[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJADVNSMGufzQiPccQps8r48WDQGQ51GCL6b92qnu3yk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1975,"Jean-Christophe IV: Kapinoitsija","Rolland, Romain",1866,1944,"1975-rolland-romain-jean-christophe-iv-kapinoitsija","1975__Rolland_Romain__Jean-Christophe_IV_Kapinoitsija",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1906,1918,79011,513745,false,58847,[25,26,27,28],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Psychological fiction",[30,31,32],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe IV\" by Romain Rolland is the fourth volume of a novel sequence published between 1904 and 1912. This installment follows Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France, as he navigates spiritual struggles and hardships. Balancing artistic pride with survival, he confronts injustice and authority while caring for those around him. Part of the groundbreaking \"roman-fleuve\" that won Rolland the Nobel Prize, this volume explores music, society, and the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[],225,"Neljäs osa Rollandin laajassa romaanisarjassa seuraa muusikko Jean-Christophen elämää ja henkistä kasvua. Tässä osassa päähenkilö kapinoi yhteiskunnan sovinnaisuuksia ja taidepiirien pinnallisuutta vastaan etsiessään omaa totuuttaan ja vapauttaan.","Romain Rollandin 'Jean-Christophe IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1975. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE IV\n\nKapinoitsija\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Alkulause.\n I. Lentohiekkaa.\nII. Hiekka hautaa.\n\n\n\n\nROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.\n\n\nJean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat\ntuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin\npuoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen\nystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina.\nYksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten\neläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme\nennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja\nsydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme.\nTiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme\nne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan\nlisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten\nponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, \"loppu elämää\nkiittää, ilta aamua.\"\n\nMarraskuulla 1906.\n\nR. R.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nLENTOHIEKKAA\n\n\n\n\nVapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!... Vapaa muista ja omasta itsestään!\nIntohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli\nyhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt.\nSilmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli\ntuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät\nväkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt\nheitä tukehuttavan sielunsa.\n\nChristophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli\ntapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin\nholvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset\npainoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt\nponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he\npysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin,\nkiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt.\nChristophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän\najatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt.\nHän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin\nvaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan\nitseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!...\nYksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista\ntuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai\nvihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada\nviimeinkin elää, ja olla nyt, -- ei elämän raatelema uhri, vaan sen\nherra!...\n\nHän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan\nkuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa\nporraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja\nhelliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa\nriuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän\nsanoi Christophea \"suureksi hulluksi\", ja nauroi iloista lapsen-naurua.\n\nChristophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten.\nVaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin\npilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja\nmatala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt\nkokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi\nonnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan\nollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin.\nNe tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui\nilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen\nhän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien\nruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan;\nhän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen\nilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli\nsielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään\nerottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän\nonnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat;\nja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän\nvaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen,\njoka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta\npakkovaltaa.\n\nÄiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan\nkuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi\nsellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe\nei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet\ntanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa\nvoivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän\nkämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:\n\n-- Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.\n\nChristophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja\nhuudahti:\n\n-- Rakastunutko!... En, todentotta!... Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole\nsinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!... Uh!\n\nJa Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli\nhäneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:\n\n-- Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä\nkestää tähän iltaan.\n\n-- No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.\n\n-- Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin\ntyytyväinen?\n\n-- Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.\n\nChristophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti\nkertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli\nhäntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle\nlempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti\nymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän\npuhuikin vain itselleen.\n\nHe katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan\nkuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan\npitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän\najatteli vain: \"Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä\". -- Juopuen\nomista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa\nhuivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen\nvalkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa\nhellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki\näitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:\n\n-- Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?\n\nLouisa intti heikosti vastaan:\n\n-- Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:\n\n-- Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan\noikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset\nminua ymmärtävät, -- enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt\nketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni...\n\n-- Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!... No, jos\nsellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.\n\n\n\n\nMiten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!...\nMaaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien\nkasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset\nnukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti\nloikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien\naaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä.\nSiinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten\naivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa\nkummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat\nkuin salamat... Ja sitten toisia, taas toisia... Koskaan ne eivät ole\nsamoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu\nhänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää\nniitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista\nunista? Kyllä ennättää vielä!... Myöhemmin!... Kun hän sitten tahtoo,\nheittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän\nnäkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan.\nMyöhemmin!...\n\nKevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä.\nKaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.\n\n\n\n\nVitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee\nkumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja,\nkunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja\nnostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat\nne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun\nne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei,\nmitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.\n\nLopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena\nhohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee\nuteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi\nkauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin\nniiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä.\nHän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo\nkiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa\njälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät\nhänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä...\n\nHän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia.\nMonta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut\nniitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan\nratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa\nolivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon\noli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja\nvanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä\nsiinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli\nhiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat\nkuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset,\nmelodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä\nnäkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia,\nluonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria\nsuunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi,\nneliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä\nkoko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne\nepäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan\ntyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade\nrapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. -- Monien näiden suunnitelmain\nolemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat\npariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset\nluuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.\n\n\n\n\nMutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen\ntyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi\nsaada unelmat kouraansa. -- Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne\nnäyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä;\nhän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille... Ei, hän ei saanutkaan\nesille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne\neivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne\nmuuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli.\nHänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän\nhämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä\nkaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa\nsaada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti,\nkun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi\nniiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei\nhän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin\nkauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen\nenää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut\nhänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä\nehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi\nsormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla\nhedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä\nhänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän\nkurottautui juomaan.\n\nJanoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka\njo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan... Miten innoittavaa\njuomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko\nhaalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? --\nHän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt\nenää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa\nsellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään\nmuita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko\nkamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin\naivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat\nteoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden\nolevan juuri hänen tekemiään...\n\n-- Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli\nhaljeta.\n\nMutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä\nenemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja:\nrakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan\naivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään\nja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen\ntörkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni.\nSellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän\ntulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta\nja sanoi:\n\n-- Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä\nsinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää,\nhukuttaa!\n\nHän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli\ntukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä\npullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi\npöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi\nhänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä,\nrepi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:\n\n-- Kas niin, roisto!... Kas tällä tavalla!...\n\nSe helpotti.\n\nVarsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden\nvalheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli\nulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut\nrakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten\nmukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan\nrakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän\ndeklamatsioonin aiheita. -- Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla\nrehellinen. -- Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy\nmyöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun\nei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden\nkuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle\nvalheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja\nhänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä\noli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki\najatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.\n\nHänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat\nhäntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään\nmuulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen;\nolihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä\nniin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi,\nettä hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi\nhäntä ukkosen voimalla siihen.\n\n\n\n\nHän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.\n\nUkkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on\nvuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, -- eräät\nsielut, -- ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai\nvetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä\nvuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä\nsähköä, että salamat syntyvät -- elleivät juuri pelkästään toivomalla,\n-- niin ainakin odotetulla hetkellä.\n\nKoko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta\npitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset\npilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan.\nMaa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin\nkuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti\nkohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn.\nLaajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot\nvapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet... Sitten tulee\njälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.\n\nSiinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee\nolennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko\nkaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan\naivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman\nidut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme\ntiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan\nolemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja\najatellen: \"Mitä syntyy minusta?\"...\n\nJoskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja\nihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin.\nMutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu\nkuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se\nmyöhästyy, sitä rajumpi se on...\n\nNyt se hetki tuli!... Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen\nsalaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä\nsalamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja\nraskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä\nsiivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden\nhetki!... Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun\ntasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet,\nne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin\ntuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää\nainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.\n\nJa yhtäkkiä leimahtaa salama!\n\nChristophe huusi väkivaltaisesta riemusta.\n\n\n\n\nRiemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä\non ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta\niloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain\nluovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle\nmuukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous,\ntoiminta, -- voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita.\nNekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, --\nmaineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, --\nkoettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.\n\nLuoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa\nvankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on\nsurmata kuolema.\n\nOnneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan\npäälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei\nmikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne\nolevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu\nkeväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se\npanee kruunun kuolleen ruumiin päähän.\n\n\n\n\nKun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen\nruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä\nmerta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai\nniinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin\nsilmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen\nherpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli\nharhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin,\nkun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli\npitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden\ntunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta\nkotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa;\nhän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui\nlopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe\noli kuin munimasta päässyt kana.\n\nSävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne\ntäydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan\npelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen\nstruktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota\npaikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun\nvarjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama,\nja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi:\nja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo\noikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta,\nkatosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa,\njättäen jälkeensä valoviirun.\n\nSe inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli\nChristophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin,\nettä inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan\ntäytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset\nviinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka\nmehun, jota ne ovat täynnä; -- (eikä hän pelkää tarpeen tullen\nmiedonnella nestettä vedelläkään.) -- Christophe oli liian nuori ja\nliian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja.\nHän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään\ntaideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei\nhän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut\nsuunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista\nsisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa\neikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään.\nKaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen:\nkaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa\nkuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa;\njokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan\nkokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki\nhän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain\nvierivän. -- Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita,\njolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan,\njoskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä\näänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa\nvoimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli\ntakaisin, katosi jälleen... Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa?\nTulisiko se koskaan enää takaisin? -- Ylpeys masensi kaikki moiset\narvelut ja sanoi: \"Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä\npäivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä\nitseni tapan.\" -- Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi\nnautintoa.\n\nVaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi,\nniin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas\ntäyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina\nalkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä\nja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina;\njos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa\naineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden\naatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija\njättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää;\nhän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään\nkopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu\nmuokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun\nsaadakseen sen käsitettäväksi. -- Sattuipa niinkin, että hän väärensi\ntäydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen\naihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan\nmerkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa\nniiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa,\njoka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti\ntuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia\nmielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina\nmäärittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin\nyhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn\nyläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman\ntai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista\nrakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin\nmehiläinen tekee pesäänsä.\n\nNiinpä vakuutti Christophe itselleen -- tahtoi itselleen vakuuttaa --\nettä se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään\nvarma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo\nvapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin\npakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden\nkanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista\nei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen\nsuunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken,\njoiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.\n\n\n\n\nHän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden\nristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan\nvastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa\nusvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita,\nmutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.\n\nKoska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi\nkertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi,\nkaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän\noli ennen arvostelematta alistunut; -- ja hän tuomitsi sitä nyt heti\nhäikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki\ngermaanilaisen valheen.\n\nKullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa.\nMaailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki\non heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja\nmoraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää\nsille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin\nmaan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja\njuuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin\nhelpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta\nkullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen;\nkaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka:\nsiitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot\njaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he\novat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät\najatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.\n\nEräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä\nsaksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän\nsaakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen\nkatseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen\nsilmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui\nvuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.\n\n\n\n\nChristophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: _Städtische\nTonhalle_. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli\nkymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, -- kaikkiaan\npari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin\npaikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle\npuristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, -- punaisin, jäykin ja\nporoporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois;\nja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen\nmuka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä,\njotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja\nvanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä,\nisoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan\ntoistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon\ntempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja\näänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin\nalttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa\nyhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen\nporinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka\npuhua ja syödä aivan hiljaa. \"_Der Herr Konzertmeister_\", kookas,\niäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla,\nja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin\nmikäkin kielitieteilijä. -- Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan\nChristophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei\ntiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan\nsellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me\nemme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä\nodottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.\n\nOrkesterin ohjelmassa oli _Egmontin_ uvertyyri, muuan Waldteufelin\nvalssi, _Tannhäuserin toivioretki Roomaan_, Nikolain sepittämän\n_Iloisten rouvien_ uvertyyri, uskonnollinen marssi _Athaliestä_\nja eräs fantasia _Pohjantähdestä_. Orkesteri soitti säntillisesti\nBeethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. _Tannhäuserin\ntoivioretken_ aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava\nmies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia _Iloisiin\nrouviin_, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava\nrouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset\nkakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö,\nlauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin _Liedejä_. Hän kohotteli\nkulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas,\nnyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä,\njoka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi\nniin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut\nvarieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen\nsiveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida\nnuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin\nSchumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun.\nYleisö oli hurjana ihastuksesta. -- Mutta tarkkaavaisuus kasvoi\nsuorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro \"Etelä-Saksan\nLauluveikot\", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen\nvuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa\njälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin\nneljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä\nkuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten\nefektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten,\nkuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen,\naivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja\ntasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen\najattelemaan _Kesäyön unelman_ Pulmaa:\n\n\"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin\nettä kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että\nluulisitte kuulevanne satakieltä.\"\n\nAlusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa\nmoista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin\nnämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä\ntuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki,\nyksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva\nhillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan\nkuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia\nja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän\nmärehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset\nnyt kuin paksu sumu. -- Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi\nChristophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka\nteki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut...\nMitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden\nmestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena.\nMutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt.\nJa vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan\nkuin Pisan _Vergognosa_.\n\nHän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, -- sekä\ntosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan\nnähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli\nlaitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita\ntunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle\ntunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti\nheikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi\nsaksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset\nolivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen\nheidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä,\njotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä!\nKaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja\nmuodotonta savea. -- Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta,\nettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin\nsilmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain\nautuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet\narvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki,\nmitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä\niloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä\nhe eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa,\njoka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa\nhiljaisuudessa antoivat arvonimen \"Ylhäisyys\" kaikelle, mikä läheisesti\ntai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.\n\nChristophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä:\nsävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten,\naivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi\nnaurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta\nkun \"Etelä-Saksan Lauluveikot\" astuivat taas esille ja toitottivat\njuhlallisesti nuoren, punastuvan tytön _Tunnustusta_, niin ei\nChristophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan\nnauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: \"Hyst, hyst\". Vierustoverit\nvilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä\nyllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua,\nhän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä\nsuututtiin, alettiin huutaa: \"Ulos, ulos!\" Christophe nousi ja meni\nmatkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen\nlähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen\nsynnyinkaupunkinsa välillä.\n\n\n\n\nKun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen\npäähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän\ntyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut\nkaikkein enimmän, olivat _valehdelleet_. Hän koetti epäillä omaa\narvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. -- Mutta ei, se\nei onnistunut... hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja\nvalheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka\nharvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!\n\nSiitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä\ntoisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita... Oi, hän\noli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten\nsäveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin\nhän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut,\nettä tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä\nvuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä.\nÖisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti\nitseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut\nidiootiksi?... Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin\nkuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja\nrakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen\nsydämensä ei pettänyt häntä...\n\nPitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat\nhänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä.\nHän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi.\nMutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun\narmotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka\nja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin\nkatkerin kärsimys? -- Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset,\nuhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa... Ensimäisellä\nsilmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia.\nSilloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti,\nhän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä\nalastomuuden...\n\nSitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi\nmieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita\nkaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta\nhänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei\nhänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen\nyksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan\nniinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa\njuopumuksessa hän tunsi, -- eikä ehkä syyttä, -- ettei, muutamia\npoikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen\nja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla\nponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli\nitseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse\nilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää\nsitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli\nolisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän\nsitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista\nolivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he\nolivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli\nkuollut heidän kerallaan.\n\nChristophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään\nkaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt,\noli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä\nkoskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla\nväärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä\nsäälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin\nkomeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen,\noikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat\nhelyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä\nLisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi\nsamalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä\npaljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta\nja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert,\njoka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan,\nläpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan\nei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei\nedes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki\nsisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, -- Bach --\nollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja\nkouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka\neli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja\nsokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin.\nEräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä\nhaikeaa rakkauden-riutumusta -- (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja\nJeesuksen välillä). -- Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli\nnäkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa\nheiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo\nnerokas _Cantor_ kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki\nummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa,\njoka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria\nmuusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, -- miehekkäämpiä\nolentoja, -- sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel.\nChristophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa:\nmelkein kaikki heidän teoksissaan oli \"rakenneltua\". Joskus kehiteltiin\njotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla,\ntoisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista\nkoristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin\nsuuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa\njankkaavat konstruktsioonit -- sonaatit ja sinfoniat -- raivostuttivat\nChristophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen\nkauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille.\nSellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.\n\nEi tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan.\nKummallista kyllä, -- seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti,\n-- ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä\nenemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin\nolivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat\nluoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, -- nuo, jotka, niinkuin\nesimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran\njälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä.\nHän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman\nnuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli\nvannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää\npuhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri\nkoskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta\nhänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen\nsuurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat\nilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että\nhe tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka\nolivat -- _valheellisia tunteita_. Musiikki on armoton sielunkuvastin.\nKuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä\nselvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen\nhäilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden\npuutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä\nomaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin.\nTuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, --\nesimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli\nhän hampaitaan. _Lohengrin_ oli hänestä sellainen valhe, että se sai\nsuorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua\nritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria,\njoka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve,\njoka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään.\nChristophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta\nkertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka\noli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa\nkuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden\nvuoksi. _Lentävän hollantilaisen_ jykeä tunnelmallisuus ja tylsä\nikävyys aivan lamasivat häntä. _Tetralogian_ dekadentti-barbaarit\ntuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi\nsisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. _Götterdämmerungin_ Siegfried\nja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat\ntoinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan,\nmahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat\nkasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta,\nväärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa,\nväärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen\nollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä\njoka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu\neikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista\nomaa tahtoa pettämään niitä -- Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin\nitse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja\nlapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten,\nmystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.\n\nMutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä\nmusiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen\nmiehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet\nvalloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän\ntunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän\najatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia\naronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi\nnoiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili\naina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka\nne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa\nniin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa\noli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita.\nKuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi\npelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa\nitseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi\nkapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta\nolemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli\nankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi\nparemmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin\nhellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja\nhartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien\nturviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka\nkohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä\nvuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin\nkoristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut\nheissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten\nsuuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä\nsuuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka\nmahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden\nvirtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan\nkeskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka\ninnosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!\n\nSitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi\nkäänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti.\nMyöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja\nkuinka syvästi hän häntä rakasti...\n\nMutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa\nepäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että\nhän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. -- Ja se hänen\nkautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä,\njolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä\nselvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä,\ntäytyy kieltää kaikki -- sekä valheet että totuudet, -- kaikki, mitä ei\nole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa\nympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän\nvalheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina,\nettä nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu\nsuustaan, jos hän aikoo olla terve mies.\n\nChristophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti\nhänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka\nsitä rasittivat.\n\nEnnen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä,\njoka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa,\nhomeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa\ntuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut,\nkaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin\npisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen\nGemüt. Pois nuo lukemattomat: _Sehnsucht_ (Kaipuu), _Heimweh_\n(Koti-ikävä), _Aufschwung_, (Sielunlento) _Frage_ (Kysymys), _Warum_\n(Miksi?), _an den Mond_ (Kuulle), _an die Sterne_ (Tähdille), _an\ndie Nachtigall_ (Satakielelle), _an den Frühling_ (Keväälle), _an\nden Sonnenschein_ (Auringonpaisteelle); kaikki: _Frühlingslied_\n(Laulu keväälle), _Frühlingslust_ (Kevätiloa), _Frühlingsgruss_\n(Tervehdys keväälle), _Frühlingsfahrt_ (Kevätretki), _Frühlingsnacht_\n(Kevätyö), _Frühlingsbotschaft_ (Kevätviesti); nuo _Stimme der\nLiebe_ (Lemmenääni), _Sprache der Liebe_ (Lemmentunnustus), _Trauer\nder Liebe_, (Lemmenmurhe) _Geist der Liebe_ (Rakkaudenhenki),\n_Fülle der Liebe_ (Rakkaudenuhkeus) _Blumenlied_ (Kukkien laulu),\n_Blumenbrief_ (Kukkaiskirje), _Blumengruss_ (Kukkien tervehdys); nuo\nsadat: _Herzeleid_ (Sydäntuskaa), _mein Herz ist schwer_ (\"Raskas\nsydämein\"), _mein Aug ist trüb_ (\"Suruinen sydämein\"); nuo pikkuimelät\nvuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat _Röslein_ (ruusunen), puronen,\nkyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: -- \"_Jos\nruusunen okaitta olla vois_\", -- \"_Entisen armaansa kanssako pääskynen\npesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois_\": -- koko tuo ummehtuneen\nhellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean\nrunouden tulva... Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas,\nkuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen\naiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki\ntämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä\nyleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten\ntaipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista,\nja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi?\n-- Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!\n\nVarsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana\nvalheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä\ntodellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja\nsiivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä\nnaisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista\nkirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko\nmahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat\nvalehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat\ntahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi... Ihannoida! nimittäin:\npeljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan\nasioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. -- Kaikkialla\nsamaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla\nsamaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista\njuhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. \"_Die\nTrinklieder_\" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle:\n(\"Oi, ihana malja...\"). Uskonto -- seikka, jonka piti olla välittömintä\nmaailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, -- se\noli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut\ntaasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa\nvarten... Karjukaa siis!... Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella\n-- \"_ihannoida_\" -- teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai\nmielettömyyden kunniaksi!...\n\nChristophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea\nihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin\ntällaista valhetta. -- Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut,\neikä hänellä ollut, -- hänellä ei voinut olla, -- pahempia vihollisia\nkuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.\n\nOma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva,\ntuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo \"auringottomat\naate-fantoomit\". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla.\nNuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä\nympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut\nsitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli\nrakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen\nrajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen.\nRotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan\nmielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset,\nlainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja\nkestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne\nkansat, jotka tahtovat elää.\n\n\n\n\nSamalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä\neivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä\ntaiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei\nalistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo\njärkisyistä. Hän luo pakosta. -- Silloin ei riitä, että on tuntenut\nvalheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen\nitseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista\nja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla\ntäysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on\nraskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset.\nJa vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on\nitseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka\nsen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.\n\nChristophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei\nollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen\niälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi\npuhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa,\nja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan\nhänen voimiaan. -- Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin\nperinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut\nsuunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. -- Hän oli\nvirtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen:\n-- suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää\nlihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään\nsuuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa,\nmelkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta\nkuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen:\n-- Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä,\nmutta kuitenkin antoi hän sille myöten.\n\nNiin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot,\nhänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi\nhänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän\nkulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi\nkaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen\nsävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen,\nkirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan\nmuutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan\nesille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen\nliikkeitä.\n\nHän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka\nolisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli\npäässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle.\nHän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin\nyrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä\nhän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä\narvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän\nsotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien\nhaaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja\njotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä\noli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi\naikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli\nluonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen\nsävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui\nrämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse\nnäyttämöasetuksiaan, -- (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa),\n-- syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen,\nKleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne\naivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan\nsiksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää\ntoisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin\nhän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän\nsielunsa.\n\nNäiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella\nkirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten\ntunteiden välittömiä ilmauksia, -- ja ne juuri olivat luodut elämään:\nsävelillä tulkittuja ajatuksia, _Liedejä_. Niissä asettui hän\nkuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan.\nHän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin\nkäsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja\ntotuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän\nantaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, _Wilhelm Meisterin_\nharpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista\nvivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän\ntaasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja\nyleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja\nimelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja\npuhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden.\nLyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden\nja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä\nleluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan\nhelppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä\njossakin _Biergartenissa_.\n\nMutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja\nhän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä,\nmuinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä\nkuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää\nniissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä,\naivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi\njonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään\nohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua,\nlapsukaisten tuumia: -- monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja,\njoiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän\noli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen\nmuissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.\n\nOlivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat\nhuonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää.\nKaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta\nkertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti\nhän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat\nhänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä\ntoisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen:\nhänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut\nmelkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään\nja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko\nse, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä\nusko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko,\nettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi\nolemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana\nkuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja\nkaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan.\nTällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti\nhänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista\nriemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa\nsurustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys,\nhänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää\ntäydellisesti!... Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta,\ntuota elämisenhalun riemua, -- suurimmankin onnettomuuden keskellä, --\nse ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden\ntunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita.\nJotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat,\neivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.\n\nChristophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja\npeittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän\ntahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että\nsellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla\nsitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän\nvälitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma\nitsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin\nilmaista vakaumuksensa toisille, -- ja voittaa. Tiedottomasti hän\nvertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen;\nja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä\ntunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin\nnäyttäytyä.\n\nJa hän näyttäytyi.\n\n\n\n\nHäntä odotettiin.\n\nChristophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä\nalkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei\ntahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa\naina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta\ntai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä\näärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän\npuhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka\neivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli\ntavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän\nsaksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen\nkuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita\nhuomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle\nsaatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin\npyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan\nsiitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan\nhän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä\nmielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen\ntöykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi\nsamaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin\nsiltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei\nollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta;\nkeskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria\nmestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.\n\nKaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan\nhänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen\nviimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän\nkuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita\nepäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin\npäivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen\nkaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin.\nMutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin,\njoiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti\nkirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset,\nrumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi.\nChristophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen\nkirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen\ntoistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt\nsopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:\n\n-- Hän tahtoo olla erikoinen.\n\nMutta enimmät vakuuttivat:\n\n_Total verrückt!_ (Pähkähullu).\n\nSitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä\nvaarallisempi mielipide, -- ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen\nkorkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän\nedelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut\nkerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan\nilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan\nkunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut\nMendelssohnin _Eliasta_ \"ulkokultaisen papin isämeidäksi\", ja eräitä\nSchumannin Liedejä halveksivasti \"Backfisch-musiikiksi\": -- ja sen\noli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan\nerikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt\nhänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:\n\n-- Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.\n\nNämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin\nsyvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa\nChristophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin\npersoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt\nmuistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa\noli isän puolelta -- sen muistamme -- kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut\nyhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista\nkunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus\nlöysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan,\nhalveksien samalla vastustajaansa.\n\nTätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen\ntuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita\nsilloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden\narvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi\nollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta\nChristophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan\nkeskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen\noma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan\ntahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut\nsulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle\nhän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu\npurkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut\nyksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen\nmahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan\nmuille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen\nvierustoverinsa orkesterissa, toisen _Kapellmeisterin_, nimeltään\nSiegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika,\nkäytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava.\nChristophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin,\nolisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta\nuskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan\nviholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä\nhänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin\npuolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille.\n-- Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa\nihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä\nentistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat\nvuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin\nselittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista\ntuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin\nkuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan\nlahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.\n\nTuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis\notettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa\nnoiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund\nOchs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer,\naikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe\noli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä\nhänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen\ntunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran\nhovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys\nitsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä\npaikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä\nottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy\nhuulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua,\nkoettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät\nsisällistä intoa.\n\n-- No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen\nmennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?\n\nChristophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:\n\n-- Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista... Jos sinä sen\nkuulisit!... Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä\nnähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän\nkorviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.\n\nNämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt\nhymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa\nkustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis\nitse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain\nolisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi\nhäntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen\npäästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta,\nkiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin\nnaurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä\nkohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta,\njolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. --\nTuomio oli jo etukäteen aivan valmis.\n\nViimein se tilaisuus tuli.\n\nChristophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli\nohjelmassa hänen Hebbelin _Judithiin_ säveltämänsä uvertyyri, runoon,\njonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen\nponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo\nhiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli\nottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa).\nSitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen:\n_Elämä on unelma_, ja mottona _Vita somnium breve_. Loppuosan muodosti\nsarja _Liedejä_ ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin\nsepittämä _Festmarsch_, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut\ntoveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä\nmelkoisen vähäpätöisenä.\n\nNäistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei\norkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka\njokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista\nällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä\nomaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt\nennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki\nChristophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka\nolivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä\nsaksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän\noli tuo _Tonhallen_ konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen\naikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti\ntulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen\nvoimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin\nwagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä\nylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas\nläpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden\nällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut\ntaitoa olla luonnollinen, -- senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli\nkohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin;\njok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe\npyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar\nsuostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen\nluonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet\nvaltaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle\nnaiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä\nFafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, -- kuten voi arvata,\n-- tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan\nkiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää\nBrahmsin _Liedejä_ itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei\nBrahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.\n\n-- Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.\n\nLaulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo\narvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska\nBrahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista,\nniin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa,\nja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar\ntässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan\nlaulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.\n\nInttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä\nitsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen\nmelodramaattisia efektejä, -- kunnes Christophe viimein sanoi hänelle\njyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta\njohtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen _Liedejään_\nosattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan:\nChristophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. -- Silloin oli jo konsertin\nedellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin\noli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes\nosaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta\nkoska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut\nperustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua\nhuonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis\nyhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti\nkaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli\nitsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, -- konsertissa.\n\n\n\n\nSuuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli\nliiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän\nkuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin\ntilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi?\nEi voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava.\nPäästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä,\nkohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä\nyhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei\ntahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy\ntyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa\nkeskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta,\nsitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan\nkykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan\nelämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta\njalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää:\nhän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti,\nkun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät,\nkun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti\ntuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa\ntäytyi sellaisen olla sokea -- tai kuuro, joka -- kieltää, ettei hänen\ntuotteissaan ollut voimaa, -- miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?...\nMiellyttävää! Rakastettavaa!... Voima, se yksinään riitti. Sen oli\npäästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein...\n\nTuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen.\nRuhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä\nstatisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä\noikein, miksi. Hän ajatteli: \"Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan.\nHän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä.\"\nHän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta\njoutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli\nensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.\n\nYleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen\nisäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää\nitseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen\nlapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei\nhän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut\naivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen\nesittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin\njoutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa\nmusiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja,\njoka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää\npaljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka\nliikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.\n\nKun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän\nalkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: \"Vähän\nystäviä, mutta hyviä\". -- Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt\nkuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.\n\nKappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.\nYleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on\nvalmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut\nesityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä\nmitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista.\nAivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden\nkuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan,\nmutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi\nsen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla\nsoittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa\nkaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää\nitseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi\nhäntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.\n\nViimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti,\nkylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi,\njos hänet olisi huudettu alas... Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys!\nJonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään\nvastaan!... -- Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He\ntutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä\nlöytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.\n\nSoitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. -- Christophe tuskin\njaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa\nnurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen,\nviimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut\nhenkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti\nikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän\noli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut\nlueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien\njokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus,\nviimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset\njälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen.\n-- Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun\nmuut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua,\nja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä\ntyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten\nikävä sillä oikeastaan oli ollut.\n\nChristophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut\nkatsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän\nvapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille:\n\"Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän\nikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!... Menkää matkaanne kaikki,\nkaikki!...\"\n\nSitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle\nse oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten\nuutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli\nedes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa\nei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen;\nja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön\nhartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista\nkasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen\nvuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe\nei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet\ntaskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar\nmeni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi\nhäntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi\nsali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus;\nkaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit\nsummattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar\nChristophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan\nniistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä\niltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän\nkapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe\nrajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.\n\n-- Ei!\n\nLaulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa,\nkäheällä ja raivostuneella äänellä:\n\n-- Ei! Ei! Ei sillä tavalla...\n\nTuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta\nsanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja\nhän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen\npausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen\nja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö\nei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten\nselviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää\neikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin\nmielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä\ntahtia:\n\n-- Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa\nvauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.\n\n-- Riittää! toisti Christophe kuivasti.\n\nSalissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe\njäätävällä äänellä.\n\n-- Aletaan alusta!\n\nLaulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen\nteki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin\nhän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt\ntäydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien\nsanainsa vallassa: -- hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko\n_Lieder_-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä\nhän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän\nvapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.\n\nKun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle\ntakaisin. _Liedeille_ se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja\nammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle\nse voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä\nerehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä\näskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan\naivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä\noli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä\nhuomauttaa. Huudettiin: \"Uudestaan, Uudestaan.\" Mutta Christophe painoi\npäättävästi pianon kannen kiinni.\n\nLaulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian\nkuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän\npoistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja\nsiellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta\nja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä,\nvihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, -- mitään ei\npuuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin.\nNe hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos\ntullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo.\nYleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi\ntakaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö\nsuorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se\noli tuo Ochsin _Festmarsch_, jonka Christophe oli toverillisesti\nliittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää\nmusiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen\nkeinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota\nkäyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle\nviheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän\nesille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja\nsillä tavoin se konsertti loppui.\n\nArvaa helposti, että suurherttua ja hovi, -- koko tuo pieni,\njuorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki -- sai tarkoin tietoonsa\nkaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat\nlaulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin;\nmutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja\ntyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne _Liedit_, jotka hän oli\nlaulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä\nlausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä:\n\"... Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko\nmielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla\nrehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen...\" -- Seurasi sitten opettava\nlauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle\nmenneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin,\nBrahmsin töissä, \"noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta\nolla sellaisia\". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että\nsuurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin\nKreutzerin ooppera _Nachtlager von Granada_, Granadan yövartio;\nselitettiin pitkästi kuinka tämä \"ihana musiikki oli aina yhtä raikasta\nja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään\".\n\nParilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin\narvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän\nymmärtämättömyyden; -- ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet,\nsalakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin\nvaralta; -- suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen\nkritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan\njätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.\n\n\n\n\nChristophe oli lamaan lyöty.\n\nEikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa.\nOli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle\nepämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne\nolivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla\nymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan\nläksyttää pöyhkeää nuorta miestä. -- Mutta Christophen äly ei ollut\nniin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla\noikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä,\njonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin\ntietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että\nheidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus\nyleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään\nsiitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä\nolisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se\nällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään\nniistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet\nseuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin\njälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada\nselville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten\npakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän\nheidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen\nhänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. -- Monta\nkertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa\nhyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, -- ja\nsen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet\nhuonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat\nuusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt;\nhän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää;\nse oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman\nystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan\nsuotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä\nentisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa\nkaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän\ntoivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina,\nalinomaa... Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!...\nMielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo\nlapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi\njotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä\ntappaa!... Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän\noli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen\nkuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa,\nmatalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa,\nkeskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä _hän_ todella\noli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen...\n\nChristophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että\nkunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat\nsen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha.\nHeidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan\ntuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta\nsilloin, kun sen on peittänyt vuosien home.\n\nMutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin,\nkun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli\nhauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan\nymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen,\nettä koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei\nsellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt\nmuuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän\noli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun.\nSiihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla\npakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti\nja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden,\njoille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen\nainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa\nomat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan...\n\nMutta silloin tarjosi onni -- tai paremminkin kova onni -- hänelle\nsiihen erään keinon.\n\n\n\n\nHän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä\norkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset\ntuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin\nhän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha\nKrause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi\nChristophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli\nja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei\nhäntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja\najatteli:\n\n-- Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon\nmiestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru\nvie!\n\nOmituisinta oli, että hän ajatteli itse \"tuollaista\" samoin kuin\nChristophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen\nmielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja\nepäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä\nsuoraan, ei ainakaan näin joukossa, -- esteenä oli osaksi pelko nolata\nitsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.\n\nWeigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan\ntilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa,\ntähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen\nihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se\noli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin\naitoja.\n\nSellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista.\nHän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin\nChristophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä\nkuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri\nkaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen\nkyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä\nnöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän\nvalhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi\ntodellisia suuruuksia, -- valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan\nolemassa niitä \"Brahmineja\", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa\nmenneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa\nBeethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.\n\nMutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti,\nnimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin\npaljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin\noli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi\ntahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli\nhänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata\nmaan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä,\npyhitettyä, sellaisen, joka oli \"onnistunut\"; ja hän joutui aivan\nsuunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota\nhän rakasti.\n\nNiinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause\npuhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei\nhorjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen\nkauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.\n\nLähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä\nja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit,\nälykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt,\nkääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa\nsuoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa\nolivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi\ntarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen\nChristophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan\nilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot,\nsilmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan,\nja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru.\nHän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan\nsanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä\ntodistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa,\nänkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän\nlöysi hakemansa sanan, -- kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi\nmurskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei\nChristophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia\nparadokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.\n\nViimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa\nvakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin,\naikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli\nkuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin\nhäntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja\npyysi saada esitellä itsensä:\n\n-- Franz Mannheim.\n\nHän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut\näskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen _maestrian_\njohdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä\nsitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan\nepäluuloisesti:\n\n-- Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?\n\nToinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen\nkasvot kirkastuivat:\n\n-- Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?\n\n-- Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies,\nminä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän,\n-- (tätä en sano teitä imarrellakseni), -- on juuri teidän... No niin,\nsen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin\nhuono...\n\n-- Ahah! -- äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna,\n-- se ei ole mikään todistus.\n\n-- Teitä on vaikea tyydyttää... No hyvä!... Minä sanon siis, niinkuin\ntekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä\narvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta\nainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä,\nvanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin\nidiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä\nheltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota\n\"_iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki\nhuomenna, koska se on laki tänään_...\"\n\nHän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin\nkuuluisasta runosta:\n\n    \"... ... ... Das ewig gestrige,\n    Das immer war und immer wiederkehrt.\"\n\n-- Ja häneen nähden ensimäisenä! -- huudahti Mannheim keskellä\nlausumistaan.\n\n-- Keneen? kysyi Christophe.\n\n-- Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!\n\nChristophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:\n\n-- Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi\npantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi\njäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.\n\n-- Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.\n\n-- Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo\nliikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä... Tai vielä\nuseammin!... Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan\npidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat\nkuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että\nsaadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat\nhienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä.\nAinoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa.\nMinusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen:\nelävät toisaalle, kuolleet toisaalle.\n\n-- Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.\n\n-- Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat\nkuolleempia kuin kuolleet.\n\n-- Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.\n\n-- No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme...\nMutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole\nsellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää.\nEnnen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian\npaljon vanhaa. Surma vanhoille!\n\nChristophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti\naivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi\nniissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo,\nkun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska\nhän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli\nhän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui\nsujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä\nloogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät\nvoineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen\nvaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin\nhän, voivat helposti vetää häntä nenästä, -- jos he vain suostuivat\nolemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen.\nMannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin\nvapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän\nitsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen\nsanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän\nnäki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella\npohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän\nloikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe\npiti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla\nnaurettava ja viehättävä.\n\nHe erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun\nhän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten\najalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta,\njoka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien\nhänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe\nMannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen\nkainaloonsa:\n\n-- Onko teillä hetkinen aikaa?... Kuulkaapas, minulle tuli eräs\najatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön... ettekö tahtoisi kirjoittaa\nkerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista?\nSen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle\nsoittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja\nkihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren\nyleisön puoleen?\n\n-- Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?... Peijakas vie! Ja te\nhaluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!...\n\n-- Tällainen on ehdotukseni... Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja\nminä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus\nEhrenfeld, -- jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin\nainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on _Dionysos_... (Tunnette\nkai jo sen?...) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme,\njos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä\nmusiikkiarvostelua?\n\nChristophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta\nmyöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin\narvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.\n\n-- Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen\nhyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä\nei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä\nole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat\nviheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa:\n\"Viheltäkää ulos tuo taiteilija!\" Koko yleisö jättää ajattelemisen\nvaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain\non jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville\nankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin\nkaikkiruokaisia.\n\nChristophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän\nvaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä\nhän tahtoi.\n\n-- Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme\nkaikki vapaita.\n\n\n\n\nMannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana\nnäytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja\ntoisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.\n\nPaitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he\nkaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika;\nGoldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään\nmetallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan.\nHeidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja\nsitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa\nvarallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän\njuuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät\nvakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he\npitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen\nkokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten\nhommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta,\nnakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään\npaljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he\nsäilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen\nvaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen\naisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin\nantanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan\nmitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi\nhän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko\non oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus,\njoka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi\nrahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli\nrunoniekka. Hän kirjoitti \"Polymetrejä\", Arno Holzin ja Walt Whitmanin\ntyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka\ntoinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia\npisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia,\nalleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin\nalliteratsiooni ja toistaminenkin, -- yhden sanan, rivin tai kokonaisen\nlauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman\nmuukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan\n(ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän\noli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät\nhienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi\nja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat\nmuka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä\nkelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan\noli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja\nhän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä\nylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella.\nOikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä\nhän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan\naikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka\nolivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän\noli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka\nhyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi\ntyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät\nmielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin\ntehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.\n\nJa hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä\njalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä\nsallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti\nheille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä,\nliikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä\nkuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin\nehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he,\nkuten juutalaiset aina ja kaikkialla, -- rotueronsa vuoksi, joka on\nvuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa\nhuomiokykyään, -- tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät,\nkaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa\nlaitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa\nei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei\ntuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä\nhyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat\nryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja\nriippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert\npelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita\nnuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun\nkannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin\nsangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden\nkuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he\neivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta\nvälejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he\nkerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin\nkaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan\nhe aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat\ntehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten\ntaisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, -- sellaista nimittäin,\njoka alkoi jalustallaan jo horjua, -- niin silloinkaan he eivät toki\npolttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja\nkuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä\naika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua\nrauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet _Davidsbündlerit_ tahtoivat, oli\ntunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat\ntahtoneet: -- mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa\nsinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien\nkanssa.\n\nChristophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat\nennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen\nmauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni\noli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti,\nsekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai,\naikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa\nhartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa;\nhän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan,\nmitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa\nmielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia,\nkuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen\nsilmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, -- ja hän piti,\nluultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi\nvaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun\nsaakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld,\njoka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja\nrasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista\nja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla\näänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus\nepäjalo. -- Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten\nheidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on\nsuurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista\nvelvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti\nmatkustajan ja sanoi hänelle: -- \"Mitä sinä tässä vielä teet? Mene\nmatkaasi! Minä en tarvitse sinua enää.\"\n\nKoko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli\ntosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja\nmitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja,\nvirnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian\njärkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli;\nmutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut\nrahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen:\nhän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä\nhän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin\neriskummaisiin utopioihin, -- jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä.\nHän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen;\nhän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa,\neikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan\nkäytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli\nhänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen\nnarrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän\nolisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi\nhyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan\nja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja\nporoporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan\npalvelija, evankelisti, buddhalainen, -- hän ei tiennyt itsekään, mitä\nkaikkea hän oli, -- pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja\nsiunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo\nelää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin\nliekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita\nsyntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin\nniille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus,\njoka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä\nvarten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä.\nSiinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista\nhaiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos\nasianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät\ntehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys\nja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta\nvalitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää:\nsen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, \"nauravain\njalopeurain\" ihailua. -- Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä\nhalusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen\nkaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja\nriisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon\njuutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän\noli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.\n\n\n\n\nNyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen.\nMannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän\ntoitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon\nvirittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa,\nettä Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää\nmusiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin\nälykäs, -- vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat\nhampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.\n\nViimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja\nChristophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin\nisän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.\n\nEnsi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia\noli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli\nsiellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja\nälyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään\nmuista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia\nennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta,\nmutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen\nsuku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin\nkohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan -- (toisesta\ntuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) -- olleet\nmolemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä\njoskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä,\nmutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet\nJumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset\ntunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän\noli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska\nhe rakastivat niin suuresti musiikkia. -- Christophen isä, Melchior,\njoka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa\nrahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä\npäin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. -- Mitä taasen tulee\nChristophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt\nsyntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne,\njoiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä\nhäntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin\nyleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka\nJumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen\nperheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista\nnaurua:\n\n-- Niin kaunis tyttö!... Niin suloisia pienokaisia!... Miten\nonnetonta!... ajatteli Louisa.\n\nHän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti\nmainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman\nhänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin\nei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin --\n(panetellaanhan koko maailmaa) -- ja että hyviä ihmisiä saattaa olla\nkaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi\nomalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.\n\nChristophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin\nhäntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen\nja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua\nkokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut\ntekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten\nkanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä\nkapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne\nkaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen\npikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa,\ntähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia\nnaistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät\nulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin\nmadonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden\nkarkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän\nmuutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä\njuutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa,\njoiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja\njotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin\nmaailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä\nnäkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia\nfosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät.\nSiellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä,\nnopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka\nChristophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että\nsiellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja\nsydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut\ntavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina,\npelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän\nkanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut\ntilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.\n\nMannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden\nviehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka\nnyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti,\nkun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään\nmuita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista\nnaisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut\nsiihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen,\nmutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut\nkovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki\nohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen,\nsilmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen\niso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka\nraskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas\nja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi,\nepävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet\nyhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen\nmuottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia\nepäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen\njaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu\nja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin\nne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne\nluonnollistaankin tummemman näköisiksi.\n\nOlisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen,\nettä sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja\nnähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla\ntuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu,\nse kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä,\njotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui\nniissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän\nlöytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta\nkertaa sievästi eksyksiin.\n\nJudith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa\nkirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi\ntuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon\nnaisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun\nja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean\nväkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa.\nJudith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin\njokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen\nhän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta\nhän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa\npelkästään vaiston voimalla, -- varsinkin, kun edessä oli niin helposti\npyydettävä saalis kuin Christophe. -- Oikeastaan kiinnitti hänen\nmieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki\ntuntemattomat olivat hänelle vastustajia, -- vihollisia, joiden kanssa\nsaattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä\nChristophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi\nnähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä,\nnautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten\nhyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti\nälyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat\nkyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla\ntahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin\nkuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin\nseuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka\nkohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella\nperinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja -- (hän toimitti sen yhtä\ntunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan);\n-- hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta\npanssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada\nsalaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta\nhän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt\nsaalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja\nylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen\nmieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri\nvoimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa\noli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja\nikävystymisen henkeä.\n\n\n\n\nJudith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä.\nJudith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti\nJudithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni,\nJudithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän\npuhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää\nkuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari\nkolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja\nymmärtänyt kaikki.\n\nJudith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa\narvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen\ntaipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki\nChristophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja\nhienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut -- (tuntuipa kuin\nFranzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin\nkuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille\nparadoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin\nChristophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut\nväärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa\nvielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä\nvoimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti\nhäntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on\nmaailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä\nvain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle\nsielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen\nsoittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja\nhän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo\nsävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith\nteki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia\nhuomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan\nkylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista\nmielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.\n\nChristophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän\ntunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin\ntuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan\nvoittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli\nniin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään:\nChristophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja\nJudithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä\nenää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.\n\nFranz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen\nsuun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan,\npuoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin\ntällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa;\nviimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran\nvakavana.\n\nLothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen;\nhänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi,\nviikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas\nja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin\noli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään\nhyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa\n\"oli jotakin\". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin\neikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä\nmitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: --\n(kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen\nparemminkin omaksi kunniakseen). -- Kun Christophe sitten puolestaan\nilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla\nilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että\nkeskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti\ntänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan\nääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan\nohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja\nja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti\nnauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät\ntuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää\nseurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle\nmyöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith\ntäyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.\n\nKun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:\n\n-- No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta\narvelet?\n\nJudith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:\n\n-- Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.\n\n-- Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa\nonnistua?\n\n-- Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.\n\n-- No niin, -- vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa\nlogiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat\nherättävät, -- häntä täytyy siis auttaa.\n\n\n\n\nChristophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta\nrakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat\nerehtyivät yhtä paljon toisistaan -- Judith tarkkanäköisyydestään ja\nChristophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka\nkorvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen\nolemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut\nJudithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei\nhänen sydäntään. -- Miksikä niin? -- Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä\naavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi\ntekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain\nlisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin\nsilloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä.\nEttei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan\nvika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen\nnolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle\nliian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi.\nMutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut\nsiinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei\nniitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten.\nEnnenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä\nmyöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen\npelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä,\njotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja\nsammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi\njo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt\nei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, -- tosin sellaisen,\njoka teki hänet hiukan levottomaksi; -- mutta hän koetti karkoittaa\nmielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja,\neikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla\nsitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset\nominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi,\neivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith\noli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli\nkiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, --\nhänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt\nsuupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, --\nkaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen\nruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi\nhuomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä\nrumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä\nlaajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut,\nmitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa\najatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä\ntähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän\noli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut\ntavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä\nollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää\nhänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän\ntuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän\njälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska\nhän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla\nkeskinkertaiselta.\n\nJudith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei\nrakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa\nyhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin\nvoimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan\nsuurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen.\nMutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin\närsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi\nhänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta\nhieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen\nmuuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon\nrakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle:\njärjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen.\nHän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä\najatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä\nkeskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan.\nChristopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä\nhallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli\nvälinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia,\njotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja\nmuovata sitä, -- tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen,\nsillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä\nedes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi\ntaistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen\ntehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä\neriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla\npunnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä\nniitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä\nsuhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä.\nChristophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei\nhänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.\n\nLeikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti\nvoittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi\nsilloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen.\nMiehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee\nheidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa\nhelpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi\nmielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe\njoutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi\nsaattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä\nvielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith\nnytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa:\nChristophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.\n\nEräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt\nChristophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei\nhänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä,\ntai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine:\nrakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina\nihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti\nniitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa\nsamaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että\nChristophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin\nelämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja\nepämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen\nei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut\nvoivansa parantaa maailmaa... Mitä sellainen siis hyödytti?... Hukkasi\nvain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä\nihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta\nhän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin;\nse on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja\ntoiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella\noikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset\novat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä\nsiihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja\non muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa\nsydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa?\nViisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja,\nkoska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet\neivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa\njoutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla\noman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä\npuijata itseään. -- Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi\nyhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja\nhengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman,\nyksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith\nei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella\noman tulevaisuutensa.\n\nKäsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei\nChristophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa.\nChristophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi\nitseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella\npaitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe\ntuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan\nkärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta\nJudith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe\ntodellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria\nsanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin,\njoka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi\npanemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että\nChristophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että\nChristophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.\n\nSiitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän\nilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja\naivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut\nja kuin hän ehkä itsekään luuli. -- Juutalaisia moititaan syyttä\nusein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka\nEuropan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty\nniiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi\nasettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi\nhelpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos\nRanskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan\nsamankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka\novat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset\ntavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen,\nenemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa\nihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on\njonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei\nheillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole\nmissään määrin itselläänkään.\n\nNaiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille,\nvalmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden\nmukana, -- ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein\nliiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit,\njossa he elävät, -- menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta,\nlähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe\nkummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä,\nnaisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden\nheidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta\nlikelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun\nja ruskean hipiän alla olivatkin, -- niin vähän kuin he melkein kaikki\nmuistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa\nmäärin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan\nmatkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita\nylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä\noikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote.\nSiitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän\noli moraaliseikoissa vapaampi kuin he -- lähes rajattomankin vapaa,\n-- mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa\nasioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen\nvaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith\nuskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä\nsyystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä\npilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten\ntottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun\ntaiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä\nkunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui\nhenkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän\nhäntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei\nliioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä\npelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi\nJudithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä,\noli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei\nsuinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan\narvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev\nvon Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu\nhakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu\nkuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista\nyhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien\nmuiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään\nnarri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän\ntiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev\nvon Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä\nsuinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin\nvoittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja\nimartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli\nrunsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja\nihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, -- tehdä samoin kuin kuka\nmuu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.\n\n\n\n\nNämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa\nJudithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin\nansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän\nkoettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä\nalkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja\nvetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa:\nhän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan\nsen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän\nriisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden\nalasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden,\nhänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua\nansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin\njonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti\nsitä, mitä Judith olisi voinut olla -- mitä hänen olisi pitänyt olla.\nJudithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei\nsaattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu\nniiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän\ntahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen\ntila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta,\njollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ\nei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää\nantamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä\nkaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä,\nsiitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta\njuuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin\njotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään\nsaamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.\n\nKenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei\nvoinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran\nhäneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis\nvoinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä\nJudithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta,\njuuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista,\noli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä:\njuutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu\nrotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse\nsaanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita\nkansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin\nsyntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit.\nJudithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn\ntaistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että\nse oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.\n\nTällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli\ntoivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja\nsyrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki\nturhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan,\njoka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän\nnyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä\nluultiin, ja paljon avonaisempaa, -- aivan liian avonaista -- ulkoapäin\ntuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken\nmaailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen.\nSiitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän\nvoisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua\nsen rodun joukossa erämaan hietaan.\n\nKun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi\nsitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien\nperheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi\nanteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän\nollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin\nnyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen \"merkillisyytensä\" laskuun;\nmutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut\nuskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa\nmuutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea\nalinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja\nsanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja\nhän kehoitti kuivasti veljeään \"olemaan tekemättä hänelle nyt mitään\nkoiruutta\". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen\ntulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin\nmusiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja;\nja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe\nkävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet\nnähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi,\nettä hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän\nja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe\nkäänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei\nollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina\nkaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun\nhän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen\npikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos\nChristophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, -- no\nniin, hänestä ei väliä...\n\nEikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan\nminkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta\nhuolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli\nvarsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun\nChristophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa\nhaluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen\nkatkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja\ntodisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. --\nJudith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.\n\nKuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili\nja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan,\nolematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla\nitselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut;\nja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia\nniin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet\nainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät\nvähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen\nitsensä sitä edes huomaamatta.\n\n\n\n\nAikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei\nollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja\nkoska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan\nneroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle,\nettä Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan\nkoskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli\ntähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän,\nMannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista\nhänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa,\nettä se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa\nolikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan\nankkalammikkoon. Sen nimenä oli: _Liiaksi musiikkia!_\n\n-- \"Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, -- kirjoitti\nChristophe. -- Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa,\njanoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta.\nStrassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa\nkohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan:\n_Tristania_ tai _Trompeter von Säckingeniä_, Beethovenia tai Mascagnia,\njokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai\nMarschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö.\nSitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia.\nPuhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo\nonkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin\nvirtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta\nja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen\nsäveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät\ntunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai\ntodellista tuskaa -- voimaa -- ei anniskella itselleen tunnittain,\nniinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme\nja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää:\nsitä ei jaksa tehdä!...\n\n\"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että\nte tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta\nmusiikkiin nähden taas, -- seis! En salli teidän vetää halvasti alas\nkaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin\npyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette,\n_Parsifalin_ preludion keskelle jonkin _Rykmentin tyttären_ fantasian\ntai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion\nrinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon\nrenkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te\nväitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte?\nHyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan.\nValitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä\nte ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle\nasettua, nolaavanne itsenne;... Piru vieköön teidän varovaisuutenne! --\nTe olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? -- Yläpuolella:\nnimittäin alapuolella...\" Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta\nGottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, -- hän\noli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan\nrehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:\n\n    \"Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen,\n    Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen.\"\n\n(\"Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on\nparemminkin äärettömästi niiden alapuolella.\")\n\n-- \"Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia.\nJos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää,\nnähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki\nsovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein\nsuovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän\nne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä,\nrakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette...\nOlkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti!\nOlkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, -- vaikka minä kaikkein\nensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi\nelää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on\nvalhe.\"\n\nTämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen\nmauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu\nainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti,\nei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on\nmielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis\ntarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun.\nNärkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se\nollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä\nlähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman\nvastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän.\nToiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä,\nettä hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan,\nmitä hän vasta kirjoittaisi.\n\nMolemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt\nvauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli\nluvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.\n\nEnsimäinen isku kohtasi _Kapellmeistereitä_. Christophe ei tyytynyt\nenää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän\nmainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä\ntällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin\nselvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat\nesimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden,\ntuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja\npelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan\nhuomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään\nliikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota\nei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei\nainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe\nkiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä,\nettä hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui\nhaltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista,\ntuosta soitosta, joka oli aina niin _fein-nuanciert_ (hienosti\nnyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn _Schule\nder Geläufigheitiä_, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen\npitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen\ntulisi varjella kallista terveyttään. -- Toisen kerran puhkesi hän\nvihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut\nBeethovenin _Eroican_:\n\n-- \"Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!... Mutta\nteillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja\nihmisten julkeutta vastaan, -- ei käsitystä voimasta, joka tallaa\nne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta... Kuinkapa se teillä olisi? Teitä\nvastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu\nsiihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin\n_Eroicaa_, -- (sillä se on teistä ikävä... Tunnustakaa pois, se on\nteistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!)\ntai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen\nKorkeutensa kulkee teidän ohitsenne.\"\n\nChristophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä\npaaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä\nsuurmiehiä ja kutsuivat heitä \"klassillisiksi\".\n\n-- \"Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin,\njärjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu\nelämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, -- suljettuna\nnyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja\nylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan\ntahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu\ntyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!... Voidaksemme\nnauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui\nlisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen\ntappaneet.\"\n\nJos Christophe ei ollut hellä noille \"sohvatyynyn täyttäjille\", kuten\nhän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin\nsirkusratsastajille, kuuluisille _Kapellmeistereille_, jotka kulkivat\nmaaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja\npyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten\nmestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää\ntunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä\nC-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä\nvanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina\nja nuorallahyppijöinä.\n\nVirtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa\njäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän\nmekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että\nmusiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan\ngraafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien\nluvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin\nkuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan\nhymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat\nvaikeudet, -- esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen\n_andanten_. -- Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien\nvoittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs\nelämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta,\nettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman\npuolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut\nleppyä noille pianon \"leijonille\" tai \"tiikereille.\" Laupiaampi hän\nei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka\npelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten\nkaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans\nvon Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan\npianotunteja.\n\nSitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä\nsydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja\npikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään\nilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä\npiili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina\nteatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa\nnäytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia\nhuomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut\nvai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen\nhengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä\nesitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys,\njolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen\nsopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja\nrattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas\nnäytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin,\noli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia,\njoissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää\nlaulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut\nkai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin\nkylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, -- se tyyli\nalkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi,\n-- tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet _Crociaton_ raskaiden\nkarrikatyyrien tekijä on osoittanut; -- ja viimein nuijasi sen selvän\ntyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja\nkimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat\npilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia:\nlaulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat,\nväärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan\nteoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä...\n\n-- \"Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!...\nMutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se\nilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia.\"\n\nMuuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri\nhuoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja\najatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he\ntyönsivät niitä kaikkialle, -- kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat\nvoineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin\nMichelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä\ntahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta\n-- väitti Christophe -- äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan\nilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen\nääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin\nasti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja\nhyvässä tahdissa. -- Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe\nkiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.\n\nEikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän\nkapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu\nauki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa\nvai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin\nvääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään\ntaiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien\nkysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se\ntaputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista\ntaputtaa käsiään!... Suosia huonoja taideteoksia? -- Sekin oli jo ilkeä\nnieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui\nsitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:\n\n-- \"Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä\non siihen oikein innostusta?... Joutavia, älkää luulkokaan, että me\nuskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte\nnäyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka\njossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille\npauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan\nsanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se\nmääkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. -- Mutta silloin, kun on\nsoitettu Beethovenin _Missa Solemnis!_... Te raukat!... Se on viimeinen\nTuomio; te olette nähneet huimaavan _Glorian_ vyöryvän niinkuin myrsky\nvaltamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen\ntahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin,\ntakertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen,\ntäyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on\nnoussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni,\njoka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän\nmeren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin\nraivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme\nsalaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä\ntuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu,\njäsenet ovat halvatut... Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut,\nniin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte,\narvostelette muka, osoitatte suosiota!... Mutta te ette ole kuulleet\nmitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet\nkerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta.\nTeidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin\nkuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: '_Bis, bis!_' Suuri\nsielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän\nhölmöyttänne...\"\n\nNäin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe,\nvaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:\n\n\"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se\non, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää.\"\n\nKunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta\nlensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein\npyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan\nturvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään\nsillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta\nsäveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen\nomituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe,\njoka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan\nerikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta\nja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä\nkriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli\nnyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja\nperiaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:\n\n-- \"Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; -- te ette tunne muuta\njärjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään\nennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää\ntahtonsa laiksi.\"\n\nTämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan\nkaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina\nkirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.\n\nKoko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli\nse pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se\ntunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin\nkärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti\nvalittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft\nerehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten\nolivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka\nheitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat\nhe niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta\nitse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen\nhäikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen,\nhuomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli\nyksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe\nsuvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän\nsodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia\neivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä -- (he\neivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan,\njoka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä\nonkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten\nvastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); -- ei, pitkä kokemus\noli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin\nsen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa\nepäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä\ntäytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä\non aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin\nsuoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se\nilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä:\nhe laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia\nja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja\nkoskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi,\nmainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla\ntavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne\nmuuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja,\njoiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista\nsotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko\nkaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin\nyksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa;\nja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta\nsen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.\n\n\n\n\nKaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin\nyhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut\ntaistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta\nvaroitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan,\ntarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin,\nettä aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan,\nja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta\nvarteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun,\nniin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat\nalkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen\njo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että\ntämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman\nsukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka\noikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta\nAdolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea,\nsanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe\npyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku\nei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän\nkanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan.\nWaldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole\ntaistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti\nasian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa\nhaljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja\nmuiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä\nsuinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan,\nhiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka\nsäilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä\nhyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs\nseikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto\nsaattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja\nvarsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan\nolivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena\nkujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki;\nmutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen\ntaisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa\nkohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. -- Mutta\nasia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään:\nhän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin\nhullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa\nenää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa\nja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä\nkohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa\nsaadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan:\nChristophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe\nsuuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien\nlevottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen\npuolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi\nparemmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon,\nmielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi\nkaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta.\nMitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta:\nhänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun\ntänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli\nhaljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen\nsaamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa,\nettä Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän\nhänestä -- -- (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän\nsuosi, olivat hieman naurettavia). -- Sen vuoksi tuki hän Waldhausin\nkanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.\n\nMannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin\nvoimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun\naatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia\nasiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.\n\nSiinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s.\n_Wagner-Verein_, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa\nvastaan. -- Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa\nWagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen\nteoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta\nhänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti\nmyönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti\nvanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä,\njoka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka\neli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla\nvallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta\nkohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista\ntotta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu.\nSe huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset\nuudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan,\njoskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä\nsehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä _Wagner-Vereineillä_\nollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä\nasiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen\nne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä\nkaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin\nitsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin\nmahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin\nolivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja,\njoissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi.\nKorkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein\nuskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä\nuskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa,\ntotista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa\nja metafysiikkaa.\n\nSellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti\ntoiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään\nrekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi\nolla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin\nChristophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin,\nmutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei\nollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä\nhiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja\nmiksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei\nkävellä eikä juoda. Hän inhosi koko _Vereinswesen_ järjestelmää.\nMutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin _Wagner-Vereiniä_\nkuin kaikkia muita _Vereinejä_: ainakin antoi tämä yhdistys silloin\ntällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka\nkohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä\nheitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän\nolisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen\nvälillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja \"Brahmineja\" yhtä väärin\nkuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille.\nMannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän\nollutkaan musiikkimies, oli hän _Wagner-Vereinin_ jäsenkin. Johtokunta\noli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden\npalstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt\nvastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat\nnyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut\nmuutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta\nniitä ei oltu näkevinään; -- ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja\nvielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää,\nkun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen\njo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin\nsiis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen\nsävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja\nhän myöntyi: hän tuli _Wagner-Vereiniin_; ja Mannheimin yllyttämänä hän\nantoi merkitä itsensä sen jäseneksi.\n\n_Wagner-Vereinin_ johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi\nmiestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen\norkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin\nmuhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli\nsommitellut Wagner-sanakirjan, -- _Wagner-Lexikon_ -- josta saattoi\nheti paikalla löytää mestarin ajatukset _de omni re scibili_; se oli\nhänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja,\naivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella _La Pucellen_\nvärssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin _Bayreuther Blätteriin_\nartikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään\nselvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi,\njoka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja\nvarsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan.\nHän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti\ntappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti\ntaistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut.\nRanskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se\noli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen\nkohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. -- Toinen _Wagner-Vereinin_\npylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään\nkemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt\nkelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin\nlujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän\noli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut\njalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli\nkummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon,\nkoetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas\npersoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren\nlauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli\nsilloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla\nsangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan\nseurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin _Kapellmeisterien_\nja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit\nja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku\nhovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää\npienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita\nMichelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että\nottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja\nhomepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä\ntavalla pyhittänyt vioittumatkin.\n\nNämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun\nmukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin\nvarsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan\nepäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla\noli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta\nyleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin\nihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään\nole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä,\njoita, aiheetta kyllä, \"originelleiksi\" sanotaan, on vielä harvemmin\nomintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset\n\"originellit\" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu\npelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.\n\nJosias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen\nsuopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti\nhänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin\nkaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen\nkappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli\nasianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä\nei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään\nsiitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento.\nHän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä\nhän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä\nihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä\nei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli\nnäkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen\n_Liediensä_ ja eräiden _Tetralogian_ osien välillä, vaikka niissä ei\nollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän\nollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna\nkahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, -- ja erään\naivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.\n\nChristophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa.\nSe oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä\nsuvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta\nalkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen\nehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret\najatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka\naatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että\nainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet\nelivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja\norjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa\nläpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta\npääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden\nilmausmuodoksi. -- Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä\ntunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi\nkarata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä\nasioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia,\nettä ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen\nperilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella\nedelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin,\n-- ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen\nkuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä.\nKlingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe\npaljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa.\nWagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta\nkateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei\nepäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen\nkuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen\neläessään: -- siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin.\nJollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa;\nparikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta,\nniinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen\non yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään\nensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla\nriittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.\n\nChristophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän\nsuopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi\npitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt\nhuomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään:\nhän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se\nylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta\ntai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä.\nHänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen;\nja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian\nusein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi\npäivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten\nyhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään\nChristophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden\nihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista,\njotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa\näärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että\ntoivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan\nei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin\nuskottiin hänen väsyvän.\n\nChristophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen.\nJos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle\nepäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan\nkuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä\nväleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle\nosoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana\nWagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden\nmuurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille\nkursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä\nmitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa\nasiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:\n\n-- Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko\njoukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä... Minä en voi, minä en välitä\nheistä enää... Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin\nkatsoa heitä kasvoihin.\n\nMannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän\nvoisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi\niloa tästä kohtauksesta:\n\n\"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään\nuutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?\"\n\n-- Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä...\nNiin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat\nihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole\nsellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja\nvälittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä,\ntäytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos\nse polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä\nen ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain\nitseni omaisuutta.\n\n-- Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi\nMannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset\nlaulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä,\nkättentaputusystäviä...\n\nChristophe huudahteli:\n\n-- En tarvitse, en, en!...\n\nMutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:\n\n-- Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?\n\n-- En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin\nainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin\ntaideteoksen arvo). -- Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko:\npieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan.\nSiinä ovat ystävät tarpeen.\n\n-- En tarvitse ystäviä!\n\n-- Silloin sinulle vihelletään.\n\n-- Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin\nvoitonvarma.\n\n-- Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei\nsoiteta.\n\n-- Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän\nkavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua\ntavoittelemaan sitäkin päämäärää... Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä!\nÄlyttömyyttä!... Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden\nlajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen\ntehtävistä uhrauksista, -- ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä\nloukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä -- kaikesta,\nmikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan\nsellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä\nenää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä\nolemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla\nyksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän...\n\n-- Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi\njoksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?\n\n-- Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo\nverraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi\niloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, -- musiikkimies sunnuntaisin\nja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin\nystävän? Se olisi ihmisen arvoista!... -- Olenko minä hullu, hukkaan\naikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien\nnautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi\nolla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien\nidioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?... Ylpeyden\nja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat\nluottaa!\n\n-- Sen uskon, sanoi Mannheim.\n\nMutta hän ajatteli:\n\n-- Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.\n\nJa hän jatkoi rauhassa:\n\n-- No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot _Wagner-Vereinin_ kanssa?\n\nChristophe kohotti molemmat kätensä:\n\n-- Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani\nvakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!... Ei, sanon sinulle vielä\nkerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä\nvihaan kaikkia noita _Wagner-Vereinejä_, kaikkia _Vereinejä_, kaikkia\ntuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua\ntoisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani\nnoille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että\nminä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!\n\n-- Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen\nihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:\n\n-- Hän on hullu, aivan pähkähullu...\n\nHänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti\nhartioitaan ja sanoi:\n\n-- Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!... Hän on tyhmä, ja\nnarrillisen ylpeä...\n\n\n\n\nKuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin\naikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut:\narvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään\nkaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän\nyltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin\nolisi antanut myöten.\n\nWaldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli\nsäilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut\nsotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko\nsitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen\npersoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen\nkirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että\nWaldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi\nollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin\nja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet,\nkun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen\npolemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla,\nettä Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää\nkannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä\nsaadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa\nkoiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle\nsanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että\nhe olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, -- kaikki, mitä hänen\nvelvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se\nheidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä\nsuuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä\nomasta aloitteestaan.\n\nHerrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat\nMannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa.\nMannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja\nlöi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi\nkoko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet;\nmutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut.\nChristophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa\nhuomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden\nnäyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät,\netteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut\nkoskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin\nja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti\nja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa\nhänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe\nvie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä\narvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu,\nymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt\nhyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe\noli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi\nvapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi\nkiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä\nsopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä\nse säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin\nkäsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään\nsitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän\nei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja,\njättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta\nmenestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin\nkokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä\nammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen\nulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada\nsillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut.\nMannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen\nartikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse\nkokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän\nnauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti\noli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun\nnäki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan\nylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki\ntoimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan.\nEhrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:\n\n-- Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!\n\n-- Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.\n\nJa hän jatkoi kahta innokkaammin.\n\nChristophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne\nartikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin\nMannheimin syrjään ja sanoi:\n\n-- Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille.\nLuepas tätä...\n\nMannheim luki.\n\n-- No, mitäs siitä ajattelet?\n\n-- Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.\n\n-- Mitä luulet heidän nyt sanovan?\n\n-- Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!\n\nMutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki\nkasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän\nvihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli\ntoimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti\npöydälle käyntikortin ja kysyi:\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\nKortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut;\nmutta sen reunaan oli kirjoitettu: \"_Syvimmällä kiitollisuudella_.\"\n\nMannheim vastasi nauraen:\n\n-- On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:\n\n-- Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi\nmiellyttänyt häntä.\n\n-- Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää,\nettä asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.\n\n-- Pilkkaako?... Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen.\nTeenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.\n\n-- Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa\npilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen\nposkensa, kun lyödään toiselle.\n\n-- Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo,\nniin saa kunnon löylyn.\n\nWaldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.\n\n-- Antaa mennä... sanoi Mannheim.\n\n-- No niin... arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka\nlisää ei haittaa!...\n\nChristophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja\nnauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus\nMannheimille:\n\n-- Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä... Varo\nitseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.\n\n-- Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja\nsitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nHIEKKA HAUTAA\n\n\n\n\nNäin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa\nSaksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen\nnäyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli\njoukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta\nköyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia\nnuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun\ntahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja\niäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen\nkiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän\npienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme\nnäytäntöä.\n\nWaldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua.\nMannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta\nja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he\nhakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet\nparisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja\nnäin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti\nviemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim\nväsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt\nsiellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia\nkaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan\nkansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat\nmuun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori,\nranskalainen ministeri, eräs edustaja _Reichstagissa_, ja samoin muuan\nkreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti\nyhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia,\nbelgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän\nylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli\nvalinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe\nsuvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita,\njoihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein\nhaltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään\nmuuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti\nheidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka\nviettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa,\nkäsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen\nvähän tuo \"Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta\".\nYksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi\nkuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin\nilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä\nNotre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla\nseuraava tarina:\n\n    \"Insatiable vampire l'éternelle Luxure\n    Sur la grande Cité konvoite sa pâture.\"\n\nKunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia \"welschejä\"\nja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä\njoutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin _l'Aiglon, Madame\nSans-Gêne_ ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin\nkeikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat\nkyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella\nhälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan\nvälinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta\nkomediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan\nmennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle\nsitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei\nhänellä ollut moiseen varaa.\n\nOhjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari\nkolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon\nkaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta\nparisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää\nkuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä\noleva _Tosca_, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut\nsen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä\nrihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat\nranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun\nnäki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään,\nkun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä\nhuolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo\nystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan\nsiitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan,\nkieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa\nesitystä.\n\nToisena ilmoitettiin näyteltävän _Hamlet_ ranskalaisena käännöksenä.\nChristophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin\npääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle\nsamoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista\noli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin\nhänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä.\nVaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin\nkuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän\nteatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän\nhalusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että\nkun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut\nmuuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin\nedellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia,\nastellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.\n\nMannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen\nnäköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha\nsukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen\nheille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille\nseuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä\nei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta\nkoskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää\nisäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja,\nniin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta\nilosta.\n\n-- Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.\n\n-- Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä\nse nyt -- (sinne olen juuri menossa) -- tuolle idiootti Grünebaumille,\nisän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin\nja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!... Ainakin koetan\nkeksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä\nsama, kunhan vain saavat pääsyliput, -- joskin heistä olisi ollut\nparempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.\n\nYhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:\n\n-- Oh!... Mutta siinähän se onkin... Sitä juuri tarvitaan!...\n\nJa Mannheim kotkottamaan:\n\n-- Christophe, sinähän menet teatteriin?\n\n-- En.\n\n-- Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi\nkieltäytyä.\n\nChristophe ei tätä ymmärtänyt.\n\n-- Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.\n\n-- Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin\nhänelle aitiokortin käteen.\n\n-- Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?\n\nMannheim vääntelehti naurusta:\n\n-- Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä,\nja jatkoi:\n\n-- Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä\ntietää tästä mitään.\n\n-- En minä tähän voi myöntyä, -- virkkoi Christophe, -- kun se kerran\non vasten hänen mieltään.\n\n-- Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei\nsinuun kuulu.\n\nChristophe levitti auki kortin:\n\n-- Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?\n\n-- Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot.\nKisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin\nsinulle lainata pari.\n\nChristophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:\n\n-- Ei, aivan totta. Ota pois.\n\n-- En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen\npäähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta\nikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai\njos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei\nminuun enää kuulu. Hyvästi!\n\nJa Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua\nteatteriliput kädessä.\n\nChristophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että\nsoveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei\ntuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla;\nja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa\nmuuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi\nollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että\näiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin\nnukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän\niloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli\nhänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan\nei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa\nMannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän\najatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon\nhänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret\nmiehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli\ntuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti\nympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka\nolisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi\nkiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun\neditse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään\nainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista\nharmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön,\njonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä\nkatseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton,\nmusta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon\nnäköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko\nhän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä\nhän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan\nnenätysten neidin eteen:\n\n-- Eikö teillä ole paikkaa, neiti?\n\nToinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:\n\n-- Ei, herra.\n\n-- Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna.\nTahdotteko tulla kanssani sinne?\n\nTyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut\ntarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli\npuolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut\nneitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla.\nChristophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:\n\n-- Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti,\nminä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. -- (Ja Christophe\noli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua.\nOttakaa, se tulee hyvästä sydämestä.\n\nNuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta,\njolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin.\nHän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin\ntahtonut riistää herran pilettiä.\n\n-- No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.\n\nChristophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi\nkieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:\n\n-- No, minä tulen... Kiitoksia.\n\n\n\n\nHe menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin\navonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa,\nettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle\ntytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei\nolisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi\ntuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui\nnyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi\nantaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä\nhänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin\nsilmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän\ntuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt\npikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti\nvihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti,\nettä muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän\nvälittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus\nkohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä,\nja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää,\nettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai\najattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida\ntytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että\nChristophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun\nhänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin\nlyhyet: \"on\" tai \"ei\", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että\nChristophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan\naitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.\n\nChristophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt\nottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli\nnoita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse\nkappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi,\nolisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi\njohtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi\niäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän\nei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen\nnäytteli _Hamletia_. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon\npuhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän\nluuli suorastaan näkevänsä unta...\n\n-- Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä\ntoki ole...\n\nJa kun hänen täytyi todeta, että se oli \"kuitenkin\" Hamlet, niin\npäästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi\nymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen... mutta joka sitävastoin\nymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti\npaikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi\naitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei\nlauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin\nmäärin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon\nja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan\nnaisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin,\n-- ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi\nakrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille\nväkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies.\n(Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin\nLeonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä\nilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo\nyli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta\nTanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta,\njärkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, -- eikä\nnainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään\nmuuta kuin luonnoton kummitus, -- niin, tehdä Hamletista kuohilas,\nkiero sekasikiö,... siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko\nkritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta\njoutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty\nheti ulos!... Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti\nsuunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva\nlausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää\nChampmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman\nrunottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin,\nettä hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä\nnäyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään,\naivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen\nteatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet\nnähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.\n\nYhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja\nvaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori\nnaisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli\nkuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan,\nnähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä\nei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis\ntyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen\nkuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää.\nVaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja\nriemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen\nruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja\nniin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut\narmottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan\njohtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä\nkuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta\nentisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti\nkiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden\ntuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen\nsydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta\nsuurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas,\nlämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi;\ntavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu,\nEtelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky:\nOfelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista\naurinkoaan ja huimaa mistraliaan.\n\nUnohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen\nrinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista\nnäyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan\nollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä\nlaisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin\npuhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi:\n\"Aasit!\" -- niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin\npäähän.\n\nVasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin;\nja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän\nhymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut\nhäntä peljästyttää. -- Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta\ntyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi\nChristophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus:\nainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen\nhaltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän\nmyöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin\nhän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi\njonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän\nhuomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi\nkasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa -- (taakseen ei hän\ntohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset\närähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe\ntuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon\nmiehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen\nsyltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti\nkoskettaakin Christopheen.\n\nMutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli\nChristophen sanovan lauhkealla äänellä:\n\n-- Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle\nanteeksi.\n\nSilloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn,\njoka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.\n\nChristophe jatkoi:\n\n-- Minä en voi salata, mitä ajattelen... Mutta tämä oli liian\ninhoittavaa!... Tuo nainen, vanha muori!...\n\nJa Christophe irvisti uudestaan inhosta.\n\nTyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:\n\n-- Kuitenkin se oli kaunista.\n\nChristophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:\n\n-- Oletteko ulkomaalainen?\n\n-- Kyllä, vastasi tyttö.\n\nChristophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:\n\n-- Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:\n\n-- Niin.\n\n-- Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:\n\n-- Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:\n\n-- Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.\n\n-- Miksikä ette? kysyi toinen arasti.\n\n-- Te... te olette niin... vakava! vastasi Christophe.\n\n(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)\n\n-- On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.\n\nChristophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa\notsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja\nkastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota\nkaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:\n\n-- Kummallista, että te olette ranskalainen!... Todellakin, olette\nsamasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.\n\nHetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:\n\n-- Kuinka hän on kaunis!\n\nHän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa\nvierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle\nepäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä\nmillänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt\nkoetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä;\nmutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri\nperillä teatteriasioista.\n\n-- Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.\n\nChristophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.\n\n-- Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti;\nse tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.\n\nChristophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa\nnyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että\nehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:\n\n-- Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti\nnauruun:\n\n-- Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse\nolla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!\n\nChristophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.\n\nMutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan,\nja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että\nvierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin\nChristophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja\nodottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin\nlämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin\nhän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien\nnäytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis\nnäyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja\nkuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan\nsävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että\nhän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui,\nettä hän oli muka niin heikko -- (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että\noikea taiteilija itkee), -- ja kun hän ei tahtonut joutua naurun\nesineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja\nlämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän\nkiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada\nhengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita\nkatuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten\nkaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen\nvalovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen\nsielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä\nmuuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät.\nHänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta\nloppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut...\nMokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän,\njonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet\nkouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä\nkuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja\nkatkeruus juovuttaa...\n\nChristophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta\ntyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes\ntiennyt.\n\n\n\n\nSeuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen\nkolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet\nja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut\nkaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan\npieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun\npianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten,\nepäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi\nOfelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan\npitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras,\nkeskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin\nkovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se\nkuuluikin seinän toiselle puolelle:\n\n-- Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?... Christophe...\nChristophe mikä?... Christophe Krafft?... Sepäs on vasta nimi!\n\n(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen\ntavattomasti r-kirjainta.)\n\n-- Sehän on kuin kirous...\n\n(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)\n\n-- Onko hän nuori vai vanha?... Miellyttävä...\n\n-- No hyvä on, minä menen.\n\nJa hän lauloi jälleen:\n\n-- Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie...\n\nJa laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista\nkampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein\ntuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei\nChristophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja\nhuitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli\nhän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi\nhänen eteensä.\n\nHän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi\nkiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista,\ntukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla.\nHänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket\nnauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja\nsyvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa,\nettä hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään\nanteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan\nkiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi,\njoka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut\npettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja\nsentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä\nihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen;\neikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät\nhänet ylen onnelliseksi: -- (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu\nimarruksilla). -- Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja\nyksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin\nniin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat\nkohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa,\nnäyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he\ntoisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan,\nettä Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve\nja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla\nikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa,\njonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista\niloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen\ntulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa\ntyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa\nahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä\ntällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä,\npäinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri\nenempää kuin mitä he näyttävät, -- usein ei senkään vertaa. Mutta joka\ntapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan\nja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti,\nraikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen\nkotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli\nlahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä,\nniin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä\noli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi\nliikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin\nhän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan\nvastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan\nkampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään\nsekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut\nmitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella\niloisesti, olla hyvä toveri, \"hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja\".\nHän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa\ntyperää kateellisuutta, Jezabelin, -- (sillä nimellä kutsui hän suurta\nnäyttelijätärtä). -- rettelöimisiä, -- kuinka tuo suuruus ei tahtonut\nantaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle\nharminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään\nja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut\npuhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä\ntekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui\njollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana\nkaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa\nja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin\npiirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi\nhän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku\npedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen\nihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.\n\nYhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia.\nChristophe ehdotti Corinnelle -- (se oli näyttelijättären teatterinimi)\n-- että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä\nnäyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja\nhe sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.\n\nMäärätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui\npienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä\nkädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin,\nmutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut\nlauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:\n\n-- Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä\nsilmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.\n\nCorinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin\nnopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire.\nChristophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi\nhänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai\naloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun,\nennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan,\nja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin\nsana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän\nkuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma\nkirous, tai karkeanlainenkin sana, -- eräs hyvinkin karkea ja aivan\nlyhyt, jolla hän haukkui itseään. -- Christophe hämmästyi, kuinka\nlahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää\naivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta,\njossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella\njoukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin\npikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä\nhassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen\nhuomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: \"Piisaa!\", tempasi\nvihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja\njulisti:\n\n-- Väliaika! kello soi!... Mennään nyt kävelemään!\n\nChristophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi\ntunnollisena kuin ainakin: -- Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte?\nCorinne vastasi varmasti:\n\n-- Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?\n\nSitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan\nistui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne\nhuusi viereisestä huoneesta:\n\n-- Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!\n\nJa hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa.\nChristophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan\nvielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia\npieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta\nlähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä _Tristan_ tai kuppi\nsuklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa\nsaksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten\nrinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti\ntehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä\nnaurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se\nniistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. -- Corinne tahtoi\ntietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia\nkappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo\nhänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut\nsitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja\npyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki\nunohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta\nCorinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen\noppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä\nvaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti\nhänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta\nosui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin\nhuomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe\nollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi.\nJa silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä\nsaksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:\n\n-- Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä\nuskonut...\n\nCorinne nauroi hänelle vasten kasvoja.\n\nNyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia\nkappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä\nseurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan\nomintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen\nmelodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä,\nkoska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin\nkuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen\nvielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen\nulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe\nkäännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:\n\n-- Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.\n\nCorinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut\nnäyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan\nturneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa\npuhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:\n\n-- Mikä vahinko!\n\n-- Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.\n\nCorinne antoi Christophen selittää _Lied_-sävellystensä sisällön;\nChristophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä\napinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen\nsuupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava\nne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää\nmuistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia\nbarbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa.\nCorinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle\nsoittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut\nrahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin\npikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan\nhentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki,\nmitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei\njostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen\narvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein\nvähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin\nklassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin\nkohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle\nmitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä\nollut sitä iloa, jonka _jo ennen kuultu_ vaistomaisesti amatööreille,\njopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin\nkopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin\nuudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista\nhe ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän\ntaipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin\noli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe\ntuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan\nsellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita\nSaksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen\nvähäpätöisintä _Liediä_, -- sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut\npolttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä,\nhyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan.\nCorinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä\nmelodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo\nhänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt\nilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät\nolevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia:\nCorinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja\nkysyi \"oliko tämä tosiaan niin\". Kun Christophe vastasi, että oli, niin\nCorinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen\nsuussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi.\nJoskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe\nsoitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:\n\n-- Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.\n\n-- Se on väärä, vastasi Corinne.\n\n-- Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.\nAjatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan _tämän_ mukaista?\n\n(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)\n\nMutta Corinne pudisti päätänsä:\n\n-- Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.\n\n(Corinne vetäisi itseään korvasta.)\n\nSamoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen\nkorkeista ponnahduksista:\n\n-- Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin.\nEttekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin... (Anteeksi,\nettehän te suutu?)... tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.\n\nChristophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi,\nettä huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan\nei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä\nsiitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan\nkuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin\nerääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä,\nlaulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui\nheti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia,\nsillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he\nrakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.\n\nKello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut\nlähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei\nkävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella\nteatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne\nvaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana\npäivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.\n\n\n\n\nSeuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe\ntapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle\ntuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä.\nHuoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä,\njolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään\nhiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka\nhymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta\nkieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi\nChristopheen päin:\n\n-- Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.\n\nJa hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe\nei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä\nhyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin\nmerkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.\n\n-- Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy\nhyvin. -- (Hän puhui peruukistaan.) -- Minä olin äsken niin onneton!\nJos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana\nkuin kukaan koskaan olla saattaa.\n\nChristophe kysyi syytä.\n\nParisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle\nkootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan\nsopinut osaan.\n\n-- Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui\ntökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin\nkuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?\n\n-- Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,\nMadame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.\n\nChristophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:\n\n-- Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän\nitse nauruun.\n\nChristophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.\n\n-- Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän\nmuitten osia, ei omaansa... Siinä juttelivat he niin hartaasti,\nettä osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän\nhuvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan.\nChristophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti,\nranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt\nketään naista, joka oli niin \"luxurieux\". -- Corinne katsahti häneen\nällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.\n\n-- Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä\ntavoin?\n\n-- Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se\nsattui aivan paikalleen.\n\nViimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe\nkohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän\nranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli\nsaanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja\npostikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin\nhempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa\njoukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari\npunaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari\nmerikarhuna käsi _Germania_-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan\nmerkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään\npöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla,\ntai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina\nvahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen\nloukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka\nesitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä\nnaisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston\nSodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä\noli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan.\nHänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä\nmerkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito\nsai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan\nohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä\nilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai\nsananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja\ntuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä\npohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä\nhän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine\nenää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely\ntällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.\n\nHe menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä\nylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin\nkorkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja\ntarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä\nmillänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi,\nja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa\nhän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta\nhän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja\nlauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän\nmuhamettilaista muezzinia. -- Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt\nkirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia\nmuureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset\nsilmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön,\njoka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena\nrukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän\nhuomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja\nvaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut\nsanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei\nhänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen\ntäytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan\naikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin\nhänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:\n\n    Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön\n    vapaus!... Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!\n\n                                                   Ystävättärenne!\n                                                     _Corinnette_.\n\n    P.S. -- Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!...\n\nChristophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi,\nihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän\npelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä\nei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli\nChristophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa\npäässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein\nkeittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa\nruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti\npian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin\neloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren\nkanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua,\njotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään\nnimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan\nkumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin\ntyöntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa\ntuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja\nCorinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei\nmaksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.\n\nHe menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu,\nnimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe\nei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne\nvastasi huolimattomasti:\n\n-- En tiedä.\n\n-- Te ette syö yhdessä illallisia?\n\n-- Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa\nyhdessä!... Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!...\n\nMoinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se\nChristophea sekä hämmästytti että hurmasi:\n\n-- Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!\n\n-- No, enkö minä siis ole seuraolento?\n\n-- Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa.\nKatsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat\nseurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään\nSeurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura\naivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia\nkilistämättä Seuran kanssa.\n\n-- Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin\njuoda samasta lasista?\n\n-- Eikö se ole veljellistä?\n\n-- Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni \"veli\" niiden\nkanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole... ush,\nsellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!\n\n-- Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka\najattelen samaan tapaan kuin tekin!\n\n-- Tulkaa sitten meille!\n\nChristophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta\nkaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle\nselityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen\netelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä\nkuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset\nvapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin\njokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin;\njokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut\nmuuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään\nsanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään\ntoistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan\naatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet\ntaidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet\nkunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen.\nParisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja\nmainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet\nsuitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista\nsillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut\ntuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä\nsuuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa,\npyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa\njumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten\nvälillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi\ntoistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma\nsiitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen\nkylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten\nja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä\noli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään\nhuolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.\n\nChristophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan\nkummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia\nsanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle\nmenneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt\nniitä enempää kuin hänkään.\n\nKuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi\nsaada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä\npaljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta\nolisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän\nkiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa:\nChristophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä\npintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut\nollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden\najattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo\netelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti\npuoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly\nolivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen\nrakastumaan; mutta \"tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo\", eikä se nyt\npuhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se\nei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.\n\nChristophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä\npianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli\ntuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui,\nvoidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin\nposkensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen\nsilmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen\nveitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa\nja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan\nkuin odottaen. -- Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta;\nCorinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut.\nVaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen\nCorinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen\nhänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat\nhänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja\nnäytti tuskin jaksavan pidättää itseään.\n\n-- Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.\n\nCorinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.\n\nChristophe ei käsittänyt mitään:\n\n-- Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?\n\nKuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi.\nKun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen\nja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin\nnauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle,\npainoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen\nruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin,\nChristophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli\nnauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän\noli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat\nkätensä:\n\n-- Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.\n\n-- Kyllä kai, ilkeämpi monia.\n\nCorinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.\n\n-- Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.\n\n(Hän lausui: _\"Françouése\"_.)\n\n-- Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.\n\nCorinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja\nsanoi:\n\n-- Ystäviä, eikö niin?\n\n-- Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.\n\n-- Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?\nEttehän ole vihainen _Françoiselle_, siitä, että hän ei ole vakava?\n\n-- Ja _Françoise_ ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä,\nettä hän on niin tuhma?\n\n-- Juuri sentähden hänestä pidetäänkin... Hän tulee kai näkemään minua\nParisiin?\n\n-- Sen lupaan... Ja te, te kirjoitatte minulle?\n\n-- Sen minä vannon... Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.\n\n-- Kyllä, sen vannon.\n\n-- Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.\n\nJa Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta\nlupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale,\nmelodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne\nnäyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava\njoukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan\nhäntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä\niltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti\nChristophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana,\nainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti\nja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne\noli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan\nollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman\nrakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.\n\nSeuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei\nChristophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä\nsilloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti\nhän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut.\nSinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin\nChristophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan\nvakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun\nChristophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen\noveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi\nkesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen\nkuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä,\nettä tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä\nkaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä\njuutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa\narvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan\nmenestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi\nraolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja,\njotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia.\nCorinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten\nChristophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja\nChristophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut\nse, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen\nläsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa,\npovensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa\npois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo\nhyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille,\njotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne\nolevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi\nhorjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti\nhänelle, että hän voi -- että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen\nseuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja\nhän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä\nnäyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat\nja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan\nkanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö,\nhänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen,\nhuvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin\nniin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja\nterveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi\nniitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja\nkatseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita,\nsädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään,\nitalialaista hymyään, -- tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja\nhienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin\nkuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät\nkädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset:\n-- se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa\noikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan,\nse ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä,\nvaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on\nluotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. --\nKun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään\nhäntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat\nkirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.\n\nChristophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä\nväliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna\nodottamassa. Juuri siinä vaunussa, -- jonka viereen hänen vaununsa\npysähtyi, -- kolmannessa luokassa, -- näki Christophe saman nuoren\nranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö\nnäki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi\nmolemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan,\nuskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin\nnähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä\nkulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että\ntyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän\njonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen\npitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen\npäässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään\nalas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri\nsoi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti\nennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin\nyksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät\nläpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti\nheidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän\nsormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut\nalkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan\nrohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan\nkatselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä\nkertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan;\nja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa\ntaivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä\navaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi\najoiksi.\n\nKun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo\ntuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui:\nmutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa\nosaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien\nsilmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että\nhän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui\nkuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka\nräpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe\npäästänyt sisään.\n\nHän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan\nulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja\nvirkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää\nnäyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen\nsiitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen\nmatalaa kiemailuaan.\n\n-- Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti\nriisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka\nnukkui viereisessä huoneessa.\n\nMuuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä\nteatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:\n\n-- On niitä Ranskassakin sellaisia.\n\nJoutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui\nhän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten\nkaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin\nollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä\nrautatievaunussa:\n\n-- Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.\n\nAivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.\n\n\n\n\nOlipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen\najatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään\nomituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut\npenkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo\nnainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu\nollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi\nsitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään\nvuoteessaan ja sanoi itsekseen:\n\n-- Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.\n\nJa hän nukahti uudestaan.\n\nMutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö,\njonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt\narvonimellä \"Blücher\" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko\nRanskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä\naitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli\nuskaltanut toivoa:\n\n-- Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä\nen ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.\n\n-- Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. -- Sinäpä olet\nerinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen.\nSiepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen\nkotiopettajattarensa heidän paikoilleen, -- ah, se on sellainen\nkukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!\n\n-- Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe\nällistyneenä.\n\n-- Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!...\nGrünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit\novat raivoissaan!... Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan\npois.\n\n-- Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?... Erottivat minun\ntähteni.\n\n-- Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?\n\nChristophe joutui aivan epätoivoon.\n\n-- Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei\nsinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit\nsaisivat tietää, että...\n\n-- Että mitä? huudahti Christophe?\n\n-- Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!\n\n-- Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.\n\nMannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:\n\n-- Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati\nMannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:\n\n-- Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.\n\nChristophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää\nheille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään\nsen tekemättä:\n\n-- Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat\nhe sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on\njo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.\n\nChristophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne\nopettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää\nanteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi\nGrünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet\nitsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään.\nTunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti\nChristophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen\nliittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon\nsilmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon\näänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta\npohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä\nolentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran\nhänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä\nenää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.\n\nMitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä.\nVasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt\nodottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän\nsähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi\nhänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi \"rakastettiinko toisiaan yhä\nvielä\". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen\njälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella,\nlapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti\nmatkia maailmannaista; -- muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia\nsanoja. -- Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut\nChristophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.\n\n\n\n\nOllessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia\naatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi\nnyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne\nnäyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita -- jonkinlaisen\nrunollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa\nsuosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään\nBeethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit;\nmutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti\ntoteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin\nmenetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit\neivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia\nmelodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun\nvanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun\nvuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään\nMozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja,\nettä he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja\nlisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän\najatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia\nomalla joutavalla roskallaan.\n\nCorinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin\nwagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin\nrumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut\njärjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja\nlaulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu\nhevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma\nrytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen\nnäistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi.\nMutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he\nmolemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa\neikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa\nkahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin\nolennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka\nestivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa\nkummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan?\nSellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein\naskelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen\nsolina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa\nvähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin\nolisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten,\nuneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. --\nTotta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä\nkaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä,\nsillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä\nhuonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli\nollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella\nkorvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä,\njotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton\nsäestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen\npäinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä\nalkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, --\ntuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin\nauringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman\nkäänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, -- siitä\nsaakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.\n\nEhkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut\nvoidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda\ntosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä\ntaidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun\nrunoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. -- Christophe\nei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta\ntaidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.\n\nHänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin\nShakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta.\nMutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän\nkokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin\nmyönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta\nse, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja\nteatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu\ntodeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen\nvieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen\ntunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt\nhyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa\nei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan\nsitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu,\nettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän\nymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin.\nRehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän\noikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen\ntuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja\nlopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija.\nOikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen\najan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin\nhän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä\neikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että\nainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka\nne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi,\nja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne\ntulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi\nhäntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja\nkun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat\nmusiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat\nvoivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän\nuskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut\nkykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa\nsellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista\nperillä.\n\nNiinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen\ntoveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan\nsuuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten\nChristophelle _Ifigeneian_, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa.\nSilloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat -- (aivan niinkuin\nheidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) -- koettivat kilpaa muokata\nuudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin\nteos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa\nyhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, -- tietysti lisänä\napu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko,\nAkilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa,\neikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman\nenergia oli keskitetty Ifigeneian osaan, -- hermosairaan, hysteerisen\nja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli\nvimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä\npessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa,\nnaurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.\n\nMikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin\ntuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen\nveltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen\nympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja\ntaipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui\nmusiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä.\nTeksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää\nkiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä\nitsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä\nvaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli\nainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan\nhän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän\nnäki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena\noli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen\nedessään teatterissa näyteltiin.\n\nVasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän\nkerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä,\nettä hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi\nsilloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa,\nja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa\ntulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi,\nettä kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa.\nChristophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth\nymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein\nhuomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni\nja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut\nhän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan\ntyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella\nsiitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän\nkoetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: \"Sinä et sellaista ymmärrä,\nsehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista\". -- Hän häpesi\nniin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen,\neleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria\njohtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki\nmielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja\nliian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat\nsen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi\nhymyillen:\n\n-- Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?\n\nChristophe vastasi rohkeasti:\n\n-- Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.\n\n-- Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?\n\n-- Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä\nymmärsin sen toisella tavoin.\n\n-- Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä\nymmärsitte.\n\n-- Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi\nvielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti,\nettä se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.\n\nJos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa,\nniin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan;\nmutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan\nirrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia\nefektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon\nja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle,\nmusiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan\npoikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin\nsaakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat\njärkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.\n\nChristophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi\nollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim,\njolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:\n\n-- Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te\nette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan\nymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes\nsen ymmärtää!\n\nChristophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko\nhänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei\nrunossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö;\nmutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä\npäivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää\nvaatii? -- Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä\nollut aikaa kuunnella loruja.\n\n-- Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset\novat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.\n\nJa hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa\nHellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli\nhäntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi\njyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja\ntietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:\n\n-- Se ei kuulu teihin!\n\nJa kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki\nhän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole\nmikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. -- Häntä\noli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa.\nHän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi\nniihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä\nniin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla\nepämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.\n\nMutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale\nesitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.\n\n\n\n\nMitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen\nartikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia\nrivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.\n\nKerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin,\nkeikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies\ntuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat\nloistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan\nkannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta\nkiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että\njos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta\nartikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe\nkäänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen\njörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti\njo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin,\nja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä\nsanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä\nartikkelinsa, luki sen... Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten\nhän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi _Dionysoksen_\ntoimitukseen.\n\nSiellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären\nkanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella\nChristophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen\nvetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi,\nsanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia\npermantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä\ntakalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien\nnaurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja\nylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei\nhän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi\nChristophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa.\nChristophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:\n\n-- Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te\nolette... Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä\nrupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta\nette ansaitse!...\n\nChristophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan.\nMannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä\npakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus\nkalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen\nkoettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi\nheille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt\nmatkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista\nloppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli\nlähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset\nluiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli\nsyvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka,\nettä läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän\nei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät\nkuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka\nei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin\nhuvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi:\nolihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta\nkannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi\nollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän\nvalmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki\nlähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu,\njolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi\nhän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten\nheidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä\nsanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he\nolivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.\n\nKaksi päivää tämän riidan jälkeen oli _Ifigeneian_ premiääri. Siitä\ntuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä,\neikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet\nmuokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille\nvihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta\npilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että\noli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta\nviikkoa oli _Ifigeneia_ ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin,\nettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja\nhänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia\nvielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä\nsuurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo\nruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia,\njoista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe\nyhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä\njonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua\nkuin todellista. -- Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä\nviimeistäkin tukeaan.\n\n\n\n\nChristophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt\nainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta\ntaidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää:\n(olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein\nnaurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan,\nettä parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on\nolla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien\nviimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan,\nettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun\nhyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan\nsäästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä,\njoille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen\nivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista.\nChristophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin\nsosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä.\nHän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida\nyhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui\nvapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista\nennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle;\nsillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei\nChristophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe\ntuon vapaan miehen jutteluissa -- paitsi materialismia, joka ei häntä\nliioin viehättänyt, -- saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden,\neräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin,\njoka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa\nesimerkkejä.\n\nKuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset\ntoimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen\nmenettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön,\nvihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä\nlukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei\nhäntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka\nolisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin\nvimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet\nkoettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt\nsamoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden\nlaadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei\nhänestä niin helposti päästy. -- Senvuoksi vei hän kirjoituksensa\ntuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin\nvastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti\nmahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen\nnuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin,\njonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti\ntunnettu.\n\nChristophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä\nsilloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän\nkoittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella.\nNähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi\nja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa\narvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista,\njälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja\nlöyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat\nmetsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot\nElämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja\npäästivät kaiken kuolleen haudastansa.\n\nKun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi\nhänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa\nollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa,\nilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna.\n-- Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut\nmillänsäkään.\n\n-- Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.\n\nMutta äiti oli levoton;\n\n-- Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää\nnoudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä\nasia.\n\nChristophe kohautti hartioitaan:\n\n-- Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään\ntärkeää sanomista!... Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään\nmusiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi\nsaanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla\nsaksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen\nMajesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa\nja säveltämään hänkin _Hymniä Aegirille!_ Se on varma, että silloin\nen häntä säästä. Sanonpa hänelle: \"Pitäkää huolta politiikasta. Sillä\nalalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa\npuuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa\ntöyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei\nesi-isiä eikä santarmeja;... ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin\nenää jäljelle?\"\n\nLouisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen\nkätensä taivasta kohti:\n\n-- Älä toki sano hänelle niin!... Sinä olet hullu, aivan hullu!...\n\nChristophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen\nherkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin\nvahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin\nnykähytti hän olkapäitään:\n\n-- Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.\n\nChristophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän\noli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi\nsen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut\nlähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen\nkuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe\nalkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin\nlinnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta\nkiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin\nkottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe\nlopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan\nhuolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman\nkärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, -- eikä sekään\nollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään\nprinsessa Adelaiden, -- suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen\nsievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt\ntullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli\nollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin\ntavoin Christophen \"heikko paikka\". Louisa väitti, että Christophe oli\nhäneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.\n\nChristophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi\nkaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään\nkoiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin\nhänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse\nsaavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa,\n-- suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja\nja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi\nsamanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä\nhiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna,\nreunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein\nkeskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas,\nLouis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä,\njotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen\nkävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat\ntarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän\nhyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa\nnukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä\nkatsellessaan.\n\nHän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin\nhän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat\najatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti\nhattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan\nvanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: --\n(tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne\nensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän\noli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti\nvastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin\nsanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi.\nChristophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa\nerään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja\nsuulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan\nkummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen\nja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä\nvaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja\npyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.\n\nChristophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen\nKorkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän\ntupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki\nChristophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti\npaperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen\nkovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä\nhänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen\niloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan\nnauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi\ntulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:\n\n-- Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette\nviimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina\npilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!\n\nChristophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle\nvasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän\najatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan\npuuskaa. Hän änkytteli:\n\n-- Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?\n\nHänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:\n\n-- Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.\n\nChristophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota\nkuristi. Ja viimein hän huudahti:\n\n-- Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta... Teillä ei ole oikeutta\nloukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.\n\nSuurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan\nerään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin\nkiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta\nluonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien\nhöyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi\navattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin\nespanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:\n\n-- Teidän moskaanne, hyvä herra!... Sietäisi tunkea se teidän\nsieraimiinne!\n\nChristophe tunsi sosialistisen lehtensä:\n\n-- Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.\n\n-- Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli\nkaikkien rajain!... Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä,\nsylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!...\n\n-- Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.\n\n-- Te valehtelette! huudahti suurherttua.\n\n-- Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä\nen ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten\nminulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.\n\n-- Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä\nkohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää,\nteille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton\nkäytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä\nkiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja\nsitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se\nmitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän\nmusiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka\nnauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun,\nmikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille\ntodellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte\nsensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte\nskaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä,\njoka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat\narvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on\nkaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä\nsuhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa\nmeidän olla rauhassa!\n\nTuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili\nhäneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja\nkoetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:\n\n-- Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä\ntahdon...\n\nHän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa\nvapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi\nkumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi\nolevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän\nkatsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan,\njoka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden\nkanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi\nChristophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi,\nChristophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan.\nRuhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen\nja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät\ntieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän\noli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän\nnojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:\n\n-- Pankaa pois, pankaa pois tuo!...\n\nHän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti\ntuhkakuppia pöydän reunaan.\n\n-- Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan\nteidät ulos!\n\nUpseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa.\nRuhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä,\nhän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen\nsilmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä\nkeskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja\nristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua,\ngermaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan\nläheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut\npuhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään,\nei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.\n\nHän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä\novella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut\noven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea\netuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria\npiteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut\nloppua!... Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen\nmajakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä\npaljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan.\nHänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta,\nkäydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun\nhän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen\nnäköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut\nhänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja\nheittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei\nhän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä\nolivat kuin murtuneet... Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea,\njaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää\nvastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta,\njonnekin, olla olematta enää, missään!... -- Äärettömällä vaivalla\nsai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle,\npainautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli\nhiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.\n\nLouisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi\nChristophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi\ntuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi\npois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja\nvielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti\noli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi\nitkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello\nkahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien\nvallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan.\nHäntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät\nkuin tulessa. -- Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei\nsanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki\nkaikki sisäänsä.\n\n\n\n\nSeuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen\nkasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen\näitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet\njuoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan\nääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä,\nniinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.\n\nIltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään.\nMies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen\nyksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen\nkun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja\nanteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet\ntähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista\npahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli\nsydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti\najatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin\nhänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman\nerinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden\nkirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava\nhänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi,\nvaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista\nkärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä\ntärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista \"hyvän asian palvelukseen\".\nJa kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän\nasiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea\nsellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään;\nselitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa\nvastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi\nhänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei\nuhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta\nriippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan\ntällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman\nahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että\nChristophe pelkäsi. Hän sanoi siis:\n\n-- No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä.\nTeidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.\n\nChristophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei\nollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti\nsanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus\nsattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista\nperustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli\nvaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin\netäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä\nsanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan\nei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään,\nkuinka varomaton hän oli ollut. -- Yksin jäätyään muisteli hän kaikki,\nmitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään\nvitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä\nolemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena\nuskonut: -- (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä\nkirjeessä).\n\nEnsimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun\nhän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen\nselkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä\njuteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna,\nniin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa\nkuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein\nhaukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat\nsiinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan\nChristophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen\ntekemäkseen.\n\nTämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki\nkihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin.\nHän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä\nsyyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe\npelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi\nhän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, -- ja teki uuden\nerehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen\nja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen\nartikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt\nkoskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen\noli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen\nensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama\ntunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä\nkysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa\nlehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan\ntuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta\nhalveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön\npikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä\npikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet\nvihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että\ntarkoitettiin Christophea.\n\n\n\n\nKun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää\nminkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia,\nettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli\nloukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella\nkritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan,\nkarkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin.\nSuuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden\ntilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta\nmiestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja\nhäiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut\nvirtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.\n\nHe eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen\nalkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe\nei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset\nesimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin\npelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa\ntykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen\nsanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä\nmitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia\nja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa\nkoko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt\nrahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, --\nsitä kritiikkiä, joka tappaa.\n\nOnnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat\nuskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät\nhänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi\nkasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta\npitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen\npyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen\n_Liedinsä_ muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa\nolivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli\nhysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain\npeittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko\nlopetti tähän tapaan:\n\n\"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen\nihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt\nmusiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä\nystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään\nsävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet,\nettä tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin\nhuono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi.\"\n\nKun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko\naamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä.\nNe olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta\nonneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat\npaperit, joten hän oli nuo lehdet muka \"siis tiessään\" polttanut. Ensin\nChristophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja\nhän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi\npitänyt polttaa sekin.\n\nMutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt\neräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään\nkvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti,\naivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt\nhalukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia\nkestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin\nvastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen\nvalmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen\n_Kapellmeister_, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli\nmelkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista\nhenkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan\n_Kapellmeistereillä_; häntä vaivasi -- (vaikka hän siitä voikin\nerinomaisen hyvin) -- hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt\ntauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään\ntunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia\ntaideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja\nSchumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen\nainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata\nitsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä\nsietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän\nväitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se\nolikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan\nvalettu teos, -- jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä,\njotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti\nhän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti\najamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt\nhänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan\nyleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea,\njoka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet\nuuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli\nehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan\nmahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että\nhän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, -- luonnollisesti ainoastaan\nsiihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.\n\nChristophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt\nhämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr\nH. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään.\nChristophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi,\nettä tuo _Kapellmeister_ oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten\nsellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin\nkirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän\nluuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse\nolisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he\nnyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle\nolevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi\nja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti\nhänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan\nhänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin,\nettä hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia\njaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että\nsitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se\nhyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen\ntäytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka\navulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä,\njotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.\n\nPari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt\njoutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se\naina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla\nsiinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan\nkuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä\nkenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään.\nMainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei\nhänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea\nkummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin\npiti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali -- ainakin\npermantopaikat -- melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti\ndilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei\nollut heidän läsnäolostaan tietävinään.\n\nEnsin esitettiin Brahmsin _Rapsodia_ altolle, mieskuorolle ja\norkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta _Harzreise\nim Winter_. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista\nhempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat\nkohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan\nsävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut.\nSe keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi,\nkun _Rapsodian_ jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen\nsäveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä\naivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä\noli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa\ntälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä\nhuvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin,\npalkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä\nsuosionosoituksilla.\n\nViimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin\norkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata,\nettä tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän\nodotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä\nhetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva\nhiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut\nkuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä\nhänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän\ntunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten\nsyvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.\n\nMutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa,\nettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden\npiti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja\nsortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta\nkuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe\nsaattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän\nesityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen\nja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua\nhäpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa.\nHän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta\nkun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa\ntaiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko\nhän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan\nsellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se\non tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä\nsanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat\nmahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö\nsitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan\ntahtoi sitä uskoa. -- Christophe koetteli vakuuttaa itselleen,\nettä _Kapellmeister_ huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja\nalkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia.\nValt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään;\nhän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi\ntyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan.\nKoulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen\najatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan.\nMuutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat\nnaurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän\ntyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt\nrahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää\nsoiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja\nvakuutti, että _Herr Kapellmeister_ huomaisi kyllä itse suorituksen\nviat, -- sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus\nhänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen\nvetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui\npäätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän\nkorahteli vihaa ja tuskaa.\n\n-- Ne kurjat, raukat!... vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi\nhuutanut.\n\nNyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön\nlevoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului\nensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt\nepäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet\nalkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan.\nSilloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se\nheittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään\nsangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat\nhassunkurisella tavalla. Ainoastaan _Kapellmeister_ seisoi järkkymättä\nja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.\n\nViimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). -- Nyt oli yleisön\nsananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota\nkesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla\nkäsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: _Bis!_ Muuan bassoääni alkoi\neräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia.\nToiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin\nvuorostaan samaa. Joku huusi: \"_Tekijä esille_!\" Pitkään aikaan eivät\nnuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.\n\nKun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi _Kapellmeister_\njärkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka\nnäkevinään -- (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä);\n-- hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin:\n\"Hyst, hyst\"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä\nhetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:\n\n-- Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun\nasti _tällaista_, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka\non uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.\n\nSen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko\nsalin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin\ntakaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut.\nOrkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään.\nKonsertti oli loppunut.\n\nMutta hauska tilaisuus se oli ollut.\n\n\n\n\nChristophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen\norkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi\naitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen,\nsaadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä,\njoka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti\npidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli\npaiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa,\nettä tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen\nitsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka\nChristophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi\nyleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän\nsyöksyi pakoon.\n\nHänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli\nkäsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu;\nhän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli\nmelkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen\nkortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti\nsamosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse,\njoilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä,\nlauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän\nolisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti\nloukannut... Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi\nsilti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön\nnauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei\nvoinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä -- silloin,\nkun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet -- nuo, joilla oli\nkeskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä:\nse oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt?\nHänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi\nlaajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista\nsen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat\nsiitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt,\nolisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä,\nettä hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti\nnäyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli\nmahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan,\nväärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa\nne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe\nheidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia\nolentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet\nmitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: \"Mitä minä olen heille tehnyt?\"\nHäntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena,\nsilloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.\n\nJa kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa\nmyllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten\noli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä\njokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.\n\nMutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana,\ntuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu,\n-- laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli.\nVesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä\nkesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa\ntien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman\ntuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein,\nkiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä\naitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni\nsiivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja\nhyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli\nvalkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta\nvasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden\ntoisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi\nhän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän\nheittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi\nriemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi\nhäneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.\n\n-- Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he -- ihmiset -- niin rumia?\n\nEi väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän\naina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään\nsiilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:\n\n-- Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta\nsinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!... Kärsiä, sehän\non elämää!\n\n\n\n\nChristophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla\nmissään tekemisissä \"kirjallisten\" henkilöiden kanssa, tosiaan sen\narvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin,\nsanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä\ntaas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa\nkoettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan.\nHe eivät sietäneet häntä? -- Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä.\nHänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen\nvapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä,\nettä olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.\n\nLouisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon\nrahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen\nisää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta.\nTosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja\nkuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain\nhinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin\nsikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän\nollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta\ntapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että\nhän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi\npainettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat\nhänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa\noli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat\nChristophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he\nrepivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta\nparemmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa\nei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja\noppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein\nmainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli\nyhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?\n\n-- Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat,\nvirkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä\nminuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!\n\n\n\n\nOn kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää\nitseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen\naikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei\ntuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa\nei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei\nsoveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt:\nhän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut\npuuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka\naina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi\naihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän\najatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän\nkyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun\nkirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että\ntäytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava\nvaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä,\nmitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on\nmelkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta\nniin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se\nei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt\nollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän\nomaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että\nvoisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi\nkasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet\nnyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima\nliikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti\nirtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin\nelävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää.\nTäytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä\ntuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.\n\nKoska kaikki muut uomat -- teatterit, konsertit, -- olivat\nChristophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla\nolisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat\nhänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin\njulkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä\nkustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja\nniitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen\nsuuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki\nkustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan\nkauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän\nsuojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe\noli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän\nsäästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja\nkauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut\nviisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut\nhänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui.\nMutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät\nkustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää.\nLouisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä,\neikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että\nsaisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli\nsellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää\nChristophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.\n\nChristophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka\nnoudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi\nkäsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä,\njoista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku\n_Lied_, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset\nsangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat\nne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät\ntoisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai\nlaululla, yksinään tai säestyksen avulla. \"Sillä\", sanoi Christophe,\n\"uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin,\nolen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki,\njolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta:\njoskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus\ntaas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin\nmenee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi\njulkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai\npelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista.\nTäytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä.\" -- Sen vuoksi antoi\nhän sarjalleen nimeksi: _Muuan päivä_. Julkaisun eri osilla oli\nalaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön.\nNiihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia,\nnimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja\njotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien\nmuistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan\nSabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.\n\nPaitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi\nkolmisenkymmentä _Liediään_, -- ne, joista hän piti kaikkein enimmän\nja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti,\nettei hän ottanut vihkoon \"meloodisimpia\" melodioitaan; ei, hän otti\nniistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että \"oikeat\" ihmiset\npelkäävät aina kaikkea, joka on \"ominaista\". Heitä miellyttää enemmän\nsellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)\n\nNämä _Liedit_ olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla\neläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe\noli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti\nniistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi\nnoista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta\nsäkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen\noli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja,\njoka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa\nkeskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen\nJohann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa\nja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä\nkuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan\nuhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla\noli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen\ntaivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän\nrakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin\nkukat, -- ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin,\n_Tanzliedin_ (tanssilaulun), -- sekä tyynen sankarisonetin: _Itselleni_\n(An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.\n\nSamoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli\nhänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana\nolevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla\nhaikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien\nkeskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa,\nläpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja\nkyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja\nloistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista\ntyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli\nkyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin\nvirsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän\nsuinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen\nolisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän\nmuodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi\nkuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen _Kristityn matkamiehen\nlaulunsa_ säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli\nreunojensa hänen vienossa _Kesälaulussaan_.\n\nJulkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea\njärkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi _Liediensä_ painattamisen\nja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla\nsyyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin\ntärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja\nkalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita\nja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat\nniin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein\nkaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt\ntekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut\nostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen\nvelttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun\nkustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan\njonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe \"ettei hän\ntahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon\nitse puolestaan\". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän\nnimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä\nsäilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään\nainoata kappaletta.\n\n\n\n\nOdottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli\nChristophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi\ntäyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa\nei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava\nvelkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän\noli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen\npienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan,\nvai oliko hän laskenut väärin, -- mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä\nkoskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa,\nrahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa\nkaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska,\nja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi\nmitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka\nhänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein\njyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli\nlaskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.\n\nNiin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä\nkoulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.\n\nKoulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi\nheti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen\nasioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla;\nhän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon\npalkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta\npalkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun\nviranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut\nvaatiakaan enempää.\n\nMikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille\nmusiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä\nosasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran\nlaulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä,\nmillä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut\nlohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa\ntäyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se\noli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa\nheitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin\nsiitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta;\nhänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu\nlasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa\nmusiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko\nmusiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan\nistumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen\nkanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe\nvihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan\nhänen paikallaan. -- Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko\nperheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi\nesimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä\nylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti\nhänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos\nhänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia\nlaisinkaan. -- Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan.\nHänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän\njaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä\njärkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei\nhän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut\npaikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten\neläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä:\nhän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut\nsalata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran\nsaman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa\nluokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse\nsaanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.)\nYmmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän\njatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan\nmuulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat\nkoholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei\njaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa\nvaieta:\n\n-- Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka -- Wagneria!\n\nSe oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä\ntakana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja\nChristophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan\noppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän\nvapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan:\nhän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. -- Kuka olisi arvannut\nmuutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta\nja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen\ntäytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi\njo olla jotakin?\n\nJos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä\nkiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla\nvierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän\nluokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin\nsietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne.\nNuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään\ntavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei\nkäynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että\naseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti\nkuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän\ntuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja\nomista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein\nsamaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan;\nmitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa\nuraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä\nihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä\nkirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.\n\nChristophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän\njoukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti\nvieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että\nhänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe\noli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille\nedes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä\noli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta\nseuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä\nkirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä,\njoten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin\nhautajaiskutsusta.\n\nHän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen\nopettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen\nahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu\nsäntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin\nryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain\nrouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan\ninnostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä\ninnostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat\nyhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä\noppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä,\neikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin\ntuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän\noli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan\nsyvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja\njolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin\npäin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat\ntoisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen.\nSilloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen\nkanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi\nhänelle hiljaa:\n\n-- Täällä huvitellaan?\n\nChristophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti\nkielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä\nja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he\ntoisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä\nopetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän\nkaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut\nlaisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei\nraikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät,\nja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin\nharakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli\nniin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia.\nHe puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä\nmuista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin\nvakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä\nauttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt\ntyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin\niloitella... Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää,\nmitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.\n\nViimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori\noli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut\nparranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen.\nHän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti,\njankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.\n\nReinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo\nkuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta\nihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään,\nottivat toisiaan kädestä; -- se oli koomillista ja liikuttavaa.\nMitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt\nheti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton\njälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että\nparasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt\nikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart\nvastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä\nhautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä\nReinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli\nkohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita,\nmutta koruttomia ja _gemyytlisiä_.\n\n\n\n\nReinhartien pieni koti oli \"gemyytlinen\" niinkuin he itsekin. Se oli\nhiukan suulasta _Gemütiä_, päällekirjoituksilla varustettua _Gemütiä_.\nHuonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa\niloaan saada nähdä \"rakkaan vieraansa\", ne kyselivät hänen terveyttään,\nantoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla\n-- joka oli muuten varsin kova -- komeili pieni korvapielus, joka\nsupisi ystävällisesti:\n\n-- Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (_Nur ein Viertelstündchen_!)\n\nKahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä\nottamaan uutta lisää:\n\n-- Vielä pikku tilkka! (_Noch ein Schlückchen_!)\n\nLautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista.\nYksi niistä sanoi:\n\n-- Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:\n\n-- Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia.\nRiittämättömyys ei kenellekään.\n\nVaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva\ntuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:\n\n-- Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (_Ruheplätzchen für\nbrennende Cigarren_).\n\nHän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:\n\n-- Rakkaalle vieraallemme. (_Für unseren lieben Gast_.)\n\nJa opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei\nole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus\njotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän\npaikalleen sopivan mietelmän, että \"täytyy nousta varhain ylös ja\nnauttia aamusta\".\n\n-- _Morgenstund hat Gold im Mund_.\n\nChristophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän\npelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta\njuttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:\n\n-- Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja\nyhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa\nsitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka\nsitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona.\nMillään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän\nei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen\npian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä\nhän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He\neivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti\nmelkoisen älykkäitä.\n\nReinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he\nolivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön\narkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin\nmyllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen\njäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää\ntulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan,\neivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen\nolisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta\nhänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän\noli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään.\nHän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä\nolivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen\naikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt\nsuuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti.\nAngelika Reinhart -- (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella\nnimellä Lili) -- oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut\nsulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia\nylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi\nnärkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan\nheidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä\noli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus\nolivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin\nniiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin\nhäijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat\nhänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat\nkielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina\nliian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä\nkohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja\nhän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili\nsyleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen\nolevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja\njopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin\npuhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt\nsiihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. -- Hän oli kuin\nluotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien\njoukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis\npuhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan\nja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar -- (kukaan ei ollut\nsellainen enempää kuin hän), -- mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa,\nja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin\nranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut\nhäneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta\nanastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne\nheistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa\noli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu;\nehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä\nkanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen\nparissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.\n\nJo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt\ntähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten\nrakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen\nmielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen\nkauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa\nkäytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt\nsuuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.\n\nLili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen\nkanssaan.\n\n-- Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen\nystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän\nmatkusti pois.\n\nCorinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva\nsavu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän\ntuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään\ntoisen henkilön silmät.\n\nKuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni\nkotiopettajatar?\n\n-- Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.\n\nHe kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat\ntäydellisesti yhteen.\n\n-- Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki,\nmitä hänestä tiedätte!...\n\nRouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat\naivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa.\nMutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin\nne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran\neräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota\nnuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä\ntulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari\nkolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan\nsuurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja\npikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä\nsai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart\ntiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä\nei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli\njäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän\npuhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa\nhän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan\nhänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja\nsuopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä\nParisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena.\nAntoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut\nlisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan\nulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman\ntoisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje\nviivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen\nlevottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa\nhuolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista\nja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten\nsydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli\nusein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa.\nRouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua\nAntoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin\nainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. -- Antoinetten\nkaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä\nsielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt\nsen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen\nsiihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä\nvähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli\nälykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui\nolevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja\nsamalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut\nonnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta\neikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että\nhän kärsi siitä. -- Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei\nrouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt\nhuonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka\nkatkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja\nilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut\nalla; saman tekevä, mitä, eikö niin?\n\n-- Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.\n\n-- Ja sitten hän matkusti.\n\n-- Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?\n\n-- Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri\nsilloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin...\n_Zu spät!_ (Liian myöhäistä!)... nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka\ntoi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.\n\nJa Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset\nsekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:\n\n-- Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!\n\n(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken\nkeskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:\n\n-- Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja\nsanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei\nilmoittanut mitään osoitetta.\n\n-- Eikä ole sitten enää kirjoittanut?\n\n-- Ei mitään.\n\nChristophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan\njälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen\nmieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan\nikkunoiden.\n\n\n\n\nKysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin.\nChristophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista\ntuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän\nollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä\ntietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti\nja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen\nparemmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä\nvaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi;\nmutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja\nChristophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa\nlaisinkaan tuntematta.\n\nMutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat\nChristophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut\nitselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä\nvalikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia.\nChristophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä\ntiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä\netsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen\nkäytettäväkseen, oikea suuri aarre.\n\nAluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät\nvalittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja,\njoita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa\nollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa\nniillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista\nkirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia\nhenkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis\nhartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin\nsaada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä\noli nautittavinaan.\n\nHän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri\nBarrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot,\nCharles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur.\nHän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre\nLachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me\nCalet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard,\nGabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean\nReboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave\nNadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé,\nJames Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o.\nFrançois Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen\noli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten\nproosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier,\nFerdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury,\nDumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade,\nClaretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista\nhistorioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric\nSchoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa\nuuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea\nFrédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa\nopetettiin, että \"_saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän\nei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin\nsielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja\nsitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä\nole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia\nkaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut\nkansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia,\nenglantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu\nkoko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on\nEuropan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa\nihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki_.\"\n\nChristophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:\n\n-- Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät\nole.\n\nHän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa,\nisompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja\nVictor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers\nlähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, -- melkein\nkokonaisuudessaan: (-- oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon\nmonoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). -- Lanfrey ylisteli Preussia\nNapoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla;\nhän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret\nklassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870\noli ammennettu Zolan _la Débâclesta_. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään\nsennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot,\nStendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli\nedellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe\noppi ohimennen, että tuo vetotautinen \"oli Port-Royalin luostarin,\nlähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja...\"\n\n[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai\nlainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:\n\nI. _Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi_,\ntehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän\nJohanneksen koulun johtaja. -- Toinen osa, keskiluokkia varten. -- 7:s\npainos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.\n\nII. L. Henrig ja G. F. Burguy: _Ranskan kirjallisuutta_; parannellut\nF. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, -- 1904.\nBraunschweig.]\n\nChristophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään\nvilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: \"Näistä\nen tule hullua hurskaammaksi.\" Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen\narvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne\nhän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli\nsuurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä\naina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.\n\nTässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin\nmiekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia.\nVähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä\nlukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman\nvuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi\nhuomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken\nsen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten\nparemmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä\neivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman\nsielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan\npäivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden,\nkoskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan.\nMichelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin\ntaistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin\nvihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin\ntämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa\nranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka\nolivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt\nmitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau\nmuokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi\nisänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat\nkeskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa\nvallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat\nsuorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa\nomaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti\nsamaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät\nnäet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi\ntuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään\nhuomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen\nSatuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin\njuuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:\n\n\"_Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat_.\"\n\nHe räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe\nnautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti\nkyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään\nriippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä\nanarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja\nyhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia\nChristophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti;\ntoiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat\nhänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa\nhaitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo\najatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän\noli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta\ntoiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus -- Chamfort, Dumas\nvanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, -- vapautti hänen sieluaan;\nja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava\nja hurja tuoksu.\n\nAamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa,\nheräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti\nseinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa\nvasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle,\nkalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin\nelein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja\nnousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli.\nChristophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen\nerästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti\ntaas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen\nnaurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa\nrauhoittui ja parpatti hellästi:\n\n-- Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!... Poika-parka,\nihanko sinä joudut päästä sekaisin?...\n\nMutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:\n\n-- Sinun täytyy kuunnella tätä!\n\nJa hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille\nnäytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen;\nhän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa\ntiuski vastaan:\n\n-- Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna\nminun maata!\n\nChristophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti\nkäsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut\nerinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton\nympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:\n\n-- Anna minun maata!...\n\nMutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen\nnaurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe\nlopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään\nmielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän,\nettä äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja\nmeni hiljaa omaan kamariinsa.\n\n\n\n\nChristophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien\nkirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä.\nChristophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa\nCorinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä\nkoskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi\njokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman\ntuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin\npuhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili\nsitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin\nturska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen\nkultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen\nkunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään\nja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen\npikkukaupungin puolelta.\n\nHerra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa\ntietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen\nalkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä\nkäytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa,\nmutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan,\nmihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, -- kansa, jolla ei\nollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun\n\"Runousoppia\", Beranger'ta ja François Coppéeta), -- paatoksen, komeain\neleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt\ntarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja\nparemman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa _frivooli_, joka\nhänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa,\nsai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki\npäättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, -- moraalisen\nkansan (\"_Siinä suhteessa_, sanoo Herder, _eroaa se kaikista muista\nkansoista_\"), uskollisen kansan (_treues Volk... Treu_, joka merkitsee:\nrehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), -- _kansana_ valion, kuten\nFichte sanoo; -- niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden\nvertauskuvan, ylistykseen, -- saksalaisen Ajatuksen, -- saksalaisen\n_Gemütin_, -- saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen\nniinkuin rotu itsekin, -- Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun\nriemuhuutoon... \"_Saksa, Saksa kaikkialle_!\"\n\nChristophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat\nkaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki\nkolme olevansa kunnon saksalaisia.\n\nChristophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien\nystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart\nhemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli\nmielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan.\nHän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä\nkohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon\noli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni\nsokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa\nkukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi\nsaksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista,\njoskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.\n\nKunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen\nystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi\nnuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen _Liedejä_ (ensimäiset\nkappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); -- hän oli\nlevittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon;\nhän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin\nja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä\nsuhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei\ntietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä.\nSinne tänne lähetetyt _Liedit_ näyttivät hukkuneen huomaamatta sille\ntielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita\ntällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät\nolleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän\nolisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin\nlohduttanut. -- Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se\non meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene\nhukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten\nyhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka\ntietää, eivätkö Christophen _Liedit_ olleet joutuneet joidenkin\nmaaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian\narkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!\n\nYksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä,\nkun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje:\nliikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen;\nse tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli\n\"_Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz_.\"\n\nTämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat\nReinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan\nsen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart\nloi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut.\nChristophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki\nhänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä\nsitä.\n\n-- No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.\n\n(He sinuttelivat jo toisiaan.)\n\nChristophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.\n\n-- Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Lue!\n\nHän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.\n\nReinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin\naivan haltioituneita ihailunilmauksia.\n\n-- En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.\n\n-- Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?... -- huusi Christophe ottaen jälleen\nkirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. -- Etkö sinä osaa\nlukea? Etkö näe, että hänkin on \"_Brahmini_?\"\n\nSilloin vasta Reinhart huomasi, että _Universitätsmusikdirector_\nvertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin\nsävellyksiin. -- Christophe voihki:\n\n-- Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!... Ja tuskin hänet sain,\nniin siihen jo kadotin!...\n\nHäntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän\nheti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä\nkirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen\nviisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi\nReinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden\nhänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä\nkiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti,\nolivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin\ninnostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä,\njotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden\nkirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle\nystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn\nhänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz\nvaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.\n\nHän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa\npäivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko\npäivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan\nruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä\nymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään,\nvirkistäytyä.\n\nChristophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa\nkiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia.\nRouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea\nolla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja\noli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart\nei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä\nliikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan\npuisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että\nsai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta.\nMuulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää.\nYleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään\nmuu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, -- aivan merkityksettömät\nkohdat. -- Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen,\nettä he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä\nitselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä\nheidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille\nsellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti\nsoittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein\nihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he\nepäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi\nruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi\nnytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti.\nChristophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei\ntuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti\nnauruun:\n\n-- Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!... Sehän on minun\nsävellyksiäni!\n\nHän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart\nnärkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta\nChristophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät\nvaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet,\nmille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia\nkaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat,\nettä jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.\n\nMuuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies\nkuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas.\nKaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain\ntehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti\npikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin\nhänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he\npitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja\noli rehellisyytensä uhri.\n\nChristophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi\nalakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen\nsyvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta\nhän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja\nkaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen,\nkun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden\nkokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin\nvaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin\nkärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna,\nkuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan.\nOi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!... Se pani aivan huokaisemaan.\nSalainen ääni kuiskasi hänelle.\n\n-- Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?\n\nSe sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.\n\nKuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi\nollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti\nhänen sielunsa! -- Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä\nkyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa\noli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän\nsaattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen\neläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän\nelämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat\nolivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan\nmusiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää,\nja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli\nosoittanut -- suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki\nhorjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita,\nruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain\njalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, -- mikä oli pahinta\nkaikista, -- ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden\nsortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta\nja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: \"Kenellä olisi syytä\nvalitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä,\nei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle;\nsen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava\nperinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan\nsurullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa\nhyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet\nelämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa\nsielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon\nihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia,\njotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin\nja joihin he puolestaan luottivat. -- Kuinka hän olisi uskaltanut\nvaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota\nihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään:\nkunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden\ntehtävä.\"\n\nNämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän\nrakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut,\nettä häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.\n\n\n\n\nHän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on\nkauna pitkävihaista, -- sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa\nse on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on\ntahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä\ntähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina\nikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän\noli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään\ntavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään\nhuolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut\nihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen\nuusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä\nsanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart\närsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde,\njossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien\nkanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen\nuhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään:\nhänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin\nhänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin\npahinta ärsytystä.\n\nHeidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi\nepäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen\nhuimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät\nyhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten\nulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa\nja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että\nhävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.\n\nEräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin\njulkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen\nkätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut\najatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili\nReinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä\noli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan\njakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista\nvastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja\nLili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän\nolisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis;\nChristophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.\n\nChristophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään\nja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä.\nKumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen;\nmutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme\ntekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä\nuskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa\npelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin\npääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella\npäättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen\nkatsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti\nyhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja\nReinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:\n\n-- Eivätköhän toiset mitään tiedä?\n\nKuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää\nkuten ennenkin.\n\nMutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja\nlikaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja\nhäpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä\nollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään\nkirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät\nsivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, --\nmikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä:\npahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt,\n-- niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä\nperille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.\n\nEräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti\nmiehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin\ntunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin\nlaitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet\nsitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän\nosaisi olla tarpeeksi älykäs. -- Heti, kun rouva Reinhart punastuen\nalkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin\nChristophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys\nsaattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu,\nettä koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan,\nettä he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta\ntäydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä.\nChristophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! --\nMutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!...\nIlmoittaako kirjeistä poliisille? -- Se olisi ollut samaa kuin tehdä\nniiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin\nolla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista.\nHeidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa\nehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili\nvastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja\nhäpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä\nvälittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa\nseuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.\n\nVielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan\nkiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta\nnuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan\najatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin\nhellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan\nChristophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään\nsellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä\ntempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui,\nkun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako\nvai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku\nporvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!... Ja että Lili\nReinhart luuli sellaista!... Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut\npuolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:\n\n-- Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!...\n\nMutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja\nsitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart\nvarjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että\nhän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat\nsaaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen\npäähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.\n\nAsema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä\noli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta\nhuolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin\nkytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit\nkeksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut\nChristophea tavata:\n\n\"Rouva Reinhart oli hiukan sairas... Reinhartilla oli työtä... He\nolivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille...\"\n\nKömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.\n\nChristophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:\n\n-- Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.\n\nReinhartit itkivät. -- Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se\nseurustelu loppui.\n\nKaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan\nyksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi\nhengittää: -- lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka\npienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nVAPAUTUS\n\n\n\n\nHänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet.\nJa rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja\njota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia\nsitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli\nsuurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen\nkylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli\nkuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku\nkaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä.\nHänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja\nkirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut\npohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä\nkanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, -- joka saattoi\nhäntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli\nääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä\nylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki\nkatseli hänen hukkumistaan...\n\nJa kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä\nyötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän\noli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko\nSaksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen\nennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko\nvoimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin\ntäytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei\nrahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että\nHassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin.\nHassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen\nkeskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet\nmurskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.\n\nHeti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän\nilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana\niltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin,\njossa Hassler oli _Kapellmeisterin_ toimessa. Hän ei jaksanut\nodottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa\nkeuhkoihinsa.\n\n\n\n\nHassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet;\nmutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden\nja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti\njärjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei\nollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet\nja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea\nsellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista,\njoka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin\nvilliytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä\nlaatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin\nmusikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn\nsäveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista\nuppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin,\nomituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin\nkohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin\nvoi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän\noli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo\nunohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen\ntietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten\nnousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena\nskandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa\nvälinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui\nja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen\nedistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki;\nja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt\nuuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli\nnero.\n\nHasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat,\nmaalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että\nhe edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta -- taantumusta\njoka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; -- he olivat ahtaan hengellisyyden\nja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt\nnaurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet;\nsillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin\nälyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät\npystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka\nhe olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta\nharrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan\ntodellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille\nehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän\naikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat\nitsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille\nkohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän\nhyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä\nvain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän\nsaattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin\nparempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus\nolikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä\nseurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään\nsuuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen\nystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen\nhalveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän\npiintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen\nmuinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun\nhänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta\nvastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään\nsellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan\nentisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto,\npehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta,\nkuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi\nparahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen\nja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja,\nvoimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko\nhänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi\nlahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin\nkeskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä\nmusiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin\nkuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, -- muutamina\nharvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin\nhän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa,\npiintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään,\n-- ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli\nkiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.\n\n\n\n\nSellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen\ntukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä\nkylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo\nhänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava\nolento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa,\njota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille\nvälttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan,\ntaistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan\nainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, \"_ainoa suhde\nyleisöön, jota ei koskaan kadu, -- on sota_\".\n\nChristophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää\nmatkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä\nasemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin\nosoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä\nesikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren\nmatkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi\njyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler\noli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu\ntuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee\noppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa\nolevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria\nja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä\negyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita,\nlinnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia\ntaloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä,\njoissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan\nrautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia\nsalakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä\nkita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä\niskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa\nniitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja,\njotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt\nväriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia\ntaloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien\nmuureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella\nei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia\nläpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin\nviillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi\nyhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, --\nsellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta\nja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä\npäitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen\nnaamoja. Erään tällaisen vankilan, -- faaraoiden kuosiin rakennetun,\nyksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi\nvaltavaa alastonta jättiläisen hahmoa, -- oli arkkitehti piirtänyt:\n\n    \"Taideniekka sun kaikkeutes näytä,\n    se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut.\"\n\n    \"Seine Welt Zeige der Künstler,\n    die niemals war noch jemals sein wird.\"\n\nChristophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain\nHassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä\nkoettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli\nkaikkein yksinkertaisimpia, -- karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli\npöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun\nlämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta\nsitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa\nvalmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin\nneljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin\nsydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen\ntapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma\nlapsellinen innostuksensa ja isoisä.\n\nKello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti\nvastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen _serva padrona_,\njoka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että \"herra ei voi\nottaa vastaan, sillä herra on väsynyt\". Sitten huvitti häntä kuitenkin\nvarmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla,\nsillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan\nChristophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin\ntyöhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan.\nKaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki\noven.\n\nSeinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja\nkäsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista\nvuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita;\nja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun,\nohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama\ntyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista\nkirjoituspöytää ympäröivät \"uustyyliset\" nojatuolit ja itämainen\ndivaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat\nkoristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia\npikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin\nrintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava\nmäärä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä\nomistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia.\nKirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki;\ntupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä\nkaikkialla.\n\nChristophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan\näänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin.\nHuomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli\nselvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään;\neikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin\nsuinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi\nseinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia,\njoita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut\npahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä\nhuvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja\nkoiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni\nja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja\nlaahustellen hitaasti jalkojaan.\n\nHassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi\nHasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se\noli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa,\njossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään\nryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä\nikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli\nhiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa,\ntyöntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet\nolivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita\npullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes\nollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin\nsilmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen\noli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta\nsanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse\nhuokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen.\nChristophe toisti:\n\n-- Minulla on jo ollut kunnia... Te olette hyvyydessänne... Minä olen\nChristophe Krafft...\n\nHassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista\nristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut\naivan leukaansa asti, ja vastasi:\n\n-- En tunne.\n\nChristophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän\nmuinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin\ntoisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan;\ntässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei\nlöytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen\nposkilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja\nvälinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun,\nheilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi\nodottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:\n\n-- Niin... Sillä tavoin sitä vanhetaan...\n\nSitten hän haukotteli ja jatkoi:\n\n-- ... Pyydän anteeksi... Ei nukuttua... Illallisella teatterissa,\nviime yönä... Ja hän haukotteli uudestaan.\n\nChristophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin,\nmitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo\njuttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt\nChristophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli\nlopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:\n\n-- Oletteko ollut kauan Berlinissä?\n\n-- Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.\n\n-- Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?\n\nJa näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen,\nsai käsiinsä sähkönapin ja soitti.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi hän.\n\nTuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.\n\n-- Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda\nminulle aamiaista tänään?\n\n-- Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan\ntänne silloin, kun teillä on täällä vieras?\n\n-- Miksikä ei? -- virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle\nsilmää. -- Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.\n\n-- Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian\nelukka!\n\nHassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:\n\n-- Kuin menaashin elukka...\n\n-- Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.\n\nTyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.\n\nKun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella,\nmitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle\nuralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää,\nihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta\nyksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa\napeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa\npohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi\nhänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten\nhän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista\njonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin\nvälinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin\njuttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin\ntuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti\nsen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa.\nChristophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota\ntuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.\n\nHassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia\nja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti\nja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan\ntarjoamalla:\n\n-- Kuppi lämmintä?\n\nChristophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa\nlangan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää\nsanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa,\nliina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja\nsianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen\nonnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut\nesitetyksi uvertyyrin Hebbelin _Judithiin_. Hassler kuunteli\nhajamielisesti.\n\n-- Was? (Minkä?) kysyi hän.\n\nChristophe toisti kappaleensa nimen.\n\n-- Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa\nja korppunsa kahvikuppiin.\n\nEi muuta.\n\nChristophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois;\nmutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken\nrohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi\nsoittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan\nHassler keskeytti.\n\n-- Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, -- sanoi hän\nilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. -- Ja sitäpaitsi ei\nminulla ole aikaa.\n\nChristophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt\nkerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla\nHasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja\npuoleksi vihoissaan:\n\n-- Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä\nolen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on\nkuultava.\n\nHassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota\nkömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena\nja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti\nkyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja\nvirkkoi hullunkurisen alistuvaisena:\n\n-- No... antaa siis tulla!...\n\nSitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa,\npöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen\nkäsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi\nnähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt\ntaskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään\nkuuntelemaan.\n\nChristophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa.\nHassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan\nammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä\ntaiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa\njokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain\nliikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt\nhuulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli\nhämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia\nhuudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti\narvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei\nenää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää.\nKun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:\n\n-- Entä sitten, sitten!...\n\nHän alkoi jo puhua kuin ihminen.\n\n-- Hyvä, tuo on hyvä!... (huudahti hän.) Famoosia!... Hirveän\nfamoosia! (_Schrecklich famos!_)... Mutta, mitä hiittä! (murisi hän\nällistyneenä), mitä tuo on?\n\nHän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin,\nasetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi\nihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa\npisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan.\nJollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen\nvaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan\npianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan,\nettä Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun\nkappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki\nsitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja\nhämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:\n\n-- Mitä hemmettiä!... intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?...\n\nHän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia\nkohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät,\nhyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut,\nmelkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin\nhuonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin\nakordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen\nkieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien\nääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa\nilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa\nitsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän\nnautti ahnaasti.\n\nVaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen,\nikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe,\njoka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan\ntiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä\nhän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt\nensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen\nääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen\nsanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa\nkatsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka\nhäntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja\nviimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä\nkaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.\n\nHassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen\nmielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään;\nnojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän\nnyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna\nteostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan,\nsenaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja\nniitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.\n\nChristophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi,\nmitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän\ntunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista\nsanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi\njään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän\nsitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi\nHassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan\nkuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin\ntylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään\nhyvyyttä. Christophe vaikeni.\n\nJäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän\noli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta\nnuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen\nmenestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan\nsuomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa\nelämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän\nesitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti\nnykyisistä teoksistaan.\n\n-- Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee!\nLuuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat\nmusiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?\n\n-- Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen,\nkohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:\n\n-- Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua,\nsaada huvinne, niinkuin muutkin... Ja te olette oikeassa...\n\nChristophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat\nsuusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja\ntöitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan\ntylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku\nvikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut\ntulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein\nahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden\nhän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän\njärkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan\nkielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko\nsen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen\nvasten hänen tahtoaankin.\n\nChristophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa\ntuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi\nniitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä\nHassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu\nnuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän\nsanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:\n\n-- Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä\nymmärtämään.\n\nChristophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä,\nlaski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:\n\n-- Olen minä!\n\nMutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään\nvavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen,\nniin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka\nnyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas\nvoitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla\nkoomillisesti.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.\n\nHän ajatteli:\n\n-- Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että\nminä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?\n\nHassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen\näskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin.\nChristophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja\ntuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole\ntarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään\nenemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä,\nmitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. -- Mutta Hassler ei\nkuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä\nnukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen\ntällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli\nmenetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli\njo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa\nsaadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa\nja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler\näsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi\njörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti\nvain, että tämä loppuisi.\n\nChristophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta\nhän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler\nnousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi.\nHassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä\nja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän\nChristophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai\nkutsumatta häntä tulemaan takaisin.\n\n\n\n\nChristophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni\numpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua\njoutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut.\nHän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä\nhän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina.\nMahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut\nmitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja\nhänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri\ntästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo\njäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä\nenää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, -- aivan kuin hän\nolisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen,\njonka hän oli siellä kokenut.\n\nHän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia\nsitten oli hän sinne tullut, -- sellainen valonhohde sydämessään! -- Ja\nnyt oli kaikki sammunut.\n\nHän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten\nkummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa\nyötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei\nhänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa\ntakaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten\nhänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti\npaikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan\nensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään\ntähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin\nkustannuksin -- vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä\nHasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä\neräitä tunnettuja henkilöitä, -- niin nyt ei hänellä enää ollut muuta\najatusta kuin päästä pois...\n\nHän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen\njunansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna\nollut pikajuna, -- (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan\nviimeisessä luokassa) -- joten se pysähtyi usein välillä; Christophen\nolisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi\ntuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin\nolisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä\nhän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan\nedes asemaltakaan, -- synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä\nsaleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja\nedestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita\nja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän\nkasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun\nkeskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi.\nChristophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän\nodotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa\nmeni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt.\nJa kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa\nkuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi\nhämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli\nsen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin\nkilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa\nsieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää.\nSe kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin\ntunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen\nyön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän\nkauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän\npäätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun\nystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja\nilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin\noli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili\nkatkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä\nhankkimaan itselleen uutta tuskaa? -- Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli\nliian myöhäistä muuttaa aikomusta.\n\nNäissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. -- Vihdoinkin\ntuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja\nniin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta\nsitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse\njäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa\nrankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut,\njos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.\n\nSamaan aikaan, -- noin kello kuusi illalla, -- tuli Hasslerilta kirje\nChristophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt\nhänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli\najatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää\npoikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna\nja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota\nvastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin\ntavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian\nja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen\nChristophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin\novella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja\nkun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:\n\n-- Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!\n\nHän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää.\nSeuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.\n\nSinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei\nkokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he\njäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.\n\n\n\n\nPeter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä\noli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän\noli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut\nalas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja\nhän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis\nruntelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat --\nkokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja\nhien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa\nrintaansa, -- ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen\npitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli\npitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien\nalapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain.\nIkä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja\nrunneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa.\n-- Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri,\nrauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät\nantoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne\nolivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan\neteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen\nsielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin\nsyvyyksiin.\n\nHänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut\nyksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä,\nei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä\nmuistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja\nainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt\npienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa;\nhän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. -- Hänellä ei ollut\nlapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa\njollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin\nhän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen\nvähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä\nnuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin\nhän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta\nnuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson\nmies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä\nhuoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä\nponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut\nhiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen\nlämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa\nkohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin\ntällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä\nyliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin\nhänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz\nkuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia\nheidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän\nmenestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut\nnärkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi\nmonia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän\nsydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin\nheistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä\nkohtaan.\n\nMutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät\nunohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti,\nolivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia,\nkiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne\nherättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan,\nsäteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja\nmusiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä\nmetsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat\nvuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja\nsalaperäisiä kuin muut. -- Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja\ntuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen\nheidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja\nsuruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän\npeitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä,\njoita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä,\njoita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita\noli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa\nsateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa\ntuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta,\njoka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet\nhäneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä\nkaksikymmenvuotiaan.\n\nHänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti\nrunoilijoita, -- muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa\nrunoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden\nrunoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään\nHerderin ja suurten _Weltbürgerien_ aikalainen, -- kahdeksannentoista\nvuosisadan \"maailmankansalainen\". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät\nhuimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat\ntunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän\nollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla \"_että kaikista\nylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin_\", tai\nniinkuin Schiller: \"_sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan\nyhtä kansaa varten_\". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen\nsydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan\nkaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias\nkeskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen\nvaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita\nkelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide\nihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita\ntaitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä\njohti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä\nvääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat,\nei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt;\nja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada\nrakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen\nvielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen.\nKuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden\ntilaisuuden näyttää rakkauttaan! -- Christophe ei saattanut aavistaa,\nmitä hänen _Liedinsä_ olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse\nniitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin\nSchulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin\njoitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat\nlentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle\naukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä,\n-- kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa\nkoko hänen elämänsä.\n\n\n\n\nVuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa:\nyhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli\nsairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle\ntapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa\ntällä kertaa olivat myöskin Christophen _Liedit_. Schulz oli silloin\naivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen\nluonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan\nsitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti\nväärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi.\nPari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin\ntällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia\nterveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä\nja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut\nolivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko\npäivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana\nkuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin\noli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan,\nseitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel,\njoka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä;\nyksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman\nulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella\ntuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan.\nHän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen\nei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi\nkirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi.\nNuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän\ntunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen\nhuolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea\nnoita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina\nhänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.\n\nVihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä.\nHänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka\nsanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta\n1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli\nPaul Gerhardtin \"_Christliches Wanderlied_\" (Kristityn vaeltajan laulu).\n\n    Hoff, o du arme Seele.\n    Hoff und sei urverzagt!\n    -- -- -- -- --\n    Erwarte nur die Zeit,\n    So wirst du schon erblicken\n    Die Sonn der Schönsten Freud.\n\n    Oi toivo, sielu-parka,\n    Ja luota, usko vain!\n    -- -- -- -- --\n    Kun aikas tullut on,\n    Saat nähdä ihanimman\n    Sä ilon auringon.\n\nSchulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne\neivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla... Ne eivät\nolleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun\ntyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat\nhänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka\ntahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet\nvapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:\n\n    Auf, auf! gieb deinem Schmerze\n    Und Sorgen gute Nacht!\n    Lass fahren, was das Herze\n    Betrübt und traurig macht!\n\n    Nous' ylös, hyvää yötä\n    Suruilles lausu vain!\n    Suo huolen mennä myötä\n    Jo tuskain katkerain!\n\nChristophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun,\njonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta\nilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:\n\n    Bist du doch nicht Regente,\n    Der alles führen soll,\n    Gott sitzt im Regimente\n    Und führet alles wohl.\n\n    Et liekään kuninkaana,\n    Sua toinen johtelee,\n    Jumala valtiaana\n    maan hyvin hallitsee.\n\nJa kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe\nnuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen\nalkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen _Liedinsä_\nloppukohdaksi:\n\n    Und ob gleich alle Teufel\n    Hier wollten widerstehn\n    So wird doch ohne Zweifel\n    Gott nicht zurücke gehn:\n\n    Was er ihm vorgenommen,\n    Und was er haben will,\n    Das muss doch endlich kommen\n    Zu seinem Zweck und Ziel.\n\n    Ja vaikka hornan valta\n    Sua kaikki vastustais,\n    Ei tiedä Jumalalta\n    Se vaaksan vertaa sais:\n\n    Hän mitä päätti kerran\n    Ja mitä neuvossaan\n    Hän tahtoo, tahto Herran\n    Se täyttyy aikanaan!\n\n... silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto\nkuin jonkun roomalaisen _Imperatorin_ voitonsävel.\n\nVanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin\nmukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää\nkanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä\njyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:\n\nOih, hyvä Jumala!... Oih, hyvä Jumala!... Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän\nnauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä\nyskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja\nluuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:\n\nOih, hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!... Ja milloin hän vähän sai henkeä\nsisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja\ntyytyväisen hellästi.\n\nSalome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää\nsyyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:\n\n-- Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!... Antakaa se vihko tänne.\nMinä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.\n\nMutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan\nhänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän\nvimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome\nollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan.\nSalome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei\nhän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi\nhassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen\nkanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz\nsellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan\npullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen\nkuoliaaksi... Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin,\njollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja\nhuutanut hänelle:\n\n-- Menkää ulos!\n\nniin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven\npaukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän\nei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään.\nSilloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni.\nJa taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien\nlevollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan.\nSchulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että\nhänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja\nhuohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja\nnauroi aivan kuin lapsi.\n\n\n\n\nSitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa\ntilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista\nhämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa.\nLähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren,\ntuntemattoman ystävän sielussa.\n\nHän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt\nhäntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan\nkuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi\nkuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen,\nsilmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea,\narka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat.\nHän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä,\nvanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun\npuutteensa, -- joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi\nkarkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, -- loivat hänen\nympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse.\nSe oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää.\nHän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä\nvuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita\npikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän\ntiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa\nhänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti\njokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa\nliehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta\nsitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat\nhänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän\ntiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet\nhänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja\nettä hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan\nmainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä\ntavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen\nhänen erehdyksiään: -- (arvostelijapiireissä sangen tavallinen\nmenettelytapa). -- Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli\nviimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja\nettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen\nystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi\npäiviksi, -- sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän,\njoka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita\nsellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen\nmieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä\nkuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä\ntuska.\n\n-- Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä.\n-- Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän\ntahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi\nheihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet\narmottomasti häviölle! -- Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain...\nHän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.\n\nTuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen.\nEnsimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi\npitänyt tuottaa hänelle tuskaa; -- (ja ehkäpä se tuottikin); -- mutta\nhän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi\ntuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän\nihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään\nhänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän\nolisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri\nonni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo\nliian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen\npäähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä\ntulemaan luokseen.\n\nChristophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa\naterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä\noudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma\nollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt,\netteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti,\nkirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni\nhän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha\nkomennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän\nheitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon,\nniinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös,\nmeni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen\nonnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä\nmuillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.\n\nHänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin,\njoihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne\nolivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt,\nviimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä\nolivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat\nsoittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet.\nPottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten\nviettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet\nmusiikki-iltoinaan:\n\n-- Ah, olisipa Krafft täällä!\n\nSchulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän\nnyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä\npienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas\noli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat.\nVanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes\nahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika.\nHän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski\nhämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle\npengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää\niltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa\ntuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.\n\nOli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän\nulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa\nja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz\nilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä -- pimeyteen, ja kysyi:\n\n-- Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?\n\nSchulz huusi läähättäen ja iloissaan:\n\n-- Krafft... Krafft tulee huomenna...\n\nKunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:\n\n-- Schulz!... Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?\n\nSchulz toisti:\n\n-- Hän tulee huomisaamuna!...\n\n-- Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.\n\n-- Krafft! huusi Schulz.\n\nKunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi\nkajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.\n\n-- Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.\n\nIkkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja\ntuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko,\nhänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä\nkesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu.\nTuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä\nitseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt\nhänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä\ntilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:\n\n-- Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?\n\n-- Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.\n\nIäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti\nhaltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä\nhitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan\nkovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti\nvielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli\nlähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli.\nSitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi\nhyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:\n\n-- Ah, niin hyvä, hyvä!...\n\nSitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos\nsuuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:\n\n-- Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.\n\n-- Minä menen sinne, sanoi Schulz.\n\n-- Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.\n\nKunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset\nlähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa\npäässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan,\nhautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti\nkepillään maahan ja sanoi:\n\n-- Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!...\n\nHän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella\nlääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä\ntämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta\naivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli\nheidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He\nseisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.\n\n-- Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.\n\n-- Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.\n\nHän mietti hetken ja jatkoi:\n\n-- Hänelle täytyy sähköttää.\n\nHe menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja\ntunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään.\nSitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:\n\n-- Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee\nensimäisellä junalla.\n\nMutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma\nvietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja\nhe hokivat yhdessä:\n\n-- Se oli onnettomuus!\n\nHe erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin\nsuuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän\nvaromattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle,\nei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt\npalata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna\nSchulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:\n\n-- Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi\nsuorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan\nmaineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan -- -- (sillä\nhänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän\npikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):\n\nHuomenna on kaunista.\n\n\n\n\nSchulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne,\nkompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli\npitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin\noli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen\nkakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti\nasuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin\nhän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta\ntarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin,\nkutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen\npäivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni\nvuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi\njouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan\nsaamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti\nhänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään\npäivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome\nerinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki\nvarmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä\nja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän\noli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä\nhän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän\nvapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli\naikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen\nhän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis\nilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut\nkäynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja\njyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat,\niski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen\npaikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös.\nSitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta\nkauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen\njälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä\npartansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja\nlähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan\naamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä\nvarmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja\nväitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.\n\nHän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan\nkontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes\nlöytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle,\nvaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien\nja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä\nsanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi\neräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa\noli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että\nChristophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi\nvielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka\noli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan\nSchulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt\nulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa.\nNaapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään,\nsanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti\ntuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei\nollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan,\nniin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän\nkysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö _Herr Universitätsmusikdirector_\nSchulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty,\nmihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.\n\nKun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta,\njoka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui\nhän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli\npalvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan\nkotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea\nodottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut\nluullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt\nvartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta\nhänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän\nköpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden\nheikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.\n\nChristophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla\nketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi.\nKun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli\nhän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle\nvainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli\nrauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen\nsuojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia\nkirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi\nvalhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia,\nmarmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat\nystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli\nniittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset\nvimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut\norkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter\nSchulzin.\n\nVanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän\nkiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia.\nJa sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä\ntarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan\npäässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut\nChristophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin\nhäneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin\ntiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:\n\n-- Se on hän... Ei, ei se ole hän...\n\nHän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli\nhänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen _Liedin_ ensimäistä säettä:\n\"Auf! Auf! Nous' ylös!...\"\n\nChristophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä\nkohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa\nhohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt\ntoisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz\nharppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan.\nHe puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin,\nnauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon\nonnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa\nkotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen\nsielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin\nhe ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia\nsydämenasioita.\n\nKun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt\nSchulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että\nSchulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia.\nMutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä\nkaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan\nsuri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä\nhän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla\noli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys.\nChristophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän\npiti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän\nvakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi\nsyödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän\nvierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.\n\nKaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi\nnyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi\nja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen\npettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä\nyhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.\n\nKeskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien\nkolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli\npakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan;\nmutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili\nyhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen\naskeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi\nkovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama\nasia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät\nChristophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta\nkuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen\nkoskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe\njonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel\nvaltasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen\njutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin\nhän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja\nonnellisina.\n\n-- Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä _Liediään_.\n\n-- Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.\n\nChristophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan\npäätänsä:\n\n-- Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!\n\nVanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:\n\n-- Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.\n\nChristophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän\nhäneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen\nkädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.\n\n-- Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.\n\nSchulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta,\nsairaudestaan.\n\n-- No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä\ntarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?\n\n(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: \"herrat\".)\n\nKunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.\n\nSchulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.\n\n-- Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.\n\nJa hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti\nkeskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin\nvanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, -- ajatellen Schulzin silmiä:\n\n-- Niin, sillä on vielä kauniit silmät.\n\nSchulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä\nvanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut\njälleen soittaa. _Lied_ seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi\nmatalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista\nliikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä\nnauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin\nvanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän\nsanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa\nhänelle:\n\n-- Heh! Oliko tämä kaunis!... Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä?\nEntä tämä!... Tämä on kaikista kaunein... -- Nyt minä soitan teille\nsellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn...\n\nKun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello\nkukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti\nhereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz\ntaasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan\nnyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen,\nettä oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan\npuhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään,\nettä kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin\nja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti.\nMutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan\ntuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli\nkuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle\ntyönnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt\nirroittaa paikoiltaan.\n\n-- Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.\n\n-- Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä,\nsanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.\n\nHän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista\nkauhistusta.\n\nSalome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi\nirti.\n\nPiano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli\nilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa.\nHän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen.\nTällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti\ntekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi,\nvälittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:\n\n-- Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena?\n-- Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.\n\nSchulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna\npalvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti\nhänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli\nmenettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin\nkuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.\n\n-- Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä.\nMikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva\nyleisö!\n\nHe asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli\nmairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta\nkuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei\npuuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset\nolivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä;\nhän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan\nkyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä\npakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti\nsiitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt\nhän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän\nainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin\nruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän\nsuvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään\nasiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut\nerikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan\nkaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon\nnäyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista\nvalmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut,\npaksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi,\nvaltavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut,\naniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan,\nsuu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton\nruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen\nhanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät\npelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen,\njos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin\npöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla\nRheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen\nveljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa.\n-- Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt.\nSchulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome\noli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen\nja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän\nhuudahtanut:\n\n-- Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe\nnyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi\ntunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut\nmennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka\nsöi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta\nkohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli\nainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa\nvalittivat he usein:\n\n-- Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se\nse osaa laulaa!\n\nHe eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.\n\n-- \"Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä\nsaisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai\nviimeistään seuraavana yönä...\"\n\n-- Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.\n\nSchulzin säteilevät kasvot synkkenivät.\n\n-- Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. -- Mutta ette kai te nyt\nlähde pois?\n\n-- Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.\n\nSchulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe\nviipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:\n\n-- Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!...\n\nKunz yhtyi häneen:\n\n-- Entä Pottpetschmidt!...\n\nChristophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän\nkilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:\n\n-- Kuinka te olette hyviä!... Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?\n\nSchulz puristi häntä kädestä.\n\n-- Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!\n\nSchulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta,\nettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä\noli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä,\nChristophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei\ntahtonut kauemmaksi katsoa.\n\nIlo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi\njuhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen\nvieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian\ntulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa;\nhän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne\npian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken\nonnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän\nuuden maljan \"jalon musiikin kunniaksi\", -- ja vielä yhden, -- se oli\nhänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, -- ja sitten taas, kevään maljan;\n-- eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi\nSchulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi\nmaljan \"rouva\" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja\nsitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa,\nerään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja\nsen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin\nystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru\nja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.\n\nKello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä\nnousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan\ntorkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta\nmielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat\nmolemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi\nmonta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä\nkunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua,\nkun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö\ntästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä\npuoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta\nSchulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes\n_Schönbuchwälderin_ puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei\nasettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi\nyhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.\n\nHe lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta\nja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki\notsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti\nja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he\nmenivät ohitse, ja heidän mielestään oli _Herr Professor_ Schulz\naivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään\nsuoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta\narmoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi\npysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat\nsaivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz\nlaususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon\nrunoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän\njoutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja\nsilloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan.\nHän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus\nolikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi\nosaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, -- ja\nmikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen\nelämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin\nkoko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle,\nhaluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä\nainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä\nChristophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja\nulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut\nkuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon\nkaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei\nväsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun\nChristophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut\nsuopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei\nollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän\nvoi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen\nhartauteensa.\n\nHe olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti\nilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin\njäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi\ntylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen\nystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa.\nSchulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen\nvalehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää\najatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:\n\n-- Riittää!\n\nEikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät\nedelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz\nryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä\nja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt\nenää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz\nei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta\nlopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan\nahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja\noli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei\nollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa\naika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta\nkun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää\nkatuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä\nmetsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin\nväsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli,\neikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän\npurskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla\nkourillaan häntä käsivarsista:\n\n-- Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä\non niin kaunista, kaunista!...\n\nHän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat\nsilmänsä tahtoivat sanoa:\n\n-- Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä\nrakastan sinua.\n\nVanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt\npimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan.\nChristophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli\nhäntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin,\nhuomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz\nei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen\nhän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset\nvaromattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:\n\n-- Se on huomisen asia! Kun _hän_ on lähtenyt pois, on minulla aikaa\nlevätä.\n\nMutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta\ntaempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän\npyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin\nloikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui\nehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä\npitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin\nhän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua\nvilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti,\nettä mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla\nkaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän\nnyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he\njoutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.\n\nHeidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja\närjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella\nluettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin\nhullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen\nhekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti,\nja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita\nmatkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:\n\n-- Mikä se on?\n\nToiset huusivat hänelle riemuissaan:\n\n-- Se on Pottpetschmidt!\n\nSiitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo\nunohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi\nvaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki\nkilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös\nlähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti\nhäntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä,\nhän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta\npäästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi,\nkuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi\nmies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että\nhän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt\nhäntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen,\nkovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, -- hän, joka ei\nollut sieltä poissa paljon milloinkaan, -- juuri silloin, kun _Herr\nKapellmeister_ saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta\naamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut\nvielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä.\nHän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä\nvastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut\npalttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen\nkiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään\npääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt\nodottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät\nkirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille\nmatkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin\nhänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain\njoutuisi liian myöhään... Mutta, Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!...\n\nHän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa,\nkarvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan\nsuurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin\npintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret,\nnenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat\nhirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat\nhajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko\nmies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut\nlihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus\nnäkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee\nsalaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella\nlihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi.\nHän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän\nväsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä\npolvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia\nkonsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän\nsellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi\nhän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten,\ntikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja\naina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä\nsilmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:\n\n-- Kas tuollainen hän on!... Mitäs hänestä sanotte?\n\nChristophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:\n\n-- Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?\n\nHe menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua\nPottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään\nlaulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja\nvihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat\nliian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy!\nChristophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän\najatteli:\n\n-- Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi!\nMinä en säästä sinua.\n\nHän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja\nse oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti\nvaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir\nJohn Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen\nei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä\nmurheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit\nkuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli\nkoko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei\nChristophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki\nhänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän\nitsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale\nloppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä\nollut kuullut _Liedejään_ laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus\nvieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja\nPottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa,\nmutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui.\nChristophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää,\nkuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin\nhyvin hänen _Liediensä_ ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset\nolleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo,\nettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti\nammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:\n\n-- Onko tuo tosiaan niin herkkä?\n\nMutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn\nturhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan.\nSe sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee\ntietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. _Liedien_ henki valtasi sen ja\nse totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan\njätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.\n\nChristophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä\nhuolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin\nkarkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut\nheille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen,\nsillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää,\nja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot\nolivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella;\nsoitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset\nolivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa\nsentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne,\njotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan\npakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi\noikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen,\nettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa\nsävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä\nkuin suurimmaksi kauhukseen.\n\nMutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, \"panna\nilmettä\" Christophen _Liedeihin_; hän pisti siis oman ilmeensä\nChristophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut\nhänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän\noli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään,\nettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono\nPottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai\nhänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin\nvivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen,\nja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän\nkoetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle\njyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan.\nSuurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän\ntahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi\nvielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen\ntukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen\nkuullessaankin.\n\nOnneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi\nhänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton;\nChristophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan\nkilpailla Pottpetschmidtin kanssa.\n\nIlta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja\nkatselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan.\nChristophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä,\npikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita\nhän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan\ntuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli,\nmiten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa,\nminkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa\ntavanneet, -- kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi\nhänen voimiaan... Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää\nyksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä\nenemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi\najatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole\nvaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista\ntunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua\nrakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille,\njotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia\nhänen työssään. -- Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa\nSchulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta\nystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu;\ntoiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa\nheijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan\noli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti\nhänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin\nhän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa\nturhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä\nkaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän\nrakasti.\n\nOli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään.\nChristophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:\n\n-- Nyt minä soitan yksinomaan teille.\n\nHän asettui pianon ääreen ja soitti, -- niinkuin hän osasi soittaa,\nsilloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän\nsoitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui\nlähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti\nhengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea\npelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:\n\n-- Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!\n\n(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).\n\nChristophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan.\nKun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään\nkumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat.\nChristophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja\nsyleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman\nrauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä\nhuoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis\nkumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä\nyhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka\nnurkui, hän tahtoi melkein sanoa:\n\n-- Minä olen väärässä... minulla ei ole oikeutta valittaa... maailma on\nollut minulle kovin hyvä...\n\nEikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen\ntahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän\nsekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja\nsentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin\nChristophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt\nväittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja\nselvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, -- epätietoista\ntoivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi\nsanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi\nvanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan\nluottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta -- laatien sen\nitse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon\nja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja\njotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet\nheitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi\nsamanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen\nkeskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus\nturvautui nuoren miehen sieluun.\n\nHe erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli\nnoustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla\nhän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli\nvarustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut\nChristophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle\nruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan\nuuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon.\nHän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja,\njotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt\npikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se\noli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän\nheittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.\n\nSchulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä\nhän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä\nlähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään\nolivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui\nlähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni.\nSchulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti;\nhän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi\ntaas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:\n\n-- Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!\n\nJa hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus.\nHän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää\nrunoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: _Nunc dimittis_... Hän\nnousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui\npöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi,\nliittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä\nja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet\nruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.\n\nAamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua.\nMutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä\najatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä\njäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden\nhän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta.\nHän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä.\nMutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa\nkuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan.\nKello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi\nollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe\nsille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen\nmäärätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan.\nHän selitteli tosin itselleen:\n\n-- Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni.\nTarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää\najoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.\n\nMutta sitten hän vastasi itselleen:\n\n-- Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.\n\nJa hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän\nkolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa\nuudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:\n\n-- Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen\npäivään!...\n\nViimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli,\nmitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka\nhän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen,\nlauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin\nSchulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen\noli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi\nvirkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta\nhuolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä\nolisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään\nvahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja\nmikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut\ntäydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän\npitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli\nväsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa,\njotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi\nhän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa;\neihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! -- Vanhus tiesi puolestaan\nkyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli\nChristophea jo koko ikuisuuden varalta.\n\nSchulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi\nkylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla\nkukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi\nostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz\nlainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää...\nMiksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa -- onni auttaa\nmeitä?... Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, -- tai ehkä\nylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi,\nettä hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.\n\nLähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz\npisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi\nasemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen\nsanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin\nsilmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin\njuna oli lähtenyt.\n\nVaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni\ntakaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi\nyhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden.\nTuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi\nkamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli\nauttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin,\nSchulz hoki:\n\n-- Miten hyvä... miten hyvä, että se kesti tähän asti!...\n\nHän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome\nlähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti\nkasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan\nhänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas\nja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen\npäivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään\nyhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen\nsaatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti\nJumalaa.\n\n\n\n\nChristophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut\nhänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys\noli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla\nniin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän\niloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään\nnoin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan\nkulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä\nvarsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet\nmustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut\nhymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella,\njoka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen\nlinna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä.\nAran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot\nkiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade;\nsitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.\n\nChristophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut\nGottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota\nmiesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen\nmieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän\nsiinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän\nkanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän\noli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään\nerään korkean aitamuurin kulman taakse.\n\nTaivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen\njyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen\nruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta\nmetsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta\nensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan;\nne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin\nlyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien\nhedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän\nnauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.\n\nTalon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi\nystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui.\nHuone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari.\nPeränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen\npuhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää\nja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori\ntyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda.\nIstuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi\nhäärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan.\nHän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta\nhetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis.\nMuuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat,\nmutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat\nhymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin\noli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän\nolisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo\nhäntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto\noli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa\nja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä\ntytön sanoja kummasteltu. -- Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta\nystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut.\nSokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli\nChristophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai\nlausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen\nhuomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella\nitselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.\n\nSillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin\nkolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa.\nChristophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli\ntaivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen\njatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla\nsukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen\nmonia entisiä muistoja.\n\n-- Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.\n\n(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)\n\nChristophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt\nsäkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen\nkatselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen\nohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi\nhän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan\nsäpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli\nleikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva.\nChristophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä.\nHän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:\n\n-- Mistä... mistä te olette saaneet tämän?\n\nIsäntä katsahti häneen ja vastasi:\n\n-- Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.\n\nChristophe huudahti:\n\n-- Gottfried?\n\nKaikki kääntyivät ja kysyivät.\n\n-- Mistä te hänet tunnette?\n\nJa kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät\nhe kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä\nkieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui\nChristophen käteen ja toisti järkytettynä:\n\n-- Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta.\nChristophe puolestaan kysyi:\n\n-- Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?\n\nMies vastasi:\n\n-- Hän kuoli meillä.\n\nIstuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi\näiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä\nmonet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että\ntulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut\n-- (viime heinäkuussa), -- oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja\nlaskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa\nsuustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu,\nettä hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi\nhengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän\nyleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa.\nKun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten\nmukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli\nkipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi...\n\n-- Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi\nemäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä\ntoki valitan aina...\n\nGottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu\nleikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta -- (se oli tuon\nsokean tytön nimi), -- oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään\nottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla\ntavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä;\nsillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen.\nKukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön.\nModesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin\nkäsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle;\nModesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä\noli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti\nvaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei\ntullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:\n\n-- Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua... Kulkeapas ja\nväsyttää itsensä noin!...\n\nSitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi\njälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried\nhuokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän\nModestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin\nhervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa\njutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli\ntahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin\noli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut\nsilmänsä, keskellä kesäillan rauhaa...\n\nOli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja\npuhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut.\nModesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta.\nChristophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli\nliikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen,\nei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle\njuurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli\ntapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö,\nrakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle;\nmutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä\nvain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän\nliikkui.) -- Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka\nvuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista,\nettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin\ntoisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli\nollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen\nmiehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, -- kaunis, terve\nja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain\ntilallisen poika aikoi juuri naida, -- menetti näkönsä, tapaturmasta.\nKun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla,\nrakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut:\npudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin\nluultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle\nalinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin,\nsitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin\noli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille\ntielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten\nolisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan\nkanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, -- (senhän käsittää) -- ottaa\ntaakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen\nollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei\ntahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja\nyölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä;\nei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä\nkipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin\nalettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi\nkävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä,\nikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä,\nkun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään\nlohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei\nollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut\nluonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli\nhauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut\nilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun\nGottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan\nkuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle\ntunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan\nviereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli\nhänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä\nlaisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta\noli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista\nseikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan\nniistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen\nhän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin\nhän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä,\nvaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja\npuhuikin jo hiukan Gottfriedille...\n\n-- Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä.\nSillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin.\nMutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan\nrauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti\nunohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin\nraskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille\nkaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei\nvastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä\niloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli\nkiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei\ntyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili\nModestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi\nteille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla\nja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii\nkaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on\ninnostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin\nomasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista\nkauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa\ntuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan\nlevollisemmaksi. Ja kerran, -- Modesta oli silloin tuolla pihalla,\n-- kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui.\nGottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni.\nMe katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin\nhänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:\n\n-- Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.\n\nMinä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:\n\n-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.\n\nKoko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei\nvoinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja\nhän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että\nkulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän\nkävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen\ntapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia,\neikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus\noikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää\nnäkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin\nsellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia\nihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä\npäivältä... Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen\ntotta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa,\nolipa se vaikka pahakin...\n\nModesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt,\nkun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen\ntäytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti\nChristophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe\nhalusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän\nsyvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän\ntahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä\njotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan\nkateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta\nkuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos\nhän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat\nhänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä\nomistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa\nkiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu\npiti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä\nuskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön\npitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että\nvaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen\nsäälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä\naivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon\nihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän\nrakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän\nsanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan\ntyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:\n\n-- Te olette hänen näköisensä.\n\nChristophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään\nikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne\nenää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka\nhänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi\npeljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen.\nChristophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon\ntyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti\nja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo\nloruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin\npaljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan\ntotisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti\nsilloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei\nherättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut -- tai ei tahtonut --\nChristophen ajatuksia seurata.\n\nMentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua.\nHän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti\nModestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista\nvaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun\nhän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli\nvarmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno\nviimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua\neikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä\nkuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa\nnoita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun\nsalaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana,\ntuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen\nviisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa\nmitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi\nkaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon\nsalaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin\npaljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle\nmuullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui\nsiitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten\ntaistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen\nluonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen.\nHänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen\nsaman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt... Christophe\njohdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt\nillat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti\nviimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä,\neräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin.\nHän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata\nhetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä\nGottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet\naivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla\nolevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti\nja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden\nperinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.\n\nKun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo\ntyössä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän\nja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt\nlypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei\ntahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen\nnäkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti\njälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan\nhyvästit muille.\n\nEhdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä\nrinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi,\nkun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä\nkädestä ja sanoi:\n\n-- Tulkaa!\n\nHe kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle\nhautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei\nChristophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:\n\n-- Tässä se on.\n\nHe laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan,\njonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.\n\n-- Pian on minun vuoroni.\n\nMutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha\nnousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan\nGottfriedille.\n\n-- Tule minuun!...\n\nModesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten\nkulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä\nhän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät\nhellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit.\nPäästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki\nhänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen\njokaista kirjainta. Modesta sanoi:\n\n-- Maa on suloista tänä aamuna.\n\nHän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa.\nModesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten.\nChristophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät\ntoisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin\nChristophea.\n\nHe nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita\norvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan\npolvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat\npelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He\nistahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi\nsauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan\nliikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo\nharsosi pehmeästi vainiot ja metsät.\n\nTuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen\npäivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa\nolivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien\nolentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen\nmusiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei\nolisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja\ntuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen\nsyvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.\n\n-- Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli\nopettanut hänet ne erottamaan.\n\n-- Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.\n\nChristophen teki mieli sanoa hänelle:\n\n-- Älkää olko minulle mustasukkainen.\n\nMutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten\nnoita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.\n\n-- Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.\n\nModesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon\nenemmän entistä... -- (Hän ei sanonut \"kuin ennen\"; hän karttoi lausua\nsanoja \"silmät\", tai \"sokea\".)\n\nHe olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen.\nTyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa\nhänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi\ntuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe\nkysyi hellästi:\n\n-- Oletteko ollut hyvin onneton?\n\nModesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja\npureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, -- (leivon viserrys\nkiiri taivaankantta kohti), -- sanoi Christophe, että Gottfried oli\ntehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan\nkuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat,\nkun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi\nhäneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti\njo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi\nmyöskin likemmäksi; -- mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen\ntunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen\njuttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä,\nrypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin\nkivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan\nveljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe\nkysyi häneltä:\n\n-- Te olette onnellinen?\n\nModesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan.\nHän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi\nhänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi\nasiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä\ntehtävää...\n\nOh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.\n\nChristophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä;\nChristophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän\niloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän\nsanoi Christophelle:\n\n-- Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.\n\nJa hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä\nväärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä\nModesta.\n\nHe erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli\nmaantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä,\näskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili\nhänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.\n\nTuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista\nja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla\nilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä\nettä ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen\nseurassaan. -- Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli\nhän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita\nja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät\ntahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.\n\n-- Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen\nerilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen\nkuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista,\npuhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos\nhän näkisi sen sellaisena kuin se on.\n\nJa hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta\njoka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen,\nmikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.\n\nSilloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen,\nidealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se\nkeskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde.\nHän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa\nmaailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren\nvaltamereen. -- Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota\nuskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen... Elämää!\nTotuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen\noptimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko\nkansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa\ntuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta\ntämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut\nturvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin\nelää kuvitelmissa... Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? -- Ei, se\nei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja\ntäysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se\noli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, -- ja sille nauraa!\n\n\n\n\nMeni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä\npois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa,\nHassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys\noli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta\nriistettäisiin.\n\nChristophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen;\nja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen\nkyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista\najatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen\nkalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä\npäivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari\nriviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille\noli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut\nkeuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä\nChristophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella.\nVaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän\nollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt\nKunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset,\nettä hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti\nChristophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä\nkaikilla hänen elämänretkillään. -- Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz\nilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja\nkuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.\n\nChristophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän\nkoko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen,\nniinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin\nilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää\njäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa,\nettä tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä,\nkun häntä ei enää ollut. -- Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee,\nheillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä\nSchulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi\narvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan\nkerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. -- Hän koetti kirjoittaa\nmyöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen\nvastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista\nasioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin\nystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä\nkukaan hänelle.\n\nSyvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä\nenemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe.\nIlta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt:\nhän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli\nelettävä.\n\nMutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin\nahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet\nväärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi:\nkaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit\nmetsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään\n_Stadtgartenissa_ (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä\nkatsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden\nihmeellisiä silmiä, joissa loimusi -- päivä päivältä himmeten --\nhurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta\npyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin\nsisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät\nihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.\n\nKaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys,\nvaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt,\nmiten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen\nja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi\nkäsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa\nvastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi\nkallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa\nmyöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee\ntaas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät\nhukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa\ntuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei\njäänyt merkkiäkään.\n\nHe eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he\nolisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut\nvoimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, -- enemmän uskonnon ja\ntaiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään:\n-- kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään\nehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen\njälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää\ninnoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista\nperiaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta,\njohon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään,\nettä se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi\njärkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon\ntaistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan;\n-- periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa\nkärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt,\nkun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne.\nKun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan,\nettä \"_isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta\npäästä_\", ja kutsuttiin itseään nimellä: \"_maailman kansalainen_\".\nNyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia\n\"utopioita Ranskan muotiin\": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan\nedistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta.\nVäitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton\noikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan.\nVoima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet\nsaavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä\nsilloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi\nja hengeksi.\n\nTotta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat,\nidealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos\nse tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen\ntunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa.\nMutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan\ntunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta\nluopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!... Ah, helposti kävi\nse luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava\ntaipumus on juuri alistuvaisuus.\n\n-- \"_Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus_\", sanoi Moser\njo vuosisatoja sitten.\n\nJa M--me de Staël:\n\n-- \"_He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista\njärkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista\nmaailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa\nkohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon\nkunnioituksen suorastaan ihailuksi._\"\n\nChristophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta\npienimpään asti; -- se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa\ntunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja\njoka kulkiessaan Gesslerin, \"rakkaan herran\", pystyttämän hattupaalun\nohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella\nyhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella,\nettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, --\nsanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi\nsellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä:\nhän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä,\nmutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin _Herr\nLieutenantin_, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä\nja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän\nhuomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi\nsellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien\nylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen\nkadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan:\nhän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille\ntietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa.\nVähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen.\nNäytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun.\nKuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset\nurotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta\nhän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa\nkerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki\nhänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin\ntyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden,\nhän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen\nitseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita,\npystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat\nammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut,\njoita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä\nja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka\neivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin\nvetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin,\nantaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää\nylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan.\nJo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi\nChristophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään\nomissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä...\nHän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla,\nja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia,\nväärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää\nuhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä\nalallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei\nsen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta,\ntolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei\nuskota, mitä luetaan.\n\nIsänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään\ntuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä\nlinnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: --\nmuuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka\nSchulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia\nhenkiä kuin hän oli itsekin, -- ei \"maanpoikia\", orjamaisesti\nturpeeseen takertuneita, vaan \"sieluja, auringon lapsia\", jotka\npyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.\n\nMinne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti\ntähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä\nRanskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa\nolikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen!\nMikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla\nKaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten\nkanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja\ntaiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen\ntai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää\ninspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset\nsäveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen... Mitä\ntunsi hän ranskalaisista? -- Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta\nkäsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan\nmaata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman\nsuurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta\nrohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että\nhänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän\ntoivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.\n\n\n\n\nHän päätti lähteä. -- Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.\n\nLouisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa\nilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa.\nKuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt\nlaisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää:\nhän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka,\nepäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja.\nsaada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa\nettä vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli\nhänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin\ntukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen\nluonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet\nyhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi\nsiellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei\nolisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle\nkuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan\nkaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja\nsunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan\njättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä\nkaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi.\nNiin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota\nmoinen ahdas ilmakehä tukahutti.\n\nJa kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei\nvoinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä\nperhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon\ntotuutta, -- moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi\nrakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä\nelämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin\nrakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa;\nse antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se\nluopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että\ntoisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli\nyksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää\nensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin\nepävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut\ntaito saavuttavat vasta koko elämän -- vuosisatojen -- kestäneiden\nepätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!\n\nMutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa\ntoisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.\n\nKauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen.\nMutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle\ntuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän\njätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo\nvihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt\nsitä totena: -- tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena,\nvaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan\nleikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi\nja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään\nvaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se\nsalaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon\nkuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he\nilloin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi\nLouisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin\nvaltasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin\nnopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä\nhinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti\nneuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään\nhiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään,\nettä hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja\njäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään\nikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä\nhänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi\nmoittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka\nväsynyt ja menevänsä nukkumaan.\n\nMutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä\niltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe\nkaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:\n\n-- Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.\n\nLouisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi\nsydän kurkussa:\n\n-- Ja mitä sitten, poikani?\n\nChristophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa\nkoetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle,\nniinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen\nsutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen\nnäköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin\näiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä\nja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja\nsellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että\nhänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti.\nKun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, -- (ja\nhänen huulensa vapisivat) --:\n\n-- Se ei ole mahdollista... Se ei ole mahdollista...\n\nKaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi\npäänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät.\nJonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne\nhuomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen\ntapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti\nLouisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan.\nMutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.\n\nTuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti.\nTäytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse\nliian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä\ntuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui\npohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi\nantavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin,\nettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: --\n(Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea\nkuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). -- Louisa huudahteli:\n\n-- Ei, ei, ole hiljaa!...\n\nChristophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän\nlopetti, -- (Louisa nyyhki), -- sulki hän äidin kädet käsiinsä ja\nkoetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä\noli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille\njoksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän\nhoki:\n\n-- Ei, ei. Minä en tahdo sitä!...\n\nKun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa,\nlähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön\nkuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa\nruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan.\nLouisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa,\nkädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:\n\n-- Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?\n\nChristophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:\n\n-- Rakas äiti, täytyy.\n\n-- Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy... Sinä\ntahdot vain minua kiusata... Sehän on hassu päähänpisto...\n\nHe koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet\ntoistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se\nainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti\nmatkavalmistuksiin.\n\nKun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän\nsynkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena,\nsytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää\nsyönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen\nsydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi\nvääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän\nrakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle\nkärsimystä?... Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä\ntuottaisi... sen näki Christophe selvästi... Miksi oli kohtalo luonut\nhäneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa\ntuskaa niille, jotka häntä rakastivat?\n\n-- Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma\nvoima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua\nitseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni\ninhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne,\njoita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä;\nja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana.\nOi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!...\n\nChristophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan\nainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä\nvaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä\nvoinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta\nnaapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet\neivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat\nkerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka\nkadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut\nsiihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli\nChristophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut\nsitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä,\n-- (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja\naavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat),\n-- Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea\narvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka\ntiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa\nauttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen\nhuoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti\nhän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui,\nettä Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista\ntekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan\nsitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea\njuhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa;\nhän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan\näitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen\ntähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin\nulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi\nja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä\näitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella\nitselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan\ntavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut\noikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan,\nettä olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa,\nmoitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti\nChristophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista\nsanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä\nepäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi,\nettä armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin\nyleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä\npyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.\n\nPäivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan.\nNauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä\nsaivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset\nnyt vähää kallista aikaansa -- niinkuin usein käy -- hedelmättömään\njöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät\ntavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat\nvastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin\npalan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista\nryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta\nLouisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua,\nniin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille\nsietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä\npäästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi\nvähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä;\nmutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi\nvoittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja\nestääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta\nhän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli\nsalavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä\nrunteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että\nse oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että\nhän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.\n\nLähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa\nsurullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä\nhe eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe\npoistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää\nkäden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö\nkului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli\nkaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain\njaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin\nkuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia\nnyyhkytyksiään:\n\n-- Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani,\nälä lähde!... Minä kuolen, jos lähdet... Minä en voi, minä en voi sitä\nkestää!...\n\nTyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:\n\n-- Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!\n\nMutta Louisa jatkoi:\n\n-- Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin\nsinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en\ntahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!...\n\nNuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä\nlohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään\nrakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä\nrauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja\nitki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:\n\n-- Mene nukkumaan, sinä vilustut.\n\nÄiti sanoi yhä:\n\n-- Älä lähde!\n\nChristophe vastasi, aivan hiljaa:\n\n-- Minä en lähde.\n\nLouisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:\n\n-- Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?\n\nChristophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:\n\n-- Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle... Jätä nyt minut,\nminä rukoilen!...\n\nLouisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.\n\nSeuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut\nhänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa\nnyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli\nottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä,\nhän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat\ntoisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe\noli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä\npuhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo\nennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei\ntohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta,\njota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa\nkäsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät\nsekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli\nhänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki\nkovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten\nhän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja\nvirkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe\njäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; -- mutta\nsitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon\nhänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea\nsamaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä.\nHän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja\notsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti\npäätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä\nsuoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:\n\n-- Lähde!\n\nMutta hän ei voinut.\n\nOlisi tahtonut sanoa hänelle:\n\n-- Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.\n\nAsia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa.\nLouisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.\n\n-- Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!\n\nSe yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän\npyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:\n\n-- Me kuolemme yhdessä.\n\nLouisa ei oikein uskonut:\n\n-- Onko se varma? Etkö sinä lähde?\n\nChristophe nousi ylös:\n\n-- Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.\n\nChristophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei\nollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi\nkotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi,\nsurulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, -- mikä\noli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta\nteki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt\ntehdä, -- Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin\nsyyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka\nsuri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella\nlevottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle\nalinomaa, miten erilaisia he olivat, -- ja juuri senhän Christophe\ntahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille\nluottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän\nvälilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa\nsisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut\nantaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän\nkoetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka\nrasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne\nilmaista.\n\nTuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset\närsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon\nvanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista,\ntai jutella helliä imettäjänasioita, -- tuollaisia, jotka välttämättä\npyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme\njoutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme.\nIhmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi!\nJa nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme\nlikaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja\nkohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja\ntukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!\n\nKeskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja\nhellyydenpuuskia, -- aivan kuin pientä lasta kohtaan --; sellainen osui\nChristophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan\n-- aivan kuin pikku lapsi.\n\nPahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden\nkesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta\nlievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin\nryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin\nalkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on\nihminen yksin.\n\nJokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. -- He eivät olisi\nsiitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy,\neräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla -- pohjaltaan\nonnellisella -- lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse\nturhaan koettivat vapautua.\n\n\n\n\nOli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas\nilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan,\ntutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.\n\nLopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä\nulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että\nolisi saanut nuo ajatuksensa pois.\n\nHän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli\nvähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä\nhän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään\nyksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän\noli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan.\nChristophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan\nmuutaman sekunnin... (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten\nolemaan koko hänen elämässään!)...\n\nLouisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan,\nikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen\nvalkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä,\njossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen\npihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan\npielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti\nnoilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet\nkultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri\nraamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli\nlaskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet\ntyöntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; -- hän katseli hellin\nsilmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta\nkukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde\nvalaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset,\nhänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli\npuoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain\nhetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville\nolennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan\non ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu,\nunelmiinsa uupuneena.\n\n-- Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden\nkävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.\n\nMelkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän\npäätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä\nsilmillään.\n\n-- Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi\nkaunista ilmaa.\n\nLouisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion\ntoisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää\nyötä, silmillään ja päätä nyökäten.\n\nChristophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin\npojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa\nkukkasen kalpeille lehdille.\n\nNiin erosi Christophe hänestä -- koko iäkseen.\n\n\n\n\nLokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu\nriutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon\nhiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut\nutu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan\npintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen... Metsästyskoira, kuono\nmaassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla\ntaivaalla lentelee suuria korppilaumoja.\n\nChristophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin\nvaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat\nhänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi\nhän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään\nkauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut\nmuuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman\nepäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta;\nhänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento\njumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö\nepäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei\nsaanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.\n\nTuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö,\njonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla;\nmutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan\noli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä\npyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä,\njoiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin\nlinnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut\nlaiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi\nkilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella\npuolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon,\nmuutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli\ntyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin\nennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe\ntuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän\nnauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin\nammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista\npyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle\niloa koko päiväksi. -- Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän\nniin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja\nChristophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin\nmuutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan\npestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin\nkuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn\nnojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti\nhän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen\nkursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka\nvahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat,\nsilmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut,\nsuu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat\nhiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän\npiti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin\nmies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään\nkuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, --\nodottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta\nhänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti\ntyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä\npuoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka,\nkunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret\nristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.\n\nHän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla,\nkeskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe\nkuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat\nkoriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi\nkulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja\nvastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin.\nKahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli\ntäynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä,\nteki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään\nnöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot\nkaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja\nkilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten\nrattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään.\nKeskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. -- Tytön oikea\nnimi oli Lorchen (Eleonora). -- Vaalean tukkansa päälle oli tyttö\npistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen\npäässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen\nkypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä:\nkullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin\nherneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia,\nyhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen\nsyöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki\nleukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa,\nhieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui\nkädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen.\nHän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton\nnäköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä\nsattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle\ntarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä\nChristophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää\nkulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi\nihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta\nmielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen:\nhän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä\nhänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle\nmitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä\npuhutella.\n\nChristophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän\nteille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle,\nseisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt\nitselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli\ntullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt\nsommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija:\nkun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan,\noli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa,\njoka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen\nkarkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten\nsurina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi,\nkatsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä\nrakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti\nmielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä\nhalut veivät häntä tytön lähettyville.\n\nMoinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin\nsiitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa\nhän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti\naivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.\n\n\n\n\nOli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven\nvälissä ja huusivat: \"Eläköön keisari\". (\"Kaiser lebe! Hoch!\") Lehmä\nammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat\nlensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat\ninnoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin\nvanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään\nauringonpaisteessa.\n\nChristophe kuljeksi \"Kolmen kuninkaan\" ravintolaa kohti, jonka katolla\nliehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi\nsipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla\nkrassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua;\nseinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla\nvärillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi\npyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä\noli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe\nasettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella\ntanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön,\nhuomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista\ntoiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä,\nnähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa\nChristophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa\nlevällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin\nnuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä\nkatsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät\nsen itseensä. -- Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä,\nsillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. --\nChristophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa,\nja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen\njärkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta\nei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt\nhän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin\nvain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.\n\nEräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä.\nPieni, vanttera, kaljupäinen ukko, -- iso pää, lyhyt nenä, -- päälaki\npäivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja\npieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä\nJohanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli\ntuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien\nkanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä;\nja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike\nvälkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan\nChristophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja\nkääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät;\nottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin\ntuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli\nvanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen\narmeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella\nnyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan\nsateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista\ntytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi,\nettä Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä,\nsillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja\nkursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään\njutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä\nafääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken\nkalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin\ntällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet:\nhän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti\npuhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe\nihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi\nhänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan\nniitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia\nmaantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan.\nJa yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia\nherttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:\n\n-- Mistä hiidestä isäntä tiesi?... Hän siis tunsi hänet?\n\n-- Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään...\n\nHän ei lisännyt:\n\n-- ... kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.\n\nMutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän\nläksytti ukkoa, että vaikka \"kaikki tiedettiin\", niin ei varmaankaan\ntiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin\nkanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa\nluottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, -- (eikä hän\npitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), -- niin oli se luotto nyt\nollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta\nkuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän\nkysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille.\nJa hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa\nChristophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla\nniistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut\nainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe\nolisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt\nsydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta\noveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti\nnoihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin\nvieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia).\nChristophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä\noveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin \"kyllä\" tai \"ei\".\nMutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa\nitseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja\nkoetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa.\nHän väitti, että koska Christophe oli \"musikisti\", niin mikä oli\nsen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna:\nja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan\nhännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen\näänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan\ntilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta\nkaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta\nmatkaansa.\n\nOli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut\nChristophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään\nkylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt\nkeskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua:\nnuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään\nsilmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti\noman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa.\nMutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi\nChristophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään;\nhän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö\nolisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä\ntahtoi. -- Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen\nosakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi\nniin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin\nkaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta\nkuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle\ntakanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka\nnyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa\nraivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello\noli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin\nmatka takaisin kaupunkiin.\n\nHän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta\nsotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat\nsupista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja\nloivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat\ntalonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan\ntoistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin\ntilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan.\n-- Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia\nympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä\nikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi\nvasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan\nkuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä\nmenneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet\nsiellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut\nkuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin\ntalonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen\nja odotti, mitä tapahtuisi.\n\nSotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät\notettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin,\nja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi\ntuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko\nistui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat\npenkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru\nremahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti\nsuuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän\nvanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta\nylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut.\nKaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja\npuristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa\nitseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka\nseurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia.\nNyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun\nhän sanoi heille kuivasti:\n\n-- Pöytä on käytössä!\n\nniin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän,\netteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään\nluodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti\nheidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.\n\nChristophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata\nkylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko\njoukkiota johti muuan aliupseeri, -- pieni, tylysilmäinen buldoggi,\nnaama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia\ntappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo\njuovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä\npistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin\ntanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan\nja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti\nkurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat\npurivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli\nsalin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän\nkääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi\nsen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon\nheti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:\n\n-- Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää\ntäällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut\npannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he\nehtivät minua ärsyttää.\n\nMutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut\nnäyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. -- Aliupseerin luihu ja\nraaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja\nkatsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen\nhetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa,\nhän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo\npilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen\nvaltasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin\nmiestä. -- Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun\njuopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen\nja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja\ntyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen\nhuomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea.\nChristophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei\nvihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti\nhattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi\nsiihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei\nhän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo\nunohtanut: kukaan ei häntä huomannut.\n\nChristophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi\nollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin\nperukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan\npäättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa,\nniin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta\nLorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät\nhänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä\nChristophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen\nhalusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli\nriistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi\nsotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen\nkollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski\nnyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein\ntyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla\nmieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas;\nhän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja\nhaki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria\nkaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa\npöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä\nkiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän.\nHän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla\nvastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei\nollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin.\nRaivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä\nkorvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen\nniskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet\nkeskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli\nrynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään\nharkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän\nveti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe\nhänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei\nkukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies\nkeikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet\njuoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat\nkarkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit\nlensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä\noli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja\npurivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka\nrenki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken\nhaukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen\noli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin\nsilmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka\nyhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, -- lihava, vaaleaverinen\ntallukka, -- näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, -- saman, joka\noli istuutunut äsken Christophen pöytään -- rusentelevan polvellaan\nkaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli\ntakaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä\nkourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi,\nhaukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat\nrusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän,\nulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle.\nTappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin,\nkarjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat\najoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa\nvihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston\nhaava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle\nasti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat\nmenevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.\n\nTalonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He\nriemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä.\nHe eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki\nyhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa\nChristophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä\nlähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja\npiteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja.\nChristophe ei enää ollut hänestä naurettava.\n\nSitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut\ntapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita,\njoiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja\nja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli\nsotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä\njättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty\nkirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli\njo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu\npermannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri,\noli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin\ntalonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi\nhän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä.\nHän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua\nraivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut.\nTalonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori\nisäntä huusi haavoitetulle:\n\n-- Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!\n\nAliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet\nsilmänsä hän sanoi:\n\n-- Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.\n\nUpseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu,\nkirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta\nja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen\nja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen.\nAliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat\nnyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo\nkolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät\nuskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein\nsanoi Lorchenin isä:\n\n-- Kyllä teitte kauniit tekoset!\n\nVastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään,\nsitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan\nkuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi,\nja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan\nsiitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään\njo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon.\nKäsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi\nleuallaan häneen:\n\n-- Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?\n\nKoko joukon viha kohdistui Christopheen.\n\n-- Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei\nolisi mitään tullut.\n\nChristophe ällistyi ja koetti vastata:\n\n-- Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte\nhyvin.\n\nMutta talonpojat vastasivat raivostuneina:\n\n-- Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin\nherroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja\nkuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?\n\nChristophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin\nisä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:\n\n-- Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt\nmeidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!\n\nTalonpojat rääkyivät:\n\n-- Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava,\nkaikkien edestä.\n\nHe tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe\nnäki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan.\nChristophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi\nhattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.\n\nMutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen\nkauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki\nnyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.\n\n-- Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä,\nettä hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty!\nNiinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!... Jos\ntäällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut\ntappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton\nraukka!...\n\nTalonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja\nsitten alkoivat he taas rähistä:\n\n-- Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään\ntullut.\n\nLorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan;\ntyttö jatkoi:\n\n-- Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei\nhäntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä\nmeitä, pelkurit, jänikset!\n\nHän sätti tanssitoveriaankin:\n\n-- Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä\ntaskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun\net vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te\nette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien\nvälissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! -- Ja nyt te tahdotte\nlykätä syyn hänen niskoilleen?... Mutta siitä ei tule mitään, sen minä\nsanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai\njoudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!\n\nLorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja\nkirkui:\n\n-- Pidä suusi kiinni... Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi\nisänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja\nrähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että\ntoisten korvat olivat haljeta:\n\n-- Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt\nsinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla\nvierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!... Ne ovat\nvielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä\nhaastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä\ntoimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät\nvimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat\nhänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin;\nmutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat\nnyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi\nLorchenille:\n\n-- Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.\n\n-- Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin\nte.\n\nJa hän alkoi taas haukkua.\n\nTalonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.\n\n-- Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?\n\nUkko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen.\nHän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen\npuhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti,\naivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli\nhänen isänsä, ja sanoi:\n\n-- No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?\n\nLorchen vastasi:\n\n-- Minä tahdon, että hänet pelastetaan.\n\nMiehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut\npaikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että\nasia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin\nLorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän\nnojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan\nnäköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat\npermantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:\n\n-- Puhutaanpa sitä tai tätä, -- jos hän jää tänne, hänen juttunsa on\nselvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta\nkuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.\n\nUkko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi\nedullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi\nitsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa,\nei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset\nhyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. -- Nyt,\nkun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe\npois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä\nmuka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.\n\n-- Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat\npian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä\ntakaisin... Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.\n\nChristophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että\njos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä\näitiä?... Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa;\nhänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta\ntalonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken\nolivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt\nhe kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin\noli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin\nhän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet\nvangittaisiin kotonaan. -- Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä\nkaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:\n\n-- Te tahdotte nähdä äitinne?... Minä menen teidän puolestanne hänen\nluokseen.\n\n-- Milloin?\n\n-- Tänä yönä.\n\n-- Aivanko totta? Teettekö sen?\n\n-- Minä menen.\n\nLorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.\n\n-- Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille\nmustetta.\n\nLorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän\nkääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:\n\n-- Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä\nhäntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.\n\n-- Hyvä, hyvä, vastasi poika.\n\nHänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja\nvaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.\n\nChristophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä.\nHänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes\nsyleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin\nvanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama\nkuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?... Mutta mihinkä\nhän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi\ntuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin\njoutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa\nkaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä.\n-- Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan.\nLorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä\nChristophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat\ntoisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:\n\n-- Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.\n\nChristophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi\neräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.\n\nChristophe kirjoitti:\n\n\"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en\nvoinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun\ntäytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen,\nkertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei\nsuostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin\nonneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn\nsiellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle\nkirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä\nminun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen\ntakasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän\nsinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna\nminulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen...\"\n\n-- Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä\nraottaen ovea.\n\nChristophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen\nLorchenille.\n\n-- Te viette sen itse?\n\n-- Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.\n\n-- Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte\nminua Leidenissä, -- (ensimäinen asema Ranskan puolella) --\nasemasillalla.\n\nUtelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun\nhän sitä kirjoitti.\n\n-- Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki,\nmitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.\n\n-- Minä kerron teille kaikki.\n\nHe eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies\nkatseli heitä ovelta.\n\n-- Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus\nkatsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.\n\nLorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.\n\n-- Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.\n\n-- Mennään, vastasi Christophe.\n\nHe lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti\nyhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet\nkeskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse.\nKalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa,\nsakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin\nolivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi\nyhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat.\nTieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon\nastuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle\npuolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli\nkynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin\nohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen\nsydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman\nryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä\ntaloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle.\nMetsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan\npunaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he\nolivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan\nleikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he\nsumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien\nylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi\nvalkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät\nluulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli\nalinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota.\nViimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä\nrautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös\nradalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan\naskelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He\ntulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin\nkehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta\nsiihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen\nasiansa oli käynyt.\n\nChristophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä\nkolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut\npenkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä\nja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa\nkaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain\nnukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin\nläheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen\njännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä:\nyksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!... Vangittaisiin! Se ajatus\nvimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!...\nSitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa,\njonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa\nitsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään,\njonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi\nrikos... Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt\njalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin\naikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä\nvarmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys:\nhänet vangittaisiin... Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä\nasemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin\nasemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus.\nChristophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon\ntaakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi\nliikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä,\nja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski\nhäntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen\nlinkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty\nrintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi\nnyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi\nveitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:\n\n-- Tuho tulee!\n\nHän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä\npuukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi\nsattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven.\nMutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan\nerään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle.\nChristophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei\nhievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu.\nHän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli... Aamu\nalkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot\nkulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin\nja tuli lyhdyssä... Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti\nnähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi\nhänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän\nkoitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.\n\nChristophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää\nilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!... -- Ja\nsilloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru,\nhuoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja\nmielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan\npenkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija\nminutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan.\nHän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään,\nja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin\nasemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli\njoutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa,\nheittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen\nkuin tukki.\n\nHän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen\nkello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe\nkuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä\njatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton\npäivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen.\nAinoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa\nhiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta,\naution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä\nkuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi\naitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi\npoppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin\nja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat\nraskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat\nitsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon...\n\nChristophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut,\nlammikon... -- Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia\nhänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu.\nSyöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa\nelää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui\nkuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä\nhetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään.\nHän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin\njonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän\nkuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan\nsielussaan; hänen veressään soi:\n\nNiin... Niin... Samoin... samoin... Vuosisatojen pauhu kulki hänen\nlävitsensä... Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja\nkoettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen\nsynnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua,\nkaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa\ntähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka\nei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt\nsiihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla\nrakastamatta.\n\nChristophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen\nkautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet,\njotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä\nisien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt\nsanoa jäähyväiset... Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen?\nKyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa\ntuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman\nmielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän\nsitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen\näitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on\nsyöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko\nmenneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet.\nChristophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot,\njotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä\nolivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina,\nAada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, -- kaikki ilmestyivät\nnyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua\nirti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden\njoukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa,\nnoiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä\nlähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun\noli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä\nvastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin\nkatkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen\nei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta?\nSilloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.\n\nChristophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli.\nChristophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin:\nsillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei\nnäkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän\npäätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän\nkai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain\nvirtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään\nolennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli\nnoin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen,\npunainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu,\nja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä\ntarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku,\njoka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen,\nsyrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli\nhäntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten\nsiihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta\npienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin\ntalon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:\n\n-- Tuo on minun, eikö niin?\n\nTyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:\n\n-- Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?\n\n-- Buirista.\n\n-- Ja kuka tämän teille lähetti?\n\n-- Lorchen. No, antakaa nyt.\n\nVintiö ojensi hänelle matkalaukkua:\n\n-- Tuossa on.\n\nJa sitten hän lisäsi:\n\n-- Kyllä minä teidät heti tunsin.\n\n-- No, mitä sinä sitten vitkastelit?\n\n-- Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.\n\n-- Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?\n\nTyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin\nkeskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan\nmatkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan\ntoiseen päähän:\n\n-- Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan\nsuulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne\ntunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän\nSamin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin,\nvaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja\nKerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte\ntehnyt kaikki.\n\n-- Minäkö kaikki! huudahti Christophe.\n\n-- Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi,\nvai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka\npaikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.\n\n-- Entä Lorchen?\n\n-- Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään\nkaupungissa.\n\n-- Tapasiko hän minun äitini?\n\n-- Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin\nottivat kiinni.\n\n-- Ja kuinka sinä sitten pääsit?\n\n-- Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi\njuuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja\npoliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien\ntulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee\nkohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana\nviinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: \"Lydia, Lydia!\" Minä\nmenin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka\noli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua\njuoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt\nolen.\n\n-- Lorchen ei puhunut mitään muuta?\n\n-- Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että\nnäkisitte minun tulevan hänen asemestaan.\n\nChristophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun\nhuivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä\nerotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle\nverukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.\n\n-- Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy\nmatkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.\n\n-- Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?\n\n-- Lorchen antoi minulle.\n\n-- Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa\nmuutaman kolikon.\n\nHän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.\n\n-- Ja sitten,... virkkoi Christophe.\n\nJa hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli\nnärkästyvinään.\n\n-- Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.\n\n-- Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat\nLorchenille.\n\nMutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli\ntuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.\n\nTyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän\njäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa\nkunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota\nmaalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta\nja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.\n\nKun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan\nyksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje\nja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi\navata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä\nlukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi\nkantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän\nmenisi takaisin kotiin.\n\nChristophe avasi viimein kirjeen ja luki:\n\n\"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala\non rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua\npysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole\nhuolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä\non, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti\".\n\n\"Kirjoita minulle, kun voit.\" Christophe istahti matkalaukulleen ja\nitki.\n\n\n\n\nAseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas\njuna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja\nsanoi itsekseen:\n\n-- Täytyy.\n\nHän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas,\nsynkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton,\nhämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:\n\n-- Täytyy.\n\nHän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa\nilmanrantaa:\n\n-- Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut!\nPelasta minun aatteeni!\n\nSynkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän\njätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena\nniinkuin kauniit silmät, -- kuin Sabinan silmät, -- surullisesti\nraskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli\nsade. Tuli yö.\n\n\n\n"]