoksen etupäässä kehruu- ja osittain kutomatehtaaksi.\nSitävarten olisi Finlaysonin jo valmiiseen tehdasrakennukseensa\nasetettava kaksi villan- ja kaksi pumpulinkehruukonetta tarpeellisine\nvalmistus- ja karttauskoneineen. Kun kehräämössä voitaisiin käyttää\n\"joukko nuorisoa\", olisi tehtaanisännän otettava hoitoonsa vielä\nuseampia köyhiä lapsia, joista taipumustensa mukaan kahdeksan tai\nkymmenen vanhempaa poikaa tulisi konetehtaan ja valimon oppilaiksi,\njotta heistä saataisiin sinne hyviä työmiehiä. Muuten oli esittäjän\nmielestä pääpaino pantava _villatyöhön_, jolla näytti olevan\nerityisiä onnistumisen edellytyksiä. \"Koska -- hän lausui -- ne\nvillankehruukoneet, joiden valmistamiseen Finlaysonilla on täydellinen\ntaito, ovat rakenteeltaan parempia kuin Ruotsista tuodut, etenkin\nkun Finlaysonin koneet varmaan tulevat valmistamaan tasaisempaa ja\nhienompaa lankaa ja vähemmällä haaskauksella antamaan lyhemmässä ajassa\nja vähemmällä henkilömäärällä suuremman tuloksen, niin näyttää olevan\nmaalle mitä tärkeintä, että saadaan sellainen kehräämö perustetuksi.\"\nEnsi askel maan villavarain parempaan käyttämiseen olisi siten\nastuttu, ja varmaan maan muut villatehtailijat ennemmin tai myöhemmin\nhankkisivat itselleen samanlaisia koneita, joita Finlayson voisi heille\nvalmistaa.\n\nVillankudonta tulisi tehtaan uuteen ohjelmaan siitä syystä että\nFinlayson oli jo aikaisemmin alkanut harjoittaa villatavarain,\nflanellien ja kudelmain käsinkudottamista, ja oli saanut näitä\ntavaroita myydyksi Pietarissakin. Tätä tuotantoansa olisi Finlaysonin\nedelleenkin jatkettava käsi- ja konekangaspuilla.\n\nPuuvillankehruun puolustamisessa on Nordenskiöld harvempisanainen,\nmutta sanat ovat sattuvat. \"Mitään tehdasta puuvillalangan\nvalmistamiseksi ei Suomessa vielä ole, vaikka melkoinen määrä tätä\nkauppatavaraa tuodaan ulkomailta ja käytetään maassa kotikutoisiin\nkankaisiin; ja sen johdosta on varmaan sen valmistaminen tuleva yhtä\nkannattavaksi yksityiselle miehelle kuin hyödylliseksi maalle.\"\n\nTällä puuvillapykälällä oli ollut esihistoriansa, josta saamme\ntarkempia tietoja Nordenskiöldin ja Finlaysonin säilyneestä\nkirjeenvaihdosta. Heidän ensi neuvotteluissaan ei pumpulinkehruusta\nollut mitään puhetta. Koko tuo käänne tuli sivultapäin. Kun\nNordenskiöldilla jo oli lausuntonsa valmiina Pietariin lähetettäväksi,\ntuli hän näyttäneeksi sitä parille vaikuttavalle miehelle, salaneuvos\nL. G. von Haartmanille ja kreivi Kaarle Mannerheimille. He silloin\ntoivat ilmi ajatuksen, että Suomessa olisi tarmolla ryhdyttävä\npuuvillateollisuuteen; he huomauttivat, että Venäjälle saadaan\ntuoda tullitta raakapuuvillaa, vaan että puuvillalankaa tullitetaan\nsiellä ankarasti Aleksanterin tehtaan hyväksi; ja arvelivat, että\nsamanlainen tulli voitaisiin panna puuvillalangalle Suomessakin, joten\npuuvillan koneellinen kehruu täällä tulisi kannattamaan. Tämän selvän\nja yksinkertaisen laskun oivalsi heti Nordenskiöld, joka viipymättä\nesitti Finlaysonille, että hän vastaiseksi luopuisi pellavankehruun\nsuunnitelmasta ja sen sijaan alkaisi kehrätä puuvillaa, aluksi vain\n\"vähässä määrässä\", kahdella kehruukoneella. Jos Finlayson suostuisi\ntällaiseen järjestelyyn, lupasi Nordenskiöld esittää hänelle 36 000\nseteliruplan suuruista valtiolainaa, koska puuvillankehruu vaatisi\nuseampia ja keinokkaampia konelaitteita kuin pellavankehruu - Finlayson\noli itse pyytänyt ainoastaan 30 000 seteliruplaa. Finlayson suostui\nmuutokseen, ja sen mukaiseksi tuli Nordenskiöldin lopullinen esitys.\n\nTämä esitys jätettiin perille maaliskuussa 1824, ja ratkaisun\nluultiin tulevan ensi tilassa, mutta se tuli vasta 18 p. heinäk.\n1824. Valtiosihteeri Rehbinderin kirjelmässä, jossa mainitaan\nmyöskin kreivi Steinheilin antaneen lausunnon Finlaysonista ja hänen\ntehtaastaan, ilmoitettiin keisarin myöntäneen Finlaysonille uuden 36\n000 seteliruplan suuruisen korottoman lainan Suomen valtionvaroista.\nFinlaysonille tehdyt ehdot, jotka ainoastaan parissa kohden poikkesivat\nNordenskiöldin esittämistä, olivat seuraavat:\n\n(1) Että hänen pääelinkeinokseen tulee puuvilla- ja villalangan kehruu\nsekä flanellien ja kudottujen teosten valmistaminen villasta.\n\n(2) Että hän sitä tarkoitusta varten asettaa jo valmiiseen\ntehdasrakennukseensa kaksi villan- ja kaksi puuvillankehruukonetta\nniihin kuuluvine valmistus- ja karttauskoneineen, jotka kaikki laitteet\nhänen tulee saattaa täyteen käyntiin tulevan vuoden kesäksi.\n\n(3) Että valimoa ja koneiden valmistusta tosin aluksi jatketaan\nainoastaan Finlaysonin omain koneiden täydellistämiseksi, mutta niiden\nkuntoon saatua käytetään pienempäin maassa myytäväin koneiden ja\nrautateosten valmistamiseksi.\n\n(4) Että, jos Finlaysonille vastaisuudessa toimeksi annettaisiin,\nhän myöskin olisi velvollinen, saamainsa lainain takaisinmaksuksi,\nvalmistamaan sellaisia pienempiä kehruukoneita, joita voidaan käyttää\nmaan yleisissä työlaitoksissa, panemaan ne siellä ilman eri maksua\nkokoon ja käyntiin sekä harjoittamaan ja opettamaan näiden koneiden\njohtoon valitut henkilöt.\n\n(5) Että Finlayson ottaa palvelukseensa valimoihin hyvin perehtyneen\nenglantilaisen ja pitää sellaista henkilöä työssään ainakin kaksi\nvuotta, saadakseen valimonsa yhtä hyvään kuntoon kuin Englannin valimot\nja kehittääkseen maalle taitavia työmiehiä niistä paikkakunnan köyhistä\nlapsista, jotka otetaan oppilaiksi tähän valimoon, sekä\n\n(6) Että Finlayson antaa jokaisen Suomen miehen, opetuksekseen,\nvapaasti ja estämättä katsoa kaikkia hänellä olevia laitoksia ja\ntehtaita sekä saada niiden käyttämisestä tarpeellista tietoa.\n\nLaina oli maksettava Finlaysonille neljässä erässä sitä myöten kuin hän\nilmoittaisi ja todistaisi niitä käyttäneensä tehtaan tarpeiksi.\n\nMutta askel suunnitelmista toteuttamiseen on useinkin vaikea. Niinpä\ntässäkin. Lähinnä seuraavat vuodet tulivat todelliseksi Jobin ajaksi\ntehtailija-kveekarille. Vastukset ja pettymykset eivät vieläkään\nlakanneet häntä vainoamasta; väärinymmärrykset, epäluulot, syytökset,\nvieläpä juorutkin lisäsivät hänen kärsimyksiään; hän tuskaantui ja\ntuskastutti muut, kunnes viimein Finlayson niinkuin hallituskin\nheittäytyivät välinpitämättömiksi koko yrityksestä, joka siten jäi\nkitumaan oman onnensa nojassa.\n\nVuosi 1824 oli Finlaysonille erityisen ikävä. Keväällä jo oli hänen\nkassapulansa tullut pysyväksi, hän oli silloin omain sanainsa mukaan\npannut yksityisiä varojaan tehtaaseen lähes 26 000 seteliruplaa ja\noli kuitenkin ollut pakotettu irtisanomaan työmiehiänsä. Kesällä hän\nsairasti, eikä ihmekään. Skotlannista tuli tietoja, että Finlaysonille\ntulevat neljä laatikollista tavaraa, arvatenkin koneenosia, oli\nLiverpoolissa otettu takavarikkoon ja ettei Finlaysonin kutsumia\ntyömiehiäkään sieltä tulisi. Nordenskiöldille purki Finlayson pahaa\nmieltänsä, samalla kuin kiitteli häntä osoitetusta ystävyydestä ja\npyyteli häntä toimittamaan rahaa tehtaalle. Katkera oli Finlayson\nvarsinkin senaattia kohtaan, kirjoittaen kerrankin: \"Jos keis. senaatin\npäämäärä on ainoastaan saattaa minut jatkamaan omaisuuteni hävittämistä\nloppuun saakka, niin se on täytetty! Nyt on keis. senaatin enään\nvain luullakseni määrättävä tahtooko se, että ihmisen puhtaimmista\nsyistä täytyy tuhlata pienet varansa koettaessaan alkaa manufaktureja\nSuomessa, ja sen kaiken jälkeen tulla pakotetuksi jättämään se!\"\n\nOlisipa luullut, että uusi valtionapu olisi Finlaysonille ollut\npelastuksen enkeli. Mitä vielä -- se oli vain kukkura hänen\npettymyksissään. Seikka oli näet se, että lainaa koskevassa\nkäskykirjassa oli ehtoja, joista lainansaajan mieltä ei oltu kysytty\nja jotka häntä nyt suurimmasti närkästyttivät. Sellaisia olivat\nmääräykset lainavarain vähittäisestä luovuttamisesta hänelle ja\nhänen tehtaansa avaamisesta kenen hyvänsä katseltavaksi. Mutta eivät\nnekään ehdot, joihin hän itse aikaisemmin oli suostunut, nyt enään\nhäntä miellyttäneet. Etenkään ei hän olisi mitenkään suostunut\nkehräämään puuvillaa. Nordenskiöldille lokakuussa kirjoittamissaan\nkirjeissä, joissa valittaa käskykirjeestä ja uhkaa lähettää sen\ntakaisin senaatille, Finlayson sanoo m.m.: ... \"sellaisen järjestelyn\nesittäminen on saattanut syntyä ainoastaan noissa kunnioitettavissa\nystävissäni, joita mainitsette kirjeessänne 11.2. ja jotka ovat\nsuosittaneet puuvillan jalostamista pellavan edellä Suomessa!\" Ja\ntoisen kerran, puhuessaan niistä suuremmista kustannuksista, joita\nsiirtyminen pellavasta puuvillaan on hänelle tuottanut ja tulisi\ntuottamaan, hän lausuu: \"Olen edelleenkin samaa mieltä, että Suomen\ntuotteiden jalostaminen on enemmän maan eduksi.\"\n\nNordenskiöld koetti selittää asioita parhain päin ilmoittaen\nsenaattorien olevan taipuvaisia antamaan lainavaroja suuremmissakin\nerissä. Itsepintainen skotlantilainen ei kuitenkaan vähällä\nrauhoittunut, intti vain vastaan ja puuhasi omapäisesti Tammerkoskella.\nVäittelyä näin jatkettiin koko syksy, kunnes Nordenskiöld joulukuun\npuolivälissä tuli Tampereelle koettaakseen sopia asiasta suullisesti.\nSovintoon ei kuitenkaan päästy, kun Finlayson hellittämättä tarjosi\nkruunulle omia lainausehtojaan.\n\nJuttu täytyi jo vedota korkeampiin paikkoihin. Alussa vuotta 1825\nFinlayson kirjoitti valtiosihteeri Rehbinderille, jonka kanssa\nennenkin oli ollut kirjeenvaihdossa, ja saman teki Nordenskiöld.\nJälkimmäisenkin kärsivällisyys alkoi jo olla lopussa, päättäen eräästä\nhänen papereissaan löytyvästä päiväämättömästä, mutta nähtävästi\nväittelyn tähän asteeseen kuuluvasta konseptista. Siinä Nordenskiöld\nilmoittaa keisarille, ettei Finlayson ole suostunut lisälainan ehtoihin\neikä tahtonut sitä vastaanottaa, vaan on tarpeellisten kustannuseräin\npuutteessa jo erottanut useita työmiehiään; sen johdosta Nordenskiöld\nnyt esittää, että kun tehdas siten oli vaarassa joutua seisomaan ja\nkruunulle tulossa 30 000 ruplan vahinko, Finlaysonin talot ja koneistot\nkiinnitettäisiin kruunulle, siltä varalta, että jos Finlayson lähtisi\npois maasta, saataisiin edes tuo keskeneräinen tehdas pelastetuksi.\n\nFinlayson puolestaan kertoi Rehbinderille, mitä Nordenskiöld oli\nkertonut Haartmanin kertoneen j.n.e.: \"Minä voisin tai aikoisin anastaa\nrahat ja lähteä maasta\".\n\nViimeinen asiakirja tässä oloja kuvaavassa juorujensekaisessa riidassa\non Nordenskiöldin huhtikuussa 1825 antama lausunto Finlaysonin\nRehbinderille kirjoittaman kirjeen johdosta. Väiteltyään pikkuseikoista\nFinlaysonia vastaan lausunnon laatija esittää, että Finlaysonille olisi\nmyönnettävä pitempi aika kehräämönsä kuntoonpanemiseen ja että kruunun\nolisi luovuttava vaatimuksesta, että Finlaysonin tulisi opettaa valtion\ntyölaitoksiin tilattavani koneiden hoitajat. Mutta muita helpotuksia\nei olisi lainausehdoissa myönnettävä, ja erittäinkin olisi pidettävä\nkiinni keis. käskykirjeen 6. kohdasta, koska hallituksella ei olisi\nmitään hyötyä siitä, että keskelle maata perustetaan yleisöltä suljettu\ntehdas. Jollei Finlayson suostuisi näihin helpotettuihin ehtoihin,\nei Nordenskiöld tietänyt muuta neuvoa kuin että Finlayson panisi\npuolivalmiit koneensa kuntoon ja möisi laitoksensa hallitukselle,\nniinkuin ennen oli luvannut. Koneet voisi sitten jättää Finlaysonin\nkäytettäväksi tai siirtää johonkin muuhun kehräämöön. \"Tässä\ntapauksessa sallittaisiin Finlaysonin kuten tähänkin asti jatkaa\ntehdastointansa sillä tavoin kuin itse haluaa; mikä ehkä olisikin\nsopivinta, koska hänellä erinomaisesta taitavuudestaan huolimatta\nei tunnu olevan sitä toimellisuutta, jota suuremman tehdaslaitoksen\njohtaminen vaatii.\"\n\nEmme tunne miten juttua jatkettiin, mutta asian päätös oli jokseenkin\nodottamaton. Alussa vuotta 1826 tuli kenraalikuvernöörille Pietarista\nuusi käskykirjelmä, jossa ilmoitettiin, että keisarille oli esitetty\nFinlaysonin anomus saada heti kokonaisuudessaan haltuunsa hänelle\nmyönnetty lainasumma, 36 000 seteliruplaa, ja kenraalikuvernöörin sitä\nkoskeva kirjelmä 14 p:ltä heinäk. 1826, ja että keisari sen mukaisesti\noli nähnyt hyväksi sallia Finlaysonin saada mainittu lainasumma\n\"yhdellä kertaa ja ilman mitään ehtoja\" käytettäväksi tehtaansa\ntäydentämiseksi. Finlaysonin tuli antaa velan takaukseksi ainoastaan\nkiinnitys laitoksiinsa ja maksaa velka takaisin 20 vuoden kuluessa.\n\nFinlayson piti päänsä. (48)\n\n\ne) Tehtaan toiminta ja olot vv. 1824--1835.\n\nOn oikeastaan hyvin vaikea sanoa, milloin Finlaysonin tehdas alotti\nvarsinaisen toimintansa. Koko Finlaysonin ajan pysyi tämä niin suurella\nmelulla aljetun tehtaan käytännöllinen toiminta vähäpätöisenä,\njoten sitä tällä ensimmäisellä aikajaksollaan tuskin voi pitää\nmanufakturikauden pieniä tehtaita suurempana tai merkillisempänä\nlaitoksena.\n\nSen voi päättää jo Finlaysonin tehtaan työväestön vähälukuisuudesta.\nV. 1820 kuului tehtaan varsinaiseen työväkeen yksi ainoa henkilö,\nnimittäin James Finlayson itse. V. 1825 mainitsevat tilastot hänellä\nolleen apulaisia yhden kisällin ja kolme oppipoikaa. V. 1830 oli\ntehtaanväkeä 10 henkeä, nim. mestari itse, kolme kisälliä ja kuusi\noppipoikaa.\n\nKun Niilo Nordenskiöld v. 1825 matkallaan poikkesi Finlaysonin\ntehtaassa, huomasi hän sen olevan samassa tilassa kuin ennenkin.\nNähtävästi oli myöskin Finlaysonin v. 1826 saamalla suurella\nlainasummalla omat reikänsä, koska siitäkään ei välittömästi näkynyt\nmitään hedelmää.\n\nFinlaysonin koneiden rakentaminen edistyi hitaistakin hitaammin. V.\n1829 kertoo siitä Nordenskiöld: \"Nyttemmin lienee joku puuvillan\nkarttaus- ja kehruukone valmis, siitä päättäen, että olen huomannut\nFinlaysonin jonkun aikaa sitten ilmoittavan sanomalehdissä ottavansa\nkehrättäväkseen lankoja. Valimo ei liene vielä kunnossa ja vielä\nvähemmin on Englannista tullut valajaa; pienempiä takkirautaesineitä\non hän tuottanut Bairdilta Pietarista, vaikka ne maakuljetuksen vuoksi\ntulevat hänelle suunnattoman kalliiksi.\" Kun v. 1828 kruunu vanhain\npuheiden perustuksella halusi lunastaa Finlaysonilta villan ja pumpulin\nkarttauskoneita kehruuhuoneita ja muita yleisiä työlaitoksia varten,\nilmoitti Tampereen kaupunginoikeus, että Finlaysonin karttauskoneet\nolivat hänen omaa tarvettaan varten laaditut ja ettei hänellä työväen\npuutteen vuoksi ollut tilaisuutta valmistaa niitä myytäväksi.\nMahdollisuutta toteuttaa vanhaa lempituumaansa ei Finlaysonille tullut\nkoskaan.\n\nJotakin tuon kuolleen tehdastalon verstaissa kuitenkin oli tehty.\nFinlayson oli perältäkin, varmaan olojen neuvosta ja pakosta,\nkääntynyt sille uralle, jolle suomalaiset hallitusherrat v. 1824\nolivat tahtoneet laitosta suunnata. V. 1827 näet mainitaan Tampereen\nkaupunginoikeuden tehdaskertomuksessa Finlaysonin saaneen valmiiksi\nja paikoilleen asetetuksi kaksi karttaus- ja kehruukoneistoa, toisen\nvillan ja toisen puuvillan kehruuta varten. V:n 1828 alussa olivat nämä\nkoneet jo käynnissä. Sinä vuonna ne jo valmistivat \"villankehruita\ntehtailijoille ja yksityisille henkilöille, jotka sitä halusivat, sekä\nmelkoisia puuvillan kehruita, joita yleisö vähitellen osti\". V. 1829\nkertoo kaupunginoikeus tehtaan edelleen valmistaneen puuvillalankoja\n\"melkoisen määrän\". Saman vuoden lopulla tuli Finlaysonille Lontoosta\nsuurempi lähetys puuvillaa ja väriaineita. Villalangan kehruu, jota\ntehtaassa ensi aluksi oli päätyönä harjoitettu, ei kannattanut ja jäi\nsyrjään, jotavastoin tehdas v. 1831 rupesi myymään puuvillalankoja\nympäri Suomea. Tampereen virallisessa tehdaskertomuksessa v:lta 1833\nmainitaan, että Finlaysonin puuvillakehräämössä valmistetaan \"melkoinen\nmäärä lankoja, joita yleisö halukkaasti ostaa paikalla ja joita\nkuljetetaan myöskin ympäri maata\". Myöskin Pietariin, jossa Finlayson\nkernaimmin teki kauppansa, aljettiin Tampereen lankoja viedä v:sta 1833\nlähtien. Vv. 1833--1834 lähetettiin sinne Finlaysonin pumpulilankoja\n100, v. 1835 kaksikymmentä ja v:n 1836 kahtena ensi kuukautena 110\nleiviskää.\n\nV. 1835, jolloin Finlayson viimeistä vuottansa hoiti tehdasta, oli\nhänen puuvillakehräämössään käynnissä erään tiedonannon mukaan\nnoin 500 kehrintä. Tehtaan teosten myyntiarvo ilmoitetaan tehtaan\nvanhoissa tileissä v. 1834: 25 618 ja v. 1835 lähes samaksi, 25 307\nseteliruplaksi.\n\nPuuvillateollisuus oli täten Suomessa todellisuudessakin alkanut,\nvaikkapa vain hyvin vaatimattomassa koossa. Vuotta 1828, jolloin\nFinlaysonin pumpulinkehruukone kehräsi ensimmäiset lankansa, voinemme\npitää maamme puuvillateollisuuden alkuvuotena. Monta raskasta työvuotta\noli Finlaysonin keinokas, ihmetelty kone maksanut, kymmeniätuhansia\nruplia oli Suomen valtio saanut uhrata tuon historiallisen koneen\naikaansaamiseksi; ja kuitenkin tuntuvat meistä uhraukset pieniltä\nverrattuna siihen ihmisneron voittoon ja teolliseen edistykseen, jonka\nsaavuttamista tuo kallis kone edusti.\n\nTampereen puuvillatehtaan yhteydessä harjoitettiin Finlaysonin aikana\nhuomattavaa villakankaiden ja myöhempinä vuosina myös puolivillaisten\nja pumpulisten tavarain kudontaa. Tätä työtä ei tehty itse tehtaassa,\nvaan suoritettiin sitä kotiteollisuutena Finlaysonin kotona ja\nkaupungilla sekä sen lähiseuduilla. Finlayson oli kustantaja, hankki\nlangat ja möi tuotteet Pietariin. Kudonnan varsinaisena johtajana oli\nmuistojen mukaan rouva Finlayson, jonka mainitaan Tampereen torilla\nhenkilökohtaisesti olleen myymässä puuvillatavaroitaan. Tarkempia\ntietoja tästä kudonnasta, joka kauan aikaa kukoisti tehtaan ympärillä\nja valmisti alaa tehtaan omalle konekudonnalle, ei ole saatavissamme.\n\nTehdas- ja kotiteollisuudessaan käytti Finlayson suureksi osaksi\nnaisten ja lasten työtä. Siinäkin kohden on hänen tehtaansa ollut uuden\najan alkaja Suomessa.\n\nJo kauan olivat patriotiset miehet ajatelleet lasten käyttämistä\nteolliseen työhön. Olipa jo tehty käytännöllisiä yrityksiäkin siihen\nsuuntaan. Niinpä oli maaherra Olavi Wibelius Ruotsin vallan viimeisinä\nvuosina ylläpitänyt Kuopiossa \"teollisuuskoulua\". Koulu oli perustettu\nKuopion köyhälistön lasten kasvattamiseksi. Aamupäivisin opetti\npappi koulun kasvateille lukutaitoa ja jonkinlaista moralioppia,\niltapäivisin harjoitti erityinen opettajatar heitä kehräämään pumpulia\nja villoja ja kutomaan sukkaa; poikiin ei kuitenkaan kehruun opetus\nollut oikein pystynyt. Suomen sota keskeytti Kuopion teollisuuskoulun\ntoiminnan, mutta v:n 1814 aikoina otti kenraalikuvernööri Steinheil\nWibeliuksen laitoksen malliksi \"käsityökouluilleen\", joita esitti\nperustettavaksi kaikkiin lääneihin ja joihin oli kasvateiksi otettava\norpolapsia kumpaakin sukupuolta. Kenraalikuvernöörin esitys tarkoitti\nyhteiskunnallista parannusta, nimenomaan kasvavan kerjuun estämistä.\nMutta hänen suunnittelunsa näyttää jääneen toteuttamatta.\n\nFinlayson tuli parhaiksi opettamaan yhteiskunnan parantajille, että\noivallisin keino kerjuun ja muun kurjuuden estämiseksi oli orpolasten\nkasvattaminen tehtaissa. Europan edistyneemmissä manufakturivaltioissa\noli keinoa jo koetettu. Englannin tehdasteollisuudessa oli lasten\nkäyttäminen Finlaysonin aikoina jo aivan yleistä. Se tapahtui\nihmisystävyyden ja tehdasedun sekamuodossa, josta suuri yleisö aluksi\nnäki ainoastaan valoisen puolen -- järjestelmän toinen puoli tuli\nvasta myöhemmin tunnetuksi. Suomenkin hallituksessa ja sivistyneessä\nyleisössä oli jo ennakolta käypä se käsitys, että lasten työ tehtaissa\nolisi erinomaisen suuri siunaus ja etu maallemme; olihan Turun\nsanomalehdessä jo v. 1783 seurattavana esimerkkinä mainittu Naantalia,\nmissä jo viiden vuoden ikäiset lapset \"todella tekevät työtä ruokansa\nedestä\".\n\nFinlayson alkoi lastenkasvatustyönsä englantilaisten esimerkkien\nmukaisesti. Jo ensi vuosinaan Tampereella perusti hän tehtaansa\nyhteyteen laitoksen orpolapsia varten. Hallituksen kannatusta ei\nhänen tarvinnut kauan odottaa. V. 1822 annettiin kenraalikuvernööri\nSteinheilin esityksestä Finlaysonin haltuun eräs 3 822 pankkoriksin\n39 killingin 4 äyrin suuruinen pääoma, joka oli syntynyt Uudenmaan\nja Hämeen läänin rahvaalle vv. 1813 ja 1814 lainattujen venäläisen\nsotaväen jauhovarastojen koroista, jotta Finlayson rahaston korkoja\nkäyttäisi mainitusta läänistä kotoisin olevain isättömäin ja\näidittömäin orpolasten kasvattamiseen, niin kauan kuin hänen jo\nperustamansa kasvatuslaitos pysyisi voimassa, minkä ohessa osa pääomaa\nsaataisiin aikaa myöten ja tarpeen vaatiessa käyttää talon ostamiseen\nmainitulle laitokselle.\n\nSillä tavoin syntyi Finlaysonin tehtaan tunnettu lastenasyyli.\nKertomusten mukaan kasvatettiin lapsia tässä laitoksessa Finlaysonin\naikaan ankarassa lahkolaishengessä, niin että lapset elivät siellä\nniinkuin missäkin luostarissa, käyttäen aikansa raamatunlukemiseen ja\ntyöhön. Laitos näyttää aikoinaan olleen paha loukkauskivi kaupungin\nhengellisille johtomiehille. Niilo Nordenskiöldin papereissa on eräs\nnähtävästi hänen Tampereella v. 1823 tai 1824 tekemänsä muistoonpano,\njossa sanotaan, että \"Finlaysonin lapset on viime lukusijoilla ajettu\npois ja pidetty pakanoina eikä päästetty ehtoolliselle\". Mutta on\nFinlaysonin lastenkasvatusta arvosteltu toisellakin tavalla. Eräässä\nsanomalehtikirjoituksessa v. 1881 luemme siitä seuraavan miellyttävän\nkuvauksen: \"Moni kaupunkilainen muistaa vielä sitä vähäistä\npuurakennusta, joka oli nykyisen pumpulitehtaan alku ja siemen, ja myös\ntuota omituista, rotevaa ja hiljaista herraa leveäröytäisessä hatussa,\njoka oli sen isäntänä. Melkein koko tehtaan väestö oli silloin yhtenä\nperheenä, ja siinä sanottiin Finlaysonin rouvan olleen hellänä äitinä\nja emäntänä. Hän koulutti lapset yhtä huolellisesti kuin hän ne ruokki,\nja se lempiä kristillisyys, joka elähytti tätä pariskuntaa, vaikutti\njoskus elinajaksi muutamiin tätä omituista koulua käyneihin.\"\n\nTulevaisuuden huolet kuitenkin yhä häiritsivät patriarkalisen\ntehdasperheen elämää. Finlaysonille oli vähitellen selvinnyt, ettei\nhän jaksaisi tehdasta pitemmälle kehittää. Ajoissa hän senvuoksi alkoi\netsiä henkilöitä, joille voisi laitoksensa luovuttaa. V. 1829 hän\njulkisilla sanomalehti-ilmoituksilla tarjosi tehdastaan kaupan. Useita\nvuosia hän sai ostajia odottaa, kunnes päästäjät viimein tulivat. Ne\nolivat Pietarissa asuva keisarin henkilääkäri, hovineuvos Yrjö Aadolf\nRauch ja Räävelin toisen luokan kauppias Kaarle Samuli Nottbeck. Mutta\nvarsinaisina pelastajina, jotka kaupan saivat aikaan, lienevät olleet\nFinlaysonin uskonystävät, englantilainen W:m Wheeler ja eräs Pietarin\nsaksalainen, Ferdinand Uhde, Finlaysonin tehtaan myöhempi monivuotinen\njohtaja. Kauppa tehtiin v. 1835. Hallitus puolestaan siihen\nmielihyvällä suostui (keis. päätös 15 p:ltä tammik. 1836). Vaaditussa\nlausunnossaan oli senaatti ilmoittanut sitä vähemmin vastustavansa\nFinlaysonin tehtaan erioikeuksien ja lainain siirtämistä uusille\nomistajille, \"kun Finlayson jo on joutunut korkeampaan ikään ja syytä\nnäytti olevan luuloon, ettei hän enään voi tarpeellisella tarmolla ja\ntoimeliaisuudella sekä yleisen hyvän toivotuksi hyödyksi mainittua\ntehdaslaitosta hoitaa ja johtaa\".\n\nNiin pääsi Finlayson suruistaan. Hän jäi vielä muutamaksi vuodeksi\nTampereelle, asuen edelleenkin vanhassa polttimon rakennuksessa ja\navustaen tehtaan uusia isäntiä. Vuosikymmenen lopulla hän kuitenkin\nmuutti kotimaahansa Skotlantiin vanhuuden päiviä viettämään. Suomen\nteollisuuden historiaan tuo harhaileva muukalainen jätti kauan pysyvän\nmaineen, kauimmin pysyvän kuitenkin hänen nimeään kantavaan tehtaaseen,\njonka hyväksi oli uskollisesti ahertanut niin monta vuotta, ja\nkaupunkiin, jonka tulevalle suurteollisuudelle hän raivasi työlään ensi\nuran.\n\nJames Finlayson kuoli Edinburghissa 18 p. elok. 1852. (49)\n\n\n\n\n2. FINLAYSON JA KUMPP:N TEHDAS VV. 1836--1860.\n\n\nf) Tehtaan toinen perustaminen 1836--1844.\n\nMaalisk. 1 p. 1836 uudet isännät ottivat tehtaan haltuunsa yhtiönimellä\nFinlayson ja Kumpp. Kertomusten mukaan oli vanha Finlayson tehdasta\nmyydessään tehnyt sen ehdon, että laitoksen tuli pitää hänen\nnimensä. Tehtaan kauppahinnasta ei meillä ole tarkempia tietoja.\nTehtaan kaksi valtiolta saatua lainaa, yhteensä 66 000 seteliruplaa,\nsiirtyivät hallituksen luvalla uusille omistajille, joille samalla\nmyönnettiin kuuden vuoden pitennys ensimmäisen (v:n 1820) lainan\ntakaisinmaksuajassa. Ylen suuria summia ei sellaisesta tehtaasta\narvatenkaan kannattanut maksaa, varsinkaan kun tehtaan koneiston\npalovakuutusarvo v. 1837 oli ainoastaan 19 600 seteliruplaa. Kun uuden\nyhtiön ensimmäisessä vuositilissä on merkitty James Finlaysonille\nmaksettava 38 599 seteliruplan 82 kop:n suuruinen summa, jota sitten\nnopeasti lyhennetään, voinemme otaksua tuon summan osoittavan\nFinlaysonille käteisesti maksettua kauppahintaa.\n\nUuden yhtiön pääoma oli 300 000 seteliruplaa. Yrityksen hoito\njärjestettiin siten, että Nottbeck piti pääjohtoa konttorissaan\nPietarissa ja välitti tehtaan tuotteiden myyntiä. Tehtaan paikalliseksi\nhoitajaksi tuli Uhde, joka nähtävästi jo v. 1836 muutti Tampereelle,\nmissä aluksi asui Finlaysonin luona. Konemestariksi otettiin v. 1838\nenglantilainen John Barker, joka oli palvellut Cockerillin laitoksissa\nBelgiassa ja sieltä muuttanut Ruotsiin, missä oli perustanut tehtaan\nkehruu- ja kutomakoneiden valmistamista varten.\n\nRunsailla pääomilla varustettuina rupesivat uudet isännät viipymättä\nmuodostamaan tehdasta suureksi puuvillatehtaaksi sekä lankain\nkehräämistä että kankaiden kudontaa varten. Barkerin lausunnon\nmukaan oli Finlaysonin aikainen tehtaan koneisto neljännesvuosisataa\najastaan jäljellä. Tehtaan uudestaanrakentamista tai oikeammin\nuudestaanperustamista kesti lähes vuosikymmenen.\n\nEnsi työksi ruvettiin rakentamaan uutta suurta tehdasrakennusta.\nTämä aikansa ihmettelyä herättänyt, lämmitettävine ullakkoineen\nkuusikerroksinen kivirakennus, joka nyt vuorostaan \"vanhana tehtaana\"\nvieläkin on käytännössä ja on helposti tunnettava kaikista myöhemmistä\nTammerkosken tehtaita esittävistä kuvista, rakennettiin kosken rannalle\nvanhan tehtaankanavan suuntaan ja oli kesällä 1837 jo katon alla.\nPiirustukset oli tehnyt Viipurissa asuva arkitehti Lessig. Vesitöissä\navusti luutnantti Wilh. Favorin Kangasalan Vääksystä. Kesäk. 11 p. 1838\ntuli ensimmäinen \"trosselikone\" uudessa tehtaassa käyntikelpoiseksi\nja viikkoa myöhemmin siellä kehrättiin ensimmäiset langat. Lokak. 7\np. 1839 tuli ensimmäinen konekangastuoli käyntiin ja kymmenen päivän\nkuluttua niitä oli käynnissä viisi kappaletta. Uuden tehdasrakennuksen\nsisustamista ja koneiston asettamista kesti kuitenkin vielä jonkun\naikaa, niin että vasta kesällä 1840 suurempi koneisto siellä oli\nkäynnissä. Tähän koneistoon kuului 18 loimilangan kehruukonetta\n(\"waterframe\"), 2 suurta kudelangan kehruukonetta (\"mulejenny\") ja\n50 konekangastuolia ynnä kaikki tarpeelliset esivalmistuskoneet --\nkoneisto, jonka vertaista maamme kutomateollisuudessa ei sitä ennen\noltu nähty. Mutta se oli vasta noin kolmasosa siitä kehruu- ja noin\nneljäsosa siitä kutomakoneistosta, mille tehdasrakennuksen suurissa\nsaleissa oli tila varattu. Laitoksen vuotuisvalmistus oli näet\nsuunniteltu 30 000 karttuuni- eli kalikokappaleeksi, mistä määrästä jo\nkäyntiin saadut 50 kangastuolia voivat valmistaa ainoastaan 7 500 kpl.\nKaikki tähän valmistukseen tarvittava lanka oli aiottu kehrättäväksi\ntehtaan omilla kehruukoneilla.\n\nJo tällä alkuasteellaan herätti Finlayson ja Kumpp:n tehdas huomiota\nkoko maassa. Näytteeksi siitä ja samalla antaaksemme lukijalle\nyleiskatsauksen alkavasta suurtehtaastamme, suomennamme tähän osan\nitse J. L. Runebergin toimittamassa Borgå Tidn:ssä v. 1839 julaistusta\nkirjoituksesta \"Muutamia sanoja Tampereen uudesta tehdaslaitoksesta\":\n\n\"Yhtiön aikomus oli ei ainoastaan täydentää Finlaysonin perustama\nkehräämö, vaan myöskin siihen yhdistää pumpulikankaiden kutomo.\nSitävarten rakennettiin viisikerroksinen, 137 1/2 jalkaa pitkä\nkivirakennus. Salit, luvultaan viisi, joista jokainen täyttää melkein\nkokonaisen kerroksen, ovat 54 jalkaa leveät. Jokaisen salin kattoa\nkannattavat takkirautaiset pilarit kahdessa rivissä. Ne ovat sovitetut\npäälletysten ja niitä on jokaisessa salissa 18 kappaletta, siis koko\nrakennuksessa 90. Rakennuksessa on yksi ainoa tulisija. Se on muurattu\nperustukseen, mistä lämpö sitten tavallisella tavalla seinissä olevia\nputkia myöten johtuu kaikkiin kerroksiin.\n\n\"Laitosta käyttää summaton takkirautainen vesiratas, joka on 13\njalkaa leveä ja 28 jalkaa läpimitaltaan. Tämän rattaan panee käyntiin\nmaanalainen vesijohto, joka on yhteydessä vähän korkeammalla olevan\nkanavan kanssa, mikä ylemmästä järvestä tuo vettä rakennukseen. Kanava\non 16 jalan levyinen, 7 jalan syvyinen ja 300 jalan pituinen sekä\npitkin matkaansa granittikivellä reunustettu. Vesirattaalla on 50\nhevosen voima ja kuuluu se maksaneen paikalle tuotuna 12 000 ruplaa.\n\n\"Tämä kanava ja tämä vesijohto ovat merkillisintä, mitä uudessa\nlaitoksessa on nähtävänä: sillä koko Europassa ei löydy mitään sen\nvertaista. Kun vesijohto kulkee maan alla ja alempana kuin järven\npinta, niin täytyy, jotta putouskorkeus saataisiin säilytetyksi,\nvesi nostaa vesirattaan edessä olevassa säiliössä takaisin järven\npinnan korkeudelle, mistä se sitten hitaasti syöksyy vesirattaaseen.\nSellaisen suunnattoman painon vastustamiseksi tarvitaan siis lujia\nrakenteita. Vesijohtoa tukevat senvuoksi paksut parret, joihin lujat\npelkat on monella tuhannella kierrenaulalla kiinnitetty, ja se lepää\nlohkokivisellä perustuksella.\n\n\"Tästä säiliöstä tulee vesirattaan käyttämällä painopumpulla vettä\nnostettavaksi ylimmän kerroksen katon alla olevaan 670 kuutiojalan\nvetoiseen säiliöön. Tästä säiliöstä voi sitten tulipalon sattuessa vesi\nputkien ja läppien kautta levitä kaikkiin kerroksiin.\n\n\"Myöskin on huomautettava, että kaikki koneet on valmistettu paikalla\nitse omistajain luona, jotka sitä tarkoitusta varten ovat perustaneet\nkonepajan siihen kuuluvine sorvituolineen, putkikoneineen ja\nlaitelmineen. -- Kaikki täällä käytetty valutavara, kuten jo mainitut\nrautapilarit, suuri vesiratas y.m., on valmistettu Fiskarin valimossa.\n\n\"Kaikki koneet rakennetaan uusimpain keksintöjen mukaan, Lüttichissä\nolevasta Cockerillin tehtaasta tilattujen mallien mukaan. Niistä ovat\nerittäin huomattavia kehruukoneet, jotka valmistavat loimilankaa\nja kudetta. Viimemainituista kehrää jokainen 444 kehrimellä, jotka\npyörivät suunnattoman nopeasti, tehden 5 000 pyöräystä minutissa.\n\n\"Kun katselee tätä tehdasta, on parhaiten alotettava neljännestä\nkerroksesta. Täällä nähdään, miten raakapuuvillaa, sellaisena kuin\nse Amerikasta tuodaan, tyhjennetään säkeistä puhdistuskoneella,\njoka levittää sen valkoisiin levyihin. Karttauskoneet täydentävät\npuhdistuksen ja jättävät puuvillan muille valmistuskoneille tavattoman\nohkaisina hahtuvina. Kolmessa eri valmistuskoneessa täytyy puuvillan\nkäydä ennenkuin siitä tulee löyhää lankaa, joka vihdoin joko\nviidennessä kerroksessa ennen mainituilla koneilla kehrätään kuteeksi\ntai kolmannessa kerroksessa loimilangoiksi. -- Rakennukseen on laskettu\nvastaisuudessa mahtuvan noin 5000 kude- ja suunnilleen yhtä monta\nloimilangan kehrintä.\n\n\"Toiseen sekä alimpaan kerrokseen tulee laitettavaksi kutomo; sinne\ntulee asetettavaksi 200 koneellista voimakangastuolia. Tälläkin\nosastolla on valmistuskoneensa, jotka kehivät ja liisteröivät loimen.\nViimemainitun työn suorittaa sangen mutkikas kone, joka yhdellä haavaa\nliisteröi, harjaa puhtaaksi ja kuivaa kankaan, kaiken sen uskomattoman\nnopeasti. Nämä kangaspuut tulevat kutomaan kehrätyn langan, jonka määrä\nvuosittain kuuluu nousevan 20 000 leiviskään, hienoksi kalikoksi,\njoka sitten painetaan värilliseksi. Yksi ainoa tyttö voi hoitaa kahta\nkangastuolia, jotka valmistavat 40--50 kyynärää kangasta päivässä.\nSukkula tekee 120--130 heittoa minutissa.\n\n\"Vaikka nykyään vielä on varsin vähän koneita käynnissä uudessa\nrakennuksessa, on kuitenkin laitoksessa jo työssä 150 henkilöä, mutta\nkun kaikki saadaan valmiiksi (mikä ei voi kauankaan viipyä, ainakin\nsiitä kummastuttavasta nopeudesta päättäen, millä olemme nähneet\nitse rakennuksen nousevan ja muiden laitosten valmistuvan), voi noin\n600 henkeä täällä saada toimeentulonsa. Kun nyt suurin osa niistä on\nlapsia, niin antaa sellainen tehdas elatusta ja työtä juuri sille\nköyhäin osalle, joka muuten viettäisi aikansa toimettomuudessa ja\nkasvaisi paheissa. Tämä aikainen tottumus työhön vaikuttaa sen ohessa\nmitä edullisimmin heidän koko elämäänsä. Sellainen laitos ei siis\nainoastaan tuota aineellista hyötyä sille paikkakunnalle ja niille\nseuduille, missä se on; myöskin siveys voi siitä voittaa, mikäli\nahkeruus, täsmällisyys ja järjestys ovat avuja joita ei kyllin aikaisin\nvoi kasvavaan nuorisoon istuttaa.\"\n\nSamanlaisella isänmaallisella ylpeydellä oli jo v. 1837 eräs lähettäjä\nHelsingfors Tidningar'issa puhunut uudesta tehtaasta. Hänkin ylenmäärin\nkehuu tehtaan rakennusta joka \"lienee yksi korkeimpia, vaikkei\nsuurimpia yksityisrakennuksia Suomessa\", ylistää vesiratasta, joka\non \"valmistettu Fiskarissa ja on kauniin todistus taideteollisuuden\ntavattomasta kehityksestä hra Julinin uudessa valimossa\", ja samoin\ntehdassalien pilareita, joita verratessaan Ruotsista tilattuihin,\nmutta kelvottomiksi havaittuihin pilareihin kertoja \"tunsi\ntyydyttävää tunnetta, joka ei voi olla kenellekään tosisuomalaiselle\ntuntematon\". Tehtaan ansioksi kirjoittaja lukee myöskin sen, että\nrakennustöissä oli käytetty ainoastaan suomalaista työväkeä ja että\ntehtaan konepajoissakin työskenteli harvaa poikkeusta lukuunottamatta\nyksinomaan suomalaisia, joista moni oli tullut taitavaksi\nkäsityöläiseksi.\n\nTätä komeaa alkuvauhtia uhkasi kuitenkin jo v. 1840 pysähdys.\nPulassaan tehtaan isännät kääntyivät hallituksen puoleen. Hyvillä\nsyillä luulivatkin voivansa vaatia hallituksen jatkuvaa suosiota. Ei\nole vähäinen se ansioluettelo, minkä he anomuskirjassaan esittivät.\nHe olivat varustaneet Finlaysonin vanhan kehräämön suurimmaksi osaksi\nuusilla koneilla ja kohottaneet sen vuotuisen tuotannon 1 500 puutaan\nkarkeaa ja keskilajista lankaa. He olivat erityisesti rakentaneet\nkonepajan ja toisen suuren pajan, jotka olivat varustetut täydellisillä\nkoneilla ja konekapineilla ja malleilla kaikkien puuvillan kehruuseen\nja kutomiseen tarvittavani koneiden valmistamista varten. Tämä konepaja\nlaitoksineen oli tullut heille maksamaan 60 000 seteliruplaa. Sitten\nolivat tehtaan isännät rakennuttaneet uuden suuren kuusikerroksisen\npumpulinkehruu- ja -kutomatehtaan, joka oli 138 1/2 jalkaa pitkä, 54\njalkaa leveä ja 66 jalkaa korkea sekä varustettu 90 valurautaisella\nkannatuspilarilla, suurella vesirattaalla kanavineen, säiliöineen\nja regulatoreineen, Englannista tilatulla höyrylämmityslaitoksella,\nvesisäiliöllä ja kahdella suurella paloruiskulla. Tässä jo valmiissa\nrakennuksessa oli jo paikoilleen asetettuna tai valmistumaisillaan\n36 esikonetta, 20 kehruukonetta, joissa oli 2 904 kehrintä, ja 50\nkangastuolia. Nämä kangastuolit kykenivät valmistamaan vuosittain 7\n500 kappaletta kalikota, 36 arshinaa kukin kappale, ja jo valmiina\nolevilla kehruukoneilla saatettiin kehrätä ei ainoastaan tehtaan omaan\nkudontaan tarpeellinen hieno, 38--42 numeroinen lanka, vaan lisäksi\nvielä melkoisesti muita lankalajeja, riippuen siitä miten karkeita\ntai hienoja; lankoja tehtaan pietarilaiset ostajat haluaisivat.\nTehtaan lankaa oli jo neljä vuotta ollut kaupan Pietarin markkinoilla,\nja kaikki olivat tunnustaneet sen kestävyydeltään Englannin langan\nvertaiseksi. Tämä uusi tehdas oli rakennuksineen koneineen maksanut\nomistajille lähes 360 000 seteliruplaa.\n\nTehtaan kaikissa laitoksissa -- anojat edelleen kertoivat --\ntyöskenteli englantilainen konemestari ja kutoja sekä 184 henkeä\ntyöväkeä kumpaakin sukupuolta, niistä vain seitsemän muukalaista,\nkaikki muut suomalaisia. Viimemainittujen joukossa oli kaksi\nkehruumestaria ja sangen taitavia koneenkäyttäjiä, jotka olivat\nkehittyneet itse tehtaassa. Lukuun ottamatta niitä rahoja, jotka oli\nmaksettu muutamista Belgiasta ja Englannista tuotetuista koneista ja\nkonekapineista, olivat tehtaiden rakentamiseen kulutetut suuret summat\nkäytetyt Suomessa. Tehtaassa jo työskentelevät 186 henkeä ansaitsivat\nvuosittain 48 000 seteliruplaa, jotapaitsi suuri joukko muita ihmisiä\nansaitsi melkoisia summia tehtaan valurautatöissä, tehtaan tavarain\nvedätyksessä j.n.e. Tehtaan konepaja oli hyvä koulu koneenkäyttäjille,\njotka voivat muuallakin käyttää täällä hankittua taitoaan. Kun tehdas\ntulisi täydellisesti kuntoon, saisi siellä 600 henkeä pysyvää työtä,\njosta ansaitsisivat noin 150 000 seteliruplaa vuodessa.\n\nMutta sen tarkoituksen saavuttamiseksi eivät riittäisi tehtaan\nomistajain ja heidän toveriensa varat, kun jo uusi tehdasrakennus oli\ntullut maksamaan enemmän kuin alussa oli ajateltukaan, kuten usein käy\nsellaisissa yrityksissä, missä ei paikkakunnan olosuhteita tunneta.\nElleivät saisi apua, ilmoittivat anojat olevansa pakotetut supistamaan\ntoimintansa, jolloin kävisi vaikeaksi käyttää edes kolmattaosaa\ntehtaasta ja maksaa kalliita palkkoja englantilaisille mestareille.\nKaksikolmasosaa tehtaaseen käytetystä pääomasta jäisi silloin\nhyödyttömäksi ja koko konepaja olisi lopetettava. Suurella vaivalla\nja suurilla kustannuksilla olivat anojat rakentaneet Suomeen tehtaan,\njollaista siellä ei ennen ollut; heidän oli onnistunut valmistaa\ntehtaassaan lankaa, joka Pietarin markkinoilla kilpaili englantilaisen\ntavaran kanssa, meni nopeasti kaupaksi ja jota tilattiin enemmän kuin\ntehtaassa voitiin valmistaa; omasta langasta he valmistivat kalikota,\njota Venäjällä siihen saakka oli tehty vain englantilaisesta langasta\nja valmistettu vain harvoissa tehtaissa; heidän laitoksestaan sai etua\nmelkoinen joukko ihmisiä, jotka kuuluivat Suomen väestön köyhimpään\nluokkaan, ja vielä suuremmat joukot voisivat siellä tulevaisuudessa\nansaita leipänsä, varsinkin lapset ja nuoret ihmiset, jotka usein\nviettävät kurjaa, joutilasta elämää ja ovat vanhempainsa rasituksena.\n\nNäillä perusteilla anoivat tehtaan isännät valtiolta uutta 150 000\nseteliruplan suuruista lainaa 2 %:n vuotuisella kuoletuksella ja\nkorkeintaan 3 %:n korolla. Vakuudeksi tarjottiin kiinnitys uuteen\ntehtaaseen.\n\nTämä huhtikuussa 1840 päivätty venäjänkielinen anomuskirja oli tehtaan\nvanhain tapain mukaisesti jätetty Pietarissa suoraan korkeimmalle\nhallitukselle. Sieltä se kuitenkin tuli Suomen senaatin katseltavaksi.\nAsian käsittelystä senaatissa mainittakoon, että senaattori af Heurlin\nkatsoi tehtaan olleen hyödyksi Tampereen kaupungille ja paikkakunnalle\nja tulevan nähtävästi yleisemmäksi hyödyksi koko maallekin, minkävuoksi\nhän puolestaan myönsi koko pyydetyn lainamäärän, mutta, koska hakijain\noman tunnustuksen mukaan tehtaalla oli hyvä menekki keisarikunnassa,\nainoastaan lyhemmäksi ajaksi manufakturilainan tapaan. Senaattori\nBjörksten puolestaan myönsi korkeintaan 75 000 seteliruplan lainan,\njota suurempaa summaa ei luullut tositarpeen vaativan, koska tehtaalla\noli hyvä menekki; luuli muuten, että koko summan myöntäminen\nheikontaisi valtion rahavaroja ja muiden elinkeinonharjoittajain\navustusta, ja katsoi myöskin, että kun tehtaanisännät asuivat\nulkopuolella Suomea, ei tehtaan tuottama työvoittokaan jäänyt\nSuomeen. Äänestäjäin enemmistö kuitenkin puolusti lainan antamista\nalkuperäisillä ehdoilla, ja sellaisena se myönnettiinkin. Tehtaan\nSuomen valtiolta saamat lainat kasvoivat siten 1840-luvun alussa\nyhteensä 61 714 ruplaksi 28 4/7 kop. hop. Tästä velkakuormasta\nmaksettiin vv. 1845 ja 1846 takaisin kaksi vanhempaa lainaa; v:n 1840\nuusi laina maksettiin valtiolle takaisin vv. 1854--1856 kolmessa erässä.\n\nVaikka tehdas siten neljäkymmenluvun alussa sai käytettäväkseen suuren\nlainan, ei sen laitoksia kuitenkaan vielä silläkään saatu niin suuriksi\nja täydellisiksi kuin oli aiottu, sillä tehtaan uuden koneiston\narvattiin maksavan päälle 200 000 seteliruplaa. lisävaroja sai tehdas\nW:m Wheelerin (k. 1838) perilliseltä Daniel Wheeleriltä, joka asui\nCliftonissa lähellä Bristolia Englannissa. Daniel Wheeler rupesi v.\n1841 kuuden vuoden ajaksi tehtaan kolmanneksi yhtiömieheksi, sijoittaen\nlaitokseen suuria summia, jotka muutamana vuonna tekivät yli 110 000\nhopearuplaa.\n\nDaniel Wheelerin yhdyttyä tehtaan liikkeeseen pääsi se nopeasti\nvoimakkaaseen käyntiin. Vanhan, puisen kehräämön helmik. 18 p.\n1841 sattunut palo ei tehtaan edistymistä keskeyttänyt. Uuden\ntehdasrakennuksen kuudes kerros otettiin käytäntöön ja varustettiin\nrautakatolla v. 1842. Uusi, Englannista tuotettu, rautainen vesiratas\nasetettiin entisen avuksi v. 1844; uutta ratasta kehuttiin \"muodoiltaan\nylevimmäksi ja kevyimmäksi maassa\". Samalla lisättiin tehtaan koneistoa\nsuuresti. V. 1843 rakennettiin tehtaaseen oma kaasuvalolaitos. Tästä\nSuomessa silloin vielä uudesta valaisutavasta kirjoitettiin \"Maamiehen\nYstävässä\" (1844, n:o 42): \"Kaikki nämä vehkeet käytetään kahdelta\nvesirattaalta, joista toinen on 10 kyyn. korkia ja 5 kyyn. leviä, ja\ntoinen 15 kyyn. korkia ja 7 1/4 kyyn. leviä, toinen toisessa ja toinen\ntoisessa päässä sitä 6 kertaista avaraa kivihuonetta, jossa pimeenä\nvuoden aikana ei puhteilla polteta kyntteliä, vaan palaa 300 kirkasta\ngaasi (rasvan höyry) valkeeta yhtä monen rauta pillin päässä. Mainittu\ngaasi valmistetaan eri rakennuksessa ja juoksee maan alitten rauta\nruuhen kautta ylös fabriikkiin. Tästä sitten joka huoneesen poikkeevat\njuoksuttimet ja niistä pienemmät äsken mainitut pillit.\"\n\nV. 1843 kuului tehtaaseen kaksitoista eri rakennusta, nim. kehräämö ja\nkutomo, kaasulaitos, retorttilaitos, paja -- kaikki kivirakennuksia\n--, kaksikerroksinen makasiini, neljä työväenasuntorakennusta,\nkonttorirakennus, ruiskuhuone ja pikkulastenkoulu.\n\nTehtaan yleinen edistyminen tällä rakennuskaudella, jonka voimme katsoa\npäättyneeksi v. 1844, koska silloin oli saavutettu 30 000 kpl:een\nvuotuinen kudontamäärä eli alkuperäinen päämäärä, näkyy seuraavasta\ntaulusta:\n\n      Finlayson ja Kumpp. tehtaan yleinen edistyminen vv. 1836--1844\n\n    vuosi   työntekijöitä        koneisto         tuotanto     valm.arvo\n            mieh. nais. yht.     kehri- kut.    lankoja  kank. vupl.rupl.\n                                  miä   kon.   naulaa    kpl\n\n    1836     18    30    48        --    --      --        --      --\n    1837     12    27    39        --    --    52 937      --      --\n    1838     41    72   113        --    --    64 855      --      --\n    1839     48   114   162        --    --    82 212      200     --\n    1840     72   153   225      2 452   50      --        --      --\n    1841     66   186   252        --    --   113 085   10 023     --\n    1842     80   234   314        --    --   199 615   17 437   100 000\n    1843     --    --   378      6 126  163   214 290   25 944   105 000\n    1844     --    --   526      8720   209   262 501   28 289   150 000\n\n_Muist._ Pienemmillä kirjakkeilla painetut numerot tässä taulussa eivät\nperustu suoranaisiin tietoihin. Useimmilta puheenaolevilta vuosilta\nolemme siten työntekijäin lukumääräksi merkinneet ripillä käyvät miehet\nja naiset jotka kaupungin köyhäinhoitoveroluetteloissa ovat Finlayson\nja Kumpp:n tehtaaseen kuuluviksi ilmoitetut. Numerot ovat jonkinverran\nliian alhaiset koska niihin eivät sisälly ripilläkäymättömät\n(ala-ikäiset) tehtaan työntekijät, joita jo James Finlaysonin ajoilta\nkäytettiin tehtaan työssä; niinpä ilmoitetaan tehtaan työväen luku\nesim. v. 1838 150:ksi (taulukossa 113) Muuten osoittaa tehtaan väestön\nomituinen laatu (naisten tavaton enemmyys), että köyhäin veroa maksavat\ntehtaalaiset yleensä todella olivat tehtaan työntekijöitä, joten\ntaulumme pääasiassa oikein kuvannee tehtaan työväen luvun kasvamista.\n\n184 FINLAYSONIN TEHDAS\n\nSananen vielä niistä henkilöistä, jotka huomattavammin ottivat osaa\ntämän uuden suurtehtaan pystyttämiseen Tammerkoskella.\n\nTehtaan omistajat, keisarin ent. henkilääkäri, hovineuvos sittemmin\nvaltioneuvos ja tod. valtioneuvos _Yrjö Aadolf Rauch_ (s. 17 p. heinäk.\n1789, aateloitu 1840-luvulla von Rauch, k. 1864) ja Räävelin toisen\nluokan kauppias, sittemmin kunniaporvari ja Pietarin ensi luokan\nkauppias _Kaarle Samuli Nottbeck_ (s. 25 p. syysk. 1777, k. 13 p. elok.\n1847), olivat syntyperältään saksalaisia ja varakkaita, yritteliäitä\nmiehiä. Heidän vaikutuksensa ei tullut täällä tarkemmin tunnetuksi,\nkoska he elivät maamme ulkopuolella, hoitaen tehtaan asioita\nPietarissa, joka oli tehtaan varsinainen hallinto- ja markkinapaikka.\nKaarle Samuli Nottbeckin toinen poika _Wilhelm (William) Nottbeck_\n(s. 23 p. tammik. 1816, aateloitu v. 1856 vanhemman veljensä Pietarin\nensi luokan kauppiaan Kaarle Nottbeckin kanssa von Nottbeck) muutti\njo v. 1836 Tampereelle, tuli v. 1849 tehtaan osakkaaksi ja toimi\nsitten kauan Tampereella tehtaan pääisäntänä. Tehtaan varsinaisena\nhoitajana Tampereella oli yhtiön ensimmäisinä vuosikymmeninä\nsaksalainen vapaaherra _Ferdinand von Uhde_. Hän oli syntyisin\nBreslaun kaupungista, muutti v. 1818 Pietariin ja tuli sieltä jo v.\n1836 Tampereelle. Tehdasta hoiti hän hyvin ja nautti isäntäinsä suurta\nluottamusta. Hänkin oli syvästi kristillismielinen, levitti innokkaasti\nraamatuita ja oli likeisessä yhteydessä Suomen herännäisyyden,\nvarsinkin \"veljensä\" Henrik Renqvistin kanssa. Tarinain mukaan oli\ntämä salaperäinen naimaton tehtaanhoitaja Preussin ministerin veli,\naikoinaan ollut everstiluutnantti, saanut monta ritarimerkkiä, mutta\noli sitten luopunut maailmasta ja kulki Tampereella aina mustassa\npuvussa. Kenraalikuvernööri Bergille sanotaan hänen puhuneen monta\nhyvää sanaa Suomen valtiopäiväin kokoonkutsumisen puolesta. Uhdesta\nkertoo O. Blåfield: \"Kauvan aikaa tehtaan johdossa yhteisesti olivat\nherrat W. v. Nottbeck ja Ferdinand Uhde. Uhde oli sulo sydämellänsä,\nystävällisellä ja lempeällä luonteellansa yleisesti arvossa pidetty\nja elää vielä rakkaassa muistossa kaikilla niillä, jotka hänen\ntuttavuuteensa pääsivät. Vanhalla ijällänsä hän 1860-luvulla muutti\nBerliniin, siellä ahkerasti vaikuttain lähetystoimessa. Harrastain\nkaupungin parasta, lähetti hän sieltä katovuosina 1 000 markan lahjan\nsilloin laitetun työhuoneen hyväksi sillä ehdolla, että ainoastaan\nkorko oli käytettävä, ja kun työhuone loppui, lahjoitti hän sen rahan\ntäkäläiselle naisyhtiön tyttökoululle: Uhde kuoli tammik. 1 p. 1874.\"\n\nMerkillinen henkilö oli myöskin edellä mainittu englantilainen _Daniel\nWheeler_, joka vv. 1841--1846 oli tehtaan yhtiömiehenä. Sitoumukset,\njoita hän antamansa avun ehdoksi vaati tehtaan omistajilta, olivat\ntäydellisesti James Finlaysonin hengen mukaisia ja luovat ominaista\nvaloaan tuohon vanhaan uskonnollis-teolliseen liikemiespiiriin.\nNiinpä Wheeler vaati, että Ferdinand Uhden tuli edelleen olla\n\"superintendenttinä Tampereen tehtaassa, joka on perustettu hänen\nvaikutuksestaan ja johon toimeen hänen hartautensa, uskonnolliset\nperiaatteensa ja ominaisuutensa ovat osoittaneet hänen hyvin\nsopivaksi\", ja että kaikissa yhtiön neuvotteluissa Uhden mielipidettä\noli katsottava yhdeksi ääneksi, niin kauan kuin hän asuisi Tampereella.\nAmerikan orjakysymykseen tähtäsi se Wheelerin ehto, että raakapuuvillaa\ntehtaalle ostettaessa oli etusija annettava \"vapaalle työlle\",\njos se saattaisi käydä laatuun ilman tuntuvaa tappiota yhtiölle.\nMyöskin Finlaysonin lastenkasvatusta ajatteli Wheeler vaatiessaan,\nettä tehtaassa oleville lapsille ei ollut annettava vain työtä,\nvaan myöskin kasvatusta. Niinä vuosina, jolloin Wheeler oli tehtaan\nosakas, hän säännöllisesti muisti Tampereen kaupungin köyhiä kauniilla\nrahalahjoilla.\n\nTuo uskonnollinen henki joka yhdisti useita tehtaan vanhoista isännistä\nikäänkuin hengelliseksi veljeskunnaksi, noiden vanhain herrain\nhumaniset harrastukset ja rehellisyys, jotka ovat kaiken arvostelun\nyläpuolella, painoivat pysyvän leiman koko tehtaan vanhempaan\nelämään, laajoine hyväntekeväisyys- ja opetuslaitoksineen tämä\ntehdas jo aikaisin tuli maassamme ainoalaatuiseksi henkiseksikin ja\nyhteiskunnalliseksi laitokseksi.\n\nTehtaan ensimmäisistä teknikoista on muistettava englantilainen\nmekanikko _John Barker_ (kastettu reformerattuun oppiin v. 1791),\njoka johti uuden tehtaan rakennustöitä ja koneiden valmistusta.\nErimielisyyksien vuoksi Barker jo kesällä 1843 erosi Finlaysonin\ntehtaan palveluksesta. Hän ryhtyi seur. vuonna rakentamaan Turkuun\nomaa pumpulikehräämöä, joka valmistui v. 1846 (nyk. John Barker ja\nKumpp. tehdas). Omaankin tehtaaseensa rakensi Barker osan koneita; v.\n1846 oli hänen tehtaassaan seitsemän kehruukonetta, joilla kehrättiin\n14--30 n:oisia lankoja. Barkerin tehdas oli ensimmäinen Tampereen\nsuurtehtaiden siirtolaistehtaiden pitkässä sarjassa.\n\nFinlayson ja Kumpp:n tehtaan kankuriosaston johtajana oli v:sta 1837\nlähtien englantilainen _John Sharples_, joka uskollisesti työskenteli\nsiellä päälle 30 vuotta (kuollut v. 1876). (50)\n\n\ng) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.\n\nFinlaysonin tehdas oli alustansa alkaen toiminut aivan erityisten\ntullisuhteiden alaisena, jotka suhteet suuresti poikkesivat maamme muun\ntehdasteollisuuden tullioloista.\n\nV:n 1820 erioikeudet myönsivät Finlaysonin tehtaalle kymmeneksi\nvuodeksi oikeuden tuoda raakapuuvillansa ulkomailta tullitta,\nminkä lisäksi ne antoivat rajoittamattoman tullivapauden tehtaassa\ntarvittaville koneille sekä rakennus- ja käyttöaineille.\nTehtaan toimintaa turvasivat sen ohella Tampereen kaupungin\nvapaakaupunginoikeudet v:lta 1821, jotka myönsivät Tampereen kaikille\ntehdaslaitoksille tullivapauden \"ei vähemmän sisälletulevaisten\nFabrikin työ-aineitten (raaka-aineitten), työasetten ja rakennusten,\nkuin omain tekoinsa edestä kuin ulkomaille viedän\".\n\nKotimaista pumpuliteollisuutta suojelivat lisäksi myöskin v:n 1826\ntullitaksat, joiden mukaan ulkomaisten puuvillalankain ja -kankaiden\ntuontia Suomeen ankarasti tullitettiin (puuvillalankoja 2--4\nhopearuplaa leiviskältä). Vaikka Ruotsin kangastavarat kauppasopimusten\nmukaisesti nauttivat Suomessa erityisiä tullihelpotuksia, eivät ne\nkuitenkaan voineet estää puoli- ja täysipuuvillaisten kankaiden\nkotikudonnan ja kotiteollisuuden kasvamista maassamme, jossa\nFinlaysonin tehtaan langatkin alkoivat mennä kaupan heti kuin ne\nmarkkinoille ilmestyivät.\n\nVastaiseksi kuitenkin jäi Finlaysonin tehtaan langantuotanto\nvähäpätöiseksi. Niin ollen katsoi kotimainen hallituksemme rahvaan\npuuvillaisten kankaiden kudontaa tärkeämmäksi suojeltavaksi kuin\nyksityistä tehdasta, joka muutenkaan ei enään sen suosiota nauttinut.\nTämä katsantotapa ilmenee selvästi eräässä tulliasioita koskevassa\nsenaatin lausunnossa v:lta 1834, jossa esitetään pumpulilankain\nankaran tullin huojentamista värillisiltä langoilta 2 ruplaksi ja\nvalkoisilta 1 ruplaksi 50 kop:ksi hop., koska pumpulilanka oli\nrahvaan kotiteollisuudelle välttämätön ja oikeastaan raaka-aineeksi\nkatsottava, maassa kun ei ollut muita pumpulinkehräämöjä kuin\nFinlaysonin, ja koska sellaisesta tullialennuksesta ei syntyisi\nhaittaa Venäjän teollisuudelle, kun Suomesta saatiin viedä Venäjälle\nainoastaan karkeampia pumpulikudoksia rahvasta varten ja Finlaysonin\ntehtaan tuotteita. V:n 1836 tullitaksassa, joka yleensä oli vapaamman\nkauppapolitikan kannalla tulikin senaatin esittämä tullialennus\nhuomioonotetuksi.\n\nMyöhemminkään ei kotimainen hallituksemme tarjonnut mitään erityistä\ntullisuojelusta Finlaysonin enempää kuin Tampereen muillekaan\ntehtaille, joille niiden erityiset erioikeudet ja vapaudet näyttivät\nantavan liiaksikin etuja Suonien muiden tehtaiden rinnalla. Pikemmin\npäinvastoin. Mutta ilman kotimaisen hallituksemme myötävaikutusta\nonnistui Finlaysonin tehtaan hankkia itselleen Venäjällä uusia\ntullietuja, jotka edut ratkaisevasti vaikuttivat tehtaan koko toiminnan\nsuuntaan ja itse asiassa olivat uusi lisäys tämän tehtaan entisiin\nerioikeuksiin, koskapa Suomen muut puuvillatehtaat eivät saaneet\nsamanlaisia etuja.\n\nAlkuaan ei Finlaysonin tehdas ollut poikkeusasemassa tuotteittensa\nvientiin nähden Venäjälle. Suomen ja Venäjän kauppasuhteista 17 p.\nmarrask. 1811 annetut säännökset sallivat puuvillalankain ja -kankaiden\ntullittoman viennin Suomesta Venäjälle, kunhan tuotteet olivat\nalkuperätodistuksilla varustettuja. Näiden säännösten suojassa oli jo\nJames Finlayson alkanut viedä vähiä määriä puuvillatavaroita Pietariin.\nSuomelle epäedullinen asetus v:lta 1835 rajoitti suuresti kaikkien\nsuomalaisten tavarain, myöskin vaatetustavarain vientiä Venäjälle,\nmutta salli kuitenkin täältä viedä Venäjälle halpoja kotikutoisia\npuuvillakankaita sekä Finlaysonin tehtaan tuotteita, jotka olivat\nalkuperätodisteilla varustettavat.\n\nTuon säännöksen nojalle rakensivat Finlaysonin tehtaan uudet omistajat\nsuuria toiveita. Heidän koko tehtaansa suunniteltiin vientitehtaaksi\nja puheena oleva tullivapaus nähtävästi myöskin antoi heille aiheen\nkaikin voimin pyrkiä puuvillakankaiden kudontaan, koska tullivapaudesta\nvoitettava etu silloin oli suurempi. Aluksi kuitenkin voitiin\ntehtaasta lähettää Pietariin ainoastaan lankoja, koska uusi tehdas\nvasta oli rakennettavana. V. 1836 pantiin siten Tampereelta Venäjälle\nmenemään maaliskuun 1 p:stä alkaen vuoden loppuun 1 120 leiviskää\npumpulilankoja; v. 1837 oli marrask. alkuun samalla tavoin lähetetty\nPietariin 1 300 leiviskää ja 110 puutaa pumpulilankoja, kun asiasta\nsyntyi merkillinen rettelö.\n\nFinlaysonin tehtaan äkkiä kasvanut vienti oli näet herättänyt\nlevottomuutta Pietarissa, ja siellä oli ryhdytty rajoittamaan\nTampereelta tulevain pumpulilankain tullitonta tuontia. Eräästä\nkanslianpäällikkö Fischerin kirjoittamasta kirjeestä, joka on säilyssä\nFinlaysonin tehtaan arkistossa, näkyy, että Venäjän raha-asiain\nministeri oli ryhtynyt toimiin Finlaysonin tehtaan tullivapautta\nvastaan, mutta kenraalikuvernööri Menschikoffin pyynnöstä suostunut\nsiihen, että tehdas saisi tullitta tuoda Venäjälle pumpulilankoja\nvastaiseksi vuosittain 1 500 puutaa, eli sen määrän, minkä Finlaysonin\nvanha tehdas v:n 1834 laajuudessaan kykeni valmistamaan; yksinomaan\nvanhan tehtaan valmistusta katsottiin näet tehtaalle suodun\ntullivapauden tarkoittavan. Samansuuntainen ilmoitus annettiin\nkenraalikuvernöörin kansliasta Tampereen maistraatille 17 p. heinäk.\n1837.\n\nSyksyllä 1837 pidätti Pietarin tullikamari Tampereelta tulleen 90\npuudan lankalähetyksen. Nähtävästi ei Finlaysonin tehdas aikonut\nvälittää kaikenlaisista vientirajoituksista. Asia herätti melua. Langat\nkyllä Suomen kenraalikuvernöörin pyynnöstä päästettiin takavarikosta\n\"katsoen niiden vähäpätöisyyteen\", mutta kysymys kokonaisuudessaan tuli\nuudelleen harkittavaksi.\n\nJa jälleen nähtiin, etteivät tehdasta suojelevat voimat olleet\nlakanneet vaikuttamasta. Tehdas saavutti täydellisen voiton, kun\nkeisari arm. käskykirjeellä 19 p:ltä jouluk. 1838 määräsi, että\nFinlayson ja Kumpp:n laitos saisi keisarikuntaan vapaasti viedä 9 000\npuutaa kaikenlaisia puuvillalankoja ilman erotusta, johon painomäärään\nsaataisiin lukea myöskin sellaiset tämän tehtaan kudokset, joiden\ntulliton tuonti Suomesta Venäjälle 1835 v:n asetuksen mukaan oli\nkielletty. Myönnettyä tullivapaata määrää pumpulitavaroita ei tehdas\nsilloisessa kunnossaan lähimainkaan kyennyt Venäjälle myymään, mutta\nkäskykirjeessä nimenomaan sanottiinkin, että mainittu määrä oli\nsäädetty siihen nähden, mitä tehdas vuosittain saattaisi valmistaa\ntultuaan täyteen kuntoon.\n\nSaavutettu suuri etu kehoitti tehtaan isäntiä jouduttamaan laitoksensa\ntäydentämistä. Vuosi vuodelta alkoikin tehtaan vienti Venäjälle\nkasvaa, kunnes v. 1844 kaikki tehtaan valmistamat kankaat menivät\nVenäjälle. Seuraavinakin aikoina työskenteli tehdas etupäässä Venäjän\nmarkkinoita varten. Suomessa myytiin enimmäkseen vain tehtaan lankoja.\nNiinpä ilmoitetaan v. 1848 tehtaan valmistusten arvon olleen 170 000\nhopearuplaa, josta määrästä ainoastaan 30 000 ruplaa tuli Suomessa\nmyytyjen tuotteiden osaksi. Kun tehtaan isännätkin olivat Venäjällä\nasuvia, voi Finlayson ja Kumpp:n silloista tehdasta hyvällä syyllä\nsanoa venäläiseksi; tehtaan teknikka oli englantilainen ja ainoastaan\ntyö ja työväki suomalaista.\n\nFinlaysonin tehtaan tuotteiden vuotuiset Venäjälle menneet vientimäärät\nilmoittavat tehtaan vanhat tilikirjat seuraaviksi:\n\n    vuonna  puutaa  vuonna  puutaa\n\n     1836     400    1850    8 003\n     1840   1 660    1855    6 168\n     1845   7 265    1860   11 627\n\nSuomen ja Venäjän kauppasuhteista 31 p. tammik. 1859 annettu\nasetus, ainoa tähän kuuluvista asetuksista, joka on ollut jonkin\nverran tasapuolinen Suomen teollisuutta kohtaan, myönsi maamme\npumpulitehtaille oikeuden tullitta viedä Venäjälle 50 000 puutaa\npumpulitavaroita. Finlaysonin tehtaan mukana olivat maamme muutkin\npumpulitehtaat jakamassa tätä etua, mutta sen lisäksi nautti\nFinlaysonin tehdas edelleenkin entistä 9 000 puudan vapaata vientiänsä,\nmikä yhä pysyi voimassa senkin jälkeen kuin Suomen ja Venäjän\ntulliasiat v. 1885 jälleen kääntyivät Suomelle epäedullisiksi. (51)\n\n\nh) Tehtaan vaiheita ja oloja vv. 1845--1860.\n\nViisikolmattavuotisen vaiherikkaan syntymäkautensa jälkeen saattoi\nFinlaysonin tehdas vv. 1844 ja 1845 viimeinkin alkaa maamme\noloissa suurenmoisen tuotantonsa, joka seuraavina aikoina jatkui\nverraten tasaisissa ulkonaisissa oloissa kaupungin ja tehtaan omain\nerioikeuksien suojassa. Jo v. 1845 oli tämä tehdas maamme suurin\nteollisuuslaitos, missä asemassa se siitä pitäin on yhä pysynyt.\n\nMiten tehdas kasvoi ja kehittyi vv. 1845--1860, jotka muodostavat\nerityisen ehjän aikajakson sen elämässä, nähdään pääpiirteellisesti\nseuraavista numeroista:\n\n      Finlayson ja Kumpp:n tehtaan kasvaminen vv. 1845--1859\n\n                    koneisto                 valmistukset\n          työväestö  kehri-  kutoma-   lankoja  kankaita  valm.arvo\n    vuosi  henkeä    miä     koneita   naulaa     kpl     rupl.hop.\n\n    1845    531     8 956      209     152 000   30 000   150 000\n    1850    733    13 688      286     105 000   48 000   180 000\n    1855    909    18 314      306     165 000   58 000   210 000\n    1859  1 578    24 640      550     340 000   90 000   450 000\n\nTänä aikajaksona kasvoi tehdas paljon suuremmaksi kuin sitä 1830-luvun\nlopulla oli suunniteltu. Jo v. 1846 valmistettiin siellä 40 000\nkappaletta kangasta. Tehtaan rakennuksia laajennettiin ja sen koneistoa\nlisättiin harva se vuosi, ja joka vuosi kasvoi sen työntekijäin luku,\nkunnes v. 1860 saavutti ensimmäisen huippunsa 1627 henkeä. V. 1861\nalkanut Amerikan orjasota ja siitä johtuva yleinen puuvillapula --\n\"cotton famine\" -- vaikuttivat turmiollisesti Suomeenkin asti, saattaen\nFinlaysoninkin tehtaan moneksi vuodeksi taantumistilaan.\n\nItämainen sota sitävastoin ei näy suuremmassa määrässä lamanneen\nSuomen puuvillateollisuutta. Sotavuosia päinvastoin kiitettiin\nTampereen tehtaiden hyviksi liikevuosiksi, ja todella Finlaysonin\ntehdas silloin joka vuosi laajensikin liikettään. Näinä valtiollisesti\nlevottomina vuosina nousi tämä tehdas ulkonaisen kunniansa\nkukkuloille. Taistelu Tampereen vapaakaupunginoikeuksista päättyi\nmitä onnellisimmin kaupungille ja Finlaysonin tehtaalle, joka oli\nollut rynnäkön erityisenä maalina, ja keisarillisen armon aurinko\npaistoi heleästi manufakturikauden suosittuun suurtehtaaseen. V. 1855\nvieraili suuriruhtinas Nikolai ja v. 1856 itse keisari Aleksanteri II\ntämän tehtaan isännän luona, ja viimemainittuna vuonna korotettiin\nveljekset Wilhelm ja Kaarle Nottbeck Suomen aatelissäätyyn teollisten\nja sodallisten ansioittensa vuoksi -- olihan Finlaysonin tehdas\nsotavuosina isänmaallisen maanpuolustusinnon leimuavimpia ahjoja.\n\nTehtaan oloista näihin aikoihin antaa vilkkaan kuvauksen eräs maamme\nsanomalehdissä v. 1857 kierrellyt matkakirjesarja, joka oli Leedsin\nkaupungissa asuvan englantilaisen T. Harveyn laatima ja alkuaan\nEnglannin sanomalehdissä julaistu. Kerrottuaan tavanmukaiset tarinat\ntehtaan syntymisestä, tavanmukaisilla lisäerehdyksillä varustettuina,\nkirjoittaja jatkaa:\n\n\"Siten siirtyi yritys toisiin toimekkaampiin käsiin ja kasvoi pian\nsuureksi kukoistavaksi laitokseksi, jossa nykyään työskentelee 960\nhenkeä. Keisarillinen perustaja antoi Tampereen tehtaalle luvan\ntullitta tuoda ulkomailta kaikki tarpeensa sekä sen vielä suuremman\nedun, että se sai tullitta viedäkin tuotteitansa Pietariin. Se on siten\nsuojeltu sekä ulkonaista että sisäistä kilpailua vastaan ja sillä\non käytettävänään vesivoimaa enemmän kuin riittävästi. Kaikki nämä\nerioikeudet on nykyinen keisari äskettäin vahvistanut. Vastapainoksi\non kuitenkin mainittava, että niin puuvilla kuin muutkin ulkomaiset\nraaka-aineet ovat vedätettävät rattailla vähintään 150 engl.\npeninkulman päähän rannikolta. Kolme puuvillapaalia antaa miehelle\nja hevoselle kahden viikon työn edes ja takaisin kulussa. Kuorman\nkuljetus Pietariin, tehtaan varsinaisille markkinoille, vie matkoihin\nkaksi kertaa pitemmän ajan. Siitä päättäen, mitä lyhyen käyntimme\naikana saatoimme huomata, johdetaan laitosta suurella tarmolla ja\nhyvällä kyvyllä, eikä sen tarvitsisi hävetä, jos se äkkiä muutettaisiin\nLancashiren sydämeen; niin hyvin on kaikki järjestetty ja niin\nkunnollista on työ. Vesi johdetaan ylemmästä järvestä (joka talvella\non jäässä) katetun puuruuhen kautta eräänlaiseen syfoniin, mistä se\ntulee rakennuksen sisälle syöstäkseen alas ja käyttääkseen komeaa\n28 jalan läpimittaista vesiratasta, jonka on rakentanut Faisbrain\nManchesterissa. Tehtaan omistajat osoittavat suuren liikemieskykynsä\nohella suurta ihmisystävyyttä levittäessään ja edistäessään työväen\nkeskuudessa hyviä siveellisiä ominaisuuksia, joihin levollisuus ja\ntasamielisyys yhtyy. Kouluja on perustettu työmiesten lapsille ja\npiakkoin perustetaan tehtaaseen laitos turvattomia lapsia varten.\nKyvyttöminä valtiolliselta kannalta arvostelemaan niiden yksinomaisten\noikeuksien hyötyä, joita Tampereen laitoksen omistajille on suotu,\nvoimme ainoastaan suurimmasti iloita siitä, että ne ovat joutuneet\nhenkilöille, joita niin kiitettävät mielipiteet elähdyttävät; jotka\ntodistavat, että rikkaudella ja onnella on niin velvollisuutensa kuin\noikeutensakin.\n\n\"Tampereen kaupunki on nauttinut sangen paljon keisarillista suosiota\nja on myöskin vapautettu sotilasmajoituksesta. Väkiluku on nyt\n5--6 000. Varallisuus kaupungissa on suuresti karttunut kehräämön\nläheisyyden vuoksi. Se tehtaan osakkaista, joka täällä johtaa ja\nhallitsee liikettä, asuu aivan lähellä tehdaslaitoksia. Hänen talonsa\nympärillä on erinomaisen aistikkaasti ja komeasti järjestetty\npuutarha, jonne on istutettu ihanimpia kukkia -- niiden joukossa\nrunsaassa ihanuudessa kukkiva Dahlia, joka on meidän ilmastossamme ja\nmaassamme aivan tuntematon. Jos meitä moititaan siitä, että olemme\nosoittaneet tälle laitokselle liian paljon huomiota, niin ottakoon\nlukija vaivakseen kuvailla sen asemaa. Mikä ei Lancashiressä herättäisi\nerinomaisempaa huomiota, se tulee kylläkin merkilliseksi, kun sen tapaa\nSuomen sydämmessä.\n\n\"Luonnollisestikin kysyimme, miten sota oli vaikuttanut tähän\nrannikolta niin etäällä olevaan tehtaaseen? Kyllä niin, että oli\ntäytynyt lakata ostamasta puuvillaa Liverpoolin markkinoilta ja\nsen sijaan paeta New Orleansiin. Suurella vaaranuhalla ja suurilla\nkustannuksilla oli tarve tyydytetty Ruotsin kautta; tavaraa oli,\nkuten muitakin kauppatavaroita, sitten kuljetettu Pohjanlahden\nyli pienemmillä saaristolaisaluksilla, jotka perinpohjaisella\npaikallistuntemuksellaan välttivät englantilaisen laivaston aina\nvalppaat risteilijät ja joiden siten onnistui saada tavarat yhteen tai\ntoiseen satamaan Suomen mantereelle. Näyttää siltä kuin olisi Liverpool\nmenettänyt ostajansa ei ainoastaan sodan ajaksi, vaan ainaiseksi; ja\nvaikka tämä yksinäinen seikka on pikkuseikka itsessään, niin ei se\nole niin vain mitätön asia valaistessaan sodan vaikutuksia suurempaan\nkauppaamme muiden maiden, varsinkin yritteliäin kilpailijaimme,\nYhdysvaltain, eduksi.\"\n\nHarveyn kertomuksessa, joka sisältää niin paljon oikeaan\nosuvia huomioita, sattuu erityisesti silmään hänen kuvauksensa\nraakapuuvillan teistä Tampereelle ja Finlaysonin tehtaan vaivaloisesta\nkuormaliikkeestä. V. 1848 kertovat tehtaan isännät itse pitävänsä\n20--30 ajuria läpi vuoden säännöllisessä työssä, jotapaitsi\nraakapuuvillaa vedätettiin vuosittain 400--500 kuormalla. Kaikkea\ntuota kuljetusvaivaa ajatellessa tekee mieli kannattaa Tampereen\ntehtailijoita, kun he Tampereen vapaakaupunginoikeuksista taisteltaessa\nväittivät kaupungin tullivapautta vain kohtuulliseksi korvaukseksi\nmaakuljetuksen kulungeista, joita rannikon kaupunkien ja tehtaiden\nei tarvinnut kärsiä. Tämäkin esimerkki osoittaa, mikä suuri hyöty\nrautateiden rakentamisesta myöhempinä aikoina on ollut erityisesti\nsisämaan teollisuudelle; liioittelematta voi sanoa, että Tampereelle\njohdetut rautatiet ovat olleet tämän kaupungin ulkomaista raaka-ainetta\npaljon käyttäväin ja teoksiansa kauas myyväin tehtaiden tärkeimpiä\nelinehtoja, joita ilman nämä tehtaat eivät olisi voineet nousta\nmyöhempään mahtavuuteensa.\n\nEtäisellä maailmanäärellään on Tampereen pumpulitehdas kuitenkin\nensi sijassa ollut riippuva koko maanosamme puuvillataloudesta.\nSellainen tarvetavara, miksi puuvillaiset vaatetusesineet Suomenkin\npuuvillatehtaiden markkina-alueilla ovat tulleet, olisi kotimaisten\npuuvillatehtaittemme erioikeuksista ja tullisuojeluksesta huolimattakin\naikanaan välttämättömästi joutunut ulkomaisen ja kotimaisen kilpailun\nesineeksi. Puuvillatavarain käytön yleistyessä kaikissa Europan\nmaissa oli jokainen yksityinen syrjäisessäkin maassa toimiva\npuuvillatehdas ainoastaan hammas yhteisessä suuressa teollisuuden\nrattaassa. Voidakseen sellaisissa oloissa pysyä pystyssä ja edistyä,\ntäytyi Suomenkin puuvillateollisuuden seurata aikaansa ja hyvissä\najoin suunnata pyrkimyksensä tuotantokustannusten alentamiseen sekä\nhalvan ja hyvän tavaran valmistamiseen. Päätyö siinä taistelussa on\nollut pääomain ja koneiden suoritettava. Tuskin millään maailman\ntavarantuotannon alalla ovatkaan pääoma ja koneet saavuttaneet\nniin suuria tuloksia, kuin puuvillateollisuudessa; koneilla on\ntuotantokustannuksia alennettu, vaikka työpalkat ovat samaan aikaan\nnousseet, pääomalla taas on hankittu kalliit koneet ja luotu suuret\nvalmistusmäärät.\n\nPuuvillateollisuuden mahtava nousu Europassa on suuremmassa määrässä\nkuin mikään muu tehdasteollisuuden haara riippunut teknikasta.\nKoneelliset puuvillan kehruulaitokset keksittiin Englannissa, ja\npääasiallisesti siitä seikasta johtui Englannin aikainen ylivalta\nmaailman puuvillateollisuudessa, vaikkakin toiselta puolen Amerikan\nraakapuuvillan tuotannon suunnaton kasvaminen, jota suurimmassa\nmäärässä edistivät kotelojen muserruskoneiden eli \"Sawginien\"\nkeksinnöt 1790-luvulla, sekä Englannissa vanhastaan kukoistava\npuuvillan käsinkehruu ja käsinkudonta olivat uuden koneellisen\npuuvillateollisuuden välttämättömiä esiaskeleita.\n\nPuuvillakoneiden suurten keksintöjen aikaa kesti Englannissa noin\nsatakunta vuotta, 1740--1840. Useita pienempiä parannuksia puuvillan\njalostamisessa oli jo tullut käytäntöön, kun muudan kankuri James\nHargreaves Standhillista lähellä Blackburnia v. 1764 tai 1765 keksi\nkäsin käytettävän kehruukoneen, jolla voitiin yhtaikaa kehrätä\nuseita kudelankoja; koneelleen, jota hän tyttärensä mukaan nimitti\n\"Spinning-Jennyksi\", hän sai patentin v. 1770. Konettansa Hargreaves\nvähitellen täydellisti niin, että sillä vihdoin yksi ainoa tyttö\nsaattoi kehrätä 80--120 lankaa. Tässä ensimmäisessä jennykoneessa\nolivat kehrimet eli puolat kiinteät, mutta erityisellä liikkuvalla\nlaitoksella vedettiin kehrättävä esilanka ulos, kierrettiin ja\nlaskettiin sitten kehrimiin. Onnea ei uudella keksinnöllä näyttänyt\nolevan, sillä työmiehet, jotka pelkäsivät Jennyn riistävän heiltä\nleivän, hävittivät väkivaltaisesti Hargreavesin kehruulaitokset, minne\nikinä hän niitä yritti asettaa, ja keksijä itse kuoli kurjuudessa\nNottinghamin vaivaistalossa.\n\nParempi menestys oli Hargreavesin kilpailijalla, Prestonista kotoisin\nolevalla Richard Arkwrightillä. Hän alkoi liikkeensä parturina\nja lopetti sen aateloituna tehtaanisäntänä, jättäen jälkeensä\nmonimiljonaisen omaisuuden. V. 1769 Arkwright sai patentin keksimälleen\nkehruukoneelle, joka oli varustettu, siipikehrimillä ja liikkuvalla\nkehrintelineellä, joka yhtä haavaa sekä veti että kiersi ja kääri\nlangan puoliin. Kun keksijä oli sovittanut koneensa vesivoimalla\nkäytettäväksi, antoi hän sille nimen \"Waterframe\" (vesikehruukone) eli\nlyhyesti \"water\"; koneen tuotteen nimi oli \"watertwist\" (vesilanka).\n\nNiin jenny kuin waterkin väistyivät kuitenkin jo pian yhä parantuneiden\nkonemuotojen tieltä. Boltonin kehrääjä Samuel Crompton rakensi v.\n1775 parannetun kehruukoneen jennyn mallia; mutta kun Cromptonin\nkoneella oli muutamia waterinkin ominaisuuksia, sai se keksijältään\nnimen \"Mulejenny\" s.o. muuli- eli sekasikiökone. Tällä koneella\nvoitiin kehrätä hienompaa lankaa kuin muilla samanaikaisilla koneilla,\nja senvuoksi se tuli hyvin yleiseen käytäntöön. Kahdeksannentoista\nvuosisadan lopulla \"mule\" oli jo niin kehittynyt, että se kykeni\nkäyttämään yhdellä haavaa 400 kehrintä. Kauan aikaa kehrättiin\nnäillä koneilla yksinomaan löyhempää ja hennompaa kudelankaa,\nja vielä nykyäänkin ovat nämä koneet, tietysti yhä parantuneina\nja suurentuneina, puuvillakehräämöiden toisena pääkonemuotona.\nMule-koneessa ovat kehrimet sijoitetut liikkuvaan telineeseen,\njoka vuoroin vetää esilankaa ja vuoroin palaa takaisin laskeakseen\nkiertyneen langan puoloihin. Yhdeksännentoista vuosisadan kolmannella\nvuosikymmenellä keksittiin laite, joka teki nämä kehruukoneet itsestään\ntoimiviksi (\"selfacting\").\n\nWater-koneessakin oli sillä välin tapahtunut parannuksia. Tärkeimpiä\ntästä koneesta kehittyneitä muotoja oli n.s. trosseli (\"throstle\nframe\") ja myöhemmin keksitty n.s. rengaslaite. Trosselissa kehrättiin\nlujaa ja hyvin kierrettyä lankaa, joka soveltui etenkin kudottavain\nkankaiden loimeksi. Vasta nyt saatettiin Europassa yleisesti luopua\npellavaisten lointen käyttämisestä ja kutoa täysipumpulista kangasta\n(kalikoa). Loimilankoja kehräävät water- eli throstle-koneet tulivat\nsenvuoksi hyvin yleiseen käytäntöön, ja niiden parannetut toisinnot\novat vieläkin puuvillakehräämöiden toisena pääkonemuotona.\n\nEi kulunut monta vuotta Jennyn, waterin ja mulen keksinnöistä,\nkun koko pumpulinkehruu Englannissa oli joutunut koneiden haltuun\nja sadattuhannet käsinkehrääjät menettäneet ansionsa ja joutuneet\nkeppikerjäläisiksi tai uusien konekehräämöjen kurjasti palkatuiksi\ntyöntekijöiksi.\n\nKutojilla sitävastoin oli hyvät päivät: lankoja oli liikaakin ja\nkankaita kysyttiin enemmän kuin kankurit jaksoivat niitä valmiiksi\nsaada. Silloin v. 1785 pappi Edmund Cartwright keksi konekudonnan.\nNyt tuli vuoroonsa kankureille hätä käteen. Turhaan he hävittivät\nManchesteriin rakennetun suuren kutomatehtaan. Toisia rakennettiin\nsijaan, v. 1815 oli Englannissa 3 000 konekangastuolia käymässä,\nkymmenen vuoden kuluttua jo 30000! Neljännesmiljonaa käsinkutojaa\nkoetti vielä kilpailla niiden kanssa, mutta kun taas kymmenen vuoden\nkuluttua koneiden luku jo nousi sataantuhanteen, täytyi käsinkutojain\nheittää sukkulansa ja kaiteensa, jättää kotitupansa kylmille ja lähteä\nentisten kehrääjäin jäljille kerjäämään työtä kaupunkien suurista\npuuvillatehtaista.\n\nPuuvillan kehruu- ja kutomakoneiden keksinnöt yhä jatkuvine\nparannuksineen, kemiallinen valkaisu, silinterikirjailu ja muut\nteknilliset edistykset tekivät Englannin puuvillatavarat lyhyessä\najassa yksinvaltiaiksi maailmanmarkkinoilla. Raakapuuvillan hinta\naleni aikajaksona 1784--1832 neljänteenosaan, ja puuvillalangan\nhinta samana aikana kymmenenteenosaan entisestään. Mutta konetyö\nja suuri vienti tuottivat tehtailijoille satumaisia voittoja.\nEnglannin puuvillatavarain viennin arvo, joka v. 1785 jo oli tehnyt\nmiljonan puntaa, oli v. 1815 kohonnut 22 milj. puntaan. Uudenaikainen\ntehdasjärjestelmä pääomineen, koneistoineen, palkkatyöläisineen oli\nsyntynyt; \"teollisuuden vallankumous\" oli tapahtunut. Vaikutukset\ntuntuivat koko Englannin kansassa. Seuduista, jotka siihen saakka\nolivat olleet asumattomia hylkymaita, tuli äkkiä tiheästi asuttuja\nteollisuuskeskuksia. Englannin väkiluku, joka vielä V. 1750 oli ollut\nainoastaan 6 1/2 milj. henkeä, oli v. 1831 jo 13.8 milj. henkeä.\nRikkaus ja hyvinvointi rehoittivat yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa,\nmutta suurin osa kansan alemmista kerroksista oli muuttunut\njuurettomaksi teollisuusköyhälistöksi.\n\nTampereenkin vanhassa puuvillatehtaassa oli teknillinen kysymys tehtaan\nolemassaolon kysymys. Sen ratkaisemiseksi työskenneltiin siellä\nsitkeästi vuosikausia, ja tapa, millä se ratkaistiin, oli kunniaksi\nalkavalle puuvillateollisuudellemme. Tehtaan arkistosta saatavat tiedot\nja erinäiset kertomukset sallivat meidän tarkemmin tutustua tehtaan\nkoneistoon 1840-luvulla. Suuri osa tehtaan ensimmäistä koneistoa\nrakennettiin tehtaan omassa konepajassa, ja ainoastaan mallit ja\nkaikkein mutkikkaimmat koneet tuotettiin ulkomailta. Niinpä ostettiin\nenglantilaisen Cockerillin perustamasta konetehtaasta Lüttichistä vv.\n1839--1840 tehtaan kaksi ensimmäistä mule-konetta, joissa oli 444\nkehrintä kummassakin. Nämä koneet maksoivat 4 218 frangia kappale ja\nolivat laadultaan parhaita senaikuisia. Cockerilliltä ostettiin myöskin\nmuutamia water-koneita, joissa oli kussakin yli 100 kehrintä. Nekin\nolivat kalliita esineitä, maksaen 2 400--2 520 fr. kappale. Tehtaan\nuseimmat waterkoneet, samoinkuin monenlaiset valmistuskoneet ja,\nmikäli olemme huomanneet, kaikki koneelliset kangastuolit sitävastoin\nrakennettiin Tampereella. Täten kokoonpantu koneisto näyttää kaikin\npuolin olleen silloisten paremmanlaatuisten englantilaisten koneiden\nvertainen. Kahdeksassatoista trosseli- eli water-koneessa, jotka\nolivat tehtaassa käynnissä v. 1840, oli kussakin 108--114 kehrintä\neli enemmän kuin monessa silloisessa koneessa Englannissa. Näitä\nkoneita jo seuraavina vuosina saatiin lisää uusia ja suurempia,\nniin että tehtaassa vv. 1844--1847 oli käynnissä 36 trosselia,\nkussakin keskimäärin 121, mutta suurimmissa jo 240 kehrintä. Tehtaan\nmule-koneidenkin luku kasvoi ja laatu parani nopeasti. V. 1843\nmainitaan täällä kaksi uutta \"selfacting\" mule-konetta, kummassakin\n308 kehrintä. Ellemme erehdy olivat nämä keinokkaat koneet tehtaan\noman konepajan tuotteita. V. 1845 oli tehtaassa jo käynnissä 12\nmule-konetta, joissa oli keskimäärin 373 kehrintä kussakin. Kaikki\nnämä koneet ovat pilan pieniä verrattuina nykyajan ihmeteltäviin\nkehruukoneisiin, mutta omana aikanaan nuo vanhat Tampereen tehtaan\nkoneet olivat yleisen suuren ihailun esineitä.\n\nFinlaysonin tehtaan teknillisistä laitoksista liikevuonna\n1847--1848 antaa eräs silloinen inventarioluettelo seuraavan kuvan.\nKuusikerroksisen tehdasrakennuksen kaksi alinta kerhosta olivat\nkutomona; ensimmäisessä kerroksessa oli 113 ja toisessa kerroksessa\n114 konekangastuolia. Kolmas kerros oli trosselihuone (\"Throstle\nroom\"), jossa oli 36 konetta. Neljännessä kerroksessa oli karttaushuone\n(\"Card room\") ja siellä 50 erilaista puhdistus-, karttaus- ja\nesikehruukonetta. Viidennessä kerroksessa oli 10-mule-konetta ja\nkuudennessa vielä kolme mulea sekä 33 erilaista kertaus-, vyyhdin-,\nkehin-, puserrin- y.m. konetta.\n\nFinlaysonin kehräämön yleistä kehitystä sen ensimmäisinä suuruuden\naikoina valaisevat seuraavat numerot:\n\n    Finlayson ja Kumpp:n kehräämö vv. 1844--1859\n\n             kehrinten   raakapumpulin kulutus\n    vuosi      luku       yhteensä     kehr. kohden\n                          naulaa       naulaa\n\n    1844       8 720      400 000        45.9\n    1845       8 956      450 000        50.2\n    1846       9 506      450 000        47.3\n    1850      13 688      460 000        33.6\n    1851      14 000      470 000        33.6\n    1856      19 754      922 820        46.7\n    1859      24 640    1 529 420        62.1\n\nPuheena olevana aikana ei siis kehräämön koneisto edistynyt ainoastaan\nyksityisten koneiden suuruuteen nähden, vaan hankittiin tehtaaseen\nsellaisia koneita lakkaamatta lisää. Eikä kehrinten keskimääräinen\nvalmistuskyky tällaisesta laajennuksesta kuitenkaan pienentynyt, vaan\npikemminkin kasvoi. Alussa 1850-lukua tosin näyttävät Finlaysonin\nkehrimet saaneen suhteellisesti vähemmin valmista kuin edellisellä\nvuosikymmenellä. Sikäli kuin tämäntapaisista laskelmista saattaa\npäätelmiä tehdä, nousi kuitenkin kehrinten valmistuskyky vähitellen,\nkunnes se 1850-luvun lopulla saavutti 62.1 naulan keskimääräisen\nvalmistusmäärän. Englantilaisissa painoyksiköissä se vastaisi 58.3 lbs,\nmitä määrää sen aikaisissa Englannin puuvillakehräämöissä ei pidetty\nhuonona tuloksena. Mainittu 62 naulan määrä on jokseenkin tarkoin sama,\nminkä Finlaysonin tehtaan kehrimet vielä 1880-luvulla kehräsivät.\nTehtaan työpäivän pituudesta, mikä tällaisissa laskelmissa myöskin\nolisi varteenotettava, ei meillä ole tarkempia tietoja vanhemmilta\najoilta, mutta tehtaan tileistä käy yleensä selville, ettei yötyötä\nainakaan laajemmassa määrässä ennen 1860-lukua laitoksessa käytetty.\n\nPuuvillakehräämön työtä arvosteltaessa on vielä otettava huomioon\nlangan hienous. Langat, joita tehtaan koneilla kehrättiin, eivät\nolleet ylen hienoja nykyaikaisten vaatimusten mukaan. Kotikutoisiin\nkankaisiin käytettiin neljä- ja viisikymmen-luvuilla sangen karkeita\npuuvillalankoja. Vv. 1836--1837 kehrättiin Tampereen tehtaassa\nnn:n 12--24 loimi- ja nn:n 4--24 kudelankoja, ja sellaisia lankoja\nvalmistettiin tehtaassa vielä seuraavalla vuosikymmenelläkin, jolloin\nkuitenkin tehtaan omia kudoksia varten kehrättiin jo n:on 36 water- ja\nn:on 40 mule-lankoja. Viisikymmenluvulla ei tehtaassa yleensä enään\nkehrätty kaikkein karkeimpia lankoja, vaan valmistettiin siellä nn:n\n16--36 water- ja nn:n 12--40 mulelankoja; sitä hienompia lankoja ei\ntehtaassa sen ensimmäisinä vuosikymmeninä valmistettukaan.\n\nRaakapuuvillaa käytettiin tehtaassa puheenaolevalla aikajaksolla\nuseampaakin eri lajia. V. 1840 kulutettiin tehtaassa enin intialaista\n\"Surate\" lajia, ja vain vähemmässä määrässä amerikalaisia \"Orleans\",\n\"Georgia\", \"Surinam\" ja \"Upland\" laatuja. Myöskin vähiä eriä Bukharan\nraakapumpulia käytettiin tehtaassa ensi aikoina. Viisikymmenluvulla\noli kuitenkin melkein kaikki tehtaassa käytetty raakapuuvilla yleistä,\nhyväksi tunnettua Upland'ia.\n\nTehtaan kutomon kehityksestä olemme koonneet seuraavat numerotiedot:\n\n    Finlaysonin ja Kumpp:n kutomo vv. 1844--1859\n\n                              kankaita kudottu\n            kutomakoneiden  kaikkiaan   konetta\n    vuosi       luku           kpl      kohd. kpl\n\n    1844        209            33 000     158\n    1845        209            30 000     144\n    1846        227            40 000     176\n    1850        286            48 000     168\n    1851        293            50 000     171\n    1856        381            62 000     163\n    1859        550            90 000     164\n\nViidessätoista vuodessa siten tehtaan kutomokin kasvoi\nkolminkertaiseksi. Ensimmäisten konekangastuolien laadusta emme ole\nsaaneet tietoomme muuta kuin sen, että niiden sukkulat tekivät 120--130\nheittoa minutissa ja että parhaat \"kankurit\" saattoivat sellaisella\nkoneella kutoa 250 kyyn. viikossa. Esittämistämme numeroista päättäen\neivät tehtaan myöhemmät kangaskoneet ennen vuotta 1860 laadullisesti\nmainittavasti poikenneet noista vanhemmista koneista, joiden tuote\nei varmaankaan ollut huonompaa kuin tavallinen englantilainen\nmarkkinatavara. Saattoivatpa Finlaysonin kankaat kunnialla ottaa osaa\nulkomaisiin teollisuusnäyttelyihinkin; Lontoon maailmannäyttelyssä\nv. 1851 olivat Tampereen kankaat itse englantilaisten arvosteltavina\neivätkä tuottaneet siellä häpeätä tekijöilleen.\n\nFinlaysonin tehtaan kankaita värjättiin ensi aluksi Pietarin\n\"intialaisessa tehtaassa\". Vasta v. 1852 sai tehdas oman\ntaitovärjäämön, jota seuraavina aikoina melkoisesti laajennettiin.\n\nYhä kasvavan koneiston käyttämiseen eivät vanhat vesirattaat ikuisesti\nriittäneet. Käyttövoimaa oli tuon tuostakin lisättävä, ja koskesta sitä\ntavallisina vesivuosina kyllä riittikin ottaa. Mutta tälläkin teknikan\nalalla oli tapahtunut edistyksiä, yksinkertaisten vesirattaiden sijaan\nolivat taidokkaammat \"vesihyrrät\" eli turbinit tulleet käytäntöön.\nViisikymmenluvulla mainitaan sellaisia Finlaysoninkin tehtaassa. Niitä\noli v. 1855 täällä kolme, seuraavana vuonna neljä ja v. 1859 jo viisi,\njoiden rinnalla vielä käytettiin yhtä vesiratasta. Tehtaan käyttämä\nvesivoima laskettiin:\n\n    vuonna 1850  90-hevosv.\n      \"    1852 120   \"\n      \"    1854 160   \"\n      \"    1855 195   \"\n      \"    1856 275   \"\n\nSellainen uutukainen teollisuuslaitos kuin puuvillatehdas ei tietenkään\nvoinut päästä Suomessa alkuun ilman kokeneiden ulkomaalaisten\nammattimiesten apua. Ylemmät työnjohtajat ja koneenrakentajat olivat,\nkuten jo olemme nähneet, englantilaisia, alemmat taas parhaastansa\nruotsalaisia. Jo keväällä 1836 saapui Tampereelle pumpulitehtaan\npalvelukseen kolme tehtaantyömiestä Ruotsista ja englantilainen\nkoneenrakentaja John Barker. V. 1840 oli tehtaan palveluksessa\nyksitoista ulkomaalaista, nim. venäläinen, kaksi englantilaista ja\nkahdeksan ruotsalaista. Ulkomaalaisten työntekijäin luku kuitenkin pian\nväheni, niin että vv. 1850--1856 ainoastaan neljä ulkomaalaista oli\ntehtaan hommissa, mutta kolmen vuoden kuluttua oli tehtaan muukalaisten\ntaiturien lukumäärä taas noussut kolmeksitoista.\n\nMillä tavoin puuvillateollisuus ja erittäinkin alkava kotimainen\npuuvillateollisuus vaikuttivat puuvillatavarain käytäntöön ja\nkulutukseen Suomessa?\n\nPumpulitavarat eivät ennen Tampereen tehtaan perustamista olleet\nmaassamme tuntemattomia. Ruotsissa olivat jo vapauden ajalla ja\nkustavilaisen ajan alussa puuvillatuotteet suosittuja ja kotimaisia\nmanufakturejakin oli syntynyt niiden valmistamiseksi. Fischerströmin\ntaloudellisessa tietosanakirjassa 1770-luvun lopulta kerrotaan, että\npuuvillaa tuotiin yksin Tukholmaan 80--90000 naulaa vuosittain ja\nettä v. 1774 tuotiin Tukholmaan 11 930 naulaa puuvillalankojakin.\n\"Nykyään on kaikki syy -- Fischerströmin teoksessa lausutaan -- luulla\npuuvillankehruun menestyvän meillä, kun niin kaunis kehräämö on tullut\nkäyntiin Falunissa, jota tuetaan valmistuspalkinnoilla ja eräillä\nerioikeuksilla suojellaan tunkeilulta.\" Suomessakin on puuvillatavarain\nkäyttö ja valmistaminen vanhempaa juurta kuin luulisi. Kauppiaat\nNik. Pipping ja hänen lankonsa Hannu Henr. Wittfooth saivat v. 1743\nerioikeuden parkkumitehtaan perustamiseksi Turkuun. Tehtailu tosin\nsupistui siihen, että main. kauppiaat jakoivat puuvillaa kotityönä\nkehrättäväksi ja sopivat erään pellavakankurimestarin kanssa lankain\nkutomisesta kankaaksi, kunnes vuosikymmenen kuluttua koko liike\nlakkasi. Pari kankuria kuitenkin 1750- ja 1760-luvulla jatkoi tätä\nuudenaikaista tuotantoa kutoen omissa verstaissaan parkkumia ja\n\"puuvillapalttinaa\". Hermelin kertoo kustavilaisen ajan alussa Turussa\nolleen viisi \"pellava- ja puuvillatehdasta\", joissa valmistettiin m.m.\n\"puuvillasamettiakin\". Nämä tehtaat eivät kuitenkaan olleet tavallisia\nkäsityöläisverstaita merkillisempiä.\n\nKaupunkilaisverstaista puuvillan kehruu ja kudonta vähitellen levisi\nkaupunkilais- ja maalaiskoteihin alkaen niissä elää kotityönä ja\nkotiteollisuutena. Wibeliuksen \"teollisuuskoulun\" esimerkki ja 19.\nvuosisadan alkupuolella yleisesti kaupassa esiintyvät puuvillakartat\nosoittavat puuvillan kotikehruun silloin olleen laajalle levinneen\narvatenkin etupäässä herrasperheissä. Kauppatilaston mukaan tuotiin\nSuomeen v. 1825, siis ennen puuvillan kehruun alkamista Tampereella,\n3394 leiviskää raakapuuvillaa.\n\nMistään pellavan, hampun ja villan kehruulle ja kudonnalle\nvaarallisesta kilpailusta ei vielä voinut olla kysymys. Toiseksi\nmuuttui asia, kun Suomeenkin ruvettiin tuomaan tehtaassa kehrättyjä\npuuvillalankoja ulkomailta. Lujuutensa ja halpuutensa vuoksi ne\ntäälläkin saivat suosiota, sitä kerkeämpää, kuin niiden ei tarvinnut\ntäällä taistella erittäin vanhaa tai juurtunutta kansanelinkeinoa\nvastaan. Päinvastoin puuvillalangat täällä vilkastuttivat\npuolivillaisten kankaiden koti- ja kotiteollisuuskudontaa. Ulkomaisia\npuuvillalankoja kysyttiin täällä alkuaan etupäässä puolivillaisten\nkankaiden loimiksi; water-langoille siten avautui täällä pysyvät\nmarkkinat.\n\nMenneen vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä oli puuvillakysymys\nmaassamme jo julkisen huomion ja keskustelun esineenä. Suomen\nTalousseurassa oli v:n 1820 aikoina puhe puuvillalangan tuonnin\nedistämisestä. Muistamme myöskin suomalaisten hallitusherrain v. 1823\nkorostaneen, että kun puuvillalanka maassa oli jo tunnettua ja haluttua\nkansan puolivillaisiin kankaisiin, se oli kuin luotu kotimaiseksi\ntehdastuotteeksi.\n\nKäytäntö todisti nämä päätelmät täysin oikeiksi. Finlaysonin tehtaassa\nvalmistettu luja ja karkea water-lanka pääsi pian kansan suosioon.\nKun neljäkymmenluvulla myöskin mule-lankain (kudelankain) kehruu tuli\nTampereen tehtaassa vauhtiin, vilkastutti se uutta laajaa kotityön\nja kotiteollisuuden haaraa, nim. täysipuuvillaisten kankaiden\nkudontaa. Tämä. käsinkudonta oli maassamme alkanut ulkomaalta tuotujen\npuuvillalankain varassa. Hallitus tuki tätä kudontaa alentamalla v.\n1839 suuresti puuvillalankain tulleja. Puuvillakankaiden kudonnasta\nkehittyi paikoitellen varsin huomattava kotiteollisuuden haara. \"Nämä\nkudokset -- Suomen Talousseuran kertomuksessa v:lta 1841 sanotaan\n--, joita useita tuhansia kyynäröitä vuosittain viedään Pietariin ja\nTallinnaan, antavat työtä ja toimeentulon useille sadoille naisille\nsekä Turun kaupungissa että lähipitäjissä, ja vaikka sekä raaka-aine\nettä ensituote on ulkomailta, katsotaan sitä kuitenkin paikkakunnalle\nedulliseksi, koska tuotannon täydentämisen värjäämällä ja kutomalla\nsuorittavat siellä asuvat henkilöt, joiden työpalkka, myymällä tuote\nmuualle, muutetaan rahaksi ja siten tulee kansalliseksi voitoksi,\nlukuunottamatta sitä etua, että joukko köyhiä ihmisiä saa työtä ja\ntoimeentulon.\" Samanlaista kudontaa harjoitettiin melkoisessa määrin\nmyös Porin tienoilla ja Uudellamaalla, missä tämän kutomateollisuuden\nkeskuksia olivat Sipoo ja pellavankudonnan vanha tyyssija Porvoon\npitäjä. Mainitun kahden pitäjän ilmoitetaan neljäkymmenluvulla\nvuosittain kutoneen n. 30 000 kyyn. puuvillakankaita, jotka myytiin\nVenäjälle.\n\nTässä avautui laajentunut menekkialue kotimaisillekin tehdaslangoille\nja samalla näille kilpailukenttä ulkomaisia puuvillalankoja vastaan.\nSuomen ensimmäiset puuvillatehtaat valmistivat päätyökseen lankoja\nkotimaisille markkinoille. Menneen vuosisadan toisen kolmanneksen\nvuosikymmenet muodostavat tekstiliteollisuutemme historiassa\npuuvillalankain aikakauden -- varsin omituinen aikakausi, jolloin\nkotikudonta kukoisti, mutta puuvillatehtaat tuottivat omistajilleen\nloistavia voittoja ja rikkauksia. Myöskin Ruotsissa näyttää\npuuvillateollisuus eläneen samaan aikaan samantapaista aikakautta.\n\nTampereenkin tehdas oli tällöin vielä etupäässä kehruutehdas. Tehtaan\nkudonta oli vielä kauan aikaa laadultaan ja määrältään rajoitettu,\nja alkoi vasta viisikymmenluvun loppupuolella saada valta-aseman\ntehtaassa. Omituista on, että Finlaysonin tehtaan konekudonnan rinnalla\ntehtaan yhteydessä vielä neljäkymmenluvulla harjoitettiin melkoista\nkäsinkudontaa kotiteollisuuden tapaan. V. 1848 siten mainitaan 45\nkutojatarta tehtaan ulkopuolella olleen pysyvässä työssä tehtaan\nlaskuun.\n\nVuosi vuodelta kasvoi näinä aikoina puuvillalankain kulutus\nmaassamme. Virallisten tietojen mukaan teki pumpulilankain kotimainen\nkehruu(myyntilankoja):\n\n    vuonna 1845  152 000 naulaa\n      \"    1850  312 210   \"\n      \"    1855  605 860   \"\n\nKotimaisen kehruun varttuessa väheni ulkomaisten lankain tuonti --\njoka vielä neljäkymmenluvulla oli noussut 359 620 naulasta (v. 1841)\npäälle 1 200 000 naulaan (vv. 1847, 1848 ja 1849) -- viisikymmenluvun\nalkupuoliskolla 600-800 000 naulaan. Tuonnin vähentyminen samoinkuin\nkotimaisen kulutuksen lisääntyminen näyttää suureksi osaksi riippuneen\nv. 1847 alkaneen Forssan kehräämön water-langan tuotannosta, joka jo v.\n1850 voitti Tampereen langantuotannon ja v. 1855 oli sitä pian kolme\nkertaa suurempi.\n\nKuitenkin oli Tampereenkin tehtaalla erittäin huomattava sija\nylläkerrotussa kehityksessä. Finlaysonin tehdas harjoitti\nkolmekymmenluvun puolivälistä alkaen vilkasta vähittäiskauppaa,\njoka vuosikymmenessä paisui kolminkertaiseksi. Tämän kaupan laatua\nvalaisevat muutamat tehtaan vanhoissa tileissä esiintyvät tiedonannot.\nNiinpä ilmoitetaan tehtaan tulojen kotimaisesta lankakaupastaan v. 1841\nolleen päälle 10 000 ruplaa pienemmät kuin edellisenä vuonna. Syynä oli\nse, että tehdas piti langoilleen ylen korkeaa hintaa englantilaiseen\ntavaraan verraten. Menekin vähentymisen johdosta tehdas alensi\nlankainsa hintoja sillä seurauksella, että tulot lankakaupasta v. 1842\nnousivat 12 000 ruplaa suuremmiksi kuin v. 1841. V. 1845 ilmoitetaan\npumpulilankain menekin nälkävuoden takia jälleen hiukan alenneen. Pian\nkuitenkin rupesi Finlaysonin lankain menekki suuresti lisääntymään,\nkun tehdas v. 1844 rupesi myymään lankoja Suomen kauppiaille tukuttain\nkolmen kuukauden maksuajalla. Lankaliike siitä vilkastui tavattomasti;\nuseat kauppiaat, kuten kauppaneuvos Lundahl Tampereella rupesivat\njälleenmyymään suuria lankamääriä, ja noita hyvin muistettuja\n\"Tampereen lankakauppoja\" perustettiin moneen kaupunkiin.\n\nNeljäkymmenluvun lopulla saavutti Tampereen tehtaan kotimainen menekki\ntäten melkein saman arvon kuin tehtaan kauppa Venäjällä, ja pian tuli\nedellinen monta kertaa tärkeämmäksi kuin jälkimmäinen. Mihin summiin\ntehtaan liike jo viisikymmenluvun lopulla nousi ja miten se jakaantui,\nosoittavat seuraavat numerot:\n\n           myynti Suomeen  myynti Venäjälle  koko myynti\n    vuosi     rupl.hop.       rupl.hop.       rupl.hop.\n\n    1858     315 965:81      256 749:35      572 715:16\n    1859     450 342:10      320 350:08      770 692:18\n    1860     543 283:45      183 820:47      727 103:92\n\nV. 1861 alkanut pumpulipula masensi ajaksi tehtaan tuotteiden\nmenekinkin. V. 1862 myytiin tehtaan tuotteita Suomessa vain 242 369\nhopearuplan arvosta. Tätä pulan aikaa sopii toisessakin suhteessa pitää\nkäänneaikana puuvillan historiassa Suomessa, sillä puuvillakankaiden\nkotikudonta alkoi jo taantua, puuvillalankain kauppa hiljentyä ja\ntehdaskankaiden aika lähestyä.\n\nSuomen taloudelliset ajattelijat ja kirjailijat alkoivat jo omasta\nkotimaasta löytää teoriojansa tukevia todellisuuden esimerkkejä.\nOman maan nuori ja loistava puuvillateollisuus, joka selvästi\nennusti industrialismin ja manchesterilaisuuden lähestyvää\nvaltakautta, teki valtavan vaikutuksen niiden mieliin, jotka\najattelivat teollisuuden kysymystä koko maan kannalta. Kotimaiset\nteollisuusolot aiheuttivat A. J. C(hydenius)ta v. 1840 julkaisemaan\nruotsinkielisen kirjasen \"Muutamia mietteitä koneiden vaikutuksesta\".\nTämä kirjoittaja samoin kuin \"Åbo Tidning\", joka hänen teostansa\narvosteli, ajattelivat Suomen teollisuuden asioita ilmeisesti juuri\nsilloisen puuvillateollisuuden vaikutuksen alaisina. Jälkimmäinen\nlausui, että pian oli pellavankehruulle käyvä niinkuin oli käynyt\npuuvillankehruullekin, nimittäin \"ettei kukaan kehrää, kun konelanka\nkerran tulee kauppaan, ja että jokainen huomaa edukkaimmaksi ottaa\nkarkeampiinkin tarpeisiin konelankaa ja suorittaa vain kutomisen\nkotona\". Mikä onnettomuus köyhimmällekin -- huudahtaa lehti\n--, jos puuvillaiset tehdaslangat häviäisivät: kaupasta; \"eikö\npuuvillakankaiden kudonta, sittenkuin villalangan hinta on niin\nerinomaisesti alentunut, hanki Suomen työtätekevälle naisväestölle\nnyt enemmän työtä ja ansiota kuin entisinä aikoina kudonta ja kehruu\nyhteensä, vaikkapa huomioon otetaankin väkiluvun lisääntyminen?\"\nLehti myöntää voitavan väittää, että puuvillatavarain käytäntö maassa\noli kasvamassa toisten vaatetusaineiden kustannuksella, mutta katsoo\npuuvillatavarain kasvaneen kulutuksen johtuneen ennemminkin kankaiden\nhintain halpenemisesta. Läpi koko esityksen tuntuu luottamus ja\nihailu uutta kehruuteollisuutta kohtaan, eikä ihmekään, sillä olihan\ntämä uusi tehdasteollisuus silloisella asteellaan vain virkistänyt\nja elvyttänyt maalaista kotityötä. Rohkeammin kynäyksin piirtelee\n\"Teknologen\" lehti Suomen teollisen tulevaisuuden kuvaa. Se jo suoraan\nlausuu mielipiteen, ettei herrain tarpeeksi kannata Suomessa tehtaita\nperustella -- rahvaan kulutus se on, josta Suomen tehdasteollisuuden\nkukoistus riippuu. Lehden kirjoittaja on käytännöllisen liikemiehen\nälyllä huomannut puuvillateollisuuden mainiot näköalat Suomessakin.\nHän kertoo, että Ouluun on viime aikoina tuotu suuret määrät\npuuvillalankaa, esim. v. 1843 koko 120 000 naulaa, ja tekee siitä\npäätelmän, että kehräämö siellä hyvin kannattaisi. Eikä sellaisen\ntehtaan \"kannattavaisuutta\" siihen aikaan tarvinnut niukasti laskea:\n\"puuvillankehräämöt lienevät pohjoismaissa, kun suojelustullit estävät\nulkomaista kilpailua ja allemyyntiä, niitä tehdaslaitoksia, jotka\nlyhimmässä ajassa maksavat kustannukset ja antavat suurimman säästön,\n-- ja on laskettu, että Ruotsissa sellainen tehdas maksaa itsensä\nkolmessa vuodessa\". Melkein yhtä edullisia laskuja olisi tekijä voinut\nsaada silloisesta Suomestakin jonka puuvillateollisuuteen hänen sanansa\nniin hyvin sattuvat. Kirjoittajamme oivaltaa, ettei tehdaskehruun ja\ntehdaskudonnan asema ole lainkaan samanlainen. Hän ei tahdo kehoittaa\ntehdaskutomojen perustamiseen; parasta olisi hänen mielestään antaa\nkudonnan pysyä kotityönä \"niinkuin tähänkin asti\", koska kotikudonta\nlevittää varallisuutta köyhiin koteihin, joiden eläjät muuten\njoutuisivat vaivaishoidon niskoille, ja koska kotikutoinen kangas\nlisäksi on lujempaakin.\n\nNiin kulkivat rinnan lankakauden teollisuus ja lankakauden\ntaloudelliset mielipiteet, molemmat rohkeita, mutta rajoitettuja,\nmolemmat kuvaten huomattavaa astetta maamme teollisessa kehityksessä.\n(52)\n\n\n\n\n6. TAMPEREEN PAPERITEHDAS.\n\n\na) Lefrénin aika (1810--1832): Hatanpään herra paperitehtaan isäntänä.\nTehtaan maanhankinta. Uusia tehdasrakennuksia. Vanhanaikaista\npaperinvalmistusta. Lefrénin lumppurilaitos. Tehtaan myynti.\n\nb) Tampereen paperitehdas 1832--1864: J. C. Frenckell ja Poika\npaperitehtaan omistajana. Frans Wilhelm Frenckell Tampereella. Tehtaan\nlaajennus. Suomen ensimmäinen paperikone. Tehtaan valmistukset. Tehtaan\ntyöväestö. Huonot rakennukset.\n\n\na) Lefrénin aika (1810--1832).\n\nTampereen paperitehtaan synnystä on kerrottu tämän teoksen\nensimmäisessä osassa. Tehtaan perustajan Abraham Häggmanin kuoltua\nhänen laitoksensa joutui v. 1810 ostolla Hatanpään kartanon omistajan\n_Lauri Kustaa Lefrénin_ haltuun. Siitä alkoi uusi aikajakso tehtaan\nelämässä.\n\nUusi tehtaanisäntä oli Turun yliopiston teologian professorin Lauri\nOlavi Lefrénin poika, tuli ylioppilaaksi, mutta ei kääntynyt luku-\neikä virkauralle, vaan rupesi harjoittamaan maataloutta Hatanpäässä,\njonka v. 1801 osti. V. 1804 kartano joutui Lefrénin enon, eversti\nKustaa Aadolf Leijonankarin haltuun, mutta Lefrén edelleenkin hoiti\nkartanoa, joka enon kuoltua uudelleen joutui hänen omakseen. Hän oli\ntuhlaajapoika, aina suurellinen, mutta häneltä ei näy puuttuneen\nyritteliäisyyttä. Hän ja hänen ruotsinmaalainen vaimonsa Katariina\n(Triina, o.s. Ekenstam) olivat hartaita raamatunlevityksen ystäviä,\njossa ominaisuudessaan he joutuivat Patersonin ja Finlaysonin\nisäntäväeksi heidän suurella matkallaan kesällä 1819. Lefrénin\nheikkoutena oli juoppous, joka tuotti hänelle monta ikävyyttä,\nniinkuin Tampereen kaupungin tuomiokirjoistakin voi havaita. Miehen\nlaajain asiain hoitamisessa näyttää rouva Lefrénin apu olleen hyvin\ntarpeellinen.\n\nTampereen kaupungissa Lefrén alkaa esiintyä yrittäjänä v:n 1805\naikoina, jolloin hänen sillan- ja talonrakennuspuuhiansa mainitaan.\nPaperitehtaan omistajaksi hän joutui seuraavalla tavalla. Häggmanin\ntehtaan rappioaikoina oli apteekkari J. H. Långhjelm saanut keväällä\n1805 oikeuden perustaa paperitehtaan Tammerkoskeen ja tälle tehtaalle\noli virallisessa katselmuksessa määrätty paikka vähän yläpuolella\nHäggmanin paperitehdasta. Långhjelm ei kuitenkaan oikeuksiaan käyttänyt\nmihin kentiesi vaikutti hänen Häggmanilta saamansa laina. V. 1807\nLånghjelm irtaantui koko paperitehdaspuuhasta myymällä oikeutensa\nLefrénille. Tämäkään ei kiiruhtanut uutta ruukkia perustamaan, mutta\nhänestä tuli kuitenkin siten ikäänkuin lähin mies jatkamaan Tampereen\npaperiteollisuutta, kun vanhasta Häggmanista aika jätti.\n\nSaatuaan haltuunsa vanhan paperitehtaan uusi omistaja osti ja liitti\ntehdaslaitokseensa useita lähellä olevia talontontteja, joista siten\nmuodostui melkoisen suuri tehdasläänitys parhaimmalle paikalle\nkaupunkia. Lefrén ryhtyi itse tehdastakin parantamaan ja laajentamaan.\nUusi kivinen tehdasrakennus rakennettiin vähän ylemmäksi entistä\npaperimyllyä -- ilmeisesti tuolle v. 1805 tarkastetulle paikalle -- ja\nvarustettiin uusilla ruuhilla ja vesirattailla. Tarpeellisia pääomia\nsaatiin lamaamalla yksityisiltä varakkailta paikkakuntalaisilta ja\nvekselikonttorilta.\n\nNäin saattoi paperitehdas ruveta työskentelemään entistään suuremmalla\nvauhdilla. Työntekijöitä oli tehtaassa:\n\n    vuonna   mestareja   kisälliä   oppipoikia   yhteensä\n\n    1815         2           2          29          33\n    1820         2          --          42          44\n    1825         1           4          20          25\n    1830         1           1          15          17\n\nTehtaaksi, sanan nykyaikaisessa merkityksessä, ei tällaista laitosta\nkuitenkaan voi sanoa. Sisälliseltä järjestykseltään ja teknikaltaan\nTampereen paperitehdas oli vielä manufakturikauden \"tehtaan\" tai\n\"ruukin\" perikuva. Sen mestarit, kisällit eli \"rengit\" ja oppipojat\nvalmistivat paperia melkein samalla tavoin kuin kiinalaiset jo\nvuosituhansia ennen olivat tehneet. Valsit hienonsivat lumppuja\ntaikinaksi eli velliksi. Lumppuvellillä täytettyyn ammeeseen pistivät\ntyöntekijät \"formunsa\", s.o. arkin kokoisen, taulunmuotoisen kehyksen,\njonka pohja oli tehty seulan tai kankaan tapaan pujotelluista\nmessinkilangoista. Kun kisälli nosti formun ammeesta, juoksi vesiaine\nmuotin matalan kehyksen ja messinkilankapohjan kautta takaisin\nammeeseen, samalla kuin kisälli taitavilla liikkeillä antoi sakenevan\npaperiaineen tasaisesti levitä lankapohjalle, jonka kuva jäljentyi\npaperiarkkiin. Tällä tavoin saatiin jokaiseen arkkiin myöskin tehtaan\nleiman kuva eli \"vesileima\", joka oli hienoista metallilangoista\nommeltu muotin pohjaan. Tampereen paperin leimaan oli Lefrénin\naikaan kuvattu kaksipäinen kotka, ruukin patruunan nimikirjaimet LGL\nkoristeruusun keskellä ja paperin kotipaikan nimi _Tammer Fors._ Mutta\nseuratkaamme edelleen paperin valmistumista. Kun yksi muotti oli\nammeesta täytetty ja juoksutettu, jätti ammeen ääressä työskentelevä\nkisälli sen vieressä seisovalle apulaiselle ja ryhtyi täyttämään uutta\nmuottia. Apulainen kaatoi muottien sisällyksen huopakappaleille, toiset\napulaiset latoivat huopakappaleet märkine arkkeineen päälletysten,\npuristivat kosteuden pois arkeista, kuivasivat arkit, puristivat\nne uudestaan ilman huopakappaleita, erottivat yhteentarttuneet\npaperiarkit toisistaan, pölyyttivät, tuulettivat, taittoivat ja\nlaskivat arkkejansa, kunnes paperista viimeinkin alkoi valmista tulla.\nSellaista leipomista, paistamista ja riihimistä oli alkuperäinen\npaperiteollisuus. Kärsivällisyyttä siinä tarvittiin, sillä paperia oli\ntehtävä arkki arkilta, ja suuri määrä arkkeja repeytyi ja pilautui\ntuossa monimutkaisessa käsittelyssä. Mutta aikalaiset, jotka eivät\nvielä tuhlanneet paperia sillä tavoin kuin heidän sanomalehtiä lukevat\njälkeläisensä, olivat tyytyväisiä paperitehtaisiinsa. Laskettiinhan\nulkomailla jo 1700-luvulla viiden työmiehen tällä tavoin voivan\nvalmistaa paperit \"kolmelletuhannelle lakkaamatta työskentelevälle\nkirjurille\". Mitä olisi vielä pitänyt pyytää!\n\nVanhan tehdasjärjestelmän mukainen oli myöskin Lefrénin lumppurilaitos.\nTampereen lumppurit kulkivat ympäri maata kokoamassa tehtaalle\nraaka-ainetta. Tehtaan parhaina aikoina oli heitä vuosittain liikkeellä\npari kolme sataa. Tuo kiertelevä väestö oli mitä kirjavinta laatua,\nja sen olemassaolo loukkasi kaikkia senaikaisia hyviä valtioaatteita,\njoiden mukaan kaikenlainen kiertolaisuus oli ankarimmasti rangaistava.\nMutta kotimaisen teollisuuden edistäminen oli hallitukselle hellä\npaikka, ja sen hyväksi pantiin valtioaatteet syrjälle, jopa koetettiin\nlumppuriammattia suorastaan edistääkin velvoittamalla rahvasta\nkruunun veronkannoissa tuomaan lumppuja myytäväksi paperitehtaiden\nlumppureille. Lumppuasetusten mukaan tuli lumppurien olla varustettuja\nlaillisilla matkapasseilla. Tampereen paperitehtaan isäntä piti\ntapanaan itse antaa sellaisia passeja, vaikka ne lain mukaan olivat\nmaaherran annettavat. Omavaltaisuudestaan Tampereen tehdas sai v. 1818\nmuistutuksen, \"koska sangen usein oli tapahtunut, että monia irstaita\nja pahantapaisia henkilöitä oli kierrellyt ympäri maata varustettuina\nTampereen paperitehtaan omistajan L. G. Lefrénin passeilla\"; vielä v.\n1833 oli samanlainen muistutus annettava Tampereen tehtaan isännille.\n\nLauri Kustaa Lefrénin kuoltua v. 1825 hoiti tehdasta hänen\nleskensä. Tehtaan valmistus rupesi tällöin vähenevästä työntekijäin\nluvusta päättäen taantumaan. Pian kuitenkin alkoi Tampereen\npaperiteollisuudessa uusi kehitysjakso. V. 1832 möi rouva Lefrén\ntehtaan kirjakauppiaalle, Helsingin yliopiston kirjanpainajalle _Juhana\nKristoffer (Christoffer) Frenckellille_ 20 000 pankkoriksistä (32\n000 seteliruplasta). Kauppaan kuului tehdas kaikkine koneineen ja\nrakennuksineen, tehtaan kaikki kuusi kaupunkitonttia (silloiset n:ot\n1, 9, 119, 120, 122 ja 123) rakennuksineen ja Näsijärvellä kulkeva\nhalkojaala purjeineen, ankkureineen. (53)\n\n\nb) Tampereen paperitehdas vv. 1832--1864.\n\nKesäk. 27 p. 1832 siirtyi Tampereen paperitehdas kirjanpainaja\nFrenckellin haltuun. Tämä Juhana Kristoffer Frenckell, järjestyksessä\nkolmas sen nimisiä kirjanpainajia, rupesi jatkamaan Tampereen\npaperiteollisuutta kirjapainoliikkeensä toiminimellä _J. C. Frenckell\nja Poika_. Tehtaan johtajaksi Tampereella otti uusi isäntä, joka itse\nasui Helsingissä, heti alussa tirehtöri _Tuomas Clayhills'in_ Turusta.\nJuhana Kristoffer Frenckell kuoli v. 1844, minkä jälkeen hänen poikansa\n_Frans Wilhelm Frenckell_ asettui Tampereelle asumaan ja otti tehtaan\nylijohdon käsiinsä. Näiden miesten aikana Tampereen paperiruukki\nmuuttui uudenaikaiseksi paperitehtaaksi, joka kauan aikaa oli suurin ja\netevin maassamme. Tämän asemansa se menetti vasta kuusikymmenluvulla,\njolloin uuden raaka-aineen (puuvanukkeen) tunnetuksi tuleminen\nmaassamme mullisti koko paperiteollisuutemme ja teki siitä uuden\nlaajan metsäteollisuuden haaran, jonka rinnalla yksityiset vanhat\npaperitehtaat eivät enään voineet vanhaa merkitystänsä säilyttää.\n\nJuhana Kristoffer Frenckellin tultua Tampereen paperitehtaan\nomistajaksi pantiin tehtaassa lähinnä seuraavina aikoina toimeen\nlaajoja uutisrakennuksia. Kolmekymmenluvulla rakennettiin uusi\nvesiruuhi, jonka rakennusmestarina oli Erkki Kuorikoski Kokkolasta.\nV. 1840 rakennettiin paperitehtaalle \"vanhan paperitehtaan\"\nyläpuolelle uusi kolminkertainen tiilinen tehdasrakennus, 81 kyyn.\npitkä ja 21 kyyn. leveä. Tähän rakennukseen sijoitettiin v. 1842 uusi\n_paperikone_, jollaista Suomessa ei vielä oltu nähty. Paperikone, joka\nmekanisesti valmisti \"loppumatonta paperia\", oli paperiteollisuuden\nalalla yhtä suuri edistys kuin kehruu- ja kutomakoneiden keksintö\nkutomateollisuuden alalla. Nyt Tampereellakin uudella paperikoneella\n\"mestari ja muutama harva henkilö\" valmistivat loppumatonta paperia.\nOlivatpa tosiaan ajat muuttuneet; tuskin saattoi ajatellakaan niin\nsuurta kirjurijoukkoa, joka olisi jaksanut kirjoittaa kaiken tämän\npaperin täyteen!\n\nKonepaperia, kuten kaikkia uusia keksintöjä ainakin, aluksi moitittiin.\nMutta koneet parantuivat parantumistaan. V. 1844 hankittiin Tampereen\npaperitehtaaseen Belgiasta \"ilmapumppu\", jonka tehtävästä \"Teknologen\"\nkertoi seuraavaa: \"Ilma pusertaa veden paperimassasta, niin että paperi\non vedestä täysin vapaa ennenkuin tulee kuivaussilintereihin; se\nhauraus ja murtuvaisuus, josta konepaperia on moitittu ja joka johtuu\nnopeasta siirtymisestä märkyydestä kuumuuteen, katoo täten kokonansa.\"\n\nUudella paperinvalmistustavalla oli menestystä. Vuosikymmenen\nkuluttua Tampereen paperitehdasta jälleen melkoisesti laajennettiin\nja parannettiin. Vanhan puisen tehdasrakennuksen (käsipaperitehtaan)\nsijaan rakennettiin v. 1850 uusi kaksikerroksinen kivirakennus ja\nlisäksi rakennettiin konepaperia varten uusi kivirakennus v. 1852.\nTehtaan koneistokin lisääntyi näinä aikoina huomattavasti. V. 1841\noli tehtaassa kahdeksan, v. 1845 yksitoista ja v. 1851 viisitoista\nvalsia, joita seitsemän vesiratasta käytti. V. 1859 oli tehtaassa kaksi\npaperikonetta ja kuusitoista valsia, jotka kävivät kolmen vesirattaan\nja kolmen turbinin voimalla.\n\nPaperikoneen saatuaan tehdas kykeni lisäämään tuotantoansa niin,\nettä Tampereen paperitehdas pian valmisti yksin enemmän paperia kuin\nmaan muut paperitehtaat yhteensä. Käytetty lumppumäärä, joka v. 1839\noli 12 657 leiviskää, oli v. 1844 jo 34 874 leiviskää. Tampereella\npidettiin paperitehdasta niinä vuosina rikkaampana ja mahtavampana\nkuin puuvillatehdasta, joka ei ollut vielä päässyt täyteen vauhtiinsa.\nKoneellisen valmistuksen rinnalla jatkettiin tehtaassa vielä paperin\nkäsin valmistustakin. Tehtaan monipuolisten valmisteiden laadusta ja\nmääristä annamme tässä vv:lta 1845 ja 1855 muutamia tietoja, jotka\nsamalla valaisevat paperien käyttämistapoja vanhempina aikoina.\n\nV. 1845 valmistettiin tehtaassa:\n\n        _konepapereita:_\n\n    piirustuspaperia         30 riisiä   hylkypaperia    309 riisiä\n    velini      \"            90   \"      kortti   \"       50   \"\n    nuotti      \"            40   \"      kartuusi \"      166   \"\n    posti- ja kopiopaperia  135   \"      tapetti  \"       79   \"\n    kirjoituspaperia       1 990  \"      paino    \"     6 807  \"\n    konsepti    \"          2 471  \"      katto    \"    19 000 naulaa\n    yhteensä konepaperia 12 167 riisiä ja 19 000 naulaa;\n\n        _käsintehtyä paperia:_\n\n    kirjoituspaperia        230 riisiä   makulaturipap.  2 750 riisiä\n    konsepti- ja hylkypap.  750   \"      pahvi-, lakki-\n                                         ja vuorauspap. 44 000 naulaa\n    painopaperia            280   \"      kattopaperia   37 000 arkk.\n    kartuusipaperia         160   \"\n    yht. käsintehtyä paperia 4 170 riisiä, 44 000 naulaa ja 37 000 arkk.\n\n        V. 1855 valmistettiin tehtaassa:\n\n    piirustuspaperia   20 riisiä   kartuusipaperia   900 riisiä\n    nuotti      \"     200   \"      paino      \"    6 500   \"\n    regali      \"      30   \"      makulaturi \"    8 000   \"\n    posti       \"     300   \"      vuoraus    \"      850   \"\n    kirjoitus   \"   3 000   \"      tapetti    \"   40 000 naul.\n    konsepti    \"   4 000   \"      pahvia     \"   30 000  \"\n    olifantti   \"     100   \"      kattopaperia   40 000 arkk.\n    kortti      \"     350   \"\n    yhteensä 24 250 riisiä, 70 000 naulaa ja 40 000 arkkia.\n\nV. 1860 ilmoitettiin tehtaan valmistusmäärät 35 950 riisiksi, 134 000\nnaulaksi ja 10 000 arkiksi paperia.\n\nTehtaan tuotteet näyttävät vuosisadan keskipalkoilla olleen\nhyvässä maineessa. V. 1849 sai Tampereen paperitehdas mitalin\nPietarin teollisuusnäyttelyssä ja v. 1853 hopeamitalin Moskovan\nteollisuusnäyttelyssä. Kuusikymmenluvulla Tampereen paperitehdas sai\npalkintoja useissa ulkomaisissa teollisuusnäyttelyissä. Päämarkkinansa\noli tehtaalla kotimaassa; Venäjälle tehdas möi neljäkymmenluvun\nloppupuoliskon kuluessa ainoastaan 200--800 riisiä konepainopaperia\nvuosittain. Tehtaan yleisestä kehityksestä sen varsinaisena suuruuden\naikana voinevat seuraavat manufakturijohtokunnan julkaisemat tiedot\nantaa jonkinlaisen yleiskatsauksen:\n\n    _J. C. Frenckellin ja Pojan paperitehdas vv. 1845-1860_\n\n                            _työntekijöitä_\n    vuosi   mesta-   yli 15 v.   alle 15 v.     yh-    valmistusten\n            reja     ik. työl.   ik. työl.    teensä   arvo rupl.hop.\n\n    1845     2          94          12          108       30 000\n    1850     2         119          24          145       35 000\n    1855     3         120          24          147       48 000\n    1860     2         123          22          147       75 000\n\nNämä numerot eivät kuitenkaan ansaitse suurta luottamusta,\nsillä Frenckellin paperitehdas oli niitä ei aivan harvinaisia\ntehdaslaitoksia, jotka joko huolimattomuudesta tai ennakkoluulojen\nvuoksi tahtoivat peittää sisäisen taloutensa ilmasta temmatuilla\ntilastollisilla tiedoilla. Sen huomaa helposti esim. siitä, että\ntehdas kokonaisen vuosikymmenen ajan (1851--1861) ilmoitti työväkensä\nlukumäärän muuttumattomasti 147:ksi, joista seitsemänä vuonna yhtä\nmuuttumattomasti 123 oli yli viidentoista ja 24 alle viidentoista\nvuoden ikäistä. Paljon luotettavampia eivät näytä olleen tehtaan\nvuotuisten valmistusten arvoakaan koskevat tiedot.\n\nYhtäkaikki voimme toisista lähteistä saada vihiä tehtaan sisäisistäkin\noloista vanhempina aikoina. Frenckellin ja Pojan tehdas oli hyvin\nkansakas tehdas, mihin tietysti vaikutti konetyön rinnalla säilytetty\nvanhanaikainen työtapa. V. 1836--37 oli tehtaassa paitsi johtajaa ja\nmestaria 41 työmiestä, ja tehtaan koko rippikoulun käynyt väestö oli\n116 henkeä. Seuraavilta vuosilta on tietoja ainoastaan rippikoulun\nkäyneistä tehtaan miehistä ja naisista. Näiden luku oli kaupungin\nköyhäinhoito verotilien mukaan:\n\n    työvuonna 1837--1838 50 miestä, 55 naista, yht. 105\n        \"     1838--1839 53    \"    48    \"     \"   101\n        \"     1839--1840 65    \"    51    \"     \"   116\n        \"     1840--1841 54    \"    45    \"     \"    99\n        \"     1841--1842 70    \"    57    \"     \"   127\n        \"     1842--1843 62    \"    55    \"     \"   117\n        \"     1843--1844 61    \"    56    \"     \"   117\n        \"     1844--1845 62    \"    62    \"     \"   124\n        \"     1845--1846 60    \"    65    \"     \"   125\n        \"     1846--1847 62    \"    67    \"     \"   129\n        \"     1847--1848 65    \"    64    \"     \"   129\n        \"     1848--1849 66    \"    70    \"     \"   136\n    vuonna    1850       72    \"    72    \"     \"   144\n       \"      1851       76    \"    74    \"     \"   150\n              1852       84    \"    84    \"     \"   168\n              1853       --    \"    --    \"     \"   165\n              1854       --    \"    --    \"     \"   189\n              1856       --    \"    --    \"     \"   164\n\nNämä numerot kuvannevat tehtaan työväestön todellista lukua paremmin\nkuin virallisesti julaistut numerot, sillä jos moni rippikoulun\nkäyneistä naisista ei ollutkaan tehtaan työssä, niin toiselta puolen\nkäytti tehdas erittäin halukkaasti työssään alaikäisiä, jotka eivät\nsisälly yllämainittuihin lukuihin.\n\nPaperitehdas laajoine kiinteimistöineen oli vanhempina aikoina\nikäänkuin eri yhteiskunta, jonka kotitalous monessa kohden poikkesi\nnykyaikaisesta tehtaanelämästä. Sellainen oli puuvillatehtaankin\nyhteiskunta. Mutta suuri oli ero Finlaysonin ulkonaisesti siistin,\nhyvin järjestetyn, työväen ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestä\nhuolehtivan tehdasyhteiskunnan ja paperitehtaan välillä. Ne olivat\nmelkeinpä toistensa vastakohdat. Työväen palkkaus ja hoito olivat\npaperitehtaalla järjestetyt omituisella tavalla, joka antoi kaupungin\nraastuvanoikeudelle ja köyhäinhoidolle useammasti tekemistä.\nSiihen kuuluvat seikat ansaitsevat mainitsemista Tampereen työväen\nhistoriassa, jota käsittelemme tuonnempana. Tässä ainoastaan pari sanaa\ntehtaan merkillisestä rakennustavasta, joka monien sukupolvien aikana\noli koko maailmalle näkyvä.\n\nJo neljäkymmenluvulla oli paperitehtaalla työväenasunnoiksi rakennettu\nviisi rakennusta, joista yksi näyttää olleen suurempi. Jos on uskominen\nsilloista kaupungin rakennusraatimiestä A. F. Lindbergiä, eivät\npaperitehtaan työväenasunnot enemmän kuin muutkaan rakennukset näinä\naikoina olleet kehuttavassa kunnossa. V. 1847 oli siten kuivaushuoneen\nlankkuaita kaatuvassa asennossa, tehtaan paja perin kehno ja rumentava\nyleisen kadun varrella, uuden kivirakennuksen makit kadun varrella\n(!), tehtaan pakarituparakennuksen kivijalka paraillaan kukistumassa,\n\"työväen kasarmirakennuksen\" laudoitus mädännyt ja paikoin putoillut,\nvanha kuivaushuonerakennus perin rapistunut ja ilman kivijalkaa, vanha\npakkaushuone vain paikoin maalattu ja nämä molemmat rakennukset \"koko\nkaupunkia rumentavimmat\". Muutamaa aikaa ennen oli kaupungin viskaali\nkertonut paperitehtaan työväen pitäneen tapana tehdä tarpeensa tehtaan\nalueella olevaan virtaan ja sen rannoille. Maistraatti havaitsi\ntarkastusmatkallaan asian todeksi, rannat likaa täysiksi, minkävuoksi\ntyömiehille määrättiin uhkasakkoja ja tehtaanisäntä velvoitettiin\npuhdistuttamaan rannat sekä rakentamaan väelleen sopivan makin. Kun\ntähän vastattiin, että tehtaalla jo löytyi neljä sellaista laitosta,\nsanoi viskaali epäilevänsä olivatko ne paperitehtaalla. Tämän jutun\nvalaisemiseksi lienee lisättävä, että kaupunkilaisilla oli tapana ottaa\nruoka- ja juomavettä koskesta paperitehtaan alapuolelta.\n\nJospa moiset seikat korjaantuivatkin, jospa ihmistavat täälläkin\naikaa myöten paranivat, niin jäivät tämän tehtaan hökkelit vielä\nvuosikymmeniksi kertomaan, minkälaista loistava suurteollisuus\nläheltä katsoen oli. Tehtaan etevän isännän etevä veli Reinhold\nFrenckell julkaisi v. 1860 teoksen \"Teollisen työn suhteesta\nkansallisvarallisuuteen\". Innostuneempaa manchesterilaisuuden ja\nsuurtehtailijain ylistysvirttä ei liene kukaan Suomessa veisannut.\nVahinko vain, että mitalin toinen puoli on jäänyt valaisematta\ntodellisuuden kuvilla Tampereen paperitehtaalta. (54)\n\n\n\n\n7. UUSIA TEOLLISUUDENHAAROJA.\n\n\nTampereen masuuni: Ylä-Satakunnan vuorityö. Haverin kaivos ja sen\nloppumattomat suunnittelut. Kaivos- ja masuuniyhtiön homma 1836/1837.\nMasuunia suunnitellaan Tammerkoskelle. -- Ramsayn ja Idmanin yhtiö.\nMasuunin erioikeudet 1842. Laitoksen perustaminen. Masuunin toiminta\n1851/1855. -- K. A. Wasastjerna ostaa masuunin 1856. -- Masuunin\nmyöhemmät vaiheet.\n\nPetersonin villankehruutehdas.\n\nNottbeckin sukkatehdas. Sukkatehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.\n\nTampereen tulitikkuteollisuus: Elianderin ja Laurénin tehtaat\nTampereella.\n\nTampereen ensimmäiset oluttehtaat: Ensimmäiset yritykset. Mustanlahden\noluttehdas. Valtio kannattaa olutteollisuutta.\n\nYleiskatsaus Tampereen vanhempaan tehdasteollisuuteen.\n\n_Tampereen masuuni._ Siihen aikaan kuin Suomen rautateollisuutta\nruvettiin ohjaamaan itsenäisempään, Ruotsin malmeista ja takkiraudoista\nriippumattomaan suuntaan ja kun sitävarten rautamalmeja ahkerasti\netsittiin kaikkialta maastamme, tuli Hämeenkyrön Viljakkalassa oleva\nHaverin malmivuori huomion alaiseksi. Sen oli Uudenkaupungin porvari\nHenrik Ahlström löytänyt v. 1790 yliopiston omistamalta Haverin\npalkkatilalta Viljakkalan Peltosaarella. Jo sukupolvia aikaisemmin oli\nViljakkalassa louhittu eräitä toisia rautakaivoksia. Ahlström rakensi\nv. 1794 Haveriin \"kurjan hytin, jota hän kutsui masuuniksi\", mutta\nkun varoja puuttui eikä malmikaan rikinpitoisuutensa vuoksi paljoon\nkelvannut, keksijä möi osansa tunnetulle rautaruukkimiehelle B. M.\nBjörkmanille toisen osan jäädessä maanomistajalle, s.o. yliopistolle.\nKun Björkmankin pian luopui kaivoksen käyttämisestä, jäi koko yritys\nyliopistolliseen hoitoon. Konsistori ja professorit, jotka pitivät\nkaivostansa tavattoman arvokkaana, saivat siitä vuosikymmeniksi\ntietopuolista käsittelyn aihetta, ja kun yliopistolla oli kanslerinsa\navulla vaikutusta Pietarissakin, joutui kotimainen hallituskin\nlaajaperäisesti käsittelemään tämän kaivoksen asioita.\n\nPitkien valmistelujen jälkeen akatemia v. 1816 tarjoutui hyvää\nkorvausta vastaan luovuttamaan kaivoksensa perustettavalle yhtiölle,\njonka pääoma olisi 80 000 seteliruplaa ja joka yhtiö muiden etujen ja\nerioikeuksien lisäksi saisi 20 000 seteliruplan suuruisen apurahan\nvaltionvaroista. Senaatti, jonka tuli antaa lausunto asiasta,\nkatsoi tosin Haverin malmin olevan huonompaa laatua ja kaivoksen\nolevan kaukana rannikolta ja huonojen kulkuneuvojen varassa, mutta\nkoska toiselta puolen ei Suomessa löytynyt parempiakaan malmeja ja\nHaverin malmit kuitenkin kelpasivat valantaan sekä kun tehdaslaitos\nKyrön seuduilla olisi maakunnalle hyväksi, se kannatti esitetyn\nkaivoksen, masuunin ja kankirautapajan perustamista, kuitenkin\nsillä nimenomaisella ehdolla, ettei akatemiaa millään tavoin olisi\npäästettävä yritykseen osalliseksi.\n\nKonsistorin ja senaatin jatkaessa väittelyjä tulevan kaivosliikkeen\njärjestämisestä ja etenkin siitä, kuuluiko Haverin tilan\nomistusoikeus yliopistolle vai kruunulle, näytti tilaisuus yrityksen\ntoteuttamiseen avautuvan uudella taholla, kun Finlayson ryhtyi suuriin\nmetalliteollisuushankkeisiinsa Tammerkoskella. Senaatti teki esityksen,\nettä Haverin kaivos luovutettaisiin Finlaysonille. Kun tähän esitykseen\nkuitenkaan ei korkeimmassa paikassa taivuttu, päätti senaatti jättää\nkysymyksen Haverin tilusten lunastamisesta yliopistolta toistaiseksi,\nkunnes halukkaita yksityisiä yrittäjiä ilmestyisi. Senaatti katsoi\nakatemian menettäneen oikeutensa kaivokseen, koska ei ollut sitä\nkäyttänyt, mutta kaivoksen ja akatemian maatilusten ottamista kruunun\nhaltuun pidettiin myöskin mahdottomana; ei siis auttanut muu kuin\nodottaa.\n\nAkatemia kuitenkin sai Haverin kysymyksen vielä uudelleen vireille;\nnähtävästi uskoivat yliopiston isät Haverin tilusten kaupan yhtä\nedulliseksi Suomen rautateollisuudelle kuin yliopistolle. Hallitus\nantoi nyt Niilo Nordenskiöldin toimeksi tutkia Haverin asiaa. Ja\nkun Nordenskiöld v. 1826 antoi lausunnon sellaisen, että malmista\nsaisi valantaan kelpaavaa rautaa, mutta että se muuten oli vähemmän\nkelvollista ellei aivan kelvotonta, ja että Haveriin perustettava\nvalimo olisi liian kaukana rannikolta, joten kruunun ei kannattaisi\nlunastaa kaivosta, hyljättiin viimeinkin akatemian itsepintaiset\nesitykset.\n\nSittenkin kysymys vielä virkosi eloon. Ilmestyi yksityisiä teollisuuden\nharrastajia, jotka rupesivat vakavasti harkitsemaan rautateollisuuden\nherättämistä Ylä-Satakunnassakin. Näistä aikeista kerrotaan\ntarkemmin v:n 1837 \"Åbo Tidning'issä\". Siinä sanotaan kauppaneuvos\nKust. Lundahlin ilmoittaneen vuorimestarin virastolle, että muudan\n\"suunniteltu ja osakkeille perustettu yhtiö\" aikoi ruveta louhittamaan\nHaverin kaivosta, johon valtauslupa jo lopussa edellistä vuotta oli\nhankittu. Osakkeiden merkitseminenkin oli vastikään alkuun pantu.\nKesällä 1836 oli Haverin malmia tutkittu ja saatu \"varma selitys\",\nettä se oli kelpaavaa valantaan; varmasti myöskin luultiin Haverin\nmalmikerroksissa löytyvän kankiraudan valmistamiseenkin sopivaa malmia,\njotapaitsi Ylä-Satakunnan järvissä oli keksitty rautahölmävaroja, joita\nsaatettaisiin sekoittaa vuorimalmiin ja siten saavuttaa edullisia\ntuloksia. Se oli ollut syynä osakeyhtiön syntyyn.\n\nLouhinnan yhteyteen aiottiin perustaa masuuni malmien jalostamista\nvarten. Paikan masuunille ja malmivarastolle oli laamanni Niilo Juhana\nIdman tarjonnut omistamansa Hatanpään kartanon maalla Tammerkosken\nitärannalla. Tämä paikka oli havaittu erittäin sopivaksi tarkoitukseen,\nkoska Tampereella oli halkoja ja sysiä runsaasti saatavissa, taitavia\nkäsityöläisiä niinikään helppo hankkia, työväellä mukava asua kaupungin\nlähellä ja masuunin tuotteilla kaupunkipaikassa parempi menekki.\nMalmin kuljetus Haverista Tampereelle oli myöskin käytännöllisesti\njärjestettävissä; ei muuta kuin talvikelillä malmit rekeen ja kuormat\nHaverista Valleri nimiseen Hatanpään torppaan Näsijärven rannalla,\njonne kaivokselta oli ainoastaan 14--15 virstaa, ja sieltä sitten\n25 virstaa vesitietä lotjilla Tampereen masuunille. Yrityksen\nkustannukset, niihin luettuna menot Haverin laitoksista, Vallerin\nlastauspaikasta, viidestä lotjasta ja itse masuunin perustamis- ja\nrakennustöistä oli laskettu 110 000 seteliruplaksi.\n\nMuuallakin maassa puuhattiin näinä aikoina suurenmoisia\nrautateollisuusyhtiöitä. Toteutumatta ne kuitenkin jäivät.\nHaverin--Tampereenkin yhtiön osakkeiden merkitseminen näytti kuivavan\nkokoon. Mutta rautateollisuuden henki liikkui ilmassa ja varsinkin\njärvimalmeihin aljettiin kohdistaa suuria toiveita. Yksityiset henkilöt\nkiiruhtivat jo perustamaan järvimalmin sulatusahjoja Ylä-Satakunnan\nhölmäisten vesistöjen varrelle. Laamanni Niilo Juhana Idman pani\nkolmekymmenluvun lopussa Kurussa alkuun sulatushytin, ja samanlaisen\nlaitoksen perustamiseen Ähtärin Inhan koskelle sai laamanni Roschier\nluvan v. 1841. Olisihan ollut näissä oloissa sääli jättää käyttämättä\nHaverin jalot malmit ja perustamatta Tampereen paljon lupaava masuuni.\nNiinpä yhtyivät viimeinkin muutamat kaukonäköiset ja vaikutusvaltaiset\nmiehet tätä yritystä toteuttamaan.\n\nHe olivat senaattori, salaneuvos Aug. Ramsay, vuorimestari G. Idestam\nja Hatanpään omistaja, laamanni N. J. Idman, jonka maalle masuuni\noli perustettava. Keskinäiset sopimuksensa nämä herrat laativat\nalussa vuotta 1842. Idestam kuitenkin pian luopui kumppanuudesta,\njoten yritys jäi Ramsayn ja Idmanin toteutettavaksi. Aivan omin\nvoiminsa eivät he kuitenkaan tahtoneet suureen yritykseen ryhtyä, vaan\nanoivat valtiolta tehokasta kannatusta laitokselleen, Finlaysonin\ntapaan. Kaikkia pyytämiänsä etuja, kuten vapautusta vientitulleista,\neivät anojat saaneet, mutta luvattiin heille siltä melkoinen\nvarasto sentapaista kruunun apua: 20 000 hopearuplan koroton laina\nvaltionvaroista kymmeneksi vuodeksi, käyttämisoikeus Kurun Talvisillan\nliikamaahan, oikeus tuottaa tullitta tehtaan tarpeita ulkomaalta ja\nlupa masuunin ja valimon kaksiahjoisen kankirautapajan sekä nippu- ja\nnaulapajan perustamiseen Tampereen seutujen malmien jalostamiseksi ja\nkäyttämiseksi. Näitä etuja vastaan oli anojain ainoastaan sitouduttava\nvalmistamaan noin 4 000 kippuntaa takkirautaa vuosittain. Elok. 17\np. 1842 päivätyllä erioikeuskirjalla saivat Ramsay ja Idman oikeuden\ntehdaslaitostensa sekä valtaamainsa Messukylässä, Pirkkalassa,\nKyrössä, Ikaalisissa, Ruovedellä, Keuruulla ja Kuorehvedellä olevain\nhölmäjärvien, Ikaalisissa sijaitsevan Lapinnevan hölmäsuon ja Haverin\nvuorikaivoksen käyttämiseen. Erioikeuksissa myönnettiin Tampereen\nmasuunille vapautus ruukinveroista kahdeksitoista vuodeksi, alkaen\nv:sta 1843, minkä ohessa määrättiin, että masuunin velvollisuus\nvalmistaa vuosittain 4 000 kippuntaa takkirautaa oli alkava vasta v:sta\n1846.\n\nNäin tuli Tammerkoskelle rautatehdas. Vuorimestarin tarkastuksessa,\njoka pidettiin Tammerkoskella ennen rautaruukin perustamista,\nvalittiin masuunirakennuksille paikka kosken yläputouksen itärannalla\nFinlaysonin aluetta vastapäätä, ja tuleville raudanjalostuslaitoksille,\nkankirauta- ja nippupajoille katsottiin sija alaputouksen rannalla,\nnyk. verkatehtaan kohdalla.\n\nViimemainittuja laitoksia ei kuitenkaan toistaiseksi perustettu.\nMasuunia ja sen yhteydessä olevaa valimoa sitävastoin ruvettiin\nerioikeuksien saatua viipymättä rakentamaan, vaikka laitos saatiin\nkäyntiin vasta v. 1844, jolloin siellä mainitaan olleen yhdeksän\ntyöntekijää.\n\nAluksi tuli kuitenkin uuden ruukin isännille suuria pettymyksiä. Jo\nmuutaman kuukauden kuluttua masuunin käyntiin saamisesta he pyysivät\nlupaa saada vähentää takkiraudan vuotuinen määrä 1 200 kippuntaan ja\nv. 1845 oli heidän ilmoitettava, että masuuni oli pantava seisomaan.\nSen toiminnasta neljäkymmenluvun loppupuolella ei meillä olekaan mitään\ntietoja. Seuraavan vuosikymmenen alusta masuuni ja valimo kuitenkin\ntulivat käyntiin, niinkuin näkyy seuraavista tilastollisista tiedoista:\n\n       Tampereen masuunin ja valimon toiminta vv. 1851--1855\n\n                         malmin kulutus                 valmisteet\n            lietsoma-  Haverin  järvi-  suo-  yh-      takki-  valu-\n    vuosi   vuoro-     vuorim.  hölm.   hölm. teensä   rautaa  tavar.\n            kausia     kipp.    kipp.   kipp. kipp.    kipp    kipp.\n\n    1851      122        177    4 151   1 358  5 686    1 360   66\n    1852       91        150    3 990     947  5 087    1 205   53\n    1853       93        167    4 733   1 132  6 032    1 219   71\n    1854       77        212    5 781   1 560  7 553    1 279   80\n    1855       71        195    5 906     896  6 997    1 204   92\n\nSuuria toiveita ei laitos toteuttanut. Kuten ylläolevista numeroista\nnäkyy, jäi sen vuotuinen valmistusmäärä kauaksi alkuaan ajatellusta 4\n000 kipp:n määrästä. Tuskin olisi saavutettuihinkaan määriin päästy,\nellei uusi putlausmenetelmä olisi lisännyt Tampereen takkiraudan\nkäyttömahdollisuuksia.\n\nUusi aika alkoi tälle ruukkilaitokselle, kun Östermyran ruukin isäntä\n_Kustaa Aug. Wasastjerna_ v. 1856 osti sen entisiltä omistajilta 50\n000 hopearuplalla. Laamanni N. J. Idmanin perillisiltä vuokrasi uusi\nruukinisäntä viideksikymmeneksi vuodeksi masuunin alueen, osuuden\nkoskeen sekä alueella olevan vanhan sahan. Saharakennuksesta oli\nhänen maksettava lunastusta 10 000 hopearuplaa, ja koko alueesta\nvuotuista vuokraa 250 hopearuplaa. Ellei maanomistaja vuokrausajan\npäätyttyä tahtoisi vuokrausta jatkaa samoilla ehdoilla kuin ennenkin,\noli hänen lunastettava takaisin saha- ja masuunirakennukset niiden\nmyyntihinnasta tai, jos laitosten arvo olisi noussut, niiden kirjaan\nmerkitystä arvosta 20 %:n hinnanylennyksellä. Hatanpään kartano oli\noikeutettu vuosittain maksutta sahauttamaan sahassa sata tukkia. Jos\nuusi ruukinisäntä luovuttaisi omaisuutensa toiselle, pidättivät Idmanin\nperilliset itselleen oikeuden lunastaa tehtaat ja niiden paikan muiden\ntarjoamasta hinnasta.\n\nWasastjernalla oli vakava aikomus parantaa ja laajentaa ostamiansa\nlaitoksia. Valimo pantiin kuntoon ja uusi, ajan oloihin nähden\nmelkoinen konepaja perustettiin entisten laitosten lisäksi. Masuuniakin\nruvettiin uudella innolla lietsomaan, alutta Ylä-Satakunnan malmeihin\nperustuvat toiveet eivät toteutuneet. V. 1858 lietsottiin Tampereen\nmasuunia 114 vuorokautta ja malmia sulatettiin 6 688 kipp., joista 10\n% oli Haverin malmeja mutta tulos vuoden vaivoista oli ainoastaan 1\n725 kipp. takkirautaa. V. 1859 koetettiin päästä parempiin tuloksiin\nNiilo Nordenskiöldin vartavasten rakentamalla \"lieskauunilla\"\n(putlausuunilla). Kokeet eivät onnistuneet, mutta muuten näyttää\nmasuunin työ sinä vuonna olleen hyödyttävämpi; työaika oli 98\nlietsomavuorokautta, malminkulutus 4 675 kipp. ja tulos 1866 kipp.\ntakkirautaa, joka ilmoitettiin taontaankin kelpaavaksi. V. 1860\nlietsottiin masuunia 121 vuorokautta ja malmia kulutettiin 5 318 kipp.,\njoista saatiin 1 317 kipp. valanta- ja 365 kipp. taontatakkirautaa.\nMutta v. 1861 oli masuuni lepotilassa. Wasastjernan laitokset ynnä\ntuomari Adolf Törngrenin niiden alueelle perustama pellavatehdas\njoutuivat uuden yhtiön \"Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus\nOsakeyhtiön\" haltuun, jonka pyrinnöillä oli toinen tarkoitus kuin\nYlä-Satakunnan malmien jalostaminen. Hölmäin nostaminen Satakunnan\njärvistä oli lakannut tai lakkaamaisillaan, ja Haverin vuorikaivos\nalkoi jäädä kylmille; v. 1877 se tiluksineen joutui erään sahayhtiön\nomaksi. Harvoin Tampereen masuunikaan enään lepotilastaan virkosi.\nPellavatehtaan yhtiön hallussa se oli työssä ainoastaan lyhyitä otteita\nvv. 1862, 1863, 1869, 1874 ja 1877, ja v. 1884 se kokonaan hävitettiin,\nkoska oli vain muiden tehdaslaitosten tiellä.\n\nSiihen Ylä-Satakunnan omintakeinen vuorityö ja malminsulatus loppui.\nMutta ne ovat auttaneet jalkeille Tampereen koneteollisuutta ja\npellavateollisuutta, jotka myöhemmin ovat saaneet niin suuren\nmerkityksen Tampereen ja koko maan teollisuuden historiassa. (55)\n\n_Petersonin villankehruutehdas._ Elok. 18 p 1847 sai koneenkäyttäjä\nTuomas Peterson hallitukselta luvan perustaa Tampereelle tehtaan\nvillankehruuta ja flanellin kudontaa varten sekä konepajan.\nTehdaspaikakseen Peterson hankki Lundahlin vanhan tiiliruukin kosken\nalaputouksen varrelta, josta alueesta maksoi entiselle omistajalle 400\nja kaupungille lunastusta 100 hopearuplaa.\n\nV. 1849 mainitaan tehtaassa jo olleen kuusi työntekijää, mutta\nkunnolliseen alkuun pääsi laitos vasta v. 1850. Konepaja, jota\ntehtaan yhteydessä mainitaan noina ensi aikoina, ei näytä kauan\ntoimineen, ja flanellien kudontakin näkyy pian jääneen syrjään.\nTehtaan päätyöksi tuli villain kehruu ja lankain värjäys \"yhteiselle\nkansalle\". Sellaisena laitos pysyi voimassa ja ajoittain edistyikin.\nVv. 1850--1857 työskenteli tehtaassa keskimäärin 19 työntekijää, niistä\nneljästä kuuteen alle 15 v:n ikäisiä; vuotuinen valmistusarvo nousi\n1 200--3 500 hopearuplaan. Sotavuonna 1855 oli tehtaassa tavallista\nvähemmän työntekijöitä, nim. 16, mutta vv. 1856--1857 siellä oli 25\ntyöntekijää. Alkuaikoinaan Petersonin tehdas nautti 4 000 hopearuplan\nsuuruista manufakturilainaa. (56)\n\n_Nottbeckin sukkatehdas._ James Finlaysonin alkama villateollisuus\nnäyttää jääneen perinnöksi Finlayson ja Kumpp:n pumpulitehtaalle.\nNiinpä lähetettiin v. 1836 pumpulitehtaalta 30 paria villasukkia\nvapaatavarana Pietariin. Siellä ne kuitenkin otettiin takavarikkoon,\nja Tampereen maistraattia kiellettiin antamasta alkuperätodistuksia\nFinlayson ja Kumpp:n villasukille, koska Venäjälle saatiin viedä\nainoastaan rahvaan kutomia villasukkia. Tampereen tehdas rupesi\nsenvuoksi valmistamaan pumpulisia kudoksia, jotka ahtaan erioikeuksien\nnojalla nauttivat tullietuuksia Venäjällä. Sukkatehdas alkoi toimensa\nv. 1844, jolloin siellä mainitaan olleen käynnissä kahdeksan\nsukankutomiskonetta. Tuotteet pumpuliset sukat, alusvaatteet ja röijyt\nmyytiin osittain valmistuspaikalla, osittain Pietariin. Ensimmäinen\ntällainen lähetys, 19 paria pumpulisukkia, meni Venäjälle v. 1844,\nja seuraavina vuosina lähetykset suurenivat, niin että vuosikymmenen\nviimeisinä vuosina olivat jo kymmeniä puutia useammanlaisia\npuuvillaisia trikootavaroita.\n\nMyöhemmin sukkatehdas esiintyy W. Nottbeckin yksityisenä laitoksena,\njoka sai erioikeutensa 16 p. elok. 1850. Kuitenkin käytti sukkatehdas\nedelleenkin tullivapautta Venäjälle lähettämiinsä tavaroihin\nnähden. Tampereen maistraatti tosin v. 1850 kieltäytyi antamasta\nalkuperätodisteita konekutoisille pumpulisukille, koska katsoi\nasetusten myöntävän tullivapautta Venäjällä ainoastaan käsinkudotuille\nkarkeille suomalaisille pumpulisukille. Valittamalla maistraatin\npäätöksestä näyttää Nottbeck saaneen asian järjestetyksi mieliksensä,\nkoskapa Tampereen maistraatti myöhemmin kiltisti kirjoitti\npuheenalaisia alkuperätodisteita.\n\nNottbeckin sukkatehdas pysyi käynnissä aina 19. vuosisadan loppuun\nsaakka. Se on ollut uuden tärkeän tehdasteollisuuden haaran,\ntrikooteollisuuden, alkaja Tampereella ja Suomessa. Itse se ei\nkuitenkaan paisunut mainittavan suureksi tehtaaksi. Vv. 1850--1860,\njotka olivat tämän tehtaan parhaita aikoja, nousi laitoksen\ntyöntekijäin lukumäärä 19:stä 36:een, joista 2--10 alaikäistä.\n\"Sukankutomatuolia\", joita tehtaassa v. 1850 oli 16, oli v. 1855 jo 24.\nKäyttövoimansa tämä pikku tehdas sai pumpulitehtaasta. Sukkatehtaan\nvuotuisten valmisteiden arvo ilmoitettiin v. 1850: 1 800, v. 1855: 4\n000 ja v. 1860: 5 000 ruplaksi hop. (57)\n\n_Tulitikkuteollisuus._ Tampereella olivat tulitikut vielä\nneljäkymmenluvun lopussa harvinaisia; kaupungin tileihin v. 1848 on\nmerkitty rasia \"raapaisutikkuja\" (\"frictionsstickor\"), minkä kaupunki\noli ostanut 1.3 hopeakopeikan hinnalla. Pian kuitenkin saattoi Tampere\nruveta myymäänkin tulitikkuja. V. 1852 näet kauppias Henr. Eliander\nperusti savipiipputehtaansa yhteyteen tulitikkutehtaan, jossa heti\nensi vuonna 36 työntekijää valmisti tulitikkuja 2 000 hopearuplan\narvosta. Näin suurena pysyi tämä Tampereen ensimmäinen tulitikkutehdas\nkuitenkin ainoastaan hetkisen, sillä jo v. 1854 oli laitoksen työvoima\nalentunut 16 henkeen ja tuotannon arvo 500 ruplaan. Seuraavina vuosina\npysyi tehtaan työntekijäin lukumäärä yleensä samana, 16 henkenä, mutta\nvuotuisten valmistusten arvo nousi v. 1856: 1 000 ja vv. 1858--1860:\n2 000 hopearuplaan. Kuusikymmenluvun puolivälissä näyttää Elianderin\ntulitikkutehdas lakanneen työstänsä.\n\nSitä ennen oli kuitenkin kauppias Akseli Selim Laurén ruvennut\npuuhaamaan uutta tulitikkutehdasta Tampereelle. Tämän monipuuhaisen\nyrittäjän työmaa oli Pyynikin puolella Pyhäjärven rannalla ja sen\nedessä olevalla pienellä luodolla, samalla paikalla, missä Tampereen\nmyöhempi tulitikkutehdas sijaitsi. Täällä koetti Laurén menestystään\nkarvaus- ja savipiipputeollisuuden alalla. Näiden laitosten\nlisäksi rakennettiin v. 1856 tulitikkutehdas, missä jo v. 1857\nkolmekymmentäkolme työntekijää sai valmiiksi 1 800 000 rasiaa (180\nlaatikkoa) tulitikkuja, joiden arvo ilmoitettiin 5 000 hopearuplaksi.\nSeuraavina vuosina ilmoitettiin Laurénin tulitikkutehtaan vuotuinen\ntuotanto säännöllisesti kolmeksi milj. rasiaksi, joiden arvo oli\n6 000 ruplaa hop. Tehtaan työntekijäin lukumäärä nousi samoina\naikoina noin 40 henkeen, niistä suuri osa alaikäisiä. Kauppias A.\nS. Laurénin kuoltua jatkoi hänen veljensä, kauppias K. O. Laurén,\ntulitikkuteollisuutta, kunnes tehdas v. 1865 paloi. Kuinka tehdas\nsitten rakennettiin uudelleen ja joutui uusiin vaiheisiin, tulee\nmyöhemmin kerrottavaksi. (58)\n\n_Tampereen ensimmäiset oluttehtaat._ Jo v. 1849 ilmoitti kauppias Tuom.\nClayhills aikovansa \"perustaa olutpanimon kaupunkiin yleistä tarvetta\nvarten\". Yritystä kannatettiin ja paikka uudelle tehtaalle katsottiin,\nmutta meille tuntemattomista syistä Clayhillsin aie jäi toteuttamatta.\nSen sijaan mainitaan kaupungin käsityöläisten joukossa v:sta 1851\nlähtien \"oluenpanijaa\". Tämä merkillinen henkilö ei näy olleen kukaan\nmuu kuin \"kauppias ja oluenpanija\" A. F. Lindberg, uran uurtaja\ntälläkin elinkeinon alalla. Hänen liikkeensä näyttää olleen pienintä\nmallia, työntekijöitä pari ja Valmisteen vuotuisarvo 300 hopearuplaa.\nV. 1856 ilmoitetaan Lindbergin lakanneen tästä liikkeestään.\n\nSillä välin oli kaupunkiin ehtinyt oikea ulkomaalainen oluenpanija,\nmuudan Kottkampff, joka v. 1853 sai erioikeuden perustaa Tampereella\n\"portteri- ja etikkatehtaan\", mikä sitten v:sta 1854 lähtien alkoikin\nlevittää tuotteitansa. Tämäkin laitos oli vain vähäinen edelläkävijä\nja pysyi sellaisena, vaikka v. 1857 sai laajemmat tehtaanoikeudet.\nTyöntekijöitä oli Kottkampffilla vain pari kolme ja vuotuiset\ntulokset olivat tamperelaistenkin mielestä vähäpätöiset, 1 000 ruplan\nseuduissa. Laitos jaksoi kuitenkin elää kauas kuusikymmenluvulle\nsaakka. Suurenmoisempi olutteollisuus saatiin Tampereella syntymään\nvasta kun apteekkari A. W. Tennberg tarttui asiaan. V. 1854 ryhtyi\nhän rakennuttamaan suurta, kaksinkertaista tiilistä panimorakennusta\nNäsijärven rannalle, Kortelahden ja Mustanlahden välisen pienen\nniemen päähän. Vielä seuraavakin vuosi meni Mustanlahden panimon\nrakentamiseen, mutta sitä enemmän sieltä herui, kun se kerran valmiiksi\nsaatiin -- v. 1856: 18 000 kannua olutta, arvoltaan 3 483 hopearuplaa,\nja seur. v. 31 500 kannua olutta, 23 500 kannua \"kellarijuomaa\" y.m.,\narvoltaan 6 095 hopearuplaa. Työntekijöitä mainitaan tehtaassa aluksi\npanija, kaksi panimonrenkiä ja kolme tilapäistä, apulaista; v. 1857\ntultiin toimeen kolmen miehen voimalla.\n\nPanimo joutui kuitenkin viimemainittuna vuonna kruununvouti Lagerbladin\nhaltuun. Kruununvoudin johdolla näyttää laitos entisestään edistyneen.\nV. 1858 nousivat valmisteet 44 100 kannuun olutta ja 22 000 kannuun\n\"sahtia\". Myyntiä harjoitettiin paikalla ja \"ympäri maata\"; v:n 1859\nalusta kuului panimolaitokseen \"oluttupa\", jossa yleisölle myytiin\nolutta..\n\nKun v. 1864 nuorempi Tennberg ja apteekkari Serlachius, perustivat\nTampereelle Onkiniemen panimon, alkoi kaupungin olutteollisuudessa\nkilpailun aika. Kaupungin monet, pahamaineiset oluttuvatkaan eivät\nvoineet kuluttaa liiallista oluen tulvaa. Mustanlahden oluttehtaalle\ntuli kireä aika. V. 1867 ostivat panimomestari Sippel ja kirjanpitäjä\nSchogster Lagerbladin panimon 108 000 markalla, mutta jo v. 1869\noli panimo taas myytävä konkurssihuutokaupalla, laitoksen osti\n52 000 markalla Suomen yliopisto, joka nähtävästi oli lainannut\nrahojansa olutteollisuuteen. Yliopisto kuitenkin möi laitoksensa 58\n000 markalla oluenpanija Rubmannille, jolta se kiertyi Jyväskylän\nherroille Johnssonille ja Valtoselle. Panimo saattoi jälleen ruveta\ntasaisemmin toimimaan, varsinkin kun sillä oli käytettävänään edullinen\nteollisuuslaina valtiolta.\n\nSiten on Suomen valtiokin puolestaan avustanut Tampereen\nolutteollisuuden syntymistä. (59)\n\n_Yleiskatsaus Tampereen vanhempaan teollisuuteen._ Liitämme tähän\nlopuksi taulun tapaan järjestetyn yleiskatsauksen Tampereen vanhempaan\nmanufakturi- ja tehdasteollisuuteen.\n\n         Tampereen tehdasteollisuuden yleinen kehitys vv. 1815--1855\n\n                      perus-                 työntekijöitä\n    laitoksen nimi     tamis-  1815 1820 1825 1830 1835 1840 1845 1850 1855\n                       vuosi\n\n    Paperitehdas        1783     33  44   25   17   32   57  108  145  147\n    Grekin verkatehdas  1815      8   9    5    3   --   --   --   --   --\n    Finlaysonin tehdas  1820     --   1    5   10   11   59  531  733  909\n    Brummertin karv.tehd. 1819   --  --    2    6    5    4    5    8    7\n    Haggrenin öljymylly 1820     --  --    1   --    2    1    3   --   --\n    Lundahlin raasitehdas 1822   --  --    2   --    1   --   --   --   --\n    Lemströmin verkatehdas 1841  --  --   --   --   --   --    7   --   --\n    Tennbergin öljytehdas 1843   --  --   --   --   --   --    4    5    5\n    Ahlgrenin savipiipput. 1846  --  --   --   --   --   --   --    3   --\n    Wennerqvistin faj.t. 1848    --  --   --   --   --   --   --    2    3\n    Petersonin vill.kehr.t. 1849 --  --   --   --   --   --   --   11   16\n    Nottbeckin sukkatehdas 1850  --  --   --   --   --   --   --   18   34\n    Renforsin konepaja  1849     --  --   --   --   --   --   --   --   26\n    Elianderin savip.tehd. 1851  --  --   --   --   --   --   --   --    3\n    Lindbergin olutpanimo 1851   --  --   --   --   --   --   --   --    1\n    Heleniuksen ajokalut. 1851   --  --   --   --   --   --   --   --   17\n    Elianderin tulitikkut. 1852  --  --   --   --   --   --   --   --   16\n    Frenckellin tapettit. 1852   --  --   --   --   --   --   --   --    4\n    Kottkampffin olutpanimo 1853 --  --   --   --   --   --   --   --    1\n    Mustanlahden olutpanimo 1854 --  --   --   --   --   --   --   --    1\n                   yhteensä  --  41  54   40   36   51  121  658  925 1190\n\n_Muist._ Kun viralliset käsityöläisluettelot, joista ylläolevat numerot\non otettu, eivät ennen manufakturijohtokunnan perustamista (1842)\nota huomioon tehtaiden naispuolisia työntekijöitä, vaan ainoastaan\n\"mestarit, kisällit ja oppipojat\", ovat taulumme numerotiedot\npaperitehtaan ja Finlaysonin tehtaan vanhemmalta aikajaksolta\nvaillinaiset. -- Taulukkoon eivät sisälly kosken itäpuolella, kaupungin\nalueen ulkopuolella olevat teollisuuslaitokset.\n\n\n\n\n8. TAMMERKOSKI.\n\n\nTampereen elämänsuoni. Kosken aikaisempi käyttö. -- Kosken vanhat\nmerkkipaikat. -- Vanhat vesilaitokset. -- Kertomus kosken tilasta 1818.\n\nTammerkosken suuri perkaus: Ruotsin aikainen koskenperkaustoiminta.\nSota 1808--1809. Uusi koskenperkausjohtokunta 1816. Koskiherrain\ntarkastusmatka 1817 ja suunnitelmat Satakunnassa. -- Tammerkosken\nperkaus alkaa 1817. Perkaustyöt 1817--1823.\n\nTammerkosken teollinen käyttö: Alakosken teollisuus. -- Myllykysymys\nja sen vaiheet: V:n 1777 vaihtokirja. Kaupungin ja Hatanpään\n\"isoviha\". Senaatin päätökset 1849 ja 1861. Raatimies Lindbergin\nmyllysota. Kaupunki saa myllyn. -- Manufakturikauden simpukanpyyntiä\nTammerkoskessa. -- Kosken kalastus.\n\nTammerkosken vesioikeus: Kunnallis-sosialinen koskenomistus. --\nTodistuksia ja esimerkkiä. -- Vesioikeusriidat. Paperitehtaan ja\npumpulitehtaan riita 1841. -- Kysymys tukkien uitosta. -- Tehtaiden\nmyöhemmät vesiriidat.\n\nTammerkosken vedenvaihtelut: Näsijärven jääsuhteet. Jäätyrehdyksiä\nTammerkoskessa 1836 ja 1856. -- Vedenkorkeuden vaihteluja\nTammerkoskessa. Vedenpuutteen aikoja. Suuri vedenpuute 1876. Näsijärven\nvedenkorkeuden järjestely ja Tammerkosken korkeustokeet. Tulvia.\n\nKosken ulkoasu ja sen muutokset: Keinotekoisia saaria. Koskensaari.\nSillat ja möljät. Kosken kaunistukset.\n\nJo usein olemme nähneet Tammerkosken vaikuttavalla tavalla ottaneen\nosaa Tampereen kaupungin historiaan. Luonnonvoiman ja ihmisvallan\ntaistelu, kaikkialla pysyvä ja jatkuva, on korotetussa määrässä ollut\nominainen tälle paikkakunnalle. Täällä ei ole taistelu lakannut\nsiihen, että kosken voima on alistettu teollisuuden palvelukseen;\nkosken näkyvät ja näkymättömät voimat ovat aikain kuluessa saaneet\nyhä monipuolisemman vaikutuksen kasvavain ihmisjoukkojen oloihin\nja elämään. Viljelyksen noustessa on koskenkin viljelys noussut;\nvielä enemmän kuin ennen ovat ihmisten olot ja työt nyt kaupungin\nkeskessä kuohuvasta elämänsuonesta riippuvia. Tammerkoski on siten\nikäänkuin elävä, monijäseninen elimistö, jolla on oma luonteensa ja\nomat tarkkatuntoiset tapansa. Se on mitä lähimmässä yhteydessä koko\nkaupungin olemuksen kanssa. Kaupunki ja sen omituinen luonnonvoima ovat\nlukemattomilla langoilla kietoutuneet erottamattomasti toisiinsa; koski\non erottamaton osa kaupunkia.\n\nTammerkosken vanhemmista oloista ennen kosken suurta perkausta 19.\nvuosisadan toisen ja kolmannen vuosikymmenen vaiheella on meillä vain\nvähän tietoja. Kun vertaa näillä sivuilla esittämiämme Tammerkosken\nkarttakuvia v:n 1696 karttaan, huomaa kosken, rantain ääriviivain\nlukuisista pikkumuutoksista huolimatta, pysyneen pääpiirteissään\nentisellään meidän päiviimme saakka. Mainittavia muutoksia ei ole\ntapahtunut kosken putouskorkeudessakaan. Se oli kaupungin v. 1779\nvahvistetun asemakaavakartan mukaan 62 1/2 jalkaa eli nykyisissä\nmitoissa 18.6 m; Suomen maantieteellisen seuran kartaston tekstissä on\nnykyisen kosken korkeus ilmoitettu 18.1 m:ksi.\n\nEnnen perkausta oli koski sangen kivinen, niinkuin voi päättää\nvanhemmista kartoista. Erittäin kivinen oli ylimmän putouksen niska,\nmissä v:n 1696 kartan mukaan olivat Pispalan ja Hyhyn myllyt ja missä\n\"prannin aikaan\" kulki kosken poikki polttimolta myllylle Jalkasilta,\njoka kuitenkin v:n 1801 aikoina sieltä hävisi. Yläputouksen kohdalla\noli myöskin usein mainittu \"Teiskon ruuhi\", jonka teiskolaiset\n\"armollisella luvalla\" nähtävästi Ruotsin vallan viimeisinä vuosina\nolivat peranneet päästäkseen kärsimästä Näsijärven tulvia.\n\nTammerkosken n.s. keskimmäinen ja alimmainen putous olivat ennen\nsuurta koskenperkausta paljon kivisemmät ja karisemmat kuin nyt.\nSiellä olivat \"Annan Jussin kivi\" ja \"Kuninkaankivi\", edellinen\nkeskimmäisessä, jälkimmäinen alimmaisessa putouksessa Kuninkaankadun\nsuunnassa ja näkyvä vain vähän veden aikana. Alakoskessa olivat myöskin\npienoinen \"Ratassaari\", johon kaupungin herrat v. 1814 rakensivat\nhuvimajan ja sinne vievän sillan, mutta joka nyt on kokonaan hävinnyt:\nkattohuopatehtaan rakennusten alle, ja vedenalainen matalikko, josta\non tullut \"Kehruusaari\". Kosken merkkipaikoista mainitsemme vielä\npaperitehtaan pitkän patouksen ja valtamaantiensillan vanhalla\nsiltapalkalla alaputouksen niskassa. Silta oli viimeksi rakennettu\nvv. 1814--1815 ja tehty silloin kaksikaariseksi kivisillaksi. Kosken\nitäisellä rannalla olivat huomattavia paikkoja ainoastaan Hatanpään\nsaha ja myllyt, joita oli milloin siellä milloin täällä, mutta\nvakinaisimmin keskimmäisessä putouksessa Myllyniemen nenässä.\n\nPitkään aikaan eivät Tampereen asukkaat kyenneet käyttämään mahtavaa\nkoskeansa muuhun kuin kalastukseen ja muutamain vähäpätöisten\nteollisten laitosten rattaiden pyörittämiseen. Kosken vesilaitoksissa\ntapahtui kuitenkin alituisesti muutoksia -- eihän vesivoima eikä\nverkavalkkien siirtäminen toiselta rantakarilta toiselle paljoakaan\nmaksanut. Suuren perkauksen alkaessa olivat kosken vesilaitokset siten\njo melkoisesti toisenlaiset kuin vuosikymmentä aikaisemmin.\n\nJos seuraamme kaupungille kuuluvaa koskenrantaa kosken niskasta\nmyötävirtaan, tapaamme tällöin ensinnäkin Teiskon kaivannon alapuolella\nvärjäri J. F. Lagerqvistin verkavalkin, joka oli v. 1808 siirretty\nalakoskesta tänne. Sadan kyyn. päässä tämän valkin alapuolella on\nsäämiskämaakari Antti Enqvistin survinmylly, v. 1814 siirretty\ntänne alakoskesta, missä se v:sta 1795 saakka oli ollut. Enqvistin\nsurvinmyllyn lähellä on sitten Spiringin vanhan valkin paikka, joka oli\nollut monen miehen omana, vaan v:n 1815 vaiheissa jäänyt autioksi.\n\nKeskimmäisen putouksen alkukohdalla, siinä missä Tammerkoski kääntyy\neteläiseen suuntaan, oli värjäri M. Sundgrenin v. 1808 perustama\nvalkki, joka naimisten kautta oli joutunut kupariseppä Joonas\nNordmanille, ja sen alapuolella vanha \"Tottin valkki\", joka oli v. 1795\nperustettu \"viistoon vastapäätä asessori Ahlmanin keskimmäistä myllyä\"\nja jonka v. 1816 värjäri Erkki Haggren osti 120 hopearuplalla.\n\nNämä neljä vesilaitosta, Lagerqvistin, Enqvistin, Sundgrenin ja Erkki\nHaggrenin, näkyvät hyvin maanmittari Walleniuksen v. 1820 laatimalla\nFinlaysonin tehtaan tiluskartalla.\n\nParas osa kosken keskimmäistä putousta oli paperitehtaan hallussa.\nAlimmassa putouksessa olivat taas vesilaitokset vasta alulla.\nVanhastaan oli siellä nyk. villankehruutehtaan paikalla kauppias Kust.\nLundahlin tiiliruukki, joka kävi vesivoimalla. Tiiliruukin itäpuolella\nolevalle kosken matalikolle katsottiin v. 1815 paikka tehtailija Fredr.\nGrekin tulevalle suurtehtaalle, mutta vastaiseksi oli laitos vielä\nrakentamatta.\n\nTammerkosken yleisestä tilasta koskenperkauksen alkaessa antaa\nvalaisevan kuvan eräs virallinen tutkimus, joka alussa vuotta\n1818 pidettiin kosken vedenjuoksun tukkeutumisesta, mistä\nkoskenperkausjohtokunta oli valittanut maaherralle. Tutkimuksessa\ntodistettiin, etteivät kaupungin teolliset vesilaitokset olleet millään\ntavoin estäneet veden juoksua tai sulkeneet kosken valtaväylää.\nKaupungin viranomaiset todistivat, etteivät kosken kalastuksen\nvuokraajatkaan olleet tehneet haittoja kosken juoksulle, etenkin\nkoska silloiset vuokraajat vain syksyisin harjoittivat lohenpyyntiä\nja käyttivät siinä toimessa ainoastaan irtaimia pukkeja ja portaita,\njoita pitkin liikkuivat verkoillaan ja merroillaan ja jotka telineet\nkala-ajan jälkeen taas poistettiin. Mutta se myönnettiin yhteisesti,\nettä Näsijärveltä vuosi vuodelta ajaantuu koskeen \"joukko tukkeja,\njaaloja, proomuja ja muita venehylkyjä, jotka ovat ruhkautuneet paikka\npaikoin, niin että pian voidaan niitä pitkin päästä kuivin jaloin\nkosken yli\". Useimmat tukit kerrottiin olevan Lefrénin ja niiden\nkatsottiin estävän veden vapaata juoksua. (60)\n\nTulemme nyt Tammerkosken suureen perkaukseen. Tällä perkaustyöllä oli\nyleisempikin pohja ja merkitys kuin vain paikallinen. Työn ajatus ja\naie olivat jatkoa Ruotsin ajan pyrkimyksiin. Augustin Ehrensvärdin\nja hänen apulaistensa koskenperkaussuunnitelmat jäivät perinnöksi\nerityiselle v. 1799 perustetulle Suomen koskenperkausjohtokunnalle.\nTällä laitoksella oli käytettävänään n.s. passevolanssivaroja,\nsotaväestä muodostettuja työkomennuskuntia sekä maata omistavan kansan\nvapaaehtoisesti myöntämiä päivätöitä. Työalakseen oli johtokunta\nvalinnut Länsi-Suomen ja etupäässä Kokemäenjoen vesistön. Niinpä\ntyöskenneltiin vv. 1803-1806 Kyrösjärven vesissä. Tähän työhön\nkäytettiin melkoisia sotilaskomennuskuntia, ja työpäällikkönä toimi\nTampereen järjestysmies, luutnantti Tihlman, joka näin harjaantui vielä\ntärkeämpiin perkaustöihin.\n\nPerkaustöitä ei kuitenkaan aina suoritettu onnistuneimmalla tavalla.\nKoskenperkausjohtokunnan suurin yritys oli 1 1/4 peninkulman pituisen\njohtokaivannon kaivattaminen Huittisissa ja Kokemäellä; aikomus oli\ntämän suoran kaivannonkautta oikaista Kokemäenjoen suuressa mutkassa\nolevat pahat kosket, pelastaa laajat seudut tulvain hävityksiltä ja\nluoda uusi kulkuväylä. Vv. 1803--1807 tehtiin kaivantorakennuksella\ntyötä, mutta sota keskeytti puuhat. Piispa Tengströmin kertomuksen\nmukaan olisi kaivannon päättyminen silloin enään ollut vain muutaman\nviikon työtä vailla, minkävuoksi Porvoon valtiopäivillä pappissäädyssä\ntoivottiin hartaasti työn nopeaa loppuunsuoritusta. Mutta kesken se\njäi. Myöhemmän kertomuksen mukaan oli työ käynyt liian vaikeaksi ja\nkalliiksi, kaivanto oli pian sortunut ja maatunut umpeen ja tuottanut\nvain vahinkoa, kun kaivannosta luotu maa oli pilannut niittyjä. Suuri\nyritys näytti lopultakin joutuneen hautaan.\n\nMutta tästä hautauksesta kasvoivat uudet hankkeet. Porvoon\nvaltiopäivillä laativat sekä pappis- että talonpoikaissääty anomuksia\nkoskenperkaustöiden jatkamiseksi Suomessa. Pappissäädyn anomuksessa,\njoka oli piispa Tengströmin alkuunpanema, huomautettiin, että\nmuuttuneet valtiolliset rajaolot nyt sallivat ajatella perkaustöiden\ntoimeenpanemista myös Päijänteen ja Saimaan vesistöissä.\n\nAluksi ei kuitenkaan aiheutunut mitään toimenpiteitä näin tehtyjen\nehdotusten johdosta, vaikka keisari oli niihin ilmoittanut suostuvansa.\nMutta kun uuden valtion ensimmäiset järjestämistoimet oli suoritettu,\ntarttui hallitus uudestaan asiaan, \"näihin ei unohdettuihin, vaan\nlykättyihin töihin\". Todella harvinaista suosiota ja harrastusta\ntätä kansallista työtä kohtaan osoittivat keisarilliset käskykirjeet\n20 p:ltä helmik. ja 31 p:ltä toukok. 1816, joissa määrättiin\nperustettavaksi Suomeen uusi koskenperkausjohtokunta ja nimitettiin\nsiihen jäsenet, sekä 25 p:ltä heinäk. 1817, jossa perkaustöiden\nvirka- ja työmiesten palkkaamiseksi sekä tarpeellisten työkojeiden\nja -aineiden hankkimiseksi määrättiin 25 000 hopearuplan suuruinen\nmääräraha vuodeksi ja, vielä parempi, luvattiin määrärahan\njatkumistakin. Siten sai alkunsa työ, josta tuli uuden kotimaisen\nhallituksemme ansiokkaimpia ja hyödyllisimpiä.\n\nHiukan omituinen, mutta töistänsä päättäen erinomainen oli se virasto,\njonka huoleksi uusien töiden toimeenpano ja johto uskottiin. Esimiehenä\noli kenraalikuvernööri Fabian Steinheil. Kun rupeaa summaamaan\nniitä vaivoja, joita yksin hän tämän työn vuoksi näki, niitä satoja\npeninkulmia, jotka hän lyhyessä ajassa Suomen koskien vuoksi ajoi, niin\non se luulo lähellä, ettei koskenperkauksista olisi tullut sitä, mitä\nniistä tuli, ilman hänen omakohtaista uhraavaa asianharrastustansa.\nHyvät hän osasi valita itselleen auttajatkin; heistä mainitsemme\nkoskenperkausjohtokunnan ja hallituskonseljin jäsenen, matematikon ja\nvesistöjen tutkijan N. G. af Schulténin, johtokunnan sihteerin E. B.\nvon Witten, joka virallisissa lehdissä julkaisemillaan seikkaperäisillä\ntyökertomuksilla antoi suurelle yleisöllekin tilaisuutta seurata\nkansallisen työn edistymisiä, ja muita ylinnä johtokunnan teknikon,\nkoskenperkaus- ja kanavatöiden oivan tarkastajan, vapaaherra Kaarle\nRosenkampffin, Suomen järvi- ja koskiseutujen kansan kesken vieläkin\nmieluisessa muistossa elävän \"koskiparoonin\".\n\nKoskenperkausjohtokunnan ensi töitä oli valita itselleen sopivat\ntyöpaikat ja järjestää itse työn suorittaminen. Sitävarten\nläksivät Steinheil, Schultén ja Witte syyskuussa 1817 pitkälle\ntarkastusmatkalle. Johtokunta lausui jo aikaisin sen mielipiteen, mikä\nmuuten oli lausuttu jo Porvoon valtiopäivilläkin, että perkausten\ntuottamaa etua oli tasaisesti suotava kaikille Suomen osille.\nKuitenkin rajoitettiin koskenperkaukset ensi aluksi pääasiallisesti\nKokemäenjoen vesistöön ja Pohjanmaan Kyrönjokeen. Näillä alueilla oli\nnäet vanhastaan paikallinen harrastus koskenperkaustöihin erittäin\nsuuri, ja edellisellä alueella lisäksi oli kysymyksessä oikeastaan\nvain vanhain, jo aljettujen töiden onnellinen loppuunsuorittaminen.\nSinnepäin siis suuntasivat v:n 1817 koskiherrat matkansa. Kaikkialla\npidettiin kokouksia ja useimmissa paikoin Kokemäenjoen puolella\nlupasi rahvas auliisti suorittaa päivätöitä perkauksiin. Tavallisesti\nluvattiin 10 päivätyötä koko talolta vuosittain viitenä vuonna ehdolla,\nettei päivätöitä kuitenkaan vaadittaisi maanmiehen kiireellisimpänä\ntyöaikana, kesä-, heinä- ja elokuussa. Johtokunta puolestaan sitoutui\nmaksamaan päivätyön suorittajille vähäisen päiväpalkan, 12 kill.\nRuotsin velkarahaa. Ei osannut johtokunta myöhemmin kyllin kiittää\nsitä yhteishyvän harrastusta, jota syrjäseutujenkin rahvas omaa etua\npyytämättä osoitti suurta yhteishanketta kohtaan ja jota toimessa\nvarsin ankarasti koeteltiin. Ikäväkseen kuitenkin koskenperkauksen\nystävät näkivät, etteivät kaikki alisen Satakunnan miehet taipuneet\nriittäviin uhrauksiin, vaikka perkaukset sielläpäin havaittiin\nehdottoman tarpeellisiksi. Johtokunta olisi näin ollen voinut,\nkertoilee meille sihteeri v. Witte, tyytyä vain Ylä-Satakunnan koskien\navaamiseen. Mutta samalla olisivat alavat seudut Karkussa, Tyrväällä,\nHuittisissa, Loimaalla ja osassa Kokemäkeä joutuneet veden alle.\nSenvuoksi oli tarpeellista ruveta perkaamaan Tyrvään ja Kokemäen\nkivisiä, monihaaraisia ja pahasti tukkeutuneita koskia, vaikkapa työ\nsiellä uhkasikin tulla kalliimmaksi kuin muualla.\n\nSentapaiseksi muodostui koskenperkausjohtokunnan ensimmäinen\ntyösuunnitelma, ja viipymättä se pantiin käyntiin. Jo samana syksynä\n1817 paukkuivat kivet Kyrön joen Hanhikoskessa, missä työnjohtajana\noli parooni Rosenkampff, Kokemäellä majuri Hagelstamin johdolla ja\nTammerkoskessa, missä työnjohto oli uskottu kapteeni Tihlmanille.\n\nSyyskuun 30 ja lokak. 1 p:nä 1817 oli näet kenraalikuvernööri\nseuralaisineen oleskellut Tampereella ja havainnut Tammerkoskenkin\nkaipaavan perinpohjaista perkausta.\n\nSaamainsa käskyjen mukaisesti pani Tihlman Tammerkosken monivuotiset\nperkaustyöt alkuun marraskuun viimeisinä päivinä 1817. Työvuosi\nperkaustöissä laskettiin syyskuusta syyskuuhun, mutta todelliset\ntyöjaksot olivat lyhemmät, koska koskityöt olivat keskeytettävät\nkesäkuukausiksi. Ensimmäinen työkausi Tammerkoskella kesti marraskuun\nlopusta 1817 toukokuun 11 p:ään 1818, josta ajasta työ vielä seisoi\nsuurimman osan joulu- ja tammikuuta. Seuraavat työvuodet olivat\nhiukan pitempiä, kestäen yleensä syyskuusta toukokuun alkuun tai\npuoliväliin. Työvoimasta ja työtavoista Tammerkosken työmaalla\nantavat koskenperkausjohtokunnan tilit seikkaperäisiä tietoja.\nEnsimmäisinä työvuosina, jolloin päätyö tuli suoritetuksi, työskenteli\nTammerkoskella Tihlmanin valvonnan alaisena päällysmies, muutamia\nvakinaisia kirvesmiehiä, seppiä, puraajia ja \"miinaajia\", parikymmentä\nmaalaistyömiestä, jotka vuoronsa jälkeen kävivät suorittamassa\ntalonpoikain tekemiä sitoumuksia, ja saman verran venäläisiä\nsotamiehiä. Palkat olivat töiden alkaessa syksyllä 1817 huonot,\nmutta nousivat jo seuraavana keväänä, päiväin pidentyessä, melkoista\nparemmiksi ja pysyivät sitten ajan oloihin nähden varsin hyvinä.\nPäällysmiehet ja ulkotyömiehet työskentelivät päiväpalkalla, mutta\npuraajille maksettiin puratun jalkakivun ja manaajille laukausluvun\nmukaan. Koko paikkakunnan työoloihin vaikutti suuri perkaustoimi\nvirkistävästi, ja kaupungin kauppiaat ja käsityöläiset saivat iloita\ntavaran ja työn menekistä.\n\nParia äkillistä kevättulvaa lukuunottamatta olivat luonnonolot neljänä\nensimmäisenä vuonna perkaustyölle suotuisat. Kahtena ensimmäisenä\nvuonna työskenneltiin etupäässä Tammerkosken niskassa. \"Sen vuorenselän\nrikkiammuttua, joka tukkesi Näsijärven laskupaikan Tampereella ja\njossa kaksi talvea on työskennelty, tulee tämän suuren järven pinta\nlaskeutumaan noin 4 jalkaa, kaikki sen rannoilla olevat vesiperäiset\nniityt tulevat hedelmällisemmiksi ja lähellä olevat suot vaikeudetta\nviljeltäviksi\", lausutaan koskenperkausjohtokunnan kertomuksessa kahden\nensi vuoden toimista. Kolmannen ja neljännen työvuoden (1819--1821)\ntuloksista johtokunta kertoo: \"Tammerkosken korkean putouksen\nleveämmän niska-aukon poikki kulkevan vuorenselän räjähdyttämisen\nkautta on ensimmäisinä vuosina Näsijärven kevättulvan aika saatu\npaljon lyhenemään ja tuon suuren järven pinta melkoisesti laskemaan.\nVielä enemmän edistääkseen samaa hyödyllistä tarkoitusta ja sen\nohella hankkiakseen vahingotonta vedensaantia kaupungin puolelle tätä\nrunsasta vesistöä perustetuille tai aiotuille mekanisille laitoksille\non Johtokunta viimeksi kuluneena vuonna panettanut työn alaiseksi vain\nmuutamaa jalkaa leveän ja aivan matalan Teiskon kaivannon, joka on\nlaajennettu 6 sylen levyiseksi ja neljän jalan syvyiseksi. Kevättulva\nkeskeytti tämän perkauksen, ennenkuin se ehti täysin valmistua, ja se\non senvuoksi tulevana syksynä päätettävä, samoinkuin muutamia tiellä\nolevia verkavalkkeja on siirrettävä sopivampaan paikkaan alempana\nkoskessa.\" Viidentenä ja kuudentena työvuonna, 1821--1823, jotka olivat\nperkauksen viimeiset, parannettiin ja syvennettiin Teiskon kaivantoa\nvielä melkoisesti, etupäässä Finlaysonin tehtaan eduksi, lopullisessa\nkunnossaan kaivanto alkoi samasta paikasta kuin itse koski, mutta\noli 40 jalkaa syvempi kuin suuri putous ja jakaantui sitten kahteen\nhaaraan, \"joista ensimmäinen ja leveämpi yhdessä suuren aukon kanssa\npudottaa Näsijärveä, mutta toinen tuo vettä Finlaysonin laitokseen\".\n\nMonivuotisella koskenperkauksella oli ensi sijassa valvottu Näsijärven\nranta-asukkaiden ja Tampereen alkavan suurteollisuuden etua. Mutta\nmyöskin kaupungin pienet tehtailijat ja kaupungin asukkaat yhteisesti\nhyötyivät kosken uudistuksesta. Tammerkosken alaputoukseen, kaupungin\nrannan ja koskessa olevan Ratassaaren ja matalikon väliin rakensi\nkruunu muhkean ruuhen, jota koskea vastaan tuki vankka ja leveä\nkivipatous. Tämän \"uuden ruuhen\" eli \"suuren ruuhen\" ääreen pakenivat\nylemmistä putouksista kaikki pienet vanutus- ja survinmyllyt, tänne ne\nyhdessä parvessa pesivät niinkuin hätyytetyt vesilinnut, saaden turvaa\nja käyttövoimaa yhteisestä suuresta ruuhesta ja sen sivuaukoista.\n\nNäin oli Tammerkoski saanut uuden muotonsa, jota myöhempäin aikain\nruuhi- ja siltarakennukset ovat ainoastaan vähemmässä määrässä\nmuuttaneet. Tihlman oli ansiostaan koskenperkaustöissä jo v. 1821\nsaanut hallitukselta jalokivisormuksen. (61)\n\nKoskenperkauksen jälkeen vakaantuivat koskiolot jotakuinkin ylemmissä\nputouksissa, joista tuli \"ylemmän\" teollisuuden valta-alue.\nAlaputouksessa sitävastoin kesti epävakaisia oloja vielä kauan aikaa.\nSiellä oleva suuri ruuhi oli vuosikymmeniä \"alemman\" teollisuuden\nlymypaikka, kunnes vihdoin kaikki ahmiva suurteollisuus anasti tämänkin\nvalkkien arkipelagin itselleen.\n\nToe, jonka korkea kruunu oli alaputoukseen rakentanut, kulki kaupungin\nrannasta poikkipäin koskea suoraan Ratassaareen. Tokeesta läksi\nalaspäin tiilitehtaan nokkaan saakka yhteinen ruuhi; erään tiedonannon\nmukaan v:lta 1848 oli tämä ruuhi puinen, jo lahonnut ja vuotava,\n170 jalkaa pitkä, 23 jalkaa leveä ja 1 jalan kalteva. Tämän ruuhen\nalapäässä oli ensi aikoina tiilitehdas ja ruuhen itäreunalla seisoivat\nrivissä yläputouksesta tänne siirretyt valkit. Alkuaan niitä oli 4\n(Lagerqvistin, Erkki Haggrenin, Enqvistin ja Nordmanin). Sittemmin\nniiden omistajat vaihtuivat ja uusia valkkeja rakennettiin entisten\nlisäksi. V. 1847 oli siten ruuhen ääressä 6 valkkia, joiden omistajat\nolivat värjäri Lemström, raatimies Liljelund, värjäri Lindfors, värjäri\nGranlundin perilliset sekä värjärit Hessling ja Haggren.\n\nNäiden valkkien läheisyyteen syntyi vähitellen joitakuita muita\nvesirakennuksia. Maanpuolella ruuhta sai tehtailija Fredr. Grek\nv. 1822 viimeinkin valituksi aiotulle tehtaalleen sopivan paikan.\nTarkastuspöytäkirjan mukaan oli Grekin alueen pituus \"uudesta ruuhesta\nylöspäin maalle\" 12 ja leveys \"putouksesta pitkin uutta ruuhta\" 9\n1/2 syltä. Grek kertoi ennen uuden ruuhen perustamista rakentaneensa\nsen alle kivellä reunustetun ruuhen, joka meni ulos koskeen päin ja\njohti veden pois hänen laitoksestaan; samasta syystä oli hänelle\nsuuren ruuhen viereen jätetty erityinen aukko patouksessa, joten hänen\nlaitoksellaan ei tullut olemaan mitään yhteyttä yhteisen ruuhen kanssa.\n\nSamana vuonna 1822 sai myöskin nahkuri Brummert erityisen tehdaspaikan\nalakoskessa. Hänelle osoitettiin paikka \"huvihuoneen itäisellä nurkalla\nRatassaarella\", mistä hänen ruuhensa oli alkaminen, ja velvoitettiin\nBrummert ottamaan osaa yhteisen patouksen ylläpitoon.\n\nV. 1847 sai neulamaakari V. L. Renfors oikeuden perustaa\ntehdaslaitoksia alaputouksen suvannossa, tiilitehtaan niemen kohdalla\nolevalle kosken kivisärkkäiselle matalikolle, jonka pituus silloin\nilmoitettiin 85 kyyn:ksi, leveys 30--40 kyyn:ksi ja pinta-ala 9\nkapanalaksi. Matalikko oli tehtaan perustukseksi kelvatakseen\npaalutuksella ja täyttämisellä korotettava ja reunustettava kivillä.\nVesivoiman johtamiseksi paikalle oli rakennettava 105 kyyn. pitkä\nruuhi, ja karille pääsemistä varten oli sinne rakennettava maalta silta.\n\nAlaputouksen teollista käyttöä 1840-luvun alussa esittivät hyvin\nKustaa Mohellin ja C. W. Gyldénin samanaikaiset koskikartat. Mohellin\nkartalla pistää silmään kivisärkkä, johon Renforsin tehdas sittemmin\nperustettiin, samoinkuin siinä nähdään vielä osa Ratassaartakin, jonka\nitäreunalla Brummertin tehdas oli. P. A. Kruskopfin hauskassa Tampereen\npiirroksessa näkyvät taasen itse vanhat tehdasrakennukset, Brummertin\nkarvauslaitos, nuo yhteenkasvaneet verkavalkit ja alimpana tiilitehtaan\nryöppy ja kuivausvajat. Kivisärkkä sitävastoin on Kruskopfin kuvassa\nveden alla.\n\nH. R. Klingstedtin koskikartasta v:lta 1860 näemme, miten alakosken\nteollisuuslaitokset olivat miespolven aikana muuttuneet V 1847\nperusti koneenkäyttäjä Tuomas Peterson villakehräämönsä tiilitehtaan\npaikalle, jonka oli ostanut Kust. Lundahlin perillisiltä. V. 1850\nsai ylimäär. lääninkanslisti A. F. Lindeberg luvan rakentaa \"ryöppy-\nja kylmäkylpylaitoksen\" alakosken ruuheen. Tämä kylpylaitos, joka\nItämaisen sodan vuosina joutui sotaväen käytettäväksi ja ränstyi,\nsamoinkuin alaputouksen ruuhen ääressä olevat valkit joutuivat sitten\nvuorostaan suurteollisuuden jalkoihin, kun varatuomari Adolf Törngren\nja hänen jälkeensä insinööri Fr. Idestam viisikymmenluvun lopussa\nalkoivat suunnitella teollisuuslaitoksiansa alaputoukseen. Lindebergin\noli poistettava laitoksensa ja muut neljä vanhaa valkkia joutuivat v.\n1866 Idestamin omiksi 10 892 markan kauppahinnalla. Se oli nykyisen\nkattohuopatehtaan alku. Renforsin tehdaslaitos joutui myöhemmin värjäri\nHeikki Liljeroosin haltuun ja muutettiin kehruu- ja värjäyslaitokseksi.\nNykyisin on siten alaputouksen koko tehdasalue jaettu Kattohuopatehtaan\nja Liljeroosin laitoksen kesken.\n\nOn jo ennen kerrottu, miten Tampereen tilusten vaihtokirja 16 p:ltä\njouluk. 1777 kielsi uuden kauppalan asukkaita perustamasta _myllyjä_\nTammerkoskeen ja minkä vastarinnan hengen tuo määräys herätti\nmaataviljelevissä kaupunkilaisissa. Totta oli, että vaihtokirjan sanain\nmukaan kuningas lyhyesti lausui suostuvansa siihen, \"etteivät uuden\nkauppalan asukkaat perustako mitään jauhomyllyjä presidentin ennen\nperustettujen ja tähän saakka Tammerkosken kartanon rustivelvollisuuden\naukumentiksi määrättyjen, mutta nyt tämän rustivelvollisuuden\nmukana Hatanpään ja Otavalan talojen alaisiksi annettujen myllyjen\nvahingoksi\". Mutta entä jos Hatanpään myllyt eivät pysyisikään voimassa\ntai eivät riittäisi yhä kasvavan väestön tarpeita tyydyttämään?\nTampereen kaupungin asukkaat katsoivat silloin olevansa oikeutettuja\nrakentamaan uusia myllyjä, koska eivät voineet ajatellakaan Hatanpään\nerioikeuden olevan niin ehdottoman, ettei Tammerkoskessa saisi olla\nmitään myllyjä, jos Hatanpään myllyt syystä tai toisesta sattuisivat\nolemaan kelvottomia. Aivan ehdottomiksi ei Hatanpään myllyoikeuksia\nalussa ajateltukaan, koskapa Hatanpään omistaja, presidentti Boije\naikoinaan oli sitoutunut aina pitämään myllyt siinä kunnossa, että\nkaupunkilaiset kaikkina aikoina kohtuullista ja määrättyä tullia\nvastaan saisivat niissä jauhattaa viljansa.\n\nMyllyistä kuitenkin syntyi ikuinen tora, koska kaupunkilaiset tahtoivat\njauhattaa viljansa niin halvalla kuin mahdollista, myllyjen omistajat\ntaas saada jauhatuksesta niin korkean tullin kuin mahdollista.\nJauhatussopimuksia tehtiin ja purettiin yhtenään. Alkuaan oli myllyjen\nisäntä tehnyt kaupunkilaisten kanssa sellaisen välipuheen, että\nkaupunkilaiset saisivat ennen maalaisia jauhattaa viljansa myllyissä\nmaksamalla tullia 3 killinkiä ruis- ja 2 killinkiä ohratynnyriltä.\nOlipa sovittu vielä siitä, ettei sovittua myllytullia saisi korottaa.\nMutta jo v. 1790 korotti Hatanpään omistaja tullin kapaksi tynnyriltä.\nV. 1802 rupesi kartanon isäntä taas vaatimaan kaupunkilaisilta\nkorotettua tullia rahassa, mutta kaupunkilaiset lupasivat maksaa\nvain 4 killinkiä tynnyriltä tai entisen tullimaksunsa. Samaan aikaan\nvalitettiin, että myllyistä oli ainoastaan keskimmäinen, kahdella\nkiviparilla käyvä, kunnossa, ja että kaupunkilaisten vastoin entisiä\nsopimuksia oli täytynyt odotella myllyvuorojansa.\n\nOman myllyn toivo, ei sellaisissa oloissa kaupunkilaisten mielistä\nhaihtunut, ja yksityiset myllykeinottelijat osasivat tätä toivoa\npitää tarpeellisessa vireessä. V. 1819 aikoi aina suurisuuntainen\ntuomari Schrey vihdoinkin perustaa kaupunkiin tuon kaivatun laitoksen.\nKoko kaupunki kannatti innokkaasti yritystä. Katsottiin jo paikka\nmyllylle yläkoskessa Lagerqvistin ja Enqvistin valkkien välillä,\nmäärättiin jauhatusmaksu oikein halvaksi -- 1/2 kapaksi tynnyriltä --\nja päätettiin käyttää myllyn kaupungille maksettava vero maistraatin\nhuonojen palkkain lisäämiseksi ja köyhäintalon perustamiseksi. Mutta\nkun Hatanpään isäntä toi esille v:n 1777 vaihtokirjan, muuttuivat\nkaupungin iloiset toiveet synkäksi toivottomuudeksi.\n\nV. 1822 ryhtyi vuoroonsa asessori Niilo Lönnroth, joka omisti puolen\nErkkilän taloa, puuhaamaan uutta myllyä kosken itärannalle. Hatanpään\nisäntä vastusti kiven kovaan tätäkin yritystä, mutta kun ei ollut\ntodistettu, että kosken koko itäinen ranta olisi Hatanpään yksityistä\nomaisuutta, antoivat kihlakunnanoikeus ja maaherra Lönnrothille\nluvan rakentaa myllynsä Tammerkosken entisen sillan kohdalle, vähän\npohjoisemmaksi valtamaantien sillan itäistä korvaa (tämä myllynpaikka\nnäkyy C. Rosenkampffin v. 1821 laatimalla, Tammerkosken keskimmäistä\nosaa esittävällä kartalla). Senaatti kuitenkin kumosi maaherran\npäätöksen, koska asian käsittelyssä ei oltu noudatettu kaikkia Ruotsin\naikana säädettyjä muodollisuuksia, eikä Lönnrothin myllynpuuhaa sen\npitemmälle jatkettu.\n\nTuloksettomiksi jäivät tamperelaisten kaikki seuraavatkin myllypyyteet.\nKerromme niistä kuitenkin entisen \"oikeusyhteiskunnan\" olojen\nkuvaamiseksi. V. 1847 hylkäsi senaatti raatimies A. F. Lindbergin\nanomuksen saada rakentaa kaupunkiin -- tuulimyllyn, koska hakijan\nvalituspaperit olivat myöhästyneet. Mutta jo v. 1849 kuului senaatista\ntoisenlaisia. Kauppias J. H. Eliander oli nyt anonut lupaa tuulimyllyn\nrakentamiseen, mutta saanut alemmilta virastoilta epäävät päätökset.\nSenaatti ei katsonut aihetta olevan muuttaa näitä epääviä päätöksiä,\nmutta jätti hakijalle vallan Hatanpään myllyoikeuden estämättä\nherättää kysymyksen myllyn perustamisesta Tampereen kaupunkiin, \"jos\nhän voisi selvittää ja todistaa, että Hatanpään ja Otavalan taloihin\nkuuluvat jauhomyllyt, Tampereen kaupungin viime aikoina lisääntyneeseen\nväkilukuun nähden, nyttemmin olisivat riittämättömät tai muuten\nsopimattomat kaupungin ja ympärillä olevain seutujen myllytarpeeseen\".\n\nSitä ei tarvinnut kahdesti sanoa Tampereen myllymiehille. Ei A. F.\nLindberg suotta ollut raatimies ja kaupungin suurin käräjäpukari. V.\n1851 panee hän alkuun tämän uuden myllykysymyksen. Maistraatti ei anna\nhänelle lupaa, kuvernööri antaa, mutta senaatti ei katso asiaa oikein\nvalmistetuksi. Puuhaan on jo kulunut vuosia. Mutta väsymätön raatimies\nei hellitä, ja viimein saa hän maistraatin myöntämään todistetuksi,\nettä Hatanpään myllyt ovat riittämättömät, mutta ei saa maistraattia\nantamaan lupaa uuden myllyn rakentamiseen. Kuvernööri yhtyy maistraatin\npäätökseen, mutta senaatti, jonne Lindberg viiden kaupunginvanhimman\nsuosiollisella myötävaikutuksella on asian vedonnut, kumoo kuvernöörin\npäätöksen ja kuvernöörin täytyy antaa Lindbergille lupa rakentaa\nkahdella kiviparilla käypä mylly omistamansa valkkilaitoksen ja\ntonttinsa n:o 117 kohdalle (nyk. teatteritalon kohdalle Hämeensillan\nkorvalle). Kymmenen vuotta on kulunut siitä kuin asia vireille pantiin,\nsillä jo leikataan vuotta 1861.\n\nErehtyivätpä kuitenkin ne, jotka luulivat raatimiehen myllyn nyt\nolevan vain käymäänpanemista vailla. Myllyllä oli näet oikeudellisesti\nvasta kuvernöörin lupa, ja kuvernöörin lupaan tyytymätön voi tietenkin\nvalittaa senaattiin. Niinpä tulee asia Hatanpään omistajan toimesta\nsenaattiin. Ja siellä päätetään nyt, että kuvernöörin päätös on\nkumottava (!). Ainoastaan senaattorit Trapp, Federley ja vapaaherra\nNordenstam pysyvät kuvernöörin päätöksen puolella. Pöytäkirjan\ntarkastuksessa ilmoittaa kuitenkin senaattori Edelheim asiakirjoja\ntarkemmin tutkittuansa tulleensa siihen mielipiteeseen, ettei v:n 1777\nvaihtokirjassa Hatanpäälle myönnetty erioikeus ole yksinoikeus, vaan\nsisältää ainoastaan ehdon, etteivät uudet myllyt saa tehdä haittaa\nHatanpään myllyille. Ja kun senaattori Nordenheim on samaa mieltä,\nmuuttuu senaatin enemmistö ja kuvernöörin päätös tulee lopullisesti\nvahvistetuksi.\n\nLindbergillä on siis nyt vahvistettu lupa rakentaa myllynsä.\nRuvetaan rakentamaan, ollaan v. 1862 myllypaikan tarkastuksessa.\nMutta hatanpääläisetkin ovat saapuvilla vaihtokirjoillensa, panevat\njuhlallisimman vastalauseen kuninkaansanan rikkomista vastaan ja\nvaativat, että Lindbergin mylly on pantava seisomaan kaikiksi niiksi\najoiksi, jolloin Hatanpään myllyt ovat käynnissä. Vielä kerran\nkiertyy asia senaattiin, joka v. 1864 tuomitsee Lindbergin myllyn\npoistettavaksi, koska oli rakennettu paikalle, johon ei ollut saanut\nlupaa, silloin viimein luopui raatimies taistelusta, jota oli käyty\npuolentoista vuosikymmentä.\n\nMainittava on, että kaupunki lunastaessaan v. 1876 kosken itäpuolella\nolevan alueen tuli Hatanpään myllyjen ja myllyerioikeuksien omistajaksi.\n\nKun olemme kertoneet Tammerkosken myllyoikeuksista on syytä muistella\nmyöskin Tammerkosken _vesioikeutta_. Kaupungin ensi aikoina oli\nkaupungissa ja kaupungin hallituksessa vallalla se käsitys, että\nkosken läntinen ranta vesivoimilleen oli lahjoitettu kaupungille ja\noli kaupungin yhteistä omaisuutta samalla tavoin kuin kadut, torit,\nlaitumet ja metsät. Kaupunginhan tuli ennen muuta edistää teollisuutta,\nja sitävarten oli kosken vesivoima kaupungin käytettävänä. Tämän\nkatsomustavan mukainen oli kosken vesivoiman vanhempi käytäntö.\nTeollisuuslaitoksia saatiin perustaa koskeen ainoastaan kaupungin\nhallinnon luvalla. Kun koskenpaikkain luovutusta ei katsottu\nikuiseksi, ei niistä myöskään vaadittu lunastusta, vaan jätettiin ne\npyytäjäin käytettäviksi joko aivan ilmaiseksi tai vähäistä, vuosittain\nmaksettavaa vesilaitosveroa vastaan. Tarpeen tullessa voitiin\nkaupungille hankalia vesilaitoksia tuomita poistettaviksi samoinkuin\nvesilaitoksia saatiin asianomaisella luvalla siirtää paikasta toiseen.\nJos joku vesilaitos joutui rappiolle, katsottiin sen paikka ilman muuta\njoutuneeksi kaupungille takaisin. Koskeen rakentamiansa valkkeja ja\nmuita laitoksia saattoivat niiden omistajat myydä, mutta sellaisen\nkaupan ei katsottu koskevan valkkien ja laitoksien paikkaa eikä kosken\nvesivoimaa, joka oli kaupungin yhteistä luovuttamatonta omaisuutta.\nKun tehtaanisäntä Lefrén v. 1816 möi värjäri Lagerqvistille erään\nostamansa valkinpaikan, päätti kaupunginoikeus, ettei Lefrénillä ollut\nmitään määräämisoikeutta kosken paikkaan, jota ei itse ollut määräajan\nkuluessa käyttänyt. Kuten tästä päätöksestä näkyy, katsoi kaupunki\nkosken paikkain luovutusta aivan mieskohtaiseksi asiaksi: ne pysyivät\nkäyttäjäinsä hallussa ainoastaan niinkauan kuin niitä käytettiin kerran\nhyväksyttyyn tarkoitukseen eivätkä ne loukanneet kaupungin ylintä\nomistusoikeutta. Yksityisomistusta koskessa ei siis alkuaan kaupunkiin\nkuuluvassa osassa Tammerkoskea tunnustettu.\n\nSama käsityskanta sai tukea myöskin senaatissa silloin kun siellä\nkäsiteltiin kysymystä kosken vesivoiman luovuttamisesta Finlaysonin\ntehdaslaitoksille. Kotimaisen hallituksen tulkinnan mukaan oli näet\nFinlaysonilla Tampereen kaupungin perustuskirjoista ja erioikeuksista\njohtuva oikeus saada \"käytettäväkseen\" joutilaina olevia kosken osia,\nsittenkuin hän oli tullut Tampereen asukkaaksi, saanut tehtaanoikeudet\nja anonut kosken voimaa kaupungin hallinnolta. Tämän mukaan siis olivat\nkoskeen perustetut laitokset kyllä perustajainsa omia, mutta itse\nkosken voima ainoastaan heidän käytettävänänsä. Esittelijä Walheim oli\nsitä mieltä, että \"koski yleensä on katsottava kaupungin omaisuudeksi\nja sen alueeseen kuuluvaksi\". Mitä taas kosken käyttämisellä oli\nymmärrettävä, nähtiin senaatin lopullisesta lausunnosta, jossa puhutaan\nFinlaysonin oikeudesta saada täydellä omistusoikeudella käyttää\nliikenevää koskea, mutta samalla lisätään: \"niinkauan kuin hänen\ntehtaansa ja laitoksensa koskessa pysyisivät ja olisivat käynnissä\".\nKuten ennen olemme nähneet, tuli samanlainen lause Finlaysonin laitosta\nkoskevaan keisarilliseen erioikeuspäätökseenkin. Virallisenkin\nlaintulkinnan mukaan eivät Tampereen tehdaslaitokset omistaneet kosken\nvesivoimaa, vaan olivat ainoastaan sen käyttäjiä.\n\nVielä selkeämmin tämä \"kunnallissosialinen\" käsitys tuli näkyviin\nTampereen kaupungin vapaakaupunkijulistuksessa ja vapaakaupungin\nohjesäännöissä. Edellisessä asiakirjassa puhutaan vain vesivoiman\nnauttimisesta, määrätään, että \"tila, virtaa nautita, niille Fabrikin\nharjoittaille annetaan, jotka toimituxens tähden sitä tarvitsevat\".\nJälkimmäinen taas sääti (Art. I § 5): \"Ne jo tehdyt poisandamata\nolevaiset, eli edespäin tehtäväiset Wesi-Rakennuxet ei mahda myytää\neli pantixi pantaa, vaan tulevat perustuxensa puolesta Wapaakaupungin\nomaisuutena pidettäväxi, ja visseixi vuodeixi haldialta Wapaakaupungin\nTyöntekiöille arrendin päälle annettavaxi, jos hän niitä oman\nWapaakaupungin-elatuskeinon harjoittamisen tähden ei itse tahdo\nnautita\". Tässä määräyksessä ilmenevän käsityksen mukaisesti olivat\nsiis kaikki vapaakaupungin ohjesäännön julkaisemisen jälkeen perustetut\nvesirakennuksetkin, eivätkä ainoastaan niiden paikat, pidettävät\nkaupungin yhteisenä omaisuutena, jota vesirakennusten yksityiset\nhaltijat saivat joko itse käyttää tai muille vuokrata, vaan ei myydä.\n\nVapaakaupungin ohjesääntö ei tässäkään kohden saanut mitään merkitystä\neikä tullut koskaan toteutetuksi. Kaupungin vanha isäntävaltakin\nkoskessa vähitellen supistui. Niinkauan kuin kosken vesivoimalla\nei katsottu olevan suurempaa taloudellista arvoa, saattoi kaupunki\nvielä ylläpitää vanhaa oikeudellista isännyyttään Tammerkoskessa.\nMutta kosken vesivoiman taloudellisen arvon noustessa ilmestyi\nkaupungin vallan vastapainoksi kapitalivoimainen yksityisetu, jota\nkaupunki oli liian heikko tai tahdoton aisoissa pitämään. Suurtehtaat\nrupesivat omin lupinsa järjestämään koskea, mielin määrin laajentamaan\nvesilaitoksiansa ja keskenänsä riitelemään koskesta niinkuin\nyksityisestä omaisuudestaan.\n\nTätä uusimpaan aikaan saakka jatkunutta kehitystä kuvaavat räikeästi\nmuutamat aikoinaan hyvin tunnetut oikeusjutut.\n\nV. 1841 haastoi Finlaysonin tehdas Frenckellin tehtaan oikeuteen siitä,\nettä viimemainittu tehdas oli luvatta uudestaan rakentanut, korottanut\nja pumpulitehtaan vesialueelle jatkanut patouksen ja ruuhen, mistä\noli seuraus, että vesi oli noussut Finlaysonin suuren vesirattaan\nalareunaan saakka ja uhkasi läkähdyttää tehtaan liikevoiman.\nOikeusjutun kestäessä tuli myöskin selville, että Frenckellin tehdas\noli koskeen vanhan paperitehtaan alapuolelle maa- ja kivitäytteellä\nluonut 75 kyyn. pituisen ja 30 kyyn. levyisen \"saaren eli niemen\".\nToiselta puolen taas todistettiin, että Finlaysonin tehdas oli\ntehnyt itsensä syypääksi juuri samanlaisiin omavaltaisuuksiin, ilman\nasianomaista lupaa kaivanut kanavia tehdasalueelleen, täyttänyt\nvirran rantaa ja siten vähentänyt veden juoksua paperitehtaaseen.\nSyytökset tosin raukesivat, mutta hovioikeuden päätöksessä, jonka\nsenaatti vahvisti, leimattiin Finlaysonin ja Frenckellin vesilaitosten\nlaajennukset kuitenkin laittomiksi, koska niihin ei oltu hankittu\nasianomaista lupaa. Mutta vaikka täten oli selvästi tunnustettu se\nperiaate, että tehtaiden käyttöoikeus ulettui ainoastaan niihin\nvesilaitoksiin, joiden perustamiseen tehtaat olivat saaneet\nasianomaisen luvan, jatkoivat tehtaiden isännät kosken käyttämistä\nalkamaansa tapaan. Niinpä tekivät puuvillatehtaan ja paperitehtaan\nomistajat v. 1856 yksityisen sopimuksen, jonka mukaan edellinen\ntehdas sai rakentaa kivisulun kosken rannalta sille virrassa\nolevalle saarelle, josta paperitehtaan ruuhi silloin oli rakennettu.\nSuurtehtailijain mielestä oli jo itse koskikin heidän omaisuuttaan. V.\n1859 hylkäsi kaupunki varatuomari A. Törngrenin pyynnön saada rakentaa\ntukinlaskuruuhen Tammerkoskeen, koska tukkien laskemisen katsottiin\nhaittaavan kosken kalastusta; mutta kun Porin höyrysahayhtiö v.\n1862 pyysi samanlaista oikeutta, esiintyivät Tammerkosken tehtaiden\nomistajat asianosaisina vaatien porilaisilta 6 miljonan hopearuplan\ntakausta mahdollisia vahingonkorvauksia varten. Puuvillatehtaan\nja paperitehtaan laajaperäisissä oikeusjutuissa, jotka senaatin\npäätöksillä vv:lta 1880 ja 1895 raukesivat tyhjiin, olivat nämä tehtaat\nkäräjöineet kokonaisten koskenosain omistusoikeudesta. Ei johtunut\nenään riiteleväin eikä muidenkaan mieleen, että kosken vesivoima\noli oikeittain kaupungin oma sikäli kuin vesivoimaa ei käytetty jo\nrakennetuissa luvan saaneissa vesiruuhissa. Pari kolme miespolvea\naikaisemmin olisi kaupunki isäntänä määrännyt sellaiset asiat. Mutta\nsilloin ei vielä yksityiskapitalistinen oikeuskäsitys ollut samentanut\nkunnallis-sosialista oikeuskäsitystä. (62)\n\nMutta luonnollakin on ollut painava sananvalta Tammerkosken\nviljelyshistoriassa. Jos toiselta puolen ihmisten laitokset\nTammerkoskessa ovat vaikuttaneet kosken ja kosken yläpuolella olevan\nNäsijärven vesiseikkoihin, niin toiselta puolen eivät _Näsijärven jäät_\nja _vedenvaihtelut_ ole aina ottaneet ihmisten käskyjä totellakseen.\n\nTehtyjen havaintojen mukaan jäätyy suuri ja syvä Näsiselkä\nsäännöllisissä oloissa myöhemmin -- usein kuukautta, toista myöhemmin\n-- kuin Ylä-Satakunnan pienemmät vedet. Jäiden lähtö Näsijärvestä\ntapahtuu noin viikkokautta myöhemmin kuin Lempäälän vesistä. Havainnot,\njoita on Tampereella tehty Näsijärven jääseikoista puolen vuosisadan\naikana (vv. 1836--1883) osoittavat Näsijärven olevan sulana vuosittain\nvähän päälle 208 päivää. Aikaisin muistoonpantu Näsijärven jäätyminen\ntapahtui 12 p. marrask. 1852, myöhäisin 6 p. tammik. 1878. Aikaisin\njäidenlähtö taas tapahtui 26 p. huhtik. 1836, myöhäisin 17 p. kesäk.\n1867.\n\nPari kertaa ovat Näsijärven jäät tehneet Tammerkoskessa mullistuksia,\njotka muistuttavat muinaisaikoina tässä ja muissa Satakunnan koskissa\ntapahtuneita tyrehdyksiä. Niistä kertoo Blåfield:\n\n\"V. 1836 tammikuun 5 päivänä monen päivän suojan perästä tuli kova\nlumen-tuisku, joka kesti puoliyöhön asti, kun taivas selkeni kovalla\npakkasella, joka kovemmaksi kiihtyi ja lämpömittari 9:nä päivänä\nnäytti 25°--26° asteen kylmää. Näsijärvi jäätyi koskenniskaan saakka\nja niin kovaksi että jäätä käveltiin sen ja saarien välillä. Ei\nketään niin vanhaa, että olisi jäätymistä kuullut sillä välillä.\nPakkasen edellisinä päivinä koskessa oli aivan vähä vettä, mutta\nse nousemistansa nousi, kuitenkin paljaasta siitä syystä, että\npohjasta tavattomasti jäätynyt koski nosti veden niin korkealle, että\nalapuoliset tehtaat olivat vi'an vaarassa ja ehkä olisivat hukkuneet\nellei jäätä olisi saatu rikotuksi. Koski oli jäässä koko viikko. Vuonna\n1856 tapahtui marraskuussa, että Näsijärvi tavallisuutta vastaan\njäätyi; sen perästä tuli 17 päivänä tuisku ja ehtoolla myrsky, joka\nkoko yösen ja seuraavana päivänä niin kovasti raivosi, että se ruhjoi\npalasiksi Näsijärven jään, jonka ankara pohjan tuuli ajoi koskelle ja\nkoskesta alas. Mutta kosken alipuolella se suupui ja salpasi veden,\nsiitä taas kosken vesi nousi tulville uhaten hukuttaa ja pois temmata\nRenfors'in neulatehtaan ja Lindebergin kylpylaitoksen. Jälkimäisessä\nvesi ja jäät tekivät suuria vahinkoita, loiskahuttain pois monta\nkivipylvästä, jotka rakennuksen kannattivat, johtaukset vesisäiliöihin\nja aluspermannot; mutta Renfors'in tehdas ei vikaantunut, sata kyynärää\npitkä vesikouru vaan murtui rikki. Kosken toisella rannalla vastapäätä\ntekeillä oleva Frietschin & Comp. tiilinen verkatehdas ei myöskään\nvahinkoa kärsinyt, vaikka jäät ja hyhmä nousi pari kyynärää yli\nperustusten, mutta savisotkua varten tehty krana meni vesipeittoon,\nja kaksi asuinhuonetta sen alipuolella täytettiin vedellä. Se siinä\nihmeellistä, että jääsäikkä, jossa isompia ja vähempiä 4 tuumaa paksuja\nkappalia oli, tämän tehtaan rannalla oli 10 korttelia paksu, josta\nvoi arvata, että jäätä itse koskessa oli kahta vertaa paksummalta ja\nettä se tulvan aikana oli ollut vähintään 6 kyynärää paksu, koska sen\nvesi useimmissa paikoissa on syvempi. Tulvatessaan vesi ja ajojäät\nihmeen äkkiä vuorotellen kohosi ja laski lukemattomat kerrat. Jäitten\nhyllymistä kesti koko päivän, iltayöstä se alkoi vähetä.\n\n\"Ilma tyventyi 19:sta päivästä, mutta kävi kylmäksi. Suuria jääkuoria,\nynnä siihen sekaantuneita puuaineita oli nähtävissä, jotka kannattivat\nihmisiä päällitse käydä. Semmoista jäitten ajoa ja tulvaa Tampereella\nei koskaan ole nähty, vaikka Näsijärvi ja Pyhäjärvi ovat monen\nmuutoksen alaisia.\"\n\nKaupungin hallituksen v:n 1856 jäänajosta antamassa kertomuksessa\nmainitaan ajojäiden tunkeutuneen myöskin Finlaysonin ja Frenckellin\ntehtaiden ruuhiin ja panneen tehtaat seisomaan. Puuvillatehdas seisoi 3\ntuntia ja paperitehdas vuorokauden; vahinkonsa arvioi edellinen tehdas\n50 ja jälkimmäinen 400 hopearuplaksi, mutta se oli suurempikin, koska\ntehtaan luultiin joutuvan käymättömäksi 4 kuukauden aikana.\n\nPaljon suurempia haittoja kosken ääressä oleville teollisuuslaitoksille\novat tuottaneet Näsijärven vedenkorkeuden vaihtelut.\n\nTavattoman vähissä näyttää vesi Tammerkoskessa olleen v:n 1814 aikoina,\njolloin mainitaan paperitehtaan siitä syystä parantaneen tokeitaan.\nVanhain muistojen mukaan oli vesi koskessa ollut niin matalalla, että\nHatanpään isäntä Lefrén oli vaunuillaan ajanut kosken poikki pohjaa\nmyöten. Syksyllä 1842 oli vesi koskessa matalammalla kuin miesmuistiin\nennen.\n\nTammerkosken suuri perkaus, jonka nimenomainen tarkoitus oli johtaa\nkevättulvat nopeasti pois, vaikutti epäilemättä myöskin osaltansa\nsiihen, että Tammerkosken teollisuuslaitokset seuraavina aikoina yhä\nuseammin saivat kärsiä vedenpuutetta. Tampereen tehtailijoilla tuskin\noli syytä kiittää koskenperkausta, joka vei heiltä käyttövoiman.\nToiselta puolen olivat Näsijärven ranta-asukkaat aluksi varsin\ntyytyväisiä perkauksen tuloksiin, kunnes Tammerkosken tehtaiden yhä\ntihentyvät tokeet rupesivat tätä tyytyväisyyttä rajoittamaan.\n\nTästä etujen ristiriidasta antaa eräs Finlaysonin vesirakennusten\nmuuttamista koskeva oikeuspöytäkirja v:lta 1867 eloisan kuvauksen.\nTilaisuuteen saapunut Messukylän ranta-asukkaiden edustaja, talollinen\nKulkas, kertoi, että Tammerkosken suuren perkauksen jälkeen olivat\nnäsijärveläiset jonkun aikaa voineet tulvilta rauhassa niittää\nheiniä ja korjata viljaa, mutta että sittenkuin Finlaysonin tehdas\nedeltävättä tarkastuksetta ja ylä-asukkaita kuulematta oli perustettu\nTammerkoskeen, oli Näsijärven vesi vähitellen alkanut nousta entiselle\npinnankorkeudelleen, kukaties sen ylikin, niin että vedenkorkeus\ntavallisina vuosina oli 6 korttelia ylempänä kuin perkauksen jälkeisinä\nvuosina. Vielä lausui Kulkas, että se kotkankuva ja ne muistotaulut,\njotka Finlaysonin yhtiö oli asettanut kiviperustalle kosken ylimmälle\nsaarelle, tosin hänen kuulemansa mukaan olivat laitetut korkeiden\nkäyntien muistoksi, mutta että hänen uskonsa ja kansan yleisen\nuskon mukaan niiden peitetty tarkoitus oli se, että tehdas saisi\nhäiritsemättä pitää ne koskeen laitetut ulkorakennukset, joiden päälle\nkotkankuvan perustus oli laskettu ja joiden varsinainen päämäärä oli\npadota Näsijärven vettä ja johtaa sitä Finlaysonin ruuhiin. Samaa\nmieltä olivat muutkin talonpoikain edustajat tässä kokouksessa.\n\nEmme pysty arvostelemaan, missä määrin talonpoikain syytökset olivat\nperusteltuja, mutta merkitsemme, että insinööri Pipping valaisevassa\nlausunnossa myönsi näsijärveläisille tapahtuneen vääryyttä. Näin ollen\ntuli asian järjestely tarpeelliseksi, ja virastojen välityksellä\nsovittiin myöhemmin siitä, ettei Näsijärven vedenkorkeus saisi nousta\nkorkeammaksi kuin 6 jalkaa 8 tuumaa yli Muroleen kanavan alemman sulun\nkynnyksen.\n\nSäännöllisiä havaintoja Näsijärven vedenkorkeudesta on tehty v:sta\n1843 lähtien, jolloin puuvillatehtaan toimesta asetettiin vedenmittari\nTammerkosken niskaan. Vesimerkki jaettiin engl. tuumiin, ja 0\npisteellä merkittiin se kohta, jonka alapuolelle ei luultu veden\nlaskeutuvan. Lähes puolen vuosisadan aikana (vv. 1843--1881) koottujen\nhavaintojen mukaan laskee säännöllisten olojen vallitessa Näsijärven\npinta alkutalvesta alkaen lakkaamatta huhtikuuhun saakka, jolloin se\non alimmillaan, nousee sitten äkkiä kesäkuuhun saakka, jolloin on\nkorkeimmillaan, ja alkaa jälleen laskeutua, kunnes usein loppusyksyllä\ntai alkutalvella vielä toisen kerran kohoo. Usein on vedenkorkeus\nsyksyisin ollut alempi kuin saman vuoden keväällä. Sitävastoin on\nkevättulva säännöllisesti korkeampi kuin edellinen tai seuraava\nloppusyksyn--alkutalven tulva; ainoastaan vv. 1873 ja 1874 olivat\ntammikuun tulvat korkeammat kuin seuraavat kevättulvat.\n\nAlimmat vedenkorkeudet Tammerkosken niskassa ovat yllämainittuna\npitkänä havaintokautena olleet 8 p. huhtik. 1876, jolloin vedenmittari\nnäytti 21 3/4 engl. tuumaa alle 0 pisteen, ja 13 p. huhtik. 1881 (21\n3/8). Myöskin näiden vedenpuutevuosien lähinnä edelliset vuodet olivat\ntavattoman vesiköyhät.\n\nKun vedenpuute talvella 1875--1876 rupesi haittaamaan kosken rannalla\nolevain tehtaiden käymistä, saivat ne asianomaisen luvan rakentaa\nveden säästämiseksi tilapäisiä sulkuja Tammerkoskeen. Sittenkään ei\nsaatu vettä riittämään; puuvillatehdas saattoi käydä veden voimalla\ntuskin puoliksi ja jotkut muutkin tehdaslaitokset olivat pakotetut\nlakkauttamaan työnsä suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi. Maaliskuussa\nkerrottiin kaupungin sanomalehdessä: \"Nyt Tampereen koskenniska on\ntukittu niin, että ainoastaan tehdasten ruuhten kautta pääsee vesi\nalas liukumaan; valtaväylässä on nyt, jota ei liene maailman seisoessa\nvielä ennen tapahtunut, suuri luminietos ja kosken yläosa keskeltä niin\nkuiva, että pääsee yli kosken kuivin jaloin vaikka silkkikengässä.\"\nKevättulva taisi sinä vuonna olla tervetullut. Mutta syksyllä\npelkäsivät tehtailijat jälleen vedenpuutetta ja salpasivat uudelleen\nkoskenniskan.\n\nKipeämpi vedenpuute tuli kuitenkin vasta talvella 1880--1881.\nNäsijärven jäätyessä joulukuun alussa oli koskessa niin vähän vettä,\nettä jääkerros peitti kosken pohjia myöten ja vesi vain kivien välissä\nhiljoilleen liritteli. Helmikuussa sai verkatehdaskin luvan rakentaa\nkoskeen tilapäisen sulun. Kuitenkaan ei näytä veden niukkuus tällä\nkertaa olleen kaupungin tehtaille yhtä haitallinen kuin vv. 1875--1876.\n\nNämä ikävät kokemukset aiheuttivat pysyvän sulkupöydän rakentamisen\nTammerkosken niskaan. Kuvernöörin päätöksen mukaan v:lta 1883 oli\nsulkupöytä, joka oli tehtaiden rakennettava ja ylläpidettävä,\nrakennettava niin, ettei sen kautta Näsijärven vedenkorkeus nousisi\nkorkeammalle kuin 7 jalkaa Muroleen kanavan sulun alemman kynnyksen yli.\n\nToisinaan taas ovat liialliset tulvat rasittaneet Tammerkoskea\nja sen teollisuutta. Vuosia 1817 ja 1818 on mainittu erittäin\ntulvaisiksi. Kolmekymmenluvulla mainitaan veden kerran nousseen\nl l/2 kyyn. korkeammaksi tavallista määräänsä. Havaintokaudella\n1843--1881 on tavattomia vedennousuja merkitty 23 p. kesäk. 1849,\njolloin puuvillatehtaan vedenmittari näytti 49 1/2 engl. tuumaa 0\npisteen yli, 17 p. kesäk. 1859 (samoin +49 1/2) ja 8 p. kesäk. 1868,\njolloin vedenkorkeus saavutti +60. Kevättulva 1868 oli suurin mitä\nmiespolveen muistettiin. Pellavatehtaalle vievä jalkamiesten silta oli\nrikkumaisillaan, minkävuoksi se oli suljettava, ja valtasiltaakin tulva\nvikuutti. Kuitenkin on 19. vuosisadan lopussa Tammerkoskessa niinkuin\nmuissakin Satakunnan ja Suomen vesistöissä nähty vielä suurempi tulva,\njonka turmiolliset vaikutukset olivat kauan tuoreessa muistossa niin\nihmisten mielessä kuin luonnossakin. (63)\n\n_Kalastus_, jota Tammerkoskessa vielä kaupungin ensimmäisen lapsuuden\naikoina harjoitettiin aitoporvarillisena elinkeinona, rupesi kolme-\nja neljäkymmenluvuilla tuottamaan kaupungin rahastolle yhä huonompia\ntuloja. Kaupungin hallitsema kosken alue supistui tehtaiden vuoksi\nyhä ahtaammaksi, ja kalat kaikkosivat kosken vesipyöristä ja\nlikaantuneesta vedestä. Urheilijoille koski kuitenkin vielä 1860-ja\n1870-luvuilla maksoi vaivat ja ponnistukset ritarillisesti, kuten\nHermann Kauffmannin asiantuntevissa ja pirteissä muistelmissa laajasti\nkerrotaan. Kaupungin virallisissa vuosi- ja viisivuotiskertomuksissa\nmainitaan siikain ja lohien vielä kuusikymmenluvulla ilahduttaneen\nTammerkosken pyyntimiehiä. Kuusikymmenluvun alkuaikoina saatiin siten\nkoskesta joka syksy noin 120 lohta; keväisin saatiin siikoja vähemmässä\nmäärässä. Tehtaan isäntä W:m v. Nottbeck oli koskeen laitattanut\nlohenkasvatuslaitoksen, vaikkei laitos ollut onnistunut. Joskus\nvielä eksyi saukkojakin koskeen kalastelemaan, eikä historiallinen\n\"koskikarakaan\" ollut kuusikymmenluvulla vielä täältä hävinnyt, vaikka\nse pian kyllä jäi vain muutaman koskessa usein olleen kunnianarvoisan\nkaupunkilaisen lisänimeksi. Vielä niin myöhään kuin v. 1887 nähtiin\nTammerkoskessa saukkokin, ja mainittiin silloin, että \"niitä\nparikymmentä vuotta sitten oli jotenkin paljon\".\n\nUrheilukalastuksenkin parhaat ajat ovat jo aikoja sitten menneet,\nja vähällä on ollut, ettei kaloilta kokonaan ole kielletty pääsy\nTammerkoskeen. Yksityisten kalastuksen ystäväin alotteesta on kuitenkin\njätetty tehtaiden sulkuihin ja tokeisiin pieniä \"kalapolkuja\", joista\nkaloilla on vapaa kulkuoikeus.\n\nPaljon aikaisemmin hylkäsivät simpukat tämän vanhan tyyssijansa.\nSitä ei kuitenkaan uskottu, ennenkuin koetettiin. Maaliskuussa 1830\nsaapui paikkakunnalle muudan Pietarin englantilaissukuisia kauppiaita,\nnimeltänsä William Stuckey, ilmoittaen, että hänellä oli oikeus\nharjoittaa Venäjän valtakunnassa n.s. sukelluskelloilla helmisimpukkain\npyyntiä ja hukkuneen tavaran pelastamista. Tätä harvinaista\nelinkeinoa oli mies harjoittanut Nevajoessa, ja aikoi nyt ruveta sitä\nharjoittamaan Tammerkoskessa. Kilpailun varalta pyysi hän kaupungin\nhallitukselta monopolia tähän ammattiinsa Tammerkoskessa viideksi\nvuodeksi 500 seteliruplan maksua vastaan vuodessa. Näin suurista\nsummista ei kaupungin kassanhoitaja ollut uneksinutkaan, ja riemulla\nsuostuttiin vieraan helmimiehen ylevämieliseen tarjoukseen. Stuckey\nrakennutti nyt koskeen erityisen lotjan, hilasi jostakin Venäjältä\nesille sukelluskellonsa kaikkein kaupunkilaisten ihmeeksi, jotka eivät\ntuotakaan ansion lähdettä olleet koskaan hoksanneet. Helmenpyynti alkoi\nsitten huhtikuun lopulla, mutta koskesta ei tullut simpukan silmääkään.\nTämän pettymyksen jälkeen ei yritystä ole täällä uudistettu. Stuckeyn\npuuhassa oli ollut hiukan aihetta, sillä Ruotsin aikana oli saatu\nTammerkoskesta simpukoita ja myöhemminkin silloin tällöin oli\nkoskesta pyydetty simpukoita. Suuremman ilon olisi Stuckey tuottanut\nTampereelle, jos olisi tännekin johtanut diligenssiliikkeensä, jonka\npani toimeen Helsingin ja Pietarin välillä.\n\nPaitsi suurta valtamaantien _siltaa_ oli Tammerkoskessa jo vanhempina\naikoina toinenkin silta, vaikka se aluksi olikin vain jalkasilta. Se\noli rakennettu H. H. Boijen keinottelujen johdosta \"prännin aikaan\"\npolttimolta myllylle, mutta näkyy hävinneen v:n 1801 aikoina. V. 1803\nmainitaan \"vanhaa polttimon siltaa\", mutta sen jälkeen ei sillasta\nkuulu mitään. Toinen Jalkasilta, vanha sekin, kulki paperitehtaan\nkohdilta kosken yli suoraan tai koskessa olevan saaren kautta\nMyllyniemelle. Siinä se näkyy sekä Kügelgenin ja Gaimardin koskikuvissa\nvv:lta 1822 ja 1839. Kaikesta päättäen se oli vain heikosti rakennettu\nsiltapahanen, jota ei merkitty kaikille kartoillekaan, jos aina oli\nolemassakaan muita kuin kalamiehiä varten.\n\nV. 1858 rakennettiin pellavatehtaan toimesta uusi jalkasilta Uudenkadun\npäästä kosken yli suoraan pellavatehtaalle, eikä enään Myllyniemeen.\nTämä silta on hävinnyt vasta \"Satakunnan sillan\" valmistuttua v. 1900.\n\nTuo vanha jalkasilta, \"pikkusilta\", ei ollut itse juuri mikään\nkaunistus, mutta kohotti suuresti kosken kauneudellista arvoa, koska\nsieltä oli mitä mahtavin näköala Tammerkosken yläputoukselle ja\nkoska sen kautta myöskin jalkasillan lähellä olevat luodot tulivat\nluopäästäviksi ja kaunistetuiksi. Isompi näistä saarista on kauan\nollut kaupunkilaisten silmäin ihastus, erittäinkin sen jälkeen\nkuin iso-isäin ihailema Ratassaari joutui karvarien ja värjärien\ntöhrittäväksi. Ylempi saari oli alkuaan pilan pieni, mutta näyttää\nKügelgenin kuvasta päättäen kaksikymmenluvulla kasvaneen koivuja;\nvarmaankin koivujensa vuoksi sitä myöhemmin kutsuttiin \"Koivusaareksi\".\nKuusikymmenluvulla piti pellavatehtaan isännöitsijä konsuli Wahlgren\nisännyyttä saarellakin, jota hoiti ja suurensi ja joka siitä\nkiitokseksi sai \"Wahlgrenin-\" eli \"Konsulinsaaren\" nimen. I. J.\nInbergin koskikartalla v:lta 1872 on saarella nimi \"Marieholm\", ja\nmyöhemmin on tätä huvisaarta sanottu myöskin vain \"Koskensaareksi\".\nV. 1881 päätti kaupungin valtuusto rakennuttaa Wahlgrenin saarelle,\njoka Kyttälän mukana oli joutunut kaupungin omaksi, kahvilahuoneuston,\njoka vuokrattaisiin enimmän tarjoavalle ehdolla, ettei kahvilassa\ntarjoiltaisi väkijuomia. Kahvilasta kuitenkin tuli kapakka, jonka ovet\nvasta Satakunnan sillan rakennukseen ryhdyttäessä suljettiin.\n\nAjanratokseen majuuri A. Lange kuusikymmenluvulla kokosi maata\nja reunakiviä eräälle Wahlgrenin saaren itäpuolella olevalle\nkoskiluodolle, josta siten tuli pieni, koivuja kasvava \"Langensaari\".\nV. 1881 vuokrasi kaupunki tämän saaren elinkautisella kaupalla\nyksityiselle henkilölle 10 markan vuotuisvuokraa vastaan.\n\nFinlaysonin tehtaan luonnollisista ja keinotekoisista saarista on\nylempänä puhuttu. Tammerkosken perkauksen aikana rakennutti kruunu\nkosken niskaan kaksi kiviarkkua kosken työpatouksia varten. Kun nämä\narkut eivät estäneet veden juoksua, kaupunginvanhimmat v. 1830 pyysivät\nkaupunginoikeuden lupaa siihen, että nämä arkut saataisiin säilyttää\n\"kaupungin asukkaiden hyödyksi ja käytettäväksi\". Lupa saatiin ja arkut\novat vieläkin olemassa.\n\nEnin kuitenkin ovat kosken rantojen ääriviivat muuttuneet. Kiviset\nmöljä- ja rantarakennukset ovat tukkineet Tammerkosken vanhain\nlisäjokien väljät suulahdet ja mittausopillisesti ojaisseet kosken\nentiset mutkat; tuskin missään on enään luonnollista rantahietaa ja\nrantaäyrästä nähtävänä.\n\nKoski on suljettu kivikarsinaan ja kahlehdittu sinne rautakahleilla.\nMissä ennen taivaan lamput valaisivat valkoharjaista vapaata koskea,\nsiinä nyt kuvastuvat sadat sähköliekit vesiruuhien kiitävään mustaan\npintaan. Ja kuitenkin ensimmäisien kevätpäiväin koittaessa herää luonto\ntäälläkin, puhkee lehti saaren puuhun, paisuu luonnon voima koskessa\nyli ihmisten tokeiden ja hyräilee herännyt työmies vapauslaulujansa.\n(64)\n\n\n\n\n9. MARKKINAKAUDEN KAUPPA JA KAUPPIAAT.\n\n\nSuomen sisämainen kauppa viime vuosisadan alkupuolella. -- Sisämaan\nkulkuneuvot. -- Tampereen vanhan kaupan yleinen luonne. --\nMaalaiskauppa. -- Arkangelilaiset.\n\nVanhat markkinat ja markkinakausi Suomessa: Maaseutumarkkinoita\nahdistetaan. Kaupunkimarkkinain loistokausi. Markkinain\nkansantaloudellinen tehtävä. Tampereen vuosimarkkinat. Antin markkinat\n1829 ja Perttelin markkinat 1832. Markkinaravintolat. Markkinatavat.\n-- Tampereen \"markkinakaato\" ja sen merkitys kaupungin taloudessa. --\nTampereen myöhemmät markkinat. Taisteluja Tampereen \"liikamarkkinoista\"\neli \"toripäivistä\". -- Yleinen markkinain järjestely. -- Markkinain\nhäviö.\n\nMarkkinakauden kulkuneuvot: Tamperelaisten vanhat kanavasuunnitelmat.\n-- \"Suuren Haggrenin\" kanava. -- Muroleen kanava. Näsijärven\npurjehduskausi. Tampereen purjelaivasto.\n\nKaupungin laitokset kauppaa ja liikennettä varten: Maalaiskaupan\njärjestelyjä. Torikysymys. Markkinapuotien häviö ja \"pilaripuotien\"\nrakentaminen 1829. Torin tasoitus ja lakaisu. Hevostorit. -- Kaupungin\nsatamat.\n\nKauppiasluokka: Ylempi kauppiasluokka. Ammattikuntaisia yrityksiä.\nVenäläiset kauppiaat. Tampereen kreikanuskoiset. Pietarilaiset\nkauppiaat. Kauppiaiden kielitaito. Kauppiaskunnan taantuminen. --\nTampereen kauppa 1857. -- Ensimmäinen naispuolinen kauppias. -- Alempi\nkauppiasluokka.\n\nKauppiaskunnan muistettavat miehet: Kustaa Lundahl, A. P. Lindberg, S.\nKuhlberg, U. J. Hildén, K. Orell. -- Kauppiaiden apukassa.\n\nSuomen sisämainen kauppa oli vielä ensimmäisen Aleksanterin ja Nikolain\naikana alkeellisessa tilassa.\n\nVälitöntä ulkomaan kauppaa saivat harjoittaa ainoastaan merikaupungit,\nne mitkä saivat. Niillä oli laivansa, millä kaikista niistä esteistä\nja hankaluuksista huolimatta, joilla meriliikettä ja kauppaa\nrasitettiin Suomen ja muun Europan merillä, kuitenkin pysyivät mukana\nkansainvälisen kaupan liepeillä. Tätä merikaupunkiemme liikettä\ntarkoittaen lausutaankin Rühs--Arvidssonin Suomen maantiedossa v:lta\n1827, että \"nykyään on Suomen kauppiailla paljon suurempi ja vilkkaampi\nyhteys ulkomaalaisen kanssa kuin keskenänsä.\" Suomen sisämaisesta\nkaupasta sanotaan samassa paikassa: \"Tärkeä este kaikkien elinkeinojen\nedistymiselle mainitussa maassa on sisämaisen kauppaliikkeen vaikeus,\njoka on kuihtuvassa tilassa. Näin ollen on turhaan perustettu\nkaupunkeja sisämaan paikkoihin, jonne kaikki edullisempi yhteys\non katkaistu; kaikki tavarat kuljetetaan, useimmissa tapauksissa,\nrattailla tai reillä. Vapaa maakauppa olisi nykyisessä tilassa suuri\nhyvätyö Suomelle.\"\n\nSisämaan kulkuneuvot alkoivat huomattavammin parantua vasta\nneljäkymmenluvulla, jolloin Saimaalla alkoi liikkua toinenkin\nhöyrylaiva kuin Arppen \"Ilmarinen\" ja jolloin Saimaan kanavan\nkaivaminen pantiin alkuun. Mutta huonompiosaisissa sisämaan seuduissa,\nkuten Satakunnassa, saatiin vielä kauan tyytyä niihin parannuksiin,\nmitä jotkut hätäaputöinä teetetyt maantiet ja pari hidaskulkuisille\nlotjille avattua kanavaa saattoivat aikaansaada.\n\nMaakauppa oli ja pysyi kiellettynä. Valistuneen yleisön ja\nhallituksenkin käsitykseen olivat tosin kauppavapauden periaatteet\njo juurtuneet. Mutta kun Turun Talousseura v. 1821 oli hallitukselta\nanonut, että maakaupan kieltoa Suomessa ruvettaisiin hellittämään\nsiten, että jokainen saisi vapaasti harjoittaa kauppaa maalaisten\nkanssa ja että luvansaaneet kauppiaat saisivat asettua asumaan\nmaaseuduille 10 peninkulmaa kauemmaksi meri- ja 5 peninkulmaa\nkauemmaksi maakaupungeista, tuli anomukseen se vastaus, että koska\nesitys koskee yleisen lain muuttamista, ei hallitsija ole tahtonut\nperustuslakien säännöksiä vastaan tarttua asiaan, ennenkuin\nvaltiosäätyjä on kuultu. Kaunis tunnustus perustuslaeille, mutta huono\napu kituvalle kaupalle, jonka oli ruvettava odottamaan valtiosäätyjen\nkokoontumista.\n\nSisämaan kaupunkien kaupallinen asema oli vanhain säännösten mukaan\nsiinä merikaupunkien ja maaseutujen keskivälillä. \"Maakaupungeilla\"\nei ollut edellisten etuja, mutta ei myöskään kaikkia jälkimmäisten\nkahleita. Omalla mitättömyydellään osoittivat sisämaan kaupungit,\nkuinka huonosti ne saattoivat täyttää tämän puolinaisen tehtävänsä.\nKauppaansa harjoittivat ne oikeastaan vain merikaupunkien\nkauppiaiden laskuun, joiden suoloja, rautaa ja rihkamaa ne möivät\nmaalaisille ja joille ne ostivat maalaisten tuotteita. Ansioita nämä\nmaakaupunkien kauppiaat saattoivat saada ainoastaan epäterveellisillä\npikkukeinotteluilla, nenästävetämällä maalaisia ja toisiaan.\n\nTampereen kauppa ei poikennut muiden maakaupunkien tavoista. Kaupungin\nperustuskirjassa suodut kauppaedut olivat jääneet kuolleeksi\nkirjaimeksi, koska kaupungilla ei ollut tilaisuutta niitä käyttää.\nVapaakaupunginjulistus v:lta 1821 ja vapaakaupungin ohjesääntö\nv:lta 1824 eivät enään panneetkaan suurempaa huomiota kaupungin\nkauppavapauteen. Tampere oli etupäässä \"vapa Käsityö-kaupungi\", ja\nnimenomaan teollisen väestön etuja tarkoittivat säännökset, että\nkaupunkilaiset saivat \"ostaa niin hyvin työ-aineensa kuin elatuxen\ntarpeensa, koska ja kusa hyvänsä tahtovat ja hyödyllisimmäxi löytävät\",\nja että \"kaikenlainen luvallinen kaupanteko Vapa-Kaupungisa kaikkina\naikoina vuodesta saapi harjoitettaa että Fabrikin haldiat voittaisivat\nsitä helpommin tilan, saada tarpensa\". Erityisiä etuja saivat\nkauppiasluokan jäsenistä ainoastaan ne, jotka harjoittivat teollista\nkustantajantointa.\n\nItsenäistä ulkomaankauppaa ei Tampereella voitu ajatellakaan. Sitä\nkiinteämmin tahtoivat kaupungin kauppamiehet pitää hallussaan\npaikallista maalaiskauppaansa. Yleisistä kauppasäännöistä olivat\nheidän mielestään tärkeimmät ne, jotka kielsivät kaupan harjoittamisen\nmaaseuduilla. Vasta myöhään ja perin hitaasti nousi kaupungin kauppa\ntätä maalaisporvarin kantaa korkeammalle.\n\nTampereen kaupan laadusta ja sen pikkuhuolista antavat kaupungin\nhallituksen vanhat kauppakertomukset niukkuudessaanko valaisevia\ntietoja. Kaksikymmenluvun keskivaiheilla, jolloin nämä kertomukset\nalkavat, valitetaan rahapulan lamanneen maakuntaa ja kaupungin kauppaa,\nmutta tehdään samalla itsesyytöksiä ilmoittamalla, että rahapula\non arvattavasti johtunut saksalaisista ylellisyystavaroista, joita\nmerikaupungit ja oman kaupungin kauppiaat ovat säätyläisille ja\nrahvaallekin tyrkyttäneet. Saman vuosikymmenen lopulla on Tampereen\nkauppamaakuntaan ilmestynyt uusi musertava vastus: \"laukkuryssät\".\nV:n 1828 kauppa- ja elinkeinokertomuksessa sanotaan kaupungin kaupan\ntavallisilla kauppatavaroilla vähenneen, minkä katsottiin johtuvan\nsiitä, että \"Arkangelin talonpojat\" joukoittain kiertelivät maakunnassa\nsellaista tavaraa ja rihkamaa kaupitsemassa. V. 1829 on valitus sama.\nV. 1830 sitävastoin kuuluu, että, \"kun Arkangelin talonpojat nyt\novat lakanneet kuljeksimasta maaseuduilla\" oli kaupungin kauppaliike\nkasvanut. Nähtävästi tahdottiin tällä tavoin vain koristella esivallan\ntoimenpiteitä laukkureita vastaan, sillä kokonaan eivät reppurit olleet\nYlä-Satakuntaa unohtaneet. Parin vuoden kuluttua näet sama kulkukauppa\nalkoi jälleen, vieläpä entistä pahempana. Kolmekymmenluvulla nousi\nlaukkuriliike koko maassakin ylimmilleen. Tampereelle saakka kuultiin\nlaukkuryssien tulleen Oulun lääniin suurissa, aseilla varustetuissa\njoukoissa. Hallituksen oli ryhdyttävä entistä ankarampiin toimiin tätä\nepäkohtaa vastaan, joka teki suoraa ilvettä Suomessa vallitsevasta\nmaakauppajärjestyksestä ja herätti ymmärrettävää kateutta ja vihaa\nkaikissa maakaupunkien pikkuporvareissa. Kun v. 1837 oli saatu\nvirallinen selitys, että Venäjän lakikirja kielsi arkangelilaisten\nkulkukaupan, saivat Suomen nimismiehet siltä taholta vapaat kädet.\nPuolen vuosisataa kesti sitten täällä arkangelilaisten metsästystä.\nMutta kruununmiesten urhoollisuudesta huolimatta jäi vieras kulkukauppa\nmaassa rehoittamaan. Lopuksi laukkurit julkeasti tunkeutuivat\nkaupunkeihinkin, vihamiestensä pahimpiin pesiin. V:n 1860 tienoissa\nnäkyy kaupungeissa ja paikoin maaseuduillakin tulleen tavaksi määrätä\nsakkoja niille, jotka antoivat majaa reppureille. Tämän mallin mukaan\nteki 22 Tampereen kauppiasta ja käsityöläistä samantapaisen sopimuksen,\njolle hankkivat maistraatin vahvistuksen; Tampereellakin näet jotkut\nkaupunkilaiset pitivät tapanaan suojella laukkureita, joita etenkin\nmarkkina-aikoina hiiviskeli täällä.\n\nTätä pitkäaikaista häiriötä sekä kato- ja puutevuosien tuottamia\nahdinkoja lukuunottamatta Tampereen kauppa vuosisadan toisella\nkolmanneksella kauppakertomusten mukaan säännöllisesti \"lisääntyi\",\nvaikka muuten kulki entisiä uriansa. Neljäkymmen-, viisikymmen-,\nvieläpä kuusikymmenluvullakin määritellään kaupungin kauppaa\nusein seuraavilla sanoilla: \"sen tehtävänä on ollut lunastaa\nmaalaistuotteita, voita, talia, potaskaa, lankkuja, peikkoja y.m.\nja kuljettaa niitä merikaupunkeihin, sekä paikalla myydä ja kaupita\nerilaisia kauppamiestavaroita ja rihkamaa\". Kuusikymmenluvulla näkyy\nvoikauppa astuneen Tampereen kauppiaiden maalaiskaupan etualalle;\nkaupungin kauppiaat siihen aikaan ostivat melkoisia määriä voita, jota\nmöivät ulkomaille, vuosittain noin 25 000--30 000 leiviskää. (65)\n\nNäin arkioloissa. Mutta onneksi oli Suomessa isiltä peritty, maan\noloihin ja tapoihin hyvin sopiva kauppakeino, joka ainakin hetkittäin\nvipusi ylös ja vilkastutti avarain sisämaiden hiljasta kauppaliikettä.\nSe keino oli _markkinat._\n\nMonet markkinat olivat jo menneen vuosisadan ensi aikoina menettäneet\nmaineensa. Monet hyvät maalaismarkkinat Satakunnassa oli pyyhitty\npois luvallisten markkinain luetteloista, koska kaupanteko niillä\noli muuttunut sivuasiaksi ja hevoshuijaus, juopottelu ja irstaisuus\npääasiaksi. Turun maaherra oli v. 1819 alaistensa virkamiesten\nkertomusten perusteella esittänyt kaikkia lääninsä maaseutumarkkinoita,\npaitsi yhtä, lakkautettavaksi, ja v. 1821 hallitus virallisesti\nlopetti suuren joukon noita turmiollisia maalaismarkkinoita, myöskin\nSatakunnasta -- epäiltäväksi iloksi Tampereen kaupungille, joka\nkyllä oli parhaansa mukaan soimannut maalaisten markkinoita siinä\ntarkoituksessa, että niitä joku joukko siirrettäisiin Tampereelle.\n\nMaaseutumarkkinain harventuminen ei kuitenkaan merkinnyt kaupunkien\nmarkkinain supistumista, vaan pikemmin niiden kasvamista. Suomen\nmarkkinain kukoistuskautta siten kesti vielä 19. vuosisadan\nalkupuolellakin; ja niiden varsinainen loistokausi olikin juuri\ntähän aikaan, jolloin höyrylaivain, rautateiden, elinkeinovapauden\nja suurkaupunkien aika oli alkamassa, vaan ei vielä järkyttämässä\nvanhoja kauppa- ja liikeoloja. \"Kahdeksatkymmenet markkinat -- G. Rein\nkertoo 1853 -- pidetään kuitenkin vielä vuosittain, osittain maa\nkaupungeissa, osittain useissa muissa paikoin pohjoisella Pohjanmaalla\nja Lapissa. Kuopion talvimarkkinoilla ilmoitettiin tavaranvaihdon\nmuutama vuosi sitten nousseen miljonaan seteliruplaan. Sortavalan ja\nKajaanin markkinoilla on ollut ahkeria kävijöitä Venäjältäkin; Lapin\nmarkkinoilla käy, paitsi venäläisiä, myös norjalaisia kauppiaita.\"\n\nMinkälaisen kansantaloudellisen tehtävän markkinat vuosisadan\nalkupuoliskon kuluessa vielä maassamme täyttivät ja miten\njärjestelmälliseksi markkinain käyttäminen saattoi kehittyä, näemme\nmuutamista Tampereen markkinoita ja tamperelaisten markkinamatkoja\nkoskevista tiedonannoista. V. 1815 pyysi joukko Turun kauppiaita ja\nkäsityöläisiä hallituskonseljia muuttamaan Tampereen ja Huittisten\nmarkkinapäivät, jotka olivat sen vuoden almanakassa merkityt samaksi\npäiväksi (syyskuun 6:ksi) siten, että nuo päivät paremmin sopisivat\nturkulaisten markkinakiertueeseen, joten markkinat olisivat Tampereella\n5 p., Huittisissa 8 p. ja Porissa 12 p. syysk. Samassa mielessä\nkuvailivat Tampereen kaupunginvanhimmat v. 1836 syyskuun markkinain\ntärkeyttä. Niitä oli Turussa, Porissa, Hämeenlinnassa, Jyväskylässä\nja Mikkelissä y.m, \"joissa kaikissa Tampereen kauppiaat, tehtailijat\nja käsityöläiset käyvät\". V. 1858 kuvaa eräs Tampereen käsityöläinen\nkannaltaan tätä markkinajärjestelmää seuraavaan tapaan. Keväästä\nTampereen Pertun markkinoihin saakka on kovin vähän markkinoita\nja ylen pieni menekki käsityöläisille, joiden sillä välin täytyy\nennakolta suorittaa raaka-aineiden ja työn kustannukset. Kun vihdoin\nkaivatut syysmarkkinat tulevat, on heille kaksinkerroin tärkeää saada\nensin pitää kotimarkkinat, jolloin voivat alkaa tavarainsa rahaksi\nmuuttamisen, ja jatkaa siten samaa työtä heti seuraavilla Porin, Turun,\nJyväskylän, Mikkelin, Heinolan ja Anianpellon markkinoilla koko syys-\nja lokakuun. Syysmarkkinoilla on kauppiaidenkin hankittava varastonsa\njoulumarkkinoita varten, koska kelit jo lokakuussa tulivat epävarmoiksi.\n\nMarkkinat olivat siten suorastaan elinehto puheenaolevan ajan\nkauppiaille, käsityöläisille ja kaupungeille. Markkinat olivat sisämaan\nkaupan ja liikkeen suuri voimapyörä: ne panivat rahan kiertämään,\nne määräsivät ja tasoittivat hinnat, niissä oli maalaisella melkein\nainoat tilaisuutensa ansaita rahoja veroihinsa ja käsityöläisellä\nsaada kaupaksi tuotteensa, joita pieni kotikaupunki yksin ei jaksanut\nkuluttaa, niissä teki kauppias suurimmat ostonsa ja myyntinsä.\nTalonpoika oli markkinamies, käsityöläinen markkinakäsityöläinen, ja\nkauppias markkinakauppias. Sen mukaiset olivat ajan kauppatavat ja\nkauppatiet kulkivat markkinoilta markkinoille. Ne olivat sen aikakauden\nvapaakaupan ja vapaan kilpailun edustajia, ja niissä voitti se, joka\njaksoi enin kulkea: eipä ihmettä, että kaikkien virkeiden kauppiaiden\nja liikemiesten vuodesta kelpo kappale kului maantiellä, markkinoilta\nmarkkinoille ajaessa.\n\nNäissä oloissa tietenkin oli markkina-aikain ja markkinapäiväin\nmuuttaminen arkaluontoinen taloudellinen kysymys, johon vain\nvarovimmasti sai kajota. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla\npidettiin Tampereella kahdet vuotuiset päämarkkinat, \"Perttelin\nmarkkinat\" syysk. 2 p. ja \"Antin markkinat\" jouluk. 12 p. Aikaa näille\nmarkkinoille oli varattu arvatenkin riittämään asti, koska edelliset\nmarkkinat olivat kaksi- ja jälkimmäiset kuusipäiväiset. Päivämääriä\nmyöhemmin hiukan muuteltiin eri syistä, milloin muiden paikkakuntain\nmarkkinain vuoksi, milloin siveellisistä syistä, koska tahdottiin\nkarttaa markkinarähinää sunnuntai- ja pyhäpäivinä. V. 1836 uskalsivat\nkaupunginvanhimmat syvimmässä alamaisuudessa anoa Perttelin markkinain\naikauksen siirtämistä syysk. 5 p:stä saman kuun 8 p:ään, \"jolloin\nohra ja herneet olisi korjattu\". Kaupunkilaisten vaiko maalaisten\nmaanviljelyksen etua tällä toimenpiteellä tahdottiin valvoa, ei näy\nasiakirjoista; mutta painavat syynsä ehdotuksella varmaankin oli. Hyvin\nymmärrettävää myöskin oli, että Ruoveden pitäjäläisten yritys v. 1850\nsaada Tampereen syysmarkkinat siirretyksi lokakuuhun, herätti melkoista\nmielenkuohua Tampereella; maistraattiin tuli suuri väkijoukko ja 74\nkaupunkilaisen valtuuttama asiamies vastustamaan moista yritystä,\njoka onnellisesti saatiinkin torjutuksi. Tampere tahtoi pitää vanhat\nmarkkinansa, ja tiesi mitä tahtoi.\n\nRahvasta Tampereen vanhoille markkinoille kokoontui laajoilta alueilta,\netupäässä Ylä-Satakunnasta. Syysmarkkinoille 1831 laski Tampereen\nmaistraatti saapuneen noin 8 000 ihmistä, eivätkä ne markkinat\nolleet muita sen ajan Tampereen markkinoita suuremmat. Kaikista\nNäsijärven vesistön pitäjistä, vesistön periltä saakka, Ruovedestä ja\nVirroista, tuli väkeä kirkkoveneillä Tampereen markkinoille. Matkan\nvarrella poikettiin saarille lepäämään ja kisailemaan, niinkuin\nmuinoin kirkkomatkoilla Pirkkalaan (\"Tanssinsaari\" Virroissa).\nKaikilla tulijoilla ei tosin ollut markkinoille tuomista. Suuri osa\nmarkkinakansaa oli köyhää irtolaisväkeä tai palkollisia, jotka tulivat\nmarkkinoille kuten kansanjuhlaan konsanaan, pääasiallisesti uhraamaan\nroponsa huvijumalalle. Koko Ylä-Satakunnassa tuli kansantavaksi antaa\npalkollisväelle vapautta Tampereen markkinain aikana. Vuosipalvelukseen\nruvetessaan pidättivät palkolliset itselleen sen edun; ne, jotka eivät\nkyenneet matkaan, pitivät kuitenkin markkinapyhiä kotonansa.\n\nLäheltä ja kaukaa kokoontuivat kaupustelijatkin Tampereen markkinoille.\nV:n 1825 aikoina oli Tampereen markkinoilla tavallisesti noin 18\nkauppias- ja 55 käsityöläiskojua, tusinan verran \"trahtöörejä\"\nja 25 oluen, viinan ja kahvin myyjää. Annamme kaupungin vanhain\ntilien yksityiskohtaisemmin esittää liikettä harjoittavan yleisön\n1829 vuoden Antinmarkkinoilla. Paremmat vieraat kauppiaat olivat\nhajautuneet kaupungille vanhoihin majapaikkoihinsa, missä harjoittivat\n\"kamarikauppaa\" tietyillä tavaroillansa. Toiset vieraat kauppiaat\nolivat levittäneet tavaransa kaupungin omistamiin vanhoihin\nmarkkinapuoteihin torin laiteilla. Mahtava helsinkiläinen kauppias teki\nkauppaa erityisessä kauppakojussa torilla. Muuten oli tori enimmäkseen\nkäsityöläisten kojujen vallassa. Siellä oli 17 hattumaakarin, 12\nkultasepän, 9 satulasepän, 5 leipurin, 4 tinanvalajan, 4 kuparisepän,\n3 kirjannitojan ja 1 vaskenvalajan kojua. Muutamat hattumaakarit,\nkultasepät ja satulasepät esiintyivät muita leveämmästi kaksilla\nmarkkinakojuilla. Näiden kojujen välissä ja ympärillä hääräili\nkojuissaan 7 \"marketentaria\", joista monet solkkasivat venäläistä\nmarkkinasuomea, 13 \"trahtöörskaa\", 9 kärkkyjää ja 3 kahvinkeittäjää\npitäen huolta markkinaväen kurkuista. Kaikki nämä olivat vieraiden\nhaltijain kojuja.\n\nTai silmätkäämme markkinaelämää Perttelin markkinoilla 1832. Torilla\nvoimme lukea toista sataa kauppa- ja anniskelupaikkaa. Porvoosta,\nHämeenlinnasta ja Loviisasta on saapunut marketentareita, Turusta,\nNaantalista, Porista, Kristiinankaupungista, Tammisaaresta, Porvoosta,\nLoviisasta ja Hämeenlinnasta käsityöläisiä. Omat kauppiaat ja\nkäsityöläiset ovat häviävän vähäisenä joukkona markkinamelussa, vaikka\njoka mies on liikkeessä.\n\nNe olivat kuin äkillinen vedenpaisumus, nuo markkinat. Kaupunki ja\njokainen sen asukas koetti katsoa eteensä ja pelastaa itselleen minkä\nvoi markkinaväen rahoja. Eikä siinä olla juutalaisia eikä greekiläisiä.\nPastori Brander, koulunopettaja Kriander, viskaali Nyberg, tuomari\nPalander, raatimies Grek eivät nyt joudu siveyttä saarnaamaan eikä\nlakia valvomaan, sillä heillä on jokaisella talossaan \"trahtööri\", joka\nanniskelee kansalle tarpeellista markkinahuumausta.\n\nKaikki tämä on kerrottu v:n 1832 markkinatileissä. Ravintolanpitäjille\nja trahtöörskoille, joita muualta tapasi tusinan verran saapua\nTampereen markkinoille, missä pappien, opettajain ja raatimiesten\nsuojassa, jopa itse raatihuoneen rakennuksissa (1837) saivat harjoittaa\npahennusta herättävää liikettään, tuli kireämmät ajat neljäkymmenluvun\nalussa, jolloin Turun läänin kuvernööri kielsi moisen elinkeinon.\nVanha tapa oli kuitenkin piintynyt ja tamperelaiset pelkäsivät\npahaa markkinoillensa, jos niillä anniskelu loppuisi. \"Muualta\ntulevat kauppiaat ja käsityöläiset sekä muut liikkeenharjoittajat ja\nmarkkinamiehet joutuisivat pahaan pulaan, ellei heille hankittaisi\ntilaisuutta tarpeellisen ruuan ja luvallisten juomatavarain saamiseen\",\nniin valitti maistraatti kuvernöörille v. 1842. Maistraatti oli\nsenvuoksi omin lupinsa päättänyt antaa kolmet ravintolaoikeudet oman\nkaupungin asukkaille ainoastaan markkinapäiviksi. Palvelusväenkin\nnäissä markkinaravintoloissa piti olla yksinomaan kotikaupunkilaisia.\nTämä parannuspuuha osoittaa, että entisistä oloista oli varmaan ollut\npaljon pahennusta ja että mielipiteet markkinaelämästä olivat entisiin\naikoihin verraten puhdistuneet. Ainakin julkeimmat pelihelvetit,\n\"faanat\" ja muut samantapaiset vanhain markkinain paheenpesät saivat\nnyt loppunsa, vaikka murhat, tappelut, juoppous ja irstaisuus\nedelleenkin jäivät jäljelle markkinain synkäksi varjopuoleksi.\n\nV:n 1842 syysmarkkinat olivat markkinatapain historiassa muutenkin\nmuistettavat. Luultiin näet Tampereen hukkuvan markkinapäivänä\njonkun maanvieremän eli maanjäristyksen kautta, ja todella saapuikin\nkansaa näille markkinoille tavallista vähemmän; maistraatti kertoi\nkuvernöörille tuon mainitun huhun olleen siihen \"ainakin osittain\"\nsyynä. Ja olihan se kylläkin järistys, kun yksi Tampereen markkinain\ntunnetuimpia peluu- ja juoppousluolain pitäjiä, \"mamseli Akvilina\"\najettiin kaupungista pois ja markkinatapoja ruvettiin siveellisemmiksi\nmuuttamaan.\n\nTampereen vanhain markkinain vilkkaudesta ja merkityksestä kaupungin\nyhteiselle taloudelle saamme kaupungin vanhoista tilikirjoista\ntarkkoja ja valaisevia tietoja. \"Markkinakanto\", s.o. vierailta\nmarkkinakaupustelijoilta kannetut tori- ja kojuverot olivat kauan aikaa\noikea kultakaivos Tampereen kaupungin taloudelle, vuosisadan neljänä\nensimmäisenä vuosikymmenenä suorastaan kaupungin suurin tuloerä, joka\nmuutamina vuosina teki pian puolet kaupungin kaikista tuloista. Niinpä\nolivat markkinatulot esim.\n\n    v. 1806    148 riksiä              = 48 % kaup. kaik. tuloista\n    \"  1828  1 342 setelirupl. 50 kop. = 54 %   \"     \"      \"\n    \"  1832  2 056     \"               = 31 \"   \"     \"      \"\n\nKultalähde oli vuosi vuodelta juossut yhä runsaammin, kunnes se v.\n1832 nousi suurimpaan määrään, minkä olemme muistoon merkinneet. Kun\nkaupungin pormestari ja neuvosmiehet v. 1835 anoivat palkkojensa\nylennystä, huomauttivat he syylläkin, että kaupungin markkinatulot\nv. 1832 tekivät 2 056 ja v. 1833 1 595 seteliruplaa ja että \"tämä\nainoa vierailta saatu tulo tuottaa noin kaksi kertaa enemmän kuin\nkoko maistraatin, sen alaisten virkamiesten ja palveluskunnan palkat\ntekivät\".\n\nMarkkinatulot alkoivat kuitenkin jo vähentyä. Kolmekymmenluvun lopulla\nne olivat keskimäärin noin 1 900 seteliruplaa ja neljäkymmenluvulla\n700--800 hopearuplaa vuodessa. V. 1851 ne tilapäisesti vielä nousivat\n920 hopearuplaan 75 kopeikkaan, mutta sitten ne vieläkin alenivat,\ntehden esim. vv. 1863--1866 keskimäärin 2 669 markkaa vuodessa --\npienen eräsen edistyvän ja kasvavan kaupungin taloudessa. Parhaat\nmarkkina-ajat olivat jo olleet ja menneet.\n\nTampereen myöhemmillä markkinoilla oli osittain toinen luonne kuin\nennen. Kaupungin väestö kasvoi ja erittäinkin lisääntyi tehdastyöväestö\nvuosisadan keskimaissa nopeasti. Tämä köyhä palkkatyöväestö ei voinut\nvanhaan kaupunkilaistapaan parilla markkinoilla varustaa itselleen\nvuotuisia ruokatarpeitansa, vaan tarvitsi se usein uudistuvia\nostotilaisuuksia. Mutta kun pysyvällä torikaupalla ei vielä ollut\nedellytyksiä, turvasivat kaikki edelleenkin markkinoihin. Tästä syystä\nolivat aikain kuluessa suurten vuosimarkkinain ohella myöskin kaupungin\npienemmät paikallismarkkinat, laskiais-, pääsiäis-, suvi- ja Tuomaan\nmarkkinat tulleet kaupunkilaisille tärkeiksi.\n\nV. 1822 olivat Tampereen kaupunginvanhimmat anoneet hallitukselta, että\näskettäin lakkautettuja Tyrvään eli Paavilan markkinoita saataisiin\nruveta pitämään Tampereella entisellä ajallaan heinäk. 2 p. Anomuksessa\nkuvailtiin, mitä etua näistä markkinoista tulisi olemaan maalaisille,\nkun nämä siten pääsisivät myymään tavaroitaan, \"joista kieltämättä\ntärkein on voi, joka syksyyn säästettynä ja sekoitettuna siihen\nparempaan voihin, mitä tämän ajan jälkeen kootaan, usein pahenee\".\nHakemuksessa koetettiin vielä kuvata, kuinka vähän hyötyä oli ollut\nTampereen entisistä markkinoista. Mutta hallitus ei kallistanut\nkorvaansa näille vakuutteluille.\n\nSiitä huolimatta pidettiin Tampereella nähtävästi jo Ruotsin aikana\nsekä laskiais- että suvi- eli mittumaarimarkkinoita. Kaupungin hallitus\nkertoo v. 1836, että läheisempien ja etäisempien pitäjäin asukkailla\njo kauemman aikaa oli ollut tapana kahdesti vuodessa, helmik. 15 ja\n16 sekä heinäk. 4 ja 5 p:nä kokoontua Tampereelle pitämään markkinoita\nmelkein yhtä suurissa joukoissa kuin laillisilla markkinoilla.\nSitäpaitsi oli kaupungilla pienet pääsiäis- ja Tuomaanmarkkinansakin.\nHallitus kävi jokseenkin turhaa taistelua tällaisia\npaikallismarkkinoita vastaan. Toiselta puolen koetti kaupunki niitä\nsaada laissa tunnustetuiksi osittain sen epämukavuuden tähden, jota\nlaittomat markkinat tuottivat laillisuutta rakastavalle yhteiskunnalle,\nja osittain niiden etujen vuoksi, joita suuret lailliset markkinat\nlupasivat kaupunkilaisille erikseen ja koko kaupungille yhteisesti.\n\nMutta virkamiesten kannalta nuo pienemmät paikallismarkkinat olivat\nlaittomia. V. 1836, vähän sen jälkeen kuin kaupungin virkamiesten\npalkanylennysanomus oli hyljätty, kirjoitti Tampereen maistraatti\nmaaherralle pahan kirjoituksen näitä \"lihamarkkinoita\" vastaan. Vaikka\n-- maistraatti selitti -- näistä markkinoista monessa suhteessa onkin\nollut hyötyä ja ne melkoisesti ovat edistäneet kaupungin vaurastumista,\nniin olisivat ne nyt kuitenkin hävitettävät, koska olivat levottomat.\nMutta kun maistraatti yleisen mielipiteen vuoksi ei rohjennut ryhtyä\nasiaan ja koska kaupungin vähäinen polisivoimakaan ei uskaltanut eikä\nkatsonut voivansa ruveta markkinoita estämään, tarvittaisiin tässä\nmahtavampain toimia.\n\nEmme tunne, mitä seurauksia maistraatin pyynnöllä sillä kertaa oli.\nSeuraavalla vuosikymmenellä kuitenkin maistraatti sai kuvernöörin\nvahvistuksen luvattoman kaupan ja hevoskaupan kiellolle Tampereen\nlaskiais-, pääsiäis-, juhannus- ja Tuomaanmarkkinoilla. Siihen\nleikkiin ei maistraatin olisi pitänyt ruveta. Senaattiin jätettiin\npuolensadan käsityöläisen ja kauppiaan valtakirjalla varustettu valitus\nkuvernöörin päätöstä vastaan. Valituksessa vedettiin esille kaupungin\nvapaakaupunginoikeudet ja suuria numeroita Tampereen \"toripäiväin\"\nmerkityksestä, miten \"laskiais- ja mittumaarimarkkinoille 30 000\nhenkeä virtaa kaupunkiin\", miten viimekin laskiaismarkkinoilla yhtenä\nainoana päivänä oli myyty 1 000 tynnyriä silakoita, niin ettei toisena\npäivänä enään ollut häntääkään saatavissa, miten Tampereen toripäivät\novat olleet koko maan paraat hevosmarkkinat, j.n.e. Kaupunginvanhimmat\npanivat perään oman valituksensa, joka kävi samaan suuntaan.\nKuvernööri yritti puolustaa menettelyänsä järjestyksen nimessä, koska\nomasta kokemuksestaan tiesi Tampereen markkinain meluisuuden. Mutta\nmaistraatin täytyi jo silitellä asiaansa; sekin myönsi nyt, että\npuheenaolevat toripäivät \"ovat sanomattomaksi hyödyksi kaupungille\", ja\nselitti sakkomääräysten tarkoittavan vain hevoskaupan harjoittamista\nkaupungin ahtailla kaduilla ja kaikenlaisten kärkkyjäin ja venäläisten\nsotamiesten luvatonta pumpulikankaiden, vehnäleivän ja väkijuomain\nkaupustelua.\n\nTäten syntyneessä kiistassa oli myös kuulunut joku ääni, että\nTampereen vanhat vuosimarkkinat olivat sopimattomalla ajalla, ja oli\nhallitus sen johdosta kysellyt asianlaitaa. Mutta koko kaupunki nousi\ntarmokkaasti puolustamaan vanhoja vuosimarkkinoitaan. Nehän vasta\nolivatkin sopivalla ajalla, eikä niitä voinut kukaan kumota, sillä ne\nolivat muka määrätyt jo kaupungin perustamisessa. Kaupunginvanhimmat,\njoiden oli luultu vuosimarkkinoita moittineen, ilmoittivat nyt,\netteivät he ikinä olleet sellaista ajatusta lausuneet eivätkä voineet\nlausua. Tampere tarvitsi kyllä kaikki markkinansa. Kaupungissa oli\njo tuhatkunta tehtaantyömiestä ja kaupungin väkiluku oli muutenkin\nkasvanut, josta luonnollisesti oli seurannut suurempi ruokatavarain\nkulutus ja tarve. Maalaistavarain tuonti Tampereelle oli sitä mukaan\nenentynyt ja kun Tampere v. 1779 saamansa perustuskirjan mukaan oli\nvapaa kaikista kaupparajoituksista, eikä oltu tarkemmin määrätty,\nminkälainen kauppa olisi rajoitettava, seurasi siitä, että kuvernöörin\nsekaantuminen Tampereen markkina-asioihin ylipäisillä sakkomääräyksillä\noli sopimaton. Tähän mielipiteeseen yhtyi kaupungin porvaristo, ja\nmaistraattikin puolsi vuosimarkkinain pysyttämistä entisillä ajoillaan.\n\nSe oli tamperelaisten vastalause vanhan valtion pikkumaista\nkauppaholhousta vastaan ja samalla aikainen lausunto uuden ajan\nkaupunkien jokapäiväisten vapaiden markkinain puolesta.\n\nVielä v. 1869 nähdään Tampereen käsityöläisten politikoitsevan\nkaupungin markkina-asioissa. Tällä kertaa eivät miellyttäneet\nhelmikuun markkinat, joilla oli koetettu syrjäyttää Perttelin ja Antin\nmarkkinoita. Kolmena vuonna oli helmikuun markkinoita koetettu ja ne\nhuonoiksi havaittu Sitävastoin olivat syyskuun markkinat välttämättömät\nvarsinkin voikaupan vuoksi, ja joulukuun markkinat samoin\ntarpeelliset viljanhintain määräämistä varten. Näitä mielipiteitä\nraastuvankokouksessa yksimielisesti kannatettiinkin, ja maistraatti\npäätti tehdä senmukaisen esityksen hallitukselle. Eikähän hallituskaan\nmahtikäskyllä tahtonut lopettaa laitoksia, joilla oli jo vuosisataiset\njuuret.\n\nKauan eivät kaupunkilaiset kuitenkaan enään voineet kantaa haarniskaa\nmarkkinainsa vuoksi, sillä uudet olot alkoivat jo tehdä tämän tapaisen\ntalouspolitikan tarpeettomaksi.\n\nValtiopäivillä 1863--1864 tehtiin alote yleiseksi markkinain\njärjestelyksi koko maassa, etupäässä markkinain levittämäin paheiden\nja turmeluksen vuoksi. V. 1865 kuului Tampereenkin kauppiaspiireistä\nensi kerran ääniä, että markkinat olivat kaupungille hyödyttömät\nja yleiselle siveydelle vahingolliset kansanjoukkoja kun kokoontui\nmarkkinoille vain irstailemaan. Sillä kertaa, niinkuin niin monasti\nennen ja jälkeen, luultiin aiheutetuista moitteista päästävän sillä,\nettä neuvottiin siveyden saarnaajia parantamaan ihmisiä arkiaikoina\neikä markkinoilla. Mutta uusi suunta kulki kulkuaan, ja vähitellen ovat\nvanhat kuuluisat markkinat toinen toisensa jälkeen lakanneet Tamperekin\non löytänyt uusiin aikoihin paremmin soveltuvia ja puhtaampia\nmaalaiskaupan välityskeinoja ja on 19 vuosisadan lopussa kaipauksetta\nhyljännyt vanhat markkinansa, joita se ennen piti tärkeimpinä\nelinehtoinaan. (66)\n\nMarkkinakauden kulkuneuvoista olivat maantiet ja vesitiet tärkeimmät,\nkoska olivat ainoat. Ruotsin ajalla oli ollut suuret kanavaunelmansa,\nmarkkinakaudella haaveiltiin höyryn voimalla käyvistä maantievetureista\nja \"höyrykuunareista\" Ylä-Satakunnassa ei vielä Aleksanterin ja\nNikolain aikoina saatu nähdä höyryvetureita eikä höyrylaivoja, mutta\n_vesiteiden_ käytäntö kasvoi huomattavasti ja avasi alaa uuden ajan\ntäydellisemmille liikeneuvoille.\n\nVesienvälisestä Tampereen kaupungista tuli tällä aikakaudella\npurjehdusta harjoittava kaupunki. Meri, jota Tampereen purjelaivasto\nhallitsi, oli Näsijärvi, ja tämä Näsijärven purjehduskausi saavutti\nhuippunsa, kun Muroleen kanava kaivettiin vv. 1850--1854.\n\nKaupungilla oli ollut aikaisempiakin kanavahommia. Maanmittari Hall\nja maaherra Rappe olivat Tampereen kaupungin alkukarttaan merkinneet\nuseammilla suluilla varustettavan venekanavan suunnan, joka kulki\nkaupungin länsipuolelta Näsijärvestä Pyhäjärveen. Kun tästä Tampereen\nkanavasta ei kuitenkaan alkanut mitään kuulua, arvelivat kaupunkilaiset\njärvestä järveen kulkevan Kuninkaankadun ajavan melkein saman asian\nja tekevän Tampereesta suuren vesikulkupaikan; sitävarten päättivät\nv. 1806 pidetyssä kaupunginkokouksessa, että Kuninkaankatua olisi\npohjoisessa jatkettava kosken niskassa olevaan Mältinlahteen saakka,\njonka rannalle oli varattava \"lastaus- ja tullihuonepaikka\",\nminkälainen laitos oli tuleva myöskin Kuninkaankadun eteläpäähän\nPyhäjärven rannalle, tiiliruukin alueelle.\n\nTilaisuutta ei tullut tämänkään järjestelyn täydelliseen\ntoimeenpanemiseen, eikä se luultavasti olisi tyydyttänytkään seuraavaa\nmiespolvea, jolla oli jo suuremmat suunnittelut. V. 1839 suositteli\nTurun lääninhallitus hallitukselle vesitien perkaamista kruunun\nkustannuksella Tampereelta suorastaan mereen, koska Tampereen tehtaiden\ntoimintaa ja Ylä-Satakunnan metsä- ja maalaisliikettä voitaisiin siten\nmelkoisesti parantaa. Samaan aikaan tuli senaatin käsiteltäväksi\nraatimies Yrjö Haggrenin anomuskirja ja suunnitelma, jotka koskivat\nkanavan rakentamista Tampereelta -- Salon kauppalaan. Niin sen oli\nraatimies harkinnut, ja toimittanut nerokkaan suunnitelmansa suoraan\nkenraalikuvernöörin kautta Pietariin. Nämä suunnitelmat tekivät\nkiertokulkunsa virastoissa ja raukesivat siihen. \"Suuri Haggren\"\nkuitenkin sai mitalinsa kirjoituksella \"uutteruudesta\"; se oli palkinto\nsekä kanavakartan uutterasta piirustamisesta että vielä enemmän siitä\n400 hopearuplasta, jotka hän oli lahjoittanut hallitukselle tuon\nkanavan kaivamista varten.\n\nParemmin menestyivät Tampereen kanavahommat Näsijärven puolella.\n\nTämä laaja vesistö on Tampereen kaupungin luonnollinen tausta.\nVesistön muoto muistuttaa vedenhaltijan kolmihaaraista ahrainta,\njonka vankkana vartena on suuri Näsiselkä ja jonka kärjet -- Ähtärin,\nPihlajaveden ja Keuruun reitit -- pistävät \"Suomenselkään\" asti.\nMonihaarainen höyrylaivareitti ulettuu nyt Tampereelta Toisveden\nperukoille ja Vilppulaan saakka ja pitää puolikymmentä kansakasta\npitäjää kaupungin välittömän vaikutuksen alaisena. Ennen muinoin\nkatkaisi Muroleen koski tämän vesiteistön tärkeimmässä kohdassa.\nTammerkosken perkauksen jälkeen oli Muroleen koskea v. 1825\njonkinverran perattu ja maalaisliikkeen mukavuudeksi raivattu kosken\ntoiselle rannalle puhtaampi veneväylä, jota myöten maalaiset saattoivat\nvetää veneensä koskea ylös. Mutta suuremmille lastialuksille oli koski\nedelleenkin pääsemätön kynnys ja esti suuremman ja pitempimatkaisen\nkuljetusliikkeen syntymistä Näsijärven metsärikkaassa piirissä.\n\nMuroleen kosken perinpohjaisempi perkaus tuli siten Tampereen\nliikemiesten hartaaksi toivoksi. Sensuuntaisia toivomuksia lausutaan\nkaupungin kertomuksissa vv. 1839--1841, joissa sen ohella vielä\nmerikanavaakin muistellaan. Vaativaisemmin ottivat asian puheeksi\nv. 1842 Tampereen masuunin perustajat, jotka pyysivät, että yhtiön\npuutavarain ja järvimalmin saannin helpottamiseksi Muroleen koski\nvaltion kustannuksella perattaisiin, varustettaisiin tarpeen vaatiessa\nsulkulaitoksella ja tehtäisiin suurempain tukkilauttain ja lastialusten\nkululle sopivaksi. Masuunin isäntäin ohjelmaan kuului myöskin\nsuuremmille aluksille kelvollisen vesitien avaaminen Tampereelta\nJanakkalan Turkhaudan kestikievariin, josta olisi vain 10 peninkulman\nmaamatka Helsinkiin. Senaatti kuitenkin jätti pyynnön huomioonsa\nottamatta, koska katsoi sen liiaksi tarkoittavan yksityistä etua.\n\nMyöhemmin samana vuonna 1842 tuli senaattiin uusi Tampereen etevimpäin\nliikemiesten ja kansalaisten sekä Näsijärven pitäjäin edustajain\nallekirjoittama pyyntö, jossa anottiin Muroleen kosken kaivamista ja\nperkaamista sellaiseksi, että suuremmat alukset voisivat siitä kulkea\nylös ja alas. Pyytäjät kuvailivat, miten potaskaa, voita, talia, lihaa,\nvuotia, nahkoja, viljaa, kaloja, tervaa, pikiä ja tärpättiä voitaisiin\ntämän kaivannon avattua ruveta mukavasti kuljettamaan maan sydämmestä,\nkeskeltä Vaasan lääniä, Tampereelle ja etelään; miten Pohjanmaan\nLappajärven kalkkia ja kaukaisten sisäjärvien malmeja voitaisiin sitä\ntietä tuoda Tampereen masuunille, j.n.e. \"Pian sitten rupeisivat\nalukset ja höyrylaivat Näsijärven, Ruoveden ja Keuruun järvien\nkautta käymään ennen tuntemattomilla seuduilla ja aarniometsissä ja\nsieltä yltäkylläisesti tuomaan äskenmainittuja maalaistavaroita ja\nmetsäntuotteita Tampereelle.\" Sellaiseksi kuvailivat anojat Näsijärven\ntulevaisuutta.\n\nNyt pääsi asia liikkeelle. Kolmen läänin kuvernöörit saivat antaa\nlausuntonsa ja kaikki he kannattivat hyvää asiaa. Vaasan läänin\nkuvernööri ehdotti lisäksi vielä Virtain ja Ähtärinkin koskia yksin\ntein perattavaksi, kuvaillen miten mukavasti sitten voisi Lappajärven\nkalkin tuoda Lehtimäelle eli Ähtärinselän rantaan ja sieltä\nTampereelle. Esitettiin myös Vilppulan ja Mäntän koskikulun auttamista.\nKaikkihan se olisi ollut sisämaan liikkeelle selväksi eduksi.\n\nUseampia vuosia kestäneiden tutkimusten jälkeen sai\nvesirakennushallituskin lausuntonsa valmiiksi. Siinä ei kannatettu\naivan kaikkia tehtyjä esityksiä, mutta ehdotettiin kuitenkin sululla\nvarustettavan kanavan kaivamista Muroleen kosken länsipuolella olevan\nmaakannaksen yli ja vesitien perkaamista Virroissa olevaan Keiturin\nkoskeen saakka viisi jalkaa syvässä kulkeville aluksille sopivaksi.\nVesihallituksen laatiman arvion mukaan olisivat nämä työt tulleet\nmaksamaan 21 650 hopearuplaa. Senaatti hyväksyi tämän ehdotuksen\nyleisyydessään ja antoi vesihallitukselle toimeksi käytettävissä\nolevain varain mukaan suorittaa täten määrätyt työt. Ja niin tuli\nMuroleen kanava kaivetuksi vv. 1850--1854 Tampereen liikemiesten\nkauniin ennustuksen luottamuksessa.\n\nNäsijärvestä rupesi jo neljäkymmenluvulla tulemaan Tampereen tärkein\npuutavara- ja halkotie. Kasvava kaupunki ja teollisuus eivät\njoutaneet odottamaan hinaajahöyrylaivoja; kun Suomen merillä alkoi\nhöyrylaivakausi, alkoi Näsijärvellä _purjehduskausi_. Mainitun\nvuosikymmenen puolivälissä mainitaan Tampereella neljää \"halkojaalaa\".\nSiitä kaupungin purjelaivasto vähitellen kasvoi, masuunin isäntäin\nrakennuttama suuri \"Kurulainen\" ja pienemmät purjelaivat, \"Suomen\nneidot\" ja muut, levittivät siipiänsä Näsiselällä, kunnes\nkuusikymmenluvun alussa tällaisia aluksia oli Tampereen vesillä\nliikkeessä jo 40. Tampereen satama Mustassalahdessa muistutti noina\nvuosina melkeinpä pienen merikaupungin haminaa. Kaupungissa asui\njo \"kippareita\", ja kauppiaat Hildén ja Björkqvist perustivat v.\n1856 laivanvarustusyhtiön merikaupunkien malliin. Omistamillaan\npurjelaivoilla \"Rauhalla\" ja \"Laineella\" sekä uudella 65-lästisellä\nsuurkuunarillaan, joka oli rakennettavana, he aikoivat ruveta\nharjoittamaan purjehdusta ja kaikenlaista metsäntuotteiden kauppaa\nNäsijärven piirissä. Vielä v. 1880 kuului Tampereen purjelaivastoon\nNäsijärvellä kuusi kaksimastoista ja saman verran yksimastoisia\naluksia, joiden yhteinen kantavuus teki 212 lästiä. Vielä joku aika\nsitten oli Mustassalahdessa nähtävänä joitakuita näitä Näsijärven\nmuinaisajan muistoja. (67)\n\nKaupunkikuntakin puolestaan koetti keinoillansa edistää ja järjestää\ntärkeää kauppaliikettänsä. Markkinain väliaikoina kestävää\nmaalaiskauppaa ei tahdottu saada oikein soveltumaan kaupungin\njärjestykseen. V. 1821 kaupunkilaiset varomattomasti suostuivat\nulkonaista siivoa ja säännönmukaisuutta harrastavan asessori Niilo\nLönnrothin ehdotukseen, ettei maalaistavarain kauppaa saisi kaupungissa\nharjoittaa muualla kuin torilla ja venesatamissa. Seuraavana vuonna\njo huomasivat porvarimme langenneensa houkutukseen, ja purkivat\npäätöksensä, koska arvelivat sen sotivan vapaakaupunginoikeuksia\nvastaan ja koska torikin oli muka toisessa päässä kaupunkia. Omapäinen\nasessori ja muut rahvasvallan ja epäjärjestyksen vastustajat pitivät\nkuitenkin huolen siitä, että maalaisia totutettiin pysähtymään\nkuormineen torille, niinkuin hyvin hallitun kaupungin tapa vaati.\n\n_Torista_ ja varsinkin sen vanhoista markkinapuodeista oli kaupungilla\nmuutenkin paljon puuhaa. Markkinapuoteja koetettiin asettaa ja\nsovittaa milloin milläkin tavalla. Mutta tilat eivät tahtoneet tulla\nparemmiksi. Kaksikymmenluvun lopulla ryhdyttiin viimein koko torin\nperinpohjaiseen uudestaanjärjestelyyn. Aluksi ajateltiin asettaa\nmarkkinapuodit kolmelle puolelle toria siten, että raatihuoneen tontti\nvarustettuna \"korealla lauta-aidalla\" olisi neljännellä puolella.\nSitten kuitenkin päätettiin siirtää seitsemän ravistunutta hirsipuotia\ntorin pohjoispuolella olevilta \"kirkkotonteilta\" torin eteläpuolelle\n\"pastori Hellénin perunamaalle\", kun pari kaupunkilaista, joiden\nnäköalat siirron kautta paranivat, lupasivat maksaa kulungit. Kauppias\nPihlmanin lautakoju, joka oli 34 vuotta seissyt kadulla Kauppakadun\nsuussa, poistettiin. Torin pohjoiset kirkkotontit päätettiin jättää\ntoriksi, joka siten melkoisesti laajeni markkinain hyväksi. Kesällä\n1829 ruvettiin rakentamaan raatihuoneen tontille torin varrelle\nuljaaseen riviin 14 uutta markkinapuotia. Koskenperkauspäällikkö,\nvapaaherra Kaarle Rosenkampff oli laatinut piirustukset, joita pienellä\ntinkimisellä seurattiinkin. Katto tuli tuohesta ja laudoista, ja joka\npuodissa oli ovi ja luukku, myymäpöytä ja kahdeksan hyllyä. Seuraavana\nkesänä oli suurtyö valmis ja maalattiin: katto pantiin punamullalla\ntummanpunaiseksi, listat maalattiin öljyvärillä valkeiksi, paitsi\nleveintä torin puolella olevaa listaa, joka tuli keltaiseksi; pylväät\ntulivat valkoisiksi, pilarikäytävän laipio valkeaksi, ovet ja luukut\nkeltaisiksi. Finlaysonilta tilattiin 14 lukkoa puoteihin. Yksin tein\nmaalattiin raatihuoneenkin katto punaiseksi ja seinät valkoisiksi. Koko\ntori oli uudessa loistavassa kunnossa, kun markkinaväki alkoi saapua\nPerttelin markkinoille 1830. \"Pilaripuotien\" valmistuttua alkoikin\nTampereen paras markkinakausi.\n\nKomistunutta toria oli tietysti arvonsa mukaisesti hoidettava.\nV. 1831 päätettiin ruveta tasoittamaan toria siten, että kirkon\nvieressä olevasta \"mäestä\" vedätettiin hietaa torin matalimman\npaikan täytteeksi. Seuraavana vuonna päätettiin jo ruveta urakalla\nlakaisuttamaan toria kesäisin joka keskiviikko ja lauantai. Tampereella\nruvettiin jo pitämään suuren kaupungin tapoja. Pysyvää parannusta\nei kuitenkaan niinkään helposti aikaansaatu, koskapa Elias Enteen\nmuistelmain mukaan vielä neljä-viisikymmenluvuilla \"oli Tampereen tori\nniin vetelää suota, että keskelle toria juuttuivat pahan kelin aikana\nhevoset ja ajopelit, ja Kauppakadulta johti porrastie kirkkokummulle\".\n\nHevosmarkkinoita ei voitu enään suvaita hienostuneella torilla ja\nkaduilla. Jo kaksikymmenluvulla jopa aikaisemminkin oli \"muiden\nkaupunkien\" esimerkin mukaan aiottu siirtää hevoshuijaus syrjäisempään\npaikkaan. V. 1836 katsottiin \"hevostorille\" paikka kaupungin\nhautausmaan takana, mutta näyttää sellainen paikka vielä myöhemmin\nolleen kaupungin eteläpäässä.\n\nKaupungin lisääntyvä veneliike ja purjehduskin alkoivat vaatia\nhuomiota. Kolmekymmenluvulla kannettiin kaupunkilaisilta veroja jotakin\n\"möljärakennusta\" varten. Neljäkymmenluvulla ruvettiin rakentamaan\nrantasiltaa alakosken rantaan \"alkaen Tiiliruukin tontilta Grundbergin\nniemen ohi hevostorille\" ja toista rantasiltaa Mustanlahden satamaan\nhalkoaluksia varten. (68)\n\nTampereen varsinaisen _kauppiasluokan_ suuruudesta vv. 1815--1855\nantavat kaupungin hallituksen laatimat kauppiasluettelot seuraavia\ntietoja.\n\n        Tampereen kauppiasluokka vv. 1815--1855\n\n             ylempi kauppiasluokka    alempi kauppiasluokka\n    vuosi  kauppi- naisp. kauppa-    hööka-  kauppa- yhteesä\n           aita    kaupp.  apul.     reja     porv.\n\n    1815     11     --      10        --       --       21\n    1820     17     --      17        --       --       34\n    1825     16     --      14        --       --       30\n    1830     13     --      19        --       --       32\n    1835     18     --      13         6       --       37\n    1840     21     --       9         4       --       34\n    1845     28     --      22         3        6       59\n    1850     30      1      15         5       10       61\n    1855     27      1      13         6        8       55\n\nKauppiasluokka oli tällä aikakaudella vähälukuinen, mutta kuitenkin\nmahtui siihen eri kerroksia ja nähtiin sen piirissä lyhyen ajan\nkuluessa melkoisia sisällisiä muutoksia.\n\nAikakauden vanhempana jaksona muistutti kauppiasluokka vielä suuresti\nRuotsin aikaisia isiänsä. Varsinaisten kauppamiesten joukko oli vielä\nsangen vähäinen. He ovat markkinakauden aina kulkevia kauppiaita, mutta\nTampereella on heillä apulaiset puotia hoitamassa, siellä on heillä\ntalonsa ja maanviljelyksensä. He nauttivat kotikaupungissaan arvoa ja\nkunniaa, ja kuuluvat kaikissa suhteissa kaupungin johtavaan luokkaan.\n\nSellaisena suljettuna, ahtaana seurana koetti kauppiaskunta kaikilla\nkeinoilla pysyäkin. Tampereelle pyrkiviltä uusilta kauppiastulokkailta\nkoettivat vanhat kauppiaat kaikin voimin sulkea pääsyreiät, ja\njoskus vielä sellaiset temput onnistuivatkin. Erästä kersanttia ei\nv. 1820 huolittu kaupunkiin höökariksi, koska hänellä oli puustelli\nmaalla ja hän lisäksi oli sokea. V. 1822 hyljättiin erään kauppiaan\npääsyhakemus, koska kaupungissa oli jo kylliksi kauppiaita eikä uusi\nvapaa kaupunkimanifesti muka koskenut kauppiaita. Samasta syystä\ntorjuttiin v. 1825 muudan tulokas, joka kuitenkin muutaman vuoden\npäästä pääsi kauppiaaksi, kun esitti takuun siitä, ettei tulisi olemaan\nkaupungin rasituksena. V. 1825 oli kaupungissa viisitoista liikettä\nharjoittavaa kauppiasta; seuraavana vuonna Kustaa Lundahl esitti,\nettei Tampereella vastaisuudessa suvaittaisi enempää kuin kymmenen\nkauppiasta, ja koska esitys tuli kaupungin mahtavimman kauppiaan\npuolelta, yhtyivät siihen ilmeisesti lainvastaiseen hankkeeseen,\nkaupungin muista kauppiaista puhumatta, kaupunginvanhimmatkin, lykäten\nasian maaherran vahvistettavaksi. Perustuskirjoja ja manifesteja\neivät kauppiaamme kuitenkaan saaneet muuttumaan, vaan täytyi heidän\nviimein mukautua välttämättömyyteen ja vuosikymmeniä kärsiä joukossaan\nmaalarinoppilasta, välskäriä y.m. Kasper Hällströmiä, jota ei\nyhteisillä yrityksilläkään saatu kauppiaskunnasta erotetuksi, ennenkuin\nhän v. 1851 mielisuosiolla läksi Nilsiään lukkariksi.\n\nUusi aines, jolle Tampereen kauppiaat eivät mitään mahtaneet, oli\nheidän seuraansa ruvennut ilmestymään venäläisen valloituksen jälkeen.\nVenäläisten elinkeinonharjoittajain, kauppiaiden, kaupustelijain ja\nkärkkyjäin pääsyä varten Suomen suljettuihin kaupunkeihin annettiin\nerityisiä keisarillisia määräyksiä, joiden edessä vastustus oli\nturha. Ensimmäinen tämäntapainen tulokas Tampereella oli haminalainen\nG. Uschakoff, joka v. 1810 pääsi Tampereen kauppiaskuntaan. Häntä\nseurasi Taavetin kauppias Andrei Saharoff, joka v. 1820 korkeilla\nlupakirjoillansa aukaisi Tampereen portit.\n\nTällä tavoin sai alkunsa Tampereen kreikanuskoinen väestö. V. 1839\noli tätä väestöä Tampereella 4 henkeä, nim. Saharoffin kaksi poikaa\nja kaksi tytärtä. Heidät oli kirjoitettu kaupungin luterilaisiin\nkirkonkirjoihin, kuten maistraatti ilmoitti, väkiluvun taulujen vuoksi\nja koska heidän äitinsä oli ollut luterilainen. Samaan joukkoon\nluettiin vielä äpärälapsi, jonka isä oli ruotsalainen kisälli ja joka\noli jäänyt kastamatta, koska luterilainen papisto ei saanut kajota\nkreikanuskoisten asioihin. V. 1844 ilmoitettiin kaupungissa olevan\nkreikanuskoisia jo 7 henkeä, jotka kuuluivat kahteen perheeseen.\n\nKun Pietarista tulleet tehtailijat olivat löytäneet samponsa\nTampereella, saapui heidän perässään tänne kokonainen sarja toisia\npietarilaisia. Se oli kirjavaa joukkoa \"marketentari\" Lomofkoffista\n\"tukkukauppiaaseen\" ja suurkeinottelijaan W:m Stuckeyhin saakka,\njoka täälläkin päin yritti yhtä ja toista, kunnes pimisi näyttämöltä\npois syytettynä Venäjän johtavan senaatin edessä siitä, että\nolisi nimineuvos Gurjeffin kanssa tehnyt sopimuksen \"suomalaisten\ntoimittamisesta sotaväkeen\", mistä syytteestä kuitenkin näkyy päässeen.\n\nV 1845 oli Tampereen kauppiaista 6 kotoisin itärajan takaa; v.\n1852 oli sellaisia 7. Venäjänkielen taito oli hyvin edustettuna\nsilloisessa Tampereen kauppiaskunnassa, sillä, paitsi mainittuja\nVenäjällä syntyneitä kauppiaita, osasivat virallisten luettelojen\nmukaan venäjänkieltä jotkut muutkin Tampereen kauppiaat, kuten Kust.\nLundahl, A. F. Lindberg ja A. J. Collén. Pietarista tulleet kauppiaat\npuhuivat venäjänsä lisäksi muitakin vieraita kieliä: Tuom. Clayhills\nsaksaa ja hiukan englanninkieltä, B. Metzner saksaa, R. Ovander saksaa\nja ranskaa, Kaarle Nottbeck saksaa, ranskaa ja englanninkieltä A.\nJackson saksaa. Kotimaisista Tampereen kauppiaista osasivat Kust.\nLundahl, R. Lindholm ja K. O. Björkqvist saksaa; ensinmainittu\nlienee osannut myös englantia. Vapaakaupungin kauppiaiden enemmistö\nkatsoi kuitenkin tulevansa toimeen kotimaisilla kielillämme. Eikä\nTampereen kauppiaskunta todellisuudessa ollut niinkään muukalainen\nkuin kielitaitoisten pietarilaisten kauppamiesten lukuisuudesta voisi\npäättää. Useimmat näistä vieraista eivät asuneet Tampereella, vaikka\nkauppa-asioittensa vuoksi olivat hankkineet porvaruusoikeuden täällä.\nV. 1845 mainitaan seitsemän ja v. 1855 viisi kaupungin kauppiasta\nmuualla asuviksi, ja asianhaaroista näkyy, että nuo muualla asuvat\nolivat parhaasta päästä pietarilaisia. Enemmistö vanhan Tampereen\nkauppiaita oli Tampereen seuduilla syntynyt ja kasvanut. V. 1845\nluetelluista Tampereen 28 kauppiaasta oli siten 14 kotoisin Tampereelta\nja Tampereen lähiseuduilta, 8 muualta Suomesta ja 6 Venäjältä.\n\nMutta kerrottavan aikakauden myöhempi kauppiaspolvi erosi sittenkin\nhuomattavasti vanhemmasta kauppiaspolvesta. Nuoremmalla polvella ei\nollut enään samaa merkitystä kaupunkiyhteiskunnassa kuin vanhemmalla\npolvella oli ollut. Kun vanhat kauppiaat suurimmaksi osaksi olivat\nolleet talonomistajia, oli suurin osa heidän seuraajistaan talottomia\nrihkamakauppiaita, jotka vuokratuissa puodeissaan ja ilman varttuneita\napulaisia harjoittivat liikettänsä. Uudessakin kauppiaskunnassa\nlöytyi eteviä ja hyvin vaurastuvia jäseniä, mutta kokonaisuudessaan\nei se sääty ulkonaisesta kiillostaan huolimatta ollut niin painava\nkuin entinen. Yhä vähemmäksi supistui kauppiaskunnan osuus kaupungin\nverojen maksussa, yhä pienemmiksi hupenivat yksityisten kauppiaiden\nvero-osain määrät. Kun kauppiasluokka v. 1825 oli suorittanut pian\nkolmanneksen kaupungin kaikista veroista, vastasi se v. 1851 ainoastaan\nnoin kuudenneksesta näitä veroja; kun varsinaiset kauppiaat v. 1825\nvastasivat keskimäärin 4.3 vero-osasta mieheen, suorittivat heidän\njälkeläisensä v. 1851 keskimäärin ainoastaan 2.5 vero-osaa miestä\nkohden. Pääosa kaupungin kauppiaskunnasta oli taloudellisesti heikompi,\nhuonommin valittu ja kevytmielisempi kuin entinen. Ainakin näytti siltä\naikalaisista, jotka eivät aina säästäneet moitteita heitä kuvatessaan.\nNiinpä kirjoitetaan Turun ruotsalaisissa lehdissä v. 1857 Tampereen\nkaupasta ja kauppiaista: \"Kaupan periaatteena näyttää olevan myydä\nhuonoa ja kallista, enimmäkseen venäläisiä hylkytavaroita, ja vähät\nnäyttää kukaan ajattelevan, että vaikka tämän päivän voitto siten tulee\nsuuremmaksi, tulee huomispäivän tappio varmaan vielä tuntuvammaksi,\nkoska petetty ostaja etsinee itselleen toisen ostopaikan. Yleinen\nmielipide lienee se, että vain huono ja suhteellisesti halpa tavara\nsaa menekkiä. Mutta se voitaneen todistaa vasta sitten kuin kaupunki\nvoi osoittaa kauppiaan, joka noudattaisi päinvastaisia periaatteita.\nNykyisissä oloissa täytyy paikkakunnan säätyläisten joko hankkia\ntarpeensa muista kaupungeista tai kaupungin kaksilla vuosimarkkinoilla.\nEi olekaan hyvä olla riippuva kaupungin kaupasta, sillä varmasti saapi\nodottaa, että jos jotakin tavaraa ruvetaan haluamaan, vaikkapa vain\nvähän enemmän kuin tavallisesti, niin katsoo kauppamies valvovansa\nhuonosti omaa, hyvin ymmärrettävää etuansa, ellei päivä päivältä nosta\ntavaran hintaa, kunnes kulutus on vaipunut tavalliseen määräänsä.\nMitään ei niin peljätä, kuin myydä paljon.\"\n\nKuitenkin elettiin Tampereellakin jo vapaan kaupan ja vapaan\nkilpailun kynnyksellä. Siitä oli todistuksena sekin, että Tampereen\nkauppiaskunnan täytyi ottaa riveihinsä _naispuolisiakin kauppiaita_.\n\nNaisia oli Tampereella niinkuin muuallakin jo aikoja ennenkin nähty\nmyymäpöydän takana. Mutta ehdottomana pääsyvaatimuksena siihen kunniaan\noli ollut se, että kauppaa pitävä nainen oli kaupungin kauppiaan leski,\njoka jatkoi miehensä liikettä. Sellainen järjestys oli luonnollisessa\nsopusoinnussa vanhan kauppiassäädyn ammattikuntaisen luonteen kanssa.\nMutta nyt alkoivat naiset pyrkiä ja päästä kauppiaiksi miehistä\nriippumatta.\n\nV. 1850 pyrki Johanna Wilhelmina Thurman \"rihkamakauppiaaksi\"\nTampereelle. Hän saikin siihen maistraatin luvan, nähtävästi ei\nniin paljon periaatteellisesta naisasian ystävyydestä kuin siitä\nsyystä, että pyrkijä oli maalarin tytär Tampereelta, ja että hänen\nkaupastaan piti tulla muotikauppa. Kaupungin arvokkaimmat miehiset\nkauppiaat tekivät tuosta kuulumattomasta tapauksesta valituksen\nsenaattiin; mutta vaikka panivat parastaan ivatakseen maistraatin\npäätöstä, kuinka se aika jo oli lähellä, jolloin \"tästä hameilla\nvarustetusta porvaristosta\" valitaan palolaitoksen ruiskumiehet ja\njolloin \"raatimiehet hameessa ja aamuröijyssä ainakin lisäjäseninä\nastuvat luvalliseen maistraattiin\", olivat hameet ja aamuröijyt tässä\ntapauksessa niin tärkeitä asioita, että yhteiskunta pantiin ylösalaisin\nja Johanna Thurman sai avata puotinsa. Näin alkoi naisten vapautus\nTampereella. Mutta rohkea uranuurtajatar sitoi pian oman vapautensa\nmenemällä toisiin naimisiin kauppias Orellin kanssa.\n\nKauppiasluokan alemmat kerrokset, höökarien eli\nruokatavarainkauppiaiden ja kauppaporvarien ryhmät, olivat tällä\naikakaudella olemassa, vaikkeivät paljoa merkinneetkään. Virallisissa\nkauppiasluetteloissa aikakauden alkupuolella ei tätä ryhmää ole otettu\nhuomioon, minkävuoksi sen sarakkeet kauppiasluokkaa esittävässä\ntaulussa ovat tyhjät. Muista lähteistä kuitenkin näemme, että höökareja\nja \"porvareja\" tällöin oli kaupungissa enemmän ja suhteellisesti\nvarakkaampiakin kuin aikakauden loppupuolella. Tämä taantuminen riippui\nosittain siitä, että oman talon omistaminen, mikä aikaisemmin oli\nollut jokseenkin säännöllisenä osana porvarien ammatissa, tuli yhä\nharvinaisemmaksi heidän keskuudessaan, osittain taas v. 1836 voimaan\nastuneesta järjestyksestä, joka sääti: \"Kun talonpoikia muuttaa\nkaupunkiin maalta, tulee heidän viisi vuotta ennen olla ajureina,\nennenkuin heidät otetaan suomalaisiksi porvareiksi, ja tulee heidän\nvuoron perään lumiaurata maantietä ja hevostoria markkinoiksi.\" Ajurin\nammatti oli sen ajan kehnoimpia ja raskaimpia elinkeinoja Tampereella\nja \"suomalaiset porvarit\", joita myös kutsuttiin \"huonommaksi\nporvaristoksi\", olivat kaikissakin Suomen kaupungeissa alhaisimmassa\narvossa pidettyä kansanluokkaa, ei vähimmin talonpoikaisen\nsuomalaisuutensa vuoksi. (69)\n\nSananen vielä Tampereen vanhan kauppiaskunnan muistettavista miehistä.\nHeistä on ensimmäisellä sijalla mainittava kauppaneuvos _Kustaa\nLundahl_ (1793- 1846), joka jo kuudentoista vuoden ikäisenä teki\nporvarivalan syntymäkaupungilleen ja uskollisimmin piti valansa\nkuolemaansa saakka. Johtajana kaupungin kauppiaskunnassa oli hän\nmyöskin ensimmäisiä kunnallismiehiä ja sivistysmiehiä vanhassa\nTampereen kaupungissa. Hänen nimensä tapaamme useilla Tampereen\nhistorian lehdillä, ei niin paljon muusta kaupungista ja alhaisesta\nporvaristosta eroavana tähtimiehenä ja \"kauppaneuvoksena\" kuin\nensimmäisenä osamiehenä kaikessa, niin tärkeässä kuin turhassakin,\nmikä sen ajan Tamperetta yhteisesti liikutti ja kiinnosti. Sepä juuri\ntekikin hänestä omaa aikaansa ja omaa kaupunkiansa todella edustavan\nhenkilön, sellaisen, johon menneiden aikain ystävä kiinnostuu enemmän\nkuin moneen hyveelliseen esikuvaan. Kust. Lundahlin aikalaisia ja\nammattitoveria oli kauppias ja neuvosmies _Aadolf Freedrik Lindberg_\n(1791--1864), tamperelaisen kauppiaan poika hänkin ja koko ikänsä\nuskollinen kotikaupunkinsa kansalainen, monessa yleisessä ja vielä\nuseammassa yksityisessä puuhassa mukana ollut mies, mutta monessa\nkohden Lundahlin täydellinen vastakohta. Lundahlin kaupassa kasvanut ja\nmestarinsa töiden jatkaja oli kauppias _Simo Kuhlberg_ (1807--1867),\nTampereen kaupungin ja seurakunnan arvokas ja monipuolinen\nluottamusmies vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä. Aikakauden\nnuoremman kauppiaspolven edustavina miehinä voimme pitää esim. _Kaarle\nJooseppi Hildéniä_ (s. 1817, kauppias Tampereella 1844, k. 1891) ja\n_Kustaa Orellia_ (s. 1806, kauppias Tampereella 1845, k. 1874), jotka\ntulivat tunnetuiksi etupäässä kaupan alalla ja yksityismiehinä.\n\nKauppiasluokan yhteishengestä puheenaolevana aikana on jälkipolville\njäänyt muudan muisto, josta vielä on mainittava.\n\nHelmikuun 5 p:nä 1844 pitivät Tampereen kauppiaat yhteisen kokouksen,\njossa päättivät perustaa keskuuteensa yhteisen _apukassan_ köyhtyneiden\nja puutteessa olevain kauppiaiden sekä heidän jälkeenjääneiden\nleskiensä ja lastensa auttamiseksi. Se oli ensimmäinen senlaatuinen\nilmaus Tampereen kauppiaskunnassa.\n\nApukassan samana vuonna vahvistettujen sääntöjen mukaan oli laitoksen\ntarkoituksena myöntää johtokunnan harkinnan mukaan tilapäisiä apurahoja\nsellaisille rahaston osakkaille, jotka sairauden, vanhuuden tai\ntunnettujen onnettomuuksien vuoksi olivat tulleet kyvyttömiksi itseänsä\nelättämään. Sama oikeus kuin tällaiselle osakkaalle myönnettiin hänen\nleskelleen ja lapsilleen, pojalle 12 ja tytölle 15 ikävuoteen saakka.\nMyönnettävät apurahat, joita sai antaa tarvitsevalle ainoastaan kerran\nvuodessa, eivät saaneet olla viittätoista hopearuplaa suurempia eivätkä\nviittä ruplaa pienempiä.\n\nLaitos oli siis suunniteltu jokseenkin vaatimattomaksi sairaus-,\nvanhuus- ja hätäapukassaksi. Verrattain pieniksi ajateltiin kassan\ntulojakin. Rahaston neljätoista perustajaa sitoutuivat maksamaan\nlaitokseen viisi ruplaa vuodessa kymmenenä vuonna. Uusilta osakkailta\nvaadittiin, paitsi näitä vuosimaksuja, lisäksi 15 ruplan pääsymaksu\nkerrallaan. Jotta kassa säilyisi yksinomaan Tampereen kauppiaiden\neduksi, oli säädetty, ettei osakkaaksi millään ehdolla nyt eikä vasta\nsaisi ottaa muuta porvaristoa kuin kauppiaita ja että kaupungista\npoismuuttavat kauppiaat ilman muuta menettivät osuutensa kassassa.\n\nLaitoksen vuosipäivä oli pidettävä helmikuun 5 p:nä. Tätä päivää, \"aina\nmuistettavaa täkäläiselle kauppiassäädylle, joka silloin oli perustanut\ntämän hyväntekeväisyyslaitoksen\", piti vietettämän jonkinlaisena\nkiltajuhlana, johon jokaisen osaaottavan osakkaan oli maksettava 50\nkop. hop. \"huoneenvuokran, virvoitusten y.m. korvaukseksi\".\n\nLaitoksen ensimmäisenä johtokuntana olivat Tuom. Clayhills\n(puheenjohtajana), Simo Kuhlberg ja R. Lindholm.\n\nApukassasta tuli pitkäikäinen laitos ja sen toiminnalle on tunnustus\nannettava. Sen varat olivat v. 1850: 550 hopearuplaa, v. 1880:\n33 314 sekä v. 1883, jolloin apukassan rahasto siirrettiin siitä\nmuodostetun \"Tampereen kaupungin kauppiaskunnan eläke- ja apurahaston\"\npohjarahaksi, 36 641 mk.\n\nEnsimmäisen apurahan laitoksesta sai itse ensimmäinen puheenjohtaja,\njolle v. 1856 myönnettiin 15 ruplan apu. Tästä määrästä nousivat\nvuotuiset apurahat sangen hitaasti. Niitä myönnettiin esim.\n\n    v. 1870.......... 3 apua, yhteensä 180 mk.\n    \"  1875.......... 3   \"      \"     340 \"\n    \"  1880.......... 6   \"      \"     700 \"\n\nRahaston kunniasta ja vaurastumisesta pidettiin alkuaikoina ankara\nhuoli. Huolimattomat maksajat erotettiin armotta. V. 1849 päättivät\nrahaston osakkaat yksimielisesti ajan yleisen ammattipakollisen hengen\nmukaisesti hankkia kaupunginhallitukselta sellaisen määräyksen,\nettä jokaisen kaupungissa porvaruusoikeuden saavan kauppiaan tulisi\nmaksaa apukassaan 15 hopearuplaa, rupesipa osakkaaksi tai ei. Kassan\nalkuaikoina oli se käsitys vallalla, että ainoastaan täydet maksut\nsuorittaneet osakkaat olivat oikeutetut saamaan apuja kassasta.\nSenpävuoksi kauppiaat kiiruhtivatkin maksamaan osuuksiansa, niin että\nv. 1853 jo yhdeksän kauppiasta oli maksuista päässyt vapaaksi. V. 1864\nkuitenkin hyväksyttiin sääntöjen selitys, että sellaisetkin osakkaat,\njotka kuoleman tähden tai omatta syyttään eivät olleet maksujansa\nehtineet loppuun suorittaa, olivat harkinnan mukaan oikeutetut saamaan\napuja kassasta, jolloin kuitenkin mahdollisesti puuttuva pääsymaksu\nolisi tasattava maksettavista avuista.\n\nV:n 1868 elinkeinolain voimaanastuminen tuotti muutoksia apurahaston\nhoitoon ja hallintoon. Rahasto jätettiin uuden virallisen\n\"kauppaseuran\" haltuun. Pian sen jälkeen heräsi kysymys apurahaston\nmuuttamisesta varsinaiseksi eläkekassaksi. Seitsenkymmenluvulla\nkauppaseuran valtuutetut ja erityiset komiteat laativat uusia\neläkekassan sääntöjä, mutta kun ne vihdoin valmistuivat, eivät ne\nsaaneet vahvistusta, koska väliajalla v. 1879 oli ilmestynyt uusi\nelinkeinolaki, jota ei säännöissä oltu otettu huomioon. Asianmukaisesti\nkorjattuina uuden eläkekassan säännöt sitten saivat senaatin\nvahvistuksen 13 p. heinäk. 1882 ja vanhan apukassan varat siirrettiin\nuudelle laitokselle. (70)\n\n\n\n\n10. AMMATTIEN SOTA.\n\n\na) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys: Taulukko käsityön\nkehityksestä 1815--1862. -- Käsityöläisten siirtyminen Tampereelle ja\nkäsityöläisten hankinta sanomalehti-ilmoituksilla. -- Ammattien sodan\nsynty. Vanhat käsityöläiset uusia vastassa. Värjärit vastustuksen\neturinnassa. -- Ammattikuntaisuutta Tampereella. -- Tamperelaiset\nmestarit vieraiden kaupunkien ammattikuntain jäseninä. -- Sota\n\"sivuammateista\". -- Mestaruuden kukistus. -- Käsityön sisällinen\ntaistelu. -- Vanhoja ammatteja kuolee, uusia syntyy. Menekkialueiden\nmuutoksia. -- Suurliikkeet ja yksinäisliikkeet. Verstaiden vuokraus.\n-- Käsityöläisten varallisuusolot. Heidän osallisuutensa verojen\nsuorituksessa 1825--1861. Käsityöläisvarallisuuden laatu. -- Vanhan\nkäsityöläiskauden päättyminen.\n\nb) Eri ammatit: Sepät. Kengittäjät. -- Kuparisepät. Vaskenvalajat.\n-- Kultasepät. -- Läkkisepät. -- Raasisepät. -- Neulamaakarit. --\nPistoolisepät. -- Kellosepät. -- Savenvalajat ja kakluunintekijät. -\nVärjärit ja heidän mahtinsa. Maaseutumatkat. Tampereen värjäysammatin\nkukoistus. Värjärien varallisuusolot. Värjärinverstaiden tutkimus 1836.\nSuurvärjärit. Värjärien lahjoituksia. -- Nahkurit. Suurnahkurit. Yrjö\nHaggrenin lahjoitus 1837. -- Nahkurien ammattikunta ja \"oltermanni\". --\nSäämiskä- ja hansikasmaakarit. -- Satulasepät. -- Erilaisia kankureita.\n-- Kirjansitojat. -- Puusepät. Sorvarit. Vaunusepät. Rakennusmestarit.\nMuurimestarit. Maalarit. Ihmemaalari. -- Lasimestarit. --\nKadunlakaisijat. -- Leipurit. Leipätaksat. -- Konditorit. Tisleeraus.\n-- Teurastajat. Lihataksat. -- Räätälit. -- Suutarit. -- Turkkurit. --\nHattumaakarit ja heidän ammattinsa kuolema. -- Kuoleva käsityö.\n\n\na) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys.\n\nTampereen käsityön yleistä kehitystä nyt puheena olevalla; aikakaudella\nvalaisee seuraava taulukko:\n\n        Tampereen käsityöammatit vv. 1815--1862\n\n                           1815  1820    1830    1840    1850    1862\n     ammatit  työpaikk. työntek. tp. tt. tp. tt. tp. tt. tp. tt. tp. tt.\n\n 1. sepät ja lukkosepät    1  2   2   3    6  11   3   7   3   7   2   9\n 2. kengittäjät            1  1   1   1    -   -   -   -   -   -   -   -\n 3. kuparisepät            1  4   -   -    4   7   4   8   4  17   4  15\n 4. vaskenvalajat          2  3   2   4    4   9   5  13   5  14   4  13\n 5. kultasepät             4  7   5   8    3   5   6  10   6  19   5  20\n 6. läkkyrit ja peltisepät -  -   -   -    1   1   1   2   3   7   2  10\n 7. raasisepät             -  -   -   -    -   -   3   4   4   9   5  14\n 8. neulamaakarit          -  -   -   -    -   -   1   4   2  15   1   5\n 9. pistoolisepät          1  1   -   -    -   -   -   -   -   -   -   -\n10. kellosepät             -  -   -   -    2   5   2   1   3   4   2   8\n11. savenvalajat ja\n    kakluunintekijät       -  -   -   -    2   6   3   8   4  13   4  26\n12. värjärit               4  9   3   6   14  37  14  38  13  57   4  17\n13. nahkurit               4  6   5  11    7  20  14  25  11  41  12  48\n14. säämiskä- ja hansikas-\n    maakarit               3  3   3   3    -   -   -   -   1   1   1   2\n15. satulasepät            2  5   3   6    7  13   9  20   5  16   5  19\n16. palttinakankurit       1  1   1   1    1   1   -   -   -   -   -   -\n17. verankutojat           1  1   2  12    -   -   -   -   -   -   -   -\n18. kirjansitojat          -  -   1   1    -   -   2   4   2   6   3  13\n19. puusepät               4  5   4   7    5  12   3  12   3  12   3  13\n20. sorvarit               1  1   3   3    2   8   5   9   6  17   7  25\n21. vaunusepät             3  3   3   3    5   9   5   7   2   4   1   3\n22. rakennusmestarit       -  -   -   -    -   -   -   -   2   7   2   3\n23. muurimestarit          3  3   2   5    2   2   3   5   3  18   3  45\n24. maalarit               2  4   3   4    3   4   3   7   6  13   5  17\n25. lasinleikkaajat        -  -   1   1    3   4   1   1   1   1   2   5\n26. nuohoojat              -  -   -   -    -   -   -   -   1   2   -   -\n27. leipurit               1  1   1   1    -   -   1   1   4  10   7  26\n28. konditorit             -  -   -   -    -   -   -   -   l   2   2   6\n29. kapakoitsijat          -  -   2   2    -   -   -   -   -   -   -   -\n30. teurastajat            -  -   -   -    -   -   -   -   2   2   3   3\n31. räätälit               6 11   6  16    5  18   6  24   5  33   5  30\n32. suutarit               4  7   7  11    7  20   7  14   9  28   9  31\n33. rajasuutarit           -  -   1   1    -   -   -   -   2   2   -   -\n34. hattumaakarit          2  4   4   8    6  15  10  16   2   3   1   2\n                 yhteensä 51 82  66 119   89 207 111 240 116 380 104 428\n\nTaulun numerot poikkeavat jonkin verran niistä numeroista, jotka on\njulaistu tekijän kirjoituksessa \"Tampereen käsityö ja käsityöläiset\nXIX:llä vuosisadalla\" (Teollisuushallituksen tiedonantoja 33. vihko)\nss. 56--57. Eroavaisuus johtuu siitä, että muutamia teollisia\nlaitoksia, jotka ennen on laskettu käsityölaitosten joukkoon, on nyt\nesitetystä taulusta jätetty pois ja siirretty manufakturilaitosten\njoukkoon. Parissa kohdassa edelläolevaa taulua on työpalkkain lukumäärä\nilmoitettu suuremmaksi kuin näiden työpaikkain työntekijäin. Tämä\nnäennäinen muodottomuus on johtunut siitä, että samassa työpaikassa on\nvähällä väellä harjoitettu paria ammattia. Sellaisten \"sivuammattien\"\npitäminen ei vanhassa Tampereen käsityössä ollut harvinaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKehitystä, jota taulukko esittää, on Tampereen pienissä, oloissa\nkatsottava monipuoliseksi ja mullistavaksi.\n\nTampereen käsityössä on tänä aikana ihmeteltävä kasvuvoima. Jo v. 1815\non Tampere huomattava käsityöläiskaupunki. Väkiluvultaan on kaupunki\nNaantalin arvoinen, mutta Turun läänissä ovat ainoastaan koko maan\nmahtavin käsityöläiskaupunki Turku ja Pori suurempia käsityön keskuksia\nkuin Tampere. Vapaakaupungin väkiluku kasvaa sitten niin, että\nTampere v. 1860 jo on kuudennella sijalla Suomen kaupunkien joukossa;\nmutta aikoja ennen on Tampere käsityöläisten lukuisuudessa noussut\ntavallisesti neljännelle sijalle Suomen kaupunkien arvojärjestyksessä,\nonpa joskus (vv. 1850 ja 1855) kerrassaan kolmannella sijalla maan\nkaupunkien joukossa, mitä käsityöläisten lukumäärään tulee.\n\nKäsityöläisten lukumäärän kasvaminen tuli tietenkin erittäin\ntuntuvaksi itse Tampereen kaupungissa. V. 1815 oli täällä jo päälle\n10 käsityöläistä kutakin sataa kaupungin asukasta kohden. V. 1830 oli\nTampereella kutakin sataa asukasta kohden yli 13 käsityöntekijää;\nsellaista suhdelukua ei liene silloisina eikä myöhempinä aikoina\nsaavutettu missään muussa. Suomen kaupungissa. V:n 1830 jälkeen\nkuitenkin alkoi käsityöläisten lukumäärä asukaslukuun verrattuna\nTampereella vähitellen painua alaspäin. Kaupungin käsityöläisten\nlukumäärä kyllä kasvoi kuusikymmenluvun alkuvuosiin saakka, mutta\nkaupungin väkiluku kasvoi vielä nopeammassa vauhdissa. Viimemainitut\nvuodet olivat monessa muussakin suhteessa merkittävä käänneaika\nTampereen käsityön ja käsityöläisten historiassa.\n\nLiioittelisimme, jos väittäisimme Tampereen vapaakaupunginoikeuksien\nyksinänsä johtaneen tämän käsityöläistulvan Tampereelle. Tampereella\noli vetovoimansa kaupungin ensi aikoina, jolloin siellä oli koti\nja kontu ilmaiseksi saatavissa. Mutta myöhemmin havaitsi moni\nTampereelle pyrkivä käsityöläinen, että vapaakaupungin puoleensa\nvetävä mainetti osasi myöskin voimakkaasti torjua luotaan pois\nvieraita käsityöläisaineksia. Vapaakaupunki oli kyllä viimeinen\npelastuksen kallio monelle kiertävälle käsityöläispoloiselle, mutta\nyleensä oli Tampereen houkuttelevan vapauden viehätys sittenkin\nniin heikko, että vanhan Tampereen asukkaiden useamman kerran oli\nyleisillä kuulutuksilla ja sanomalehti-ilmoituksilla haalittava\nkaupunkiin tarpeellisina pidettyjä ammattilaisia, joita ei muuten\nruvennut kaupunkiin muuttamaan. Ja säännöllisesti nähtiin tämä keino\ntepsivämmäksi kuin koreat paperille kirjoitetut vapaakaupunginoikeudet,\nsillä köyhät käsityöläiset eivät kaivanneet vapautta, vaan leipää ja\ntoimeentuloa. V. 1813 haettiin sanomalehti-ilmoituksella Tampereelle\nseppää ja muurimestaria. Niitä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Alussa\nvuotta 1829 etsittiin viralliseen lehteen painatetulla ilmoituksella\nTampereelle useita senaikaisessa kaupunkielämässä tarpeellisia\nkäsityöläisiä, joille nyt täällä luvattiin \"niukka toimeentulo, etenkin\njos heillä olisi varoja ilman velkaa panna kuntoon verstaansa\".\nIlmoituksella oli samanlainen vaikutus kuin liimapaperilla hyrisevässä\nkärpäsparvessa: kahtena ainoana kevätkuukautena muutti kaupunkiin\n20 uutta käsityöläismestaria ja ennen vuoden loppua oli tulokkaiden\nluku noussut 29:ään. Sellaista kansainvaellusta ei Tampereella oltu\nnähty sitten kaupungin perustamisen. Arvoisille käsityöläisten\ntarvitsijoille ei tämä tulva liene ollut kaikin puolin mielenmukainen,\nsillä kun oli kaivattu pistooliseppää, nappimaakaria, neulamaakaria,\ntinanvalajaa, turkkuria, lasimestaria y.m. harvinaisia ammattilaisia,\nsaatiin kaupunkiin neljä värjäriä, neljä satulaseppää, kolme suutaria,\nkolme vaunuseppää y.m.s. käsityöläisiä, joita useimpia Tampereella jo\nennestään oli enemmänkin kuin riittämään asti.\n\nYritystä ei kaupungin puolesta enään uusittu, eikä moista\njoukkorynnäkköä vapaakaupunkia vastaan enään tapahtunut. Mutta ennen\nalkanut ja yhä jatkuva käsityöläisjoukon kasvaminen teki ammattilaisten\naseman pienessä kaupungissa tukalaksi ja piti työn kysymystä sangen\npurevana. Rauhassa ei voinut kukaan ammattilainen syödä leipäänsä\ntässä kuhisevassa käsityöläispesässä, joka oli niin avonainen ulkoa\ntulevalle ja sisäiselle kilpailulle. Taistelun täytyi syntyä, ja\ntaistelua karttoivat Tampereen käsityöläiset sitä vähemmän, kun he\nluitaan ja ytimiään myöten olivat vanhan kunniallisen ja laillisen\nammattikuntaisuuden lapsia, joiden mielestä järjestetyn käsityön\nensimmäinen ja viimeinen tarkoitus oli elättää harjoittajansa ja jotka\nsenvuoksi sydämensä pohjasta halveksivat ja vihasivat järjestämätöntä\nja oppimatonta työtä ja vapaata kilpailua, mikä niin kokonaan unohti\nkäsityöläiskunnian, toveruuden ja kohtuullisen elämän siveelliset\nperiaatteet.\n\nTampereen sotivain ammattien tärkeimpiä pyrintöjä oli estää\nkaupungin ammatteja paisumasta liian mieslukuisiksi ja joutumasta\n\"oppimattomiin\" ja arvottomiin käsiin. Vastoin kaupungin perustuskirjan\nja vapaakaupunginoikeuksien määräyksiä koettivat Tampereen vanhat\nkäsityöläiset kauan aikaa säännöllisesti salvata uusilta tulokkailta\npääsytien Tampereelle. Varsin usein saavutettiinkin tarkoitus, sillä\nkeinoja oli monta ja arvelematta niitä käytettiin.\n\nTällaiseen puolustustaisteluun ottivat osaa kaikki Tampereen ammatit,\nkukin kohdastansa. Kerromme tässä ainoastaan kuvaavimpia vaiheita tästä\nammattien sodasta. V. 1817 pyrki turkkuri Ahlman suutariksi kaupunkiin\nja esitti hakemuksensa tueksi näytteet, \"parin kiiltonahkasaappaita\nkalosseineen\". Kaupunkilaiset puolsivat anomusta, koska kaupungissa\noli puute kunnollisesta suutarista. Olisi luullut asian olevan kaikin\npuolin järjestyksessä. Mutta kaupungin neljä vanhaa suutaria, joista\npari oli ammattikuntamestaria, eivät mitenkään voineet sulattaa näin\ntavatonta ammatin loukkaamista. He kyhäsivät senaattiin valituskirjan,\njoka kärjistyi seuraaviin alamaisiin kysymyksiin:\n\n\"Onko kaikki monopoli sallittu, ja eikö ammattikunta-asetuksia enään\ntarvitse noudattaa?\"\n\n\"Saako porvari ainoastaan yhden vuoden jälkeen, kuten Ahlman on tehnyt,\nhypätä toisesta ammatista toiseen?\"\n\n\"Saako joku hakea porvaruusoikeutta sellaisessa ammatissa, jota ei\nkoskaan ole oppinut?\"\n\n\"Onko siis meillä toimeentulon puutteessa oikeus hutiloida kaikessa?\"\n\nSuutarien valituksia vastaan huomautti uuden pyrkijän asianajaja,\nmiten kuningas Kustaa III, jos olisi elänyt kauemmin, olisi hävittänyt\nkaikki ammattikunnat, jotka vain edistävät tapainturmelusta ja tuovat\nnälkää nuoremmille ahkerille työntekijöille, ja miten ammattikuntain\noltermannit syövät ammattikassain varat. Kaupunginoikeus puolestansa\nselitti, että Ahlman kaiketi oli oppinut ammattiansa, koska osasi sitä.\nTietysti jäivät suutarien valitukset tällä kertaa tehottomiksi, mutta\nkäsityöläisten ajatustapoja ja ammattikuntaisuutta vastustavaa suuntaa\nkerrottu juttu sattuvasti valaisee.\n\nParemmin kuin v:n 1817 suutarit osasivat Tampereen värjärit miespolven\najat puolustaa ammattiansa. Sudenkuoppain kaivamisessa ja ansain\nvirittämisessä uusia tulokkaita vastaan olivat he kieltämättä kaupungin\nkäsityöläiskunnan etevimpiä mestareita. Kaikissa äänilajeissa osasivat\nhe valituksiansa veisata, kaikki ajateltavat verukkeet ja syyt vetää\nkirjoituksissaan esille. Uuden tulokkaan \"shikaneeraus\" oli heidän\nammatilleen kunnianasia. Ilman keisarillisen senaatin lupakirjaa oli\ntuiki mahdotonta päästä värjäriksi Tampereelle. Ja poikkeuksettomalla\nsäännöllisyydellä läksivät näin päässeet uudet värjärit entisten\nseurassa uudelle samanlaiselle sotaretkelle, niinpiankuin uuden\nvärjärin uhkaava haamu ilmestyi näköpiiriin.\n\nTavallisin syy, minkä nojalla kaupungin värjärit vastustivat uuden\nvärjärin pääsyä porvaruuteen, oli se, että ammattia ]o ennestään oli\nkaupungissa kylliksi ja että nälkä ja köyhyys perisi uuden tai vanhat\nvärjärit, jos joukko lisääntyisi. Tämä kohtuussyy olikin käytännössä\ntepsivin, sillä sen ymmärsivät hyvin kaupunginvanhimmat ja neuvosto,\njoiden jäsenissä aina oli monta käsityöläistä. Mutta tämä puheenparsi\nvanhettui ja kului sitä myöten kuin värjärit vielä rikastuivat,\nvaikka heidän lukunsa kasvoi. Täytyi senvuoksi vedota kaupungin\nperustuskirjaan ja erioikeuksiin. V. 1814 selittivät värjärit, ettei\nperustuskirjan myöntämä työnvapaus koskenut muita, kuin kaupungin\nensimmäisiä asukkaita, koskapa perustuskirjaa tarkasti lukiessa\nhuomasi sen puhuvan vain niistä, jotka ovat saaneet porvaruusoikeuden\nkaupungissa, mitä ei muka mitenkään voinut sovittaa niihin, jotka\n30 vuotta kaupungin perustamisen jälkeen hakivat porvaruusoikeutta.\nV. 1820, kun muudan nuori kisälli jälleen pyrki Tampereen värjärien\narvokkaaseen ammattiin, esitti värjärien itseoikeutettu puheenjohtaja\nFredr. Grek vastustuskirjoituksessaan uuden kerran laajemmin värjärien\nelinkeinopolitisia mietelmiä. Hänen Majesteettinsa (Hans Magistedt)\nkuningas Kustaa III, -- hän sanoi --, on kyllä antanut jokaiselle luvan\nasettua Tampereelle, vaan \"me luulemme, ettei tällä pitäisi ymmärtää\nsitä, että jos joku poika on opissa tai vähän pitemmällä, hän silloin\nluulee olevansa kyllin taitava ruvetakseen mestariksi ja porvariksi\nsuorittamatta asianmukaisesti näytettä, että hän todella taitaa sitä\nammattia, jota hän aikoo harjoittaa. Kun kaikkien viisaiden hallitusten\ntarkoituksena on saada taitavimmat mestarit nostamaan tehtaita ja\nammatteja mahdollisen korkeimpaan täydellisyyteen, jäisi tarkoitus\ntäten saavuttamatta. Että oppipoika voi hankkia niin paljon tietoja\nvärjäystieteessä, että hän mahdollisesti voi suorittaa kisällinäytteen,\nei lainkaan todista, että hän vuosi sen jälkeen voi olla taitava\nmestari ja tehtailija, se on selvä ja sula mahdottomuus, ja mitäpä\ntulevaisuuttaan vähemmin ajatteleva välittäisi edistymisestään\ntieteessään, kun hän luulee perustuskirjan olevan hänen puolellaan\nja sen nojalla tulee mestariksi milloin häntä huvittaa; mutta me\nuskallamme väittää, ettei hän siten tule mestariksi vaan hutilukseksi\nja sen tähden yleisön pettäjäksi.\"\n\nKelpo näyte tämäntapaisesta ammattien sodasta oli myöskin Tampereen\nvärjärikunnan menettely Nordmanin kylttijutussa. Kupariseppä\nNordman oli nainut värjärin lesken ja aikoi v. 1820 hankkimainsa\nverkatehtaan-oikeuksien turvin ruveta jatkamaan vaimonsa\nvärjäysliikettä. Kaupungin muut värjärit nousivat yksissä miehin\nvastustamaan moista yritystä. \"Toista on -- lausuivat värjärit oikeuden\npöytäkirjaan -- olla oppinut ja täysinoppinut mestari värjäys- ja\nylileikkausammateissa ja siten perinpohjin taitaa kumpaakin näitä\ntoimia, joille Ruotsin Kunink. Kauppakollegion julkaisemat asetukset\nantavat yksinään oikeuden värjätä ja ylileikata sekä tehtaille\nettä rahvaalle, toista taas olla oppimaton verkatehtailija, jolla\non armollisesti suodut oikeudet verkatehtaan perustamiseen ja joka\napunaan tai helpotuksenaan saa käyttää värjäämöä ja ylileikkaamoa\ntehtaan apulaitoksena tehtaan valmistaman tavaran värjäämiseksi ja\nylileikkaamiseksi.\" Tällä perusteella vaadittiin Nordmanin värjäämön\nkylttiä poistettavaksi ja hänen värjäysliikettään lakkautettavaksi.\nSen mukaiseksi tulikin oikeuksien tuomio, mutta senaatin päätös\njätti Nordmanille oikeuden erikseen hakea lupaa värjäysliikkeen\nharjoittamiseen. Mutta kun Nordman sitä haki, oli vastustavilla\nvärjäreillä varalla uusi väite: perustuskirjan mukaan sai Tampereella\nharjoittaa vapaasti ainoastaan sitä elinkeinoa, jota harjoittaja\noli oppinut, s.o. ammattikuntaisesti oppinut. Sillä perustuksella\nkielsivät siis vanhat värjärit uudelta pääsyn kaupungin värjärikuntaan,\njonka kukoistusta \"perustava kuningas (den Funderande konungen) niin\nviisailla aikeilla oli koettanut edistää\". Tämänkin laintulkinnan\nhyväksyi kaupunginoikeus, ja perältäkin oli Nordmanin poistettava\nkylttinsä, joka oli nostanut niin paljon pahaa verta.\n\nHyvin suureksi esteeksi käsityöläisten pääsemiseen Tampereelle\nkatsottiin myös n.s. vapaavuosien loppumista v. 1811. Mainittuun\nvuoteen saakka olivat kaupungin elinkeinonharjoittajat nauttineet\njatkettua vapautusta kruununveroista ja näiden vapaavuosien\njuuri katsottiin olevan \"vapaakaupungin\" varsinaisena vapautena.\nKun vapaavuodet loppuivat, loppui porvarien käsityksen mukaan\nkäsityöläisten vapauskin ja ammattiasetukset astuivat taas voimaansa.\nTämä käsitys ei tosin kauan pysynyt eleillä, sillä v. 1821 julistettiin\nTampere toistamiseen vapaakaupungiksi.\n\nVärjärit osasivat tulkita nämä uudet vapaakaupunginoikeudetkin. \"Ei\nliene keisarin tarkoitus -- lausui värjäri Fr. Grek v. 1823 -- että\nporvarit söisivät toisensa\". Jos -- esittivät värjärit eräässä toisessa\nriidassa v. 1824 -- vapaakaupunkijulistus tahtoo edistää ammatteja,\nniin värjäreihin nähden oli tarkoitus jo saavutettu, kun kaupungissa\noli koko kahdeksan värjäriä; itse Turussa niitä ei ollut kuin seitsemän\nja Hämeenlinnassa viisi. Samalla lausuivat värjärit toivomuksen, että\nodotettavissa vapaakaupungin ohjesäännöissä otettaisiin tällaisia\nseikkoja huomioon.\n\nOhjesääntöjä ei kuitenkaan kirjoitettu värjärien antamain ohjeiden\nmukaan. Mutta siinä kohden ne tyydyttivät käsityöläisten vaatimuksia,\nettä olivat ahdasmielisemmät kuin v:n 1779 perustuskirja. Mestariksi\npääsyn ehdoksi näet vapaakaupungin ohjesäännöt panivat sen, että\npyrkijä oli kisälliksi oppinut ja että hänellä oli työkapineet\nja verstas. Ei siis kuka hyvänsä enään päässyt vapaakaupungin\nkäsityöläiseksi.\n\nKun kiristetytkään pääsyehdot eivät saaneet Tampereen käsityöläisten\nlukumäärän kasvamista pysähtymään, rupesivat vanhat käsityöläiset\nuusia tulokkaita vastaan käyttämään entistä enemmän siveellistä\nvalvontaa, tarkastamaan hakijain työtaitoa, mainetta ja elämäntapoja.\nHätätilassa saatettiin tekaista pieniä varkausjuttujakin tulijain\nmaineen mustaamiseksi. Kaupungin hallitus sitävastoin noudatti\nyleensä tarkoin vapaakaupunki-ohjesäännön selvennettyjä määräyksiä\nporvaruusoikeusasioissa. Ainoastaan harvoin tulivat enään vanhat esteet\nkäytäntöön; viranomaisillekin alkoi ikäänkuin selvitä, että heidän oli\ntoimiminen vapaakaupungin kehittämiseksi sillä tavoin kuin esivalta\ntahtoi ja jätettävä huolenpito kaupungin ja yksityisen hattumaakarin\ntai suutarin toimeentulosta syrjemmäksi.\n\nSitkeä ammattikuntainen henki näkyi siinäkin innossa, millä vanhan\nTampereen käsityöläiset pyrkivät saavuttamaan ammattimestarin arvoa.\nHeille eivät riittäneet Tampereen kaupunginhallituksen antamat\nporvaruus- ja mestarikirjat, vaan piti heidän lisäksi saada oikeat\nmestarikirjat luvallisilta ammattikunnilta. Kun omassa kaupungissa\nei ollut laillisia ammattikuntia, hakivat Tampereen mestarit pääsyä\nlähikaupunkien, Porin ja Hämeenlinnan, mutta eniten kuitenkin Turun\nammattikuntiin. Niinpä kuului 19. vuosisadan toisella ja kolmannella\nvuosikymmenellä Turun ammattikuntiin tamperelaisia kupariseppiä,\nvaskenvalajia, nahkureja, puuseppiä, sorvareita, muurimestareja,\nhattumaakareita y.m. V. 1815 selitti pari hattumaakaria niitä syitä,\nmiksi olivat mestariarvoon pyrkineet. \"Saadakseen tarpeellista\njärjestystä ammatissa sekä estääkseen alituisia sissimisiä ja\nfuskauksia on suurempi osa kaupungin käsityöläisiä ruvennut\nnoudattamaan ammattikuntamaista elämää\"; sitävarten olivat he yhtyneet\nTurun ammattikuntiin, joihin myöskin suorittivat \"vuotuisia ja\nammattikunta-asetuksissa määrättyjä maksuja\".\n\nVoipi kuitenkin otaksua, etteivät Tampereen köyhät käsityöläiset\nuhranneet ropojansa vain yhteiseksi edukseen, elleivät rahansa edestä\nolisi saaneet rahanarvoisia mieskohtaisiakin etuja. Varsinaisena syynä\ntamperelaisten ahkeraan mestaruuden pyrkimykseen olikin se, että\nvanhempina aikoina Tampereellakin katsottiin vain ammattikuntaisilla\nmestareilla olevan oikeuden käyttää oppipoikia ja kisälliä. V:n 1779\nperustuskirjan myöntämät porvaruusoikeudet olivat näet käsityöläisten\nja kaupunginhallituksenkin mielestä vain mieskohtaiset; kaupunkiin\nmuuttava käsityöläinen sai itse tehdä vapaasti työtä, mutta ei saanut\nantaa työtä muille. Vasta vähitellen näkyy tämä aitoammattikuntainen\nkatsantotapa väistyneen vapaamman käsityksen tieltä.\n\nMuista kaupungeista Tampereelle ulettuva ammattikuntaisuus ylläpiti\ntäällä ammattikuntaista henkeä toisellakin tavoin. Käsityöläiset,\njotka täällä pyrkivät mestarinarvoon, esittivät mestarinäytteensä\nusein oman kaupungin oikeudelle, joka asiantuntevain mestarien avulla\nniitä tarkasti ja arvosteli, minkä jälkeen mestariksi pyrkijä sai\nilmoittautua asianom. ammattikunnalle mestarikirjan saamista varten,\njos näytteet oli hyväksytty. Tätenkin tottuivat Tampereen mestarit\npitämään ammattejansa luvallisina ammattikuntina, jotka olivat yhtä\nhyviä kuin muutkin, vaikkei niillä vahvistettuja sääntöjä ollutkaan.\nTampereen mahtavimmat ja mieslukuisimmat ammatit, kuten värjärit,\nnahkurit ja räätälit, toimivatkin vuosikymmeniä kuten järjestetyt\nammattikunnat ainakin oltermanneineen ja sovittuine sääntöineen, jakaen\nmestarinarvoja ja kaikessa halliten ja valliten yhteisiä työolojansa.\n\nKaikilla näillä ammattikuntaisilla varustuksilla eivät vanhan Tampereen\nkäsityöläiset sittenkään saaneet elinkeinojansa kyllin tuottaviksi.\nJo aikaisin alkoivat monet varattomat käsityöläiset senvuoksi hankkia\nitselleen \"sivuammatteja\". Nykyaikaisessa teollisessa tuotannossa on\ntällaisella ammattien yhdistämisellä erinomaisen tärkeä sija. Ennen\nvanhaan sitävastoin kielsivät ammattikunta-asetukset samaa henkilöä\nharjoittamasta useampaa kuin yhtä ammattia. Ammatit olivat näet yhtä\nankaralla sotakannalla toisiansa kuin kaikkia ei-käsityöläisiäkin\nvastaan. Vaikka Tampereella kaupungin erioikeuksien mukaan jokaisella\noli oikeus harjoittaa vapaasti kaikkia elinkeinoja, mitä hän oli\noppinut, oli kuitenkin ammattikuntainen käsitys asiasta niin\nyksinvaltias, että kaupungin köyhät käsityöläiset vasta monen kymmenen\nvuoden epäilyksen jälkeen uskalsivat astua tälle arveluttavalle alalle.\nJa sittenkin vielä katsottiin sivuammatteja kauan vain hätäkeinoksi,\njonka käyttämistä oli ainoastaan nälkiintyneimmille käsityöläisille\nsallittava. Vielä v. 1829 kiellettiin seppä Bergiä ottamasta vaunusepän\nkisällejä palvelukseensa. Kirjansitoja Lemliniltä evättiin v. 1834\nsivuammatin harjoittaminen, koska hän ei ollut itse oppinut sitä\nsivuammattia (läkkisepän työtä).\n\nKuinka kumminkin vähitellen ammattien sisäisetkin muurit sortuivat\nja yleinen vapaamestaruus pääsi kaupungissa valtaan, näkyy erittäin\nräikeästi vaunumaakarien ja lasimestarien työolojen kehityksestä. V.\n1829 pyrki eräs \"pitäjän vaunumaakari\" kaupunkiin vaunusepäksi, mutta\nhalusi samalla saada sepän, satulasepän ja maalarin oikeuksia, joten\nolisi itse voinut valmistaa ajopelinsä täysin valmiiksi. Sitävarten\noli hän tehnyt näytteenkin, joka parista muistutuksesta huolimatta\nhyväksyttiin. Kaupungin hallitus ei vapaakaupunginoikeuksien mukaisesti\nvoinut kieltää anottuja oikeuksia, mutta lisäsi sen oloja hyvin\nkuvaavan määräyksen, että oikeudet koskisivat vain pyytäjän itsensä\nvalmistamia teoksia ja että hänen tulisi kaupungin maksuissa vastata\ntäydestä vero-osasta kunkin ammattinsa puolesta erittäin. Oli siis\nsäädetty, ettei vaunuseppä saanut vapaakaupungissakaan rikkoa pyhiä\nammattikuntarajoja. Vaunusepän oli yhtä mahdotonta laajentaa ammattiaan\nmuiden ammattien alalle kuin muiden ammattien laajentua vaunuseppäin\ntyöalalle. Tuotannon tuli noudattaa ammattia, eikä ammatin tuotantoa.\nMutta sillä ehdolla ei mikään työ voi ikuisesti elää.\n\nV. 1823 nosti muudan puuseppä jutun lasimestaria vastaan, joka oli itse\nvalmistanut ikkunain puitteitakin ja siten tunkeutunut puusepän ammatin\nalalle. Kaupungin hallitus sillä kertaa asettui ahdistetun puolelle\nselittäen äsken saatujen vapaakaupunginoikeuksien sallivan sellaista.\nSaman vuosikymmenen lopulla, kun kaupungissa oltiin lasimestarin\npuutteessa, otettiin kaupunkiin uusi lasimestari, jolle erityisenä\netuna suotiin oikeus tehdä ikkunalaitoksiin kuuluvia puutöitäkin.\n\nAnkarampaa hyökkäystä eivät tamperelaisten ammattikuntaiset tietenkään\nvoineet kestää. Puuttui vaan kyllin julkeaa miestä, joka olisi ne\nheittänyt kumoon. Sellainen mies oli eräs H. H. Fagerlund, joka v.\n1842 sai Tampereella lasimestarin oikeudet. Seuraavana vuonna hankki\nhän lisäksi maalarin oikeudet. Jonkun ajan kuluttua tapaamme hänet\nteurastajaksi pyrkimässä, ja silloin tuotiin esille, että mies jo\nennestään oli lasimestari, maalari, pumpulitehtaan katsastusmies ja\nmaanviljelijä. Vanhoista rehellisistä yksitaitureista mahtoi tuollainen\ntuhattaituri ja huikenteleva keinottelija olla kauhistus. Mutta entiset\najat olivat jo menneet. Fagerlund uskalsi säikkymättä väittää, että\nTampereella oli lupa harjoittaa yhtä ammattia tai useita, niin monia\nkuin ketään vain halutti. Eikä kaupungin hallitus väittänyt vastaan,\nvaati vain, että oppimattomalla liikkeenharjoittajalla tuli olla\nammattiin tottuneita apulaisia. Mestaruus Tampereella oli itse asiassa\njo mennyttä. (71)\n\nSuurempia seurauksia kuin tällä ulkonaisella ammattien sodalla, jonka\nvaiheita edellä olemme seuranneet, oli kuitenkin sillä hiljaisella\nsisällisellä sodalla, mikä tällä aikakaudella vallitsi Tampereen\nkäsityössä. Se oli työn omaa sotaa, työtapain taloudellista taistelua,\nelinkeinojen ikuista, raskasta kamppailua. Sen jäljet näkyvät\nselvästi taulussamme esitettyjen ammattien asemassa aikakauden alussa\nja lopussa. Viidestäkolmatta ammatista, jotka olivat Tampereella\nedustetut v. 1815, kengittäjäin, pistooliseppäin, palttinakankurien\nja verankutojain ammatit kokonansa kuolivat. Toiset ammatit,\njotka aikakauden alussa olivat Tampereella edustamatta tai vasta\nalkamassa, olivat aikakauden lopussa jo nähneet parhaat päivänsä ja\njoutuneet lakastumisen tilaan. Sellaisia kuolevia ammatteja olivat\nneulamaakarien, säämiskämaakarien, vaunuseppien ja hattumaakarien\nammatit, vieläpä itse värjäyskin, vanhan Tampereen kuuluisa pääammatti.\nSuuri on ollut se kärsimysten ja köyhyyden määrä, minkä nämä kuolevat\nammatit jättivät jälkeensä; vanhoille elinkeinonharjoittajille oli\nelinkeinon kuoleminen suurin onnettomuus, koska uuden elinkeinon\nhankkiminen silloisissa oloissa oli useinkin mahdotonta. Mutta\nkuihtuvain ammattien sijalle on noussut uusia edistyviä ammatteja.\nRauta- ja nahkatyöt, rakennus-, ravinto- ja vaatetusammatit olivat\nkäsityön pääryhmiä viisi- ja kuusikymmenlukujen Tampereella. Käsityön\nmenekki- ja asiakaspiirit olivat suuresti muuttuneet. Markkinoita\nkiertelevät, laajoja maaseutuja palvelevat mestarit olivat tulleet\nharvinaisemmiksi, jotavastoin paremmin kukoistivat ne ammatit, joiden\nmääränä oli tyydyttää oman lakkaamatta kasvavan kaupungin paikallisia\ntarpeita. Käsityön siirtyminen maaseuduille ja kaupungin väkiluvun\nlisääntyminen siten syvästi vaikuttivat käsityön olojen muodostumiseen\nkuluneina aikoina.\n\nHuomattava muutos tapahtui myöskin verstaiden seinäin sisällä.\nKun v. 1815 kutakin käsityöpaikkaa kohden Tampereella tuli 1.6\ntyöntekijää, mestaritkin mukaan luettuina, oli v. 1862 kussakin\ntyöpaikassa keskimäärin 4.2 työntekijää, s.o. mestari ja 3.2 apulaista.\nKäsityöliikkeet olivat siten melkoisesti suurentuneet. Mutta tämä\nsuureneminen ei ollut tasaisesti tapahtuvaa edistystä, vaan sellaista,\nettä muutamat suuremmat liikkeet olivat tulleet yhä suuremmiksi monien\npikkuliikkeiden kustannuksella. Vv. 1815--1830 olivat melkein kaikki\nkaupungin käsityöläisliikkeet pikkuliikkeitä, \"yksinäisliikkeitä\",\njoissa mestari oli oma työntekijänsäkin, tai sellaisia, joissa mestarin\nlisäksi työskenteli yksi apulainen. Tällainen köyhä tasa-arvoisuus\nei voinut säilyä kehittyneemmissä ja vapaammissa oloissa. Suuret\nolivat ruvenneet syömään pienempiänsä tälläkin alalla, ja suljetun\nammattikuntaisuuden ajat, jolloin leipäkin tasattiin ammattitoverin\nkanssa, olivat jääneet vain kaukaiseksi muistoksi.\n\nEipä ihme, että monen pikkumestarin verstas jo viisikymmenluvulla\nrupesi omistajalleen tuntumaan kylmältä. Mies ja hänen työnsä eivät\nenään kuuluneet yhteen. Työpajasta, joka ennen oli ollut pitkällä\nopilla ja vaivalla hankittu turvapaikka käsityöläiselle, oli tullut\nporvaruusmaksuilla lunastettava ostotavara. Sellaisen saattoi nyt myydä\ntai vuokrata ensimmäiselle halukkaalle yrittäjälle. Jo vuosisadan\ntoisella ja kolmannella kymmenluvulla oli poikkeuksittain sattunut\nmestarinoikeuksien ja niihin kuuluvain verstaiden vuokrauksia.\nViisikymmenluvun alusta lähtien tuli tällainen verstaanvuokraus aivan\nyleiseksi tavaksi, jota käytettiin kaikissa ammateissa, kunnes vihdoin\nvielä vapaampi elinkeino-oikeus ja porvaruusoikeuden hinnan alentuminen\nveivät mestaruudelta viimeisenkin rahallisen arvon.\n\nKäsityöläisten ulkonaisissa ja sisällisissä työoloissa tapahtuva\nkehitys ei tietysti voinut olla vaikuttamatta käsityöläisluokan\nyhteiskunnalliseen ja varalliseen asemaan.\n\nTampereen _käsityöläisluokan varallisuuden_ arvioimiseen menneen\nvuosisadan ensi kymmenillä ei ole käytettävissämme minkäänlaisia\nlähteitä. Vasta v:sta 1825 alkaen on muutaman vuosikymmenen varrelta\ntällainen arvostelu jossakin määrin mahdollinen kunnallisten\ntaksoitusluettelojen perusteella. Olemme näistä luetteloista koonneet\nseuraavan taulukon:\n\n           Tampereen käsityöläisluokan verotus vv. 1825--1861\n\n                     vero-osain (\"sekstonteelien\") luku\n           tontti-  porvaruus- vesilaitos- varallisuus- yhteensä  veromaks.\n          vero-osia vero-osia  vero-osia   vero-osia    vero-osia luku\n    vuosi yht. ktl  yht. ktl   yht. ktl    yht. ktl     yht. kt.  yht. ktl\n\n    1825 122.5 52.5 155.5  88    10    6   96.5  46.5  384.5 193   204   92\n    1836 128.5 58   151   110    15    8  164    79    458.5 255   253  120\n    1841 133   57   155   114    15    8  191.5  97.5  494.5 276.5 252  124\n    1851 143   58.5 304.5 236.5  18    8  327.5 238    793   541   317  153\n    1861 179.5 51.5 322.5 209.5  23    4  387   260.5  912   525.5 404  138\n    1825-61\n    ksm. 141.3 55.5 217.7 151.6 16.2  6.8 233.3 144.3  6O8.5 358.2 286 125.4\n    1825-61\n    keskim.\n      %  100   39.3 100    69.6 100  42.0 100    61.9  100    58.9 100  43.9\n\nAsetelmasta näkyy, että ensinnäkin kaikkina puheenaolevina ajankohtina\nmelkoinen osa kaupungin veronmaksajista oli käsityöläisiä, jotka\nsuorittivat sangen huomattavan osan kaupunkikunnan veroista. Todellapa\non pidettävä käsityöläiskaupunkina sellaista kaupunkia, jossa, kuten\nTampereella näinä vuosina, käsityöläisiä oli keskimäärin pian puolet\nveronmaksajain luvusta ja he suorittivat keskimäärin enemmät puolet\nkaupunkikunnan vaatimista veroista. Käsityöläisluokan keskimääräinen\nvarallisuus olisi tästä päättäen ollut tuntuvasti parempi kuin muiden\nveronmaksajain keskimäärin. Erityisistä vuosista pistää tässä suhteessa\nesille vuosi 1851, jolloin käsityöläisiä ei ollut täyttä puolta\nveronmaksajain luvusta, mutta jolloin he suorittivat enemmän kuin kaksi\nkolmannesta kaupunkikunnan veroista. V. 1861 oli jonkunlainen taantumus\njo huomattavissa, sillä käsityöläisverollisten suhdeluku oli alennut,\nvaikka he vielä suorittavat enemmät puolet kaupungin veroista.\n\nTässä on huomioonotettava, että kaupungin käsityöläiset olivat\nvanhempina aikoina erittäin raskaasti verotettu kansanluokka.\nNiinpä oli käsityöläisten varallisuudestaan huolimatta vastattava\nkunkin yhdestä porvaruusvero-osasta. Kun samoin talonomistajille\noli varallisuuteen katsomatta määrätty kultakin täydeltä tontilta\nvero-osa ja kultakin puolelta tontilta puolen vero-osaa, niin köyhinkin\nkäsityöläinen, joka omisti talon kaupungin laidalla, saattoi olla\nkahden vero-osan mies.\n\nMutta toiselta puolen käsityöläisten omistamat monet tontit ja\ntalot -- sellaisia oli Tampereella puheena olevina ajankohtina\nkeskimäärin 39.6 % kaikista tonteista -- varmaan melkoisesti tukivat\nkäsityöläisten taloudellista asemaa. Kaupungin ensi aikoina ja vielä\nmenneen vuosisadan ensi vuosikymmeninä oli Tampereella verraten helppo\nsaada uusia tontteja, joita etupäässä luovutettiinkin kaupunkiin\nmuuttaville käsityöläisille. Vähäarvoiset olivat noina vanhoina\naikoina käsityöläistalojen rakennukset, mutta tonttia seurasi\ntavallisesti kaupunkilinjan ulkopuolella oleva, erillinen viljelysmaa\neli \"plantaashi\", jonka viljelysarvo sangen usein oli suurempi kuin\nkaupungissa olevan tontin rakennuksineen. Käsityöläismestari vanhassa\nTampereen kaupungissa oli samalla maanviljelijä, emmekä erehtyne\notaksuessamme, että useinkin tällainen vanha mestari, joka ilman\npalkkaväkeä hoiti verstastansa ja plantaashiansa, oli taloudellisesti\nonnellisempi kuin hänen jälkeläisensä uudessa tehdaskaupungissa.\nTaantuminen näistä vanhoista oloista on huomattavissa v. 1861; tällöin\noli käsityöläisten hallussa enään 28.3 % kaupungin tonteista. Näihin\naikoihin menettivät kaupungin talonomistajat myöskin suuren osan\nmoisioitaan. Vahinkoa kuitenkin osittain korvasi tihenevä asutus\nitse kaupungissa, jonka vaikutuksesta talojen arvot ja vuokrat\nrupesivat ripeästi nousemaan talonomistajain ja heidän perillistensä\neduksi. Siten on talon- ja maanomistus tuottanut Tampereen vanhalle\nkäsityöläisluokalle edun, joka heidän olojansa arvostellessa on\nhuomioonotettava.\n\nTampereen käsityön ja käsityöläisluokan vanhempi kehitysjakso\npäättyi kuusikymmenluvun ensi vuosina, jolloin selvä taantumus oli\nhavaittavissa käsityön miltei kaikissa oloissa. Uudet teolliset\ntyömuodot olivat silloin jo siksi voimistuneet, uudet kulkuneuvot ja\nkauppatavat päässeet siksi hyvään alkuun, että vanhain tuotantomuotojen\noli väistyttävä entisiltä valtasijoiltaan. Käsityön taantumiseen\nkuusikymmenluvulla oli lisäksi muita erityisiä syitä. Vuodet 1861--1863\nolivat katojen vuoksi kallista aikaa, ja siitä oli tuskin selvitty,\nkun suuret nälkävuodet 1866--1868 alkoivat. Vaikka Tampereen kaupungin\nväestö edellisinä aikoina hankitun varallisuuden ja tehdastyön\nnojalla kestikin yleisen hädän paremmin kuin moni muu kaupunki, saati\nSatakunnan erittäin kovan kohtalon alaisiksi joutuneet takamaat,\nolivat näiden vuosien vaikutukset turmiolliset erittäinkin kaupungin\nköyhemmän käsityöläis- ja työmiesväestön keskuudessa. Suuri tulipalo\nelokuussa 1865 poltti monta verstasta, joita ei helposti saatu uuteen\nkuntoon. Seuraavat puute- ja tautivuodet kaatoivat vanhaa käsityöläis-\nja työläispolvea hautaan suurin joukoin. Sinne kaatui myöskin kaupungin\nvanha käsityöläismahti, sinne peittyivät ijäksi monet muinaiset ammatit\ntaisteluineen ja omituisine elämänkäsityksineen. (72)\n\n\nb) Eri ammatit.\n\nSiirrymme nyt tarkastamaan erikseen kutakin Tampereen vanhaa\nkäsityöammattia ja sen oloja. Järjestys on sama, jota on noudatettu\ntämän luvun alussa olevassa taulukossa.\n\n_Sepät._ Seppäin ammatti pääsi vain hitaasti juurtumaan Tampereelle.\nRuotsin aikana oli kaupungissa toisinaan useampiakin seppiä, mutta\nv. 1802 oli kaupunki näiden ammattilaisten puutteessa ja sama oli\nasianlaita v. 1813, jolloin sanomalehti-ilmoituksella koetettiin\nhoukutella \"hienoseppää\" Tampereelle. Seuraavana vuonna muuttikin eräs\nPorin lukkoseppämestari Tampereelle, missä hänet otettiin nähtävällä\nmielihyvällä vastaan, koskapa hänelle viipymättä hommattiin oma\ntalonpaikkakin. Mutta vaikka kaupungissa seuraavina aikoina oli seppiä\nkolmittainkin, eivät he näytä tyydyttäneen kaupunkilaisten vaatimuksia,\nkoskapa v. 1829 taas sanomalehtikuulutuksilla haettiin Tampereelle\n\"instrumenttiseppää\", \"hienoseppää\" ja \"pistooliseppää\". Ilmoituksella\nolikin tarkoitettu vaikutus, sillä jo samana vuonna mainitaan\nkaupungissa instrumenttiseppää, joka oli opinkäynyt Aleksanterin\ntehdaslaitoksessa Venäjällä, ja kolmekymmenluvulla oli seppämestareita\nja heidän apulaisiaan Tampereella jo toistakymmentä miestä. Näiden\nuusien tulijain joukossa oli myös sepänkisälli _Gabr. Em. Blom_ (saanut\nporvaruusoikeuden 1831), josta vähitellen tuli kaupungin käytetyin\nseppämestari; v. 1855 olivat kaikki hänen kilpailijansa lakanneet\nliikkeestään, mutta Blomin pajassa työskenteli viisi kisälliä.\n\n_Kengittäjät._ Muinaisina ammattikuntaisina aikoina oli kengittäjän\ntyö aivan erityinen, muista seppyyden haaroista jyrkästi erotettu\nammatti. Tämän erikoisammatin edustajia on Tampereella ollut ainoastaan\nkaksi, Seppämestari, jotka kuitenkin neljättäkymmentä vuotta\n(1793--1825) jaksoivat pitää ammattinsa nimeä elossa tässä syrjäisessä\nmaakaupungissa.\n\n_Kuparisepät._ Ammattien sodan aikana ei kuparisepän työ Tampereella\npäässyt huomattavampaan voimaan. Ruotsin ajalla oli kaupungissa ollut\njokunen kupariseppä, mutta v. 1802 oli kaupunki sellaisen puutteessa ja\nkoetti kuulutuksella houkutella kuparuksia tänne, nähtävästi hyvällä\nmenestyksellä. Tunnetuimpia kaupungin vanhoista kuparisepistä oli Fr.\nRoman, preussilainen kisälli, joka v. 1806 asettui Tampereelle. Hänestä\non ollut puhetta v:n 1808 sotatapausten yhteydessä. Lisättävä on, että\nhänen ammattitaitonsa oli yhtä suuri kuin hänen kielitaitonsakin, sillä\nhän toimi \"kaupungin asukkaiden ja ympärillä olevan maan suurimmaksi\ntyytyväisyydeksi\". V. 1811 hän tavoitteli ammattimestarin arvoa\nTurun kupariseppäin ammattikunnassa, jotavarten oli tehnyt huomiota\nherättävän mestarinäytteen, nim. kuparisen teekeittiön yhdestä\nlevykappaleesta. V. 1827 sai Tampere merkitä kupariseppäinsä luetteloon\nviipurilaisen kisällin A. Jakoisen -- siitä muistettavan, että hän oli\nensimmäinen suomenkielistä sukunimeä kantava käsityöläinen Tampereella.\n\nVanhain kupariseppäin pääasiallisimpana työnä oli \"viinapannujen\nja astiain\" valmistaminen. Tätä aikakautta seurasi toinen, jolloin\nkuparisepät kahvipannuineen samosivat kaikki Suomen markkinat.\nMutta näin ahtaalla työalalla ei ollut edistymisen mahdollisuuksia,\nminkävuoksi ammatin vähitellen täytyi ruveta katselemaan itselleen\nlaajempia elinkeinoja. Ne löydettiin vähitellen läkki- ja\nlevyseppyydestä. Jo v. 1843 pyysi eräs Tampereen kupariseppä itselleen\nläkkisepän oikeuksia.\n\n_Vaskenvalajat._ Tämän ammatin alkajana Tampereella voinee pitää\nerästä \"messinkiseppää\", joka v. 1802 asettui kaupunkiin. Ensimmäinen\nvarsinainen valuri tuli kaupunkiin v. 1810. Vuosisadan keskimmäisillä\nkymmenillä nousi vaskenvalajain ammatti Tampereella verraten\nlukuisaksi. Teokset, joita valurit vanhemmalla ammattikaudellaan\nvalmistivat, olivat monenlaiset. Vanhastaan kuuluivat kaikenlaiset\nlyötteet ja soljet heidän työalaansa, kuten heidän vanha\nammattinimensä \"vyöntekijät\" (gördelmakare, virallisesti käytetty\nvielä neljäkymmenluvulla) osoittaa. Muudan Tampereen valuri teki\nv. 1818 pääsyänsä varten Turun valuriammattikunnan jäseneksi\nmestarinäytteekseen \"messinkisen silitysraudan\". Valurit valmistivat\nmyöskin kaikenlaisia lyötteitä ja osia satulasepän teoksiin. Pienine\nrihkamineen olivat vanhan ajan valuritkin ahkerimpia markkinamiehiä.\nTämä ammatti ei siis teoksiensa eikä menekkisuhteittensa puolesta\nollut sovelias uuden ajan mullistuksia kestämään; se oli yksi niitä\nmonia ahtaita ja vähäpätöisiä kauppakäsityön haaroja, joilta myöhempi\ntehdasteollisuus ja kauppa ovat vieneet työn ja itsenäisyyden.\n\nTampereen vanhoilla vaskenvalajilla on kuitenkin ollut merkkimiehensä,\njotka kunnallisella alalla hankkivat tunnetun nimen ja maineen, jota\nei ammatti kyennyt tarjoamaan. Näistä merkkimiehistä on ensisijalla\nmainittava _Kustaa Lumén_, joka loviisalaisella sällikirjalla\nvarustettuna v. 1841 pyrki ja vanhempain vaskenvalajain yhteisestä\nvastustuksesta huolimatta pääsi Tampereen kansalaiseksi. Myöskin\n_Kustaa Wikström_ (porvaruusoikeuden saanut v. 1847) ansaitsee\nmuistamista Tampereen vaskenvalajain aikakirjoissa.\n\n_Kultasepät._ Kulta- ja hopeasepän ammattia on Tampereella harjoitettu\nv:sta 1782 alkaen. Vaikka kaupunki ja maakunta olivat köyhät, eli\nTampereella kuitenkin vanhempina aikoina verraten lukuisa joukko\nkultasepäntyöntekijöitä. Tätä ammattia, johon pääsemiseen valtio\nvaati erityisiä näytteitä ja tutkintoja, pidettiin aikoinaan muita\nhienompana. Herrat ja puoliherrat eivät katsoneet kultatyötä arvonsa\nalennukseksi; niinpä esim. oli Tampereella kerran kultaseppä, joka\nennen oli ollut kaupunginvouti, ja toinen, joka sivilioloissa\nkantoi \"faanjunkkarin\" nimeä (tapauksia v. 1810 ja 1811). Tampereen\nensimmäisestä kultaseppäpolvesta on mainittavin _Gabriel Kustaa\nLiljefelt_, joka päälle puolen vuosisataa oli vanhan Tampereen\ntunnetuimpia henkilöitä; myöhemmistä kultasepistä oli sekä ammatissa\nettä kaupunginasioissa muistettavin _Antti Juhana Roos_, joka sai\nporvaruusoikeuden v. 1839 ja jolla v. 1855 oli erityinen kultasepän\n\"myyntipuotikin\" -- ensimmäisiä sentapaisia laitoksia Tampereella.\n\n_Läkkisepät._ Ensimmäinen läkkiseppä tuli Tampereelle v. 1824. Alkavana\nammattina pysyi läkkyrien toimi vielä lähes pari vuosikymmentä. V.\n1839 sai kirjansitoja A. Lemlin ottaa läkkisepän työn sivuammatikseen,\nkun kaupungissa sillä haavaa ei ollut yhtään sen ammatin edustajaa.\nV. 1841 sai kupariseppä P. Ilander ottaa läppiseppyyden niinikään\nsivuammatikseen. Läkkiseppyys oli kuitenkin vielä Suomessa niin outoa\ntyötä, että Lemlinin ja Ilanderin oli hankittava ulkomaisia kisällejä\nläkkipeltejänsä käsittelemään. Näin vähäisestä alusta on myöhempinä\naikoina niin tärkeä läkki- ja levyseppätyö alkanut. Vasta v. 1860\nesiintyi kaupungissa läkkisepän rinnalla \"levyseppä\", ja seuraavalla\nvuosikymmenellä oli levysepän ammattinimi yleisempi kuin läkkisepän\nnimi.\n\n_Raasisepät_ eli _karttamaakarit_ kuuluvat Tampereen aikaisin\nkadonneisiin ammattilaisiin.\n\nKauppias Joel Lundahlin yrityksestä raasiteollisuuden alalla on\njo mainittu. Vaikka se yritys pian lakkasi, tuli siitä kuitenkin\nraasityön alkaja Tampereella. Seuraavina aikoina esiintyi näet\ntäällä tuontuostakin yksityisiä raasiseppiä. Mutta työ ei näytä\nkannattaneen, minkävuoksi sitä tavallisimmin pitivät sivuammattinaan\nmuut ammattilaiset, joille ei varsinaisesta ammatistaan riittänyt\nkylliksi ruokaa. Jo v. 1827 sai eräs kirjansitoja oikeuden valmistaa\nraasia. Hänen työtänsä käsitettiin manufakturityöksi, sillä hänen tuli\nleimauttaa valmisteensa ja suorittaa niistä kaupungille erityinen\nmaksu. Myöhemmin koettivat etenkin ammattipulassa olevat hattumaakarit\npelastaa asemaansa karttain valmistuksella. Vv. 1838--1841 pääsi\nkolme kaupungin hattumaakaria, asianmukaiset näytteet suoritettuaan,\nkarttamaakareiksi. Ainakin yksi heistä teki haaksirikon tälläkin\nalalla. Mutta karttamaakarin työ näissä huonoissa oloissa oli yhtä\ntoivotonta kuin hattumaakarien oma ammatti: karttamaakaritkin\nkasvattivat oppipoikia ja kisällejä, joille heidän vartuttuaan ei\nollut muuta elämänalaa tarjolla kuin tämä onneton ammatti. Niinpä\nvuosina 1845--1846 sai tämä ammatti kaksi uutta mestaria oman kaupungin\nraasisepänsälleistä. Perintötavat ja omituiset olot, jotka niin\nsuuresti ovat käsityöläisoloihin vaikuttaneet, siten ylläpitivät\ntätä ammattia Tampereella, vaikka enin raasityö jo olikin siirtynyt\nkotiteollisuudeksi maaseudulle, varsinkin Porvoon ja Kokkolan\nmaaseurakuntiin. Vihdoin, vuosisadan lopussa, sammui raasiseppäin\nammatti Tampereella kokonansa.\n\n_Neulamaakarit._ Kaupungin omituisia ammatteja vanhempina aikoina\noli neulamaakarinkin ammatti. Ammatineristykseen nähden voi sanoa\ntämän ammatin edustaneen hienouden huippua. Nykyajalle tuntuu\nvaikealta käsittää, kuinka sellainenkin mestari saattoi tulla toimeen\npikkukaupungissa, jossa tavarain menekki oli monin tavoin hankala\nja ahdas. Tällaista ammattilaista kuitenkin kaivattiin Tampereella\nv. 1829, niinkuin silloisesta kuulutuksesta olemme nähneet. Mutta\nvasta jonkun ajan kuluttua täyttyi kaupungin toivo, kun v. 1835\nturkulainen neulamaakarin kisälli V. P. Renfors asettui Tampereelle.\nSeuraavalla kymmenluvulla sai ammatti kaksi uutta mestaria, ja\nmestarit kasvattivat useampia kisällejä. Mutta tulevaisuutta ei tällä\nammatilla ollut Tampereella eikä muuallakaan Suomessa. Renfors muutti\nlaitoksensa konepajaksi ja muutkin neulamaakarit koettivat seurata\nesimerkkiä, m.m. käyttäen alaikäisiä työläisiä. Se osoitti suunnan,\nmihin vanhan neulamaakarin ammatin oli kehityttävä: sen täytyi muuttua\ntehdasteollisuudeksi ja lakata olemasta kunniallisena käsityöammattina.\nNiin tälle ammatille kaikkialla kävikin.\n\n_Pistoolisepät._ Nykyään ostetaan pyssyt ja pistoolit tehtaista ja\nkauppapuodeista; muinoin oli niiden tekeminen erityisen arvossapidetyn\nkäsityöammattikunnan huolena. V. 1800 oli tämä ammatti verraten\nhyvin edustettu Tampereenkin kaupungissa, joka katsoi välttämättä\ntarvitsevansa sellaisia ammattilaisia. Mutta uuden aikakauden alkaessa\noli koko tuo tärkeä ammatti A. A. Arvolanderin (Arvelanderin) yksinään\nedustettavana, ja Arvolander, ikävä kyllä, oli \"vähemmän luotettava\ntehtävänsä täyttämisessä\". Kaupunki koetti häntä siveellisesti\nkasvattaa. V. 1816 kerrotaan, että pistooliseppä Arvolander on\nterve ja ammattiin kykenevä mies, mutta laiska, huolimaton ja\njuoppo, minkävuoksi hän juhlallisesti tuomittiin porvaruusoikeutensa\nmenettäneeksi, ellei neljäntoista päivän kuluessa asiaansa parantaisi.\nArmo kyllä sai sitten käydä oikeudesta, mutta ei voinut estää\npistoolisepän perhettä joutumasta vaivaishoidon niskoille. Sellainen\noli tämän -- ja monen muun -- vanhan ammatin loppu Tampereella.\n\n_Kellosepät._ Kelloseppiä mainitaan Tampereella jo vv. 1793 ja 1805.\nMutta heidän yrityksistään ei tullut pysyvän ammatin alkua. Paremmin\nei käynyt raumalaisen kellosepänkään yritykselle v. 1814, vaikka\nkaupunginvanhimmat katsoivat kellosepän kaupungille tarpeelliseksi.\nVasta kun kultaseppä G. K. Liljefelt v. 1820 hankki \"kellotehtaan\"\nerioikeudet ja rupesi sivutoimenaan askaroimaan tällä alalla, alkoi\ntämäkin ammatti elää kaupungissa, vaikka kauan aikaa pysyikin hyvin\nvaatimattomassa asemassa.\n\n_Savenvalajat_ ja _kakluunintekijät_. Näitäkin ammatteja oli pariin\nkertaan aljettava Tampereella, ennenkuin niihin tuli edes heikkoa\nelinvoimaa. Vanhimmat savenvalajat hävisivät täältä v:n 1814 aikoina,\nja kaupunki oli ilman sen ammatin edustajaa v:een 1819 saakka, jolloin\nturkulainen \"savenvalajan- ja kakluunimaakarin sälli\" K. G. Pihlström\ntuli kaupunkia pulasta päästämään. Hän jatkoi liikettään vielä v.\n1855, jolloin tämä ammattikunta oli Tampereella verraten lukuisasti\nedustettuna.\n\n_Värjärit_. Tampereen vanhoista käsityöläisammateista on värjäysammatti\nollut huomattavimpia. Päättyneen vuosisadan ensi puoliskon kuluessa,\nsiis ennen varsinaisen suurteollisuuden vauhtiin pääsyä kutoma- ja\nvärjäystyön alalla, oli Tampereen värjärikunta kieltämättä kaupungin\nmahtavin käsityöläisryhmä.\n\nEnsimmäistä värjäriä mainitaan Tampereella v. 1782. Jo vanhin\nvärjäripolvi menestyi ja vaurastui täällä; ainoastaan yksi joukosta\nköyhtyi ja muutti v. 1803 kaupungista pois, antaen jälkeenjääneille\nammattitovereilleen hyvän aiheen pelotella uusia värjäriksi pyrkiviä\nonnettoman kohtalolla.\n\nJo yhdeksännentoista vuosisadan toisen vuosikymmenen alussa ilmenee\nTampereen värjäreissä selvä pyrkimys muodostaa ammattiaan suljetuksi\nammattikunnaksi, johon saisi kuulua ainoastaan hyvin rajoitettu\nluku värjäreitä, mestarikirjan saaneita oikeita värjäreitä. Tähän\npyrkimykseen antoivat osaltaan aihetta vanhat värjärinammattia\nkoskevat säännökset, etenkin v:n 1756 värjäysohjesääntö, jonka mukaan\nvärjärien paikalliset ammattikunnat saivat olla suljettuja ja joka\nmääräsi oppiajan tässä ammatissa viideksi vuodeksi ja kisälliajan\nyhtä pitkäksi. Sen lisäksi luettiin värjäysammatti jo Ruotsin aikana\nmanufakturiksi, koska sitä saatettiin harjoittaa tehdasmaisesti ja\nsiihen usein oli yhdistetty verankutomis-, nukanleikkaus y.m.s.\nlaitoksia. Tampereenkin vanhat värjärit käyttivät \"fabriköörin\" nimeä\nja kunnioittivat alkuaan Turun hallioikeutta lähimpänä esivaltanaan.\nMutta pian katsoivat nämä suurvärjärit voivansa seistä omillakin\njaloillaan ja alkoivat sen mukaisesti puuhata \"professioninsa\"\nsulkemista ja oman ammattikunnan perustamista Tampereelle. Vanhain\nammattikuntasäännösten mukaan saattoi jo kolme mestaria pystyttää oman\nammattikunnan, ja tämä alin raja oli Tampereen värjärien mielestä\nsopiva myöskin heidän \"sosieteettinsä\" jäsenluvun ylimmäksi rajaksi.\n\nKun v. 1811 värjärinsälli Otto Wessman sai elinkeino-oikeuden\nTampereella, vastustivat vanhat värjärit tätä porvaruusoikeuden\nmyöntämistä, vaatien että Wessmanin ensin oli yhdyttävä heidän\nammattikuntaansa. V. 1813 hyljättiin erään värjäriksi pyrkivän\nporvaruushakemus sillä perusteella, että kaupungissa jo oli kolme\nmestarinarvon saanutta värjäriä. Seuraavana vuonna päättivät\nnämä värjärimestarit kerrassaan tehdä lopun tuosta alituisesta\ntungettelemisesta heidän ammattiinsa. He esittivät kaupunginoikeudelle,\nettä koska heitä nyt oli kolme mestaria värjäysammatissa, kaupunkiin\nperustettaisiin säännöllinen hallioikeus, jonka esimieheksi\njärjestysmies Tihlman rupeisi. Kaupunginoikeus ei kuitenkaan\nrohjennut ryhtyä sellaiseen puuhaan, vaan neuvoi hakijoita\nkääntymään hallituskonseljin puoleen. Tietääksemme ei asia joutunut\nhallituskonseljin eteen, ja yhdentekevää se saattoikin olla, koska\nkaupunginoikeus hiljaisuudessa kuitenkin tunnusti värjärien vaatimukset\nja lähinnä seuraavina aikoina useimmiten menetteli sen mukaisesti.\n\nUusien aineksien pääsemistä kaupungin itsetietoiseen värjärikuntaan\nei aina voitu estää siitäkään luonnollisesta syystä, että poismuutto\nja kuolema muuten olisivat harventaneet värjärikunnan vähäistä\nmieslukua. V. 1814 pyrki kisälli Erkki Haggren kaikilla tarpeellisilla\npapereilla varustettuna kaupungin luvalliseen värjäriseuraan. Vanhat\nkolme värjäriä tietysti panivat vastaan minkä voivat, kuvaten miten\nuseammasta värjäristä tulisi joko entisten tai uuden värjärin häviö,\n\"etenkin nyt kun väriaineet ovat tavattoman kalliita ja värjäys\nmaan tavattoman rahanpuutteen johdosta on melkoisesti vähentynyt\".\nHallituskonseljiin tekemässään valituksessa Erkki Haggren puolestaan\nväitti, ettei \"Tampereen kaupungissa syyllä voida valittaa\ntyönpuutetta, koska kaupunki on kyllin kaukana maalla, ympärillään\nlaajat maaseudut, mistä myöskin otettujen värjärien runsas toimeentulo\non epäämätön todistus\". Vielä huomautti valittaja, että kaupungissa\noli muita ammattilaisia suhteellisesti enemmän kuin värjäreitä,\nvaikka värjäysammatti oli kaupungille ja maalle enin tarpeellinen.\nKeisarillisella luvalla hakija sitten pääsi Tampereelle tavoittelemaan\ntuota houkuttelevaa onnea, jota luvansaaneet värjärit niiden\njoukossa tästälähin säännöllisesti myöskin Erkki Haggren -- eivät\nehdolla millään olisi muille myöntäneet.\n\nJotakin perää Tampereen värjärien onnella varmaan olikin, sillä\nkeisarillisilla lupakirjoilla varustettuja värjäreitä tunkeutuu\nlakkaamatta tähän vapaakaupunkiin, ja yhä uudelleen kertovat uudet\npyrkijät entisten värjärien varallisuudesta. V. 1821 on kaupungissa\njo kuusi värjäriä, niiden joukossa fabrikööri Fredr. Grekin poika\nJuhana Kasper Grek, ainoa, jolle pääsytie on ollut tasainen. V. 1824\non Tampereen värjäreitä jo kahdeksan. Kun nämä kahdeksan mainittuna\nvuonna tekevät senaattiin tavanmukaisilla köyhyyden ja suurten\nperheiden ruikutuksilla höystetyn valituksen uutta pyrkijää, Taavetti\nMolinia vastaan, vakuuttaa Molin selityksessään, etteivät nuo naukuvat\nvalittajat suinkaan ole mitään köyhiä, vaan \"hyvinvoinnista aivan\npaisuneita\", ja ettei kaupungin ole koskaan tarvinnut ylläpitää\nköyhtynyttä värjäriä. Tosinhan kaupunginoikeus jutun papereissa\nvirallisesti lausui, ettei kaupungin kahdeksasta värjäristä kukaan\nollut toimeentuleva, vielä vähemmin hyvinvoipa, mutta Molinin sanat\nolivat sittenkin todemmat, sikäli että jos Tampereen käsityöläisillä\noli varallisuutta, oli sitä ensi sijassa värjäreillä.\n\nV. 1825 oli Tampereen värjärikunta jo paisunut kymmenmiehiseksi.\nSeuraavalla vuosikymmenellä oli tätä ammattia harjoittavia mestareita\nkaupungissa vielä melkoista suurempi joukko, ja värjärintyössä\ntoimivain työntekijäin luku lähenteli jo neljääkymmentä. Ne olivat\nsamoja aikoja, jolloin kaupungin täytyi sanomalehti-ilmoituksilla\nvietellä muita käsityöläisiä Tampereelle muuttamaan.\n\nTampereen vanhain värjärien mahti oli kotoisin maakunnasta. Muita\nedellytyksiä varallisuuteen ei heillä voinut olla kuin väkirikas\nmaakunta, jossa kotikudonta vielä kukoisti ja jonka kotiteollisuus siis\nylläpiti kaupungin värjäritkin.\n\nV. 1828 kerrotaan, miten Tampereen lukuisain värjärien oli täytynyt\nruveta matkustelemaan maaseuduilla hankkiakseen työtä. Kaupungin\nmaistraatin kertomus kaupan ja elinkeinojen tilasta v. 1829 mainitsee\nTampereen värjärien kärsivän suurta haittaa siitä, että eräitä\nvärjärien kisällejä oli asettunut Orihvedelle, Längelmäelle, Jämsään\nja Keuruulle, ja että nämä kisällit saamainsa tehtaanoikeuksien\nvarjolla vain hutiloivat värjärinammatissa. V. 1830 kertoivat kaupungin\nvärjärit jo kauemman aikaa vapaakaupunginoikeuksien nojalla saaneensa\nesteettä kulkea Turun, Hämeenlinnan, Vaasan ja Heinolan lääneissä\ntyötä keräämässä. Tällainen työtapa oli tullut välttämättömäksi, koska\nTampereella oli enemmän värjäreitä kuin muissa Suomen kaupungeissa\nja koska oli \"mahdottomuus, että värjärien työpiiri olisi rajoitettu\nkaupunkiin ja niihin henkilöihin, jotka käyvät siellä\".\n\nTampereen värjärien toiminnalle alkoi kuitenkin syntyä esteitä. V.\n1830 kielsi Turun maaherra 10 hopearuplan sakon uhalla värjäreitä\nkiertelemästä Turun läänin alueella, missä he ennen olivat\nkuljeskelleet ja kirkossa kuulutettuina päivinä ja määrätyissä\npaikoissa koonneet rahvaalta värjäystöitä. Kielto oli annettu Turun\nvärjärien toimesta, ja tähtäsi selvästi Tampereen värjärejä. Nämä\nottivatkin sen asiakseen ja pyysivät Turun maaherraa peruuttamaan\nsakkonsa, joka rikkoi Tampereen vapaakaupunginoikeuksia.\nYleisen elinkeinovapaudenkin nimessä värjärimme nyt puolustivat\nkuljeskelemistaan. \"Ja jos me kuitenkin -- he lausuivat -- huolimatta\nsiitä kalliista kustannuksesta, minkä väriaineiden pitkämatkainen\nkuljetus merenrannikolta ja itse matkustaminen värjäystavarain\nkanssa meille tuottavat, voisimme laajentaa toimintaamme aina Turun\nseudulle saakka ja tarjoamalla parempaa työtä ja halvempia hintoja\nviedä yleisön luottamuksen sikäläisiltä värjäreiltä, niin siitä\neittämättömästi seuraisi, että nämä kilpailijamme olisivat ammattiinsa\nkelvottomia ja kukistukseensa kypsyneitä; mutta että sitävastoin\nme olisimme edistäneet itse elinkeinon kukoistusta ja menestystä,\njota korkea esivalta on tarkoittanut ja joka yleiselle edistykselle\non hyväntekevä\". Näistä lauseparsista huolimatta kuvernööri pysyi\nsakkomääräyksessään ja saman teki senaattikin.\n\nTamperelaisten värjärien matkat eivät silti lakanneet Turunkaan\nläänissä. Myöhemmin näkyvät tamperelaiset astuneen kipeästi porilaisten\nkilpailijainsa varpaille, sillä v. 1837 toimittivat jälkimmäiset\nylennetyn uhkasakon tamperelaisille värjäreille, jos he kulkivat töitä\nkeräämässä ja jakamassa maaseuduilla. Tämä seikka osoittaa, että\nammatissa siihen aikaan vallitsi vilkas kilpailu.\n\nTampereen värjäyksen kukoistusaikana voidaan pitää 1820-- 1840-lukuja.\nVärjärilaitokset olivat tällöin suhteellisesti lukuisimmat, niiden\ntyöntekijöitä oli tällöin harvinaisen suuri suhdeluku kaupungin\nkäsityöntekijöistä ja värjäysliikkeiden suuruus oli kuitenkin\nvielä oloihin nähden terveellisessä, kohtuullisessa määrässä.\nErittäin huomattava tässä suhteessa oli vuosi 1830, jolloin sekä\nvärjäysliikkeiden suhteellinen luku (15.7 % kaikista käsityöpaikoista)\nettä työntekijäin luku (18 % kaikista käsityöntekijöistä) saavuttivat\nhuippunsa, mutta jolloin jokaisessa värjäämössä työskenteli keskimäärin\nainoastaan 2.6 henkeä, eli mestari ja 1.6 apulaista.\n\nYhteiskunnallisestikin olivat Tampereen värjärit näihin aikoihin\nkorkeimmalla tasollaan. Kuten jo on osoitettu, oli käsityöläisluokan\nkeskimääräinen varallisuus puheenaolevina aikoina tuntuvasti parempi\nkuin muiden veronmaksajain. Seuraava katsaus näyttää, että aina\nkuusikymmenluvulle saakka värjärien varallisuus vuorostaan oli\nkeskimäärin melkoista parempi kuin muiden käsityöläisten.\n\n        Tampereen värjärien varallisuus vv. 1825--1861\n\n                                    värjärien vero-osat  värjärejä %\n                   vero-osia                 %          veronmaksajista\n    vuosi    kaik- käsityö- värjä-   kai-  käsit.       kai-  käsit.\n             kiaan läisillä reillä   kista v.-osista    kista v-maks.\n\n    1825     384.5   193      38      9.9     19.7       6.4    14.1\n    1836     458.5   255      43      9.4     16.9       5.9     2.5\n    1841     494.5   276.5    53     10.7     19.2       6.7    13.7\n    1851     793     541      65      8.2     12.0       5.7    11.8\n    1861     912     525.5    38      4.2      7.2       3.7     9.4\n\nVanhasta käsityöläisvarallisuudesta vuosisadan alku- ja keskiaikoina\nei pidä kuitenkaan luoda ylen kauniita kuvia. Värjärienkin varallisuus\noli ainoastaan suhteellista varallisuutta. Tämän mielipiteen vahvistaa\ntäydelleen eräs v. 1836 toimitettu Tampereen _värjärinverstaiden\ntutkimus_, joka samalla on hyvä yleiskatsaus Tampereen koko vanhempaan\nvärjäyselinkeinoon. Tämä tutkimus toimitettiin värjäyslaitosten\ntulenvaarallisuuden vuoksi. Värjärien puolelta tehtiin viskaalin\nkannetta vastaan se yleinen huomautus, että heidän värjäämönsä\nolivat perustetut kauan ennen kuin kaupungille armossa vahvistettu\nrakennusjärjestys oli voimaanastunut ja sellaisena aikana, jolloin\nkaupunki oli ollut perin harvaan asuttu, sekä etteivät he jaksaisi\nmuuttaa laitoksiaan kaupungin ulkopuolelle ja vielä vähemmin rakentaa\nniitä kivestä, niinkuin viskaali oli vaatinut. Mutta jäipä huomautuksia\ntehtäväksi tarkastusmiehillekin.\n\nTarkastuksessa havaittiin kaupungissa olevan seuraavat värjäyslaitokset:\n\nLagerqvistin värjäyslaitos taloissa n:ot 54 ja 55, Kauppa- ja\nKuninkaankadun kulmassa (perustettu 1803): värjäyshuone vanha ja kehno,\njoitakuita tulisijoja, kyyppi ja pannu samassa muurissa. Rautainen\npuserrin puutolppien välissä eri tuvassa. Kuivaushuone lattiaton;\nturvekattoinen, keskellä tiiliuuni.\n\nLiljelundin värjäyslaitos (ent. Sundgrenin) talossa n:o 6, torin\nvarrella, perust. 1806. Sinituvassa 2 kyyppiä, tiilejä tulisijan\nedessä. Värjäämössä neljä muuripannua ja muuripata, kaikki hyvässä\nkunnossa. Puupuserrin eri huoneessa.\n\nHaggrenin värjäyslaitos talossa n:o 71, Länt. Pitkälläkadulla\nUudenkadun kulmassa (perust. 1815). Sinitupa, kyyppi, värihuone, kolme\ntulisijaa ja kolme muuripannua. Kuivaushuone. Puupuserrin.\n\nLindströmin värjäyslaitos talossa 52, Kuninkaankadun varrella (perust.\n1822). Kuivaushuoneessa viisihorminen hyvä kakluuni. Värihuoneessa\nhyvin perustettu fyyri, neljä tulisijaa, neljä muuripataa. Sinituvassa\nkaksi kyyppiä. Puupuserrin.\n\nEnkellin värjäyslaitos vuokrahuoneissa talossa 73, Läntiselläkadulla,\nHämeenkadun kulmassa (perust. 1825). Värihuoneen seinät lankuista ja\nniin harvat, että tuuli sisälle. Keskellä huonetta fyyri paljaassa\nmaassa, kolme tiilistä tulisijaa ja kolme muuripannua sekä kyyppi\neri tulisijalla. Kuivaushuone pieni ja matala. Molemmat huoneet\ntulenvaaralliset. Puserrin puinen. Värjäyslaitos ei ollut vakuutettu.\nRakennus vaadittiin tuomittavaksi.\n\nGrönlundin värjäämö talossa 37, Kuninkaankadun varrella Hämeenkadun\nkulmassa (perust. 1828). Värihuone lankkuseinäinen; kolme tulisijaa\nja kolme muuripannua. Kuivaushuoneessa lankkulattia, tuohi- ja\nlautavälikatto. Suuri tiilinen \"leivinuuni\" keskellä. Sinituvassa kaksi\nkyyppiä. Kaikin puolin hyvässä kunnossa.\n\nSteningin värjäyslaitos talossa 134, Kauppakadun länsipäässä (perust.\n1828). Hirsirakennus jaettu viiteen huoneeseen: kuivaushuone,\nvärihuone, jossa ei ollut välikattoa, kolme väripannua, sinitupa\nkyyppineen, pieni kamari ja puserrinhuone puisine pusertimineen. Kaikki\nmoitteettomassa kunnossa ja palovakuutettu.\n\nGranlundin värjäyslaitos talossa 35, Hämeenkadun varrella (nyk.\nKauppahalli) perust. 1828. Tavalliset laitteet, kolme muuripannua,\nkaksi kyyppiä. Omistaja Granlundin leski. Värjäämö vakuutettu.\n\nBlomqvistin värjäyslaitos talossa 22, Itäisenkadun varrella (lähellä\nLaukon toria). Perust. 1828. Värihuoneessa laattia tiilistä ja kuivaus-\nja sinituvissa puulaattiat. Kaksi muuripannua, yksi kyyppi. Välttävässä\nkunnossa.\n\nLöfgrenin värjäyslaitos talossa 53, Puutarha-ja Kuninkaankadun\nkulmassa (perust. 1830). Yksi kyyppi, kaksi pannua. Kuivaushuonetta ja\npuserrinta ei ollut.\n\nJoh. Kasp. Grekin värjäyslaitos talossa 56, Kuninkaankadun varrella\n(nyk. Tampereen pankin talo). Perust. 1831. Sinituvassa kaksi kyyppiä,-\ntulisijan edessä harmaata kiveä. Värihuoneessa lankkulaattia, kolme\nmuuripannua. Puserrin tavallista laatua. Kuivaushuoneessa leivinuuni ja\nkakluuni.\n\nMolinin värjäyslaitos talossa 104, kaupungin länsipäässä, Läntisenkadun\nvarrella (perust. 1832). Talolla eri omistaja. Värihuoneessa\npuulaattia, kaksi muuripannua, yksi kyyppi. Kaikki välttävässä\nkunnossa. Ei vakuutettu.\n\nLemströmin värjäyslaitos talossa 74, Läntiselläkadulla, Puutarhakadun\nkulmassa. Kaksi muuripannua, yksi kyyppi. Puserrinta ei ollut.\nKuivaushuone turvekattoinen, keskellä huonetta leivinuuni.\n\nSiinä ne olivat. Eivät olleet työpajat erin loistavia nykyajan\nvaatimusten mukaan. Lautalaattiat huoneissa, joissa ihmiset\ntyöskentelivät, olivat harvinaisuuksia. Harvoin oli vakuutuskaan\nsuojelemassa näitä puutteellisia tuohi- ja turvekattoisia verstaita,\njoissa isä-värjärit ahkerasti puuhailivat keitoksineen. Vankasta\ntukista olivat prässit, ja miten kuten näyttivät nuo mutkikkaat pannu-\nja kyyppimuurauksetkin olleen. Erittäin vaarallisiksi katsottiin\nverstaiden puisia puserrinlaitoksia. Kaupunginoikeudessa mainittiin,\nettä lyhyen ajan kuluessa oli neljä tulipaloa syttynyt noista värjärien\nprässeistä. Ankaraksi tulikin nyt pusertimien tuomio. Ne määrättiin\nkaikki vuoden kuluessa sijoitettaviksi kivisiin huoneisiin, joihin oli\nluukut ja ovet tehtävä raudasta. Muuten tuomittiin värjärit muuraamaan\nkivisiä edustoja tulisijain eteen. Lagerqvistin ja Enkellin värjäämöt\nmäärättiin kokonaan revittäviksi. Kuvernööri antoi jonkun verran\nhelpotuksia vanhempien värjäämöiden uudestaanrakentamisessa, jota kesti\nuseita vuosia.\n\nTampereen vanhain värjärien lukuisasta, itsetietoisesta ja\nvarakkaastakin ammattikunnasta nousi tietenkin monta ammatin ja koko\nkaupungin merkkimiestä. Tuskin tarvinnee mainitakaan, että he olivat\npysyvästi edustetut kaupunginvanhinten ja neuvosmiesten joukossa.\nVärjäyksen vanhoista alkupylväistä _Juhana Pietari Spiringistä_ ja\n_Juhana Fredrik Lagerqvistista_ on jo ennen mainittu. Myöskin fabriköön\n_Fredr. Grekin_ muistettavaan verkatehtaaseen ja hänen suurenmoiseen\nesiintymistapaansa kaupunkia koskevissa asioissa olemme tutustuneet.\nTehtaansa kukistuttua näkyy Fredr. Grek olleen toimissa Finlaysonin\ntehtaan konepajassa. Hän kuoli v. 1845 köyhänä miehenä. Hänen\npojalleen, värjärille ja neuvosmiehelle _Juhana Kasper Grekille_ (s.\n1795, porvaruusoikeus 1821, k. 1866) onnistui elämä paremmin, vaikkei\ntästä pojasta tehtailijaa tullutkaan. Pysyvän muiston jätti Kasper\nGrek kaupunkiin jälkisäädöksellään, jolla lahjoitti kaupungille 10 000\nmarkkaa teknillisen oppilaitoksen perustamiseksi, toivoen, että laitos\nsaisi \"Juhana Kasper Grekin koulun\" nimen. V. 1822 sai porvarikirjansa\nTampereella värjäri _Herman Liljelund_ (k. 1862), Ruotsista syntyisin\nja neuvosmies, kuten edellinenkin. Hänkin oli aikanaan tunnetuimpia\nkaupunkilaisia. Myöskin sääksmäkeläisestä _Kustaa Grönlundista_, joka\nv. 1828 vastoin ammattiveikkojen ja kaupungin hallituksen tahtoa\npääsi värjäriksi Tampereelle, tuli neuvosmies, vaikka hän siinä\nluottamusvirassa ehti toimia vain vuoden (k. 1868). Hänen leskensä\n_Johanna Grönlund_ (k. 1877) lahjoitti testamentilla 8 800 markkaa\nTampereen köyhäinhoitolaitokselle eläkerahastoksi köyhiä leskivaimoja\nja turvattomia lapsia varten. Eivät kaikki vanhat ammattikunnat\nole jättäneet tällaisia muistoja arvostaan, varallisuudestaan ja\nyhteishyvän harrastuksestaan.\n\nVielä on meidän muistettava vanhaa _Erkki Haggrenia_, jonka v. 1815\nperustettu värjäysliike oli toimessa vielä neljä vuosikymmentä\nmyöhemmin, kunnes kuolema v. 1856 kutsui Pois tämän ahkeran\nammattilaisen, ja nuorta _Heikki Liljeroosia_ (tullut värjäriksi 1851,\nk. 1873), jonka muisto on valoisimpia Tampereen käsityöläisluokan\nasiakirjoissa ja joka myöskin lämpimänä kristillisyyden harrastajana,\nvieläpä hengellisenä kirjailijanakin vaikutti elähdyttävästi\nkaupungissa.\n\nNe olivat Tampereen vanhoja värjärejä. Heidän ammattikuntansa on jo\nkauan sitten kuollut. Jo viisikymmenluvulla nähdään selviä merkkejä\nvärjäysammatin taantumisesta Tampereella; mestarien ja työntekijäin\nlukumäärä vähenee ja verstaita aljetaan tarjota vuokrattavaksi.\nTehtaat, jotka rupesivat kutomaan ja värjäämään ihmisille vaatteet,\nja uudet elinkeinolait, jotka veivät kaupunkilaisvärjäreiltä entiset\nyksinoikeutetut alueet, tämänkin mullistuksen toimittivat.\n\n_Nahkurit_. Karvarinammattikin oli vanhan Tampereen parhaita\nelinkeinoja. Tälläkin ammatilla oli näet suotuisat menekkisuhteet, s.o.\nympärillä karvareja tarvitseva asuttu maakunta, joka kaupunkilaisten\nerioikeuksien vuoksi ja kulkuneuvojen puutteessa ei helposti ollut\nvieraan kilpailun tavoitettavissa. Toiselta puolen taas eivät\nteknillinen työnjako eikä koneiden käyttö vielä olleet tulleet\nkäytäntöön karvauksessa, joten se ei voinut järjestyä varsinaiseksi\ntehdasteollisuudeksi eikä yhdessä kädessä käyttää suurempia pääomia,\nvaan se jakaantui, kuten muutkin ammatit, monien pienten mestarien\nkäsiin, jotka itse olivat verstaissaan ja liikkeissään tärkeimpänä\ntyövoimana.\n\nTampereen nahkurien historia alkaa kaupungin perustamisesta. Tästä\nensimmäisestä karvaripolvesta on mainittava _Mikko Sarn_ (alkuaan\nZorn), joka v. 1828 erosi ammatista harjoitettuaan sitä täällä lähes\npuolen vuosisataa. V. 1804 mainitaan kaupungissa olevan \"taitavia\nnahkureita\", minkävuoksi uusia ei mielellään otettu vastaan. Niitä\nkuitenkin tuli tänne tulemistaan, niin että v. 1814 Tampereella jo oli\nkuusi nahkuria, joista lausunnon mukaan vain yhdellä oli \"joltinenkin\nliike\"; seuraavana vuonna kuitenkin, kun oli kysymys uuden karvarin\npääsemisestä kaupunkiin, todistettiin oikeudessa, että Tampereen\nviidestä nahkurista vain yksi oli työnpuutteesta rappeutunut.\n\nKuuluisin Tampereen vanhoista nahkureista oli _Yrjö Haggren_, joka\nv. 1807 sai porvaruusoikeuden ja pian paisui suureksi mahtimieheksi\nammatissa ja kaupungissa, tulipa öljymyllyn perustajana ja\nkanavansuunnittelijana tunnetuksi korkeammissakin paikoissa. Kylän\nkesken kutsuttiin miestä \"suureksi Haggreniksi\", mikä nimitys oli\npaikallaan tämän \"fabriköörin ja raatimiehen\" suureen äveriäisyyteen\nja suurenmoiseen poroporvarillisuuteen nähden. Haggren harrasti toki\nmuutakin kuin vain ulkonaista arvoa ja mitalien metsästystä. V. 1837\nlahjoitti hän monista taloistaan yhden kaupungille vaivaistaloksi.\nLahjakirjassa, jonka kieli on verraten siro näyte kaupungissa\nkukoistavasta \"Tampereen ruotsista\", ei unohdettu mainita, että talo\non lahjoittajalle maksanut korjauskulunkeineen 300 pankkoriksiä ja\ntuottanut vuotuisia vuokratuloja 20 pankkoriksiä.\n\nYrjö Haggrenin arvokas ammattitoveri oli _Henrik Brummert_, jonka\nenglantilaisesta karvaustehtaasta on jo ollut puhetta. Siihen aikaan\nkuin fabriköörit Haggren ja Brummert olivat karvauksen pääpylväitä\nTampereella, oli tämä ammatti ylen itsetietoinen. Kaupungin nahkurit\npitivät joukkoansa suljettuna ammattikuntana, ja Yrjö Haggren oli\nainakin jonkun aikaa ammattikunnan \"oltermanni\". Laillinen ei tällainen\nammattikunta vapaakaupungissa tietysti ollut, mutta nämä mahtavat eivät\nliiaksi kumarrelleet lakiakaan. Kun v. 1842 eräs käsityöläinen täällä\npyrki nahkurinammattiin, vanhat karvarit julistivat, että \"nahkurin\nprofessioni on pikemmin katsottava tehdaslaitokseksi kuin käsityöksi\",\njoten siihen seuraan ei ilman erityisiä oikeuksia juuri ollut\nyrittämistä. Epäiltäviltä nahkuriksi pyrkijöiltä nämä suuret nahkurit\nsuvaitsivat joskus vaatia julkisia näytteitä, joita sitten omalla\nmestarivaltuudellaan hylkäsivät. Kokemus myöhemmin opetti Tampereen\nnahkurimestareille, että maassa löytyi heitä vielä mahtavampia valtoja.\nManufakturin arvoon kohotti Tampereen karvauksen omalta osaltaan\nnahkuri _Juhana Kustaa Helenius_ (porv. oik. 1836), joka v. 1851\nperusti Tampereelle ajokalutehtaan.\n\nNiin pysyvää ei vanhain suurnahkurien hyvinvointi ollut, ettei silläkin\nolisi ollut loppua. V. 1851 ilmoitti eräs nahkuri köyhtyneensä ja\nvuokranneensa verstaansa, ja seuraavina aikoina tuli sama tehtäväksi\nmonelle muullekin nahkurille.\n\n_Säämiskä-_ ja _hansikasmaakarit_. Säämiskähousujen aikakaudella\noli säämiskämaakarin ammatista tullut tavallisesta karvauksesta\neriävä itsenäinen elinkeino. Tampereella oli näitä ammattilaisia jo\nRuotsin aikana kolme -- niistä ensimmäinen ja muistettavin neuvosmies\n_Antti Enqvist_ -- ja nämä kolme pysyivät ammatissaan uskollisesti\nloppuun asti, joka saapui uuden vuosisadan kääntyessä kolmannelle\nvuosikymmenelleen. Sittemmin ei enään Tampereen säämiskämaakareista\nmitään kuulu, kunnes v. 1842 tämä vanha ammatti vielä sai myöhäisen\nedustajan, jota nyt kutsuttiin _hansikasmaakariksi_ ja joka hävisi\nkaupungin käsityöläisluetteloista vasta v. 1870.\n\n_Satulasepät._ Kuuluisampi ja pitkäaikaisempi on Tampereella\nollut satulasepän ammatti, millä jo Ruotsin aikana oli sellaisia\nedustajia kuin _Pietari Mahlfors_, joka v. 1815 erosi ammatistaan,\ntyöskenneltyään siinä kaksikolmatta vuotta, ja neuvosmies\n_Juhana Widbom_ (porv. oik. 1809, k. 1827). V. 1826 mainitaan\nkaupungissa olleen neljä satulaseppää, joista \"ei ketään voi sanoa\ntoimeentulevaksi\". Kuitenkin rupesi ammatti kolmekymmenluvulla\nhuomattavasti kasvamaan, ja se pysyi myöhemmin nahkurien ammatin\nrinnalla Tampereen käsityön ylemmässä luokassa.\n\n_Palttinakankurit._ Tällä käsityöläisammatilla on Suomessa ollut pitkä\nhistoria, mutta Tampereella nähtiin oikeastaan vain sen kuoleminen.\nVapauden ajalla ja jo aikaisemminkin oli pellavakankurien ammatti\npäässyt suurehkoon vauhtiin Turussa ja Porvoossa ja se oli suuresti\nvaikuttanut kansan yleiseen kutomataitoon. Tampereella mainitaan\ntällaista pellavakankuria ensi kerran v. 1786. Muudan porvoolainen\nkankuri, joka v. 1805 muutti Tampereelle, ei näy täällä menestyneen.\nAmmattia ylläpiti Tampereella kauimmin aikaa _Ahlmanin_ kankurisuku,\njonka edustajia mainitaan kaupungissa vv. 1789--1830. Perintötapain\nelinvoimaa käsityöläisperheissä kuvaa se, että Ahlmanit vielä menneen\nvuosisadan keskivaiheilla kutoivat pumpuli- ja puolivillaisia kankaita\nkaupaksi Pietariin.\n\nTampereen vanhoista _verankutojista_ on mainittu edellä kaupungin\nverkamanufakturien yhteydessä.\n\n_Kirjansitojat_. Kirjansitojan ammatti on viime vuosisadan kuluessa\nollut suurien muutosten alainen työnjakoonsa, työtapaansa ja\nmenekkisuhteisiinsa nähden.\n\nSuomessa oli tämä ammatti ennen vanhaan epävakaisempia elinkeinoja.\nTampereella mainitaan ensimmäistä sellaista ammattilaista jo v. 1782,\nmutta hetken perästä oli kaupunki ilman kirjansitojaa. V. 1803 oli\nkaupungissa taasen yrittäjä tällä alalla, joka kuitenkin hyvin pian\ntaas jäi edustajatta. V. 1816 vihdoin asettui kaupunkiin pysyvämpi\nkirjansitoja, joka olisi saanut ammattitoverinkin, ellei kaupunki\nolisi katsonut kahdessa olevan liikaa. V. 1823 sai täällä kotipaikan\nkirjansitoja _Antti Lemlin_, yksi vanhan Tampereen hartaimpia ja\nmiellyttävimpiä käsityöläisiä ja kuntalaisia (k. 1859).\n\nTampereen ensimmäiset kirjansitojat työskentelivät enimmäkseen yksin\nilman apulaisia ja harvoin heidän liikkeensä sittenkään kannatti,\nmikä nähdään siitä, että he olivat ahkerimpia haalimaan itsellensä\nsivuammatteja (läkkisepän ja raasisepän töitä). Heidän menekkiolonsakin\nolivat omituiset sillä tavallisesti, melkeinpä pääasiallisesti oli\nkirjansitoja _kirjakauppias_, joka osti kirjapainoista hengellisten\nkirjain arkkeja, sitoi ne ja piti sitten kirjojansa kaupan\nkotikaupungissaan tai -- mikä oli tärkeämpää -- läksi varastoineen\nmaata kiertämään kulku-kirjakauppiaana. Tällaista elinkeinoa ovat\nTampereen etevimmätkin kirjansitojat harjoittaneet ja tapa on osittain\nollut kauan voimassa.\n\n_Puusepät._ Tampereen vanhoista puusepistä ei meillä ole paljon\nlisättävää niihin tietoihin, mitä käsityöläistaulukkomme heistä\nantaa. Hienoimpia tämän ammatin harjoittajia lienee ollut \"puuseppä\nja shatullimaakari\", toisinaan \"arkkitehti\", Jaakko Forssell, joka\nseitsenkymmenvuotiaana v. 1823 heitti mestarinoikeutensa jatkaakseen\ntyötä yksinänsä. Uskollisesti edusti puusepän ammattia täällä myöskin\n_Oloniuksen_ suku, jonka jäseniä tavataan höyläpenkin ääressä kaupungin\nalusta puolen vuosisataa eteenpäin. Kulkevaa käsityötä taas edusti\nStralsundista kotoisin oleva preussilainen W. K. Kobel, jota v. 1823\nhätyytettiin kotimaahansa sotapalvelukseen, mutta joka kuitenkaan ei\nluopunut uudesta kotikaupungistaan.\n\n_Sorvarit._ Sorvarintyö alkoi Tampereella v. 1790. Uuden vuosisadan\nalkupuoliskon kuluessa oli tämä työ _Enqvistin_ suvun erikoisammattia,\nsillä ainakin kolme sorvarimestaria kasvatti se suku tähän aikaan\nTampereella.\n\n_Vaunusepät._ Vaunusepän ammatti ei ammattien sodan aikana ollut\nteknillisesti itsenäinen; sen monet onnettomuudet johtuivat etupäässä\nsiitä, ettei vaunumaakareilla ollut selviä rajoja muita ammatteja\nvastaan. Puusepät, sorvarit, satulasepät, rautasepät ja maalarit\nsaattoivat kaikki vaatia osallisuutta ajopelien valmistamiseen. Koko\nvaunusepän ammatti oli siten pitkälle kehittyneen työn-osituksen\nilmiö, joka kukistui heti, kun ammatilliset raja-aidat poistettiin.\nTampereella joutui vaunuseppäin ammatti monien eri ammattien\nyhteismaaksi. \"Pyöräseppää\" mainitaan kaupungissa ensimmäinen ja\nviimeinen kerta v. 1804. Samaan aikaan näyttävät \"kengittäjät\"\nottaneen osaa ajoneuvojen valmistukseen, sillä v. 1805 eräs kengittäjä\nTampereella mestarinäytteekseen raudoitti kääsit. Vuorostaan teki\nkaupungin ensimmäinen \"vaunumaakari\" v. 1810 mestarinäytteekseen\npyörän. Toinen samanaikainen vaunuseppä oli oikeittain puuseppä. V.\n1815 sai eräs vaunusepän sälli kaupungissa porvarioikeudet, vaan jonkun\nvuoden kuluttua hän esiintyi sorvarina.\n\nKuitenkin oli vanhassa Tampereen kaupungissa samanaikaisesti joskus\nviisikin vaunuseppää; ne olivat niitä aikoja, jolloin jokaisella\nvarakkaammalla kaupunkilaisperheellä oli omat ajopelit, vaunut tai\nainakin kääsit. Vaunumaakarit kuitenkin aavistivat rautateiden ajan\nlähestymistä, sillä v:sta 1861 alkaen on Tampereella enään ainoastaan\nyksi vaunuseppä, joka hävisi tilastoista v. 1866, saadakseen vielä\nseuraajan seitsenkymmenluvulla. Vielä enemmän kuin rautatiet ja\nhöyrylaivat ovat kuitenkin maalaisten kotiteollisuus ja -- autot\nvaikuttaneet vanhan kaupunkilaisen vaunumaakarin ammatin häviämiseen.\n\n_Rakennusmestarit._ Ensimmäisellä rakennuskaudella oli Tampereella\npari rakennusmestaria, mutta jo 1790-luvulla näyttää kaupunki\njääneen heitä vaille. Vasta v. 1815 alkoi kaupungissa toimia uusi\nrakennusmestaripolvi, josta ei kuitenkaan tullut monimiehistä eikä\npitkäikäistäkään, koskapa _Erkki Juhana Wennerqvist_ päätti v. 1837\n\"toden perästä\" ruveta asumaan Tampereella, jossa silloin ei ollut\nrakennusmestaria eikä muurimestariakaan. Wennerqvist oli kerrassaan\nmonitaituri; neljäkymmenluvulla hän rupesi savenvalajaksikin ja\nperusti sitten oman \"fajanssitehtaan\" Tampereelle. Kaupungin yleisissä\ntöissä hän vuosikymmeniä toimitti kaupungin arkkitehdin ja insinöörin\ntehtäviä, teki piirustuksia, antoi lausuntoja ja joskus itsekin\nurakoitsi, vaikkei aina kunniakseen. Pienistä erehdyksistään huolimatta\nnautti tämä Tampereen myöhempäin monilukuisten rakennusmestarien ja\nrakennusurakoitsijain suojeluspyhimys (k. 1872) aikoinaan suurta\nluottamusta kaupungin puolelta ja itseltään.\n\n_Muurimestarit._ Näitäkin rakennusammattilaisia mainitaan Tampereella\njo kaupungin ensimmäisestä rakennusajasta saakka (1781). V. 1806\nammatti ajaksi taukosi, ja kaupunki sai useampia vuosia tuntea\nmuuraajain puutetta, koskapa v. 1813 nähtiin tarpeelliseksi\nkuulutuksella etsiä sellaista ammattimiestä kaupunkiin. Seuraavana\nvuonna ilmoittikin muudan muurimestari saapuneensa paikkakunnalle\nmaistraatin kuulutuksen johdosta. Vilpittömällä ilolla otettiin tulokas\nvastaan: hän sai oikeudet, vapautettiinpa porvaruusmaksuistakin\nja päällisiksi neljän vuoden veroista. Näin pääsi muurausammatti\nkaupungissa uudelleen alkuun. V. 1822 jo sakoitettiin erästä\nsotamiestä, joka oli harjoittanut luvatonta muurausta: muurareita\noli näet kaupungissa jo \"kylliksi\". Monimiehistä ammattikuntaa ei\nmuurimestareista kuitenkaan tullut. V. 1834 työskenteli tässä ammatissa\nvain kolme henkeä: mitätönpä puukylä oli Tampere ja sen kolme muuraria\nsilloisen Turun ja sen 202 muurarin rinnalla! Seuraavinakin aikoina\nmainitaan Tampereen käsityöläislistoissa ainoastaan harvoja muurareja.\nEttä tilastossamme vv. 1850--1860 esiintyy huomattavan suuri määrä\nmuurareja, riippuu siitä, että kaupungin muurimestarit keinottelun\nvuoksi pitivät oppilaina suojeluksessaan melkoisia miesjoukkoja.\n\n_Maalarit._ Jo v. 1793 mainitaan maalariakin Tampereella; mutta tuskin\noli maali uuden kaupungin talojen seinissä kuivanut, kun kaupunki\njo menetti tämän maalarinsa. Ajan pitkään kävi kotimaalaus niin\nhankalaksi, että kaupunkilaiset v:n 1802 käsityöläiskuulutuksessaan\nhuusivat maalarin puutettaan koko maailmalle. Ei ollut kukaan\nmuistanut, että kaupunkilaisten omassa keskuudessa löytyi maalarin\naines, vieläpä ihmeellisen taiturin alku. V. 1803 silmät jo aukenivat,\nja puuseppä Oloniuksen poika _Iisakki Olonius_, \"joka jo monia\naikoja ihmeteltävällä taidollisuudella on auttanut kaupunkilaisia\nmaalauksessa\", saatettiin hänelle tulevaan arvoon, julistettiin\nmestariksi ja vapautettiin tavanmukaisen takauksen hankkimisestakin.\nAmmatti pääsi täten uuteen kauniiseen alkuun Tampereella, vaikkei vielä\nmoneen vuosikymmeneen voinut nousta huomattavampaan merkitykseen.\nKuitenkin pitivät jo vanhat maalarit sitkeästi kiinni ammattinsa\nkunniasta eivätkä päästäneet \"plankkumaalareita\" seuraa pilaamaan.\n\n_Lasimestarit._ Tampereen alkuaikoina oli lasimestarinammatti\nkaupungissa _Söderströmin_ perheen hallussa. Ensimmäistä Söderströmiä\nmainitaan jo 1780-luvulla. Hänen työnsä jatkajaksi tuli eräs\nHelenius, joka oli nainut Söderströmin lesken ja sai siihen kuuluvat\nlasimestarin-oikeudet v. 1804. V. 1821 vihdoin sai vanhan Söderströmin\npoika samanlaiset oikeudet ja rupesi jatkamaan perintöammattia.\nSillävälin ehti kaupunki kuitenkin olla lasimestarin pulassa,\nminkävuoksi muudan Porista tänne v:n 1815 aikoina muuttanut lasimestari\notettiin mielihyvin vastaan. Kaksikymmenluvun lopulla katsottiin syytä\nolevan sanomalehti-ilmoituksella kehoittaa lasimestaria muuttamaan\nTampereelle. Kehoitusta noudatti eräs paperitehtaan entinen työmies,\njoka julkiset näytteet suoritettuaan saikin lasimestarin-oikeudet.\n\nLasimestarin työ ei näytä vapaakaupungissa elättäneen miestänsä,\nminkävuoksi vanhan Tampereen lasimestarit olivatkin ahkerimpia\nkokoamaan itselleen sivuammatteja ja siten vikuuttamaan vanhan\nammattikuntalaitoksen elinjuuria. Miten vähäinen itsenäisen\nlasimestarinammatin merkitys yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella\noli Suomessa, nähdään siitä, että v. 1843 laskettiin koko maassa olevan\n30, vv. 1851 ja 1861 vain 23 ja v. 1871 enään 12 lasimestaria.\n\n_Kadunlaskijat_. Kun Tampereen katuja neljäkymmenluvun lopussa\naljettiin kivetä, rupesi kaupungissa syntymään erityistä\nkadunlaskija-ammattiakin. Sellainen ammattilainen näet asetettiin\nkaupungissa v. 1851 virkaansa kaikilla tavanmukaisilla\nkäsityöläismenoilla, ja v. 1852 jo otettiin uuteen ammattikuntaan\noppilaskin. Kauan kuitenkin kesti ennenkuin tällä alalla tuli enemmältä\ntyötä.\n\n_Leipurit_. Leipuria mainitaan Tampereella jo v. 1790, vaikka sitten\nkului vuosikymmeniä, ennenkuin varsinaisesta leipurinammatista\nsaattoi tulla puhetta. V. 1822 otettiin eräs leipurinsälli kaupungin\nasukkaaksi, mutta viisi vuotta myöhemmin oli kaupunki ilman leipuria,\nminkävuoksi eräs satulaseppä sai leipurin-oikeudet, jotka ennen olivat\nolleet hänen vaimollaan. Neljäkymmenluvulla vihdoin muutti Tampereelle\nuseampia opinkäyneitä leipuria ja ammatti alkoi täällä saada merkitystä.\n\nLeipurien ja teurastajien ammatit olivat ennen aikaan erittäin ankarain\nammattirajoitusten, nim. _pakkotaksain_ alaisia.\n\nTällaisten pakkotaksain säätäminen, joilla esivalta, lähinnä kaupunkien\nmaistraatit, määräsi käsityöläisten tuotteiden hinnat pitemmäksi tai\nlyhemmäksi ajaksi, kuului alkuaan jo vanhimpaan ammattikuntalaitokseen.\nYhteiskunta käytti pakotusvaltaansa yhteiseksi eduksi, säätäen\nkohtuuden ja olojen mukaisia hintoja, joiden mukaan käsityöläiset\nsaivat työstänsä palkan tai joiden mukaan heidän oli tuotteitansa\nmyytävä. Vastavuoroon nauttivat käsityöläiset työmonopolia ammatissaan.\nMutta sikäli kuin tällainen yhteisen edun valvonta tuli tarpeettomaksi\ntai sikäli kuin käsityöläisluokka pääsi kaupungeissa vallitsevaksi,\nvapautuivat useimmat ammatit pakkotaksoista, vaan säilyttivät siltä\ntyömonopolinsa. Ja nyt alkoivat kaupunkien valtaluokat harjoittaa\nyhteiskunnallista pakotusta ei enään yhteiseksi eduksi, vaan omaksi\nhyödykseen. Näin jäivät pakkotaksain alaisiksi _elintarpeita_ tuottavat\nammatit ja monet halvempana pidetyt työnhaarat, kuten kirvesmiesten ja\nmuuraajien, sillä kaikki tarvitsivat halpoja ruokatavaroita ja halpaa\ntyötä; ja kun leipurit, teurastajat, kirvesmiehet ja muurarit eivät\nsuinkaan olleet yhteiskunnan olojen määrääjiä, oli heidän tyytyminen\npakkotaksoihinsa. Vasta uuden ajan elinkeinolait ovat pyyhkäisseet pois\nnämä ammattikuntaisuuden omituiset jätteet.\n\nMainitunlaisia pakkotaksoja käytettiin Tampereellakin yleisesti viime\nvuosisadan alku- ja keskipaikkeilla. Kun leipurinammatti kaupungissa\nneljäkymmenluvun alussa rupesi elpymään, ei kauan viipynyt ennenkuin\ntaksakysymyskin tuli päiväjärjestykseen. V. 1847 näet haastatti\nkaupungin viskaali leipurit maistraatin eteen taksan laatimista varten.\nViskaali esitti vahvistettavaksi seuraavaa taksaa:\n\nEhdotus taksaksi allamainituille leipälajeille Tampereen kaupungissa\nMarraskuuksi 1847.\n\n    Maustelimppu vehnäjauhoista   l 1/2 naul  8 3/4 kop.\n    Vehnälimppu eli \"skålbröd\"    l 1/2  \"    8 3/4  \"\n    Räädätty limppu ruisjauhoista 3      \"   11 1/2  \"\n    Hapanimelä limppu s:n         3      \"    6      \"\n    Ranskanleipä                 16 luot      3      \"\n    S:n                           8  \"        1 1/2  \"\n    Teerinkeli                    2  \"          3/4  \"\n    Teekorppu                     2  \"          3/4  \"\n    Maustekorppu               2 1/2 \"        1      \"\n    Sämpylä tavall. vehnäjauh. l 1/2 \"          1/2  \"\n    Ruisleipä, karkea, pehmeä  1 leiv        30      \"\n    S:n kuiva                  1   \"         40      \"\n    Näkki-ruisleipä            1   \"         45      \"\n\nLeipurit pitivät liian halpana tätä ehdotusta, joka oli \"jäljennys\nTurun taksasta\". Vastauskirjoituksessaan he vaativat, että taksa olisi\ntehtävä sen hinnan mukaan, jolla kaupungin kauppiaat möivät parhaita\nvehnäjauhoja. Turussa -- he sanoivat -- on maalaisilla vehnänviljelystä\nja vehnä jauhetaan Hälisten myllyssä, joten siellä saadaan hyvää\nkotimaista vehnää, jota myydään paljon halvemmalla kuin Tampereella.\nTampereen leipurit kuitenkin epäilivät, tokko Turunkaan leipurit\nsaattoivat myydä leivoksiansa niin halvalla kuin taksassa mainittiin,\nsillä uskomatonta heistä oli, että leipää myytäisiin halvemmalla kuin\njauhoja.\n\nEmme tiedä kuinka taksa-asian sillä kertaa kävi. Ajaksi taksat\nkuitenkin lakkasivat, jos niitä oli ollutkaan, sillä v. 1858\nkaupungin maistraatti ilmoitti kuvernöörille, ettei Tampereella\nkäytetty kuukautisia leipätaksoja. Mutta v. 1860 viskaali taas\nasetti syytteeseen leipurit siitä, että olivat myyneet vehnäleipää\nilman taksaa, josta muka oli seurannut epäjärjestystä ja vaikeuksia\nleipomojen valvonnassa. Syyttäjä ehdotti jälleen käytäntöön otettavaksi\nTurun taksaa, huomauttaen, että jos jauhot Tampereella olivatkin\nkalliimpia kuin Turussa, niin oli voi halvempaa. Syytetyt väittivät,\nettei taksa ollut Tampereelle sopiva eikä tarpeellinen ja että Tampere\ntässäkin suhteessa oli vapaakaupunki. Sitäpaitsi olivat voi ja maito\nTurussa halvempia kuin Tampereella. Mutta maistraatti tällä kertaa\nmääräsi kuin määräsikin leipureille taksan ja se todella julaistiinkin.\nToukokuusta elokuun loppuun oli kaupungissa voimassa seuraava\nleipätaksa:\n\n    Ranskanleipä            pain. 16     luot    3     kop.\n    Teekorppu                 \"    l 1/2  \"        3/4  \"\n    Teerinkeli                \"    l 1/2  \"      1      \"\n    Teepatukka                \"    1 1/2  \"        3/4  \"\n    Sämpylä vehnäjauhoista    \"    2 1/2  \"      1      \"\n    Hiivapyörylä              \"   12      \"      3      \"\n    Maustelimppu              \"    1 naula       7      \"\n    Hapanimelälimppu          \"    2   \"         7      \"\n    Leiviskä karkeaa ruisleipää, pehmeää         45     \"\n    Leiviskä    \"        \"       kuivaa          60     \"\n\nViimeinen tuntemamme leipätaksa on joulukuun taksa v. 1861.\n\n_Konditorit_. Leipurinammatin läheinen sukulaisammatti oli \"konditorin\"\neli \"sokerileipurin\" ammatti. V. 1835 pyrki sellainen hienous jo\nTampereellekin, mutta vaikka mies oli ihan Pietarista, hyljättiin\nhakemus, koska kaupungissa jo oli \"taitavia trahtöörejä ja leipureita,\njotka voivat tisleerata ja leipoa konfektureja\". Tisleerauksella\ntarkoitettiin nähtävästi hienompain väkijuomain sekoittamista ja\nanniskelua, jota tointa siihen aikaan pidettiin yhtä hienona ja\nviattomana kuin sokerikonvehti. Pian tamperelaisetkin hienostuivat\nniin, että v. 1846 päästivät kaupunkiinsa \"konditori ja tisleeraaja\"\n_K. K. Tallqvistin_, josta siten tuli tämän ammatin alkaja Tampereella,\nvaikka hän varsinaisesti olikin leipuri.\n\n_Teurastajat_. Ammattiteurastajia oleskeli Tampereella v:sta\n1783 alkaen. Vakaammalle kannalle joutui tämä työ, kun tänne\nasettui _Lindfeltin_ teurastajaperhe, josta tuli teurastajia\nkaupungille pitemmäksi ajaksi kuin puoleksi vuosisadaksi. Vanhain\nelinkeinosäännösten mukaan oli teurastajankin ammatti pakkotaksain\nalainen. Tampereella tuli lihataksa ensi kerran kysymykseen v. 1815.\nKaupungin teurastaja valitti oikeudelle, että muutkin kaupunkilaiset\nmöivät lihaa, ja vaati sitä laittomuutta kiellettäväksi, ilmoittaen\nalistuvansa säännöllisen lihataksan alaiseksi. Kaupunginoikeus\nkielsikin moisen vapaan teurastuksen, mutta kun oli valitettu, ettei\nammattiteurastajalta aina saatu lihaa, oikeus määräsi samalla, että\nhänen tuli ainakin kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin,\nolla lihalla varustettu; anotun lihataksan säätämisestä lupasi oikeus\ntuonnempana päättää. Kentiesi olisi asia jäänytkin vain lupaukseen,\nellei oikeus sen johdosta, että keväällä 1816 valitettiin Lindfeltin\npitävän erilaisia hintoja tuoreelle lihalle, olisi perältäkin ryhtynyt\ntotisiin toimenpiteisiin: määrättiin puolen vuoden taksa, joka oli\nnaulattava Lindfeltin seinään ja jossa annettiin tietää, että naula\npaistilihaa oli maksava 20 kopeikkaa ja naula keittolihaa 15 kop.\nsetelirahaa. Tammikuun lopulla 1817 annettiin vapunpäivään saakka uusi\ntuoreen naudanlihan taksa: naula paistilihaa 18 ja keittolihaa 14 kop.\nsetelirahaa. Tämän ponnistuksen jälkeen ei oikeus näy lähes puoleen\nvuosisataan vaivanneen itseään lihataksain vuoksi. Vasta v. 1860, kun\nleipurit saivat uuden taksan, joutuivat teurastajatkin yksin tein\nlihataksain alaisiksi. Lihataksat julaistiin leipätaksain yhteydessä;\nviimeinen lihataksakin on joulukuulta 1861.\n\nV. 1868 ryhdyttiin Tampereella ensi kerran yleisempiin toimiin\nlihakaupan järjestämiseksi, ei kuitenkaan enään lihan hinnan, vaan\npuhtauden ja terveyden vuoksi. Itse kenraalikuvernöörin alotteesta\nmääräsi maistraatti, että toreilla ja lihapuodeissa myytäväksi\ntarjottava liha on sakon uhalla peitteillä varustettava. Samalla\nmaistraatti muistutti Ruotsin kauppakollegion vanhan v. 1790 antaman\nsäännöksen olemassaolosta, minkä mukaan maalaiset eivät saaneet\nmyydä lihaa kaupungissa pienemmissä kuin leiviskän kappaleissa.\nNykyaikaisilla teurastus- ja lihakauppasäännöilläkin on ollut\nesihistoriansa.\n\n_Räätälit._ Kuten itse Tampereen kaupunki on sen räätälienkin ammatti\nkehittynyt vähäisestä alusta. Kaupungin ensimmäiset räätälit, Eerik\nSelander, joka oli ollut porvaruuden omistajana \"tämän kaupungin\nperustamisesta saakka\", ja Abr. Frestadius, ylenivät vähitellen\narvossa, edellinen kapakoitsijaksi ja jälkimmäinen kauppaporvariksi ja\nkaupunginvanhimmaksi. Kolmas Tampereen vanhimman räätälikunnan jäsen,\nMatti Lindberg, toimitti itsensä kauppiaaksi ja kapakoitsijaksi vastoin\nkaupungin kauppiaiden tahtoa, jotka asiasta riitelivät kuninkaaseen\nsaakka. Niitä harvoja, jotka kauemmin pysyivät räätälinammatille\nuskollisina, oli Juhana Hedman, joka kuusitoistavuotisen\nammatinharjoituksen jälkeen uskalsi esittää julkiset mestarinäytteet:\n\"frakin ja pantalongit\".\n\nHedmanin ja kaupunginvanhinten mielestä oli kaupungissa sopiva luku\nräätälejä, kun oli kaksi. Sentähden kun räätälinulosoppinut Antti\nCivil Harjusta v. 1810 pyrki kaupunkiin kolmanneksi räätäliksi, häntä\nyleisesti vastustettiin. V. 1812 muutti kaupunkiin räätälimestari\nG. Lindblom, koska muka Tampereella ei vielä ollut yhtään \"oikeata\nräätälimestaria\". Hämeenlinnan ei kuitenkaan tarvinnut ruveta\nTamperetta opettamaan, sillä pian olivat Tampereen kaikki kolme\nräätäliä luvallisiin räätälinammattikuntiin kirjoitetut, yksi\nHämeenlinnassa, toinen Turussa ja kolmas Porissa.\n\nV. 1818 ilmestyi kaupunkiin yhdellä kertaa kaksi uutta räätäliksi\npyrkijää, joiden vastaanottotapa oli hyvin kuvaava. Toinen pyrkijä,\njoka oli vain viheliäinen räätälinulosoppinut, pääsi muitta mutkitta\npyhään porvaruuteen, mutta toista pyrkijää, Karkun pitäjänräätäliä\nJuhana Palmgrenia, kannatti vastustaa. Hän näet esitti kaupungille\nKarkun herrain antamia todistuksia, joiden mukaan hän oli kerrassaan\nkorkeamman luokan mestari: taitava laittamaan naistenkin vaatteita\n\"nyöreineen ja nappeineen\". Vanhat räätälit nähtävästi aavistivat\nankaraa kilpailua ja kaikin voimin vastustivat ihmemestarin pääsyä\nkaupunkiin, valittaen, että kaupungissa oli jo kuusi räätäliä ja\nnälkäkuolema heidän edessään, jos vielä uusia joukkoon tulisi.\nSiihen nähden, että Fagerholm ja Civil viime aikoina olivat tulleet\nsanansapitävämmiksi, näki oikeus hyväksi hyljätä Palmgrenin\nhakemuksen. Mutta muotimestari ei heittänyt asiaansa, vaan seuraavana\nvuonna aukaisi itselleen senaatin päätöksellä tien ahdasmieliseen\nvapaakaupunkiin.\n\nVaikka kaupunkiin kaksikymmenluvun alussa otettiin muudan\n\"paikkaräätälikin\", näkyy Tampereen räätälikunta mainitulla\nvuosikymmenellä olleen kunniansa kukkuloilla. Kaupungin\nmestarinäytteet suorittaneet räätälitkin näet nyt muodostivat\nkeskuudessaan jonkinlaisen ammattikunnan, joka vanhain ja uusien\nvapaakaupunginoikeuksien mukaan oli laiton, mutta sai kuitenkin\ntunnustusta oman kaupungin oikeudessa ja siveellisellä painollaan\nhallitsi kaikkia räätälintyön harjoittajia paikkakunnalla.\nRupesipa tämä ammattikunta jakamaan mestarinarvojakin.\nEräältä räätälinoppilaalta, joka v. 1822 pyrki vapaakaupungin\nmestariksi, vaadittiin mestarinäytteet, nähtävästi tamperelaiseen\nräätälinammattikuntaan pääsemistä varten. V. 1826 pyysi eräs räätäli\npäästä \"mestarina yhtymään luvalliseen räätälinammattikuntaan\". Näyte\nhyväksyttiin ja pyrkijä sai sen jälkeen ilmoittautua mestarikirjan\nsaamiseen ammattikunnalta. Kun v. 1829 räätälinsälli A. F. Techtolin\npyrki räätäliksi, vaadittiin häneltäkin mestarinäyte. Missään\nnäistä tapauksista, jolloin räätälit itse halusivat suorittaa\nmestarinäytteitä tai heitä siihen pakotettiin, ei puhuta muiden\nkaupunkien ammattikunnista, niinkuin varmaan olisi tehty, jos hakijat\nolisivat tavoitelleet mestarinarvoa muualta. V. 1828 mainitaan vielä,\nettä eräälle räätälille annettiin Tampereella mestarinoikeudet. Kaikki\nnämä seikat tekevät varsin otaksuttavaksi, että kaksikymmenluvulla\ntäällä oli olemassa käytännössä tunnustettu räätälimestarien liitto eli\nammattikunta. Täydellistä tasa-arvoisuutta muinaisten ammattikuntain\ntapaan ei Tampereen räätälien ammattikunta kuitenkaan kyennyt\ntoimeenpanemaan. Yleisöllä oli jo vanhoina aikoma omat suositut\nmuotiräätälinsä, joille työt kasaantuivat toisten ammattiveljien\nnähdessä nälkää. Sellainen muita mainittavampi räätäli oli täällä\nvuosisadan keskimaissa _Aleksanteri Helenius_ (porvaruusoik.\n1845, neuvosmies 1868, k. 1880), jonka verstaassa esim. v. 1855\ntyöskenteli 13 apulaista eli juuri yhtä paljon kuin kaupungin muissa\nräätälinverstaissa yhteensä.\n\n_Suutarit._ Kaupungin ensimmäiseen suutaripolveen kuuluivat suutarit\nSalin, Salmelin, Dahl, Antti Lindfelt, tunnetun teurastajasuvun\nkantaisä, ja Techtolin, samannimisen kauppiaan isä. Heitä kaikkia\nmainitaan asiakirjoissa 1780- ja 1790-luvuilla, ja useimmat heistä\nolivat, kuten yleensä kaupungin ensimmäiset käsityöläiset, myöskin\ntalonomistajia, mikä etu suurimmalta osalta heidän seuraajiaan puuttui.\n\nVanhoina ammattien vaellusaikoina oli Tampereen suutarikunnan\nkokoonpano hyvin kirjava. Menneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa\ntapaamme siinä ilmiöitä sellaisia kuin Kustaa Grundbergin, joka v.\n1802 sai suutarinoikeudet, kun oli tunnettu ammatissaan taitavaksi\neikä kaupungissa sillä hetkellä ollut kunnollista suutaria, mutta joka\nluottamuksestaan huolimatta piti hauskempana seikkailla värvättynä\nsotilaana, Erkki Waxanderin (tullut suutariksi v. 1804, eronnut\nporvaruudesta kolmikymmenvuotisen työn jälkeen vanhana ja huonona),\njota kansanmuistossa mainitaan v:n 1819 keisarinkäynnin yhteydessä\nja jonka ammattia poika Heikki Aadolf W. jatkoi, merkillisen Mikko\nTörnroosin, jonka osallisuutta 1808 v:n sotaseikoissa niinikään on\nmainittu ja joka rauhan palattua etsi kunniaansa suutarinammatista\npyrkien v. 1814 Porin mestarikunnan jäseneksi, punojamestari Simo\nAhlmanin, joka v. 1818 senaatin päätöksen avulla tuli pelastamaan\nkaupunkia kelvollisen suutarin puutteesta. Joukossa löydämme edelleen\nSääksmäeltä, Pälkäneeltä ja Laukaasta tulleita \"pitäjänmestareita\",\nHämeenlinnasta, Pietarista ja Porista saapuneita sällejä y.m.s. väkeä.\nPyrkijöiltä vaadittiin usein mestarinäytteitä, ja harvoin tapahtui,\nettä näytesaappaat maistraatin edessä hyljättiin, vaikka yleisön\nmonista valituksista päättäen hylkäämiseen olisi useamminkin ollut\nsyytä. Lujasti pitivät vanhat suutarit kiinni opistaan ja arvostaan;\nopinkäymättömän suutarin täytyi tyytyä \"rajasuutarin\" asemaan.\n\nLestiä kyllä lyötiin Tampereella, mutta laihaksi yleensä jäivät\naineelliset tulokset lyöjille. Suutarinammatti ei Tampereen tapaisessa\npienessä maakaupungissa miestä rikastuttanut; tällä ammatilla oli\nerityinen taipumus pysyä taloudellisesti mitättömänä, emmekä monen\nvuosikymmenen ajalta tunne ainoatakaan varakasta suutaria kaupungissa.\nValtavin joukko suutareja työskenteli vuokrahuoneissa. Kun sitten\nviisi- ja kuusikymmenluvuilla mestarinoikeuksien vuokraaminen tuli\ntavaksi, oli vuokrattavia suutarinoikeuksia yllin kyllin tarjolla 10,\nkorkeintaan 18 (kerran v. 1858 ainoastaan 5) ruplan vuosihinnasta,\nmikä varmaan osoittaa ammatin heikkoa kannattavaisuutta. Suutarintyön\nhuonoon asemaan lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että yrittelijäin\nluku tässä vähiä työvälineitä ja pääomia vaativassa ammatissa oli\nyleensä verraten suuri.\n\n_Turkkurit._ Turkkurin ammattia on Tampereella aljettu useampaankin\nkertaan, ennenkuin siitä on pysyvää tullut. Ensimmäisen turkkurin\ntoteamme kaupungissa vv. 1782--1786. Toinen turkkuri asettui\nTampereelle vasta v. 1816, mutta lyhytaikainen oli hänenkin toimensa.\nSen jälkeen esiintyi Tampereella tilapäisesti joku turkkuri, kunnes\nvihdoin v. 1862 täällä alkoi Holmbergin \"lakki- ja turkkurintehdas\",\njota on pidettävä uudenaikaisen turkkurinteollisuuden perustajana tällä\npaikkakunnalla.\n\n_Hattumaakarit._ Hattumaakarin ammatti on käsityöläisammattina\nnykyajalle melkein tuntematon. On ollut aikoja, jolloin tämäkin ammatti\non maassamme kukoistanut ja elättänyt lukuisan käsityöläisryhmän.\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja seuraavan sataluvun alussa\noli järjestettyjä hattumaakarinammattikuntia useimmissa Suomen\nkaupungeissa. Turun hattumaakarinammattikunta sai sääntönsä v.\n1779 ja Porin v. 1795. Mutta jo seuraavina vuosikymmeninä alkoi\nhattumaakarinammatti kaikkialla lamautua, kunnes se vihdoin menneen\nvuosisadan keskivaiheilla teki lopullista kuolemaansa ammattina\nja seuraavan miespolven aikana sen nimeä kantoi ainoastaan joku\nyksinäinen ammattia syrjässä harjoittava tai siitä jo lakannut vanhus.\nHattumaakarinammatin vähitellen tapahtuva kuolema on mieleenpainuva\nmuisto vanhasta elinkeinosta, jota ei ammattipakko voi pelastaa\nsortumasta muodin ja tehdaskilpailun alle.\n\nTampereen hattumaakarien historia on samanlainen kuin koko maan\nhattumaakariammatin historia. Se on kuitenkin täällä erityisesti\nmieltäkiinnittävä senvuoksi, että ammatin kuolema Tampereella\noli pitkällistä kuolemaa, jonka syitä ja joutumista voimme\nyksityiskohdissakin seurata.\n\nHattumaakareja mainitaan Tampereella jo v. 1789. Tämänaikaisten\nhattumaakarien työtavoista antaa tietoja erään hattumaakarin\npesänkirjoitus v:lta 1810, jolloin hänen verstastavaroinaan luetellaan\npari raaseja, suurempi pata, kaksi puserrinrautaa, \"faktikaari\"\nnyörineen, faktipesä, valkkauspöytä, puolen tusinaa hattumuotteja\nja huopapelti, koko tämä kalusto arvoltaan hopearuplaa 1:56.\nHalvoilla kaluillaan näyttävät hattumaakarit kuitenkin harjoittaneen\nmonimutkaista taitotyötä muoteja matkivan yleisön tyydyttämiseksi.\n\nV. 1813 mainitaan kaupungissa kolme hattumaakaria. Kolmessa näyttää\njo olleen liikaa Tampereelle, sillä ammatti oli jo alkanut luisunsa\nalaspäin. V. 1811 valittivat hattumaakarit köyhyyttänsä. Parin\nvuoden kuluttua kerrotaan, että hattumaakarien professioni oli viime\nvuosina melkoisesti vähentynyt, mikä johtui siitä, että \"hattujen\nkäytännöstä nyttemmin on luovuttu ja sen sijaan ruvettu käyttämään\nlakkeja, joita räätälit valmistavat\". Siitä oli seurannut työnpuute\nkaupungin hattumaakareille, jotka senvuoksi epäsivät neljännen mestarin\npääsyä kaupunkiin. Kaupungin vanhimmatkin kannattivat hattumaakarien\nlausuntoa paitsi erästä, joka moitti hattujen hintaa liian kalliiksi\nja luuli sen alenevan, jos tulisi uusi hattumaakari entisten\nlisäksi. Pyrkijä puolestaan sanoi maalaisten valittavan, etteivät\nsaa hattujansa sovittuna aikana Tampereen hattumaakareilta, mikä ei\nsuinkaan todistanut työnpuutetta. Vanhain hattumaakarien esiintuomilla\nperusteilla kaupunginoikeus kuitenkin hylkäsi sillä kertaa pyrkijän\nhakemuksen.\n\nMutta kuolevalle ammatille on pienikin toivon kipinä suurenarvoinen.\n\"Väkiluvun lisääntyminen ja yleisesti kasvanut siisteys ovat\nepäilemättä myöskin lisänneet hattujen tarvetta ja saaneet sen\nedullisen muutoksen aikaan rahvaankin keskuudessa, että kotimaisia\nvillahattuja nyttemmin käytetään ulkomaisten huopahattujen sijasta\",\nkirjoitti jo toivovasti muudan Tampereelle pyrkivä hattumaakari v.\n1815. Miehen omat elämänvaiheet kuitenkin todistivat hattuteollisuuden\nvähemmin edulliseksi: katovuosina oli hänen täytynyt lähteä\nHämeenlinasta maata kiertämään ja hän oli saanut niukan toimeentulon\nUrjalan Nuutajärvellä, missä oli valmistanut hattuja kartanon ja\nlasitehtaan väelle. Eihän ollut ihmettä, jos Tampere tällaisen mielestä\noli koko paratiisi ja jos hän ei ottanut täydestä todesta kaupungin\nhallituksen selitystä, että tämä ammatti \"erittäinkin viime aikoina on\nvähentynyt\".\n\nV. 1815 oli Tampereen kolmesta hattumaakariliikkeen harjoittajasta\nkaksi hattumaakarin leskeä. Ammatin loppu näytti olevan lähellä;\nmutta se oli tuleva pitkälliseksi. Ammatti rupesi tästälähin joksikin\najaksi päinvastoin näennäisesti elpymään ja Tampereen hattumaakarien\nlukumäärä nousi nousemistaan kolmekymmenluvulla. Se osoittaa sitä\nerityistä sitkeyttä, millä juurtunut ammatti koettaa elää viimeiseen\nsaakka. Hattumaakareiksi oppineilla ei ollut elämän mahdollisuutta\nmuussa kuin kerran oppimassaan ammatissa; muihin ammatteihin oli heiltä\nyleisen ammattipakon vallitessa tie suljettu. Heidän yksinkertaisesti\ntäytyi elää ammatissaan, kunnes työ loppui. Moni köyhä kaupungin\npoika oli joutunut hattumaakarin oppiin ja tuli siten ammatin\npainoksi. Muistettava myöskin on, että Tampereen vapaakaupunkioikeudet\nhoukuttelivat hattumaakarin kisällejä ja oppilaita etsimään viimeistä\nturvapaikkaansa tästä kaupungista. Täten ei hattumaakarien luvun\nlisääntymisen tarvitse osoittaa ammatin todellista varttumista.\nAmmatti oli kuolemaantuomittu ja köyhtyi köyhtymistään monilukuisista\ntyöntekijöistään huolimatta. Kuvana tässä suhteessa ovat kaupungin\nverotusluettelot. Kaupungissa oli esim. v. 1825 seitsemän verotettua\nhattumaakaria, mutta kaikkien näiden varallisuusvero-osat tekivät\nyhteensä vain kaksi, s.o. summan, josta varakkaampi kauppias, värjäri\ntai karvari yksin helposti vastasi.\n\nMutta tämän ammatin heikkenemisestä ja hitaasta sammumisesta on\nrunsaasti suoranaisempiakin todistuksia. V. 1823, kun oli hyljättävänä\nerään vieraan hattumaakarin anomus päästä Tampereelle elinkeinoansa\nharjoittamaan, kertoivat vanhat hattumaakarit, että heidän tuotteillaan\noli huono menekki ja heillä usein ansion puute, vaikka kaikilla oli\nvarastossa hattuja, ja kaupunginvanhimmat säestivät heitä todistaen,\nettä menekki oli huono, kansa ja yksityiset henkilöt kun enimmäkseen\nolivat ruvenneet pitämään lakkeja.\n\nLain mielivaltaisen tulkitsemisen avulla onnistuttiin vielä tällä\nkertaa estämään uusia kilpailijoita pääsemästä kaupungin hätääntyneiden\nhattumaakarien joukkoon. Mutta v:n 1824 vapaakaupunkijärjestyksen\nvoimaanastuttua ei tällaisilla keinoilla enään voitu ammattia suojella.\n\nTampereen vanhat hattumaakarit tahtoivat kuolla kunnian miehinä ja\nmestareina. Hekin pitivät keskuudessaan mestarinkirjaa suuressa\narvossa. Pari heistä tuli Turun hattumaakarinammattikunnan jäseniksi.\nMenneen vuosisadan toisella kymmenluvulla tulleet hattumaakarit\npyrkivät ja pääsivät Hämeenlinnan hattumaakarinammatin jäseniksi. Mutta\nmonet myöhemmistä mestareista tyytyivät kisällikirjaan, jonka olivat\nsaaneet vieraan tai oman kaupungin mestareilta.\n\nHattumaakarinammatin kuolemankamppauksia kuvaa erinomaisen räikeästi\nTampereen hattumaakarien yleinen pyrkimys saada itselleen kannattavia\nsivuammatteja ja sitten siirtyä kokonaan uuteen ammattiin.\n\nV. 1838 pyysi eräs hattumaakari karttamaakarin oikeuksia, jotavarten\nhän oli jo tehnyt näytteet. Samanlaisen anomuksen teki v. 1840 eräs\ntoinen hattumaakari, joka jo kuusi vuotta oli ollut kaupungissa ja\nniiden kuluessa \"tullut kokemaan sitä niukkaa ja liian epämääräistä\ntoimeentuloa, jonka tämä ammatti antaa\". Vv. 1841, 1844, 1849 sattui\nsamanlaisia tapauksia. Lipun hylkääminen oli jo varsin yleinen. V.\n1843, kun eräs hattumaakari taas pyrki muihin ammatteihin, selitti hän,\nettä hän \"ei voinut hattumaakarinammatilla elättää henkeänsä, vaan\ntulisi hänkin niinkuin muut kaupungissa olevat seitsemän hattumaakaria\nrutiköyhäksi, koska yleisö on lakannut käyttämästä hattuja ja käyttää\nenimmäkseen verkalakkeja\". Tälle samalle hattumaakarille, joka oli\nviimeisiä hattumaakareja Tampereella, oli sääliväin ihmisten viimein\nkoottava varoja, jotta hän voisi rakentaa saunan etenkin pumpulitehtaan\nlukuisaa työväestöä varten. Eikä tämä hattumaakari ollut mikään kyvytön\nmies; hän oli suorastaan ammattinsa uhri. Vielä kauan aikaa hän oli\nkaupungin yleisiä asioita harrastava touhuisa kansalainen.\n\nKuusi- ja seitsenkymmenluvuilla olivat hattumaakarien lukumäärää\nosoittavat numerot Tampereen käsityötilastossa tvhjiä numeroita, joiden\ntakana oli nimiä, vaan ei työtä.\n\nAmmatin kuoleminen näkyy muuallakin tapahtuneen yhtä hiljaisesti ja\nhuomaamatta kuin Tampereella. Porin hattumaakarinammatissa, johon v.\n1829 vielä kuului yhdeksän jäsentä, oli vähän myöhemmin vain kaksi\nmestaria ja koko ammatti loppui (noin v. 1856) viimeisen oltermannin\nkuolemalla.\n\nSamanlainen kuin hattumaakarien historia on monen muun vanhan\nkäsityöläisammatin historia, on suurin piirtein koko vanhan käsityön\nhistoria. Vanha työ rappeutui ja uusikin työ näytti lupaavan\ntyöntekijöille vain paljon vaivaa ja hikeä, mutta vähän toivoa ja iloa.\n(73)\n\n\n\n\n11. LEHTI TAMPEREEN TYÖVÄEN VANHAA HISTORIAA.\n\n\na) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto: Vanhan\ntyöväen luokka-asema ja ryhmät. -- Työläisten pääsy kaupunkiin. --\nTyömiesten palkkataksat. -- Työmiesten \"oltermanni\" ja ohjesäännöt.\n-- Työaika. -- Palkkaustapoja. -- \"Työmiesten arkku\", sen säännöt ja\nmyöhemmät vaiheet.\n\nb) Ajurit: Vanhain ajurien vähäinen lukumäärä. -- Pakkotaksat,\nrasitukset, kyyditykset. Uusia oloja. Ajurijupakka 1847--1848. --\nMaalaisajurien kysymys. -- Uusi \"ajanhenki\". -- \"Vuokra-ajurit\".\n\nc) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja:\nSekatyöläisten ja hevosmiesten palkkain kehitys 1842--1880. Siihen\nvaikuttavia syitä. Olojen parantuminen. Työmiesten ja ajurien lukumäärä\n1810--1875.\n\nd) Käsityöläisten työväki: Kisällien ja oppipoikain lukuisuussuhteet\n1815--1870. -- Oppilasoloja; ikäsuhteet, palkkausolot. -- Kisällit:\npalkkausolot, huonot tavat. Kisälliliiton puuha 1836. Nahkurimestarit\nehkäisevät sen.\n\ne) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut: Käsityöläisten sivistyskysymys\n1840-luvulla. -- Tamperelaisten ohjelma. -- Tampereella alkaa\nsunnuntaikoulu 1842 ja iltakoulu 1860. -- Koulujen menestys. Koulut\nlakkaavat 1885.\n\nf) Tehtaalaiset: \"Työväenkaupunki\". -- Patriarkallisia oloja. --\n\"Kotikuri\" paperitehtaalla. -- Työjärjestys Finlaysonin tehtaalla. --\nTehtaan kisällejä ja oppipoikia. -- Tehtaantyttöjen kruununkyydit.\n-- Lasten työ. -- Pieniä yötyöläisiä. -- Pöyristyttäviä oloja\ntulitikkutehtaalla.\n\ng) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset: Työväenasuntoja.\nRuokala. \"Asyyli\" ja lastenkoto. Pientenlastenkoulu. Muistelmia\n\"mamselin koulusta\". Pyhäkoulut. Säästöpankki. Sairaus- ja eläkerahasto.\n\nh) Työväen yhteiskunnallinen asema: J. V. Snellmanin katsomukset. --\nTyöväen köyhälistyminen. -- Uusi kansansivistysliike. -- Tampereen\ntyöväki sanomalehtien lukijoina. -- Kansallisuusliike. Työväen\nvalistuskausi.\n\nVanhan Tampereen elinkeinoja ja kansanluokkia katsellessa tapaa silmä\nkaikkialla saman taustan: työkansan sankan parven. Silmäät väestön tai\nelinkeinojen tai kunnan historiaa, aina on edessäsi tuo suuri joukko.\nIlman sitä olisivat tehtaat ja verstaat tyhjiä rakennuksia, kadut\nautioita polkuja ja kodit kuolleita taloja.\n\nTyöväki on täällä jo kauan ollut luokka toisten luokkain joukossa,\nsen elämä haara koko kaupungin elämää, huolimatta siitä, onko sitä\nsellaisena pidetty tai sellaiseksi tunnustettu.\n\nJokainen elinkeino painaa erityisen leiman harjoittajiinsa,\nmäärää heidän yhteiskunnallisen arvonsa ja asemansa, ohjaa heidän\nkohtaloltaan. Tavallista suuremmassa määrässä on näin laita työväen\ntyössä. Työväelle ei työ ole ainoastaan elinkeino, vaan suorastaan\nelämän muoto, joka hallitsee ruumiin ja sielun. Sillä työmiehen\nelinkeino on joka kohdassa kytkeytynyt työmiehen personaan. Hänen\nkapitalinsa on hänen kätensä ja terveytensä, hänen liikkeensä hänen\npieni palkkansa. Hänen uhrinsa elinkeinon alttarille näyttää usein vain\nlesken rovolta, mutta se on samalla tavoin suurin.\n\nNämä ominaisuudet yhdistivät \"työn raskaan raatajat\" jo vanhassa\nTampereen kaupungissa erityiseksi, ominlaatuiseksi kansanluokaksi.\nMiten se eli ja toimi, miten siirtyi vanhain pakkolakien alta\nkapitalismin ja manchesterlaisuuden sille valmistamaan \"vapauteen\" ja\nmiten sen eri ryhmistä muodostui uuden ajan kaupunkilaisköyhälistö,\nsitä koetamme seuraavassa lyhyesti esittää.\n\n\na) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto.\n\nTunnettu Suomen väestöolojen tutkija St. Baranoffski kirjoitti\nmenneen vuosisadan keskivaiheilla, että tämän maan asukkaat voitiin\nyhteiskunnallisesti jakaa kahteen suureen luokkaan: sellaisiin, jotka\nitse suojelivat itsensä, ja sellaisiin, joilla ei ollut suojelusta.\nEdelliseen luokkaan kuuluivat valtion palvelijat, kiinteimistön\nomistajat tai haltiat ja laillisten ammattien harjoittajat.\nSuojeluksettomain oli oltava edellisen luokan suojeluksen alaisia.\n\nTässä ilmenee yksinkertaisimmassa muodossaan työnantajain ja\ntyöntekijäin suhde sellaisena, miksi se Ruotsin vallan aikana oli\nmuodostunut ja minä se vielä puolen vuosisataa sen jälkeen pysyi\nvoimassa meidän maassamme. Mutta suojelussuhde oli erilaisissa\ntyöoloissa muodostunut erilaiseksi ja siten tehostanut sitä työväen\nryhmittymistä eri ryhmiin, johon jo työ itsessään oli antanut\naihetta. Palkolliset olivat isäntäväkensä suojeluksen alaisia,\nkäsityöläisten oppipojat ja kisällit mestariensa, manufakturien ja\ntehtaiden työläiset tehtaanomistajan suojeluksen alaisia. Kaupunkien\nkirvesmiehet, sekatyömiehet, ajurit y.m.s. työläiset, jotka omavaraisen\ntyönsä perusteella muodostivat muista työläisistä eroavan ryhmän,\neivät silti päässeet yhteiskunnalliseen omavaraisuuteen. He olivat\nkaupungin suojeluksen alaisia; kaupunkien viranomaisilla näyttää olleen\nsellainen käsitys, että kaupungin työmiehet olivat tavallaan kaupungin\nvuosipalkollisia.\n\nMutta erotuksetta kaikkia työläisiä kohtaan valtaapitävät luokat\nvielä menneen vuosisadan alkupuoliskon kuluessa sovelluttivat\ntyöpakon, maksimipalkan ja pakkokasvatuksen vanhoja horjumattomia\nperiaatteita: työväki oli velvollinen tekemään työnantajan työtä,\ntyöntekijä ei saanut ottaa eikä työnantaja hänelle antaa määrättyä\nsuurempaa palkkaa ja laiskoja ja työttömiä työläisiä oli kasvatettava\npakkolaitoksissa. Vapaampien taloudellisten mielipiteiden Venäjän\nvallan ensi aikoina jo levitessä maan sivistyneistön keskuudessa,\nyhteiskunnalliset pakkoperiaatteet työntekijöitä vastaan näyttivät\nvain kovettuvan. Niinpä v:n 1817 julistus kerjäämisen estämisestä\nmääräsi, että neljääkymmentä vuotta vanhempien tai heikkojen ja\npahantapaisten henkilöiden maassamuutto oli riippuva kirkonkokouksesta\nsiinä seurakunnassa, johon mainitunlainen henkilö pyrki. V. 1822 tuli\nmuutto seurakunnasta toiseen vapaammaksi, mutta edelleenkin jäivät\nhuonojen palkollisten ja ilman määrättyä elinkeinoa olevain itsellisten\nmuuttovapautta ehkäisevät määräykset voimaan. Eikä käytäntö näitä\nsäännöksiä useinkaan lieventänyt, vaan päinvastoin kiristi.\n\nKääntyessämme tarkastamaan Tampereen oloja havaitsemme, että asemansa\nja historiallisen merkityksensä puolesta ensimmäinen vanhan Tampereen\ntyöläisryhmistä oli kaupungin työmieskunta eli \"kirvesmiehet\" ja\n\"työmiehet\" (sekatyöläiset), joihin alaryhmiin työmieskunta lain\nedessä oli jaettu. Vanhat vallanpitäjät, jotka kaikessa palvelivat\ntarkan työnjaon ja huolellisen sääty luokituksen periaatteita, olivat\ntäälläkin jo ammoin määränneet työmiesten tehtävät ja heidän asemansa\nelämän yhteisillä tikapuilla.\n\nVielä pari sukupolvea uuden vuosisadan aikana elivät kaupungin\ntyömiehet noiden vanhain pakkomuotojen alaisina. Työmiesten pääsy\nkaupunkiin, heidän elämänsä kaupungissa ja heidän eroamisensa\nkaupungista tapahtui edelleenkin samalla tavoin kuin Ruotsin aikana.\nKaupunki otti siten yhteyteensä eli \"suojelukseensa\" ainoastaan niitä\ntyömiehiä, joista luuli olevan hyötyä yhteiskunnalle ja jotka täyttivät\nvallitsevia hyvämaineisuuden, vakavaraisuuden y.m. vaatimuksia --\nmilloin ei tarve käskenyt menettelemään toisin. Työmiehen juoppous\nesim. saattoi olla esteenä hänen pääsemisellensä tähän siveelliseen\nkaupunkikuntaan, jonka virkamiehet olivat tunnettuja juoppoudestaan.\nUseimmin kuitenkin oli se yksinkertainen syy, että pyrkivä työmies oli\nnaimisissa, riittävä sulkemaan häneltä kaupungin portit, etenkin jos\npyrkijällä onnettomuudeksi vielä sattui olemaan lapsia. Lukuisista\nsellaisista tapauksista mainittakoon yksi. V. 1813 pyrki muudan\nentinen torppari työmieheksi kaupunkiin. Miestä ja hänen taitoansa\nvastaan ei ollut mitään muistuttamista, mutta kaupunginvanhimpain\nja kaupunginviskaalin vaatimuksesta hyljättiin miehen anomus siitä\nainoasta syystä, että hänellä oli viisi alaikäistä lasta ja että\nniinmuodoin \"hänen monet lapsensa tulisivat kaupungin rasitukseksi\".\n\nTyömies miekkonen, jonka oli onnistunut läväistä pääsytutkintonsa\nja päästä kaupungin asukkaaksi, ei sillä kuitenkaan saavuttanut\nkadehdittavaa asemaa. Näköjään hän oli itsenäinen porvari -- määräsihän\nmaistraatti v. 1843, että kaupunkiin vastaisuudessa otettavain\ntyömiesten ja ajurien oli suoritettava kaupunginrahastoon kaksi\nhopearuplaa, mikä maksu seuraavana vuonna korotettiin työmiehiltä\nviideksi ja ajureilta kolmeksi ruplaksi. Mutta vaikea oli työmiehen\nkavuta ylempiin kasteihin. Ihmeeksi tapahtui v. 1818, että eräs\nkaupungissa syntynyt renki korotettiin kauppaporvarin oikeuksiin mutta\nkaupungin hallitus ei unohtanut sen ohella merkitä pöytäkirjaan,\netteivät sellaista ylennystä vastaisuudessa voineet \"rengin, työmiehen\ntai itsellisten lapset hyväkseen nauttia vaan on tämä etu pidätetty\nainoastaan porvarin tai käsityöläisen lapsille\". Kunniaa ja arvonantoa\nsaattoi ansaita ainoastaan se työmies, joka osasi koota itselleen\nvarallisuutta. Talonomistajiksi päässeet työmiehet olivat siten\nmelkeinpä tasa-arvoisia muiden talonomistajain kanssa. Mutta milloin\ntyömiehet olivat varattomia ja sen lisäksi saivat juopon tai laiskan\nnimen, oli heidän joka hetki odotettava lähtökäskyä kaupungista.\nJoskus toimitettiin kaupungissa kerrassaan suurempiakin perkauksia\ntyöväestön joukossa, ja aina oli tällaisilla karkoituksilla yhteyttä\nkaupungin köyhäinhoitokulujen uhkaavan kasvamisen kanssa. Tämäntapainen\nmielivalta alkoi toki rajoittua kaksikymmenluvulla, jolloin köyhälistön\nmuuttoja kotipaikkaoikeuksia koskevia asetuksia hiukan lievennettiin.\n\nNiinkuin vallassa olijat seuloivat kaupungin työmiehiä ja määräsivät\nheidän säätyoikeutensa, niin tahtoivat he säätää työväestölle\n_palkkataksatkin_.\n\nNykyaikoina puhutaan paljon työväen minimipalkoista. Vanhan\nyhteiskunnan palkkapuuhat koskivat työmiesten maksimipalkkoja.\nTampereellakin huomattiin, että työmiehiltä puuttui säädyllisyyttä\npalkankin vaatimuksessa. Siltä varalta oli jo muinoin laeissa säädetty,\nettä ymmärtäväin maistraattien oli laadittava työväelle sopivia\ntaksoja ja rangaistava niitä hangottelijoita, jotka vaativat suurempia\npalkkoja. Pakkotaksoilla ei kuitenkaan ollut aina toivottua menestystä.\nTyömiehet eivät pitäneet rikollisena ottaa niin hyviä palkkoja kuin\nsaivat, ja heidän syntikumppaneinaan olivat usein työnantajatkin,\nvarsinkin varakkaat työntarvitsijat, jotka rahalla viettelivät\nitselleen väkeä. Aikaa myöten karttui sellaisten työnantajain luku\nkarttumistaan. Siitä taas joutui köyhempäin työnantajain oikeus\nkärsimään. Näillä oli lain ja laihan kukkaron kaksinkertainen oikeus\nvaatia palkkataksain laatimista ja seuraamista. Niin syntyi Suomen\nkaupungeissa merkillinen ja intohimoinen palkkaussota, joka menneen\nvuosisadan alkupuolella nousi kiihkeimmilleen.\n\nAikalaiset katsoivat tätä taistelua vain yksinkertaiseksi oikeus- ja\nlakikysymykseksi, joka oli ratkaistava virkakunnissa ja käräjätuvissa.\nPohjaltaan ja juureltaan oli liike kuitenkin muuta. Riita oli\nyleisen taloudellisen kehityksen aikaansaama, ja me näemme noissa\nloppumattomissa taksajutuissa vapaan kilpailun ensimmäistä vaikutusta\ntyöväen oloihin. Vasta nyt, kun oli olemassa uusia työnantajia, uusia\nansiontilaisuuksia ja uusia käsitteitä työstä, saivat työmiestenkin\ntaloudelliset pyrinnöt tosipohjaa allensa, voivat he vakavasti alkaa\npalkkataistelunsa suuremmassa kaavassa. Siten tämä näköjään niin\nvähäpätöinen taistelu kuuluu Suomen työväen historian huomattavimpiin\nvaiheisiin; kysymys on siinä työväenluokan ensimmäisestä heikosta\ntaloudellisesta ja yhteiskunnallisesta noususta.\n\nTampereellakin käytiin tätä taistelua. Tammikuussa 1811 harkittiin\ntyömiesasioita kaupunginoikeudessa ja todettiin, että kaupungin\ntyömiehet ja salvumiehet piintyneestä tavasta vaativat sangen korkeaa\npäiväpalkkaa kaupungin yleisissä töissä. Senvuoksi nyt päätettiin, että\ntyömiesten on asianomaisesta käskystä saavuttava kaupungin yleiseen\ntyöhön, ja määrättiin työmiehille päiväpalkka, nimittäin:\n\ntalvella 16 killinkiä valtakunnan velkarahaa (== 50 kop.) kesällä 24\nkillinkiä samaa rahaa, ja tuli kaupungin rahastonhoitajan niskoittelevan\nkustannuksella palkata hänen sijaansa toinen ja sitten viipymättä\nulosottaa palkka niskoittelevalta.\n\nTästä oli ainoastaan yksi askel samanlaisen taksan säätämiseen\ntyömiehille yksityisessäkin työssä. Vähän aikaa ylläkerrotun\noikeudenpäätöksen jälkeen näet valittivat kaupunginvanhimmat\noikeudelle, \"miten kaupungin työmiehet ovat saaneet päiväpalkan\nylellisen korkeaksi, joka suureksi osaksi johtuu siitä, että\nporvarit tekevät toisilleen haittaa\", minkävuoksi kaupunginvanhimmat\npyysivät, että määrättäisiin päiväpalkaksi miehen päivätyöstä kesän\naikana, luettuna Vapunpäivästä Mikonpäivään, 24 killinkiä ja muina\nvuodenaikoina 16 kill. sekä hevospäivätöiltä kaksi senvertaa,\njotapaitsi anottiin, että \"sakko määrättäisiin sille porvarille,\njoka ylentää tätä taksaa ja edesvastuu sille työmiehelle, joka ottaa\nsuurempaa päiväpalkkaa\". Tämä tulikin oikeuden päätökseksi. Kaupungin\nporvarin uhkasakko taksan ylittämisestä oli viisi hopearuplaa; työmies\ntaas, joka vaati palkkaa taksan yli, oli menettävä suojeluksensa.\n\nMutta työmiehissä oli niin paljon itsepäisyyttä ja itsetuntoakin, ettei\ntällaisia lakia voitu ankarimman jälkeen panna toimeen. Kun samana\nvuonna, 1811, erästä työmiestä sakotettiin uppiniskaisuudesta kaupungin\ntyössä, mies pyysi heti eroa muuttaakseen pois koko kaupungista.\nKun neljää muuta työmiestä syytettiin niskoittelemisesta kaupungin\nrakennustyössä ja rakennuksella olevain työmiesten yllyttämisestä,\nkantaja katsoi viisaimmaksi luopua edesvastuuvaatimuksesta, mutta\nvaati vastaisen varalle sakkoja määrättäväksi tällaisten tapausten\nuusiintuessa.\n\nV. 1814 tuli työmiesten asia uusien huomattavain toimenpiteiden\nalaiseksi. Päätettiin panna kaupungin työolot kerrassaan\njärjestykseen. Kaupungiuoikeus yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain\nkanssa päätti, että kaupungin työmiehet oli jaettava kahteen\nluokkaan, nimittäin kirvesmiehiin ja työmiehiin, ja että heille\noli valittava _ammatinvanhin_ eli oltermanni. Tältä oltermannilta\nolisi salvu- ja työmiehet tilattava aina kun kaupunkilaiset heitä\ntarvitsivat, eikä kukaan työmies saisi mennä työhön eikä lähteä\nmaalle ilman ammatinvanhimman käskyä ja lupaa, samoinkuin ei\nkukaan kaupunkilainenkaan saisi ottaa ketään työmiestä työhönsä\nammatinvanhimmalta tilaamatta. Sakot määrättiin työmiehille ja\nkaupunkilaisille, jos näitä säännöksiä rikkoisivat, lisäksi säädettiin\nsakko kaupunkilaisille, jos käyttivät maalta tulleita työmiehiä,\nniinkauan kuin kaupungissa oli omia työmiehiä. Ammatinvanhimmalle\nmyönnettiin pieni tulo työmiestilauksista ja sakoista.\n\nEnsi kerran näemme tässä ajateltavan työmiestenkin etua. Sitä osoittaa\nmääräys maalaistyöväestä. Huomattava seikka oli myös se, että\npäätettiin kuulustella työmiehiä itseään tässä heitä koskevassa asiassa\nja käyttää heidän myötävaikutustaan ammatinvanhimman valinnassa.\n\nSyyskuun 26 p. 1814 olivat työmiehet sitten koolla oikeushuoneessa. He\nvalitsivat tässä tilaisuudessa, jota sopii pitää Tampereen vanhimman\ntyömiesliiton syntymäpäivänä, ammatinvanhimmaksensa kirvesmies Mikko\nForssin. Miehet luokitettiin sen jälkeen mainittuihin kahteen ryhmään\nja heidän noudatettavakseen julistettiin äsken laaditut säännökset.\nJulkaisemme tässä kokonaisuudessaan Tampereen työmiesliiton ensimmäiset\nsäännöt, joiden alkuperäinen ruotsinkielinen kappale, annettu syysk. 30\np. 1814, vielä on tallella Tampereen työmiesten arkussa. Käytämme huvin\nvuoksi erästä vanhaa suomennosta kuusi- tai seitsenkymmenluvulta:\n\n_Ohjesääntö Tampereen kaupungin salmi- ja työmiehille._\n\nl:ksi. Ammatin-vanhimman tulee esitellä ja ilmoittaa niitä kuin hän\nkatsoo ja on tutkinut salvumiehiksi kelvollisiksi, niin että he tulevat\nKaupungin muistokirjaan otetuksi.\n\n2:ksi. Ennenkuin joku salvumieheksi otetaan tulee hänen osaman käyttää\nja olla varustettuna seuraavilla työkaluilla nimittäin: 1. työkirves,\n1. piilikirves, 1. käsisaha, 1. malkuri, 1. naulnäveri, 1. tasa ja\n1. silohöylä, ponttihöyliä, 1. haka, 1. vara, purasin sekä vasara ja\nhohtimet.\n\n3:ksi. Se salvu- eli työmies, joka, sittenkuin hän on\nammatinvanhimmalta määrätty työhön pyydettyyn paikkaan, kieltää mennä\neikä löydyttää itsensä määrättyllä päivällä, vetää, jos ei hänellä ole\nlaillista estettä ja sitä ilmoittaa sakkoa neljä markkaa. Saman sakon\nsaapi se joka luvatta työstä poismenee.\n\n4:ksi. Yhtäläisen sakon uhalla ei saapi salvu- eli työmies mennä muuhun\ntyöhön, kuin siihen Ammatinvanhin häntä käskee, ja niin pian kuin hän\non työstä vapaa, on hän velvollinen kahden markan (alkup. kappaleessa:\n50 kopeikan) sakon uhalla siitä ilmoittamaan ammatinvanhemmalle.\n\n5:ksi. Salvu- eli työmiehelle ei ole lupa Ammatinvanhemman tietämättä\nlähteä pois kaupungista päivää pisemmäksi ajaksi neljän markan (1\nruplan) sakon uhalla.\n\nPassin otosta pisempiin reisuihin on entiseltään jo erittäin määrätty.\n\n6:ksi. Salvu- eli työmies, joka juopuneena tulee työhön, taikka siinä\nväkevillä juottaa itsensä niin ettei voi kelvollista työtä tehdä tahi\ntyönsä pilkaa ja turmelee vetää sakkoa neljä markkaa (1 ruplan) ja\nolkoon päiväpalkkansa paitti.\n\n7:ksi. Kuin maamiehiä kaupunkiin tulee, ilmoittakoot itsiänsä\nAmmatinvanhemman luo, joka sitten, jos heitä tarvitaan, näyttää heille\ntyöpaikoja.\n\n8:ksi. Kaupungin yhteisiin töihin pitää Ammatinvanhemman oitis\nvaadittaessa määrätä tarpeellista lukua salvu- ja työmiehiä,\nkattomatta, jos he olisivatkin jo muilta tilatut.\n\n9:ksi. Siinä tapauksessa että Ammatin vanhin, kuin joku häneltä pyytää\ntyömiehiä, kieltäisi sitä väitöksellä että kaikki jo olisivat tilatut\nmutta toisin saataisiin toteen, vetäköön hän sakkoa kahdeksan markkaa\n(2 ruplaa), puoli edesantajalle.\n\n10:ksi. Salvumiehille olkoon vapaus, jos he tahtoivat, laittaa\nitsellensä Lootan eli Kassan; kuitenkin olkoot he velvolliset siitä\nilmoituksen tehdä Kaupunginoikeudessa ynnä heidän säännöistään ja sen\nhallituksesta, saadaksensa vahvistusta.\n\n11:ksi. Ammatinvanhemman tulee rikoksia tätä vastaan ilmoittaman, ja\njaetaan sakot kahtia Ammatinvanhemman ja salvumiesten lootan välillä\njos semmoista toimitetaan, muutoin lankee toinen puoli kaupungin\nkassaan.\n\n12:ksi. Kun joku ilmoittaa itsensä salvu- eli työmieheksi kaupunkiin,\novat Ammatinvanhin ynnä kaupungin vanhemmat kuulusteltavat, ennenkuin\nhäntä vastaan otetaan. Tampereella, Syyskuun 30 p:nä 1814.\n\n                           E. F. Tihlman.\n    (Kaupungin Sinetti.)\n\nSalvumiesten päiväpalkoista annettiin mainittujen sääntöjen mukana\nseuraavaksi vuodeksi uusi taksa. Tämä v:n 1814 päiväpalkkataksa oli\njonkin verran noussut entisestä ja oli:\n\n    kirvesmiehelle: neljänä talvikuukautena      24 killinkiä\n                    neljänä kevät- ja syksykuuk. 28 \"\n                    neljänä kesäkuukautena       32 \" (=1 paperirup.)\n\n    Tavallisille työmiehille oli maksettava 4 killinkiä vähemmän.\n\nMutta tämäkin taksa sai aikaan tyytymättömyyttä työmiesten ja ankaria\nsakkomääräyksiä työnantajain puolelta. Niinpä v. 1817 erään sattuneen\ntyöriidan johdosta määrättiin oikeudessa uudelleen uhkasakkoja niille\ntyömiehille, jotka vaativat suurempaa palkkaa kuin taksa sääti, ja\nniille kaupunkilaisille, jotka suuremmalla palkalla viettelivät\ntoisen työssä olevia työmiehiä omaan työhönsä tai ylipäänsä maksoivat\nsuurempaa palkkaa kuin taksa ilmoitti; sakko oli nyt sama, kaksi\nhopearuplaa, sekä työnantajille että työmiehille. Mutta jo v. 1818 oli\ntaksaa sittenkin ylennettävä. Viljan kalleuden vuoksi ja työmiesten\npyynnöstä määräsi oikeus nyt seuraavat päiväpalkat salvumiehille:\n\n    neljänä talvikuukautena      28 killinkiä\n    neljänä kevät- ja syksykuuk. 32     \"     (= 1 seteliruplan)\n    neljänä kesäkuukautena       36     \"\n\n    Tavallisille työmiehille oli taaskin maksettava 4 killinkiä vähemmän.\n\nTämän ohessa annettiin määräyksiä _työpäivän_ pituudesta ja\nruoka-ajoista. Työpäivä oli kestävä:\n\n    neljänä talvikuukautena aamuhämärästä iltamyöhään;\n    neljänä kevät- ja syksykuukautena samoin;\n    neljänä kesäkuukautena k:lo 4:stä aamulla k:lo 7:ään illalla.\n\nRuoka-aikoja myönnettiin koko vuoden läpi yksi aamiais- ja yksi\npäivällistunti. Kesällä siis oli 13-tuntinen työpäivä.\n\nTällaisena Tampereen työmiesten työaika näyttää pysyneen vuosikymmeniä,\nvaikka aika ajoin 12-tuntisiakin työpäiviä oli käytännössä. Mitä\npalkkaustapoihin tulee, niin näyttää vanha tapa olleen, että työmiehet\nsaivat talosta kaljan. Apteekkari Tennbergin rakennustöissä v. 1829\nsai kukin työmies päiväpalkkansa lisäksi puolen kappaa ohria kaljaa\nvarten. Aikaisemmin, vuosisadan toisen vuosikymmenen puolivälissä,\noli Tampereella tapana antaa työmiehelle päivässä kaksi ryyppyä\npaloviinaa. Työmiesten pakkotaksain aikaa ei Tampereella eikä muualla\nmaassa kestänyt kauvan. Työpakon ja palkkataksain poistamiseen vaikutti\nratkaisevasti keisari Aleksanteri I:n Vaasan työmiesten valitukseen v.\n1822 antama työmiehille suotuisa päätös. Tampereella ei taksoja voitu\npitää voimassa edes kaupungin yleisissäkään töissä. Kyllä se esim. v.\n1822 julistettiin päteväksi kaupungin töissä, mutta v. 1826 maksettiin\nkaupungin koulutalon rakennuksella työmiehille korkeampaa palkkaa kuin\ntaksa sääti, ja oikeus näki hyväksi katsoa sormien läpi siinä asiassa.\nV. 1829, kun apteekkari Tennberg teki kaupungille suurta urakkatyötä,\nnauttivat työmiehet jo keväällä 40 killingin päiväpalkkaa ja tekivät\nsittenkin lakon. Apteekkari haastoi miehet oikeuteen velvoittaakseen\nheidät palaamaan työhön ja tyytymään taksan määräämään 32 killingin\npäiväpalkkaan. Syytetyt vastasivat, etteivät he mitenkään voi elää 32\nkillingin päiväpalkalla, ja tosissaan ei sitä Tennbergkään väittänyt,\nvaan lupasi maksaa sopimuksen mukaisen palkan, kunhan väin miehet\ntulisivat takaisin työhönsä. Ja siinä kohden oikeus oli ankarampi.\n\nVaatimukset olivat siis kolmekymmenluvun koittaessa melkoisesti\nsupistuneet. Palkkataksat olivat itse asiassa ijäksi kuolleet;\ntyöpakosta oli jäljellä enään ainoastaan se määräys että kaupungilla\noli etuoikeus saada kaupungin työmiehiä kaupungin yleisiin töihin.\n\nMuuttuneet olot olivat jo vuosia sitä ennen saaneet virallisenkin\ntunnustuksen. V. 1822 olivat kaupungin työmiehet kaupunginoikeudelle\njättämässään kirjoituksessa pyytäneet itselleen uusia- etuja, nimittäin\nettä päiväpalkkaa kalliin ajan tähden jonkin verran korotettaisiin,\nettä Tampereella \"niinkuin kaikissa muissakin kaupungeissa\" työpäivä\naljettaisiin kello 5 aamulla ja päätettäisiin kello 8 illalla ja sillä\nvälillä myönnettäisiin tunti aamiais- ja tunti päivällislomaa. Meidän\naikamme silmillä katsottuna oli tuo pyyntö sangen vaatimaton: eihän\nsiinä ollut rahtuakaan tingitty 13 tunnin työpäivästä ja olihan varmaan\npieni palkanylennyskin kalliin ajan vuoksi paikallaan. Mutta tätä\neivät olleet vallanpitäjät ajatelleet. Kun he näkivät, että pakkotaksa\ntällä tavoin työmiesten kannalta ajettuna saattaisi kääntyä pakoksi\nvallanpitäjille itselleen, tekivät he kokokäänteen ja muuttuivat työn\nvapauden sankareiksi. Työmiehille antoi oikeus kaupunginvanhimpain\nmieltä tiedusteltuaan päätöksen, että vanhaa taksaa noudatetaan\nainoastaan kaupungin yleisissä töissä, \"josta seuraa, että yksityiset\nhenkilöt saavat ottaa työhönsä keitä haluavat tai keiden kanssa voivat\nsopia\".\n\nKeitä työhön haluttiin, näkyi työmiesten kirjoituksesta, jossa\nsanottiin, että suuri määrä maalaisia oli tullut kaupunkiin\ntyönansiolle. Maalaisissa oli ennenkin ollut ja oli edelleenkin\nkaupunkilaisten työnantajain turva. Kaupungin työmiehet olivat\nhuomanneet kilpailijansa ja vaativat senvuoksi maalaisia maksamaan 50\nkopeikkaa mieheltä ja viikolta kaupungin työmiesten yhteiseen arkkuun.\nVallassaolijat näkivät sopivimmaksi myöntyä tässäkin kohden siten, ja\nsuostuivat maksamaan 10 kopeikkaa viikolta jokaiselta maalaiselta, jota\ntyössään käyttivät.\n\nTyömiesten v. 1814 asetettu ensimmäinen ammatinvanhin Mikko Forss pysyi\nvirassaan vuoteen 1818, jolloin heitti tämän toimensa ruvetakseen\npuusepäksi. Salvu- ja työmiehet valitsivat hänen seuraajakseen työmies\nJaakko Leistenin. Samassa tilaisuudessa, jossa kaupunginoikeus vahvisti\nvaalin, oli myöskin puhetta siitä, että _työmiesten arkku_ eli rahasto\nolisi saatava toimeen. Jo v. 1814 oli työmiesliiton perustamisen\nyhteydessä kaupunginoikeudessa päätetty, ehkäpä työmiesten omasta\nalotteesta, että jos kaupungin työmiehet haluaisivat keskuudessaan\nperustaa \"lootan\" eli arkun, niin tulisivat ennen kaupungin rahastolle\ntyöjärjestyksen rikkomisesta määrätyt sakko-osuudet sen hyväksi.\nLeisten pysyi toimessaan neljä vuotta, mutta arkun perustamisesta ei\nhänen aikanaan tullut mitään. Mutta kun v. 1822 salvumies Erkki Stör\ntyömiesten vaalin mukaisesti vahvistettiin uudeksi ammatinvanhimmaksi\nja työmiesten arkulle oli määrätty tuloja maalaistyöväen verotuksesta,\nkäski kaupunginoikeus Störiä perustamaan arkun ja määräsi samalla yhden\nraatimiehistä arkun hoitajaksi. Seuraavan vuoden alussa ilmoitti Stör\nlaitattaneensa arkun, jonka kustannukset olisivat jaettavat kaupungin\nsalvu- ja työmiesten kesken. Silloin antoi kaupunginoikeus ensimmäiset\nvaillinaiset säännökset arkun hoidosta. Arkkuun oli laitettava kolme\nlukkoa avaimineen. Rahastonhoitajaksi tulivat raatimies Yrjö Haggren\nkaupunginoikeuden puolesta, ammatinvanhin ja lisäksi yksi \"valittu\njäsen\". Kullakin heistä tuli olla hallussaan yksi avain. Arkkua oli\nsäilytettävä ammatinvanhimman luona. Hoitokunnan tuli kokoontua niin\nusein kuin tarve vaati. Karttuvat varat oli lainattava korkoa kasvamaan\nja tilit olivat tarkoin tehtävät.\n\nNäin oli siis työmiesliitto saanut uuden tehtävän ja muuttunut\ntaloudelliseksi liitoksi. Se oli tullut muista riippumattomaksi\nammattikunnaksi Tampereen toisten ammattikuntain malliin.\n\nKesäkuun 11 p:nä 1823 työmiesten liitto laati itselleen uudet säännöt,\njotka vielä tänä päivänä pääpiirteissään ovat voimassa. Suomennamme\ntähän nämä muistettavat säännöt kokonaisuudessaan työmiesten arkussa\nsäilytetyn alkuperäisen kappaleen mukaan.\n\n_Kirves- ja työmiesten tilit._\n\n1. Hyvin luvallisen kaupunginoikeuden päätöksen mukaan 13 p:ltä\ntoukokuuta 1822 tulee jokaisen maalaisen, joka kaupungissa on työssä,\njokaiselta viikolta suorittaa arkkuun kymmenen kopeikkaa setelirahaa.\n\n2. Tulee jokaisen, joka pyrkii ja pääsee kirves- tai työmieheksi,\nmaksaa arkkuun kolme seteliruplaa.\n\n3. Avataan arkku 1 p. toukokuuta ja 1 p. marrskuuta joka vuosi, ellei\npyhäpäivää satu, jolloin se toimitetaan seuraavana arkipäivänä; siinä\ntilaisuudessa lainataan kertyneet varat takausta vastaan etupäässä\nkirves- ja työmiehille.\n\n4. Tulee jokaisen kirves- ja työmiehen arkkua avatessa maksaa\nkaksikymmentä kopeikkaa setelirahaa.\n\n5. Se, joka arkkua avatessa (jolloin heidän kunkin on oltava läsnä ja\nkuulemassa tilejä) on väkijuomia liiaksi nauttinut, maksakoon sakkoa\narkkuun seteliruplan.\n\n6. Jos joku olisi niin onneton, että hän toisen työssä ollessaan\ntapaturmaisesti niin pahoin vahingoittuisi, että joutuisi työhön\nkykenemättömäksi, on hän, niin kauan kuin sairaana makaa, kirves- ja\ntyömiesten enemmistön sopimuksen mukaan saava hoitoa; ja jos ken niin\nköyhänä kuolisi, etteivät hänen varansa riitä ruumisarkun ostamiseen,\non sekin kustannettava rahastosta.\n\n7. Karttuvia varoja tulee ammatinvanhimman parhaiten hoitaa ja niistä\nkokouksissa tehdä tili.\n\n8. Saapi ammatinvanhin vuosipalkkaa arkusta 3 seteliruplaa.\nAmmatinvanhin saadaan valita vuosittain, ellei toisin sovita.\n\nNämä pykälät olemme me allekirjoittaneet kaikki kirves- ja työmiehet\nhyväksyneet ja puumerkeillämme vahvistaneet. Tampereella 11 p. kesäk.\n1823.\n\n(Ammatinvanhimman, 9 kirvesmiehen ja 12 työmiehen allekirjoitukset.)\n\nTästä näkyy, että liitto, joka oli pakollinen kaikille kaupungin\ntyömiehille, oli tarkemmin määräten suunniteltu hautaus- ja\napurahastoksi. Voisipa näissä vaatimattomissa säännöissä nähdä työväen\ntapaturmavakuutuksenkin alkuhahmon.\n\nTähän rahastoon keskittyy suureksi osaksi Tampereen työmiesten historia\nsillä pitkällä kehityskaudella, jota kesti uuden elinkeinolain\nvoimaanastumiseen saakka.\n\nSinä päivänä, jolloin uudet säännöt allekirjoitettiin, olivat rahaston\nvarat 30 ruplaa 15 kopeikkaa ja 11 riksiä 33 killinkiä velkarahaa.\nEnsimmäisessä määräaikaisessa kokouksessa 1 p. marrask. 1823 otettiin\nvastaan yli 6 riksiä maalaisten verorahoja ja 28 työmiestä maksoi\n\"jäsen- eli vuosineljännesmaksunsa\". Kolmekymmenluvulla nousivat\nkassan vuositulot joskus 150 riksiin. Erittäin huomattava tulo oli\nrahastolla maalaistyömiehistä, joiden puolesta varsinkin \"engelsmanni\",\ns.o. Finlaysonin tehdas, maksoi sieviä summia, esim. v. 1836 yli\n100 riksiä. Rahaston kirjoissa olevien työmiesten luku, joka edusti\nkaupungin koko työmiehistöä, vaihteli kolmekymmenluvulla 61--71\nmieheen ja saavutti suurimman määränsä seitsenkymmenluvun lopulla,\njolloin arkun kirjoissa oli 118--134 miestä. Minkä verran rahastosta\nmaksettiin ruumisarkkurahoja ja tilapäisiä apuja, ei käy vaillinaisista\nvanhemmista tileistä selville. Ensi kerran on maksettu ruumisarkkuraha\nmerkitty tileihin v. 1837, jolloin myös eräs apuraha maksettiin. Suuria\nnämä apurahat eivät olleet, sillä rahaston pääoma oli pieni ja sitä\ntahdottiin kartuttaa.\n\nV. 1853 tehtiin rahaston sääntöihin muutamia tärkeitä muutoksia.\nKaikki tilit muutettiin hopearupla-laskuun, uusien työmiesten\nsisäänkirjoitusmaksu määrättiin 1 ruplaksi, vuotuinen jäsenmaksu eli\n\"vuosineljännesraha\" 10 kopeikaksi ja säädettiin, että se, joka 20\nvuotta oli tämän rahan maksanut, oli sen jälkeen siitä vapautettu.\n\nSamasta vuodesta alkavat kassan tilit olla täydellisemmät, kun niitä\noli tekemässä tunnettu lasku- ja rahastomies, kauppias A. F. Lindberg.\nRahaston varat tekivät:\n\n    v. 1853 hopearuplaa   697:91 Smk.\n    v. 1860      \"      1 058:32  \"\n    v. 1870      \"      6 967:36  \"\n    v. 1880      \"      9 254:--  \"\n\nVuosi vuodelta, kun työmiehet Vapunpäivisin ja Pyhäinpäivisin\nkokoontuivat ammatinvanhimpansa luo vaatimattomia arkun-avajaisiansa\nviettämään, oli kirjoihin aina merkittävä jonkun köyhän työtoverin\ntai työmiehen vaimon hautausrahoja ja yhä useammalle tarvitsevalle\nannettuja pikkuapuja. Aivan liikuttaviksi käyvät tilit nälkävuosilta\n1867--1868, jolloin kuolema tavattomasti harvensi työmiesten rivejä\nja vei hautaan varsinkin ijäkästä työväkeä. Ennen ja jälkeen\nnälkävuosien ei koskaan annettu vuodessa kirsturahoja useammalle kuin\n6--9 vainajalle, mutta v. 1867 maksoi rahasto 33 ja 1868 vielä 25\nruumisarkkua. Avunsaajain luku v. 1867 oli 23 ja v. 1868 koko 33. Siitä\nlähin ei apuerien luku enään tuntuvasti alennutkaan, sillä parhaat\ntyöansion ajat olivat menneet. V. 1880 oli annettujen apuerien luku 48\nja niiden summa rahassa 143 markkaa.\n\nRahaston säännöllisiä vuosimenoja olivat vielä ammatinvanhimman palkka\nja kestitykset vuosikokouksissa. Ammatinvanhimman palkaksi oli rahaston\nsäännöissä määrätty kolme ruplaa vuodessa. V. 1824 se kuitenkin\nkorotettiin viiteen ruplaan, sitten kuuteen ruplaan, v. 1857 kymmeneen\nhopearuplaan, kun ammatin vanhin muuten uhkasi erota, ja v. 1859 15\nruplaan, jotka v. 1865 muutettiin Suomen rahassa 60 markaksi. --\nKestitykseksi kokouksissa käytettiin vanhempina aikoina säännöllisesti\npuolen kannua viinaa, joka maksoi 40 kopeikkaa. Kerran maksoi kestitys\nkaksi ruplaa ja toisen kerran 10 mk. 50 penniä. Rahaston sääntöjen\ntappelupykälä lienee ollut hyvinkin tarpeellinen, sillä tavat vanhoissa\nammattikunnissa eivät olleet kaikkien hienoimpia.\n\nTyömiesliiton ammatinvanhimpina olivat: Mikko Forss vv. 1814--1818;\nJaakko Leisten 1818--1822; Erkki Stör 1822--1823; Niilo Forssell\n1823--1824; Erkki Stör 1824--1829; Heikki Karlborg (erotettu\njuopumuksen ja huolimattomuuden tähden) 1829--1834; Mikko Gillberg\n1834--; J. Lindfors (kuolemaansa asti; sai tavallista kalliimman arkun)\n1857--1862; Kustaa Stenroos (kuolemaansa asti; käytti apulaisenaan\nJoose Stenroosia) 1862--1879 ja K. Helin 1879--1882.\n\nRahaston \"raatimiehinä\" olivat tehtailija Yrjö Haggren, valittu 1823,\nvärjäri Herm. Liljelund, eronnut 1829, värjäri Kasper Grek, kauppias A.\nF. Lindberg, Viktor Brander ja Heikki Bergman.\n\nTuli sitten uusi elinkeinolaki ja pyyhkäisi pois vanhat ammattikunnat.\nTyömiesten vanhalle liitolle se merkitsi sitä, että työmiesten arkku\nnyt menetti jäsenensä ja tulonsa maalaistyömiehistä, noista \"kolmen\nkopeikan miehistä\" (nimi tullut heidän työmiesten rahastoon myöhemmin\nsuoritettavasta viikkoverostaan), joita työmiestarinoissa vielä\nmuistellaan.\n\nMutta ajattelevat työmiehet samoinkuin ne, jotka olivat vanhan\nrahaston hyväksi jo jotakin uhranneet, eivät tahtoneet ilman muuta\nhajoittaa vanhaa merkillistä ja jo aika painavaa arkkuaan. Sitäpaitsi\noli arkulla jo koko joukko \"vaareja\", jotka olivat 20-vuotiset\njäsenmaksut suorittaneet ja siten oikeutettuja sen varoihin. Arkulla\noli siis edelleenkin tehtävänsä, ja se jäi olemaan asiaa harrastavain\nosakkaiden laitoksena. Eikä aikaakaan, niin päätettiin muodostaa arkku\nvirallisestikin uusien olojen mukaiseksi.\n\nToukokuun 1 p. 1883 pitämässään osakaskokouksessa allekirjoittivat\nMaurits Johansson, Heikki Helin, K. Lehtonen, Erland Niemelä, Aukusti\nLeppänen, Heikki Liukonen ja Juhana Lindroos _Tampereen työmiesten\napukassan_ uudet säännöt ja saivat 25 p. syyskuuta samana vuonna niille\nsenaatin vahvistuksen.\n\nNämä säännöt oli laadittu entisten sääntöjen henkeen. Apukassa oli nyt\ntäysin vapaaehtoinen. Sen osakkaaksi pääsi jokainen kaupungissa asuva\nalle neljänkymmenen vuoden ikäinen, hyvämaineinen työmies. Osakas\nsuoritti viisi mk sisäänpääsymaksua ja sen jälkeen markan jäsenmaksua\n20 vuonna, jonka hän oli maksuista vapaa. Kassan tarkoituksena oli:\n(1) hankkia ruumisarkku kuolleelle osakkaalle tai hänen vaimollensa;\n(2) asianhaarain mukaan antaa apua osakkaille jotka työpaikoillaan\novat niin loukkaantuneet, että siitä on seurannut sairaus, ja jonkun\nverran muutakin apua köyhille ja työhönkykenemättömille osakkaille\nja heidän perheilleen sekä (3) kasvattaa apukassan pääomaa, jonka\nhyväksi oli käytettävä ainakin kolmannes kassan vuotuisista tuloista.\nLaitoksella oli johtokunta ja esimiestä sanottiin edelleenkin\n\"oltermanniksi\". Osakaskokoukset pidettiin samoina aikoina kuin\nennenkin touko- ja marraskuussa. Ja muistoksi siitä, että uudet säännöt\nsyntyivät sellaisena aikana, jolloin kansallisuusliike oli tarttunut\ntyömiehiinkin, oli säännöissä pykälä, että \"kaikki kassaan koskevat\nasiakirjat, millä nimellä tahi mistä laadusta ovatkin, kirjoitetaan\nsuomen kielellä\". Siihen saakka oli ruotsi rehoittanut kassan\npapereissa, vaikka työmiehet itse toisinaan sepittivät suomenkielisiä\npapereita.\n\nUudenaikainen käsitys ilmenee myös eräästä apukassan osakkaiden\nkokouksessa v. 1882 tehdystä päätöksestä, jossa sanotaan: \"Päätettiin\nettä se inhoittava tapa, että vuosikokouksissa marraskuun 1 p:nä\njaetaan työmiesten kassan varoilla ostettua viinaa, josta tahi muualta\nlisää hankittuna juovutaan ja saatetaan kokoukset siten metelimäisiksi\nja epäjärjestykselle alttiiksi, on kokonaan tästä lähin hyljättävä,\nkoska se paitsi sitä sotii yleistä lakia ja siveydellistä tapaa\nvastaan\".\n\nV:sta 1882 alkaen oli apukassan \"oltermannina\" Kaarle Lehtonen. V.\n1885 sai apukassa oman sinetin ja 1887 rautaisen kassakaapin, hyvin\ntarpeellisen, koska rahaston varat v. 1900 nousivat jo päälle 17 000\nmarkan. Kassa oli vielä äskeisinä aikoina elinvoimainen ja sai tämän\ntästäkin uusia jäseniä. Maksavia jäseniä oli siinä kymmenkunta, mutta\napurahan saajia paljon enemmän. (74)\n\n\nb) Ajurit.\n\nTampereen vanhain kirvesmiesten lähimpiä yhteiskunnallisia osaveljiä\nolivat ajurit. Näiden ryhmäin vaiheet muistuttavat useissa\nkohdin toisiaan. Ainoastaan kurjuudessa jäävät ajurit vertauksen\nsurullisemmalle puolelle.\n\nAjurien asema oli jo kaupungin alkaessa huono ja huononi sitten\nhuononemistaan. Heidän lukumääränsä pysyi vuosikymmeniä erittäin\nvähäisenä. Vv. 1814, 1817, 1818, 1830 valitettiin kaupungissa ajurien\npuutetta, v. 1820 oli kaupunki jonkun aikaa ilman ainoatakaan ajuria,\nja vielä v. 1841 ilmoitettiin Tampereella olleen ainoastaan viisi\ntämän elinkeinon harjoittajaa. Hevosmiehet olivat aina tervetulleita\nkaupunkiin, mutta ne, jotka tähän ammattiin rupesivat, työlästyivät\nsiihen hyvin pian; mikä etsi parempaa elinkeinoa porvarina (tapaus v.\n1817), mikä paikkaräätälinä (1822) tai muuna pikkutyöntekijänä, mikä\nrupesi yksinkertaisesti työmieheksi (viisi tapausta 1815--1831) tai\nmuutti kaupungista pois.\n\nVanhoja ajureitaan kaupunki näet aivan kohtuuttomasti rasitti.\nAntaessaan ajureille porvaruusoikeuden katsoi kaupunki yhteisen hyvän\ns.o. valtaluokkain edun nimessä olevansa oikeutettu mielin määrin\nkäskemään ja kieltämään heitä. V. 1802 kiellettiin käsityöläisten\nja työmiesten ohella myöskin ajureita omin lupinsa lähtemästä\nmaalle töihin. Pian tulivat lisäksi pysyvät _pakkotaksat_. Vanhan\nkansantavan mukaan katsottiin hevospäivätyötä puolta kalliimmaksi\njalkamiehen päivätyötä. Ilman muuta siis vaikuttivat työmiehille\nsäädetyt pakkotaksat myöskin ajurien päiväpalkkoihin; näitäkin palkkoja\nkoetettiin pakkotaksoilla alentaa tai ainakin estää ylenemästä. Pian\nruvettiin taksoittamaan ajurien tilapäisiäkin töitä ja kuorma-ajoja.\nV. 1813 määräsi kaupunginoikeus \"kaupungin ajurien noudatettavaksi\"\nseuraavan taksan:\n\nHietakuorman vedätys omalta maalta tai n.s. Sorinahteelta, lautatoltin\nvedätys tavalliselta lastauspaikalta ja halkokuorman vedätys kaupungin\nmaalta 4 kill. velkarahaa kuorma.\n\n100 tiilen vedätys Santalahden tiiliruukilta 8 kill. velkar. kuorma.\n\nVieläpä ruvettiin ajureja kaupungin hyväksi entistä enemmän\nverottamaankin. Alkuaan saivat kaupungin ajurit ilmaiseksi käyttää\nkaupungin yhteistä laidunmaata. Mutta jo v. 1804 määrättiin laidunvero,\n1 kill. jokaiselta laitumella käyvältä hevoselta, ja v. 1828\nylennettiin laidunmaksu työmiesten, kirvesmiesten ja ajurien hevosilta\n1 pankkoriksiksi. Palolaitoksenkin ylläpito oli suureksi osaksi\nsälytetty ajurien niskoille Kaikkiin muihin kaupunginveroihin ottivat\nhe osaa samalla tavoin kuin työmiehet.\n\nAjurien raskain taakka oli kuitenkin kaupungin ensi aikoina kyyditys.\nKaupunki ja sen kulkuliike kasvoivat vuosikymmen vuosikymmeneltä,\nmutta kaupunki ei ollut halukas uusiin uhrauksiin kyyditysten\nvuoksi. Luonnontaloudelliseen tapaan ja vanhain asetusten\nperusteella vaadittiin kaupungin vähälukuisia hevosmiehiä pitämään\nkyytivelvollisuudesta huolta.\n\nV. 1815 saivat kaupungin ajurit jonkunlaisen järjestön etupäässä\nkyytilaitoksen ylläpitämistä varten. Ajuri Elias Grönfors näet pyysi\npäästä ajurien ammatinvanhimmaksi, jotta ajurien kesken saataisiin\naikaan jonkunlaista järjestystä, ja koska hänelle tästä virasta tulisi\nvaivaa ja ikävyyksiä, pyysi hän palkkioksi saada harjoittaa pienempää\nkapakoimista. Pyyntöön kaupungin viranomaiset kernaasti suostuivat.\nKuitenkaan ei uusi ammatinvanhin saanut oikeutta pitää kapakkakylttiä;\nsen sijaan tuli hänen hankkia kyltikseen hevosen kuvalla varustettu\n\"n.s. ammatinvanhimman taulu\", pienempää kokoa kuin kestikievarin\ntaulu. Muuten tuli hänen vuoroonsa kaupungin muiden ajurien kanssa\ntoimittaa kyyditystä ja viedä kestikievarin käskyt ajureille.\n\nTällä keinolla ei saatu kyytilaitosta tyydyttävälle kannalle. Kaupungin\ntäytyi v. 1817 laskea kestikievarin (kyytien) ylläpitämiseksi erityinen\nväliaikainen vero kaupunkiin muuttavien uusien porvarien, kauppiaiden\nja käsityöläisten kannettavaksi, kunnes ajureja saataisiin kaupunkiin\nriittävästi. Mutta toiveet ajuriluokan lisääntymisestä jäivät hyvin\npieniksi. Omasta ehdostaan enään harva pyrki Tampereelle ajuriksi,\nja nekin, jotka pyrkivät, olivat enimmäkseen köyhintä väkeä, joiden\nhevoset pian laihtuivat. Asiaa koetettiin parantaa siten, että näitä\nharvoja ajuripoloisia ahdistettiin entistä ankarammin. V. 1823\nmäärättiin uudelleen, että kaikkien kirvesmiesten ja ajurien, joilla\noli hevosia, tuli vuoron jälkeen tehdä hollikyytiä kestikievariin tai\nmuussa tapauksessa kunkin maksaa kaupungin rahastoon vuosittain kolme\nseteliruplaa.\n\nVuoroista ei kukaan pitänyt huolta, mutta vero otettiin väkisellä, jos\nei hyvällä saatu. Tämä menettely sai Tampereen ajurit ensimmäiseen\nyhteiseen yritykseen etujensa valvomiseksi. V. 1828 he ja heihin\nliittyneet työmiehet rupesivat vaatimaan maksettuja kyytiveroja\ntakaisin, koska ei ollut heidän asiansa pitää kyytiveroista huolta\nja koska he muka olisivat tulleet kyytiin, jos heiltä olisi sitä\nvaadittu. Vaikka kaupungin puolesta koetettiin selittää, että kyytivero\noikeastaan oli jonkinlainen laidunmaksu, niin voittivat ajurit tällä\nkertaa asiansa.\n\nVihdoin, kolmekymmenluvulla, keksi kaupungin valtaluokka viimeisen\nkeinon, millä luuli saavansa ajureja kaupunkiin. Kaikki uudet\nkauppaporvareiksi pyrkijät velvoitettiin palvelemaan vuoden ajureina\nennenkuin saivat porvarioikeudet. Ensi kerran tätä menettelyä\nkäytettiin v. 1833; parin vuoden kuluttua tarjoutui eräs porvariksi\npyrkijä itse vuoden ajan \"olemaan tämän kaupungin rasittavassa\najurinvirassa\", ja v. 1836 tehtiin päätös että \"kun talonpoikia muuttaa\nmaalta, tulee heidän ensin olla viisi vuotta ajureina, ennenkuin heitä\nsaadaan ottaa suomalaisiksi porvareiksi, ja tulee heidän vuoron jälkeen\nlumiaurata maantietä ja hevostoria markkinoiksi\". Kuvaavampaa näytettä\npakkoaikakauden sisäisestä kaupunkihallinnosta lienee vaikea löytää.\nKentiesi katsottiin ajureilla jo tästä olevan pakkoa riittämään asti,\nsillä kestikievarilaitosta koetettiin nyt ylläpitää muidenkin kuin\najurien avulla, joiden velvollisuudeksi tästälähin jäi vain \"sopimuksen\nmukaan\" tulla kyydityksiin.\n\nNeljäkymmenluvulla tapahtui merkittävä käänne Tampereen ajuriluokan\noloissa. Kaupungin kasvaminen ja erittäinkin tehdasteollisuuden\nlaajeneminen, jolla tähän aikaan ei vielä ollut käytettävänään parempia\nkuljetusneuvoja kuin hevosvoima, toivat uusia ansion tilaisuuksia\nkaupungin ajureillekin. Heidän lukumääränsä kasvoi huomattavasti, mikä\noli näiden uusien olojen eikä kaupungin säätämän pakon ansio. Samassa\nmäärin myöskin kasvoi ajurien itsetunto, niin että heillekin oli\nnyt suotava sananvuoro heidän olojansa järjestettäessä. Tätä aseman\nmuutosta kuvaa hyvin vv:n 1847--1848 laaja ajurijupakka.\n\nLoppuvuodella 1847 oli kaupungin kestikievarin pitäjä valittanut,\netteivät ajurit olleet käskettäessä saapuneet kyytiin ja ettei kaikilla\najureilla ollut edes hevostakaan. Tämän johdosta kaupungin kaikki\najurit, luvultaan 21, kutsuttiin maistraatin eteen. Tässä tilaisuudessa\njätettiin syytettyjen puolelta 15 ajurin allekirjoittama kirjoitus,\njoka vuorostaan sisälsi ajurien valitukset. Ajurien pohjaväite oli,\netteivät he silloisissa oloissa enään olleet velvollisia tulemaan\nkyytiin muuten kuin vapaasta tahdostaan, kun kestikievarin pitäjä sai\nkaupungilta maksun muka sitä vastaan, ettei saisi ajureja käskeä.\nAjurit pitivät senvuoksi itseään vapaina ajureina (\"åkare\"). Heidän\nvelvollisuutenaan oli kuljettaa kauppiaiden kuormia, jotapaitsi\nheillä joutoaikoinaan pitäisi olla oikeus ennen maalaisia saada\nkyytiä kaupungin kestikievarista. Mutta sitä ei heille sillä tavoin\noltu annettu. Usein olivat he vuorokausittain turhaan saaneet\nkestikievarissa odottaa kyytitilaisuuksia, kun maalta tulleet\ntalonpojat muutamilla munilla ja kananpoikasilla olivat ennen kaupungin\najureja saaneet kyydit erittäinkin hyvänä vuodenaikana, mutta huonolla\nkelillä ei talonpoikia hevosineen eikä munineen eikä kananpoikineen\nnäkynyt ja silloin kyllä kelpasi ajureja hakea. Näin ollen oli\najureilta kadonnut halu kyytiin, etenkin kun hevosen ja ajopelien\nylläpito maksoi päivässä 30 kopeikkaa hopeaa. Edelleen väittivät\najurit, ettei kestikievarin pitäjä ollut täyttänyt sopimuskirjassaan\nmäärättyjä ehtoja, minkävuoksi sopimus olisi purettava ja koko\nkyytilaitos luovutettava ajureille, jotka ottaisivat siitä\nvastatakseen, jos saisivat käytettäväkseen kestikievarille luovutetut\nkaksi ajurin moisiota ja neljää moisiota vastaavan alueen kaupungin\nmaasta laitumeksi kyytivuorossa olevain ajurien hevosille.\n\nKun asiaa seuraavan vuoden alussa edelleen käsiteltiin, tarjoutuivat\najurit uudessa kirjoituksessa yhteisellä edesvastuullaan ottamaan\nhaltuunsa itse kestikievarinkin pidon ja lupasivat täyttää kaikki\nvelvollisuutensa hyvin, mutta vaativat, että heidän suojakseen\nkiellettäisiin maalaisia tulemasta kaupunkiin kyytiä ja muita\nhevostöitä suorittamaan.\n\nAjurien asianajajana jutussa esiintyi kaupungin entinen kestikievari\nja tunnettu keinottelija K. P. Hällström, joka jupakan aikana\nnäyttää pitäneen vireillä ajurien yllytystä silloista kestikievaria\nvastaan. Sitä kiihkeämmin ajurien vastapuoli tahtoi tehtyjä esityksiä\nkumottavaksi huomauttaen, että \"kysymys on nyt ainoastaan saattaa\najureja velvolliseen nöyryyteen ja tottelevaisuuteen\".\n\nKaupungin viranomaiset puolestaan huomasivat, ettei ajurien\nesiintymiseen ollut syynä yksin tottelemattomuuden henki, vaan että\najurien olot kaipasivat järjestelyä, johon ajurien myötävaikutus oli\ntarpeen. Kaupunginvanhimmat esittivät, että järjestyksen aikaansaamista\nvarten ajurit valitsisivat keskuudessaan ammatinvanhimman. Tälle ajurit\nsuorittaisivat jonkun maksun, ja hänen puoleensa olisi kestikievarin\nja kaupunkilaisten käännyttävä hevosia tarvitessaan. Ammatinvanhin\npitäisi järjestystä muiden ajurien kesken ja määräisi heidät vuoroonsa\ntulemaan kyytiin. Ajurit eivät tätä esitystä vastustaneet, vaan\npidättivät itselleen sananvallan asian lopullisessa järjestelyssä, mikä\noikeus heille myönnettiin. Pian sitten ajurien asianajaja esittikin\najurien kirjallisen järjestelyehdotuksen. Hän kuitenkin asiaan\nkuulumattomilla letkauksillaan pilasi ajurien asian, niin ettei tuota\nkirjallista esitystä otettu edes maistraatin pöytäkirjoihin, vaan\nannettiin tekijälle takaisin. Suullisesti sitten kaupunginvanhimmat ja\nmaistraatti sopivat ajurien kanssa seuraavista ajurien yksimielisesti\nkannattamista määräyksistä:\n\nAjurit suostuvat suorittamaan holli- ja reservikyytiä sitten kuin\nkestikievarissa seisova maalta tullut hollihevonen ja kestikievarin\nneljä omaa hevosta ovat menneet kyytiin. Ajurit valitsevat\nkeskuudestaan ammatinvanhimman, jolle kestikievari hevosia tarvitessaan\nlähettää sanan. Ammatinvanhimman on hevosten varallapitämisestä\nannettava edeltäpäin tieto niin monelle ajurille kuin maistraatti\nkatsoo tarpeelliseksi, ja hänen on pidettävä tarkkaa luetteloa\nkyytivuoroista. Toukokuun 1 p:stä 1848 alkaen suorittaa jokainen\najuri ammatinvanhimmalle 50 kopeikkaa hopeaa vuodessa, josta summasta\nammatinvanhin saa vaivastaan viisi ruplaa vuodessa; jäännöksestä\nmuodostetaan ajurien rahasto, jonka varoja lainataan samalla tavoin\nkuin työmiesten arkusta on säädetty. Kestikievari ei saa käyttää\nmaalaisten hevosia kyytiin niinkauan kuin oman kaupungin ajurien\nhevosia on käytettävänä. -- Rahtihevosia haluavain kauppiaiden on\nkäännyttävä ajurien vanhimman puoleen, jonka tulee antaa tieto niistä\najureista, joilla olisi tilaisuutta lähteä rahtiin reservikyytiä\nhaittaamatta.\n\nAsiasta näin sovittua valitsivat ajurit yksimielisesti\nammatinvanhimmakseen ajuri Mikko Rosenlindin.\n\nMaistraatti vahvisti sopimuksen ja vaalin ja määräsi, että ajurien\nvanhimman oli pidettävä tarkkaa luetteloa ajureista ja kunakin\npäivänä annettava kolmelle ajurille luettelo järjestyksessä tieto\nkyytivuoroista.\n\nNäin oli ajuri- ja kyytikysymys Tampereella saatu toistaiseksi\nratkaistuksi. Ajureille tämä jupakka tuotti samanlaisen keskinäisen\njärjestön edun, mikä heidän tovereillaan työmiehillä oli ollut jo\nvuosikymmeniä. Varmaan myöskin yhteisen arkun perustaminen oli\nomiansa kohottamaan ajurien yhteistuntoa ja yhteisharrastusta. Mutta\nkäytännöllisesti tärkein voitto yhteisestä taistelusta oli se, että\najurit saivat ammatillista turvaa maalaisten kilpailua vastaan.\nTällainen suojelus oli luonnollinen seuraus yleisestä elinkeinopakosta;\nkun kerran yhteiskunta rajoitti ja raskaasti verotti työtä, oli sen\nmyöskin katsottava, että rajoitukset ja pakko saattoivat kestää, ja\nsenvuoksi annettava tarpeellista suojelusta työlle.\n\nMutta siihen aikaan kuin ajurit saavuttivat jonkin verran\nelinkeinosuojelusta, oli jo käänne vanhoissa työoloissa tapahtumassa,\nvanhat käsitykset elinkeinon rajoituksesta ja turvaamisesta horjumassa.\nErittäin kuvaavaa on, että vapaan työn vaatimus todellisuudessa\naikaisimmin kohdistui yhteiskunnan heikoimpiin, kuten työmiehiin.\nHeidän työssään vaadittiin vapaata kilpailua, sillä se oli eteenpäin\npyrkiville työnantajille edullisinta. Kun työmiehet eivät siihen\nsaattaneet tyytyä, syntyi taistelu. Näin kävi nyt Tampereen\najureillekin.\n\nSäännökset kaupunkiajurien suojelemiseksi maalaisia hevosmiehiä\nvastaan jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, jos niillä täyttä totta oli\ntarkoitettukaan. Kaupunkilaisajureille oli maalaisten kilpailu\nkuitenkin ainainen tikku silmässä. Kun täydellistä suojelusta maalaisia\nvastaan ei käynyt ajatteleminenkaan, esittivät kaupungin ajurit v.\n1858 viranomaisille, että maalaishevosia ruvettaisiin verottamaan\najurien arkun hyväksi samaan tapaan kuin maalaistyömiehiä verotettiin\ntyömiesten arkun hyväksi. Tämä ajurien esitys syntyi liian myöhään.\nKaupunginvanhimmat vastustivat ehdotusta, \"varsinkin kun korkea\nesivalta ei enään suosi ammattikuntalaitosta\". Ansaitsee mainita,\nettä tämän päätöksen laatijoissa oli joitakuita käsityöläisiäkin,\njotka tuskin olisivat paenneet esivallan mielipiteen taakse, jos\nkysymys olisi ollut käsityöläisammattien suojeluksesta. Mutta nythän\noli kysymys vain ajureista. Maistraatti ei suostunut maalaishevosten\nverottamiseen, koska kaupungissa oli puute hevosista ja koska ajureilla\nei edes ollut mitään arkkua. Siihen meni se ajurien yritys.\n\nSamana vuonna 1858 saatiin kuitenkin aikaan uusi ajurintaksa. Se oli\najurien kannalta edistysaskel, sillä alotteen uuden taksan saamiseen\ntekivät ajurit itse. Kaupunginvanhimpain lausunnossa esitettiin täksi\ntaksaksi hevospäivätyöltä kesällä 90 ja talvella 60 kp. hop., mitkä\nmäärät olivat melkoista korkeammat kuin mitä ajurit edellisinä aikoina\nolivat ansainneet. Maistraatti vahvisti tämän ylipäisen taksan, mutta\nlisäsi siihen määräyksen hevostyön tuntihinnasta, joksi säädettiin 7\nkop. hop. Se oli ensimmäinen tuntitaksa Tampereella.\n\nV. 1862 uskalsivat kaupungin ajurit ryhtyä viimeiseen otteluun\nhyljätystä, vaan ei unohdetusta suojelusasiastaan, samalla kun\ntavoittivat edullisempaa taksaa itselleen. Tällä jupakalla oli\nyleisempikin merkityksensä.\n\nEsityksessään ajurit kertoivat, että kaupunkilaiset käyttivät ajoissaan\ntavallisesti maalaisia, koska kaupungin omat ajurit, joiden täytyi\nkaupunkilaisina suorittaa rasittavia veroja, eivät voineet suorittaa\najoja niin halvalla kuin ympäristön maalaiset, minkävuoksi ajurien\npäätöikseen oli täytynyt ajaa rahtia kaupunkien välillä. Hakemuksen\ntekijät katsoivat hyvän järjestyksen mukaiseksi, että kaupungin omia\najureita käytettäisiin kaupungissa sattuvissa tarpeissa ja anoivat,\nettä muiden kaupunkien tavan mukaan Tampereellakin laadittaisiin\najurien taksa ja sakolla kiellettäisiin muita kaupunkiin otettuja\najureita harjoittamasta ajurintöitä, paitsi lannanvedätystä ja\npeltotöitä, joita anojat eivät tahtoneet erioikeudekseen. Taksaehdotus,\njosta ajurit olivat kesällä yhteisesti sopineet, sisälsi m.m.\nseuraavat hinnat, jotka osoittavat v:n 1813 jälkeen työn arvioimisessa\ntapahtunutta suurta kehitystä:\n\n                                    I, IV ja V kaupun- II ja III kaupun-\n                                      ginosaan kop.      ginosaan kop.\n\n    syli halkoja Mustastalahdesta             20           25--30\n    laatikko muuraushietaa                    70             70\n    kuorma        \"                           15             15\n       \" muurisavea                           13\n    laatikko soraa                            60             60\n    100 tiiltä Kortelahdentiilitehtaalta       7              8\n     \"    \"    Santalahden      \"             15             15\n     \"    \"    Lasaretin        \"              8              6\n    viljak. vienti ja tuonti Hatanpään myll. 10             20\n    laatikko hienoa hietaa                    40             40\n    kuorma      \"     \"                        8              8\n    hevospäivätyö talvella 90 kop., kesällä 1 rupla 50 kop.\n\nKaupunginvanhimmat, joiden joukossa jo istui elinkeinovapauden\ntunnettuja ystäviä, pitivät moista yritystä, jonka tarkoituksena oli\nrajoittaa työnantajain elinkeinovapautta, \"mitä sopimattomimpana ja\najan hengen vastaisena\". Maistraattikin jyrkästi hylkäsi ajurien\nesitykset, puhuen sekin \"ajanhengestä\". Omituinen ajanhenki todellakin!\nJokaista käsityöläistä ja liikemiestä, joka Suomen kaupungeissa\ntahtoi elinkeinoa harjoittaa, suojasi hankittu porvaruusoikeus\nulkopuolista kilpailua vastaan, koska ainoastaan porvaruusoikeus\nantoi elinkeino-oikeuden kaupungissa. Mutta kaupunkien työmiehille\nja ajureille ei tätä suojelusta liiennyt. Joulukuun asetus 1859\navasi kaupunkilaisille työnantajille oikeuden mielin määrin käyttää\nrakennus- y.m. töihinsä mitä työväkeä tahansa, s.o. sitä työväkeä,\njoka oli halvimmasta saatavissa. Se oli työväen \"elinkeinovapautta\";\nse ei tehnyt eroa maalaisen eikä kaupunkilaisen välillä, vaan ensin\nraskaasti verotti kaupungin työväen ja sitten vaati siltä yhtä halpaa\ntyötä kuin nälkäisiltä maalaisilta. Sen hengen mukaisesti Turun\nlääninhallituskin, joka vielä v. 1861 oli ollut laatimassa taksaa Turun\nkaupungin ajureille ja määräämässä, etteivät muut kuin Turun kaupungin\nluvansaaneet ajurit saaneet sikäläistä yleisöä palvella, nyt v. 1863\nvahvisti Tampereen maistraatin päätöksen, jota senaatissakaan ei\nmuutettu.\n\nTuo merkillinen ajanhengen huumaus jäähtyi jokseenkin pian. Vapauden\naikana näet osasivat ajuritkin joskus kilpailla ja nostaa hintojansa.\nSe ei kuitenkaan ollut vallanpitäjäin tarkoitus. Sitäpaitsi vaati\nuuden _vuokra-ajurien_ ammatin syntyminen järjestyksenkin vuoksi\ntinkimisvapauden rajoittamista.\n\nTampereen vuokra-ajurien ammatillinen esi-isä oli Hatanpään myllyrenki,\njoka v. 1824 pyrki vuokra-ajuriksi (\"åkare\") kaupunkiin ja siihen\ntoimeen hyväksyttiinkin, koska kaupunginvanhimmat \"katsoivat\nvuokra-ajurin täällä kaupungissa tarpeelliseksi, kun ei ketään\nsellaista vielä ollut tänne otettu\". Tämä ajuri jäi kuitenkin seuratta,\nsillä vasta v:sta 1861 alkaen rupesi kaupungissa muodostumaan\nvarsinainen vuokra-ajurin ammatti. V. 1874 hyväksyi maistraatti\n\"hyyrykuskeille\" ensimmäisen taksan, jota asianomaiset ajuritkaan eivät\nvastustaneet. Taksan mukaan oli ajureille maksettava:\n\nAjoista kaupungin sisällä 25 penniä, tunnin yhtämittaisesta ajosta 1\nmarkka 75 penniä, sekä tunnin ajosta pysähdyksineen 1 markka.\n\nTämän taksan sijaan annettiin v. 1882 uusi, joka pääasiassa\noli samanlainen kuin edellinen, sillä erotuksella, että tunnin\nyhtämittainen ajo nyt maksoi 2 mk. ja tunnin ajo pysähdyksineen 1:25.\nVuosisadan lopulla oli ajurintaksa Tampereella:\n\n    yksinkertainen ajo kaupungin piirissä 50 p.;\n    tunnin yhtämittainen ajo 2:50;\n    tunnin ajo pysähdyksineen 1:50.\n\nTampereen v. 1892 vahvistetun polisijärjestyksen 43 § kuului:\n\"Kaupungin asukkaat saakoon ajoihinsa käyttää kenen apua haluavat;\nmutta älköön kukaan, kahdenkymmenen markan sakon uhalla, yleisillä\npaikoilla, kaduilla ja teillä tahi rantasilloilla tarjotko yleisölle\npalvelustansa vuokra- tai kuorma-ajurina, ennen kuin on siihen saanut\nasianomaisen luvan.\"\n\nPaljon ovat aikain kuluessa vaihdelleet Tampereen ajurien\nelinkeinotoiminnan perusteet. (75)\n\n\nc) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.\n\nVahvistettujen pakkotaksain mukaan työväen palkat Tampereella\nnousivat suuresti menneen vuosisadan toisella vuosikymmenellä.\nV:n 1811 taksan mukaan oli työmiehen (sekatyöläisen) päiväpalkka\n24 killinkiä velkarahaa. V:n 1814 taksan mukaan oli tämä palkka\n28 kill., mutta jo vv. 1815 ja 1816 maksettiin sekatyöläisille 32\nkillingin päiväpalkkoja, johon määrään päiväpalkka vahvistettiin v:n\n1818 palkkataksassa. Tälle tasolle työmiesten päiväpalkka sitten jäi\nmelkein miespolven ajaksi. V:n 1818 taksaa noudatettiin kaupungin\ntöissä vielä kolmekymmenluvulla, vaikka palkoissa esiintyi jonkinverran\nvaihtelevaisuutta, maalaistyöläisille kun maksettiin usein 28 kill:n ja\nkaupunkilaistyöläisille 36 kill:n palkkoja.\n\nHevosmiehille maksettiin Tampereella kesällä 1816 päivätyöstä yleensä 1\nriksi 16 killinkiä velkarahaa, jota palkkaa maksettiin vielä v. 1840.\nTilapäisesti esiintyi vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä myös yhden\nriksin päiväpalkkoja. Yleisenä sääntönä oli, että hevospäivätyöstä\nmaksettiin kaksi kertaa niin suuri palkka kuin jalkamiehen päivätyöstä.\n\nTutkimuksessaan \"Ulkotyöväen palkkasuhteen kehitys Suomen suurimmissa\nkaupungeissa 19 vuosisadalla ennen elinkeinovapautta\", jossa\ntutkimuksessa käsitellään myöskin Tampereen oloja, Emil Hynninen\nlausuu, että \"erityisesti karakteristista 19 vuosisadan ensimmäisen\npuoliskon palkkatasolle oli, paitsi palkkatason verraten suuri\npaikallaan pysyväisyys, myös sen suhteellinen alhaisuus. Eivätkä\nainoastaan normaalipalkat olleet tällöin paljoa alempana kuin 1850-,\n1860- ja 1870-luvuilla, vaan myöskin realipalkat\". Näin oli ilmeisesti\nlaita Tampereellakin varsinkin kaksi- ja kolmekymmenluvuilla.\n\nKuinka työmiesten ja ajurien palkat sitten neljäkymmenluvulta alkavat\nverkalleen kohota, ilmenee seuraavasta Hynnisen julkaisemasta\ntaulukosta:\n\n    Tampereen sekatyöläisten ja hevosmiesten kesäpäiväpalkat vv. 1842--1880\n\n    (Keskimäär. vuotuiset päiväpalkat pennein ja indeksin; vv:n 1831--1840\n    keskim. päiväpalkat = 100.0.)\n\n                          sekatyömiehet         hevosmiehet\n           vuodet        penniä    indeksi     penniä    indeksi\n\n       1831--1841 keskim.  --      100.0         --      100.0\n          1842                                  182      103.2\n          1843            115      130.7        202      114.5\n          1844            106      120.5        199      112.8\n          1845            121      137.5        200      113.4\n          1846            114      129.5         --       --\n          1847             --       --           --       --\n          1848            115      130.7        229      129.8\n          1849            133      151.1        240      136.1\n          1850            110      125.0        216      122.4\n          1851            114      129.5        221      125.3\n          1852            114      129.5        223      126.4\n          1853            120      136.4        240      136.1\n          1854            120      136.4        235      133.2\n          1855            120      136.4        278      157.6\n          1856            151      171.6        353      200.1\n          1857            160      181.8        320      181.4\n          1858            --        --          400      226.8\n          1859            --        --          320      181.4\n          1860            154      175.0        332      188.2\n          1861            174      197.7        347      196.7\n          1862            183      208.0        360      204.1\n          1863            173      196.6        360      204.1\n          1864            161      183.0        400      226.8\n          1865            140      159.1        346      196.1\n          1866            104      118.2        339      192.2\n          1867             77       87.5        328      185.9\n          1868             88      100.0        222      125.9\n          1869            120      136.4        329      186.5\n          1870            152      172.7        400      226.8\n          1871            147      167.0        400      226.8\n          1872            188      213.6        388      220.0\n          1873            207      235.2        461      261.3\n          1874            170      193.2        600      340.1\n          1875            275      312.5        573      324.8\n          1876            215      244.3        570      323.1\n          1877            216      245.5        572      324.3\n          1878            167      189.8        481      272.7\n          1879            139      158.0        400      226.8\n          1880            140      159.1        413      234.1\n\nTaulukon mukaan on Tampereen työläisten palkkaoloissa jo\nneljäkymmenluvulla havaittavissa selvä noususuunta. Suurempi\nja pysyvämpi palkannousu tuli kuitenkin vasta viisikymmenluvun\nkeskimmäisinä vuosina. Nälkävuosina 1867-- 1868 tuli kuitenkin\nlyhytaikainen mutta suuri taantumus, jolloin sekatyöläisten palkat\nTampereella olivat eräissä tapauksissa alemmat kuin kolmekymmenluvulla.\nErityisen huomattava on seitsenkymmenluvun suuri palkannousu.\nTampereen ajurien palkat, jotka vielä neljäkymmenluvulla olivat\nolleet suhteellisesti huonommat kuin sekatyöläisten palkat, olivat\nviisi- ja kuusikymmenluvulla suhteellisesti jonkun verran, mutta\nseitsenkymmenluvulla jo paljon paremmat kuin työmiesten palkat.\nTampereen sekatyöläisten ja ajurien palkoissa neljäkymmenluvulta\nalkaen havaittava yleinen ja tasainen noususuunta tulee hyvin näkyviin\nseuraavassa Hynnisen julkaisusta lainatussa taulukossa, jossa on\nesitetty eri vuosikymmenin keskipalkat suhdeluvuin verrattuina\nkolmekymmenluvun palkkoihin, jotka on merkitty = 100.0; taulukossa\non myös verrattu Tampereen sekatyöläisten palkkoja samoina aikoina\nHelsingin vastaaviin palkkoihin, jotka on merkitty = 100.0.\n\n    Tampereen sekatyöläisten ja hevosmiesten keskimäär. palkat\n    vuosikymm. 1841--1880 verrattuina 1830-luvun (= 100.0)\n    ja Helsingin palkkoihin (= 100.0)\n\n                        sekatyöläiset           hevosmiehet\n    vuosikymmen    1830-luv.  verr. Hels.   1830-luv.  verr. Hels.\n\n    1831--1840      100.0       89.0         100.0       79.4\n    1841--1850      132.2       95.3         118.9       68.0\n    1851--1860      149.5       72.7         165.7       63.3\n    1861--1870      155.9       73.9         194.5       73.9\n    1871--1880      211.8       71.5         275.4       72.6\n\nHavaitsemme, että seitsenkymmenluvulla olivat Tampereella\nsekatyöläisten keskipalkat enemmän kuin kaksi kertaa ja hevosmiesten\npalkat lähes kolme kertaa suuremmat kuin kolmekymmenluvulla. Helsingin\npalkkoihin verrattuina Tampereella maksetut palkat olivat koko\naikakautena paljon alhaisemmat.\n\nVanhemmilta ajoilta ei ole Tampereelta saatavissa riittävästi tietoja\nelintarpeiden keskihinnoista, jotta voittaisin tarkoilleen laskea\ntyöläisten todellisen eli n.s. realipalkan suuruus. Ne vähäiset\ntiedot, mitä Tampereen näistä oloista on voitu saada, koskevat kuusi-\nja seitsenkymmenlukuja ja ne osoittavat, että elintarpeiden hinnat\nTampereella pysyivät yleensä samoilla tasoilla kuin maan muissa\nsuuremmissa kaupungeissa. Hynnisen tutkimuksen mukaan kohosivat\nkäsiteltävänä aikana maassamme yleensä niiden hyödykkeiden hinnat,\njoita ulkotyöväki käytti taloudessaan, mutta ne nousivat vähemmän\nkuin palkat ja varsinkin paljoa vähemmän kuin päiväpalkat. Sellaisten\ntyöväelle tärkeiden ravintoaineiden kuin leivän perunain ja silakan\nhintain nousu oli suhteellisen vähäinen Puheenaolevana ajanjaksona\nsiis työväen palkkataso ei kohonnut ainoastaan nimellisesti, vaan\ntodellisestikin.\n\nMistä nyt johtui tämä yleinen kaupunkityöväen palkkatason nousu?\nHynninen on huomauttanut, että tässä selvästi ovat olleet vaikuttamassa\npysyvämmätkin syyt kuin vain tilapäisen \"kysynnän ja tarjonnan\" sääntö.\nNäitä pysyvimpiä syitä on etenkin johtavain luokkain harjoittama työn\nja työväen yhteiskunnallinen arviointi. Mutta työväellä itselläänkin on\nollut vaikutusta palkkatasonsa kohottamisessa.\n\n\"Vaikka -- Hynninen kirjoittaa -- käsityksemme on, että vallassaolevien\nyhteiskuntakerrosten työn arviointi on ennen työväenluokan\ntaloudellisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen valta-aseman alkavaa\nvakiintumista pääasiallisesti määrännyt, mille tasolle työpalkka\njoutui pysähtymään, emme kumminkaan katso työväen työsopimusta\nsolmittaessa edes talouselämän alemmillakaan kehitysasteilla olleen\naivan passiivisena. Hyvät taloudelliset konjunktuurithan monta\nkertaa vaikuttavat, että järjestäytymätönkin ja huonossa tilassa\noleva työväestö joutuu työsopimusta solmittaessa edulliseen asemaan\nja tekemään tavallisuudesta poikkeavia vaatimuksia palkan suhteen.\nTyövoiman kysyntä esim. saattaa olla aika-ajoin niin kiihkeä, että\ntarjonta ei sitä jaksa tyydyttää. Seurauksena on tästä, että palkat\nkohoavat yläpuolelle vallitsevan palkkatason. Jos näin palkat pitempiä\naikoja pysyvät yläpuolella tavanmukaisen palkan, niin tottuvat\ntyömiehet entistä parempaan 'standard of lifeen'. Näin syntynyttä uutta\n'standard of lifeä' rupeavat ylemmätkin kansankerrokset vähitellen\ntottumuksen vaikutuksesta pitämään työväelle luonnollisena ja\nkohtuullisena, kuin myöskin niitä palkkoja, jotka tällaisen elintason\ntekevät työväelle mahdolliseksi. Seurauksena tästä voi olla, että työn\narviointi ylempien yhteiskuntaluokkien taholla jää näin muuttuneena\npysyväiseksi senkin jälkeen kuin taloudelliset voimasuhteet tulevat\nheille edullisiksi. Näin kävi esim. meillä tutkimuksen esineenä olevan\najan loppuvuosikymmeninä. Työväelle edullinen kysynnän ja tarjonnan\nkeskinäinen suhde 1850-, 1860- ja 1870-luvuilla sai aikaan sen,\nettä palkat kohosivat paljon yläpuolelle aikaisempaa palkkatasoa.\nTällä ajalla tottui työväki uuteen 'standard of lifeen'. Seuraavana\nvuosikymmenenä oli kyllä työttömyyttä ja huonoja konjunktuureja,\nmutta palkat eivät laskeutuneet enää sille tasolle millä ne olivat 19\nvuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.\"\n\nMutta vaikka Tampereen työmiesten palkan ja taloudellisen tason\nmuodostuminen on puheena olevana aikakautena suurin piirtein tapahtunut\nkerrotulla tavalla, havaitsemme kuitenkin heidän oloissaan paljon\ntilapäisiä ja erikoisia tekijöitä, joilla on ollut suuri vaikutus tämän\ntyöväen kohtaloihin.\n\nVoitanee väittää, että työväen taloudellinen tila aina mukautuu yleisen\ntaloudellisen elämän mukaisesti, niin että toisten kansanluokkain\nhyvät ajat ovat työväenkin hyviä aikoja, toisten huonot ajat\ntyöläistenkin huonoja aikoja. Mutta tämä sääntö on ainoastaan\nsuurimmassa yleisyydessään pätevä. Siitä on usein tapahtunut\npoikkeuksia, jotka yleisissä taloudellisissa oloissa ovat saattaneet\nnäyttää vähäpätöisiltä, mutta joilla työväenluokalle on ollut mitä\nsuurin merkitys. Näin on ollut laita etenkin työväen palkkain.\nTyöpalkan niukkuus on kautta aikain ollut työväen varsinaisin\ntuntomerkki, se mikä on työväen työväeksi tehnyt ja erottanut sen\nmuista kansanluokista. Ymmärrettävää silloin on, että pienikin muutos\ntyöväen palkan ja elämän kustannusten välisessä suhteessa on voinut\nsuuressa määrin muuttaa työväen asemaa muihin luokkiin nähden, tuntua\nratkaisevalta työväenluokalle, vaikka on yleisessä taloudellisessa\nelämässä ollut melkein tuntumaton.\n\nRukiin hinnat Turun läänissä osoittivat menneen vuosisadan\nalkupuoliskon kuluessa suurta vaihtelua. Huonoina vuosina ne äkisti\nnousivat, hyvinä tavattomasti laskivat; toisin ei juuri voinut ollakaan\nseuduilla, missä elettiin oman pellon tuotteilla ja missä katovuoden\nsattuessa oli vaikea saada vierasta viljaa. Työväen palkat eivät\nkuitenkaan aina noudattaneet noita ilmapuntarin nousun ja laskun\ntapaisia viljanhintain vaihteluja. Kun tarkastelee Turun läänin vanhoja\nverohintataksoja, näkee niissä maalaispäivätyön hinnan vuosikymmenien\nhalki pysyvän melkein muuttumattomana viljanhintain hypellessä toisesta\näärimmäisyydestä toiseen. Myöskin kaupunkilaistyöväen palkat osoittavat\npitkäin aikain kuluessa huomattavaa vakavuutta. Ne nousevat vaikeasti,\nmutta kerran noustuaan pysyvät saavutetulla tasolla, ellei erinomaisia\nsyitä palkanalentumiseen esiinny.\n\nToisinaan on kuitenkin kallis aika ilmeisesti antanut aiheen palkkain\nkohoamiseen. Sellaisesta syystä varmaan osittain johtui Tampereen\ntyömiesten palkkain melkoinen nousu vv. 1814--1818. Lisäksi vaikuttivat\nTampereen työmiesten palkkoihin edullisesti Tammerkosken suuret\nkoskenperkaustyöt, joita suoritettiin toisen vuosikymmenen lopulla\nja seuraavan alulla. Kun näemme, miten näissä koskenperkaustöissä\nvenäläiset sotamiehet ja tavalliset ulkotyöläiset ansaitsivat lähes\nseteliruplan suuruisia päiväpalkkoja, päällysmiehet ja paremmat\nkirvesmiehet 1:25--1:50 ruplaa päivässä, saaden lisäksi pyhäpäiviltäkin\npuolen palkkaa, niin tällaiset olot olivat omiaan nostamaan koko\npaikkakunnan työläisten palkkatasoa. Mutta tällaiset ansioajat tulivat\nharvinaisemmiksi, kun yhä useampia työnetsijöitä ilmestyi työmaille.\nSilloin tuli palkoissa seisaus, kunnes neljä- ja viisikymmenluvulla\njälleen kalliit ajat ja hyvät ansiotilaisuudet aiheuttivat uuden\npalkannousun Tampereella.\n\nVaikka päiväpalkkain kohoaminen Tampereella neljäkymmenluvulta\nruveten näyttääkin olleen yleensä suurempi kuin elintarpeiden hinnan\nnouseminen vastaavana aikana, saattoivat kuitenkin ajoittaiset\nelinkustannusten nousut, työväen lisääntynyt kulutus y.m.s. vaikuttaa\nsen, että palkkain nousu tuntui riittämättömältä elinkustannusten\nkohoamisen rinnalla. Erittäin tuntuvia olivat Tampereella elintarpeiden\nhintain nousut vv:n 1845 ja 1852--1857 aikoina. Tampereen maistraatti\nlausui v. 1845 vuokrain ja elintarpeiden hintain kaupungissa\nnousseen \"moninkertaisesti\" sitten vuoden 1827 ja v. 1852 valittivat\nkaupunginpalvelijat elintarpeiden hintain nousseen kolmanneksen.\nTunnettua on, että maalaistavarain hinnat Itämaisen sodan vuosina\nkohosivat paljon. Tätä elinkustannusten nousua eivät työväen palkat\nkyenneet kunnolla seuraamaan. Viisikymmenluvun loppuvuosina valittivat\nkaupungin työmiehet, että elintarpeiden ja vuokrain hinnat nousivat\nnopeammassa vauhdissa kuin työväen palkat.\n\nKuinka maakunnan huonot vuodentulot vielä viisikymmenluvullakin\nsaattoivat tuntua Tampereen asukkaiden ja etenkin kaupungin työkansan\nelanto-oloihin, näkyy eräästä Tampereen maistraatin talvella 1852\nlaatimasta kirjelmästä, jossa sanotaan kaupungin lähiseutujen\nuseampina vuosina kärsineen katoja, niin että rukiin ja leivän tuonti\nkaupunkiin oli \"melkein loppunut\", minkävuoksi kaupungin köyhin väestö\noli joutunut leivän puutteeseen. Senvuoksi nyt pyydettiin lupaa\nmyydä kaupungissa olevasta kruununmakasiinista kaupungin köyhille\nasukkaille 125 tynnyriä rukiita. V. 1857 pyydettiin taas, että\nTampereen kruununmakasiinista myytäisiin viljaa kaupungin varattomalle\nkansanluokalle, kun rukiin tuonti kaupungin torille oli \"kokonaan\nlakannut\" ja kaupungin väestö joutunut hätään.\n\nNeljä- ja viisikymmenluvun hätäajat eivät kumminkaan olleet niin\nsuuria, että ne olisivat lamanneet Tampereen teollisuuslaitosten\nrakennustoimintaa ja nopeaa edistymistä ja siitä, samoinkuin Itämaisen\nsodan vilkkaasta työtoiminnasta aiheutuvaa työväen palkkatason yleistä\nnousua.\n\nJospa siten työväen palkat kuusikymmenluvun alkaessa olisivatkin olleet\ntasapainossa kohtuullisina pidettyjen työläisluokan elämänkustannusten\nkanssa, niin tämä tasapaino kukistui kokonaan muutamassa vuodessa.\nSuuret nälkävuodet nostivat elintarpeiden hinnat korkeimmilleen, mutta\nsamaan aikaan polkivat työväen palkat puoleen entisestään, vieläpä\nalemmaksikin. Mutta pahinta oli, ettei työmies enään voinut saada\ntyötä edes nälkäpalkallakaan. Kuusikymmenluvun katovuodet vaikuttivat\nsiis kaupunkilaistyöväen oloihin aivan päinvastaisella tavalla kuin\nentisten aikain pienemmät puutevuodet. Tähän huomattavaan erilaisuuteen\nei ollut syy yksin puutevuosien erilaisuudessa, vaan vaikuttivat\nsiihen toisetkin seikat, joilla oli yhteyttä maan silloisen erikoisen\ntaloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kanssa. Työväen elämässä\ntämä hätäaika epäilemättä on ollut koko vuosisadan suurin koettelemus-\nja käänneaika.\n\nTampereen työmiesryhmän yhteiskunnallisia vaiheita puheenaolevana\naikakautena valaisee tavallaan seuraava Hynnisen teoksesta lainattu\ntaulukko, jossa on kirkonkirjain mukaan esitetty kaupungin työmiesten\nja ajurien lukumäärä vv. 1810--1875:\n\n    Tampereen työmiehet ja ajurit vv. 1810--1875\n\n    Kirvesmiesten, \"työrenkien\" ja ajurien lukumäärä\n                 kirkonkirjain mukaan\n\n        vuosi         kirvesmiehiä työrenkejä ajureja\n\n        1810               6          10        --\n        1815              24          10        --\n        1820              32          13        --\n        1825              52          10         1\n        1830              58          19         3\n        1835              72          30         4\n        1840               5         115         6\n        1845              --         109        13\n        1850               5         122        20\n        1855               1         139        17\n        1860               1         206        30\n        1865               3         241        48\n        1870              --         253        37\n        1875              --         303        49\n\nEdelläolevaan taulukkoon sisältyvät luvut eivät ole tarkat eivätkä\naivan luotettavat. Kirvesmiesten joukkoon on vuosisadan alkupuolella\nluettu joukko sekatyöläisiäkin. Tampereen verotusluetteloissa on\nkirvesmiehiä mainittu v. 1831: 13, v. 1835: 11, v. 1840: 7 ja\n1845 ainoastaan 4. \"Työrenkien\" joukkoon on nähtävästi luettu\nsekatyöläiset sekä kaikki muut miehiset vuosipalkolliset paitsi kuskit,\npuutarharengit ja palveluspojat, jotka kirkollisissa väkilukutauluissa\nkuuluvat toisiin sarakkeisiin. Ajureja oli Tampereella\nverotusluettelojen mukaan v. 1835: 2, v. 1840: 5, v. 1845: 14, v. 1850:\n19, v. 1860: 26, v. 1865: 42 ja v. 1870:40. Mutta sellaisenaankin\ntaulukkomme antaa kuvan käsiteltävänä olevan työväenryhmän\nsuhteellisesta merkityksestä vanhan Tampereen yhteiskunnassa. Tämä\nryhmä ei ollut varsin lukuisa, mutta sen lukumäärä kasvoi aikakauden\nloppupuolella, jolloin varsinkin ajurien parantuneet olot tulevat\nnäkyville ajurien kasvaneessa lukumäärässä. Mutta työmiesryhmän\nmerkitys Tampereen työväenhistoriassa ei ollut ryhmän lukuisuudessa,\nvaan sen poikkeuksellisessa asemassa, siinä, että se oli vain kaupungin\nsuojeluksen alainen, mutta muuten muita työväenryhmiä itsenäisempi\nryhmä, joka ei muodostanut työväen suuria joukkoja, mutta ylläpiti sen\nitsenäisyyden henkeä ja itsenäisyyden vaatimusta. (76)\n\n\nd) Käsityöläisten työväki.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan alkupuoli on Europan sivistysmaissa\ntärkeä käänneaika myöskin käsityön työväen oloissa. Tämä käänne näkyy\nselvimmin käsityöverstaiden suurenemisessa ja työntekijäin luvun\nkasvamisessa mestarien lukuun verraten.\n\nSaksalaisten tilastotieteilijäin laskujen mukaan pitäisi käsityössä\nolla apulaisia ainoastaan puoleksi, toisten mukaan ainoastaan 1/4 tai\nkorkeintaan 1/3 mestarien lukuun verraten, jotta jokaisella apulaisella\nkerran olisi mahdollisuus päästä mestariksi. \"Siitä ajasta alkaen --\nSchmoller kirjoittaa -- jolloin apulaisten lukumäärä oleellisesti\nvoittaa mestarien luvun, lakkaa joukolta apulaisia mahdollisuus päästä\nmestariksi, alkaa milloinkaan omaa liikettä. Vaikkapa jätettäisiin\nhuomioonottamatta teknikan ja työnjaon muutokset, liikenteen ja pääoman\nvaikutukset, sisältyy näihin lukusuhteisiin sellaisenaankin vanhain\nkäsityöläisolojen välttämätön kukistus. Mutta noiden mainittujen\nvaikuttajain lisäksitulo enentää häviötä.\"\n\nTämä kehitys on ollut vain yksi haara uusien aikain yleisestä\ntaloudellisesta kehityksestä. \"Missä väestö lisääntyy, missä käsityö\nkukoistaa, siellä kasvaa oppilas- ja kisälliluku, väestön liikanainen\nlisäys tunkeutuu erittäin halukkaasti näille aloille; kukoistava\nkäsityö itse tarvitsee suurempaa apulaislukua. Mutta tälle nousevalle\napulaisluvulle tulee mestarinpaikkain luku pian liian pieneksi.\nVanha järjestys ei pysy tai pysyy ainoastaan väkinäisesti pystyssä.\nKasvava väestö murtaa tässäkin, kuten muissakin oloissa, yhä uudelleen\nolevat kansantaloudelliset muodot\". Näin kuvaa Schmoller Saksan\nkäsityöteollisuuden työväen olojen yleistä kehitystä, sen syitä ja\nseurauksia.\n\nKaikki tuo on ikäänkuin kirjoitettu myöskin Suomesta ja Tampereesta.\nMenneen vuosisadan kuluessa lakkaavat useimmat käsityön kisällit\nja oppipojat olemasta mestarinalkuja. Täälläkin siirtyvät\nkäsityöläiskisällit ja käsityöläisoppilaat erä erältä verstaskodeistaan\nyleisen työväen pysyvään pariasluokkaan.\n\nTämän kehityksen kulku näkyy tarkemmin seuraavista virallisten\nkäsityöläisluettelojen numeroista:\n\n      Työpalkkain, kisällien ja oppipoikain lukumäärä\n             Tampereen käsityössä vv. 1815--1870\n\n    vuosi  työpaikk.  kisällejä  oppipoikia  kisäll.   oppip.    apul.\n                                             työpaikk. työpaikk. työpaikk.\n                                             kohden    kohden    kohden\n\n    1815      50          11         21         0.2      0.4       0.6\n    1820      66          13         43         0.2      0.6       0.8\n    1825      81          16         58         0.2      0.7       0.9\n    1830      89          47         74         0.5      0.8       1.4\n    1835      99          31         84         0.3      0.8       1.1\n    1840     111          49         87         0.4      0.8       1.2\n\n    1862     104         122        200         1.2      1.9       3.1\n    1866      95         108        113         1.1      1.2       2.3\n    1870      79          96         95         1.2      1.2       2.4\n\nNäistä luvuista näkyy, miten Tampereen vanhat käsityöläisolot\nrikkoutuivat jo kauan ennen elinkeinovapauden julistamista. Erittäin\nhuomattava on oppilaiden suhteellisesti suuri luku Tampereen vanhassa\nkäsityössä. Saksalaisten oppineiden laskelmain mukaan saisi tasaisesti\nkehittyvässä käsityössä keskimäärin ainoastaan jokaisella kolmannella\ntai neljännellä mestarilla olla yksi oppilas; kisällien luvun pitäisi\nterveessä käsityössä olla paljoa suurempi kuin oppilaiden, mutta\nkisällienkään lukumäärä ei saisi nousta suuremmaksi mestarien lukua.\n\nOppilaiden liian suuri lukumäärä Tampereen käsityössä synnytti\nepäkohtia etupäässä siinä kohden, että kisällejä siten kasvatettiin\nenemmän kuin tarve vaati. Kun lisäksi kaikki kisällit eivät voineet\npäästä itsenäisiksi mestareiksi, ei kisällien liikamäärällä ollut muuta\nneuvoa kuin tarttua vaellussauvaan tai joutua yhteiskunnan hylkiöiksi.\nTätä epäkohtaa Suomen käsityössä tunnettiin ja valitettiin yleisesti jo\nmenneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä.\n\nMitä _oppilaisiin_ tulee, merkitsemme ettei Tampereen vanhemmassa\nkäsityössä käytetty paljon alaikäistä työväkeä, mutta merkillistä kyllä\nkuitenkin enemmän kuin uudempina aikoina. Vv. 1843--1849 oli alle 15\nvuotta vanhain oppipoikain lukumäärä keskimäärin 7 % ja vv. 1850--1856\nkeskimäärin 3.6 % kisällien ja oppipoikain koko luvusta. Kuusikymmen-\nja seitsemänkymmenluvuilla mainitaan alaikäisiä työntekijöitä Tampereen\nkäsityössä ani harvoin; vasta vuosisadan kahdella viimeisellä\nvuosikymmenellä oli alaikäisten lukumäärä jälleen suurempi, vaikkei\nyleensä niin suuri kuin ammattikuntaisuuden aikoina neljä- ja\nviisikymmenluvuilla.\n\nVanhempina aikoina tarvitsi käsityö etupäässä oppinutta työvoimaa,\njoka oli erityisellä valmistuksella hankittava. Mutta köyhät mestarit\neivät voineet ruveta yleiseksi hyväksi kasvattamaan mestarinalkuja.\nHeidän tarvitsi saada mahdollisimman paljon hyötyä ja apua oppipojasta,\njonka verstaaseensa ottivat. Senvuoksi kartettiin mikäli mahdollista\nkovin nuorta apuväkeä ja otettiin oppilaita vasta varttuneemmasta\nikäluokasta. Oppipoikain ja \"oppimiesten\" ikärajat näyttää tapa\nmääränneen. Kun v. 1850 muudan rakennusmestari otti kerrallaan yhdeksän\noppipoikaa kolmeksi vuodeksi palvelukseensa, kumosivat viranomaiset\nnämä sopimukset, koska oppilaissa oli vanhoja miehiä ja lasten isiä,\nlaiskoja ja pahantapaisia henkilöitä, joita tällä tavoin tahdottiin\nsyytää kaupungin niskoille. Kuitenkin on Tampereella monessa ammatissa\nvielä paljon myöhemminkin ollut tapana ottaa jokseenkin vanhoja\noppilaita.\n\nTavallisin käsityöläis-oppiaika on Tampereella vanhempina niinkuin\nmyöhempinäkin aikoina ollut kolme vuotta. Pitempiäkin oppiaikoja, 4--7\nvuotta, on käytetty useita; viisikymmenluvulta olemme merkinneet kolme\n10--13 vuoden oppiaikaa, mutta tällaiset poikkeustapaukset ovat varmaan\nriippuneet oppilaiden nuoruudesta.\n\nIkivanhan käsityöläistavan mukaan työskentelivät oppilaat mestarin\n\"asunnossa ja ruuassa\". Monessa vanhassa oppilassopimuksessa ei\noppilaalle myönnettyjä etuja mainitakaan muuta kuin tuo \"hoito\"\ntai \"asunto, ruoka ja lämmin\". Mestarin verstaassa saatavaa\ntyötaitoa pidettiin oppilaan tärkeimpänä ja parhaana palkkana. Mutta\ntavallisimmin saivat oppilaat hoidon ja opin lisäksi nauttia vielä\nkaikenlaisia muita etuja. Vanhan tavan mukaan tuli oppilaan saada\nsaapaspari tai kahdet vuodessa, useimmiten kaiketi työvaatteetkin, ja\nhyvin yleinen oli sekin tapa, että mestarin tuli toimittaa oppilas\nkisälliksi ja antaa hänelle \"kisällivaatetus\"; joskus kuitenkin\noli kisällivaatetuksen saamiseen liitetty se ehto, että oppilas\noli mestarin tyytyväisyydeksi oppiaikansa elänyt ja työskennellyt.\nJoskus luvattiin oppilaalle oppikauden päätyttyä työkapineita tai\nmäärätty rahasumma tai joitakin vapaaehtoisia lahjoja, joita mestari\nhyvänhyvyyttään antaisi. Tämäntapainen palkkaus on Tampereella ollut\ntavallinen viime aikoihin saakka; \"ylöspito\" ja \"saapasparit\" mainitaan\nuseimmissa oppilassopimuksissa vielä kahdeksankymmenluvulla.\n\nTämän ohessa maksettiin oppilaille myöskin hyvin usein vuotuista\nrahapalkkaakin, \"saapasrahain\", \"vaaterahain\" tai vain \"vuosipalkan\"\nnimellä. Nähtävästi annettiin tällaista rahapalkkaa ainoastaan\nvarttuneemmille ja ijäkkäämmille oppilaille. Parhaat palkat näyttävät\nvuosisadan alkupuolella olleen värjärinoppilailla. V. 1819 luvattiin\neräälle värjärinoppilaalle, paitsi ruokaa, vaatteita, saappaita ja\nkisällivaatetusta 16 velkariksin vuosipalkka. V. 1825 otti eräs värjäri\nkolme 17--19 vuoden vanhaa oppilasta 2 1/2--4 1/2 vuodeksi, luvaten\nheille kullekin 20 velkariksiä vuodessa. V. 1828 luvattiin eräälle\nviideksi vuodeksi otetulle värjärinoppilaalle samoin 20 riksiä.\nViisikymmenluvulta olemme merkinneet useampia tapauksia, jolloin\noppilaille maksettiin saappaiden lisäksi kolme, viisi, seitsemän tai\nkymmenen hopearuplaa vuodessa. Kymmenen ruplan vuosipalkka ei näytä\nnäinä aikoina olleen tavaton oppilaanpalkka.\n\nVuosisadan keskivaiheilla näyttävät asteittain kohoavat oppilaanpalkat\nolleen usein käytettyjä; oppilaalle maksettiin ensi vuonna tai ensi\nvuosina vähempi, mutta viimeisenä tai viimeisinä vuosina suurempi\npalkka. V. 1851 otetulle nahkurinoppilaalle luvattiin kolmena ensi\nvuonna 7 hopearuplaa l4 2/7 kop. ja neljäntenä vuonna 10 hopearuplaa\npalkkaa. V. 1853 luvattiin toiselle nahkurinoppilaalle kahtena ensi\nvuonna kahdeksan ja kolmantena vuonna kymmenen hopearuplaa. V. 1856\notetulle nahkurinoppilaalle sitoutui mestari maksamaan neljänä\nensimmäisenä vuotena kuusi, viidentenä seitsemän ja kuudentena\nkymmenen hopearuplaa; samoin toiselle nahkurinoppilaalle neljänä\nvuonna kuudesta kymmeneen ruplaan hop. V. 1860 sitoutui eräs leipuri\nmaksamaan oppilaalle neljänä ensi vuonna kymmenen ja viidentenä vuonna\nviisitoista hopearuplaa. V. 1862 lupasi eräs suutari oppilaalleen\nensi vuonna 12, toisena 15 ja kolmantena 20 rupl. hop., ja toinen\nsuutarinoppilas sai ensi vuonna 10, toisena 12 ja kolmantena 17 rupl.\nhop. V. 1867 luvattiin suutarinoppilaalle kahtena ensi vuonna 40 ja\nkolmantena vuonna 80 markkaa. Tällaisia astenousevia palkkasopimuksia\nkäytettiin vielä vuosisadan lopullakin.\n\nMyöhempinä aikoina on Tampereella joskus maksettu huomattavan\nsuuria oppilaspalkkoja. V. 1867 sai eräs suutarinoppilas 100\nmarkkaa vuosipalkkaa. Kahdeksankymmenluvulla olemme tavanneet\njoitakuita 100 markan suuruisia oppilaspalkkoja (nahkurin, leipurin\nja räätälin oppilaita). Näin suuret palkat näkyvät kuitenkin\nolleen poikkeuspalkkoja, joita maksettiin erityisille vanhemmille\noppilaille. Muuten eivät oppilaiden palkkaolot vuosisadan viimeisinä\nvuosikymmeninä osoita mainittavaa muutosta aikaisemmista oloista.\nKahdeksan- ja yhdeksänkymmenluvuillakin on vielä palkattomia oppipoikia\nja palkallisilla useimmiten vain 40--80 markan vuosipalkka, joka\nraha-arvossa ei ole entisiä kymmenen hopearuplan palkkoja sanottavasti\nparempi.\n\nAmmattiasetusten mukaan oli oppilas mestarin isäntävallan alainen.\nOppilassopimuksissakin oppilaat usein sitoutuivat osoittamaan nöyryyttä\nja kuuliaisuutta \"herralleen ja mestarilleen\". Mestarin luvatta ei\noppilas saanut hankkia itselleen sivuansioita. Toisinaan kuitenkin\nmyönnettiin oppilaalle jo oppilassopimuksessa tällainen oikeus. Niinpä\nesim. v. 1850 sai eräs sorvarinoppilas luvan tehdä omia töitään kello\n8:n jälkeen illalla ja toinen sorvarinoppilas oikeuden \"fuskata\". V.\n1861 sai eräs puusepänoppilas luvan \"firablata\" isännän tiedolla.\n\nVaikka elämän vaatimukset ja elintarpeiden hinnat vuosisadan\nkuluessa ovat olleet Tampereellakin suurten muutosten alaisia,\nosoittaa kisällien palkkaus merkillisen hidasta muuttumista. Tämäkin\nhuomio osaltansa vahvistaa sitä yleistä taloudellista ilmiötä, että\ntyöväen palkat seuraavat varsin hitaasti yleisen taloudellisen tilan\nmuuttumista.\n\nVielä vuosisadan keskipalkoilla oli Tampereella yleinen tapa, että\n_kisällit_ työskentelivät mestarin asunnossa ja ruuassa ja nauttivat\npientä viikkopalkkaa. V. 1844 sai eräs maalarinsälli viikossa ruplan\nhop. ja toinen kesällä kolme riksiä, talvella riksin 36 kill. Ruotsin\nvelkarahaa. V. 1850 sai peltisepänsälli 85 5/7 kop. hop., v. 1851\nsorvarinsälli 2 ruplaa 50 kop. setelirahaa, v. 1855 värjärinsälli 70,\nv. 1860 satulasepänsälli 75 ja raasisepänsälli 50 kop. hop., kaikki\nviikossa ja mestarin hoidossa. Kahdeksankymmenluvulla oli jokseenkin\nyleisenä sällin palkkana kuusi mk. viikolta mestarin ruuassa ja\nkaksi markkaa päivässä omassa ruuassa. Omassa ruuassa työskentely\noli jo tällöin tullut hyvin yleiseksi. Yhdeksänkymmenluvulla vihdoin\ntyöskentelivät sällit enään harvemmin isännän ruuassa ja heidän\npäiväpalkkansa osoitti selvää nousemista. Tuntityö ja kappaletyö\n(urakkatyö) olivat voittaneet yhä suurempaa alaa, kuten työtavan\nmuututtua olikin luonnollista. Työnantajalla ei ollut enään mitään\nharrastusta työntekijän persoonaa kohtaan; työntekijä oli nyt\nainoastaan työkone, työnantaja ainoastaan työnostaja, vaan ei mikään\nisäntä ja kasvattaja. Vanhasta patriarkallisesta yhteiselämästä\nmestarin perheessä ei ollut enään juuri mitään jäljellä.\n\nKisällien ja oppilaiden elintavoissa oli vanhempina aikoina paljonkin\nmoitteen sijaa. Kaupungin vanhemmat tuomiokirjat vilisevät kaikenlaisia\nsuurempia ja pienempiä rikosjuttuja, joissa kisällit ja oppipojat\nolivat syyllisiä. Silloin tällöin täytyi kaupungin viranomaisten\njulaista erityisiä sakkoja ja muita määräyksiä tämän levottoman\nkansanluokan tapoja vastaan, joihin kuului etenkin yöllinen juopottelu\nja katurähinä. V. 1826 olivat kultasepänsällit harjoittaneet\nilkivaltaisuutta kaupungin hautausmaalla, minkävuoksi heidät tuomittiin\nrahasakkoihin ja istumaan sunnuntaina jalkapuussa lapio kädessä,\npahantapaisimpia kisällejä saatettiin kokonaan karkoittaa kaupungista.\nNiin kävi v. 1828 eräälle sällille, joka lyhyen ajan kuluessa oli\nkolmasti sakotettu tappelusta ja kerran pyhäpäivänrikkomisesta.\nKisällien alhaisesta siveydellisestä tilasta vielä vuosisadan\nkeskipaikkeilla todistavat tuomiokirjoissa monet eläkejutut, joita\nasianomaiset kisällit tai oppilaat koettivat välttää pakenemisella.\nVarsin surullisen todistuksen käsityöläistyöväestön elämänsuhteista\nantavat kaupungin sairaalan aikakirjat. O. Blåfieldin tarkkain\nlaskelmain mukaan oli tässä sairaalassa hoidetuista kuppatautisista\nmiehisistä kaupunkilaisista ja tehtaalaisista seuraavat pöyristyttävät\nmäärät käsityöntekijöitä:\n\n                        kuppatautisia   niistä käsityö-   käsityöläis-\n    vuosijaksot         miehiä          läisiä, kisälliä,   luokan\n                        kaikkiaan       oppipoikia            %\n\n    1859--1868            286               115              48.2\n    1869--1878            485               152              31.3\n    1879--1882            202                56              27.7\n        vv. 1859--1882    973               323              33.1\n\nJa tämä oli sitä käsityöläisväkeä, jonka sivistyksestä jo pidettiin\nhuolta! Vanhemman käsityöläispolven kurjuus lienee ollut vielä\nsuurempi. Tuollaiset numerot silmäin edessä saavat elävän taustan J.\nV. Snellmanin v. 1844 lausumat sanat: \"Usein on tahdottu puolustaa\nammattikuntalaitosta muka sillä syyllä, että se antaisi yhteiskunnalle\nvarmempia takeita työmiesten siveydestä kuin elinkeinovapaus. Mutta\njokapäiväinen kokemus osoittaa, että tämä tae on olematon, että osa\nitse mestareita vaipuu säännöttömän elämän vuoksi viheliäisyyteen\nja kurjuuteen, että kentiesi suurempi osa työntekijöitä päättää\npäivänsä maantiellä, sairaaloissa tai vankiloissa. Niin, meillä on se\nvakaumus, että lähempi tutkimus osoittaisi, miten juuri siinä on syy\nkäsityöläisten valitettuun rappeutumiseen.\"\n\nKerrassaan hämmästyttävään määrään oli Tampereella menneen vuosisadan\nkeskimmäisinä vuosikymmeninä kasvanut kisällien vapaapäiväin pito.\nAmmattiasetusten ja vapaakaupunki-ohjesäännön määräykset ja sakonuhat\neivät näy vähääkään tehonneen tätä yleistä pahaa vastaan. Erään\nmaalarinkisällin työriidasta v. 1844 nähdään, että kisälli oli 22\ntyöviikon aikana työskennellyt ainoastaan 75 päivää. Joukossa oli\nuseampia työviikkoja, jolloin työtä oli tehty ainoastaan puolen päivää\nkoko viikolla. Eräässä toisessa työriidassa samana vuonna laski kisälli\nitse laiminlyömisensä yhdeksäksi viikoksi yhden vuoden ajalta. Muudan\nraasisepänsälli oli v. 1860 viettänyt 22 viikon aikana vapaapäiviä\nseitsemän viikkoa. Työriidoissa tällaista \"vapaamaanantain\" tai\n\"kävelypäiväin\" viettoa mainitaan vain sivuseikkoina -- ne näyttävät\nolleen niin tavallisia, ettei niistä kannattanut erikseen riidellä.\n\nKisällien elämä ei kuitenkaan ollut yhtämittaista alaspäin menoa eikä\nheidän yhteishenkensä rajoittunut vain yhteisiin juominkeihin ja\ntansseihin. Heidän keskuudessaan ilmaantui pyrintöjä parempaankin päin.\nTällainen oli erityisen _kisälliliiton_ eli _kisällien apurahaston_\nhanke kolmekymmenluvulla.\n\nV. 1836 esitti yhteishyvän harrastuksistaan tunnettu kirjansitoja\nLemiin kaupungin viranomaisten vahvistettavaksi 21 käsityöläismestarin\nja 17 kisällin kirjoittaman kisällien sairashoitolaitoksen eli\nkisälliarkun ehdotuksen, jossa sanotaan:\n\n\"Jos joku kisälli sairastuu ollessaan työssä mestarilla, joka itse asuu\nahtaasti, jolla ei myöskään ole tilaisuutta hankkia sairaalle huonetta,\nlääkettä ja välttämätöntä hoitoa ja joka ei kuoleman sattuessa voi\nkunnollisesti saattaa häntä hautaan, eikä kisälleissäkään ole monta,\njotka sellaisissa oloissa tulevat omilla varoillansa toimeen, ja kun\nkisälli on ollut vähintään 5 tai 6 vuotta työssä jonkun mestarin\nluona tässä kaupungissa, ja sitten tulee niin vanhaksi tai heikoksi\nja kivuloiseksi, ettei hän enään jaksa elättää itseänsä omalla\ntyöllään, niin pitäisi hänen saada jotain apua eikä joutua kaupungin\nvaivaisrahaston rasitukseksi tai kerjuulle, minkävuoksi lienee\nvälttämätöntä perustaa sairausrahasto, josta sairaalle kisällille\nvoidaan heti kustantaa kunnollinen huone, hoito, lääke ja lääkärinhoito\nja, jos kuolema sattuu, myöskin hautauskulungit, elleivät hänen\nomat varansa siihen riitä tai kunnes nämä hänen jälkeensä jääneet\ntavarat vastaisuudessa voidaan myydä rahaston hyvitykseksi; mutta\nsairautensa aikana ei hänen tarvitsisi käyttää omia varojansa terveyden\npalauttamiseen.\n\n\"Sellaisen rahaston perustamiseksi pitäisi jokaisen maistraatissa\nmestariksi otetun kisällin maksaa vähintään 2 tai 3 ruplaa ja jokaisen\nkaupungin mestarin työssä olevan kisällin vähintään 4 tai 5 kopeikkaa\nviikossa ja jokaisen täysinoppineen, joka kirjoitetaan maistraatissa\nkisälliksi, tulisi mainittuun rahastoon maksaa ruplan setelirahaa.\n\n\"Ja tästä rahastosta maksettaisiin sairaiden hoitamiseksi sopimuksen ja\nrahaston varain mukaan.\n\n\"Mutta jottei tänne koottaisi muista kaupungeista sairaita tai muuten\nterveydeltään heikkoja kisällejä, pitäisi kisällin vähintään kuukauden\najan työskennellä jonkun mestarin luona tässä kaupungissa, ennenkuin\nhän voi saada mitään apua mainitusta rahastosta.\n\n\"Ja olisi mestareista yksi valittava rahaston hoitajaksi tai\narkkumestariksi ja kokousten ja tarkastusten puheenjohtajaksi, jolle\nmestarille sairaskin voisi ilmoittautua, ja samoin pitäisi kisällien\nkunkin vuoronsa perään avustaa rahastonhoitajaa, milloin tarve vaatii,\nja voidaan tarkemmat säännöt määrätä kokouksessa, joka on pidettävä\nkerran vuodessa.\n\n\"Ja pitäisi mestarit sakon uhalla ja mainittujen maksujen\nomakohtaisella edesvastuulla velvoittaa aina kuuden kuukauden kuluessa\ntehdessään tiliä kisälliensä kanssa pidättämään määrätyn maksun ja\nlähettämään sen rahastonhoitajalle ja ennenkuin antaa päästötodistuksen\nkisällilleen lähettämään todistuksen ja suoritetun maksun\nrahastonhoitajalle, jonka tulee todistukseen nimikirjoituksellaan\nmerkitä, että maksu on oikein suoritettu, jonka jälkeen vasta mestari\nvoi antaa todistuksen kisällille.\"\n\nVielä pyydettiin, ettei maistraatti antaisi mitään passia kisälleille,\nennenkuin he voivat näyttää suorittaneensa maksun.\n\nTätä hyvää hanketta eivät kaupungin mahtavimmat mestarit kuitenkaan\nkatselleet suopein silmin. Kaupungin nahkurimestarit, jotka nähtävästi\npitivät ammattikuntaansa muita vihaisempana, kiiruhtivat tekemään\nerityisen keskinäisen sopimuksen, jonka tarkoitus oli osoittaa, että\nnahkurimestarit itsekin kykenivät pitämään kisälleistään riittävää\nhuolta. Sopimuksessa sanottiin m.m.:\n\n\"Allekirjoittaneet (kuusi nahkurimestaria) ovat niin päättäneet,\nettä kukin meistä vuoronsa jälkeen antaa rehelliselle kulkevalle\nkisällille tavanmukaisen yösijan ja matkarahain sijasta vähintään yhden\nriksin Ruotsin velkarahaa kerta kaikkiaan; jokaiselle kisällille on\nammatinvanhimman annettava kiertolupa (omskädningsbillet), jotta hän\nvoi hakea työtä kaupungissa ja kun sitten jokainen mestari on lappuun\nmerkinnyt, ettei hän voi työtä antaa, kirjoittaa ammatinvanhin lappuun,\nkenen mestarin vuoro on antaa yösijarahat.\"\n\nTällä perustuksella nahkurimestarit ja heidän perässään monet muutkin\nvetäytyivät erilleen hankkeesta, joka siihen raukesi. Ajan katsomusten\nmukaan ei tällainen rahasto voinut olla vapaa, vaan tuli sen olla\npakollinen kaikille; tällaista pakkoa ei maistraatti tällä kertaa\nuskaltanut säätää, koska asia ei ollut saanut läheskään yksimielistä\nkannatusta.\n\nKäsityökisällien ammatillinen järjestyminen ja yhteistoiminta on\nvasta uudempina ja uusimpina aikoina ruvennut toteutumaan työväen\nammattiyhdistysliikkeen yhteydessä. (77)\n\n\ne) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut.\n\nKuluneen vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä ei maassamme ollut\nvielä olemassa mitään oppilaitoksia, jotka olisivat tyydyttäneet\nkaupunkien asukkaiden suuren enemmistön, käsityöläisten ja työväen\nlapsien, sivistystarvetta. Mainittujen luokkain yleinen sivistystaso\nolikin senvuoksi sangen alhainen. Kirkollinen opetus oli ainoa, mitä\nhe nuoruudessaan saivat nauttia; opetuksen jatkaminen jäi yksinomaan\nelämänkoulun varaan.\n\nKun neljäkymmenluvun koittaessa maan elinkeino-olot uudelleen joutuivat\nhallituksen erityisen huolenpidon esineeksi, tuli porvari- ja\nkäsityöläisluokankin alhainen sivistystaso ja ammattitaito yleisemmän\nhuomion alaiseksi ja kysymys heräsi tämän tilan parantamisesta\njärjestetyn opetuksen avulla. Tammik. 19 p. 1842 ilmestyi\nkäsityöläisten ja manufakturistien sivistyttämistä koskeva asetus,\njossa säädettiin, että erityisiin Suomen kaupunkeihin oli perustettava\n\"sunnuntaikouluja\", joissa käsityöläiskisälleille ja oppipojille oli\nannettava opetusta kristinopissa, kirjoittamisessa, laskennossa ja\npiirustuksessa. Asetuksen tarkoitus oli kohottaa tällä tavoin etenkin\nkäsityöläisluokan ammatillista sivistystä. Täten säädetty kouluopetus\noli kieltämättä varsin tarpeellinen. Näin aljettu, kolme vuosikymmentä\nkestänyt sivistysliike kasvoi monella taholla maata tavallista\nhuomattavammaksi; se tuli kaiken myöhemmän käsityöläisten sivistystyön\nperustukseksi maassamme ja oli ennen kansakoululaitoksen syntymistä\nkäsityöläisten ja työväenluokan tärkein yleisen sivistyksen lähde.\n\nAlkunsa sunnuntaikoululiike sai maan vanhasta pääkaupungista\nTurusta, joka kolme- ja neljäkymmenluvuilla vielä oli kaikissa\nelinkeino- ja sivistyspyrkimyksissä maan ensimmäinen kaupunki. Turun\nuseimmat ammattikunnat ja käsityöläismestarit olivat kuvernöörin\nkautta hallitukselta pyytäneet sellaisen armollisen säännöksen\ntoimeensaamista, ettei Turussa kukaan käsityöläisoppilas pääsisi\nkisälliksi eikä kukaan kisälli mestariksi, elleivät he asetusten\nmääräämäin näytteiden lisäksi todistaisi taitavansa kirjoittaa\nluettavaa käsialaa, osaavansa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla,\nsekä omaavansa tarpeellista kykyä piirustaa ja jäljentää käsityössä\nesiintyväin teosten malleja. Tämä esitys otettiin hallituksessa\nsuosiollisesti vastaan, ja maaliskuussa 1840 vaadittiin Turun\nläänin muiden kaupunkien porvaristoilta lausuntoa, voisiko Turun\nkäsityöläisten esittämää vaatimusta ulottaa läänin kaikkiin\nkaupunkeihin ja olisivatko kaupungit taipuvaisia valmistamaan\nkisälleille ja oppipojille tilaisuutta sellaisen opetuksen saamiseen.\n\nTämän johdosta tulivat Tampereen useimmat tehtailijat ja käsityöläiset\nkoolle maistraatin eteen vaaditun lausunnon antamista varten.\nHarrastukset käsityöläisluokan yleisen ja ammatillisen sivistyksen\nkohottamiseksi eivät olleet täälläkään enään aivan vieraita.\nNahkuri Brummert esitetyssä kirjoituksessaan kaikin puolin kannatti\nturkulaisten vaatimuksia ja lupasi puolestaan 250 seteliruplaa\nsuunnittelemaansa opetustoimen ylläpitämiseksi kerättävää rahastoa\nvarten. Muut kaupungin käsityöläiset eivät kuitenkaan olleet valmiita\nyhtä suuriin uhrauksiin. He selittivät suostuvansa hankkimaan kaupungin\nkisälleille ja oppipojille kirjoituksen ja laskennon opetusta, mutta\npiirustuksen opetukset he arvelivat tulevan liian kalliiksi, etenkin\nkun kaupungissa ei ollut ketään opettajaksi kykenevää henkilöä,\njotapaitsi mainitunlainen säännös liiaksi rajoittaisi niitä oikeuksia,\njoita vapaakaupunkisääntö soi kisälliksi ja mestariksi pyrkiville\nTampereen kaupungissa. Sitävastoin ei Tampereen käsityöläisillä ollut\nmitään sanottavana siihen, että piirustuksen opetus tulisi pakolliseksi\nHelsingissä ja Turussa ja vähitellen Suomen muissakin kaupungeissa,\nmikäli se kävisi laatuun.\n\nTampereelta saatu lausunto ei kuitenkaan estänyt hallitusta\njulkaisemasta asetusta turkulaisten periaatteiden mukaisesti.\n\nV:n 1843 lopussa oli manufakturi-johtokunnan kertomuksen mukaan\nsunnuntaikouluja toimessa 26 Suomen kaupungissa, joissa useimmissa\nkoulu oli alkanut jo v. 1842. Koulut olivat suurimmaksi osaksi\nkaupunkien kustantamia. Valtion myöntämät apurahat olivat v. 1843\nkaikkiaan 1 775 ruplaa hop. Kun oppilasluku sunnuntaikouluissa samaan\naikaan oli 2 042 eli lähes puolet kaupunkien kaikista kisälleistä\nja oppipojista ja kun opetuskin näissä kouluissa oloihin nähden oli\nkelvollinen, on myönnettävä, että vähillä voimilla oli saatu koko\nsuuria aikaan.\n\nTampereen sunnuntaikoulu alkoi toimensa vuoden 1842 lopulla. Sen\noppilasluku oli vv. 1842--1849 keskim. 129 vuodessa, vv. 1850--1859\nkeskim. 136, vv. 1860--1869 keskim. 230 ja vv. 1870--1873 keskim. 450\nvuodessa. Näistä verraten suurista oppilasmääristä oli kuitenkin suuri\nellei suurin osa tehtaalaisia. Alusta alkaen ottivat tamperelaiset\nsunnuntaikoulun lämpimään suosioonsa. Koulun perustamiskeskusteluissa\nv. 1842 luvattiin koululle kaikkea mahdollista kannatusta, mutta\npiirustuksen opettajaa ei vielä jaksettu kustantaa. Kuitenkin\nmyönnettiin nyt päinvastoin kuin ennen, että piirustuksen opetus olisi\ntarpeen \"käsityökisälleille ja oppilaille tässä kaupungissa, joka\nennen useimpia muita Suomen kaupunkeja on tehdaskaupunki, jolla tavoin\nmyöskin täkäläiset tehtaanomistajat aikaa myöten voisivat välttää\nulkomaisten työntekijäin käyttämistä, joita tähän saakka on pidetty\nmelkoisia määriä\", ja päätettiin sitävarten pyytää hallitukselta sadan\nruplan vuotuista kannatusapua käsityöläissivistystä varten perustetusta\nrahastosta. Tämä apuraha myönnettiinkin Tampereen sunnuntaikoululle\nv. 1844 viideksi vuodeksi; v. 1847 kuitenkin alennettiin valtionapu\n75 ruplaksi, joka myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Koulun talous\nsaatiin erityisellä kunnallisverotuksella (10 kop. joka vero-osalta)\nniin hyvälle kannalle, että verotus v. 1848 voitiin lakkauttaa.\nKaupungin johtavat miehet ja etevimmät käsityöläiset muodostivat koulun\njohtokunnan.\n\nOpetus koulussa oli ensi aikoma järjestetty verraten hyvin. Varsinaiset\nopettajavoimat saatiin kaupungin uuden alkeiskoulun opettajistosta.\nNeljäkymmenluvun loppuvuosina antoi masuunin johtaja J. Fr. Gefvert\netevimmille oppilaille \"viiva- ja mallipiirustuksen\" opetusta. Paitsi\npakollisia oppiaineita opetettiin tähän aikaan koulussa, jota pidettiin\nsunnuntaisin kello 4--6 j.pp., myöskin isänmaanhistoriaa, maantietoa,\nkirjanpitoa ja tyylikirjoitusta, vaikkeivät asetukset sitä vaatineet.\n\nViisikymmenluvulla joutui käsityöläisten opetus maassa\nuuden järjestelyn alaiseksi. V:n 1856 elinkeinokomitea ja\nmanufakturijohtokunta esittivät sunnuntaikouluopetuksen laajentamista\nja jatkamista n.s. _iltakoulu_-opetuksella, jonkalaista oli ruvettu\nkäyttämään Ruotsissa. Asetuksella 29 p:ltä jouluk. 1858 määrättiin,\nettä iltakouluissa oli opetettava useampia teknillisiä aineita ja\nannettava opetusta pari kolme tuntia kerrallaan, kolmena neljänä\narki-iltana viikossa. Koulu oli kolmivuotinen, ensimmäisellä luokalla\nyksi, toisella luokalla kaksi vuotta. Sunnuntaikoulut, joiden\njatkoksi iltakouluja oli ajateltu, siten että iltakouluun pääsemiseen\nvaadittiin suoritettu sunnuntaikoulun oppimäärä, järjestettiin samalla\nkaksiluokkaisiksi ja kolmivuotisiksi.\n\nIltakouluja saatiin toimeen harvoissa kaupungeissa. Tampereella\nsellainen syntyi v. 1860, mutta täälläkään ei se päässyt mainittavaan\nvauhtiin. Vv. 1860--1870 oli kaupungin iltakoulussa keskimäärin\nainoastaan 15 oppilasta. Opetusta, jota taaskin hoitivat enimmäkseen\nalkeiskoulun opettajat, annettiin klo 7--9 kolmena arki-iltana\nviikossa. Sunnuntaikoulukaan ei enään noussut suurempaan kukoistukseen.\nOppilasluku kyllä pysyi melkoisen suurena, mutta koulunkävijäin\nedistystä haittasivat niukka oppiaika ja alkeistietojen puute.\nSunnuntaikoulun yhteydessä oli pidettävä erityistä \"tavauskoulua\"\nedistyneemmistä oppilaista valittujen \"monitörien\" eli luettajain\navulla. Ei näy piirustuksenkaan opetus enään olleen korkealla kannalla;\nkuusikymmenluvulla sitä hoiti muudan värjäri kolmen tehtaantyömiehen\navulla.\n\nSunnuntai- ja iltakoulut elivät sittenkin aina vuoteen 1885 saakka.\nEdellisten nauttima valtionapu korotettiin iltakoulujen perustamisen\njälkeen 125 ruplaksi (500 markaksi), joka apuraha v:sta 1866 koulujen\nlakkauttamiseen saakka oli ylennetty 1300 markaksi. Pääkustannukset\nnäistä sivistyslaitoksista kantoi edelleenkin kaupunki, joka niiden\nylläpitämiseksi vv. 1877--1883 suoritti keskimäärin 3 700 markkaa\nvuodessa.\n\nMihin tapaan sunnuntai- ja iltakoulut viimeisinä aikoinaan toimivat,\nnäkyy seuraavista tiedoista v:lta 1880: Sunnuntaikoulussa oli paitsi\ntavauskoulua I luokalla kolme alempaa ja kuusi ylempää osastoa sekä II\nluokalla kolme osastoa, jotka kaikki olivat toimessa sunnuntaisin kolme\ntuntia. Oppilaita oli sunnuntaikoulussa 394, joista tavauskoulussa 14,\nja opettajia 10. Iltakoulua pidettiin kahtena arki-iltana viikossa\nsekä sunnuntaisin aamupäivällä kaksi tuntia kerrallaan; oppilaita 25,\nopettajia 3. -- Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut näyttävät tähän\naikaan olleen vilkkaammassa toimessa kuin monessa muussa kaupungissa.\n(78)\n\n\nf) Tehtaalaiset.\n\nOlemme jo nähneet, miten tehdasteollisuuden edistyessä Tampereella\ntehtaiden työväestön luku kasvoi niin, että keisari Nikolain\nhallitusajan loppuessa valtavin osa kaupungin työväestöä oli\ntehtaalaisia. Se oli ollut tavattoman nopeaa kehitystä. Kun aina\nneljäkymmenluvun alkuun saakka \"tehtaissa\" työskentelevä työväestö\noli vain ollut pieni vähemmistö kaupungin käsityöntekijäin rinnalla,\noli v. 1845 tehdastyöväestö Tampereella 2 1/2 kertaa ja v. 1855 jo\nenemmän kuin kolme kertaa lukuisampi kuin käsityöntekijäin joukko.\n\"Vapaakaupungista\" ja \"käsityöläiskaupungista\" oli yhdessä tuokiossa,\npääasiallisesti yhden ainoan tehdaslaitoksen vaikutuksesta, tullut\n\"työväen kaupunki\", jossa oli alkanut ihan uusi ja omituinen muoto\ntyöväen elämää.\n\nMutta niin valtava kuin tehtaalaisten joukko Tampereen työväestön ja\nkaupungin koko väestön keskuudessa jo tällöin olikin, niin alhainen\noli heidän yhteiskunnallinen tilansa ja arvonsa. Saavutettuun\noikeudelliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa nähden olivat\ntyöväestön vanhemmat kerrokset, kirvesmiehet, ajurit ja kisällit,\npaljon korkeammalla tehtaalaisia, jotka vielä kauan aikaa olivat koko\ntyöväenluokan leveänä ja laajana alkuportaana.\n\nSuurteollisuuden perustajat meidän maassamme saivat vapaasti, oman\nmielensä mukaan järjestää työväkensäkin olot. Se etu oli tärkeimpiä\nosia siitä teollisesta \"vapaudesta\", jota katsottiin tehdasteollisuuden\nelinehdoksi. Ruotsinaikaiset halliasetukset ja palkollissäännöt olivat\nainoat ohjeet, joita tehtaan isäntäin tuli noudattaa. Eivätkä niiden\nrajat olleet ainakaan isännille liian ahtaat.\n\nTyöväen asema ja elämä tehtaissa muodostui siis samantapaiseksi kuin\nalaikäisten palkollisten patriarkallisessa talossa. Muutamat esimerkit\nTampereen vanhoista tehtaista valaisevat tarkemmin tätä astetta\ntehtaalaisten historiassa.\n\nPaperitehdas laajoine kiinteimistöineen oli vanhempina aikoina\nikäänkuin maatila, jonka kotitaloutta hoitivat rengit ja piiat.\nPalkkaustavat tässä tehtaassa olivat mitä muinaisaikaisimpia. Niinpä\neräälle \"ruukinrengille\", joka v. 1841 otettiin tehtaan työhön\nkerrassaan kolmeksi vuodeksi, luvattiin kuukausipalkkaa 2 ruplaa 28\n4/7 kop. sekä sen lisäksi vuosittain, viisi tynnyriä rukiita, kolme\nkapanalaa peltoa, viisi syltä halkoja ja asunto. Mies palveli tehtaassa\nmonta kertaa kolme vuotta, tuli vanhaksi ja työhönkykenemättömäksi,\nja arveli saavansa tehtaasta syytingin. Ei tiennyt ukko, että\ntehtaissa oli tapa heittää pois kuluneet koneet. Vasta käräjöimällä\nsai hän tehtaanisännän myöntämään sen eläkkeen, minkä kaupungin\nköyhäinhoitohallitus katsoi kohtuulliseksi.\n\nHarvoin lienee tapahtunut, että tehtaisiin on otettu työväkeä koko ijän\nkaupalla. Mutta sellaistakin nähtiin Tampereen paperitehtaalla. V. 1862\nesiteltiin kaupungin vaivaishoitohallitukselle kolme paperitehtaan\ntyömiestä, 75, 74 ja 63 vuoden vanhoja äijiä, siitä merkillisiä,\nettä vielä nauttivat ja vaativat edelleenkin saada nauttia täyttä\npalkkaansa, koska heidät oli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin otettu\ntehtaan työhön sillä lupauksella, että kuolemaansa saakka saisivat\nlyhentämättä nauttia samaa palkkaa. Nähtävästi olivat he eläneet liian\nkauan, sillä tehtaan isäntä tahtoi nyt köyhäinhoitohallituksen avulla\npäästä tuosta vanhasta sopimuksesta osittain vapaaksi. Nämä vanhukset\nlienevät jääneet tehtaan elätettäviksi, mutta riitti tehtaalaisia\nkaupungin köyhäinhoidonkin osalle silti aivan tarpeeksi.\n\nPaperitehtaan työläisten kasvatus oli joskus yhtä perhevaltainen\nkuin heidän palkkauksensa. V. 1859 sattui tapaus sellainen, että\ntyömies erotettiin paperitehtaan palveluksesta, koska ei ollut\nsuosiollisesti vastaanottanut tehtaan ruotsinmaalaisen kirjurin antamaa\nkorvapuustia. Erotettu ei tyytynyt siihen ratkaisuun, vaan veti asian\noikeuteen. Selville tuli, että tehtaan isäntä oli v. 1856 antamallaan\njulistuksella valtuuttanut mainitun kirjurin \"sopivalla kotikurilla\nrankaisemaan säännöttömiä, laiskoja ja itsepäisiä, tai heidät kokonaan\npalveluksesta erottamaan ja toisia heidän sijaansa ottamaan\". Oikeus\nkatsoi kirjurin menetelleen lainmukaisesti ja tuomitsi työmiehen\ntehtaasta erotettavaksi.\n\nHarvemmin sattui tällaisia tapauksia vanhassa puuvillatehtaassa, mutta\nolivat senkin työväen olot omituista laatuaan.\n\nFinlaysonin tehtaalla tehtiin hyvin järjestettyjä työtä. Puisen\ntehdasrakennuksen salaperäistä paloa v. 1841 koskevissa asiakirjoissa\nkerrotaan, että tehtaalla valvoi öisin palovartija, joka kello 9:stä\nillalla kello 5:een aamulla kullakin kellonlyömällä puhalsi torvea.\nKello 5 aamulla soitti hän tehtaan työväen hereille ja kello 1/2 6\nkutsui heidät samalla tavoin työhön annettuaan sitä ennen tehtaan\nlamppujen sytyttäjälle valkean. Palaneessa tehdasrakennuksessa\nolivat lamput läkkipeltisiä, rautaketjuilla kattoon kiinnitettyjä.\nTulitikkujen käyttäminen tehtaassa ei ollut sallittu.\n\nVaikka työväen asema tässä tehtaassa lienee ollut parempi kuin\nuseimmissa muissa senaikaisissa, oli kuri täällä kuitenkin ankarampi\nkuin luulisi. Konepajan työväkeä kasvatettiin samaan tapaan kuin\nkäsityöläisiä; Finlaysoninkin verstaassa tultiin ensin oppipojiksi\nja sitten kisälleiksi. Kehräämön ja kutomon työväki sitävastoin oli\ntäydellisesti palkollisten asemassa. Usein käytettiin täälläkin sitä\ntehtaalle varsin edullista tapaa, että työntekijöitä otettiin tehtaan\ntyöhön kerrassaan useamman vuoden sopimuksella niinkuin käsityöläisten\noppipoikia. Millä tavoin työväki voi päästä irti tehtaasta, näkyy\nseuraavasta julistuksesta, joka v. 1858 oli naulattu tehtaan oviin:\n\n\"Tämän kautta tietä annetaan että kaikki ne jotka aikovat eritä\nFaprikista, Ensimmäisenä päivänä tulevassa Marras kuussa, heidän pitä\nennen 24:tä päivä Kesäkuuta ilmoittaman ittensä Bokhållarillen, että\nsaada heidän Ulossedelliänsä. Kaikki ne jotka tämän ajan sisällä ei\nYlössano ittensä niin kattotaan ne niinkuin paikoillansa olevaiset\nja ei taida saada Ulossedeliänsä ennen kuin tulevana vuonna. --\nMuistutetaan myös että edeskäsin ei enä vastaan oteta niitä jotka ovat\neriännet eli Ylössanonet palveluksensa, Tamperelta se 27 päivä Touko\nKuuta 1858.\n\n                                       Finlayson & C:o.\"\n\nTällä julistuksella tarkoitettiin täydellä todella sitä, mitä\nsanottiinkin. Tehtaan hoitaja Ferd. Uhde kertoi jo useita vuosia\npitäneensä tapana järjestyksen ja säännöllisyyden vuoksi antaa\ntuollaisen julistuksen, \"niinkuin muiden maiden suurissa tehtaissa\non tavallista\". Niinikään kertoi hän tehtaassa jo 22 vuotta olleen\nvoimassa sellaisen järjestyksen, että sen, joka ei säädetyllä tavalla\nsanonut itseään irti, katsottiin sitoutuneen vielä vuodeksi tehtaan\npalvelukseen. Vasta v. 1857 oli Uhde kiireenä työaikana ottanut pari\nseppää tehtaan työhön ehdolla, että he saisivat milloin hyvänsä lähteä,\nkunhan irtisanoutuisivat 14 päivää aikaisemmin.\n\nTehtaalla oli siis keinot, millä sai työväen pysymään paikoillaan.\nTehtaan työmiehille, jotka palkollisten tavallisena muuttoaikana\npyysivät päästökirjaa, ei sitä annettu. Tehtaantyttöjä, jotka luvatta\nlähtivät tehtaan palveluksesta tuotiin kruununkyydillä takaisin,\nerittäinkin jos olivat pujahtaneet kilpailevaan Forssan tehtaaseen,\njonka isännille kerran (1849) vaadittiin ankarampaakin edesvastuuta,\n\"etteivät suojaisi Finlaysonin tehtaan työntekijöitä\". Saadakseen\ntyöväkensä harrastamaan säännöllisyyttä ja ahkeruutta käytti tehdas jo\nensi ajoiltaan alkaen sakotusjärjestelmää. V. 1858 oli sakko työstä\npoisjäämisestä rupla päivältä, s.o. paremman tehtaalaisen lähes\nkaksinkertainen päiväpalkka.\n\nToiselta puolen pääsivät tehtaat laiskoista tai muuten vastenmielisistä\ntyöläisistään irti ilman muita mutkia erottamalla heidät. Sellainen\ntyöläinen menetti samalla tehtaan \"laillisen suojeluksen\" ja\nkarkoitettiin irtolaisena koko kaupungista, ellei onnistunut saamaan\nitselleen uutta suojelijaa.\n\nVanhan ajan tehtaalainen oli täten joutunut kerrassaan kummalliseen\nyhteiskunnalliseen asemaan. Hän oli vuosipalveluksella, usein\nmonivuotisella sopimuksella, sidottu tehtaaseen, josta hänet kuitenkin\nmillä hetkellä hyvänsä saatettiin ajaa maantielle. Hän oli tehtaassa\nollessaan suojelusta nauttiva kansalainen ja kaupunkilainen, mutta\ntehtaasta erottuaan irtolainen. Merkillinen vapauden aika! Jos työmies\nmurskautui tehtaan koneisiin, oli se useimmiten onnettoman \"oma syy\",\nvapaa asia, johon ei mikään laki puuttunut. Kukapa sitten olisi\npitänyt huolta sellaisista yksityisen tehtaalaisen asioista kuin hänen\ntyöstänsä?\n\nTällaiset seikat saivat käytännössä järjestyä miten parhaiten\ntaisivat, hallitsevan luokan oikeustajunnan ja katsantotavan mukaan.\nTampereen tehtailijat olivat aina halukkaita syytämään sairastuneen\nja vanhettuneen työväkensä kaupungin köyhäinhoidon niskoille, mutta\ntoiselta puolen osasivat vanhan Tampereen porvarit myöskin olla\nvaruillansa tätä vaaraa vastaan. Niin syntyi täällä teollisuuden\nja köyhäinhoidon välillä varsin omituinen taistelu, jossa apua\ntarvitsevain auttaminen ei aina ollut pääasia.\n\nEnsi aluksi näytti kaupunki tässä taistelussa olevan voiton puolella.\nV. 1818 oli kysymyksessä, ottaisiko seurakunta paikkakunnalle ilman\ntakausta vastaan erästä paperitehtaassa palvelevaa maalta tullutta\ntyömiesperhettä. Seurakunta yksimielisesti päätti vaatia perheen\nisää kahdeksan päivän kuluessa hankkimaan itselleen tehtaanisännältä\nsellaisen takauksen kuin viimeksi ilmestyneessä kerjäläisasetuksessa\nmäärättiin, muuten tulisi perhe kruununkyydillä toimitettavaksi\nkotipaikoilleen. Pian sitten syttyi seurakunnan ja paperitehtaan\nvälillä yleinen taistelu. Kirkonkokouksessa 1821 päätettiin vaatia\npaperitehtaan isännältä sitoumus, että hän vastaisi kaikista hänen\ntehtaaseensa tulleista henkilöistä, etteivät he tule seurakunnan\nrasitukseksi. Valitettiin, ettei paperitehtaan isäntä ollut täyttänyt\nkaupungissa voimaan astunutta määräystä, että jokaisen, joka ottaa\nluoksensa yhden tai useampia vieraita henkilöitä, on siitä kahdeksan\npäivän kuluessa kaupunginoikeudelle ilmoitettava. Päinvastoin oli\ntehtaanisännän leväperäisyyden vuoksi jo tapahtunut useita häiriöitä\nja moni kelvoton henkilö vedetty seurakuntaan sen rasitukseksi ja\nkuormaksi. Siltä varalta, ettei tehtaanisäntä 21 päivän kuluessa\nantaisi häneltä vaadittua kirjallista takausta, \"tuomitsivat\"\nseurakunnan jäsenet jo edeltäkäsin joukon paperitehtaalle äskettäin\nmuuttanutta työväkeä lähtemään seurakunnasta pois. Poistuomittujen\nluettelo osoittaa minkälaatuisesta väestä paperitehtaan työväestö\ntähän aikaan oli kokoonpantu; lähtemään määrättiin Pirkkalasta\nmuuttanut torpparinperhe, pälkäneläinen juoppo renki, Kangasalta\ntullut muonatorpparin perhe ja eräs talontytär aviottomine poikineen\nsekä Raumalta saapunut porvariperhe. Heidät kaikki nyt luettiin\nkerjäläisasetuksen alaisiksi.\n\nMyöhemmin kääntyi köyhäinhoitotaistelu toiseen suuntaan. Olojen\nmuuttumiseen oli nähtävästi suurimpana syynä v:n 1852 uusi\nvaivaishoito-asetus. Tämä näköjään ihmisystävällinen asetus oli\nlaadittu yhä leviävän liberalisuuden ja industrialismin henkeen. Se\nkyllä sääti, että tehtaiden oli elätettävä ne työntekijät, jotka\nniiden palveluksessa olivat tulleet työkyvyttömiksi; mutta sellainen\nsäännös oli helposti kierrettävissä. Huomattavampaa oli, että uusi\nasetus velvoittamalla kaikkia työntekijöitä ja palkollisia maksamaan\nköyhäinhoitoveroja antoi tai ainakin katsottiin yleisesti sen\nantavan kaikille veronmaksajille oikeuden päästä osalliseksi kunnan\nköyhäinavusta. Tehtaan isännät saattoivat täten osittain yleisillä\nvaroilla elättää työväkeänsä, eivätkä he olleet hitaita käyttämään\nhyväkseen edullista tilaisuutta.\n\nTampereen köyhäinhoito sai uuden vaivaishoito-asetuksen jälkeen\nhoidettavakseen suuria joukkoja tehtaiden ihmiskuluja. Muutamat\ntapaukset valaisevat kehityksen asteettaista kääntymistä siihen\nsuuntaan. V. 1854 oli eräs työkyvytön entinen paperitehtaalainen\njoutunut kaupungin köyhäinhoidon niskoille. Tehtaanisännän kanssa\nsaatiin aikaan sellainen sopimus, että hän maksaisi entisen työmiehensä\nelatukseksi 12 ruplaa vuodessa sen lisäksi, mitä hoitolaisen vaimo\nsaattoi tehtaasta ansaita. Parin vuoden päästä sattui oikeusjuttu\npaperitehtaan ja erään työmiehen välillä, joka oli työsopimuksen aikana\ntehtaan palveluksessa tullut työhön kykenemättömäksi ja häädetty\ntehtaasta pois. Työntekijä vaati tehtaalta eläkettä, ja tehtaanisäntä\nsuostuikin hyvällä maksamaan hänelle köyhäinhoitohallituksen määräämän\nvuosieläkkeen, joksi mainittu hallitus määräsi kolmen jyvätynnyrin\nmarkonki-hinnan. V. 1857 katsoi köyhäinhoitohallitus puuvillatehtaan\neikä seurakunnan velvollisuudeksi elättää erästä työntekijätärtä,\njoka oli 13 vuotta ollut tehtaan palveluksessa ja vihdoin tullut\ntylsämieliseksi. Mutta v. 1860 annettiin eräälle puuvillatehtaan\ntyöläiselle apua köyhäinhoitorahastosta sen lisäksi, mitä hän\nyhtiöltä sai. Tähän aikaan seurakunta myöskin antoi vuosiapua\neräälle kivuloiselle entiselle tehtaantyöntekijättärelle, joka oli\nnauttinut apua tehtaasta 14 vuotta. Kuten näkyy ei siis kaupungin\npuolelta enään jyrkästi vaadittu tehtaita omistansa vastaamaan. Mikä\ntähän höltyneeseen kantaan oli syynä, käy näkyville eräästä v. 1862\nsattuneesta tapauksesta. Eräs maalaismies, jonka 15 vuotias tytär\noli kolmatta vuotta ollut puuvillatehtaan työssä ja siellä tullut\nsairaaksi, vaati tyttärelleen eläkettä joko tehtaalta tai kaupungilta.\nKaupungin köyhäinhoitohallitus silloin selitti, että puheena oleva\ntyttö oli suorittamillaan vuotuisilla köyhäinhoitomaksuilla hankkinut\nitselleen oikeuden saada apua kaupungin köyhäinhoitorahastosta\nsamoinkuin puuvillatehtaan työväen apukassastakin, johon oli\nvuosimaksuja suorittanut.\n\nNäin oli köyhäinhoito julistettu työväen eläkelaitokseksi. Ilmankos A.\nW. Wahren v. 1856 lausui sen mielipiteen, ettei erityisiä tehtaisiin\nperustettavia eläkekassoja meidän maassamme tarvittu, vaikka\nkyllä suositteli yksityisten apurahastojen muodostamista työväen\npalkkaosuuksista, sakoista ja vapaaehtoisista lahjoista.\n\nTehtaiden työväestö poikkesi työväenluokan muista ryhmistä\nsiinäkin suhteessa, että tehdastyössä käytettiin naisia ja lapsia.\nVapaimmasti oli tehdasteollisuus siinäkin kohden saanut rikkoa vanhat\nammattikuntaiset olot. Siltä kannalta muutosta arvosteltiin ja siitä\nriemuittiin. Mutta edistys oli tässäkin kohden ainoastaan suhteellinen,\nja suurin vapaus oli tälläkin taholla lähellä suurinta orjuutta. Niin\noli laita etenkin _lasten työn_.\n\nTampereen kasvava suurteollisuus perustui suureksi osaksi lasten ja\nalaikäisten työhön. Niinkauan kuin ei mikään työväen suojeluslaki vielä\nuskaltanut koskea tehdasteollisuuden pyhään vapauteen, saattoivat\ntehtaat mielin määrin käyttää tätä mukavaa ja halpaa työvoimaa. Alle 15\nvuoden ikäisten työntekijäin lukumäärä oli Tampereen tehtaissa:\n\n    v. 1845        70 eli 12 % koko tehdastyöväestöstä\n    \"  1850       191  \"  26 %  \"           \"\n    \"  1855       230  \"  24 %  \"           \"\n    \"  1860       371  \"  24 %  \"           \"\n\nFinlaysonin tehtaassa oli v. 1841 lähes 25 % ja vv. 1857 ja 1858 yli\n26 % työväestä viittätoista vuotta nuorempia työntekijöitä. Samaan\ntapaan kehittyivät olot maan muissakin pumpulitehtaissa. A. W. Wahren\nilmaisi yleisesti tunnetun tosiasian, sen yhteiskunnalliset syyt ja sen\nyleisen puolustelun lausuessaan v. 1856, että \"useimmat työntekijät\nkehräämöissä ovat itsellisluokan lapsia, jotka työskentelevät niissä\n13:nnesta 17:nteen ikävuoteen, siis ainoastaan niinä vuosina, jolloin\nhe tämän toimen puutteessa ainakin joksikin osaksi olisivat useimmiten\nhyvin köyhäin vanhempainsa elätettävinä\".\n\nNuo vanhan ajan tehdaslapset eivät itse ole olojansa kertoneet,\nja vähän ovat heistä maininneet heidän isäntänsäkään. Vasta v:lta\n1868, jolloin alaikäisten käyttö teollisuudessa ensi kerran\njoutui lakimääräysten alaiseksi, on meillä valaisevia tietoja\nTampereen tehtaiden työlapsista. Paperitehtaassa oli tällöin työssä\nseitsemäntoista poikaa, 12--17 vuoden ikäisiä, jotka työskentelivät\npaperikoneissa kello 12:sta kello 12:een, siihen luettuna lomahetket,\njoka toinen viikko päivä- ja joka toinen viikko yövuoroin. Samassa\ntyössä oli tehtaassa vielä kaksi poikaa, toinen kymmen-, toinen\nyksitoistavuotias, jotka työskentelivät \"nyttemmin ainoastaan kuusi\ntuntia päivässä\", mutta jotka vähää ennen vielä olivat tehneet noita\n12 tunnin yövuoroja siinä kuin muutkin miehet. Paperin poiminnassa ja\nlajittelussa työskenteli viisi kymmenvuotista tyttöstä, jotka niinikään\n\"nyttemmin\" tekivät työtä kuusi tuntia päivässä, mutta olivat tehneet\n12 tuntia. Tehtaan lumppuosastossa teki tinkityötä viisi 9 1/2--11\nvuotiasta tyttöstä ja neljä alle 10 vuotiasta poikaa, joista pari\nnuorinta urakkamiestä oli vasta kahdeksan vuoden ikäistä! Paperitehtaan\nisännät osasivat koreasti selittää mainion järjestelmänsä etuja.\nKokemuksesta tiedettiin, että tällä tavoin kasvaneista pojista oli\ntullut \"terveitä ja hyvin kehittyneitä miehiä\". Työ oli helppoa ja\nvaihtelevaa, minkä ei pitäisi haitata terveyttä. Urakkatyössä olevat\nlapset saattoivat sitäpaitsi ottaa lepohetkiä, milloin heitä huvitti.\nMutta pääsyy, minkä nojalla tehdas nyt pyysi oikeutta saada edelleenkin\nkäyttää yllämainittuja lapsia työhön entisellä tavalla, oli kuitenkin\nse, että lapset muuten joutuisivat kerjuulle tai köyhäinhoidon\nniskoille. Mielihyvällä niin ollen kaupungin maistraatti jätti nuo\nlapset yleishyvää harrastavan tehtaan haltuun.\n\nLeikkiä ei ollut lasten ja alaikäisten työ Finlaysoninkaan tehtaassa.\nV. 1868 työskenteli tässä tehtaassa 602 alle 18 vuoden ikäistä\ntyöntekijää. Niistä työskenteli osa kello 5:sta aamulla kello\n7:ään illalla, nauttien siitä ajasta tunnin aamiais- ja tunnin\npäivällislomaa, ja toinen osa oli yhtämittaisessa yötyössä siten, että\ntyövuorot olivat joka toinen viikko kello 4--9 aamulla ja 2--7 illalla\nja joka toinen viikko kello 9--2 päivällä ja 7--12 yöllä. \"Nykyisiin\nkoviin aikoihin nähden\" pyysi tehdas edelleenkin saada jatkaa tällaista\ntyöjärjestystä: ellei lupaa annettaisi, tulisi suurin osa alaikäisiä\ntehtaasta erotettavaksi, \"mikä olisi samaa kuin saattaa heidät\nnälkäkuolemaan\". Tietysti sai tehdas pyytämänsä luvan.\n\nPaperitehdas ja pumpulitehdas lienevät olleet lasten paratiiseja\nverrattuina Tampereen tulitikkutehtaaseen, joka pitkät ajat käytti\nsuuria lapsijoukkoja mitä vaarallisimmassa työssä. V. 1865 saatiin\nmaassa vihdoin tulitikkutehtaita koskeva asetus, jonka määräyksistä\nnäkyy, miten äärettömän vaarallista työ valkoisen ja punaisen fosforin\nääressä oli. Mutta kirjoitettuaan muutamia työsääntöjä lakikirjaan\nkatsoi valtio tehneensä kaikki tehtävänsä tulitikkutehtaisiin nähden.\nKäytännölliset toimenpiteet jäivät köyhäinhoitohallituksille.\nNiinpä oli yhtenä ainoana vuonna (1868) Tampereen köyhäinhoidon\nelätettävänä ja hoidettavana neljä tulitikkutehtaan työläistä, joista\nyksi mielipuolinen ja yksi raajarikkoinen poika. Sitä ennen oli\ntulitikkutehdas jättänyt kaupungin köyhäinhoidolle kokonaisia perheitä.\nTämä tulitikkutehtaan työläisten tavaton sairaus ja kurjuus johtui\nselvästi heidän vaarallisesta ammatistaan. Moni heistä joutui kaupungin\nelätettäväksi -- kuinka monta lienee joutunut turpeen alle. Mutta\nteollisuus edistyi ja kukoisti ja vaati kiitollisuutta kansalta, jonka\nlapsia se pelasti \"nälkäkuolemasta\". (79)\n\n\ng) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset.\n\nTampereen vanhoilla tehtailla oli nöyrää, ahkeraa ja uskollista\ntyöväkeä. Väki tyytyi asemaansa, sillä se ei parempaa tuntenut,\nja tehtaat nauttivat suurta etua vakinaisesta työväestään ja sen\nkehittyvästä työtaidosta. Moni työläinen sulautui kaikelta mieleltään\nja sielultaan tehtaaseensa, eli ja kuoli sen palveluksessa, jättipä\nvielä saman ammatin, saman elämän ja saman katsantotavan perinnöksi\njälkeläisilleenkin. Sellaisista oloista tuli etenkin Finlaysonin tehdas\ntunnetuksi.\n\nSiltä kannalta ovat myöskin tämän tehtaan kuuluisat hyväntekeväisyys-\ny.m. työväenlaitokset ymmärrettävät. Näiden patriarkallisten laitosten\ntoimintaa ei tarvitse tulkita kristilliseksi hyväntekeväisyydeksi;\nyksinkertainen kohtuus ja tehtaan oma etu olivat riittäviä syitä\ntällaisen isällisen järjestelmän toimeenpanemiseen, jota muuten\ntavattiin kaikkialla muuallakin samanlaisissa olosuhteissa.\n\nNiinpä pakotti käytännöllinen tarve puuvillatehdasta hankkimaan\n_asuntoja_ yhä kasvaville työläisjoukoilleen. Jo neljäkymmenluvulla oli\ntehtaalla useampia erityisiä työväenasuntorakennuksia, ja seuraavalla\nvuosikymmenellä hankki tehdas itselleen laajoja tontteja kaupungin\npohjoisosassa, josta siten alkoi muodostua erityinen puuvillatehtaan\nkaupunginosa.\n\nJo v. 1849 mainitaan puuvillatehtaalla työväen _ruokalaakin_, jota\nJuhana Erikson kauan hoiti. Se oli tehtaan perustama laitos, ja\nsanotaan sen ensi aikoinaan tuottaneen tehtaalle suoranaista tappiota.\nMyöhempinä aikoina oli tämä laitos vuokrattuna yksityisille.\n\nMerkillisempiä tehtaan laitoksia olivat pari lasten kasvattamista ja\nhoitoa varten varustettua turvakotia. Vanhempi näistä, n.s. _asyyli_,\ntuli toimeen jo James Finlaysonin aikana, ja on ollut käytännössä\näskeisiin aikoihin saakka. Nuorempi laitos oli n.s. _lastenkoti_, per.\nv. 1856 ja vasta myöhään lakannut sekin. Näistä laitoksista antaa eräs\ntehtaalainen v. 1881 seuraavan kuvauksen:\n\n\"Tämän ajan tehdastyö käyttää suuressa määrässä lapsia, ja siihen\nkelpaavat ne jo niin hennosta ijästä, että lainvaatimuksen kautta\non täytynyt koettaa estää väärinkäytöksiä tämän suhteen ja lasten\nylellistä rasittamista. Näiden alaikäisten lasten hoito on sentähden\nollut yhtiön tärkeänä silmämääränä. Sitä varten on aikoja sitten jo\nyhtiö kustantanut n.s. lasten-asyylin, johon otetaan sellaisia lapsia,\njoilla ei ole kaupungissa vanhempia tai muita likeisiä hoitajia.\nAsyylillä on oma rakennus, jossa on useita varsin siistiä asuinhuoneita\nlapsille, ja sitä paitsi kaksi suurta koulusalia, joissa lapsille,\njaettuna kahteen luokkaan ja kahden opettajan johdannon alle, annetaan\njokapäiväistä opetusta. Niissä käy muitakin tehtaalaisten lapsia\nkuin asyylissä asuvat, joita tätä nykyä ei ole muuta kuin 14, vaikka\nniitä tätä ennen on ollut likimain kuusikymmentä. Ne käyvät kaikki\ntehtaan työssä; alle 15 vuoden vanhat 8 tuntia päivässä ja sitä\nvanhemmat 12 tuntia. Kahdeksantoista vuotta täytettyänsä eroitetaan ne\nasyylistä. Samassa rakennuksessa on sitä paitsi huone, jossa pidetään\nsunnuntaikoulua, ja lukutaidossa kehnommille antaa erittäin opetusta\nasyylin hoitaja, joka siinä virassa on ollut päälle 30 vuotta.\"\n\n\"Samanlaatuinen, vaikka vähän toisella lajilla järjestetty laitos\non n.s. lastenkoto, jolla myös on oma lavea kartano. Siellä saavat\nlapset asuinsijaa, ruokaa ja opetusta, mutta ne hoitavat tavallansa\nitse talouttansa. Niille maksetaan, näet, tavallinen palkka heidän\ntyöstänsä, joka kestää alle 15 vuoden vanhoille 8 tuntia ja sitä\nvanhemmille 12 tuntia, mutta maksavat hyyryä 5 penniä viikkoonsa, siis\nainoastaan nimeksi vaan, ja ostavat ruokansa laitoksen hoitajattarelta.\nTässä laitoksessa on suuri yhteinen makuusali, joka siisteillä\nrautasängyillänsä näyttää aivan miellyttävältä. Lastenkodon asujamet\nkäyvät koulua asyylissä.\"\n\nFinlaysonin vanhassa tehtaassa ajateltiin aikaisemmin kuin muualla\ntyöväen lasten koulukasvatusta. Jo v. 1839 mainitaan tehtaalla\n\"lankasterilaista\" eli \"_pientenlasten koulua_\". \"Ne olivat --\nKaarlo K. Mäkinen kirjoittaa 'Tampereen kansakoulujen historiassa'\nlankasterilaisista kouluista ja Finlaysonin koulusta -- varsin\nvoimakkaassa uskonnollisessa hengessä johdettuja kouluja, niiden\nperustajat kun kuuluivat kveekareihin. Silloisiin oloihin nähden\nne olivat siitä omituisia, että niihin otettiin varattomain lapsia\nilmaiseksi toisten maksaessa alhaisia koulumaksuja ja että ne olivat\navoinna niin tytöille kuin pojillekin. Mistä puuttui varsinainen\nluokkajako. Kehittyneempiä oppilaita pantiin opettamaan nuorempia\noppilaita, jotka olivat jaetut pieniin ryhmiin.\"\n\nFinlaysonin koulu sijoitettiin Kuninkaankadun ja Puuvillatehtaankadun\nkulmassa olevaan komeanlaiseen rakennukseen. Koulun opettajattareksi\nsaatiin suomalaissyntyinen, mutta Ruotsissa lankasterilaisen\nopettajasivistyksen saanut neiti _Maria Charlotta Hydén._\nHänen koulunsa, \"mamselin koulu\", tuli Tampereella hyvin\nsuosituksi. Oppilasmäärä oli suuri, toisinaan muistin mukaan yli\npuolentoistasadankin. Opetuskieli oli pääasiallisesti ruotsi, mutta\nkuusikymmenluvulla jo melkein yksinomaan suomi. Koulussa ensimmäisen\nopinalkeensa saaneista henkilöistä mainittiin Minna Canth ja\nlahjoituksistaan tunnettu kauppias G. F. Ahlgren. Tämä koulu omituisine\nkasvatustapoineen ja opettajineen jätti aikalaisiin ja etenkin koulun\nomiin kasvatteihin mitä kauneimman muiston.\n\n\"Koulussa työskenteli -- kertoo siitä nimim. Varto -- opettajatar,\njota varmaan kaipauksella muistelevat ne, jotka vielä elävät sen\naikuisista koululapsista. Hänen nimensä oli Maria Hydén, ja hänen\nhautapatsaansa näkee Tampereen vanhalla hautausmaalla. Hän oli\nruotsalainen syntyänsä, mutta osasi puhtaasti suomenkieltäkin. Enin\nosa lapsista oli koko päivän koulussa yhtä mittaa, alkaen kello 9:stä;\nkello 12--2 oli päivällisaikaa; kello 4 päästiin pois. Molempain uunien\nedessä oli kaksi penkkiä, joissa harjoitettiin santaankirjoitusta, ja\nlaatikko penkin päässä, josta kaadettiin santaa kirjoitusalustalle,\njoka sitten silitettiin ja johon sai kirjoittaa. Huoneen perällä oli\nviisikerroksinen istuinrakennus, jotta kun tahdottiin joku ylentää, hän\nasetettiin ylemmäksi istumaan. Se vaan oli paha, että alempana oleva\nsai paljon kärsiä ylempänä olevalta, kun toisen varpaat olivat toisen\nniskan kohdalla. Keskukohdalla tätä rakennusta oli astuimet, joita\nmyöten mentiin penkkiin. Katon rajalle, astuimien kohdalle, asetettiin\njuhlan ajaksi suuri taulu, joka kuvasi Vapahtajaa, orjantappura-kruunu\npäässä. Muuten siinä oli jokapäiväisenä kuvana vähempi kuva, Vapahtaja\nristillä. Seinät olivat täynnä kuvia kasvi-, eläin- ja kivikunnasta\nja historiallisia kuvia raamatusta, sekä vanhasta että uudesta\ntestamentista. Lapset saapui kouluun jo kello 8, 'mamselli' tuli vasta\nyhdeksältä. Hän seisoi siinä niin rakkaan ja iloisen näköisenä, ja\njokainen kävi häntä kättelemässä sekä kumartamassa, ja jos joku pojista\nei kumartanut muuten kuin niskaansa taivuttaen, niin ei hän ennen\nlaskenut tyköänsä, kuin oli ruumis selästä niin norjaksi tullut, että\nse taipui, ja sama oli tyttöjenkin; jos se kävi vaan hät'hätää, niin ei\nse kelvannut, vaan sen piti käymän kauniisti. Sitten kun tämä temppu\noli tehtynä, otti hän kaapista kellon, jolla hän soitti kaikki riviin,\nja komensi käymään penkkiin. Kullakin pojalla oli tyttö parina, ja niin\nsitä mentiin muutama kerta huoneen ympäri, sekä samassa järjestyksessä\nastuimia ylös, tytöt oikealle ja pojat vasemmalle. Kun he näin\noli sioittuneet paikoilleen, laski mamselli astuimien alapuolelle\nristiinnaulitun kuvan kohdalle polvilleen, kädet ristiin leuvan alle,\nja rukoili siinä hartaasti, ja sitten siunasi lapset, jonka jälkeen he\nsaivat tulla ales, harjoittelemaan, mitä kullekin oli määrätty.\n\n\"Kirjava oli se lapsilauma, kirjava ja monipuolinen sen\nharjoitustoimikin. Siellä nähtiin 4 vuoden ikäisistä 14 vuoden ikäisiin\ntyöskentelevän. Siellä rakennettiin puupalikoista suuria tornia,\njotka yhtäkkiä maahan lyötiin, siellä kierrettiin rinkiä, toiset\nkirjoittivat raamatunlauseita, toiset hyppäsivät nuoraa, piirustivat,\nlaskivat, toiset etsivät kuvia sekä luonnonkirjasta että raamatusta.\nToiset tutkivat karttaa maantieteen jälkeen y.m., mutta kaikki kävi\njärjestyksessä.\n\n\"Se oli yhteiskoulu, josta nykyään niin paljon puhutaan ja\nkirjoitetaan. Sinne kelpasi kaikki lapset, jotka vähänkin kynnellensä\nkykenivät, rikkaitten säätyhenkilöitten ja köyhän työmiehen lapset.\nSiellä sai nauttia ilman eroitusta mamsellin suosiota köyhän lapsi\nniinkuin rikkaankin. -- -- Rukouksen jälkeen tuli kaikki astuimia alas\njärjestyksessä ja kättä antaen jätti hyvästi rakkaan opettajattarensa.\nKeskiviikkoisin ja lauantaisin sai kukin siinä lähteissään nisuleivän\nkäteensä, joten kukin meni iloisella mielellä kotiansa. Se oli\nvissiin surun hetki, kun v. 1868 tuotiin musta ruumisarkku koulun\npihalle, josta se sitten nostettiin mustiin, mustalla vaatteella\nverhottuin hevosten vetämiin ruumisvaunuihin ja lähdettiin saattamaan\nhautausmaalle, jossa vielä seisoo mustajalkainen risti vuoltusta\nkivestä hänen haudallaan. Tässä on kirjoitettu:\n\n    \"'Herran pelvossa\n    Pienten parvessa\n    Jakoi oppia,\n    Neuvoi lapsia\n    Jeesuksen luo.\n    Ruumiinsa vaipui,\n    Monelle suruks',\n    Sielunsa saapui\n    Enkelein iloks',\n    Jeesuksen luo.'\"\n\nNeiti Hydénin kuoleman jälkeen koulu silloisen hätäajan ja\npuuvillatehtaalla sattuneen palon vuoksi suljettiin joksikin ajaksi,\nkunnes v. 1870 alkoi uudelleen, nyt sijoitettuna Läntisen ja Pohjoisen\nRantakadun kulmataloon, n.s. \"Sitkaan\". Uusi v. 1871 tullut Jyväskylän\nseminaarin käynyt opettaja Pekka Ahlgren järjesti koulun varsinaisen\nkansakoulun tapaan, niin että sen neljä luokkaa vastasivat kahta\nalemman ja kahta ylemmän kansakoulun osastoa. Puuvillatehtaan koulun\nkäytyään pääsivät lapset tutkinnotta ylemmän kansakoulun toiselle,\nsekä myöhemmin, kansakoulujen tarkastajan määräyksestä, kolmannelle\nluokalle. Koulu, joka jo 13 vuotta oli ollut kouluylihallituksen\nvalvonnan alainen, lakkautettiin v. 1903, jolloin se opettajineen\nyhdistettiin kaupungin kansakoululaitokseen.\n\nMainittavia Finlaysonin tehtaan opetuslaitoksia olivat myöskin\n_pyhäkoulut_, joita siellä läpi vuosikymmenien pidettiin pappien ja\nopettajien, mutta usein myöskin tehtaan työmiesten johdolla.\n\nTehtaan vanhoista taloudellisista työväenlaitoksista on ensi sijassa\nmainittava _säästöpankki_, joka alkoi toimensa v. 1838. Laitoksen\noli perustanut tehtaan isännistö, joka myöskin lainasi säästöpankin\nkertyvät pääomat tehtaan liikkeeseen, minkävuoksi säästöpankin tilit\nmerkittiin tehtaan yleisten tilien vastattavain puolelle. Näiden tilien\nmukaan olivat säästöpankin varat:\n\n    helmik. 1840 Rupl. hop. 381:38   helmik. 1850 Rupl. hop. 3 186:10\n      \"     1845  \"     \"   523:72     \"     1855  \"     \"   5 152:41\n\nTalletuksista maksettiin tässä säästöpankissa myöhempinä aikoina 5 %\nkorkoa. Pankin varat kasvoivat niin, että ne v. 1879 olivat 791 700\nja v. 1890 jo 2 431 081 markkaa, josta määrästä kuitenkin seuraavina\nhuonoina työaikoina alenivat puoleen (v. 1896 1 138 919 markkaa).\n\nFinlaysonin tehtaan _sairaus- ja eläkerahasto_ perustettiin v. 1846,\nja oli se vanhimpia sentapaisia tehtaalaislaitoksia maassamme. Rahasto\njärjestettiin pakolliseksi siten, että sen hyväksi otettiin määrätty\nprosentti tehtaan jokaisen työntekijän viikkopalkasta. Lisävaroja sai\nrahasto tehtaalaisten järjestyssakoista, tilapäisistä lahjoituksista\nja koroista. Laitosta hoiti kuusijäseninen tehtaan väestön vuosittain\nvalitsema johtokunta. Rahaston vanhempien tilien rahaerät voinevat\nvalaista entisiä tapoja ja oloja tehtaalla. Niinpä on kassan tileihin\nmerkitty:\n\n    vuonna          tuloja    menoja   sakkoja   lahjoja   korkoja\n\n    1847 Rupl. hop. 593:30    171:45    105:--    159:53    160:12\n    1850  \"     \"   601:14    234:35     75:--    150:--     95:24\n    1855  \"     \"   644:30    484:65    126:75      --       21:42\n    1899 Smk.    35 441:02 32 000:--  2 684:80    205:-- 11 434:17\n\nLaitosta sanottiin aikaisemmin milloin \"vaivais- ja apukassaksi\",\nmilloin vain \"köyhäinkassaksi\". Myöhemmin ruvettiin erikseen\ntilittämään \"sairaus- ja hautausapukassan\" ja \"eläkekassan\" varoja;\nedellisen varat tekivät v. 1899 Smk. 23 440:72 ja jälkimmäisen samana\nvuonna Smk. 150 029:81 (molempain rahastojen varat yhteensä Smk. 173\n470:53). (80)\n\n\nh) Työväen yhteiskunnallinen asema.\n\nToivottomaksi kuvaa J. V. Snellman Valtio-opissaan työväen\ntaloudellisen tulevaisuuden. Rikas on yhä enemmän rikastuva, köyhä yhä\nenemmän köyhtyvä -- siinä se rautainen laki, minkä suuri kansallinen\najattelija oli havainnut hallitsevan aikansa taloudellista kehitystä.\nMutta hän ei peljännyt tuota tulevaisuutta; hän tunsi toisen voiman,\njoka oli nostava raatajat rahanalaiset pois aineellisuuden mudasta ja\nvapauttava heidät taloudellisistakin kahleista. Se voima oli sivistys.\n\nPitivätkö Snellmanin sanat paikkansa myöskin Tampereen työväestöön\nnähden puheenaolevalla aikakaudella? Suurin piirtein ja suhteelliselta\nkannalta katsoen pitivät. Olemme nähneet, että Tampereen varsinaisten\n\"työmiesten\" palkat kohosivat sekä nimellisesti että todennäköisesti\nmyöskin realisesti neljäkymmenluvun alusta kahdeksankymmenluvun alkuun\nsaakka. Toiselta puolen taas on todettava, että samanaikaisesti\nmuodostui maassamme ja Tampereella varsinainen työläisköyhälistö,\njonka olot kieltämättä olivat kurjat. Tähän uuteen köyhälistöön kuului\nensinnäkin käsityöläisten työväki. Tampereeltakin saa tukea Sombartin\nhavainto, että \"vanhain käsityöläiseläjäin verkallinen köyhtyminen on\nvarmaan kaikkein tärkeimpiä syitä kapitalismiin kypsyneen työväestön\nsyntymiseen\".\n\nEikä muodostunut täällä valoisaksi uuden tehdastyöväestönkään asema.\nTehtaan työväestön lukumäärä nousi tavattomasti: v. 1865 se oli 1 171,\nv. 1869 jo 2 181 ja v. 1870 koko 2 326, jota määrää ei sivuutettu\nennenkuin v. 1896. Hätäaikain suuret tehtaalaisjoukot eivät olleet\nparhainta työväkeä, kuten näkyy siitä, että lisääntyneestä työväestä\nhuolimatta tehtaan valmisteiden vuotuiset arvot eivät kohonneet, vaan\npäinvastoin alenivat; oltuaan neljä milj. markkaa vv. 1866 ja 1868,\nnämä arvot olivat n. 3 1/2 milj. markkaa vv. 1867, 1869 ja 1870. Kun\nennen \"työtä oli paljon ja tekijöitä vähän\", tuli suhde tästälähin\npäinvastaiseksi. Tehtaalainen teki työtä 15--16 tuntia päivässä ja oli\nsittenkin puutteessa. Kuusikymmenluvun nälkävuosina Finlaysonin tehdas\nkieltämättä oli nälkiintyneen kansan hyväntekeväisyyslaitos. Mutta\nhyvinäkin aikoina tämän niinkuin yleensä maidenkin maamme tehtaiden\ntyöväki sai jatkaa nälkävuosien elämää.\n\nTyöväen eri ryhmäin taloudellisessa asemassa ilmenevä erilaisuus\njohtui epäilemättä suureksi osaksi näiden ryhmäin erilaisesta\nyhteiskunnallisesta asemasta: työmiesryhmän joltisestakin\nyhteiskunnallisesta itsenäisyydestä, muiden ryhmäin yleisestä\nepäitsenäisyydestä ja holhuunalaisuudesta. Maassa vallitsevat yleiset\ntaloudelliset ja yhteiskunnalliset olot olivat työtätekeville luokille\ntänä aikana epäsuotuisat ja painoivat tietysti leimansa Tampereenkin\ntyöväen oloihin.\n\nJ. V. Snellmanin ensimmäinen ennustus siis kylläkin toteutui. Mutta\nhänen toinenkin ennustuksensa alkoi jo hänen eläessään toteutua,\nvaikkei aivan sillä tavoin kuin hän sen ajatteli tapahtuvan.\n\nMenneen vuosisadan neljäkymmenluvulla alkoi meidän maassamme\nuudenlainen sivistysvirtaus, jonka tarkoituksena oli kohottaa\nvarsinaista kansaakin. Olemme nähneet, miten Tampereellakin silloin\navattiin sunnuntaikouluja ja tehdaskouluja, ja miten suurella halulla\ntyöväestö käytti hyväkseen näitä ja muita sen ajan sivistyskeinoja.\nTämän yleisen sivistysvirtauksen rinnalla kulki myöskin ennen\ntuntematon ihmisystävällinen ja kansanystävällinen liike, joka levisi\nsitä enemmän mitä enemmän köyhälistökysymys kärjistyi.\n\nMutta ei aapinen eikä hyväntekeväisyys riittänyt herättämään\ntyöväestöä. Sen teki vasta se uusi voima, joka on tunnettu suomalaisen\nkansallisuusliikkeen nimellä.\n\nTampereen työväestön kansallinen herätys oli melkein yksinomaan\n_suomenkielisten sanomalehtien_ ansio.\n\nJo v. 1854 kuulemme kerrottavan, miten hyviä ja hartaita lukijoita\nTampereen puuvillatehtaan työväki oli, miten se oli tilannut 17\n\"Suometarta\", 31 \"Christillistä huvittajaa\", y.m. sanomalehtiä.\nHenkistä ruokaa syötiin ahmimalla. Pian kuitenkin kansalliset\nharrastukset eristyivät muista ja herättivät työmiesten erityistä\nhuomiota. Tampereen työläiset, jotka ennen tuskin osasivat\npuumerkkiänsä piirtää, rupesivat vuosisadan puolimaissa jo\nkirjoittamaan suomalaisiin sanomalehtiin. Suometar ja muut kansalliset\nlehdet alkoivat pian vilistä heidän lähettämiänsä kuulumisia ja\nkirjeitä. Näissä kirjoituksissa käsiteltiin hyvin usein työväenkin\nhuolia ja toivoja. Työmies oli käsittänyt kansallisen asian myöskin\ntyöväenystävälliseksi ja kansanvaltaiseksi asiaksi, eikä siinä\nerehtynytkään; oppineet ja runoilijat, jotka kansallisia sanomalehtiä\ntoimittivat, näkivät mielellään työmiesten puhuvan puhuttavansa suoraan\nja ruotsalaisia isäntiä kursailematta.\n\nEi ollut noiden vanhain rehtien sanomalehtien eikä niihin kirjoittavain\ntyömiesten syy, ettei suomalaisuus kyennyt huokaavia auttamaan.\nSanomalehtien palstoilta tunkivat kirjoittavan työmiehen pian\npois kirjoittavat työnantajat, ja työväenasiat joutuivat siellä\nvarjoon tärkeämpinä pidettyjen kansallisten kysymysten rinnalla.\nTyömiehelle jäi kansallinen asia yksinomaan valistusasiaksi. Hän\nhautasi omat erityiset toiveensa ja tyytyi kuulemaan toisten ääntä,\nkun ei hänen heikkoa ääntänsä kuultu. Työväen harrastukset etsivät\nja löysivät uusia muotoja; alkoi lainakirjastojen, lauluseurain,\nkansantajuisten luentojen aika. Perustettiin jo yhdistyksiäkin\nvalistuksen levittämiseksi. Kaikki tämä tapahtui ylempien säätyjen\nkansallismielisten ja tavallisesti työnantajainkin holhuun ja\nvalvonnan alaisuudessa. Sula sovinto ja yhteiskunnallinen rauha näytti\nvallitsevan.\n\nEi kukaan tiennyt, mitä tulevaisuus voi työväelle tuoda. Ihmeellisiä\nmuutoksia oli jo tapahtunut työväen oloissa. Kummallinen todella\noli matka pakkoajan työmiehestä, joka istui \"puuhevosen\" selässä\npalkkataksan rikkomista sovittamassa, valistuskauden työmieheen, joka\nei tiennyt palkkataksoista eikä puuhevosista, vaan koetti sanomalehtien\nja kirjain lukemisella tappaa sielunsa ja ruumiinsa nälkää. (81)\n\n\n\n\n12. MAA JA KANSA.\n\n\na) Johdatus: Kotikaupunki. -- Kysymys maanomistuksesta. -- Asutusalueen\nahtaus. Talottomain luvun kasvaminen ja asutuksen tihentyminen. --\nMaamonopoli.\n\nb) AT:n 1830 asemakaava: V:n 1819 asutussalpaus. -- Vuokralaisten\nja talonomistajain taistelu. -- V:n 1823 rakennusjärjestys. --\nKenraalikuvernöörille annettu anomus 1823. K. L. Engelin ehdotus ja\nlausunto 1830. Uuden asemakaavan vahvistus.\n\nc) Taistelu plantaashien omistuksesta 1830--1866: Moisioiden\nomistusoikeus. Luovutusehdotuksia. Välipäätös. -- Uutisasutus seisoo.\n-- Vihollisuudet uudistuvat 1845. Tunkeilijain kohtelu. Esplanadin\navaus 1853. Istutusmaiden peruutus.\n\nd) Uutisasutus 1850-luvulla: Tonttien hintoja. -- \"Hauska\". --\nEsplanadin puu-istutukset. -- Puolipaasto 1866.\n\ne) Järjestelyt 1860-luvulla ja työväenkaupunki \"Amurinmaassa\": V:n\n1856 asetus kaupunkien asuttamisesta. -- Palo 1865. Rakennuskomitea.\nValmistuksia ja ehdotuksia. Hämeenkadun \"bulevardi\". Viides ja\nviimeinen asemakartta. Asemakaavan vahvistus 1868. -- Pienitonttinen\ntyöväenkaupunki. -- Tampereen rakennusjärjestys 1869. Sen säännökset.\n-- Uusi tonttien numeroiminen. -- \"Amurinmaan\" asutus. -- Uusi\nasutussuunta.\n\n\na) Johdatus.\n\nEi suonut kotikaupunki kaikille asukkailleen samanlaista sijaa. Tuvasta\nja turpeesta tuli täälläkin taistelu, maanomistuksesta kaupungissa\nkysymys yhtä kireä kuin koskaan maaseuduilla, talollisten ja\ntalottomain, isäntäin ja vuokralaisten väleistä melkein samantapainen\nsuhde kuin muinoin läänitysten ja maaorjain.\n\nKaupungin asuttu alue ei kasvanut samassa suhteessa kuin kaupungin\nväkiluku lisääntyi. Syitä tähän epäkohtaan oli montakin. Ennen Kyttälän\nlunastamista seitsenkymmenluvulla oli Tampere pienimpiä maanomistajia\nmaamme kaupunkien joukossa. Kun kaupungin osaksi luovutettu maa\nJyväskylässä, Tammisaaressa, Oulussa, Kokkolassa, Kristiinankaupungissa\nja Mikkelissä oli 1 000--2 000, Helsingissä ja Raahessa 3 000-- 4\n000 tynnyrinalaa, oli Tampereen kaupungille annettu maa vain 425\ntynnyrinalan laajuinen. lisäksi oli suuri osa tuosta 425 tynnyrinalasta\nvanhempain aikain rakennusvaatimuksien mukaan mitä epäedullisinta.\nKaupunki perustettiin alueen toiselle äärelle, kosken rantamalle.\nPohjoisessa ahdistivat asutusta Näsijärvi ja sen koluiset rantakalliot.\nEtelässä taas oli vanhan kaupungin ääressä Pyhäjärvi, jonka ranta\noli niin alavaa ja vesiperäistä, että vasta yhdeksänkymmenluvulla on\nkannattanut ruveta talojen perustuksia sinne kaivamaan ja junttaamaan.\nVarsinaista laajennusalaa oli kaupungilla ainoastaan länteenpäin, missä\nolivat Mustanlahden metsät, hautausmaa ja \"Kaakinmaa\". Mutta noille\ntorilta etäisille, kammottaville seuduille ei ihmisillä ollut erityistä\nhalua muuttaa.\n\nSen lisäksi oli vanhoilla tamperelaisilla samanlainen halu asua\nkeskellä kaupunkia kuin kaupunkilaisilla muuallakin aina oli ollut.\nKäsityöläinen ja kauppias pyrkivät sijoittamaan liikkeensä niin lähelle\nkaupungin vilkkaimpia liiketeitä ja niiden risteyksiä kuin mahdollista.\nMeidän kaupungeissamme ovat torit ja maaseudulta torille johtavat\nkadut tavallisesti muodostuneet tällaisiksi liike- ja asutussuoniksi.\nTampereen kaupunki suunniteltiin alkuaan molemmin puolin Tammerkosken\nsillasta yli tulevaa Hämeen--Satakunnan valtamaantietä. Sillan\nedustalle jätettiin tori, ja jo kaupungin ensimmäisinä vuosina\nmuuttui torilta länteenpäin menevä soukka maantienpätkä \"Suureksi\nKauppiaskaduksi\", jonka varrella olevista tonteista jo Ruotsin aikana\nmaksettiin suurempia, myöhempinä aikoina kymmeniä kertoja suurempia\nhintoja kuin kaupungin syrjäisemmillä seuduilla olevista tonteista.\n\nVäestön yhteiskunnallinen asema ja laatu ovat kuitenkin tässä kuten\nmuissakin kaupungeissa olleet ne päävaikuttimet, jotka ovat määränneet,\nmiten kaupungissa asutaan.\n\nPienissä kaupungeissa, joissa on vähälukuinen väestö, on asutuskysymys\ntoisenlainen kuin suuremmissa. Ruotsinaikaisessa Tampereen kaupungissa\noli maakysymys koskenut vain väljäin plantaashien jakamista\nkilpailevain talonomistajain kesken. Vuokralaiset olivat vielä\nvarsin harvinaisia ilmiöitä. Mutta pian kääntyivät olot toiseen\nsuuntaan. Yhdeksännentoista vuosisadan toisella neljänneksellä oli\nvuokralaisluokka jo huomattava voima kaupungin veronmaksajain joukossa.\nKaupungin veronmaksajista oli nimittäin:\n\n    v. 1825 talonomistajia 120, talottomia  83\n    \"  1832       \"        131      \"      113\n    \"  1841       \"        133      \"      118\n    \"  1851       \"        140      \"      177\n\nToisellakin tavalla voimme saada kuvan tästä vuokralaisten\naikaansaamasta asutuksen tihentymisestä. Jos näet vertaamme kaupungin\nväkilukua asuttujen talontonttien lukuun, huomaamme, että kutakin\ntonttia kohden tuli:\n\n    v. 1830 12.1 asukasta   v. 1850 23.2 asukasta\n    \"  1840 13.6    \"       \"  1860 30.2    \"\n\nVähitellen oli siten suuri osa kaupungin väestöä joutunut\ntalonomistajaluokan verotettavaksi. Vuosisadan keskivaiheilta\non kaupungin tileissä säilynyt muutamia tietoja silloisista\nvuokralaisoloista. Niinpä maksoivat v. 1855 Tampereella vuokralaiset\ntalonomistajille vuosivuokraa yhteensä 8 231 hopearuplaa. V. 1860\noli vuokralaisten yksityinen asuntovero jo noussut 11 078 ja v.\n1862 koko 14 218 hopearuplaan. Talonomistajain hallussa oli siis\nmelkoinen pääoma, joka tuotti heille vuosi vuodelta kasvavia tuloja.\nVuokranmaksajain luvusta on meillä tietoja ainoastaan v:lta 1855. Heitä\noli silloin 544, joten kukin vuokralainen suoritti keskimäärin 15\nhopearuplan 13 kopeikan suuruisen vuokran. Se oli silloisissa oloissa\nkylläkin raskas kuorman lisäys kaupungin varattomalle väestölle ja\ntuntui varmaankin vielä raskaammalta, koska se suureksi osaksi johtui\ntalonomistajain hankkimasta kohtuuttomasta monopolista kaupungin maahan.\n\n\nb) V:n 1830 asemakaava.\n\nKuten ennen on mainittu, oli Tampereen kaupungin laajenemisessa v.\n1819 tullut pysähdys. Kaupungin asutus oli silloin joka taholla\npaisunut alkuperäisten rajalinjainsa yli, mutta sitten oli sen tielle\ntullut kaikkialla voittamattomia esteitä. Läntisenkadun länsivarsi\noli asutettu, mutta siitä edemmäksi estivät asutuksen levenemistä\nyksityisten omistamat plantaashit, jotka yhdenjaksoisena leveänä\nvyöhykkeenä ulettuivat siitä länteenpäin. Kun myöskin kosken lähin\nrantue jo oli anastettu ja kaupungin pohjoiselle äärelle samoin v:n\n1819 aikoina perustettu Finlaysonin tehdas, joka sai haltuunsa kaiken\nsillä puolen liikenevän maan, oli vanha Tampere saavuttanut suurimman\nmahdollisen laajuutensa.\n\nTämä salpaus sattui pahaan aikaan. Kaupungin asunto-olot olivat\nruvenneet entisestään huomattavasti muuttumaan Melkein samalla\nalueella, missä v. 1800 asui 463 ihmistä, asui kahtakymmentä vuotta\nmyöhemmin 956 ja v. 1830 jo 1 585 ihmistä. Kaupungin vuokralaisluokka\noli yhtä mittaa kasvanut. Kun nämä ajat olivat verraten hyviä\nelinkeinovuosia, ei varattomuus suinkaan olisi estänyt kaikkia\nvuokralaisia rakentamasta omaa kotia. Mutta siihen oli nyt muu este,\nnim. vanhain talonomistajain todellinen monopoli kaupungin maahan.\nVuokralaisten ja talonomistajain taistelua ei näin ollen voitu välttää.\n\nErityiset seikat jouduttivat taistelun alkamista. V. 1823 oli\npitkäin valmistusten jälkeen Turun kaupungille vahvistettu uusi\nrakennusjärjestys, ja senaatti jatkoi aljettua uudistusta hankkimalla\nyhteen menoon vahvistuksen yhteiselle rakennusjärjestykselle Turun\nläänin muita kaupunkeja, paitsi Poria ja Naantalia varten. Yhteinen\nuusi rakennusjärjestys koski siis myöskin Tamperetta ja saattoi\nsen asukkaita ajattelemaan kaupungin laajennusta. Lisäksi oli\nvuokralaisilla puolellaan myöskin v:n 1821 vapaakaupunkijulistus ja v:n\n1824 vapaakaupungin-ohjesäännöt, joiden mukaan kaupungin tuli luovuttaa\ntontteja käsityöläisille ja tehtailijoille.\n\nSattui niin kenraalikuvernööri taas käymään Tampereen kesällä 1823.\nTilaisuutta oli käytettävä. Tällä kertaa 15 Tampereen talotonta\nkäsityöläistä toimitti kenraalikuvernöörille anomuksen, että kaupunkia\nlähinnä olevasta, istutuksiksi käytetystä maasta katsottaisiin ja\nanojille luovutettaisiin sopivia tonttipaikkoja. Kenraalikuvernööri\njätti asian maaherralle, joka kaupunginvanhimpia, asianom.\nplantaashinomistajia ja kaupunginoikeutta kuultuaan joulukuussa 1824\nantoi asiasta päätöksen: koska oli selville tullut, että kaupungissa\noli enään ainoastaan kolme neljä vapaata tonttia, ja kun nyt useat\nhenkilöt olivat tontteja anoneet, oli kaupunkia tarpeen mukaan\nlaajennettava, minkä vuoksi kaupunginoikeuden tuli vasta julaistun\nrakennussäännön mukaisesti tehdä maaherralle kartalla varustettu\nehdotus kaupungin laajentamiseksi.\n\nNiin oli laajennussuunnitelma joutunut tosipuuhain piiriin, vaikka\nkyllä suunnitelman valmiiksi saamiseen kului pitkiä vuosia ja sen\ntoimeenpanoon vielä pitempiä. Laajenuuspuuhan hitaat vaiheet ovat\nmonessa kohdassa ajan yleisiä kaupunkioloja valaisevia.\n\nToimitusmaanmittari teki tehtävänsä noudattamalla maaherran määräystä\nja v:n 1823 rakennussäännössä olevaa ohjetta, että uusia kortteleita\nja tontteja kaupunkiin lisättäessä se tapahtukoon ennen rakennettujen\nkaupunginosain välittömässä yhteydessä. Laajennus oli siten kartoitettu\nkaupungista länteenpäin, lähinnä rakennettua kaupunkialaa oleville\nistutus- y.m. maille, huomioonottaen kaupunkilaisten ehdotuksia\ntonttipaikkoihin nähden. Samalla oli uudelleen kartoitettu entinenkin\nkaupunki, jossa tonttien kesken jälleen oli syntynyt sekaannuksia.\n\nTehtyään muutamia muodollisia muistutuksia karttaa vastaan\nkaupunginoikeus sen kuitenkin pääasiassa hyväksyi ja toimitti vielä\nsyksyllä 1829 ylempiin virastoihin vahvistusta saamaan.\n\nSai sitten tamperelaisten kartan käsiinsä intendenttiviraston päällikkö\nK. L. Engel, joka senaattiin lähettämässään lausunnossa 16 p:ltä\nmaalisk. 1830 esitti kokonaan uuden asemakartan laajennusta varten.\nSiitä näkyy, mitä kaupunkiemme rakentamisesta ja laajentamisesta\najatteli tällä alalla ajan johtava mies. Turun palon jälkeen oli\nkaupunkien rakennus- ja laajennusjärjestelmä tullut päivänkysymykseksi,\nja suurempi huomio oli kohdistettu kaupunkien turvaamiseen\nvalkeanvaaroja vastaan. Tampereen laajennussuunnitelmasta lausui nyt\nEngel, että koska kaupunkiin voitiin rakentaa ainoastaan puutaloja,\nolisi hänen mielestään sopivinta ja oikeinta, \"että sen laajennuksessa\nohjeeksi otettaisiin ne varovaisuustoimet ja periaatteet, joita jo\nmuutamain uusien kaupunkien rakentamisessa oli käytetty, nimittäin\nettä koetettaisiin suojata kaupunkia mahdollisesti sattuvan onnettoman\ntulipalon tuottamaa täydellistä hävitystä vastaan siten, että kaupungin\neri osat erotetaan toisistaan kyllin suurilla ja leveillä kaduilla,\nesplanadeilla ja yleisillä paikoilla\". Tämän mukaisesti Engel\nlaati Tampereelle uuden asemakartan. Vanhan ja uuden kaupunginosan\nrajaksi esitettiin 60 kyyn. levyistä katua (esplanadia), johon olisi\n\"istutettava puita kahteen riviin, jonka istutuksen avulla siitä\nvoi tulla kävelypaikkoja\". Samoin olisi uuden kaupungin pohjoinen\nja eteläinen osa erotettava toisistaan \"leveällä esplanadilla\" ja\nkumpaankin uuden kaupungin osaan muodostettava torit, \"joiden kummankin\npinta-ala on suurempi kuin niin sanotun Kasarmitorin Helsingissä\". --\n\"Tällä täydelliseen sopusuhtaiseen jakoon perustuvalla suunnitelmalla\nei ainoastaan saataisi täydellistä suojaa ja estettä mahdollisesti\nsattuvia tulipalo-onnettomuuksia vastaan, vaan myöskin kaunistus ja\nmiellyttävä ulkonäkö, jota sellaisissa yrityksissä kuin puheenaolevassa\nei koskaan pitäisi jättää huomiotta ja joka täällä voidaan aikaansaada\nmillään tavalla enentämättä kaupungin suunniteltua alaa...\"\n\nEngelin ehdotus sai yleistä kannatusta. Tampereen kaupunginvanhimmat\nselittivät olevansa siihen \"kaikin puolin täydellisimmin tyytyväiset\"\nja lausuivat vain alamaisena toivomuksenaan, että suunnitelma\nvahvistettaisiin. Myöskin kaupunginoikeus kannatti Engelin suunnitelmaa\nsillä muistutuksella, että rakennusjärjestyksen mukaisesti olisi\npitänyt järjestää köyhemmälle väestölle pienempiä tontteja etäisemmissä\nkortteleissa ja että olisi laadittava koko kaupungista vieläkin uusi\nasemakartta, jossa vanhan kaupungin tonttien numerojärjestys olisi\nsäilytettävä entisellään vastaisten sekaannusten välttämiseksi ja\njossa erinäiset muutkin kaupunginoikeuden tekemät huomautukset katujen\nnimistä y.m. otettaisiin varteen. Samaan suuntaan kävi maaherrankin\nlausunto. Senaatti ilman erimielisyyttä puolsi Engelin laatimaa\nlaajennuskarttaa, mutta katsoi aiotun laajennuksen kokonaisuudessaan\nniin suureksi, että sen vahvistaminen olisi jätettävä hallitsijalle\nitselleen.\n\nLokak. 19 p. 1830 keisari kirjoitti suostumuksensa ja vahvistuksensa\nintendenttiviraston asemakarttaan Tampereen kaupungin laajentamiseksi.\nSe oli kaupungille merkkipäivä. Tämä kartta on jättänyt pysyviä jälkiä\nTampereen kaupungin asemakaavaan ja ulkonäköön. Nykyinen Esplanadi, tuo\nsilloinen \"60 kyyn. levyinen katu\" ja Aleksanterin kirkon puistikko,\nsilloin nimitetty \"Esplanadiksi\", ovat tästä laajennuksesta syntyneet;\nnykyinen Esplanadi ei tosin ole aivan entisensä, mutta sen pohjoinen\npää oli kauan aikaa sellainen 60 kyyn. levyinen, kahdella puurivillä\nistutettu katu, miksi se v:n 1830 kartassa on merkitty.\n\n\nc) Taistelu plantaashien omistuksesta vv. 1830--1866.\n\nAsemakaava, jonka kaupunki v. 1830 sai, oli kyllä ihastuttava ja korea,\nmutta se ei ollut yhtä helposti piirretty maahan kuin paperille.\nSen toimeenpanoa estivät vanhain talonomistajain plantaashit. Ja\ntalonomistajain etu oli korkeampi kaikkien muiden etuja.\n\nMaanmittarin laajennussuunnitelmaa tarkastettaessa väittivät\nplantaashien omistajat maaherran jo v:n 1780 aikoina -- kirjallista\ntodistetta ei esitetty -- määränneen, että tonteille jaettujen\nplantaashien aina tulisi seurata itse tonttia eli taloa ja että\ntalonomistajat saisivat niitä pitää samalla omistusoikeudella kuin\ntonttejaankin. Sillä perusteella oli plantaasheja aina mainitusta\najasta saakka pidetty talonomistajain omaisuutena samanlaisella\noikeudella kuin itse taloja, minkävuoksi niitä talojen ohella\noli ostettu ja myyty, oikeus niille antanut lainhuudatuksia\nja kiinnekirjoilla turvannut niiden haltijain järkkymättömän\nomistusoikeuden, mistä kaikesta piti seurata, että plantaashien\nsilloinen omistus oli kiistämättömän oikea. Istutusmaiden omistajat\neivät mitenkään voineet suostua siihen vaatimukseen, että näitä\nmaita olisi tilattomille ilmaiseksi jaettava. Se olisi \"suunnatonta\nväkivaltaa\". Jos maita otettaisiin kaupungin laajennukseen\nlunastuksetta, aikoivat plantaashinomistajat itse ryhtyä rakentamaan\nuusia tontteja, joihin luulivat ennen muita olevansa oikeutettuja.\n\nKorvausta vastaan kuitenkin nämä ankarat omistajat lupasivat luovuttaa\nplantaashinsa uusia tontteja anoville asukkaille. Sitoutuivatpa\nehdottomasti tyytymään arviomiesten määräämiin hintoihinkin -- mutta\ntahtoivat itse valita arviomiehet.\n\nPlantaashinomistajat saivat asettaa arviomiehensä, jotka lokakuussa\n1829 jättivät kaupunginoikeudelle esityksensä. Siinä todistettiin, että\nplantaasheista oli maksettu 300--500 velkariksin hintoja ja että ne\ntavallisesti olivat tuottaneet seitsemännen jyvän, minkä perusteella\nniiden luovutushinnaksi arvioitiin 75--300 seteliruplaa plantaashilta,\njosta laskettiin tulevan kaksi tonttia. Ensinnä asutettavaksi\nesittivät arviomiehet laajennuskartan 38 syrjäisintä ja pohjoisinta,\nUudenkadun ja Mustanlahden välillä olevaa tonttia. Useimmat uusien\ntonttien anojat olivat muka niin köyhiä, etteivät jaksaisi rakentaa\nsellaisia rakennuksia kuin kaupungin keskiosissa rakennusjärjestyksen\nmukaan oli rakennettava, ja osa heistä harjoitti sellaisia ammatteja,\njoita ei itse kaupungissa saanut toimittaa, minkävuoksi sellaisille\nkäsityöläisille ja varattomammille henkilöille sopisi antaa syrjässä\nolevia tontteja, varakkaammille sitävastoin parempia tontteja jo\nasutun kaupungin välittömässä yhteydessä. Plantaashien lunastamista\nvarten olisi muodostettava erityinen lunastusrahasto osittain\nplantaashinomistajain viljelysveroista, osittain plantaashien\nostohinnoista.\n\nUusien tonttien anojia eivät nämä suunnitelmat vähimmässäkään määrässä\nmiellyttäneet. He arvelivat plantaasheja kruunun omiksi ja halusivat\nsaada maata joko ilmaiseksi tai hyvin pienellä lunastushinnalla.\n\nTutkiessaan asiaa huomasi maistraatti, että muutamat harvat\ntalonomistajat olivat saaneet plantaashilleen kiinnekirjan\nkaupunginoikeudelta, vaan suurin osa taloille annettujen kiinteiden\nohella ainoastaan käyttöoikeuden plantaasheihin, joita sittemmin\ntalonomistajain kesken oli ostettu, myyty ja pantattu, ja että v:n\n1821 vapaakaupunkijulistuksen mukaan oli uusia tontteja helpoilla\nehdoilla myönnettävä hyvämaineisille tehtailijoille ja käsityöläisille.\nPlantaashien omistusta ei maistraatti katsonut kaupungin säännöllisen\nlaajennuksen esteeksi. Hylkäämällä plantaashinomistajain ehdotukset\nMustanlahden seudun asuttamisesta maistraatti katsoi kaupunkia\npitävän laajentaa keskustasta ja sisäosista käsin, missä liike oli\nsuurin ja tilat mukavimmat. Tontteja olisi siis tarpeen mukaan\nluovutettava pitkin koko läntistä linjaa ja poikkikadut sinnepäin\navattava. \"Komeimpien talojen\" rakentajille olisi luovutettava\ntontteja Kauppakadun varrelta. Tonttien lunastushinnaksi määrättiin\nKauppakadun varrella olevain \"halutuimpain\" tonttien 250 ja muiden\nsyrjemmässä olevain 20--200 seteliruplaa. Plantaashinomistajain\nmuihin vaatimuksiin ja ehdotuksiin maistraatti yleensä suostui.\nMaaherrakin puolestaan kannatti esitettyä lunastustapaa, mutta oli\ntonttien hintaan nähden varovaisempi, tahtoen jättää kaupunginoikeuden\ntehtäväksi yhdessä kaupunginvanhimpain kanssa \"niin sovittaa uusien\ntonttien hinnat, että kaupungin vähempivaraisetkin käsityöläiset\nja asukkaat voisivat lunastaa ja asuttaa heille sopivia tontteja\".\nIntendenttivirasto taas ylipäisesti kannatti kaupungin viranomaisten\nesityksiä puheenalaisissa kohdissa.\n\nViranomaiset siis miehissä puolsivat plantaashinhaltijain vaatimuksia.\nNiitä vastustaakseen tekivät useat talottomat valituksen senaattiin.\nKeisarillinen päätös, joka annettiin uuden asemakartan vahvistuksen\nyhteydessä, ei kuitenkaan ratkaissut asiaa, vaan suositteli\nasianosaisille oikeudenkäyntiä, elleivät voisi keskenään hinnoista\nsopia.\n\nJonkunlainen menettelytapa kaupungin laajennuksen toimeenpanossa\noli täten löydetty. Kaupungin hallitus päätti nyt viipymättä ryhtyä\nuutisasutustöihin. Sopimus tehtiin maanmittarin kanssa 60 kyynärän\nlevyisen kadun ja \"Esplanadin\" varsien sekä uuden kaupungin pohjoisosan\npaaluttamisesta ja tonttien lohkomisesta. Mutta uutisasutuksesta\nei tullut mitään. Plantaashiasiaa ei oltu ratkaistu kaupungin\ntontteja tarvitsevan väestön eduksi. Vähävaraisten oli vaikea maksaa\nsuuria hintoja tonttimaasta, vaikea myöskin jokaisessa tapauksessa\nryhtyä laajaperäiseen käräjänkäyntiin mahtavain talonomistajain\nkanssa. Yksityisetu saattoi vielä kaupungissa pitää päätänsä paljon\nkorkeammalla kuin yhteinen, saati vähävaraisten etu.\n\nToistakymmentä vuotta kuluu, kaupungin väkiluku kasvaa kasvamistaan,\nmutta kaupungin asuttu alue pysyy muuttumattomana. Yhä suuremmat\nvuokralaisjoukot kansoittavat talonomistajain taloja ja paisuttavat\nheidän kukkaroaan. Yhä kireämmäksi kehittyy talonomistajain ja\nvuokralaisten sotatila.\n\nVihollisuudet alkoivat jälleen v. 1845, jolloin 21 kaupunkilaisen\n-- niistä 16 käsityöläistä -- valtuuttama asianajaja maistraatissa\nvaati toimenpiteisiin ryhdyttäväksi, että jokainen heistä \"kaikkein\nkiiruimmin\" saisi asuttavakseen lunastaa tontin v:n 1830 kartassa\nmerkityn uuden pohjoisen torin tienoolla. Hanke oli ankaraa laatua ja\nasianajaja valtuutettu hoitamaan juttua maan kaikissa oikeusasteissa.\n\nTunkeilijoita kohdeltiin ylhäisellä halveksumisella. Mitäpä\ntarvitsisivat maata nuo, jotka olivat tunnetut \"osittain vähemmin\nvarakkaiksi, osittain kykenemättömiksi rakentamaan tontteja\", kuten\nkaupunginvanhimmat lausuivat. Uutisasukkaiden sopi rakentaa talonsa\npohjoisempiin kortteleihin Mustanlahden lähelle, missä oli heille\nkelvollista, halvempaa maata kaupungin viljelemättömällä alueella. Ja\ntaas kymmeneksi vuodeksi saivat plantaashit jäädä satojansa kasvamaan.\n\nV. 1853 oli asutustarve kaupungissa jo kehittynyt sellaiseksi, että\nmaistraatin oli määrättävä tuo lähes neljännesvuosisataa aikaisemmin\nsuunniteltu 60 kyyn. levyinen Esplanaadi avattavaksi pohjoisesta\nKauppakatuun saakka. Plantaashinomistajat vaativat korotettua\nkorvausta, 300--400 seteliruplaa plantaashilta. Vihdoin määräsi\nmaistraatti, joka jo rupesi ymmärtämään laajennusasian tärkeyttä,\nEsplanadin tiellä olevain istutusmaiden hinnaksi 11 kop. hop.\nneliöjalalta, ja lopuksi tuli puheenalaisten maiden lunastushinnaksi\n150 seteliruplaa koko plantaashilta (tynnyrinalalta).\n\nTuskinpa olisi kaupungin laajennuksen hyväksi ryhdytty edes näihinkään\ntoimiin, ellei kuvernööri olisi asiaa ravistanut. Hänen toimestaan\nnyt ruvettiin ajamaan loppuun plantaashikysymystä koko laajuudessaan.\nSyksyllä 1853 lähetti kaupungin hallitus kuvernöörille vaaditun\nluettelon yksityisten plantaashi-omistuksista -- 84 tynnyrinalasta\n-- sekä selvityksen, millä perusteilla yksityiset henkilöt niitä\nomistivat. Heti sen jälkeen vaati kaupunginviskaali kuvernöörin\nkäskystä plantaashinomistajia kaupungille luovuttamaan moisionsa ilman\nlunastusta. Pitkällisen oikeudenkäynnin jälkeen tuli vihdoin 26. 4.\n1861 senaatin päätös, jolla istutusmaat -- vv. 1619, 1647 ja 1789\nannettujen asetusten ja säännösten mukaan -- julistettiin kaupungin\nomiksi ilman korvausta. Koska kuitenkin plantaashit jo kauan aikaa\nolivat olleet yksityisten hallussa ja kaupungin hallitus oli hyväksynyt\nniiden haltijain kesken tehtyjä sopimuksia, niin oli moisioista tällä\nkertaa annettava korvausta siinä muodossa, että plantaashinomistajat\nsaivat nauttia puheenalaisia maita vielä viisi vuotta, v:n 1861\npuolipaastosta lukien.\n\nNiin niittivät plantaashinomistajat, mitä olivat kylväneet.\n\n\nd) Uutisasutus viisikymmenluvulla.\n\nKaupungin todellinen asutus oli ylläkerrottujen oikeusriitain kestäessä\nsaattanut edistyä vain hitaasti. V:n 1845 uutisasutusliikkeestä oli se\ntulos, että v. 1850 myytiin uudessa kaupungissa viisi ja seuraavana\nvuonna kaksi uutta tonttia uutisasukkaille. Nämä tontit olivat\nMustanlahden puolella. Kun kaupunki v. 1853 sitten Esplanadin avausta\nvarten rupesi lunastamaan Esplanadin lähitontteja kaupungille, avautui\nsielläkin päin tilaa uutisasukkaille. Vv. 1853--1860 oli uutisasutus\nnäillä tienoilla jokseenkin vilkas; tontteja myytiin täällä silloin\nkaikkiaan kaksikolmatta.\n\nKoko uutisasutus vuosisadan kuudennella kymmenellä näkyy tarkemmin\nseuraavista numeroista:\n\n                     myytyien tonttien  keskimäär. hinta  tontilta\n    vuonna                luku                rupl. hop.\n\n    1850                    5                 72:60\n    1851                    2                 63:--\n    1853                    3                 69:33\n    1854                    3                 64:--\n    1855                    8                 52:56\n    1858                    1                104:16\n    1859                    1                170:--\n    1860                    6                176:63\n                  yhteensä 29                 91:40\n\nTontteja myytiin vasta v. 1860 julkisella huutokaupalla, sittenkuin\nkaupunki oli määrännyt niiden alimman hinnan. Yksityisten tonttien\nhinta vaihteli melkoisesti, 50--300 ruplaan. Ajan oloja kuvaa, että\nsuuren osan näitä tontteja (12 kpl.) osti puuvillatehdas, rakentaakseen\nniille työväenasuntoja, ja että yksityiset keinottelijat saatuaan\ntontin uudessa kaupunginosassa heti alkoivat sielläkin harjoittaa\nvuokrausliikettä. Niinpä kirjoitetaan tästä uutisasutuksesta v. 1854:\n\"Erään herran puurakennus on siellä kaikkein kaunein ja mahtavin; siinä\non 25 asuinhuonetta, kaikki hyyryläisten haltussa ja portin päällen on\nmaalattu nimi 'Hauska'\".\n\nV. 1860 sai Esplanadi toisenkin hauskuuden, kun sinne istutettiin\nensimmäiset vahterat ja jalavat. Puut istutettiin kahteen riviin\nyhdeksän kyyn. välimatkalle toisistaan.\n\nTuli sitten puolipaasto 1866 ja tuo kauan odotettu \"suuri peruutus\",\njolloin plantaashit palautettiin kaupungin haltuun. Nyt vasta oli\nauennut se asutusmahdollisuus, jota edellinen sukupolvi oli turhaan\ntoivonut. Mutta uuden sukupolven Tampere ei ollut entinen Tampere.\n\n\ne) Järjestelyt kuusikymmenluvulla ja työväenkaupunki \"Amurinmaassa\".\n\nNiitä vaatimuksia, jotka yleiseen kaupunkiasutukseen nähden olivat\nmaassamme vallalla menneen vuosisadan puolivälissä, tulkitsee asetus 18\np:ltä maalisk. 1856 \"yleisistä perusteista kaupunkien järjestelyssä ja\nasutuksessa Suomen Suuriruhtinaanmaassa\". Tämä asetus sekä Tampereella\nv. 1865 sattunut suuri palo ovat suuressa määrässä vaikuttaneet\nTampereen senaikaisiin laajennuspuuhiin, joiden ulkonaisena tuloksena\noli v:n 1868 uusi asemakaava ja kaupungin ensimmäinen rakennusjärjestys\nv:lta 1869.\n\nMoisioiden peruutus antoi kaupungin hallitukselle aiheen jatkaa\nkaupungin laajennusta, joka yhä suuremmassa määrässä oli tullut\nkaupungin elinehdoksi. Sitävarten maistraatti laati asutussuunnitelman,\njoka jonkin verran poikkesi v:n 1830 asemakaavasta ja joka senvuoksi\noli alistettava maan hallituksen vahvistettavaksi. Siellä ehdotus\nkuitenkin havaittiin vähemmin ajanmukaiseksi, siinä kun m.m.\nkatujen leveys ja korttelien tonttiluku poikkesi v:n 1856 asetuksen\nvaatimuksista, ja Tampereen viranomaisille annettiin käsky laatia uusi\nsuunnitelma.\n\nKun tämän käskyn saapuessa Tampereella vastikään oli tapahtunut palo,\nasetettiin raastuvankokouksessa erityinen komitea laatimaan määrättyä\nlaajennussuunnitelmaa, jossa myöskin palon aiheuttamat asianhaarat\nolisi varteenotettava. Komitean jäsenistä mainitsemme kaupunginlääkäri\nO. Blåfieldin, apteekkari G. A. Serlachiuksen ja vuori-insinööri K. F.\nIdestamin.\n\nSyyskuussa 1865 oli komitean suunnitelma ynnä siihen kuuluva arkitehti\nLüchaun laatima asemakartta valmis. Sen tärkeimmät ehdotukset\nsisälsivät, että kaikki puilla istuttamattomat kadut levennettäisiin\n22 kyyn. leveiksi, paitsi Kauppakatua, joka olisi jätettävä entiseen\nleveyteensä, koska sen varret ajateltiin rakennettaviksi kivitaloilla,\nettä tärkeimmät poikkikadut -- Pohj. Rantakatu, Uusikatu, Hämeenkatu\nja Etel. linjakatu (myöh. Tiilitehtaankatu) -- istutettaisiin puilla\nja levennettäisiin 50 kyyn. leveiksi, Kortelahdenkatu (ent. Brahen\nPitkäkatu) tehtäisiin 30 kyyn. leveäksi, jotta se paremmin erottaisi\nsen taakse rakennettavat työväenkorttelit itse kaupungista, Esplanadi\nlevennettäisiin sadan kyyn. leveäksi, Kirkkotoria (nyk. Kauppatoria),\nLaukontoria ja Koulutoria laajennettaisiin, useita tontteja\nsuurennettaisiin kortteleita uudelleen jakamalla, ja vihdoin että koko\nkunta korvaisi yksityisille koituvat vahingot.\n\nJokainen Tampereen kaupungin asemakaavaa tunteva huomaa helposti, että\ntämän komitean työ on painanut huomattavia jälkiä kaupungin ulkomuotoon\nja asutukseen.\n\nKomitean suunnitelma ei kuitenkaan sellaisenaan toteutunut. Porvaristo\nja talonomistajat tinkivät katuja kapeammiksi. Puilla istutettaviin\nkatuihin nähden hyväksyttiin komitean ehdotus, paitsi että Uudenkadun\nvarrella olevain tonttien omistajat saisivat itse päättää, tahtoivatko\nrakentaa talonsa 15 kyynärän päähän katulinjasta, jolloin heidän tulisi\npuilla istuttaa väliala ja rakentaa matala aita katua vastaan, ja että\nHämeenkadun varrella asuvat talonomistajat velvoitettaisiin rakentamaan\ntalonsa kivestä, jos tahtoisivat katulinjaan saakka rakentaa, vaan\nmuussa tapauksessa olisi rakennukset sijoitettava 11 kyynärää\nsisemmäksi, joten saavutettaisiin 40 kyynärän katuleveys puutalojen\nkohdalla ja päästäisiin talonomistajille maksettavista korvauksista.\nTämänmukaisesti oli laadittava uusi kartta ja toimitettava se\nvahvistettavaksi.\n\nUusi kartta, maanmittari Östringin laatima, oli pian valmis ja\nhyväksyttiin yksimielisesti porvariston ja talonomistajain kokouksessa.\nMutta kun maistraatti varoi, ettei uusi asemakartta saisi vahvistusta,\nellei Hämeenkatua päätettäisi kauttaaltaan laventaa 40 kyynäräiseksi\npuilla istutettavaksi kaduksi ja kahdeksantonttisia kortteleita\nmuutettaisi kuusitonttisiksi, se pidettyään turhan kokouksen\nkaupunkilaisten kanssa omassa lausunnossaan puolsi vastamainittuja jo\nkomiteankin puoltamia muutoksia.\n\nSiinäkään muodossa ei laajennussuunnitelmaa vahvistettu. Nyt, niinkuin\nkerran ennenkin, ryhtyi hallitus itse laatimaan parempaa suunnitelmaa\nkuin Tampereella oli laadittu. Sitävarten lähetettiin ensimmäinen\narkitehti Hampus Dahlström kesällä 1866 Tampereelle, ja hänen\nlaatimansa uusi kartta esitettiin kaupunkilaisille hyväksyttäväksi.\nKaupunkilaisten vastausta antamaan valitun valtuuskunnan lausunnossa\ntehtiin useampia muistutuksia Dahlströmin karttaa vastaan, jota\nvaltuuskunta katsoi osittain mielivaltaisestikin laadituksi.\nArimmaksi kysymykseksi oli peljättyjen kustannusten vuoksi tullut\nkaupunkilaisille Hämeenkadun järjestely, jota Dahlström oli\nesittänyt levennettäväksi 50 kyynäräiseksi. Valtuuskunta puolsi 40\nkyyn. leveyttä, ja esitti, että laventamiseen tarvittava maa-ala\nlunastettaisiin kadun etelävarrelta. Muuten valtuuskunta yleensä puolsi\nniitä ehdotuksia, joita ennenmainittu komitea ja kaupunkilaiset olivat\naikaisemmin tehneet.\n\nTätä suunnitelmaa vastaan teki taasen yleisten rakennusten ylihallitus\nmuistutuksia, joihin Tampereen maistraatti ja läänin kuvernööri\nyhtyivät. Senaatista senvuoksi määrättiin kuvernööri, kreivi K.\nM. Creutz ja yliarkitehti Alb. Edelfelt matkustamaan Tampereelle\npersonallisesti kaupunginvanhimpain ja maistraatin kanssa sopimaan\nriitaisuudet, varsinkin mitä tuli tonttien lukuun ja laajuuteen,\npalokujiin y.m. tulipaloja ehkäiseviin varokeinoihin. Kokouksessa\nsovittiin (v. 1867) lopullisesti siitä, että Hämeenkatu levennettäisiin\n50 kyyn. leveäksi \"bulevardiksi\", yhtä paljon kummallekin puolelle;\nkuitenkin pitäisi kadun varrella olevain tonttien omistajain\nsaada käyttää luovutettavaa maatansa siihen saakka, kunnes katu\nkokonaisuudessaan tulisi bulevardiksi muutettavaksi, ehdolla että\nistuttaisivat katuvarteen puita ja rakentaisivat katurajaan matalan\naitauksen. Eteläinen Rantakatu olisi laajennettava 50 kyyn. leveäksi,\nsamalla poikkeuksella kivirakennusten rakentamisessa, josta myöskin\nUudenkadun osalta oli sovittu. Muistakin vähemmistä riitaisuuksista nyt\nsovittiin.\n\nTällä perusteella laati yliarkitehti Edelfelt uuden pohjakartan --\nviidennen ja viimeisen tässä laajennustyössä. Kun siitä oli annettu\nhyväksyvät lausunnot, sai kaupungin laajennus 4 p. elok. 1868\nvahvistuksen.\n\nV:n 1868 asemakaava erosi v:n 1830 asemakartasta siinä kohden, että\nKauppatoria ja Laukontoria oli laajennettu, Esplanadi, Uusikatu,\nHämeenkatu ja Rantakatu levennetty, uuden kaupungin torit siirretty\nuusiin paikkoihin, uusia kortteleita lisätty molemmin puolin Esplanadin\neteläpäätä ja kaupungin länsipuolelle suunniteltu kokonaan uusi\n_pienitonttinen työväen kaupunginosa_, jonka puilla istutettava\nKortelahdenkatu erotti vanhemmista kaupunginosista.\n\nToukok. 8 p. 1869 vahvisti senaatti Tampereen kaupungille\n_rakennusjärjestyksen_. Sen säännöksistä olivat kaupungin\nuutisasutukselle tärkeimmät seuraavat.\n\nKaupungin luovuttaessa uutta tonttia yksityisille on tontti myytävä\njulkisella huutokaupalla enimmän tarjoavalle (§ 4). Tontteja ei\nsaa ilman armollista lupaa halaista tai osittaa, mutta tonttien\nyhteenrakentamiseen voi kuvernööri antaa luvan (§ 5). Niille tonteille,\njotka I ja II kaupunginosassa ovat Uuden- ja Eteläisen Rantakadun\nvarrella, saadaan rakentaa katulinjaan saakka ainoastaan kivitaloja,\nmutta muunlaisia rakennuksia tontille 11 kyyn. päähän katulinjasta\n[Rakennussäännön mukaan ei siis mainittuja katuja tarvinnut leventää\n16 kyynärää kummallekin puolelle, jolloin katu olisi tullut 50\nkyyn. leveäksi, vaan tyydyttiin nyt 11 kyyn. lavennukseen, s.o.\n40 kyyn. katuleveyteen], jolloin rakennuksen ja kadun välille\njäävälle tyhjälle tilalle on istutettava lehtipuita tai pensaita\nja katua vastaan rakennettava matala, ristikkoinen aitaus (§ 9).\n[Rakennusjärjestyksen alkuperäisissä ehdotuksissa oli määräys, että\nKauppakadun varrelle saisi rakentaa ainoastaan kivitaloja, mutta\nkoska Hämeenkatu laajennettiin bulevardiksi, pyysivät kaupunkilaiset\nKauppakatua koskevaa määräystä peruutettavaksi, mikä pyyntö otettiinkin\nhuomioon.] Jokaiselle tontille on jätettävä vähintäkin 2 160 neliöjalan\nsuuruinen pihamaa (§ 14). Puisia asuinrakennuksia ei saa rakentaa\nyhtä kerrosta korkeammiksi (§ 17), eikä sellaisia rakennuksia, joissa\nalakerta on kivestä ja yläkerta puusta, saa millään ehdolla rakentaa\n(§ 20). Rakennettavaksi lunastettu tontti ja palossa tai muulla\ntavoin hävitetty rakennettu tontti on rakennettava viiden vuoden\nkuluessa tontin saannin tai palotapauksen jälkeen, jos tontille tulee\nkivirakennus, ja kolmen vuoden kuluessa, jos sille tulee muunlaisia\nrakennuksia.\n\nYksin tein annettiin syksyllä 1868 kaupungin kaikille tonteille\nuusi numerojärjestys, siten että puuvillatehtaan tontti merkittiin\nn:oksi 1 ja numerojärjestys siitä jatkui etelään ja jälleen alkoi\npohjoisesta sekä jatkui siten aina kahden kadun väliä myöten läpi koko\nkaupungin. Täten ensi kerran tuntuvammin häiriintyi kaupungin vanha\ntonttinumerojärjestys, joka oli ollut käytännössä kaupungin alusta\nalkaen, lukuunottamatta niitä osittaisia numerojärjestelyjä, joita\naikain kuluessa oli tapahtunut laajenevan kaupungin äärillä.\n\nJo ennen rakennusjärjestyksen vahvistamista oli Tampereella riennetty\nalkuunpanemaan uuden asemakaavan mukaista laajennusta. Alkuvuodesta\n1868 odotettiin kiihkeästi asemakaavan vahvistusta. \"Suuresti\ntoivottava olisi -- kirjoitettiin Tampereen Sanomissa --, että tämä\nasia vihdoin mitä pikimmin ratkaistaisi, jotta rakentaa aikovat\nkaupunkilaiset vielä talvikelin kestäessä saattaisivat hankkia\nrakennusaineita, eritenkin koska kaikki sekä aineet että työpalkka\nnyt ovat hyvin halvat, ja että työnansiota siten valmistettaisiin\nmonille, jotka työnpuutteesta ovat kurjassa tilassa\". Kun vahvistettu\nasemakartta vihdoin syksyllä saapui, päättivät porvaristo ja\ntalonomistajat yksissä neuvoin maistraatin kanssa, että Kauppakadun\nja Esplanadin välivaiheilla oleva alue -- sama, jonka luovuttaminen\nasutukselle oli plantaashinomistajiin aikoinaan niin kipeästi koskenut\n-- viipymättä oli paalutettava ja että työväentonttienkin myyntiin oli\nryhdyttävä.\n\nTalvi keskeytti nämä puuhat, mutta keväällä 1869 tehtiin uusia\nmerkittäviä päätöksiä. Päätettiin näet, että työväentontit myytäisiin\njulkisella huutokaupoin ehdolla, että ostajain tulisi viiden vuoden\nkuluessa, jolta ajalta tonteista tai niille rakennetuista huoneista ei\ntarvitsisi maksaa mitään veroja kaupungille, tasoittaa sekä yhdellä\nasuinrakennuksella varustaa tontit, uhalla että tontti muuten joutuisi\ntakaisin kaupungille, mutta tontin hinta kuitenkin olisi kaupungille\nmaksettava. Tämän ehdon vastapainoksi myönnettiin ostajille se etu,\nettä ostosumma saisi jäädä ostajalle velaksi 10 vuodeksi 4 %:n korkoa\nvastaan.\n\nTyöväenkaupungin perustaminen tuli kuusikymmenluvun suureksi\ntapaukseksi Tampereen asutuksessa. V. 1830 olivat käsityöläiset\nkaupungin uutisasukkaita; nyt olivat niitä työmiehet. Työväenkaupungin\ntontteja oli ensi tilaan päätetty myydä ainoastaan 16 Kortelahdenkadun\npohjoispään varrella olevaa (silloiset n:ot 262--277). V. 1869 niitä\nkuitenkin myytiin paljon enemmän, nimittäin myöskin nyk. Särkänkadun\nja Amurinkadun välillä olevat tontit, nyk. Makasiininkatuun saakka\netelässä (silloiset n:ot 278--281 ja 302--320), yhteensä 40 tonttia.\nNiiden huutokauppahinta teki yhteensä Smk. 8 507:-- eli siis tontilta\nkeskimäärin Smk. 212:67. Kun näiden tonttien laajuus oli jokaisen 1\n875 neliökyyn, oli siis myyntihinta neliökyynärää kohden keskimäärin\n11.4 penniä (noin 30.5 penniä m2:ltä). Eri tonttien hinnat vaihtelivat\n20 markasta 470 markkaan, riippuen tonttien tasoitustöiden kalleudesta\ny.m. oloista.\n\nSiihen aikaan kerrottiin sanomalehdissä Sitkaan ja Amurinmaahan\nlähteneistä suomalaisista siirtolaisista. Kansanhumori risti\nMustanlahden puolelle syntyvän Tampereen työmiesten siirtolaiskaupungin\n\"Amurinmaaksi\", joka on jäänyt sen kaupunginosan pysyväksi nimeksi. (82)\n\n\n\n\n13. TERVEET JA SAIRAAT.\n\n\nYleisiä terveysoloja: Syntyneisyys Tampereella vv. 1801--1880. --\nKuolleisuus Tampereella 1801--1880. -- Suuria kuolinvuosia. --\nLasten kuolleisuus. -- Taudit: Rokot. Hinkuyskä. Punatauti. Kolera.\nLavantauti. \"Lavantautivuodet\" 1866--1868. Keuhkotauti. Keuhkotauti\ntehtaissa.\n\nTaistelu tauteja vastaan: Piirilääkäri. -- Apteekkarit. --\nTampereen toinen apteekki. -- Asessori Lönnrothin julistus 1817. --\nKaupunginvälskäri. -- Tampereen terveyslähteet. -- \"Prunnin juonti\"\nTampereella. -- Todellisen valtioneuvoksen Mironowin kertomus. --\nTerveyslähteen loppu. -- Koleravuosi 1831. Koleramarkkinat. -- Uusi\nkaupunginkirurgi. -- Sairaala ja kaupunginlääkäri. -- \"Yleinen\nsairashuone Tampereella\". -- N. J. W. Idman kaupunginlääkärinä.\n-- Sairaustilastoa. -- Kuppataudin leveneminen. -- V:n 1866\nterveydenhoitolautakunta. -- Sen esitykset.\n\nEnnenkuin käymme kertomaan, miten vanha Tampereen kaupunki ja sen\nasukkaat yhteisesti taistelivat kalleimman omaisuutensa, henkensä\nja terveytensä puolesta, annamme vanhemman Tampereen väestöolojen\nahkeran ja tarkan tuntijan, kaupunginlääkäri O. Blåfieldin esittää\nyleispiirteet Tampereen sukupolvien hiljaisesta kärsimyshistoriasta.\n\nIhmiselämä ja sen kärsimyksetkin alkavat syntymästä. Syntyneisyydestä\nTampereella on Blåfield tehnyt seuraavat laskelmat:\n\n        Syntyneisyys Tampereella vv. 1801--1880\n\n    Vuosikymmenin, ehdottomin luvuin ja suhdeluvuin laskettuna kutakin\n    1000-lukua kohden (prom.) vuosikymmenen keskiväkiluvusta\n\n        vuosi-      syntyneitä    vuosi-       syntynettä\n        kymmenet    yht. prom.     kymmenet     yht.   prom.\n\n      1801--1810    216  38.5    1841--1850      982   39.0\n      1811--1820    345  42.1    1851--1860    1 627   38.5\n      1821--1830    556  43.8    1861--1870    2 219   36.3\n      1831--1840    558  32.8    1871--1880    3 774   40.0\n      1801--1840  1 676  39.3    1841--1880    8 602   38.4\n\nEnsi silmäyksellä osoittavat numeromme suurta lastensiunausta\nTampereella. Kumpanakin nelikymmenvuotisena aikajaksona on syntyneisyys\ntäällä ollut suuri, suurempi kuin useimmissa muissa silloisissa\nSuomen kaupungeissa. Mutta jos tarkastamme yksityisten vuosien\nsyntyneisyyttä, näemme, että kansan syntyneisyydessäkin saattaa jo olla\nerityisen menestyksen tai erityisen kärsimyksen leima. Hedelmättömin\nkansan syntymisvuosi on täällä ollut 1811, jolloin syntyneiden luku\noli ainoastaan 22 kutakin 1 000-lukua kohden, jotavastoin seuraava\nvuosi (1812) osoitti tavatonta syntyneisyyttä eli 52 prom. Vuosisadan\nhedelmällisin vuosi oli kuitenkin 1818, jolloin syntyväisyyssuhde\noli 57 prom. Mutta surulliseen muistoon jäänyt vuosi 1868 vähensi\nkansan syntyneisyyden taas alhaiseksi, 25 prom:een; sen lähelle tuli\nvuosi 1837, jolloin suhdeluku oli 33.8 prom. Jo näissä numeroissa\nkuvastuvat vuosisadan elämän vaihtelut, sota-aikain seuraukset, olojen\nparantuminen, puuteajat ja nälkävuodet.\n\nMutta väestön karttuminen ja vointi ei riipu yksin syntyneisyydestä,\nvaan paljon enemmän siitä, kuinka monet syntyneistä jaksavat murtumatta\nkestää elämän koulun ja koetukset. Siitä esittää Blåfield seuraavia\nlukuja:\n\n     Kuolleisuus Tampereella vv. 1801--1880\n\n     Vuosikymmenin, ehdottomin luvuin ja suhdeluvuin laskettuna\n     kutakin 1 000-lukua kohden (‰) vuosikymmenen keskiväkiluvusta\n\n      vuosi-     kuolleita       vuosi-      kuolleita\n     kymmenet   yhteensä   ‰    kymmenet   yhteensä   ‰\n\n    1801--1810    183    30.0    1841--1850    586   23.3\n    1811--1820    249    30.3    1851--1860  1 179   27.9\n    1821--1830    308    24.3    1861--1870  2 067   33.8\n    1831--1840    507    29.4    1871--1880  2 514   27.1\n    1801--1840  1 247    28.5    1841--1880  6 346   28.0\n\nNorjassa, Blåfield lausuu, missä kaikista Europan maista on alin\nkuolleisuus, laskettiin se kahdeksankymmenluvulla 17 prom:ksi, Ruotsissa\nja Tanskassa 20 prom:ksi. Yleensä on kuolleisuus vähin sellaisissa\nmaissa, missä viljelys on korkealla kannalla ja missä väestö ei\nkärsi köyhyyttä, joten kuolleisuuden numeroita voidaan pitää kansan\nsivistyksen ja hyvinvoinnin mittapuuna.\n\n\"Tampereella on vuosittain kuolleiden luku säännöllisesti ollut\nmelkoista pienempi kuin syntyneiden; kaksitoista kertaa vuosisadan\nalusta laskien eli yhtenä vuonna seitsemästä on kuitenkin sattunut\npäinvastoin. Vähin kuolleisuus, 16 prom, oli v. 1811, joka oli\nmerkillinen vuosi siitäkin, että silloin syntyneisyys oli pienin. Vv.\n1808 ja 1809 raivosi lavantauti ja nosti kuolinnumeron edellisenä vuonna\n42.6 prom:ksi ja jälkimmäisenä vuonna 55.6 prom:ksi. V. 1856 kulki\nlavantauti ja punatauti kaupungissa ja kuolleisuusluku nousi 50:een.\nV. 1867 nousi kuoleman numero 73:een ja seuraavana vuonna 65:een.\nKumpanakin vuonna oli kuolleiden luku enemmän kuin kahta kertaa suurempi\nkuin syntyneiden luku, mutta silloin syntyneet aukot täyttyivät nopeasti\nkolmena seuraavana tavattoman terveenä vuonna 1869--1871, jolloin\nkuolleisuuden numerot olivat vaihdellen 20--17 prom. Sitten v:n 1872,\njolloin hinkuyskä tempasi lapsia ja kolera aikuisia tuonelaan, on\nkuolleiden lukumäärä joka vuosi ollut pienempi kuin syntyneiden.\nKeskimääräinen kuolleisuus, joka vv. 1801--1880 oli 28.2 prom, oli\naikajakson aikaisemmalla puoliskolla vähäistä suurempi kuin myöhemmällä.\nViime vuosikymmenellä 1876--1885 on kuolleisuus ollut 27.2 prom. ja voi\nsuhdetta 27 prom. nykyisissä oloissa pitää kuolleisuutta edustavana\nTampereella, niin että ne vuodet, jolloin kuolleisuus on ollut sitä\npienempi, ovat olleet terveitä, ne vuodet taas, jolloin kuolleisuus on\nollut sitä suurempi, yleiselle terveydelle vähemmin edullisia.\"\n(Blåfield)\n\nErittäin suuri on Tampereella ollut lasten kuolleisuus, senkin jälkeen\nkuin rokotus oli tehnyt erään julmimpia lasten surmaajia aseettomaksi.\nJokaisesta sadasta kuolleesta Tampereella oli:\n\n      vuosi-    alle vuoden    1--3 vuoden    3--5 vuoden\n     jaksona      ikäisiä        ikäisiä       ikäisiä\n\n    1801--1840     26.5            13.2          7.2\n    1841--1880     30.2            18.2          5.8\n\nAikakaudella 1841--1880 on siis lähes puolet (48.4 %) kaikista\nkuolemantapauksista sattunut alle kolmen vuoden ikäisten lasten\njoukossa. \"Muissa Europan maissa -- sanoo sen johdosta Blåfield -- ei\nlasten kuolleisuus ole ollut niin suuri kuin meidän maassamme, missä\nlasten suureen kuolleisuuteen täytyy olla syitä, joita muualla ei\nole ja jotka täälläkin pitäisi voida poistaa. Vanhempien elämänehdot\nkaupungissamme eivät ole huonommat kuin yleensä muualla maassamme,\nminkävuoksi täälläkin täytyy voida saada pikkulapsille yhtä hyvä hoito\nkuin muuallakin ja voida ehkäistä heille turmiollisia tauteja.\"\n\nTaudeista, jotka erityisemmin ovat harventaneet Tampereen väestöä\nvanhempina aikoina, ovat eräät kulkutaudit jättäneet surullisimman\nmuiston.\n\nAikakaudella 1801--1880 sattuneista kuolemantapauksista oli 2.5\n% isonrokon aiheuttamia. Tuhka- ja tulirokkoon sekä kurkkumätään\nkuoli vv. 1801--1840 7 % ja vv. 1841--1880 6.7 % kaikista\nkuolleista. Kurkkumätä tuli huomattavammaksi kuolemansyyksi vasta\nkuusikymmenluvulla. Hinkuyskä sai osakseen vv. 1801--1840: 5.6 % ja vv.\n1841--1880: 3.9 % kuolemansaaliista.\n\nPunatauti raivosi Tampereella ankarammin v. 1852, jolloin 14, ja v.\n1856, jolloin 65 henkeä täällä kuoli siihen tautiin. V. 1868 oli\npunatauti myöskin liikkeellä ja vei 19 uhria.\n\nKolera on tänne päässyt kahdesti; ensi kerran v. 1853, jolloin sai\nsaaliikseen 20, ja toisen kerran v. 1872, jolloin vei tuonelaan 62\nihmishenkeä.\n\nNäitä armottomampi on kuitenkin ollut lavantauti, jota voi pitää\nvanhan Tampereen kotoisimpina vitsauksina. Aikakaudella 1801--1840\nlasketaan tähän tautiin kaatuneen 7.7 % ja vv. 1841--1880 koko 10.2 %\nTampereen kuolleista. Erityisesti muistettavia lavantautivuosia olivat\nsotavuodet 1808--1809, vuosi 1837, vuosi 1856, mutta etenkin suuret\n\"lavantautivuodet\" 1866--1868, jolloin 442 -- sanoo lähes _puolen\ntuhatta_ -- ihmistä Tampereella kuoli siihen tautiin; vuonna 1867 yksin\nvei lavantauti täällä 203 ihmistä hautaan.\n\nKeuhkotaudinkin tuhot olivat hirvittävät jo vanhain sukupolvien\naikoina. Siihen on Tampereella jo ennen vuotta 1880 kuollut ihmisiä\nenemmän kuin mihinkään muuhun tautiin, ja tämä peljättävä tauti on\naikain kuluessa saanut yhä vain laajenevan jalansijan kuolemansyiden\njoukossa. Vv. 1801--1840 teki keuhkotaudin osuus kaupungin kuolleista\n13.5 %, vv. 1841--1880 jo 16 %. Hirmuisen vallan on keuhkotauti jo\naikoja sitten saavuttanut Tampereen tehdasväestön keskuudessa. Niinpä\noli vuosikymmenenä 1871--1882 Finlaysonin tehtaan väestössä (tarkemmin\nsanoen 15 vuotta vanhempain tehtaalaisten sekä heidän perheittensä\nkeskuudessa) sattuneista kuolemantapauksista 69.5 % keuhkotaudin\naiheuttamia!\n\nMenneiden sukupolvien taistelu tauteja ja kuolemaa vastaan muistuttaa\nheidän taisteluansa tulta ja tulipaloja vastaan. Varustukset olivat\nkummassakin tapauksessa heikot ja vaillinaiset. Vahinkoa tuskin voitiin\nestää, jos vahinko oli tullakseen. Ihmiset olivat vielä uhkaavan vaaran\norjia, olivat tungetut puolustusasemaan ja kiittivät onneansa, jos\nmahtava vihollinen sattui heidät säästämään.\n\nRuotsin aikana asui Tampereella piirilääkäri ja kaupungissa oli\nmyöskin apteekki; suurella vaivalla oli saatu kätilökin hankituksi\nkaupunkiin. Terveydenhoito kaupungissa pysyi kauan aikaa tällä\nalkeellisella kannalla. Asessori _Niilo Antti Lönnroth_, joka ensi\nkerran nimitettiin piirilääkäriksi Tampereelle v. 1795 ja nähtyään\nsota-aikoina monet vaiheet Suomen armeijassa ja venäläisten vankina\nsai toistamiseen Tampereen piirilääkärin viran v. 1812, ei joutanut\nyksinomaan kaupunkilaisia hoitamaan, sillä hänellä oli ääretön\nmaakunta huolehdittavanaan. Jokapäiväistä apua saivat kaupunkilaiset\napteekkarilta, joka oli tavattavissa silloinkin kun piirilääkäri\noli matkoilla. Apteekkarin oli tähän aikaan avattava ruumiit ja\nsuoritettava monet muut lääkärintoimet. Enimmän työtä tuotti\nhänelle kuitenkin tappelijain laastaroiminen, sillä kaupunki oli\ntäynnä -nurkkakapakoita, joissa lakkaamatta tapeltiin. Ehtimiseen\noli hänen annettava todistuksia ja laskuja tappeluista seuraavia\nkäräjöimisiä varten. Muutkin kaupunkilaiset kuin tappelijat näkyvät\nvanhempina aikoina käyttäneen tavattoman paljon rohtoja. Säilyneistä\napteekkilaskuista voi nähdä paljon siinä suhteessa huvittavia seikkoja.\nRohtoihin, mitä kummallisimpiin, turvasivat kaikki; tautien estämistä\nja terveyden edistämistä järjestetyn terveydenhoidon avulla ei kukaan\nvielä ajatellut.\n\nApteekin merkitys vanhassa yhteiskunnassa oli siten tavattoman\nsuuri. Se oli koko kärsivän kansan parhain tuki ja turva. Tampereen\napteekkitoimi kehittyi tavattoman nopeasti. Jo v. 1857 sai kaupunki\ntoisen apteekkinsa, mikä tuntuu melkein ylellisyydeltä ajan muuhun\nterveydelliseen edistykseen verrattuna.\n\nKaupungin vanhoista lääkintäoloista antaa eräs asessori Lönnrothin v.\n1817 kaupungin hallitukselle tekemä esitys hauskan kuvan. Asessori\nantoi tapansa mukaan porvarien kuulla kunniansa. Hän oli havainnut\n-- lausuttiin tässä esityksessä --, että kaupungin asukkaat katsovat\noikeudekseen varsinaisissa välskärin toimissa, halvimmissakin, vaatia\nmyötäänsä hänen apuansa. Mutta piirilääkärillä on toisenlaiset\ntoimet, eikä hänen tarvitse ruveta kaupungin välskäriksi. Kaikissa\nkaupungeissa pitää olla ainakin yksi välskäri ja varakkaammissa\nkaupungeissa on sekä välskäri että oma lääkärikin. Tampereella vain\nei ole edes alavälskäriäkään, joka kuitenkin on aivan välttämätön\nolemassa. \"Muualla ei ole sitä kunnollista ruukkia eikä suurempaa\ntehdaslaitosta, missä eivät omistajat olisi nähneet tarpeelliseksi\nhankkia työväelleen jotakin apua onnettomuudessa. Ihmisyys velvoittaa\ntähän uhraukseen. Eikö siis ole sitä vaadittava tältäkin kaupungilta,\njossa jo on kaikenlaatuisia käsityöläisverstaita, jonne on perustettu\ntehtaita ja useampia aiotaan perustaa ja jossa siis usein tapahtuu\njoko tapaturmia tai ilkivaltaisten renkien, oppipoikain, kisällien ja\nmestarien tappeluja krouveissa ja kapakoissa, ja jossa käräjiä pidetään\nja kaupungin liikkeen vuoksi kahdet suuret markkinat, jolloin juopumus\nja pelaaminen sangen usein synnyttävät tappeluja ja onnettomuuksia.\"\n\nTämä julistus kuulutettiin kaupunkilaisten noudatettavaksi. Ja nyt\nolivat omattunnot heränneet. Entinen Suomen sotaväen alilääkäri Mikko\nBergbom ilmoittautui viipymättä _kaupunginvälskärin_ virkaan, johon\nkaupunginvanhimmat ja kaupunginoikeus hänet hyväksyivät. Parin tehtaan\nisännät suostuivat maksamaan suurimman osan hänen palkkaansa, kaupunki\npuolestaan antoi uudelle tohtorille palkanlisää ja tonttimaan. Aivan\nilman rettelöitä ei tämäkään edistys saanut tapahtua. Lääkintäkollegio\noli huomauttanut, ettei Bergbom ollut laillistettu lääkäri, mutta oli\nkuitenkin asessori Lönnrothin \"kunniakkaan todistuksen\" perusteella\nantanut hänelle luvan toimittaa pienempiä kirurgisia tehtäviä.\nMaaherra sitävastoin v. 1819 kumosi vaalin, koska kaupunginoikeus oli\n\"yksipuolisesti\" ottanut Bergbomin virkaan. Kuinka asia sitten lienee\nkiertynytkin, lopuksi Bergbom sai kun saikin jäädä virkaansa ja toimi\nTampereella \"kaupunginlääkärinä\" kuolemaansa saakka 1831.\n\nMenneen vuosisadan alkupuolella olivat _terveyslähteet_ suosittuja\nyleiskeinoja kaikkea tautia ja raihnaisuutta vastaan. Kaikissa maamme\nhuomattavissa paikoissa keksittiin siihen aikaan tällaisia bethesdoja\nja \"kuurit\" näillä lähteillä olivat yhtä suosittuja terveydellisiä\nkuin seurallisiakin virkistyksiä. Tampereen läheisyydessä oli\nsellainen parantola Kangasalla. Eräs luettelo kesältä 1807 mainitsee\nKangasalan lähteellä 72 \"kaivovierasta\", suurin osa ylhäistä ja\nsotilaallista seuraa. Myöhemmin oli terveyslähde Vuohensillalla\nMessukylässä. Tampereen vanhoissa köyhäinhoidon tileissä mainitaan vv.\n1816--1817 eräs lahja, joka oli saatu \"kunnianarvoiselta kaivoseuralta\nVuohensillalla\". Tätä parantolaa tarkoittaa eräs matkailija v. 1820\nkirjoittamassaan kirjeessä seuraavilla sanoilla: \"Matkallani katselin\nTampereen Kaivohuonetta eräässä notkossa, josta ei ollut juuri muuta\nhuomautettavaa, kuin että eräs huone, joka oli tehty täyttämään erästä\nmoralin vaatimuksia ei suinkaan vastustavaa tarvetta, oli siitä vain\nkahden sylen päässä\".\n\nVaikka Vuohensillalta oli vain kappale matkaa kaupunkiin, oli\nkaupunkilaisissa ilo suuri, kun terveyslähde pian löydettiin itse\nomasta kaupungista. V. 1826 näet kerrotaan muutamain kaupunkilaisten\nperanneen Kortelahden lähellä olevan lähteen, jossa luultiin\nolevan \"mineralista ominaisuutta\". Sen kaupunginhallitus nyt\nviipymättä julisti rauhoitetuksi. Mutta tämä ei ollut vielä se\noikea lähde. Kesällä 1829 kuullaan, että uusi terveyslähde oli\näskettäin löydetty Pahlmanin tontilta Uudenkadun varrelta (nyk. n:o\n8 Satakunnankadun varrella), että lääkärit olivat tästä lähteestä\nantaneet hyviä lausuntoja ja että monet henkilöt jo olivat siellä\nolleet \"runnia juomassa\". Kuulemme edelleen, että kun lähteellä oli\nahtaat liikkumistilat, olivat kaivovieraat ottaneet tavaksi kävellä\nUudellakadulla terveysveden juonnin aikana aamuisin kello 6--9. Eräs\nhuolettava seikka kuitenkin häiritsi uuden parantolan oloja. Asetusten\nmukaan oli tupakanpoltto kaduilla kielletty, mutta tupakkamiehet\neivät tahtoneet luopua siitä nautinnosta, minkä savuava piippu\naamukävelyllä Uudellakadulla terveysveden juonnin päällisiksi tuotti.\nSiitä pulma. Asessori Lönnroth todisti, että useissa taudeissa sekä\ntottuneille tupakkamiehille oli \"yksi ja toinen savunen tupakkaa itse\njuonnin aikana sekä tarpeellinen että hyödyllinen\". Kaupunginoikeus\nei voinut lainrikosta hyväksyä, mutta näyttää tämä kiusallinen seikka\njärjestyneen, kun saatiin parantolalle oma puisto lähteen vierestä,\nviskaalinrouva Häggbergin tontilta.\n\nTampereen terveyslähde tuli pian tunnetuksi ylhäisissäkin piireissä.\nKesällä 1832 oleskeli täällä parannuksella arvokkaita vieraita,\nniiden joukossa pietarilainen todellinen valtioneuvos Mironow,\njonka Tampereen terveyslähdettä mairitteleva kertomus julaistiin\nensin Pietarin saksalaisessa ja sitten oman maan ruotsalaisissa\nsanomalehdissä. Todellinen valtioneuvos kertoo, miten hän oli tullut\nTurkuun ja sieltä vanhan asetoverinsa, kenraali T:n houkutuksesta\nja seurassa lähtenyt Tampereelle, \"pieneen Turun ja Porin läänissä\nolevaan kaupunkiin, jossa on paperitehdas, teräsmanufakturilaitos ja\nmuutamia rikin- ja raudanpitoisia lähteitä, joita professori, tohtori\nvon Haartman Turussa oli neuvonut ystävääni käyttämään\". \"Tämä seikka\n-- kertomus jatkuu -- ja se luottamus, minkä Kaivohuoneen lääkäri,\ntohtori Törnroth herätti minussa hänen tietoihinsa, Tampereen ihana\nympäristö ja haluni saada nauttia ystäväni seuraa saivat minut hänen\nkanssaan liittymään kaivovieraiden lukuun. Tohtori Törnroth, joka\nharvinaisella tarkkuudella tutki vaivaani, määräsi minut käyttämään\nrikinpitoista vettä. Aloin 9 p. kesäk., join vettä kahdesti päivässä,\nlisäsin vähitellen annokset neljästä ruokalusikallisesta kolmeen\njuomalasiin, noudatin ankarinta ruokajärjestystä, ja olin viiden viikon\nparannusajan jälkeen Tampereella täysin parantunut, pientä väsymyksen\njätettä lukuunottamatta. Kiltin lääkärini neuvosta jatkoin kuitenkin\nvielä kaivokuuria elokuun alkuun saakka, ja otin sen ohella kylmiä\njärvikylpyjä, minkä jälkeen matkustin Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä\ntakaisin Venäjälle, ja olen vielä tälläkin hetkellä täysin terve. Myös\nkatson inhimilliseksi velvollisuudekseni antaa yleiseksi tiedoksi\ntämän kokemukseni, joka on palauttanut minut elämään ja sen ihanuuteen\nja täyttänyt minut kiitollisuudella ja liikutuksella. Toisillekin\nkroonillisia tauteja poteville ovat Tampereen mineralilähteet tuoneet\nparannuksen tai ainakin lievitystä.\"\n\nTampereen ihmelähde oli käytännössä vielä v, 1835; siihen saakka\nnäet oli kaupungin köyhäinhoidolla pieniä tuloja terveyslähteen\n\"vaivaispyssystä\" ja kaivovieraiden lahjoituksista. Mutta sitten tämä\nlähde ja sen maine äkkiä katosivat niinkuin kaikki katoo.\n\nVuosi 1831 oli surullinen _koleravuosi_ Suomessa. Se saattoi\nTampereenkin kaupungin vapisemaan perustuksiansa myöten. Kesäkuun\npuolivälissä oli maistraatti saanut korkeampain viranomaisten käskyn\nvarustautua sen mahdollisuuden varalta, että kolera-vieras saapuisi\nTampereelle. Viikon päästä tiedettiin kaupungissa, että \"Cholera\nmortens\" oli jo ilmestynyt Suomeen. Viipymättä pantiin kaupungin rumpu\nkäymään; maistraatti kuulutti, että kun muualla oli muun muassa puhtaus\nja siisteys huomattu suureksi esteeksi koleran leviämiselle, oli nyt\nsakon uhalla jokaisen kaupunkilaisen \"pidettävä itsensä ja huoneensa\npuhtaina ja siisteinä ja aamuin illoin sopivilla aineilla savustettava\nviimemainitut, etenkin verstaat ja kapakkatuvat, ja pysyttävä\nerillään suuremmista kansankokouksista ja juopumuksesta\" j.n.e.\nMaaherran käskyn mukaan kiellettiin \"kisällejä, oppipoikia, renkejä\nja muuta irtainta kansaa\" iltaisin kello 8 jälkeen näyttäytymästä\nkaduilla tai yleisillä paikoilla. Heinäkuussa varokeinoja tuntuvasti\nlisättiin. Kolerasairaaloiksi määrättiin neljän työmiehen asunnot.\nKolerakomisarioita asetettiin kaupungin kaikkiin neljään kortteliin.\nSairaanhoitajiksi valittiin kolme työmiestä, kolme työmiehen vaimoa\nja muudan itsellinen. Kaksikymmentä sairasvuodetta päätettiin laittaa\nviipymättä reilaan, ja kaupungin etevimmät miehet lupasivat antaa\nilmaiseksi sekä vuoteet että kaikki niihin kuuluvat tarpeet.\n\nMutta peljättävä markkina-aikakin alkoi jo lähestyä. Elokuun alussa\nmaistraatti anoi, että hallitus kieltäisi Viipurin läänin ja Arkangelin\nkuvernementin asukkaita tulemasta Tampereen markkinoille, koska oli\nmahdollista, että viipurilaiset ja arkangelilaiset kauppiaat ja\ntalonpojat, joilla oli tapana tulla Tampereen syysmarkkinoille, ehkä\nvoisivat tuoda kaupunkiin koleran tartuntaa. Kun elokuun viimeisinä\npäivinä tuli tieto, että kolera oli ilmestynyt Helsinkiin, päätettiin,\nettä kaupungin talonomistajain oli vuoron perään annettava miehiä\nparittain sillalle vahtimaan kaupunkia.\n\nVielä markkina-aamuna, syyskuun 6 p:nä, koetti maistraatti viimeistä\nkeinoa. Rummutuksella kehoitettiin kokoontunutta kansaa hajaantumaan\nja lähtemään kotiansa. Kaupunginviskaali ja kaupungin palvelijat\nravasivat jokaisen kauppiaan luona keisarin nimessä kieltämässä\nheitä anniskelemasta ja myymästä tavaroitaan yleisölle. Vaan mitä\nhuoli kahdeksantuhatta markkinamiestä pormestarista ja viskaalista\nja parista kolmesta palovahdista. Nyt oltiin markkinoilla eikä\nkoleraa paossa. Markkinoita pidettiin tavalliseen menoon hoilottaen,\nloilottaen. Maistraatti laski markkinaväen, kuten sanottu, 8 000:ksi.\nKauppiaita oli tullut 16, Turusta, Vaasasta, Kristiinankaupungista ja\nRaumalta; heidän nimensä pantiin kirjaan, että heidät muistettaisiin.\nLisäksi oli markkinoille tullut tavallinen määrä käsityöläisiä ja\ntrahtöörejä. Maistraatti ei päästänyt ketään kauppiasta torille eikä\nvuokrannut kenellekään kaupungin markkinapuoteja ja kojuja. Mutta\nvainotut pääsivät pälkähästä siten, että vuokrasivat huoneita kaupungin\ntalonomistajilta ja kauppiailta tai tekivät kauppojaan vuokratuissa\ntonteissa talojen pihoissa.\n\nKansa oli kovakorvainen ja uppiniskainen. Maistraatti pesi kätensä ja\njätti kaikki luojan haltuun, tuli sitten mitä tuli. Mutta kun hätä on\nsuurin on apukin lähinnä. Toista päiväänsä alkoi markkinamylläkkä, kun\nkulkupuhe ja huuto levisi markkinoilla, että rutto oli tullut Turkuun.\n\nNyt seurasi kummat. \"Kansaan levisi säikähdys ja kaikki läksivät\nvähitellen kaupungista kotiinsa\", kertoi maistraatti jälkeenpäin\nmaaherralle. Tuhannet olivat kuin poispyyhkityt ja markkinamelu\noli muuttunut kamalaksi hiljaisuudeksi. Maistraatti kertoi vielä\nkoettaneensa savustaa niin monta kauppiasta tavaroineen kuin oli\nehtinyt, mutta sillä vähäisellä polisivoimalla, joka täällä oli, ei\nuskaltaneensa ryhtyä mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Mikä oli kyllä\nymmärrettävää.\n\nMinkälainen mieliala näinä päivinä Tampereella vallitsi, näkynee ehkä\nparhaiten niistä varokeinoista, joihin kaupungin maistraatti ryhtyi\ntoisena markkinapäivänä, tuona suurena säikähdyksen päivänä. Kaikessa\nkiiruussa päätettiin hankkia lisää sairashuoneita ja sairasvuoteita\nja ryhtyä toimiin ruumisarkkujen valmistamiseksi, hautauspaikan\naitaamiseen ja hautain kaivamiseen, \"koska, jos tauti äkisti puhkeaisi,\nmieltenkuohu kaupungissa tulisi niin yleiseksi, että sellaista sen\njälkeen olisi vaikea saada aikaan\". Kuoleman varjot liihoittelivat\nonnettoman markkinakaupungin yli.\n\nKoko loppuvuosi 1831 oli Tampereella kuten muuallakin maassa synkkä.\nLakkaamatta valvoivat Tampereen kaupungin edesvastaajat ja lisäsivät\nvarustuksiaan. Ensi päiväin toimia markkinain jälkeen oli salpapuun\nasettaminen kaupungin läntiselle tulliportille, ja siellä niinkuin\nsillallakin pidettiin nyt ankaraa vahtia. Pormestari ja piirilääkäri\nsaivat toimekseen laatia spartalaiset ohjesäännöt vartijoille. Armotta\noli jokainen tuntematon tulija tullipuomin luona pidätettävä ja\nkatajansavulla y.m. savustettava hevosineen, kuormineen, koirineen --\nihmiset Häggbergin talossa ja tavarat riihissä kaupungin ulkopuolella;\nkerran päivässä oli vahtipäällikön tehtävä raportti Ylipäällikölle,\njoka oli pormestari Sacklén, j.n.e.\n\nLähestyi niin joulukuu ja sen mukana Antinmarkkinat. Synti ja paatumus\noli taas vallannut kansan, niin että se seitsemäntuhantisena joukkona\nsaapui Tampereen markkinoille, vaikka ne nytkin oli kielletty. Kaikki\nkävi taas samalla lailla kuin syysmarkkinoilla, paitsi että väki oli\nunohtanut säikähdykset ja piti markkinansa rauhassa loppuun saakka.\nMaistraatti koetti pitää toria tyhjänä, mutta pihoilla kukoisti\nkauppa ja liike. Mutta polisivoima piileksi, arvatenkin paremmalla\nomallatunnolla kuin edellisellä kerralla, sillä kolerabasillit olivat\njo menneet talvimajoilleen, missä pysyivätkin pari vuosikymmentä.\n\nKaupungin säännöllinenkin terveydenhoito alkoi aikain edistyessä vaatia\nuutta huomiota. Mikko Bergbomin kuoltua oli Tampere jäänyt ilman\njoka-aikaista lääkärinapua. Senvuoksi esitti piirilääkäri Kaarle Henrik\nRingbom v. 1840 kaupunginkirurgin viran uudelleen asettamista. Viran\nsai nuorukainen Kaarle Pietari Molin, jolla oli todistus entiseltä\npiirilääkäriltä Törnrothilta.\n\nVanhan Tampereen kirurgi sai myöhempinä aikoina sopivamman toimen\nkaupungin rahastonhoitajana. Ajat lakkaamatta muuttuivat. V. 1840 oli\njo kysymys kruunun _sairaalan_ perustamisesta kaupunkiin. Kaupunki\nilmoitti suostuvansa ylläpitämään sairaalaa 2 000 hopearuplan suuruista\nkorvausta vastaan, ja esitti, että sairaalaan otettaisiin erityinen\nlääkäri, joka samalla olisi _kaupunginlääkärinä_ 300 hopearuplan\nvuosipalkalla, josta sairaala maksaisi 150, Finlaysonin tehdas 60,\nFrenckellin tehdas 30 ja kaupungin rahasto 60 ruplaa. Sopimusta ei\nkuitenkaan näillä ehdoilla saatu aikaan, ja kun valtion puolesta\nseuraavana vuonna tehtiin uusi ehdotus, ei kaupunki enään luvannut\nmitään raha-apua, koska koulurakennus paraikaa oli kustannettavana.\nVihdoin kuitenkin saatiin sairaala toimeen. Keis. kirjeellä 30 p:ltä\nmarrask. 1847 määrättiin sairashuone asetettavaksi Tampereelle kuudeksi\nvuodeksi ja annettiin laitoksen ylläpitäminen kaupungin haltuun.\nValtio sitoutui maksamaan kaupungille vuosittain 1 800 hopearuplaa\nsekä sairaalan kalustamista varten kerta kaikkiaan 1 273 ruplaa.\nSairasvuoteita oli laitokseen tuleva 35, niistä 10 maksavia sairaita\nvarten, 10 vapaasijoja ja 15 kuppatautisia varten. Vapaasijoista oli\nneljä varattava Tampereen kaupungin asukkaita varten. Sairashuoneen\npiiriin luettiin paitsi Tampereen kaupunkia 25 seurakuntaa, joiden\nkaikkien asukasluku v. 1854 teki 69 300. Sairaalan taloudenhoito\noli kaupungin valitseman johtokunnan huolena ja sairaiden hoito oli\nkaupunginlääkärin velvollisuus.\n\nMarrask. 1 p. 1848 avattiin sairaala nahkuri Brummertin tätä varten\nrakennuttamassa talossa Nalkalan torin varrella, mistä se v. 1858\nmuutettiin n.s. \"Hauskaan\" uudessa kaupungissa. Kun ensimmäinen sopimus\nkruunun kanssa oli umpeen kulunut, uudistettiin se taas kymmeneksi\nvuodeksi eli 1 p:ään marrask. 1864. Viimemainitusta päivästä otti\nvaltio haltuunsa tämän laitoksen, joka silloin sai nimeksi \"Yleinen\nsairashuone Tampereella\" ja oman kulunkiarvion, 17 800 markkaa\nvuotuisesti. V. 1877 muutettiin sairaala entiseen paikkaansa Nalkalan\ntorin varrelle.\n\nSamalla kuin kaupunki sai sairaalansa sai se myöskin ensimmäisen\nkaupunginlääkärinsä. Uudelle lääkärille määrättiin kaupungin puolesta\n250 hopearuplan palkka, josta pumpulitehdas sitoutui maksamaan 100 ja\npaperitehdas 50 ruplaa. Ensimmäinen kaupunginlääkäri tuli siten myöskin\nensimmäiseksi tehtaanlääkäriksi Tampereella.\n\nKaupungin puolesta kehoitettiin Oulun lääkäriä, tohtori _Niilo Juhana\nWilhelm Idmania_ hakemaan kotikaupunkinsa kaupunginlääkärin virkaa.\nIdmanista tulikin tämän viran ensimmäinen haltija. V. 1859 hänet\nnimitettiin piirilääkäriksi, ensin Kangasalan, sitten Tampereen ja\nvihdoin Tyrvään piiriin, mutta asuinpaikkansa hän piti Tampereella\nkuolemaansa saakka v. 1874. Idmanin seuraajaksi kaupunginlääkärin\ntoimessa tuli _Kaarle Otto Juhana Blåfield_.\n\nKuinka suuri etu kaupungilla oli sairaalasta, näkyy siitä, että\nsairaalan yleisellä osastolla vv. 1848--1868 hoidetusta 1 974\nsairaasta 523 eli lähes 38 % oli kaupungin asukkaita. Sairaalan\nkuppatautis-osaston luettelot taas kertovat pöyristyttäviä asioita\ntuon kamalan taudin levenemisestä vanhassa Tampereen kaupungissa. O.\nBlåfieldin julkaisemani tietojen mukaan näet hoidettiin Tampereen\nsairaalassa kuppatautisia kutakin 1 000 kaupungin ja sen ympärillä\nolevain maaseutujen asukasta kohden:\n\n                      kaupunkilaisia   maalaisia\n\n    vv. 1849--1858         3.9            1.1\n     \"  1859--1868         7.6            2.0\n     \"  1869--1873        12.5            4.6\n\nV 1855 oli Tampereen sairaalaan perustettava ylimääräinen osasto\nkuppatautisia varten, ja v:sta 1866 alkaen tuli tämä ylimääräinen\nosasto pysyväksi. Olemme ennen kertoneet, mikä osa kaupungin\nkäsityöläisluokalla on ollut tässä surullisessa tilastossa.\n\"Kuppataudin karttuminen, Blåfield lausuu, kaikkien näiden aikakausien\nkuluessa on silmiin astuva. Kaupungissa on sen luku suurin, ja yksin\ntämä seikka osoittaa kyllin sairashuoneen tarpeellisuutta paikalla,\njonka puutteessa tämä syystä pahaksi taudiksi sanottu epäilemättä olisi\nvielä enemmän levinnyt\".\n\nKolerat ja kulkutaudit, sairashuone ja siellä ilmenneet asianhaarat\neivät voineet olla herättämättä ajattelevain kaupunkilaisten vakavaa\nhuomiota. Se, mikä kaupungin ollessa pieni oli jäänyt huomaamatta,\nrupesi nyt kaupungin ja sen väkiluvun kasvaessa selvenemään, että\nnimittäin väkirikkaassa kunnassa saattavat vähäpätöisemmätkin ja\nodottamattomat seikat synnyttää sairautta, kulkutauteja ja suuria\nihmishengen häviöitä. Kuusikymmenluvulla alkoi Tampereen kunnan\nvalistuneiden asukkaiden huomio kääntyä kaupungissa oleviin likapesiin,\nseisoviin umpilätäkköihin, epäterveellisiin asuntoihin y.m.s. yleistä\nterveyttä uhkaaviin epäkohtiin. Näinpä aukeni kaupunkilaisille kokonaan\nuusi, tärkeä yhteistyön ala.\n\nV. 1866 esitti kaupunginviskaali tautisten aikain vuoksi erityisen\n_terveyslautakunnan_ perustamista kaupunkiin. Tohtori Idmanin\nehdotuksesta valittiin aluksi tutkimuskomitea, jonka puheenjohtajaksi\ntuli tohtori Idman, varapuheenjohtajaksi tohtori Blåfield ja jäseniksi\napteekkari Serlachius, kirurgi Molin, kauppias Enqvist, värjäri\nLiljeroos ja seppä Eklund. Kesällä 1866 oli kaupungin sanomalehdessä\nluettavana valaiseva selonteko komitean tehtävästä. Lopulla samaa\nvuotta jätti komitea kaupungin hallitukselle laajan ehdotuksen, joka\nraastuvankokouksessa 30 p. tammik. 1867 kaikissa kohdin hyväksyttiin.\nNe epäkohdat, joita komitea oli havainnut ja joiden korjaamiseen nyt\npäätettiin käsiksi käydä, olivat seuraavat:\n\n1. Puuttuva tai vaillinainen vedenjuoksu ja siitä aiheutuva maan\nvesiperäisyys. Tästä johtuvista toimenpiteistä kerromme myöhemmin.\n\n2. Talojen ja palokujain siivottomuus ja puuttuva hoito. Moitittaviksi\noli havaittu 31 taloa, m.m. useat puuvillatehtaan talot ja\npaperitehtaan työväenrakennukset. Kaupungissa oli myöskin tavattu 12\nsikoläättiä, kaikki enemmän tai vähemmän epäsiistiä.\n\n3. Epäterveelliset asunnot. Niitä tavattiin 16 talossa ja niihin\nmäärättiin naulattavaksi kyltit kirjoituksin \"Terveydelle vahingollinen\nasumus\".\n\n4. Liiaksi asutetut talot. Niitä oli neljä.\n\n5. Vesiperäiset kellarit.\n\n6. Huonot ja siivottomat makit. Tutkijakunta oli havainnut, että näitä\nlaitoksia hoidettiin yleensä huolimattomasti. Muita kelvottomampia\nmakkeja mainittiin olevan 17 paikassa, etenkin tehtaissa (n.s.\n\"Kanakopit\" ja \"Latokartanot\"). Parissa paikassa oli nähty suuria\nlantatunkioita. Viimemainitut määrättiin poistettaviksi ja lantaruumat\nsäännöllisesti hoidettaviksi ja tyhjennettäviksi.\n\n7. Saunat. Talossa n:o 91 oli tavattu \"yli kaiken kertomuksen siivoton\nsauna\", jota yleisö käytti.\n\n8. Kaivot. Melkein jokaisella talolla oli kaivo, muutamissa kaksi,\nkolmekin. Yleensä olivat kaivot hyvin rakennetut, mutta niiden\nveden käyttö ihmisten ruokavedeksi arveluttava asia. Ne määrättiin\nperattavaksi vähintään joka kolmas vuosi.\n\n9. Koskiveden saastuttaminen. Epäkohta havaittiin yleiseksi ja pahaksi.\nSiinäkin kohden päätettiin ryhtyä parannukseen.\n\nKomiteaa, joka pani alkuun tämän Augiaan tallin puhdistamisen,\nkutsuttiin \"raittiuslautakunnaksi\". \"Nomen est omen\" (nimi on enne),\nsanoo latinalainen sananparsi. V:n 1866 komitean suunnitelma, vanhan\nkunnallishallinnon viimeisiä merkkitöitä, oli todella uuden raittiimman\naikakauden enne tämän kaupungin ja sen kansan elämässä. (83)\n\n\n\n\n14. VANHAA KÖYHÄINHOITOA.\n\n\na) Tampereen vanhin köyhäinhoito: Köyhyys ja kerjäläiset mennee\nvuosisadan alussa. -- Pakon aikakausi. -- Julistus kerjäämisen\nestämisestä v. 1817. -- L. G. v. Haartmanin ohjelma. -- Tampereen\nvanha kotipaikka oikeus. -- Ankaria toimia irtolaisia vastaan. --\nVanha köyhäinhoito. -- V: 1817 kerjuujulistuksen köyhäinhoitopykälät.\n-- Köyhäinhoidon alku Tampereella. Vaivaisruodut. Vuosihoito.\nVaivaishuutokaupat. Vuosiavut. Tilapäiset avut. Köyhät koulupojat. --\nKöyhäinhoitohallinto. -- Köyhäinrahasto Sen tulot. -- Köyhäinhoito\nverotuksen alku 1836. -- Yksityinen hyväntekeväisyys. -- Mitä vanhat\ntilit kertovat. -- Köyhäintalorahasto. -- Yleiskatsaus.\n\nb) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853--1874. V:n 1852 köyhäinhoitoasetus\n-- Köyhäinhoidon uusi suunta. -- J. V. Snellman ja Yrjö Koskinen. --\nTampereen köyhäinhoidon ohjesääntö 1853. -- Köyhäinhoitohallitus. --\nUusi verotus. -- Piirit. -- Hoidokkaita maalla. -- Lausuntoja kaupungin\nköyhäin hoidosta. -- Tilastoa kaupungin köyhäinhoidosta 1836--1874. --\nKöyhyyden syitä. Perheolot. Taloudellisia syitä.\n\n\na) Tampereen vanhin köyhäinhoito.\n\nKäsitykset köyhyydestä ja köyhäinhoidosta olivat sata vuotta sitten\nmaassamme peräti toiset kuin nyt. Ei tunnettu, että köyhyydellä\nsaattaa olla yleisiä, yhteiskunnallisia syitä, ei tiedetty, että paras\nköyhäinhoitokeino on taistelu köyhyyteen johtavia oloja vastaan. Ei\nnähty köyhyyttä, vaan ainoastaan köyhiä. Ja niin armeliaasti kuin\nsäälivät ihmiset köyhiä kohtelivatkin, julkinen yhteiskunta ei voinut\nheitä arvostella muuten kuin yksityisinä valtion säännöllisiä ja\nlaillisia oloja häiritsevinä henkilöinä, joita oli kaikella lain\nankaruudella kohdeltava. Yhteiskunnallinen pakko oli ulotettava köyhiin\nniinkuin kaikkiin muihinkin yhteiskunnan yksilöihin.\n\nRuotsinaikaisilla kerjuu-, kotipaikka- ja palvelusasetuksilla\nkiellettiin kerjuu, käskettiin köyhät pysymään kotipaikallaan,\nmäärättiin heidät rupeamaan vuosipalvelukseen. Suomen sisäisen\nitsenäisyyden ajan alkaessa ihmeteltiin, että maassa vilisi kerjäläisiä\nja kulkureita, vaikka lait määräsivät kansan pysymään aloillaan\nja kunkin seurakunnan hoitamaan omat vaivaisensa. Hallitus ja\nhallitusmiehet koettivat parantaa oloja uusilla määräyksillä, jotka\nvain toistivat vanhoja. Maaherra muistutti ankaralla kirjeellä v. 1811\nTampereenkin kaupunkia, ettei kerjäläisiä saanut esiintyä kaupungissa,\nvaan että sellaiset oli viipymättä otettava kiini ja toimitettava\nvanginkyydillä kotipaikoilleen. Yleinen julistus \"kerjäämisen\nestämisestä\" v:lta 1817 luki samaa lakia, vaikka helpottikin palvelusta\netsivän kansan liikuntavapautta, säätäen että 15--40 vuotisten\nkunnollisten paikanetsijäin \"ei pidä oleman jongun koetelemuxen alaiset\nvastaanottamisens suhteen, koska se on nähtävä, että senkaldaiset\nPersonat Seurakundaa niin paljon hyödyttämän tulevat, kuin heidän\nylöspitonsa vanhalla puolen ikää maxaa taitaa\". Mutta nuoremmat ja\nvanhemmat paikanhakijat, itselliset ja kulkurit jäivät edelleenkin\nkodittomiksi muualla kuin syntymäsijoillaan, elleivät yksityiset\nhenkilöt seurakunnan suostumuksella tai seurakunta itse ottaneet heitä\nsuojelukseensa. V. 1822 julaistut lisäykset kerjäläisjulistukseen\nantoivat kaikenikäisille hyvämaineisille ihmisille oikeuden ilman\ntakauksia muuttaa seurakunnasta toiseen, mutta ottivat sen toisella\nkädellä jälleen useimmilta pois sillä määräyksellään, että huonot\npalvelijat ja irtolaiset, joilla ei ollut elinkeinoa, olivat\nedelleenkin vanhain asetusten alaisia.\n\nPalkollisille suodulla liikuntavapaudella tarkoitettiin ilmeisesti\netupäässä isäntäin etua. Turun läänin varamaaherra L. G. v.\nHaartman oli jo v. 1820 antanut sensuuntaisen kuulutuksen, jonka\ntarkoituksena hän selitti olevan \"estää laiskuutta, itsevaltaisuutta\nja laittomuutta sekä edistää helpompaa työn saantia maanviljelykselle\nja elinkeinoille\". Mutta irtolaisia ja kerjäläisiä hallitus kohteli\nedelleenkin säälimättömän ankarasti. Kun L. G. v. Haartman uudelleen\ntuli Turun läänin päämieheksi, luuli hän ankaruudella ja mahtikäskyillä\nvoivansa kerrassaan hävittää läänistään kerjuun ja irtolaisuuden.\nV. 1834 kovisti hän Tampereenkin kaupunkia, jossa ei kerjuuta oltu\nasianmukaisella tavalla estetty. Myöhemmin samana vuonna hän käski\nlääninsä kuntia, myöskin Tampereen kaupunkia, ryhtymään löysää väkeä\nvastaan tarmokkaisiin toimiin, jotka \"osaltansa voivat auttaa maan\nhyvinvoinnille ja siveydelle mitä turmiollisimman ja päivä päivältä\nkasvavan kerjuun ja joutilaiden henkilöiden kuljeskelun hävittämistä\".\nSeuraavinakin aikoina tämä kuvernööri ja hänen virkamiehensä ehtimiseen\nhätyyttivät kulkevia irtolaisia; vielä v. 1840 oli lääninjahti käymässä\nkolmeakymmentä Tampereen irtolaista vastaan. Vanhat tamperelaiset\ntuskin olisivat noin useita muistutuksia tarvinneet, sillä ilmankin\nhe kyllä tiesivät, miten kerjäläisiä ja köyhiä kaupunkiin muuttavia\noli vastaanotettava. Olemme jo ennen tutustuneet siihen tapaan,\nmillä köyhiä käsityöläisiä, työmiehiä ja tehtaalaisia kaupungissa\nkäsiteltiin. Tässä vielä muutamia lisäesimerkkejä, jotka valaisevat\nkaupungin yleistä kotipaikkajärjestelmää.\n\nKun v. 1805 oli kysymys erään kersantin kotipaikkaoikeudesta\nTampereella, ilmoitti seurakunta lyhyesti, ettei se tahtonut\n\"kuormittaa itseänsä hänen personallaan\". Kun kolmea vuotta myöhemmin\nTurun sairaala vaati Tampereen seurakunnalta korvausta erään Ruoveden\nkomppaniaan kuuluvan sotamiehen hoidosta, kieltäytyi kaupunki sitä\nmaksamasta m.m. silläkin perusteella, ettei potilaan isäntä ollut oikea\nkaupunkilainen, koska oli vain vuokralla kaupungissa asunut. Pehmeille\ntunteille ei tässä taistelussa köyhiä vastaan ollut sijaa. V. 1821\nei erästä suutarinoppilasta huolittu seurakuntaan siitä syystä, että\npyrkijä oli rampa ja hänen papinkirjansa moitetta sietävä. V. 1823\noli erään tamperelaisen leskivaimon kohtalosta päätettävä. Ruoveden\nseurakunta, jossa hän viimeksi oli pitemmän aikaa oleskellut, oli\nhänet häätänyt pois, jottei hän vanhemmittain joutuisi seurakunnan\nelätettäväksi. Tampereelta hän taas hyljättiin sillä syyllä, että oli\n\"useita vuosia ja parhaan ikänsä ollut muualla\". Laillista kotia ei\nvaimoparalla kai ollut muualla kuin kehruuhuoneessa. V. 1825 vaadittiin\neräältä säätyläisleskeltä ja hänen kolmelta alaikäiseltä lapseltaan\ntakuut, ennenkuin luvattiin päästää heidät seurakuntaan; ei auttanut\nköyhyydessä muuten niin auttava säätyläis- eikä aatelisarvokaan.\n\nKun kuitenkin irtolaisväkeä tulvi kaupunkiin, koetti seurakunta\nyleisempiä keinoja pahaa vastaan. Niinpä päätettiin v. 1821, että\njokaisen, joka ottaa luokseen yhden tai useampia henkilöitä, tulee\nsiitä kahdeksan päivän kuluessa ilmoittaa kaupunginoikeudelle. V. 1823\nmäärättiin \"esiintyneestä syystä\" kymmenen hopearuplan sakko sille,\njoka ottaa luokseen henkilöitä, joita ei ole hengillekirjoitettu hänen\nväkeensä.\n\nKöyhyys, jolle ei tahdottu myöntää jalansijaa missään, tunkeutui\nkuitenkin kaikkialle. Ja kun köyhiä kerran oli, täytyi heitä\nhoitaakin. Vanhain lakien mukaan oli kunkin seurakunnan vastattava\nvaivaisistaan. V:n 1817 kerjuu julistus ilmaisi, miten valtio\nsiihen aikaan katsoi köyhäinhoitoa seurakunnissa järjestettäväksi.\nSen mukaan oli varsinainen köyhäinhoito niinkuin Ruotsinkin aikana\nrajoitettu ainoastaan passiviseen toimintaan s.o. kaikkein kurjimpain\nauttamiseen. Autettavia köyhiä olivat ainoastaan 12 vuotta nuoremmat\norpolapset, sekä työkyvyttömät, vanhat ja raihnaiset seurakuntalaiset,\njotka itse tai joiden omaiset eivät kyenneet heitä elättämään.\nHoitokeinoiksi esitti julistus vaivaistupia, köyhäinapua, täysihoitoa\n-- tarpeen tullessa myöskin jalkapuuta --, vaivaishoitoa johtamaan\nmääräsi se kirkonkokouksen ja kirkolliset viranomaiset, ja valtuutti\nkirkonkokouksen verottamaan seurakuntalaisia vaivaishoidon kustannusten\nkattamiseksi. Mutta kaikesta näkyi, että köyhäinhoidon varsinainen\ntarkoitus oli päästää seurakunnat tästä ikävästä rasituksesta\nniin vähällä kuin mahdollista. Johtavana ohjeena oli pidettävä,\nettä ainoastaan työkyvyttömiä oli autettava, mutta kerjäläisiä ja\ntyökyvyllisiä irtolaisia rangaistava.\n\nRuotsin aikana ei Tampereella ollut köyhäinhoitoa juuri nimeksikään.\nKun seurakunnan kirkonkokouksen pöytäkirjassa v. 1795 sanotaan, ettei\nkaupungissa ollut yhtään autettavaa köyhää, muistuttaa se meille,\nettä köyhyyskin on suhteellinen käsite, josta ei tiedetä mitään, kun\nkaikki elävät köyhyydessä. Tuo ilahduttava tieto v:lta 1795 ei kuvannut\nkaupungin olojen onnellisuutta, vaan niiden pienuutta. Kaupunki oli\nsilloin vielä lapsi-ijässä, sen uusi väestö ei vielä ollut ehtinyt\nvanhentua, niinkuin vanha Nalkala ja Pyynikki, jotka olivat olleet\nkaupungin ensimmäiset avunsaajat.\n\nPian kuitenkin täytyi kaupungin ruveta pitämään tilapäisiä\n_vaivaisruotuja_. Kaupunginoikeudessa käsiteltiin v. 1804 erään\n\"kirkonvaivaisen\" asiaa. Huomautettiin silloin, että kaupunki jo\nmuutamia vuosia sitten oli päättänyt, että mainittua kirkonvaivaista\noli pidettävä viikko joka talossa. Kaupunkilaiset myönsivät\nsellaisen päätöksen tehdyksi, ja sopivat nyt seuraavasta tarkemmasta\nruotujärjestyksestä: Kierto oli alkava talosta n:o 1 ja siirtyvä\nsieltä taloon n:o 2; ellei n:o 2 ottaisi ruotuvaivaista vastaan, oli\nhänen jäätävä edelliseen olinpaikkaansa, mutta velvollisuudestaan\nkieltäytyneen talon tuli suorittaa autettavan ylläpidoksi 24 killinkiä\nriikinvelkarahaa viikossa. Vielä määrättiin, että porvaruusoikeuden\nomistajain oli otettava osaa vaivaisten ylläpitoon samalla tavoin\nkuin talonomistajain. V. 1810 jaettiin autettavia köyhiä arvalla\nylläpidettäväksi kaupungin neljään kortteliin. Vielä neljäkymmenluvun\nalussa puhuttiin kaupungissa \"ruotuvaivaisista\". Mutta ruotujärjestelmä\nei Tampereella tullut sen yleisempään käytäntöön.\n\nV. 1815 tarjottiin eräs vanha, varaton ja raihnainen leskirouva\n_vuosihoitoon_ vähimmän vaativalle. Vuosimaksuksi tuli 50\nriikinvelkariksiä, \"niin ettei hänellä kurjassa tilassaan ole mitään\npuutetta\". Tällainen maksullinen vuosihoito tuli vähitellen yleiseksi\nköyhäinhoitotavaksi Tampereella. Köyhiä vanhuksia ja lapsia hoidolle\nannettaessa ei valitettavasti otettu juuri ensinkään huomioon\nmuita kuin taloudellisia näkökohtia. Hoitolaiset yksinkertaisesti\nmyytiin \"vähimmän vaativalle\", kuten pysyvä määritelmä kuului.\nHuolenpito hoitolaisten kasvatuksesta ei vielä kuulunut yhteiskunnan\nkäsityspiiriin Ensimmäinen tällainen joukkohuutokauppa oli Tampereella\nv. 1846, jota vuotta siten sopii pitää huutokauppahoidon alkamisen\nmerkkivuotena.\n\nMaksetulla hoidolla ei seurakunta saanut kaikkia tarvitsevia\nköyhiänsä autetuksi, vaan täytyi sen yhä enemmän ruveta käyttämään\nmyöskin tilapäistä kotiavunantoa, josta oli vain lyhyt askel\n_vuosiapujen_ antoon. Jo menneen vuosisadan toisella kymmenluvulla\nnäyttävät jotkut köyhät nauttineen vuosiapua. Eräässä tapauksessa\nluvattiin puutteenalaiselle apua, jos vaivaiskassassa olisi rahoja.\nMutta avunanto ei voinut ajan mittaan jäädä näin ehdolliseksi.\nKirkonkokouksen pöytäkirjassa v:lta 1821 luemme: \"Kuluvan vuoden\nkalliit viljanhinnat ja siitä vanhemmille ja kivuloisille köyhille\njohtuva vaikeus elättää itseänsä työllänsä, antoi seurakunnan jäsenille\naihetta heidän avukseen vaivaiskassasta vastaiseksi vuosittain myöntää\nrunsaammin kuin ennen.\" Vuosiavun saajia oli tällöin viisi, ja heille\nmäärättiin apua neljälle kymmenen riksiä kullekin ja viidennelle kuusi\nvelkariksiä. Niin oli ratkaisevasti astuttu vuosiapujen tielle ja tämä\nkylläkin selvä mutta monessa suhteessa arveluttava järjestelmä tuli\npian yleisimmäksi köyhäinhoitotavaksi Tampereella.\n\nKäytännössä jakautuivat siten kaupungin köyhäinhoitolaiset\nneljäkymmenluvulla kahteen pääryhmään, vuosihoitolaisiin ja vuosiavun\nsaajiin.\n\n_Tilapäisellä_ köyhäin auttamisella oli vähempi merkitys. Silloin\ntällöin annettiin köyhille sairausapua, maksettiin heidän lääkkeensä,\nkustannettiin heidän ruumisarkkunsa. Vv. 1812--1819 kudotettiin ja\nvärjäytettiin vaivaiskassan varoilla erään sepän lapsille kankaita\nja teetettiin heille vaatteita. Kaupungin pedagogian aljettua\ntulivat köyhät koulupojat vaivaishoidon erityiseen suosioon. Jo\nv. 1812--1813 annettiin parille vaivaispojalle koulumaksut ja\nhalko- ja kynttilärahat. Tällaiset avut olivat sittemmin pysyviä\neriä vaivaishoidon tileissä. V. 1844 päätti kirkonkokous maksaa\nvaivaiskassasta kerrassaan kaikkien ala-alkeiskoulun varattomain\noppilaiden koulumaksut.\n\nNiin vähäinen ja yksinkertainen kuin kaupungin köyhäinhoitolaitos\npuheenaolevalla vanhemmalla aikajaksolla olikin, vaati se kuitenkin\njärjestettyä _köyhäinhoitohallintoa_. Lain mukaan oli seurakunnan\npäätettävä vaivaishoitoasioista kirkonkokouksessa. Kun mitään\nerityistä köyhäinhoitohallitusta ei ollut, jäi päätösten toimeenpano\nkirkonisännän ja kaupunginoikeuden huoleksi. Kun v. 1824 kirkkoneuvosto\njärjestettiin, joutuivat köyhäinhoitoasiat osittain tämän kirkollisen\nlaitoksen valvottaviksi. V. 1842 ilmoitettiin kirkko neuvoston\nTampereella hoitavan köyhäinhoitoasioita, ja v. 1845 tehtiin\nkirkonkokouksessa nimenomainen päätös, että kirkkoneuvoston oli oltava\n\"köyhäinhoitohallituksena\".\n\nErityinen _vaivaisrahasto_ perustettiin Tampereen seurakunnassa jo v.\n1785. Rahasto sai ensi aikoinaan tuloja yksityisistä lahjoituksista,\nristiäisissä, häissä ja hautajaisissa toimitetuista rahankeräyksistä,\ntappelusakoista, perunkirjoitusprosentista y.m.s. enemmän tai vähemmän\nsatunnaisista lähteistä; epälukuisilla säännöksillä oli aikain\nkuluessa Ruotsi Suomessa tullut köyhäin hyväksi määrätyksi mitä\nmonenlaisimpia tuloja, jotka kuitenkin olivat yhtä vähätuottoisia\nkuin lukuisia. Yleistä köyhäinhoitoverotusta ei Tampereella\nkaupungin ensi aikoina käytetty. Milloin vaivaisrahaston varat\nsattuivat uupumaan ja lisävaroja tarvittiin, järjestettiin seikka\nyksinkertaisesti siten, että maksettavan rahaerän suuruus määrättiin\nja se sitten jaettiin \"vero-osille\", joiden mukaa monia muitakin\nkaupunginmaksuja suoritettiin. Vaivaisirahaston tuloja koetettiin\nkuitenkin kaikilla keinoin lisätä ja vakaannuttaa. V. 1811 määrättiin,\nettä kaikista pidoissa kerätyistä varoista puolet olisi tuleva\nkaupungin köyhille, mikä tapa oli muuallakin käytännössä. V. 1827 sai\nvaivaisrahasto uuden tulolähteen, kun otettiin käytäntöön v:n 1824\nvapaakaupunginohjesääntöjen määräys, että kunkin kaupungissa kisälliksi\npäässeen puolesta oli rahastoon maksettava 12 kop. hop. ja kunkin\nmestariksi päässeen puolesta 24 kop. hop. (ohjesäännön §§ 15 ja 16).\nViisikymmenluvun alussa tuli vaivaishoidolle uusi tuloerä julkisten\nhuvien pidosta.\n\nVasta v. 1836 ryhdyttiin Tampereella varsinaiseen\n_köyhäinhoitoverotukseen_. Silloin näet kaupungin takseerausmiehet\npäättivät, että jokaisen ripilläkäyvän miehenpuolen oli\nvaivaisrahastoon maksettava 16 ja jokaisen naisenpuolen 12\nkill. velkarahaa, mikä vero oli lukusijoilla koottava. V. 1841\nylennettiin tämä vero miehille 18 ja naisille 12 kopeikaksi hop.\nja v. 1851 miehille 20 ja naisille 15 kopeikaksi samaa rahaa. Tämä\nhenkiveron tapainen \"vaivaiskanto\" tulikin pian tärkeimmäksi osaksi\nköyhäinhoitolaitoksen tuloja.\n\nKaupungin julkinen vaivaishoito ei tehnyt yksityistä sääliväisyyttä\nja auttavaisuutta tarpeettomaksi. Siitä köyhäinhoidosta emme paljon\ntiedä, mutta varmaankin oli se vanhaan yhteiskuntaan hyvin juurtunut\ntapa, päättäen siitä, että itse virallinen vaivaishoitolaitoskin\nnautti yksityisten lahjoituksista varsin tuntuvaa etua. Tampereen\nvanhat köyhäinhoitotilit sisältävät useita näitä oloja valaisevia ja\nhauskoja pikkupiirteitä. Milloin on lahjoituksen vaivaisrahastolle\ntehnyt \"kunniallinen mies tästä kaupungista, joka on päässyt\nvääristä kanteista\", milloin on samalla tavoin köyhiä muistanut\n\"kunniallinen mies, jonka yritys on onnistunut\" tai toinen, jonka\n\"lapset ovat parantuneet\" tai \"kunniallinen kaupungin jäsen, joka\nonnellisesti on tehnyt matkansa\" tai joka \"on pelastunut uhkaavasta\nvaarasta\" (useita tapauksia vv:lta 1813--1819). Matkustavain lahjat\nolivat hyvin tavallisia vielä kolmekymmenluvulla. Ajan tapa vaati\nmyöskin, että julkisissa huvitilaisuuksissa ja yksityisissä iloissa\nmuistettiin köyhiä. V. 1815 tuli vaivaiskassalle rahasumma \"eräältä\nseuralta iloisessa tilaisuudessa\", v. 1819 samoin \"kaupunkilais- ja\nmaalaisherrasväen seuralta\" Kustaa Lundahlin kautta, v. 1825 taas teki\nlahjoituksen \"eräs pieni seura\" j.n.e. Tampereen terveyslähteellä\nkoottiin rahaa köyhille ja monasti kiersi vaivaisten lautanen\nkäsityöläisten ja tehtaalaistenkin vaatimattomissa seuroissa ja\npidoissa. Daniel Wheeler, Finlaysonin tehtaan vanhoja isäntiä, muisti\nneljäkymmenluvulla usein Tampereen köyhiä.\n\nSuurimman yksityisen lahjan sai Tampereen vanha vaivaishoitolaitos\nv. 1837, jolloin Yrjö Haggren sille lahjoitti kokonaisen talon. Talo\nmyytiin jo seuraavana vuonna ja siten saaduista rahoista ynnä myöhemmin\nkarttuvista lahjoituksista muodostettiin _köyhäintalorahasto_, jonka\nvarat v. 1845 tekivät 353 ruplaa 24 kop. hop.\n\nTutkimuksessaan \"Kunnallinen köyhäinhoitorasitus Suomen suurimmissa\nkaupungeissa ennen nykyistä kunnallishallitusta\" O. V. Louhivuori kuvaa\nTampereen köyhäinhoitolaitosta ennen menneen vuosisadan puoliväliä\nseuraavaan tapaan: \"Tampereen väkiluku 1830-luvulla ei noussut vielä 2\n000:een. Kaupungin köyhistä piti huolta kirkonkokous ja kirkkoneuvosto\nantamalla heille raha-avustusta kirkon köyhäinrahastosta, jota paitsi\nmuutamat, pääasiassa lapset, olivat elätteellä ja avustus maksettiin\nniiden holhoojille. Avustettujen luku oli 30--40 vaiheella ja\navustussumma kaiken kaikkiaan tilivuonna 1834--35 oli 114 pankkoriksiä\nja 68 pankkoruplaa (yhteensä noin 314 mk). V. 1836 järjestetyn\nhenkiveron tarkoituksena oli vain olla täydentävänä tulolähteenä\ntässä vaatimattomassa köyhäinhoitotaloudessa, jossa menot voitiin\nilman suuria vaikeuksia järjestää tulojen mukaan pienentämällä tai\nsuurentamalla kotiapujen määrää.\"\n\n\"Tampereen henkiverojärjestelmä v:lta 1836 toimi tuloksien\nsäännöllisyydestä päättäen moitteettomasti siitä huolimatta, että\nveronkanto, joka tapahtui lukusijoilla, oli sangen alkuperäiselle\nkannalle järjestetty. Veron määrä lisääntyi rinnan asukasluvun kanssa.\nAinoastaan v. 1841, jolloin vero korotettiin, verotuloissa tapahtui\ntavallista suurempi lisäys.\" (84)\n\n\nb) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853--1874.\n\nV:n 1852 vaivaishoitoasetus alkoi koko maamme köyhäinhoidossa uuden\nkehityskauden, jota kesti v:n 1879 vaivaishoitoasetuksen ilmestymiseen\nsaakka. Tämä uusi köyhäinhoitosuunta ei tuonut muassaan erittäin\nhuomattavia uusia hoitotapoja, mutta sen henki oli uusi. Se oli yhä\nnousevan manchesterilaisuuden ja liberalisen ihmisystävyyden yhteinen\nhelmalapsi, yksi elinkeinovapauden tienraivaajia. Jo vuosisadan\nensimmäisinä vuosikymmeninä oli maan etevimmässä kaupungissa Turussa\nryhdytty parannuksiin köyhäinhoidon alalla, perustettu köyhäintaloja,\nrakennettu työhuoneita, laadittu uusia köyhäinhoitosääntöjä, ja\nesimerkkiä vähitellen seurattiin maan muissa paremmissa kaupungeissa,\nHelsingissä, Porvoossa ja Viipurissa. Mutta kuta täydellisemmiksi\nköyhäinhoitokeinot tulivat, sitä kauemmaksi ne loittonivat L. G.\nv. Haartmanin edustamasta pakko- ja kurinpito-ohjelmasta. Kun\nennen köyhäinhoidon määrä oli ollut auttaa niin harvoja köyhiä\nkuin mahdollista, tuli sen päämääräksi nyt auttaa niin monia kuin\nmahdollista. Kun köyhäinhoito kasvavissa kaupungeissa näin rupesi\nmuodostumaan suurtaloudeksi, muuttui sen toimintakin rahataloudeksi,\njota ei enään voitu ylläpitää pienillä rovoilla. Yleisön lahjoitukset\nköyhäinrahastoille harvenivat, sen personallinen harrastus\nköyhäinhoitoon lakkasi ja sijaan astui kunta virkamiehineen ja\nverotuksineen.\n\nSellaisissa oloissa syntyi v:n 1852 asetus. Sivistynyt yleisö itse\noli saanut ottaa osaa sen valmistukseen neljäkymmenluvulla, jolloin\nhallitus oli julaissut suunnitelmansa ja jättänyt sen julkisen\narvostelun alaiseksi. Maan sanomalehdistössä käsiteltiin kysymystä\nvilkkaasti ja lausunnot kävivät yleensä kerrottuun suuntaan. Kun asetus\nlopullisesti julaistiin, se herätti kuitenkin paljon tyytymättömyyttä.\nJ. V. Snellman ja Yrjö Koskinen moittivat asetuksen ventomielisyyttä\nja köyhäinhoitoon levinnyttä liberalismitta. Köyhä maalaisväestö ja\nkaupunkien työväki nurisi \"vaivaisrahan\" vuoksi, jota nyt kannettiin\nköyhiltäkin. Mutta rahakkaat luokat olivat tyytyväisiä työhönsä;\npäästihän se heidät ikävästä yhteiskunnallisesta velvollisuudesta ja\nkantoi aivan kuin tarjottimella köyhäinapua köyhälistön pelottavasti\nlaajeneville joukoille.\n\nVuosi 1853 tuli käänteeksi Tampereenkin kaupungin köyhäinhoidon\nhistoriassa. Lokak. 4 p. 1853 hyväksyttiin kaupungin köyhäinhoidolle\nuusi ohjesääntö, joka sitten pysyi voimassa seurakunnallisen\nköyhäinhoidon loppuun saakka, ja samassa yhteydessä pantiin toimeen\nuusi yksityiskohtaisesti harkittu köyhäinhoitoverotus.\n\nOhjesäännön määräyksistä olivat useat aikaa ja oloja sangen kuvaavat,\nminkävuoksi mainitsemme niistä muutamia.\n\nKöyhäinhoitohallituksen sääntönäisiä kokouksia oli pidettävä\nraatihuoneella neljästi vuodessa, nim. tammikuun, huhtikuun, heinäkuun\nja lokakuun viimeisenä tiistaina; lisäksi tuli hallituksen kokoontua\ntarpeen vaatiessa. Köyhäinhoitovuosi laskettiin 1 p:stä toukok.\nseuraavan huhtikuun 30 p:ään. -- Seurakunnan tuli valita köyhäinhoidon\nrahastonhoitaja eli kantomies. Hänen päätehtävänään oli kantaa\nvakinaiset köyhäinhoitoverot, joiden periminen oli suoritettava\nmaaliskuun kuluessa ja jotka toukokuun kuluessa oli luovutettava\nkirkonisännälle. Köyhäinhoitorahastoa hoiti kirkonisäntä, joka kantoi\nkaikki rahaston tilapäiset tulot ja jakoi määrätyt avustukset kolmessa\nerässä, määrääminään päivinä kesäkuussa, joulukuussa ja maaliskuussa,\njoissa tilaisuuksissa kirkonisäntä käski kykenevät köyhäinhoitolaiset\npuhdistamaan kaupungin kirkkoa \"ennen pidettyyn tapaan\".\n\nSairaille köyhäinhoitolaisille ja muille varattomille voitiin\nköyhäinhoitorahaston varoilla hankkia lääkkeitä, \"kuitenkin yhtä\nsäästäväisesti kuin tähänkin asti\". Mitään köyhäinhoitorahaston\nmyöntämää avustusta ei saanut ottaa apuanauttivan velasta tai muusta\nsellaisesta syystä. Sellaiset köyhäinhoitolaiset, jotka tarvitsivat\ntoisten hoitoa, oli tarjottava elätteelle vähemmänvaativalle \"entiseen\ntapaan\" huhtikuun varsinaisessa kokouksessa. Neljänteen luokkaan\nkuuluvan vähemmin hyvin tunnetun ja tuhlaavan köyhäinhoitolaisen\navustuksen tuli piirin katsastusmiehen kantaa ja sillä hankkia ruokaa\nja huonetta \"mahdollisimman halvalla\". Kerjäläiset oli otettava kiini\nja tuotava piirin katsastusmiehen luo, joka antoi määrätyn ajurin\nkyyditä kotipaikkaansa lähipitäjistä kotoisin olevan kerjäläisen,\nmutta kaukaisempain paikkakuntain kerjäläisten palauttamisessa kääntyi\nmaistraatin puoleen; edellisessä tapauksessa antoi passituksen\nköyhäinhoitohallituksen puheenjohtaja, jälkimmäisessä pormestari.\nKuolleen köyhäinhoitolaisen jäämistön myynnistä huolehti \"niinkuin\nennenkin\" köyhäinhoitorahaston hoitaja.\n\nUuden järjestelmän mukainen seurakunnallinen _köyhäinhoitohallitus_\nalkoi toimensa v:n 1854 alusta. Hallituksen esimieheksi tuli pastori\nJos. Grönberg, joka siinä toimessa pysyi v:een 1861 saakka, ja\nmuiksi jäseniksi pormestari F. A. Sacklén, tohtori N. J. W. Idman,\ntehtaansaarnaaja B. G. Bergroth, apteekkari A. W. Tennberg sekä\nneuvosmiehet A. F. Lindberg, S. Kuhlberg, A. Lemlin ja K. Grönlund.\nKöyhäinhoitohallituksen esimiehinä seuraavina aikoina olivat pastori\nG. Hackstedt 1861--1863, pastori A. Sadenius 1863--1867, värjäri H.\nLiljeroos 1867--1871, pastori J. V. Nyberg 1871--1872 ja kauppias\nJ. A. Lilja 1873--1879.\n\nTärkeäksi tehtäväksi uudelle köyhäinhoitolaitokselle tuli\n_köyhäinhoitoverotuksen_ järjestäminen. Sopusoinnussa yleisen asetuksen\nkanssa määräsi kaupungin köyhäinhoito-ohjesääntö köyhäinhoitoveroa\notettavaksi sekä henkilöiltä että kiinteimistöiltä, jotka verokuorman\ntasoittamista varten oli jaettu kumpikin viiteen luokkaan.\n\nHenkilöllisten maksajain luokittelu oli seuraava:\n\n1. luokka: kaikki virkamiehet, lukuunottamatta alempana mainittuja,\njotka kuuluvat muihin luokkiin, säätyhenkilöt, kauppiaat, tehtailijat\nja kahvilanpitäjät (schweitzare).\n\n2. luokka: ruokakauppiaat, käsityöläiset ja porvarit, joilla on\nvähintään 2 1/2 vero-osaa, ala-alkeiskoulun toinen opettaja,\nkaupunginvouti, provisorit, konttoristit, kirjanpitäjät ja\nkauppapalvelijat, jotka saavat palkkaa, kaupungin kirurgi,\ntyönjohtajat, työsällit, eläinlääkäri ja teurastajat.\n\n3. luokka: porvarit, joilla on vähemmän kuin 2 1/2 vero-osaa, kaupungin\nsuojelusväki, postiljoonit, kruununmittaaja, rajasuutarit, työmiehet,\nkuorma-ajurit, kadunlaskijat ja heidän vertaisensa.\n\n4. luokka: käsityösällit ja -oppilaat, tehtaan- ja ruukintyömiehet,\nrengit ja kaikki henkikirjoihin merkitty miespuolinen nuoriso, jota ei\nvoida lukea mihinkään ylempään luokkaan.\n\n5. luokka: kaikki vaimot ja tyttäret säätyyn katsomatta, tehtaan- ja\nruukin työnaiset, piiat ja henkikirjoihin merkityt tyttölapset.\n\nPorvarillista liikettä harjoittavain leskien ja naisten oli\nsuoritettava vero siinä luokassa, mihin heidän ammattinsa kuului.\nKiinteimistöt ryhmitettiin seuraavalla tavalla:\n\n1. luokka: Finlaysonin tehdas.\n\n2. luokka: Frenckellin paperitehdas.\n\n3. luokka: öljymylly, sukka-, tapetti- ja ajokalutehdas, Renforsin\nkonepaja, villankehruutehdas ja kaikki mitä siihen kuului,\nsavipiipputehdas, tulitikkutehdas, oluttehtaat ja tiiliruukki.\n\n4. luokka: kaikki talot ja tontit, veranvanutus- ja parkkimyllyt sekä\nvesiparannuslaitos.\n\n5. luokka: kaikki plantaashit.\n\nVerojen suuruus oli laskettu asteettain alenevaksi ensimmäisestä\nviidenteen luokkaan. Joka syksy määräsi köyhäinhoitohallitus, kuinka\npaljon eri luokkain verollisten oli maksettava seuraavan vuoden\nköyhäinhoitokustannuksia varten. Vuonna 1853 vahvistettiin seuraava\ntaksa (rahamäärät muunnetut vanhoiksi Suomen markoiksi), josta myöskin\nilmenee veroasteikon rakenne:\n\nhenkilöllinen vero: ensimmäisessä luokassa 8 mk, toisessa 4 mk,\nkolmannessa 1 mk 60 p, neljännessä 80 p ja viidennessä 60 p;\n\nkiinteimistövero: ensimmäisessä luokassa 80 mk, toisessa 40 mk,\nkolmannessa 8 mk, neljännessä 1 mk 60 p ja viidennessä 80 p.\n\nKummankin veron määrät vaihtelivat seuraavina aikoina aina samassa\nsuhteessa. V. 1853 se oli normalimääräinen ja samoin vv. 1856--1864.\nV. 1854 se oli 25 % pienempi, mutta vv. 1865--1866 normalia määrää 25\n% korkeampi. V. 1867 oli korotus 50 %, seur. v. 60 % ja vv. 1869--1872\njälleen 50 % alentuen v. 1873 normalimäärään, josta se seur. v. kohosi\nkaksinkertaiseksi.\n\nAlussa vuotta 1868 olivat köyhäinrahaston varat lopussa, ja kun\nköyhäinhoitohallitus ei uskaltanut korottaa veroja, päätettiin\nkirkonkokouksessa ottaa rahastolle suurempi laina, joka saatiin\nneuvosmies S. Kuhlberg vainajan pesän varoista. Velan kuolettamiseksi\npäätettiin erityisessä syyskannossa kantaa veronalaisilta ylimääräistä\nveroa, 50 % tavallisista köyhäinhoitoveroista. Kun ei rahaston velkaa\nkuitenkaan oltu saatu maksetuksi, ylennettiin verot v. 1874 kuten\nmainittu kaksinkertaisiksi alkuperäisestään.\n\nSillä kannalla oli Tampereen köyhäinhoitoverotus uuden\nkunnallishallinnon alkaessa.\n\nNyt kerrottavan köyhäinhoitokauden parannuksista mainittakoon\nmyöskin _piirilaitos_. Kaupunki jaettiin köyhäin hoitoalueisiin,\njoihin kuhunkin asetettiin piirimies alueella asuvain hoitolaisten\nja avunnauttijain tarkempaa valvomista varten. Piirilaitos oli\nolemassa koko aikakauden, miten tehokkaasti sitten lienee toiminut.\nViisikymmenluvulla oli myönnettyjen apujen jakaminen piirimiesten\ntehtävänä ja samoin jaettiin tilapäiset avutkin piirimiesten\nesityksen perusteella ja heidän toimestaan. Piirimiehet olivat\nköyhäinhoitohallituksen valittavat, ja tapa oli, että he olivat läsnä\nkeskushallituksen kokouksissa. Piirien luku oli vv. 1863--1865,\nluultavasti aikaisemminkin, neljä. V. 1876 jaettiin kaupunki viiteen\nköyhäinhoitopiiriin, joihin Kyttälän puoli liittyi kuudentena, ja\npiirimiehiä asetettiin kuhunkin piiriin kaksi (erääseen piiriin kolme).\n\nMuita mainittavampia edistyksiä köyhäinhoidon alalla ei Tampereella\ntämän aikakauden kuluessa tapahtunut. Eräissä suhteissa köyhäinhoito\nsuorastansa taantui. Tuli näet tavaksi, hoitokustannusten\nsäästämiseksi, lähettää vuosihoidolle joutuneita köyhiä hoidettavaksi\n_maalle_. Sinne ne myytiin vähimmin vaativille hoitajille, eikä\nheistä sen enempää vaivaa kaupungissa nähty. Ainoastaan harvoin\ntuli näistä maalle viedyistä puheenainetta, esim. kun muudan\nkaupungin mielenvikaisia hoitolaisia oli \"kovan kohtelun vuoksi\"\nkarannut syrjäisestä hoitopaikastaan tai kun joskus \"pakkoliiviä\"\noli lähetettävä maalle mielenvikaisen hoitolaisen hillitsemiseksi.\nHoitolaisten kasvatuksesta pitivät maalaiset nähtävästi omalla\ntavallansa huolen. Ne vaihtelevat hinnat, joita vuosihoitolaisten\nylläpidosta maksettiin, riippuivat kai pääasiallisesti heidän\ntyöarvostaan. Niitä harvoja hoitolaisia, joita hoidettiin kaupungissa,\nei myöskään aina kohdeltu parhaimmalla tavalla. Pari kertaa joutuivat\nhoitajat tekemisiin köyhäinhoitohallituksen kanssa, kun olivat kovin\ntylysti kohdelleet hallussaan olevia köyhiä lapsia.\n\nToisia köyhiä autettiin vanhaan tapaan vuotuisilla raha-avuilla. Kun\nnämä köyhät olivat saaneet eränsä, oli kaupunki huoletta heistäkin.\nKaikki näytti olevan oivallisessa kunnossa. \"Köyhäinhoito on hyvä\", oli\nkuusikymmenluvun alussa tavallinen sananparsi kaupungin maistraatin\nlaatimissa vuosikertomuksissa. Nälkävuosina kuitenkin joutui tämä\nköyhäinhoito koetukseen, jossa sen hyvyys tuli ankaramman arvostelun\nalaiseksi.\n\nTampereen köyhäinhoidon yleisiä oloja ja tuloksia puheenaolevalla\nja sitä aikaisemmalla aikakaudella voidaan arvostella seuraavain\nLouhivuoren julkaisemain tietojen perusteella.\n\nAvustettujen lukumäärä Tampereen köyhäinhoidossa koko aikajaksolla\n1835--1875 on ollut ehdottomin luvuin ja suhdeluvuin laskettuna kutakin\nhengillekirjoitettua 1 000 asukasta kohden (prom.) seuraava:\n\n               avustettuja                  avustettuja\n    vuonna     yht.  prom.      vuonna      yht.  prom.\n\n    1835        16    11        1860         75    15\n    1840        67    39        1865         82    17\n    1845        34    14        1870        132    24\n    1850        52    17        1875        145    22\n    1855        79    22\n\nNäissä luvuissa ilmenevää kehitystä on pidettävä tasaisena siihen\nnähden, että kaupunkilaisköyhälistön taloudellinen asema oli vanhempina\naikoina yleensä varsin epävakainen. V:n 1840 poikkeuksellisen suuret\nluvut saanevat osittaisen selityksensä teollisuuden silloisesta\nvilkkaasta noususta ja maalaisköyhälistön tunkeutumisesta kaupunkiin.\n\nKöyhäinhoitomenot Tampereella koko ajanjaksolla 1836-- 1874 vuotuisin\nkeskimäärin, vanhoin markoin yhteensä ja kutakin kirkonkirjoissa olevaa\nasukasta kohden laskettuina, ovat olleet seuraavat:\n\n      vuosi-     menot    markoin      vuosi-      menot    markoin\n      jaksot     yht.    asuk. kohd.   jaksot      yht.    asuk. kohd.\n\n    1836--1840     732     0.43       1856--1860   4 423      0.98\n    1841--1845     894     0.41       1861--1865   5 836      1.08\n    1846--1850   1 979     0.69       1866--1870  11 572      1.84\n    1851--1855   3 292     0.94       1871--1874   8 841      1.15\n\nNämä luvut puhuvat hyvää Tampereen köyhäinhoitohallinnon\npuolesta. Nälkävuosien poikkeuksellista nousua lukuunottamatta on\nköyhäinhoitomenojen kehitys ollut tavattoman rauhallinen ja tasainen.\n\nLopuksi esitämme seuraavan Louhivuoren teokseen perustuvan katsauksen\nköyhäinhoitoverotuksen kehitykseen Tampereella.\n\n    Köyhäinhoitoverotus Tampereella vv. 1836--1870\n\n    Vuotuisin keskimäärin, vanhoin markoin ja suhdeluvuin\n\n    vuosi-        tulot markoin         suhdeluvuin (%)   verotulot mk\n    jaksot        verotul. muut  yht.   verotulot muut    asuk. kohden\n\n    1836--1840      340    323    663      51.3   48.7       0.21\n    1841--1845      840    659  1 499      56.0   44.0       0.40\n    1846--1850    1 092  1 039  2 131      51.2   48.8       0.40\n    1851--1855    2 888  1 143  4 027      71.7   28.3       0.84\n    1856--1860    3 760  1 542  5 302      70.9   29.1       0.86\n    1861--1865    4 400  1 100  5 500      80.0   20.0       0.89\n    1866--1870    6 276  1 474  7 750      81.0   19.0       1.08\n\nVerotulojen kasvava osuus köyhäinhoidon tuloissa valaisee Tampereen\nkaupungin karua porvarillisuutta, jossa ei sivistyselämän tuottamilla\nlahja- y.m.s. tuloilla ole ollut suurempaa merkitystä köyhäinhoidolle\nja jossa kunnallisen verotuksen avulla on yhä suuremmassa määrässä\nsuoritettu kasvavat yhteiskunnalliset tehtävät.\n\nTaulukkomme eivät valaise niitä syitä, jotka puheenalaisina\naikoina Tampereella synnyttivät köyhäinhoidon tarvetta. Mutta\nköyhäinhoitohallituksen pöytäkirjoihin merkityistä yksityiskohtaisista\ntiedoista saa sen käsityksen, että perheen hajoaminen on silloin\nollut yleisimpiä köyhyyden syitä. Leskivaimot, jotka ovat menettäneet\nmiehensä, ovat valtavana pääosana kaikista köyhäinapua nauttivista\nnaisista, orpolapset kaikista alaikäisistä avunsaajista. Perheen\nhajoaminen tai perheen puute näyttää olleen tärkeänä myötävaikuttajana\nmiestenkin joutumiseen köyhäinhoidon avustettaviksi. Silmäänpistävä\non tällaisten miesten kyvyttömyys hoitamaan itseänsä. Senvuoksi he\njoutuvat etupäässä huutolaisiksi, joiden joukossa miehiä säännöllisesti\non melkoista enemmän kuin naisia.\n\nKöyhäinhoitoon joutuneita lapsia oli Tampereella vv. 1855--1860 noin\n35--40 % kaikista köyhäinhoitolaisista, v. 1870 sitävastoin noin 80\n% ja v. 1874 noin 70 % kaikista köyhäinhoitolaisista. Mainittuina\nvanhempina aikoina näyttää orpous (ja myös äpäryys) olleen yleisimpänä\nsyynä lasten köyhäläisyyteen, jotavastoin nälkävuosien jälkeen pääsyynä\nsiihen oli lasten vanhempain köyhyys; seitsenkymmenluvun köyhäinhoidon\nsuuret lapsijoukot olivat näet enimmäkseen sellaisia, joiden vanhemmat\nelivät.\n\nKun kaikista varsinaista köyhäinhoitoa nauttivista miehistä v. 1855 jo\nnoin neljäsosa, mutta vv. 1860--1870 noin puolet oli käsityöläisiä,\nniin syy tällaiseen ilmiöön on varmaan ollut käsityössä itsessään, s.o.\nkäsityöläisolojen huonontumisessa. Työväen ja varsinkin tehdastyöväen\nverraten vähäinen lukumäärä avustettavain armeijassa kaiketi riippui\nsekä tehdastyön kasvavasta taloudellisesta elatuskyvystä että myöskin\ntehtaiden ja työväen omista sairaus- ja eläkerahastoista, joita jo\ntähän aikaan oli Tampereella. Mutta köyhyyden syitä mainitessamme emme\nsaa unohtaa, että kansan taloudellinen kurjuus tapaa olla erottamaton\nosa kansan ruumiillisesta kurjuudesta. Niinkuin köyhyys synnyttää\ntauteja, epäsiveellisyyttä, juoppoutta, niin taudit, epäsiveellisyys,\njuoppous synnyttävät köyhyyttä. Niillä on kaikilla tekemistä toistensa\nja yhteisen yhteiskunnan, tässä tapauksessa vanhan sairastavan\nTampereen yhteiskunnan kanssa. (85)\n\n\n\n\n15. KAUPUNKIKUNNAN KEHITYSTÄ.\n\n\na) Kadut ja ojat: Kaupungin katujen järjestely. Riita Apteekinkadusta.\nKuninkaankadun jatkot. Kauppakadun jatko. Värjärinkuja. Katujen\nlakaisu. Katujen kiveäminen. -- Katuvalaistus. -- Kaupungin ojitus.\nIkivanhoja puroja ja ojia. Hallituskadun \"kivisilta\". Rantakadun oja.\nEsplanadin oja. Paperitehtaan oja. Kortelahden ojat. -- Vesijohdon\npuuhia. Torikaivo. Suihkukaivon suunnitelma.\n\nb) Palotoimi: Kaupungin ensimmäiset ruiskut. -- Kotitekoinen\nkaupunginruisku. -- Ruiskumiehistö. -- Palovartijat. -- Palojärjestys.\n-- Turun ja Hämeenlinnan palot. -- \"Pietarin ruisku\". -- Palovakuutus.\n-- Ruiskuhuone. -- V:n 1846 määräykset. -- Uusi palojärjestys 1865. --\nPalo 1865. -- Vanhemmat palolaitosverot.\n\nc) Kaupungin hallinto: Tampere saa maistraatin 1830. -- Vanha hallinto\nja sen puutteet. -- Kaupungin virkamiehet. -- Neuvosto. -- Vanhat\npalkkauslistat. -- F. A. Sacklén pormestarina. -- Uusi suunta. --\nPalkkakysymykset.\n\n\na) Kadut ja ojat.\n\nKaupungin hoidosta puhuessaan näkee nykyajan suurten kaupunkien elämään\ntottunut edessään vesijohdot, sähkövalot, komeat puistot, palatsit ja\nmuistopatsaat. Toisenlaisessa ympäristössä eläneet isoisät ymmärsivät\nkaupunkinsa hoidolla pienempiä asioita, kirkonkaton tervaamista tai\nraatihuoneen maalaamista, raskasta päivätyötä katuojan luomisessa tai\nyön viettoa palovartijavuorolla. Vanhoina aikoina käytiin puoluesotaa\nkaupungin ruiskun letkusta ja pidettiin kokouksia muutaman aidanseipään\ntakia.\n\nEräs sellainen kysymys, joka pitkiä aikoja tuotti vanhalle Tampereen\nkaupungille vastuksia ja vaivoja, oli _katujen järjestely_.\n\nPitkin nykyisen Kauppatorin pohjoislaitaa kulki viime vuosisadan alussa\npieni poikkikatu, jonka vanhat kirkkotontit erottivat silloisesta\ntorista. Tällä kadulla oli sen varrella olevan apteekin mukaan nimenä\n\"Apteekinkatu\". Sen ynnä Kauppakadun jatkamista koskeen saakka\npidettiin kaupungille hyvin tärkeänä. Mutta v. 1803 oli apteekkari\nLånghjelm saanut omistusoikeuden talonsa ja virran välissä olevaan\nvapaaseen alueeseen, jota tarvittiin lääkekasvien istutusmaaksi, sekä\nerityiseen maapalstaan kemiallista laboratoriotansa varten. Liian\nmyöhään huomasivat kaupunkilaiset, että nämä omistukset salpasivat\nkatujen pääsyn kosken rantaan. Kymmenen vuotta kaupunki vitkasteli,\nmutta sitten tuli hallitukselta käsky, että kyseessäolevat maapalstat\noli viipymättä luovutettava omistajalleen ja kaupungin viranomaiset\nhovioikeudessa saatettava syytteeseen sopimattomasta menettelystään\nja maltittomista sanoistaan tässä jutussa. Mutta luovuttaessaan\napteekkarille hänelle tuomitun maan määräsi kaupungin hallitus\nsittenkin Apteekinkadun ja Kauppakadun avattavaksi rantaan saakka,\npaaluttaen samalla myöskin uuden kadunpaikan torin koilliskulmassa\nolevan kirkkotontin ja apteekin istutusmaan välille. Apteekkari\njalomielisesti suostui Kauppakadun ja kirkkotontin itäpuolella olevan\nkadun avaamiseen, koska ne edistäisivät \"järjestystä ja hyötyä\",\nkuitenkin sillä ehdolla, että uusia katuja todella käytettäisiin\nkulkemiseen eikä perunamaaksi, mutta vastusti jyrkästi Apteekinkadun\njatkamista hänen maittensa halki. Asiasta oli tietysti riideltävä\nkorkeimpaan paikkaan saakka. Kaupunginoikeus selitti, että katujen päät\nainoastaan huomaamattomuudesta olivat jääneet merkitsemättä kaupungin\nalkukarttaan. Kaupunginvanhimmat taas kertoivat, että Kauppakatua\noli ennenkin pidetty auki koskeen saakka ja että apteekkari oli\nollut ensimmäinen mies vaatimaan kadun avaamista, kun pappi kerran\noli sen salvannut samanlaisesta itsekkäästä syystä kuin apteekkari\nnyt halusi katuja tukkia; jos apteekkari haluaisi todella viljellä\nlääkekasveja eikä vain kaalia ja perunoita, riittäisi hänelle yllin\nkyllin se maa, mikä jäisi katujen välille; mielipahakseen olivat\nTampereen viranomaiset havainneet maaherrankin puolustaneen apteekkarin\nvaatimuksia; kaupungin katujen -- he kirjoittivat -- olisi kaiketi\njoka paikassa päätyttävä aitaan ja kaupunki tehtävä täydelliseksi\nvankitarhaksi; onneksi toki oli maantie olemassa ennen kaupunkia, joten\nkaupungista kuitenkin päästiin hätätilassa pois.\n\nApteekkarin vastauskirjoitukset eivät olleet vähemmän sapekkaita.\nNiissä suomittiin varsinkin järjestysmies Tihlmania, jonka sepustamaksi\nkaupunginvanhinten kirjoitus mainittiin. Senaatin päätös v:lta 1820\nantoi apteekkarille omansa ja kielsi Apteekinkadun avaamisen, koska\nomistaja ei ollut siihen suostunut.\n\nJos kaupunkilaisten toiveet olisivat täyttyneet, olisivat. Tampereen\nkirkkopuiston seudut varmaan saaneet toisenlaisen ulkomuodon kuin\nminkä ne saivat. Tästä tappiostaan oppivat tamperelaiset olemaan\nvarovaisempia vastaisuudessa. Finlaysonin maiden luovuttamisessa\nhe pidättivät kaupungille oikeuden avata Kuninkaankatu pohjoisessa\nMältinlahteen saakka, saivatpa tämän jatkokadun ylläpitämisen\nvieritetyksi Finlaysonin niskoille. Kadun avaamiseen ryhdyttiin\nv. 1821, jolloin myöskin Kuninkaankadun eteläinen pää 200 riksin\nkustannuksella raivattiin auki Pyhäjärven rantaan saakka. Tällä tavoin\nsai kaupunki mielestään oivallisia vedenottopaikkoja, joista varsinkin\ntulipalojen sattuessa toivottiin olevan suurta hyötyä. Kauppakadun\nkoskirantaan menevän jatkon tuomitsi maistraatti avattavaksi vasta\nv. 1847. Alkuaan oli Tammerkosken silta ollut ylempänä ja maantie\nKauppakadun kohdalta noussut sillalta rantatörmälle. Sillan ja maantien\nsiirryttyä alemmaksi olivat kaupungin saarnaajat ottaneet maantien\npaikan haltuunsa ja aidanneet sen erilleen kirkkotontista. Kun\nmyöskin \"Värjärinkuja\" v. 1860 tuli avatuksi, oli kaupungilla useita\npääsypaikkoja kosken partaalle.\n\nKatujen hoidossa oli jo aikaisemmin tapahtunut pieniä parannuksia. V.\n1829 tehtiin jo sellainenkin edistystä osoittava päätös, että kaupungin\nkadut olivat laastavat joka lauantai. Neljäkymmenluvulla heräsi ensi\nkerran kysymys katujen kiveämisestä. V. 1845 päätti raastuvankokous\nviskaalin vaatimuksesta ryhtyä siihen toimeen. Julkiset paikat, kuten\nraatitalon ja koulutalon edustat sekä torin yli vievä tie määrättiin\nkivettäviksi kaupungin yhteisellä kustannuksella, mutta muiden katujen\nkivitys jätettiin talonomistajain tehtäväksi. Koska kuitenkin kadut\nolivat mäkiset ja epätasaiset ja vaativat toisin paikoin korottamista,\ntoisin paikoin alentamista ja kaikkialla tasoittamista, päätettiin\nennen kiveämisen alkua punnituttaa kaupungin kadut. Tämän työn sai\nmaanmittari Mohell valmiiksi v. 1847, minkä jälkeen Kauppakatu ja tie\ntorin yli sillalle määrättiin kivettäväksi v:n 1850 kuluessa. Sillä\ntavoin pääsi se kunnallinen edistys Tampereella alulle.\n\nIsoisäin aikaisissa Suomen kaupungeissa eivät _katuvalaistuksen_\nvaatimukset olleet suuret. Kaupunkien varattomampi väestö istui\npimeät illat kotonaan takkavalkean tai talikynttilän ääressä, ja\nvallasnaisia kävivät iltakävelyiltä ja tanssiaisista noutamassa lyhtyjä\nja \"lanternoja\" kantavat palvelijat. Jos sattui pimeään vuodenaikaan\njoku suurempi yleinen juhla, kenraalikuvernöörin taikkapa itsensä\nkeisarin käynti, sytytettiin sadoittain \"itämaalaisia lyhtyjä\" tai\n\"marshalleja\", joiden koreutta ja runollisuutta kaikki ihailivat.\n\nNiin elettiin Tampereen kaupungissa isoisäin aikaan, mutta\nhiljaisuudessa kasvoi pysyvänkin katuvalaistuksen tarve, jota varmaan\nTurun ja Helsingin ja muidenkin kaupunkien edistykset yllyttivät. Tämän\nyhteiskunnallisen tarpeen tyydyttämiseksi päätti Tampereen maistraatti\nyksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa v. 1837 hankkia lyhdyn\npilaripuotien nurkkaan torin kulmassa ja ylläpitää tässä lyhdyssä\nvalaistusta vuoden pimeimpinä iltoina yöhön saakka kaupungin rahaston\nkustannuksella.\n\nSe oli katuvalaistuksen alku Tampereella. Päälle kaksikymmentä vuotta\npaloi mainittu lyhty torin kulmassa, eikä vain pimeinä iltoina, vaan\nmarkkinain aikoina yötkin läpi. Kaupungin rahasto kantoi lyhdyn\nvuotuiskustannukset, jotka nousivat noin kymmeneen ruplaan.\n\nV. 1853 katsoivat muutamat raastuvankokoukseen saapuneet kaupunkilaiset\nlaajemman valaistuksen kaupungille tarpeelliseksi ja päättivät\nlaitattaa lyhdyn jokaiseen kadunkulmaan vieläpä yhden kulmain\nvälillekin. Se oli kuitenkin vain muutamain mielipide, jota porvariston\nenemmistö ei hyväksynyt. Vasta seuraavan edistysvuosikymmenen alkaessa\nrupesi yleinen mielipide kaupungissa vaatimaan enemmän katuvaloakin.\nV. 1861 viritti viskaali, joka silloisessa yhteiskunnassa useinkin\nedusti yhteishyvän pyrkimyksiä, tämän kysymyksen, ja suurella\nyksimielisyydellä päätettiin valaista kaupungin kadut 58 lyhdyllä,\njoissa poltettaisiin oikeita stearinikynttilöitä. Ellei Helsingin\nkaupunki, jossa oli ruvettu kaasuvaloa käyttämään, möisi hyljättyjä\nlyhtyjänsä Tampereelle, tehtäisiin lyhdyt täällä ihan uudet. Uudet\ntulivatkin tehtäväksi.\n\nTästä alkaa toinen aikakausi Tampereen katuvalaistuksessa. Pian\nruvettiin lyhdyissä kokeeksi käyttämään palmukynttilöitä, ja \"Turun\ntariffi\" otettiin ohjeeksi valaistuksen hoidossa. Tämä valaistushuvi\ntuli kaupungille maksamaan noin 1 260 silloista markkaa vuodessa.\nV. 1869 tarjoutui eversti af Forselles valaisemaan kaupungin\ntunnetuilla lampuillaan. Ehdotus ei tyydyttänyt kaupunkilaisia, mutta\nei entinenkään valaistustapa kelvannut enään heille. Turvauduttiin\ntaas stearinikynttilöihin, kunnes seitsenkymmenluvulla paloöljy tuli\nmuotiin. Kahdeksankymmenluvulla maksoi katuvalaistus kaupungille\nkeskimäärin 6--7 000 markkaa vuodessa.\n\nVanhan Tampereen asukkaat kärsivät suurta haittaa likaisista\nlätäköistä, vesiperäisistä maista ja tulvivista ojista, mutta vasta\nhuutava hätä sai heidät koskemaan luojan laatimaan viemärilaitokseen.\n\"Raittiuslautakunnan\" kertomus v:lta 1866 kaupungin _ojituksesta_\nesittää meille kaupungin viemärit ja ojat pääsuunniltaan samanlaisina\nkuin ne olivat olleet v. 1696, jolloin Oloff Mörth piirsi Tammerkosken\nkartanon kartan. Se vain eroa, että kaupungin perustamisen jälkeen\ntäytyi entisten vapaiden ojain kulkea äkkimutkissa pitkin tonttien\nrajoja ja katuvieriä sekä joskus pujahtaa jonkun rakennuksen tai\nkaturummun alitse.\n\nYksi näitä kaupungin vanhoja puroja juoksi Kauppakadun ja raatitalon\nseuduilta etelään päin ja laski Laukontorin kohdalla virtaan.\nV. 1848 mainitaan sen kulkeneen koulutontilta raastuvantontille\npeitettynä ojana. Kun v. 1860 \"kivisilta\" oli rakennettava\nHallituskadulle, oli varmaan sama oja tämän työn aiheuttajana. V.\n1866 sanotaan ojan kulkeneen raatitalon tontilta Laukontorille. V:n\n1873 viemärisuunnitelman mukaan oli liikavesi kaupungin keskiosista\njohdettava maanalaista kanavaa myöten Kauppatorille ja sieltä\nItäistäkatua pitkin etelään, missä viemäri tapasi vanhan Laukontorille\nvievän avonaisen ojan. Tämä ojan suunta näkyy hyvin Mörthin kartalla\nv:lta 1696.\n\nToinen yhtä ijänikuinen oja oli n.s. Rantakadun (myöh. Satamakadun)\noja, joka lännestä päin tuli Laukontorille ja laski koskeen aivan\nlähellä edellämainitun ojan suuta. Tämäkin oja näkyy v:n 1696\nkartalla. V. 1861 määräsi kaupungin hallitus tämän ojan luotavaksi\nauki. V:n 1866 lautakunta ei näy enään ottaneen huomioon tätä ojaa.\nTällä taholla kaupunkia oli vielä kolmaskin oja, joka näkyy v:n\n1780 kartalla ja joka alkuaan kulki nyk. Esplanadin suuntaa etelään\nyhtyäkseen virtaan vastapäätä Ratinannientä ent. \"Hevostorin\", nyk.\nNalkalantorin paikkeilla. Tämän ojan suupuoli määrättiin v. 1861\nkaupungin kustannuksella kaivettavaksi kahden kyyn. syvyiseksi ja saman\nlevyiseksi sekä johdettavaksi Hevostorin yli Pyhäjärveen. V. 1866\npuhutaan vielä tästä läntisestä ojasta, ja v. 1873 esitettiin viemäriä\nMustanlahden torilta saakka johdettavaksi tätä Esplanadista etelään\nkulkevaa uomaa pitkin virtaan.\n\nNeljäs oja kulki kaupungin pohjoisosista Uudenkadun suuntaa itäänpäin\nja laski koskeen paperitehtaan kohdalla. Tästä häijystä ja oikullisesta\nojasta, joka itsepintaisesti juoksi tonttien poikki ja mädätti\nporvarien rakennuksia, oli kaupungilla harmia enemmän kuin puolen\nvuosisadan ajat. Monet kerrat saatiin sen vuoksi avata käräjäsalin\novia. Vielä v. 1851 sanotaan tuon pahan ojan syksyisin ja talvisin\ntulvivan, minkävuoksi se taas kerran tuomittiin avattavaksi. V. 1862\nilmoitetaan tämän puron olevan latvapuoleltaan 1 kyyn. leveä ja 1--1\n3/4 kyyn. syvä, mutta paperitehtaan alueella l 1/2 kyyn. levyinen ja\nsyvyinen. Ojalle päätettiin silloin tehdä katettu, maanalainen viemäri.\nV. 1866 kuitenkin moitti \"raittiuslautakunta\" sitä mutkaiseksi, pahasti\npunnituksi, liejuiseksi ja tulvivaksi.\n\nPaitsi näitä ojia oli kaupungin luoteisosassa soita ja puroja, joiden\nvesi laski Kortelahteen. Kaupungin vanhempina aikoina ei näistä vesistä\nkärsitty suurempaa haittaa, koska asutus vasta myöhempään levisi sille\nsuunnalle.\n\nYhteisen _vesijohdonkin_ rakentamista haaveiltiin vanhassa Tampereen\nkaupungissa usein, etupäässä vedensaannin helpottamiseksi tulipalojen\nsattuessa. V. 1835 oli rakennettu pumppulaitos Mältinlahden rannalle\nja pumppukaivo torille, mutta näistä ensi yrityksistä tuli täydellinen\npettymys; Mältinlahdelle oli pitkä matka ja torikaivoon tuli vettä\nkovin vähän ja sekin niin savista, ettei siitä kukaan huolinut.\nV. 1858 päätettiin anoa 15 000 ruplan suuruista korotonta lainaa\nmaanalaisen vesijohdon rakentamiseksi Näsijärvestä kaupungin torille,\njonne aiottiin rakentaa 20 jalan heittoinen suihkukaivo. Sellainen\nyritys nähtiin kuitenkin ylivoimaiseksi. Suuren palon jälkeen v. 1865\nkysymys heräsi uudestaan. Tehtaanisäntä W. v. Nottbeck esitti puisilla\ntorvilla varustettujen johtojen rakentamista Mältinlahdesta torille ja\nvaihtoehtoisesti muuallekin kaupunkiin. Mutta asiaan tuli monia mutkia\nja lopulta jäi hyvä aikomus uuden kunnallishallinnon toteutettavaksi.\n(86)\n\n\nb) Palotoimi.\n\nTuskin missään yhteispuuhassa olivat vanhat tamperelaiset niin\nuuraita ja yksimielisiä kuin työssä palolaitoksensa hyväksi. Uudet\nrakennukset, uudet tehtaat, monet värjäyslaitokset ja käsityöläispajat\nlisäsivät tulenvaaraa, tulipalojen lukua ja kaupunkilaisten harrastusta\npalolaitosta kohtaan. Tämä asia pysyi todellakin polttavana\npäivänkysymyksenä halki vuosikymmenien. Ehkäpä siitäkin syystä, ettei\nsuuria muutoksia ja perinpohjaisia parannuksia palotoimessa koko ajalla\nsaatu toimeen. Aina sen sijaan oli jokin pikku esitys harkittavana,\njokin puoliparannus kysymyksessä, jokin korjaus ja paikkaus tehtävänä.\n\nSuomen sodan jälkeisinä vuosina oli ajanmukaisten _letkuruiskujen_\nhankkiminen pysyvänä kylänkysymyksenä täällä. V:n 1813 kesän ja\npalokauden alkaessa esittivät kaupunginvanhimmat, että paloruiskun\nhankkimiseksi pantaisiin kaupungissa kiertämään lista, johon kukin\nmerkitsisi kannatusta varainsa ja tilansa mukaan; merkitseminen\nolisi pidettävä sitovana ja ulosoton alaisena; ellei siten karttunut\nrahasto riittäisi, olisi lisävaroja otettava yleisellä taksoituksella\nvero-osain mukaan.\n\nEsitys hyväksyttiin ja vahvistettiin, mutta vuoden kuluttua ei asia\nollut lähtenyt liikkeelle. Tällöin teki viskaali uuden alotteen,\nja uudelleen päätettiin panna avunantolista kiertämään porvariston\nkeskuuteen rahaston keräämiseksi \"tätä välttämätöntä tarvetta varten\".\nLista jäi taaskin lähtemättä, mutta asia kivisti yhä kaupunkilaisten\nomiatuntoja. Syksymmällä oli avautunut mahdollisuuksia saada ruisku\nvalmistetuksi omassa kaupungissa. Kätevä tehtaankirjuri J. Glas näet\nsitoutui tekemään ruiskun ilman letkuja 200 velkariksin hinnasta,\nkauppias Kust. Lundahl taas laskun mukaan hankkimaan letkuun\ntarvittavan nahan, jonka oman kaupungin satulasepät ompelisivat\nletkuksi. Kolmannesti päätettiin lista panna liikkeelle, ja elleivät\nrahat nyt kerrankin lähtisi, uhattiin jakaa loput niille vero-osille,\njotka \"vähemmin hellien ja tuntien omaa parastaan eivät listaan\nmerkitse apuja tätä ylen hyödyllistä tarkoitusta varten\".\n\nJo rupesi ruiskusta tulemaan tosi. V. 1817 sai Glas kaupungilta kauniin\ntodistuksen, jossa erikseen mainittiin, että hän oli kaupungille\nvalmistanut ruiskun kaikkine tarpeineen paitsi ei letkua. Samana vuonna\nmainitaan kauppias Kust. Lundahlin kaupungin laskuun ostaneen sadalla\nvelkariksillä toisenkin ruiskun, \"pienen ruiskun\".\n\nNäistä ruiskuista, tuosta oman kaupungin mestariteoksesta ja ostetusta,\ntuli kaupungille murheen kappaleita. Toisenkin kerran olivat listat\nja vero-osat kysymyksessä niiden alituisten korjausten vuoksi.\nV. 1818 velvoitettiin kaupunginvanhimmat korjauttamaan kaupungin\nruiskuja; Lundahl korjautti, mutta jo seuraavana vuonna olivat letkut\nmatkalla Raumalle saamaan uutta korjausta. V. 1821--1822 perustettiin\nkerätyillä varoilla erityinen kirkkoruiskun rahasto, mutta senkin\nvarat hupenivat vanhain ruiskujen korjauksiin. V. 1824 taksoitettiin\ntaas kaupunkilaisia noiden täyttymättömäin ruiskujen vuoksi, v. 1825\noli kaupungin tileihin merkitty ruiskunkorjausten erä noussut 363\nseteliruplaksi 59 kopeikaksi. Epäjumala vaati senkin jälkeen aivan\narmotta jokavuotisia tuntuvia uhreja.\n\nKun kaupungilla kerran oli suuret ja arvokkaat ruiskut, oli muukin\npalotoimi saatava sen mukaiseksi. Kun v. 1819 oli nähty, että ruiskuja\noli sattuneissa tulipaloissa käytetty taitamattomasti, ryhdyttiin\nerityisen, muusta sammutusmiehistöstä riippumattoman ruiskumiehistön\nhankkimiseen. Kirjannitoja Enbom nimitettiin varsinaiseksi\npalomestariksi ja sai haltuunsa ruiskuhuoneen -- sellainenkin oli jo\nrakennettu -- avaimista toisen. Joka kortteliin määrättiin työmiehiä\nruiskupäällikön käskyläisiksi. Kaikkien erehdysten välttämiseksi oli\nruiskupäällikön ja hänen miehistönsä käytettävä palopaikalla valkoista\nruusumerkkiä hatussa.\n\n_Palovartijatointakin_ parannettiin tai koetettiin parantaa. V. 1820\npäätettiin palkata kaupungille alituinen nelimiehinen palovartiosto\nja lakkauttaa porvariston yölliset kulkuvuorot. Vuotuinen meno\nneljän palovartijan palkkaamiseksi laskettiin sadaksi velkariksiksi.\nNiin huonolla palkalla ei kuitenkaan saatu pysyviä yövartijoita.\nKitsaat porvarit päättivät ylentää palkkaa, mutta olivat sittenkin\nniin kitsaita, että palovartijat mieluummin nukkuivat kotonaan kuin\nhuolivat porvarien rovoista. Monta kertaa vielä saivat säästeliäät\nkaupunkilaiset itse valvoa öitä kaduilla, ennenkuin vihdoinkin,\nkaksikymmenluvun lopussa, palovartiosto saatiin pysyvälle kannalle.\nViisikymmenluvulla oli kaupungilla kahdeksan palovartijaa. V. 1857\nnautti kukin heistä 20 hopearuplan vuosipalkkaa, v. 1860 saivat\nvanhemmat palovartijat palkkaa 25 ruplaa mieheen, mutta neljän uuden\n\"polisimiehen\" -- polisin ja palovartijain virkoja ei vielä oltu\nerotettu toisistaan -- oli tyydyttävä 20 ruplan vuosipalkkaan. V. 1857\nalkoivat palovartijat \"huutaa kellonlyömiä\" kello 9 illalla, v. 1860\nvasta kello 10; kesän aikana alkoivat yövuorot tuntia myöhemmin.\n\nKaupunki oli vuosisadan kolmannen vuosikymmenen alkaessa vielä vailla\nlaillista palojärjestystä. V. 1806 oli Ruotsin kuningas käskenyt\nlaatimaan palojärjestyksiä sellaisissa valtakuntansa kaupungeissa,\nmissä ei palojärjestystä vielä ollut. V. 1812 tämä käsky saapui\nTampereelle Suomen hallituskonseljista. Tamperelaiset lähettivät\nomatekoisen palojärjestyksensä v:lta 1808 hallituksen vahvistettavaksi.\nV. 1824 ilmoitettiin kaupungille, ettei v:n 1808 palojärjestystä\nvoitu vahvistaa, koska se oli \"suurimmassa määrässä vaillinainen eikä\najan vaatimuksia vastaava\", minkävuoksi uusi ehdotus oli kiiruimmasti\ntoimitettava hallitukselle. Niitä herrain kiireitä!\n\nTampereen palojärjestys sai vahvistuksen vasta 12 p. jouluk. 1826.\nSen mukaisesti oli kaupungin palomiehistö nyt uudistettava. Kesällä\n1827 valitsivat kaupunginvanhimmat kuhunkin kaupungin neljään\nkortteliin palomestarin ja ruotumestarin, sekä koko kaupunkia varten\nkaksi ruiskumestaria ja kolme suihkunjohtajaa. Kussakin korttelissa\nmäärättiin työmiehiä palomestarien käskyläisiksi ja muillekin kaupungin\ntyömiehille sälytettiin kaikenlaisia velvollisuuksia tulipalojen\nsattuessa. Suihkunjohtajia varten päätettiin ostaa kaksi takkia ja\nkaksi hattua. Palo- ja ruiskumestarien oli tunto- ja arvomerkkeinään\nkäytettävä kolmikyynäräisiä musta- ja valkearaitaisia sauvoja.\nEnsimmäisen vesitynnyrin tuojalle palopaikalle määrättiin kaupungin\nrahastosta maksettavaksi kaksi riksiä, seuraavan tynnyrin tuojalle\nriksi, ensimmäisen vesisaavin tuojalle riksi ja toisen vesisaavin\ntuojalle 24 killinkiä, kaikki velkarahaa.\n\nTuli sitten syyskuussa v. 1827 hirmusanoma Turusta. Sanoma järkytti\nmieliä Tampereella kuten kaikkialla muuallakin maassa. Täälläkin\nkoottiin apua kodittomille turkulaisille, täälläkin kuten kaikissa\nmuissakin kaupungeissa tuli palotoimen uudestaan järjestäminen\npäivänkysymykseksi. Jos olisi laimeutta vielä löytynyt, niin\nHämeenlinnan palo v. 1831 muistutti, että seuraavalla kerralla saattoi\nolla Tampereen vuoro.\n\nTampereen palotoimeen tuli nyt entistä enemmän eloisuutta ja tarmoa.\nTurun palon muistoksi sai Tampere mainion \"kirkkoruiskunsa\" eli\n\"Pietarin ruiskun\", jonka kauppaneuvos Lundahl osti Pietarista\nkaupungin laskuun 550 seteliruplan hinnalla. Juhlallisissa kokeissa\nhavaittiin tämä kallis kapine perin kelvottomaksi, ja vasta oikeuden\ntuomiolla taipui kaupunki sen vastaanottamaan. Sekä kauppaneuvos että\nkaupunki saivat vuosikymmenen ajan kustantaa kalliita korjauksia,\nennenkuin ruiskusta v. 1838 tuli käyttökelpoinen kalu. Parempi tavara\noli v. 1836 hankittu \"Tukholman ruisku\" -- neljäs ja nuorin vanhan\nTampereen kalliita ruiskuja.\n\nMutta yksityiset eivät enään rohjenneet luottaa ruiskuihinkaan,\nvaan rupesivat vakuuttamaan talojansa. V. 1816 perustettu \"Suomen\npalovakuutuskonttori oli Turun palon vuoksi joutunut vararikkoon.\nKun v. 1833 uusi \"Suomen yleinen palovakuutusyhtiö\" (v.sta 1861\nnimeltään \"Suomen kaupunkien yleinen palovakuutusyhtiö\") perustettiin,\nkiiruhti 22 Tampereen talonomistajaa vakuuttamaan tässä laitoksessa\nkiinteimistönsä, joiden vakuutusarvo teki 126 000 seteliruplaa.\n\nV. 1838 ryhdyttiin kaupungissa puuhaamaan uutta ruiskuhuonetta. Se\nrakennettiin raatitalon tontille Kauppakadun varrelle. Kustannusarvio\nnousi päälle tuhannen velkariksin, mutta itse rakennus tuli\nmelkoista kalliimmaksi kehnon työnsuorituksen tähden. Vielä huonompi\nonni oli Mältinlahden pumppulaitoksella ja torikaivolla, joita\nkolmekymmenluvulla koetettiin rakentaa, etupäässä palolaitoksen\ntarpeeksi; niihin menivät sadat riksit aivan hukkaan.\n\nUudistuksista ei näyttänyt loppua tulevankaan. V. 1846 annettiin\nuusia määräyksiä sammutustoimen järjestämiseksi. Ruiskumiehistöksi\nmäärättiin 8--12 miestä kuhunkin kaupungin neljään ruiskuun. Erityiset\nrepimis- ja purjeruodut muodostettiin. Palomestarin avuksi määrättiin\nkuhunkin kortteliin kaksi miestä ja kunkin palomestarin haltuun\nannettiin palokeksi, hanko ja tikapuut. Lisäksi vielä laadittiin\nentistä tarkempia määräyksiä kaupungin ajureille hevosista ja\nvesitynnyreistä. V. 1853 oli kaupungin annettava lausunto hallitukselle\nvakinaisen palokunnan ja erityisen palokuntatalon perustamisesta\nTampereelle. Niin olivat jo vaatimukset nousseet. Kaupunki ei sanonut\njaksavansa kustantaa noin suurenmoisia laitoksia, mutta lupasi lisätä\npalovartijain lukua, asettaa pysyvän palovahdin kirkontapuliin,\nparantaa palokalustoa ja rakentaa maanalaisen vesijohdon Näsijärvestä\nkaupungin torille, jonne laitettaisiin suihkukaivo -- jos valtiolta\nsaataisiin lainaksi tarvittavia varoja.\n\nLupauksista jäivät monet suuriksi sanoiksi. Kaupunkilaisista oli\nhauskempi kirjoitella uusia palojärjestyksiä kuin maksaa raskaita\nrahaveroja palolaitosta varten. V. 1862 lähetti kuvernööri kaupungille\nuuden palojärjestyksen ehdotuksen, jota tamperelaiset muuttivat niin\nperinpohjaisesti, että läänin päämies näki parhaaksi kokonaan luopua\nehdotuksestaan ja pyytää tamperelaisia itseään laatimaan täydellisen\nja paremman ehdotuksen oman mielensä mukaan. Se tehtiinkin, ja 9 p.\njouluk. 1865 vahvistettiin Tampereelle _uusi palojärjestys_. Sen\nperusteella saatiin nyt kaupunkiin vakituinen palotoimisto, jonka\nesimiehenä oli pormestari, kaupunki jaettiin kaupunginosain mukaisiin\npalomestarin piireihin, jotka taas jaettiin paloruotuihin, nokikolaus-\nja palotarkastustoimi uudistettiin, valkeanpitelystä annettiin\nkovennettuja määräyksiä, vedensaantipaikkoja säädettiin, palovartijain\ntehtävät, palohälyytykset, sammutustyö järjestettiin, kaikki niin hyvin\nkuin osattiin.\n\nKaikista ponnistuksistaan ja huolistaan sai Tampere kuitenkin huonon\npalkan. _Suuri tulipalo_, joka sai alkunsa kauppias Hildénin talon\nliiteristä, muutti iltamyöhällä 19 p. elok. 1865 melkoisen osan\nkaupunkia tuhkaksi ja teki 516 ihmistä kodittomaksi. Vuoro oli\nsittenkin tullut Tampereellekin niinkuin ennen oli tullut Turulle ja\nHämeenlinnalle.\n\nTuhkasta nousi uusi Tampere. V:n 1865 palosta ja saman vuoden lopulla\nvahvistetusta uudesta palojärjestyksestä alkaa uusi aikakausi kaupungin\npalotoimessa.\n\nSananen vielä Tampereen vanhoista _palolaitosveroista_. Kaupungin\nalkuaikoina verotettiin kaikkia veronalaisia kaupunkilaisia,\nolivatpa talonomistajia tai eivät, samalla tavalla. Tilapäisiä\npalokalustomaksuja ja vähitellen pysyväksi tullutta palovartijain\npalkkausta suorittivat kaikki yhteenlasketun vero-osalukunsa\nmukaan. Kohtuuttomuutta, joka täten tapahtui vuokralla asuville\nkaupunkilaisille, ei huomattu ennenkuin kasvanut vuokralaisluokka sen\nitse huomasi. V. 1857 vaati joukko kaupunkilaisia, että kaupungin\npalokaluston ylläpitäminen olisi jätettävä talonomistajain yksinänsä\nkustannettavaksi ja että palovartijain palkkaukseen ottaisivat osaa\ntalonomistajat talojensa arvon mukaan puoleksi ja koko porvaristo\nyhdessä toiseksi puoleksi. Kaupungin hallitusmiesten vastustuksesta\nhuolimatta vahvisti kuvernööri tämän uuden verotustavan, jota\nkuitenkin oli tarkemmin järjesteltävä. Talonomistajain suoritettavaa\npalolaitosveroa varten otettiin käytäntöön sama talojen luokitus,\njota jo ennen oli muutamissa veroissa käytetty, ja talottomat\nmaksajat jaettiin kahteen pääluokkaan ja seitsemään alaryhmään. Tällä\nmutkikkaalla tavalla kannettiin Tampereen palolaitosverot uuden\nkunnallishallinnon alkuun saakka. (87)\n\n\n_e) Kaupungin hallinto._\n\nVuosisadan alkupuolen suuri tapaus tämän kaupungin hallinnon alalla oli\nTampereelle suotu _maistraatti_ ja _raastuvanoikeus_. Lopulla vuotta\n1828 päättivät kaupunginvanhimmat anoa kaupunginoikeuden muuttamista\nraastuvanoikeudeksi. Keisarillisella päätöksellä 26 p:ltä huhtik. 1830\nsuostuttiin tähän anomukseen.\n\nKaupungilla oli nyt oikea maistraatti ja oikea _pormestari_, ja varmaan\ntunsivat tamperelaiset kotikaupunkinsa nyt saaneen vapaakaupungin arvoa\nvastaavan paikan maan muiden kaupunkien joukossa. Tämä tapaus oli\nmuutenkin rajamerkki vanhemman ja nuoremman kunnallishallinnon välillä.\n\nVanhempi kunnallishallinto oli hyvin vaillinainen niin sisäiseen\njärjestykseensä kuin julkiseen toimintaansakin nähden. Kaupungin\nvarsinaista _virkamiehistöä_ oli Venäjän vallan alkaessa ainoastaan\njärjestysmies, neljä neuvosmiestä ja kaupungin rahastonhoitaja.\n\nV:n 1820 kaupungintileissä olevassa palkkauslistassa mainittiin\nseuraavat virkamiehet:\n\n        virkamiehet            vuosipalkka\n                               rupl. hop.\n\n    järjestysmies Tihlman        100:--\n    kaupungin notari              25:--\n    kruununkasööri                25:--\n    kaupunginrahastonhoitaja      12:50\n    viskaali                      15:--\n    kaupungin välskäri            13:33 1/3\n    kaksi kaupunginpalvelijaa     15:--\n    rumpali                        8:--\n    jäänviitoittaja                1:--\n             yhteensä rupl. hop. 214:83 1/3\n\nUseimmat kaupungin virat olivat pieniä sivutoimia kaupungin joutilaille\nherroille ja työmiehille. Palkkain korottaminen oli ainoa keino, millä\nvoitiin virkain hoitoa parantaa. Se kysymys oli koko kunnallishallinnon\nkiperin kohta; kunnallinen edistys riippui tässäkin kohden kokonaan\nporvarien halusta kirvoittaa kukkarojensa nauhoja.\n\nJärjestysmies Tihlmaniin, koko kaupungin sieluun ja päähän nähden\noltiinkin jonkun verran uhraavaisia. Vv. 1810, 1813 ja 1823\nylennettiin hänen palkkaansa. Riittäväksi se tuskin sittenkään\nolisi tullut, ellei Tihlmanilla olisi ollut hyvää palkkamaatansa,\nmarkkinatonttejansa ja Tampereen postinhoitajan virkaa. Ajoittain\noli hän oma notarinsakin, kunnes v. 1818 notarin virka jälleen\nerotettiin \"pormestarin\" virkatehtävistä. V. 1821 oli notarin palkka jo\nylennettävä 50 hopearuplaksi, koska hänen tehtävänsä olivat suuresti\nkasvaneet. Kruununkasöörin palkkaamista oli kaupunki viimeiseen saakka\nvastustanut. Mutta v. 1812 velvoitti hallituskonselji kaupungin\nmaksamaan kruununkasöörille palkkaa. Kun kaupunginkin rahastonhoitajan\npalkkaa yhtenään oli korotettava -- v. 1825 se jo oli 50 velkariksiä\n--, päätettiin v. 1826 yhdistää nämä rahastonhoitajanvirat ja maksaa\nniiden haltijalle 150 seteliruplan palkka, jotapaitsi hänelle\nannettiin palkkamaa. Sittemmin nämä virat olivat milloin yhdistettyjä,\nmilloin erillisiä. Kaupunginviskaalin virkaa toimitettiin alkuaikoina\nilman palkkaa. Näin hataralla kannalla ei sitä voitu pitää; palkka\nnousi vuosikymmenessä (1813--1823) vuotuisesta kahden ruistynnyrin\n\"dusöristä\" kolmeen ruistynnyriin ja 30 velkariksiin. Mutta sellaiset\nvirat kuin kaupunginvoudin, palovartijain ja kätilön, puhumattakaan\nhuutokauppatirehtörin toimesta, olivat vielä vuosisadan kolmannella\nvuosikymmenellä tilapäisiä, tai kustannettiin niitä erityisellä\nverotuksella, joka herätti veronmaksajissa enemmän vihaa kuin\nkunnallista harrastusta.\n\nKaupungin virkamiehet olivat yleensä sellaisia, kuin tällaisissa\noloissa saattoi odottaakin. Kaupungin rahastossa oli usein\nvaillinkeja, kaupungin tilit usein niin sekaisia, etteivät selvinneet\npitkällisten oikeudenkäyntienkään avulla. Alemmat virat kulkivat\nköyhäin keinottelijain tai juoppolallien käsissä. Maan hallituksen\noli usein sekaannuttava Tampereen virkamiesten toimiin. V. 1815\njoutui koko neuvosto syytteeseen menettelystään apteekkimaan asiassa,\nv. 1824 tuli neuvostolle senaatista moitelause, kun neuvosmiehet\nolivat kenraalikuvernööriltä anoneet vakinaista valtionpalkkaa\nja \"perusteettomasti väittäneet\", että Suomen muiden kaupunkien\nneuvostoilla oli sellaiset palkat. Samana vuonna erotettiin itse\nTihlman vuodeksi järjestysmiehen virastaan, ja v. 1827 menetti hän\nkokonaan virkansa syistä, joita jo olemme maininneet.\n\nVaratuomari _Freedrik Aatami Sacklénin_ nimitys Tampereen\njärjestysmieheksi (vakinaiseksi v. 1828) sekä pian sen jälkeen\nperustetut raastuvanoikeus ja maistraatti tekivät näissä oloissa\nkäänteen. Ensi töikseen uusi pormestari toimitti pienen puhdistuksen\nvirastossaan. V. 1828 pantiin notari viralta ja seuraavana vuonna kävi\nsamoin viskaalille, joka oli katsonut sopivaksi käyttää siivotonta\nkieltä Sacklénia kohtaan. Kaupungin rahaston hoito tuli paremmalle\nkannalle, kun oman kaupungin liikemiehistä saatiin luotettavampia\nja vakavaraisempia rahastonhoitajia kuin entiset käräjäkirjurit ja\nylimääräiset kanslistit, joiden hoteissa kaupungin finanssit ennen\nolivat olleet. Neuvosmiehille myönnettiin v. 1828 viidenkymmenen\nseteliruplan palkka mieheen, ja uudenlainen henki levisi heihinkin.\nUuden ajan merkiksi sai kaupunki v. 1839 uuden vaakunankin, joka sillä\nvieläkin on. Järjestys ja laillisuus pääsivät vallalle kaikessa, niin\nsuuressa kuin pienessäkin.\n\nPian huomasivat Tampereen virkamiehet, että heidän vaivansa\nolivat kasvaneet \"moninkertaisesti\", mutta ettei heidän palkkansa\nollut samassa suhteessa kasvanut. V. 1835 tekivät he ensimmäisen\nyrityksen palkkainsa ylentämiseksi. Pormestari Sacklén valitti,\nettei hänen vakinainen palkkansa riittänyt muuhun kuin vuokraan ja\nettei sellaisella palkalla voinut ilman yksityistä omaisuutta hänen\nasemassaan toimeentulla, ja \"vielä vähemmin sattuvissa avunkeräyksissä\npalovahingon vuoksi ja muihin hyödyllisiin tarpeisiin ja kaunistuksiin\ny.m. antaa hyvää esimerkkiä kaupungin varakkaammalle porvaristolle\".\nMutta kaupunginvanhimmat -- Kust. Lundahlia lukuunottamatta --\nolivat vielä niin ahdasmielisiä, että hylkäsivät valistuneen\nmaistraatin esityksen. Vapaakaupungin pormestari sai edelleenkin\ntulla toimeen muutaman sadan seteliruplan vuosipalkalla ja Nalkalan\nistutusmaalla. Vasta v. 1845, kun pormestari uudelleen valitti,\nettei hänen palkkansa kunnolla riittänyt edes vuokraankaan, ja pyysi\npalkanylennystä, korotettiin palkka 300 hopearuplaan. Neuvosmiesten\npalkanylennysanomuksen olivat kaupunginvanhimmat v. 1842 hyljänneet.\nV. 1846 kuitenkin saatiin pitkäin riitain jälkeen toimeen kaupungin\nvirkamiesten palkkain yleinen järjestely. Uusi palkkaussääntö sisälsi\nseuraavat erät:\n\n        virkamiehet            vuosipalkka\n                                rupl. hop.\n\n    pormestari                     335:-- ilman palkkamaata\n    neuvosmiehet, kukin             50:-- ilman palkkamaata\n    notari                         100:--\n    kaupungin- ja kruununkasööri   100:-- ilman palkkamaata\n    viskaali                        60:--\n    kaupunginvouti                  50:-- ilman palkkamaata\n    kaupunginkirurgi                35:--\n    kätilö                          42:--\n    vanhempi kaupunginpalvelija     30:--\n    nuorempi         \"              26:--\n    raastuvan vahtimestari          35:--\n    nokikolarit                     40:--\n    rumpali                          3:50\n    palovartija                     15:-- joululahjoineen\n\nMutta kaupunki oli jo joutunut nopeamman kehityksen virtaan. Jo v. 1857\ntehtiin, asianmukaisten riitain jälkeen, kaupungin hallinnolle uusi\npalkkaussääntö, seuraavanlainen:\n\n          virkamiehet                   vuosipalkka\n                                         rupl. hop.\n\n    pormestari                            700:--\n    neljä neuvosmiestä, kukin             100:--\n    viskaali                              100:--\n    kaupunginvouti                        100:--\n    kruununkasööri                        150:--\n    kaupunginrahastonhoitaja              150:--\n    kaupunginlääkäri                      400:--\n    kaupunginkirurgi                       50:--\n    vanhempi kaupunginpalvelija            50:--\n    kaksi nuor. kaup.palvelijaa, kumpikin  50:--\n    vahtimestari ja vanginvartija          40:--\n    kätilö                                 50:--\n    nuorempi kätilö                        15:--\n    rumpali                                 5:--\n\nLukuisista yrityksistään huolimatta eivät kaupungin virkamiehet saaneet\npalkkojaan kohoamaan sen korkeammalle ennen uuden kunnallishallinnon\nalkua.\n\nV:n 1860 loppuessa luopui F. A. Sacklén pormestarin virasta, jota\noli hoitanut kokonaisen ihmisijän. Hänelle myönnettiin elinkautinen\nvirkavapaus ja eläke. Se oli yksi niitä harvoja tunnustuksia, joita\nvanhan Tampereen kuntalaiset antoivat vanhalle kaupunginhallinnolleen.\nJa edistystähän, vaikkapa hidasta ja vaivaloista, osoittaa Sacklénin\njohtama kaupunginhallinto. Sekin oli neljännesvuosisadan kuluessa\nmuuttunut yhtä perinpohjaisesti kuin koko kaupunki. (88)\n\n\n\n\n16. KUNNALLISIA TAISTELUJA.\n\n\nHallitsevat ja hallittavat. -- Käräjäsali ja kunnalliselämä. --\nKunnalliselämän asteita. -- Mieskohtaista taistelua. -- Virkakuntaista\ntaistelua. -- Vähäväkisten tyytymättömyys. -- Valtakirjat. --\n\"Vastustaa ja kieltää\". -- Vv:n 1844--1846 liike. -- V:n 1857 rynnäkkö.\n-- Verotustaisteluja 1852--1860.\n\nToisessa merkityksessä kuin nykyään oli raatitalo entisinä aikoina\nkaupungin kunnallisasiain keskuspaikka. Maistraatin edessä pidetyillä\n\"kaupungin kokouksilla\" eli raastuvankokouksilla oli kaupungin\nyhteisissä asioissa verraten vähäinen sananvalta, jota käytännössä\nusein vielä siitäkin vähennettiin. Harvoin oli kaupunkilaisilla\ntilaisuutta edes kunnallisten luottamusmiesten valitsemiseenkaan, sillä\nkaupunginoikeudessa (myöhemmin maistraatissa) istuvat neuvosmiehet ja\nkaupungin varsinaiset kunnalliset edustajat, kaupunginvanhimmat, olivat\nelinkautisia viranomaisia. Käytännössä rajoittivat kaupunkilaisten\nvaalioikeutta lisäksi ankarat sääty- ja luokkanäkökohdat, joiden mukaan\nkunnallista kykyä arvosteltiin ja neuvoston ja kaupunginvanhinten\npaikkoja jaettiin kauppaliikkeen ja verstaan suuruuden mukaan.\nKunnallinen hallinto muodostui siten ahtaaksi hierarkiseksi\njärjestelmäksi: kaiken keskuksena ja kaikkien yläpuolella pormestari,\nhänen alapuolellaan neuvoston ja kaupunginvanhinten ahdas piiri, sen\njalkain juuressa vähävaltainen erioikeutettu \"porvaristo\" ja kaiken\nulkopuolella yhä kasvavat työläisten ja vuokralaisten joukot, joiden\nääntä ei kukaan kuunnellut, mutta joiden kukkaroita kyllä koeteltiin.\n\nVapaamman kunnalliselämän, kunnallisen arvostelun ja, tarpeen tullessa,\nvastustuksen ainoaksi toimipaikaksi jäi näin ollen käräjäsali. Siellä\nvoitiin puhua suut puhtaaksi, siellä rakentaa tehokkaimmat esteet\nja salvat niin taantumukselle kuin liikanaiselle edistyksellekin.\nRiita- ja valitusjuttujen asiakirjoihin on haudattu kenties suurin ja\nhuomattavin osa vanhaa kunnallishistoriaa.\n\nVuosisadan alkuaikoina suoritettiin kunnalliset taistelut\nkorvapuusteilla ja kunnianloukkauksilla. Niihin ottivat osaa kaupungin\njohtavatkin miehet, Lundahlit ja Lefrénit. Muita ei asia paljon\nkoskenutkaan; kansa siihen aikaan vielä \"katseli päälle\".\n\nSitten alkoi kunnallinen taisteluhenki levitä kokonaisiin ryhmiin\nja joskus raateli erimielisyys pahoin itse kaupunginvanhimpiakin.\nV. 1826 ilmoitti seitsemän kaupunginvanhinta, Lundahlit etupäässä,\neroavansa luottamusvirastaan, jos kauppias A. F. Lindberg saisi\npysyä heidän virkatoverinaan. Lindberg oli näet kärkevällä kynällään\nkirjoittanut \"herjauskirjoituksen\" maaherralle kaupunginvanhinten\nraha-asiallisista toimista. V 1833 oli kauppias Joel Lundahl\nvuorostaan kaupunginvanhinten syntipukkina ja pantiin tekemään\njulkinen anteeksipyyntö virkatovereittensa edessä. Vielä kuitenkin\nvoitiin sopia tällaiset keskinäiset riidat, ja kaupunginvanhimmat\nesiintyivät kaupungin asioissa edelleenkin hyvin yksituumaisena ja\nhyvin itsetietoisena ryhmänä, jonka valta ei näyttänyt tietävän mistään\nesteistä, kaikkein vähimmin köyhän porvariston puolelta tulevista.\n\nViimein kuitenkin alkoi köyhä porvaristokin liikkua. Saatuaan\ntarpeellista herätystä ja alkuharjoitusta kaupungin laajennusta,\npalolaitosta y.m. koskevissa jutuissa, se neljäkymmen- ja\nviisikymmenluvuilla alkoi yksityisten puuhanmiesten, tavallisesti\nhalpain käsityöläisten, johdolla lausua mielipiteitään kaupungin\nasioista. Tavallinen esiintymismuoto on joukkovaltakirja. Ei\nollut köyhillä aikaa juosta kaikkiin maistraatinistuntoihin ja\nraastuvankokouksiin, mutta nimensä tai puumerkkinsä he mielihyvin\npiirsivät joukkovaltakirjaan. He tiesivät, ettei heillä ollut paljon\nvoitettavaa, jos ei paljon menetettävääkään; mutta heillä oli halu\njarruttaa maistraatin ja kaupungin vanhinten ja valtaluokkain yhä\npaisuvaa mahtia, he tahtoivat käyttää tilaisuutta yleensä \"vastustaa\nja kieltää\", niinkuin eräässä valtakirjassa kerran sanottiin. Varsin\nusein tämä kansanliike oli suorastaan edistystä vihaava. Mutta\nkansanliikkeenä, mielten herättäjänä tämä kiihko ja taistelu kuitenkin\non ollut välttämätön aste laajempaan ja puhtaampaan kunnalliseen\nharrastukseen ja elämään päin.\n\nMieltänsä maistraattia vastaan saivat tyytymättömät näyttää etenkin\nneuvosmiesten palkanylennysasioissa. V. 1844 tuli värjäri M. Löfgren 54\nkaupunkilaisen allekirjoittamalla valtakirjalla raastupaan vastustamaan\nmahtavain pyyteitä. Kun seuraavana vuonna kaupunginvanhimmat ja\nsäätyläiset rupesivat palkanylennystä puolustamaan, esitti valuri K.\nLumén 62 käsityöläisen ja vähävaraisen puolesta kirjoituksen, jossa\nankarasti vastustettiin palkkain korottamista. Kun Luménin puolueella\noli ainoastaan 27 vero-osaa käytettävänään vastapuolueen kahtasataa\nvastaan, ei asian ratkaisusta saattanut olla epäilystä. Valtapuolueen\npäätös kuitenkin kumottiin muodollisista syistä, mutta itse kuvernööri\nsaapui v. 1846 kaupunkiin ajamaan asiaa onnelliseen päätökseen. Värjäri\nLöfgren uskalsi kuitenkin vieläkin 46 käsityöläisen valtuuttamana pysyä\neriävässä mielipiteessään, vaikka kuvernööri puhui \"ajan vaatimuksista\"\nja nuhteli tyytymättömiä siitä, että kevytmielisesti olivat antaneet\nnimensä valtakirjaan. Kahdellasadalla äänellä (= vero-osalla) 158\nvastaan hyväksyttiin uusi palkkaussääntö; vastustajain suuri joukko\nkuitenkin osoitti, että käsityöläisten tyytymättömyys oli kaupungissa\njokseenkin laajalle levinnyt.\n\nVielä suurempi rytäkkä syntyi v. 1857. Kaupungin virkamiesten\npalkanylennysasian johdosta tekivät tyytymättömät yleisen rynnäkön\nkaupunginvanhimpia vastaan. Puolensadan allekirjoittajan valtakirjalla\nvarustettuna syytti porvari Vilenius kaupunginvanhimpia siitä,\nettä porvaristoa kuulematta olivat suostuneet maistraatin palkkain\nylennykseen ja että he olivat \"melkein kaikissa asioissa pitäneet\nainoastaan yksityistä etua tarkoituksenaan\". Vilenius lausui sen\njohdosta kansan epäluottamuksen kaupunginvanhimpia vastaan ja\nvaati heitä vielä samana päivänä virasta erotettaviksi sekä uudet\nkaupunginvanhimmat valittavaksi. Erotettavat olivat: kauppiaat Hildén\nja Lindholm, tehtailijat Brummert ja Renfors, kirjansitoja Lemlin,\nvärjäri Grönlund sekä tukkukauppias Frenckell.\n\nTämä kuulumaton häväistysjuttu herätti yleistä suuttumusta\nvallanpitäjissä. Kun valtakirjassa oli havaittu kirjoitusta\ntaitamattomain nimiä ja muita virheitä, kutsuttiin tyytymättömät\njoukossa maistraatin eteen. Havaittiin, ettei Vilenius osannut ruotsia,\nvaikka hänen syytöskirjoituksensa oli ruotsiksi kirjoitettu, kuultiin,\nettä muutamat olivat antaneet nimensä valtakirjaan, vaikkeivät\ntienneet, minkälaisia asioita Vileniuksen paperissa oli. Mutta\nvaikka nämä tietämättömät nyt sanoivat luopuvansa kaupunginvanhimpia\nloukkaavista lauseista, niin ihme kyllä he pysyivät itse vaatimuksessa,\nmikä ei estänyt maistraattia kumoamasta kannetta \"aiheettomana\".\n\nVastahanka oli kuitenkin siksi jäykkä, että juttua jatkettiin\ntavallista valitustietä. Siihen kuuluvista asiapapereista näkyvät\nne syvemmät syyt, mitkä kaivelivat tyytymättömäni mieliä. Varakkaat\nkaupunkilaiset ja heidän perässään kourallinen käsityöläisiä antoivat\nluottamuslauseen kaupunginvanhimmille ja selittivät valituksen\nsisältävän \"paljaita valheita, rajoitettua ymmärrystä ja kaunistuksen\ninhoamista, kun he erittäinkin ovat vastustaneet kaupungin huviloita\nja kaunistuksia\". Maistraatti taas kirjoitti, että huvila, joka oli\nherättänyt vastustusta, \"koristi kaupunkia enemmän kuin suoperäinen\npaikka, jossa ei kukaan tahdo käydä\". Samoin oli laita sen\nvuorenkallion, jonka maistraatti v. 1855 oli vuokrannut kunniaporvari\nNottbeckille 50 vuodeksi ja \"jossa jo on rakennettu italialaisen maun\nmukainen rakennus, joka maksaa monia tuhansia hopearuplia, ja aljettu\nistutuksia kaupungin kaunistukseksi\". Puolustettuaan muitakin kaupungin\nhallinnon tekoja, tuli maistraatti siihen päätökseen, että valittajat\n\"ovat sangen alhaisella kannalla verrattuina kaupunginvanhimpiin, jotka\nkaikki ovat valistuneita, asiantuntevia ja arvossapidettyjä miehiä,\njotka kunniakkaalla tavalla olivat hoitaneet virkaansa ja kaikilla\nmahdollisilla tavoin koettaneet edistää kaupungin parasta\".\n\nLisätä tuskin tarvinnee, että valittajat joutuivat nytkin häpeään.\n\nParemmalla menestyksellä olivat tyytymättömät käsityöläiset ja\ntalottomat jo aikaisemmin toimineet kaupungin verotusasioissa. V.\n1852 oli hattumaakari K. Ehrenström 27 kaupunkilaisen valtuuttamana\nherättänyt kysymyksen kunnallisten verojen taksoituksesta. Köyhä\nporvari -- oli hän selittänyt -- ja vielä köyhempi päivämies, joiden\ntäytyi asua vuokralla rikkaan talonomistajan talossa, maksoivat\nkaupungille raskasta \"kaupunginmaksua\", josta rikkaat talonomistajat\nolivat vapautetut. Tätä epäkohtaa vaati hän poistettavaksi ja veroa\ntasattavaksi talollisten ja talottomain kesken.\n\nYritystä pitivät talonomistajat \"aiheettomimpana\", ja verotus jäi\nentiselleen. Maistraattikin asettui talonomistajain puolelle selittäen,\nettä talonomistajilla oli muita rasituksia kaupungin maksun sijasta.\nMutta tyytymättömyys oli päässyt itämään ja tyytymättömät ajattelivat\nyhä enemmän verotusasiaa. V:n 1853 taksoituksessa heidän edustajansa\nhuomautti, miten suuria, edullisilla paikoilla olevia taloja ja köyhäin\netäisiä taloja, suurten verstaiden omistajia ja pieniä käsityöläisiä\nverotettiin samalla lailla, vaikka kohtuus vaatisi talonomistajia ja\nporvaristoa jaettavaksi verotuksessa ainakin kolmeen luokkaan.\n\nSe oli vieläkin turhaa yrittämistä. Mutta ääni muuttui, kun\ntyytymättömät saivat kuvernöörin sekaantumaan asiaan. V. 1855 jaettiin\nkaupungin talot tonttiäyrien maksussa todellakin neljään luokkaan\nja \"kaupunginmaksu\" muutettiin \"vuokraprosentiksi\", jonka kaupunki\nperi talonomistajilta ja talonomistajat vuokralaisilta. Näin elettiin\nv:teen 1860 saakka, jolloin tyytymättömät jälleen alkoivat liikehtiä.\nSeitsemäntoista käsityöläisen puolesta vaadittiin nyt, että kaikissa\n100 hopearuplaa suuremmissa kaupungin menoerissä olisi toinen puoli\njätettävä talonomistajain suoritettavaksi talojensa arvon mukaan\nja toinen puoli koko porvariston yhteisesti maksettavaksi kunkin\nvero-osain mukaan. Maistraatti ja kuvernööri jättivät ehdotuksen\nhuomioonottamatta, mutta lopulla vuotta 1860 saatiin asia uudelleen\nesille yleisessä raastuvankokouksessa. Hattumaakari Ehrenström esiintyi\nsiellä 25 miehen voimalla ja sai vastamainitun ehdotuksen pääkohdissaan\nhyväksytyksi. Sen mukaisesti sitten kaupungin veroja lähivuosina\nkannettiinkin. Uusi taksoitustapa kyllä v. 1864 senaatissa kumottiin,\nja taksoitusrettelöt alkoivat tulla päiväjärjestykseen, mutta jo se\nseikka, että tyytymättömiä olivat tehtaat, tyytyväisiä sitävastoin\nkäsityöläiset ja kaupungin hallitus, näyttää selvästi, miten tärkeä\nedistysaskel todella oli tullut tehdyksi. Uusi verotustapa oli kyllä\nkömpelö ja monimutkainen ja jäi vielä kauas tasapuolisuudesta.\nMutta puutteellisenakin sillä oli periaatteellisia ansioita. Ja\nkäytännöllisiäkin; sillä se oli vähäväkisten suurtyö -- köyhän\nhattumaakarin ja hänen vertaistensa, jotka jo alkoivat aavistaa,\nettä heillä saattoi kotikunnassaan olla muutakin tehtävää kuin vain\n\"vastustaa ja kieltää\". (89)\n\n\n\n\n17. KIRKKO JA KOULU.\n\n\nKirkolliset olot. -- Ensimmäinen papinvaali Tampereella. -- Papinvaalin\nja palkkauksen perusteet. Palkanylennys 1856. Kaupunginsaarnaajan\nkaksinkertaiset virkavuodet. -- Finlaysonin tehtaan saarnaaja. --\nOman kirkon rakennuspuuhat. Viimeinen seurakunnallinen tervehdys\nvanhasta emämaasta. Kirkonrakennuksen alkupuuhat. Puoluetaisteluja.\nKirkko valmis 1824. Pappila revitään. Uusi tapuli. Keisarin lupaus\nja lahja. Tapuli valmis 1829. Könnin tornikello. Minuutit ja tunnit.\nAlttaritaulu. Urut. -- Elämänparannus 1825. -- Messukylän asioita:\nMessukylän provastin vaali. Riidat Messukylän kirkon rakennuksesta.\nPääsiäisrahat. Kaupunki haluaa eroa Messukylästä. -- \"Sotiva\nseurakunta\". -- Herännäisyys Tampereella. -- Pumpulitehtaan \"ystäväin\"\npiiri.\n\n\"Sydänmaankylän kansakoulu\". Tampereen pedagogian perustaminen vv.\n1811--1813. Koulumestari Tuomas Timoteus Kriander. Koulu kansan\nsuosiossa. Koulumestari kunnian kukkulalla. Alamäki. Porvarien\nsyytöskirjoitus 1824. Koulumestarin ansiot. -- Ala-alkeiskoulu vv.\n1842--1875.\n\nSe ulkonainen seurakunnallinen järjestys, joka Tampereella saatiin\ntoimeen Ruotsin aikana, on pääkohdissaan pysynyt muuttumattomana\nsuurimman osan Tampereen olemassaolon aikaa. Ne parannukset ja\nmuutokset, mitä tällä alalla nyt kerrottavana ajanjaksona tehtiin,\nolivat ainoastaan osaparannuksia ja pikkumuutoksia. Kuitenkin oli\nniilläkin suuri merkityksensä pienen seurakunnan keskuudessa, joka\ntähän aikaan entistä enemmän etsi sopusointua kirkon ulkonaisen muodon\nja sisällisen toiminnan välillä.\n\nKaupungin _saarnamiehen_ viran tärkeyttä olivat jo ensimmäiset\nkaupunkilaiset oppineet ymmärtämään ikävän kokemuksen kautta. Kun v.\n1811 uusi kaupunginsaarnaaja oli kaupungissa asetettava, päättivät\nseurakuntalaiset ylentää papin palkan 100 pankkoriksistä 400\nseteliruplaan, vapaita huoneita ja \"papinpeltoa\" lukuunottamatta, jos\nsaisivat itse valita saarnaajansa kolmesta tuomiokapitulin asettamasta\nehdokkaasta. Siihen suostuttiin, ja niin saivat tamperelaiset\nheinäkuussa 1812 ensi kerran pitää papinvaalia, jolloin Kangasalan\nkirkkoherranapulainen Juhana Esbjörn yksimielisesti tuli virkaan\nvalituksi. Hänen seuraajiansa olivat Herman Hellén (1824--1832), Kustaa\nBrander (1832--1837) ja Jooseppi Grönberg (1837--1861). Kaupunkilaiset\ntulivat vihdoin niin suuriksi kirkollisen vapauden ystäviksi,\nettä pyysivät saada oikeutta ilman ehdollepanoa ja vaalia kutsua\nseurakuntaansa sielunpaimenet. Tällaisen anomuksen hylkäsi hallitus v.\n1859.\n\nOhjeena papin vaalissa ja palkkauksessa pidettiin kunnallisia\nvero-osia vielä niin sitkeästi, ettei puoleen vuosisataan papin\npalkkauksessa tapahtunut muuta muutosta, kuin että v. 1817 saarnaajalle\nmyönnettiin neljä vuotuista kolehtia ja v. 1824, pappilan tultua\nkäyttökelvottomaksi, vuokra-avuksi 12 -- myöhemmin 18 -- killinkiä\nRuotsin velkarahaa kultakin vero-osalta. Vasta v. 1856, kun\nseurakunnan väkiluku ja papilliset tehtävät olivat suuresti kasvaneet,\njärjestettiin papinpalkkaus uudelleen. Jokaiselta vero-osalta oli\nnyt suoritettava papille 50 kop. palkaksi, minkä määrän laskettiin\ntuottavan 400 hopearuplaa, ja 20 kop. hop. vuokra-avuksi. lisäksi oli\nvirkamiesten ja säätyläisten maksettava papille rupla, alhaisempain\nvirkamiesten 50 kop. ja työmiesten sekä heidän vertaistensa 25 kop.\njoka perhekunnalta. Vielä tuli papille jokaiselta ripilläkäyneeltä\nseurakuntalaiselta 5 kop. pääsiäisrahoja, ja entiseen tapaan sai\nsaarnaaja nauttia papinmoisiota tai sitä vastaavaa korvausta sekä\ntestamenttia ja kolehtia.\n\nSaamme pitää varmana, etteivät vanhat seurakuntalaiset palkoilla\npilanneet miehiänsä. Mieluummin he näkivät, että muut heidän pappiansa\nauttoivat. Kun v. 1820 virka Esbjörnin jälkeen oli avoinna, eivät\ntamperelaiset sanoneet jaksavansa ylentää papinpalkkaa, vaikka\nseurakunta oli melkoisesti kasvanut, vaan anoivat, että hallitus\nmyöntäisi heidän saarnaajalleen kaksinkertaiset virkavuodet. Tähän\nhallitus suostuikin, mutta näkyy se katsoneen myöntämäänsä etua\nainoastaan personalliseksi, koska se v. 1831 hylkäsi kaupungin\nanomuksen saada silloiselle papillensa kaksinkertaisia virkavuosia.\nSuuren helpotuksen ja edun hankki seurakunnalle myöhemmin\nFinlaysonin tehdas, joka v:sta 1846 palkkasi oman tehtaansaarnaajan.\nKaupunkiseurakunnan puolesta myönnettiin tehtaansaarnaajalle vasta v.\n1860 palkanapua kolehtien ja pääsiäisrahain muodossa.\n\nPaljon enemmän kuin papistaan oli vanhan Tampereen seurakunnalla puuhaa\n_kirkostaan_.\n\nOikean oman kirkon rakentamista olivat seurakuntalaiset ajatelleet\njo silloin, kuin Tammerkosken rusthollin vanhaa rakennusta kirkoksi\nkyhäsivät. Niinkuin ennen olemme kertoneet, oli Tampereen seurakunta\nRuotsin vallan lopulla saanut luvan koota \"kantokirjalla\" koko\nvaltakunnasta varoja aiottua kirkonrakennusta varten. Sota-aika\nkeskeytti keräyksen tilinteon, mutta rauhan tultua ruvettiin\nvaltakunnan nuottaa vetämään Tampereen kotirannoille ja katsomaan,\nmitä apajasta oli karttunut. Kaikki ei ollut käynyt suurten toivojen\nmukaisesti, Finströmiin lähetetty kantokirja oli hukkunut, Getassa\nkootut varat olivat hävinneet sotahistoriassa tunnetun apulaispappi\nGummeruksen paetessa Ruotsiin, ja kolmesta kokonaisesta Ruotsin\nhiippakunnasta ei ollut vielä mitään kuulunut. Rahat tulivat, kun\njoutuivat -- v. 1820 saapuivat Upsalan ja Linköpingin hiippakuntain\nosuudet, yhteensä vähän päälle 600 pankkoriksiä, Suomen hallituksen\nvälityksellä määräpaikkaansa Tampereelle, viimeisenä seurakunnallisena\ntervehdyksenä vanhasta emämaasta.\n\nTampereella oli sillä välin laskettu yhteen killinkejä, saatu niistä\ntuhansia riksejä, summa sellainen, että onnelliset saajat luulivat\nsiinä paikassa voivansa rakentaa uhkeankin kirkon. V. 1812 esitti\nkapteeni Tihlman toimeen tartuttavaksi, ja seurakunta valtuutti hänet\nviipymättä tekemään maan hallitukselle asiaankuuluvan anomuksen. V.\n1813 kävivät maaherra ja konsistorin asiamies tarkastamassa tulevalle\nkirkolle paikkaa, joksi torin koilliskulmassa oleva \"kirkkotontti\"\nhavaittiin sopivimmaksi.\n\nTunnetusti kuitenkin ovat kirkonrakennukset Suomessa aina\nvaatineet aikansa. Niin täälläkin. Koko kaupunki alkoi joutua\nkirkonrakennuskuumeeseen, uskottomat seurakuntalaiset yhtä lailla kuin\nuskovaisetkin. Seurakunta jakaantui kahteen kirkonrakennuspuolueeseen,\njoista toiseen kuului Messukylän kirkkoherra Weckman, toiseen melkein\nkoko kaupunkiseurakunta. Pääkysymyksenä, joka erotti mielipiteet, oli\ntulevan kirkon rakennusaine: kivikö vai puu? Sen ohella riideltiin\nkirkon paikasta, jota enemmistö tahtoi tarkastetulle toripaikalle,\nvähemmistö taas hautuumaan viereen.\n\nAluksi arveltiin rahaa olevan seurakunnalla vaikka kivikirkon\nrakentamiseen. Mutta kuinka asiaa harkittiin, seurakuntalaisten\nenemmistö havaitsi pian, etteivät kerääntyneet varat riittäisikään\nsuurenmoisten kivikirkkojen teettämiseen, ja niin päätettiin v. 1816\npyytää lupaa vain vaatimattoman puukirkon rakentamiseen ja samalla\nanoa keisarilta apurahaa, että edes sekään saataisiin kunnollisesti\nsuoritetuksi.\n\nMutta kirkkoherra puolusti kaikin voiminsa kivikirkon rakentamista,\nkokosi ympärilleen kannattajia, lupasi omasta kukkarostaan 1 000\nvelkariksiä kirkonrakennukseen, jos hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin,\nja kun ei sekään näyttänyt auttavan, jatkoi taisteluaan valituksilla,\nvastalauseilla y.m. tavanmukaisilla keinoilla.\n\nYlimmilleen nousi kiihko, kun vihdoin keväällä v. 1823 saapui odotettu\nkirkonpiirustus ja hallituksen lupa kirkon rakentamiseen. Weckmanin\njohtaman kirkonkokouksen pöytäkirjassa kerrotaan, että kirkkoherra\nvieläkin esitti kivisen kirkon rakentamista, vaan että asessori\nLönnroth ja kapteeni Tihlman sitä vastustivat, \"johon useimmat\nseurakunnan jäsenet näyttivät antavan suostumuksensa, toiset hiljaa\nvaieten, toiset kauheasti mylvien\". Seurakunta päätti viipymättä ryhtyä\npuukirkon rakennuttamiseen, asetti kirkonrakennusjohtokunnan ja sen\netupäähän Lönnrothin ja Tihlmanin, ja antoi kirkon rakentamistyön\nurakalla kauppias A. F. Lindbergille.\n\nKivikirkon miehet eivät vielä sittenkään katsoneet asiaansa\nmenetetyksi. Kesken kaikkia tarjoutui itse Kust. Lundahl rakennuttamaan\ntiilisen kirkon 8 000 pankkoriksillä. Myötätuuli pullisti vihdoinkin\nkirkkoherran purjeita. Hän kielsi jatkamasta kirkon rakennustyötä,\neikä antanut kirkon rahastosta varoja urakoitsijalle. Lönnroth ja\nTihlman erosivat närkästyneinä rakennuskomiteasta. Kirkonkokouksessa\nkyllä väitettiin suurimman osan seurakuntaa haluavan jatkaa aljettua\nrakennustyötä, mutta kun useimmat kokouksessa ohjat pitivät suunsa\ntupessa, katsoi kirkkoherra voivansa kirjoittaa keisarille kansan\nmielenmuutoksesta ja esittää vielä viimeisen kerran kivikirkon\nrakentamista.\n\nVasta kun hallitus oli hyljännyt kirkkoherran senkin hakemuksen palasi\nrauha hetkeksi Tampereen rakentavaan seurakuntaan. Adventtisunnuntaina\n1824 saatettiin uudessa kirkossa pitää ensimmäinen jumalanpalvelus,\nvaikkei temppeliä vielä silloin vihitty. Kirkon rakennusrahasto, jonka\nvarat v. 1824 olivat nousseet 7 076 pankkoriksiin, näyttävät riittäneen\nuuden kirkon kustantamiseen.\n\nSamana syksynä, jolloin kirkko valmistui, ryhdyttiin kirkon\nympäristöäkin sievistämään. Kehnossa kunnossa oleva pappila, s.o.\nentinen kirkkorakennus, jonka seinä oli ainoastaan kolmen, sylen päässä\nuuden kirkon itäisestä rististä, päätettiin hajoittaa ja papille\nmyönnettiin erityinen apuraha -- 75 kopeikkaa setelirahaa jokaiselta\nvero-osalta -- vuokrahuoneuston hankkimiseksi.\n\nVielä oli seurakuntalaisten silmän kiusana jäljellä vanha tapulilaitos\naivan uuden kirkon vieressä. Voimme käsittää seurakuntalaisten ilon,\nkun v. 1826 vihdoinkin uusi keisari määräsi Suomen valtionvaroista\nkahden vuoden kuluessa maksettavaksi ne 10 000 seteliruplaa,\njotka keisari Aleksanteri oli luvannut Tampereen uuden kirkon\nrakentamisavuksi. Ehkäpä tuo lupaus oli tehty jo keisarin käydessä\nTampereella 1819. Kun lupaus nyt täytettiin, päätti seurakunta\nviipymättä rakennuttaa saaduilla varoilla kivisen kellotapulin uuden\nkirkon viereen vanhan \"kirkkokellarin\" päälle, missä se olisi aivan\nKauppakadun kohdalla ja vastapäätä Kauppakadun toisessa päässä\nolevaa hautausmaata. V. 1827 saatiin intendenttikonttorin laatimat\nrakennuspiirustukset, ja työn otti suorittaakseen apteekkari A. W.\nTennberg 11 540 seteliruplasta. Syyskuussa 1829 otti seurakunta uuden\ntapulin haltuunsa.\n\nKirkko ja tapuli olivat vielä vailla sopivia kelloja ja kaunistuksia.\nSäästääkseen keisarin varoja sitäkin tarkoitusta varten olivat\nseurakunnan talonomistajat sitoutuneet itse tekemään tai maksamaan\nkolme ja vuokralaiset yhden päivätyön tapulin rakennukseen. Kun sitten\ntapuli alkoi valmistua, tilattiin Tukholmasta 1 1/2 kippunnan painoinen\nja noin 1 000 velkariksin hintainen kirkonkello ja samalla päätettiin\ntapulin kaunistukseksi ja koko kaupungin hyödyksi hankkia eräältä\nKarkun mestarilta tornikellokin. Kirkonkello saatiin tyydyttävä,\nmutta tornikello tuli niin kehno, ettei siitä huolittu. Kunnollinen\ntornikello saatiin vasta v. 1835. Se oli itse Könnin tekoa ja maksoi\n1 303 velkariksiä. Tämä kello, joka on sijoillaan vieläkin, näytti\nainoastaan tunnit. \"Siihen aikaan -- sanoo Blåfield -- ei pidetty\ntarkkaa lukua minuuteista; mutta oli suuri edistysaskel saada joka\ntunti tietää ajanjuoksun, jota siihen saakka oli tamperelaisille\nilmoitettu läppäyksillä tornissa kahdesti päivässä, kello 10 e.pp. ja\nkello 4 j.pp.\"\n\nV. 1831 saatiin kirkkoon alttaritaulu, R. Ekmanin maalaama ja\nesittävä Vapahtajaa Yrttitarhassa; taulu maksoi 375 ja sen kehys 250\nvelkariksiä. Seuraavalla vuosikymmenellä ruvettiin puuhaamaan urkujen\nhankkimista kirkkoon, kun kauppias Lauri Abr. Pihlman oli sitä varten\njälkisäädöksessään lahjoittanut seurakunnalle 1 000 velkariksiä. Urut,\nThulén tekemät, valmistuivat v. 1848; ne maksoivat 1 200 hopearuplaa.\nV. 1847 oli kirkkoa laajennettava, mihin työhön tehtaanisäntä Ferd.\nUhde lahjoitti 300 hopearuplaa. Jo kolmekymmenluvulla oli porvari Kr.\nFagerdahl muistanut kirkkoa antamalla sille 500 velkariksin lahjan.\nKaikkia mainittuja kirkon kaunistuksia ja parannuksia ei kuitenkaan\nsaatu maksetuksi lahjavaroilla eikä kirkonrahastoilla, minkävuoksi\nylimääräisiä veroja usein oli kannettava seurakuntalaisilta.\n\nVuosisadan alkupuolen suuri seurakunnallinen tapaus, uuden kirkon\nvalmistuminen, antoi tamperelaisille aihetta ajatella myöskin\nseurakuntalaisten elämän parannusta. Samana vuonna jolloin kirkko\nvalmistui, sai seurakunta uuden papinkin. Hänen esityksestään nyt\nseurakunta v. 1825 yksimielisesti hyväksyi noudatettavaksi uuden\nkristillissiveellisen \"kaupungin järjestyksen\", jossa säädettiin\nsakkoja, pahemmissa tapauksissa jalkapuutakin, jumalattomasta elämästä,\nsopimattomasta käytöksestä, jumalanpalveluksen laiminlyömisestä,\nyöjuoksusta, palvelusväen joutopäiväin pitämisestä, hautain\nhäväistyksestä, istutuspuiden vahingoittamisesta, alaikäisten\ntupakanpoltosta y.m.; isäntäin tuli vastata palkollistensa sakoista.\nUusia seurakunnan sääntöjä toimeenpanemaan ja järjestystä ja\nsiveellisyyttä kaupungissa valvomaan valittiin kahdeksan ruotumestaria,\njoista kukin sai oman piirinsä. Ikävä vain, että hyvä yritys jäi\ntoivottuja hedelmiä kantamatta. Tämäkin laki jäi voimaan ainoastaan\npöytäkirjassa; kymmenen vuoden perästä tuskin muistettiin, että sitä\noli pöytäkirjassakaan.\n\nPaljon enemmän kuin tuollaiset sisälliset seikat kiinnostivat vanhan\nTampereen seurakuntalaisia _Messukylän kirkolliset asiat_. Kirkkoherra\nWeckmanin kuoltua 1824 halusivat tamperelaiset päästä miehissä\nvalitsemaan Messukylän uutta kirkkoherraa. He vaativat, että 16\nvero-osaa kaupungissa luettaisiin vaalissa yhden manttaalin vertaiseksi\ntai että kaupungille myönnettäisiin neljännes maalaisseurakunnan koko\näänimäärästä. Messukyläläiset sitävastoin myönsivät kaupungille vain\n15 manttaalin äänet, ja hallitus ratkaisi asian maalaisten mielipiteen\nmukaisesti.\n\nAina eivät kaupunkilaiset kuitenkaan olleet yhtä halukkaita ottamaan\nosaa Messukylän seurakunnan asioihin. Kaksikymmenluvun lopussa\nriideltiin ankarasti Messukylän kirkon rakentamisesta, josta\nkaupunkilaiset tahtoivat päästä kokonaan vapaaksi. Senaatti oli\nkuitenkin messukyläläisten kanssa yhtä mieltä siitä, että kaupungin\noli otettava osaa Messukylän kirkollisiin rakennusrasituksiin, koska\nkaupunki ei ollut mikään kappeli eikä itsenäinen seurakunta, eikä\nse seikka, että kaupunkilaiset olivat lakanneet käymästä Messukylän\nkirkossa, rakentaneet itselleen oman kirkon ja palkanneet oman papin,\nvapauttanut heitä velvollisuuksistaan sitä kirkkokuntaa kohtaan, johon\nkaupunki alustansa alkaen oli kuulunut. Senaatin päätös jätti kuitenkin\nkaupunkilaisten ja maalaisten keskenään sovittavaksi, missä määrin\nTampereen kaupungin oli emäpitäjän kirkon ja pappilan rakennukseen\notettava osaa. Siitä tietystikään ei voitu sopia muuten kuin käräjillä,\nmissä tätä ainetta pohdittiin miespolven ajat.\n\nErimielisyyttä lietsoi vielä Messukylän kirkkoherran palkkauskin.\nKaupungista oli kirkkoherralle vanhain sopimusten mukaan maksettava\nn.s. \"pääsiäisrahoja\". V. 1823 vaati kirkkoherra Weckman pääsiäisrahain\nmaksua kaupungissa paremmin järjestettäväksi; valitti, että erittäinkin\nalhaisempi kansa ja tehtaalaiset luulivat olevansa oikeutettuja\nkirkkoherran ainoihin tuloihin kaupungista, maksaen hänelle\npääsiäisrahoja miten milloinkin hyväksi näkivät, usein ei mitään.\nKaupunginoikeus ja kaupunginvanhimmat kuitenkin kylmästi vaativat,\nettä kirkkoherran oli todistettava, millä perusteella hän oikeittain\nverotti kaupunkilaisia. Kirkkoherran täytyi nähtävästi tyytyä\nvanhan tavan oikeuteen. Se ei ollutkaan huonompi, sillä väkiluvun\nkarttuessa kaupungissa kasvoivat kirkkoherran pääsiäisrahatkin,\nkunnes kaupunkilaisten vuorostaan tuli kirkkoherraa kateeksi. V. 1852\npäättivät seurakuntalaiset tarjota kirkkoherralle sata hopearuplaa\nvuodessa, jos hän luopuisi pääsiäisrahojen kantamisesta, joiden siihen\naikaan laskettiin hänelle tuottaneen noin sata pankkoriksiä vuodessa.\nKirkkoherra piti kuitenkin pääsiäisen äyrejä parempina kuin hopearuplia.\n\nLakkaamattomat seurakunnalliset törmäykset kypsyttivät kaupunkilaisissa\nvähitellen halun päästä kokonaan erilleen Messukylästä. V. 1853\noli tietääksemme ensi kerran julkinen kysymys kaupunkiseurakunnan\nerottamisesta omaksi kirkkoherrakunnaksi. Mutta kysymyksen ratkaisu jäi\nseuraavalle sukupolvelle.\n\nTampereen vanhassa seurakunnassa liikkui kuitenkin syvempiäkin kuin\nkirkollistaloudellisia harrastuksia. Täällä kasvoi ja varttui tällä\naikakaudella hiljaisuudessa toisenlainenkin \"sotiva seurakunta\" kuin\nse, johon edellä olemme tutustuneet. Vielä enemmänkin; Tampereesta\ntuli nyt yli puolen vuosisadan ajaksi huomattava hengellisen elämän\nja uskonnollisten virtausten keskus, jonka vaikutus kentiesi ei aina\nnäkynyt kauas, mutta varmaan tuntui syvällekin kansan elämän juuriin.\n\nNäillä hengellisillä virtauksilla oli useampiakin alkulähteitä.\nYksi oli jo Ruotsin vallan lopulla Hatanpäässä asuvassa Lefrénin\nperheessä. Hatanpään silloisen isännän L. G. Lefrénin isää, Turun\nyliopiston jumaluusopin professoria Lauri Lefréniä (k. 1803)\nmainitaan herrnhutilaisen herännäisyyden harrastajaksi. Hatanpäässä\ntätä perimystä ylläpiti kolmen vuosikymmenen ajat toimellisesti ja\nmenestyksellisesti L. G. Lefrénin ruotsinmaalainen vaimo _Katariina\nJuliana Lefrén_. Hän oli lähetystyötä harrastavan Ruotsin evankelisen\nseuran harras ystävä ja kannattaja, joka seura perustettiin v. 1808\nenglantilaisen Patersonin vaikutuksesta. Tällä tavoin Paterson joutui\nHatanpään herrasväen tuttavuuteen, joka tuli niin seurausrikkaaksi\nTampereen teollisuuden historialle. Nähtävästi Hatanpäästä sai\nlähetysharrastuksensa pastori Juhana Esbjörn, joka oli Tampereen\nkaupunginsaarnaajana vv. 1812--1820 ja jonka harrastuksen näytteenä\noli v. 1813 ilmestynyt kirjanen \"Orja Mustasta Kansasta. Totinen\nPuhe yhdeltä Englandin Papilda, Jonga Joh. Essbjœrn on Suomexi\nKirjoittanut\". Hatanpäässä vietti romantiset vuotensa 1829--1831\nBaselin lähetyssaarnaaja Samuel Hebich, josta oli vähällä tulla taloon\nvävy ja paperitehtaan ja kartanon hoitaja. Myöskin Henrik Renqvist\nnähtiin vieraana Hatanpäässä. Rouva Lefrénin muutettua Ruotsiin v. 1834\nHatanpään piiri hajosi.\n\nHengellisen elämän myöhempi ahjo Tampereella oli puuvillatehtaalla.\nEdellä on jo mainittu puuvillatehtaan perustajan James Finlaysonin\nkveekarilaisia harrastuksia sekä miten hänen lähdettyään pois Suomesta\nuudet kristillismieliset isännät jatkoivat hänen harrastuksiaan.\nTässäkin piirissä tuli lähetysasia erityisen lämpimän harrastuksen\nkohteeksi ja kahden vuosikymmenen aikana ennen Suomen lähetysseuran\nperustamista (1859) Tampere oli mitä huomattavin lähetysharrastusten\nkeskipiste maassamme. Tämänkin liikkeen ehkä tarmokkain toimihenkilö\noli nainen, puuvillatehtaan myymälän hoitaja _Katariina Ekblom_\n(1800--1882). Hänen uskollinen avustajansa niin lähetysharrastuksissa\nkuin myymälässäkin oli Katariina Sacklén (1813--1903). Neidit Ekblom\nja Sacklén olivat paikkakunnalla yleisesti tunnetut \"vanhan neittyen\"\nja \"nuoren neittyen\" nimillä. Katariina Ekblomilta tulivat suurimmat\nvuotuiset rahalahjat Ruotsin lähetysseuralle. Hänen ompeluseurassaan\nneulottiin myöhemmin liinavaatteet Suomen ensimmäisille lähteville\nlähetyssaarnaajille; sitävarten tilattiin puuvillatehtaasta\nerityistä kangasta, joka vielä tänäkin päivänä on tunnettu kaupassa\n\"lähetyspalttinan\" nimellä. Tampereen toimekkaimpiin ja hartaimpiin\nlähetysystäviin kuului myöskin puuvillatehtaan lastenkoulunopettaja\nMaria Charlotta Hydén (1805--1868), jonka koulusta on edellä kerrottu,\nsekä puuvillatehtaan ruokalanpitäjä Juhana Erikson (1805--1867)\nvaimoineen. Koko liikkeen arvovaltaisena tukena ja keskeisenä henkilönä\noli Finlaysonin tehtaan isännöitsijä Ferdinad Uhde.\n\nNäin eri suunnilta tulleista sangen kansainvälisistä herätteistä\nkasvoi vähitellen kansallinen ja paikallis-tamperelainen kansanomainen\nherätysliike.\n\n\"Tosin oli heränneiden kesken -- U. Paunu kertoo tutkimuksessaan\n'Suomen pakanalähetystoimi I' -- huomattavissa eri 'suuntia'.\nKaupungin saarnaaja Jooseppi Grönberg sekä tehtaansaarnaaja B. G.\nBergroth kuuluivat herännäisyyssuuntaan, johon kuuluvista vielä\nmainittakoon nykyäänkin (1908) elävä värjäri Juhana Fagerström ja\nvaimonsa Anna Stiina. Erikson taas, samoinkuin äsken mainitut naiset\nKatariina Ekblom ja Charlotta Hydén ynnä 'patruuna' Uhde olivat\nkirjeenvaihdossa tai muuten ystävyyden suhteessa Renqvistin kanssa.\nTähän piiriin kuuluvista mainittakoon vielä mylläri Daniel Ärlig, jonka\nvälityksellä S. Hebich oli kirjeenvaihdossa tamperelaisten ystäväinsä\nkanssa. Kun 'evankelinen' suunta oli syntynyt, alettiin pitää myös\nsen suuntaisia seuroja ensin kirjansitoja Lemlinin, sitten näiden\nseurain johtajan värjäri Heikki Liljeroosin luona. Mutta Tampereella\nei siihen aikaan ollut niin jyrkkää rajaa eri suuntien välillä, ettei\nsamojakin henkilöitä olisi eri seuroissa käynyt. Nähtävästi Uhden\nlempeämpi evankelinen kristillisyys oli omiaan muualla useinkin\njyrkkinä esiintyviä vastakohtia täällä lieventämään ja jossakin\nmäärin yhdistämään erisuuntaisiakin kristityitä. Niinpä Eriksonin\nluona pidetyissä seuroissa usein kävi herännäisiäkin; niihin otti\nosaa myös englantilaisia tehtaan mestareita, jotka enimmäkseen olivat\nmetodisteja, ja rukoilivatkin siellä omalla kielellään voimallisesti.\"\n\nEräs kansalainen, joka itse on perinyt elämänkatsomuksensa tästä\npiiristä, on meille kertonut näistä vanhemmista kristillisyyden\nharrastajista. Eriksonin koti oli kokouspaikka kaikille heränneille\nn.s. \"ystäville\". Savon ukot ja Pirkkalan Ulriikka, Teiskon Maija,\nKyrön Anna-Kreeta y.m. nauttivat siellä sekä ruumiillista että\nhengellistä ravintoa. Joka sunnuntai-ilta oli Eriksonilla seura,\ns.o. kaikki, jotka halusivat, saivat kokoontua, sinne Jumalan sanaa\ntutkimaan, veisaamaan ja rukoilemaan. Kirkon aikana ei milloinkaan\nkokoonnuttu, sillä jokainen tämän seuran jäsen oli ahkera kirkonkävijä.\nEriksonin läheisiä ystäviä olivat myös värjärit Fagerström rouvineen ja\nHeikki Liljeroos. Liljeroos toimi hengellisenä kirjailijanakin; hänen\nkäsialaansa on Tampereella v. 1867 painettu kirjanen \"Salomonin korkia\nveisu, lyhyillä selityksillä osaksi Fjellstedtiä seuraten kirjoittanut\nH. L.\" Samaan ystäväpiiriin kuului postimestari N. A. Rosenbröijer\n(postimestari Tampereella 1842--1862), joka tuli kuuluisaksi\nerinomaisesta kyselytavastaan. Tulisimmassa kiireessäkin teki hän\nvakavia, autuudenasiaa koskevia kysymyksiä jokaiselle ihmiselle, jonka\ntapasi. Postikonttorissa kysyi hän esim. kahdelta Pirkkalan vaimolta:\n\"Mitä tietä te kuljette?\" \"Me kuljimme sekä vettä että maata\",\nvastattiin. \"En minä sitä tarkoita, vaan kysyn kuljetteko kaitaa vai\nlaveaa tietä?\" Tämä kysymys pani vaimot ajattelemaan tilaansa. (90)\n\nKaupungin ensimmäinen miespolvi ei ollut kouluja käynyt, mutta tahtoi\nkuitenkin hankkia pojilleen koulusivistystä sen verran kuin sen ajan\npienimmissä kaupungeissa oli tavallista. _Koulun_ perustamista omaan\nkaupunkiin oli Tampereella puuhattu jo Ruotsin aikana, mutta vasta\nVenäjän ajan alkaessa tuli puuhiin menestystä.\n\nTampereen ensimmäisen koulun perustaminen oli paljon vaatimattomampi\nyritys kuin meidän päivinämme \"sydänmaan kylän kansakoulun\". V.\n1811 anoivat kaupungin vanhimmat hallitukselta, että Tampereelle\nperustettaisiin \"pedagogia\" ja että kruunu antaisi opettajan\npalkkaamiseksi \"jonkun viljatulon\". Seuraavan vuoden alussa kuultiin\nkeisarin myöntäneen 15 tynnyriä viljaa vuodessa koulunopettajan\npalkkaamiseksi Tampereen kaupunkiin. Sillä se asia oli ratkaistu.\nKaupunkilaisten oli nyt vain laitettava koulutalo, niin kyllä\nkonsistori laittaisi opettajan.\n\nKoulutalonkin olisivat kaupunkilaiset mieluimmin ottaneet lahjaksi.\nHe muistivat, että kauppamies Birger Lundahl oli kuusi vuotta\naikaisemmin kirjoittanut Turun Talousseuralle tarjoutuen koululaitoksen\nedistämiseksi omilla varoillaan rakentamaan ja sisustamaan koulutalon,\nvieläpä hankkimaan opettajalle istutusmäärikin. Tuota vanhaa asiaa\naiottiin nyt perätä, mutta se ei, kun Birger Lundahl jo oli haudassa,\nottanut elpyäkseen. Kaupunkilaiset silloin reipastuivat ja rupesivat\nkoulutalkooseen. Ylöjärveltä ostettiin 150 velkariksillä vanha\nrakennus, joka talvikelillä (1813) tuotiin kaupunkiin; jokaisen\ntalonomistajan oli vedätettävä \"laillinen kuorma\" koulutalon hirsiä\nja ajoon oli lähdettävä koko korttelin miehet yhdessä roikassa.\nSitten katsottiin koulutalolle paikkaa ja löydettiin sopiva torin\neteläpuolella kaakkoisella kirkkotontilla, jonka porvari Dahlman oli\nvuokrannut ohramaaksi. Siihen sitten koulutalo kohosi kesällä 1813 ja\nsiinä se seisoi, kunnes v. 1867 purettiin pois.\n\nKoulun ensimmäinen ja merkillisin opettaja oli _Tuomas Timoteus\nKriander._ Ennen tänne tuloansa v. 1812 oli hän ollut pappina\nMarttilassa, mutta joutunut virkaheitoksi, kun oli lukukinkereillä\ntullut liiallisessa kiivaudessa ja taitamattomuudessa tuottaneeksi\nhäkäkuoleman mielipuoliselle miehelle. Tampereesta tuli hänen\nSiperiansa. Mutta tamperelaiset saivat hänestä oivallisen\nkoulumestarin. Kaupunki häntä kiitti, ja jo v. 1814 \"kehoitukseksi ja\njoksikin palkanylennykseksi\" myönsi \"maisterille, korkeasti oppineelle\nTuomas Timoteus Krianderille\" neljä vuotuista kolehtia ehdolla,\nettä hän kolehtipäivinään toimittaisi suomalaisen ja ruotsalaisen\njumalanpalveluksen kirkossa. V. 1817 kaupungin esimies julkisesti\nkiitti Krianderin \"kaunista ja sopivaista opetustapaa\" ja hänen\nsuurta oppiaan. Korkeammiltakin henkilöiltä sai koulumestari kiitosta\nja tunnustusta, niin v. 1815 tuomiokapitulilta, samana vuonna vielä\nprokuraattori Stichæukselta, joka näki koulun hyväksi ja opettajan\nahkeraksi, ja v. 1819 maaherra Mannerheimilta. Kaupungin suosio\nsivistyslaitostansa kohtaan ilmeni siinäkin alttiudessa, millä koulun\nvaatimuksia koetettiin täyttää. V. 1814 sai koulu kartuusipaperiset\ntapetit, v. 1815 opettaja liiterin, johon ruukinisäntä Lefrén lahjoitti\npiirut, ja v. 1819 tuotti maaherran käynti opettajalle navetan ja\naitan. Sinä vuonna nousi opettaja kunniansa kukkuloille, kun itse\nkeisari kävi Tampereella ja muisti lahjalla kaupungin koulumestaria,\nniinkuin ennen on kerrottu.\n\nMutta sitten tuli alamäki. Krianderin kasvatusperiaatteet eivät näet\nenään muka kelvanneet kaupungin porvaristolle. Muistutusten aiheita\nkarttui ankaraa pedagogia ja hänen vaatimuksiansa vastaan. Ulkonaisena\naiheena kouluriitaan oli Krianderin uusi vaatimus saada lisärakennuksia\nkoulutontille.\n\nSuurin elein tekivät tehtailija Fredrik Grek, kauppias A.\nF. Lindberg, trahtööri Heikki Berglund ja kultasepät G. W.\nTörnström ja G. Iiljefelt, kaikki porvariston etumiehiä, v. 1824\nhyökkäyksensä Krianderia vastaan. Kirjoituksessa, joka esitettiin\nkaupunginoikeudelle, luotiin ensinnä historiallinen katsaus Tampereen\nkoulun vaiheisiin. Kerrottiin kaikki, mitä kaupunki oli uhrannut\nopetuslaitoksensa hyväksi. \"Tällaisilla, eduilla\", kirjoitus jatkui,\n\"katsoi kaupunki muutenkin varsin, niukkain varojensa mukaan\nhankkineensa lastenopettajalleen ei ainoastansa tarpeelliset huoneet,\nvaan vähän enemmänkin kuin mitä sellaiselle miehelle syyllä on\nannettava. Siitä huolimatta ovat hänen vaatimuksensa päivä päivältä\nkasvaneet. Milloin toivoo hän navettaa, milloin rehulatoa, pian tallia\nja ehkäpä vaunuhuonettakin, ja vihdoin hän tyytymättömyydessään\nvaatinee pappiserioikeuksien perusteella täydellistä pastorin\nasuntoakin.\n\n\"Kaupungin asukkaat luulevat kuitenkin, ettei lastenopettajan\nvaatimusten pitäisi nousta ylemmäksi sitä asemaa, mikä hänellä\nyhteiskunnassa on verrattuna muiden arvokkaiden virkamiesten asemaan,\neikä myöskään ylemmäksi kuin mihin hänen vertaistensa on tyytyminen.\nNiinpä nähdään esimerkiksi, että Naantalin pedagogille ei tarjota\nkaupunkitaloa käytettäväksi eikä mitään muitakaan rakennuksia ja\nettä hän huoneenvuokran sijasta saapi pari kolehtia vuodessa,\njoista tavallisesti karttuu muutama riksi. Kaskisen kaupungin\nlastenopettajalla ei myöskään ole mitään niin sanottua koulutonttia\nja tekee muuten hänen koko vuosipalkkansa kaupungilta kuusi riksiä.\nTämä olkoon lyhyesti mainittu esimerkiksi, jotta vertauksesta\nselviäisi, että Tampere, joka kuuluu samaan luokkaan kaupunkeja kuin\näskenmainitut, on vähillä varoillaankin enemmän kuin ne tahtonut suosia\nlastenopettajaansa, jolta kaupunki sentähden luulee olevansa oikeutettu\nvaatimaan vastaavaa kiitollisuutta...\n\n\"Toisena esteenä Tampereen kaupungin pedagogian tarkoituksen\ntoteutumiselle ovat niinsanotut sisäänkirjoitusrahat ja salariot. Kuten\ntiedetään suoritetaan näitä maksuja trivialikoulujen opettajille.\nJos niinkutsutuilla pedagogeillakin on oikeus näitä maksuja ottaa,\nannettakoon ne hänelle asetusten mukaan, jos niitä tällaisista\nmaksuista on säädetty. Ellei taas niin ole, täytyy maksun riippua\nkunkin vapaasta tahdosta, vaan ei velvollisuudesta eikä pedagogin\ntoispuolisesta vaatimuksesta. Tätä vastoin on täkäläinen lastenopettaja\nottanut kolme riksiä sisäänkirjoitusmaksua ja kaksi riksiä kultakin\nlukukaudelta salariota, joka vaadittaessa näytetään toteen. Nämä\ntäkäläiset luonnottomat koulumaksut ovat useimmille mitä rasittavimpia\neivätkä köyhät vanhemmat voi niitä suurimmitta ponnistuksitta maksaa.\nSitäpaitsi ne ovat yhtä laittomia kuin asetusten vastaisiakin.\nMainituista syistä täytyy seurata, että näiden vanhempain lapset eivät\nvoi käydä pedagogiassa juuri näiden sisäänkirjoitusrahain, salarioiden\ny.m. vuoksi\"...\n\nPorvarien sekaantumiseen koulumestarin kasvatusopillisiin\nperiaatteisiin vastasi Kriander täydellisellä halveksumisella.\nHän turvasi koulun tarkastajain ja esivallan lausuntoihin, jotka\nkuuluivat toisella tavalla. Siitä ei siis sen enempää. Kriander asetti\nvaatimuksensa korkealle ja teki siinä epäilemättä oikein. Mitä hänen\nja koulun ulkonaisiin vaatimuksiin tulee, niin niistä koulumestari\nvoimallisesti käräjöi porvarien kanssa, kunnes voitti. Nykyajan\nkansalaiset tässäkin kohden varmaan asettuvat koulumestarin puolelle.\nTuskin me pidämme ylellisyytenä, niinkuin isoisät pitivät sitä, että\nkoululle v. 1838 myönnettiin kaksinkertaiset ikkunat. Näin Tuomas\nTimoteus Kriander toimi Tampereella ja kantoi raskaan ristinsä loppuun\nasti niinkuin mies.\n\nJos yksi polvi saikin maksaa salarioita ja maistaa ankaran\nkoulumestarin keppiä, niin osasi seuraava polvi panna sitä suuremman\narvon \"opin saunaan\". Kouluharrastukset alkoivat Krianderin ajan\njälkeen ja epäilemättä myöskin osaksi hänen vaikutuksestaan\nhuomattavasti virkistyä. Krianderin koulu oli, sikäli kuin sen\ntoimintaa tunnemme, yksinkertainen pedagogia, lastenkoulu, jossa\nkourallinen kaupungin poikia sai välttämättömimmän ruotsinkielisen\nalkuopetuksen. Kaupungin pedagogia oli toimessa ala-alkeiskoulun\nperustamiseen saakka v. 1842. Opettajina Krianderin jälkeen olivat\nDaniel Hesekiel Hildén ja Wilhelm Ingman.\n\nPedagogian aikana ja jälkeen toimi kaupungissa luultavasti\nkatkeamattomana sarjana joukko yksityisiä lastenkouluja, joita\ntavallisesti pitivät vanhemmat sivistyneet naishenkilöt. Kaarlo K.\nMäkinen mainitsee \"Tampereen kansakoulujen historiassa\" muutamia\nsellaisia kouluja. Ruotsinkielinen \"mamseli Aspegrenin koulu\" oli\ntoimessa jo v:n 1850 vaiheilla. Koulussa opetettiin sisälukua,\nhiukan kirjoitusta ja laskentoa, mutta erittäinkin käsitöitä. \"Sofia\nGrönhagenin koulu\" toimi niinikään jo viisikymmenluvulla. Oppiaineina\nolivat sielläkin lukeminen, kirjoitus ja käsityöt. Hyvässä maineessa\noli _rouva Vidbomin koulu_, joka sijaitsi Puutarhakadun talossa 8,\nmyöhemmin Selinin talossa Kauppatorin varrella. Rouva Johanna Maria\nVidbom ja hänen tyttärensä pastorinrouva Lovisa Adolfina Hellman\nopettivat siellä kumpikin luokkaansa pienokaisia. Kouluun toi kukin\noppilas jakkaran istuimekseen. Korkeampaa naissivistystä edusti jo\n1850-luvulla neiti _Henriette Ahlstubben_ ruotsalainen koulu, jossa\nopiskeltiin saksaa ja ranskaakin. \"Hän oli vielä opettaja, joka\nkauhistui suomenkielen lukemista ja käsitöiden tekoa koulussa ja oli\nvarsin arka aatelisarvostaan. Hänen koulunsa loppui, kun talo, jossa se\nHallituskadun varrella sijaitsi, paloi v. 1865.\"\n\nNeljäkymmenluvun alulla Tampereellakin alkanut sunnuntai- ja\noppikouluharrastus edustaa uutta astetta kaupungin sivistyskehityksessä.\n\nKuvernöörin kehoituksesta keskustelivat kaupunkilaiset v. 1842\n_alkeiskoulun_ perustamisesta kaupunkiin; sellainen koulu oli\nedellisenä vuonna määrätty kaupunkiin perustettavaksi. Yksimielisesti\nlausuivat he sen toivomuksen, että alkeiskoulu tulisi kolmeluokkaiseksi\nsiten, että ensimmäinen luokka vastaisi entistä pedagogiaa ja toinen ja\nkolmas luokka korkeampien alkeiskoulujen kahta alinta luokkaa, joten\nTampereen ala-alkeiskoulun oppimäärän suorittaneet oppilaat pääsisivät\nylä-alkeiskoulujen kolmannelle luokalle. Mutta koska sellaisilta\noppilailta vaadittiin myöskin venäjänkielen taitoa, tarjoutuivat\nkaupunkilaiset venäjänkielen opettajan palkkaamiseksi kouluun antamaan\nvuosittain 60 rupl. hop.\n\nSuurella kiireellä hankkivat kaupunkilaiset uudelle koulullensa oman\ntalon. Siksi lunastettiin 7 500 seteliruplan hinnalla Kauppakadun\nvarrella oleva Schreyn talo, joka oli aikanaan rakennettu Tampereelle\ntulevaa lääninhallitusta varten (nyk. Kansallispankin talo). Talossa,\njoka oli kaksikerroksinen, oli neljä suurta salia, seitsemäntoista\nasuinhuonetta, neljä keittiötä, eteisiä y.m. Rakennukseen laitettiin\nkouluhuoneet ja opettajain asuntoja, mutta kadulle päin olevat\nalakerran huoneet päätettiin vuokrata kauppapuodeiksi. Koulutalon\nlunastamista pidettiin suurena kunnallisena uhrauksena; eipä ihme, että\nveronmaksajat koettivat sillä harjoittaa pientä keinotteluakin.\n\nKoulu alkoi työnsä syksyllä 1842. Ennen koulun avaamista anoivat\nkaupunkilaiset vielä kerran, että kouluun määrättäisiin kolme\nopettajaa. Kolme heitä sitten tulikin, nim. rehtori, ensimmäinen\nopettaja ja toinen opettaja. Ensimmäinen rehtori oli maisteri F. F. v.\nPfaler; hänen jälkeensä tuli v. 1853 koulun rehtoriksi pastori B. A.\nReinholm.\n\nTampereen ala-alkeiskoulu oli toimessa vuoteen 1875 saakka. Sen\ntoiminnasta ei meillä ole mainittava mitään erinomaisempaa Opetuskieli\noli tietysti ruotsi. Oppilaita oli tässä koulussa:\n\n    v. 1847   41      v. 1855   52     v. 1865    80\n    \"  1850   30      \"  1860   71     \"  1870   105\n\nKuusikymmenluvun alussa oli kaupungissa paitsi tätä valtion\nala-alkeiskoulua, valtion ylä-alkeiskoulu (perust. 1860), yksityinen\n\"rouvasväen koulu\" (1862), kaupungin naisten perustama tyttökoulu\nköyhäin lapsille (1862), valtion apua nauttiva sunnuntaikoulu ja\niltakoulu sekä Finlaysonin tehtaan lastenkoulu. Viisikymmentä vuotta\naikaisemmin oli Krianderin pedagogia kaupungin ainoa oppilaitos. Niin\nolivat olot muuttuneet tälläkin alalla. (91)\n\n\n\n\n18. ARKEA JA PYHÄÄ.\n\n\nArkielämä kaupungissa: Maalaisia oloja. -- Puutarhanhoidon edistyksiä\n-- Asunnot. -- Talonpoikaistupia kaupungissa.\n\nJulkinen elämä: Vanhoja muotoja ja perintötapoja. -- Joulurauhan\njulistaminen. -- Kaupungin rumpu ja rumpali. -- Ankara aika. Napoleonin\nvarjo. Vakoojia ja salaseuroja. Viralliset keräyslistat.\n\nSeuraelämää: Maalais- ja kaupunkilaisvirkamiehet. Johtava sivistyspiiri\nTampereen tienoilla. \"Joutohetkien seura\". Seuran säännöt. -- Kaupungin\nkaunistusharrastukset: Ratassaaren huvihuone. Tukkanuotta tapulin\npaikasta. Hautausmaan lehtokuja. Kirkkopuiston synty. Pyynikin\ntemppeli. \"Ilomäki\". Kaunistusjohtokunta.\n\nSivistyselämää: Kirjalliset harrastukset. Vanha kirjainystävä. Uusia\nsivistyshenkilöitä. -- Postikonttori. Sanomalehtien leviäminen\nTampereella. Postiliike. -- Tampereen kirjakaupat 1840-luvulla.\n\nKansallisuusolot: Kaksi kansallisuusvirtausta. -- Suomalaiset ja\nruotsalaiset jumalanpalvelukset. -- Ruotsinkielisen ylimystön\njuonittelut. -- Suomalainen sivistys virtaus. -- Suomalaisten\nsanomalehtien leviäminen Tampereella. \"Tampereen Sanomat\". --\nSuomalaisuus varttuu Tampereella.\n\nHuilut ja harput: Kuninkaallisia ja keisarillisia juhlia. -- Yksityiset\npidot ja \"assambleet\". -- Näytelmiä ja konserttia. -- Uusi huvikausi.\n-- Tampereen soittokunta.\n\nKapakkaelämä: Sota-ajan seuraukset. -- Kapakoitsijat rikastuvat. --\nViinakapakat. -- Juomatapain kehitystä. -- Oluttuvat ja viinakaupat. --\nUusi viinakausi. -- Kohtuuden liike Tampereella.\n\nKaupunki kasvoi, 682 asukkaasta v. 1810 oli tullut 5 232 asukasta v.\n1860, elinkeinot muuttuivat, yhteiskunta muuttui, mutta hitaimmin\nja vaikeimmin muuttuivat itse ihmiset tapoineen ja käsityksineen.\nHiljaisesta maalaiskylästä oli tullut meluisa käsityöläis- ja\ntehdaskylä, uusi sukupolvi oli kasvanut entisen sijalle, mutta\narkielämässään oli kaupunki vielä menneen vuosisadan puolivälissä\ntalonpoikainen ja maalainen kaupunki, jossa \"kaupunkilaisuutta\" löytyi\nvain ulkokuoreksi.\n\nSuurin osa kaupunkilaisia eli vielä tällöin maalaiseen tapaan.\nKaupungin maalla oli vielä v. 1836 neljä riihtä ja 22 perunakuoppaa,\nkaupungin taloissa kaikkialla oli lääviä, läättejä, karjapihoja ja\ntunkioita. Vielä v. 1850 kannettiin kaupungissa laidunveroa 190\nlehmältä, ja v. 1866 lueteltiin kaupunkilaisten karjaa 131 lehmää,\n36 lammasta, 12 vuohta ja 44 sikaa. Siipikarjaa kaakotti kaikissa\npihoissa; hyvä kun vihaiset ja huutavat hanhet v. 1829 oli sakoilla\nsaatu häädetyksi kaduilta pois. Avaroita plantaashejaan viljelivät\nvanhat tamperelaiset ahkerasti, ja ryytimaissa alkoi puutarhanhoito\nkukoistaa. Kaupunginkertomuksessa v:lta 1848 kehutaan Tampereen\npuutarhoja: siellä kasvoi kirsikoita, Astrakanin ja Siperian omenoita,\npunaisia ja vihreitä karviaismarjoja, Suomen ja Räävelin vattuja,\nhyöty mansikoita, vieläpä parsaa, sokerijuurikasta, meloneja, arbuseja\nja viinirypäleitä ansareissa. Puutarhainsa keskellä, tuuheiden\nkotipuittensa lehtoisessa siimeksessä elivät kaupunkilaiset kuin maalla\nkonsanaan.\n\nKaupunkilaisten asunnotkin olivat maalaisia, mutta niiden\ntalonpoikaista rattoisuutta häiritsi usein rakennusten kurjuus.\nKaupungilla alkoi olla ikää ja sen ensimmäiset rakennukset rupesivat\nränstymään. V. 1831 tuomitsi maistraatti revittäväksi erään\npaperitehtaan alueella olevan kaksinkertaisen puurakennuksen, jota\nkäytettiin työväenasuntona; rakennuksessa ei ollut kivijalkaa, ja\nsen alakerrassa asuivat ihmiset ja lehmät saman laipion alla. Samana\nvuonna tuomittiin kaksi muutakin asuinrakennusta revittäväksi;\nnekin olivat kivijalattomia, turvekattoisia rakennuksia, mädänneitä\nja rumia. V. 1834 esitetään meille erään sotamiehen lesken asunto\nUudenkadun varrella: eukon talo oli viisi kyyn. korkea ja neljä\nkyyn. laaja poikki ja pitkin; taloon kuului turvekattoinen aitta ja\nturvekattoinen navetta. Se oli pieni sotamiestorppa keskellä kaupunkia.\nKymmentä vuotta myöhemmin käymme viskaalin kanssa tarkastamassa\nLäntisenkadun varrella olevia taloja: talossa n:o 96 näemme lahonneen,\nvajonneen katurakennuksen, jossa on kolme asuinhuonetta, keittiö,\nvälikatoton eteinen, navetta ja leivintupa saman katon alla; talossa\nn:o 99 on vanha pakaritupa ilman kivijalan merkkiäkään; talo n:o 101\non katurakennuksineen, jossa on kaksi tupaa suutasuksen, eteinen\nvälillä, ja ristinurkkaisine piharakennuksineen melkein täydellinen\nmaalaisrakennus, niinkuin talo n:o 88, jossa niinikään on kaksi\ntupaa vastakkain ja niiden välillä eteinen ja eteisen peräkamari;\ntalon n:o 89 pihassa saamme ihailla vanhaa maalaista luhtiaittaa.\nVarmaankin olisi kaupungin muiltakin kaduilta löytynyt yhtä uskollisia\nmaalaiskylän kujakuvia kuin Läntiseltäkadulta. Vielä v. 1847 oli\nKauppakadun varrella, leskirouva Lundahlin talossa, katuvieressä\nsammalkattoisia, maalaamattomia ja lahonneita rakennuksia, joita\nmaistraatin toimesta oli ryhdyttävä poistamaan. (92)\n\nMutta tämä arkipäiväisissä oloissaan niin vaatimaton, niin\nyksinkertainen ja kansanomainen maalaiskaupunki tiesi kuitenkin\nolevansa kuninkaallinen ja keisarillinen vapaakaupunki ja tahtoi\njulkisessa elämässään käyttäytyä arvonsa mukaisesti. _Julkinen elämä_\nTampereella oli menneen vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä\nerinomaisen virallista ja juhlamenollista. Ruotsin aikaisella\narvokkaisuudella toimittivat tämän pikkukaupungin viranomaiset suuret\nja pienet virkatehtävänsä, kaikessa huolellisimmin noudattaen vanhoja\nmuotoja ja perinnäistapoja.\n\nJouluaaton aattona 1815 merkitsee kaupunginoikeus pöytäkirjaansa\nseuraavat sanat: \"Sittenkuin tähän istuntoon haastetut ja ilmoitetut\noikeudenkäyntiasiat oli käsitelty eikä muuta istuntoa tällä\nvuosiluvulla ole määrätty, julistettiin ja rummutettiin se rauha,\njolla jokaisen tulee viettää Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen\narmorikasta syntymäpäivää, joka tulee ylihuomenna eli tämän kuun 25\npäivänä, ja jonka jälkeen allekirjoittanut puheenjohtaja ja oikeuden\njäsenet nousivat istuimiltaan ja kuluvaksi vuodeksi lopettivat\noikeudenkäynnin.\" Tuo lauselma on vain käräjäkirjan tyhjä korulause,\nmutta siinä on vanhan juhlallisen Tampereen tunnelmaa, jota eivät\njälkiajat voi matkia. Sillä kaunopuheinen, koreileva ja juhlamenollinen\nelämänkäsitys oli ajan ja aikalaisten oma, viranomaiset sitä vain\nedustivat virallisesti.\n\nKaupungin rumpu, jonka pärinä muistutti peltotöissään tai verstaissaan\naskaroiville kaupunkilaisille huutokaupan lähestymistä tai kutsui\nkaikkia kuulemaan esivallan kuulutuksia ja käskyjä, tuo rumpu, joka\njuhlallisemmalla kuminalla julisti yhteiskunnalle käräjärauhan,\nmarkkinarauhan ja joulurauhan, oli tämän virallisen ja juhlallisen\nyhteiskunnan yhteinen eduskuva. Mutta isoisät vaativat virallisuutta\nja juhlallisuutta puvussakin, ja senvuoksi oli kaupungin rumpalillekin\nhankittava univormu. V. 1829 päätettiin kaupungin rahaston\nkustannuksella teettää rumpalille virkakaprokki tummansinisestä\nsarasta; kauppaneuvos Lundahl lahjoitti virkapukuun kauluksen ja\nhihankäänteet mustaa verkaa, räätäli Palmgren lupasi jalomielisesti\nneuloa puvun ilmaiseksi ja suurnahkuri Haggren lahjoitti vasikannahan\nesiliinaksi rummun alle -- olihan _rumpu_ tämä kaupungin arvoa koskeva\nasia, eikä mikään pila.\n\nKapteeni Tihlman ja hänen esikuntansa saattoivat yksityisinä\nmiehinä ja kaupunkilaisina olla vähäpätöisiä ihmisiä niinkuin\nmuutkin, mutta virkamiehinä ja kaupungin hallituskuntana he istuivat\nsaavuttamattomassa korkeudessa. Siellä he olivat ankaria miehiä, sillä\naika ja esivalta olivat ankaria. Tämäkin pieni kaupunkikunta tiesi\nisoisäin aikana seisovansa korkean esivallan kasvojen edessä. Ne kasvot\nsaattoivat joskus hymyillä, keisarillinen armo paistoi runsaastikin\nTampereelle, mutta suurissa valtion asioissa ei esivalta suvainnut\nalamaisten puhuvan eikä pukahtavan, jos vähäpätöiset tamperelaiset\nalamaiset sitä olisivat yrittäneetkään. Kerrassaan mieltä pelottavat\nja kuristavat olivat ne vuodet, jolloin oman keisarin varjon takaa\nkeisari Napoleonin haamu selvästi näkyi Tamperelle saakka. Se oli\nsuuren sodan aika, ja ihmiset täällä maan sydämessä saivat kuulla\ntavattomia asioita. V. 1812 käski maaherra järjestysmies Tihlmania\nkokoamaan kaupungista \"vapaaehtoisia\" rahalahjoja suomalaisen\nsotaväen värväämiseksi. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene järkyttänyt\nkaupunkilaisia niinkään syvästi kuin ranskalaisen kieliopettajan F.\nL. Berdeaun äkillinen katoaminen Tampereelta syksyllä 1813. Mies\nvietiin täältä yötä myöten vankikyydillä Turkuun kenraalikuvernöörin\ntutkittavaksi, ja Tihlman sai nuhteet, kun ei ensi käskyllä ruvennut\nrauhallista kieliopettajaa vangitsemaan. Maailma näet oli näihin\naikoihin täynnä ranskalaisia vakoojia. Tihlmankin sai v. 1815\nmaaherralta ankarat käskyt kaupungissaan etsiä ja vangita noita\nvahingollisia henkilöitä. Pian taas käskettiin järjestysmiestä pitämään\ntarkkaa tietoa jokaisesta kaupunkiin tulevasta matkustavaisesta.\nKaupungissa oleskelevista matkustavista ja ulkomaalaisista kesti\nsitten virkakirjeiden vaihtoa vuosikymmeniä. Jokaisen virkamiehen\nvelvollisuus oli olla salapolisi; ylempäin virkamiesten tuli olla\nalempain virkamiesten polisivalvojia. Säännöllisesti saapui kaupungin\nesimiehelle, hallitukselta kysymyksiä, oliko kaupungissa salaseuroja\nja \"vapaamuurareja\" -- jokseenkin aiheeton kysymys siihen nähden,\nettä v. 1826 oli kaikilta virkamiehiltä vaadittu mieskohtaiset\nvakuutukset, etteivät he kuuluneet mihinkään vapaamuurariloosheihin tai\nsalaseuroihin. Vaihteeksi yksitoikkoisuudessa tuli kaupunkiin toisinaan\nkeräyslistoja jonkun venäläisen muistopatsaan tai palovahingon\nkärsineen Venäjän kaupungin hyväksi. Ne tulivat virkatietä ja\npalasivat yhtä virallisesti varustettuina pormestarin, piirilääkärin\nja kauppaneuvos Lundahlin nimillä; täydellä syyllä anoi Tampereen\npormestari palkanylennystä näiden säännöllisten listain vuoksi.\n\nSen tapaista oli valtiollinen ja julkinen elämä kaikki isoisäin aikoina\nSuomen maaseutukaupungeissa. (93)\n\nTällaisissa oloissa oli _seuraelämällä_ merkitys ja sija, jota sillä ei\nmyöhempinä aikoina ole ollut. Ne vähät ja alkunaiset kansalaisvapauden,\nsivistyselämän ja julkisuuden tarpeet, mitä yhteiskunnassa oli, etsivät\ntyydytystä seuraelämästä, joka kuitenkaan ei voinut korvata puuttuvaa\nkansalaisvapautta, sivistyselämää ja julkisuutta.\n\nMaalla ja kaupungeissa asuvilla virkamiehillä oli isoisäin aikoina\nvielä jokseenkin samanlainen talous ja samanlaiset tavat. Nykyaikaan\nverraten olivat entiset olot siihenkin nähden omituiset, että suurin\nosa maan virkamiehiä asui tilanomistajina maaseuduilla. Pienten\nkaupunkien pienet virkamiesryhmät olivat vain maalaisvirkamiehistöstä\nlähteneitä siirtolaisia, jotka tunsivat kuuluvansa laajempaan\nmaakuntaiseen virkamiehistöön. Tätä maakuntaista virkamiehistöä yhdisti\nkeskenään ja erotti muusta kansasta virkamiessivistys. Siten oli\nkaikkialla maassa olemassa pohjaa aatelisten sukupiirejä laajemmalle\nvirkamiesten ja säätyläisten seuraelämällekin, sitä kiinteämmälle\nkuin ankaran säätyjaon, vieraan sivistyskielen ja vallitsevan\nvirkavaltaisuuden syvä juopa erotti hallitsevat ja hallittavat,\nruotsalaiset ja suomalaiset, sivistyneet ja sivistymättömät kauas\ntoisistaan.\n\nTampereen ja sen lähiseutujen virkamies- ja säätyläisperheet\nmuodostivat menneen vuosisadan alkupuolella johtavan sivistyspiirin\ntässä Satakunnan osassa. Sen keskuudessa vallitsi vilkas seuraelämä,\njota peninkulmain pituiset kyläilymatkat eivät sanottavasti\nvaikeuttaneet. Tampereen markkinat olivat tämän laajan seurustelupiirin\nsäännöllisiä yhtymätilaisuuksia, ja toisinaan, kuten suuren\nkoskenperkauksen ja terveyslähteiden aikoina, saattoi seuraelämä\nTampereen tienoilla nousta ylimääräiseen vauhtiin.\n\nKerran koetettiin tässä paikkakunnallisessa sivistyspiirissä saada\naikaan pysyvämpääkin seurallisen sivistyksen keskustaa. V. 1813 näet\nyhtyivät Tampereella ja sen lähiseuduilla asuvat virkamiehet ja muut\nsäätyläiset perustamaan keskuuteensa erityistä seurusteluklubia\neli yhdistystä. Luonnollisesti oli seura perin viatonta laatua. Se\nnimitti itseään vain \"Joutohetkien seuraksi\" (Sällskapet för lediga\nstunder). Mutta noina pimentoisina aikoina ei tällaiseenkaan yritykseen\nuskallettu ryhtyä ilman korkean esivallan suostumusta ja lupaa.\n\"Joutohetkien seuran\" säännöt lähetettiin maaherran vahvistettaviksi ja\nmaaherra, kun ei arvannut itse ruveta niitä tarkastamaan, lähetti erään\nRuotsin aikaisen salaseuroja koskevan käskykirjeen perusteella säännöt\nhallituskonseljiin, jossa ne kuitenkin muistutuksetta hyväksyttiin.\n\nJulkaisemme tässä laillistetun \"Joutohetkien seuran\" säännöt; niiden\nkuiva pykälöiminen ei lainkaan tärvele niiden vanhanaikaista mehevyyttä.\n\n_Seuran säännöt._\n\n1 §. Joutohetkien seuran tarkoituksena on seuraamalla kaikenlaisia\nkansalaisasioita antaa toisilleen valistusta keskustelujen kautta,\ntuttavallisen ja iloisen seurustelun kautta vähentää kansalaisten\nkesken vallitsevaa juopaa ja hajoittaa sitä epäluuloa, joka\nkatkeroittaa yksityistä elämää, sekä harjoittaa hyväntekeväisyyttä\npuutetta kärsiviä, etenkin turvattomia lapsia kohtaan.\n\n2 §. Seuran jäsenet kokoontuvat määrätyn järjestyksen mukaan toistensa\nluo kaksi kertaa viikossa, nimittäin maanantaisin ja perjantaisin kello\n6 illalla. Teevesi, sahti, tupakka ja toti sekä vaatimaton, seisoalta\nsyötävä illallinen ovat kestityksenä. Kello 9 illalla on seuran\nehdottomasti hajaannuttava; tätä aikaa voidaan kuitenkin pidentää, kun\njokin uusi jäsen otetaan seuraan.\n\n3 §. Seuran kutsujäsenet vapautetaan kokouksien pidosta sekä\nvastaanottomaksusta ja perustuspäivän vieton maksuista, mutta kaikessa\nmuussa tulee heidän noudattaa sääntöjä.\n\n4 §. Seuran toivo on, että etäisemmillä eli maalla asuvilla jäsenillä\nolisi tilaisuutta saapua kokouksiin yhtä usein kuin lähempänä asuvilla;\nmutta kun hankaluudet tulevat siihen esteeksi, niin selittää seura\nkuitenkin olevansa iloinen heidän kunnioittavasta läsnäolostaan, niin\nusein kuin se käy laatuun; eikä heitä myöskään kielletä panemasta\ntoimeen kokouksia useamminkin, kun he hyväksi näkevät.\n\n5 §. Seuran päiväkirjaan merkitään jokainen kokous, milloin ja kenen\nluona se pidetään. Samoin tehdään seuran tekemiin päätöksiin nähden.\n\n6 §. Kerran vuodessa, toisena sunnuntaina paastosta, viettää seura\nperustamisjuhlaansa.\n\nTämän päivän muistoa ylennetään hyväntekeväisyydellä puutetta kärsiviä\nkohtaan, huomioon ottamalla mitä 1 §:ssä siitä säädetään. Muuten\nriippuu seuran sopimuksesta, kuinka juhlallisuutta vietetään.\n\n7 §. Kun perustamispäivää pidetään seuran ainoana juhlapäivänä,\ntoivotaan jäsenten ottavan siihen osaa niin lukuisasti kuin\nmahdollista. Jos joku kaupungissa asuva tai joku, jonka kotipaikka\nmaalla on kolmea penikulmaa lähempänä, on poissa olematta\ntodistettavasti kipeä tai kiinni aivan tärkeissä asioissa, maksakoon\npäivän menoihin yhtä paljon kuin jokainen läsnäoleva jäsen.\nPoissaolevain ilmoittamat syyt poissaoloonsa tutkii seura, minkä\njälkeen asia tuomitaan.\n\n8 §. Jokainen jäsen maksaa seuraan yhtyessään kolme pankkoriksiä\nrahastoon. Kaikki muut menot suoritetaan yhteisesti sopimuksen mukaan.\n\n9 §. Jokaisen seuraan pyrkijän tulee jonkun jäsenen edeltäpäin\nilmoittaa seuran kokouksissa. Jos pyrkijä palloäänestyksen toimitettua\nsaa seuran suostumuksen, määrätään hänen vastaanottamisensa päivä.\nKuitenkaan ei voi seuran jäseneksi päästä kukaan, joka ei ole täyttänyt\nainakin yhtäkolmatta vuotta ja tunnettu moitteettomasta käytöksestä\nja vakavuudesta. Ilmoitus merkitään heti pöytäkirjaan; palloäänestys\ntoimitetaan kuitenkin vasta seuraavassa kokouksessa, ellei ehdokas ole\nmatkustavainen, jossa tapauksessa äänestys heti toimitetaan.\n\n10 §. Seura pitää luonnollisena, ettei ketään niin arvotonta jäsentä\nvoi olla, joka tahallisesti herjaa uskontoa tai sattumalta syntyneessä\nkeskustelussa unohtaa kansalais- ja alamaisvelvollisuutensa. Jos\nsellainen keksitään, on hän seurasta erotettu.\n\n11 §. Jos kaupungissa asuva jäsen pätevittä syittä on poissa seuran\nviikkokokouksista, maksakoon kultakin kerralta sakkoa 24 killinkiä\npankkorahaa.\n\n12 §. Se jäsen, joka kokouksessa käyttää ilkeyttä, pahaa herjausta,\nriitaa tai väkivaltaisuutta toisia vastaan, saakoon sakkoa ensi\nkerralla kaksi pankkoriksiä, toisella kerralla kaksi sen vertaa ja jos\nse kolmannesti tapahtuu, erotetaan hän seurasta.\n\n13 §. Kaikenlaatuinen kortti- ja arpapeli kokouksissa on kielletty. Jos\nkieltoa rikotaan, maksavat pelaajat sakkoa kukin kaksi pankkoriksiä.\n\n14 §. Rikokset näitä sääntöjä vastaan ilmoittaa sensori heti, mutta ne\ntuomitaan vasta seuraavassa kokouksessa.\n\n15 §. Jos jäsenellä on este, kun hänen vuoronsa on pitää kokousta,\nilmoittakoon sen ajoissa lähimmälle vuorossa olevalle, jotta kokoukset\nvoisivat keskeymättä jatkua; kuitenkin on hänen velvollisuutensa,\nkun hänellä ei enään estettä ole, heti vuorostaan pitää laiminlyödyt\nkokoukset.\n\n16 §. Äänestys uuden jäsenen ottamisesta seuraan toimitetaan\npalloäänestyksellä sitävarten valmistetuilla palloilla, joista\nvalkoiset merkitsevät myöntämistä ja mustat kieltämistä. Jos ehdokas\nsaa kaksi kolmannesta myöntäviä ääniä ja kolmannen osan kieltäviä,\npääsee hän seuraan, varteenottaen mitä säännöt määräävät.\n\n17 §. Hallitsevilla virkamiehillä on kaksi ääntä ja muilla jäsenillä\nkullakin omansa.\n\n18 §. Kaikissa juhlallisissa kokouksissa toimitetaan keräyksiä köyhäin\nhyväksi.\n\nSeuran sääntöjen alla näemme seuraavat nimikirjoitukset: majuuri\nja ritari G. von Knorring, asessori ja piirilääkäri N. Lönnroth,\nkapteeni ja järjestysmies E. F. Tihlman, apteekkari J. H. Långhjelm,\nmajuuri ja ritari Ge. von Knorring, apteekkari J. G. Långhjelm,\nkomissiomaanmittari G. A. Tuderus, varamaanmittari D. Tuderus,\nluutnantti C. Uggla, varalääninsihteeri ja kruununvouti A. G. Rosendal,\nkapteeni C. G. Liljebrunn, vänrikki Joh. Berg, tuomari Benj. Wegelius,\nensimm. maanmittari G. J. Jack, kauppias Joh. Lundahl, varatuomari J.\nG. Bäckman ja rykmentinkirjuri Aug. Andersin.\n\nYksinkertaisesti mutta sattuvasti mainitaan näissä säännöissä\nkansalaisten kesken vallitsevaa juopaa ja yksityistä elämää\nkatkeroittavaa epäluuloa niiksi epäkohdiksi, joiden poistamiseksi\ntuttavallinen ja kansalaisvalistusta haaveileva seura oli perustettu.\nMutta kansalaispyrinnöilläkin oli oleva rajansa. Uskonto, kansalais-\nja alamaisvelvollisuudet olivat suojeltavat liian vapailta sanoilta,\nja moitteeton käytös seurassa ja sen ulkopuolella oli seuran jäsenten\npäävelvollisuuksia.\n\nSäännökset kokousten kestityksestä, teevedestä, sahdista, tupakasta,\ntodista ja illallisesta pidettiin nähtävästi perin tärkeinä samoinkuin\nmääräykset kokouspaikoista yksityisten luona ja kokouksien ajoista.\nSeurustelun tarve enemmän kuin tärkeät kansalaisasiat saattoivat\nTampereen seuramiehet kahdesti viikossa kokoontumaan. Ajanhengen\nmukaisesti katsottiin hyväntekeväisyyttä seuran tärkeäksi tehtäväksi;\nsitä varsinaisesti pidettiinkin vanhanaikaisten seurain ylentäjänä.\n\nSeuran sääntöjen allekirjoittajat olivat kaupungin ja ympäristön\ntunnettuja seura- ja sivistysmiehiä. Joukossa oli yksi ainoa\ntehtailija, nim. värjäyslaitoksen omistaja Andersin; mutta hänelläkin\noli virka-arvo, ja \"rykmentinkirjuri\" tällaisissa asioissa painoi\npaljon enemmän kuin värjäyslaitos. Ainoa kauppias joukossa oli Joh.\nLundahl. Muut jäsenet olivat upseereja ja virkamiehiä. Apteekkari ja\nhänen poikansa olivat yliopistollisen sivistyksen saaneita miehiä ja\nheidät luettiin muutenkin virkamiehistöön kuuluviksi.\n\n\"Joutohetkien seurasta\" emme tunne muuta kuin sen säännöt. Mutta nuo\nsäännöt sinänsäkin ovat valonsäde pimeydessä. Melkeinpä liikuttavasti\nne kuvaavat mielialoja ja henkeä, jotka synnyttivät tämän seuran ja\nsaattoivat joutilaisuuteen tuomitun elämänhaluisen ja harrastavan\nkansalaisryhmän edes tällä tavoin tekemään vastalauseen painostavaa\nNapoleonin varjon aikaa vastaan. (94)\n\nTampereen vanhan sivistyspiirin lempiharrastuksia oli _kaupungin\nkaunistaminen_. Keväällä 1814 ilmaisivat kaupungin johtavat\nherrat -- useimmat \"Joutohetkien seuran\" perustajia -- aikovansa\nkaupungin hyödyksi ja kaunistukseksi rakentaa \"sopivan rakennuksen\"\nalaputouksessa Lundahlin tiilitehtaan yläpuolella olevalle\nKoskensaarelle eli Ratassaarelle, joka silloisessa asussaan oli\n\"aivan paha vuorennyppylä\" ja niin autio, ettei sitä voitu viljellä.\nKaupunginoikeus katsoi tämän hakemuksen todistavan pyytäjäin\njalomielisyyttä, he kun \"omalla kustannuksellaan tarjoutuvat edistämään\nkaupungin kaunistusta ja antamaan ajattelevalle ja siisteyttä\nrakastavalle jäsenelle aiheen näkemään luonnon ohessa sen kaunistumista\ntaiteen kautta\". Samana kesänä jo komeili Ratassaarella herrain\n\"huvihuone\". Mutta ilo tuli lyhyeksi, sillä pian joutui koko Ratassaari\nvesilaitosten ja tehtaiden jalkoihin.\n\nRatassaaren kaunotaiteelliset herrat saivat kuitenkin lohdutuksensa.\nUuden kirkon ja tapulin rakennusaikoina olivat kaupungin kaikki\nkaunotaiteelliset intohimot irrallaan. Mutta kaunosielut unohtivat,\nettei makuasioista pidä kiistellä, ja seuraus oli, että he lopuksi\nolivat tukkanuottasilla omassa keskuudessaan. Erittäin kuumasti\noteltiin kellotapulin paikasta. Kauppaneuvos Lundahl ehdotti tapulin\npaikaksi vanhan kirkkokellarin päällä olevaa paikkaa; siinä olisi\ntapuli sopivin ja seisoisi varmemmalla perustuksella. Lundahlin puolue,\netupäässä hänen veljensä Johan Lundahl, huomautti lisäksi, että torni\nkirkkokellarin päällä tulisi olemaan juuri keskellä Kauppakadun\nnäköalaa ja vastapäätä Kauppakadun toisessa päässä näkyvää hautuumaata.\n\nTätä kaunista tapulin sijoittamista vastusti jyrkimmästi asessori\nLönnroth. Hänestä tulisi tapuli kirkkokellarin päällä olemaan juuri\nkatujen risteyksessä, siis sopimattomalla paikalla. Hän ei voinut\nymmärtää, miksi tornin piti näkyä ja paistaa erityisesti Kauppakadulle,\nkun esim. Hämeenkadun länsipäässä oli kaunotieteellisesti yhtä hyvä\npaikka, josta tapuli kauniina perspektiivinä näkyisi Tampereelle\nsaapuvan matkustajan silmiin. Kirkkokellarin päällä olisi tapuli\nalituisessa tulenvaarassakin. Sopivin paikka tapulille oli hänestä\nlopuksi kuitenkin kirkon pohjoispuolella oleva alue.\n\nVastapuolue antoi Lönnrothille purevan vastauksen: Kirkkokellarin\npäälle rakennettavaa tapulia uhkaavasta tulenvaarasta päästäisiin, jos\npoistetaan asessori Lönnrothin leivintupa, joka rumentaa kaupungin\ntoria. Kirkkokellarin paikka on oivallinen ja näkyy viistolta\nainoastaan asessori Lönnrothin ikkunasta. Koko kaupunki on ollut\nmelkein yksimielinen siitä, että tapuli rakennettaisiin kirkkokellarin\npäälle.\n\nKipeästi koski kirjoitus asessoriin, sillä naurajat olivat selvästi\nLundahlin puolella. Asessori julisti vihaisesti, että kirjoitus\ntodisti vain \"ilkivaltaista luonnetta\" ja ettei hän sen enempää siitä\nvälittänyt. Rahvaan mielipide on rahvaan mielipide; se perustaa\nväitteensä useimmiten vain päähänpistoihin; toista on sivistyneen\nhenkilön \"mietiskelevä mielijohde\".\n\nVanhan Tampereen säätyläisten alotteesta sai kaupunki ensimmäiset\nyleiset puistonsa. Huolellisesti ovat näiden ensimmäisten istutusten\nvaiheet merkityt kaupungin asiakirjoihin. V. 1813 velvoitettiin\nkaupunkilaisia istuttamaan lehtipuita hautausmaan tien varteen, koska\nsellainen päätös oli jo aikaisemmin tehty. Kun eivät kaupunkilaiset\nsittenkään ottaneet kaunistustyötä tehdäkseen, istutti suutari Mikko\nTörnroos, puut, mistä vaivastaan sai korvaukseksi käyttö-oikeuden\nkappaleeseen kaupungin maata. Kun eivät Mikko Törnroosinkaan istutukset\nmenestyneet, suostui kaupunginfysikus Mikko. Bergbom hoitamaan\nhautausmaan lehtokujaa, joka sitten tulikin kuntoon.\n\nKun hautausmaan puut olivat kasvaneet, kääntyi kaupungin säätyläisten\nhuomio kirkon tontille, jonne tahdottiin perustaa \"yleinen\nkävelypaikka\". Apteekkari Tennberg sai v. 1835 alueen viljeltäväkseen,\nkun lupasi kauniisti aidata maan ja istuttaa sinne vaahteria. Kymmenen\nvuotta kasvatteli apteekkari vaahteria, mutta kaupunginvanhimmat eivät\nvielä katsoneet \"promenadia\" valmiiksi, vaan jättivät puut vielä\nkymmeneksi vuodeksi apteekkarin hoitoon. Sillä tavoin syntyi Tampereen\n\"Kirkkopuisto\".\n\nViimein huomasivat kaupunkilaiset, että heillä oli suurenmoista\nluonnonkauneutta aivan lähellänsä ja että Pyynikki kelpasi muuksikin\nkuin halko- ja hakometsäksi. V. 1830 kiellettiin sakon uhalla\nmetsänhakkuu Pyynikillä, \"sen hävittämisen estämiseksi\", mutta\nhakojen ja katajain ottoa Pyynikiltä sallittiin edelleenkin. V. 1844\nrakennettiin listalla kerätyillä varoilla Pyynikin harjulle \"temppeli\neli paviljongi\". Vuosikymmenen kuluttua hävitti tulipalo ja tuuli tämän\ntemppelin. Mutta Pyynikillä oli jo ystäviä, jotka huolehtivat sen\nnäköaloista. Viisikymmenluvulla hakkaili kirjansitoja Lemiin kaupungin\nluvalla näkölinjoja Pyynikin metsään, jotta kaupunkilaiset saivat\nihailla Pirkkalan kirkkoa, ja seuraavalla vuosikymmenellä hoiteli\napteekkari G. A. Serlachius huolellisesti Pyynikin metsää. V. 1868\nrakennutti eräs ravintoloitsija uuden huvihuoneen Pyynikin harjulle,\njolle huvihuoneen vihkiäispidossa annettiin nimi \"Ilomäki\".\n\nKaunistusharrastuksia kaupungissa oli kohottanut myöskin Esplanadin\navaus viisikymmenluvulla. V. 1861 valittiin kaupungin istutusten ja\nkaunistusten hoitamista ja edistämistä varten erityinen kunnallinen\n\"kaunistusjohtokunta\". (95)\n\nKaunistusharrastusten leveneminen kaupungissa osoittaa epäilemättä\nsivistyksen yleistymistä ja kansanvaltaistamista vanhan Tampereen\nväestössä. Tästä samasta henkisestä muutoksesta ja sen kehitysasteista\nlöydämme tämän pienen yhteiskunnan piirissä monia muitakin todistuksia.\n\nOlemme Tampereen asukkaiden vanhoista pesäluetteloista etsineet\n_kirjallisuuden käyttämisen_ jälkiä. Köyhemmän porvariston pesistä\nemme kaupungin ensimmäisien sukupolvien aikana tapaa juuri muita\nkirjoja kuin virsikirjoja, aapeluksia ja postilloja -- merkittävää\nkyllä enimmäkseen suomenkielisiä. Vaikka ensimmäinen porvaristo olikin\nruotsinvoittoinen puheessaan, näkyy kuitenkin vanha äidinkieli aina\npysyneen sydäntä lähinnä. Aivan toisenlainen oli sivistyneen yläluokan\nkirjallisuuden harrastus. Eräistä pesäluetteloista päättäen oli ero\nala- ja yläluokan sivistyksen välillä isoisäin aikana todellakin\nsuunnaton. Uskonnollinen kirjallisuus oli säätyläisten kirjoissa vain\npienoisena osana. Kustavilaisen ajan ruotsinkielinen kaunokirjallisuus,\nalkuperäinen ja käännetty, oli henkisen nautinnon päälähteenä,\npoistavana esimerkkinä ajan sivistyneestä kirjallisuuden harrastajasta\non mainittava komissiomaanmittari Kustaa Aadolf Tuderus, joka v. 1817\nkuoli Tampereella. Hänen pesäluettelostaan olemme laskeneet hänen\nkirjastossaan olleen yli 1 000 kirjateosta sekä 261 karttaa, maalausta,\ntaulua ja muotokuvaa. Ensimmäisellä sijalla tämän merkillisen lukijan\nja kokoilijan kirjastossa olivat historialliset teokset, luvussa tätä\nosastoa lähentelivät teatterikappaleet, romaanit, jumaluusopillinen ja\nmoralinen kirjallisuus sekä runoteokset. Huutokaupassa ei koko tämä\nsuuri kirjasto tuottanut sataakaan hopearuplaa -- todistus siitä, että\nTuderuksen harrastukset olivat erakon harrastuksia.\n\nSeuraavan sukupolven aikana ovat kirjalliset harrastukset edelleenkin\nvain yläluokan omaisuutta. Mutta henkisissä riennoissa on jo\nkotimainen sävy. Ruotsinaikainen kuollut lukeneisuus on muuttunut\neläväksi kotimaiseksi kirjalliseksi harrastukseksi. Täällä tapaamme\njo sivistyshenkilöitä sellaisia kuin Augusta Lundahlin (myöhemmin\nnaimisissa provasti Walleniuksen kanssa), kauppaneuvos Lundahlin\ntyttären ja J. L. Runebergin ystävän, joka on piirtänyt nimensä maamme\nnaissivistyksen muistotauluihin, ja tehtaanisäntä F. W. Frenckellin,\njoka tuli tunnetuksi ahkerana taloudellisena kirjailijana. Näiden\nsivistyshenkilöiden harrastukset eivät voineet jättää lähintä\nympäristöänsäkään kylmäksi. Heidän välityksellään alkoi Tampere ottaa\nosaa kotimaan yleisiin henkisiin rientoihin. Sanomalehdissä aljettiin\nseurata Tampereen kaupungin oloja, ja niissä kirjoituksissa tunnemme\nusein kaupungin omain kynäniekkani käsialaa.\n\nNäihin aikoihin rupesi Tampereen _postikonttori_ muodostumaan\npaikkakunnan sivistyksen välikappaleeksi. V. 1838 tilattiin tämän\npostikonttorin kautta 60 vuosikertaa kotimaisia ruotsinkielisiä ja\nviisi vuosikertaa Ruotsin sanomalehtiä. V. 1845 levisi Tampereen\npostikonttorin kautta 135 kotimaan ruotsalaisten sanomalehtien\nvuosikertaa sekä lisäksi 16 sanomalehtivuosikertaa Ruotsista ja\nyksi Saksasta. Vaikkei Tampereen postikonttori palvellut ainoastaan\nkaupunkeja, vaan laajoja maaseutujakin, osoittavat mainitsemamme\nnumerotiedot kuitenkin sivistystarpeen lisääntymistä Tampereellakin.\n\"Åbo Tidning\" lehdessä v. 1846, josta olemme nämä tiedot saaneet,\nlausuukin tamperelainen kirjeenvaihtaja hieman itsetietoisesti: \"Hauska\nolisi tietää, tokko mikään muu pikkukaupungeistamme voi näyttää yhtä\nsuurta edistystä tässä suhteessa, joka edistys taasen todistanee sekä\nsivistyksen että varallisuuden suurta kasvamista.\"\n\nVuosisadan ensi aikoina kulki posti ainoastaan kerran viikossa\nTampereelta Hämeenlinnaan. V. 1838 saatiin Tampereelta toinen\nviikkoposti Hämeenlinnaan, mutta kolmas viikkoposti täältä etelään tuli\ntoimeen vasta v. 1863. Kirjeenvaihtoa ei tällainen postinkulku liiaksi\nedistänyt, mutta kuitenkin kasvoi kaupungin postikonttorin liike niin,\nettä täältä lähetettiin kirjeitä v. 1853 jo 8 200 ja viittä vuotta\nmyöhemmin 13 400 kpl.\n\n_Kirjakauppa_ Tampereella oli neljäkymmenluvulla vasta alkuasteillaan.\nKaupungin maistraatin v. 1848 antaman selityksen mukaan oli kaupungissa\ntavallaan neljäkin kirjakauppaa, mutta ne kaikki hyvin vähäpätöisiä.\nPaperitehtaalla otettiin vastaan Helsingissä olevaan Frenckellin ja\nPojan kirjakauppaan meneviä tilauksia ja jaettiin sieltä tulleita\nkirjalähetyksiä. Finlaysonin lankakaupassa myytiin ja jaettiin\nilmaiseksi raamatuita ja hengellisiä kirjasia. Kirjannitojat Lemlin\nja Eklund möivät kirjoja avonaisissa puodeissa, mutta eivät muita\nteoksia kuin raamatuita, uusiatestamentteja, virsikirjoja, postilloja,\nkatkismuksia ja aapeluksia ja joitakuita \"askeettisia lentokirjoja\",\nenimmäkseen suomenkielisiä painotuotteita, joita nämä kirjansitojat\nolivat ostaneet arkkeina maan kirjanpainajilta ja sitten itse sitoneet.\n\nEi ollut suuri eikä syvä se sivistystaso, joka menneen vuosisadan\nalkupuolella vallitsi Tampereen kaupungissa. Kuitenkin sisälsi se\nkevyiden akanoiden joukossa siemeniä, joista tulevaisuuden laajempi ja\nsyvempi kansansivistys oli kasvava. (96)\n\n_Kansallisuusolot_ kaupungissa kehittyivät tähän aikaan merkilliseen\nsuuntaan. Tampere sekä ruotsalaistui että suomalaistui yhtaikaa.\nMutta nämä kansallisuusvirtaukset alkoivat eri lähteistä, toinen\nylhäältä ja toinen alhaalta, ja ne kulkivat eri suuntiin. Ensi aluksi\nne hiljaisuudessa loivat juopaa kansan eri ryhmäin välillä vain\nyksityisessä elämässä, kunnes yleisen valistuksen ja kunnallisen elämän\nedistyessä esiintyivät kaikessa alastomuudessaan ja räikeydessään\nmyöskin julkisessa elämässä.\n\nOlemme ennen huomauttaneet, ettei Tampereella kaupungin ensi\naikoina ollut olemassa mitään varsinaista kansallista kysymystä.\nJulkisessa elämässä, oikeuden edessä, virallisissa kirjoituksissa,\nkouluopetuksessa ei tosin saattanut tulla kysymykseenkään muu kuin\nperitty valtakunnan kieli, ruotsi. Mutta arkipäiväisessä elämässä ja\nyksityisoloissa hallitsi tässä pienessä yhteiskunnassa kansan oma\nkieli. Tarpeen vaatiessa koetettiin kyläisessä sovinnollisuudessa antaa\nkansankielelle sitä julkistakin oikeutta, jota pidettiin luonnollisena.\nKun kaksikymmenluvun alussa Tampereen seurakunnassa väkiluvun\nkasvamisen vuoksi haluttiin lisätä jumalanpalvelusten lukua, pidettiin\nitsestään selvänä, että tämä etu olisi tuleva suomalaisellekin\nväestölle. Päätettiin, että ruotsalaisen jumalanpalveluksen ohella oli\njoka pyhä pidettävä myöskin suomalaiset kirkonmenot sen sijaan kuin\nennen oli joka toinen sunnuntai saarnattu ruotsiksi ja joka toinen\nsuomeksi. Sillä perusteella seurakunta anoi ja sai kaksinkertaiset\nvirkavuodet saarnaajalleen. Syystä tai toisesta jäi parannus kuitenkin\npuolitiehen, ja vanha järjestys jumalanpalvelusvuoroissa tuli jälleen\nvoimaan. Mutta kun kaupungin suomalainen väestö lakkaamatta kasvoi,\npäätti Tampereen seurakunta provastinkäräjillä yksinkertaisessa\noikeudentunnossaan, että jumalanpalveluksia oli vastedes kaupungin\nkirkossa pidettävä kahtena sunnuntaina perätysten suomeksi ja vain\njoka kolmas sunnuntai ruotsiksi, mutta juhlapäivinä kummallakin\nkielellä. Tämä päätös loukkasi kaupungin ruotsinkielistä ylhäisöä,\njonka huiput -- pormestari Sacklén, kauppaneuvos Lundahl, piirilääkäri\nRingbom ja apteekkari Tennberg -- nostivat asiasta riidan, ja\nsaivat kuin saivatkin entisen tasavuoroisen saarnajärjestyksen\npalautetuksi. Jääköön sanomatta, palveltiinko tässä enemmän välittäjäin\nhengellisiä tarpeita vai heidän ruotsalaista turhamaisuuttaan.\nLopputulos oli se, että Tampere sai pitää vanhat saarnavuoronsa\nmiltei kokonaisen vuosisadan umpeen. Ja melkein yhtä kauan rehotti\nruotsalaisuus ylinnä kaikessa muussakin yhteiskunnassa, kunnassa ja\nkouluissa, virkamiesten ja kauppiaiden piireissä ja pahnan pohjalla\nkäsityöläisten ruotsinkielisissä sukunimissä ja kurjassa ruotsalaisessa\npuheensolkkauksessa. Se kuitenkin eroa entisyyteen verraten, että kun\nennen ruotsalaisuus oli ollut sivistyksen merkki, se myöhemmin oli\nmyöskin kaiken yhteiskunnallisen vallan helpottamaton ehto.\n\nSillävälin oli kuitenkin syvemmissä kansankerroksissa syntynyt\nsuomalainen sivistysliike, josta vähitellen syntyi suomalainen\nvastustus. Tämän sivistysliikkeen selkärankana oli kaupungin alhaisempi\nporvaristo ja varsinkin tehtaalaisväestö. Se oli synnyltään suomalaista\nväestöä, mutta itsetietoisen suomalaisuuden ensimmäiset salaiset\nkevätoireet siinä heräsivät vasta neljäkymmen- ja viisikymmenluvuilla.\nSunnuntaikoulu, joka v. 1842 alkoi vaikutuksensa Tampereen käsityöläis-\nja tehdastyöväestön joukossa, oli aluksi melkein umpiruotsalainen,\nmutta parin vuoden kuluttua olivat suomalaiset oppilaat siellä\nenemmistönä ja muutaman ajan kuluttua valtavana enemmistönä. Samoina\naikoina alkoi suomalaisten sanomalehtien lukeminen Tampereella\nihmeellisesti levitä. Tässä kohden on käytettävänämme hauskaa tilastoa.\nV. 1838 tilattiin Tampereen postikonttorin kautta suomenkielisiä\nsanomalehtiä 19 vuosikertaa -- kaikki \"Hengellisiä Sanomia\". V. 1845\ntilattiin saman postikonttorin kautta 44 \"Maamiehen Ystävää\" ja 8\n\"Kanavaa\". Mutta jo v. 1867 tilattiin Tampereen postikonttorista yksin\nkaupunkiin ja Tampereen tehtaisiin 2 \"Asetus-kokousta\", 2 \"Tapiota\",\n3 \"Nuorukaista\", 5 \"Kirjallista Kuukauslehteä\", 7 \"Ilmarista\", 8\n\"Hämäläistä\", 8 \"Oulun Viikkosanomaa\", 15 \"Sanomia Turusta\", 31\n\"Tähteä\", 41 \"Kristillisiä Sanomia\", 51 \"Suomen Virallista Lehteä\",\n107 \"Suomen Lähetyssanomaa\" -- yhteensä 280 vuosikertaa suomalaisia\naikakausjulkaisuja, puhumattakaan muulla tavoin hankituista\nsanomalehdistä.\n\nOikean taustan saavat nämä numerot, kun niitä vertaamme niihin\nnumeroihin, mitä meillä on kotimaisten ruotsinkielisten sanomalehtien\nlevenemisestä Tampereella. Tampereen postikonttorista tilattiin:\n\n    vuonna           suomalaisia    ruotsalaisia\n                     sanomalehtiä   sanomalehtiä\n\n    1838                 19             60\n    1845                 44            135\n    1867                280            121\n\nTampereen kansallisuusoloihin luovat nuo numerot kylläkin omituista\nvaloa. Kaupungin suomalainen väestö tilaa kuusikymmenluvulla jo kaksi\nkertaa enemmän sanomalehtiä kuin kaupungin ruotsalainen valtaluokka.\nTampereella on jo oma joka viikko ilmestyvä suomalainen äänenkannattaja\n\"Tampereen Sanomat\" (perustettu v. 1866), jota suomalaiset innokkaasti\nlukevat. Ruotsalainen säätyluokka ei enään yksinänsä edusta sivistystä\nja yhteishyvän harrastusta kaupungissa. Mutta ruotsalaisilla on vielä\nvalta kaupungissa, suomalaiset ovat vasta saaneet henkisen perustuksen,\njonka nojalla voivat alkaa työn ja taistelun tulevaisuutensa hyväksi.\n(97)\n\nIhmisten _juhlissa_ ja _huveissa_ kuvastuvat aikain ja aatteiden\nvaihtelut tarkemmin ja oikeammin kuin olisimme taipuvaisia\nluulemaankaan.\n\nNiin kankeilta ja vierailta kuin vanhan Tampereen seuratavat meistä\ntuntuvatkin, niiden alta näkyy kuitenkin elämänhalua, rattoisuutta\nja hilpeyttä, joka myöhempinä vuosikymmeninä on suureksi osaksi\nhävinnyt. Tampereen isoisäin maailma ja maailmankatsomus olivat näet\nkokonaan toisenlaiset kuin heidän lastenlastensa; niin kasvettuneet\nolivat isoisät aikansa henkeen, että heidän suurin nautintonsa oli\njuuri suurten hovitapain seuraaminen kotinurkissakin. Kukkaiskieli,\nhuolelliset puvut, sirkeä käytöstapa, hyvin hiottu sukkeluus tai\nkohteliaisuus -- siinä he olivat mestareita ja siitä nauttivat kuten\nmestarit ainakin mestaruudestaan.\n\nHallitukset ja esivallat muuttuivat, mutta seuraelämän henki\nTampereella pysyi vielä kauan samana kuin Ruotsin vallan viimeisinä\naikoina. Kertomus Tampereella syysk. 28 p:nä 1826 vietetystä juhlasta\nkeisari Nikolain kruunauksen johdosta on muodoltaan ja hengeltään\nniin v:n 1807 juhlakertomuksen kaltainen, että se voisi käydä\nmelkein jälkipainoksesta. Ei unohda kertoja puhua korukukkaisimmilla\nsanoilla isänmaan suunnattomasta onnellisuudesta tällä hetkellä ja\nuudesta historiallisesta aikakaudesta, joka nyt oli alkanut, eikä\n\"velvollisuuden ja sydämen yhteisistä tunteista\", jotka olivat juhlan\naiheuttaneet. Jälleen paukkuivat kanuunat -- tällä kertaa kai oikeat\nkanuunat -- kaupungissa, joka illan kunniaksi oli juhlallisesti\nvalaistu ja kirkastettu kuultokuvilla, joissa näkyi keisarin\nnimikirjain, kruunu ja kaikkinäkevä silmä. Kirkkokin oli nyt muutettu\npaistavaksi kuultokuvaksi raamatunlauseineen ja vertauskuvineen.\nMaalaiset ja kaupunkilaiset ihmettelivät tätä ihanuutta ja kuuntelivat\nkirkossa hymisevää kaunista musikkia. Seuraavana iltana oli yleiset\ntanssiaiset värjäri Lindströmin talossa. Järjestysmies esitti\nkeisarilliset maljat, jotka juotiin musikin soidessa ja kanuunain\npaukkuessa, ja vanhan hyvän tavan mukaisesti koottiin köyhille\nkolehti. Rahoilla ei kuitenkaan valmistettu köyhille juhla-ateriaa\nleipä- ja suolasilakka-annoksineen, kuten v. 1807, vaan käytettiin\nvarat vaivaisten hengelliseen ravitsemiseen uskonnollisilla kirjoilla.\nNuoriso sitävastoin oli kehittynyt pahempaan päin, sillä se tanssi\nkello viiteen asti aamulla, mikä edellisen sukupolven aikana olisi\nollut perin jumalatonta menoa. Tietysti kuului myöskin asiaan, että\njuhlakertomus julaistiin ruotsinkielisessä \"Suomen Virallisessa\nLehdessä\".\n\nOsattiin isoisäin Tampereella juhlia viettää ja iloja pitää\nsotavoittojen ja kruunausten välilläkin. Elämä menneen vuosisadan\nalkupuolella oli vapaakaupungissa iloisempaa ja humuisempaa kuin näin\npienestä ja yksitoikkoisesta kaupungista voisi luulla. V:n 1815 aikoina\nantaa \"Kunnianarvoisa seura Vuohensillan terveyslähteellä\" usein\nkuulla itsestään ja huveistaan. Seuraavina vuosina toivat Tammerkosken\nperkausta toimittavat herrat iloa kaupunkiin niin, että sitä kesti\nmuistella vuosikymmeniä. Sitten kokoontuivat kesäiset vedenjuojat\nTampereen terveyslähteelle huvittelemaan. \"Maria Asp käy passaamassa\nassambleissa ja suuremmissa kalaaseissa ja hän on siivo ja taitava\",\nkerrotaan v:n 1825 asiakirjoissa. Markkinoita ja niiden huvituksia ei\nnäistä hienommista huveista puhuttaessa sovi mainitakaan.\n\nMutta iloitseva Tampere oli Nikolai I:n hallituksen kuluessa sittenkin\ntullut toiseksi kuin ennen, vaikka esivallan kaikkinäkevä silmä\nvieläkin hallitsi ja hillitsi alamaisia ja heidän kotitapojansa.\n\nJoulun aikaan 1841 olivat Tampereella ensimmäiset _teatterinäytännöt_.\nWesterlundin ja Mineurin kulkeva ruotsalainen teatterijoukko antoi\nsilloin Tampereella kymmenen näytäntöä kaikkien kaunosielujen\nihastukseksi. V. 1843 mainitaan jo _konserttikin_ pidetyksi Tampereella.\n\nUusi taidekausi oli alkanut. Harva se vuosi nähtiin tästä lähin\nteatterinäytäntöjen ja konserttien antajia Tampereella. V. 1847\ntuottivat nämä taiteelliset nautinnot, \"näytelmät, konsertit ja\nassambleet\" veroa kruunulle kokonaista kuusi ruplaa hopeaa, mutta\nkaupunkilaisten nautinto oli rahaksi arvaamaton.\n\nHuvinhalu oli jo tullut kaupungissa oikeaksi taudiksi. Helsingin\n\"Morgonbladissa\" v. 1846 kerrotaan, miten kuvernööri Cronstedt on\nkäynyt kaupungissa maanmittaustarkastusta pitämässä, miten erään\ntehtaan isäntä on pitänyt hänelle päivälliset, miten Liljefeltin\ntalossa on ollut tanssiaiset, jossa turkulainen Sieberin soittokunta\nsoitti tanssimusikkia, ja miten siitä äidyttiin viikoksi tanssimaan\nja tanssittaisiin vieläkin, ellei herra Sieber olisi ollut niin kova,\nettä läksi pois kaupungista. \"Ja mitä -- kysyi yksin ajoin erään\ntoisen sanomalehden tamperelainen kirjeenvaihtaja -- mitä sanotte\nsiitä suuresta merkillisyydestä, että täällä nykyään käydään kolmasti\nviikossa teatterissa. Teatteri joukkoa johtaa herra Roos. Hän on ollut\ntäällä noin kolme viikkoa ja antanut varsin hyviä kappaleita... Karinin\nosaa näytteli mamselli Roos, vaatimaton kaunotar...\"\n\nViisikymmenluvulla nousi huvielämä Tampereella huipuilleen.\nYksityisesti kootusta musikkirahastosta palkattiin v:sta 1854 lähtien\nkaupungissa oma soittokunta, jota herra Caléva (= Kaarle Aukusti\nKaleva) johti. Kuusi vuotta toimitti tämä soittoniekka kaupunkilaisille\nvakinaista soittoiloa, ja arveli sitten pääsevänsä itsekin vakituisesti\npalkatuksi \"kaupunginmusikukseksi\", mutta ei tuntenut porvarillista\nkitsautta. Samoin kävi hänen seuraajalleen Jeremias Scharlinille, joka\njonkin aikaa täällä johti kuusimiehistä soittokapellia.\n\nMeillä on käsissämme eräs luettelo Tampereen julkisista huveista\nvuodesta 1853 alkaen. Alkupää luetteloa on tällainen:\n\nV. 1853: kisällitanssit, Vaseniuksen konsertti, Schirmerin komedia, O.\nOlofssonin komedia, tanssit värjäri Liljeroosin luona.\n\nVv. 1854--1855: seitsemät tanssiaiset, toimeenpannut herra G. M.\nPackalén.\n\nVv. 1855--1856: ilmassapurjehtija Vinertin näytäntö, laulaja Bromsin\nkonsertti, kauppias Packalénin 15 tanssiaiset.\n\nVv. 1856--1857: J. Reinbergin panoraama, musikkitirehtööri Calévan\ntanssiaiset, Le Fortin kolme teatterinäytäntöä, neiti Thalinin kaksi\nkonserttia, herra Michoffin konsertti, Packalénin viidet tanssiaiset,\nherra Novanderin kymmenen teatterinäytäntöä.\n\nEmme huoli jatkaa, koska luettelo paisuisi liian pitkäksi. Ylläolevat\nmuistoonpanot riittävät osoittamaan, että viisikymmenluvun\nhuvielämä Tampereella oli paljon runsaampi ja monipuolisempi kuin\nkaksikymmenluvun iloinen elämä; ero on suuri ja kuvaa muuttuneita\naikoja ja tapoja.\n\nTietomme vanhain tamperelaisten huveista olemme suureksi osaksi saaneet\n-- köyhäinhoitotileistä, joihin huvittelujen almut ja huviverot ovat\nmerkityt. Niin lähellä toisiaan ovat ihmisten ilot ja surut. (98)\n\nEmme tuntisi vanhaa Tamperetta, ellemme tunne sen _juomatapoja_ ja\n_kapakoita_. Menneen vuosisadan alkupuolella joivat Tampereella kaikki\nja tappelivat kaikki, virkamiehistä ja herroista alkaen työmiehiin\nsaakka. Viinaryypyt kuuluivat työmiehen päiväpalkkaan kaupungin\ntöissä, yökylmään lähtevät palovartijat varustettiin lämmittävällä\ntaskumatilla, kaikissa pidoissa juotiin ja melkein kaikissa tapeltiin,\nvirkamiehiä tuli viinahulluiksi, viinapäissään tekivät kisällit ja\noppipojat kaikenlaisia ilkivaltaisuuksia kaupungissa. Yhdeksännentoista\nvuosisadan toinen ja kolmas vuosikymmen näyttävät olleen julkisen\njuoppouden korkein huippukausi Tampereellakin.\n\nSota-aikana olivat viinavirrat kaikkialla maassamme olleet valloillaan,\nja juoppous ja irstaisuus olivat silloin parissa vuodessa levinneet\nniin, että se pelotti silloisia aikalaisia. Tampereenkin kapakoille\nolivat sotavuodet kultaisia aikoja, \"jolloin meillä todellakin oli\nansiota\", niinkuin näiden kapakkain isännät myöhemmin mielihaikealla\nmuistelivat. Silloin pohjattiin kaupungin kapakoitsijain varallisuus,\njoka ei seuraavinakaan aikoina vähennyt. Kapakoitsijain elinkeino oli\ntuottava, ja sen avulla ovat monet kapakoitsijat, muiden muassa Heikki\nBerglund päässeet varallisuuteen ja hyvinvointiin, selittivät Tampereen\nkaupunginvanhimmat v. 1827. \"Kapakoitsijat kuuluvat varakkaampiin\nkaupunkilaisiin, ja sitäpaitsi tuottaa kapakoiminen, niinkuin jokainen\ntietää, melkoista voittoa, erittäinkin markkina-aikoina\", vakuutti v.\n1828 puolestaan kaupunginoikeuskin esittäessään syitä, miksi kaupungin\nkapakoitsijain veroja oli ylennetty.\n\nV. 1803 alkaneen järjestyksen mukaan, joka muuttamatta pysyi voimassa\nuseita vuosikymmeniä, sai Tampereella olla kuusi _viinakapakkaa_,\njoiden oli maksettava vuotuista veroa kaupungille. Sen lisäksi saivat\nkaikki talonomistajat ja porvarit markkinain ja väenkokousten aikoina\nharjoittaa vapaata viinanmyyntiä ja kapakoimista. Vanhan tavan mukaan\nsaapui Tampereen markkinoille myöskin vieraita kapakanpitäjiä,\njoita verotettiin erikseen kaupungin rahaston hyväksi. Varsinaisen\nviinaliikkeen keskuksia olivat kuitenkin vuosikymmenien halki\nyllämainitut pysyvät viinakapakat. Myöhemmän ajan hotelleihin ja\nravintoloihin niitä tuskin sopi verrata muussa kuin juopottelussa.\nTampereen vanhat kapakat olivat yksinkertaisia viinatupia; siellä\nmaalainen piti majaa kaupungissa käydessään, siellä talonpojan kanssa\nhierottiin kauppoja, siellä kaupungin nuoriso piti kyläiset tanssinsa\nja hyppynsä. Kapakanisännät anniskelivat toisella kädellä viinaa ja\nharjoittivat toisella kädellään kauppaa. Itse Kust. Lundahl piti\ntalossaan kapakkaa kaksi vuosikymmentä.\n\nVanhat \"trahtöörit\" ja kapakkatavat alkoivat kolmekymmenluvulla\nväistyä syrjään uudenlaisten kapakkain tieltä, jotka paremmin osasivat\ntyydyttää kasvanutta ja hienostunutta nautinnonhimoa. Jo v. 1810\npyysi muudan kapakkaneito lupaa avata kaupungissa \"liköörikamarin\".\nYritys raukesi sillä kertaa, kun kapakkaneito ei ollut esittänyt\nmainekirjaansa eikä todistusta \"paloviinan tislustaidostaan\", ja kun\nlisäksi kaupunginvanhimmilla oli omat syynsä varoa, että uudessa\nliköörikamarissa kukatiesi tulisi olemaan \"pahamaineisia kokouksia\".\nMutta v. 1817 pyrki eräs viinuri kaupunkiin \"ravintoloitsijaksi\",\nseuraavana vuonna otettiin toinen ravintoloitsija \"koetteeksi\", v. 1828\npuuhattiin Tampereelle jo \"kaupunginkellaria\". V. 1825 alkoi kauppias\nHällström pitää talossaan \"biljardia\", jota nähtävästi ei aivan kuivin\nsuin pelattu, koska isännän oli huvituslaitoksestaan maksettava täysi\nkapakkavero. Mutta kaupunkilaiset olivat niin moukkamaisia tässä\nuudessa taidossa, että biljardi oli v. 1830 suljettava. Vielä v. 1847\nkatsoi maistraatti biljardin tulevaisuuden toiveet Tampereella niin\nvähäisiksi, ettei arvannut antaa leipuri Tallqvistille lupaa sellaisen\npelin pitämiseen. \"Konditoriksi\" sitävastoin Tallqvist mainiosti\nkelpasi, ja hänen konditoriansa oli viisikymmenluvulla kaupungin suurin\nja hienoin kapakka, minkävuoksi sitä verotettiinkin ankarammin kuin\nkaupungin muita kapakoitsijoita.\n\nViimeksimainitulla vuosikymmenellä oli Tampereen kapakkalaitos kasvanut\nsangen monipuoliseksi: mainitaan \"trahtöörejä\", \"kellarimestareita\",\n\"sveitsareita\", \"kapakoitsijoita\" ja \"konditoreja\". Kuusikymmenluvulla\nilmestyivät joukon jatkoksi oluttehtaiden perustamat _oluttuvat_ --\nensimmäinen sitä laatua oli Tagerbladin v. 1859 avattu oluttupa -- ja\nviinatehtaista alkunsa saaneet _viinakaupat_. Ne olivat ensi hedelmiä\nmaan uudesta väkijuomateollisuudesta, jossa Tampereellakin oli tuntuva\nosansa. Juoppouden historiassa nämä uudet keksinnöt merkitsivät\nuuden kukoistusajan alkua, uutta väkijuomain hyökyaaltoa, jonka\nvertaista tuskin oli nähty sitten Suomen sodan ja sen jälkeisten parin\ntapainturmeluksen vuosikymmenen.\n\nVanhan ja uuden viinakauden välisenä aikana oli ensimmäinen heikko\nliike paloviinan \"väärinkäyttöä\" vastaan maassamme alkanut. Eivät\ntamperelaisetkaan jääneet vain syrjästäkatsojiksi tässä uudessa\nriennossa. V. 1836 luopui kauppaneuvos Lundahl vapaaehtoisesti\nkapakkaoikeuksistaan, silminnähtävästi muista kuin rahallisista syistä.\nSen jälkeen oli hän \"kohtuuden\" ensimmäisiä harrastajia kaupungissa.\nNäinä samoina aikoina osoitti myöskin kaupunginviskaali Nyberg\ntavallista suurempaa virkaintoa viinapaheen ahdistamisessa, mikä siltä\nei estänyt häntä itseään markkinakapakan pitämisestä. Hänen rinnallaan\nmainittavia hyväin julkisten tapain vartijoita olivat kirjansitoja\nLemlin ja hattumaakari Roos. Kun v. 1835 eräs nainen pyysi kaupungilta\n\"kellariliikkeen\" oikeuksia, vastustivat kolme viimemainittua miestä\nhakemusta mitä jyrkimmin, koska moisesta liikkeestä seuraisi vain\n\"tapainturmelusta ja ikävyyksiä\" sekä \"juopumusta, tappeluja ja\nmuuta epäjärjestystä\". Kun toinen kapakkaneito samana vuonna koetti\npäästä kaupunkiin, oli hänellekin samanlainen vastaus: tarpeetonta\noli lisätä kaupungin kapakkain lukua. V. 1840 vastusti kauppaneuvos\nLundahl uuden kapakan avaamista -- siitä syntyisi vain \"siveettömyyttä\nja turmiota\". Suurempia parannuksia kaupungin viinaoloissa sai\naikaan L. G. von Haartman ollessaan Turun läänin kuvernöörinä. Hän\nantoi v. 1839 ankarat käskyt, joiden mukaan ravintolaoikeuksia saisi\nmyöntää ainoastaan hyvämaineisille henkilöille, ravintoloitsijat\nsaisivat harjoittaa liikettään vain yhdessä paikassa kaupunkia ja\ntarvitsivat liikkeensä siirtämiseenkin maistraatin luvan; sitäpaitsi\ntulisi, heillä olla kyltit, eikä maistraatti saisi antaa lupakirjoja\nmarkkinoilta markkinoille matkustaville ravintoloitsijoille muille kuin\nhyvämaineisille. Seuraus tästä oli, että Tampere parin vuoden päästä\npääsi vieraista markkinaravintoloitsijoista, jotka olivat levittäneet\nsanomatonta pahennusta. Ainoastaan hyvämaineiset kotikaupunkilaiset\nsaivat tästä lähin eri maksua vastaa harjoittaa markkinakapakoimista\noman kaupungin palvelusväen avulla. Parannus siis ei ollut mullistava,\nmutta oli kuitenkin sen ajan oloissa edistys.\n\nViisikymmenluvulla oltiin jo niin pitkällä, että kaupungissa ilman\nkuvernöörin kehoitusta kerättiin \"Kohtuuden ystäville\" 80 hopearuplaa\n\"vakuuttavaan ja helppotajuiseen tyyliin laadittujen kirjoitusten\njulkaisemista varten, jotka osoittaisivat juoppouden surullisia\nseurauksia\".\n\nVanhat tamperelaiset tunsivat viinan vaarallisuuden. He ylensivät v.\n1823 kapakkain maksettavan vuosiveron 32 killingistä 10 seteliruplaan,\nvihdoin 20 hopearuplaan (1860), mitkä ylennykset saattoivat monen\nnurkkakapakan sulkemaan ovensa. Kotitarpeen viinanpolttoa ei\nTampereella kolmekymmenluvulta lähtien enään harjoitettu, vaikka\nkaupunki maksoi kruunulle vuotuista viinanvalmistusveroa ja olisi\nlain mukaan ollut oikeutettu viinaa polttamaan. Mutta rakkaista\nyksityiskapakoistaan eivät kaupunkilaiset raskineet luopua. Kun v.\n1851 hallituksen alotteesta kaupunkilaisilta kysyttiin, suostuisivatko\nhe \"yhden henkilön tai yhtiön kautta, yhteisessä laitoksessa koko\nkaupunkia varten, harjoittamaan paloviinan polttoa eli valmistamista,\njonka mukana myös seuraisi oikeus yksinään, sillä tavoin kuin\nasetukset sallivat, harjoittaa paloviinan myyntiä\", niin ensi hetkessä\nehdotukseen suostuttiin, mutta jo seuraavana vuonna sitä jyrkimmästi\nvastustettiin. Maistraatti tosin selitti edelleenkin olevansa\nsitä mieltä, että viinanmyynnin antaminen yhdelle henkilölle tai\nyhtiölle olisi monessa suhteessa kaupungille hyödyksi, mutta koska\nkaupunkilaiset olivat luopuneet kannastaan, ei maistraattikaan tahtonut\nenään mielipiteessään pysyä.\n\nTuleville sukupolville jäi työ tälläkin alalla. (99)\n\n\n\n\n19. AJAN KÄÄNTEESSÄ.\n\n\nItämainen sota: Käänneaika Tampereella. Sotaista innostusta.\nManeesi. Frenckellin ruotumiehet. Venäläisten majoitus., Finlaysonin\nsotalasaretti. Mitaleja ehdotetaan. Vihaisemmat palkinnot. --\nSuuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh Tampereella 1855. \"Suomettaren\"\nkirjeenvaihtajan juhlakertomus. -- Keisari Aleksanteri II Tampereella\n1856.\n\nTaistelu Tampereen erioikeuksista: Teollisia muutoksia. -- V:n 1853\nvalvontamääräys. -- Senaatin esitys keisarille syksyllä 1853. -- L.\nG. v. Haartman Tampereen vastustajana. -- Tampereen erioikeuksien\nlakkautus 1854. -- V:n 1855 manifesti ja Tampereen erioikeuksien\nuudistus. -- Kenraalikuvernöörin ja senaatin yhteentörmäys 1856.\nVälirauha. V:n 1858 selitys Tampereen tullivapaudesta, v. Haartmanin\nviimeinen lausunto Tampereen erioikeuksista. -- Teollisuusmiesten\nhyökkäys. -- V:n 1856 manufakturikomitea. H. Borgströmin ja A.\nW. Wahrenin lausunnot. F. W. Frenckellin puolustus. -- Tampereen\nsuojelijat.\n\n\"Meidän kaupungillamme on kieltämättä oleva suuri tulevaisuus.\nSekä sota että rauha ovat näyttäytyneet hyödyllisiksi sen\nmenestymiselle. Sodan aikana kulki suuri osa Venäjän ja Ruotsin välistä\nkauttakulkukauppaa tämän kaupungin kautta. Niinpian kuin rauha tuli,\nalkoi taas uudelleen herännyt teollinen toiminta, jonka vertaista ei\nmikään Suomen kaupunki voine osoittaa.\" Niin kirjoitti Tampereelta\nmuudan kirjeenvaihtaja sanomalehtiin Itämaisen sodan jälkeen.\n\nItämaisen sodan vuodet olivat todella sangen muistettavat Tampereen\nkaupungin vaiheissa. Tampereen teollisuus kukoisti, sen kauppiaat\nansaitsivat, sen työväen palkat nousivat monesta ajasta, sen\nsivistyselämässä ja yhteispyrinnöissä vallitsi tavaton toimeliaisuus.\nKaupunki näki näinä vuosina erioikeuksiensa uudistamisen, mikä ylennys\ntuntui kahta suuremmalta sen edellä tapahtuneen alennuksen jälkeen.\nSotaväkeä, suuria herroja, suuriruhtinaita, itse keisarikin majaili\nja kulki näinä, aikoina kaupungissa. Ne olivat juhlain, ulkonaisen\nhumun ja loiston vuosia sellaisia, joita ei Tampereella ennen\noltu aavistettukaan. Se oli ajankäänne Tampereellakin, ulkonainen\najankäänne, joka antoi parempaa vauhtia yhteiskunnan hiljakseen\nkääntyvälle sisällisellekin elämälle.\n\nItämaisen sodan alussa kohtasi Tamperetta suuri onnettomuus, kun\nlopulla vuotta 1854 sen vanhat erioikeudet aavistamatta kumottiin.\nTämä kaupunki, joka aina oli ollut hallituksen uskollisin palvelija\nja hallitusvallan nöyrin kumartaja, koetti silloin uhrauksilla ja\ninnolla maanpuolustuksessa ansaita takaisin vihastuneen isäntänsä\nluottamuksen. Venäläistä sotaväkeä kohdeltiin täällä hyvin, syötettiin\nja juotettiin parhaan mukaan. Kun kotimainen ruotuväki saatiin, päätti\nkaupunki tehtaanisäntä Nottbeckin kehoituksesta kaupungin varoilla\nrakentaa maneesirakennuksen eli harjoitustalon paikkakunnan ruotuväen\nkomppanialle. Maneesi rakennettiin Patterinmäelle likelle kaupunkia ja\nvalmistui maaliskuussa 1855. Vuoden perästä tuo loistorakennus romahti\nalas, mutta oli jo silloin tehnyt tehtävänsä. Tehtaanisäntä F. W.\nFrenckell piti omalla kustannuksellaan yllä kymmenen ruotusotilasta\nTampereen komppaniassa. Talveksi 1855--1856 ottivat tamperelaiset\ntyytyväisesti vastaan venäläisen sotaväen majoituksen, joka maksoi\nkaupungille puolentuhatta hopearuplaa kuukaudessa. Tehtaanisäntä W:m\nNottbeck luovutti ilmaiseksi suuren, osittain kalustetun huoneuston\nvenäläisen sotaväensairaalan käytettäväksi ja tarjosi huoneita myöskin\nTurun virastoille, joita aiottiin sodan jaloista siirtää Tampereelle.\nKöyhemmät kaupunkilaiset lahjoittivat venäläisille vierailleen\npolttopuita ja minkä mitäkin, ja rykmentin lähtiessä toukokuussa 1856\nannettiin kaupungin puolesta sen päällikölle, eversti von Daehnille\nkiitollisuusadressi. Vastamuistoksi jätti sotaväki Tampereelle ankaria\nkulkutauteja (lavantaudin ja punataudin), joihin kaupungissa kuoli\nlähes sata ihmistä.\n\nKun sodan päätyttyä kuvernööri virallisesti tiedusteli kaupungin\nmaistraatilta, ketkä kaupunkilaiset olivat sodan aikana tehneet\nsuurempia palveluksia valtakunnalle, esitti maistraatti mitaleja\nannettavaksi puuvillatehtaan ja paperitehtaan isännille.\nTehtaanisännillä ja koko kaupungilla oli kuitenkin vihaisemmat\npalkitsijansa.\n\nJuhannuksena 1855 oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh käynyt\nTampereella ja otettu vastaan puolijumalaisilla kunnianosoituksilla.\nLainaamme \"Suomettaren\" tamperelaisen kirjeenvaihtajan kertomuksesta\nmuutamia tätä tapausta valaisevia kohtia. Hän kirjoittaa:\n\n\"Kohta tiedon saatua mikä kunnia kaupunkiamme armossa oli kohtaava,\nkäytiin uutterasti siivoomisen ja siisteyden toimiin, ynnä miettimisiin\nmiten tätä korkeata vierasta mahdollisesti tulisi vastaan ottaa.\nVarsinkin kadut ja muut yhteiset paikat pidettiin tarkalla silmällä,\nkasvattipuut kaupungin edustalla oksittiin juuremmalta, Pyynikevuorella\nolevata metsää harvennettiin ja linjoja hakattiin näköalan\nkartuttamiseksi, ja tälle ihanalle harjulle kulkeva huonukainen tie\nkorjattiin vaunuilla ajettavaksi. Näissä ja samanmoisissa vehkeissä\nkuluivat päivät kunnes mittumaarin aatto viimeinkin valkeni. Nyt\naljettiin yleisensä niiden katujen varsille, jotka Suuriruhtinan tiehen\nsopivat, pystytellä lehteviä koivuja, ja kaupungin vallat ja muut\nymmärtävät miehet kulkivat kulmasta kulmaan järkevinä ja totisina jos\nsuinkin, yksissä tuumin johdatellen puiden taidollista järjestämistä\nja aprikoiden mikä tuosta kumminkin syntyisi. Niin kävi tämäkin päivä\nehtoommalle; vielä kerran lakaistiin kadut, ja suven suloisimmaksi\njuhlaksi oli kaupunki myöskin suloisimpaan pukuunsa pukeutunut riemulla\nodotellen Häntä, joka tämänvuotiselle mittumaarijuhlalle uuden arvon\noli antava.\n\n\"Illan ihanassa vilpeydessä alkoi kaikensäätyistä kansaa vilinänä\nkaduilla liikkua. Moni kävi katselemaan Tammerkosken jalosti kuohuvia\naaltoja, moni nousi Pyynikevuorelle ihailemaan suven suloisuutta\nja seudun ylen kauniita maisemia, mutta useimmat astuivat kuitenkin\nodotellen katuja pitkin, joukottaisin pysähtyen 'Engelsmannin' (Herra\nNottbeckin) teettämälle kunniaportille, josta H. K. Korkeutensa oli\najettava huoneillensa Herra Nottbeckin kartanoon. Tämä uljas, maalilla\nvalkaistu portti kolmine läpikäytävineen, Tamperelaisten rehevyys\nja riemu, seisoa nuhjotti 'vapriikin' aluskunnan rajalla, kauniisti\nkyllä kukista tehtyihin suortuviin ja kiehkuroihin puettuna, kamana\npäädyllänsä mustaksi maalatuissa kirjaimissa, kaikelle kansalle\njulistaen seuraavat venäläiset sanat: Blagoslova Bog Velikogo Knäsnja\nNikolaja Nikolajevitsha (siunaa Jumala Isoruhtinas Nikolai\nNikolajevitsaa), ja kaikkein ylinnä kantaen kahta tulessa liehuvata\nkolmiväristä Venäjän lippua. Tältä portilta lähtien tultiin Herra\nNottbeckin mainioon ja mainiota ansaitsevaiseen, lähes kosken keskellä\nolevaan rekoolipuistoon, joka muutoinki ihana ja kaunis täksi\ntilaisuudeksi vaseti vielä oli somemmaksi pantu...\n\n\"Pohjanperän tuskin tuntuva juhannusyön hämärä alkoi jo haihtua,\naamulinnut ylistivät liverrellen laskeumaisillansa olleen auringon\nnousevata koitetta, ja yhä vielä virtoili sama väenpaljous tullin ja\nkunniaportin välillä, ei tosin enään samalla hälinällä, kuin illasta\nalkaen, mutta kumminkin yhtä ahkerasti odotellen suuresti haluttua\nvierastansa. Kunniaportin vieressä rehevästi astuva sapelivyöllinen\nveitikka oli jo ymmärteleväisenä kansaa neuvonut tulemisen hetkellä\nkahden puolen katua jakautumaan ja hurraanhuudoilla päänsä\npaljastamaan; kaupungin vanhukset alkoivat juhlallisimmassa puvussansa\npaikalle tulla ja kaikki ennusti varmaan hartaasti toivotun hetken\nei enään etäällä olevan. Jo tuleekin viskaali tulista kyytiä ajaen,\nhänen perästänsä vielä yksi edeltä-ajaja, ja siitä Suuriruhtinas itse\nkaikkine seuroineen. Nöyrästi kumarrellen kummallekin puolen tervehti\nH. K. Korkeutensa kadun varsilla seisovata kansaa, joka hämmästyneenä\ntuskin muisti lakkiansa nostaa, vielä vähemmin hurraata huutaa. Tämä\ntapahtui kello neljän aikana aamulla. Ainoastansa kaksi tuntia viivähti\narmollinen vieras kaupungissamme, eikä sillä aikaa muualla käynyt,\nkuin yllämainitussa puistossa, jonka keskellä Häntä varten varustetut\nhuoneetkin olivat, ja sen ihanassa saaressa, korkeasti vainajan setänsä\nmuistotaulua silmäilemässä. Kaupungin edusmiehet ja vanhukset saivat\nmyös armon alamaisuudessa kumarrella Häntä, jolloin Porimestari heidän\npuolestansa ruotsiksi oli lukenut ylen kauniiksi ylistetyn puheen\nja siitä sen saman saksankielisessä käännöksessä Suuriruhtinaalle\nojentanut, josta Keisarillinen Korkeutensa, kiitokset tehden,\nsuullisestikin hiukan heitä oli puhuttanut. Kello kuuden aikana astui\nH. K. K. jällensä vaunuihin sillä armollisella jäähyväisvakuutuksella,\nettei Häntä missään pienemmässä kaupungissa oltu suuremmalla ja\nHäneltä odottamattomammalla kunnianosoituksella vastaan otettu, kuin\nTampereella, jotka Isoruhtinan sanat luonnollisesti kaupunkilaisille\nsuuresti riemua lisäsivät. Kokoontuneen kansan hilpeät hurraan-huudot\nseurasivat Häntä matkallensa.\n\n\"Mielelläni kertoisin vielä mistä sisällyksestä Porimestarin lukema,\nlähes kaikilta kaupunkilaisilta kiitetty puhe lie ollut; mutta\nkuin tätä seikkaa muutamalta samassa tilaisuudessa läsnä olleelta\nraatimieheltä rohkenin kysymään, sanoi hän Porimestarin niin vienosti\npuheensa pitäneen, ettei vieressä seisova raatimieskään siitä sen\nenempätä selkoa saanut, kuin että kaunis se oli. Ei siis kumma jos minä\nmuukalainen mitätöin, siitä en niinkään paljoa tajunnut, että kiittääni\nsopisi. -- Oltiin myös täydessä toimessa kunniaportin päälle asettaa\nkaupungin soittokuntaa, joka, Isoruhtinan paikalle tullessa, sieltä\nkamanapäädyn suojasta Venäjän kansanlaulua lykkäisi, mutta en tiedä\nmiten tämä kunnon tuuma siksensä lieneepi jäänyt.\"\n\nVielä suurempi ilo vallitsi Tampereella, kun maaliskuun 28 p. 1856 itse\nkeisari Aleksanteri II kävi kaupungissa. Tästä keisarinkäynnistä kertoo\n\"Suometar\" seuraavaan tapaan:\n\n\"Joukko Tampereen asujia oli kaiken yötä odottanut H. M:ttia ja hänen\nkorkeita seuraajoitaan. Varhain aamusella liikkui kansaa kaduilla\njuhlavaatteissa. Sotaväkeä oli asetettu Turun tullille. Kaupungin\npormestari, neuvosmiehet, vanhimmat ja muut porvarit seisoskelivat\nmyös lähellä tullia, niinkuin myös paljo muuta kansaa, herroja ja\ntalonpoikia, maaltakin. H. M:ttia otettiin hurra-huudoilla vastaan.\nSitte katsoi H. M. hyväksi käydä sisään ruukin patroni Nottbeckin\nkartanoon, joka hänelle ja hänen korkeille seuraajoillensa oli\nvalmistettu asunnoksi. Kohta sinne tultua otti H.M. puheellensa\npormestarin, neuvosmiehet ja soturein ja ammattien virkamiehiä. Torilla\ntarkastettiin sotaväkeä, jonka tehtyä H. M. katsahti sotalasarettia,\nja vapriikin koulua, jossa lapset lauloivat H. M:tille Venäjän\nkansanlaulun. H. M. kiitti ja siunasi lapsia. Kaksi kunniaporttia\noli laitettu H. M. tuloksi. Toinen oli laudoista yli kadun pantu ja\nvalkeaksi maalattu, kruunu oli keskellä ja päällä liehui 12 sotalippua\nja kranssi. Toinen portti oli Mälttärin vuorella kadun päässä ja\nsen keskellä suuri A.H. M:tin tullessa patroni N:n kartanoon oli\nvaprikin työväki komeasta portista asetettu tien kahden puolen,\nmiehet oikealle ja tyttöväki vasemmalle kädelle. Kartanoa kaunisti 25\nsotalippua. Hurraanhuudot seurasivat korkeita vieraita kello 3 1/4\nj.pp. Tampereelta matkalle Hämeenlinnaan, jonne H. M. tuli kello 8\niltasella.\" (100)\n\nSillä välin kuin Tampereella kestitettiin sotaväkeä, hurrattiin\nkeisarille ja kuoltiin sota-aikain kulkutauteihin, käytiin toisella\ntaholla sotaa Tampereen erioikeuksista.\n\nSuomen teollisuuskin eli nyt käänneajassa. Vanha manufakturikausi\nalkoi muuttua uudenaikaisen tehdasteollisuuden suureksi ajaksi,\nvanhat elinkeinomuodot yleensä poistua uusien vapaan kilpailun\ntuotantomuotojen tieltä. Tampereen tehtaat olivat täyttäneet niille\nalkuaan joutuneen yleisen tehtävän, avanneet tehdasteollisuuden uria\nmaassa. Muuallakin maassa oli syntynyt tehtaita ja teollisuutta,\nosittain juuri samanlaista, jota Tampereellakin harjoitettiin. Valtion\ntalous oli muuttunut, tullijärjestelmää oli kehitetty ankarampaan\nsuuntaan, sen mukaan kuin kruunun tarpeet vaativat ja maan liikkeen\narvattiin kykenevän sitä kestämään.\n\nKaikki tämä oli muuttanut Tampereen teollisuuden suhdetta\nmaan muuhun teollisuuteen ja kruunun talouteen. Erioikeutetun\nteollisuuden olemassaolo herätti nurjaa mieltä maan muiden seutujen\nteollisuudenharjoittajissa, joiden oli vähemmän tai enemmän vaikea\nkilpailla Tampereen teollisuuden kanssa. Muuttuneissa oloissa oli\nTampereen erioikeuksilla nyt suoranainen rahallinen arvo, jota niillä\nennen oli ollut ainoastaan rajoitetussa määrässä. Pitääkseen maan\nteollisuusoloja tasapainossa täytyi valtion tuntuvilla apulainoilla ja\netuuksilla tukea maan muita tehtaita Tampereen teollisuutta vastaan,\njoka siten välillisestikin tuotti suuria lovia kruunun kukkaroon\nja sitoi hallituksen käsiä. Ei ole ihmettelemistä, että kotimainen\nhallituskin nyt katseli Tampereen erioikeuksia toisenlaisilla silmillä\nkuin ennen.\n\nMutta vaikkakin Tampereen tehtaat olivat menettäneet yleisen\ntehtävänsä, oli niillä jäljellä oma erityinen tehtävänsä, sama kuin\nkaikilla muillakin tehtailla: katsoa eteensä ja koettaa \"kilpailla\"\nniin hyvin kuin mahdollista. Taistelutta ei Tampere aikonut\nerioikeuksistaan luopua.\n\nAlussa vuotta 1853 teki tulli johtokunta senaatille esityksen,\nettä Tampereen tehtailijain nauttima tullivapaus saatettaisiin\ntarkemman valvonnan alaiseksi. Erioikeudet -- tullijohtokunta lausui\n-- olivat kieltämättä edistäneet Tampereen teollisuutta, mutta\nniiden väärinkäyttämisestä tulisi vahinkoa ja haittaa maan muille\nteollisuudenharjoittajille sekä tappiota kruunulle. Kun ei kuitenkaan\nentisestään ollut säädetty minkäänlaista valvontaa, että Tampereelle\ntullitta tuotuja tarpeita todella käytettäisiin siihen tarkoitukseen,\nmihin ne olivat määrätyt, esitti tullijohtokunta nyt ryhdyttäväksi\ntoimiin, etteivät Tampereen tehtaat saisi nauttia tullivapautta muista\nkuin niistä tavaroista ja raaka-aineista, joita ne paikalla käyttivät\nja jalostivat. Sitävarten olisi Tampereen tehtailijain edeltäpäin\nannettava hallitukselle luettelot, minkälaisia tavaroita ja minkä\nverran niitä he milloinkin aikoivat ulkomailta tuottaa sekä minkä\ntullikamarin kautta tavarat tulisivat maahan tuotaviksi, jotta hallitus\nsaisi tilaisuuden luetteloja tarkastaa ja hyväksyä tai hyljätä. Kun\nmanufakturijohtokuntakin lausunnossaan oli puoltanut puheenalaiseen\nvalvontaan ryhdyttäväksi, hyväksyi senaatti 13 p. huhtik. 1853\ntullijohtokunnan esitykset ja antoi asianomaisille virastoille\nsentapaiset määräykset.\n\nHallitus näytti kuitenkin vain odottavan tilaisuutta käydäkseen\nvielä kovemmin kourin Tampereen erioikeuksien kimppuun. Tampereen\ntehtailijat itse toimittivat hallitukselle tämän tilaisuuden hyvin\npian. V:n 1853 purjehduskauden alussa tulivat heidän ensimmäiset\nluettelonsa senaattiin. Ne olivat huikean pitkiä luetteloja, eivät\nsummiltaan suuria, mutta sisälsivät kymmenittäin tavaralaatuja, joiden\ntullittomuudesta virkamiehillä olisi ollut yllin kyllin saivartelemisen\naihetta. Tällä kertaa kuitenkin jätettiin saivartelemiset vähemmälle,\nFinlaysonin tehtaan suuri luettelo hyväksyttiin sellaisenaan, ja\nvain värjärien luetteloista karsittiin ulkomaiset väriaineet, joiden\ntullittomuudesta oli jo aikaisemmin lausuttu epäilyksiä. Mutta\nedessään nämä todistuskappaleet ryhtyi senaatti voimallisempiin\ntoimiin. Finlaysonin luettelon hyväksyttyään päätti senaatti \"sen\nohessa\" alistaa kysymyksen Tampereen tullivapaudesta keisarin\nratkaistavaksi. Tässä alistuksessa senaatti vain muodollisesti kysyi,\nmiten Tampereen erioikeuksia oikeittain oli ymmärrettävä ja olisiko\nniitä vastaisuudessa sovellutettava laajemmin kuin senaatin lausumassa\nmielipiteessä oli esitetty. Mutta senaatin esityksen perusteluista\nnäkee, että todellisuudessa nyt tahdottiin kerrassaan kumota Tampereen\nvapaakaupunginoikeudet kaikkineen päivineen. Kun -- lausuu senaatin\npöytäkirja v:n 1852 tulliasetusta tarkoittaen -- \"Hänen Keisarillisen\nMajesteettinsa Armollisen tarkoituksen ja tahdon mukaisesti on ryhdytty\npääasialliseen toimenpiteeseen, jotta Suomen paikallisten tarpeiden\nsuhteen mukaan valmistettaisiin yhdenmukaisuutta tämän maan ja Hänen\nKeisarillisen Majesteettinsa muun valtakunnan nauttiman ulkonaisen\nkaupan välillä, tuli maan paikalliselle hallitukselle velvollisuus\nulkomaisten tavarain tuonnin tullivapauteen nähden tarkoin rajoittaa\nsellaisten tehtaiden etuja, joiden toiminta myöskin ulettui kilpailuun\nVenäjän samanlaisten laitosten kanssa, minkä ohella kohtuullinen\nhuolenpito omassa maassa viime aikoina syntyneistä samaa tarkoitusta\nvarten perustetuista tehdas- ja manufakturilaitoksista vaatisi\nankarampaa valvontaa kuin tähän saakka oli ollut tarpeen, että\nerioikeutetut laitokset pysyisivät niiden vapauksien rajoissa, joita\nniiden ensimmäisessä perustamisessa itse asiassa oli tarkoitettu.\"\nSeliteltyään sitten tarkemmin Finlaysonin tehtaan yksityisten ja\nTampereen kaupungin yleisten erioikeuksien luonnetta ja niiden\neriäväisyyttä -- edelliset näet olivat ahtaammat, jälkimmäiset\nlaajemmat -- huomautti senaatti, miten laajaperäisesti Tampereen\ntehtailijat olivat tullien kohoamisen jälkeen ruvenneet tulkitsemaan\nerioikeuksiansa, mitä menettelyä senaatti ei voinut hyväksyä, koska\nmaan muut tehtaat eivät silloin voi kilpailla Tampereen tehtaiden\nkanssa ja koska se \"puoleltaan myöskin vaikuttaa haitallisesti\ntehdasteollisuuteen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa muissa\nvaltioissa\".\n\nSenaatin sanoissa luulemme tuntevamme senaatin mahtavan\nvarapuheenjohtajan ja raha-asiain toimituskunnan päällikön L. G.\nv. Haartmanin käsialan, senaatin teossa hänen tahtonsa. Tampereen\nerioikeuksien tulkinta, joka esiintyy senaatin lausunnossa, tuo tarkka\nerotus pumpulitehtaan ahtaampain ja kaupungin laajempain erioikeuksien\nvälillä, on sama, jota v. Haartman myöhemmin useammasti esitti ja\najoi. Tuo kiertelevä ja kaarteleva kirjoitustapa, joka peittelee\ntakana piilevää häikäilemättömyyttä, muistuttaa elävästi tämän miehen\nyleistä kirjoitustapaa. Emmekä tehne vääryyttä merkitessämme myöskin\nnuo vielä siihen aikaan oudostuttavat sanat Suomen \"paikallisen\" kaupan\nja teollisuuden saattamisesta \"yhdenmukaisuuteen\" Venäjän kaupan ja\nteollisuuden kanssa saman miehen yksityiseen laskuun, sillä ne ovat\nsamoja ajatuksia, joita v. Haartman erityisellä painolla myöhemminkin\nesitti. Tämä merkillinen valtiomies ajoi näihin aikoihin erityistä\nsuurpolitikkaansa. Tampereen entisestä innokkaasta ystävästä oli hän\nmuuttunut sen teollisuuden ankaraksi masentajaksi.\n\nJoulukuussa 1853 päivätyllä ministerivaltiosihteerin kirjelmällä\nilmoitettiin senaatille keisarin päätös Tampereen erioikeuksien\nkysymyksessä. Päätös oli sellainen kuin senaatti oli toivonut.\nKorkeimmasta paikasta nyt selitettiin, että Finlaysonin tehtaalle\nmyönnetty erityinen tullivapaus koski koneita, rakennustarpeita ja\nmuita aineksia, joita tehtaan muuttamista tai laajentamista varten\nvoitiin ulkomailta tuottaa, sekä väriaineita, oksideja y.m.s. aineita,\njoita tehtaassa tarvittiin raaka-aineiden jalostamisessa, minkä lisäksi\nTampereen puuvillatehtaalla kaupungin yleisten erioikeuksien nojalla\noli oikeus tullitta tuottaa ulkomailta koneita, työaseita ja sellaisia\nraaka-aineita, joita oli katsottava varsinaisiksi teollisuuden\nalkuaineiksi (rudimaterier), mutta ei muunlaisia tavaroita. Niinikään\nlausuttiin keisarillisessa kirjelmässä, etteivät Tampereen tehtaille\nmyönnetyt edut kuuluneet niihin, \"joiden pätevyys voi ikuisesti\njatkua\". Keisari oli senvuoksi nähnyt tarpeelliseksi lakkauttaa\nTampereen v. 1821 annetut vapaakaupunginoikeudet, kuitenkin vain\nasteettain ja määrätyssä järjestyksessä, siten että senaatin oli heti\njulaistava keisarin päätös, mutta erioikeudet olivat lopullisesti\nlakkaavat vasta kymmenen vuoden kuluttua.\n\nTammikuun 18 p. 1854 julkaisi senaatti keisarillisen päätöksen yleisenä\nkuulutuksena. Se kuului:\n\n\"Katsoen siihen, että Tampereen kaupungilla niiden kolmenkymmenenkahden\nvuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kuin Me julistuksellamme\n1 p:ltä elokuuta 1821 olimme myöntäneet sen tehtailijoille muiden\netuuksien muassa tullivapauden tehdasraaka-aineista, työkaluista ja\nkoneista, on ollut moninaisia keinoja edistyä, sekä siihen nähden,\nettä mainittujen etuisuuksien pitempiaikainen jatkuminen vaikuttaisi\nhaitallisesti tehdasteollisuuteen muussa Suomessa, ja vielä siihen,\netteivät mainitut etuisuudet ole senlaatuisia, että niiden voimassaolo\nainaisesti voisi jatkua, olemme havainneet oikeaksi ja välttämättömäksi\ntäten julistaa, että yllämainittu Tampereen tehdaslaitoksille suotu\ntullivapaus vuoden 1859 alusta on loppuva. Kuitenkin ja siksi, ettei\ntehtailijoita, jotka mahdollisesti huomaavat itsellään tämän johdosta\nolevan syytä lopettaa tehdasliikkeensä sanotussa paikassa, puuttuisi\nmietintöaikaa käyttää muualla sinne sijoittamansa pääomat, on mainittu\ntullivapauden lakkautus vähitellen toimeenpantava ja alkava kuuden\nvuoden päästä, luettuna nyt kuluvasta, siten, että tehdaslaitosten\nTampereella on vuoden 1860 alusta suoritettava viidesosa tullia\ntavaroista, joita yllämainitun julistuksen perusteella on saatu tuottaa\ntullittomasti, v. 1861 kaksiviidettä osaa siitä ja niin eteenpäin,\njokaisena seuraavana vuonna lisättynä viidennellä osalla, siten että\nniiden tuotanto vuoden 1864 alusta on oleva yleisen tullitaksan\nmääräysten alainen.\"\n\nFinlaysonin tehtaasta ei tässä kuulutuksessa puhuttu mitään. Mutta\nPietarista tulleessa kirjelmässä sanottiin, että keisari oli\ntahtonut jättää Finlaysonin erityiset etuudet voimaansa, jotavastoin\nTampereen yleisten erioikeuksien lakkauttaminen olisi sovitettava\npuuvillatehtaaseenkin, mistä päätöksestä tehtaan omistajille oli\nerityinen tieto annettava.\n\nNiin oli tienhaara tullut Tampereen teollisuudelle ja koko Tampereen\nkaupungille. Hätä varmaan oli suuri. Mutta taas oli apukin lähellä.\nKuten tunnettu, ei v:n 1854 kuulutus koskaan astunut voimaansa, sillä\njo 20 p. jouluk. 1855 ilmestyi uusi keisarillinen manifesti, joka\nlyhyin sanoin, ilman mitään perustelua, uudisti Tampereen kaupungin\nkaikki erioikeudet viidenkymmenen vuoden ajaksi laskettuna v:n 1856\nalusta v:n 1905 loppuun saakka.\n\nManifestia seuranneessa kirjelmässä ilmoitti ministerivaltiosihteeri\nkeisarin kenraalikuvernöörin esityksen mukaisesti selittäneen, että\nTampereen kaupunki oli nauttiva erioikeuksiansa sellaisina kuin ne v.\n1821 oli sille suotu ja jo päälle kolmekymmentä vuotta sovellutettu,\nmutta että kymmenen vuotta ennen kuin nyt myönnetyt viisikymmentä\nvapaavuotta päättyisivät, oli keisarille ilmoitettava, olisiko silloin\nvallitseviin oloihin nähden erioikeuksia rajoitettava vaiko ne kokonaan\nlakkautettava.\n\nMikä aiheutti tämän muutoksen, joka äkkiarvaamatta tapahtui\nkeisarillisen manifestin juhlallisessa muodossa, niin kokonaan Suomen\nsenaatin tahtoa vastaan, vieläpä sen tietämättäkin?\n\nTuskinpa olisi tällaista käännettä saattanut tapahtua vanhan\nhallituksen aikana. Mutta nyt oli valtaistuimella uusi keisari,\nSuomessa uusi kenraalikuvernööri ja maassa sodan pauhu. Vanhat olivat\nkuolleet, kaikki alkoi uudeksi tulla.\n\nAsian yksityiskohtaisia vaiheita emme ota arvataksemme. Niitä siltä\nehkä valaisee se erityinen ystävyyssuhde, joka näinä aikoina vallitsi\nkreivi Bergin ja Tampereen kaupungin, etenkin sen tehtailijain, kesken.\nOlemme nähneet, että kreivi Bergillä olikin syytä olla tyytyväinen\ntamperelaisiinsa, jotka sodan aikana osoittivat korkeinta innostusta ja\nuhraavaisuutta Venäjän asian hyväksi. Tärkeissä aikain vaiheissa ovat\nasiat useinkin merkillisellä tavalla toisiinsa kietoutuneet. Itämainen\nsota, Tampereen puuvillatehtaan isännän aateloiminen, Tampereen\nerioikeuksien uudistaminen, ne kuuluvat kaikki yhdessä siihen ajan\nkäänteeseen, josta tässä puhumme.\n\nTampere sai takaisin erioikeutensa. Mutta tätä tapahtumaa seurasivat\nvielä merkilliset jälkinäytökset, joissa pääosaa hoiti L. G.\nv. Haartman. Hän ja hänen takanaan senaatti ja maan johtavat\nteollisuusmiehet alkoivat tuiman taistelun ei tosin muodollisesti itse\nmanifestia vastaan, vaan tehdäkseen tyhjäksi sen vaikutuksen. Eikä\nheidän sitkeytensä jäänytkään palkkaa vaille.\n\nLähettäessään alussa vuotta 1856 manifestin senaatille ei\nkenraalikuvernööri unohtanut huomauttaa, että manifestia oli\nsovellutettava tarkalleen v:n 1821 manifestin mukaisesti, sillä\ntavoin kuin sitä oli sovellutettu jo päälle kolmenkymmenen vuoden\naikana, lisäsipä vielä omasta puolestaan sen määräyksen, että\nTampereen tehtaille tulevain ulkomaisten tavarain \"rajoittavasta\nvalvonnasta\" oli lakattava. Tällä pistävällä lauseella tarkoitettiin\nsilminnähtävästi senaatin v. 1853 antamia valvontamääräyksiä. Senaatti\nlähetti vastaukseksi kenraalikuvernöörille pitkän kirjelmän: senaatin\ntoimeenpanema valvonta oli ehdottomasti tarpeellinen väärinkäytösten\nestämiseksi, joihin Tampereen tehtailijat olivat osoittaneet suurta\ntaipumusta, ja valvonnan laiminlyöminen vahingoittaisi arveluttavasti\nmaan muiden tehtailijain etuja ja vähentäisi kruunun tullituloja.\n\nEräs asiakirjoihin konseptina liitetty \"alamainen mietintö\", jonka\nmukaan senaatin vastauskirjelmä suurimmaksi osaksi on laadittu ja jota\nvoimme katsoa v. Haartmanin kirjoittamaksi tai kirjoituttamaksi, auttaa\nmeitä näkemään hiukan tämän jutun verhojen taakse. Tuossa konseptissa\nnäet suoraan sanotaan kenraalikuvernöörin olleen Tampereen tehtailijain\nyllyttelyn alaisena, ja leimataan kenraalikuvernöörin menettely\nomavaltaiseksi, koska ei manifestissa eikä ministerivaltiosihteerin\nkirjelmässä oltu puhuttu mitään valvonnan poistamisesta.\n\nTuloksena tästä ensimmäisestä kaksintaistelusta oli 15 p. elok. 1856\njulaistu kuulutus, jossa annettiin määräyksiä Tampereelle tuotavain\nulkomaisten raaka-aineiden, työkalujen ja koneiden valvonnasta.\n\nSe oli kuitenkin vain välirauha. Kumpikaan riitapuoli ei ollut\ntulokseen tyytyväinen, sillä se ei ollut lopullisesti ratkaissut\nkysymystä, kuinka pitkälle ja mihin kaikkiin tavaroihin tamperelaisten\ntullivapaus oikeastaan ulettui. Vastaamatta oli niinikään kysymys,\nsisälsikö senaatin valvonta-oikeus myöskin oikeuden vapaasti tulkita\nTampereen tullivapauden laajuutta, niinkuin senaatti v. 1853 oli tehnyt.\n\nNämä tärkeät asiat tulivat polttaviksi jo syksyllä 1856, jolloin\ntehtaanisäntä Frenckell anoi tullivapautta perustamalleen\ntapettitehtaalle ja tulli johtokunta sen johdosta antoi kovin\nhorjuvan lausunnon. Samana syksynä Helsingissä koossaolevalta\nmanufakturikomitealta kysyttiin, mitä sen mielestä olisi ymmärrettävä\n\"tehtaiden raakatarpeilla\" (rudimaterier). Komitean enemmistö,\nparhaastaan tehtailijoita, antoi sangen laajan luettelon tällaisista\nraaka-aineista, jotavastoin komitean jäsen Kaarle Frietsch lausui\nmielipiteen, että ainoastaan ne perusaineet, joita tehtaat jalostivat,\nsiis esim. pumpulitehtaissa ainoastaan raakapumpuli, olisivat tehtaiden\nraakatarpeiksi katsottavat. Tämä lausunto oli kuin tarpeeseen\ntilattu. Manufakturijohtokunta kiiruhti kannattamaan sitä, mutta\nlausui vaihtoehtoisesti kannattavansa myöskin komitean enemmistön\nmielipidettä, kuitenkin joillakin supistuksilla.\n\nSyksyllä 1857 äänestettiin asiasta senaatissa. Yleensä oltiin\nhallituksessa mahdollisimman ankarain tullirajoitusten puolella.\nJa kotimainen hallitus saavuttikin nyt osittaisen voiton.\nToukok. 12 p. 1858 sai se antaa tarkempia määräyksiä Tampereen\ntehtaiden tullittomista raaka-aineista, joilla oli ymmärrettävä\nraakoja ja jalostamattomia luonnontuotteita sekä \"perusaineita,\njoiden jalostaminen ja valmistus joksikin, tuotteeksi on tehtaan\ntarkoituksena\".\n\nTätä asiaa senaatissa käsiteltäessä oli F. G. v. Haartmanilla\nollut viimeisen kerran tilaisuus selittää Tampereen erioikeuksia.\nKirjallisessa lausunnossaan senaatin pöytäkirjaan hän ensiksikin\nselitti omaa pätevyyttään Tampereen erioikeuksien tulkitsemiseen,\nsillä hän oli entisessä \"luottamusasemassaan\" tullut tuntemaan ne\nseikat, jotka olivat edeltäneet vapaakaupungin perustamista. Hän\nväitti nyt, että v:n 1821 erioikeudet, jotka äskettäin oli uudistettu,\ntarkoittivat ainoastaan rauta- ja muun metalliteollisuuden edistämistä\nja että Finlaysonin tehtaan etuudet jo edeltäpäin olivat määrätyt\nja rajoitetut. V:n 1855 manifesti oli tosin pitentänyt kaupungin\nerioikeuksia 50 vuodeksi, mutta ei muuttanut niiden laatua, joten\nsiis esim. tupakka-, sokeri-, paperi-, pellava- y.m.s. Tampereelle\nperustettaville tehtaille ei olisi tullivapautta suotava; ne edut,\nmitä eräille alkuperäisten erioikeuksien ulkopuolella oleville\ntehtaille oli suotu, olivat niille annetut kullekin erityisten\nerioikeuskirjain, vaan ei yleisten erioikeuksien perusteella.\nLopuksi v. Haartman vielä huomautti, että \"laajemman tullivapauden\nsuominen ulkomaisille raaka-aineille on selkeässä ristiriidassa sen\nsuuremman, yleisemmän edun kanssa, mikä Suomella täytyy olla, ettei\nnäet poikkeustulleja, joita se kieltämättä paikallisesti tarvitsee,\nkasvateta sellaisiin liiallisuuksiin, että siten auttamattomasti\nvaikeutettaisiin niiden rajoitusten myöhempää poistamista, jotka\nvielä estävät maan kaupallista ja teollista lähentymistä Venäjään\"...\n\"Tehdastoimen edistäminen ei meillä ole pääasia, vaan riippuu meidän\nmaamme edistyminen varsinaisesti maalaiselinkeinojen menestymisestä ja\ntäydellisentymisestä.\"\n\nSillävälin kuin v. Haartman ja hallitusherrat politikoivat Tampereen\nerioikeuksista, olivat maan teollisuusmiehetkin korottaneet äänensä\ntässä harmillisessa elinkeinoasiassa.\n\nMuistettavassa senaatin istunnossa maalisk. 24 p:nä 1856 oli keisari\nAleksanteri II antanut senaatin toimeksi m.m. \"esittää keinoja, jotka\nolisivat tarkoituksenmukaisimmat kehittämään maan teollisuutta yleensä\nja edistämään jo olevain manufakturien ja tehtaiden vaurastumista ja\ntoimintaa sekä myöskin sentapaisten uusien laitosten perustamista.\"\n\nTämän käskyn johdosta joutui maan teollisuuden kysymys koko\nlaajuudessaan uudelleen pohdittavaksi. Marrask. 17 p:nä kokoontui\nHelsingissä manufakturikomitea, johon oli kutsuttu jäseniksi\npaitsi manufakturijohtokunnan virkamiehiä joukko maan johtavia\nteollisuusmiehiä. Vaikkei vielä vuottakaan ollut kulunut keisarillisen\nmanifestin julkaisemisesta, jolla Tampereen erioikeudet oli uudistettu,\nuskalsi komitea jo käydä hyökkäykseen tätä toimenpidettä vastaan.\n\nMielissä kytevän tyytymättömyyden tulkkina olivat komitean jäsenet,\nkauppaneuvos H. Borgström ja tehtailija A. W. Wahren, Tampereen\npuuvillatehtaan kanssa kilpailevan Forssan tehtaan isännät. Edellinen\nlaajassa kirjallisessa lausunnossaan huomautti, ettei Tampere\nollut toteuttanut hallitsijan aikomuksia, koska niiden 33 vuoden\naikana, mitkä olivat kuluneet Tampereen vapaakaupunki julistuksen\njälkeen, siellä oli syntynyt ainoastaan yksi puuvillatehdas ja yksi\nkonepaperitehdas, paitsi muutamia aivan vähäpätöisiä pikkulaitoksia.\nPumpulitehdaskin työskenteli pääasiallisimmin Venäjän markkinoita\nvarten, hankkimainsa erioikeudellisten vientietujen ja Suomen\nvaltiolta saamainsa melkoisten raha-apujen nojalla. Tampereen\nerioikeuksista huolimatta, joilla menneinä aikoina yleensä oli ollut\nvain vähäinen merkitys, oli kuitenkin muissa osissa maata ruvennut\nsyntymään teollisuuslaitoksia, joita niiden omistajat olivat ruvenneet\nlaajentamaan siinä kansantalouteen ja käytännölliseen järkeen\nperustuvassa vakaumuksessa, etteivät Tampereen erioikeudet voineet olla\npysyviä, kun muuallakin maassa oli kehittynyt suojelemista ansaitsevaa\ntehdasteollisuutta.\n\nV:n 1855 manifesti, joka uudisti Tampereen erioikeudet, teki Tampereen\nentisille tehtaille oikeutta ja siinä kohden oli sen yleinen mielipide\nhyväksynyt, mutta erioikeutena Tampereelle perustettaville uusille\ntehtaille oli manifesti \"salpa maan tehdasteollisuudelle yleensä\".\n\nTampereen tehtaat saivat nyt nauttia erioikeuksiansa sillä välin kuin\nteolliset laitokset maan muissa osissa jäivät yleisten asetusten ja\ntullitaksan vaihtelevain määräysten alaisiksi, jotka odottamatta\nsaattoivat lamauttaa tai hävittää noita muita tehdaslaitoksia.\n\"Sellaisissa oloissa on teollisuuden kehitys Suomessa mahdoton, ellei\nryhdytä toimiin, jotka täydellisesti poistavat Tampereen erioikeuksien\nyksinoikeudellisen luonteen; sillä ajoittaiset edut, joita maan\nmuille tehtaille myönnetään laina-apujen, tarpeellisten ulkomaisten\nraaka-aineiden tullin alennusten y.m.s. kautta, ovat ainoastaan turhia\ntekosyitä, jotka eivät poista Tampereen monopolissa piileviä, maan\nmuiden osain teollista etua uhkaavia vaaroja.\"\n\nBorgström huomautti edelleen, miten Tampereen erioikeudet suojelivat\nsellaisiakin teollisuudenhaaroja, joissa ei tarvittu vesi- tai muuta\nkäyttövoimaa ja joiden keinotekoinen keskittäminen Tampereelle suotta\naikoja vain kallistuttaisi tehdastavarain hintoja ja vähentäisi kruunun\ntullituloja. Saattaisipa tapahtua, että valtio menettäisi tärkeät\nsokeri- ja tupakkatullinsa, jos Tampereelle, kuten jo puhuttiin,\nperustettaisiin suuria sokeri- ja tupakkatehtaita. Valtion täytyisi\nsilloin ryhtyä vihattavaan aksiisijärjestelmään, joka tuottaisi varman\nturmion Tampereen teollisuudelle, mutta vahingoittaisi myöskin koko\nmaata ja valtiota.\n\nEsittäjä tiesi kuitenkin keinon, jolla nämä vaarat voitaisiin\nvälttää pitämällä keisarin sanaa kunniassa ja vahingoittamatta\nyksityisiä etuja. Tampereen erioikeuksien hengestä näkyi, että näiden\nerioikeuksien perusajatuksena oli ollut kehoittaa maan alkavaa\nteollisuutta käyttämään hyväkseen Tammerkosken vesivoimaa. Olisi\nnyt saatava vain arm. selitys, että erioikeudet koskevat ainoastaan\nsellaisia Tampereella olevia tehtaita, jotka käyttivät vesivoimaa,\nolisi lisäksi maksettava korvausta niille Tampereen tehtaille, jotka\nsiten tulisivat menettämään tullivapautensa ja lopuksi myönnettävä maan\nmuillekin tehtaille samanlaisia etuja, mitä Tampereen tehtaille jäisi\n-- niin kaikki olisi hyvä. Se helpotus, minkä maan teollisuus tällaisen\njärjestelmän kautta saisi, olisi vähäinen siitä johtuvan vapaan\nkilpailun, teollisen vakavuuden ja varmuuden, teollisuuden yleisen\nkukoistamisen ja maan kasvavan varallisuuden rinnalla.\n\nKaunopuheisesti esitti myöskin tehtaanisäntä Wahren Tampereen\nerioikeuksien vahingollisuutta ja vapaan kilpailun, \"tämän kaiken\nteollisuuden elinkysymyksen\", tarpeellisuutta.\n\nHän ei tahtonut kieltää, että paikallisilla erioikeuksilla, sellaisilla\nkuin Tampereen, saattoi teollisuuden alkuasteilla olla merkityksensä.\nMutta kun sellaisilla erioikeuksilla oli saavutettu, mitä niillä oli\ntarkoitettu, tai kun teollisuuden levenemistä useampiin seutuihin\nmaassa pidettiin välttämättömänä, ei ollut oikein pysyttää teollista\nmonopolia ainoastaan yhden paikkakunnan eduksi. Jos Tampereen\ntehtailijat tyytyvät kohtuulliseen voittoon, eivät muiden seutujen\ntehtailijat tullien noustessa enään voi kilpailla heidän kanssaan.\nSilloin jäävät käyttämättä maan luonnolliset voimat, kosket ja metsät\nmenettävät arvonsa, ja kansan yritteliäisyys taantuu. Jos taas\nTampereen tehtailijat tahtovat lukea voittoonsa myöskin säästyneet\ntullimaksut, niin voivat muut tehtaat tosin ryhtyä kilpailuun,\nmutta valtio tulisi siinä tapauksessa rikastuttaneeksi yhtä ainoaa\npaikkakuntaa koko muun maan kustannuksella, ja teollisuuden edistyminen\njoutuisi hyvin uhalliseksi, koska se riippuisi erioikeutetun\nteollisuuden mielivallasta, jotapaitsi tullien vaihtelutkin\nsaattaisivat täydellisesti kukistaa erioikeuksien ulkopuolella olevan\nteollisuuden, erioikeutetun teollisuuden siitä vain yhä hyötyessä. Kun\nTampereen erioikeuksia v. 1854 vähennettiin ja teolliset laitokset\nmuuallakin maassa saivat siten varmuutta, oli tämä asetus tuskin\njulaistu, kun useita melkoisia tehtaita päätettiin perustaa, ja\nennen tuntematon halu teolliseen toimintaan heräsi maassa, niin maan\nteollisuus näytti lyhyessä ajassa kasvavan moninkertaiseksi. Mutta\nkaikki nämä toiveet oli v:n 1855 manifesti sammuttanut.\n\nNiinkuin taistelutoverinsa niin Wahrenkin tahtoi saada muutoksen näissä\nikävissä oloissa aikaan keisarin sanaa loukkaamatta, ja esitti hänkin\nsenvuoksi sen mukavan keinon, että maan muille tehtaille suotaisiin\nsamat edut, mitä Tampereen tehtaille jo oli suotu.\n\nKuten näkyy, osasivat Tampereen erioikeuksien ahdistajat käyttää\ntilaisuutta kahden kärpäsen lyömiseen samalla iskulla: vastustajain\nkukistamiseen ja teollisen vakavuuden, s.o. raaka-aineiden tullin\npoistamisen, hankkimiseen.\n\nTampereen erioikeuksia puolusti manufakturikomiteassa Tampereen\npaperitehtaan isäntä F. W. Frenckell. Eikä huonosti puolustanutkaan.\nHän huomautti, miten maan rannikkoseuduilla oli laivaliikkeessään\nja tuonti- ja vientikaupassaan niin suuria etuja Suomen sisäosiin\nverraten, että hallitus teki vain velvollisuutensa edistäessään\nkaikilla mahdollisilla keinoilla sisämaiden teollisuutta. Se oli\nsamalla sisämaiden maanviljelyksen edistämistä, koska tehdasseutujen\nväestö ostaa maamiehen tuotteet; Tampereellakin olivat tärkeimpäin\nmaalaistavarain hinnat viime aikoina nousseet yhtä korkeiksi\nkuin rannikoilla. Tampereen erioikeuksien tarkoitus oli myöskin\nkeskittää sisämaan teollisuutta niin paljon kuin mahdollista yhteen\npaikkaan, jonkalaista keskittämistä Englannin esimerkki ja Tampereen\nsuuret luontaiset edut sekä asema kylliksi puolsivat. Syyt, miksi\nei Tampereella kolmeenkymmeneen vuoteen ollut syntynyt suurempaa\nteollisuutta, eivät olleet ne, mitä Tampereen erioikeuksien vastustajat\nolivat esittäneet, vaan epävarmuus erioikeuksien jatkumisesta ja koko\nmaan teollisuuden alkeellinen tila menneinä vuosikymmeninä. Sitäpaitsi\noli Tampereen erioikeuksia tahdottu kiertää siten, että jokainen,\njoka muualla -- varsinkin Turussa päin -- oli perustanut tai aikonut\nperustaa tehtaan, oli voinut hankkia itselleen joko raaka-aineittensa\ntullivapauden tai muita etuja, jotka olivat täysin vastanneet Tampereen\ntehtaille myönnettyjä etuja, vieläpä monasti olleet suuremmatkin\nkuin ne. Niinpä nautti esim. Tervakosken paperitehdas 23 000\nhopearuplan valtiolainaa mitä edullisimmilla ehdoilla, jotavastoin\nTampereen paperitehdas ei ollut koskaan voinut saada 6 000 ruplaa\nenempää; korkovoitto oli Tervakoskelle suurempi etu kuin Tampereen\npaperitehtaan koko tullivapaus. Siinä oli kolmas ja suurin syy,\nmiksi ei Tampereen teollisuus ollut enemmän edistynyt. Jos Tampereen\nteollisuudenharjoittajat olisivat tienneet, että he olisivat saaneet\nsamoja tai suurempia etuja muualla, olisivat he perustaneet tehtaansa\nrannikolle, jossa yksin rahtikustannuksien säästämisellä olisivat\nhyötyneet enemmän kuin nyt Tampereen erioikeuksilla. Jos nyt valtion\nraha-asiat sallivat, että raaka-aineita saadaan tullitta tuoda kaikkiin\nSuomen tehtaisiin, niin olisi korvausta maksettava Tampereen tehtaille,\njoiden tonttien ja vesivoiman hinnat olisivat nousseet erioikeuksien\nvuoksi. Tampereella ei ollut onnea tässä kokouksessa. Komitea hyväksyi\nBorgströmin ja Wahrenin kannan ja muodosti ponsilauseensa aivan sen\nmukaiseksi. Manufakturijohtokuntakin lausunnossaan lyhyesti, ilman\nperusteluja, yhtyi samaan vastavirtaan, jota korkeammalta istuimelta\nohjaili L. G. v. Haartman. Mutta vielä oli Tampereella suojelijansa.\nSanomalehtien, jotka yrittivät kertoa komiteassa sattuneesta\ntapauksesta, täytyi keskeyttää kertomuksensa. Virallisella vaitiololla\nkukistettiin tyytymättömäin tehtailijain kapina keisarillista\nvapaakaupunkia vastaan, jossa nyt kiitollisuudella saatettiin\nkiinnittää Aleksanteri II:n muistotaulu Kotkankallioon Aleksanteri I:n\nmuistotaulun rinnalle. (101)\n\n\n\n\nVIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.\n\n\nLyhennyksiä: Pk = pöytäkirja, Tk = tuomiokirja, VA = Valtionarkisto\n\n\n1. SUOMEN SODASTA ITÄMAISEEN SOTAAN.\n\n_b) Aleksanteri I:n aika Tampereella._\n\n(1) Majoitusasia: C. G. v. Bonsdorff, Debiterings- och\nbeskattningsverket särdeles uti Åbo och Björneborgs län II s. 85; Tamp.\nTk 25.5.1809 § 3; 5.2.1810 § 8; 1.7.1811 § 8; 17.6.1811 § 5 ja\n22.7.1811 § 22 (majoitushäiriöistä; ks. myös edellä I ss. 366--367);\nTamp. Tk 24.12.1803 § 11; 4.6.1810 § 13; 22.10.1810 § 1; 17.6.1811\n§ 2; 7.10.1810 § 3; 30.12.1810 § 4; 13.1.1812 §§ 6 ja 7, sekä 10.2.1812\nS 9 (majoitusveroista ja majoitusmestareista); Tamp. Tk 9.6.1817 §§ 4\nja 5; 29.9.1817 § 1; 20.10.1817 § 1 ja 12.1.1818 § 7; Tamp. maistr.\nvirkakirj. 12. ja 21.7.1819 (myöhemmät majoitukset ja majoitusverot);\nTamp. Tk 9.3.1821 § 13; VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 93/13 1822\nja Pk 7.5.1823 (majoitusvapautuskysymys).\n\n(2) Korkeita matkustajia: Tamp. Tk 2.11.1815 §§ 1. ja 2; 14.11.1815\n§ 4 (prokuraattorin käynti). -- Keisarin käynti: Blåfield, Tampereen\nkaupunki s. 22; Tamp. maistr. virkak. 21.9.1819; Nervander, Keisari\nAleksanteri I:sen matkat Suomessa ss. 278--284.\n\n_c) Nikolain aika Tampereella._\n\n(3) Tihlmanin ero: Tamp. Tk 30.8.1827 § 1.\n\n(4) Lääninhallituspuuha: Tamp. Tk 15.10.1825 § 3 ja 25.2.1828 § 12.\n\n\n2. SUOMEN VANHEMMAN TEOLLISUUDEN KEHITYSASTEET.\n\na) Kotityö.\n\n(5) Rühs--Arvidsson, Finland och dess invånare II (1827) s. 13.\n\nb) Käsityö.\n\n(6) S. 40. Määritelmiä: Art. \"Käsityö\" Valtiotiet. Käsikirjassa;\nAnnala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus s. 19. -- Käsityön\nleveneminen maaseuduille: Manufakturijohtokunnan lausunto 1857, ss.\n126--127; VA, Manuf. johtok. kok. v:lta 1843, Teollisuushan. Ark.;\nLindström, Beskrifn. öfver Eura socken, Suomi 1849, s. 147.\n\nc) Kotiteollisuus.\n\n(7) Määritelmiä: Art. \"Kotiteollisuus\" Valtiotiet. Käsikirjassa;\nAnnala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 20--21. -- Suomen\nvanhempi kotiteollisuus yleensä: Voionmaa, Katsaus Suomen teollisuuteen\nuskonpuhdistuksen aikakautena, S. Museo 1911, ss. 20--22; Hermelin,\nTal om näringarnas förhållande uti rikets särskilde lands-orter\n1773, Ruotsin tiedeakat. presidiopuheissa; Rühs--Arvidsson, Finland\noch dess invånare II s. 115; v. Knorring, Gamla Finland (1833)\ns. 90; Rein, Statistik teckning af storfurstendömet Finland, ss.\n136--138; Manufakturijohtokunnan vuosikertom. 1856 ja 1857, taulun\ntapaan järjestettyjä ylipäisiä tietoja. -- Satakunnan vanhasta\nkotiteollisuudesta Arvidsson, Handl. VII s. 190; VA 215 1: 86;\nVääränen, Handl. I ss. 310--311.\n\n(8) Villakankaiden kotiteollinen kudonta: Annala, Suomen\nvarhaiskapitalistinen teollisuus ss. 274--277; Kovero, Suomen\nkotimarkkinateollisuus ss. 249, 273.\n\n(9) Pellavan viljelys: Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss.\n228, 249--254, 298--299, 305--306. Pellavan kehruu ja kudonta:\nAnnala. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 289--310; Kovero,\nmain. teos ss. 233--235, 244--247, 270--273, 268 (väittelyjä), 301\n(kansakoulut).\n\n(10) Puuvillan kehruu ja kudonta: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen\nteollisuus ss. 289--310; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss.\n274--277.\n\nd) Kapitalistisen teollisuuden alkumuotoja.\n\n(11) Määritelmiä: Annala. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss.\n13--23. -- Tervateollisuus: Art. \"Tervanpoltto\" Tietosanakirjassa;\nArt. \"Kauppakomppaniat\" Valtiotiet. Käsikirjassa; Hermelin,\nRuotsin tiedeakat. presidiopuheita 1773, s. 65; Korpisaari, Suomen\nulkomaankaupasta vv. 1812-- 1825 ss. 130--135.\n\ne) Vanha kruununteollisuus.\n\n(12) Yleistä: Palmén, Kauppapakon ajoilta, Oma Maa (2. pain.) II\nss. 379--390; Suviranta, Merkantilismi, Vhteisk. taloud. Aikakausk.\n1919. -- Salpietari- ja kruutiteollisuus: Aspelin, Muistoonpanoja\naseteollisuudesta Suomessa, Hist. Ark. VIII ss. 326--330; Voionmaa,\nKatsaus Suomen teollisuuteen uskonpuhd. aikakautena, S. Museo 1911, ss.\n23--24; Rühs--Arvidsson, Finland och dess invånare II ss. 36--37.\n\n(13) Laivanrakennus: Voionmaa, S. Museo 1911, s. 24; Tuneld--Porthan,\nGeographie öfver Storfurstendömet Finland s. 326; Åbo Tidn. 1774: 13 ja\n1783: 28--29 (Turun laivanrakennus); Åbo Tidn. 1839: 87.\n\nf) Kartano- ja ruukkiteollisuus.\n\n(14) Sahausteollisuus: Voionmaa, S. Museo 1911, ss. 24--25; Hanho,\nTutkimuksia Suomen metsätalouden historiasta 19. vuosisadalla I ss.\n1--37; Ruuth; Rühs--Arvidsson, Finland och dess invånare II s. 36;\nPalmén, Niilo Ludvig Arppe, Oma Maa (2. pain.) VI ss. 667--680.\n\n(15) Rautateollisuus: Uusimpia yleisesityksiä Kovero, Suomen\nkotimarkkinateollisuus ss. 109--177, ja Annala, Suomen\nvarhaiskapitalistinen teollisuus ss. 100--114, 190--197 ja 201--220. --\n\"Rautaharkko\" ja \"Rautamulta\" Tampereen seudulla Maanmitt. hall. Ark H\n8, 4/1 ja H 51 A, 17.\n\n(16) Kiviteollisuus: Aspelin, Den finska stenindustrins banbrytare,\nF. Museum 1900, n:o 3; Eskola, Suomen hyödylliset kivilajit ja\nepämetalliset mineraalit (Oma Maa VI ss. 469--481).\n\n(17) Savenvalanta: S. Vir. Tilasto II, Katsaus Suomen taloud. tilaan\n1891--1895, s. 67.\n\n(18) Lasiteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus\nss. 66--70, 115--117 ja 383--407; Rühs--Arvidsson, Finland och\ndess invånare II ss. 115, 126, 135; Snellman, Tutkimus Suomen\nlasiteollisuudesta (Työtilastoa XV).\n\n(19) Paperiteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus\nss. 115 ja 407--411; Paperiteollisuus (Oma Maa IV ss. 127--139).\n\ng) Manufakturit ja \"manufakturikausi\".\n\n(20) Määritelmiä: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss.\n22--29. -- Verkateollisuus: Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss.\n216--219, 236--241, 282--284; Annala, main. teos ss. 49--51, 221--274;\nKoskelainen, Littoisten verkatehtaan historia; VA, Kenraalikuvern.\nArk. osasto G, sidos 106a s. 3 (Kaarle Mannerheimin lausunto Suomen\nverkateollisuudesta v. 1825); Voionmaa, Katsaus Suomen teollisuuteen\nuskonpuhdistuksen aikana, S. Museo 1911 ss. 25--26; Melander, Muutamia\ntietoja kangasteollisuudesta Turun tienoilla Juhana herttuan aikana,\nHist. Ark. XXIV, I, 5.\n\n(21) Villateollisuuden raaka-aineen hankinta: Kovero, Suomen\nkotimarkkinateollisuus ss. 223--227, 255--257, 306--308; Annala, Suomen\nvarhaiskapitalistinen teollisuus ss. 253--261.\n\n(22) Hamppukangasteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen\nteollisuus ss. 310--325; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus s. 291.\n\n(23) Silkkiteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus\nss. 281--289; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 231--232,\n257--258.\n\n(24) Tupakkateollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen\nteollisuus ss. 337--382; Tupakka, sen viljelys, valmistus, kulutus ja\nverotus (virallinen julkaisu); Art. \"Tupakkateollisuus\" Valtiotiet.\nKäsikirjassa.\n\n(25) Sokeriteollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus\nss. 327--337; Yliop. Kirjasto, Weckströmin kok. vihko \"Helsingfors i\nindustrielt och annat hänseende\"; Åbo Underr. 1859: 8.\n\n(26) Väkijuomateollisuus: Hytönen, Suomen paloviinakysymys Aleksanteri\nI:sen aikana; Sama, Suomen valtion paloviinapolitiikka vv. 1826 -- 1866.\n\n(27) Tulitikkuteollisuus: Åbo Underr. 1844: 89; Manufakturijohtokunnan\nkert. vv:lta 1861--1865. -- Kemiallinen teollisuus: VA, Senaatin\ntalousos. Anomusas. Diar. 96/8 1824.\n\n(28) Nahkateollisuus: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus\nss. 412--413; Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 361--377.\n\n(29) Kirjapainot: Palmén, Suomen kirjapainot (Oma Maa I ss. 866--872).\n\n(30) Yleiskatsaus Suomen tehtaisiin ja manufaktureihin Ruotsin ajan\nlopulla: Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus ss. 419--422.\n\n(31) Teollisuuden yleiskehitys Venäjän ajan alkupuolella: Korpisaari,\nSuomen ulkomaankaupasta vv. 1812--1825 ss. 162--277; Rein,\nStatistisk teckning af storfurstend. Finland ss. 143--156; Harmaja,\nSuomen tullipolitiikka Venäjän vallan aikana I ss. 46--63 (Haminan\nrauhansopimus), 450--656 (Ruotsin kanssa tehdyt kauppasopimukset) ja\n657--730 (Suomen ja Venäjän kauppasuhteet).\n\nh) Teollisuuden vallankumous Suomessa.\n\n(32) Kovero, Suomen kotimarkkinateollisuus ss. 150--153 (höyrykoneiden\nvalmistus Suomessa); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 51/88 1846\n(Ericsson ja Covien tehdas).\n\n\nTAMPEREEN VAPAAKAUPUNGINOIKEUDET\n\nLähteinä käytetty VA, Hallituskons. Talousos. Pk 24.3.1813; Senaatin\nTalousos. Kirjeas. Diar. 187/22 1821; Senaatin Talousos. Pk 10.4.,\n7.5., 28. 5., 4.6. ja 11.6.1823. -- Tampereen vapaakaupunkimanifesti ja\nvapaakaupungin ohjesääntö ovat suomenkielisillä yliopiston kirjaston\nvanhain suomenkielisten painettujen asetusten kokoelmassa.\n\nEskilstunan vapaakaupungin ohjesäännöistä ja sitä koskevista\nmääräyksistä 1770-, 1780- ja 1790-luvuilla kertoo seikkaperäisesti\nDanckwardt, Sammandrag af gällande Författningar rörande Handtverkerier\noch Manufacturer etc. (1823) ss. 881--892.\n\n\n4. TAMPEREEN \"MANUFAKTURIT\".\n\n(33) Yleistä: VA, maaherrain lähettämiä luetteloja Tampereen\nkäsityöläisistä ja kauppiaista Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar.\nTampereen vanhoista manufakturiyrityksistä on ennen kerrottu\ntekijän tutkielmassa \"Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä\nvuosisadalla\" (Suomen Teollisuushallituksen Tiedonantoja, 33 vihko,\n1902), josta usean manufakturiyrityksen esitys on sellaisenaan otettu\ntähän lukuun. -- Tampereen vanhat \"verkatehtaat\": Annala, Suomen\nvarhaiskapitalistinen teollisuus ss. 244--245 ja 250 (Björklund);\nTamp. Tk 3.7.1815 § 5; 21.8.1815 § 1; 31.3.1817 § 6; 4.4.1817;\n28.4.1817 § 8; 16.6.1817 § 2; 1.11.1819; 4.4.1822 § 5; 29.4.1822\n§ 8 ja 25.4.1825 § 4, Huutok. Pk 8.12.1828 (Grekin tehdas); Tamp. Tk\n25.7.1814 §§ 1 ja 2; 2.11.1815 § 5; 26.2.1816 § 3; 22.4.1816 § 7 ja\n10.6.1816 § 6 (Haggrenin tehdas); VA, Senaatin Talousos. Pk 4.5.1822\n(Lagerqvistin korvaus); Tamp. Tk 4.10.1819 § 4; 25.9.1826 § 12;\n6.11.1826 § 1; 25.10.1828 § 1 (Nordmanin ja Lindströmin yritykset);\nTamp. Tk 30.4.1821 § 25 (lampaanhoito); Tamp. Maistr. kirjekirja\n20.7.1844 (Lemströmin tehtaan tarkastuspk 3.6.1844); Manufakturijohtok.\npainetut vuosikertomukset (tietoja Tampereen verkatehtaista).\n\n(34) Brummertin nahkatehdas: Tamp. Tk 20.12.1819 ja 8.9.1824\n(liite).\n\n(35) Öljymyllyt: Tamp. Tk 2.8.1819 § 1; 27.3.1820 § 1; 19.6.1820\n§ 27, 7.10.1822 § 1 ja 30.8.1824 § 7; Ruuth, Björneborgs stads\nhistoria s. 351 muist.; Tamp. Tk 18.12.1844.\n\n(36) Raasiteollisuutta: Tamp. Tk 13.10.1823 § 7; 13.9.1824 § 9 ja\n10.10.1825 § 10.\n\n(37) Renforsin tehdas: Tamp. Tk 7.6.1847 § 1, 19.7.1847 § 3, 20.4.1863\n§ 1; Sanomia Turusta 1853; 49; Tamp. Maistr. kirjekirja 4.7.1857;\nNordman, Tekniska föreningens förhandl. 1885, s. 108.\n\n(38) Karttuunipainimo: Tamp. Tk 17.7.1843 § 1: Tamp. Maistr.\nkirjekirja 15.8.1844 ja 16.2.1846.\n\n(39) Keramista teollisuutta: Tamp. Tk 2.11.1846 § 2; Tamp. Maistr.\nkirjekirja 29.10.1853.\n\n(40) Heleniuksen ajokalutehdas: Tamp. Maistr. kirjekirja 16.2.1852.\n\n(41) Tapettitehdas: Tietoja tehdasluetteloissa, VA.\n\n(42) Tiiliteollisuus: Tamp. Tk 25.5.1812 § 3, 29.11.1813 § 1 ja\n21.8.1815 § 1. Tietoja tiilenvalmistuksesta poimittu kaupungin\nvanhemmista tileistä.\n\n(43) Rahapaja ja ruutitehdas: VA, Hallituskonseljin Talousos. Pk\n14.S.1810; Protocoll, hållit i det högvördiga präste ståndet\nvid landtdagen i Borgå stad, ss. 295, 355, 489 (hyvä historiikki\nSuomen salpietariteollisuudesta); VA, Kenraalikuvern. ja Venäjän\nsotaministerin kirjeitä 7.11.1811 (281/362); 1.1.1812 (14/11) ja\n22.3.1812 (167/42), Hallituskons. Talousos. Pk 10.2 ja 16.10.1812;\nÖstermyran ruutiteollisuudesta ks. N. L(iaka)n kertomusta Kyläkirj.\nKuvalehden B-sarjassa 1902: 14.\n\n(44) Rauenneita teollisuusaikeita: Tamp. Tk 1.9.1817 § 1; 13.5.1822\n§ 24 ja 20.5.1822 (Liljefelt); 22.4.1822 § 5 (Haggren); 21.4.1823 §\n20 (Moberg); 30.8.1824 § 10, Tamp. Maistr. virkakirje 19.8.1824, VA,\nSenaatin Talousos. Pk 21.7.1824 (Lundahl); VA, Senaatin Talousos.\nAnomusas. Diar. 502/126 1830, Tamp. Maistr. kirjekirja 23.3.1837 ja\nMinisterivaltiosihteerin painettu kert. v:lta 1836 Suomen hallinnosta\n(Stuckeyn suunnittelut).\n\n\n5. FINLAYSONIN TEHDAS.\n\nI. Finlaysonin aika vv. 1819--1835.\n\na) Finlaysonin tulo Tampereelle.\n\n(45) Gummerus, John Patersonin vaikutus Suomessa, S. Kirkkohist.\nSeuran Vuosikirja 1912, ss. 103--104, 160--161 (Finlaysonin matkat ja\nasettuminen Tampereelle); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 505/356\n1819 (Finlaysonin anomus).\n\nb) Finlaysonin erioikeudet.\n\n(46) VA, Senaatin Talousos. Pk 19.1. ja 1.3.1820 (esittelijä\nWalheimin kertomus ja mietintö sekä senaatin päätös); Senaatin\nTalousos. Kirjeas. Diar. 225/33 1820 (keisarin päätös).\n\nc) Finlaysonin lahjoitusmaat.\n\n(47) VA, Senaatin Talousos. Pk 19.1. ja 1.3.1820 (Finlaysonin\nmaa-anomus ja kysymys Tammerkosken ja polttimon alueen\nomistusoikeudesta); Tamp. Tk 25.5.1820 §§ 4--5; 26.11.1820 § 6\n(Finlaysonin porvaruuskirja sekä kosken luovutus ja vahvistus hänelle);\nKoskenperkausjohtok. työkertomukset 1819--1821 ja 1821--1823 (Finl.\nAllm. Tidn. 1821: 111/112, 1824: 55/56) (Teiskon ruuhi); Tamp. Tk\n10.7.1820 § 9; 30.8.1820 § 1 ja 27.11.1820 § 12; VA, Senaatin Talousos.\nKirjeas. Diar. 321/41 1821 (verkavalkkien siirtäminen); Tamp. Tk\n12.5.1806 § 3; 25.3.1807 § 10; 9.5.1807 § 7: 3.7.1820 § 8 ja 10.7.1820\n§ 4 (Polttimon maiden vaiheita); Sam. 10.7.1820 § 9; 30. 8. 1820 § 1\nja 27.11.1820 §§ 12--15 sekä VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar.\n183/93 1812 (maan luovutukset kruunulle); Tamp. Tk 18.11.1822 § 1\n(Finlaysonin donationikirja); Tamp. Tk 27.11.1820 § 12 ja 3.6.1822\n§ 10 (tehdasalueen kadut ja vedenottopaikat); Blåfield: Tampereen\nkaupunki ss. 65, 66 (kaupungin ja kruunun välikirja tehtaan alueen\nluovuttamisesta).\n\nd) Tehtaan jupakat vv. 1823--1826.\n\n(48) VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 165/91 1820 ja 133/92\n1821; Tamp. Tk 10.9.1821 § 14 (Finlaysonin rakennushirret); VA,\nSenaatin Talousos. Pk 20.8.1823 (senaatin lausunto Finlaysonin\nuudesta valtionavun pyynnöstä); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas.\nDiar. 295/32 1824 (keis. päätös lainan myöntämisestä ja ehdoista);\nTamp. Tk 27.2.1826 § 1 (uusi keis. päätös). -- Niilo Nordenskiöldin\nvaikutuksesta Tampereen tehtaan asioihin sekä uuden lainan johdosta\nsyntyneistä jupakoista saadaan seikkaperäisiä tietoja Teoll. hall.\narkistossa (VA) säilytetystä Nordenskiöldin kirjekokoelmasta\n(irrallinen asiakirjatukku merkitty nimellä \"Berättelser\").\n\ne) Tehtaan toiminta ja olot vv. 1824--1835.\n\n(49) VA, Konseptikirjoitus 13.6.1829 Niilo Nordenskiöldin papereissa,\nTeoll. hall. ark. (tietoja Finlaysonin tehtaasta 1825 ja 1829); Tamp.\nKaup. oik. virkamemor. 16.5.1828 ja kirjekirja 30.5.1828 (Finlaysonin\nkarttauskoneiden lunastamisesta); Tamp. Kaup. oik. tehdaskertomukset\nvv:lta 1827--1833 kirjekirjoissa (Finlaysonin kehräämön toiminnasta);\nVA, Senaatin Talousos. Pk 17.3.1830 (pumpulin tuonti Englannista);\nTamp. Maistr. lausunto 9.1.1838 kirjekirjoissa (Finlaysonin\npumpulilankain kehruusta ja viennistä Venäjälle vv. 1833--1836);\ntiedonanto Blåfieldin papereissa (Finlaysonin kehräämön kehrinten\nluvusta v. 1835); Kanslianpäällikkö Fischerin kirje 21.7.1837, Finl.\nteht. ark. (Finlaysonin vanhan tehtaan valmistusmäärästä); Tri E.\nLaineen tiedonanto kenraalikuv. Steinheilin kirjelmästä 1814 n:o 174/28\n(Wibeliuksen teollisuuskoulusta ja Steinheilin käsityökouluista); Åbo\nTidn. 1783: 181 (lasten käytöstä Naantalin kutomateollisuudessa); VA,\nSenaatin Talousos. Pk 19.9.1816 (kertoo Turun maaherran esityksestä\nv:lta 1813 lastenhuoneen perustamisesta Tampereelle); Tamp. Kaup.\noik. virkamemor. 14.3.1822 (varain myöntämisestä Finlaysonin\nkasvatuslaitosta varten); \"Finlaysonin ja Kumpp. laitokset heidän\ntyöväkeänsä varten\", Tamp. San. 1881: 76--77 (Finlaysonin kasvateista);\nVA, Senaatin Talousos. Pk 7.10.1835 (lausunto Finlaysonin tehtaan\nsiirtymisestä uusille omistajille); Finl. Allm. Tidning 1829: 53\n(Nordenskiöldin mainitsema Finlaysonin ilmoitus, joka suomennettuna\nkuuluu seuraavasti:\n\n\"Täkäläisessä kehruulaitoksessa valmistetaan useampia laatuja\nPumpulilankoja, Kynttilänsydämiä ja Vanua, halvimpiin hintoihin, ja\nvaikka tähän saakka on ollut ainoastaan kudelankaa, tulee pian myöskin\nloimilankaa saatavaksi. Jos joku Verkatehtailla tahtoisi tänne lähettää\nvilloja kehrättäväksi tai kartattavaksi, antaa allekirjoittanut\nvakuutuksen kaikesta mahdollisesta huolellisuudesta ja halvasta\nhinnasta; tai jos joku sellainen olisi halukas asettumaan tänne, voi\nhän sopia kanssani teollisuuden erioikeuksista ja vapaasta viennistä\nVenäjälle, sekä englantilaisen tapaisen valkkausmyllyn perustamisesta.\nTampereella 29 p. Huhtikuuta 1829. James Finlayson\".\n\n2. Finlayson ja kumpp:n tehdas vv. 1836--1860.\n\nf) Tehtaan toinen perustaminen vv. 1836--1844.\n\n(50) VA, Senaatin Talousos. Pk 7.10.1835 (v:n 1820 lainan\ntakaisinmaksuajan pitennys); Tamp. Maistr. kirjekirjat 15.7. ja n:o\n167. 1837, 6.7.1840 (tehdaskertomuksia); VA, Senaatin Talousos.\nKirjeas. Diar. 195/19 1840 (Rauchin ja Nottbeckin venäjänkielinen\nanomuskirja); Senaatin Talousos. Pk 3.6. ja 29.7.1840 (lainananomuksen\nkäsittely senaatissa); Manuf. johtok. painetut vuosikertomukset\n1842--1856 (tietoja tehtaan lainain suuruudesta); Tietoja Daniel\nWheeleristä Finlaysonin tehtaan ark. ja Tamp. Tk 20.2.1843 § 1 sekä\n9.11.1846 § 1; Teknologen 1845: 18--19 (tehtaan toinen vesiratas);\nVA, Manuf. johtok. akteja 86/26 1844, Teoll. hallit, ark. (tietoja\nFinlaysonin tehtaasta v:lta 1843); Blåfield; Tampereen kaupunki\nss. 67--68 ja Reinholmin kokoelmat, Kansallismuseon Ark. tietoja\ntehtaan vanhoista henkilöistä, erittäin Ferd. Uhdesta); Tamp. Maistr.\nkirjekirjat 26.5.1836, Tamp. Tk 7.7.1841, Teknologen 1846: 52 (John\nBarkerista ja hänen tehtaastaan).\n\ng) Tehtaan tuotteiden vienti Venäjälle.\n\n(51) VA, Senaatin Talousos. Pk 5.11.1834 (pumpulilangan tullin\nalentamisesta); Hels. Tidn. 1839: 10, Tamp. Maistr. virkakirjeitä\n2.1.1838, Liite; sam. kirjekirjat 9.1.1838 ja 24.5.1841; sam.\ntehdassertifikatit (Finlaysonin tehtaan vienti Venäjälle ja\nvientierioikeus v:lta 1838); Tieto v:lta 1848 tehtaan valmistusmääräin\njakautumisesta Suomeen ja Venäjälle on saatu eräästä ilmoituksesta\nFinl. tehtaan arkistossa.\n\nSuomen vanhemmista tullioloista ks. lyhyttä yleiskatsausta\nValtiovaliok. miet. n:o 2, Liitteet A ja B, v:n 1891 valtiopäiväin\nasiakirjoissa. Finlaysonin tullivapaudesta Venäjällä vrt. Harmaja,\nSuomen tullipolitiikka Venäjän vallan aikana I, ss. 703--704 ja\n728--729.\n\nh) Tehtaan vaiheita ja oloja vv. 1845 -- 1860.\n\n(52) Tässä kappaleessa esitetyt numerotiedot ovat kootut Manuf.\njohtokunnan painetuista vuosikertomuksista, saman johtokunnan akteista\nTeoll. hall. arkistossa (VA), Tampereen maistraatin vuotuisista\nkaupungin- ja tehdaskertomuksista sekä Finlaysonin tehtaan arkistossa\nlöytyvistä tileistä ja muistoonpanoista, joissa on tarkkoja\nyksityistietoja tehtaan oloista. -- Harveyn kertomus on suomennettu Åbo\nUnderr. 1857: 41 painetusta ruotsinnoksesta. -- Englannin vanhemmasta\npumpuliteollisuudesta ks. etenkin Sehulze--Gävernitz: Der Grossbetrieb\nein wirtschaftlicher und socialer Fortschritt. Eine Studie auf dem\nGebiete der Baumwollindustrie (1892). Suurten keksintöjen aikakaudesta\nEnglannissa sekä puuvillateollisuuden historiasta yleensä kertoo kuvin\nja sanoin A. Oppelin laaja teos \"Die Baumwolle\" (1902). -- Puuvillan\nhistoriasta Suomessa ks. ed. ss. 51--52 ja siihen kuuluvassa viitteessä\nmainittuja tietolähteitä. Erikseen vielä Hermelin: Tal om näringarnas\nförhållande j.n.e., Ruotsin Tiedeakad. presidiopuhe 1773, ss. 86--88,\nmuist. (Turun vanhoista pumpulitehtaista), Finl. Allm. Tidn. 1850; 215\nseur. (Porvoon seudun puuvillakankaiden kudonnasta). -- Pumpulista\nja kansantaloudesta Åbo Tidn. 1840: 92 ja Teknologen 1846: 17 (\"Om\nIndustrien i allmänhet, och den Finska isynnerhet\").\n\nTätä painosta varten on tekijä Finlaysonin tehtaan johdon\nsuosiollisella luvalla saanut tutustua Sigurd Roosin laajaan\nja L. Gripenbergin suppeampaan Finlaysonin tehtaan vanhempia\nvaiheita esittäviin teoksiin, joita käsikirjoituksina säilytetään\nFinlaysonin tehtaan arkistossa. Näistä lähteistä saatuja valaisevia\nyksityispiirteitä on lisätty tekstiin. Tehtaalta on saatu tehtaan\nvanhemmilta ja uudemmilta ajoilta kiintoisia arvokkaita kuvia. joita on\nkäytetty tässä ja seuraavassa osassa.\n\n\n6. TAMPEREEN PAPERITEHDAS.\n\na) Lefrénin aika (1810--1832).\n\n(53) Tamp. Tk 30.4.1821 § 15 ja 3.3.1823 § 8 (Lefrénin tehtaan\nlainat); VA, Luetteloja kaupunkien käsityöläisistä ja kauppiaista\nSenaatin Talousos. Kirjeas. kokoelmissa; Tamp. Maistr. kirjekirja\n3.4.1818 ja 19.4.1833 (lumppurien matkapasseista); Tamp. Tk 2--3.7.1832\nUpb. § 1 (paperitehtaan kauppa).\n\nb) Tampereen paperitehdas vv. 1832--1864.\n\n(54) Tamp. Tk 7.7.1841; Tamp. Maistr. tehdaskertomuksia; VA, Manuf.\njohtok. asiak. 86/26 1844, Teoll. hall. ark.; Teknologen 1845: 18--19\n(tietoja tehtaan rakennuksista ja koneista); Tamp. kaup. kertomukset\n1845 ja 1855 (tehtaan valmistuksista); Tamp. köyhäinhoidon vanh.\ntilejä, Tamp. kirkon ark. (tehtaan väestöstä); Tamp. Tk 20.12.1847 § 7\nja 26.7.1841 § 2 (tehtaan rakennuksista ja tavoista).\n\n\n7. UUSIA TEOLLISUUDENHAAROJA.\n\n(55) Tampereen masuuni: Laine, Piirteitä Suomen vuoritoimen historiasta\n19. vuosisadan ensipuoliskolla I (Haverin kaivoksen historia); Åbo\nTidn. 1837: 22 (Haverin teollisuusyhtiön puuhista); VA, Senaatin\nTalousosast. Pk 7.5. ja 17.8.1842 (Tampereen masuunin syntyminen,\nvaltionapu ja erioikeudet); Senaatin Talousosast. Kirjeas. Diar. 541/56\n1856 (masuunin myynti Wasastjernalle). -- Tietoja masuunin toiminnasta\nlisäksi poimittu VA, Teoll. hall. ark. \"Vuoriarkisto\" Vol. II, VII,\nIX, X ja XXI; Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland s. 6,\nSuomen liiketoiminimet III (Tampereen vihko) ss 28, 32. Vrt. Lodenius,\nTammerfors Linne och Jern-Manufaktur Aktie-bolag 1856--1906, ss. 4--8.\n\n(56) Petersonin villankehruutehdas: Tamp. Tk 27.9.1847 § 3; 17.7.1848\n§ 5 ja 25.7.1848 § 2.\n\n(57) Nottbeckin sukkatehdas: Tamp. Maistr. virkakirj. 18.4.1836 ja\nkirjekirja 1.7.1850; Teknologen 1845: 18--19.\n\n(58) Tulitikkuteollisuus: Manufakturijohtok. kertomus 1861--1865; Tamp.\nPolit. Tk 13.3.1865 § 3 (Laurénin tulitikkutehtaan palo).\n\n(59) Tampereen ensimmäiset oluttehtaat: \"Kuinka Suomen kansa oppi\nolutta juomaan\", Kylväjä 1902: 48; Tamp. Polit. Tk 1.10.1849 §\n3 (Clayhillsin panimopuuha); Åbo Underr. 1855: 95 (Mustanlahden\noluttehtaan rakentaminen); Tamp. Polit. Tk 18.3.1867 ja 13.1.1869\n(Mustanlahden panimon kauppoja).\n\nYksityiskohtaisia tietoja Tampereen vanhoista tehtaista poimittu\nTampereen maistraatin vuotuisista kaupunginkertomuksista sekä\nManufakturijohtokunnalle lähetetyistä alkuperäisistä käsityöläis- ja\ntehdasluetteloista, jotka ovat Teoll. hall. arkistossa VA:ssa.\n\n\n8. TAMMERKOSKI.\n\n(60) Kosken vanhoja oloja: Tamp. kirkon ark., Historikki Tamp.\nkirkonkirjassa, alkava 1795 (Tammerkosken sillan rakennuksesta); Tamp.\nTk 22.4.1816 § 7 (Lottin valkin kauppa) ja 9.2.1818 § 7 (kosken\nyleinen tila).\n\n(61) Tammerkosken perkaus: Åbo Allm. Tidn. 1818: 3 (Witten kertomus\nkoskenperkuiden historiasta); Protocoll, hållit i det Högvördiga Präste\nStåndet vid Landtdagen i Borgå stad år 1809, s. 55 (pappissäädyn\npäätös), ss. 128--129 (piispa Tengströmin memoriali) ja 156--157\n(M. J. Alopæuksen lausunto); Åbo Allm. Tidn. 1819: 74 (selonteko\nkoskenperkuista 1817--1819), Finl. Allm. Tidn. 1821: 111--112\n(kertomus työkausilta 1819--1820 ja 1820--1821) ja 1824: 55--56\n(kertomus työkausilta 1821--1822 ja 1822--1823); Keis. Suomen\nKoskenperkausjohtokunnan laskuja, VA.\n\n(62) Perkauksen jälkeen: Tamp. Tk 4.4.1822 § 5; 14.5.1822 § 1;\n7.6.1847 § 1 ja 24.4.1850 (Grekin, Brummeriin, Renforsin ja\nLindebergin laitoksista); Tamp. Sanomat 1866: 15 ja Tamp. Tk 22.\n1. 1866 § 1 (Kattohuopatehdas). -- Tammerkosken myllyt: Tamp. Tk\n26.3.1802 § 6 ja 31.1.1803 § 10 (Hatanpään myllyjen vanhoja\njauhatussopimuksia); Tamp. Tk 3.5.1819 § 26 ja 9.6.1819 § 8\n(Schreyn myllypuuha); VA, Senaatin Talousos. Pk 23.6.1824 ja Kirjeas.\nDiar. 136/54 1824 (Lönnrothin mylly); Senaatin Talousos. Pk 8.2.1849 ja\nAnomusas. Diar. 638/228 1856 (Lindbergin ja Elianderin tuulimyllyt). --\nLindbergin myllyn vaiheita Senaatin Talousos. Pk 4.12. ja 12.12.1861;\nTamp. Tk 12.5.1862 § 7 ja 4.7.1864 § 5; Tamp. Sanomat 1880: 51. --\nKosken vesioikeus: Tamp. Tk 8.4.1816 § 1. -- Tukinuitto: Tamp. Maistr.\nkirjekirja 14.10.1859 ja Tamp. Tk 9.7.1862 § 3 ja 29.9.1862 § 5. --\nV. 1897 painetut \"Asiakirjat, jotka koskevat ehdoitusta Tammerkosken\nkeskimmäisen putouksen vesivoiman jakamisesta Tampereen kaupungin\nja toiminimi J. C. Frenckell ja Pojan välillä\" sisältävät useita\nvalaisevia yksityistietoja kosken vesioikeudesta.\n\n(63) Tammerkosken jääsuhteet: Blåfield, Tampereen kaupungin vuosikirja\nIII ss. 13--15 ja IV s. 8 (Näsijärven jääseikoista); Sama, Tampereen\nkaupunki ss. 10--12, Tamp. Maistr. kirjekirja 19.11.1856 (vv:n 1836 ja\n1856 tyrehdykset); V:n 1856 hyhmäytymisestä on Finl. Allm. Tidn. 1856:\n274 melkein sanasta sanaan samanlainen kertomus kuin Blåfieldillä;\nTamp. Sanomat 1866: 29 (taulun mukaan järjestettyjä tietoja\nvedenkorkeuden vaihteluista Tammerkosken niskassa vv. 1843--1866;\ntiedot sitä seuraavilta ajoilta saatu Blåfieldin papereista); Tamp.\nTk 8.8.1867 (kansan kertomuksia Näsijärven tulvista ja Finlaysonin\ntehtaan \"Kotkankalliosta\"); Tamp. Sanomat 1876: 12 ja 47 (silloinen\nvedenpuute); Sam. 1881: 15 (vedenpuute v. 1880--1881); Sam. 1868: 23 ja\n27 (v:n 1868 tulva).\n\n(64) Tamp. Maistr. kirjekirja 25.4.1866 (kertomus koskesta); Kauffmann,\nMuntra minnen från mellersta Tavastland (us. paikoin Tammerkosken\nkalastuksesta); Tamp. Tk 24.3.1830 § 1 ja muistoonpano Joel Lundahlin\nalmanakassa v. 1830 (neiti Wilhelmina Lundahlilla Helsingissä)\n(Stuckeyn simpukanpyynnistä); Tamp. Sanomat 1881: 24 ja 34; Suometar\n1858: 2 (Tammerkosken saarista ja silloista).\n\n\n9. MARKKINAKAUDEN KAUPPA JA KAUPPIAAT.\n\n(65) Kauppa ja kauppatavat yleensä: Rühs--Arvidsson: Finland och\ndess invånare II (1827) ss. 37--38 (lausuntoja Suomen kaupasta); VA,\nSenaatin Talousos. Pk 30. 4. 1823 (maakaupan vapaudesta); Tamp. Maistr.\nvanhoja vuosikertomuksia kaupungin kaupasta; Tamp. Tk 20. 11. 1861 § 1\nja 2.12.1861 § 3 (arkangelilaisista).\n\n(66) Tampereen markkinat: Tuneld--Porthan, Geographie öfver\nStorfurstendömet Finland s. 301 (Tampereen vanhoista helmikuun\nmarkkinoista); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 94/75 1819\n(laajoja tietoja Turun läänin maalaismarkkinoista ja niiden\nhävittämisestä); Vrt. myös edellä I, luku \"Maakunnan kauppa ja\nPirkkalan markkinat\"; Rein: Statistisk teckning af Storfuistend.\nFinland s. 253 (Suomen markkinoista); VA, Senaatin Talousos. Pk\n10.8.1815 (turkulaisten markkinaketju); Tamp. Tk 8.2.1836 § 10 ja\n31.3.1858 § 2 (tamperelaisten markkinakierrot); Sam. 31.5.1869\n§ 3 ja Tamp. Maistr. kirjekirja 26.4.1858 (Tampereen markkinain\najoista); Tamp. Tk 23.3.1835 § 3 (kysymys kaupungin virkamiesten\npalkanylennyksestä); VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 337/145 1845\nja Tamp. Tk 25.5.1846 § 2 (kysymys Tampereen liikamarkkinoista);\nSam. 31.5.1869 § 3 (Tampereen syyskuun ja joulukuun markkinoista);\nSam. 17.7.1865 § 3 (kysymys markkinain lopettamisesta). -- Tietoja\nTampereen vanhoista markkinoista poimittu kaupungin tileistä ja\nmaistraatin kirjekirjoista. Hauska kuvaus \"maanjäristysmarkkinoista\"\n1842 on luettavana Hels. Morgonblad 1842: 72.\n\n(67) Markkinakauden liikenneolot: Tamp. Tk 12.5.1806 § 3\n(Kuninkaankadun lastauspaikat ja tullihuoneet); VA, Senaatin\nTalousos. Kirjeas. Diar. 370/36 1840 (Tampereen merikanavan kysymys);\nSenaatin Talousos. Pk 7.5.1842 (Tampereen masuunin omistajain\nkanavasuunnitelma); Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 659/181 1842 ja\nsam. Pk 23.1.1850 (Muroleen kanavan alkupuuhia); Kaupungin kertomus\nv:lta 1862; Blåfield: Tampereen kaupunki s. 57; Tampereen kaupungin\nVuosikirja 1881, s. 67 ja 1882 s. 59; Tamp. Tk 12.11.1856 § 6\n(Näsijärven purjehduskausi).\n\n(68) Kaupungin liikennelaitoksia: Tamp. Tk 17.12.1821 § 9 ja 21.7.1822\n§ 6 (maalaisten torikauppa); Tamp. Tk 20.9.1813 § 11; 22. 4. 1816 § 16;\n15.7.1828 § 1; 18.5.1829 § 2; 26.5.1829; 7.6.1830 § 2 (torin järjestely\nja pilaripuodit); Tamp. Tk 20.5.1831 § 4 (torin tasoitus) ja 21.5.1832\n(torin lakaisu); Tamp. Tk 20.9.1813 § 12; 1.11.1824; 8.2.1836 § 10\n(hevostori); Tamp. Tk 5.7.1847 § 2 ja 4.6.1849 § 1 (rantalaiturit).\n\n(69) Tampereen kauppiasluokka: Tamp. Tk 14.11.1825 § 8 ja 24.4.1826 §\n11 (esimerkkejä kauppiaiden ammattisodasta); VA, Senaatin Talousos.\nAnomusas. Diar. 73/89 1819; Tamp. Maistr. kirjekirja 19.12.1839 ja\n27.3.1844; Tamp. Maistr. virkakirj. 3.2.1842 (venäläisistä kauppiaista\nja kreikanuskoisesta väestöstä); Åbo Tidn. 1857: 46 (kuvaus Tampereen\nkaupasta); VA, Senaatin Talousos. Aanomus. Diar. 1850 (Tampereen\nkauppiaiden R. Lindholmin, C. J. Hildénin, A. L. Laurénin, G. Orellin\n-- syytetyn tulevan puolison --, C. O. Björkqvistin ja G. W. Engbergin\nvalitus Johanna Thurmania vastaan); Tamp. Tk 23.7.1827 § 8 ja 8.2.1836\n§ 10 (suomalaisista porvareista). -- Tietoja kauppiasluokan oloista sen\nlisäksi saatu Tampereen maistraatin vuotuisista kauppiasluetteloista,\nVA, ja kaupungin vanhoista taksoituslistoista.\n\n(70) Apukassa: Tamp. Tk 20.5.1844 § 3; Tamp. Kauppiaskunnan Eläke- ja\nApurahaston pöytäkirjat ja tilit, Kauppiasseuran Ark.\n\n\n10. AMMATTIEN SOTA.\n\nTämä luku sisältää suureksi osaksi samaa, mitä ennen olemme\nesittäneet tutkimuksessa \"Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä\nvuosisadalla\" (Suomen teollisuushallituksen tiedonantoja 33:s vihko.\nHelsinki 1902), joka tätä varten on tarkastettu, lyhennetty ja\nuusilla todistuskappaleilla varustettu. Tampereen käsityön historian\npäälähteitä ovat kaupungin tuomiokirjat ja kaupungin hallituksen\nlaatimat vuotuiset käsityöläisluettelot (VA, Teollisuushan, ark. ja\nmuita asiakirj.). Kun olisi hyödytöntä varustaa jokaista pientä tietoa\nlähdeviittauksella, on seuraavassa mainittu ainoastaan erityisemmin\nhuomattavat tietolähteet.\n\na) Tampereen vanhan käsityön yleinen kehitys.\n\n(71) S. 309. Tamp. Tk 10.5.1813 § 12 ja 26.1.1829 § 1\n(sanomalehti-ilmoitukset); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar.\n275/191 1817 (suutarien sota); S:n 309/57 1814; 512/76 1820 ja 81/101\n1824; Tamp. Tk 7.8.1820 ja 13.11.1820 § 15; Sam. 28.5.1821 § 10;\n25.6.1821 § 4; 9.7.1821 § 7 ja 24.7.1821 § 10 (värjäysrettelöitä); VA,\nSenaatin Talousos. Anomusas. Diar. 418/199 1815 (hattumaakarien esitys).\n\n(72) Tiedot käsityön oloista poimitut Tampereen tuomiokirjoista,\nkäsityöläisluetteloista ja taksoituslistoista.\n\nb) Eri ammatit.\n\n(73) Tamp. Tk 10.5.1813 § 12; 29.8.1814 § 3 ja 26.1.1829 § 1\n(sepät); Sam. 18.2.1811 § 4 (kuparisepät); Sam. 21.1.1811 § 5\n(kultasepät); Sam. 18.2.1811 § 3 ja 22.4.1816 § 19 (pistoolisepät);\nSam. 23.5.1814 § 14 (kellosepät); Sam. 31.1.1803 § 1 ja 31.3.1803\n(ensimmäiset värjärit); Sam. 9.9.1811 § 5; 22.2.1813 § 2 ja 25.7.1814\n§ 9 (värjärien ammattikuntaisuus); Sam. 25.7.1814 § 1 ja VA,\nSenaatin Talousos. Anomusas. Diar. 309/57 1814 (Erkki Haggren); Sam.\n81/101 1824 (Taav. Molin); Sam. 241/43 1828 ja 100/150 1831 (Tampereen\nvärjärien maaseutumatkat); Tamp. Tk 31.8.1836 § 2; 7.11.1836 §\n6; 22.11.1836; 24.4.1837 § 5; 5.6.1837 § 3 (värjärinverstaiden\ntutkimus ja sen seuraukset); Tampereen kaupungin Vuosikirja 1882, ss.\n23--27 (Grönlundin testamentti); VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar.\n309/57 1814, Tamp. Tk 3.7.1815 § 4 (nahkurit); Tampereen kaupungin\nVuosikirja 1882, ss. 27--29 ja 1884, ss. 61--62 (Yrjö Haggren); Tamp.\nMaistr. kirjekirj. 4. 1. 1849 (Ahlmanin kankurisuku); VA, Senaatin\nTalousos. Anomusas. Diar. 309/57 1814 (verankutoja Utter); Tamp. Tk\n29.8.1814 § 2 (muurimestarit); S:n 21.11.1803 § 21 (ihmemaalari\nOlonius); S:n 1.11.1847 § 5; 29.4.1860 § 10 ja Tamp. Maistr.\nkirjekirj. 12.6.1858 (leipätaksat); Tamp. Tk 21.8.1815 § 9\nja 27.1.1868 § 6; Tamp. San. 1868: 3 (lihataksat ja lihakaupan\njärjestäminen); Tamp. Tk 10.2.1812 § 4 ja 22.6.1818 § 4 (räätälit);\nVA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 418/199 1815 (hattumaakarit).\n\n\n11. LEHTI TAMPEREEN TYÖVÄEN VANHAA HISTORIAA.\n\na) Kaupungin työmiehet ja Tampereen vanhin työmiesliitto.\n\n(74) Tamp. Tk 29.11.1813 § 16 (torppari ei pääse työmieheksi\nkaupunkiin)- Sam 16.2.1818 § 6 (työmiehet ja muut luokat); Sam.\n21.1.1811 § 17; 20.5.1811 § 1 17.6.1811 § 6; 1.7.1811 § 12 ja 22.7.1811\n§ 7 (vuoden 1811 työväenjupakat ja pakkotaksa); Sam. 29.8.1814 § 4 ja\n26.9. § 7 (\"oltermannin\" vaali ja uusi työtaksa); Sam. 12.5.1817 § 12\n(työrettelöitä); Sam. 27.4.1818 § 22 (uusi palkkataksa); Sam. 18.5.1829\n§ 6 ja 17.5.1830 § 3 (viimeiset taksarettelöt); Sam. 13.5.1822 §\n2 (työmiesten rahaston ensimmäiset säännöt). -- Tiedot työmiesten\nrahaston myöhemmistä vaiheista saadut rahaston arkistosta.\n\nb) Ajurit.\n\n(75) Tamp. Tk 24. 12. 1813 § 6 (kaupungin ajurien ensimmäinen taksa);\nSam. 11.9.1815 § 2 (ajurien järjestö); VA, Senaatin Talousos.\nAnomusas. Diar. 231/147 1829 (ajurien liike kyytiveroja vastaan);\nTamp. Tk 8.2.1836 § 10 ja 1.8.1836 § 3 (pakolliset ajurit ja\nkyyditysvelvollisuus); Sam. 11.12.1847; 24.1.1848 § 3; 7.2.1848 §\n1 ja 4.3.1848 § 1 (suuri ajuririita 1847--1848); Sam. 2.8.1858 § 1\n(ajuriasiat v. 1858); Sam. 22. 9. 1862 § 2 ja VA, Senaatin Talousos.\nAnomusas. Diar. 512/241 1863 sekä Pk 6.10.1863 (Tampereen ajurien\ntaksahomma 1862); Tamp. Tk 1874 § 77 (v:n 1874 ajuritaksa); Tampereen\nkaupungin Vuosikirja 1882, s. 50 (ajuritaksan myöhempiä muutoksia).\n\nc) Työmiesten ja ajurien taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.\n\n(76) Kappaleen päälähteenä Hynninen, Ulkotyöväen palkkaussuhteen\nkehitys Suomen suurimmissa kaupungeissa ennen elinkeinovapautta,\netenkin ss. 102, 106, 177 (palkat), ss. 96, 102, 103, 106, 116,\n117, 282, 287 (palkkain nousu), ss. 159--160, 165--166, 173--175\n(elintarpeiden hinnat), ss. 188--190, 193 (palkannousun syyt); Tamp.\nTk 28.4.1845 § 1; Tamp. Maistr. kirjekirja 29.4.1852 ja 28.2.1857\n(hätäaikoja ja elintarpeiden hintoja Tampereella).\n\nd) Käsityöläisten työväki.\n\n(77) Tässä kappaleessa esitetyt tiedot on saatu pääasiallisesti\nvirallisista käsityöläisluetteloista ja kaupungin tuomiokirjoista.\nKaupungin sairaalan kuppatautistilaston on julaissut Blåfield:\nTampereen kaupungin Vuosikirjassa 1883 s. 30. Snellmanin lausunto on\nJohan Vilhelm Snellmans Samlade arbeten III s. 439. Kisälliliiton\nhankkeista kertoo Tamp. Tk 19.12.1836 § 1 ja 30.1.1837 § 4. --\nTämä kappale on pääasiallisesti samansisällyksisenä ennen julaistu\ntekijän kirjoituksessa \"Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä\nvuosisadalla\" (Teollisuushallituksen Tiedonantoja, 33:s vihko).\n\ne) Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut.\n\n(78) Kappale sellaisenaan ennen julaistu samassa kirjoituksessa kuin\nedellinenkin kappale.\n\nf) Tehtaalaiset.\n\n(79) Tamp. Tk 17.3.1856 § 1, Tampereen köyhäinhoitohallit. Pk 16.9.1862\n(vanhoja palkkaustapoja paperitehtaalla); Tamp. Tk 4.7.1859 § 3\n(kotikuria paperitehtaalla); Tamp. Tk 25.2.1841 § 1 ja 5.4.1841 § 1;\n24.9.1858 § 1 sekä Tamp. Maistr. kirjekirja 14.4.1849 (työväen asema\nFinlaysonin tehtaassa); Tamp. Kirkonkok. Pk 26.4.1818 § 1 ja 16.12.1821\n§ 1; Tamp. Vaivaishoitohan. Pk 25.7.1854; 29.4.1856; 27.10.1857;\n31.1.1860, 29.10.1861 ja 14.1.1862; Tamp. Tk 17.3.1856 § 1 (teollisuus\nja vaivaishoito); Manufaktur-Direktionens i Finland underd. utlåtande\netc. ss. 162, 182--183 (A. W. Wahrenin lausuntoja); Tamp. Tk 27.4.1868\n§ 10; 25.5.1868 § 2 ja 8.6.1868 §§ 5 ja 7; Köyhäinhoitohan. Pk v:lta\n1868 (alaikäisten käyttö tehtaissa).\n\ng) Finlaysonin tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset.\n\n(80) Tamp. San. 1881: 76 (\"Finlayson ja kumpp. laitokset heidän\ntyöväkeänsä varten\") ja 1887: 138 (\"Kertoelmia kouluajalta\") sekä\nhra Joh. Eriksonin tiedonantoja (Finlaysonin tehtaan kouluista);\nMäkinen, Tampereen kansakoulujen historia ss. 11--21. Pumpulitehtaan\nsäästöpankista sekä sairaus- ja eläkerahastosta on tietoja saatu\ntehtaan arkistosta.\n\nh) Työväen yhteiskunnallinen asema.\n\n(81) J. V. Snellmanin mielipiteistä ks. Läran om staten, §§\n36-37. Tietoja Tampereen työväen valistuskaudesta saatu vanhoista\nsanomalehdistä, etenkin \"Suomettaresta\" v:sta 1854 alkaen ja \"Tampereen\nSanomista\" 1866 ja. seur.\n\n\n12. MAA JA KANSA.\n\n(82) Tämä luku on lyhennetyssä muodossa ennen julaistu\nKansantaloudellisen yhdistyksen painattamassa teoksessa Asuntokysymys,\nsiv. 1--16 (\"Tampereen kaupungin kasvamisesta ja asutustavasta\").\n\nTärkeimmät tietolähteet ovat olleet: VA, Senaatin Talousos. Pk 18.3.\nja 12.8.1823 (Turun läänin kaupunkien rakennusjärjestys); Senaatin\nTalousos. Kirjeas. Diar. 298/357 1829 (laajoja asiakirjoja kaupungin\nlaajennuksesta); Tamp. Tk 26.8.1829 § 2; 5.10.1829 § 2; 19.10.1829 § 3\nja 20.5.1831 § 1; VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar.\n623/153 1829; Sam. Kirjeas. Diar. 298/357 1829 ja Senaatin Talousos. Pk\n17.3., 15.6. ja 19.10.1830 (plantaashikysymyksen aikaisempi jakso);\nTamp. Tk 12.5.1845 § 3 ja 31.5.1845 (käsityöläisten uusi anomus);\nSam. 2.11.1853 § 1 ja 13.3.1865 § 8; VA, Senaatin Talousos.\nAnomusas. Diar. 464,224 1855 (moisioiden peruutus); Suometar 1854: 40\n(\"Hauska\"); Tamp. Tk 23.8.1865 § 2; 4.10.1865 § 3; 6.10.1865 §\n1; 17.1.1866 S 4; 5.3.1866 § 2; 31.12.1866 § 1; 7.10.1867 §\n1; 8.10.1867 § 1; 15.1.1868 § 1; 28.10.1868 § 1; 17.11.1868 §\n1; 22.4.1869 § 1; 7.5.1869 § 1; 1870 § 94; Tamp. Sanomat 1868: 3\n(Järjestelyt 1860-luvulla ja Amurinmaan asutus).\n\nVrt. myös tekijän esitelmää \"Tampereen kaupungin kasvamisesta ja\nasutustavasta\" Kansantaloud. yhdistyksen julkaisemassa teoksessa\n\"Asuntokysymys\"..\n\n\n13. TERVEET JA SAIRAAT.\n\n(83) Tiedot Tampereen vanhemmista väestöoloista ja taudeista saatu\nBlåfieldin julkaisemattomista kokoelmista. Lyhyen katsauksen Tampereen\nterveydenhoidolliseen kehitykseen on tekijä julaissut Suomen\nTerveydenhoitolehdessä 1901 (\"Isoisäin terveydenhoitoa\"). -- Muista\ntietolähteistä mainittakoon: Tamp. Tk 8.1.1817 § 2 (Lönnrothin\njulistus); Tamp. Maistr. virkakirj. 16.2.1819 (Mikko Bergbomin\nvaali); Åbo Tidn. 1807: 75; \"Aftonposten\" 1901, heinäk.; Tamp.\nTk 6.7.1829 § 2 ja 3.8.1829 sekä 26.7.1830 § 1; Åbo Tidn. 1832: 41\n(Tampereen terveyslähteet); Tamp. Tk 25.6.1831 §§ 1 ja 2; Sam.\n21.7.1831 § 1; Sam. 29.8.1831 § 2 ja 10.9.1831 § 1; Tamp. Maistr.\nkirjek. 26.6.1831; 3.8.1831; 26.8.1831; 7.9. ja 9.9.1831;\n29.10.1831 ja 10.12.1831 (koleravuosi); Tamp. Tk 14.6.1841 §\n1; Tamp. Sanomat 1866: 34; Tampereen kaupungin Vuosikirja 1883 ss.\n21--30 (Tampereen sairaala ja kaupunginlääkäri); Tamp. Tk 4.10.1848\n§ 3 (tohtori Idmanin kutsuminen); Sam. 9.7.1866 § 8 ja 23.7.1866 § 3\nsekä 30.1.1867 § 3; Tamp. Sanomat 1866: 31 A ja 1867: 9\n(Raittiuslautakunta ja sen toimet).\n\n\n14. VANHAA KÖYHÄINHOITOA.\n\nSeikkaperäisen esityksen koko maamme ja myöskin Tampereen vanhemmasta\nköyhäinhoidosta antaa Louhivuori, Kunnallinen köyhäinhoitorasitus\nSuomen suurimmissa kaupungeissa ennen nykyistä kunnallishallitusta.\n\na) Tampereen vanhin köyhäinhoito.\n\n(84) Tamp. Maistr. virkakirj. 20.11.1811 (kerjuun estäminen). --\nTamp. Maistr. virkakirj. 14.12.1820; 22.2.1834 ja 10.4.1840 (L. O.\nv. Haartmanin kerjäläisohjelma). -- Tamp. Kirkonkok. Pk 10.2.1805 §\n4; Sam. 16.12.1821 § 1; Sam. 3.2.1823 § 1; Sam. 21.7.1823 § 3; Sam.\n17.4.1825 (Tampereen kotipaikkaoikeus). -- Tamp. Tk 14.11.1804 §\n5; Sam. 7.5.1810 § 15; Sam. 25.4.1814 § 23; Kaup. kertom. 1839 ja\n1842 (vaivaisruodut). -- Tamp. Tk 2.10.1815 § 4: Sam. 30.9.1821 §\n2; Sam. 13.7.1823 § 1; Kaup. kertom. 1848 (vuosihoito). -- Tamp. Tk\n7.6.1813 § 1; Sam. 10.1.1819 §§ 2, 5 ja 6 ja Kirkonkok. Pk 16.12.1821\n§ 3 (vuosiavut). -- Kirkonkok. Pk 3.11.1844 (koulupoikain avustus).\n-- Tamp. Sanomat 1867: 27; Köyhäinhoid. vuositilit (numeroita\nköyhäinhoidosta 1800--1850). -- Rosenborg, Om fattigdomen och allmänna\nfattigvården i Finland; Finl. Allm. Tidn. 1852: 291 ja Suometar 1850:\n3 (numeroita Suomen köyhäinhoidosta). -- Kirkonkok. Pk 12.12.1824\n§ 5 ja Tamp. Maistr. kirjekirja 6.5.1842 (köyhäinhoitohallinto).\n-- Kirkonkok. Pk 5.5.1811 ja Tamp. Tk 2.10.1815 § 4 (köyhäinhoidon\ntuloja). -- Tamp. Tk 22.8.1836 § 3; Sam. 16.8.1841 § 3; Sam.\n30.4.1851 (varsinaiset köyhäinhoitoverot). -- Tamp. San. 1867: 27\n(köyhäintalorahasto). -- Louhivuori, main. teos ss. 170, 258--259, 281\nja 288 (Tampereen köyhäinhoidon talous).\n\nb) Kaupungin köyhäinhoito vv. 1853--1874.\n\n(85) Tampereen köyhäinhoidon ohjesäännön v:lta 1853 antanut\nkäytettäväksemme tri O. W. Louhivuori. -- Snellman, Pauperismen i\nFinland, Saml. Arb. V ss. 155--156; Yrjö Koskinen: Vaivaisuus ja\nvaivaishoito, Suometar 1857: 11 seur. (1852 v:n asetuksen arvostelua).\n-- Tamp. Köyhäinhoitohan, pöytäkirjat ja Tamp. köyhäinhoidon tilit\n1854--1874 (lukuisia tietoja kaupungin köyhäinhoidon kehittymisestä).\n\n\n15. KAUPUNKIKUNNAN KEHITYSTÄ.\n\na) Kaupungin ulkonainen hoito.\n\n(86) YA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 416/153 1816 ja Pk\n12.2.1820 (Apteekkikadun riidat). -- Tamp. Tk 14.5.1821 §§ 2 ja 3; Sam.\n25.6.1821 § 2; Sam. 5.11.1822 (Kuninkaankadun avaus). -- Tamp. Tk.\n20.7.1847 § 3 ja 7.7.1860 § 3 sekä Tamp. Maistr. kirjekirja 10.11.1847\n(Kauppakadun ja Värjärinkujan avaus). -- Tamp. Tk 22.6.1819 §\n3; Sam. 24.11.1845 § 3; Sam. 14.7.1847 § 1; Sam. 12.4.1849 § 2\n(katujen lakaisu ja kiveäminen). -- Tamp. Tk 6.11.1837 §4; Sam.\n14.2.1853 § 7; Sam. 5.8.1861 §3; Sam. 19.8.1861 § 1; Sam. 16.9.1861\n§ 1; Sam. 20.11.1861 § 8; Sam. 15.12.1862 § 2; Sam. 4.10.1869\n§ 5; Kaupungin tilit 1852 (katuvalaistus). -- Tamp. Tk 17.11.1845\n§ 1; Sam. 22.12.1845 § 3; Sam. 17.6.1848 § 4; Sam. 11.6.1849 §\n1; Sam. 10.4.1851 § 1; Sam. 3.11.1851 § 1; Sam. 31.3.1852 § 1;\nSam. 25.4.1860 § 1; Sam. 8.5.1860 § 6; Sam. 18.7.1860 § 4; Sam.\n14.11.1860 § 1; Sam. 16.12.1861 § 2; Sam. 10.2.1862 § 9; Sam.\n30.1.1867 § 3; Sam. 1873 § 27; Kaupungin tilit, erittäinkin v:Ita\n1857 (viemäriasioita). -- Tamp. Maistr. kirjekirja 10.11.1847; Tamp.\nTk 23.1.1858 § 1; Sam. 18.10.1865 § 2; Sam. 22.11.1865 § 3; Sanomia\nTampereelta 1866: 26 (vesijohtokysymys).\n\nb) Palotoimi.\n\n(87) Tamp. Tk 10.5.1813 § 9; Sam. 25.4.1814 § 27; Sam. 26.91814 §6;\nSam. 27.1.1817 § 6; Sam. 24.5.1819 § 21; Sam. 1.11.1819 § 5; Sam.\n20.12.1824 § 6 (kaupungin vanhat ruiskut). -- Tamp. Tk 27.11.1820 § 39-\nSam 24.12.1823 § 4; Sam. 17.9.1827 § 9; Sam. 19.1.1829; Sam. 6.5.1857\n§ 1; Sam. 9.5.1860 § 1 (palovartijat). -- Tamp. Maistr. virkakirj.\n16.3.1812; VA, Senaatin Talousos. Pk 9.12.1823; Tamp. Tk 16.2.1824 §\nl; Sam. 7.5.1827 § 10; Sam. 18.6.1827 § 7 (uusi palojärjestvs). --\nTamp. Tk 9.6.1828 § 3 (Pietarin ruisku). -- Tamp. Tk 8.10.1838 § 6;\nSam. 10.6.1839 (uusi ruiskuhuone). -- Tamp. Tk 25.5.1846 § 2 (uusia\nsammutussääntöjä). -- Tamp Tk 9.4.1862 § 8; Sam. 23.6.1862 § 7; Sam.\n10.11.1862 § 9 (uuden palojärjestyksen valmistelut). -- Tamp. Tk\n23.8.1865 § 1; Sam. 26.8.1865 § 1 (v:n 1865 palo). -- Tamp. Tk 6.5.1857\n§ 1; Sam. 26.9.1859 § 1 (palolaitosverot).\n\nc) Kaupungin hallinto.\n\n(88) Tamp. Tk 19.11.1828 § 9; Sam. 7.6.1830 § 1 (maistraatin\nperustaminen). -- Tamp. Tk 27.8.1810 § 2; Sam. 4.1.1813 § 3; Sam.\n9.1.1823 § 6 (järjestysmies). -- Tamp. Tk 12.1.1818 § 10; Sam.\n17.12.1821 S 1 (notario). -- Tamp. Tk 9.2.1825 § 2; Sam. 19.6.1826 § 2;\nVA, Hallituskonselj. Talousos. Anomusas. Diar. 265/164 1812\n(kaupungin- ja kruununkasööri). -- Tamp Tk 23.10.1822; Sam. 21.1.1822\n§ 12; Sam. 26.5.1823 (viskaali). -- Tamp. Tk 28.7.1824\n(järjestysmiehen virkavirhe). -- VA, Senaatin Talousos. Pk 7.7.1824\n(neuvoston palkkausasia). -- Tamp. Tk 22.12.1828 § 9; Sam. 26.5.1829\n§ 1 (virkamiehiä erotetaan). -- VA, Senaatin Talousos. Kirjeas.\nDiar. 295/28 1838 ja Pk 15.1.1839 (Tampereen vaakuna). -- Tamp. Tk\n23.3.1835 § 3; Sam. 28.4.1845 § 1; Sam. 12.5.1845; Sam. 17.8.1846 § 1\n(maistraatin palkkausasiat).\n\n\n16. KUNNALLISIA TAISTELUJA.\n\n(89) Tamp. Tk 20.11.1826 § 4; Sam. 22.5.1833 § 1 (rettelöltä\nkaupunginvanhimmissa). -- Tamp. Tk 15.4.1844 § 2; Sam. 17.8.1846 §\n1 (v:n 1844 liike). -- Tamp. Tk 4.6.1857 § 4; Sam. 8.6.1857; Sam.\n1.7.1857; Sam. 26.8.1857. -- Tamp. Maistr. kirjekirja 1858 n:o 161\n(v:n 1857 rynnäkkö). -- Tamp. Tk 26.4.1852 § 1; Tamp. Maistraatin\nkirjekirja 7.9.1853; Tamp. Tk 27.4.1853 § 2; Sam. 11.7.1855; Sam.\n9.5.1860 § 1; Sam. 21.11.1860 § 3; Sam. 5.12.1860 § 2; Sam. 15.4.1861\n§ 7; Sam. 22.4.1861 § 8; Sam. 7.5.1862 § 2; Sam. 11.5.1864 § 1 (verotustaistelu).\n\n\n17. KIRKKO JA KOULU.\n\n(90) Kirkonkok. Pk 19.5.1811; Sam. 5.7.1812 § 1; Sam. 2.11.1856;\nVA, Senaatin Talousos. Pk 11.5.1822 ja 19.1.1831 (papin\nvaalit, palkkaus ja virkavuodet). -- Tamp. Kirkonark., Tammerfors\nstads Stamboksmedels Bok 1810--1822; VA, Senaatin Talousos. Pk\n22.4.1817; Sam. 30.5.1817 Tamp. kirkonkok. Pk 18.5.1812 § 1; Sam.\n7.6.1813 § 8; Sam. 28.6.1816: Sam. 28.7.1816 § 1; Sam. 20.4.1823;\nSam. 24.4.1823; Sam. 27.4.1823; Sam. 17.6.1823; Sam. 13.7.1823:\nSam. 18.3.1824; Tamp. Maistr. virkakirj. 19.5.1824 (uuden kirkon\nrakennusasiat). -- Kirkonkok. Pk 31.10.1824 § 1; sam 21.11.1824\n(pappila). -- Tamp. Tk 30.11.1826; Sam. 18.12.1826; Sam. 11--37\n14.9.1829; Kirkonkok. Pk 26. 8. 1827 § 1; VA, Senaatin Talousos.\nKirjeas. Diar. 444/49 1826 (kellotapuli). -- Kirkonkok. Pk 4.5.1828;\nSam. 23.3.1834; Sam. 30.3.1835 (kirkonkellot ja tornikello). --\nKirkonkok. Pk 17.4.1825 (kaupunginjärjestys). -- VA, Senaatin Talousos.\nPk 6.5.1826; Sam. 2.3.1831; Tamp. Maistr. kirjekirja 26.1.1829\nja virkakirj. 16.7.1852; Tamp. Tk 3.3.1823 § 15; Sam. 20.1.1852\n§ l; Sam. 19.1.1853 § 1 (Messukylän rettelöt). -- Paunu, Suomen\npakanalähetystoimi I, ss. 57, 61--62, 75--77 ja 120--131 (Tampere\nhengellisen liikkeen keskuksena).\n\n(91) Tamp. Tk 7.11.1861 § 2; Sam. 9.1.1812 § 1; Sam. 29.3.1813 § 1;\nSam. 28.6.1813 § 8; Sam. 12.7.1813 § 12 (pedagogian perustaminen).\n-- Tamp. Tk 28.3.1814 § 21; Kirkonkok. Pk 29.1.1815; Tamp. Tk 4.11.1815\n§ 1; Sam. 28.4.1817 § 1; Sam. 5.2.1819; Tamp. Maistr. virkakirj.\n27.9.1819; Sam. 20.12.1822 (Kriander ja hänen koulunsa). Porvarien\nsyytöskirjoitus 17.11.1824 liitteenä oikeuden pöytäkirjoissa. --\nTamp. San. 1867: 26 (koulutalon hävitys). -- Tamp. Tk 14.3.1842 § 2;\nSam. 20.4.1842 § 1 (alkeiskoulu). -- Tampereen kouluoloista tietoja\nmyöskin Maistraatin kaupunginkertomuksissa, kaupungin tileissä ja\nBlåfield, Tampereen kaupunki ss. 73--74.\n\n\n18. ARKEA JA PYHÄÄ.\n\n(92) Kaupungin tilit ja Tamp. Tk 7.9.1829 § 4 (tietoja kaupungin\nkarjasta). -- Tamp. Tk 25.4.1831 § 1; Sam. 30.5.1831 § 3; Sam.\n26.5.1834 § 4; Sam. 22.1.1844 §§ 1-4; Sam. 29.1.1844 § 5; Sam.\n20.12.1847 § 7 (asunnot)..\n\n(93) Tamp. Tk 25.5.1829 § 5 (kaupungin rumpalin univormu); Tamp. Kaup.\noik. virkakirj. 1.11. ja 16.11.1813 sekä 9.6.1815; Tamp. Tk 18.11.1815\n§ 1 (valtiollisen järjestyksen ylläpitäminen).\n\n(94) VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 83/173 1813 (Joutohetkien.\nseura).\n\n(95) Tamp. Tk 23.5.1814 § 1; Sam. 24.10.1814 § 5 (Ratassaari). --\nTamp. Tk 10.5.1813 § 10; Sam. 20.9.1813 § 14; Sam. 18.8.1817 § 7\n(hautausmaan lehtokuja). -- Tamp. Tk 26.10.1835 § 2; Sam. 20.10.1845\n§ 2. (Kirkkopuisto). -- Tamp. Tk 30.8.1830 § 2; Sam. 14.6.1855 §\n5; Sam. 20.11.1861 § 5; Tamp. San. 1868: 28 ja 31 (Pyynikki ja\nkaunistusjohtokunta).\n\n(96) Åbo Tidn. 1846: 45, Tamp. Maistr. kirjekirja 21.12.1848 (posti- ja\nkirjakauppaoloja).\n\n(97) Senaatin päätös 21.3.1838. Tamp. kaup. tileissä (suomal. ja\nruotsal. jumalanpalvelukset).\n\n(98) Finl. Allm. Tidn. 1826: 128 (kruunausjuhla Tampereella). -- Tamp.\nMaistr. kirjekirja 3.3.1842 ja 7.9.1843 (ensimmäinen teatterinäytäntö\nja konsertti Tampereella). -- Tamp. Tk 20.8.1860 § 3 (Kalevan\nsoittokunta).\n\n(99) VA, Senaatin Talousos. Anomusas. Diar. 247/161 1828 (Tampereen\nvanhat viinakapakat). -- Tamp. Tk 8.10.1810 § 12; Sam. 19.11.1810 §\n6; Sam. 14.11.1825 § 18; Sam. 18.1.1830 § 1; Sam. 18.9.1847; Sam.\n6.5.1857. 6. 5. § 1 (kapakkaliikkeen edistyksiä). -- Tamp. Tk 9.2.1835\n§ 4 (kohtuuden liikettä Tampereella). -- Tamp. Tk 24.4.1851 § 1; Tamp.\nMaistr. kirjekirja 20.10.1851 ja 12.12.1852 (v:n 1851 monopolikysymys).\n\n\n19. AJAN KÄÄNTEESSÄ.\n\n(100) Åbo Tidn. 1857: 46 (lausunto Tampereen sota-ajasta). -- Tamp.\nTk 9.11.1854 § 1; Sam. 26. 9. 1855 § 1; Sam. 5.3.1856 § 1; Suometar\n1854: 40 ja 47; Finl. Allm. Tidn. 1856: 132; Tamp. Maistr. kirjekirja\n11.11.1856 (Tampereen uhraukset sodan aikana). -- Suometar 1855: 27\n(Suuriruhtinas Nikolai Tampereella). -- Suometar 1856: 17 (keisarin\nkäynti Tampereella).\n\n(101) VA, Senaatin Talousos. Kirjeas. Diar. 8/411 1853 ja Pk 13.4.1853\n(valvonta-asia). -- Senaatin Talousos. Pk 26.5.1853 ja 18.1.1854\n(Tampereen erioikeuksien lakkauttaminen). -- Senaatin Talousos.\nPk 4.2.1856 ja Kirjeas. Diar. 2/1 1856 (riita manifestista). --\nManufaktur-Direktionens utlåtande ans. åtgärder till befrämjande af\nfinska industrin j.n.e. (1857) ss. 160, 222-226; Senaatin Talousos.\nPk 11.11.1857 (Tampereen tullivapauden supistaminen). -- Manuf.\nDirekt, utlåtande j.n.e. ss. 135-140. 151-152, 153-158, 30 (tapaus\nmanufakturikomiteassa).\n\n\n\n"]