Yleisen kirjallisuuden historia I

YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA I

Itämaat – Antiikin kansat – Varhaiskristillinen kirjallisuus

Kirj.

EINO RAILO

Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1933.

SISÄLLYS.

JOHDANTO.

I. Mitä on kirjallisuuden historia?

1. Luetteloimisen merkitys. -- 2. Kirjallisuuden historian

sivistyshistoriallinen puoli. Sen tehtävä ajattelun, mielikuvien,
yksilöiden ja aikakausien sielun historiana. – 3. Ajatuksien ja
mielikuvien valikoiminen niiden kauneusarvon mukaan. Kirjallisuuden
historia sivistyneenä tieteenä. Tieteellisyyden vaatimukset. Vastaus
asetettuun kysymykseen. – 4. Ns. "yleinen kirjallisuus" ja sen
historia. Esimerkkejä yleiseen kirjallisuuteen kuuluvista teoksista ja
kirjailijoista. Antiikin, Englannin, Saksan ja Ranskan kirjallisuuden
"yleisempi" luonne muihin verrattuina. Toisten kirjallisuuksien
syrjäisempi asema ja syitä siihen. Uusien arviointien tarpeellisuus.
Kirjallisuuden historian tulee olla kansallista tiedettä.

II. Kirjallisuuden synty ja varhaismuodot.

1. Luonnonkansat sivistyskansain lapsuuden kuvana. Lappalaisen joiku

esimerkkinä varhaisimmasta runoilun asteesta. Rakkaus, maine ja
kuolema: lemmenlyriikka, epiikka, mytologia. Runolaulajat ja papit.
Tarinoita ja sananlaskuja. – 2. Varhaisrunouden koristeet:
allitteraatio ja assonanssi; rytmi runoalkeen säätäjänä; sisäsointu.
Antiikin runouden koristeet. Otaksuma loppusoinnun kehittymisestä. 3.
Kirjallisuuden suunnaton määrä, jos se olisi säilynyt. Esimerkkejä
kirjallisuuden hävittämisestä. Säilyneen kirjallisuuden vanhimmat
muodot: muistokirjoitus, loitsu ja hymni, tarinat ja sananlaskut.
Hieroglyfien ja kiilakirjoitusten tulkitseminen. Vanhimmat tunnetut
kirjallisuudet: egyptiläinen, babylonialais-assyrialainen,
hebrealainen, indialainen, kiinalainen ja japanilainen. El Amarnan
kirjekokoelma. Assurbanipalin kirjasto.

ITÄMAAT.

I. Egyptiläiset.

1. Muistomerkkien antama käsitys egyptiläisten mielikuvituksesta.

Muistomerkkitaiteen kollektiivinen luonne. Tällaisen työn mahdottomuus
taidekirjallisuuden alalla. Suuria kokonaisuuksia luovia
kirjailijapersoonallisuuksia ei ollut. Muodon heikkoudesta huolimatta
aatepohja syvä. – 2. Lyriikka: työ- ja lemmenlaulut, elämännautintojen
ylistäminen, katoavaisuuden tunnelma, maailmantuska. – 3. Sadut ja muu
maallinen proosa: Sinuhen seikkailu. Haaksirikkoutuneen tarina.
Talonpojan tarina. Satu kohtalonsa tuomitsemasta prinssistä. Tarinat
kolmesta ja kahdesta veljeksestä. Riivattu prinsessa. Faarao Khufu ja
noidat. Thutiin viekkaus. Seitsemän nälkävuotta. Rampsinitin aarre.
Satnin historia. Loppuhuomautus. – 4. Uskonnollinen kirjallisuus ja
opetusrunous. Kuolleiden kirjan rakenne. Sen kolme pääosastoa ja
siveellinen pohja-aate. Hymnirunous. Ekhnatonin aurinkohymni. Myytti
Osiriista ja Isiistä. Osiris-valitus-nimisen vuorolaulun merkitys
draamallisen taipumuksen ilmauksena. Eläinsadut. Viisaudenkirjat:
Kagemnin ja Ptahhotepin opetukset. Viisaan Anin oppi. Amen-em-open
viisaudenkirja. Vaikutus Vanhaan Testamenttiin. – 5.
Muistokirjoitukset ja epiikka: Hautojen kirjoitukset. Bekan hautakivi.
Epiikan aineksia. Ramseslaulu. – 6. Runouden kaunistuskeinot:
ajatuskerto, johtosäkeen toistaminen. Clemens Aleksandrialaisen kuvaus.

II. Babylonialaiset ja assyrialaiset.

1. Babylonialais-assyrialainen muistomerkkitaide verrattuna

egyptiläiseen. – 2. Maallisen lyriikan vähäisyys. Elämännautintojen
ylistäminen. Job-runous: Valitusruno vanhurskaan kärsimyksistä. – 3.
Mytologiset eepokset: Mardukin taistelu Tiamatia vastaan. Ishtarin
käynti tuonelassa. Tammusin tarina ja viittaus Osiris-tarinaan.
Gilgamesh-eepos ja vedenpaisumuskertomus. – 4. Loitsut.
Katumuspsalmit. Hymnit. Sananlasku- ja viisauskirjallisuus. Hammurapin
laki. Draama.

III. Hebrealaiset.

1. Juutalaisten uskonto heidän kansallisuutensa säilyttäjänä. Heidän

kansalliskirjallisuutensa ja sen yhteisnimet. – 2. Tooran synty.
Jahvistinen ja elohistinen jumalakäsitys. Profeettain kaanon. Pyhät
kirjat. Vanhan Testamentin kieli. Massoreettinen teksti. Septuaginta.
Versio vulgata. – 3. Raamatun vanhin, kanaanilais-mytologinen pohja.
Seuraava, patriarkkain elohistisesti idyllinen kerros. Abraham. Romaani
Joosefista. – 4. Israelilaisten maahantulo, Lemekin sotalaulu.
Ballaadirunous: Mirjamin laulu. Deboran voittovirsi. Jousilaulu. –
Gideonin ja Simsonin sikermä. Jeftan tytär. Saulin ja Davidin sikermä.
– 5. Yleishuomautus profeetoista ja heidän esiintymisensä merkitys.
Aamos. Hosea. Jesaja. Jeremia. Deuterojesaja. Hesekiel ja
lakijuutalaisuuden synty. – 6. Profeettain runouden muodot ja
runomitta. – 7. Jerusalemin pappisvaltio ja hellenistinen kulttuuri.
Juutalaisten uskonnon kehittyminen maailmanuskontoa kohti. Palestiinan
juutalaisten ja makkabealaisten suhde siihen. Stoalaisuuden ja
persialaisen uskonnon vaikutus juutalaisuuteen. Saatana, tuomiopäivä,
Messias. – 8. Salomon korkea veisu. Jobin kirja. Salomon saarnaaja.
Salomon sananlaskut. Viisauden kirja. Jeesus Syrakin kirja. – 9.
Ruutin, Joonan, Tobian, Esterin, Danielin ja Juditin kirja. – 10.
Psalttari. – 11. Talmud. – 12. Flavius Josephus.

IV. Indialaiset.

1. Arjalaiset, sanskrit, prakrit ja pali. William Jones ja

sanskritilaisen kirjallisuuden tunnetuksi tulo Euroopassa. – 2. Vedat
ja niiden uskonto. Peruskastit. Vedain selitysteokset ja brahmalaisen
uskonnon synty. – 3. Mahabharata: synty ja sisällys; Nala ja
Damajanti; Savitri; Bhagavadgita; lopputaistelu; runoelman yleisluonne
ja merkitys. – 4. Ramajana: sisällys; synty. – 5. Sanskritilainen
kieli- ja runo-oppi. Lyriikan luonne ja lyyrillisiä kokoelmia.
Kalidasan runoelmat Pilvisanansaattaja ja Vuodenaikojen kokoelma.
Jajadevan Gitagovinda ja Krishnatarinat. – 6. Eläinsatukokoelmat
Pantshatantra ja Hitopadesa. Muita satukokoelmia. Romaani. – 7.
Sanskritilaisen näytelmän synty. Indialaisen ja uusattikalaisen draaman
yhtäläisyydet. Kielellinen rakenne. Maallinen hovi- ja uskonnollinen
kansannäytelmä; jatrat; sanskrit-draaman luonne ja rakenne;
esittäminen. – 8. Näytelmäkirjailijat Kalidasa, Sri-Harshadeva ja
Bhavabhuti. – 9. Buddha ja hänen oppinsa. Buddhalainen
palikirjallisuus: Nikajat, Dhammapada-, Jataka- ja Sutta Nipata-runous.
Myöhempää buddhalaista kirjallisuutta. – 10. Hindi, urdu ja bengali.
Tulsi Das. John Gilchrist. Bengalinkielinen kirjallisuus. Rabindranath
Tagore. Loppusana.

V. Persialaiset.

1. Persialaisten kansallisuus ja uskonto. -- 2. Zoroaster, Zend-kieli,

Avesta, tämän synty ja sisällys. Zoroasterin uskonto. – 3.
Muinaispersiankieli. Pehlevi eli keskiajan persiankieli. Kalilah ja
Dimnah. Uuspersiankieli ja kirjallisuus. Rudagi ja persialaiset
runomuodot. Persialaisten kansalliseepos: Firdusin Kuningasten kirja,
sen historia, sisällys ja merkitys. – 4. Dshurdshani. Nizami. – S.
Abu Said. Feriduddin Attar. Dshelaleddin Rumi. Saadi. – 6. Omar
Khajjam. Hafiz. Seitsemän klassillista kirjailijaa. Dshami. – 7.
Persialaisten romaani. Syntipas. Papukaija ym. Uuspersialainen
tietokirjallisuus. Tabarin. Avicenna. Mirkhond. Sharafuddin. Fr. Pétis
de la Croix ja Tuhatyksi päivää. – 8. Persialaisten draama:
tazieh-Hussein-juhla, pila.

VI. Arabialaiset.

1. Yleiskatsaus arabialaisten runouden erikoisuuksiin. Laulujen kirja.

– 2. Moallakat ja Hammad. Amra al Kais. – 3. Mufaddalijat. Al Aswad.
Salama. Abu Tammani ja Hamasa. Khansa. Tunnetuksi tulo Euroopassa. –
4. Muhammed ja Koraani. Tunnetuksi tulo Euroopassa. – 5. Koraanin
merkitys ja vaikutus runouteen. Akhtal, Farazdak ja Dsharir. Abu Nuwas.
Abul Atahija. Al Mutanabbi. Abu Firas. Al Ma'arri. Ibn Zeidun. Mutamid.
Al Hariri ja Makamarunous. – 6. Arabialaisten saturunous. Kitab al
Fihrist. Tuhatyksi yötä, synty, sisällys ja tunnetuksi tulo Euroopassa.
Antara- ja Husseinromaanit. – 7. Historia. Ibn Ishak; Tabari; Ibn
Khaldun. Filosofia: Avicenna; Al Ghazali; Avempace; Ibn Tufail;
Averroes; Paduan yliopisto. Matematiikka, tähtitiede, maantiede ja
lakitiede. – 8. Loppuhuomautus.

VII. Turkkilaiset.

Turkinkieli ja sen tutkiminen. Persialaiset ja arabialaiset lainasanat.
Arabialaiset kirjaimet. Tästä aiheutuvat kielen kehittymisen esteet.
Kemal-pashan uudistuksen merkitys. Turkkilaisen kirjallisuuden
riippuvaisuus persialaisesta ja arabialaisesta. Sultan Veled.
Alkukirjallisuuden aiheet. Nevaji ja ghazalimuoti. Runoilijasulttaanit.
Ibn Kemal. Mesih. Fuzuli. Baki ja hänen maineensa. Nefi. Nabi. Nedim.
Saad-ud-Din: Kronikkain kruunu. Historialliset vuosikirjat. Tshelebi.
Sheikh Ghalib: Kauneus ja rakkaus. Nukketeatteri. Turkkilaisen
kirjallisuuden eurooppalaistuminen. Shinasi Effendi.

VIII. Kiinalaiset.

1. Yleisiä huomautuksia kiinalaisten luonteesta, kulttuurista ja

kirjallisuudesta. "Kirjojen polttaminen". – 2. Lyriikka:
Shikingkokoelma, sisällys ja aihepiiri, merkitys taiderunouden
perusteoksena; loppusointu ja säerakenne; käännös latinaksi. – 3.
Runouden loistokausi. Li Tai-po. Tu Fu. Po Tshy-i. Lyriikan
tunnusmerkki. Runouden lajeista. – 4. Romaani: Kolmen valtakunnan
historia ja historialliset romaanit; suurromaani Hung Lou Meng; Mitä
tuuli kertoo kuutamossa; Ihmetarinoita; Pu Sung-Ling ja Eriskummallisia
tarinoita. – 5. Näytelmä: sen historia; Jenin sata näytelmää;
näytelmän luonne ja laatu; Tshao-perheen nuori orpo – Voltairen
Kiinan orpo; Taivaan pagodi; esimerkkejä juonikomediasta; Pi-Pa-Ki;
Si-Siang-Ki; Hoei-Lang-Ki (Liitupiiri); vertaus Euroopan uuden ajan
draamaan. – 6. Kungfutse ja hänen kaanoninsa. – 7. Filosofia: Laotse;
Kuangtse; Mongtse. Historia: Se-ma-Tshienin historia Shi Tshi;
Se-ma-Kuangin Historian kuvastin (Tung Tshien). Maantiede ja
matkakuvaukset: pappien Fa Hsienin ja Hsyan Tsangin matkat Indiaan;
Kertomus länsimaista. – 8. Uuden yleiskielen ja -kirjoituksen
välttämättömyys; Pekingin murre; äännemerkit; 1918:n uudistus;
pei-hua-kieli.

IX. Japanilaiset.

1. Japanin kieli, kirjoitus ja kansa. -- 2. Lyriikan erikoislaatu.

Hokku ja tanka. Manjoshu. Hitomaro ja Akahito. Tsurajukin Kokinshu.
Yhdenkolmatta hallituksen kokoelmat. Teika Kion Hiakuninshu.
Runouden merkitys Japanissa. – 3. Kojiki. Nihongi. Dai Nikonshi.
Taketori-monogatari. Murasaki no Shikibun Genji-monogatari. Sei
Shonagon Makura no Zoshi. Eri romaanilajeja. Tazikava-Bakuin:
Kahdeksan koiran historia. – 4. Kagura-tanssi. No-näytelmä. Jokioka
Tsuge-kokoelma. Kyogen-pilat. Soruri-ballaadit. Kabuki-tanssikuvaelmat.
Nykyaikainen näytelmä.

KREIKKALAISET.

I. Varhaiskulttuuri, Homeros ja muu eepillinen runous.

1. Minolainen kulttuuri. Kreikkalaisten saapuminen. Uusien olosuhteiden

vaikutus. – 2. Minolais-arjalainen uskonnon ja runouden pohja. Teoria
Iliaan ja Odysseian synnystä. Homeros. – 3. Iliaan sisällys; kerronnan
tahti; kuvat ja vertaukset; ihmiset ja luonteet; realismi; huumori. –
4. Odysseia verrattuna Iliaaseen; sen heikkoudet ja erilainen sävy;
taiteelliset etupuolet; Nausikaan idylli; yleviä luonnekuvia ja niiden
varjopuolia; huumori. – 5. Iliaan maailmankuva. Elämän yksinomainen
tämänpuolisuus. Uskonto ja kohtalon pelko. Viittaus Aamos-profeettaan.
Vertaus Mahabharataan. Kansalliseepos. – 6. Homerolaiset hymnit.
Eepillinen kyklos. Margites. Sammakoiden ja hiirien sota. Hesiodos ja
didaktinen epiikka. – 7. Kuusimitan luonne. Eepillisen runouden
tunnus.

II. Elegia ja jambi, laulu ja kuorolyriikka:

1. Distikhonin ja elegian synty. Jambi ja melos. Phorminks ja lyyra.

Terpandros. Doorilainen kuorolyriikka. Oodi ja sen rakenne. – 2.
Elegia: Kallinos; Tyrtaios; Mimnermos; Solon; Theognis. Eläinsatu.
Jambi; sepittäjät: Arkhilokhos; Semonides; Hipponaks. – 3. Laulu:
Alkaios; Sappho; Anakreon. Kuorolyriikka: Alkman; Arion; Stesikhoros;
Ibykos; Simonides; Bakkhylides; Pindaros.

III. Näytelmä.

1. Ateena Hellaan johdossa. 2. Kreikkalaisen näytelmän synty, tragedia

ja komedia. Thespis. Susarion. Dikelistit. Satyyrinäytelmä.
Hilarotragedia. Aristoteles draaman synnystä. – 3. Kreikkalaisten
teatteri. Tragedian ja komedian aikakaudet. – 4. Aiskhylos. – 5.
Sophokles. – 6. Euripides. – 7. Aristoteleen mielipiteet tragediasta.
– 8. Sisilialainen komedia, phlyakit, Epikharmos. Miimi. Sophronos.
Attikalainen komedia. Kratinos. Aristophanes. – 9. Keskikomedia. Uusi
komedia. Menandros. Poseidippos.

IV. Tiede.

1. Joonialaisten luonnonfilosofia: Thales; Anaksimandros; Herakleitos;

Anaksagoras; Ksenophanes; Pythagoras. Historian alkio: Hekataios. – 2.
Attikalainen retoriikka: Protagoras; Gorgias; Isokrates; Aiskhines;
Demosthenes. Sofistit ja logiikka. Sokrates. Vertaus Jeesus
Nasarealaiseen. – 3. Megaralainen (Euklides), kyynillinen
(Antisthenes) ja kyreneläinen (Aristippos) filosofian koulu. Platon,
elämäkerta, teokset, filosofia; mielipiteet taiteesta. – 4.
Aristoteles, samoin; maailmankuva. Theophrastos. – 5. Epikurolaisuus
ja stoalaisuus; Epikuros; Zenon; Kleanthes; Khrysippos. – 6. Historia:
Herodotos; Thukydides; Ksenophon.

V. Hellenistinen aika.

1. Hellenismi. Aleksandria. Museion. Pergamon. Hellenismin

kreikkalais-roomalainen vaihe. Idylli ja epigrammi. Paimenrunous. – 2.
Runoilijoita: Kallimakhos; Apollonios Rhodolainen; Aratos; Nikandros;
Nonnos; Musaios Grammatikos; Theokritos; Moskhos; Bion; Herodas;
Asklepiades. Antologiain tekijöitä: Meleagros; Konstantinos Kephalas;
Maksimos Planudes; Kreikkalainen antologia. Teatteri. Lykophron.
Plejadit. Pompai. – 3. Parthenioksen Erotika pathemata. Aristeideen
Milesiaka. Seikkailutarinat: Iambuloksen Robinson-tarina;
Pseudokallisthenes; Hekataios ja hyperborealaiset; Euhemeros. Romaani:
Tarina Ninoksesta ja Semiramiista; Antonios Diogenes; Ksenophon;
Iamblikhos; Heliodoros; Longos; Khariton; Akhilleus Tatios; Apollonios
Tyrolainen. Philostratos Ateenalainen. – 4. Lukianos. – 5. Museionin
kirjallisuustiede: Aristarkhoksen Homeros-tutkimukset. Pergamonilainen
kritiikki: Didymos Khalkenteros. Kielioppi ja käännöstyö: Dionysios
Thraks; Septuaginta. Filosofia: Panaitios; Epiktetos; Marcus Aurelius;
Diogeneen oppilaat; Bion ja diatribit; Pyrrhon; uusplatonilaisuus;
Philon Juutalainen; Plotinos ja hänen estetiikkansa. Matematiikka:
Euklides; Arkhimedes. Tähtitiede: Aristyllos ja Timokharis;
Aristarkhos; Eratosthenes; Hipparkhos; Ptolemaios: Syntaksis megiste.
Maantiede: Eratosthenes; Strabon; Ptolemaios: Geographiké syntaksis.
Lääketiede: Hippokrates: Herophilos; Erasistratos; Galenus. Historia:
Polybios; Timaios; Poseidonios; Diodorus Siculus; Dionysios
Halikarnassoiainen; Plutarkhos; Berossos; Manethos.

ROOMALAISET.

I. Esiklassillinen aika.

1. Italian varhaiskansat ja -kielet. Latina. Roomalaisten alkeisrunous:

versus saturnius; fescennilaulut; saturat; atellanit ja niiden
henkilöt; miimit. Annales maximi ym. Roomalaisten kirjallisuuden
aikakaudet. – 2. Livius Andronicus. – 3. Roomalaisen näytelmän eri
lajit. Näyttelijät. Teatteri. – 4. Naevius. Plautus. – 5. Ennius.
Cato vanhempi. Caecilius. Pacuvius. Aceius. – 6. Terentius. Lucilius.

II. Klassillinen l. kultainen aika.

1. Alkuhuomautus. -- 2. Cicero. -- 3. Caesar. Sallustius. Nepos. Varro.

– 4. Lucretius. – 5. Catullus. – 6. Augustus ja hänen aikansa:
Maecenas; Messalla; Pollio; kirjallisuus ja kirjastot. – 7. Vergilius.
– S. Aeneis. – 9. Horatius. – 10. Propertius. Tibullus. – 11.
Ovidius. – 12. Livius.

III. Hopeainen ja loppuaika.

1. Väestön rodullinen ja henkinen muuttuminen; Rooman valtakunnan

häviön syyt. – 2. Jäljittelyn aika alkaa. – 3. Retoriikka, sen
vaikutus kirjallisuuteen. Näytelmän kehitys. Seneca nuoremman
tragediat. Antiikin näytelmän loppu. – 4. Phaedruksen eläinsadut.
Anonymus Nilanti. Romulus. Satiiri: Persius; Juvenalis; Martialis;
Statius; Petronius Arbiter: Trimalchion pidot. – 5. Romaani: Apuleius;
Apollonios Tyanalainen; Dictys Cretensis; Dares Phrygius. – 6.
Lyriikka: Venuksen valvojaiset; Hadrianus; Ausonius. Epiikka: Manilius;
Lucanus; Flaccus; Silius; Homerus Lalinus; Statius; Claudianus. – 7.
Retoriikka: Seneca vanhempi; Quintilianus; Pronto. Filosofia: Seneca
nuorempi. Kokemusperäiset tieteet: Columella; A. Cornelius Celsus;
Plinius vanhempi. Historia: Tacitus; Plinius nuorempi; Suetonius;
Ammianus. Latinankieli: Priscianus. Kirjallisuuden historia: Aulus
Gellius. Lakitiede: Rooman lain kehitys; Gaius; Papinianus; Ulpianus
ym. Lakiteoksia. Tribonianus.

VARHAISKRISTILLINEN KIRJALLISUUS.

1. Alkuhuomautus. -- 2. Logia Jesu. Oxyrhynchuksen löydöt.

Varhaiskristillinen kirjailija Papias. Legendatieto. Markuksen,
Matteuksen ja Luukkaan evankeliumi. Niiden synoptinen luonne.
Vuorisaarna. – 3. Paavali ensimmäinen kristitty kirjailija; elämäkerta
ja kehitys; Paavalin filosofia ja suhde Jeesukseen; hänen luonteensa;
hänen lähetyskirjeittensä arvo kirjallisuutena. – 4. Johanneksen
evankeliumi. Evankeliumit kirjallisuutena. – 5. Apostolisten isäin
kirjoitukset. Gemens Roomalaisen Kirje korinttilaisille ym. Hermaksen
Paimen. Justinus Marttyyrin Dialogi ja Apologia. Uuden Testamentin
muodostuminen lopullisesti. – 6. Kristillisen romaanin alku. Paavalin
ja Theklan teot. Marttyyrien elämäkerrat: Polykarpoksen kuolema.
Pyhimysten elämäkerrat: Pyhän Antoniuksen elämä; Lausiakon; Rufinus
Tyrannius; Hieronymuksen romaanit. – 7. Hymnit: Varhaiskristilliset
hymnit; gnostilaiset Bardenios ja Harmonios; Ephraim Syrialainen;
Methodius; Synesius; Gregorius Nazianzilainen Hilarius; Ambrosiuksen
hymnit ja runomitta; Prudentius. Kristillinen epiikka: Juvencus;
Prudentius. – 8. Hyökkääjät: Celsus; Porphyrios. Puolustajat: Justinus
Marttyyri; Clemens Aleksandrialainen; Origenes; Eusebios ja hänen
kirkkohistoriansa; Aleksandrian katekeettikoulu; Minucius Felix;
Tertullianus. – 9. Keskiajan tieteen synty: Hieronymus; Augustinus.

JOHDANTO.

I. MITÄ ON KIRJALLISUUDEN HISTORIA?

1

Kirjallisuuden historia on laajimmin käsitettynä juuri sitä, mitä sen
nimi ilmoittaa, so. tietoa kirjoitetun, painetun tai muuten säilyneen
kirjallisuuden vaiheista. Tässä ulkoisessa merkityksessä sen piiriin
kuuluu kaikki kirjallisuus, alasta, laadusta, arvosta, säilymis- ja
monistustavasta huolimatta, hieroglyfistä painettuun kirjaan,
vaatimattomasta arkkiveisusta aina uusimpaan kaunokirjalliseen,
historialliseen, teknilliseen teokseen saakka, halveksimatta
vähäpätöistäkään tuotetta. Tässä muodossa kirjallisuuden historia on
enimmäkseen luettelevaa, kuvailevaa laatua, tilinpitoa kirjallisuuden
lukumäärästä, sen lajittelevaa ja selventävää näkyvillä pitämistä niitä
varten, jotka tahtovat tarkemmin syventyä sen kansien väliin
kätkettyihin asioihin. Tätä puolta hoitavat sivistysmaiden suuret
keskuskirjastot tai sitä varten erikoisesti perustetut elimet. Suomessa
tehtävän suorittaa Helsingin Yliopiston Kirjasto, joka on vuodesta 1856
saakka luetteloinut suomenkielisen kirjallisuuden. Oikean käsityksen
kirjallisuuden luettelevan historian tarpeellisuudesta saamme
muistaessamme, että ellei viimemainitun luettelon ensimmäistä osaa,
joka käsittää kirjallisuutemme sen alusta viimemainittuun vuoteen
saakka, olisi saatu tehdyksi niinkin ajoissa ja käyttämällä hyväksi
vanhain suomenkielisten kirjain kokoilijan, Matti Pohdon, verratonta
muistia ja asiantuntemusta, olisi Turun Yliopiston Kirjaston palon
aiheuttama aukko yhä syventynyt ja tietomme vanhasta, nopeasti
häviävästä suomenkielisestä kirjallisuudesta ehkä jääneet monessa
kohdin vaillinaisiksi ja epätarkoiksi.

2

Kirjallisuuden luetteleva historia siis ilmoittaa, mitä kirjoja on
ollut tai on olemassa. Ymmärrämme tällöin vasta päässeemme rannalle,
josta kirjallisuuden valtameri avautuu eteemme. Huomaamme
tarkastaessamme sitä, että sen läpikuultavat kerrokset ovat tyyniä,
liikkumattomia, paikalleen vakiintuneita; pohjalla näkyy sameata
sakkaa, ylempänä kirkkaita vesiä, kauniisti sädehtiviä kristalleja, ja
alueelta toiselle ulottuvia juovia, kuin laavapurkausten arpia; mutta
pinta aaltoilee vielä sulana, eri virtausten törmätessä yhteen ja
aiheuttaessa sähähteleviä kuohupäitä. Nuo liikkumattomat pohjakerrokset
ovat menneiden aikojen kirjallisuutta, jonka arvo on selvinnyt ja
täsmällistynyt: sakka on laskeutunut pohjalle ja jättänyt näkyviin
välkkyviä jalokiviä. Kirjallisuuden eri alueilta toisille ulottuneet
virtaukset ovat jäätyneet omavärisiksi juovikseen, jotka
historioitsijan silmä erottaa yhtä selvästi kuin geologi
purkauskanavat. Ja pinnan aaltoilu ja vastakkain törmäävät merivirrat
ovat kuva oman aikamme kirjallisuudesta, joka myrskyisenä ja
monivivahteisena kuohuu ympärillämme, vähitellen joutuakseen ajan
siivilöimismenettelyn alaiseksi. Kirjallisuuden historian ensimmäisenä
varsinaisena työnä luetteloimisen jälkeen on nyt näiden sisäisten
ilmiöiden tutkiminen: synty, laatu, todennäköinen arvo, vaikutus sekä
omalla että vieraalla alueella, vaiheet, vaipuminen tai kirkastuminen,
– kaikki on selvitettävä ja kerrottava mahdollisimman asiallisesti ja
syvimmän totuuden mukaisesti. Tässä muodossaan kirjallisuuden historia
on samalla sivistyshistoriaa, so. jos sen mieli antaa kirjallisuuden
synnystä ja laadusta sekä näihin vaikuttaneista voimista oikea,
todellisuuteen perustuva käsitys, sen täytyy etsiä juuret
menneisyydestä ja ajankohdan paristosta. Näin muodostuvat laajat
kirjallisuuden historiat aikakausien kulttuurin esityksiksi, ei vain
kertoessaan kirjailijain elämästä, kirjojen synnystä ja sisällyksestä,
vaan erittäinkin kuvatessaan menneisyyttä, taustaa ja ympäristöä.

Mutta tällaisena ei kirjallisuuden historia ole oikeastaan muuta kuin
ihmisen ajattelun ja mielikuvien historiaa. Lähtien kaukaisimmista
ajoista se nimittäin toteaa, millä ajatuksilla on ollut terävyyttä,
syvyyttä ja kantovoimaa, millä mielikuvilla sitä ominaisuutta, jota
sanomme "kauneudeksi", ja seuraa näiden ja yhä uusien tällaisten
kulkua, kehitystä ja kamppailua kautta aikojen. Näin siitä tulee
ihmisen syvimmän olemuksen, syvimpien pyrkimysten historia, joka
ikäänkuin kokoaa itseensä hengenelämän hienoimman tuoksun ja tarjoaa
sen lukijoilleen puhdistettuna ja kaikilta aineksiltaan eriteltynä.
Suoritettaessa kirjallishistoriallista tutkimusta tältä syvimmaltä
kannalta joudutaan siis luotaamaan ja kuvaamaan sekä aikakausien että
yksilöiden sielua, sitä salamyhkäistä ahjoa, jonka hohde valaisee
vuosisadat, ja arvioimaan luotauksen tuloksia sen mukaan, mikäli niissä
näyttää olevan aitoa kultaa, so. kestävää kauneutta.

3

Alussa siis näimme kirjallisuuden historian laajimmin ja ulkoisimmin
käsitettynä ikäänkuin kirjanpidollisesti sulkevan piiriinsä kaiken
kirjallisuuden, mitä on olemassa, ja me ymmärrämme, että niin täytyy
olla, koska vähäpätöisimmälläkin tuotteella saattaa olla ainakin
sivistyshistoriallista valaisuvoimaa. Mutta ryhtyessään sitten
varsinaiseen tehtäväänsä, so. ihmisen ajatusten ja mielikuvien
tutkimiseen ja niiden vaiheiden seuraamiseen, kirjallisuuden historia
joutuu valikoimaan niitä, seulomaan pois merkityksettömät ja halvat,
ottamaan talteen kallisarvoiset. Jos jokin ajatus on ikäänkuin avannut
linjan sankan metsän läpi tulevaisuuteen, josta häämöttää kirkas
selkeys, on tuota linjaa seurattava, sillä se on tavallisesti joltakin
puolelta ihmiskunnan maailmankatsomuksen kehitysviiva: jos jokin
mielikuva on sykähdyttänyt sydämiä "kauneus"-ominaisuudellaan, on sen
vaiheita syytä seurata, sillä siitä kasvaa pian sen ympärille laaja
sulotarten parvi; ja jos tarkemmin ajattelemme tuota selittämätöntä
ominaisuutta, jota sanomme "kauneudeksi", rupeamme aavistamaan, että
siihen sisältyvät myös ajatusten arvopuolet: ajatus, joka terävänä
salamana leimahtaen valaisee ihmiskunnan edessä olevan tulevaisuuden
pimeän seinän, on tietenkin, jos mikään, "kaunis". Tulemme siis siihen,
että kirjallisuuden historia on ydinolemukseltaan ihmisen kirjallisesti
tulkittujen kauniiden ajatusten ja mielikuvien historiaa. Mitä sitten
"kaunis" on, sen kirjallisuuden historia jättää varsinaisen
"kaunotieteen", estetiikan, selvitettäväksi, tyytyen itse työssään
omaan kauneudentajuunsa: "Mi kaunist' on, on iloks' ikuiseksi".

Kaiken ylläsanotun vuoksi kirjallisuuden historia pyrkii olemaan
historiallisista, humanistisista tieteistä ikäänkuin hienoin,
sivistynein, ylimyksellisin, se kun kokoaa haltuunsa ihmissielun
pyhimmän suitsutuksen, Abelin uhrisavun, käsitelläkseen sitä
ymmärtävästi, laajakatseisesti, mahdollisimman korkeilta ja jaloilta
näkökannoilta. Katsellessamme kirjallisuuden historian asemaa eri
maissa toteammekin, että kuta vanhempi kirjallisuus ja kulttuuri, sitä
monipuolisempi, kehitetympi, viljellympi ja kunnioitetumpi
kirjallisuuden historia, tämä ihmishengen hienoimpien saavutusten
selitystiede.

Sanalla "tiede" pääsemme lopuksi siihen, että kirjallisuuden historian
siis tulee olla myös, jopa ennen kaikkea, tiedettä. On olemassa
teorioja siitä, mikä olisi oleva kirjallisuuden historian niin
sanoaksemme varsinainen tieteellinen ohjesääntö, mutta nuo teoriat ovat
liian tarkkuutensa vuoksi yksipuolisia. Paras ja ainoa ohje on kaiken
tieteen ylin tarkoitus: totuuden etsiminen. On koetettava pyrkiä
syvimpään ja puolueettomimpaan totuuteen, tutkien huolellisesti kaikki
asianhaarat, ollen samalla tuomari ja tuomittava, syyttäjä ja
puolustaja, ja lausuttava loppuarvostelu mieluiten varovasti, vanhan
tuomarinohjeen mukaan: parempi päästää kuin langettaa. Tässä työssään
kirjallisuuden historian tutkija käyttää realisia todistuskappaleita,
kaikkia saatavissa olevia asiakirjoja, logiikan, mielikuvituksen,
tunnestautumisen ja näkemyksen aseita, mutta siitä huolimatta hänen
lopputuloksensa on usein enemmän tuon näkemyksen, intuition, sanelema,
kuin matemaattisesti tieteellinen ja vastaanväittämätön lauselma.
Kirjallisuuden historia onkin huomattavalta osalta ihmisen sielun
aivoituksia, joihin tuhannetkin seikat vaikuttavat, intuitiivisella
myötäelämisellä ja tunnestautumisella, "sijaiskärsimisellä", tutkiva
tiede, ei siis eksaktinen, kokemusperäinen, siinä merkityksessä kuin
esim. kemia. Ihmishengen ilmauksia ei ole mahdollista muuten tutkia,
emme voi analysoida runoutta lakmuspaperilla emmekä keittämällä sitä
koeputkissa. Meidän täytyy jännittää henkemme voimat näkemyksellisesti
tajutaksemme ja välittääksemme muillekin sen totuuden, jonka runoilija
on innoituksensa hetkellä saanut ikuisista taivosista ja pukenut
kauneuden tähtimantteliin. Tieteenä kirjallisuuden historia on siis
mahdollisuuksien mukaan eksaktista, mutta syvimmältä olemukseltaan
etsimistä intuitiivisella, tunnestautuvalla myötäelämisellä.

Tämä riittäköön vastaukseksi asettamaamme kysymykseen. Sanokaamme siis,
että kirjallisuuden historia on kirjallisesti tulkittujen kauniiden
ajatusten ja mielikuvien selittävää historiaa, joka täyttää
tieteellisyyden ehdot sekä eksaktisuuteen että intuitioon nähden.

4

Tämän kirjan nimi asettaa vielä vastattavaksi kysymyksen, mitä on se
"yleinen kirjallisuus", jonka historia teoksemme ilmoittaa olevansa.
Haettaessa vastausta on muistettava, että kansoilla on ensinnäkin oma
erikoinen, kansallinen kirjallisuutensa, joka sen olemuksen syvimmistä
lähteistä kummunneena kuvastaa kaikkia sen kansallisia ja muita
erikoisominaisuuksia. Sen joukossa on paljon, ehkäpä suurin osa,
sellaista, joka juuri näiden ominaisuuksien tulkkina on tuolle kansalle
itselleen kallisarvoista, mutta vähemmän arvokasta vieraalle, joka
harvemmin etsii tällaisia erikoisuuksia kuin yleisiä arvoja. Mutta
siellä voi olla sellaistakin kirjallisuutta, joka yleisinhimillisellä,
korkealla runollisella arvollaan kohoaa kansallisten erikoisuuksien
yläpuolelle, koko ihmiskunnan näkyviin, tullen siten yhteiseksi
omaisuudeksi. Tällaista kirjallisuutta olemme tottuneet sanomaan
"yleiseksi", ja sen synnyn ja vaikutuksen kuvaus siis on "yleisen
kirjallisuuden historiaa". Sitä kirjoitettaessa on siis vältettävä
liiallista syventymistä kansallisesti ehkä kylläkin tärkeisiin, mutta
yleiseltä, kansainväliseltä kannalta ehkä vähemmän huomattaviin nimiin
ja teoksiin, ja omistettava enemmän huomiota yleisinhimillisesti
painaviin asioihin ja nimiin, jotka säteilevät kansallisuusrajojen yli,
ja ovat raivanneet kansojen välille omat erikoiset vaikutuskanavansa,
tämä on muistettava luotaessa laajojakin yleisen kirjallisuuden
historiallisia esityksiä, saati sitten suppeita, joissa jo rajoitettu
tila velvoittaa pysymään tarkasti asian pääjuonessa. Mutta suppeassakin
esityksessä on silti koetettava antaa pätevä yleiskuva kansojen
erikoisluonteesta, kirjallisten arvojen syntyä ja kehitystä
silmälläpitäen.

Valaistaksemme ylläsanottua ensin yksityisiä kirjoja ja kirjailijoita
koskevilla esimerkeillä huomautamme, että itämaiden kirjallisuudesta
Raamattu itseoikeutettuna astuu yleisen kirjallisuuden piiriin. Se on
tosin Vanhan Testamentin osalta juutalaisten kansallinen erikois- ja
peruskirja, mutta kun siihen sisältyvä siveysoppi ja uskonto sekä näitä
esittävien kirjoitusten kauneus on tullut koko sivistyneen maailman,
kristikunnan, yhteiseksi omaisuudeksi, syvästi vaikuttaen sen
elämään, on selvää, että Raamattu on kaikkien kansojen oma,
maailmankirjallisuuden ensimmäinen valtava yhteisteos. Samoin voimme
sanoa Homeroksen runoja yleiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi
yhteisomaisuudeksi. Sellaiset kirjailijat kuin Shakespeare ja Milton
eivät voi jäädä kansansa erikoisaarteiksi, koska heidän tuotantonsa
astuu kansallisuusrajojen ulkopuolelle sen kautta, että he ikäänkuin
puhuvat koko ihmiskunnan äänellä. Yleiseen kirjallisuuteen kuuluu
itseoikeutettuna myös Kalevala, koska se on kansalliseepoksista
erikoisimpia ja arvokkaimpia, ikäänkuin tervehdys kansojen kaukaisen
lapsuuden ajalta, jolloin luonnon runolähde vielä pulppusi kirkkaana.
Puhuen sitten kokonaisten kansojen kirjallisuudesta voidaan meidän
kannaltamme sanoa antiikin kirjallisuuden kuuluvan yleisen
kirjallisuuden piiriin siksi, että sen luojakansat ovat jättäneet sen
sivistysmaailmalle yhteiseksi perinnöksi; ja sellaisten maiden kuin
Englannin, Saksan ja Ranskan kirjallisuuden olevan kokonaisuudessaankin
"yleisempää" kuin muiden, koska se on ollut muiden kansojen johtajana
ja opettajana. Päinvastoin taas monien kansojen kirjallisuus, vaikka
onkin sinänsä arvokasta, silti usein vain sangen vähäiseltä osalta
kuuluu yleisen kirjallisuuden piiriin. Tähän on monenlaisia syitä: se
on nuorta, syrjäisen aseman ja oudon kielen vuoksi tuntematonta, ehkä
vailla huippusaavutuksia, vaikka yleensä korkeatasoista; sen on
tuottanut kansa, joka ei ole ehtinyt, sattunut tai kyennyt
aikaansaamaan ihmiskuntaa yleensä kannustavaa ja kiinnostavaa
ajattelua. Niinpä ei Venäjän kirjallisuus laajuudestaan huolimatta,
Dostojevskia ja Tolstoita lukuunottamatta, ole jaksanut astua yleisen
kirjallisuuden piiriin. Suomi kuuluu siihen toistaiseksi vain
kansanrunousaarteillaan, Ruotsi on muutamien nimiensä kautta noussut
rajamaille, mutta Norja on Ibsenin suurtyön, hänen Euroopan
draamakirjallisuudessa aikaansaamansa uudistuksen kautta, astunut sen
piiriin. Näitä arviointeja ajatellessa on muuten muistettava, että
Euroopan johtavat kansat, englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset,
ovat historiallisen kulttuuritehtävänsä mukaisesti edelleenkin
korkeimmassa, keskeisimmässä tuomarinasemassa: "reunamaiden"
saavutusten pääsy yleisen kirjallisuuden piiriin riippuu hyvin paljon
siitä, mitä niistä keskuksessa sanotaan; yleisen kirjallisuuden
historiat kirjoitetaan johtavassa merkityksessä edelleenkin siellä, ja
inhimillistä on, että läheinen ja oma aina pyrkii näyttämään
suuremmalta kuin kaukainen ja vieras.

Tämä johtajakansojen valta-asemasta ja merkityksentunnosta johtuva
menettely sisältää kuitenkin kaikille kansoille pätevän ohjeen.
Seisoessamme kirjallisuuden valtameren rannalla ja tutkiessamme sen
syvyyksiä, sekä ruvetessamme sitten esittelemään havaintojamme meidän
tulee, onpa suorastaan pakko, koska emme pääse irti erikoisuudestamme
yksilönä emmekä kansamme jäsenenä, pyrkiä ilmaisemaan se, mikä juuri
meidän kulttuuripiirimme, kansallisen sielunelämämme kannalta tuntuu
tärkeältä. Tästä johtuu, että yleisen kirjallisuuden historia on,
paitsi tietysti kirjoittajansa yksilöllisyyden, persoonallisuuden, myös
hänen kulttuuripiirinsä näkökannoilta katsottua. Emme siis voi
kehittyneemmillä kulttuuriasteilla enää mielellämme hyväksyä
käännöksiä, tyytyä siihen, mitä vieraan kansan jäsen on, vaikka kuinka
etevästi, maailmankirjallisuudesta sanonut. Ei ole ollenkaan varmaa,
hyväksyisimmekö me sitä, jos ottaisimme asiaan perehtyäksemme,
sanoisimmeko niin, saisimmeko niitä viitteitä. Sen vuoksi meidän
on välttämättä, mikä tarkemmin ajatellen onkin aivan luonnollista
ja koskee itsenäisen yksilön ja kansan suhdetta kaikkiin
kulttuuri-ilmiöihin, omintakeisen tutkimuksen avulla tarkistettava
suhteemme maailmankirjallisuuteen, muodostettava oma kantamme, ja
lausuttava se. Yleisen kirjallisuuden historian tulee siis olla tässä
merkityksessä kansallista tiedettä.

II. KIRJALLISUUDEN SYNTY JA VARHAISMUODOT.

1

Niin vanhalta kuin esim. muinaisten egyptiläisten ja babylonialaisten
kirjallisuus tuntuu, on sitä kuitenkin pidettävä ihmisen
käsittämättömän pitkän kehittymiskauden aivan tuoreimpana tämän päivän
ilmiönä. Sen takana on rajattomat aikakaudet kirjallisuuden ylen
hitaasti kypsyvää esihistoriaa, sitä kehitysviivaa, jonka kärjestä
lopuksi puhkeaa kukkaan kirjallisuuden lopullisen syntymisen ehto,
kirjoitustaito. Sillä hetkellä on kirjallisuus, vaikkakin eläen siihen
saakka vain muistissa, jo saavuttanut korkean aseman ja melkoisen
kehittyneen ja monipuolisen muodon, tulkiten suhteellisesti
sivistyneiden, viljeltyjen sielujen ajatuksia, mielialoja ja
pyrkimyksiä suuressa määrin samoin kuin me itse kuluvan päivän
kirjallisuudessa. Uteliaana joskus tulee kysyneeksi, minkälaista lienee
ollut se ensimmäinen ihmisten mielialojen tai ajatusten ilmaus, joka
ansaitsisi kirjallisuuden nimen, jos olisi kirjoituksena säilynyt?

Luulisi ensi näkemältä vastauksen saamista tähän kysymykseen
vaikeaksi, mahdottomaksi, mutta niin ei kuitenkaan ole. Kansojen eri
kehitysasteet, joiden välillä saattaa sanoa olevan niinkin suuria
portaita kuin aikuisen ja lapsen, sallivat – ihmisen muuten yleisen
samanlaisuuden vuoksi – kehittyneen kansan nähdä kehittymättömässä
ikäänkuin oman lapsuutensa. Miten tuo lapsen tilassa elävä kansa
esim. ilmaisee ne mielikuvansa ja ajatuksensa, jotka asettuvat
kirjallisuuden kehitysviivan alkupäähän tai sen kynnykselle, on kaiken
todennäköisyyden mukaan kuvaavaa kehittyneellekin, ja aiheuttaa
perusteltuja, tieteellisesti oikeutettuja johtopäätöksiä. Esim. meillä
suomalaisilla on tällaiseen oman lapsuutemme tutkimiseen mm. tässä
suhteessa harvinainen tilaisuus, nim. tarkastelemalla alemmille, jopa
aivan alkeellisille kulttuuriasteille jääneiden heimokansojemme hengen
ilmauksia. Elävästä elämästä silloin näemme sen, mikä muutenkin tuntuu
loogillisesti oikealta ja ymmärrettävältä, että luonnonlapsen
satunnaisesti syttyvän mielikuvan runontapainen laulahdusilmaisu,
lappalaisen villi joiku, varmaan edustaa ihmiskunnan vanhinta runoilun
astetta. Tätä johtopäätöstä tukee se, että lappalaisten jälkeen
ikäänkuin seuraavalla kehitysasteella olevien heimokansojemme, esim.
mordvalaisten, tsheremissien, syrjäänien ja votjakkien, runot ovat vain
laajennettuja joikuja, asiarikkaampia, usein kuvastaen korkeammista
kulttuuripiireistä saatuja tietoja, mutta perusmuodoltaan vanhan
alkujoiun linjalle palautuvia. Ja joiun edustama mielteen
purkauksellinen ilmaus on ollut luonteenomaista muillekin
alkuperäisillä kulttuuriasteilla oleville kansoille: tunnettua on, että
walesilaisten runot olivat lyyrillisiä, hymnimäisiä harpunhelähdyksiä.

Kansojen pitkän ja mutkaisen, hitaasti edistyvän matkan varrella kohti
korkeampia kulttruriasteita tapahtuu sitten muun kehityksen mukana
alkuperäisen laulullisen ilmauksen kasvamista ja monipuolistumista.
Ihmisen elämässä ovat tärkeimmät vaiheet hänen saapumisensa tänne eli
siis rakkauden vietti ja sen seuraukset, hänen voimansa, urheutensa ja
maineenhimonsa, jotka ovat naarasta ja lapsia puolustavalle urokselle,
"urholle", luontaisia ominaisuuksia, ja hänen poistumisensa elävien
ilmoilta. Nykyaikaisen kulttuurikansankin runouden voimme melkoisella
menestyksellä ryhmittää näiden otsakkeiden alle, saati sitten
sellaisen, joka vielä elää alkuperäisen lemmen, taistelun ja kuoleman
säätämässä aukottomassa piirissä. Näiden kolmen otsakkeen alta siis
ovat todennäköisesti löydettävissä ne runouden päälaadut, jotka ovat
olleet kuvaavia kansojen kehitysasteille silloin, kun kirjoitustaito on
keksitty. Jos niistä olisi säilynyt näytteitä juuri tällaisilta
aikakausilta, tapaisimme siis joukosta ajatuksien ja mielikuvituksen
askartelua lemmenvietin ympärillä, so. lemmenlyriikkaa, joka vielä tänä
päivänä on kansanrunouden keskeisintä ainesta; mainetöistä kertovia
runoja, joissa tuntisimme eepillisen runouden alkupohjan; ja
uskomuksien, so. mytologian, alalle kuuluvia loitsuja, rukousrunoja ja
hymnejä, jotka tarkoituksiltaan voivat ulottua elämän eri aloille,
mutta ovat osoitetut yliluonnollisille olennoille. Lemmenlyriikan
ymmärrämme kukoistavan vapaana, syntyvän, ehkä jatkuvan ja kasvavan
kuin renkaat tyynessä vedessä, johon on pudotettu kivi, tai kuolevan
samalla kuin sen kaiku lakkaa, paitsi ehkä kosintaa ja häitä koskevissa
tapauksissa, jolloin se on kiteytynyt kiinni juhlamenoon ja opittu
ulkoa sukupolvesta toiseen säilytetyssä muodossa. Eepillisen runouden
huomaisimme sitä vastoin jo vanhemmilla juurilla seisovaksi ja
yleisemmin kerran saamassaan sanamuodossa säilyneeksi, sillä sen
kohteet, mainetöiden suorittajat, jotka voimansa tähden ovat samalla
kansansa mahtimiehiä, ovat varhaisista ajoista alkaen suosineet ja
ylläpitäneet tällaisten laulujen sepittäjiä, omia ylistäjiänsä. Näistä
muodostui aikain varrella erikoinen ammattiluokkansa, jossa oli
historioitsijan, tuomarin, runoilijan ja papin ainesta, ja jonka oman
etunsa vuoksi tuli muistissa säilyttää esi-isäin runot ja sepittää
uusia. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä kelttiläisten sekä alemmat bardit
että ylempi fili-laulajisto, joka oli muinaisessa Irlannissa hyvin
vaikutusvaltaisessa asemassa. Kaikki huomattavammat mainetyöt, joihin
heimo tai kansa johtajineen otti osaa, tulivat täten vähitellen
kudotuiksi runohistorian kirjavaan ryijyyn. Siellä ne ylistyssyistä ja
runollisen innoituksen voimasta saivat sadunomaisen värityksen, jonka
eriskummallisen koristeloiston alta, jos tuo runoelman kohta on
jälkimaailmalle säilynyt, me ihmetellen ounastelemme tapahtumain
varsinaista asiallista sisällystä. Ja uskonnollisen runouden
saattaisimme todeta vielä täsmällisemmin kiteytyneeksi, ja sillekin
kehittyneeksi oman hoitajaluokkansa, jonka jäseniä muinaissuomalaiset
sanoivat tietäjiksi, muut shamaaneiksi, lääkemiehiksi, papeiksi.
Alkuperäisten uskomusten sankasta viidakosta oli vähitellen kasvanut
muita ylemmäksi yhteisten pääuskomusten puu, usko määrättyyn jumalaan
tai jumalperheeseen, ja tämän uskon hoitajaksi oli kehittynyt erityinen
pappisääty. Pian kiteytyi jumalan palvelus- ja ylistysmeno täsmälliseen
muotoon, ruvettiin taikauskoisesti pitämään tärkeänä loitsujen ja
hymnien sanallista puolta, jota ei saanut muuttaa, ellei tahtonut
vihoittaa jumalaa tai tehdä loitsua tehottomaksi, ja niin oli päästy
vakiintumisen pysyvälle kannalle.

Hyvin varhaiseksi ja alkeelliseksi kirjallisuuden muodoksi täytyy myös
edellyttää tarinointi, tuo "nuotioilla nokisilla" tapahtuva "ongelmien
aprikointi", joka on suomalaisille niin tuttua, ja josta on näytteitä
jo muinaisen Egyptin kirjallisuudessa. Siinä on kysymyksessä ihmisen
luontainen ominaisuus, hänen seurusteluviettinsä, joka purkautuen
puheeksi ja kertoiluksi, ei tietenkään yrittänyt muodostua runoksi,
vaan soljui luonnollisena proosana. Sen yhteydessä tulivat käytäntöön
elämänkokemuksen ilmaisijat, sananlaskut, jotka muistamisen
helpottamiseksi usein hakeutuivat kielellisesti sointuvaan ja nasevaan
muotoon. Ne tietenkin ovat jo vanhassa Egyptissä esiintyvän
viisauskirjallisuuden pohjana.

2.

Runous on siis kirjallisuuden vanhin laatu. Muistaen niitä monia eri
rakennetapoja, joita runous on käyttänyt, tulee mieleen kysymys, mitkä
niistä lienevät vanhimpia. Lähtien ensin alkeellisesta kansanrunosta,
joiusta, toteamme, että sille näyttävät olevan luonteenomaisia sekä
allitteraatio että assonanssi (sanojen alkukerakkeiden ja -ääntiöiden
muodostama sointu), joita se kuitenkin käyttää tiedottomasti, vain
kielen omien soinnillisten puolien johtamana. Tämä on sitäkin
ymmärrettävämpää, kun joiku "joikattiin", laulettiin, jolloin sävel,
yksitoikkoinen, villi huuto, itsestään pyrki pysymään "suorana", so.
hakemaan samoissa tai läheisissä ääntymisasemissa kulkevia kerakkeita
ja ääntiöitä. Suomenkielen vokaalisointua voi pitää tällaisen kielessä
itsessään asuvan musikaalisuuden ilmauksena. Kun sitten kehitys oli
päässyt sille asteelle, että eroottisen viettielämän yhteyteen
luonnollisena houkutus- ja kiihoituskeinona kuulunut ruumiin
väänteleminen oli muodostunut tanssiksi, so. oli omistanut itselleen
rytmin, joka on ilmaus jo eläinkunnassa esiintyvästä luontaisesta
vaistosta, oli tällä samalla keksinnöllä rytmi sovitettu myös
säveleeseen ja sen kautta tämän sanoihin. Rytmi asettaa nyt
runoalkeelle suuria vaatimuksia tavujen lukuun ja pituuteen sekä siis
sanojen laatuun ja keskinäiseen järjestykseen nähden, ja jos sävel
vakiintuu, se rajoittaa tavujen luvun aivan täsmälliseksi. Tällä
asteella ovat esim. Kalevalan toisinnot, jotka ovat ylläsanottua linjaa
pitkin kehittyneitä joikuja. Silloin kun sävel jää kehittymättä, ollen
esim. eräänlaista juhlallista, soiton säestämää lausumista, ei tavuluku
ole niin rajoitettu, mutta alkusointujen tulee olla määrätyissä
rytmikohdissa. Tästä on esimerkkinä muinaisenglantilainen runous.
Alkusoinnun käyttö pyrkii sitten säveleellisyytensä vaikutuksesta
tiedottomasti laajenemaan: se voi muuttua sanan alusta sen loppuun, ja
esiintyy tällä asteellaan samassa säkeessä ns. sisäsointuna. Tästä on
kalevalaisessa runoudessa paljon esimerkkejä ("Siinä käänsi, siinä
väänsi"). Tämä sisäsointu voi ilmetä aatteellisestikin, kuten huomaamme
esim. psalmien tai kalevalaisen runouden kertosäkeistä: ne ovat
ajatussointuja, aikaansaatuja edellä esiintyvän ajatuksen toistamisella
ja vahvistamisella uusin sanoin ja runokuvin. Kun nyt tätä linjaa
kuljetaan kirjoitettuun kirjallisuuteen saakka, voidaan todeta,
että alkusointu on ollut käytännössä Egyptin ja Babylonian
kehittyneimmässä so. hymnirunoudessa, että rytmi täytynee otaksua
niille luonteenomaiseksi, koska niitä säestettiin musiikilla, ja että
ajatuskerto on niille tyypillinen koristuskeino. Indian runous rakentuu
tavulukuun ja alkusointuun. Tämän jälkeen voidaan todeta, että antiikin
runous perustuu yleensä ääntymisen pituuteen ja rytmiin, mutta että
alku- ja sisäsointua esiintyy joskus kielen oman sointu- ja tietoisen
taidepyrkimyksen ilmauksena esim. kreikkalaisten puheissa ja
roomalaisten vanhassa saturnio-mittaisessa runoudessa, ja ettei
loppusointukaan ole tuntematon, kuten näkyy Euripideen Bakkhattarista,
jossa on tietoista, taiteellista loppusoinnutusta. Kiinalaisten runous
käyttää koristeenaan loppusointua, joka on myös arabialaisten runouden
tunnusmerkki. Muinaisirlantilainen runous oli erittäin monimutkaisesti
loppusoinnullista. Selviä ja riittäviä selityksiä siihen, mikä on
saanut toiset kansat käyttämään myös loppusointua, toisten tyytyessä
alkusointuun ja rytmiin, ei ole vielä tähän mennessä voitu saada.
Mahdollista ja todennäköistä on, että nämä kaunistuskeinot kyllä ovat
olleet käytännössä kaikilla, toisen tavan tullessa viljellyksi
taiderunoudessa ja siten säilyessä, toisen eläessä vain kansansuussa,
pääsemättä kirjallisuuteen. Yksilöllinen runoilijapersoonallisuus on
saattanut määrätä, kumpaa suuntaa kirjallisuus on lähtenyt kulkemaan.

3

Tällainen on ollut todennäköisesti runouden yleinen kehityskulku
varhaiselta asteelta siihen saakka, jolloin kirjoitustaito lopullisesti
siirtää saavutetut tulokset säilöön. Toisten kansojen kohdalle
tämä on tapahtunut tuhansia vuosia sitten, mutta toiset eivät ole
vieläkään omintakeisen kulttuurin kannalta kirjoitustaidon tasalla;
sivistyskansain tiedemiehet merkitsevät muistiin niiden hengentuotteet.
Jos nyt se kirjallisuusmäärä, joka maailman eri puolilla on otettu
talteen kirjoitustaidon aamuvarhaisina aikoina ja sen jälkeen, olisi
aineen puolesta voinut ja ihmisten oman hävityshimon puolesta saanut
säilyä meidän aikoihimme saakka, olisi tutkimuksen käytettävänä niin
valtava varasto, etteivät kirjallisuuden historian palveluksessa
työskentelevät voimat riittäisi käsittelemään siitä vaatimatonta
osaakaan. Mutta sitä on säilynyt vain rajoitettu määrä, niin pieni,
ettei suinkaan aina voida sanoa, edustaako se edes parasta ja
keskeisintä, ja onko sen perusteella annettu kuvaus täysin asiallinen;
onpa eräiden kansojen varhaiskirjallisuus hävitetty niin tyystin, ettei
siitä ole jäänyt ainoatakaan näytettä. Tämän valaisemiseksi
johdettakoon mieleen seuraavat historiasta tunnetut tosiasiat: Caesarin
valloittaessa Aleksandrian v. 48 tuhoutui Brukkheionin kaupunginosassa
ollut Ptolemaiosten kirjasto, johon kuului 700.000 papyrus- ja
pergamenttiteosta, ja joka varmaan sisälsi kaiken keskeisimmän Egyptin,
Välimerenmaiden ja Etu-Aasian siihen saakka tuottamasta viisaudesta.
Ne 200.000 rullaa, jotka Antonius ryösti Kleopatran mieliksi
Vähästä-Aasiasta, Pergamonin kirjastosta, vieden ne Aleksandriaan,
Serapis-jumalan temppeliin, paloivat tuhaksi samalla kuin Serapeion,
jonka uskonkiihkoinen roskaväki patriarkka Theophiloksen yllytyksestä
hävitti v. 385. Vain noin 1600 latinan- ja kreikankielistä teosta
pelastui tästä tuhosta, jonka sitten täydensi kaliifi Omar
valloitettuaan Aleksandrian v. 641. Ja kaikkialla antiikin
kulttuurialueella harjoittivat kristityt valtaan päästyään
tietämättömyydessään, jota ei ole nykyajan käsitystapojen mukaisesti
arvosteltava, rakennusten, taide- ja kirjallisuusaarteiden
hävittämistä. Kansainvaelluksen hyökylaine sitten lopullisesti hukutti
antiikin maailman pyörteisiinsä, joiden kurimuksista on noussut
pinnalle ja monia eri teitä pelastunut se suhteellisesti vähäinen
antiikin kirjallisuusmäärä, jonka nyt omistamme. Tietämättömyyden
aiheuttama hävityskiihko teki työtänsä keskiajallakin, jopa kauas
uudelle ajalle saakka. Kiihkokatolisuus on hävittänyt Espanjan
maurilaisten kirjallisuuden, puolitoista miljoonaa käsikirjoitusta;
uskonpuhdistus hävitti pohjoismaissa luostarien mukana myös niiden
kirjastot, aivan vähäisiä rippeitä lukuunottamatta; kallisarvoiset
pergamenttikäsikirjoitukset leikeltiin ahneen kuninkaan verokirjojen
kansiksi. Tämä hävitys on ulottunut Suomeenkin, jonka luostarien
kirjastot ovat täten hajonneet olemattomiin. Kokonaiset kansalliset
kirjallisuudet on hävitetty: Espanjan alkuasukkaiden, iberien,
tuhatvuotiset aikakirjat ja runous, joista antiikin maantieteilijä
Strabon kertoo, ovat kadonneet jäljettömiin; samoin etruskilaisten ja
karthagolaisten. Amerikan alkuasukkaiden kulttuurin hävittivät Cortez
ja Pizarro, ja hävityksen täydensi Meksikon ensimmäinen arkkipiispa
polttamalla aztekien laajan käsikirjoituskokoelman. Se huolellisuus ja
kiinnostus, jolla nykyaika käsittelee vähäisintäkin muinaisuuden
kirjallista todistuskappaletta, se harrastus ja into, jolla kaivetaan
menneiden aikojen muistomerkkejä hävityksen raunioista, on
kirjallisuuden ikään verraten perin nuorta, vasta tänään syntynyttä
heräämistä kirjallisuuden arvon todelliseen tajuamiseen.

Kun nyt säilyneen kirjallisuuden pohjalla käymme tutkimaan, minkä
muodon se osoittaisi vanhimmaksi, tulemme Egyptin, Babylonian
ja Raamatun kirjallisuuden varhaisimpiin aineksiin, niiden
peruskerroksiin, ja toteamme, että ensiksi eepillisen runouden synnyn
aihe, halu säilyttää mainetöiden muisto, on siihen yhtyneen vallan ja
varallisuuden avulla ottanut kirjoitustaidon laajalti palvelukseensa.
Hallitsijat ja muut mahtimiehet ovat tahtoneet ikuisiksi ajoiksi
säilyttää muiston sotaretkistään, voitoistaan ja muista mahtiteoistaan,
tai omasta persoonastaan ja luonteestaan, hakkauttaen tai piirrättäen
siitä muistokirjoituksen kallioon, kivipatsaaseen, hautakammionsa
seinään, papyrusliuskalle tai savitauluun. Tämä on ollut aina
mahtimiesten ja -kansojen inhimillisesti ymmärrettävä vaisto, ilmeten
vastaavissa oloissa kaikkina aikoina. Siitä ovat Skandinavian kiviin ja
kallioihin hakatut riimukirjoitukset suhteellisesti myöhäisenä
esimerkkinä. Nämä muistokirjoitukset voidaan pitää säilyneen,
muinaisina aikoina kirjoitetun kirjallisuuden varhaisimpana,
alkeellisimpana muotona. Kuitenkin on huomattava, että esim.
kalliokirjoitusten vaivalloinen aikaansaaminen kehoitti lyhyyteen,
joten siis niiden syntymisen aikoina on tietenkin ollut laajemmin
kirjoitettua samansisältöistä ainesta, joka on antanut aiheita sekä
kertomarunoudelle että historiallisille "kuningasten kirjoille".

Muistokirjoitusten rinnalla nousevat yhtä varhaisina näkyviin
uskomusten yhteydessä kehittyneet loitsut, ohjeet ja palvovat
ylistykset, hymnit, mikä kaikki on olemassa olevan mytologian eli
maailmankäsityksen ja -katsomuksen ilmausta. Tämän runouden piiriin
kuuluu monipuolisesti ihmisen tavallinen elämä, joka on näillä asteilla
kauttaaltaan uskomusten säätämää, ja tulee täten lyriikka jossakin
määrin edustetuksi. Mytologiakin ruokkii kertovaa runoutta, asettuen
usein mainetöiden kuvauksen rinnalle tai tuottaen kokonaan mytologista
epiikkaa, jollaiseksi muinaisuuteen painuvalla, alkuaan todellisesta
ihmisestä kertoneella sankarirunoudella muutenkin on taipumusta
muuttua. Sen yhteydessä esiintyvät usein sadut. Vielä on muistettava,
että Egyptin kirjallisuudessa on näytteitä lemmenlyriikasta,
proosatarinoista, jotka myös periytyvät hyvin varhaisilta ajoilta, ja
viisautta opettavista lauselmista.

Näihin varhaismuotoihin palaamme tuonnempana, ryhtyessämme
käsittelemään muinaista kirjallisuutta. Tässä yhteydessä on vielä
mainittava, että Egyptin ja Babylonian kirjallisuuden avautuminen
tutkimukselle on vasta viime vuosisadan tieteen saavutuksia. Napoleonin
retki Egyptiin 1798 ja hänen mukanaan ollut tieteellinen tutkijakunta
kohdisti ensin Euroopan huomion tähän muinaisuuden hautausmaahan, jonka
kielelliset muistomerkit olivat olleet mykkiä 1600 vuotta eli siitä
saakka, kun egyptiläiset kääntyivät kristinuskoon. Selitystyö pääsi
onnistumisen uralle sen kautta, että ranskalaisten sotilaiden Rosetten
kaupungista löytämässä kivessä oli sama teksti muinaishieroglyfeillä,
muinaisella kansankirjoituksella ja kreikaksi. Arvoituksen ratkaisi
ranskalainen François Champollion viisitoista vuotta kestäneen
ponnistelun jälkeen 1821. Vasta sen jälkeen on Egyptin muinainen
kirjallisuus, yhä jatkuvien löytöjen täydentämänä, hitaasti ja
vaivalloisten ponnistusten jälkeen, ja vieläkin toisin kohdin uhmaillen
tulkitsijain kielitieteellistä nerokkuutta, antautunut tutkimuksen
käytettäväksi.

Babylonialaisen kirjallisuuden avautuminen tutkimukselle alkoi 1802,
jolloin saksalaisen Georg Friedrich Grotefendin onnistui selvittää
kiilakirjoituksen yksinkertaistettu persialainen muoto. Hänestä
riippumatta suoritti saman työn englantilainen upseeri Henry Rawlinson
1830-luvulla, onnistuen tulkitsemaan Dareios I:n Behistunin
kallioseinämään hakkauttaman jättiläiskokoisen muistokirjoituksen.
Sitkein ponnistuksin onnistui Rawlinsonin tämän jälkeen useiden muiden
oppineiden avulla selittää kiilakirjoituksen paljoa vaikeampi
babylonialais-assyrialainen muoto, mutta vaikeudet olivat niin suuret,
että vasta 1857 päästiin täyteen varmuuteen selitystavan osumisesta
oikeaan.

Vanhimmat tunnetut kirjallisuudet ovat egyptiläinen,
babylonialais-assyrialainen, hebrealainen, indialainen, kiinalainen ja
japanilainen. Yleisen kirjallisuuden historia voidaan aloittaa
ensinmainitusta ja sen jälkeen käsitellä muut, luonnehtien kunkin
syvimmät ominaisuudet ja tutkien, mitä ne ehkä ovat velkaa toisilleen,
minkä perinnön, mitkä elinvoimaiset, ihmiskunnan kehitykseen
edistävästi vaikuttaneet ajatukset ne ovat jättäneet jälkimaailmalle.
Kokonaisuuden vuoksi on niiden rinnalla käsiteltävä myös nuoremmat
itämaiset kirjallisuudet: persialainen, arabialainen ja turkkilainen,
koska silloin ei tarvitse keskeyttää Euroopan kirjallisuuden esitystä
palaamalla itämaihin. Valaisevia tietoja Egyptin ja Aasian ruhtinaiden
suhteista on saatu savitaulukirjekokoelmasta, joka 1888 löydettiin
El Amarnasta, Keski-Egyptissä olevasta kylästä, Amenophis IV:n
muinaisen pääkaupungin paikalta. Todellinen aarreaitta
babylonialais-assyrialaisen sivistyksen tutkimiselle on ns.
Assurbanipalin (668-630) kirjasto, joka löydettiin 1850 Ninivestä, ja
sisältää 20.000 kiilakirjoitustaulua.

ITÄMAAT.

I. EGYPTILÄISET.

1

Tutustuminen Egyptin historiaan osoittaa, että egyptiläiset olivat
enemmistöltänsä yksinkertaisia maanviljelijöitä ja sellaisina ahkeria,
työn ja kuuman auringon raukaisemia, rauhallisia ja tyytyväisiä.
Yleensä raskaissa oloissa eläen, pieniä viljelyksiään kastellen ja
hoitaen, huolehtien veroistaan faaraolle ja kylänsä temppelille he
tuskin jaksoivat loma- ja juhlahetkinään kohottaa mielikuvitustansa sen
korkeammalle kuin Niilin laakson köyhä fellah vielä tänään. Tavallisen
egyptiläisen asumuksena oli vain savimaja, jossa ei ollut tilaa
taiteelle; hänen mielikuvituksensa rajoittui ilmenemään vain
alkeellisina laulahduksina, voisi todellakin sanoa, "joikuina", joita
hän hyräili ajaessaan aasiaan tai ajatellessaan mielitiettyään,
juomalauluina viinin- ja elonkorjuujuhlissa, loitsuina, joita hän oli
oppinut vanhemmiltaan tai joita hän eri tarkoituksiin osti kylänsä
papilta, ja satuihin ja kertomuksiin, joita illoin kokoontumispaikoilla
tarinoitiin. Hän ei siis ole pyramiidien rakentajaluonne, vaan
kärsivällinen, hiljainen, juhliensa aikana lapsellisesti iloitseva
työläinen, jonka hengenilmauksissa kyllä voi olla paljon kauneutta,
mutta joka silti jää syrjään puhuttaessa Egyptin suurtaiteen
luomuksista.

Egyptin muistomerkkitaiteen saavutuksista taas ilmenee jylhä, valtava
mielikuvitus, joka liikkuu omituisen jäykistyneissä, samanlaatuisiin
tuloksiin vievissä urissa. Niiden synty edellyttää elämää syvästi
säätävien uskomusten olemassaoloa, halua tai pakkoa noudattaa näiden
määräyksiä, ja valtaa sekä rikkautta toteuttaa tämä halu saatettuna
äärimmäisiin johtopäätöksiinsä. Muistomerkit ilmaisevat siis heti
omalla erikoislaadullaan luojikseen maan rikkaat ja mahtavat,
hallitsijat, virkamies- ja papistoylimystön, joiden hallussa olivat
kansan varat sekä ruumis ja sielu.

Näiden mielikuvituksesta siis voidaan ja on syytä puhua, ja sen
ilmeneminen esim. kirjallisuudessa olisi johdonmukaista ja
ymmärrettävää.

Egyptin muistomerkki- ja rakennustaide on "kollektiivista", korkealle
asteelle päässyttä joukkojen käsityötä, vuosituhansien aikana
kehittyneiden, mahtavan pappiluokan kannattamien uskomusten ilmausta,
jonka linjat ja muodot oli kerta kaikkiaan lopullisesti määrätty.
Yksilöllisellä luomiskyvyllä ei siis voinut olla siinä sanottavaa
sijaa, koska poikkeamisia ei voitu sallia. Ainoa suunta, jossa
ei ollut estettä, oli koko, ja tästä johtuu, että voimamiehet,
mielikuvitusrikkaat yksilöt, suurfaaraot, käyttivät hyväkseen edes tätä
aidan matalaa kohtaa ja ryntäsivät siitä vapauteen, saavuttaenkin yhä
hämmästyttävämpiä tuloksia. Mutta ainoatakaan yksilöllistä taiteilijaa
ei pilkistä näiden luomusten takaa, Sfinksin varpaaseen ei ole
kaiverrettu taiteilijan merkkiä. Taide ei ollut vielä irtautunut
ammattikunnallisesta käsityöläistaidosta.

Me ymmärrämme, että rakennustaiteen, suuren monumenttitaiteen alalla
tällainen kollektiivisuus voi viedä tuloksiin silloin, kun pohjalla on
kuten Egyptissä jo ennen historiallista aikaa kehittynyt yhtenäinen,
perinteisiin perustuva suunnitelma, kokemus ja kuva, minkälainen
rakennuksesta on tuleva, ja koska kokonaisuuden eheys on luonnostaan
asiaan kuuluva. Siitähän ovat vielä keskiajan kirkonrakentajakunnat
hyvänä esimerkkinä. Mutta samoin on oitis selvää, ettei tällainen
kollektiivisuus menesty taidekirjallisuuden alalla, koska siellä ei ole
olemassa sellaista perinnöllistä kaavaa, joka takaisi onnistumisen,
kunhan se vain määrättyjä ohjeita noudattaen täytetään sanoilla ja
ajatuksilla. Onnistumisen ehtona on päinvastoin se, että yksilö saa
luoda täydellä vapaudella, noudattaen taiteellista näkemystään, jolloin
vasta saavutetaan kirjallisessakin taiteessa välttämätön eheä
kokonaisuus. Säilyneistä näytteistä päättäen ei tällaisia kokoovia,
luovia, yksilöllisiä kirjailijapersoonallisuuksia ole Egyptissä
esiintynyt, vaan on kirjallisuus siellä ollut hajanaista, vailla niitä
jylhiä ulkoisen rakenteen linjoja, joilla rakennustaide yllättää.

Sitä vähäksyvää kantaa, jonka tämän puutteellisuuden johdosta usein
näkee ilmenevän puhuttaessa Egyptin kirjallisuudesta, on kuitenkin
vaikea perustella silloin, kun joudutaan siihen ylevään ja
siveellisesti korkealla tasolla olevaan ajatusmaailmaan, joka
hajanaisesta muodosta huolimatta on egyptiläisten runouden
sisällyksenä. Kirjallisuus, joka jo historian aamuna on kehittänyt
yhäkin ihmiskunnan siveellisenä voimana ja kannustimena olevan
käsityspiirin hyvän palkasta ja pahan rangaistuksesta, tulevaisen
elämän toivosta ja autuaiden kentistä, on näiden ajatuksiensa kannalta
ylevää, ja tulkitsee siltä puoleltaan sitä korkeata ikuisuuden
kaariholvia, joka on muistomerkkitaiteen leimana.

2

Ne lyhyet työlaulut, joita on säilynyt hautakammioiden seinillä
kuvien selityksinä, edustavat ikivanhaa, alkeellista laulun tyyppiä.
Kulkiessaan, ajaessaan, soutaessaan, kyntäessään, yleensä tehdessään
koneellista työtä, joka ei kokonaan sido hänen ajatuksiaan, ihminen
usein puhkeaa kuin lintu tietämättänsä laulamaan. Joukossa
työskennellen hän voi siten pyrkiä ilahduttamaan itseään ja muita, jopa
aikaansaamaan yhteistä tahtia ja kiiruhtamaan työn vauhtia. Säkeet ovat
kaikkien runolakien ulkopuolella syntyneitä asioiden toteamisia,
ajatusten lopputuloksia, peräti yksinkertaisia, ja pääasiana niissä on
varmaan ollutkin laulu, so. sävel, hyräilyn, eikä ajattelun ja
tuntemisen tarve. Niinpä kyntäjä toteaa, että päivä on ihana ja ilma
viileä, härät vetävät ja taivas on niinkuin toivomme – siis "hyvä on
tehdä työtä ruhtinaalle". Puija kehoittelee härkiä puimaan, sillä siitä
tulee niille itselle olkia ja isännälle ravintoa; lepoa ei ole tarvis
ajatella, sillä päivä on vilpoinen. Päivän "vilpoisuus" oli Egyptin
helteessä erikoisesti mieleenpainuva asia. Joskus värähtää näkyviin
katkeruus, kuten esim. laivan ahtaajain laulusta:

    Lyhteitä ja valkoista vehnää
    kannamme päivästä päivään.
    Kaikki aitat ovat täynnä,
    kaikki laivat täynnä.
    Jo valuu vilja laidan yli.
    Nälkäisinä kuljemme kumarassa:
    vaskiset selkämme,
    vaskiset sydämemme
    kantavat päivästä päivään.

[Nämä ja seuraavat näytteet ovat vapaita käännöksien käännöksiä eivätkä
tieteellisiä tulkintoja; kuitenkin ne antavat käsityksen aihepiireistä
ja täyttävät sikäli tarkoituksensa.]

Näissä yksinkertaisissa sanoissa on raatajan tragiikkaa, tummaa
mollisäveltä, kohtalon leppymättömyyttä, joka vaikuttaa vielä
viidentuhannen vuoden takaa. Ne kertovat siitä säälimättömän ankarasta
työstä, jota Egyptin yhteisen kansan täytyi tehdä maanviljelyksensä
työkuukausina, selviytyäkseen kaikista velvollisuuksistaan.

Työlaulujensa rinnalla ja varsinkin lepohetkinä egyptiläinen viljeli
luonnonlain mukaisesti lemmenlyriikkaa. Näytteitä sellaisesta on
säilynyt. Niistä päättäen egyptiläinen oli silloin samanlainen kuin
tänäänkin, so. hän omistaa ihailunsa sanat etupäässä rakastettunsa
ulkonaiselle, aistilliselle kauneudelle. Hän vertaa rakkautensa
esinettä kaikkiin tuntemiinsa kauniisiin esineisiin, samaan tapaan kuin
Salomon Korkeassa Veisussa tai kuin vielä tänään Kairon kahviloissa
esitetyissä lemmenlauluissa, kukkiin ja kuuhun, eikä väsy kuvailemasta
kaipuunsa tuskaa. Hän on hyvin intohimoinen ja hurmaa itsensä
aistillisuudella:

    Ihana on syleilymme päivä.
    Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.

Neito on silloin sama kuin myöhemmin, so. hän pelkää rakastajansa
hylkäävän hänet ja haluaa avioliiton takeita:

    Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on
    vaimonasi saada valmistaa ruokasi
    ja käsivarsineni levätä käsivarrellasi.
    Sillä jos otat pois minulta rakkautesi,
    niin sanon sydämelleni,
    joka on sisälläni, rukouksissani:
    "Olen vailla ihailijaani tänä yönä.
    Sen vuoksi olon kuin se, joka haudassa viipyy".

Lemmenlyriikan rinnalla viihtyy elämännautintojen ylistäminen.
Huolimatta kuoleman keskeisestä asemasta hänen elämässään egyptiläinen
oli tavallisissa oloissaan iloinen ja herkästi naurava, mielellään
juhlien sekä viinin että lemmen kunniaksi, ja vain terästäen
nautintonsa hurmaa aina saapuvilla olevan kuoleman synkkyydellä.
Viinin käyttö näyttää olleen yleistä varakkaampien keskuudessa;
elämännautintojen lyriikka kuuluukin kansan syvien rivien yläpuolelta,
niiden keskuudesta, joilla on varojen puolesta tilaisuutta
nautintoihin, edustaen siis kehittyneempää kantaa. Säilyneistä
juomalauluista ja kuvista näkyy, että juomatavat ovat olleet
perusteellisia. Runouden historian kannalta on merkittävä muistiin,
että jo neljätuhatta vuotta sitten kehoitettiin siis elämän lyhyyden ja
kuoleman varmuuden vuoksi nauttimaan niin kauan kuin aikaa oli; ns.
Kuningas Antufin laulussa vallitsee syvä kuoleman ja katoavaisuuden
tunnelma, mutta se päättyy elämännautinnon kehoitukseen:

    Olen kuullut Imhotepsin ja Hartatafsin sanat. Heidän opetuksissaan
                                                         sanotaan:
    Mitä hyötyä on kaikista rikkauksista? Niiden lujat muurit
      ovat raunioina, niiden talot ovat, kuin ei niitä olisi ollutkaan.
    Kukaan ei tule niistä ulos kertomaan niiden sanoista, kertomaan
      niiden teoista, vahvistamaan sydäntämme.
    Sinä menet paikkaan, josta he eivät palaa.
    Vahvista sydämesi unohtamaan, miten kerran iloitsit.
    Tyydytä kaipuusi niin kauan kuin elät.
    Voitele pääsi, pukeudu hienoon liinaan, joka on koristettu
      kalleilla metalleilla, jumalan lahjoilla.
    Enennä aarteitasi, tyydytä kaipuusi, täytä halusi aarteillasi
      maan päällä, sydämesi toivon mukaan.
    Päivä tulee, jolloin emme kuule mitään ääntä; jolloin se, joka
      tuolla lepää, ei kuule surevien ääntä.
    Valitukset eivät enää vapauta sitä, joka oleskelee haudassa.
    Nauti rauhassa, sillä katso, kukaan ei ota aarteitaan mukaansa.
    Katso, ei kukaan, joka menee, palaa jälleen tänne takaisin.

Tällaisena elämännautinnon runous ilmeisesti on egyptiläisen
runotaiteen korkeimpia saavutuksia. Sen rinnalle, ikäänkuin
johtopäätökseksi, voidaan asettaa maailmantuskan, epätoivon ilmaus,
joka on säilynyt noin v:lta 1500, ja jonka itsensämenettäjä sanelee
ennen kuolemaansa:

    Tänään seisoo Kuolema edessäni
    kuin parantuminen sairaan edessä,
    jonka on noustava tuskiensa vuoteelta.
    Tänään seisoo Kuolema edessäni
    kuin myrrhan tuoksu,
    kuin viileä leyhkä hellepäivänä.

Egyptiläisten lyriikka sisältää siis jokseenkin kaikki ne soinnut,
joita olemme tottuneet laulullisesta runoudesta kuulemaan: lemmen,
nautinnon ja kuoleman. Jo esitetyistä vähäisistä näytteistä ilmenee,
että se varmaan toisinaan saavutti korkean runollisen kauneuden;
elämästä poistujan yhä uudelleen palautuvat säkeet Kuolemasta, joka
seisoo hänen edessään, painuvat mieleen synkkänä johtosäveleenä.
Maallisen lyriikan ala muuten lienee ollut Egyptin taiteista vapaimpia,
vähiten ammatillisiin kaavoihin sidottua. On kuin kuulisi sen vieläkin
heläjävän vedennostolaitteiden kitistessä tai kylänväen tai juhlivan
rikkaan viettäessä kaunista, viileätä kuutamoiltaa, ohraoluen ja viinin
ääressä, tanssijattaren hypähdellessä harpun ikivanhan, korvissamme
oudon sävelen tahdissa – keskellä kuoleman ikuisen vallan
muistomerkkejä.

3

Egyptiläisten satu- ja muu kertova proosakirjallisuus on säilyneistä
näytteistä päättäen ollut laajaa ja monipuolista. Sen sommitteleminen
ja kertominen on ilmeisesti ollut sekä paljon harjoitettua että
suosittua, kuten vieläkin itämailla, "tuhannenyhden yön tarinain"
syntymäseuduilla. Ne kuuluvat huvittavana ja opettavana aineksena
maallisen lyriikan rinnalle, sadunkertojan ollessa valmiina saattamaan
kuulijansa ihmeellisiin maailmoihinsa heti, kun harpunsoittajan kiihkeä
lemmenruno loppuisi.

Puhuttaessa egyptiläisten saduista ei ole ajateltava vain runollisia,
mielikuvituksen lennon värittämiä ihmesatuja, vaan myös tavallisia
tarinoita, jotka mieluiten pysyttelevät jokapäiväisen todellisuuden
piirissä. Toiset niistä saattavat olla kertomuksia tosielämästä, kuten
esim. Sinuhen seikkailu, joka on ensimmäisessä persoonassa kerrottu,
uutta faaraota suotta paenneen ruhtinas Sinuhen elämäkerta. Faarao on
kuollut, ja sotaretkeltä ollut perintöruhtinas Senwosret saapuu Thebeen
ja ottaa vallan haltuunsa. Rajavartioston päällikkö, entisen faaraon
suosikki, ruhtinas Sinuhe, pelkää uutta faaraota ja lähtee maanpakoon
Kedemiin, joutuen siellä kuningas Amienshin palvelukseen. Taitavuutensa
ja urhoollisuutensa vuoksi hän menestyy, kohoaa korkeisiin asemiin, ja
rikastuu. Mutta kotimaan ikävä kalvaa häntä alati, varsinkin vanhuuden
lähestyessä. Faarao saa kuulla tästä ja kutsuu hänet kotiin, jolloin
hän luovuttaa omaisuutensa vieraassa maassa syntyneille ja kasvaneille
lapsilleen ja palaa isänmaahansa, jossa hänet otetaan hyvin vastaan.
Tarinasta ilmenee egyptiläisen isänmaanrakkaus, jota on kiihdyttänyt se
uskomus, että hänen täytyi tulla haudatuksi isiensä maahan ja heidän
tapojensa mukaisesti, jos mieli selviytyä Osiriin kuulustelusta ja
Sethin vallasta, ja päästä autuaiden kentille.

Sadunluontoisempi on Haaksirikkoutuneen tarina, Odysseuksen ja
Sindbadin seikkailujen varhaisin ilmestyminen kirjallisuuteen. Kertoja
on ainoa, joka haaksirikkoisena pelastuu tuntemattomalle saarelle. Hän
uhraa jumalille kiitosuhrin. Silloin lähestyy häntä jättiläiskäärme,
jolla on parta ja jonka sinikiven väristä ruumista peittävät kultaiset
suomut. Se vie miehen pesäänsä, tekemättä hänelle pahaa, ja kertoo
jumalien määränneen hänet neljäksi kuukaudeksi saarelle. Sitten tulisi
laiva häntä hakemaan. Käärme onkin jalo hengetär, Puntin ruhtinatar,
saari on Ka, kirkastettujen sielujen asunto. Laiva saapuu määrättynä
aikana, ja kertoja palaa tuoden hengettären antamia aarteita lahjaksi
faaraolle, joka kunnioittaa häntä kaiken kansan edessä. Talonpojan
tarinassa on yhteiskunnallinen kärki; siitä väräjää vääryyttä
kärsineiden ja sorrettujen ääni. Rikas virkamies Asari himoitsee köyhän
talonpojan tavaroita, joita tämä aasillaan kuljettaa myytäväksi, ja
anastaa ne tekosyyllä. Vääryyttä kärsinyt valittaa nyt ensin Asarin
esimiehelle ja lopuksi faaraolle. Virkamiehet suojelevat toisiaan,
korppi ei puhkaise korpin silmää, mutta talonpoika jatkaa uupumatta
vääryyksien luettelemista, jotka kaikki merkitään muistiin faaraolle
esitettäviksi. Tarinan ilmeisenä tarkoituksena onkin virkamiehistön
väärinkäytöksien paljastaminen. Satu kohtalonsa tuomitsemasta
prinssistä, jonka kehdon ääressä Hathorit, kohtalottaret, ennustivat,
että hänet surmaa joko krokotiili, käärme tai koira, osoittaa
egyptiläisten uskoneen järkähtämättömään sallimukseen, jonka määräyksiä
ei ihmisen ole suurimmallakaan kekseliäisyydellä ja varovaisuudella
mahdollista välttää. Kohtalosatuihin kuuluu myös Tarina kolmesta
veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita: faarao Kheopsille
ennustetaan, että auringonjumalan Ran papin puoliso on synnyttävä kolme
poikaa, joiden isä on Ra itse, ja että heistä kaikista kerran tulee
faarao. Lapset syntyvätkin. Kun tarinasta on säilynyt vain alkupuoli,
ei tiedetä, yrittikö Kheops surmata heitä, niinkuin katkelman
loppukäänteestä voisi päätellä. Tarina kahdesta veljeksestä on
"Potifarin puolison" toisinto ja samalla veljesvihan aihe: vanhemman
veljen vaimo koettaa vietellä nuoremman veljen, joka hurskaana ja
siveänä torjuu lähentelyn, tulee syytetyksi väkivallan yrityksestä ja
joutuu onnettomuuteen. Sadun loppupuoli on fantastinen. Bekhtenin
riivattu prinsessa näyttää olevan Theben Khonsu-jumalan ylistämiseksi
keksitty. Mainittu aasialainen prinsessa sairastuu, eikä kukaan osaa
häntä parantaa. Lopuksi pyydetään apua Thebestä, josta lähetetty
oppinut kirjuri toteaa riivaajaisen vaivaavan häntä; silloin pyydetään
avuksi egyptiläistä jumalaa, joista Khonsu vihdoin suostuu lähtemään.
Hän parantaa prinsessan ja karkoittaa riivaajan kokonaan pois, minkä
johdosta ihastunut kuningas tahtoo pitää jumalan luonansa; tämä
kuitenkin lentää haukkana takaisin Thebeen, omaan temppeliinsä. Faarao
Khuju ja noidat on sikermä pieniä ihmesatuja, joissa kolme mahtavaa
noitaa suorittaa yliluonnollisia tekoja; niissä on aistillisuuden
pikanttia sivumakua. Kertomus Joppen valloituksesta kuvaa Thutiin
viekkautta, kuinka hän osaa ensin saada kaupungin päällikön valtaansa
ja sitten salakuljettaa sinne neljässäsadassa ruukussa sotilaitaan,
jotka yllättävät puolustajat ja valloittavat kaupungin. Satu Egyptin
seitsemästä nälkävuodesta johtaa mieleen Joosefin tarinan. Niili
ei tulvinut seitsemään vuoteen, mikä aiheutui siitä, että
Elefantine-saarella olevia Niilin lähteitä vartioiva jumala Knum oli
vihastunut, tukkien ne. Hänet lepytetään ja tulvat jatkuvat taas
säännöllisesti. Herodotoksen kautta on varhain tullut tunnetuksi tarina
Rampsinitin aarteesta. Rakennusmestari, joka on rakentanut faaraolle
murtovapaan aarrekammion, ilmoittaa kuolinvuoteellaan molemmille
pojilleen jättäneensä seinään irtonaisen kiven, ja varanneensa siis
pääsymahdollisuuden kammioon. Miehet suorittavat kaksi onnistunutta
varkautta, mutta kolmannella käynnillä toinen tarttuu lähtemättömästi
faaraon asettamaan ansaan. Hänen pyynnöstään veli lyö häneltä pään
poikki, ottaa sen mukaansa ja pelastuu. Selviytyen sitten
neuvokkuudellaan faaraon asettamista ansoista, minkä yhteydessä
pilkistävät näkyviin kilpatyösadut kuninkaantyttären käden
voittamisesta, hän saavuttaa faaraon suosion ja saa hänen tyttärensä
puolisokseen. Hän on maailman satukirjallisuuden ensimmäinen
mestarivaras.

Tästä katsauksesta egyptiläisiin satuaiheisiin näkyy selvästi, että
eräänlainen "romaani" oli jo silloin olemassa. Sinuhen seikkailu on
elämäkerrallinen, Haaksirikkoutuneen tarina fantastinen meri- ja
seikkailuromaani, kuuluen samaan luokkaan kuin profeetta Joonan tarina,
Odysseia tai Sindbad Merenkulkija, jotka kaikki edustavat kansansa ja
ajankohtansa "romaania". Romaani on myös Satnin historia, huomattava
näyte uuden valtakunnan kertomataiteesta, kirjallisuuden ensimmäinen
Faust-aihe ja kuvaus tiedon vuoksi tehdystä matkasta tuonelaan.
Salamyhkäisen vaikuttavasti siinä asetetaan rinnakkain kuolleiden
kaupungin liikkumaton kolkkous ja elävien kaupungin huumaava hekuma.
Oppinut ja tiedonjanoinen prinssi Satni saa tietää, että on olemassa
Thoth-jumalan kirjoittama loitsukirja, joka suo haltijalleen suurimman
mahdin, mitä jumalien jälkeen voidaan ajatella, ja jonka on viimeksi
omistanut Memphiin kuolleiden kaupunkiin haudattu Nopherkephtah. Satni
etsii hautaa kolme päivää ja yötä, löytää sen ja laskeutuu sen synkkään
syvyyteen kirjaa noutamaan. Siellä onkin valoisaa, sillä loitsukirjasta
säteilee valoa kuin auringosta. Vaikka Satni saa kuulla, mitä
onnettomuuksia kirja on tuottanut edelliselle omistajalleen, joka myös
liian suuren tiedonjanon ajamana oli hankkinut sen haltuunsa, ei hän
peräydy, vaan vaatii kirjaa itselleen. Suurten vaikeuksien ja vaarojen
jälkeen hänen onnistuukin saada se ja tuoda se mukanaan hoviin. Nyt hän
on siis päässyt kaiken viisauden perille, mutta siitä huolimatta hän
lankeaa tavallisimman, alkeellisimman hulluuden, naisen, uhriksi,
joutuu kokonaan intohimonsa orjaksi, ja menettää taikavoimansa. Vasta
vietyään loitsukirjan takaisin Nopherkephtahin hautaan hän pääsee
nousemaan lankeemuksestaan. Kuvaus on realistista ja paikoin
aistillista, salamyhkäiset kohtaukset kuolleiden kaupungissa on
hahmoteltu taitavasti muutamin vedoin ja kuoleman vakavuus asetetaan
vaikuttavasti ja hillitsevästi elämän hekuman taustaksi. Pohja-aatteena
on kuten sanottu Faust-aihe: kielletyn tiedon hankkiminen johtaa
siveelliseen lankeemukseen.

Kuten näistä lyhyistä viittauksista voi todeta, on egyptiläisten
satu- ja kertova proosakirjallisuus ollut monipuolista ja
todennäköisesti runsasta. Se on saavuttanut huomattavan aatteellisen
tason, ylipäätänsä ne samat rajat, joissa vastaava myöhempienkin
kansojen kirjallisuus on liikkunut.

4

Hieroglyfitieteen innostuneina alkuaikoina oltiin sitä mieltä, että
egyptiläisten kuuluisa Kuolleiden kirja olisi yhtenäinen kirjallinen
tuote, valtava näyte Egyptin kirjallisuuden suursaavutuksista. Selville
on kuitenkin käynyt, ettei se ole lainkaan yhtenäinen siinä
merkityksessä kuin mitä tällä sanalla tarkoitamme puhuttaessa
kirjallisesta tuotteesta, vaan päinvastoin aivan hajanainen, koottu
monen vuosituhannen kuluessa lukemattomista eri loitsuista, hymneistä,
ohjeista jne., joita siihen saatettiin yhä uudelleen lisätä mikäli
tahdottiin. Sen synty on nähtävissä siitä itsestään: siinä esiintyy
ensin pohjakerroksena alkeellinen loitsu, joka on saavuttanut
maagillisen merkityksen ja on sopiva käytettäväksi amulettina;
seuraavat sitten jatkuvan kehityksen merkit: rukoukset, hymnit,
jumalien puheet, jumalanpalvelus- ja hautausmenot, yhä laajeneva ja
yksityiskohtaisempi mytologia, ja ylinnä taipumus alistaa täten
esitetty ihmisten ja jumalien maailma auringonjumalan, Ran,
yliherruuteen. Kuolleiden kirja on nimittäin säilynyt etupäässä siinä
muodossa, jonka se on saanut Anussa eli Heliopoliissa, auringonjumalan
palvonnan kuuluisassa keskuspaikassa.

Kolme suurta pääosastoa voi teoksessa erottaa: kuoleman eli lähdön
tästä elämästä, tuomion manalassa, ja tulon ja jäämisen autuaiden
kentille. Se on päälähde tutkittaessa egyptiläisten uskontoa,
mytologiaa ja maailmankuvaa. Kirjallisuuden historian on ensin syytä
yleisesti todeta sen syvä siveellinen pohja-aate: kaiken keskuksena
oleva usko ihmisen sielun kuolemattomuuteen, elämässä suoritetun hyvän
palkitsemiseen ja pahan rankaisemiseen. Tämä kuoleman rajan toiselle
puolelle ulottuva ylevä näköala on uskonnollisuutensa rinnalla myös
maailmankirjallisuuden korkeantaiteellinen kohtalonäky, keskeisesti
hedelmällinen ja kauneutta kohti käsiään ojentava, jonka
kehittämistä näin varhain ja näin selväksi on pidettävä erikoisen
uskonnollisrunollisen lahjakkuuden merkkinä. 64:s luku, jossa se
lausutaan lyhyessä ja tiivistetyssä muodossa ja joka on teoksen
vanhimpia osia, samoin kuin myöhemmältä ajalta peräisin oleva
ensimmäinenkin luku kohoavat lisäksi tulkinnassaan runolliseen lentoon.
Huomattava onkin ja erikoisesti kirjallisuuden historian kannalta
todettava, että tämä usko tulkitaan mm. hymneissä, jotka joskus
kohoavat juhlalliselle asteelle. Sellainen on esim. 15:nnessä luvussa
oleva vainajan rukous, että jumala sallisi hänen päästä ihanuuteensa:
"Oi sinä, joka loistat taivaan korkeudessa! Salli minun päästä taivaan
korkeuteen iankaikkiseksi, ystäviesi asuntoon, että yhtyisin
jumalallisen manalan yleviin ja täydellisiin sieluihin..." Tämä
hymnikirjallisuus on ollut laajaa, jumalien palvonta kun oli elämän
tärkein ja keskeisin asia joka päivä ja kaikkialla. Se näyttää kyllä
enimmäkseen olleen mytologisen nimistön ja vanhan jäykistyneen
aineiston rasittamaa, mutta puhkeaa joskus, kuten sanottu, korkeaan
kauneuteen. Erikoisen ylevä ja puhdas on El Amarnasta löydetty hymni
Atonin, auringon, kunniaksi, jonka on voinut sepittää itse faarao
Ekhnaton (Amenophis IV, 1375:n jälkeen), uskonpuhdistaja, joka
työskenteli auringonpalvonnan yleistämiseksi koko Egyptiin. Runollisin
kuvin siinä ylistetään aurinkoa, tavalla, joka lähinnä tuo mieleen
104:nnen psalmin:

    ihanana nouset sinä taivaan valovuorelle,
    iankaikkinen aurinko, elämän alku!
    Kun loisteesi nousee itäiseltä taivaankentältä,
    tulee maailma niin valoisaksi kauneudestasi.
    Sillä sinä olet kaunis, olet suuri, ylimaallisesti sinä säteilet
    ja säteesi syleilevät kaikkea, mitä olet luonut.
    Voitokas olet: sinä otat meidät kaikki vangiksi,
    sinä sidot meidät kaikki rakkaudellasi.

Kuolleiden kirjan kirjavasta, manalan kauhuja ja taikauskoa täynnä
olevasta maailmasta kohoaa kuolemattomuususkon ja hymnikauneuden
rinnalla näkyviin myytti Osiriista ja Isiistä, joka on kirjallisuuden
historiassa erikoisesti muistettava. Kreikkalaiset tunsivat sen –
Plutarkhos kertoo sen näin: Osiris oli Egyptin kuningas, joka
kohotettuaan kansansa eläimellisyydestä kulttuuriin lähti retkeilemään
ympäri maailmaa kasvattaakseen laululla ja soitolla ihmisiä lempeyteen.
Hänen palattuaan kotiin liittoutui hänen veljensä Seth ystävineen häntä
vastaan, onnistuen viekkaudella sulkemaan hänet arkkuun, joka sitten
heitettiin mereen. Arkku ajautui maihin Bybloksen luona, jossa iso
erikapuu kasvatti runkonsa sen ympärille. Kuningas toi rungon pilariksi
palatsiinsa. Täältä löysi sen Osiriin sisarpuoliso Isis, joka oli
väsymättä hakenut lemmittynsä ruumista, avasi arkun ja heittäytyi
valittaen vainajan syliin. Sitten hän piilotti arkun ja palasi poikansa
Horuksen luo, jonka oli synnyttänyt miehensä kadottua. Mutta yöllisellä
metsästysretkellä Seth löytää arkun, silpoo Osiriin 14 kappaleeseen ja
hajoittaa ne ympäri maata. Kuultuaan tästä Isis lähtee sisarensa
Nephtyksen kanssa etsimään niitä, löytääkin ne, ja rakentaa kuhunkin
paikkaan temppelin Osiriin muistoksi. Vartuttuaan mieheksi Horus
voittaa Sethin ja lyö äidiltänsä, koska tämä armahtaa vangittua
vihollistaan, pään poikki, jolloin Hermes antaa Isiille sijaan lehmän
pään. Sitten Isis jälleen synnyttää lapsen, "lapsi-Horuksen". Tähän
myyttiin liittyi ns. Osiris-valitus, jota neitokulkue esitti vuosittain
talvipäivän seisauksen temppelijuhlassa. Se on Isiin ja Nephtyksen
vuorolaulu, täynnä inhimillistä kaipausta: "Tule asuntoosi", valittaa
Isiin osan esittäjätär, "vihollisiasi ei enää ole. Tule asuntoosi,
korkea ruhtinas! Katso minuun! Olen sisaresi, joka rakastaa sinua.
Kaunis nuorukainen, älä pysy kaukana minusta!" Myytti on käsitettävä
kuvaukseksi auringon, Osiriin, joutumisesta tappiolle taistelussa
talvea, Sethiä, vastaan, ja uuden auringon ja kevään, "lapsi-Horuksen",
syntymisestä. Mutta lisäksi on huomautettava, että Isiin ja Nephtyksen
vuorolaulu, jota kauniit naiset erikoisissa puvuissa esittivät
temppelin suursalin pääovella, on myös heikko näytelmän itu, joka
osoittaa, kuinka jumalanpalvelusmenoihin on jo kulttuurin
varhaisimmalla kaudella liittynyt luontaista halua esittää liturgian
toisia kohtia draamallisesti.

Erikoista huomiota näyttäisi ansaitsevan egyptiläisten tapa antaa
jumalilleen eläinten muoto, mikä yksinkertaisimmassa käytännössä
merkitsi sitä, että nämä eläimet tulivat toimimaan ja puhumaan samoin
kuin ihminen, joka ei tässäkään tapauksessa pääse oman itsensä
ulkopuolelle. Ajatellen ihmisen yleistä sadullistuttamishalua,
taipumusta asettamaan jumalansakin samoihin asemiin ja tilanteisiin,
joissa hän itse elää, ei voi olla otaksumatta, että näillä eläinten
muotoisilla mutta ihmisten tavoin puhuvilla ja toimivilla jumalilla on
ollut erikoinen sijansa egyptiläisten saturunoudessa, että heidän
eläinsadustonsa on ollut runsas. Tähän sisältyy siis se otaksuma, että
tällaisten tarinain eläimet ovat alkuaan olleet jumalia, kansojen
lapsuuden totemistisia suojelijoita.

Uskonnollisen kirjallisuuden yhteydessä on otettava puheeksi
opetusrunous. Egyptiläisten vanhimmat viisaudenkirjat, ns. Kagemnin ja
Ptahhotepin opetukset, ovat peräisin heidän kulttuurinsa varhaisilta
ajoilta. Molemmat teroittavat käytännöllistä, maallista viisautta:
edellinen varoittaa mm. ylensyömisestä ja -juomisesta, avomielisestä
lörpötteleväisyydestä, ylimielisyydestä, toisten loukkaamisesta jne.;
jälkimmäinen antaa tarkkoja neuvoja mm. siitä, kuinka on käyttäydyttävä
ylempien pöydässä ja seurassa ("koukista selkäsi ylempäsi edessä,
silloin olet nauttiva hyvinvointia talossasi"), säilytettävä ystävyys
perheen kanssa, johon on päässyt ("varo lähestymästä talon naisia"),
rakastettava ja hoidettava vaimoansa yli kaiken ("voitele häntä
hyvänhajuisilla voiteilla ja tee hänet onnelliseksi niin kauan kuin hän
elää"), ja kuinka on muistettava köyhyyttänsä, jos on päässyt rikkaaksi
("älä luota aarteisiisi, sillä sinä olet saanut ne lahjaksi
Jumalalta"). Uuden valtakunnan ajalta on säilynyt kokoelma
elämänohjeita nimeltä Viisaan Anin oppi. Hän mm. varoittaa menemästä
juomarien ja tuntemattomien naisten seuraan, veljeilemästä toisen
miehen orjan kanssa, vastaamasta vihastuneelle päällysmiehelle muuten
kuin sävyisästi rauhoittamalla, puhumasta pahoja sanoja, ja syömästä
leipää nälkäisen ollessa saapuvilla, ellei ojenna hänellekin, ja
kehoittaa rakastamaan äitiään ja valmistautumaan kuoleman varalle.
Korkeimman siveellisen tason ja kauneuden saavuttaa sitten "Egyptin
kuninkaallisen viljakirjurin" Amen-em-open Viisaudenkirja, joka on
peräisin 10:nneltä vuosisadalta e.Kr. Kirjoittaja antaa pojalleen
seurustelutaidon ohjeita ja siveellisiä opetuksia, että hän välttäisi
pahaa ja tulisi onnelliseksi. On oltava maltillinen ja sävyisä,
harkittava, miten puhuu kiihtyneelle miehelle; vihamiehelle ei saa
kostaa, vaan hänet on voitettava lempeydellä; toisten omaisuutta ei saa
ahnehtia, vaan on oltava oikeamielinen; veroja periessä on meneteltävä
lempeästi, eikä otettava vastaan lahjuksia; maata mitatessa ei rajaa
saa muuttaa – joka tarttuu lesken rajamerkkiin, tekee väkivaltaa
heikolle; rikkautta ei pidä tavoitella eikä köyhyyttä valittaa; on
oltava hienotunteinen, nöyrä ja vilpitön; ei pidä huolehtia
huomispäivästä, vaan on oltava levollinen ja vahvistettava sydäntänsä;
ei saa kerskata, teeskennellä, ei olla turhan avomielinen eikä lörppö.
Kirjoittaja perustaa opetuksensa Jumalan tahtoon, johon hän alituiseen
vetoaa.

Molemmat viimeksi mainitut viisaudenkirjat johdattavat lukijan mieleen
Vanhan Testamentin vastaavanlaatuiset kohdat. Raamatuntutkimus onkin
todennut, että Sananlaskujen 22:nen luku on 17:nnestä jakeesta alkaen,
poikkeuksena ainoastaan 26:s jae, mukailtu käännös Amen-em-open
Viisaudenkirjasta, josta myös 23:nnen luvun 11:s jae on kotoisin. Tämä
on selvä todistus siitä, että hebrealaiset ovat tunteneet egyptiläisten
kirjallisuutta ja saaneet siitä vaikutuksia.

5

Olemme aikaisemmin ilmaisseet sen käsityksen, että muistokirjoitukset
olisivat maailman vanhinta kirjallisuutta. Egyptin kirjallisuuden
historia osoittaa sen oikeaksi: muistokirjoituksia on löydetty
vanhimmistakin haudoista, käärinliinoista, arkuista, kammioiden
seiniltä jne. Siellä niiden tarkoituksena on ollut ikäänkuin selittää
tuonpuoleisille voimille, joiden haltuun vainaja nyt oli joutunut, kuka
ja mikä hän oli ollut, ja hänen hyvien tekojensa luettelemisella
suosittaa häntä manalan ankaralle tuomarille. Tästä johtuu, että niiden
sisällys, silloin kun ne ovat yksityiskohtaisempia ja laajempia, on
tilintekoa siitä, kuinka tarkoin asianomainen muka oli täyttänyt
viisaudenkirjojen siveelliset vaatimukset. Tästä on esimerkkinä ns.
Bekan hautakivi, jonka laaja kirjoitus on juuri tällaista vakuuttelua:
"Olin oikeamielinen ja rehellinen, ilman taka-ajatuksia, säilytin
Jumalaa sydämessäni, aina valmiina tunnustamaan hänen tahtonsa".
Tällaisten muistokirjoitusten historiallinen ja muukin sisällysarvo on
yleensä vähäpätöinen. Tärkeämpi on se ryhmä, joka on tarkoitettu
säilyttämään vainajan mainetta jälkeenjääneiden keskuudessa ja jolla on
siis arvonsa sekä historiallisesti että myös eepillisen runouden
pohja-aineksena.

Ainoa huomattava epiikan näyte on Karnakin Ammon-temppelin seinässä
oleva ja papyruksenakin säilynyt katkelma ns. Ramses-laulusta, jossa
kuvataan Ramses II:n taistelua heettiläisiä vastaan. Aikaisemmin on
luultu Pentaur nimistä henkilöä sen sepittäjäksi, mutta niin ei ole;
hän oli vain kirjuri, joka on jäljentänyt sen. Heettiläiset ovat
torjuneet egyptiläisten jousimiesten ja ratsuväen hyökkäyksen; faarao
itse nousee silloin sotavaunuihinsa ja ryntää vihollista vastaan. Hänen
omat miehensä jäävät pelkurimaisesti jälkeen ja hän joutuu yksin
vihollisten keskelle. Silloin hän turvautuu jumalaansa Ammon-Rahan
sanoin, jotka muodostuvat katkelmassa komeaksi, melkeinpä
ylpeähenkiseksi avunhaasteeksi. Faaraon luottamus jumalaansa
palkitaankin, hän saa yliluonnolliset voimat, ja lyö yksin koko
armeijan pakoon. Sitten hän moittii joukkojaan pitkällä
rangaistussaarnalla ja kiittää hevosiaan. Seuraavana päivänä hän
aloittaa taistelun uudelleen:

    "Niin pian kuin maa tuli valoisaksi, hän ryhtyi taisteluun
      uudelleen, syöksyen otteluun kuin härkä, joka hajoittaa hanhet.
    Hänen urhonsa puolestaan syöksyivät tungokseen kuin haukka
      saaliinsa niskaan.
    Sinkoa salamasi vihollistesi kasvoihin kuin aurinko noustessaan
      aamulla ja salamoidessaan tulisäteensä alas jumalattomiin."

6

Egyptiläisen runouden kaunistuskeinoista on jo mainittu alkusointu ja
hymnirunoudessa selvästi esiintyvä ajatuskerto, paralleli, so. säkeen
alussa ilmenevän ajatuksen toistuminen säkeen loppuosassa uusin
runokuvin. Tämähän on kuten sanottu jonkinlaista henkistä soinnutusta,
tavallaan korvaten ulkoisen, äänteellisen, josta ei ole mitään merkkejä
olemassa. Rytmi on myös tunnettu – senhän jo soitto, laulu ja tanssi
edellyttävät. Muutamissa lyhyissä hymneissä on todettu säkeen keskellä
seisahduskohta, kesuura. Runokuvista on sanottava, että ne näyttävät
olevan hymnirunoudessa vanhaa perintötavaraa, so. että nekin ovat
egyptiläisten hengen mukaisesti jo varhain jäykistyneet määrätyksi
"kuvalaattavarastoksi", koituen esteeksi runouden vapaalle
kehittymiselle. Täten egyptiläisessä runoudessa kulkee mukana paljon
kuollutta ainesta, esim. jumalien erikoisominaisuuksien vakiintuneita
nimiä, mikä luettelomaisesti esiintyen raskauttaa sitä ja estää
taiteellisen puolen vapaata ilmenemistä.

Ilmestyessään historiaan on Egyptin kulttuuri suurin piirtein
katsoen jo saavuttanut sen muodon ja kehitysasteen, minkä se sitten
säilytti tuhansien vuosien ajan. Sen alku katoaa siis esihistorian
hämärään. Clemens Aleksandrialainen (n. 150 Kr.j.) on kuvatessaan
aleksandrialaista uskonnollista juhlakulkuetta julkaissut luettelon
egyptiläisten pyhistä kirjoista. Ensin tulivat laulajat kantaen
musiikin vertauskuvia ja jumalhymnien ja kuningaslaulujen kahta kirjaa.
Sitten seurasivat tähtitieteentutkijat, tunnusmerkkeinä kello ja
feniks-lintu, mukanaan kaksi tähtitieteellistä teosta. Heidän
jäljessään kulki hierogrammateos, pyhä kirjuri, pää koristettuna
höyhenillä kuin suojelijallaan Thoth-jumalalla, kädessä viivoitin,
kirjoitusruoko ja mustepullo, mukana maailmantiedon ja maantieteen
kymmenen kirjaa. Häntä seurasi stolites, vaatteidenvartija, mukanaan
laillinen kyynäränmitta, juomauhrimalja ja kymmenen jumalanpalvelusta
ja uhreja käsittelevää kirjaa. Vasta nyt tuli profeetta, jumalien ja
lakien tuntija, korkeimman ja salaisimman viisauden edustaja, kädessä
uhriastia ja mukanansa kymmenen kirjaa, jotka käsittelivät jumalia,
lakeja ja kaikkea papillista viisautta. Hänen edellään kannettiin pyhää
uhrileipää. Clemens mainitsee kaikkiansa 42 "hermeettistä", suljettua
kirjaa, joista 36 sisälsi egyptiläisten koko filosofian, ja 6 heidän
luonnon- ja lääketieteensä. Tämä koko kirjallisuus muuttui muutaman
vuosikymmenen kuluessa tämän jälkeen, egyptiläisten kääntyessä
kristinuskoon ja vanhan uskonnon hävitessä, mykäksi, ruveten puhumaan
vasta 1600 vuotta myöhemmin.

II. BABYLONIALAISET JA ASSYRIALAISET.

1

Tutustuessamme babylonialais-assyrialaiseen taiteeseen toteamme heti,
että siinä ilmenee samaa mielikuvituksen voimaa ja jylhyyttä kuin
egyptiläisessä. Jos rakennusaine olisi ollut kestävämpää ja ihmisten
hävitysvimma edes joissakin rajoissa pysyvää, me ehkä tänään
ihailisimme Mesopotamian rakennuksia yhtä yllätettyinä kuin
pyramiideja; sen arvoisia ovat varmaan olleet ne auringontemppelit ja
kuninkaanpalatsit, jotka nyt muodostavat vain korkeita sorakumpuja.
Kaivausten perusteella tehdyt uudelleenhahmottelut oikeuttavat
tällaisen otaksuman. Mielikuvituksen voima on siis sama – suunta vain
on toinen. Ajatellessamme noita siivekkäitä leijonia, lohikäärmeitä
ja muita irvokkaita petoja, metsästäviä kuninkaita, irstaita
Ishtarin kuvia ym., joita on säilynyt assyrialaisten palatsien
alabasterilevyissä tai babylonialaisten värillisissä lasitiiliseinissä,
meidän täytyy heti todeta, että niissä ilmenevä mielikuvituksen laatu
on toisenvivahteista kuin egyptiläisten taiteessa. Tuntuu melkein kuin
se olisi pysähtynyt siihen demonien valtakuntaan, jonka läpi
egyptiläisten Ra-jumala joka yö souti, ja täyttänyt sielunsa sen
eriskummallisilla hirviöillä, enää menemättä eteenpäin ja nousematta
autuuden ylevään kirkkauteen. Babylonialais-assyrialainen taide
on näet suuressa määrässä mielikuvia demonien maailmasta, hämärien
kauhu-uskomuksien tulkitsemista kivessä – ei ylevään mietiskelyyn
rauhoittunutta, samoissa perinteissä pysyvää korkeiden ajatuksien
ilmaisua. Pohja-aatteensa puolesta se on siis siveellisesti alemmalla
asteella kuin egyptiläisten taide; ikuisuutta mietiskelevä lepo ja
rauha ei ole enää sen tyhjentävä tunnus, vaan se pyrkii kuvaamaan
kiitävän hetken kiihkeätä toimintaa, elämää intohimon silmänräpäyksinä.
Mutta taiteena se on silti egyptiläistä korkeammalla siksi, että
se on ilmeisesti antanut enemmän tilaa yksilöllisesti luovalle
taiteilijalahjakkuudelle. Nuo siivekkäät ihme-eläimet, jotka valon
voimia edustaen torjuvat palatsien porteilta pimeydenhenkiä, ovat kyllä
luodut ammattikunnallisen perintätavan mukaiseen sovinnaisen jäykkään
tyyliin, mutta tuo verta oksentava urosleijona, tuo raajarikoksi
lävistetty, suurinta tuskaa, raivoa ja tahtoa uhkuva naarasleijona,
joka kuollessaankin jää voittajaksi henkensä lannistumattomuuden
vuoksi, eivät edusta enää ammattikunnallista perintätaituruutta, vaan
korkealle kehittynyttä yksilöllistä taidenäkyä, tuskan, taittumattoman
sisun, kylmästi katselevan julmuuden mielikuvaa. Me ymmärrämme, että
tämän taiteen takana on toisenlainen kansa kuin egyptiläiset,
sielultaan ehkä sivistymättömämpi ja levottomampi, mutta samalla
lahjakkaampi ja vilkkaampi, intohimojensa vallassa riehahteleva, ehkä
ristiriitaisempi, monen eri kansan yhtynyttä luonnetta edustava,
jollakin tavalla julmuudessaan värikäs ja traagillinen.

Babylonialais-assyrialaisessa kulttuurissa on useita kerroksia: ensin
varhaisin sumerilainen, joka on ollut ihmeteltävää lahjakkuutta,
aatesyvyyttä ja monipuolisuutta osoittava, aloitteen ja suunnan antaja,
jota ilman ehkä Kaksoisvirranmaan saavutukset olisivat jääneet kauas
maalistansa; sitten babylonialainen, edellistä jäljittelevän ja
ylläpitävän, verraten lempeäluonteisen maanviljelijä- ja kaupunkikansan
luoma muoto; assyrialainen, sotaisen ja julman kansan jäljittelevä
muoto; ja uusbabylonialainen, rappeutumistaan kohti riutuva,
jäljittelevä loppuaste. Ryhtymättä selvittelemään näiden eri kansojen
ja kulttuurien osuuksia käytämme seuraavassa vain yleistävää nimitystä
"babylonialais-assyrialainen".

2

Etsiessämme sitten tämän taiteellisen erikoisluonteen ilmenemistä
kirjallisuudessa toteamme ensin, ettei tavallinen maallinen lyriikka,
työ- ja lemmenlaulut, ole ainakaan vielä huomattavammalla tavalla
kiilakirjoituksista paljastunut; se ei ole Mesopotamian rauniokummuissa
niin näkyvillä kuin Egyptin hautakammioiden seinillä, kuvien
allekirjoituksina.

Elämännautintojen ylistäminen on ollut laulujen aiheena; siitä on
näytteenä eräs Gilgamesh-eepoksen kohta, jossa meren jumalatar Sabitu
lausuu mainitulle sankarille:

    "Minne kiiruhdat Gilgamesh?
    Elämää, jota etsit, et kuitenkaan löydä!
    Kun jumalat loivat ihmiset,
    määräsivät he näille kuoleman,
    mutta pitivät elämän kädessään.
    Siksi, Gilgamesh, täytä vatsasi,
    ole iloinen päivin ja öin,
    pidä juhlaa joka päivä,
    tanssi ja huvittele päivät ja yöt!
    Korista vaatteesi,
    pidä pääsi pestynä ja ruumiisi kylvetettynä!
    Katso iloisesti lasta, joka tarttuu käteesi;
    vaimosi iloitkoon käsivarsillasi!"

Tähän sisältyvä nautinnon kehoitus on erikoisen tehokas siksi, että
jumalattaren sanat kieltävät ihmiseltä kuoleman jälkeisen elämän,
puhumattakaan siellä maksettavasta hyvän ja pahan palkasta.
Viimemainittu usko vaikutti kohottavasti egyptiläisten siveellisiin
käsitteisiin – babylonialais-assyrialaisilla ei ollut tällaista ylevän
uskon heijastusta heidän maallisen elämänsä menoon.

Se maailmantuskan vilahdus, joka ilmeni ihmisten pahuudesta
katkeroituneen egyptiläisen synkissä sanoissa, saa
babylonialais-assyrialaisessa runoudessa voimakkaan ilmaisun. On
säilynyt useita valitusrunoja sairaudesta ja muista koettelemuksista,
hylätyksi ja yksinäiseksi joutuneen ruikutuksia kärsimyksistään. Tästä
Job-runoudesta antaa edullisen käsityksen Valitusruno vanhurskaan
kärsimyksistä, joka sisällyksensä mukaan voi olla jonkun kuninkaan
sepittämä. Runon kertoja ilmoittaa saavuttaneensa korkean iän,
sivuuttaneensa miehuuden rajan: minne tahansa hän kääntyy, kaikkialla
on vain vaikeuksia ja huolia. Jumala ja jumalatar ovat kääntäneet pois
kasvonsa, merkkien selittäjä ei tulkitse tulevaista, tietäjä ei hanki
hänelle uhreillaan sovitusta. Vaikuttavasti runoelmassa syvennytään
kärsimysten arvoitukseen: miksi jumalat koettelevat niillä
viattomiakin, jotka ovat päinvastoin ansainneet parempaa, miksi on
pahalla niin esteetön valta? Babylonialais-assyrialainen maailmantuska
syvenee täten tekemään kaikista pohjimmaisen, jumalan ja ihmisen
läheisintä suhdetta koskevan kysymyksen.

3

Babylonialais-assyrialaisilla oli mytologinen kertova runoelma nimeltä
Kun ylhäällä [suomentanut professori Knut Tallqvist], joka sisältää
heidän luomiskertomuksensa. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka
maailma luodaan alkusyvyydestä, kuinka valon jumalat syntyvät, ja
kuinka Tiamat jää syvyyden jumalattareksi. Jumalat ovat kauhistuneet
Tiamatin voimasta eivätkä uskalla ryhtyä taisteluun häntä vastaan; vain
Marduk lupaa tehdä sen sillä ehdolla, että hänet tunnustetaan
ylijumalaksi. Marduk voittaa sitten Tiamatin, surmaten hänet ja hänen
joukkionsa, jakaa ruumiin kahteen osaan kuin näkinkengän, ja luo niistä
taivaan ja maan. Väliin hän asettaa salvan ja vartijat estämään, ettei
vesi vuoda taivaasta pois, ja järjestää sitten auringon, tähdet ja kuun
seuraamaan ikuisia ratojansa, luo ihmisen ja jumalille heidän
asuinsijansa. Egyptiläisten kosteata alkuainetta vastaa
babylonialaisilla vesi: molemmat olivat tulvivien, maata
hedelmöittävien suurvirtojen partailla asuvia kansoja, joten tämä
käsitys oli luonnollinen, jopa kokemusperäinen. Runoelman nousukohtia
ovat Mardukin tunnustaminen ylijumalaksi, kuvaus muiden jumalien
hänelle osoittamasta kunnioituksesta, ja loppuhymni.

Marduk oli babylonialais-assyrialainen ylijumala; ylijumalatar oli
Ishtar, hekuman, aistillisen rakkauden ja hedelmällisyyden vertauskuva,
taisteluonnen antaja, jumalien neuvoston ratkaiseva ääni. Hänen
nimeensä liittyy toinen säilynyt babylonialais-assyrialainen
mytologinen eepos: Ishtarin käynti tuonelassa.

    Menen maahan, josta ei ole paluuta,
    levitän siipeni lentääkseni alaspäin kuin lintu,
    astun alas pimeyden taloon,
    Irkalla-jumalan asuntoon –.

Kiivaasti ja uhaten Ishtar vaatii portinvartijaa avaamaan portit, ja
kuullessaan tämän tuonelan jumalatar "kalpenee kuin poikkileikattu
kukka, vapisee kuin kaislankorsi". Hän päättää kostaa sisarelleen tämän
uhkaukset, käskee avata portit ja kohdella tulijaa samoin kuin
kuolevaisia. Tuonelassa on seitsemän porttia ja seitsemän kertaa
vartijat pakottavat Ishtarin riisumaan vaatteitansa ja koristeitansa.
"Vartija", hän valittaa ensimmäisellä portilla, "miksi olet ottanut
suuren kruunun päästäni?" Seitsemännellä portilla hän on jo aivan
alasti. Kuoleman jumalatar antaa hänet palvelijainsa huostaan ja
tartuttaa häneen ruton. Mutta Ishtarin näin jäätyä tuonelan vangiksi
taukoaa maan päällä hedelmällisyys; Ea-jumala lähettää silloin
erikoislähetin tuonelaan vapauttamaan Ishtaria, joka pian palaakin
kaikkien riemuksi elävien ilmoille, saatuaan vaatteensa ja koristeensa
takaisin.

Runoelma ei mainitse, miksi Ishtar meni tuonelaan. Mutta on olemassa
toinen tarina, joka ilmoittaa tämän syyn: kertomus nuoresta Tammusista.
Moittiessaan Ishtaria Gilgamesh sanoo: "Tammusin, nuoruutesi aikaisen
puolison, sinä pakotit itkemään vuodesta toiseen". Tammus on heräävän
luonnon jumala, joka talven ja kesän taistelussa joutuu edellisen
vangiksi, ja jota Ishtar lähtee vapauttamaan. Tammusin ihana
huilunsoitto lepyttää tuonelan jumalattaren, ja niin kevät (Tammus) ja
hedelmällisyys (Ishtar) jälleen saapuvat takaisin maan pinnalle. Näin
ovat Osiris- ja Ishtar-taru toistensa vastineita, auringon poistumisen
ja paluun vertauskuvallisia esityksiä.

Huomattavin babylonialais-assyrialaisista mytologisista runoelmista on
Gilgamesh-eepos, noin 3.000 säettä sisältävä, 12 savitaululle
kirjoitettu sankaritarina. Kuningas ja puolijumala Gilgamesh on
pelastanut Urukin kaupungin ja saavuttanut sen johdosta aseman,
joka tuntuu asukkaista raskaalta sorrolta. Heidän pyynnöstään
Aruru-jumalatar luo savesta hänelle vastustajan nimeltä Eabani,
voimakkaan alkuihmis-urhon, joka eläimellisestä ulkoasustaan ja
aistillisuudestaan huolimatta on tietäjä ja unien selittäjä; hänet
Ishtar viettelijättären kautta lemmenkeinoilla houkuttelee lähtemään
Urukiin, Gilgameshia vastaan. Siellä hän selittää viimemainitun unen ja
heistä tuleekin ystävät, jotka yhdessä voittavat Urukia piirittäneen
elamilaisten kuninkaan. Gilgamesh saapuu riemusaatossa takaisin
Urukiin, valkoisiin puettuna, aseet välkkyen, kruunu päässä. Itse
Ishtar ihastuu häneen ja tarjoutuu ottamaan hänet puolisokseen, luvaten
tehdä hänet kuningasten, herrain ja ruhtinaiden kuninkaaksi, ja
tarjoten hänelle loistavia lahjoja. Mutta Gilgamesh torjuu hänen
kosintansa, luetellen esimerkkejä hänen lavean rakkautensa
tuhoisuudesta niille, joihin se oli kohdistunut. Suuttunut Ishtar
vaatii nyt kiihkein sanoin ja uhkauksin Anu-jumalaa luomaan
taivaanhärän, joka kykenisi taistelemaan Gilgameshia vastaan. Niin
tapahtuukin, mutta Eabani tarttuu härkää hännästä kiinni ja Gilgamesh
syöksee miekkansa sen sydämeen. Ishtar kiroaa häntä Urukin muureilta,
mutta Eabani viskaa häntä lihakappaleella ja vannoo tuhoavansa hänet.
Ishtar viettää härän kuolon-, ystävykset voitonjuhlaa. Sen jälkeen
Eabani erään taistelun johdosta sairastuu ja kuolee, ja Gilgamesh saa
spitalitaudin; näin on Ishtar kostanut. Gilgamesh ei kuitenkaan tyydy
kohtaloonsa, vaan lähtee hakemaan apua tuonelasta, kantaisältänsä
Utnapishtimilta, joka yksin vaimonsa kanssa oli pelastunut
vedenpaisumuksesta; häneltä hän siis tahtoo saada tiedon, miten hän
voisi voittaa kuoleman ja pysyä ikuisesti nuorena. Matka on
vaarallinen: leijonat uhkaavat häntä rotkotiellä; kirvein ja miekoin
hän tunkeutuu eteenpäin; Mashu-vuorilla on skorpioni-ihmisiä solatien
vartijoina; kaksitoista penikulmaa on kuljettava synkässä pimeydessä.
Astuttuaan jälleen valoon hän näkee olevansa meren rannalla, jossa
kasvaa ihania puita, hedelminä jalokiviä ja kristalleja. Meren
valtaistuimella istuu nuori jumalatar Sabitu, joka kysyy, miksi
Gilgameshin sydän on niin tuskainen ja katse levoton, miksi hän rientää
murheissaan yli kenttien. Gilgamesh vastaa etsivänsä tietoa siitä,
täytyykö hänen kuoltuaan tulla maaksi, saamatta enää milloinkaan
nousta. Sabitu kehoittaa häntä nauttimaan elämästä, koska kuolema on
sen loppu ja päätös, varoittaa jatkamasta matkaa, mutta neuvoo
kuitenkin kääntymään lautturi Arad-Ean puoleen; hän voi saattaa
Gilgameshin kuolonvirran yli, sillä se tämä ulappa on. 45 vuorokautta
Gilgamesh ajelehtii kuolonvirralla, saapuen lopuksi tuonelaan, jossa
tapaa kantaisänsä. Utnapishtim kertoo nyt hänelle tarinan
vedenpaisumuksesta.

Jumalat olivat päättäneet hukuttaa Shuruppakin kaupungin asukkaat
näiden syntien rangaistukseksi. Merenjumala Ea kehoittaa kuitenkin
suojattiaan Utnapishtimia rakentamaan itsellensä laivan ja lähtemään
sillä merelle turvaan, mukana sukunsa ja pari kaikkia eläviä olentoja.
Hän tekee näin, tuhotulva tulee, koko maailma muuttuu mereksi. Vasta
seitsemäntenä päivänä myrsky vaimenee, meri tyyntyy ja laiva tarttuu
Nisir-vuorelle. Utnapishtim odottaa kuusi päivää, ja päästää
seitsemännen aamuna ulos ensin kyyhkysen ja pääskysen, jotka palasivat
takaisin, kun ei ollut lepopaikkaa, ja sitten korpin, joka ei palannut.
Siis maa oli kuivanut. Utnapishtim uhrasi kiitosuhrin jumalille, "jotka
hengittivät sen tuoksua, nauttivat makeasta lemusta, kokoontuivat kuin
kärpäset uhraajan ympärille". Ishtar vannoo kaulakoristeensa kautta,
ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää. Ishtarin kaulakoriste on
sateenkaari. Ea-jumalatar oli näin tehnyt tyhjäksi jumalien aikomuksen
tuhota ihmiset, ja nyt jumalat ymmärtävät, että onkin parempi rangaista
kutakin erikseen hänen synneistänsä kuin hukuttaa kaikki. Ea siunaa
Utnapishtimia ja hänen vaimoansa ja tekee heidät kuolemattomiksi,
jumalien kaltaisiksi. Utnapishtimin kuolemattomuus on siis saatu
poikkeuksena. Hän ei voi antaa Gilgameshille mitään toivoa: "Julma on
kuolema, ei se tunne mitään sääliä. Rakennammeko täällä majamme
ikuisuutta varten? Ei täällä ole mitään pysyväistä". Palattuaan kotiin
Gilgamesh saa Ea-jumalattaren toimesta tavata Eabanin haamua, jolloin
syntyvä keskustelu kohottaa runon lopun vaikuttavaksi katoavaisuuden
kuvaukseksi:

Gilgamesh: "Sano, ystäväni, sano, ystäväni,

           sano minulle, minkälainen on tuonelan järjestys,
                jonka olet nähnyt?!"

Eabani: "En sano, ystäväni, en sano sitä sinulle.

        Jos selittäisin sinulle tuonelan järjestyksen,
             jonka olen nähnyt,
        niin istuisit koko päivän ja itkisit".

Gilgamesh: "Silloin tahdon istua koko päivän ja itkeä!"

Eabani: "Se ruumis, jota kosketit ilahduttaaksesi sydäntäsi,

        sen syövät madot kuin vanhan vaatteen!
        Se on nyt hävinnyt, se on kourallinen multaa.
        Tomuksi se on hajonnut,
        tomuksi se on hajonnut".

Gilgamesh-runoelma on babylonialais-assyrialaisen kirjallisuuden
korkein saavutus, yleisen kirjallisuuden piiriin kohoava ihmiskunnan
varhaiseepos, peräisin n. vuodelta 2000. Runoelman sisällyksen lähempi
tutkiminen osoittaa sen saaneen nykyisen asunsa siten, että sikermä
itsenäisiä myyttejä ja tarinoita, jotka ovat eri-ikäisiä, mahdollisesti
eri kansojen keskuudessa kasvaneita ja eläneitä, jopa eri henkilöihin
ja jumaliin kohdistuneita, on sommiteltu yhtenäiseksi. Vaikuttimina
ovat tällöin saattaneet olla pyrkimys tehokkaasti ylistämään
hallitsevaa kuningasta tekemällä joku suosittu kansallissankari ja
puolijumala hänen esi-isäkseen ja suuren runoelman keskushenkilöksi, ja
halu samalla lausumaan julki määrätty yhtenäinen maailmankäsitys; työn
suorittajan yksilöllinen runollinen mielikuvitus ja vaisto on sitten
ratkaisevasti vaikuttanut lopputulokseen.

4

Sivuuttaen loitsut, joilla on ollut tavaton merkitys babylonialaisten
ja assyrialaisten elämässä, koska yleensä laajalti uskottiin pahojen
henkien olemassaoloon ja koska loitsuja tarvittiin niiden torjumiseksi,
tulemme heidän uskonnollisen kirjallisuutensa ylevimpään saavutukseen,
katumuspsalmeihin. Ne ovat aikaisemmin mainitun Job-runouden
sisarilmiö, hakien kärsimysten syyn omasta elämästä, omista synneistä;
samalla ne osoitetaan jumalalle, anoen anteeksiantoa. Babylonialaisesta
katumuspsalmista kuuluu särkyneen sydämen tuskanhuuto, yksilöllisyyden
ilmaus, joka kenties johtuu enemmän pelosta kuin siveellisen
puhdistumisen ja nousun halusta, mutta vaikuttaa siitä huolimatta
järkyttävästi:

    Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!
    Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!
    Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuin vaatteet!
    Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
       niin vapahda minut niistä!

Tällaiset raadollisuuden ilmaukset on kuitenkin käsitettävä
poikkeuksiksi, samoin kuin Ekhnatonin auringonhymni Egyptissä, so.
jonkun aikansa yläpuolelle kohonneen hengen luomiksi, joista ei ole
tehtävä kovin yleistäviä johtopäätöksiä.

Muu babylonialais-assyrialainen uskonnollinen runous,
jumalanpalveluksissa käytetty hymni, oli kuten egyptiläisillä
liturgisten perinnekaavojen mukaista, jäykkää jumalan suuruuden ja
kunnian ylistävää luettelemista. Elävämpi on uskonnollinen tunne
rukouksissa, joita, mm. kuningasten rukouksia, on säilynyt.

Babylonialaisillakin oli ikivanha elämänkokemuksien kasvattama
sananlasku- ja viisauskirjallisuutensa. Eräässä Assurbanipalin
kirjastosta löydetyssä siveysopissa sanotaan mm.:

    Älä panettele, vaan puhu hyvää toisista!
    Älä puhu pahaa, vaan selitä kaikki parhain päin!
    Joka panettelee ja puhuu pahoja sanoja, hänelle Shamash on kostava.
    Älä puhu suusi täydeltä, vaan pidä vaari huulistasi!
    Jos olet kiihdyksissä, niin älä puhu heti!
    Jos puhut ajattelemattomia, saat sen sitten hyvittää.
    Rauhoita siis mielesi ja pidä hampaasi kielesi edessä!

    Aamuisin heittäydy maahan kasvoillesi ja huuda jumalaasi.
    Silloin voimasi paisuvat.
    Jumalan pelko hankkii armon,
    uhri antaa menestystä elämässä,
    ja rukoukset vapahtavat sinut synnin kahleista.

Selvimmin ja täsmällisimmin ilmaisee babylonialaisten siveyskäsitykset
kuningas Hammurapin laki, joka periytyy n. vuodelta 2000. Siihen
sisältyy mm. samanhenkisiä "käskyjä" kuin mitkä olemme oppineet
tuntemaan Mooseksen laista, joka siis on, kuten muutenkin on
luonnollista ja ilmeistä, ikivanhan itämaisen viisauden ja siveysopin
heijastusta.

Draama ei päässyt babylonialais-assyrialaisillakaan kehittymään. Sen
itu oli heillä olemassa niissä juhlissa, joissa jumalien kuvia
kuljetettiin temppelin ulkopuolella, Tammus-jumalalle pyhitetyissä
talvi- ja kesäpäivän seisauksen johdosta vietetyissä juhlissa, ja
yleensä jumalanpalvelusmenon tarkoin määrätyssä liturgiassa.

III. HEBREALAISET.

1

Egyptiläisten ja babylonialais-assyrialaisten, haamilais-seemiläisten
suurkansojen väliin ilmestyi historian aamuhämärässä pieni Israelin
kansa, hebrealaiset, kuten he itse sanovat. Historian valossa tämä
kansa on ihme sen vuoksi, että se on säilynyt tietoisena itsestään
vuosituhansia ja tuonut mukanaan muistonsa ja tervehdyksensä niiltä
ajoilta saakka, jolloin sen johtajat uhmailivat Egyptin faaraoita. Tämä
ihme on sitä suurempi, kun hebrealaisten vaiheet ovat niin raskaat kuin
yleensä kansain kohtaloiksi voi kuvitella. Luonnollinen on kysymys,
mistä on Israelin kansa saanut tämän erikoisen kestävyyden, elinvoiman,
jota eivät tuhannet vuodet näy kykenevän heikontamaan?

Historia vastaa tähän viittaamalla juutalaisten uskontoon. Se ei tosin
sisällä egyptiläisten autuususkoa, mutta kyllä koko heidän vakavimman
ja pyhimmän uskonnollisen mielialansa ja palvontahenkensä tärkeine
papillisine menoineen. Samoin se sisältää syvän käsityksen synnistä ja
sen välttämisen tarpeellisuudesta, yhdistäen täten egyptiläisten
elämänpuhtausvaatimuksen babylonialaisten synnintuntoon. Mutta se menee
vielä pitemmälle: egyptiläis-babylonialaisen monijumaluuden sijaan se
kohottaa yhden ainoan Jumalan, jyrkästi kieltäen kaikkien muiden
jumalien palvonnan. Tämän Jumalan nimeen se kehittää "lain", joka mitä
perinpohjaisimmin, sekä ulkonaisesti että sielullisesti, tapojen ja
salaperäisten uskomusten kahleilla, lujemmin kuin vain kansallinen
yhteenkuuluvaisuuden tunne, sitoo itseensä ja yhteen kaikki
tunnustajansa. Uskonto siis säilyttää juutalaisen; niin pian kuin hän
luopuu tästä ankkurista, hän katoaa kansain mereen.

Historiansa ja samalla lakinsa, kuvauksen ulkonaisista ja henkisistä
vaiheistaan eli siitä, miten ylläsanottuun tulokseen saavuttiin,
hebrealaiset ovat sisällyttäneet kansalliskirjallisuuteensa, teoksiin,
jotka tunnemme yhteisnimillä Biblia (kreikkaa, merkitsee "kirjat") tai
tavallisimmin Raamattu (myös kreikkaa, merkitsee "kirjoitukset") tai
tässä tapauksessa Vanha Testamentti (eli "liitto"). Muistaessamme, että
tämä teos on kristinuskon mukana tullut koko kristikunnan yhteiseksi
peruskirjaksi, vaikuttaen siveellisen henkensä ja kaiken aineistonsa
kautta mitä monipuolisimmin, syvimmin ja ratkaisevimmin länsimaisen
sielun kehitykseen, ymmärrämme, miksi Raamattu on yleisen
kirjallisuuden ensimmäinen, vieläpä kristikunnan kannalta valtava ja
ainutlaatuinen perusteos, "kirjojen kirja" sanan yleisessä ja
todellisessa merkityksessä.

2

Raamatun alussa olevat viisi Mooseksen kirjaa eli hebrealaisten Toora
edustavat vanhinta ainesta. Esihistoriallisen patriarkkain ajan,
Egyptin-orjuuden ja Kanaaniin tulon, so. paimentolaisajan jälkeen,
jolloin israelilaiset joutuivat asumaan suhteellisesti sivistyneempien
kanaanilaisten seassa, heillä on ollut paljon perinnetietoa ja
mytologista runoutta, kuten luonnollista niin monenlaisten ja
erikoisten vaiheiden jälkeen. Vuosisatain kuluessa tämä perinnetieto,
johon sisältyi mm. juutalaisten silloinen uskonto ja jota
toisin osin tarinoitiin satuina ja sankarirunoina kaupunkien
kaivoilla ja porteilla, omisti paljon kanaanilaista ainesta. Tämä
historiallis-mytologinen perinnetieto keskittyi sitten kahdeksi eri
sikermäksi siten, että se ensin, noin 850, kirjoitettiin ja
sommiteltiin yhtenäiseksi etelässä Juudan alueella; tämä laitos
tunnetaan siitä, että siinä käytetään Jumalasta nimeä "Jahve" (Herra).
Noin vuosisataa myöhemmin sommiteltiin pohjoisessa, Israelin alueella,
toinen laitos, joka tunnetaan siitä, että se käyttää Jumalasta nimeä
"Elohim" (Jumala). 600-luvulla tuntematon sommittelija, ns. Jehovisti,
yhdisti nämä molemmat, mutta niin mekaanisesti, että mm. mainituista
Jumalan nimistä voidaan nähdä, mistä laitoksesta mikin kohta on otettu.
Tämä historiallismytologinen kronikka ulottui maailman luomisesta
Mooseksen kuolemaan saakka, ja käsitti siis ensimmäisen ja toisen
Mooseksen kirjan, Oenesiin ja Eksodoksen, "synnyn" ja "uloskäymisen".

Viides kirja l. ns. Deuteronomion (= toinen laki) sisältää vanhan, 621
Jerusalemin temppelistä "löydetyn" lain, joka silloin juhlallisesti
hyväksyttiin ja tuli varsinaiseksi vankeuden ajan ohjeeksi. Sen
hengessä kirjoitettiin tänä aikana Jehovistin kronikka uudelleen,
muuttamatta sitä kuitenkaan enempää kuin että mainitut vanhat saumat
jäivät edelleenkin näkyviin. Vankeuskauden tuloksia ovat myös Leviticus
(Leveitikon) eli Pappien kirja, jonka tarkoituksena oli antaa perustelu
juutalaisten valtiomuodon muuttumisesta pappisvaltaiseksi, ja
väkiluettelo Numeri (Arithmoi, 3:s ja 4:s kirja). Kotimaahan palattua,
Esran aikana, n. 445, nämä viisi Mooseksen kirjaa, hebreaksi Toora
(= opetus, laki), kreikaksi Pentateukhos (= viisi kirjaa), saivat
kanoonisen, ylimmän uskonnollis-oikeudellisen arvovallan.

Maahantulon jälkeen syntyneet, Kanaanin valloittamista koskevat
sankaritarinat saivat vähitellen kirjoitetun muodon, joka lopuksi
sommiteltiin yhtenäiseen, Deuteronomionin osoittamaan henkeen. Näin
syntyivät Joosuan kirja, Tuomarien kirja, Samuelin ja Kuningasten
kirjat. 700-luvulla esiintyy profeetta (kreikkaa, "ennustaja") Amos,
aloittaen ns. profeetallisen liikkeen; profeettain varoituksia ja
parannussaarnoja, jotka aluksi olivat lyhyitä, ytimekkäitä lauselmia,
kirjoitettiin jo varhain muistiin. Tämä kävi välttämättömäksi vankeuden
aikana, jolloin hajaantuneelle kansalle ei voitu enää puhua; nyt
profeetat Hesekielistä alkaen kirjoittivat sanottavansa voidakseen
lähettää ne kansalle luettaviksi. Hesekielin kirjan mukaan
järjestettiin ja kirjoitettiin sitten uudelleen koko vanhempi
profeettakirjallisuus. Tätä ryhmää, alkaen Joosuan kirjasta, sanotaan
"profeettain kaanoniksi" (Nebiim).

Jäljellä olevia osia sanotaan yhteisnimellä "pyhiksi kirjoiksi"
(Ketubim) eli (kreikaksi) Hagiografeiksi.

Kun Vanhaa Testamenttia aina täten uudelleen kirjoitettaessa vanhemmat
pohjakäsikirjoitukset hävitettiin, ettei uusia ristiriitaisia laitoksia
pääsisi syntymään, on Raamatun tutkijoilla ollut suuria vaikeuksia
selvittäessään sen ulkonaista syntyhistoriaa. Koko Vanha Testamentti on
kirjoitettu hebreaksi, lukuunottamatta muutamia kohtia Esran ja
Danielin kirjoissa, joissa on arameankielisiä kappaleita. Meille
periytynyt ns. massoreettinen teksti (massora = perinne) on saanut
nykyisen sanamuotonsa toisen vuosisadan alussa Kr.j. ja säilyttänyt sen
aikain läpi tarkasti sellaisenaan. Kreikankielinen laitos, ns.
Septuaginta, "seitsemänkymmenen käännös", valmistettiin Aleksandriassa
lopullisesti toisella vuosisadalla e.Kr. hajallaan olevia, hebreaa
ymmärtämättömiä juutalaisseurakuntia varten. Muitakin kreikankielisiä
käännöksiä on ollut. Latinankielisiä käännöksiä syntyi myös useita,
sekä Italiassa että Pohjois-Afrikassa. Saadakseen aikaan yhteisen ja
yhdenmukaisen latinankielisen tekstin paavi Damasus antoi munkki
Hieronymukselle tehtäväksi sellaisen toimittamisen; 384-86 tämä
valmistikin käännöksen, joka tunnetaan nimellä Versio vulgata
(= julkinen, so. yleisölle luvallinen käännös), ja joka sitten tuli
vallitsevaksi länsimaissa. Nykyisin Raamattu on käännetty kaikille
vähänkin tärkeämmille kielille.

3

Raamatun vanhin pohja tulee näkyviin Mooseksen ensimmäisen kirjan
mytologisissa tarinoissa ja eräiden profeettain vanhaan mytologiaan
viittaavissa runollisissa kuvissa. Niin tarkoin kuin niistä onkin
lopullisessa laitoksessa koetettu karsia vieras, polyteistinen,
kanaanilais-babylonialainen leima, niiden alkuperä voidaan kuitenkin
määritellä yhteisseemiläiseksi, kanaanilais-hebrealaiseksi tarustoksi,
joka häämöttää patriarkkain ja uuden maahantulon edelliseltä,
kaukaiselta aikakaudelta. Luomiskertomusta, Jumalaa, joka liiteli
syvyyden päällä, emme voi olla yhdistämättä Mardukin taisteluun
syvyyden jumalatarta Tiamatia vastaan. Tästä ilmenee kaikua profeettain
kirjoissa: tuonela, Sheol, kuvataan niissä ikäänkuin eläväksi
olennoksi: "Sen tähden tuonela levittää kitansa ammolleen, avaa suunsa
suunnattomaksi" (Jesaja, 5: 14); "Tuonela tuolla alhaalla liikkuu sinun
tähtesi, ottaaksensa sinut vastaan, kun tulet" (Jesaja, 14: 9); "Sinä
päivänä Herra kostaa kovalla, suurella ja väkevällä miekallansa
Leviatanille, kiitävälle käärmeelle, ja tappaa lohikäärmeen, joka on
meressä" (Jesaja, 27: 1). Kysymyksessä voi tällöin olla vain
yhteisseemiläinen taru alkusyvyyden hirviöstä, Tiamat-Leviatanista,
josta puhutaan myös Jobin kirjassa. Kun Jesaja puhuu (14: 10-20)
Helalista, Safarin pojasta (suomal. Raamatussa "kointähdestä,
aamuruskon pojasta"), joka sanoi nousevansa taivaaseen, korkeammalle
Jumalan tähtiä, ja istuvansa ilmestysvuorelle, "pohjimmaiseen
pohjolaan", niin ymmärrämme hänen tällöin käyttävän vanhaa kansansuussa
säilynyttä kanaanilais-babylonialaista mytologista Prometheus-aiheista
tarinaa. Hesekielin seraafit ovat babylonialaisia mielikuvia; hänen
kuvauksensa Libanonin mahtavasta setristä, joka pimittää koko taivaan,
on tarina jo paratiisikertomuksessa esiintyvästä elämänpuusta. Kun
Toorassa (Moos. 1, 6: 1-4) kerrotaan "Jumalan poikien" huomanneen
ihmisten tyttäret ihaniksi ja ottaneen heitä vaimoikseen, ja heidän
lapsistaan sitten tulleen muinaisajan ikikuuluja sankareita, ja että
"siihen aikaan" oli maan päällä jättiläisiä, on kysymys kanaanilaisesta
legendasta, jossa on jumala isänä ja maallinen nainen äitinä, kuten
mytologisilla sankareilla tavallisesti. Paratiisitarina on otaksuttava
babylonialaisperäiseksi. Paratiisin "yrttitarha" ei ole ajateltavissa
syntyperäiseksi kallioisessa ja kuivassa Palestiinassa, mutta kyllä
hedelmällisessä ja rehevässä Kaksoisvirranmaassa. Vedenpaisumustarinan
babylonialaisuus on jo aikaisemmin osoitettu. Ikivanhat ovat varmaan
myös Jumalan kymmenet käskyt, sormien lukumäärän mukaan muistettavaksi
jaettu seemiläisen maailman siveysoppi, tiivistys Hammurapin lain
hengestä. Tämä mytologinen ja muu aines, joka näin välähtelee sieltä
täältä vielä myöhäänkin, on kuten sanottu ymmärrettävästi vanhinta
aineistoa, joka joskus vilahtaa näkyviin myöhemmin eteen lasketun
väliverhon reikien läpi. Seuraava kerros on patriarkkoja koskeva,
Aabrahamin – Joosefin tarinasto.

Koko tämä osasto on rauhallinen, idyllihenkinen, kaunis, elohistisen
jumalakäsityksen värittämä. Kanaanilaiset, moabilaiset, ammonilaiset ja
muut Palestiinan ja siihen rajoittuvien seutujen asukkaat, joiden
joukossa saattoi olla heidän läheisiä heimolaisiaan hebrealaisia, ovat
todennäköisesti olleet rauhallisia ja verraten lempeitä, kuten
babylonialaiset. Kaikki kunnioittivat suurena esi-isänään ja
puolijumalanaan Aabrahamia, Urin kuningasta, jonka voimme ymmärtää
lopettaneen ihmisuhrit vaihtamalla ne oinas-uhreihin; tämänhän Raamattu
kertoo ylevänä esimerkkinä Jumalan totisen palvelijan kaikkensa
antavasta alttiudesta. Sellaisissa kohtauksissa kuin Jumalan (tai
"kolmen miehen") vierailussa hänen luonaan Mamren tammistossa painumme
syvälle mytologiseen, kanaanilaiseen tarustoon. Eleasarin kosintaretki
ja Rebekka kaivolla ovat idyllisiä kuvauksia paimentolaisruhtinaan,
"sheikin", ja kanaanilaisen kaupunkilaiskulttuurin ystävällisistä
kosketuksista. Iisakin historia on rauhallista, hiukan uneliasta
kuvausta, muuttuakseen Jaakobin ja Raakelin nuoruudenhistoriassa
lapsellista talonpojanviekkautta kuvastavaksi paimenidylliksi. Joosefin
myyminen, Potifarin vaimo ja veljesten käynti Egyptissä on taas
maailmankirjallisuuden vanhin, yksityiskohtaisimmin kehitetty
romaani, jonka henkilöissä voi todeta ilmeistä rauhallisuutta ja
paimentyyneyttä, ja joka Joosefia koskevissa kohdissa kohoaa faaraon ja
Potifarin vaimon veltostuneeseen, nautinnonhimoiseen hovi-ilmapiiriin.

4

Kaikki tämä muuttuu orjuuden jälkeisten israelilaisten astuessa
näyttämölle. Jahven sotainen ja synkkä suuruus, jota Mooses-legendat
heijastavat, tulee esikanaanilaisen, elohistisen lempeyden sijaan;
hebrealaisten villin intohimoinen viha, julma itämaalaisuus, vyöryy
kuin salamoiva ukkospilvi Siinailta Nebon vuorelle ja siitä Luvatun
maan kulttuuriseuduille, tuoden mukanaan hävityksen kauhistusta. Heidän
luonnettaan kuvaa hyvin Noan isän Lemekin sotalaulu (Moos. 1, 4: 23):

    Minä surmaan miehen haavastani
    ja nuorukaisen mustelmastani;
    Kain kostetaan seitsenkertaisesti,
    mutta Lemek seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

Kertomus israelilaisten lähdöstä Egyptistä ja Palestiinan
valloittamisesta on tietenkin selvittämätön kudos totta
ja tarinaa. Mutta olipa näiden osuus kuinka suuri hyvänsä,
kirjallishistorialliseksi tosiasiaksi on merkittävä, että näiden
kertomusten sepittäjät ovat olleet voimakashenkisiä taiteilijoita,
jotka ovat koristelemattomalla avomielisyydellään ja syvällä
traagillisuuden tunnolla luoneet unohtumattoman sarjan
jättiläiskuvaelmia ja yleviä, juhlallisia ihmishahmoja. Kaikkien
yläpuolelle kohoaa Mooseksen valtava olemus, Jumalan kasvojen edessä
käynyt jylhä johtaja, samalla kiivas, intohimoinen ihminen, ja
yli-inhimillinen, traagillinen henki, joka kuolee yksinäisyydessä
korkealla vuorella, Luvatun maan kunnaiden hänen silmiinsä siintäessä.

Hebrealaisten leppymätöntä vihaa ja kostonhimoa uhkuva henki, joka oli
kokonaan keskittynyt heidän sodanjumalansa, Herran Sebaothin,
palvontaan, ei voinut valloituksen eikä sitä seuraavien levottomien
aikojen varrella, jotka ulottuvat aina Daavidin kuninkaaksituloon
saakka, tyyntyä rauhallisen elämän suosimaan runouteen, vaan ilmeni
voitonriemuisessa, purkauksellisessa ylistys- ja sankarirunoudessa,
voisi sanoa, ballaadeissa.

Ensiksi on mainittava ne laulut, jotka jostakin syystä, todennäköisesti
kunnioituksesta ja siksi, että ovat jo varhain olleet kirjoitettuinakin
olemassa, ovat jääneet näkyviin sellaisinaan. Tällaisia ovat mainittu
Lemekin taulu, Mirjamin laulu (Moos. 2, 15), jossa Jahvea ylistetään
siitä, että hän oli auttanut kansansa Kaislameren yli, Mooseksen
siunaus, Jaakobin siunaus ja ennen muita Deboran voittovirsi (Tuom. k.,
5). "Tuomarien ajan" melskeet, israelilaisten ja kanaanilaisten väliset
taistelut, Jahven kansan sankaruus, kavaluus ja usein alhainen moraali
(salamurhaa ylistetään, koska se oli suoritettu oman kansan puolesta;
murhatun äitiä, joka turhaan odottaa poikaansa, ilkutaan) paljastuvat
siitä räikeästi, barbaarisen villisti, avomielisesti ja –
taiteellisesti. Sankarilauluihin on vielä luettava Daavidin valitus
Saulin ja Joonatanin kuoleman johdosta, ns. Jousilaulu (Sam. 2,
1: 19-), jonka teksti itse ilmoittaa olevan peräisin sittemmin
kadonneesta Oikeamielisen kirjasta. Sen tunne on syvä ja sen sanat
ja vertaukset ylevät; siitä lienee lähtöisin tuo kaikissa
kuolonvalituslauluissa sittemmin tavattava kehoitus "itkekää".

Sama hurja ja siveellisesti alkeellinen aika kuvastuu Gideonin
sikermästä, jonka tunnuksena on äly, urhous, julmuus ja ahneus. Gideon
ei ota vastaan kuninkuutta, vaan pyytää sen sijaan kaatuneiden
vihollisten kultaiset nenärenkaat. "Ja se tuli ansaksi Gideonille ja
hänen perheelleen". Pöyristyttäviä julmuuden kuvauksia sisältyy
Abimelekin historiaan.

Selvästi omaksi erikoiseksi tarinapiirikseen erottuva on Simsonin
sikermä, jonka ytimenä voi olla ikivanhoja kanaanilaisia
auringonmyyttejä, tarinoita babylonialaisten auringonjumalasta,
Shamashista. Se jakautuu kahteen ryhmään, jotka alkuaan ehkä ovat
olleet erillään, mutta yhdistetty myöhemmin Simsonin nimeen: edellinen
kertoo kansansadustoissa yleisiä tarinoita väkevästä miehestä ja hänen
tavattomista voimannäytteistään; jälkimmäinen kuvaa sorretun kansan
sankaria, joka traagillisella kuolemallaan sovittaa uskottomuutensa
kutsumukselleen; Simsonin sikermässä esiintyvät filistealaiset
(pelistim) ovat vieraita tulokkaita, lähtöisin ehkä Kyproksesta tai
Kreetasta, ja sikäli ns. minolaisen kulttuuripiirin edustajia.

Kuvaus "tuomarien" ajan barbaarisista, melskeisistä oloista, jolloin
Jahven rinnalla palveltiin vielä tehtyjä kotijumalia, on naivissa
avomielisyydessään, intohimoisuudessaan ja verisessä värikkyydessään
korkeata, voimakasta taidetta. Räikeistä julmuuksista, jotka
vaikuttavat tunteisiin tyrmistyttävästi, se kohoaa yleviin
traagillisuuden näkyihin, Jeftan tyttären tarinaan, joka vielä kahden
vuosituhannen kuluttua sykähdyttää ihmissydäntä suruisella
sisällyksellään, yhä uudelleen hedelmöittäen runoutta, ja Simsonin
murhenäytelmään, joka innoitti sokean runoilijan, Miltonin, luomaan
ylevän traagillisuuden kuvan, kuin vastalauseeksi oman aikansa
filistealaisten irstaalle kevytmielisyydelle. Tähän saakka päästyämme
voimme jo todeta Israelin kansan syvän taiteellisen lahjakkuuden.

Taiteellinen vaisto, joka valikoitsee aineksensa enemmän
vaikuttavaisuutta kuin totuutta silmälläpitäen, on ollut mukana
Samuelin kirjoja, Saulin tarinaa luotaessa. Sen takana voimme aavistaa
olleen runsaan määrän sankaritaruja ja satuja, muistelmia menneistä
taisteluista ja mieleen painuneista, järkyttävistä tapahtumista. Niistä
on kuvastunut sankarin toivorikas nuoruus, jolloin hän oli kaunis mies,
päätä pitempi kaikkea kansaa, ja jolloin hän kuten saduissa tapahtuu
läksi etsimään aasintammaa ja löysi – kuningaskunnan. Syvällä
taiteellisuuden tunnolla kehitetään hänen kohtaloaan edelleen: hänen
nousuaan ja voittojaan, onnen kääntymistä, koska hän jätti
suorittamatta Jahven julman käskyn, ja demonisen tuskan kalvavaa työtä
hänen sydämessään, jolloin hän tuntee olevansa tuomittu mies,
tulevaisuuden auringon säteiden jo langetessa kultakiharaiseen
Daavidiin. Saulin kuolema, hänen poikainsa ja miestensä kaatuminen, on
tämän tosi inhimillisen, kaameankomean murhenäytelmän vapauttava,
kohtaloon tyytyvää murhetta herättävä loppukohtaus. Saulin tarinan
tragiikan aitous ja teho tulee koetelluksi sen kautta, että juuri hän
säilyttää meidän koko myötätuntomme, ettemme oikeastaan surisi, vaikka
hän tuhoaisikin Daavidin. Sillä Saul on ihminen, yksi meistä, eläen ja
kokien kaikkien meidän elämämme, kiusauksemme ja vastoinkäymisemme,
yliluonnollisten voimain uhri, jonka rinnalle asetumme vaistomaisessa
inhimillisyyden ja heikkouden veljeydessä.

Korkeimman asteensa israelilaisten sankarirunous on saavuttanut
Daavidin sikermässä, jonka taakse kätkeytyy suuri paljous rehevää
sadustoa ja perinnetietoa, kaikki kudottuna tarun ja historian
loistavanväriseksi kirjokankaaksi. Daavid, satujen nuorin ja
vähäpätöisin veli, onkin onnetarten suosikki ja saavuttaa lopuksi
kuninkaantyttären käden ja kuningaskunnan. Hänellä on puolellaan Jahven
ja papiston myötätunto, hän vie Israelin kansan sen poliittisen
historian korkeimmalle kohdalle. Hänen tarinansa on niin täynnä
seikkailuja, vaaroja, viekkautta, julmuutta, jaloutta ja irstaisuutta,
ja toiselta puolen syvää synnintuntoa, Herran vihan pelkoa, katumusta
ja heittäytymistä Jumalan armon varaan, ettei inhimillisempää ja
monipuolisempaa elämänkuvaa voi enää ajatella. Daavid Goljatin
voittaja, voitokas sotasankari, kansan sankaritoivon täyttymys, Daavid
ja Joonatan, Miikal, kaunistukkainen, intohimoinen ja räikeä Absalom,
Batseba, julmalla puolueettomuudella ja avomielisyydellä kuvattu
Daavidin perhehistoria – kaikki on sekä kirjallisuutena sinänsä että
myöhemmän ajan käyttämänä, aina pulppuilevana aihelähteenä
korkeatasoista, unohtumatonta inhimillisen intohimon, voiman ja
heikkouden taidetta. Kansanomaisena sankarina Daavid tuli samanlaisen
alttiin urhopiirin keskukseksi kuin satujen Arthur-kuningas: hänelläkin
oli seurueenaan urhojen valioita, joista hänen historiassaan on
säilynyt luettelo (Sam. 2: 23). Todennäköistä on, että kaikkien näiden
nimien ympärillä on rehoittanut runsaasti kansanrunoutta, josta vain
vähäinen osa on saanut sijansa Samuelin kirjojen nykyisessä,
lopullisessa laitoksessa. Tästä voimme ymmärtää, kuinka rikasta
israelilaisten sankariepiikka on ollut.

Tietämätöntä on, onko sillä ollut laajemmin kertovaa, runollista
muotoa; todennäköisesti ei. Israelilaisten runollinen innoitus
purkautui mieluiten hetken polttavan kiihkon rapsodiseen ilmaisuun; se
ei voinut rauhoittua epiikan tyyneyteen. Sillä ei ollut siihen
tilaisuuttakaan: jo Saulin ja Daavidin aikana rupeavat esiintymään
profeetat, ohjaten taas kansan huomion yksinomaan Jahven tahtoon, ja
aloittaen uuden vaiheen monoteismin historiassa.

5

Niin kauan kuin israelilaiset elivät paimentolaisina, jolloin
yhteiskunnallisia luokkaeroavaisuuksia, rikkautta, köyhyyttä,
maanomistus- ja maattomuuspulmia, veroja, ei ollut siinä merkityksessä
kuin myöhemmin kaupunki- ja maanviljelysasutuksen aikana, kun vielä
toteltiin sotaisen Jahven käskyjä ja kaikki tapahtui kansallisen
valtaannousun toivorikkaassa hengessä, ei profeetoilla (nebiim) ollut
varsinaista erikoistehtävää. Vasta sitten, kun oli asetuttu
kanaanilaisten keskuuteen, kun kansa vähitellen sulautui näihin
heimoveljiinsä ja omisti niiden kulttuurin, arveluttavasti sekoittaen
Jahvea ja paikallisia maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalia,
avautui profeetoille erikoistyömaa: Jahven palvonnan varjeleminen.
Israelilaiset eivät saaneet palvella muita jumalia; sen oli Jahve,
heidän heimojumalansa, jyrkästi kieltänyt. Kanaanilaiset palvelkoot
omiansa, sitä vastaan ei ollut mitään sanomista, mutta israelilaisten
oli palveltava Jahvea. Israelilaisten jumalaa ei vielä Daavidin aikana
käsitetty muiden yläpuolella olevaksi ehdottomasti ainoaksi, jota
kaikkien kansojen oli palveltava, vaan hän oli yhäkin vain Israelin
vanha heimojumala, joka yksinomaan huolehti tästä valitsemastaan
kansasta. Kun kansa nyt kanaanilaisen kulttuurin viettelemänä pyrki
unohtamaan Jahven, nousivat tämän papit ja profeetat puolustamaan häntä
ja vaatimaan hänelle samaa kunnioitusta kuin isäin aikana. He
saattoivat viitata kärjistyneisiin yhteiskunnallisiin oloihin,
kuninkuuden, hovin ja armeijan ylläpidon vaatimiin raskaisiin veroihin
ja köyhyyteen, poliittisen aseman vaarallisuuteen, levottomiin
aikoihin, ja sanoa: "Tässä seuraus siitä, että olette hyljänneet
Jahven; niinpä hänkin on hyljännyt teidät". Kuta vaikeampi kansan hätä
on, sitä useammin ilmestyy näkyviin näitä hurmahenkisiä olentoja,
lausuilemaan innoittuneita sanoja Jahven tahdosta ja ainoasta
pelastuksen tiestä.

Profeettain esiintymisellä on kaksi päämerkitystä: heidän henkensä on
syventänyt ja laajentanut israelilaisten Jahven yleiseksi ja ainoaksi
Jumalaksi, jota kaikkien ihmisten on palveltava; tämä on aikaansaatu
runoudella, joka on innoituksensa palavuudelta ja henkensä ylevyydeltä
yhäkin voittamatonta. Käänteen jumalakäsityksessä saa aikaan n. 700:n
seuduilla esiintynyt Tekoan paimen, profeetta Aamos, joka köyhän ja
kärsivän kansan edustajana ilmestyy rikkaiden eteen ja saarnaa
katkerasti ja halveksien (Aamos, 6: 3-6) niille, jotka elävät
ylellisesti, makaavat norsunluisilla vuoteilla, harpun soidessa
laulavat joutavia, juovat viiniä ja voitelevat itsensä öljyillä.

On elettävä siveästi, hurskaasti ja oikeamielisesti, sillä muuten tulee
tuho, ei enää hyökkäyksenä Jahvea ja hänen kansaansa vastaan, vaan
kaiken yläpuolella olevan vanhurskaan Herran tahdosta annettuna
rangaistuksena. Aamoksen näkijähenki on tajunnut olevaisuuden syvimmän
arvoituksen: ihmiskunnan ja kaikkeuden vanhurskaan Jumalan sielullisen,
siveellisen suhteen. Kaikki riippuu siitä, minkälaiseksi tämä
muodostuu. Tämän asian selkeä tajuaminen osoittaa profeetta Aamoksen
olleen aikansa edellä oleva syvämietteinen ajattelija.

Profeetta Hosea, joka oli pappi, on kohdistanut intonsa Baalin ja
eläimenkuvien palvonnan vastustamiseen, ja liikkuu sikäli ahtaamman
israelilaisen jumalakäsityksen piirissä. Mutta ilmeisesti on hänenkin
Jumalansa siveellisesti korkea olento, eroten entisestä Jahvesta
nimenomaan sikäli, että hän kehoittaa ihmisiä katumaan ja rukoilemaan
anteeksiantoa, jonka hän myös lupaa. Hosean Jumala on siis evankeelisen
rakkauden hengen elähdyttämä, lempeästi ajatellen synnin harhateillä
vaeltavaa kansaansa. Tältä pohjalta saattoi ruveta syntymään
yksilöllinen lapsisuhde Jumalaan kuin isään, mikä merkitsee
uskonnollisen tunteen syvenemistä ja on uskonnon historian kannalta
tärkeä vaihe.

Profeetta Jesaja, joka eli Jerusalemissa noin 740, ja oli ylhäinen
mies, kuninkaiden neuvonantaja, kohoaa jylhissä näyissään ja voimakkaan
tunteen siivittämissä sanoissaan Aamoksen tavoin kokonaan
heimojumaluuden yläpuolelle, palvoen kaikkeuden ylintä ja ainoata
valtiasta. Kaikki tapahtuu Hänen tahdostaan, ilman sitä ei mitään.
Tähän on israelilaisten tyydyttävä, rupeamatta etsimään enempää
Assyrian kuin Egyptinkään liittoa: jos tuho tulee, se on otettava
vastaan ansaittuna rangaistuksena Herran kädestä. Tietoisuus pienen
kansansa vähäpätöisyydestä verrattuna mainittuihin suurkansoihin, ja
sen itsenäisen politiikan vaarallisuudesta sikäli, että esim.
liittosuhteilla ärsytettäisiin toinen kahdesta mahtavasta, saa Jesajan
käsittämään Jumalan koko kosmosta vallitsevaksi siveelliseksi voimaksi,
joka aikanaan on jakava oikeutta niin pienille kuin suurillekin.
Jesajan sanoissa humisee maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan lopullisen
kohtalon ylevä, jylhä runous; niissä väräjää heränneen sielun hehkuva
usko vanhurskaaseen Jumalaan, sisäinen, palava ja lohduttava yhteys
Häneen, joka ei ole enää perinteellinen, tylsästi käsitetty Jahve, vaan
taistelevan sielun elävä Jumala.

Profeetta Jeremia oli pappi, kotoisin Anatotista, läheltä
Jerusalemia. Jo varhain hän oli selvillä profeetta- (runoilija-)
kutsumuksestaan, saavutti syvän sielunyhteyden Jumalaan, ja suri
kansansa matalaa uskonnollista tasoa. Tästä syystä hänkin tervehti
ilolla uuden lain löytämistä, koska arveli sen voimaantulon merkitsevän
siveellistä nousua. Pian hänelle kuitenkin selvisi, ettei todellinen
uskonnollinen henki elpyisikään, ja kun hän ymmärsi, mikä vaara
koituisi Babylonian vastustamisesta, hän omaksui Aamoksen ja Jesajan
kannan ja rupesi varoittamaan kansaansa. Tästä hän joutui
kansalliskiihkoisten vainon alaiseksi, vankeuteen ja hengenvaaraan.
Pakolaisten mukana hän päätyi Egyptiin. Hänen runoudestaan kuvastuu
syvästi tunteva ja kärsivä sydän, joka myötäelää kansansa
koettelemukset omina onnettomuuksinaan, hakien lohtua Jumalan
lopullisista vanhurskaista tarkoituksista, ja tuntien oman kohtalonsa
traagillisuuden, kun hänen täytyy ennustaa ja valittaa sen tuhoa, jota
yli kaiken rakastaa.

Jo nuorukaisena, skyytalaisten ratsumiesparvien hävittäessä maata, hän
puhkeaa valittaen sanomaan (4: 19):

    "Voi minun rintaani, voi minun rintaani!
    Minä vääntelehdin tuskasta. Voi sydämeni kammioita!
    Sydämeni väräjää minussa; en voi vaieta,
    sillä minä kuulen pasuunan äänen, sotahuudon".

Kun hän uskollisena kutsumukselleen turhaan varoittaa kansaansa
astumasta tielle, joka kyllä näyttää kansalliskiihkon ja vapauden
nimessä houkuttelevalta, mutta joka ehdottomasti johtaa tuhoon, ja
joutuu vankeuteen, hän siellä puhkeaa järkyttävään maailmantuskan
ilmaisuun (20: 14-18), joka sittemmin kulkee veripunaisena viivana
kirjallisuuden läpi:

    "Kirottu olkoon se päivä, jona minä synnyin;
    älköön se päivä, jona äitini minut synnytti,
    olko siunattu!"

Jesaja on samalla terävä ja ruoskiva sanoissaan, ja ylevän kosmillinen
ja kohtalontäyteinen Jumala-käsityksessään; Jeremiasta voisi sanoa,
että hän on inhimillisesti kärsivä sydän, läheisesti omistetun elävän
Jumalan kanssa kamppaileva sielu, kehittyneen, muodoista vapautuneen
uskonnollisuuden korkea edustaja, ihmiselämän esittäjänä suuri
pessimisti. Hänessä vanhatestamentillinen profeetallisuus ja monoteismi
saavuttaa korkeimman asteensa, josta sitä kykenee jatkamaan vasta
Jeesus Kristus, uuden siveysopin ja Jumalan rakkauden tulkitsija koko
ihmiskunnalle. Tässä suhteessa ei siis profeettain kirjallisuus enää
tarjoa uutta; ainoa puoli, mikä varsinkin nyt, maanpaon ja kotona
vallitsevan orjuuden aikana, oli kehitettävissä ja välttämätön, oli
profeetallisen julistuksen lohdutus. Korkean runollisesti tätä
lohdutusta jakaa tuntemattomaksi jäänyt profeetta, sanottu
Deuterojesajaksi siksi, että hänen runonsa on liitetty Jesajan
kirjaan (40-55). Ydinosan hänen julistuksessaan muodostaa välkkyvään
itämaiseen vertausten viittaan puettu, riemuiten tulkittu vakaumus
siitä, ettei Jumala "särjettyä ruokoa muserra eikä suitsevaista
kynttilänsydäntä sammuta".

Maanpaon profeetta Hesekiel jää runoilijana vaatimattomaan asemaan,
mutta hän on ratkaisevasti vaikuttanut Deuteronomionin pohjalle
perustuvan lakijuutalaisuuden lopulliseen kehittymiseen. Pääasiassa
Hesekielin opetuksen mukaan syntyi maanpaon jälkeinen, laille
uskollinen juutalainen pappisvaltio, jonka todellinen hallitsija oli
ylimmäinen pappi, ainoa keskus Jerusalemin temppeli, ja alamaisia
kaikki juutalaiset.

6

Profeetat käyttivät vanhastaan tunnettuja hebrealaisen runouden
muotoja. Oraakkelilauselmat, hämärät ennustukset viholliskansoja
uhkaavasta tuhosta ovat heillä tavallisia; samoin tuomiot ja näkyjen
muodossa esitetyt ennustukset. Tämä haltioitunut näkyrunous kohoaa
korkeimmalleen Jesajalla ja Jeremialla, vaipuakseen heidän
seuraajillaan todellista haltioitumista vailla olevaksi jäljittelyksi.
Hyvin vanha israelilaisen runouden laji, siunaus ja kirous, sekä ns.
gnoomillinen runous (mashal): sananlasku, vertaus, arvoitus ja
opettavainen satu, olivat myös profeetoilla käytännössä; siihen kuuluu
satiiri, jossa esim. Jesaja on mestari: "Koska Siionin tyttäret
korskeilevat, kulkevat kaula kenossa ja silmillään vilkuillen, astua
sipsuttelevat ja nilkkarenkaitaan kilistelevät, tekee Herra Siionin
tytärten päälaen rupiseksi" (3: 16-17). Solvauslaulu, Deboran
voittovirsi, valitusvirsi ja maallinen lemmenlaulu ovat saaneet lainata
profeetoille kärkevyyttään, hurmiotansa, tunteensa syvyyttä ja
kauneuttansa. Onnentäyteinen maallinen lyriikka, samanlaatuinen kuin
Korkea veisu, helkähtää kuuluville esim. seuraavista Jesajan säkeistä
(5: 1-2):

    Minä laulan ystävästäni,
        laulan rakkaani laulun hänen viinitarhastaan.
    Ystävälläni oli viinitarha
        lihavalla vuorenrinteellä.
    Hän kuokki ja kivesi sen,
        ja istutti siihen jaloja köynnöksiä,
    rakensi sen keskelle tornin
        ja hakkasi sinne myös kuurnan.
    Ja hän odotti sen kasvavan rypäleitä,
        mutta se kasvoi villimarjoja.

Vasta uusin tutkimus on päässyt perille hebrealaisten runomitasta. Säe
jakaantuu kahteen pääosaan, joista jälkimmäinen uusin runokuvin toistaa
edellisen ajatuksen. Runojalat ovat nousevia, anapaestisia: ensin kaksi
korotonta, pitkää tai lyhyttä tavua, ja sitten pitkä korollinen.
Pitkien korollisten tavujen alkusointuisuutta tavoitellaan ja pyritään
siten sitomaan säkeiden molempia puoliskoja toisiinsa. Runojalkojen
lukua ei ole määrätty. Tällaisena tämä mitta esiintyy profeettain
runoudessa. Se ilmeisesti edustaa runouden varhaisimpia järjestyneitä
muotoja, sillä onhan se sama kuin esim. muinaisgermaaneilla. Nuo
korolliset, alkusointuiset kohdat voivat merkitä paikkaa, jolloin
kielisoittimen hoitajan piti antaa esitykselle pontta vetäisemällä
kuuluville sointu.

7

Vankeudenajan jälkeen syntynyt juutalainen pappisvaltio oli pieni:
temppeli, Jerusalemi, muutama penikulma maata joka taholle.
Hallitsijana oli Sadokin suvusta valittava ylimmäinen pappi,
hallittavina korkeintaan 200.000 alamaista, ja tehtävänä "lain
täyttäminen", so. tarkoin määritellyn uhrijumalanpalveluksen hoito.
Poliittiset unelmat olivat lopullisesti haihtuneet; tärkeintä oli lain
täyttämisellä ja seka-avioliittojen kieltämisellä estää pieni
juutalaiskourallinen hukkumasta ympäristöönsä, josta sen nyt erotti
vain uskonto. Huomattavampia juutalaissiirtokuntia oli kaksi:
Babyloniassa, josta läheskään kaikki maanpakolaiset eivät olleet
palanneet takaisin isänmaansa ahtaisiin oloihin ja lain orjuuteen, ja
Egyptissä, jossa heitä pidättivät samat seikat. Tällaisina olot
jatkuivat Esran ajasta, n. v:sta 445 alkaen, aina Aleksanteri Suureen
ja hellenismiin saakka.

Aleksanterin valloitukset eivät häirinneet epäpoliittisen, pienen,
kreikkalaisten mielestä varmaan eriskummallisen pappisvaltion oloja ja
olemassaoloa; tilanne ei muuttunut silloinkaan, kun se joutui vanhaan
historialliseen asemaansa, Ptolemaiosten Egyptin ja Seleukosten Syrian
väliin. Se varoi nyt asettumasta vaa'an kieleksi, mihin siltä tosin
puuttui edellytyksiäkin, alistuen pari kertaa Syrian ja välillä kerran
Egyptin yliherruuteen. Niin kauan kuin sen uskonnollinen erikoisuus sai
olla koskemattomana ja se maksoi isäntävaltiolle veronsa, ei mitään
häiriötä tapahtunut. Mutta juuri tämän vuoksi, ettei sorto nostanut sen
niskasuomuja puolustusasentoon, juutalaisuus huomaamattansa luisui
hellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Sivistyneistö, so. papisto ja
liikemiehet, "sadukealaiset", hellenistisoituivat hyvin pitkälle, jopa
niin, että ylimmäiset papit joskus käyttivät kreikkalaisia nimiä.
Hellenistisen kulttuurin vaikutus juutalaisiin oli tiettävästi
erikoisen voimakas sen polttopisteessä ja keskuspaikassa,
Aleksandriassa, jossa he lisäksi olivat Jerusalemin temppelihengen
suojelevan vaikutuksen ulkopuolella. Täällä nyt juutalaiset valtasi
erikoinen tietoisuus heidän monoteistisen uskontonsa tärkeydestä juuri
tällä ajankohdalla ja he tekivät voimakkaan yrityksen kohottaakseen sen
vallitsevaksi koko silloisessa sivistyneessä maailmassa. Tässä he
yrittivät toteuttaa Deuterojesajan heille osoittamaa, korkeata, valitun
johtajakansan maailmanhistoriallista kutsumusta.

Aleksanteri Suuren luoma maailmanvalta ja suurhelleeninen sivistyspiiri
kaipasi näet rakenteen eheydenkin vuoksi huippuunsa yhtä ainoata
jumalaa, joka riidattomalla, vastaansanomattomalla tahdollaan antaisi
tälle niin monenlaisista osista sommitellulle koneelle eheän ja sileän
käynnin. Vakavia ponnistuksia tehtiin Zeuksen korottamiseksi
lopullisesti ylijumalan asemaan, mutta huonolla menestyksellä.
Helleenien jumalamaailma oli tunnetusti epäsiveellinen, kuten kaikki
luonnonjumalat, eikä Zeus suinkaan ollut siinä suhteessa poikkeus;
kuinka olisi voitu hyväksyä häntä ylijumalaksi aikana, joka suuren
synnillisyyden ohella tunsi siveellisen kohoamisen ja puhdistumisen
tarvetta, uudestisynnyttävän ja pyhittävän jumalanhengen janoa. Tällöin
astuivat esiin Aleksandrian juutalaiset, kädessä Toora l. Septuaginta,
ja sanoivat: "Tässä on ilmoitus yhdestä ainoasta ikiaikojen Jumalasta.
Hän on maailman todellinen Herra, joka puhdistaa ja pyhittää
elämänne. Palvelkaa häntä!" Kun he samalla olivat vapaamielisiä
ympärileikkaukseen, sapatinviettoon ym. lakijuutalaisuuden määräyksiin
nähden, jotka tuntuivat kreikkalaisista naurettavilta, oli seurauksena,
että pakanat kääntyivät joukottain juutalaisuuteen. Kristillisen
ajanlaskun alkuun saavuttaessa on Rooman valtakunnan 54 miljoonasta
asukkaasta laskettu kuuluneen juutalaisiin 4.500.000 eli 8 prosenttia.
Jahven uskonnosta oli siis vähällä tulla maailmanuskonto, ja
Jerusalemin temppeli olikin koko silloisen maailman tärkeimpiä,
salaperäisesti ja toivoa herättävästi puoleensa vetäviä uskonnollisia
keskuksia. Tätä hellenistisessä maailmassa tapahtuvaa yleiskehitystä
oli Juudan pappisvaltakunnan erikoispolitiikka vastustanut. V. 187
alkanut, Antiokhos Epiphaneen lyhytnäköisestä ja ylimielisestä
uskonnonsorrosta aiheutunut makkabealaisten kapina oli merkinnyt
hellenismiä suosivan sadukealaisuuden kukistumista ja farisealaisuuden,
so. vanhan jahvelaisen palvontalaillisuuden valtaan pääsyä, ja sikäli
juutalaisten jälleen jyrkentyvää eristäytymistä ympärileikkaamattomista
"gojimeista". Kun makkabealaiset lisäksi valloittivat melkein koko
Palestiinan, väkisin käännyttäen kaikki juutalaisuuteen, merkitsi tämä
ahtaan lakijuutalaisuuden vaikutusalueen suurta lisääntymistä. Kun tämä
kuitenkin edusti kehityksen vastaista suuntaa, nousi juutalaisten
keskuudesta Jeesus Nasarealaisen yleiseen ihmisrakkauteen ja
kansallisuuseroavaisuuksista välittämättömään katsantotapaan perustuva
evankeelinen julistus, joka verraten lyhyessä ajassa käännytti
kannattajakseen koko hellenistisen sivistysmaailman.

Hellenistisoituneiden juutalaisten monoteismi, jota he tarjosivat
pakanoille ja jonka kanssa Jerusalemista leviävä evankeliumi, "iloinen
sanoma", vähitellen joutui kosketuksiin, ei ollut enää Jesajan,
Jeremian ja Deuterojesajan ylevää uskoa ikiaikojen vanhurskaaseen
Jumalaan. Ajan ilmapiirissä virtailevat filosofiset opit, hellenistinen
yleismaailmallisuus, vankeuden aikana tutuiksi tulleet itämaiset
uskonnot, ennen muita juutalaisten hyväntekijän, Kyyroksen, edustama
aasialais-persialainen, olivat pakostakin painaneet siihen leimansa,
jopa hyvin ratkaisevassa määrässä. Profeettain aikainen syvyyden
hirviö, babylonialais-juutalainen Tiamat-Leviatan, oli kohonnut
luomattomasta kaaoksestaan, ottanut persoonallisen muodon ja asettunut
Ahrimanina, Saatanana, tietoisesti taistelemaan Ormuzdia, valon Jumalaa
vastaan. Toisin sanoen: persialaisten uskonnon dualismi siirtyy
juutalaisuuteen, jossa sitä ei vielä profeettain aikana ollut. Se tuo
mukanaan koko hovikuntansa, enkelinsä, jotka asettuvat entisten
"elohimien" sijaan, ja monilukuiset paholaisensa, esim. Asmodeuksen,
joka mainitaan Tobian kirjassa. Iankaikkisuusnäköala laajentuu:
profeetat eivät vielä tienneet muusta kuoleman jälkeisestä elämästä
kuin olosta Sheolissa, varjojen valtakunnassa, eivätkä muusta
tuomiopäivästä kuin Jahven, jolloin tämä lukisi lakia sekä
viholliskansoille että hänestä luopuneille israelilaisille;
hellenistisen yleismaailmallisuuden ja juutalaisen dualismin valossa
syntyy nyt mielikuva koko maailmaa käsittävästä Jumalan lopullisesta
tuomiopäivästä, jonne Sheolin-Haadeen varjotkin saapuisivat, jolloin ei
enää tuomittaisi juutalaisten ja gojimien, vaan hyvien ja pahojen
välillä, ja jolloin Saatana sidottaisiin ja syöstäisiin kaikkien
tuomittujen keralla ikuiseen tuleen Hinnomin laaksoon. Tuomiopäivän
pitää joko itse Jahve tai mystillinen olento, "ihmisen poika", jonka
Jahve lähettää. Hyville on valmistettu iankaikkinen elämä paratiisissa
tai taivaallisessa Jerusalemissa. Vasta näin myöhään, hellenistisellä
aikakaudella, varsinaisen lakijuutalaisuuden ulkopuolella, kehittyy
siis juutalaisten mytologiaan mielikuva tulevaisesta elämästä hyvän tai
pahan palkkana.

Vielä on mainittava ajatus, joka on syntynyt vankeuden aikana ja mitä
syvimmin vaikuttanut sekä juutalaisuuteen että myöhempään
uskonnolliseen mielikuvitukseen. Babelin virtain rannoilla sureva
kansa, jolla oli sotauljas, kuninkaallinen menneisyytensä, unelmoi
aivan luonnonlain mukaisesti, uskoen profeettainsa ennustuksiin,
tulevasta suuruudesta ja vihollisten tuhosta, sankarista, Messiaasta,
joka kerran vapahtaisi kansansa ja toteuttaisi nuo unelmat. Daavidin,
suuren sankarikuninkaan sukua hän olisi, voittamaton ilmestys, joka
lyötyään kiukuitsevat pakanat alistaisi koko maailman juutalaisten
hallitukseen. Tämä on loogillisesti syntyvä, kaikissa vastaavissa
tilanteissa ilmenevä kansallisrunollinen haavekuva. Se rupeaa
kehittymään mystilliseen suuntaan, kuten itämaisille mielikuville usein
käy, ja tähän käänteeseen vaikuttaa erikoisesti persialaisen mytologian
tarina maailman vapahtajasta, jota totuutta etsivä ihmisajatus ei voi
olla asettamatta Messias-mielikuvan yhteyteen. Ormuzdin ja Ahrimanin,
valon ja pimeyden, taistelu jatkuu, kunnes koko maailma on
viimemainitun vallassa. Silloin loppuu nykyinen maailmankausi, neitseen
poikana syntyy vapahtaja Saoshjant, kuolleet nousevat ylös, maailma
häviää tuleen, pimeyden vallat voitetaan, ja uusi puhdas valon
valtakunta luodaan.

Kuten tästä lyhyestä katsauksesta näkyy, ovat hellenismin vuosisadat,
aika Aleksanteri Suuren kuolemasta apostoli Paavalin esiintymiseen
saakka, täynnä valtavaa uskonnollisten käsitysten ja mielikuvien
kamppailua ja yhteensulamista, joka täytyy muistaa voidakseen käsittää
siihen kuuluvan juutalaisten kirjallisuuden lähtökohdat ja
tarkoitusperät.

8

Syrialaisten häätapojen tutkiminen on osoittanut, että Salomon korkea
veisu on sikermä samanlaatuisia lemmenlauluja kuin ne, joita vieläkin
syrialaisten häissä esitetään. Häät vietetään tavallisimmin
maaliskuussa, jolloin Damaskuksen seudun luonto on kukkeimmillaan.
Niiden aattona morsian esittää ns. miekkatanssin, laulajain samalla
ylistäessä hänen kauneuttansa. Seuraavana päivänä vietetyt varsinaiset
häät suoritetaan jonkinmoisten menojen mukaisesti, kuin leikki, jossa
sulhanen ja morsian ovat kuninkaana ja kuningattarena. Laulaen ja
tanssien häitä näin jatkuu koko "kuningasviikon" ajan, kunnes taas
tulee arki ja työ. Korkea veisu on sikermä tällaisia muinaisia
häälauluja, jotka esitettiin vakiintuneiden menojen osoittamissa
kohdissa. Ne ovat kotoisin vielä luonnollisina säilyneistä maalais- ja
paimenoloista, mutta on koottu Jerusalemissa todennäköisesti
hellenistisenä aikana erikoiseksi häälaulukokoelmaksi. Nykyisessä
asussaan ne ovat sekaisin, minkä saattaa niitä lukiessa huomata, ja
mikä on tietämättömien jäljentäjien ja salaperäisyyksiä etsivien
tulkitsijoiden aikaansaamaa. Kirjallisuuden historia siis siirtää
Korkean veisun pois Salomon nimen varjosta ja käsittelee sitä
itämaisena, hebreaiaisena, maallisena kansan- ja lemmenrunoutena.
Johdattaen mieleen, mitä sanottiin egyptiläisten vastaavasta runoudesta
voidaan todeta, että nyt kysymyksessä olevat laulut ovat täsmälleen
siitä saadun käsityksen mukaisia. Itämaiden tavoin lempi on
aistillista, fyysillisen kauneuden hekumoittamaa; sen kuvaamiseksi ja
ylistämiseksi saa luonto lainata korkeimman ja kukkeimman kauneutensa.
Tuloksena on voimakas, hehkuva hääkammionäky, josta morsion nuoret
muodot loistavat houkuttelevina ja josta kuuluu sulhon lemmenkaipuusta
värisevä ääni. Vaikutus ei kuitenkaan ole epäsiveellinen, sillä
laulujen naivi luonnonraikkaus siirtää ne viattomuuden piiriin.
Vertaukset ovat useimmiten meidänkin kauneusaistimme mukaisia, joskus
räikeitä ja eriskummallisia, ja loppuvaikutelmana on hellä kaipuu,
intohimon huuma, itämaisen hekuman polttava värihehku:

    Nouse armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
    Sillä katso, talvi on väistynyt,
    sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
    Kukkaset ovat puhjenneet maahan,
    laulun aika on tullut,
    ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.
    Viikunapuu tekee keväthedelmää,
    viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuvat.
    Nouse armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
    Kyyhkyseni, joka kallionkoloissa, vuorenpengermillä piilet,
    anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi,
    sillä suloinen on äänesi ja ihanat ovat kasvosi.

Jobin kirjan ulkonaisen rakenteen tarkastelu osoittaa, että se on
kaikissa pääkohdissa varhaiskreikkalaisen murhenäytelmän mukainen.
Ensin esiintyy Job yksin. Sitten seuraavat ystävien nuhteet ja Jobin
vastaukset heille, ja lopuksi, viidentenä episoodina, Jobin loppupuhe.
(Alkuun on myöhemmin johdatukseksi sijoitettu vanha tarina
rikkaasta Jobista, hänen hurskaudestansa ja Jumalan lähettämistä
koettelemuksista, ja loppuun, alkaen 32:sta luvusta, aivan irrallisesti
draamaan kuulumattomat Elihun puheet ja Jahven ylistys.) Rakenne on
siis sama kuin esim. Aiskhyloksen Kahlehditussa Prometheuksessa: ensin
Prometheus yksin, sitten Okeanos, Io ja Hermes, kukin vuorotellen
keskustellen Prometheuksen kanssa, ja viimeksi tämä yksin, pitäen
loppupuheen. Eikä vain muoto ole sama – myös aihe, viattoman kärsimys,
on sama kuin Prometheuksessa. Jobin kirja on siis hellenistisenä
aikana, kreikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksen alaisena, syntynyt
hebreankielinen näytelmäruno, lukudraama, todennäköisesti kotoisin
hellenistisoituneiden juutalaisten kulttuuripiiristä, jossa tällaisia
aatteellisia kysymyksiä harrastettiin, ehkä n. 300 e.Kr.

Jobin kirjassa tapaamme nyt hellenistisoituneen juutalaisuuden
itämaisperäisen dualismin: Jumalan ja Saatanan toistensa vastakkaisina
voimina ja ihmisen heidän molempain tahdon ja toiminnan kohteena. Sen
aatteellisena ytimenä on antiikin filosofian ja koko ihmiselämän syvin
kysymys, ns. theodikea eli Jumalan vanhurskauden puolustaminen (tai
moittiminen), sen todistaminen (tai kieltäminen), että pahan
olemassaolo ja menestys, hyvien onnettomuudet ja kärsimykset, kuuluvat
nekin Jumalan teihin, ollen ilmauksia ymmärryksemme yläpuolelle
menevästä maailmanhallituksesta, jonka kokonaisuus silti on
sopusointuinen, ja johon meidän on parhaana mahdollisena alistuminen.
Israelilainen jahvelaisuus oli opettanut, että lain täyttämys oli
maallisen menestyksen ainoa edellytys, että kärsimykset olivat sen
rikkomisen merkkejä eli siis rangaistuksia. Jobin runoilija ei hyväksy
tätä: viaton ja vanhurskas päinvastoin useimmiten joutuu kärsimään,
mutta (Job, 21: 7-9):

    Miksi jumalattomat saavat elää,
    vanheta, jopa voimassa vahvistua?
    Heidän sukunsa on vankkana heidän edessään,
    heidän jälkeläisensä heidän silmäinsä alla.
    Heidän kotinsa ovat rauhassa,
    kauhuista kaukana;
    ei satu heihin Jumalan vitsa.

Job ei tunnusta loppupuheessaan (31. 1.) tehneensä mitään, jolla olisi
ansainnut tällaiset rangaistukset, vaan lannistumattomana syyttää
Jumalaa vääryydenteosta. Aikaisemmin (19: 25-27) hän on kuin Prometheus
lausunut aavistuksen korkeimmasta, erehtymättömästä oikeamielisyydestä:

    Mutta minä tiedän lunastajani elävän
    ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.
    Ja sitten kun tämä nahka on yltäni raastettu
    ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan.
    Hänet olen minä näkevä apunani;
    minun silmäni saavat nähdä hänet – eikä vieraana.

Job on siis kahlehdittu Prometheus, ihmiskunnan ikuisen
kapina-ajatuksen ja lopullisen oikeuden kaipuun tulkki, helleenisen
mytologiamaailman toisinto ja vastine. Kirjoittaja ei anna asettamaansa
kysymykseen, miksi viaton saa kärsiä, lopullisesti ratkaisevaa
vastausta, vaan tyytyy vain esittämään Jobin syyttävän ja kapinallisen,
ja hänen ystäväinsä jahvelaisen kannan. Viimemainitun voitolle
saattamiseksi on myöhemmin loppuun liitetty Elihun puhe ja Jahven
ylistys. Verrattaessa Jobin kirjaa Aiskhyloksen Kahlehdittuun
Prometheukseen täytyy sanoa, että viimemainitun ylevä uhma sittenkin
purkautuu meidän ulkopuolellamme, kuin ukkosen jylinä kaukotaivaalla,
mahtavana näytelmänä, jota kunnioittavasti katsomme, olematta
kuitenkaan siinä varsinaisesti mukana, kun sitä vastoin Jobin tuska
ja kapinallisuus on meidän oman sydämemme syvintä valitusta,
epätoivonhuutoa ja traagillisuutta. Jobin kirjan joka säe on eletty ja
tunnettu syvällä persoonallisella myötäkärsimyksellä, jonka kipeästi
tunnemme omaksemme, ja sepitetty itämaalaisen välittömällä vertausten
käytön tuoreudella ja väriloistolla. Näin kirjallisuuden historia
kohottaa tämän hebrealaisen draaman maailmankirjallisuuden korkeimpien
saavutusten joukkoon.

Salomonin saarnaaja (Kohelet) on myös siirrettävä pois
viisaudenkuninkaan nimen varjosta, syntyneeksi jolloinkin
stoalaisuuden ja epikurolaisuuden aikana, Aleksandrian juutalaisten
kulttuuripiirissä. Se ei voi olla peräisin Jerusalemista, sillä siinä
tapauksessa sen täytyisi pääasiana korostaa jahvelaisuutta, lain
täyttämisellä saavutettua elämänonnea, vieläpä juutalaisten ja pakanain
välistä arvoeroa Jahven edessä. Sitä se ei tee: samoin kuin Jobin kirja
on Saarnaajakin alkuperäisessä asussaan kokonaan kansallisuuksien ja
kansallisten jumaluuksien ulkopuolella; sekin tuntee vain hyvät ja
pahat ihmiset sekä yleisjumalan, joka hallitsee maailmankaikkeutta ja
jonka hallitusohjelmaa ihmisen on niin vaikea tunnustaa oikeaksi.
Saarnaaja on todennut, että elämä kulkee raudankovan, järkähtämättömän
lain mukaisesti, jota ihmisen on mahdoton saada muuttumaan itselleen
suopeammaksi. Hänen ponnistelunsa ovat siis turhat, toiveet vain
pettäviä haaveita, viisaudenkin etsiminen tuulen tavoittelua, nautinnot
turhuutta – kaikki on turhuuksien turhuutta, vanitas vanitatum.
Jeremialla oli vielä palava usko Jumalan vanhurskauteen – Saarnaajalla
ei sitä ole: ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, vaan näkee vääryyttä
siellä, missä pitäisi olla oikeutta ja vanhurskautta. Hän ei ole
parempi kuin eläin (3: 19): "Sillä ihmislasten käy niinkuin
eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin
toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole
mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta". Hänet valtaa
kyllästyminen elämään ja hän ylistää vainajia, jotka ovat jo kuolleet,
onnellisemmiksi kuin eläviä. Tämä kaiken tuomitseminen turhuudeksi
muistuttaa lähinnä stoalaisuuden kaitselmusopista, mutta ei ole
kuitenkaan sitä, koska se ei johda siihen tyyneen, intohimoista
vapautuneeseen mielentilaan, jonka vallassa stoalaiset alistuivat
theodikeaan, kaitselmuksen vanhurskaaseen maailmanjärjestykseen.
Saarnaajan mielentila on surumielinen, tuskainen, inhimillisesti
kärsivä kohtalon sietämättömän taakan alla, ja siksi myös korkeasti
runollinen.

Tähän alkuperäisesti poikkeuksettoman pessimistiseen runoelmaan on joku
sadukealainen kirjoittaja myöhemmin lisännyt epikurolaista elämänoppia:
koska näin on, eikä ihminen siis voi kohtalolleen mitään, niin eikö ole
parempi hankkia edes jotakin onnea nauttimalla elämän antimista Jumalan
lahjoina? Joku farisealainen kirjoittaja taas on täydentänyt teosta
jahvelaisilla viisaudenopetuksilla, joiden ydin on: pelkää Jumalaa,
niin sinun käy hyvin. Ja lopuksi on joku tuskastunut jäljentäjä,
tutkittuaan näitä alkuperäisen pohjatekstin kanssa ristiriitaisia
reunamuistutuksia ja koetettuaan sovittaa niitä yhteen, kirjoittanut
runoelmaan loppulauseen, jossa hän, tarkoittaen mainittuja vieraita
lisäyksiä, mm. sanoo kuuluisiksi tulleet sanat: "Poikani, ota
varoituksesta vaari; paljolla kirjain tekemisellä ei ole loppua, ja
paljo tutkistelu väsyttää ruumiin". Farisealaisia lisäyksiä saanemme
kiittää siitä, että rabbiinit hyväksyivät teoksen synagogien
kirjallisuuteen ja se siten säilyi muistomerkiksi muinaisuuden
pessimistisimmästä runoudesta, jonka säkeillä on yhäkin tuore tuntu ja
voimakas teho.

Sekä Jobin kirjaan että Saarnaajaan sisältyy jo paljon viisauden
opetusta, vaikka niiden pohja-aate onkin kohdistunut yleviin
ikuisuuskysymyksiin. Hebrealaisten varsinaisiin viisaudenkirjoihin
kuuluvat Salomon sananlaskut, Viisauden kirja ja Jeesus Syrakin kirja.
Näiden todellinen luonne on ymmärrettävissä väin hellenistisen ajan
aatetaustaa vastaan. Sanoessaan maailmaa kosmokseksi l. "järjestetyksi
kokonaisuudeksi" kreikkalaiset jo filosofisen ajattelunsa alkuaikoina
ilmaisivat sillä edellyttävänsä, että kaiken takana oli järjellisesti
toimiva voima, logos. Tämä logos, "sana", käsitettiin myöhemmin milloin
maailmankaikkeuteen sisältyväksi, milloin sen ulkopuolella olevaksi,
siitä riippumattomaksi, älylliseksi voimaksi, joka levittää
viisauttaan kaikkialle olevaisuuteen. Stoalaiset käsittivät logoksen
viimemainitulla tavalla, maailman älyllisesti toimivaksi järjeksi,
jonka kuva ja osa ihmisjärki on. Mikäli ihminen noudattaa tämän järjen
ohjeita, sikäli hän vapautuu sen kanssa ristiriitaisista asioista,
intohimojensa orjuudesta, ja saavuttaa viisauden, joka on kristillisen
hengen mukaisesti sanottuna maallisen yläpuolelle kohoavaa rauhaa
Jumalassa. Tämä viisauden ihanne on stoalaisten opetuksen keskeisimpiä
kohtia ja sen valossa on myös ymmärrettävä hebrealaisten
"viisaudenkirjat". Saarnaajan pessimismin syvyyden voi todeta siitä,
että hän siis tuomitsee aikansa keskeisimmän ja kalleimman asian,
viisauden, etsimisen "tuulen tavoitteluksi".

Tämän hellenistisen filosofian ilmapiirissä on nyt kysymyksessä olevat
viisaudenkirjat kirjoitettu. Se on tapahtunut Egyptissä, jossa
tällaista kirjallisuutta, vieläpä hyvin samansisältöistä, oli olemassa
jo vuosituhansien takaa. Hellenistisoituneet juutalaiset rabbiinit,
jotka harrastivat käännytystyötä, kokosivat pyhistä kirjoistaan vanhaa
itämaalaista viisautta ja antoivat sille hellenistisen ajan yleisen,
tunnustuksettoman, lakiväljän, mutta silti lujasti monoteistisen
leiman, sekä jonkin verran helleeneille mieluisia, aikakauden
filosofisesta kuvavarastosta otettuja mystillisiä lauseparsia.
"Viisaus" henkilöllistetään ikäänkuin omaksi erikoiseksi
jumaluudekseen: se huutaa kaduilla, kutsuu nuhdeltavakseen, ja nauraa
niiden hädälle, jotka eivät noudata hänen kutsuaan; se on ollut
olemassa ennen aikojen alkua (Sananlaskut, 8: 22-32):

    Herra loi minut töittensä esikoiseksi,
    ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua.
    Iankaikkisuudesta olen asetettu olemaan,
    alusta asti, hamasta maan ikiajoista.
    Ennenkuin syvyyksiä oli, synnyin minä,
    ennenkuin oli lähteitä, vedestä rikkaita...

Tässä on stoalaisuus runollisen kauniisti esitettynä: on olemassa
Jumala, realinen olento, joka aikaansaa kaiken tapahtumisen oman
johdonmukaisen tahtonsa mukaan, mutta on olemassa myös Hänestä lähtenyt
Viisaus, Logos, joka suuntaa kaiken tapahtumisen parhaimpaan
tarkoitukseen – järkähtämätön Kohtalo ja lempeä Kaitselmus. Viisauden
kirjassakin viisaus henkilöllistetään: sen nimenä on siellä Pyhä Henki,
Herran Henki, jota maan piiri on täynnä. Se poikkeaa juutalaisuudesta
sikäli, että se Saarnaajan pessimismin vastapainoksi julistaa
rohkeasti: "Ei Jumala ole tehnyt kuolemaa eikä hänelle kelpaa kadotus;
vanhurskas on kuolematon". Jeesus Syrakin kirjassa, joka periytyy noin
vuosilta 200-180 e.Kr., on viisaus myös keskeisin asia: se tulee
Jumalalta ja pysyy hänen luonansa iankaikkisesti; "Hän on pyhän
henkensä kautta sen luonut", "vuodattanut viisauden kaikkien tekojensa
päälle". (Syrak, 1: 9-10).

9

Siirtyessämme sitten lyhyesti käsittelemään sitä hebrealaisten
kirjallisuutta, jota parhaiten voisi nimittää romaaniksi tai
kertomukseksi, eli Ruutin, Joonan, Tobian, Esterin, Danielin ja Juditin
kirjaa, voimme pian niitä lukiessamme todeta, että päinvastoin kuin
viisaudenkirjat ne eivät ole voineet syntyä hellenistisessä
kulttuuripiirissä, jonka aatemaailmaa ne eivät heijasta, vaan ovat
asia- ja ajatussisällyksensä puolesta selvästi lähtöisin Jerusalemin ja
Babylonian lakijuutalaisuuden keskuudesta. Kaksi ensimmäistä sisältää
arvostelua tätä vastaan, muut ovat sen puolustusta.

Vankeudenajan jälkeen koettivat Esra ja muut lakijuutalaiset, joiden
vaikutusvalta oli aina voimakas ja saavutti makkabealaisten
valloitusten kautta korkeimman asteensa, varjella juutalaisia
uppoamasta ympäröiviin kansoihin vaatimalla lain täsmällistä
noudattamista ja kieltämällä seka-avioliitot. Edelliseen voitiin kansa
saada totutetuksi, kun jätettiin hellenistisoituneet sadukealaiset
huomioon ottamatta, mutta jälkimmäiseen se alistui vastahakoisesti,
seka-avioliitot kun olivat olleet vankeuden aikana kotimaassa
tavallisia. Syntyi epäilyksiä, oliko tällainen kielto edes perusteltu,
ja nämä epäilykset on hienon maalaiskuvan puitteissa tulkittu Ruutin
kirjassa. Kun moabilainen Ruut, joka kuvataan rakastettavan
uskolliseksi, nöyräksi ja kunnolliseksi, on voinut tulla Daavidin
kantaäidiksi, niin miksi siis olisivat myöhemmät avioliitot esim.
moabilaisten kanssa kiellettäviä? Mutta tämä kysymys on kätketty niin
syvälle elonleikkuussa hyörivän hebrealaisen maalaisväestön kultaiseen
viljaan, Ruutin noukkimiin tähkäpäihin ja puimatantereen kahinaan,
etteivät farisealaiset rabbiinit sitä huomanneet, vaan liittivät tämän
rauhallisen idyllin pyhiin kirjoituksiin.

Joonan kirja sisältää epäilevän äänen sitä lakijuutalaisten jahvelaista
kostonhimoa vastaan, joka mielellään olisi nähnyt kaikkien muiden
kansojen hukkuvan, kunhan juutalaiset vain olisivat saaneet elää. Joona
koettaa päästä täyttämästä Jumalan käskyä ja joutuu pakomatkallaan
vanhan laivurihistorian henkilöksi; tällaiset merimiesjutut,
meriromaanit, olivat hellenistisenä aikana yleisiä ja suosittuja;
Tosikertomuksessaan Lukianos (120-180 Kr.j.) kuvaa, kuinka 100
penikulmaa pitkä merihirviö nielaisi koko laivan, joka irti lähteneen
hampaan jättämästä aukosta lopuksi pääsi purjehtimaan sen vatsasta.
Tobian kirja on vankeudenajan jälkeisen juutalaisen uskonnollisen
kertomakirjallisuuden miellyttävimpiä näytteitä, syntynyt niiden
juutalaisten keskuudessa, jotka joko asuivat Persiassa tai tunsivat sen
oloja. Vanhin perusteksti on kreikankielinen. Kertomuksen tausta on
iranilainen: Asmodi, Saaran sulhojen surmaajahenki, on persialaisten
Aeshma Daeva; Rafael on viimemainittujen suojelushenki Sraosha, jolla
on toverinaan koira, kuten Rafaelillakin. Onpa Tobiaan kirja ainoa
Raamatun teoksista, jossa koira saa osakseen kunnioittavan kohtelun. Se
juuri todistaa tarinan iranilaisesta alkuperästä, sillä seemiläinen ei
koiraa siedä; aramealaisesta ja hebrealaisesta tekstistä on Tobiaan
uskollinen seuralainen jätetty pois. Kertomuksen tarkoituksena on
teroittaa hurskautta, almujen annon ja kymmenyksien suorituksen sekä
ruumiiden hautaamisen tarpeellisuutta; viimemainitulta kohdalta tarina
on satuaihe kiitollisesta kuolleesta.

Esterin kirjan ahdas kansalliskiihko ja juutalaisten lopuksi
toimeenpanema verilöyly tekevät vastenmielisen vaikutuksen. Ensi
lukemalla sanoisimme sitä persialaisuuden aikoina syntyneeksi
erikoisjuutalaiseksi historialliseksi kertomukseksi, jonka
historiallinen tietopohja kuitenkin on hatara. Uudempi
kritiikki ei ole tyytynyt tähän, vaan on tahtonut nähdä siinä
babylonialais-assyrialaisen myyttikudelman, jossa Mordokai olisi sama
kuin Marduk, Haman elamilainen Humman, Vasti samoin Washti, ja Ester
sama kuin Ishtar; näiden välisistä valtataisteluista olisi myöhäisenä
aikana joku purim- (arvat, osat) juhlan viettoa harrastava
kansalliskiihkoinen, oppimaton fariseus sommitellut tällaisen
kertomuksen. Välimatka myyteistä siihen tuntuu kuitenkin liian
pitkältä; selitys ei ole lopullisesti vakuuttava.

Danielin kirja ei kuulu profeetallisiin kirjoihin, vaan pyhiin
kirjoituksiin. Se onkin aivan erilainen kuin profeettain innoituksen
täyttämä runous: proosakertomus lainkuuliaisesta, pelkäämättömästä ja
voimakkaasta kansanjohtajasta, joka monella tavalla hyödyttää
vankeudessa olevaa kansaansa. Kun siinä lausutut ennustukset ulottuvat
välttävästi tosiasiain mukaisina – kirjoittajan historialliset tiedot
ovat yleensä hatarat – Antiokhos Epiphaneen (175-164 e.Kr.) aikaan
saakka, ollen viimemainitusta kaikista tarkimpia, mutta menevät
kokonaan harhaan lähdettäessä siitä eteenpäin, on tästä voitu päättää
teoksen syntyneen viimemainitun hallitsijan aikana, rohkaisuksi hänen
sortonsa esineinä oleville juutalaisille. Tarkka enkelien hierarkkia,
joka kirjasta ilmenee, osoittaa persialaisuuden kauan kestänyttä ja
syvällistä vaikutusta; siihen viittaa myös ylösnousemuksen ajatus,
jonka kirja esittää, ja jonka nykyisin yleensä myönnetään tulleen
juutalaisuuteen persialaisten uskonnosta. Ei ole olemassa mitään
todistuksia siitä, että Daniel-nimistä profeettaa olisi elänytkään,
vaan hän on todennäköisesti makkabealaisen kirjailijan keksimä
sadunomainen keskushenkilö, jonka ympärille hän ryhmitti vankeuden
ajalta periytyneitä tarinoita ja muutakin vanhaa ainesta: onhan esim.
Daniel Nebukadnesarin unen selittäjänä ilmeinen toisinto Joosefista.
Danielin näyt ja laskelmat ovat paljon askarruttaneet mystillisyyteen
taipuvien ihmisten mielikuvitusta; Nebukadnesarin muuttuminen eläimeksi
on yleinen satuaihe; kirjaan liitetty novelli Historia Susannasta on
ollut usein maalaustaiteen aiheena; kertomus Babelin lohikäärmeestä on
Marduk- ja Tiamat-myytin muunnelma, Daniel Mardukin sijalla.

Juditin kirja on syntynyt toisella vuosisadalla e.Kr. kertoen vanhan
tarinan Artakserkses Okhoksen ajalta, v:lta 350 e.Kr., jolloin
Holophernes ja Bagoas tekivät sotaretken Foinikiaan ja Egyptiin.
Salamurha on sen mukaan isänmaan ja isien uskon pelastamiseksi
hyväksyttävä, jopa kiitettävä teko. Siinä on Deboran voittovirren
henkeä, mutta lisäksi vielä hekuman hehkua, minkä vuoksi siitä on
tullut laajasti käytetty kirjallisen ja kuvaavan taiteen aihe.

10

Psalttari (harppu), koko kristikunnalle rakas "laulujen kirja", joka on
välittänyt meille itämaiden syvää uskonnollista tunnetta enemmän kuin
ehkä mikään muu Vanhan Testamentin osa, on saanut nykyisen muotonsa
vankeudenajan jälkeen. Kun Esra uudisti temppelipalveluksen, otettiin
käytäntöön myös entinen liturgia, mikä oli ollut varsin koruton ja
yksinkertainen. Siihen kuului jo vanhastaan, seemiläisen avunhuuto- ja
katumushengen ilmauksena, psalmeja, hymnejä. Sikäli kuin
jumalanpalvelus monipuolistui, mikä varsinkin tapahtui sen jälkeen, kun
diaspora- l. ulkomailla olevat seurakunnat olivat ruvenneet maksamaan
Jerusalemiin temppeliveroa, rikastui sen liturgian laulupuoli;
perustettiin erikoisia temppelilaulukuntia ("Asafin, Hemanin, Etanin ja
Koran pojat"), jotka esittivät kukin omia psalmejansa. Näin syntyi
temppelissä käytetty liturginen laulukirja. Kun sitten makkabealaisten
valloitusten kautta Juuda laajeni suuremmaksi kuin milloinkaan ennen ja
kun todettiin, että synagogapalveluksen yhteydessä oli eri seuduilla
kehittynyt muunkinlaista psalmirunoutta kuin mitä Jerusalemissa
käytettiin, syntyi ajatus niiden yhdistämisestä. Näin on Psalttarissa
voitu erottaa viisi eri kokoelmaa, jotka hengeltään elohistinen
toimittaja on nykyiselleen yhdistänyt. Tämä on tapahtunut n. 130 e.Kr.
Kuningas Daavidin nimeen psalmit liitettiin sen vuoksi, että hän oli
Aikakirjojen mukaan temppelipalveluksen varsinainen perustaja. Psalmien
esityksestä ja niiden soitannollisesta säestyksestä ei ole säilynyt
täsmällisiä tietoja; sanojen sela ja higgaion tarkoitusta ei tunneta;
synagogissa ne vain luettiin.

Huomattavalta osalta Psalttari on siis käsitettävä makkabealaisten
aikakauden lyriikaksi; siitä johtuu monissa psalmeissa ilmenevä vihan
ja koston henki "Daavidin" ja "Israelin" vihollisia vastaan, vakaumus,
että vanhurskas elämä merkitsee menestystä ja vihollisten kukistumista.
Tämä on synagogissa vallitsevien farisealaisten runoutta, uskonnollista
ja kansallista kiihkoa, kummunnutta samasta lähteestä, josta on
kotoisin myös psalmien syvä uskonnollisuus, sekin farisealaisille
ominaisempaa kuin tavallisesti muistetaan. Viisautta psalmit myös
teroittavat, mutta kysymyksessä ei ole hellenistisen ajan ihanne:
viisas on se, "joka rakastaa Herran lakia ja mietiskelee hänen lakiansa
päivät ja yöt". Tuonpuoleisen elämän ajatus kehitetään niissä myös,
mutta sekin on farisealaisesti vain vanhurskasten palkka, johon
sadukealaisilla ei ole oikeutta. Samalla kuin psalmit siis monella
tavalla kuvastavat aikakauden henkeä ja ristiriitoja, ne usein nousevat
mitä ylevimpään runolliseen ja uskonnolliseen lentoon, korkeimmalle,
mihin ihmiskunta milloinkaan on sillä alalla päässyt, unohtumattomaksi
todistukseksi juutalaisten runollisesta lahjakkuudesta:

    Herra on minun paimeneni,
    ei minulta mitään puutu.
    Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään;
    virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
    Hän virvoittaa minun sieluni.
    Hän ohjaa minut oikealle tielle
    nimensä tähden.

11

Vanha Testamentti ulottuu viimeisen makkabealaisen, ylimmäisen papin
Simonin kuolemaan saakka v. 135 e.Kr. Juutalaisten kannalta sen jatkona
on erikoisjuutalainen, talmudilainen kirjallisuus, kristittyjen
kannalta Uusi Testamentti. Edellinen ei enää kuulu yleisen
kirjallisuuden piiriin, jälkimmäinen on sen keskeisin teos, josta
kaikki kristillisen hengen innoittama taide- ja muu kirjallisuus on
lähtöisin. Erikoisjuutalaiseenkin kirjallisuuteen luotakoon tässä silti
täydellisyyden vuoksi lyhyt katsaus; Uusi Testamentti tulee
käsiteltäväksi silloin, kun seuratessamme kreikkalaisten ja
roomalaisten kirjallisuutta saavumme varhaiskristilliseen aikaan.

Vankeuden jälkeisenä aikana oli kuten mainittu lain selittäminen ja
noudattaminen farisealaisen juutalaisuuden tärkein tehtävä.
Sikäli kuin synagogalaitos laajeni, kasvoi kirjanoppineiden lukumäärä,
ja Tooran rinnalle ilmestyi vähitellen paljon sellaista suullista
perinne-ainesta, jolle myös pyrittiin antamaan "lain" arvo. Tästä
kirjanoppineisuudesta tuli vähitellen juutalaisten kansallinen
erikoisuus, jota harjoittaessaan he poistuivat yhä kauemmaksi
varsinaisesta Toorasta, profeettain elävästä Jumalasta ja ylevästä
uskonnollisesta hengestä, eksyen rikkiviisauteen, hiuksia halkovaan
muodolliseen logiikkaan, babylonialaiseen astrologiaan, monenlaiseen
muuhun taikuuteen, sekavaan uskomusten viidakkoon, josta eivät ole
vieläkään päässeet. Noin v. 500 Kr.j. voidaan tämän kirjanoppineisuuden
sanoa saavuttaneen lopulliset tuloksensa ja silloin on siis valmistunut
Talmud ("opetus"), rabbiinikirjallisuuden aarreaitta, juutalaisuuden
uusi varsinainen laki. Sen tarkoituksena on yleensä selittää Vanhaa
Testamenttia; sen pääosina ovat Mishnah ("suullinen opetus"), so.
kokoelma Tooran, ja Gemara (aramealainen sana, "täydennys",
"ratkaisu"), kokoelma täydentäviä Tooran tai muita selityksiä. Kabbala
("vastaanotto"), joka usein mainitaan juutalaisten kirjana, merkitsi
vanhan juutalaisuuden aikana kaikkia muita Vanhan Testamentin kirjoja
paitsi Tooraa, ja lisäksi vielä sitä suullista perinnetietoa, josta
sittemmin muodostui Mishnah. Se sisältyy siis Talmudiin, ja on
eriskummallinen, muka ensimmäisestä ihmisestä alkaen suullisesti,
patriarkkain ja profeettain kautta, periytynyt tietokokoelma Jumalan ja
maailman suhteista. Talmudista oli varhaisilta ajoilta saakka olemassa
kaksi eri laitosta: palestiinalainen ja babylonialainen, edellinen
vanhempi, jälkimmäinen täydellisempi. Kuvataksemme sitä alennustilaa,
johon profeettain ylevä Jumala lopuksi Talmudissa joutui, otamme siitä
tähän seuraavan kohdan:

"Kolmena ensimmäisenä päivän kahdestatoista tunnista Jumala istuu
tutkimassa lakia. Kolmena seuraavana tuntina hän istuu hallitsemassa
maailmaa. Mutta nähtyään koko maailman syylliseksi hän jättää tuomion
valtaistuimen ja asettuu armonistuimelle. Kolmena seuraavana tuntina
hän istuu ruokkimassa koko maailmaa. Kolmena jäljellä olevana hän
leikkii Leviatanin kanssa, kuten on kirjoitettu (Ps. 104: 26): 'Siellä
kulkevat laivat, siellä Leviatan, jonka sinä olet luonut siinä
leikitsemään'. Rabbi Acha Galilealainen on sanonut: Sen jälkeen kun
pyhyyden rakennus on hävitetty, ei korkeastikiitetty Jumala enää
leikitse. Ja mistä tiedämme, ettei hän enää leikitse? Siitä, miten
kirjoitettu on (Jes. 22: 12): 'Ja sinä päivänä Herra, Herra Sebaot,
kutsui itkuun ja valitukseen, pään paljaaksi ajamaan ja säkkiin
vyöttäytymään'. Mitä tekee siis Jumala tuon (hävityksen) päivän jälkeen
päivän viimeisenä neljänneksenä? Hän istuu ja opettaa koulupoikia
(vainajia), kuten on kirjoitettu (Jes. 28: 9): 'Keitähän tuokin luulee
taitoon neuvovansa, keitä saarnalla opettavansa? Olemmeko me vasta
maidolta vieroitettuja, äidin rinnoilta otettuja?'"

Talmudissa on taiteellisesti arvokkaita yksityiskohtia, jotka ovat
vaikuttaneet hedelmöittävästi runouteen. Länsimaisessa mielessä Talmud
on kaikessa muussa paitsi asiallisesti Tooraa selittävissä kohdissaan
eriskummallista taikuutta, ainutlaatuista ihmismielen harhaa.

12

Makkabealaisajan jälkeisistä juutalaisista kirjailijoista on
yleissivistyksen piiriin noussut Flavius Josephus (n. 37-95 Kr.j.),
jonka teokset: Juutalaissota (Peri tu Judaiku polemu, 69-79) ja
Juutalaisten varhaisvaiheet (Judaike arkhaiologia, 93), ovat olleet
kiintoisaa lukemista kaikkina aikoina. Josephus oli ylhäisintä
papillista sukua Jerusalemista, lainoppinut, uskonnollinen etsijä, joka
jo nuorena ehti kuulua juutalaisten kolmeen päälahkoon: farisealaisiin,
sadukealaisiin ja esseniläisiin, ja olla kolme vuotta erakkona; lopuksi
hänestä tuli fariseus. V. 64 hän matkusti Roomaan toimimaan eräiden
ystäviensä puolesta, jotka maaherra Felix oli vanginnut ja lähettänyt
tekemään tiliä keisarille. Juutalaisten ystävien ja Neron
rakastajattaren Poppaean avulla hän saikin heidät pelastetuiksi.
Päästyään tällä matkalla ymmärtämään Rooman mahdin ja koetettuaan
turhaan saada juutalaispoliitikkoja vakuutetuiksi kapinan
toivottomuudesta hän päinvastoin joutui (66) ottamaan siihen itsekin
osaa, johtaen Galileassa omia harjoittamiaan joukkoja ja puolustaen
sitkeästi erästä linnoitusta. Pelastuttuaan harvinaisella onnella ja
viekkaudella hän lisäksi saavutti Vespasianuksen suosion profetoimalla,
että tästä tulisi keisari, ja koetti vaikuttaa kotikaupunkinsa hyväksi
Titukseen, vaikka turhaan. Viimemainittu salli hänen kuitenkin pelastaa
muutamia henkilöitä ja pyhiä kirjoituksia. Tämän jälkeen hän matkusti
Roomaan, saatuaan Vespasianukselta eläkkeen ja maatilan Juudasta, ja
omistautui kirjailijatyölleen. Hän kirjoitti teoksensa arameaksi, mutta
valvoi itse kreikankielisen käännöksen valmistamisen. Ensinmainitun hän
sepitti varoitukseksi juutalaisille ja suosijainsa ylistykseksi; toinen
mainittu teos on juutalaisten historia Rooman-sotaan saakka,
tarkoituksena heidän maineensa kohottaminen kaiken kansan silmissä. Hän
mainitsee siinä Johannes Kastajan ja Jeesus Nasarealaisen, tai ovat
kristityt jäljentäjät myöhemmin nämä kohdat siihen lisänneet. Hänen
omat kansalaisensa pitivät häntä petturina ja luopiona, ja Josephuksen
omatkin selitykset vaikuttimistaan ovat ristiriitaisia. Kuvauksena
juutalaisten kansallisvaltion viimeisistä hetkistä on "Jerusalemin
hävitys" painunut syvästi koko kristikunnan mieleen.

IV. INDIALAISET.

1

Egyptiläinen, babylonialais-assyrialainen ja hebrealainen kirjallisuus
ovat suuren seemiläisen kulttuuripiirin tuotteita, syntyneet
sivistyksellisesti ja maantieteellisesti vuorovaikutuksessa ja
toistensa yhteydessä olleiden kansojen keskuudessa. Samanaikaisesti on
tästä kulttuuripiiristä erillään, omalla kaukaisella alueellaan,
vieläpä rodullisesti kokonaan toisen kansan keskuudessa, kehittynyt
indialainen kirjallisuus, sekin vuosituhansia kestäneen kulttuurielämän
tuloksena, tärkeiltä osiltaan jo valmiina silloin, kun historian
onnistuu ensimmäisillä aikamääräyksillä tämän kansan aamuhämärää
hälventää. Vuosituhansia ennen ajanlaskumme alkua on Indiaan saapunut
"arjalainen" ("jalo") kansa, joka on puhunut indoeurooppalaista kieltä.
Se on ensin tullut Iraniin, ehkä kaukaa pohjoisesta, skyytain maasta,
Mustan- ja Kaspianmeren aroilta, ja jatkanut siirtymistään yhä
etelämmäksi, veljesheimojen jäädessä Iraniin, tai lähtenyt jostakin
nykyisen Armenian seuduilta, joita myös pidetään arjalaisten kotina.
Muinaistutkimukset osoittavat, että arjalaiset ovat jo varhain olleet
kosketuksissa Kaksoisvirranmaan kulttuurin kanssa. Tosiasia on myös,
että indialaisten Vedakirjallisuus voidaan omien sisäisten
todistuksiensa perusteella ulottaa n. 1400 e.Kr., jolloin se on jo
suurin piirtein valmis ja siis pitkällisen kehityksen tulos.

Indialaisten muinainen kirjallisuus on kirjoitettu sanskrilinkielellä,
joksi vanhat indialaiset oppineet sitä sanoivat. Samskrita merkitsee
"yhteenluotu" (lat. verbi concreo), ja käytettiin sitä huolitellun ja
kieliopillisesti säännöstellyn kirjakielen nimenä, erotukseksi sen
rinnalla kehittyneestä jokapäiväisestä puhekielestä, prakritista
(= johdettu, luonnollinen, tavallinen). Sanskrit on indoeurooppalaisen
alkukielen vanhin tytär, jo sellaisena omiaan herättämään viehättäviä
kielitieteellis-romanttisia mielikuvia; sitä kirjoitettiin ns.
"jumalien kirjoituksella" eli devanagarilla. Seitsemännellä
vuosisadalla e.Kr. syntynyt Kosalan valtakunta nosti vallitsevaksi
yhden puhekielen muodon, ns. pali-kielen. Ollen tähän valtapiiriin
kuuluvan heimon l. klaanin jäsen Gotama Buddha käytti opetuksessaan
palia, joka tämän johdosta tuli buddhalaisen kirjallisuuden kieleksi.
Näillä kolmella kielimuodolla – prakrit käytettynä draaman sivuosissa
ja lyriikassa – oli Indian muinainen kirjallisuus pääasiallisesti
kirjoitettu. Meidän ajanlaskumme aikana prakritista kehittyy uusia
kirjakieliä, joista tarkemmin niihin tultaessa. Kirjallisuus pysyi
käsikirjoituksina viime vuosisadan alkuun saakka, jolloin Kalkuttaan
perustettiin kivipaino; tällaisella näet indialaisen kirjallisuuden
monistaminen kävi grafillisen tekniikan silloisella asteella parhaiten
päinsä. Sekä käsin että litografisesti monistettuja kirjoja myytiin
basaareissa; runous, jollaista muinainen kirjallisuus enemmältä osalta
on, opittiin ulkoa brahmaanien kouluissa tai muuten.

Indian kirjallisuuden avasi Euroopalle englantilainen itämaisten
kielten tutkija, lakimies William Jones (1746-1794). Ollessansa v:sta
1784 Kalkuttan ylioikeuden tuomarina hän ryhtyi perehtymään Indian
muinaiseen lakiin, opiskellen sitä varten sanskritinkielen.
Lainopillisten tutkimustensa ohella hän tutustui myös sanskritilaiseen
kaunokirjallisuuteen, kääntäen (1789) englanniksi Kalidasan
Sakuntala-näytelmän. Seuraavina vuosina hän vielä ehti kääntää
Hitopadesa nimisen satukokoelman, Jajadevan Gitagovinda-runoelman, ja
melkoisia osia Veda-kirjoista. Tällä työllään ja Aasialaisen Seuran
(The Asiatic Society) perustamisella hän kiinnitti Euroopan oppineiden
ja kirjailijain, mm. Herderin ja Goethen, huomion sanskritiin ja Indian
hengenelämään yleensä, mistä oli seurauksena mm. vertailevan
kielitieteen synty ja indoeurooppalaisten kielten sukupuun selviäminen.

Indialaisten varhaisimpana kirjoitusvälineenä ovat olleet palmunlehdet,
joista erikoismenetelmin valmistettiin kirjoituskelpoista pintaa. Tämän
ja muut välineet sysäsi syrjään paperi, joka on kiinalaisten keksintö.

2

Sanskritilainen kirjallisuus jaetaan kielellisen kehitysasteensa mukaan
kahteen ajassa peräkkäiseen ryhmään: Vedoihin ja klassikkoihin.

Veda merkitsee "tietoa", (pyhää) "oppia", nimittäin sellaista, joka
täytyy saada jumalallisen ilmoituksen kautta, sitä kun ei voi
inhimillisin voimin hankkia, ja on indialaisten uskonnollinen
peruskirja, ulkonaisesti verrattavissa juutalaisten Tooraan,
vanhimmilta osiltaan kuten sanottu periytyen n. 1400-luvulta e.Kr. Se
jakautuu neljään pääosaan: Rig-veda sisältää 1.028 melkein
poikkeuksetta uskonnollista hymniä, yli 10.000 säettä, joita
jumalanpalveluksessa lausuen esitettiin; se on Vedoista vanhin; hymnien
asiasisällyksestä on voitu tehdä tärkeitä johtopäätöksiä siitä
kulttuuritasosta, jolla indialaiset niiden syntyessä olivat; Jajur-veda
sisältää "uhrisanat", ohjeet, rukoukset ym., jotka uhraavan papin piti
lausua ja ottaa huomioon; Sama-veda on "laulutieto", sisältäen ne
säkeistöt, jotka uhrattaessa laulettiin; Atharva-veda, on loitsujen
kirja, tarkoitettu yksityistä käytäntöä eikä jumalanpalvelusta varten,
sisältäen tiedot varhaisindialaisten pahoista hengistä.

Tärkein on Rig-veda sekä uskonnollisen että myös runollisen
sisällyksensä puolesta. Yleviä ovat hymnit (alun toistakymmentä)
Varunalle, taivaan jumalalle, joka istuu valtaistuimellaan puettuna
kultapanssariinsa, mahtavana, aurinkosilmäisenä maailmankaikkeuden
kuninkaana. Häntä on pidettävä luonnonlakien, maailman fyysillisen ja
siveellisen järjestyksen jumalana. Suositumpi kuin hän on kuitenkin
Indra, jota ylistetään n. 250 hymnissä. Hän on taivaan (Dyaus = kreik.
Zeus, lat. Deus, suom. taivas) poika, luonnonvoimien, erikoisesti
ukkosen- ja myös sodanjumala, joka on johtanut arjalaisten taistelua
Indian alkuasukkaita vastaan. 114 hymniä on omistettu soma-nimiselle
päihdyttävälle jumalien juomalle, jonka voimalla Indra on kasvanut ja
jota maan päällä, hänelle uhrattavaksi, valmistettiin salaisten
ohjeiden mukaan erään kasvin (Asclepias acida) maitomaisesta nesteestä.
Soma on sekä taivaan että maan kasvien kuningas, myös kunnioitettu
jumalana. Ensimmäisen soma-juoman varasti sen vartijademonilta Indran
kotka. Agni on tulen jumala, myös suosittu, Rig-vedan ensimmäinen sana:
"Agni, minä jumalan voitelema uhripappi rukoilen sinua..." Näiden
lisäksi esiintyy lukuisia muita jumaluuksia, luonnonilmiöiden
olennoitumia. Runoutena hymnit yleensä ovat naiveja, lapsenomaisesti
jumaliin luottavia, joille uhrataan soma- ja muita uhreja ja joilta
pyydetään perillisiä, karjaa, kaikkea rikkautta ja apua taisteltaessa
maan alkuasukkaita vastaan. Jokunen maallinen laulu on pujahtanut
joukkoon, ohjaten satiirisen kärkensä pappejakin vastaan. Rig-vedassa
esiintyy toistakymmentä eri runomittaa, mikä edellyttää pitkää
varhaisempaa kehityskautta; yleisimmät ovat kahdeksan- ja
yksitoistatavuinen säe.

Niihin aikoihin, jolloin Vedat saivat vakiintuneen sisällyksensä ja
järjestyksensä, oli indialainen yhteiskunta ruvennut hahmottumaan
kastilaitoksen yleispiirteiden mukaiseksi: uskonnollista palvontaa
hoitavat papit muodostivat brahmaanien, sotilassääty kshatrijain,
kauppiaat vaisjain, ja muu kansa, etupäässä voitetut alkuasukkaat,
halveksitun sudrain kastin. Brahmaanit jättivät ulkonaisen poliittisen
vallan, sodan ja komeuden, kshatrijain haltuun, mutta pidättivät
itselleen uskonnon, kirjallisuuden, korkeamman sivistyksen,
lainlaadinnan ja -selittämisen, ja tekivät uhrista ja palvonnasta koko
elämän keskuksen, jonka erikoisia vartijoita he olivat. Vedat, joista
oli saatava tämän keskuksen hoito-ohjeet, tulivat vähitellen laajan
selitystieteen kohteiksi, hiukan samalla tavalla kuin Toora
lakijuutalaisuuden aikana. Nämä laajat, monipuoliset proosaselitykset
(Brahmanat), joita niitäkin pidetään jumalallisen innoituksen
tuotteina, periytyivät ensin brahmaanikouluissa opittuna suullisena
tietona, ja kirjoitettiin muistiin vasta verraten myöhäisellä
aikakaudella. Vedain ympärille syntyneestä brahmaanien uskonnollisesta
selityskirjallisuudesta mainittakoon vielä: Aranjakat, so. "teokset,
jotka koskevat metsää", aiotut luettaviksi niille, jotka eristäytyivät
erakoiksi viettääkseen elämänsä mietiskelyissä; Upanishadit,
"salaisopit", jotka ovat metafyysillistä filosofiaa; Vedangat l. Vedain
tekstin selitystieteet; ja Sutrat ("kielet"), kokoelmat lakeja,
tarkkoja elämänohjeita, lemmenneuvoja, mietelauseita ym. Näiden neljän
nimikkeen alle kuuluvat teokset eivät kuitenkaan ole jumalallisen
innoituksen ilmoittamia.

Tärkeimmät ovat Upanishadit, joissa indialainen ajattelu koettaa luoda
maailmankuvaa. Kaiken keskuksena on nyt "maailmansielu" (Atma-Brahma),
joka on "loputon, iätön, rannaton; ei ulko- eikä sisäpuolella,
kaikkitietävä, olennoitunut valo, ilman nälkää ja janoa;
tietämättömyydestä hän vie toiselle rannalle; hän on sydänten valo; hän
on maailmankaikkeuden herra, maailmankaikkeuden ruhtinas,
maailmankaikkeuden sija; häntä ei kukaan voita; hän on olevaisuuden
luominen ja kuoleminen; hän on maailmankaikkeuden ylistettävä vartija".
Upanishadien filosofia on täten monistispanteistista. Vedain mytologia
on siis muuttunut: persoonattomasta maailmansielusta on tullut
ylijumala Brahma, jonka olemus ilmenee kolminaisena: luovana (Brahma),
ylläpitävänä (Vishnu) ja hävittävänä (Shiva), eli siis eräänlaisena
kolminaisuutena (Trimurti). Brahman rinnalle on kasvanut lukematon
paljous muita jumalia, joita kaikkia runoina, satuina ja kertomuksina
rehoittava mytologia käsittelee mitä monipuolisimmin. On kehittynyt
oppi sielunvaelluksesta, jonka mukaan jokaisen on pakko syntyä
uudestaan, koska kaikki ovat eläessään hankkineet itselleen sekä
ansioita että syyllisyyttä, josta on saatava palkinto tai rangaistus,
mikä aina tapahtuu uudessa olomuodossa. Jos uusien olomuotojen aikana
jatkuva ansiopuoli lopuksi pääsee yksinomaiseksi, so. tapahtuu
täydellinen pyhitys, voidaan saavuttaa autuus vaipumalla takaisin
"maailmansieluun". Tämä oppi muuttui käytännössä indialaisten
tunnetuksi ankaraksi askeesiksi, itsensä kiduttamiseksi; sillä on ollut
tavaton merkitys tulevaisen korvauksen lupaajana niille, jotka
kärsivät, ja rangaistuksen uhkaajana niille, jotka tekevät vääryyttä;
sen avulla Indian kansa on tyytynyt alistumaan kastilaitokseen ja
muihin kahleisiinsa. Tällainen aines ja lisäksi historiallisiin
tositapahtumiin liittyvät ballaadit, eepokset ja sankaritarut kudottiin
lopuksi suunnattoman pitkäksi runoelmaksi nimeltä Mahabharata.

3

Indialaisilla on kaksi suurta kansalliseeposta: Mahabharata eli "suuri
runoelma Bharatasta", ja Ramajana, eli "Ramaa koskeva". Edellisessä on
noin 100.000 16-tavuista kaksoissäettä eli "shlokaa", joten se on lähes
kahdeksan kertaa pitempi kuin Ilias ja Odysseia yhteensä; se jakaantuu
18 kirjaan. Jälkimmäisessä on 24.000 shlokaa; se jakaantuu seitsemään
kirjaan. Nämä runoelmat aloittavat sanskritkirjallisuuden ns.
klassillisen kauden.

Mahabharatan pohjatarinan, taistelun Pandavain ja Kauravain välillä,
otaksutaan perustuvan muinaisiin historiallisiin tapahtumiin, joiden
näyttämönä on ollut Gangesin ja Jumnan välinen "keskimaa", Madjadesa.
Näistä on sotilassäädyn hoveissa syntynyt ballaadi- ja pienempiä
eepossikermiä, joista sittemmin joku runoilija, osaltaan ehkä
Mahabharatassa itsessään mainittu Vjasa, sommitteli laajemman,
yhdistäen sen Bharata-sankarin nimeen. Tällainen runoelma voidaan
Mahabharatasta erottaa; se sisältää noin 24.000 shlokaa. Mutta tämän
jälkeen ovat brahmaanit ryhtyneet sommittelemaan sitä uudestaan,
liittäen siihen ne asiat, jotka heille olivat tärkeitä, ja muuttaen sen
yleensä omien tarkoitusperiensä mukaiseksi. Tämä kehitys on tapahtunut
pitkän ajan kuluessa. Bharata-legendat ovat olleet olemassa jo n. 400
e.Kr., ja koko runoelma lienee kehittynyt suunnilleen nykyiselleen n.
200 Kr.j. Kreikkalaisista lähteistä, Dion Khrysostomoksen (40-115
Kr.j.) Troikasta, tiedetään, että indialaisilla silloin oli
"homerolaista" runoutta. Mahabharata on siis Iliaan jälkeen ihmiskunnan
toiseksi vanhin, kerran muinaisuudessa ensin runolaulajien, bardien,
ballaadeiksi luoma ja sitten oppineiden, tarkoitusperäisten
pappirunoilijain lopulliseen asuun sommittelema eepos, joka on
sellaisenaan säilynyt.

Runoelman pääjuonen muodostavat kahden ruhtinaallisen sukuhaaran:
Kauravain ja Pandavain, vaiheet ja keskinäiset taistelut.
Panduruhtinaat osoittautuvat pian paljoa kykenevämmiksi ja uljaammiksi
kuin heidän serkkunsa, ja vanhin heistä, Judhishthira, on kuin luotu
valtaistuimen perijäksi. Mutta poikansa Durjodhanan, vallanperillisen,
kehoituksesta vanha sokea Kauravakuningas Dhritarashtra houkutteli
Panduruhtinaat menemään joksikin aikaa pois hovista erääseen linnaan,
jossa Durjodhana koetti tuhota heidät. He pääsivät kuitenkin pakoon ja
asuivat äitinsä kanssa metsissä. Pantshalan kuninkaan Drupadan hovissa
panduruhtinas Arjuna voitti jousikilpailussa palkinnoksi hänen
tyttärensä Draupadin, josta tuli kaikkien viiden veljen puoliso.
Samassa tilaisuudessa he myös tapasivat serkkunsa Kuntin veljenpojan,
kuuluisan Jadava-ruhtinaan Krishnan, josta tuli heidän uskollinen
ystävänsä ja luotettu neuvonantajansa. Dhritarashtra päätti nyt jakaa
valtakunnan molempien sukuhaarojen välille, minkä jälkeen Pandavat
rakensivat itselleen oman pääkaupungin Indraprasthan (nykyisen Delhin)
paikalle. Hallittuaan jonkin aikaa hyvällä menestyksellä Judhishthira
menetti noppapelissä Durjodhanalle valtakuntansa, jolloin sovittiin
niin, että Pandavain piti poistua metsiin 12 vuodeksi, minkä jälkeen he
saisivat valtakuntansa takaisin, jos voisivat hankkia itselleen
sellaisen valepuvun, ettei kukaan yhteen vuoteen heitä tuntisi. Nyt
alkaneen metsäelämän aikana Pandavoilla oli paljon seikkailuja; näistä
mainittakoon taistelu kuningas Jajadrathaa vastaan, joka oli ryöstänyt
Draupadin. Kahdennentoista vuoden kuluttua Pandavat palaavat metsistä
ja ryhtyvät erilaisissa valepuvuissa Matsjan kuninkaan, Viratan,
palvelukseen. Jonkin aikaa kaikki menee hyvin, kunnes kuningattaren
veli Kitshaka, joka on valtakunnan sotavoimien päällikkö, rakastuu
Draupadiin ja saa sen vuoksi surmansa Bhiman kädestä. Käyttäen
hyväkseen Kitshakan kuolemaa Kauravat hyökkäävät Matsjaan, jolloin
Pandavat asettuvat kuningas Viratan puolelle. Kurukshetran kentällä
syntyy 18 päivää kestänyt taistelu, jossa Kauravat tuhotaan.
Judhishthirasta tulee nyt kuningas, sillä Dhritarashtra luopuu vallasta
ja poistuu vaimonsa ja Kuntin kanssa metsiin, jossa he pian tuhoutuvat
tulipalossa. Kuultuaan Krishnankin kuolleen Judhishthira kyllästyy
elämään ja luopuu vallasta; kaikki viisi veljestä, mukanaan yhteinen
uskollinen vaimonsa ja seurueeseen liittynyt koira, lähtevät Merun
vuorelle, pyrkimään Indran taivaaseen. Matkalla toinen toisensa jälkeen
kuolee, kunnes Judhishthira yksin, mukanaan vain koira, saapuu taivaan
portille; kun koiraa ei lasketa sisään, ei kuningaskaan halua mennä
sinne. Mutta silloin ilmenee, että koira olikin itse oikeudenjumala,
joka oli tahtonut koetella Judhishthiran uskollisuutta. Todettuaan
sitten, etteivät hänen vaimonsa eivätkä veljensä olleet taivaassa,
kuningas ei haluakaan jäädä sinne, vaan menee manalaan, jonne heidän
ilmoitetaan joutuneen sovittamaan syntejänsä. Tämäkin on vain
uskollisuuden koetus, ja lopuksi kaikki yhtyvät ikuisesti autuaina.

Kolmanteen eli Metsän kirjaan (Vanaparvan) sisältyy kirjallisuudessa
kuuluisa lemmenkaipuun idylli Nala ja Damajanti. Menetettyään pelissä
omaisuutensa ja valtakuntansa Judhishthira kuten kerrottu harhailee
metsissä. Vanha erakko Brihadatshva koettaa lohduttaa häntä
vakuuttamalla, että on vieläkin onnettomampia hallitsijoita kuin hän,
ja kertoo hänelle tarinan kuningas Nalasta, jota kaikki sielun ja
ruumiin edut kaunistivat. Hän rakastui kuningas Bhiman tyttäreen,
suurisilmäiseen neitoon nimeltä Damajanti, jota ei kyllä ollut
milloinkaan nähnyt, ja kierteli naisten talon läheisyydessä, jossa
neito asui. Siellä hän saa kiinni kultaisen hanhen, joka lupaa puhua
hänestä hyvää Damajantille, jos hän vain säästäisi sen hengen. Niin
tapahtuukin. Kun neito saa kuulla Nalaa kiitettävän, hän tulee
murheelliseksi ja hänen kasvojensa väri muuttuu: rakkaus on vallannut
hänen sydämensä. Kuninkaalle ilmoitetaan, että hänen tyttärensä on
lemmensairas. Hän kutsuu luoksensa kosijoita, jotka saapuvat
kultaisissa, kukin koristetuissa vaunuissa. Jumalatkin tulevat Bhiman
kaupunkiin. Matkalla viimemainitut tapaavat Nalan ja pyytävät häntä
puhemiehekseen; hän salaakin oman intohimonsa ja toimii jumalien käskyn
mukaan. Mutta Damajanti ilmoittaa koko hovin läsnä ollessa valinneensa
kultahanhen neuvosta puolisokseen Nalan, joka onnellisena lähtee
viemään aarrettaan kotiinsa. Mustasukkainen paha hengetär Kali tuottaa
hänelle kuitenkin onnettomuuksia. Hän menettää noppapelissä veljelleen
Pushkaralle valtakuntansa, omaisuutensa, vaimonsakin, mutta pakenee
viimemainitun kanssa metsiin, ennenkuin hänet ehditään luovuttaa
uudelle omistajalle. Hän jättää Damajantin sinne nukkumaan, toivoen
hänen herättyään lähtevän takaisin isänsä luo. Havahduttuaan ja
huomattuaan olevansa yksin Damajanti rupeaa itkien hakemaan
puolisoansa: "Miksi ei, oi pyhä vuori, äänesi lohduta minua, joka olen
peloissani ja yksin, minua raukkaa, joka huokaan puoleesi kuin olisin
lapsesi? Jos olet tässä metsässä, sinä maan valtias ja väkevä soturi,
miksi et näyttäydy katseelleni?" Hän saapuu kuningas Subahun luo, joka
saattaa hänet hänen isänsä hoviin. Nala, joka on tällä välin ollut
kuningas Riturpanan vaunujenohjaajana, saa hänet lopuksi jälleen
omakseen. Hän syleilee Damajantia ja tämän molempia lapsia: "Ja kun
sulokasvoinen ja suurisilmäinen vaimo painoi päänsä miehensä rintaa
vastaan ja muisti tuskaansa, valuivat viljavat kyyneleet".

Metsän kirjassa ovat myös indialaisten vedenpaisumustarina ja kuuluisa
uskollisuuden idylli Savitri. Eräänä päivänä sai ensimmäinen ihminen
Manu kalan, joka lupasi pelastaa hänet tulvan vaarasta, jos hän
säästäisi sen. Manu tekee niin ja heittää kalan, joka kasvaa
suunnattoman isoksi, mereen. Vedenpaisumus alkaa. Manu pelastautuu
rakentamaansa alukseen ja valjastaa tämän eteen tuon kiitollisen
kalan, joka hinaa aluksen turvaan korkealle vuorelle. Kala olikin
Vishnu-jumala. Tulvan laskeuduttua Manu lähtee aluksestaan, huomaa
olevansa yksin koko maailmassa, elää viisauden hengessä ja uhraa
merelle lahjoja. Tämän johdosta jumalat antavat hänelle puolison,
josta tulee ihmiskunnan äiti. Manun kertomukseen liittyy myös
maailmanluomistaru: Itsestään olemassaoleva Herra loi ajatuksellaan
vedet ja laski niihin siemenen, josta tuli kultainen muna. Tästä
munasta hän itse syntyi Brahmana, maailman luojana.

Savitri on kuningas Ashvapatin tytär, joka on antanut kätensä
Satiavalle, valtaistuimeltaan syöstyn sokean kuninkaan pojalle, siitä
huolimatta, että Satiava asuu metsissä ja on ennustuksen mukaan menevä
vuoden kuluessa manalle. Hän luopuu kaikista aarteistaan, pukeutuu
erakon karkeaan pukuun ja seisoo jumalia lepyttääkseen kolme päivää
liikkumattomana kuin pylväs. Mutta nämä eivät lepy. Kuolinpäivänään
Satiava menee kirves kädessä ulos. Puut kukkivat, linnut laulavat,
riikinkukot huutavat, tulvivat putoukset kimaltelevat. "Kuinka
kaunista onkaan kaikki!" puhuu Satiava vaimolleen, jonka sydän on
särkymäisillään salaisesta tuskasta, täyttää korinsa kukilla ja
hedelmillä, kaataa muutamia puita ja vaipuu uneen. Hiljaa itkien
Savitri valvoo hänen vieressään. Silloin ilmestyy hänen eteensä
tulisilmäinen, punatukkainen jättiläinen, kuoleman jumala Jama,
silmukka kädessä. Savitri pyytää armoa ja tarjoaa omaa henkeänsä
miehensä sijaan; hän houkuttelee jumalan lupaamaan Satiavan isälle näön
takaisin, vieläpä rikkautta ja sata lasta, mitkä hän tinkii
itselleenkin. Yllätettynä suostuttuaan kaikkeen ei jumala enää voi
surmata Satiavaa, joka elää kauan onnellisena, tullen sadan lapsen
isäksi.

Kuudes kirja (Bhishmaparvan), jossa kuvataan Pandavain ja Kauravain
jylhän komeata lopputaistelua, sisältää kuuluisan Bhagavadgitan,
"ylevyyden laulun" tai "pyhän laulun". Loistavin kaikista
Pandusankareista, Arjuna, samalla Apollo, jumalainen Akhilleus ja
vastustamaton Don Juan, lennättää sotavaunuillaan molempien
jättiläisrintamien välitse, vierellään Pandujen uskollinen neuvonantaja
Krishna, joka nyt ilmaiseekin olevansa Vishnu-jumala. Kauhistuen
odottavan tapon ja kuoleman kolkkoutta Arjuna tuntee sotaintonsa
jäähtyvän, jolloin Krishna rohkaisee häntä, osoittaen hänen vain
täyttävän elämän leppymättömän lain käskyä ja selittäen hänelle Jogan
yleviä oppeja:

    "Kun sielu, ruumiin herra, elänyt
    on lapsest' elonsa ain kuoloon asti,
    niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;
    mies viisas murhetta ei tuosta tunne.
    – – –
    Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,
    ja kunkin kuolleen jälleen syntyä".

                    [Aarni Koudan suomennos.]

Sakuntala, erakkolan kaunis kasvatti, on myös Mahabharatan tarina,
johon palaamme tuonnempana.

Runoelman keskuksena ovat titaanien kaltaiset Pandusankarit, ennen
muita Judhishthira, Arjuna ja Bhima, sekä heidän yhtä jylhät
vastustajansa Bhishma ja Karna. Lopputaistelussa katoavat kaikki
inhimilliset mitat ja suhteet: on vain rajaton taistelukenttä, jossa
kaksi suunnatonta sotajoukkoa vaunuineen, ratsuineen ja elefantteineen
on kietoutunut leppymättömään kamppailuun. Nuolet pimittävät taivaan,
keihäät lentävät sakeana pilvenä, miekat välähtelevät, nuijat
kumahtelevat, tomu kiirii, maa on verestä punainen, ruumiita läjittäin.
Sankarit suorittavat uskomattomia voimatekoja ja kaksinkamppailuja.
Taistelun kuumimmissa vaiheissa ovat jumalat ja demonit katselijoina.
Tämän ohessa runoelmaan sisältyy rajattomasti indialaista
sadunomaisuutta, myyttejä, tarinoita ja filosofisia mietelmiä, mikä
kaikki on kudottu kirjavaksi ja loppumattomaksi kankaaksi, joka ei
alistu länsimaisiin muotokäsityksiin eikä määritelmiin. Runoelmassa
ylistetään ritarillisuutta, sankaruutta, aviollista uskollisuutta,
rehellisyyttä ja hurskautta. Myös naisten kauneus, uskollisuus ja
sankaruus saa puolueettoman tunnustuksen. Mahabharata on indialaisten
pyhä kirja, jonka päivittäinen lukeminen tuottaa ansiota; tätä voivat
kuitenkin hankkia vain oppineet ja brahmaanit, koska sanskritin
yleisempi taito hävisi pian muhamettilaisten valloitettua Indian.

4

Ramajana-eeposta, pidetään Valmiki nimisen runoilijan sepittämänä.
Kosalan kuninkaalla Dasarathalla on kolmesta puolisosta neljä poikaa:
Rama, Bharata ja kaksoset Lakshmana ja Satrughna. Rama, joka kykenee
jännittämään jättiläismäisen jousen, Rudra-jumalan entisen pelätyn
aseen, voittaa vaimokseen Sitan, Videhan kuninkaan Janakan tyttären.
Palattuaan isänsä pääkaupunkiin Ajodhjaan, hänet nimitetään
vallanperilliseksi (juva-raja = lat. juvenis rex). Bharatan äiti
kuitenkin houkuttelee kuninkaan karkoittamaan hänet neljäksitoista
vuodeksi erämaahan ja nimittämään hänen poikansa vallanperilliseksi.
Ero suosikkipojasta, Ramasta, pian murtaa kuninkaan sydämen, jolloin
ministerit pyytävät Bharataa tarttumaan hallitusohjiin. Tämä kuitenkin
kieltäytyy ja lähtee hakemaan Ramaa Tshirakutan vuorelta, pyytääkseen
häntä palaamaan valtaan, mutta suostuu sitten rupeamaan väliaikaiseksi
hallitsijaksi, kun Rama tahtoo suorittaa loppuun maanpakoaikansa. Kun
hän on asunut metsässä kymmenen vuotta, rupeaa eräs naisdemoni
lähentelemään häntä; suuttuneena siitä, että Rama torjuu hänen
kosintansa, ja vielä Raman toverina asuvan Lakshmanan iskemistä
haavoista, demoni herättää veljensä Ravanan, Ceylonin demonien
kuninkaan, sydämessä rakkauden Sitaa kohtaan. Ravana vie Sitan
pääkaupunkiinsa Lankaan. Sita torjuu päättäväisesti demonikuninkaan
kosinnan ja Rama lähtee veljensä kanssa pelastamaan häntä. Monista
seikkailuista selvittyään he tekevät liiton apinoiden kuninkaan
Sugrivan kanssa, ja valmistautuvat apinakenraali Hanumanin ja Ravanan
oman veljen, Vibhishanan, avulla hyökkäämään Lankaan. Kallioista ja
puista apinat rakentavat Ceylonin salmen yli ns. "Raman sillan";
mentyään sitä myöten yli Rama lyö monien taistelujen ja ihmeellisten
tekojen jälkeen Ravanan, valloittaa hänen linnansa ja asettaa
Vibhishanan Lankan kuninkaaksi. Poistaakseen aiheet sellaisiin
epäluuloihin, että olisi jotenkin saastunut ollessaan demonin vankina,
Sita alistuu tulikokeeseen, minkä jälkeen he palaavat Ajodhjaan, jossa
Rama nyt julistetaan kuninkaaksi. Todettuaan, ettei kansa vieläkään
ollut vakuutettu Sitan puhtaudesta, Rama hylkää hänet. Metsissä
asuessaan Sita tapaa Valmikin ja synnyttää hänen erakkolassaan Ramalle
kaksi poikaa. Valmiki opettaa nämä käyttämään jousta ja tuntemaan Vedat
ja Ramajanan, viimemainitun Ajodhjaan-tuloon saakka. Lopuksi Rama
löytää heidät, tuntee heidät näköisyydestä ja loistavista teoista
omikseen, ja ottaa heidät ja vaimonsa takaisin luokseen.

Ensimmäisessä ja viimeisessä kirjassa, jotka ilmeisesti ovat
myöhäisempiä lisiä, Rama on Vishnu-jumalan ruumistuma; muissa hän on
rehellinen inhimillinen sotasankari. Hänen sotaretkensä Ceyloniin on
tulkittu kahdella tavalla: vertauskuvalliseksi esitykseksi arjalaisen
rodun ja kulttuurin leviämisestä etelään; taisteluksi Ceylonin
buddhalaisia vastaan. Kolmas tulkinta selittää runoelman koko pohjan
mytologiseksi: Rama on Indra-jumala, Jupiter Pluvius; Sita (= vako) on
maanviljelyksen suojelusjumalatar. Tämän selityksen mukaan retki
Ceyloniin olisi myöhäinen, kreikkalaisten Troian-retkestä sommiteltu
lisä. Ramajana on eriskummallisessa, rajattomassa fantastisuudessaan
Mahabharatan veroinen; indialaiset pitävät sitä kuitenkin tietoisemman
runotaituruuden tuottamana kuin viimemainittua, nähden siinä ns.
Kavja-runouden leimaa.

Näistä sekä kooltaan että sisällykseltään eriskummallisesti
rajattomista ja mahtavista eepoksista voidaan länsimaiselta kannalta
sanoa, että vaikka niitä mielestämme usein rumentavat irvokkaat
kuvitelmat ja järjettömät liioittelut, ne silti ovat jaloja runoelmia,
joissa on vaikuttavaa kerronnan ja kuvauksen voimaa, korkeata
runollista kauneutta; että vaikka ne varsinkin muotonsa puolesta jäävät
jälkeen kreikkalaisten eepoksista, niiden jotkut kohdat silti tehoavat
eurooppalaiseen romanttiseen sieluun melkein voimakkaammin, niissä kun
ilmenee herkkää luonnonkauneuden tajua, hienoa naisen rakkauden ja
antautumisen ymmärtämistä ja arvostamista, ja hellää armahduksen ja
anteeksiannon henkeä.

5

Kalidasan nimi ilmaisee saapuneemme indialaisen lyriikan kukoistuksen
aikaan, arviolta neljännelle, toisten laskelmien mukaan kuudennelle
vuosisadalle Kr.j.; aikamääräykset ovat yleensä epävarmoja,
indialaisilta kun kokonaan puuttuu historiallinen vaisto ja
aikakirjallisuus. Kuningas Vikramaditjan hovissa, Ujjainissa,
harrastettiin n. 375 Kr.j. innokkaasti runoutta, jota edusti yhdeksän
runoilijaa, "jalokiveä", kirkkaimpana niistä Kalidasa, tarun mukaan
puhvelipaimen, joka sanoi itseään Kali- eli hävityksen jumalattaren
palvelijaksi. Hänen henkilöllisyydestään ja elämästään ei ole säilynyt
luotettavia tietoja, ja niin monenlaisia ja erileimaisia teoksia
liitetään hänen nimeensä, että on ruvettu otaksumaan olleen useampia
Kalidasa-nimisiä runoilijoita.

Jo aikaisemmin mainitsimme, että sanskritin kertomarunous käyttää
16-tavuista kaksoissäettä nimeltä shloka. Vedojen selityskirjojen
kasvaessa ja sanskritin tarvitessa yhä enemmän tulkintaa, syntyi
vähitellen mm. tieteellinen sanskritin kieli- ja runo-oppi. Edellinen
on perinpohjaisuudessaan ja tarkkuudessaan yhäkin kaiken kieliopillisen
työn esikuvana; jälkimmäinen on kehitetty niin yksityiskohtaiseksi ja
muodollisen tarkaksi, että se on koitunut runoudelle ahtaaksi
aitaukseksi. Sanskritilainen säe perustuu tavulukuun ja alkusointuun;
eri runomittoja on melkein lukematon määrä. Tunnettu on runoilija
Dandinin (8:nnella v:sadalla Kr.j.) runo-oppi Kavjadarka ("Taiderunon
kuvastin"), jonka ensimmäinen osasto käsittelee eri tyylilajeja, toinen
"koristeita", ja kolmas mitä erilaisimpia taidesäkeitä ja niissä
esiintyviä virheitä.

Sanskrit-lyriikan tunnusmerkkinä on pyrkimys kuvaamaan yhdellä säkeellä
ja yleensä lyhyesti jokin erikoinen ruumiillinen ja sielullinen
tilanne. Maallisen lyriikan muodostaa suurimmaksi osaksi tällainen
pienoisrunous, joka muodon kauneudelta, ajatuksen terävyydeltä ja
tunteen hienoudelta on usein mestarillista. Näytelmärunoudessa sillä on
huomattava osuus. Indialaisissa kansallisissa runokokoelmissa niitä on
säilynyt runsaasti, runoilijoiden itsensä häivyttyä ainaiseksi
näkymättömiin. Niinpä eräs tällainen "Indian lyriikan kultainen kirja"
nimeltä Hyvien sanojen korva-ambrosiaa (Saduktikarnamrita), jonka
runoilija Sridhara Dasa toimitti 1205 (Kr.j.), sisältää näytteitä
446:lta kirjailijalta. Miellyttävässä, lyhyessä, mieleenpainuvassa ja
helposti muistettavassa muodossa, kuten länsimaiden epigrammit ja
"muistovärssyt", ne teroittavat jotakin eroottista seikkaa, siveellistä
totuutta tai hyvää neuvoa. Indialaisten opettavainen henki ilmaisihen
mielellään tällaisina lyyrillisen sointuvina ja epigrammaattisen
kärjekkäinä pienoisrunoina, mietelminä ja sananlaskuina, jotka ovatkin
sanskritilaisen opetusrunouden tärkeänä osana. Eräs tällainen kokoelma
nimeltä Bhartrihari, jossa on lemmenrunoja, viisaudenopetuksia ja
vedalais-buddhalaisia mietelmiä, oli muuten ensimmäinen
sanskritinkielinen teos, joka sellaiseksi tiedettynä tuli Euroopassa
tunnetuksi. Sen kaksi jälkimmäistä osaa käänsi erään brahmaanin avulla
hollanninkielelle kalvinilainen lähetyssaarnaaja Abraham Roger; teos
ilmestyi 1651 Leidenissä.

Sanskritinkieliselle kirjallisuudelle luonteenomaisen pienoislyriikan
ohella syntyi laajempiakin lyyrillisiä runoelmia, joita on sepittänyt
mm. mainittu kavjarunoilija Kalidasa. Hänen teoksistaan kuuluu
tähän alaan kaksi, nimittäin Pilvisanansaattaja (Meghaduta) ja
Vuodenaikojen kokoelma (Ritusarrihara). Edellisessä maanpakoon
ajettu puolijumala Jaksha lähettää koko Indian halki ikävöivän
tervehdyksen vaimolleen, joka asuu Himalajalla, ja kuvailee hienoin,
tunteellisin säkein ne seudut, joiden yli sanansaattajan, pilven, on
purjehdittava. Jälkimmäisessä Kalidasa kuvaa syvällä luonnontunteella
Indian kuutta vuodenaikaa: kesää, sadekautta, syksyä, talvea,
sulamiskautta ja kevättä, jolloin lemmenjumala Kama vallitsee.

Kesällä taivaasta virtaa päivällä säälimätön kuumuus, mutta yöt ovat
viileät; lammikon vesi vähenee alituisesta uimisesta; illat ovat
suloisen rauhallisia, sillä on tullut aika, jolloin lempi, vaikka se ei
koskaan lakkaa, ei ole niin käskevä. Lempi ei voi milloinkaan nukkua,
sillä tänään sen herättävät laulut, joissa on kaikkea mahdollista
suloutta, hiljaa soittavat luutut, sandalivedellä kastellut viuhkat,
jotka tuottavat meille raukeata lepoa, ja helminauhat, jotka hellästi
koskettavat monta täyteläistä rintaa, auringonsäteet ovat kuumat kuin
alttarilla palava tuli; riikinkukko ja käärme unohtavat riitansa;
riikinkukko säästää vanhaa vihollistansa, koska siltä puuttuu voimia
eikä ole nälkä; se piilottaa polttavan päänsä pyrstönsä varjoon.
Sädeseppeleen alla, jotka eivät jätä ainoatakaan nurkkaa viileäksi,
vesi häviää autereeksi ja jää vain mutalätäkkö; kobra ei metsästä
sammakoita, jotka hakevat sen leveän niskan alta varjoa. "Suloisen
lauluni kallis neito, tuokoon kesän voima sinulle kirkkaita kuunsäteitä
ja pitkiä seppeleitä, torvikukan tuoksua, järviä, joita lukemattomat
liljat kaunistavat, virkistäviä vesisuihkuja, helliä ystäviä illoin, ja
viileitä paikkoja hellepäivien jälkeen". Kevät tulee kuin uljas sotilas
kantaen rakkauden jousta, jonka loistava jänne on tehty mehiläisistä.
Nämä lennättävät mangokukan varren "meitä kohti, lemmittyni, jotka emme
ole milloinkaan nauraneet rakkaudelle emmekä vähäksyneet sen voimaa".
Puut taipuvat kukkakuormansa alla, tuulet tuoksuvat, järvet ovat
valkeanaan lotuskukkia, naiset loistavat rakkaudesta; päivät ovat
lauhkeita, illat kirkkaita ja hurmaavia; "kaikki, armaani, mikä
liikkuu, elää ja kukkii, on suloisempaa keväällä". Lehdot kirkastaa
penikulmittain valkoisiksi jasmiini, jonka kukka on yhtä kaunis kuin
lempivän naisen hymy. Pyhimysten päätökset se panisi koetteelle –
vielä enemmän: nuoret sydämet, joissa mielikuvitus maalailee rakkauden
autuusunia.

Muodollisessa suhteessa korkeimpana saavutuksena pidetään bengalilaisen
runoilijan, Jajadevan, Gitagovinda-mnoelmaa, joka kuuluu
uskonnollisen lyriikan alalle sikäli, että sen aiheena on nuori
Krishna, joka nyt syntyy paimenien keskuudessa, paimenettaren poikana.
Kauneudellaan hän ihastuttaa kaikki, mutta valinta on vaikea, sillä
paimenettaria on paljon. Kaunein heistä, Radha, voittaa lopuksi hänen
sydämensä, mutta ei jaksa pidättää häntä kauan. Vasta pitkällisen
kaipauksen ja molemminpuolisten loppumattomien lemmenvalitusten jälkeen
he taas löytävät toisensa. Kaikki kuvataan huumaavan intohimon
vauhdilla, joka kuin leikkien voittaa taiturimaisen muodon asettamat
vaikeudet, ja käyttelee rajattomasti vertausten kukkaseppeleitä ja
äänellisiä sointuja. Gitagovindaa voidaan pitää myös draamana,
hienostuneena kehitelmänä vanhoista Krishnatarinoita esittävistä
kansanomaisista näytelmistä.

Sanskritilaisen lyriikan pääleimana on troopillisen luonnon hehkuva
kauneus ja aistillisuus. Sielullinen kauneus ei pääse siinä näkyviin
siten kuin länsimaisessa mielessä korkealta runoudelta odotamme. Silti
se on maailmankirjallisuuden pisimmälle kehittynyttä lyriikkaa,
helkyttäen harpustaan kaikki sävelet, mitkä mahtuvat luonnon naivin
soiton ja ylikehittyneen ja velton sivistyksen taiturimaisimman
juoksutuksen väliin, ilmaistuina sadoin runomitoin ja keinoin, joista
kuvastuu harvinainen kekseliäisyys ja suuri runotaiteen harrastus.

6

Mahabharataan koottu aineisto sisältää mm. täsmällisesti ja sattuvasti
kerrottuja eläinsatuja. Pitäen eläinsatua totemististen uskomusten
ilmauksena, luontaisesti kuuluvana kaikkien kansojen lapsuusaikaan,
määrittelemme indialaisten tämän alan tuotteet perusosiltaan
yhteisarjalaiseksi perinnöksi, joka rupesi Indian uusissa oloissa
kehittymään sikäläisen eläinkunnan ja katsomusten mukaisesti. Tätä
ainesta oli olemassa jo silloin, kun mainittu suur-eepos vähitellen
lisäysten kautta kasvoi, ja kirjoitettiin sitä huvitustarkoituksia
varten muistiin sekä sanskritin- että prakritinkielellä; viimemainittu
viittaa sen alkuperään syvien rivien erikoisena satiirisena ja
vertauskuvallisena opetusrunoutena. Jo aikaisin, ehkä ajanlaskumme ensi
vuosisatana, näistä näin kirjoitetuista eläinsaduista muodostettiin se
kokoelma, joka tunnetaan nimellä Pantshatantra (= viisi kirjaa), ja on
satukirjallisuuden perusteos, vertailevan satututkimuksen varhaisin
kirjallinen lähtökohta. Nykyisessä muodossa se on taidekirjallisen
sommittelutyön tulos, jonka tarkoituksena oli olla "ruhtinaiden
kuvastin", so. opettaa nuorille prinsseille elämänviisautta.
Päähenkilöinä ovat Sanjivaka niminen härkä, Pingalaka-leijona,
Karataka- ja Damanaka-nimiset shakaalit, aasi ym. Shakaalit vastaavat
suomalaisten eläinsatujen kettua, härkä ja aasi joskus sutta, leijona
karhua. Kun esim. aasi, joka on yöllä tunkeutunut peltoon, rupeaa
kerskailemaan shakaalille laulutaidostaan ja tämän kiertelyistä
huolimatta antaa tulla keuhkojensa pohjasta, herättäen pellon omistajan
ja saaden laulunsa palkaksi armottoman selkäsaunan, tunnemme siinä
suomalaisen tarinan sudesta, joka oli koiralla vieraana, ja muutaman
ryypyn saatuaan tahtoi välttämättä laulaa, vaikka olikin pirtissä ja
tiesi herättävänsä talonväen. Indialaisten tarinoiden perinpohjainen
laajuus, huoliteltu todenmukaisuus, mietelmien ja ohjeiden runsaus,
yleensä niistä ilmenevä kirjallinen kulttuuri, asettaa ne kokonaan
toiselle, taiteellisesti, vertauskuvallisesti ja satiirisesti
korkeammalle tasolle kuin mille suomalaiset kansansuusta muistiin
merkityt eläinsadut voivat päästä. Pantshatantra on ollut
sanskritkirjallisuuden erikoislahja Euroopan kirjallisuudelle.
Kuudennella vuosisadalla tehdystä persialaisesta pehlevikäännöksestä
toimitettiin kahdeksannella vuosisadalla arabiankielinen laitos, jonka
kautta, käännöksinä eri kielille, mm. kreikaksi, hebreaksi, espanjaksi
ja latinaksi, se on tullut länsimaissa tunnetuksi jo 13:nnella
vuosisadalla. Sen sanskritilainen alkuperä ei ollut silloin tiedossa.
Keskiajan kirjallisuuden vaiheita selostaessamme saamme palata siihen
uudelleen.

Satukokoelma Hitopadesa (= Terveellinen neuvo) on vain neliosainen
lyhennys Pantshatantrasta. Viimemainitun ohella on satututkimuksen
toisena tärkeänä perusteoksena muistettava buddhalaisten pyhä kirja
Jataka, josta tuonnempana tarkemmin. Indialaisilla on lisäksi laajoja
ihmesatu- ja kertomuskokoelmia, joista toiset on kirjoitettu
shlokasäkeillä. Eräs sellainen, runollisestakin arvostaan mainittu
Kertomuksen virtojen valtameri (Katha-sarit-sagara), jonka on
sommitellut runoilija Somadeva varhain 12:nnella vuosisadalla
(Kr.j.), sisältää 21.500 kaksoissäettä. Indialaisilla tosiaan on satuja
valtamerellinen; niiden tunnuksena on hieno huomiokyky, rajaton
mielikuvitus ja suuri kertojalahjakkuus.

Satujen tosielämää käsittelevät osat laajenevat helposti pitemmäksi
kertomukseksi, romaaniksi. Tämä kirjallisuuden laji näyttää olleen
Indiassa erikoisesti taide- l. ns. kavjarunoilijain suosimaa ja
kehittämää, ollen sanonnaltaan ja tyyliltään taiturimaisesti
huoliteltua ja viimeisteltyä. Neljää tällaista kathaa, joiksi niitä
sanotaan, pidetään muita huomattavampina. Vanhin on runoilija
Dandinin kuudennella vuosisadalla (Kr.j.) sommittelema Kymmenen
prinssin seikkailut (Dasakumara-karita), kehyskertomus kaupunkien
alaluokkain elämästä. Seitsemännellä vuosisadalla sommitteli runoilija
Subandhu romaanin Vasavadatta.

Tämänniminen kuninkaantytär ilmestyy unessa prinssi Kandarpaketulle,
joka syvän lemmenkaihon valtaamana lähtee ystävänsä Makarandan kanssa
etsimään häntä. Heidän levätessään aarniometsässä saapuu papukaijaemo
opastamaan heitä oikealle tielle. Hän löytää prinsessan, jolla on ollut
samanlainen uni, ja vie hänet Manojava-hevosellaan (= "nopea kuin
ajatus") pois päivää ennen, kuin prinsessan piti viettää häitä. Heidän
levätessään metsässä prinsessa kuitenkin ryöstetään ja erakko muuttaa
hänet kivikuvaksi, jonka omistamisesta kaksi karavaania taistelee.
Prinssi harhailee suruissaan metsässä ja vain eräs ihmeellinen ääni
estää hänet hukuttamasta itseään. Pitkän ajan kuluttua hän vihdoin
löytää lemmittynsä kivikuvan, joka muuttuu eläväksi hänen syleillessään
sitä. Nyt he palaavat onnellisina kotiin. Kuten näkyy, on satuaines
vielä vallitsevana. Jäljelläolevat kaksi kathaa on kirjoittanut
hovirunoilija Bana seitsemännellä vuosisadalla: Kadambari-romaanin
sankarittarena on samanniminen prinsessa, joka saavuttaa rakastettunsa
vasta tavattomien vastusten jälkeen; kertojana on muuten papukaija:
Kuningas Harshan elämä (Harshakarita) on runoilijan suojelijan
ylistystä, niitä harvoja sanskritinkielisiä teoksia, jotka sisältävät
historiallisia tietoja.

Yllämainituissa on joskus säkeitä proosan seassa. Tällainen runon ja
proosan sekoitus on erikoispiirteenä ns. Tshampu-romaaneissa, jotka
sisällykseltään nekin viipyvät vielä sadun ja toden välimailla.

7

Ei egyptiläinen eikä babylonialais-assyrialainen kulttuuri,
hebrealaisesta puhumattakaan, päässyt sille kirjallisuuden ja taiteen
asteelle, johon näytelmä kuuluu ikäänkuin runouden ja elämän
synteesinä, yhteisilmiönä, joka täydellisimmin, elävän sanan, säveleen
ja tilannekuvien, näön, kuulon ja ajatuksien kautta, esittää meille
syvintä olemustamme. Indiassa tapaamme tällaisen taiteen. Ratkaisematta
jää kysymys, onko taipumus draamalliseen esitykseen arjalaiselle
rodulle luonteenomaista, mihin indialaisten ja kreikkalaisten etevyys
tällä alalla näyttäisi viittaavan, mutta vierasta seemiläisille, vai
ovatko erilaiset, rauhallisesti jatkuneet tai häiriytyneet ja
keskeytyneet historialliset olosuhteet suosineet tällaista kehitystä
toisaalla, tukahduttaen sen toisaalla.

Sanskritilaisen näytelmän synty on teoreettisesti johdettava
tanssiesityksistä, mikä selviää mm. siitä, että sana nata,
(= näytelmä) johtuu teonsanasta nat = tanssia. Vanhimmassa
näytelmätaidetta selittävässä teoksessa, myytillisen muinaisuuden
viisaan Bharatan runomittaisessa näytelmätaiteen opetuskirjassa nimeltä
Natja-sastra, joka periytyy ajanlaskumme ensi vuosisadoilta, ja
kuuluisan kieliopintekijän Paninin kirjoituksissa "näyttelijä"
merkitsee myös "laulajaa", jota ihmiset menevät kuulemaan. Yhteensä
tämä viittaa siihen, että jo varhaisina aikoina on tanssien ja laulaen
esitetty jotakin, joka on tahdottu painaa muistiin tai jolla on
tahdottu huvittaa. Ne tilaisuudet, joissa tällainen tuli erikoisesti
kysymykseen, olivat joko uskonnollisia (brahmaanien) tai ruhtinaiden
(kshatrijain) juhlia, joilla aikaisemmin tuskin oli sanottavaa eroa.
Näin tulemme siihen, että indialaisen näytelmän alkujuuri on sama kuin
kreikkalaisen: uskonnollisten juhlien tanssiesitys. Tekstipuoleksi tuli
uskonnollisia legendoja, ja niistä etupäässä, kuten Panini mainitsee,
ne Krishna-tarinat, jotka kertovat hänen paimenidylleistään, so., jotka
ovat Gitagovinda-runoealman sisällyksenä. Tällöin olemme suunnilleen
samalla, jopa samansisältöisellä kehitysasteella kuin kreikkalaisten
Dionysosmyytit. Indialaisten kertomarunous muuten suosi näytelmän
kehitystä: siinä käytetään mielellään oratio rectaa ja lyhyttä,
näytelmällistä puhujan ilmoittamista: "Arjuna sanoi". Mahabharataa
voidaan paikoin esittää draamallisesti, kahden tahi useamman henkilön
keskusteluna.

Yllä esitetty teoria asettuu siis sille kannalle, että sanskritdraama
on kehittynyt itsenäisesti, ilman syrjästä tulleita vaikutteita, mikä
on tutkimuksen viime käsitys. Mutta jo arjalaisten perinteiden ja
mahdollisten samoihin tuloksiin vievien yhteisten taipumusten vuoksi on
kiintoisaa todeta, että indialaisen ja kreikkalaisen, uusattikalaisen,
draaman välillä on yhtäläisyyksiä: molemmissa käytetään esim. prologia
ja henkilöiden erikoista tunnusmerkkiä, päähenkilön nokkelaa apulaista
(Vidushaka), joka vastaa kreikkalaisen huvinäytelmän orjaa, ja
parasiittiä (Vita). Tämä olisi mukavasti selitettävissä aiheutuneeksi
siitä, että sanskritkirjailijat olisivat näissä suhteissa ottaneet
oppia kreikkalaisilta, mutta on jäänyt toistaiseksi todistamatta.
Varhaisia sanskrit-draamoja, joista kehityksen linja ja käänteet
ilmenisivät, ei ole säilynyt; mainittu näytelmäopas Natja-sastra
esittää draaman jo täysin valmiina.

Sanskrit-draamassa on se erikoisuus, että vain sankari ja hänen
vertaisensa puhuvat sanskritia; alemmat henkilöt puhuvat kansanomaisen
prakritin eri murteita. Täydellisesti voi siis näytelmän ymmärtää vain
sivistynyt henkilö. Kun näyttelijäin ylläpito vaati varoja, joutui
näytelmätaide tämänkin vuoksi jo aikaisin ruhtinaiden hoivaan,
maallistuen hovirunoudeksi. Yhteiselle kansalle jäivät vain brahmaanien
Krishna- ym. mysteriot, jotka eivät saavuttaneet maallisen näytelmän
korkeata taiteellista tasoa eivätkä muotoa. Niiden perillisiä ovat
vielä nykyään Bengalissa esitetyt jatrat, jotka ovat Krishna-kuvaelmia;
dialogi on vapaasti sommiteltua, välillä lauluja. Seuraavassa siis
tarkoitamme ruhtinaiden ja kshatrijain hovinäytelmää.

Sanskrit-draaman yleisväritys on sama kuin lyriikan: keskeisenä on
rakkaus ja kaikki sen ympärille liittyvät tunneväreilyt; kun
tarkoituksena oli useimmiten veltostuneen ja aistillisen katsomon
huvittaminen, seurasi siitä intohimoinen kukkaiskieli ja lopuksi
rakastavien autuas yhtyminen. Onnellinen loppu on sanskrit-näytelmissä
ehdoton vaatimus; murhia ja taisteluja ei näyttämöllä suvaita.
Lyyrilliset säkeet koristavat ja keskeyttävät dialogia tuon tuostakin.
Ottaen huomioon indialaisten halun luopua maailmasta, vaipua
mietiskelyyn ja hankkia pyhitystä ankaralla lihankidutuksella, ja
toiselta puolen heidän kykynsä hahmotella jaloja luonteita, odottaisi
heidän kehittäneen myös tragedian, so. ihmisen joutuvan taisteluun
jumalien tahtoa vastaan. Niin ei ole tapahtunut. Siihen järkyttävään ja
ylevään sielun purkautumiseen, jota murhenäytelmän kärsimys tuottaa, ei
sanskrit-draama päässyt. Sielunvaellusopin tarjoama asteittainen
puhdistuminen taittoi jumalien vihan kärjen, eivätkä veltostuneet
hovit sietäneet näin pitkälle menevää sielun järkytystä. Mutta
siitä huolimatta sen taso on yhtä korkea kuin parhaiden
eurooppalaisten romanttis-lyyrillisten näytelmien. Muodolliselta,
teoreettis-teknilliseltä kannalta sanskrit-draama on kehitetty,
säännöstelty ja luokiteltu niin monipuolisesti ja kaavamaisesti,
formalistisen pikkumaisesti, että vertauskohdaksi kelpaa vain
talmudilais-skolastinen hiuksenhalkominen. Se on kehitetty
eräänlaiseksi tieteeksi, joka samalla sekä osoittaa runouden suurta
harrastusta että aitaa sen mitä monimutkaisimpaan labyrinttiin.

Lyhyesti mainittakoon, että Natja-sastra jakaa näytelmät 28:aan eri
tyyppiin, joista kymmenen kuuluu ensi luokkaan (Rupakat) ja 18 alempaan
ryhmään (Uparupahat). Ensinmainittuun kuuluvat 5-10-näytöksiset
sankaridraamat, henkilöinä jumalat tai puolijumalat ja kuninkaat, ja
juoni lähtöisin mytologiasta; yhtä laajat porvarilliset näytelmät,
henkilöinä ministerit, brahmaanit, rikkaat kauppiaat, sankarittarena
alemman kastin nainen; yksinäytöksiset vakavat yksinpuhelut;
sotilasnäytelmät ilman naisosia; 3-näytöksiset mytologiset näytelmät,
joissa kuolevaiset ovat vain sivuhenkilöltä, jumalien esittäessä
pääosia; 4-näytöksiset mytologiset kauhunäytelmät; 4-näytöksiset
lemmennäytelmät, sankarina kuuluisa kuolevainen, sankarittarena
jumalatar; tunteelliset yksinäytöksiset; yksi- tai kaksinäytöksiset
koomilliset lemmenaiheiset yksin- tai kaksinpuhelut; ja yksinäytöksiset
huvinäytelmät, päähenkilönä erakko, brahmaani, kuningas tai lurjus,
muina hovilainen, käsityöläinen, kerjäläinen, kulkuri tai yleinen
nainen. Eri tunteet ja niiden aiheuttamat tunnelmat on eritelty ja
luokiteltu mitä tarkimmin. Lähtien juonen viidestä pääkohdasta:
alkuaiheesta, kehittymisestä, luonnollisesta sivujuonesta, vapaasta
kohtauksesta ja lopusta, ja viidestä kehitysvaiheesta: pää- ja
sivuasteista, salassa tapahtuvasta edistyksestä, paljastumisesta ja
lopusta, sanskritilaiset esteetikot loivat eri tilanteita varten 64
mallia. Riippuen siitä, minkäluontoinen päähenkilö oli: iloinen
elostelija; vahva, siveellinen aviomies; ylevä, ritarillinen, tai
rohkea ja kunnianhimoinen voimaluonne; miten hän menettelee; onko hän
jumala, puolijumala, tai mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu,
kehitettiin 144 tarkoin määriteltyä luonnevivahdusta, jokaisella
erikoisnimensä. Sankaritarta erotetaan 16 pääluokkaa ja 384
luonnevivahdusta.

Varsinaista teatterirakennusta ja näyttämöä ei indialaisilla ollut,
vaan esitettiin näytelmät ruhtinaiden isoissa laulu- ja tanssisaleissa.
Näyttämönä oli kauniiden pilarien kannattama, edestä avoin koristeltu
teltta. Väliverhoa ei käytetty, vaan poistuivat esiintyjät kohtauksen
tai näytöksen loputtua teltan perällä olevan verhon taakse, josta he
myös saapuivat näyttämölle. Kulisseja ei liioin käytetty, vaan
johdatettiin katsoja sopivin selityksin ymmärtämään tilanne ja
jätettiin loput hänen mielikuvituksensa täydennettäväksi. Sen sijaan
pantiin pukuihin suurta huolta. Tässä tilapäisnäyttämössä voi siis
todeta samat pääpiirteet kuin etenkin Elisabethin ajan teatterissa:
avoin näyttämö ilman väliverhoa ja kulisseja, takaosassa näyttelijäin
pukuhuone, josta he tulevat ja menevät. Teatterinjohtajalta vaadittiin
laajaa ja perinpohjaista sivistystä – tulihan hänen ymmärtää myös ne
useat prakritmurteet, joita alempien osien esittäjät puhuivat.
Näyttelijättäret kasvatettiin erikoisesti kutsumukseensa, suorittamaan
tehtävänsä sekä näytelmä- että lemmentaiteilijattarina. Näyttelijäin
yhteiskunnallinen asema oli huono – heidän todistuksensa ei pätenyt
oikeudessa –, mutta siitä huolimatta he usein nauttivat ruhtinaiden ja
runouden ystävien suosiota, hankkien taiteellaan suuria etuja.
Näytelmien esitystilaisuudet olivat huomattavia juhlia, joissa ruhtinas
ja hänen hovinsa mielellään asettivat itämaisen loistonsa nähtäväksi.
Kaikessa tässä voidaan todeta piirteitä, jotka ovat tuttuja Euroopan
näyttämön historiasta.

8

Sanskritilainen draamakirjallisuus ei liene milloinkaan ollut kovin
laajaa, johtuen siitä, että näytelmätaide oli ylimysten ja ruhtinaiden
harvinaista erikoishuvia. Säilynyt on sanskritnäytelmiä kaikkiaan
puolisen sataa. Muodoltansa vanhimpana pidetään Pienet savivaunut
(Mritshakatika) nimistä kymmennäytöksistä porvarillista, tunteellista
draamaa, jonka tekijäksi prologi mainitsee Vedoihin, matematiikkaan,
kaunotaiteisiin ja elefanttien kesyttämiseen hyvin perehtyneen hurskaan
runoilijaruhtinaan nimeltä Sudraka. Tämä säilytti näkönsä korkeaan
ikään saakka, sai nähdä poikansa kuninkaana ja kuoli sadankymmenen
vuoden ikäisenä. Hänestä ei ole säilynyt historiallisesti luotettavia
tietoja; näytelmä on ollut olemassa jo kahdeksannen vuosisadan (Kr.j.)
jälkipuoliskolla. Kalidasa ei mainitse sitä, joten se voi olla häntä
nuorempi. Päähenkilöinä ovat jalo ja hyveellinen, köyhyyteen joutunut
brahmalainen kauppias Tsharudatta, häneen salaa rakastunut,
tunteellinen ja hienosti sivistynyt lemmenpapitar Vasantasena, ja tätä
ahdisteleva häikäilemätön ylimys, kuninkaan vaimon veli Samstshanaka.
Taustalla solmiaa kapinallinen paimen Arjaka, joka on päässyt
karkaamaan vankilasta, salaliiton kuningasta vastaan. Rukkasista
raivostunut Samstshanaka pitelee pahoin Vasantasenaa ja luullen
kuristaneensa hänet syyttää Tsharudattaa murhasta; tämä tuomitaan,
mutta mestauspaikalle saapuukin Vasantasena hengissä. Samaan aikaan
Arjaka, joka on Tsharudattan ystävä, toimeenpanee vallankaappauksen,
pääsee kuninkaaksi, kohottaa Vasantasenan kunniallisten naisten
luokkaan, ja antaa hänet puolisoksi Tsharudattalle. Nimensä näytelmä on
saanut siitä, että jalo Vasantasena täyttää Tsharudattan pojan pienet
savivaunut jalokivillä huomatessaan tämän itkevän niiden
vaatimattomuutta, verrattuina naapurin pojan kultavaunuihin.
Vasantasenan tarina on kerrottu Mahabharatassa. Toiminta jatkuu
keskeytymättä, ylläpitäen jännitystä, joka kohoaa huippuunsa
Samstshanakan näyttäessä voittavan ja päähenkilön joutuessa
mestauslavalle. Vasantasenan kamarineitsyen rakastaja Tsharvilaka, joka
tekee murtovarkauden ja jonka yksinpuhelu on täynnä sukkelasti
sovitettuja, kulissien puuttumisen vuoksi tarpeellisia vihjauksia
siitä, mitä hänen milläkin hetkellä on käsitettävä tekevän ja missä
olevan, ilmaisee siinä myös huumoria. Luonnekuvaus on selvää ja
sattuvaa. Savivaunut on kuninkaan kirjoittamaksi erikoinen: sen
myötämieli on köyhien ja vaatimattomien puolella; sen kärki kohdistuu
ylimysten häikäilemättömyyttä vastaan; se asettaa lemmenpapittaren
jalouden ja hyveiden esikuvaksi. Näin siitä ilmenee jonkin verran
yhteiskunnallista tarkoituksellisuutta. Alkurukouksineen, prologeineen
ja leikillisine johdantodialogeineen, tarkoin veistettyine
vuorosanoineen ja näyttelemisohjeineen se edustaa pitkällisen,
ikivanhoina aikoina alkaneen kehityksen tulosta ja vakiintuneita
draamakirjallisuuden perinteitä. Onnistuneesti siinä yhtyvät
aatteellinen ihanteellisuus ja jokapäiväinen, arkinen realismi,
traagillisen kohtalon uhka ja hersyvä huumori, hyvin kehitetty juoni ja
sarja kiintoisia luonteita, kaikki tulkittuina älykkäästi ja
runollisesti. Lähimmäksi vertauskohdaksi Euroopan kirjallisuudesta
sopivat Shakespearen huvinäytelmät. Loppukohtauksessa onnen kukkuloille
kohonnut Tsharudatta lausuu nöyrästi:

    Näin näkee elon kirjonäytelmässä
    vain ikikamppailua kohtalo;
    kuin pyörä vettä kaivon syvyydestä
    se toisen yltäkylläisyyteen tuo,
    mut toisen alas köyhyytehen laskee;
    suo toisen hetkeks' ylähälle nousta,
    siks' alas kunnes syöksee hänet taas.
    Siis tätä vain me kaikki toivokaamme:
    Oi, menestyköön karja, pellonkasvu,
    ja sille siunaus runsahana tulkoon!
    Oi, tuokoot meille myöskin tuulet lauhat
    nyt onnen kestävyyttä, menestystä!
    Pois kadotkohon tuska elollisten,
    ja brahmaanien olkoon kunnia;
    myös olkoot ruhtinaamme voitokkaita
    ja rauha maailmassa vallitkoon!

Indian draamakirjallisuuden huippusaavutuksia ovat lyyrillisenä
runoilijana jo mainitun Kalidasan sekä Sri-Harshadevan ja Bhavabhutin
näytelmät. Ensinmainitulta on säilynyt kolme: seitsemännäytöksinen
Sakuntala ja viisinäytöksiset Vikramorvasi ja Malavikagnimitra. Näistä
on Sakuntala maailmankuulu, sama, joka Jonesin kääntämänä (1789) sai
Goethen ihastumaan:

    Tahdotko kukkia varhaisen sekä heelmiä loppuvan vuoden,
       joilla sä sielusi kaihon ja nälkäsi tyydytät myös;
    tahdotko taivahan, maan, nimen ainoan huokauksella lausua,
       lausuos vain: Sakuntala, kaiken jo sait.

Tähän Goethen ja myös Herderin ihastukseen – he luulivat löytäneensä
kreikkalaisten draamaa vanhemman taidenäytelmän, joka vaikutti heihin
kuin ilmestys – perustuu eurooppalaisten Indian draamaa kohtaan
vieläkin eikä suinkaan aiheetta tuntema romanttinen ihailu.

Sakuntala-neidon lemmentarina on kerrottu Mahabharatassa, mutta on
Kalidasa runoillut sen vienommaksi ja lyyrillisemmäksi kuin
alkuperäinen. Ollessaan metsästämässä kuningas Dushanta sattuu näkemään
erakko Kanvan kasvattityttären, Sakuntalan, joka leikkitovereineen
kastelee puutarhaa. Ihastuen hän sanoo seuralaiselleen: "Hän on kukka,
jonka tuoksua ei vielä kukaan ole hengittänyt, hento umpu, jonka lehtiä
ei kenenkään sormi ole poiminut, puhdas helmi, tuore hunaja, jota ei
kukaan ole maistanut". Hän rakastuu Sakuntalaan, joka on kuningas
Visvamitran ja nymfin tytär, lahjoittaa hänelle sinettisormuksensa, ja
jää metsään hänen luokseen. Alkaa paimenidylli, joka jatkuu mitä
runollisimmin ja päättyy avioliittoon, kunnes tapahtuu murheellinen
käänne: Sakuntala tulee vihoittaneeksi ankaran katumuksentekijän
Durvasan, jonka kirouksen johdosta hoviinsa jälleen poistunut kuningas
kokonaan unohtaa Sakuntalan. Tämä lähtee hänen luokseen, hienolla
lyyrillisellä kaiholla hyvästeltyään lapsuutensa lumometsän, mutta
Dushanta ei tunne häntä enää; kuninkaan lahjoittama sinettisormus on
kadonnut, ja häntä pidetään pettäjättärenä. Kun hän on tulossa äidiksi,
ja on ennustettu, että Dushantalle syntyisi poika, jolla olisi ympyrän
muotoinen syntymämerkki kädessään, suodaan hänelle turvapaikka hovissa,
jotta nähtäisiin, olisiko hänen lapsessaan tällaista merkkiä; jos
olisi, kuningas tunnustaisi hänet vaimokseen. Mutta taivaan tuli tempaa
loukatun Sakuntalan yliluonnolliseen maailmaan. Kalastaja löytää
kuninkaan kadonneen sormuksen kalan vatsasta ja tuo sen kuninkaalle,
joka nyt muistaa Sakuntalan ja alkaa surra mennyttä onneaan. Jumalien
viholliset, peloittavat rakshasat, rupeavat kummittelemaan hänen
hovissaan; Indra lähettää hänelle sotavaununsa, kehoittaen häntä
taisteluun näitä pahoja henkiä vastaan, ja nousten jumalan vaunuihin
Dushanta kohoaa pilviin. Saatuaan loistavan voiton ja vastaanoton
Indran asunnossa, hän sitten lähtee palaamaan maalliseen
valtakuntaansa. Matkalla hän kohtaa leijonan kanssa leikkivän poikasen
ja katujattaren: oman poikansa ja Sakuntalan. Dushanta lausuu
onnellisena: "Kärsimyksen nuoli on irroitettu sydämestäni. Vielä
välkkyvät pitkissä silmäripseissäsi kyyneleet, joista huulesi olivat
kuumat, ja joita en kerran sokeudessani nähnyt. Tahdon kuivata ne.
Silloin katumukseni tyyntyy".

Sakuntala kuuluu indialaisten sankaridraamoihin, joissa helposti ja
luontevasti siirrytään maallisista oloista taivaallisiin ja joissa
jumalat ottavat osaa toimintaan. Tuoksuvalla kukkalyriikalla siinä
kuvataan metsän kastepuhdasta liljaa, joka jaloutensa ja viattomuutensa
johtamana ja varjelemana kulkee editsemme kuin kaunis näky. Sen sanonta
kumpuaa sydämellisenä ja viehättävänä aidolta tunnepohjalta, sen kuvaus
ensi silmäyksellä syntyvästä rakkaudesta vetää vertoja Romeon ja Julian
lemmenpalolle, ja se säilyttää alusta loppuun herkän, puhtaan,
ylimaallisesti kirkkaan, runollisen tunnelma-autereensa. Siksi se
kuuluu aina uutena ja tuoreena maailman näyttämöiden ohjelmistoon.

Vikramorvasi on kuvaus taivaan kauniin nymfin, Urvasin, ja kuningas
Pururavan rakkaudesta. Ilkeä demoni ahdistelee Urvasia, jonka Pururava
pelastaa. Nymfi rakastuu pelastajaansa voimatta unohtaa häntä
taivaassakaan, ja Indra armahtaa häntä, sallien hänen mennä Pururavan
luo niin kauaksi, kunnes synnyttäisi perillisen. Malavikagnimitra on
kuvaus kuningas Agnimitran ja hovineito Malavikan lemmentarinasta.
Malavika kuuluu ensimmäisen kuningattaren seurueeseen ja on niin
tarkoin vartioitu, että kuninkaan, joka on rakastunut häneen kuvasta,
on vaikea tavata häntä. Lopuksi kuningatar saadaan suostumaan siihen,
että Malavika saa esiintyä tanssijattarena. Tästä jatkuva juoni on
johdettu hienolla huumorilla, dialogi on yhtä kehittynyttä ja
viimeisteltyä kuin Sakuntalassa, ja runoilijan luonnontaju ilmenee
viehättävissä kukkavertauksissa ja puutarhakohtauksissa. Indialaisen
hovielämän loisto ja aistillisuus on ajatusten ja toiminnan taustana.

Sri-Harshadeva niminen kuningas on hallinnut Pohjois-Indiassa 7:nnen
vuosisadan alkupuoliskolla (Kr.j.). Epävarmaa on, onko hän todella
kirjoittanut nimeensä liitettyjä kolmea näytelmää, vai onko niiden
tekijä ollut joku hänen hovirunoilijoistaan. Helmikaulanauha
(Ratnavali) on nelinäytöksinen huvinäytelmä samannimisestä
ceylonilaisesta prinsessasta, joka lähetetään kuningas Udajanan hoviin
hänen toiseksi puolisokseen. Jouduttuaan matkalla haaksirikkoon hän
tulee Sagarikan nimellä mainittuun hoviin, kuningatar Vasavadattan
palvelukseen, jolloin kuningas rakastuu häneen. Kuningatar koettaa
estää heidän lemmensuhdettaan, mutta saatuaan tietää, kuka Sagarika on,
suostuu ottamaan hänet sisarekseen. Kalidasan vaikutus siis on
ilmeinen. Sri-Harshadevan näytelmä Prijadartshika käsittelee saman
kuninkaan toista lemmenseikkailua. Huomattavampi on hänen kolmas
näytelmänsä: Käärmeiden ilo (Nagananda), omistettu Buddhalle eikä kuten
tavallisesti Shivalle; tavanmukainen rakastuminen ja siitä aiheutuvat
selkkaukset suoritetaan loppuun jo alkunäytöksissä, minkä jälkeen
päähenkilö, prinssi Jimutavahana, uhrautuu käärmeiden puolesta Shivan
linnulle, Garudalle, joka syö käärmeen päivässä. Shivan puoliso Gauri
palauttaa hänet kuitenkin henkiin ja kaikki päättyy hyvin. Näytelmästä
ilmenee pyrkimys sovittaa brahmalaisuus ja buddhalaisuus: kuningas
Sri-Harsha oli buddhalainen, mutta kohteli brahmalaisia suvaitsevasti.
Näytelmää pidetään ansiokkaana varmasti piirrettyjen luonteiden ja
sivuosissa ilmenevän aidon huumorin vuoksi.

Huomattavampia kuin Sri-Harshadevan ovat seitsemännen vuosisadan
jälkipuoliskolla eläneen brahmalaisen kirjailijan Bhavabhutin
näytelmät. Niistä ovat seitsemännäytöksiset Suuren sankarin elämä
(Mahavirakarita) ja Raman myöhempi elämä (Uttararamakarita) Ramajanan
näytelmällisiä esityksiä, jotka on sommiteltu suurella taidolla ja
kohottavat Raman sankaripersoonan vaikuttavasti näkyviin.
Kymmennäytöksinen Malatimadhava on sensijaan lemmennäytelmä. Ylhäisen
virkamiehen poika Madhava ja samassa asemassa oleva neito Malati ovat
jo lapsina määrätyt toisilleen. Mutta kun kuninkaan suosikki, Nandana,
pyytää neidon kättä, unohtaa tämän isä, Bhurivasu, luostarissa
opiskelevan nuorukaisen ja lupaa tytön uudelle kosijalle. Tällä välin
ovat Madhava ja Malati henkilökohtaisestikin tutustuneet ja rakastuneet
toisiinsa. Epätoivoissaan Madhava turvautuu demoneihin ja uhraa heille
hautausmaalla. Mutta samaan aikaan ovat noitapapitar Kapalakundala ja
Shivan verenhimoisen puolison, Durgan, pappi Aghoraghanta ryöstäneet
Malatin ja tuoneet hänet sinne, uhratakseen hänet mainitulle
verenhimoiselle jumalattarelle. Ensi näytöksen aurinkoinen kukkien
tuoksu on näin muuttunut synkäksi yöksi, täynnä irvokasta
kauhuromantiikkaa, jonka Madhava vaikuttavin säkein ilmentää. Apua
saapuu tietenkin ajoissa ja Malati pelastuu; sukkelasti toimitetaan
lisäksi niin, että vastenmielinen kosija vihitään tietämättänsä toiseen
neitoon. Kostonhimoinen Kapalakundala ryöstää kuitenkin uudelleen
Malatin, jota epätoivoinen Madhava harhaillen etsii vuoristosta.
Tällöin runoilija viehättyy suurenmoisella voimalla kuvaamaan vuoristoa
ja sinne siintävien maisemien kauneutta: "Ihana on näky! Synkkiin
pilviin kohoaa musta kallio, viidakon riikinkukko huutaa iloisesti.
Kalliorykelmät kasautuvat jättiläisvuoriksi, joiden huippua
seppelöi vihreä lehto. Tuhansista pesistä kaikuu elämää ja iloa,
karhunpenikatkin tervehtivät kallioluolansa syvyydestä emoaan
iloisesti vinkuen. Suloisena, lempeänä ja lauhana tuulahtaa tuoksu
oksista, jotka elefantti katkaisi murtaessaan tietänsä". Ystävällinen
haltijatar Saudamini lopuksi pelastaa Malatin ja solmiaa hajalle
menneet juonenpäät onnensolmuiksi. Näytelmää on juonensa ja
hautausmaakohtaustensa vuoksi jouduttu vertaamaan Romeoon ja Juliaan,
eikä se siinä häviölle jääkään. Bhavabhuti rakastaa jylhempää runoutta
kuin tuoksulyyrillinen Kalidasa; hindukriitikot asettavat hänet
viimemainitun rinnalle, Rama-näytelmien sommittelijana edellekin.

Tämä esitys antanee lyhyydestään huolimatta asiallisen käsityksen
sanskrit-draamasta. Siitä käy selville se, johon jo alussa viitattiin,
ettei indialaisten ajattelu eikä mielikuvitus kyennyt luomaan niin
yleviä ja itsenäisiä luonteita, että nämä olisivat pyrkineet
omintakeisesti hahmottelemaan kohtaloansa, joutuneet taisteluun
jumalien kanssa, ja siten tulleet murhenäytelmän sankareiksi.
Lyyrillinen satunäytelmä, jossa mitä herkin luonnontunne, ensi
silmäyksellä syntynyt hehkuva rakkaus, kukkaiskieli, inhimilliset ja
jumalalliset sankarivoimat ja eriskummalliset seikkailut yhtyvät
runolliseksi kokonaisuudeksi, olisi ehkä eurooppalaiselta kannalta
sanskrit-draaman asiallisin nimitys.

9

Se mitä tähän saakka on sanskrit-kirjallisuudesta kerrottu, sisältää
vain mahdollisimman lyhyen esityksen sen tärkeimmistä huipuista, joiden
jonkinlaista tuntemista voidaan kirjallisen yleissivistyksen kannalta
edellyttää. Kokonaan mainitsematta täytyy jättää sanskrit-tiede:
laki ja sitä käsittelevä laaja kirjallisuus, filosofia monine
järjestelmineen, kielitiede ja estetiikka, musiikki, puhetaito,
lääketiede, tähtitiede ja matematiikka, joissa kaikissa indialaisella
ajattelulla on esitettävänä omaleimaiset tuloksensa. Sen sijaan on
vielä huomiota omistettava buddhalaiselle l. pali- ja nykypäivien
hindulaiselle kirjallisuudelle, koska ne molemmat, edellinen
siveysopillisten, jälkimmäinen taiteellisten arvojensa vuoksi, ovat
herättäneet yleismaailmallista kiinnostusta.

Brahmalaisuuden helmasta on lähtenyt paljon uskonlahkoja, jotka ovat
mikä milläkin keinolla pyrkineet tekemään tyhjäksi "karman", so. "teon"
vaikutuksia ja siten helpottamaan ja jouduttamaan paluuta Brahmaan eli
alkuolevaisuuteen, jonka kipinöitä kaikki elolliset ovat.
Huomattavimmat näistä lahkoista ovat ns. jainilaiset ja buddhalaiset.
Edellinen, joka on vanhempi, perustaa elämänsä seuraavien viiden käskyn
noudattamiseen: elollista ei saa loukata; on puhuttava totta (mikäli
voi otaksua sen miellyttävän kuulijaa) ja ystävällisesti; ei pidä
varastaa; ei harjoittaa sukupuolista yhtymistä; on luovuttava kaikesta
maallisesta. Näiden käskyjen noudattaminen merkitsi käytännössä ankaraa
askeesia, itsensä kiduttamista, josta jainilaisuus onkin tunnettu. Se
ei ole kielteisyytensä vuoksi rikastuttanut Indian henkistä elämää.
Buddhalaiset hyväksyivät neljä ensimmäistä käskyä, mutta ottivat
viidennen sijaan väkijuomien nauttimisen kiellon.

Ennen sanotusta jo tiedämme, että indialaisten melkein olemattoman
historiallisen vaiston vuoksi tärkeidenkin henkilöiden, kuten esim.
kirjailijoiden, elämäkerralliset tiedot pian häipyivät sadun hämärään,
kadoten kuin aarniometsän peittoon. Tällainen on ollut senkin henkilön
kohtalo, joka on luonut buddhalaisuuden nimellä tunnetun maailmankuulun
siveysopin: melkein läpitunkematon liaaniverkosto peittää hänen
todellista elämänpolkuaan, jonka pääsuunnan ja -tapahtumat tutkimus on
vasta vaivalloisella työllä paljastanut. Siddhattha Gotama syntyi
Pohjois-Indiassa, jokseenkin nykyisen Nepalin alueella, Sakija-heimon
tasavallan jäsenenä, huomattavassa asemassa olevan Suddhodana nimisen
päällikön poikana n. 600 e.Kr. Hänen syntymäpaikalleen, joksi sattui
kaunis puutarha, pystytti kuningas Asoka parisataa vuotta myöhemmin
muistomerkin, joka on säilynyt. 19-vuotiaana hän meni naimisiin
serkkunsa Jasodharan kanssa ja alkoi elää rikkaiden ylimysten tapaan.
Kymmeneen vuoteen hänestä ei kuulu mitään, kunnes hän 29-vuotiaana saa,
kuten meillä sanotaan, näkyjen aiheuttaman syvän uskonnollisen
herätyksen, tulee tuntemaan kaiken turhuuden, ja lähtee vaimonsa ja
vastasyntyneen poikansa luota vaununajajansa kanssa pennitönnä
maailmalle, tullakseen "valistuneeksi", "Buddhaksi". Suuri kiusaaja
Mara lupaa hänelle neljän mantereen kuninkuuden, jos hän luopuisi
aikomuksestaan, mutta hän pysyy lujana, leikkaa miekalla pitkät
kiharansa ja lähettää seuralaisensa viemään niitä ja koristeitansa
kotiin. Alkoi vuosia kestänyt filosofian opiskelu, mietiskely ja
itsensä kiduttaminen; hän tuli kuuluisaksi, viisi oppilasta liittyi
häneen, ja hän oli kuolla kidutuksensa ankaruuteen. Siitä virottuaan
hän rupesi nauttimaan ruokaa, lopettaen ruumiinsa vaivaamisen, minkä
johdosta menetti oppilaidensa kunnioituksen siinä määrin, että nämä
poistuivat hänen luotansa. Istuutuen pyhän fikuksen alle (Ficus
religiosa) ja tuntien, ettei ollut erakkoelämällä eikä paastolla
saavuttanut sielunrauhaa, Gotama nyt rupesi uudella voimalla
harkitsemaan elämänsä suuntaa. Vanhat kiusaukset heräsivät hänen
mielessään. Vuosikausia hän oli pitänyt kaikkea maallista hyvää vain
katkeruuden siemenenä, kunnes nyt, uskon horjuessa, kodin ja lemmen
ilot, rikkauden ja vallan viehätys, alkoivat jälleen hehkua viettelevin
värein. Auringon laskiessa kuitenkin hänen sielunsa uskonnollinen puoli
voitti ja hän tunsi selviytyneensä taistelusta lopullisesti
"valistuneena", Buddhana, so. hän oli saavuttanut Nirvanan eli sen,
jota kristityt sanovat "rauhaksi Jumalassa". Buddhalaisten tarinoissa
kerrotaan hänen sitten paastonneen seitsemän kertaa seitsemän
vuorokautta ja arkkienkeli Brahman palvelleen häntä. Hän oli nyt niin
uuden tunnonrauhansa riemussa, joka samalla sekä osoitti kiusausten ja
epäilysten kauheuden että myös teki ne tehottomiksi, että hän tunsi
mitä syvintä sääliä niiden vallassa olevia ihmisiä kohtaan ja tahtoi
saattaa ne osallisiksi omasta onnestaan ja pelastuksestaan. Hän lähtee
saarnaamaan vakaumustaan, "jaloa kahdeksankertaista tietänsä", ja
voittaa takaisin entiset oppilaansa sekä pian yhä enemmän kannattajia.
Todennäköistä on, että Buddha oli ulkonaiseltakin olemukseltaan
vaikuttava – legenda luettelee hänessä 32 ruumiillista jumaluuden
tunnusmerkkiä –, että hänen äänessään oli herättävää voimaa, kuten
niin monilla kansanjohtajilla. Sadeajan jälkeen hän lähetti oppilaansa
"vaeltamaan monien hyödyksi ja menestykseksi, säälistä maailmaa
kohtaan, jumalien ja ihmisten hyväksi. Saarnatkaa oppia, joka on kaunis
alussaan, jatkuessaan, ja lopussaan. Julistakaa puhdasta ja täydellistä
elämää. Älköön kaksi kulkeko yhdessä". Buddhan elämää voidaan
asiallisesti seurata kahdeksantoista kuukautta hänen heräämisensä
jälkeen, siihen saakka, jolloin hän isänsä kutsusta saapuu
kotikaupunkiinsa, kerjäten ruokansa; sen jälkeen todelliset tiedot
katoavat ihmeliaanien tarinaviidakkoon, tullakseen taas näkyviin hänen
kuolemansa lähestyessä. Viisiviidettä vuotta hän opetti Gangeen
laaksossa ja kuoli kahdeksankymmenen vanhana.

Buddhan opin mukaan on olemassa neljä pyhää totuutta: kärsimys, sen
syy, vapautuminen siitä, ja tie, joka johtaa tähän. Tämä on
"kahdeksankertainen" ja sisältää: "oikeat käsitykset", so. on
ymmärrettävä, ettei ole mitään pysyvästi sellaisenaan olevaista sielua,
vaan että kaikki on alituisen muuttumisen alaista; "oikeat
pyrkimykset", so. pahat halut on tukahdutettava hyvien taipumustemme
viljelemisellä; "oikean puheen"; "oikean käytöksen", siihen luettuna
rakkaus ja ilo; "oikean elinkeinon"; "oikean ponnistelun"; "oikean
tarkkaavaisuuden", joilla molemmilla tarkoitetaan sitä, että järki ja
ymmärrys on aina pidettävä selkeänä, koska tylsyys on kolmas pääsynti
(toiset kaksi ovat aistillisuus ja paha tahto); "oikean riemun". Näiden
positiivisten puolten noudattamisen esteinä ovat seuraavat kymmenen
kahletta: harhakäsitykset sielusta; epäilykset; riippuvaisuus hyvistä
töistä; aistillisuus; viha ja huonot tunteet; maallisen elämän rakkaus;
taivaallisen elämän toivo; ylpeys; omahyväisyys; ja tietämättömyys.
Lisäksi on vapauduttava "mielen humalasta", joka johtuu: ruumiin
intohimoista; "tulemisesta", so. muuttuvaisuuden lain alaisuudesta;
harhateille joutumisesta; ja tietämättömyydestä; sekä viidestä
seuraavasta esteestä: maailmallisten etujen tavoittelemisesta;
vahingoittamisen halun aiheuttamasta turmeluksesta; mielen tylsyydestä;
levottomuudesta ja kiusaantumisesta; ja mielen horjuvaisuudesta. "Kun
nämä viisi estettä on leikattu pois ihmisen sisäisestä olemuksesta, hän
tuntee vapautuneensa velasta, taudista ja vankilasta, olevansa vapaa ja
turvattu. Ja ilo syntyy hänessä hänen todetessaan tämän, ja kun hän
näin iloitsee, hänen koko ruumiinsa olo helpottuu ja hänen olemuksensa
täyttää rauha, joka jää hänen sydämeensä". On siis päästävä tuntemaan
"totuus", kuljettava "tie", rikottava "kahleet", lopetettava
"humaltuminen", ja vapauduttava "esteistä", jos halutaan saavuttaa
elämän ihanne; yksinkertaisimmassa muodossaan Buddhan siveysoppi mahtuu
seuraaviin viiteen käskyyn: älä tapa, älä varasta, älä harjoita
siveettömyyttä, älä valehtele, älä nauti juovuttavia juomia. Tämä on
Buddhan alkuperäinen oppi mahdollisimman lyhyesti esitettynä; se ei
siis ole uskonto, vaan siveysoppi. Brahmalaisuudesta hän liitti siihen
sielunvaelluksen, mutta siten muutettuna, ettei sielu, jonka
olemassaoloa hän ei tunnustanut, siirry kuoleman jälkeen uuteen
olentoon, vaan ne "toivomukset", "pyrkimykset", jotka ovat elämäämme
vallinneet. Siitä on lähtöisin myös vaipuminen pyhään mietiskelyyn,
joka on samaa kuin Vedojen "soma"-hurma, Upanishadien mystillinen
unelmointi, ja joga-filosofien hypnoottinen lovetila.

Buddha kuten muutkin aikansa indialaiset viisaat opetti vain
suullisesti, keskustelemalla. Muistamisen helpottamiseksi ydinlauseet
ja johtopäätökset sommiteltiin lyhyiksi mietelmiksi ja ohjeiksi
(sutra), joiden selitystä opetus ja keskustelu oli. Kirjoitustaito oli
kyllä yleinen, mutta kirjoitusvälineiden kehnous ja puute teki
laajempien kirjojen sepittelyn hankalaksi. Sanskrit oli jo Buddhan
aikana kuollut kieli, jota vain brahmaanit ja muut sivistyneet
ymmärsivät. Buddhan tarkoituksiin ei tällainen kieli kelvannut, vaan
hän sommitteli sutransa Gangeksen laakson prakrit-murteella, silloisen
Kosalan valtakunnan ns. pali-kielellä, jota käytti opettaessaan. Hänen
kuolemansa jälkeen hänen sutransa koottiin teokseksi, joka tunnetaan
nimellä Neljä Nikajaa (Nikaja = kokoelma); hänen oppilaidensa sutrat
muodostavat tähän lisäosia. Nämä palinkieliset sutrakokoelmat ovat
buddhalaisuuden perusteokset. Kaksi ensimmäistä sisältää yhteensä 186
dialogia, joissa Buddha tai joskus hänen joku oppilaansa keskustelee
oppinsa uskonnollisista, filosofisista tai siveysopillisista kohdista.
Dialogien filosofinen syvyys ja vakava, jopa ylevä sävy osoittavat
niissä ilmenevän aikansa korkeimman hengen; ne johtavat alituisesti
mieleen Platonin dialogit. Tyyli on erikoista ja yksilöllistä,
puhuttua, aiottu kuultavaksi eikä luettavaksi; se on aina arvokasta,
joskus kaunopuheista. Ymmärrettävästi tällainen, näin varhaisilta
ajoilta säilynyt jaloimpien sielunponnistelujen kuvastin on
kallisarvoinen inhimillinen todistuskappale.

Buddhalaisten uskonnollinen tunne puhkesi sutrain rinnalla
runollisiinkin ilmauksiin, joita sisältyy runsaasti heidän kaanoniinsa,
esimerkiksi Nikajain täydennysosaan nimeltä Khuddaka Nikaja. Sen
Dhammapada nimisessä osastossa olevat säkeistöt, yhteensä 423, uskosta,
toivosta ja rakkaudesta, kääntymisestä, vaikeista ajoista ja rauhan
päivistä, vapahtajasta, elämän puusta, suloisesta nimestä, kyyhkysestä,
kuninkaasta ja sanomattomasta ilosta, voisivat olla otteita
alkukristittyjen hymneistä, sillä niin kristillinen uskonelämä niistä
tuntuu hengähtävän. Toinen huomattava runoasuinen kokoelma on Jataka,
joka sisältää 550 Buddhan aikana tunnettua eläin- ym. satua,
sommiteltuina runomuotoon ja varustettuina proosaselityksillä;
buddhalaisuuden kanssa niillä ei ole muuta tekemistä kuin että Buddha
on sijoitettu sankariksi niihin jokaiseen, ne kun muka esittävät
tapahtumia hänen aina uudistuneesta syntymisestään ja elämästään.
Tosiasiallisesti on täten säilynyt toinen ikivanha indialainen
satuaarteisto nykypäiville ja tutkimukselle. Kolmas huomattava
buddhalainen runoteos on Sutta Nipata, joka sisältää lyhyitä
lyyrillisiä runoja.

Yllämainitut teokset ovat buddhalaisten kaanonin pohjana, sisältäen
heidän oppinsa vanhimmassa muodossaan. Ne ovat kaikki syntyneet Gangeen
laaksossa, siellä, missä niiden edustama oppikin. Myöhemmin muualla,
sekä pohjoisempana että Ceylonissa, syntyneet teokset, joita
buddhalaisten "kirkolliskokoukset" ovat kaanoniin liittäneet,
vaihtelevat jokainen opinkäsityksissään riippuen siitä, miltä
ajankohdalta ne ovat peräisin. Tavanmukainen buddhalaisuuden jako
pohjoiseen ja eteläiseen ei siis ole historiallisesti oikea: on vain
yhtä buddhalaisuutta, joka aikojen kuluessa on saanut eri seuduilla
omat lisänsä ja muunnoksensa. Näin syntynyt, varhaisina aikoina alkanut
ja ylipäätänsä keskeytymättömänä jatkunut kirjallisuus sisältää
tärkeätä yhteiskuntaopillista ja sielutieteellistä tutkimusaineistoa,
johon tieteen huomio on jo kohdistunut.

Myöhemmin syntyneistä, nykyisen ceylonilaisen buddhalaisuuden kaanoniin
kuuluvista teoksista mainittakoon Tipitaka (= Kolme koria), joista
ensimmäinen, Vinajapitaka, sisältää sääntöjä ja ohjeita, toiset kaksi:
Suttapitaka ja Abhidhammapitaka, opin esityksen; ne ovat Nikajain
laajennettuja ja selitettyjä laitoksia. Muista myöhemmin syntyneistä
teoksista on mainittava Kuningas Milindan kysymykset, eräänlainen
viisaudenkirja ja samalla historiallinen kertomus, jossa kuvataan,
kuinka buddhalainen Nagasena käännytti oppiinsa Baktrian kreikkalaisen
kuninkaan Milindan, so. Menandroksen. Sanskritinkielinen Mahavastu
(= Ylevä tarina) kertoo, kuinka fikuksen alla istuva Buddha saavutti
Nirvanan; tässä teoksessa lausutut käsitykset ovat Indian nykyisen
buddhalaisuuden, mahajanan, perustuksena. Samankielinen Lalita Vistara
on fantastinen, legendamainen Buddhan elämäkerta, sekaisin
suorasanaista ja runoa, johon kuningas Kanishkan hovissa eläneen
runoilija Asvagoshan sepittämä eepillinen runoelma Buddha Karita
perustuu.

Tämän laajemmasti ei tässä voida buddhalaiseen kirjallisuuteen
syventyä. Esityksemme antanee viittauksen siitä, että kysymyksessä on
Aasian hengenelämään ja sen suurkansojen kasvatukseen mitä syvimmin
vaikuttanut, puhtaimmissa ydinmuodoissaan korkeimman inhimillisen
siveyden tasolla oleva filosofia.

10

Vedain jumalat saivat vuosisatojen kuluessa vähitellen muuttua
brahmalaisuuden jumaliksi; buddhalaisuus, joka ei perusopeissaan puhu
jumaluuksista, ollen vain siveysoppi tätä elämää varten, joutui
vuorovaikutukseen, taistelu- ja sovintosuhteeseen brahmalaisuuden
kanssa; tuloksena oli suurin piirtein nykypäivien "hindulaisuus":
brahmalaiset jumalat ynnä muuntunut, lieventynyt buddhalainen
siveysoppi. Nykypäivien hindulaisuudella on siis kansantajuisesti
puhuen kaksi kuolleilla kielillä kirjoitettua "klassillista"
kirjallisuutta: sanskritilainen ja palilainen; näihin tulevat lisäksi
ne kirjallisuudet, jotka ovat syntyneet vielä myöhemmin prakritin eri
murteiden pohjalla ja jotka uusimmissa muodoissaan elävät yhä, ollen
nykyisen Indian sivistyskieliä. Tärkeimmät niistä ovat hindi, joka
kehittyi prakritista ja ilmestyi kirjallisuuteen n. 1100 Kr.j.; urdu,
edellämainitun persialaistunut muunnos, joka rupesi esiintymään
kirjallisuudessa kuudennentoista vuosisadan lopussa, tullen suurmogulin
valtakunnan hovi- ja sivistyskieleksi; ja nuorimpana myös suoraan
prakritista kehittynyt bengali. Suurin piirtein hindi edustaa Indian
kansallista, urdu sen muhamettilaista kulttuuria. Edellisen koti on
Hindostanissa, so. Jumnan ja Gangeen laaksossa, Indian arjalaisten
kehdossa; sitä puhuu maaseudun kansa, kaupunkien väestön käyttäessä
urdua.

Vanhemmasta hindikirjallisuudesta mainittakoon Malik Muhammadin 1540
sepittämä runoelma Padmavat, jossa kerrotaan kauniin ruhtinatar
Padminin ja hänen puolisonsa traagillisesta kohtalosta, Delhin rajan
koettaessa saada ensin mainittua käsiinsä. Hindikirjallisuuden
kuuluisin teos, hindulaisten kesken yleisemmin tunnettu kuin Raamattu
vastaavissa oloissa meillä, Indian kolmas suuri klassillinen runoelma,
on Shakespearen aikalaisen Tulsi Dasin (1532-1623) sepittämä Raman
tekojen järvi (Ram-kharit-manas), joka valmistui vuosina 1574-1614.
"Järvi" on tässä käsitettävä vertauskuvallisesti: se on "järvi", jossa
sielut saavat kylpeä ja puhdistautua. Tulsi Das oli syntyisin Jumnan
alueelta brahmaanikastista. Kun hän tuli maailmaan onnettomuutta
ennustavien tähtien hetkellä, vanhemmat jättivät hänet heitteelle.
Kiertävä pyhä mies, sadhu, kuitenkin pelasti ja kasvatti hänet.
Myöhemmin hän yhtyi takaisin perheeseensä. Hänen vaimonsa, joka oli
harras Raman (so. Vishnun) palvoja, sai hänetkin antautumaan tälle
pyhitettyyn askeettiseen elämään, saarnaamaan Raman palveluksen
välttämättömyyttä. Unessa ilmestyen tämä jumalsankari itse käski hänen
kirjoittaa suuren runoelmansa. Tulsi Das asui lopun ikäänsä
Benaresissa. Hän oli jo eläessään kuuluisa uskonnollisena uudistajana,
runoilijana ja viisaana miehenä, ja on hänen uskonnollisilla
kirjoituksillaan vieläkin suuri merkitys.

Tulsi-krit-Ramajan, jolla nimellä hänen runoelmansa parhaiten
tunnetaan, kertoo uudelleen Raman tarinan, mutta ei ole Valmikin
teoksen käännös eikä mukaelmakaan muuten kuin keskeisimmältä
yleisjuoneltaan. Se jakautuu seitsemään kirjaan, joista toista pidetään
taiteellisesti arvokkaimpana. Eurooppalainen ei hyväksy sen kaikkia
kohtauksia, mutta tunnustaa sen silti suuren neron tuotteeksi. Tyyli
vaihtelee aiheen mukaan: Raman ja hänen äitinsä jäähyväiskohtauksessa
on syvää tunnetta, taistelukentän kauhujen kuvauksessa kielellistäkin
maalauksellisuutta, vertauksissa suoraan luonnosta saatua raikkautta.
Henkilökuvat ovat sankarillisesti yleviä ja arvokkaita. Sen säkeistä on
tullut loppumaton sananlaskuviisauden varasto: niiden sujuva
käyttäminen on – sanotaan – parhaita keinoja, millä vieras voi
saavuttaa Ylä-Indian kansan luottamuksen.

Hindikirjallisuus on vanhemmalta osaltaan yksinomaan runomuotoista.
Prakritin jälkeläisenä se on täydelleen kansanomaista ja on tunkeutunut
syvimpiinkin piireihin. Se on laajaa ja runoasultaan monipuolisesti
kehitettyä ja viljeltyä; asiantuntijat ylistävät sen runollisia
kauneuksia.

Vanhemmasta urdukirjallisuudesta ei kohoa näkyviin Tulsi Dasin
vertaista nimeä. Sekin oli runomuotoista, viljellen persialaisia
runomittoja ja noudattaen persialaisten muodollista ja mutkallista
runo-oppia.

19:nnellä vuosisadalla syntyi sitten Kalkuttassa, Fort William
Collegessa, englantilaisen oppineen John Gilchristin toimesta pyrkimys
saada luoduksi puhdistettu urdukielen muoto, joka olisi sopiva
käytettäväksi hallinnossa. Tästä työstä oli tuloksena uudenaikainen
sekä urdu- että hindiproosa, jotka ovat sanavarastoltaan toisilleen
läheisiä; edellinen kirjoitetaan persialaisilla, jälkimmäinen
sanskritkirjaimilla. Molemmilla kielillä on julkaistu ja julkaistaan
runsaasti uudenaikaista kirjallisuutta ja sanomalehtiä; toistaiseksi on
urdu osoittautunut elinvoimaisemmaksi ja käyttökelpoisemmaksi kuin
vanhoillisempi hindi.

Hindin ja urdun rinnalla kukoistaa Bengalin maakunnan kieli, jolla on
ollut vanhoista ajoista alkaen oma kirjallisuutensa. Sitä kirjoitetaan
sanskritkirjaimilla. Bengalin kirjallisuus on saanut herätteensä
aikaisemmin mainitsemamme Jajadevan Gitagovinda-runoelmasta, joka
käännettiin bengaliksi jo 1400-luvulla. Useita huomattavia
bengalilaisia runoilijoita mainitaan. Bengalinkielikin sai herätteen
Gilchristin toiminnasta, puhdistautui vieraista lainoista, ja esiintyy
nyt sanavarastoltaan yhä enemmän sanskritilaisena. Sen kulttuuripiiriin
kuuluu Euroopassa tunnettu ja Nobelpalkinnolla (1913) tunnustettu
Rabindranath Tagore, ruhtinaallista sukua oleva runoilija, syntynyt
1861. Kotimaisen kasvatuksen saatuaan Tagore opiskeli Englannissa
lakia, mutta jättäen lakimiesaikeet rupesi kirjoittamaan vanhemman
veljensä toimittamaan aikakauslehteen, pian saavuttaen runoillaan
"Bengalin Shelleyn" nimen. V. 1901 hän perusti Bolpuriin (noin 90
mailin päässä Kalkuttasta) kuuluisan Shantiniketanin (= "rauhan majan")
opistonsa, josta on kehittänyt huomattavan laitoksen, ohjelmana
perinnäisistä tavoista vapautuva kasvatus ja opiskelu sekä
kansainvälisen veljeyden henki. Hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää
kolmisenkymmentä runo- ja saman verran suorasanaisia teoksia ynnä
lisäksi näytelmiä, joista useat ovat englanninkielisistä käännöksistä
tulleet Euroopassa tunnetuiksi (esim. Korkeita lauluja – Gitanjali,
Kasvava kuu – The Crescent Moon, Puutarhuri – The Gardener, kaikki
1913; Koti ja maailma – The Home and the World, 1919 ym.). Tagoren
filosofia perustuu Upanishadien mystillisiin opetuksiin kaiken
itsekkyyden kieltämisestä, jolloin saavutetaan hengen vapaus (Sadhana,
1914); hän pitää kansansa siveellistä ja taloudellista kohoamista
tärkeämpänä kuin sen ulkonaista poliittista riippumattomuutta; hänen
runoutensa on mitä herkintä näkyjen ja mielikuvien maalauksellista
ilmaisemista, pohjalla surumielistä, mystillistä maailmantuskan
väreilyä; kotimaassaan se on tunnustettu klassilliseksi. Hän on
toisaalta Indian kulttuurin pyhien perinteiden tulkki, toisaalta ehkä
uuden aikakauden tienraivaaja. Englannin hallitus on antanut hänelle
aatelisarvon.

Veda-kirjojen runoudessa ja mytologiassa on eurooppalainen silmä
havaitsevinaan jotakin siitä muodon ja käsitysten kirkkaudesta, jota
olemme tottuneet arjalaiselta rodulta edellyttämään; on kuin niissä
olisi säilynyt muisto raikkaammasta ilmastosta ja yksinkertaisemmasta
elämästä. Mutta niiden jälkeen syntyvässä kirjallisuudessa toteamme
tapahtuvan yhä syvempiä muutoksia: muoto ja mielikuvat rehevöityvät
etelän aarniometsäksi, joka rehoittaa villinä ja läpitunkemattomana,
outojen, loistavanväristen kukkien valaistessa siellä täällä taustan
vihreätä kudelmaa; arjalaisten kirkkaan taivaan verraten harvat ja
jalolinjaiset jumalolennot monipuolistuvat, lisääntyvät ja muuttuvat
niiden uusien mielteiden mukaisiksi, joita tropiikin luonto valtavalla
voimallaan, ilollaan ja kauhullaan, herätti, ja joille kukistetut
dravidakansat olivat jo kenties antaneet oman käsityksensä mukaisia
irvokkaita ilmauksia; olemassaolon varmistuessa luonnon rikkauden
ääressä, mutta joutuessa taas äkkiä sen kamalien tuhovoimien uhriksi,
ylellisyyden, velttouden ja helteen raukeuden vaivuttaessa sielun
uneliaaseen hautomiseen, syntyy vähitellen sarja eriskummallisia,
salaperäisiä kuvitelmia ajallisen elämän tarkoituksesta ja sielun
lopullisesta päämäärästä. Emme voi olla ajattelematta, että Indian
arjalaisten kirjallisuus ja koko historia on kehityksensä peruslinjalta
osoitusta siitä, miten ja minkälaiseksi troopillinen ilmasto vähitellen
vuosituhansien kuluessa muutti pohjoisesta tulleen, kylmemmän ilmaston
kasvattaman, alkuaan ehkä raikkaasti ja muotokauniisti ajattelevan ja
kuvittelevan valloittajakansan.

V. PERSIALAISET.

1

Persialaisiksi sanotaan niitä arjalaisia, jotka jäivät asumaan
"Arianaan" eli Iraniin, toisten mennessä eteenpäin, Indiaan. Kun
Veda-kirjojen synty on sijoitettu n. 1400:n vaiheille e.Kr., on
arjalaisten tulon Iraniin, sen itäosien viljelyskelpoisille alueille,
täytynyt tapahtua paljoa aikaisemmin. Heidän tunkeutumisestaan sieltä
länteen kertoo hevosen ilmestyminen (n. 2000) Babylonian ja Egyptin
armeijoihin sotavaunujen vetäjäksi; siihen saakka hevonen näyttää
olleen mainituissa maissa tuntematon, mutta on ammoisista ajoista ollut
pohjoisten arojen ratsastavien kansojen, "skyyttien", kansalliseläin;
sen babylonialainen nimi merkitsee "idän aasia". Tel-el-Amarnan
kirjeissä (n. 1400) esiintyvät Syrian ja Mitannin ruhtinaiden nimet
ovat muodoltaan liian yleisesti iranilaisia, voidakseen edustaa
sattumaa. Näin aikaisin siis Iranin arjalaiset ilmaisevat läsnäolonsa
seemiläisen kulttuuripiirin itäreunalla. Historian valoon he
lopullisesti astuvat medialaisten nimellä Assyrian kuninkaan
Salmanassar II:n heitä vastaan 836 tekemän sotaretken johdosta.

Persialaisten ja indialaisten muinainen yhteisarjalainen uskonto
voidaan suurin piirtein sommitella nähtäväksi Veda-kirjoista,
Zoroasterin Avestasta ja molempien kansojen yhteisistä uskomuksista.
Siihen kuuluu joukko korkeita jumalia: Varuna ja lohikäärmeen tappaja
Indra; tulen palvelus ja sitä hoitava papisto; haoma- (ind. soma-)
juoma, joka täyttää ihmisen jumalallisella voimalla; usko
järkkymättömään, jumaliakin vallitsevaan maailmanjärjestykseen jne.
Mutta Iranin verraten karussa maassa ja ilmastossa, jossa ei ollut
tropiikin kiihoittavaa ja veltostuttavaa voimaa, tämä vanha uskonto
rupesi kehittymään toiseen suuntaan kuin Indiassa. Samalla kuin rodun
taipumus mietiskelyyn johti Indiassa mystilliseen, kielteiseen
panteismiin, jonka mukaan kaikki elollinen oli maailmansielusta
singahtaneita kipinöitä, odottaen vain paluutaan siihen takaisin, ja
olevainen siis vain väliaikaista unitilaa, Iranissa pysyttiin
raittiimmalla, tosioloisemmalla, positiivisesti panteistisellä
pohjalla: käytännöllinen maailma ja kysymys elämästä siinä jäi
etualalle. Iranilaisten uudet jumalat ovat elämään vaikuttavia
siveellisiä voimia, eivät kaukaisia palvonnan (Brahma) tai filosofisen
hautomisen (Atma) kohteita.

Tämä kehityksen jakautuminen kahteen suuntaan on saattanut alkaa jo
yhteisarjalaisena aikana, jolloin ehkä jokin uskonriita on tullut
hajaantumisen ja Indiaan lähdön syyksi. Tähän viittaa se, että
sanskritilainen hyvien jumaluuksien yleisnimi daeva tarkoittaa
iranilaisten uskonnossa pahaa henkeä, missä saattaa kuvastua
muinaisuuden jyrkkä, koko heimon kahtia jakanut kannanotto "daevojen"
puolesta ja vastaan, ja että päinvastoin iranilaisten korkein valon
jumala Asura on Indiassa alennettu pahojen henkien nimeksi.
Varhaisissa, uskomusten kokonaan hallitsemissa oloissa tämä voi riittää
jakamaan kansan kahtia.

2

Varhaisin iranilaisten uskontoa selittävä kirjallinen muistomerkki on
Avesta, persialaisten kirjallisuuden ikivanha perusteos, joka liittyy
Zoroasterin (iranilainen vanha muoto on Zarathustra) nimeen. Ainoat
tiedot tästä tarunomaisesta henkilöstä on saatavissa Avestasta
itsestään, sillä sen ulkopuolella olevien lähteiden harvat maininnat
ovat niin hataria, ettei niiden perusteella voi tehdä asiallisia
johtopäätöksiä. Todennäköistä on, että Zoroaster suoritti elämäntyönsä
itäisessä Iranissa, Baktriassa ja sen lähiseuduissa, jossa sai
käännytetyksi Vishtashpa nimisen kuninkaan (ja jossa vieläkin hänen
oppinsa mukaan ruumiit jätetään maan päälle, ettei maa saastuisi,
lintujen ym. "haudattaviksi", samoin kuin tekevät hänen nykypäiväiset
tunnustajansa, Indian parsilaiset). Tämän visiirit, veljekset
Frashaoshtra ja Jamaspa, olivat Zoroasterin sukulaisia, edellinen hänen
appensa, jälkimmäinen hänen vävynsä, ja suosivat hänen toimintaansa,
kuten hänen muukin sukunsa, jonka jäsenien nimiä mainitaan. Suvun nimi
oli Spitama, jota Zoroasterista usein käytetään. Epävarmaa on, oliko
hän myös syntyisin Baktriasta vai Median luoteisrajalta, Atropatenesta,
"jumalien pyhältä kotiseudulta". Legenda kertoo turanilaisten, joiksi
sanottiin Iranin pohjoispuolella asuvia "pimeitä" kansoja (iran =
valoisa, turan = pimeä), sotaretkellään surmanneen hänet hänen oman
alttarinsa ääreen. Kun assyrialaisissa muistokirjoituksissa esiintyy
medialaisen ruhtinaan nimenä Mazdaka ja Mazda oli Zoroasterin keksimä
jumalan nimi, voisi hyvällä syyllä siitä otaksua hänen oppinsa olleen
tällöin (714) Mediassa tunnustettua. Itse hän siis on elänyt
aikaisemmin, todennäköisesti n. 1000 e.Kr. Mahdollista on, että hän
nousi profeettana medialaisten pappien keskuudesta, ruveten saarnaamaan
uutta oppiaan, kohtasi vastustusta, muutti Itä-Iraniin, ja perusti
siellä uskontonsa, joka sitten alkoi tunkeutua länteen.

Zoroasterin oppi omisti itselleen Itä-Iranissa vallitsevan arjalaisen
kielimurteen, jota paremman nimen puutteessa on sanottu zend-kieleksi.
Zend ei kuitenkaan ole kielen nimi, vaan on pehlevin sana ja merkitsee
"käännöstä" (pehleviksi: Avistak va Zand = Avesta ja käännös, mistä
kirjan eurooppalaisen löytäjän ja kääntäjä-julkaisijan Anquetil
Duperronin [1731-1805] väärinkäsityksen johdosta antama nimi
Zend-Avesta). Tätä oppia käsittelevien kirjoituksien säilyneet osat
muodostavat nykyisen Avesta-teoksen, jokseenkin samoin kuin
hebrealaisten kirjoitukset Vanhan Testamentin. Kysymys ei ole siis
Zoroasterin luomasta kokonaisteoksesta, vaan pitkän aikakauden kuluessa
syntyneistä hänen uskontoaan käsittelevistä kirjoituksista, joiden
vanhin osa voi olla lähtöisin häneltä tai hänen läheisiltä
oppilailtaan. Kun zend on sanskritin läheinen sisarmurre, on vertaileva
kielitiede voinut määritellä, mitkä Avestan osat ovat vanhimmat:
tällaisiksi on todettu vain ensimmäiseen, Jasna-nimiseen liturgiseen
osastoon sisältyvät laulut (Gathat), joiden ikä ilmenee myös siitä,
että kaikissa muissa kirjoituksissa niihin viitataan. Ne ilmoitetaan
profeetan itsensä sepittämiksi, mikä onkin todennäköistä; toiset
pitävät niitä yhtä vanhoina kuin Vedoja. Niiden Zoroaster ei ole
legendain ihmehenkilö, vaan todellisuuden pohjalla oleva ihminen, jonka
ainoa turva on Jumala. Hänellä on kestettävinä ei vain ulkonainen vaino
ja opetuslasten uskottomuus ja penseys, vaan myös oman sydämen
epäilykset asiansa oikeudesta. Toivo vaihtuu epätoivoksi, usko
epäilykseksi; luottamus taivaan valtakunnan tuloon voi muuttua peloksi
ja paon haluksi – näiden äärimmäisten kohtien väliin on gathain
tunneasteikko viritetty. Profeetta opettaa, vakuuttaa ja ennustaa,
vaipuen usein keskusteluun Jumalan ja arkkienkelien kanssa, joita hän
haastaa todistajikseen.

    Tätä kysyn Sinulta – kerro totuus, Herra!
    Kuka oli Valtias, Pyhyyden ensimmäinen Isä?
    Kuka määräsi auringon ja tähtien tien?
    Kenen tahdosta kuu kasvaa ja vähenee?
    Tämän ja paljon muuta, oi Jumala, haluaisin tietää.

    Tätä kysyn Sinulta – kerro totuus, Herra!
    Kuka vahvisti maan alhaalle ja lujitti taivaan
    putoamattomaksi? Kuka teki joet ja puut?
    Kuka valjasti nopeuden tuulien ja pilvien eteen?
    Kuka, oi Mazda, oli Hyvän Ajatuksen perustaja?

    Tätä kysyn Sinulta – kerro totuus, Herra!
    Kuka, suopeamieli, teki pimeyden ja valon?
    Kuka, suopeamieli, loi unen ja heräämisen?
    Kuka määräsi aamun, puolipäivän ja illan
    muistuttamaan viisaalle velvollisuuden kutsusta?

Pienempi liturginen osasto on Vispered (= kaikki päälliköt), jossa
huudetaan avuksi Ormuzdin arkkienkeleitä. Kolmas osa: Vendidad,
(= laki demoneja vastaan), sisältää Zoroasterin uskonnollisen lain ja
jumalien valtakunnan hallinnollisen rakenteen; neljäs osa: Jasht
(= ylistyslaulu), iranilaisten vanhoja hymnejä. Viidentenä, viimeisenä
osana on ns. Pieni Avesta (Khorddh Avesta), joka sisältää rukouksia.
Yleensä Avesta on yksitoikkoinen kirja: rukoukset ovat enimmäkseen
sanoja, vailla sisällystä; laki on kuivaa opetusta – vain joskus
käytetään siroja dialogeja ja tarinoita, runollisia kuvauksia ja
vertauksia; Josht-kirjassa, sen enkelienkuvauksissa ja vanhoissa
iranilaisissa tarinoissa, on jonkin verran runollista sanontaa.
Miellyttävinä, runollisina poikkeuksina ovat vain Gathat. Ajatustensa
syvyydeltä ja kauneudelta Avesta jää jälkeen Vanhasta Testamentista,
mutta on Zoroasterin uskonnon ainoana säilyneenä peruskirjana ja
näytteenä ikivanhasta arjalaisesta kielestä uskontojen historian ja
kieli- sekä yhteiskuntatieteen tärkeimpiä teoksia.

Zoroaster keskitti valon vallan yhteen ainoaan jumalaan nimeltä Asura
l. Ahuro, joka on sama kuin arjalaisen kansanuskonnon Varuna (= kreikk.
Uranos). Tämän nimeen hän liitti määritelmän mazdao (= viisas). Viisas
Herra, Ahuro Mazdao, josta nimi Ormuzd on muodostunut, on ennen aikojen
alkua olemassa ollut kaikkeuden isä, joka on luonut maailman ja
hallitsee sitä. Hänen ohjaava henkensä on Pyhä Henki, joka tahtoo
hyvää. Viimemainitun toimintaa vastustaa kuitenkin täällä
ajallisuudessa sen kaksoisveli, Paha Henki, Angro mainjush eli Ahriman,
jonka Pyhä Henki aikojen alussa oli karkoittanut valon valtakunnasta ja
joka siitä saakka pahuuden perushenkenä asuu helvetissä eli pimeyden
piirissä. Ormuzd, joka aluksi näyttää käsitetyn näiden molempien
yläpuolella vallitsevaksi jumaluudeksi, tulee myöhemmin, Pyhän Hengen
sulautuessa häneen, Ahrimanin päävastustajaksi. Olevaisuus jakautuu
kahtia: valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman valtakuntaan, joiden
välillä vallitsee sovittamaton sotatila. Tällainen on Zoroasterin
uskonnon kuuluisa dualismi. Ahrimanin esikunnan muodostavat daevat,
jotka todennäköisesti ovat vanhan kansanuskonnon jumaluuksia – niiden
joukossa mainitaan Indra. Ormuzd on loistavan ja oikeamielisen
itämaisen hallitsijan kuva; hänellä on apunaan joukko kuolemattomia
henkiä, enkeleitä ja arkkienkeleitä, jotka ovat siveellisten voimain
vertauskuvia. Arkkienkeleitä on 6: Vohu Mano eli hyvyys; Ashem eli
totuus; Khshatrem eli Jumalan voima; Armaiti eli Jumalan kunnioitus;
Haurvatat eli täydellisyys; ja Ameretat eli kuolemattomuus. Alemmista
hengistä tuli auringon vertauskuva, Mithras, myöhemmin erikoisen
palvonnan esineeksi. Ormuzdin vertauskuva oli tuli, jonka palvonnan
Zoroaster säilytti.

Ormuzdin ja Ahrimanin taistelun kohteena on ihminen, ja näyttämönä
ihmisen sielu. Ormuzd loi ihmisen vapaaksi, minkä vuoksi pahoilla
voimilla voi olla tehoa häneen; hyvällä, uskonnon siveyskäskyjä
noudattavalla elämällä hän voi edistää Ormuzdin, pahalla Ahrimanin
asiaa. Hänen kuolemanjälkeinen kohtalonsa riippuu siitä, minkälaiseksi
maallisen elämän tili muodostuu: hyvien tekojen enemmyys saattaa hänet
paratiisin iloon, pahojen Saatanan valtaan ja helvettiin; jos ne ovat
tasapainossa, hän joutuu välitilaan, odottamaan viimeistä tuomiota.
Tuntien ihmisen heikkouden ja haluten pelastaa hänet Ormuzd on
lähettänyt profeetan, Zoroasterin, avaamaan ihmisen silmiä ja ohjaamaan
häntä oikealle tielle. Samoin kuin Johannes Kastaja ja Jeesuksen
apostolit hänkin näkyy uskoneen, että taivaan valtakunta on lähellä,
että maailman loppu on pian tapahtuva. Silloin Ormuzd kokoaa kaikki
voimansa ja musertaa Ahrimanin ikuisesti, pitäen sen jälkeen viimeisen
tuomion ja antaen kullekin palkan ansion mukaan. Saatana kaikkine
ominensa heitetään kadotuksen kuiluun, ikuisesti kahlehdituksi ja
voimattomaksi vangiksi, mutta taivaassa ja maan päällä alkaa Jumalan
valtakunta, jossa aurinko paistaa aina ja jossa hurskaat viettävät
autuasta elämää Jumalan ja hänen enkeliensä seurassa, lypsäen
milloinkaan ehtymätöntä lehmää ja nauttien hyvyyden enkelin lahjoista.

Tämä on suunnilleen Zoroasterin alkuperäinen oppi, jonka papisto,
maagit, myöhemmin kehitti hyvin yksityiskohtaiseksi. Maailman loppu
siirrettiin 3000 vuoden päähän Zoroasterin kuolemasta; silloin syntyisi
profeetan siemenestä uusi vapahtaja, Saoshjant, kuolleet heräisivät
henkiin, ja alkaisi uuden turmeltumattoman maailman aika.
Zoroasterilaisuus kehittyi Akemenien, Arsakien ja Sassanien aikana
mahtavaksi valtionuskonnoksi, jonka pää oli hallitsijan lähin mies;
muhamettilaisuus hävitti sen niin, ettei sillä ole Persiassa enää
ollenkaan tunnustajia. Vain Indian parsilaiset ovat zoroasterilaisia.
Se on maailman uskonnoista ensimmäinen, joka on elämänymmärryksessään
positiivinen, samalla yksilöllinen ja yleismaailmallinen, kauttaaltaan
kansallisuuksien yläpuolelle kohoava.

3

Persiassa kävi samoin kuin Indiassa: Avestan kieltä ymmärsivät ja
kirjoittivat lopuksi vain papit ja oppineet. Näkyviin astuu muutamista
muistokirjoituksista tunnettu muinaispersiankieli, sama, jolla
Dareioksen kuuluisa Behistunissa oleva kalliokirjoitus on sommiteltu,
ja jolla on ollut sen kautta, että sen merkitsemisessä käytettiin
kiilakirjaimia, viimemainittujen selvittämisessä ratkaiseva osuus.
Mitään muinaispersiankielistä kirjallisuutta ei ole säilynyt, vaan
Avestan jälkeen syntynyt aukko jatkuu läpi Akemenien, helleenien ja
Arsakien valtakauden, aina Sassanien aikaan saakka, joka alkaa
kolmannella vuosisadalla Kr.j. Tällöin kohoaa näkyviin ns. pehlevi- eli
"keskiajan" persiankielellä, johon nyt on sekautunut paljon seemiläisiä
(syrialaisia) sanoja, ja seemiläisperäisillä kursiivikirjaimilla
kirjoitettu kirjallisuus. Siitä on säilynyt Avestakäännös, Zoroasterin
oppia selittäviä kirjoituksia, Pantshatantran käännös (Kalilah ja
Dimnah), vanhoja iranilaisia sankaritarinoita ym. 642 menetti viimeinen
sassanihallitsija Jezdegerd III valtakuntansa arabialaisille
valloittajille, jotka hävittivät Zoroasterin uskonnon ja käänsivät
persialaiset islamiin. Tämän jälkeen syntyy vähitellen uuspersialainen
kieli, joka on rakenteeltaan vankasti iranilainen, mutta
sanavarastoltaan huomattavassa määrässä arabialainen, ja kirjallisuus,
joka elää vielä meidän päivinämme. Kirjakielenä uuspersia
vallitsee, paitsi kotimaassaan, koko Turkestanissa, Afganistanissa,
Belutshistanissa ja huomattavalta osalta Indiassa. Sitä kirjoitetaan
arabialaisilla kirjaimilla.

Uuspersialaisen kirjallisuuden isä on Rudagi (n. 872-952), shahin
hovirunoilija ja päivittäinen seuralainen. Hän saattoi käytäntöön
arabialaisen lyriikan muodot: kvasidan (quasidah), jolla tarkoitetaan
pitempää, ylistävää tai satiirista, surumielistä tai opettavaista
runoa, ghazalin (juoma- tai lemmenlaulun), mathnavin (katso Firdusia)
ja rubain (katso Abu Saidia), sekä divaanin, aakkosjärjestyksessä
olevan kokoelmamuodon, jonka arabialaiset antoivat kootuille runoille
ja joka on vieläkin muhamettilaisessa maailmassa käytännössä. Rudagin
laajasta lyyrillisestä tuotannosta on kuitenkin säilynyt vain
puolisensataa; hänen tiedetään mm. runoilleen pehlevinkielisen
Pantshatantran uuspersiaksi. Runoutta viljeltiin jo varhain innokkaasti
– Rudagin myöhempi aikalainen oli sufilaisuuden perustaja Abu Said,
joka johti lyriikan syvemmän hengenelämän alueille.

Kirjallisuuden kultaisen aikakauden aloitti runoilija Abu'l Kasim
Mansur, tunnettu kirjailijanimellä Firdusi (= paratiisillinen, n.
940-1020), Kuningasten kirja (Shahnama) nimisellä eepillisellä
runoelmalla. Persialaisten keskuudessa oli ammoisista ajoista
rehoittanut romanttinen tarinasto, josta heidän suurenmoinen ja
vaiherikas historiansa kuvastui. Jo Sassani-hallitsijat olivat
valtakuntansa menneestä suuruudesta innostuneina antaneet
järjestelmällisesti koota tätä historiallista kansantietoa, josta
pehleviksi kirjoitettiin laaja proosateos: Kuningasten kirja
(Khodainama). Arabialaisten valloituksen aikana tämä onneksi säilyi
tuholta, ja seuraavat persialaissukuiset hallitsijat jatkoivat sen
täydentämistä uusilla aineksilla. Erikoisesti innostunut oli siihen
turkkilaissyntyinen sotaisa valloittajashahi Mahmud (998-1030), joka
ahtaasta muhamettilaisuudestaan huolimatta suosi runoutta ja ylläpiti
runoilijoita hovissaan. Hän kokosi uudelleen suunnattoman määrän
romanttista tarinastoa ja rupesi nyt etsimään runoilijaa, joka
sommittelisi siitä suuren runoelman. Lopuksi työ uskottiin Firdusille,
jolle hallitsija lupasi palkkioksi kultarahan joka säkeestä, ja joka
uhrasi siihen viisineljättä vuotta. Tunnettu on (Heinrich Heinen
runostakin) kertomus siitä, kuinka Mahmud työn valmistuttua 1011 huonon
neuvon johdosta maksoi hänelle vain hopeaa, ja kuinka loukkaantunut
runoilija antoi kylvettäjälleen yhden, maksun tuojalle toisen, ja
olutlasillisen hinnaksi jäljellä olevan kolmanneksen koko summasta,
pyytäen ilmoittamaan Mahmudille, ettei hän ollut sepittänyt
runoelmaansa rahasta. Sitten hän sommitteli Mahmudista purevan satiirin
ja lähti dervishin puvussa hallitsijan suuttumusta pakoon. Tyranni
käski aluksi heittää Firdusin elefanttiensa poljettavaksi ja vaati
häntä luovutettavaksi, missä vain kuuli hänen oleskelevan, mutta leppyi
sitten, hirtätti huonon neuvonantajansa ja käski suorittaa runoilijalle
sovitun palkkion. Se tuli kuitenkin liian myöhään: samalla kertaa kuin
kultakaravaani astui Firdusin syntymä- ja kotikaupungin, Tusin,
portista sisään, vaelsi toisesta ulos hänen ruumissaattonsa.

Näin harvinaisella tavalla syntyi persialaisten kansalliseepos,
jollaisen asema, maine ja merkitys Firdusin runoelmalla on. Tämä on
johtunut siitä, että Kuningasten kirjan varsinaisen sisällyksen on
sittenkin runoillut itse Persian kansa, kaikki ne tarinoiden kertojat,
joiden muistelukset ovat sen pohjana. Tosi runoilijana Firdusi omaksui
niiden romanttisen ydinhengen ja kuin yhtenä heistä lauloi Persian
kansan satuhistorian alusta arabialaisten valloitukseen saakka, antaen
sille runollisesti arvokkaan ja kielellisesti melkein puhtaan
persialaisen asun. Näin selitettynä persialaisten kansalliseepoksen
synty on lopulta suurin piirtein sama kuin vastaavien muiden
runoelmain: aina on ollut joku runoilija, joka on antanut olemassa
oleville eepillisille aineksille niiden lopullisen asun.

Kuningasten kirja sisältää 60.000 kaksoissäettä, "mathnavia",
jokaisessa kymmenen tavua ja sidotut toisiinsa loppusoinnulla; ne
vastaavat siis suunnilleen eurooppalaista, viidestä jambista
rakennettua "sankarillista", keskenänsä loppusoinnullista parisäettä,
joka samalla mieluiten tulkitsee myös eheän ajatuksen. Runoelma
noudattaa nimensä mukaisesti kuninkaiden aikajärjestystä, mutta voidaan
jakaa kolmeen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee vanhan Iranin,
toinen Dareioksen ja Aleksanterin, ja kolmas Sassanien
sankaritarupiiriä.

I. Maailman ensimmäinen kuningas on Kaiumors, joka asuu vuorilla ja

jota kaikki eläimetkin kunnioittavat. Hänellä on jaloudestaan ja
kauneudestaan kuulu poika nimeltä Siamek. Kolmekymmentä vuotta
kestäneen onnen jälkeen vihamielinen Div (demoni) kokoaa joukkonsa
Kaiumorsia vastaan ja surmaa Siamekin, jota koko maailma suree yhden
vuoden. Kaiumors kokoaa "perien", so. naispuolisten henkien armeijan,
ja apunansa vielä kaikki metsänpedot taistelee Diviä vastaan. Siamekin
poika Husheng surmaa tämän. – Kaiumorsin kuoltua Husheng tulee
kuninkaaksi, lahjoittaa ihmisille tulen, ja opettaa heille metallien
valmistamisen, seppyyden, maanviljelyksen, peltojen kastelun,
leipomisen ja keittämisen, ollen täten persialaisten Prometheus ja
heidän kulttuurinsa perustaja. Hänen poikansa Tahmuras jatkaa hänen
työtänsä, pakottaen Ahrimanin ilmoittamaan hänelle kirjoitustaidon.
Tämä kulttuurikehitys saavuttaa huippunsa hänen poikansa Dshemshidin
aikana: 50 vuotta tämä täydentää ja luo urhojen aseita, ja yhtä kauan
kaikkia rauhan koristeita ja siunauksia; saman ajan hän käyttää kansan
jakamiseen pappeihin, sotilaihin, maanviljelijöihin ja käsityöläisiin;
50 vuotta hän rakentaa ja divien täytyy tehdä hänelle työtä; ja yhtä
kauan hän omistautuu merenkululle. Kolmeensataan vuoteen ei hänen
valtakunnassaan kukaan kuole. Menestys huumaa Dshemshidin, hän käskee
divien rakentaa hänelle taivaaseen ulottuvan valtaistuimen ja nousten
sille vaatii ihmisiä kunnioittamaan häntä maailman luojana. Kansat
silloin pakenevat hänen näkyvistään. Iblisin (Ahrimanin arabialainen
nimi) houkuttelemana arabiruhtinas Zohak surmaa isänsä, anastaa hänen
valtaistuimensa, ja uskoo Iblisin lupauksen perusteella tulevansa koko
maailman herraksi. Iblis opettaa hänet syömään lihaa ja pyytää siitä
palkaksi vain luvan saada suudella häntä molempiin olkapäihin. Niistä
kummastakin kasvaa käärme, jotka muka häviäisivät, jos niille
syötettäisiin ihmisen aivoja. Zohak valloittaa Dshemshidin valtakunnan
ja surmaa hänet. Alkaa sorron ja vääryyden aika, jolloin joka päivä
ryöstetään kaksi nuorukaista käärmeiden ruoaksi ja kuninkaan haaremi
täytetään kansan kauneimmilla neidoilla. Mutta Dshemshidin suvusta on
kasvamassa kostaja, Feridun, joka on äitinsä kanssa paennut Zohakin
vainoa Indiaan. Seppä Kaveh, jolta käärmeet ovat jo syöneet kuusitoista
poikaa, tahtoo pelastaa viimeisensä, ja kohottaa vyötäistaljansa
kapinalipuksi. Feridun asettuu kapinan johtajaksi, voittaa Zohakin ja
kahlehtii hänet vuoren luolaan. – Feridunin hallituskausi on jälleen
onnen aikakautta. Hän jakaa maailman kolmelle pojalleen: Selm saa Rumin
(Euroopan) ja Chawerin (Arabian ja Afrikan), Tur Turanin ja Tshinin
(Pohjois-Aasian ja Kiinan), ja Iredsh Iranin. Runoelman pohjajuoni,
Ormuzdin ja Ahrimanin taistelu, muuttuu nyt valon valtakunnan, Iranin,
taisteluksi pohjoista pimeyden valtakuntaa, Turania, vastaan.
Kateellisina Selm ja Tur surmaavat Iredshin, jonka tyttärenpoika
Minutshehr kuitenkin voittaa ja surmaa vuorostaan heidät. Feridun
hallitsee 500 vuotta. – Tämän jälkeen runoelma jättää syrjemmäksi
tähänastiset sankarinsa, kuninkaat (poikkeuksena niistä on ollut vain
seppä Kaveh), ruveten keskushenkilöinään suosimaan ritarillisia
ylimyssankareita. Ensimmäinen näistä on Zal, Feridunin suvusta
syntynyt, heitteelle pantu, mutta kotkan pesässä kasvanut nuorukainen,
urhouden ja ritarillisuuden juurikuva. Zohakin suvun neito rakastuu
häneen, he vannovat toisilleen ikuista uskollisuutta, alkaa
seikkailurikas lemmenromaani, jonka Zal urhoudellaan saattaa
onnelliseen loppuun. Täten syntyneestä kahden toisilleen vihamielisen
suvun jäsenen liitosta syntyy persialaisten ylin satusankari Rustem.
Kymmenen imettäjää ei riitä hänelle, ja lihaa ja leipää hän syö viiden
miehen edestä. Saatuaan tietää shahi Minutshehrin kuolleen varustaa
Turanin ruhtinas Pesheng, joka kuuluu Zohakin siellä uudelleen
mahtavoituneeseen sukuun, suuren sotajoukon ja lähettää sen poikansa
Afrasiabin johdolla hyökkäämään Iraniin. Shahi Newder joutuu tappiolle
ja menettää henkensä; seuraa kaksi varjoshahia, joiden aikana Irani
kärsii kovasti; nuori Rustem on enää ainoa toivo. "Raksh" (= salama)
nimisellä ratsullaan hän kiiruhtaa Albursin vuorille, jossa Firidunin
jälkeläinen Kei Kobad asuu, ja tuo hänet odottavalle sotajoukolle
uudeksi shahiksi. Tämän jälkeen hän voittaa kaksintaistelussa
Afrasiabin, joka pelastuu nopealla paolla, minkä jälkeen turanilaisten
sotajoukko lyödään. Tehdään rauha, Kei Kobad valitsee Istakhrin
pääkaupungikseen ja hallitsee loistavasti sata vuotta. Hänen jälkeensä
tulee shahiksi Kei Kaus. Demoni huomaa hänen ylpeytensä ja houkuttelee
hänet ylimysten vastustuksesta huolimatta harkitsemattomaan sotaretkeen
etelän ruusumaata Mazenderania vastaan, jonka kauneudet kuvataan
lumoavasti. Joutuen joukkoineen taisteluun yliluonnollisia voimia
vastaan shahi on tuhoutumaisillaan, mutta onneksi saadaan lähetetyksi
sana Rustemille. Seitsemän päivää kestää tämän matka shahin avuksi, ja
kerta päivässä levähtäessään ("Rustemin seitsemän lepopaikkaa") hän
joutuu kamppailemaan uskomattomia vaaroja: leijonaa ja autiomaan
hellettä, tultasyöksevää lohikäärmettä, lumoojatarta, yötä, ja kolmea
diviä vastaan. Jokainen näistä taisteluista on kuvattu kauniissa
ritariballaadissa. Rustem sitten pelastaa shahin, voittaa Mazenderanin
kuninkaan ja palaa riemusaatossa kotiin. – Käymättä ponnella sotaa
häntä uhanneita arabialaisia vastaan shahi sen sijaan antautuu
lemmenleikkiin Hamaveranin prinsessan Sudabehin kanssa, ottaa hänet
puolisokseen ja lähtee vierailemaan hänen isänsä luo, joka vangitsee
hänet. Taas Rustem rientää avuksi pelastaen hallitsijansa. –
Suuruudenhulluuden vallassa shahi nyt demonien houkutuksesta valjastaa
valtaistuimensa eteen neljä kotkaa lentääkseen taivaaseen, mutta
putoaakin metsään, josta Rustem ja pari muuta uskollista ritaria hänet
löytävät. – Tämän jälkeen seuraa kuuluisa traagillinen kohtaus, ns.
"Sohrabin tarina". Hakiessaan kerran hevostansa Rustem joutuu
viettämään lemmenyön häntä tulisesti rakastavan prinsessa Tehmimehin
kanssa ja antaa hänelle lähtiessään onykskiven: jos prinsessa saisi
tytön, olisi kivi kiinnitettävä koristeeksi hiuksiin, jos pojan,
käsivarteen. Syntyy poika, isän ilmetty kuva, aina naurava, mistä nimi
Sohrab. Hän lähtee etsimään isäänsä ja hyökkää Iraniin, jolloin
Rustemia pyydetään avuksi. Vähäksyen vaaraa tämä viivyttelee, kiivastuu
shahin nuhteista, ja viskaa hänelle seuraavat ylpeät sanat:

    "Vain Luojaa Rustem voimastansa kiittää,
    ei shahille voi siitä velkaa riittää!
    On valtaistuimeni ratsu sorja
    ja maailma on miehen uljaan orja;
    on mulla kruunu kaunis ohimolla:
    mun teräskypäräni kirkas, jolla
    ma kera keihään kuninkaita uhmaan
    ja vastauksen annan sanaan tuhmaan;
    mun salamana välkkyy miekka yössä
    ja ylinnä on taiston verityössä;
    en orja oo: mies vapaa ompi tää,
    vain Jumalalle tilin velkapää!"

Kavala Afrasiab, joka on antanut Sohrabille sotajoukon, toimittaa nyt
niin, että isä ja poika joutuvat kaksintaisteluun tuntematta toisiaan.
Rustem surmaa Sohrabin, jonka tuntee pojakseen liian myöhään. Tehmimeh
kuolee surusta. Tämä traagillinen tarina antaa runoelmalle ja sen
pääsankarille inhimillisen surun todellista tunnesyvyyttä, tässä kohden
erikoisesti kiinnostaen länsimaista kauneudentajua.

Sijavushin tarina on myös sinänsä ehyt eepos: Shahi Kei Kausin puoliso
Sudabeh rakastuu tulisesti shahin uljaaseen ja kauniiseen poikaan,
Sijavushiin, joka on ollut Rustemin luona sankarinopissa, ja saatuaan
torjuvan vastauksen syyttää häntä kuin Potifarin vaimo Joosefia
väkivallan yrityksestä. Kestäen tulikokeen Sijavush kuitenkin todistaa
viattomuutensa. Sen jälkeen hän ottaa puolisokseen Afrasiabin tyttären
Ferengisin, minkä liiton kautta Iranin ja Turanin vanha taistelu
näyttää päättyvän sovintoon; turanilaisten kateus ei kuitenkaan salli
sitä ja Sijavush murhataan. Hänen verestään kasvaa kukka, josta näkyvät
hänen kasvonsa. Ferengis synnyttää pojan, nimeltä Kei Khosru, jonka
paimenet kasvattavat turvallisissa oloissa. – Rustem kostaa
turanilaisille seitsenvuotisella hävityssodalla. Kei Khosru pelastuu ja
nousee lopuksi shahin valtaistuimelle. Hänen tehtävänään on
turanilaisten lopullinen tuhoaminen ja hänelle eepos omistaakin
laajimmin huomiota. Syntyy suunnaton sota, johon ottavat osaa sekä
maailman kaikki kansat että myös valon ja pimeyden voimat. Tässä
jättiläistaistelussa on seitsemän osaa: ensimmäinen retki Afrasiabia
vastaan; Kashanin hallitsijan Kamusin saapuminen kansoineen Afrasiabin
avuksi ja siitä syttynyt suunnaton taistelu, jossa Rustem voittaa
Kamusin; Rustemin taistelu Tshinin kaanin kanssa, joka päättyy siten,
että hän ottaa kaanin vangiksi ja lyö Afrasiabin koko sotajoukon
pakoon; Rustemin taistelu demoni Akvanin kanssa; Bishenin ja Menishehin
lemmentarina: edellinen on nuori iranilainen sankari, jälkimmäinen
Afrasiabin tytär; kahdentoista sankarin taistelu; ja Kei Khosrun suuri
sota Afrasiabia vastaan, jossa tämä vihdoinkin saa surmansa. Hyvä on
voittanut, maailman ei tarvitse enää pelätä turanilaista pimeyttä. –
Saavutettuaan näin kaikki ei Kei Khosru kuitenkaan ole onnellinen, vaan
vaipuu hurskaisiin mietiskelyihin, mikä herättää hänen urhojensa
huolta. Hän sanoo jäähyväiset valtakunnalleen ja elämälle, ja katoaa
vuoristoon; kansa uskoo hänen menneen elävänä taivaaseen. Tähän päättyy
Kuningasten kirjan ensimmäinen, vanhaa iranilaista sankaritarustoa
käsittelevä osa. Kokonaan satujen hämärään on vaipunut se, mikä siinä
on historiallista.

II. Toinen osasto kuvastaa sitä valtavaa vaikutusta, minkä Aleksanteri

Suuri on tehnyt persialaisten mielikuvitukseen: se juuri on peittänyt
varhaisemman, akemenien aikaisen kansallisen suuruuden kuin verhon
taakse, rehoittaen itse tarinastona, jonka keskushenkilönä on nyt
Iskender. Persialaisten mielikuvitus on muuttanut vieraan valloittajan
kansallissankarikseen, sijoittanut hänet shahiensa joukkoon ja ylistää
hänen valloituksiaan omina sankaritekoinaan. – Kei Khosrun jälkeen on
shahiksi tullut Lohrasp. Hänellä on kaksi poikaa, Gushtasp ja
Zerir, joista edellinen, turhaan vaadittuaan päästä isänsä
rinnakkaishallitsijaksi, pakenee Rumin valtakunnan pääkaupunkiin, jossa
hallitsijan, kaisarin, tytär Kitabun näkee hänet unessa ja päättää
etsiä ja ottaa hänet puolisokseen. Näin tapahtuu, ja kun kaisar tekee
tyttärensä avioliiton johdosta perinnöttömäksi, tämä vapaaehtoisesti
seuraa miestänsä köyhyyteen. Tuntemattomana Gushtasp sitten suorittaa
urotekoja sekä metsästäjänä että urheilijana ja saavuttaen kaisarin
suosion pääsee Farrukhzadin nimellä tunnustetun vävyn asemaan. Lopuksi
hänen isänsä luovuttaa hänelle Iranin ja niin ovat molemmat valtakunnat
joutuneet avioliiton kautta ystävyyssuhteeseen. – Gushtaspin aikana
esiintyy Zerdusht (Zoroaster), joka ilmoittaa voittaneensa Ahrimanin,
tuoneensa paratiisista tulen, ja vaativansa kaikkia omistamaan uuden
uskonnon. Näin tapahtuukin; vain Turanin hallitsija Ardshasp
kieltäytyy, jolloin näiden vanhojen vihollisten välille syttyy
uskonsota. Alkaneen jättiläistaistelun kääntää Gushtaspin voitoksi
hänen poikansa Isfendiar, persialaisten toinen kansallissankari, joka
vakiinnuttaa tulen palvonnan koko valtakunnassa. – Epäluuloinen
Gushtasp syyttää Isfendiaria vallankaappaushankkeista ja vangitsee
hänet. Tieto siitä virkistää turanilaisten rohkeutta; he tekevät
Iraniin suuren sotaretken, polttavat Avestan, hävittävät tulen
palveluksen, ja voittavat Gushtaspin, joka töintuskin pääsee pakoon.
Hänen täytyy nyt turvautua Isfendiariin, joka lyö turanilaiset ja
uudistaen "Rustemin seitsemän lepopaikan seikkailut" pelastaa vangiksi
joutuneet sisarensa. Mutta unohtamatta epäluulojansa Gushtasp lähettää
Isfendiarin vanhaa Rustemia vastaan, jota hän syyttää uskottomuudesta.
Sohrab-tarinan tragiikka uudistuu: vanha Akhilleus ja nuori Siegfried,
joka on haavoittumaton paitsi silmistään, seisovat vastakkain. Rustem
surmaa Isfendiarin, mutta hänen omakin poismenonsa on lähellä: pian hän
joutuu veljensä asettamaan ansaan, karahduttaen ratsullaan surmakseen
kaivettuun, piikkipohjaiseen salahautaan. Ulkonainen vihollinen ei
voittanut Iranin sankareita, vaan sen teki sisäinen kateus ja viha. –
Gushtaspin jälkeen tulee shahiksi Isfendiarin poika Bahman, joka
vainoaa Rustemin perhettä isänsä kuoleman vuoksi. Hänen jälkeensä tulee
shahiksi hänen tyttärensä Homai, etevä, mutta vallastaan niin
mustasukkainen hallitsijatar, että hän panee pienen poikansa arkussa
heitteelle Eufratiin. Pojasta kasvaa suuri sankari nimeltä Darab, joka
lyö valtakuntaan hyökänneet rumilaiset, tulee tunnetuksi äidilleen, ja
kohoaa valtaan ja kunniaan. Päästyään shahiksi Darab suorittaa
mainehikkaita rakennustöitä, sotii voitollisesti rumilaisia vastaan, ja
ottaa puolisokseen kaisarin tyttären Nahidin, jonka kuitenkin palauttaa
takaisin, koska hänen hengityksensä tulee pahalta. Kotonaan Nahid
synnyttää pojan, jolle annetaan nimeksi Iskender – sen yrtin mukaan,
jolla lääkärit olivat parantaneet äidin hengityksen. Kaisari Feilefus
määräsi pojan vallanperilliseksi, mutta Darab ei muistanut häntä
olevankaan, vaan otti uuden puolison ja sai hänestä pojan, jolle antoi
nimen Dara. – Darabin aikana Rum on maksanut Iranille veroa 10.000
kultaista munaa; kaisariksi päästyään Iskender ilmoittaa Daran
lähettiläille veronmaksun lakanneen, koska kultaisia munia muniva kana
oli kuollut. Hän lähtee kohtalonsa käskystä valloittamaan maailmaa,
neuvonantajanaan viisas Aristatalis ja lippunsa kuvana punasininen
pöllö, ja voittaa useissa suurissa taisteluissa Daran, joka lopuksi
pakenee vain muutamien seuralaisten kanssa. Toivoen Iskenderiltä
palkintoa näistä kaksi yrittää surmata hänet, mutta Iskenderin
saapuessa paikalle hän elää vielä. Seuraa syvästi tunteellinen kohtaus
Iskenderin lohduttaessa ja itkiessä kuolevaa Daraa ja tämän
kehoittaessa häntä maallisen suuruuden ja kunnian kukkuloilla
muistamaan hänen, Daran, kohtaloa ja kaiken turhuutta. Dara nimittää
Iskenderin perillisekseen ja antaa hänelle tyttärensä Rushenekin
puolisoksi. – Shahi Iskender Rumi tulee nyt keskushenkilöksi
sankaritarustoon, joka on yleissisällykseltään samanlaatuinen kuin
edelliset, paitsi ettei hänellä ole verikostoa suoritettavana ja ettei
hänen valloitettavanaan ole Turan, vaan koko maailma. Varsinaiset
taistelukuvaukset väistyvät taammaksi ja pääsijan ottavat
eriskummalliset, yliluonnolliset seikkailut. Häät Rushenekin kanssa,
sotaretki Indiaan ja taistelu kuningas Furia vastaan, jonka elefantit
saatetaan epäjärjestykseen naftalla hehkuvan polttaviksi kuumennetuilla
rautahevosilla, Arabian ja Egyptin valloitus, seikkailu ja liitto
Andaluksen kuningattaren kanssa, retket neekerien ja amatsoonien maahan
– aina uudet, yhä ihmeellisemmät seikkailut odottavat kuningasta, joka
ei saavuta missään rauhaa. Jaettuaan valtakuntansa ylimyksilleen hän
kuolee ja haudataan Iskenderiehiin.

III. Firdusin runollinen mielikuvitus saattoi Iskenderin tarinan

loppuun väsähtämättömällä voimalla ja tuoreudella, antaen sille kaiken
turhuuden ajatuksella vaikuttavan elämänviisauden taustan. Sassanien
vaiheita käsittelevässä runoelmansa kolmannessa osastossa, joka on noin
kaksi kertaa laajempi kuin Ilias, hänen mielikuvituksensa sen sijaan
jo kuivuu, ja tuloksena on kaavamaisempi, vähemmän hersyvä ja
väriloistoinen kuningaskronikka. Länsimainen käsitystapa ei lisäksi voi
hyväksyä sitä, että hallitsijat, joista nyt jo on olemassa luotettavia
historiallisia tietoja, siitä huolimatta joutuvat lapsellisen
satukuvittelun keskushenkilöiksi ja kohteiksi. – Iskenderin kuoltua ei
ollut varsinaista shahia, vaan maata hallitsivat pari sataa vuotta
pienet ruhtinaat. Daran erään pojan Sassan nimisiä jälkeläisiä oli
kuitenkin elänyt Indiassa köyhinä paimenina. Viimeinen heistä oli onnen
suosikki, pääsi Babek nimisen käskynhaltijan vävyksi ja sai pojan,
jolle annettiin nimeksi Ardeshir Babekan. Hänestä kasvoi uljas sankari,
joka pakeni kuningas Ardevanin tyttären Gulnarin kanssa, kokosi
sotajoukon, valloitti koko valtakunnan, voitti Ardevanin ja tuli
shahiksi. Näin oli Sassanien suku laillisesti kohotettu Iranin
elfenluiselle valtaistuimelle. Seuraa sarja satuseikkailuja eli tarina
Heftvadin madosta, miehestä, jolla oli seitsemän poikaa ja yksi tytär,
ja jonka hänen tyttärensä omenan sisästä löytämä mato, so. paha henki,
div, tekee niin rikkaaksi ja mahtavaksi, että hän uhkaa Ardeshirin
valtaa. Mutta Ardeshir surmaa madon viekkaudella. Hänen hallituksensa
loppuajat runoilija kuvaa kuin esimerkiksi ja kehoitukseksi omalle
hallitsijalleen. – Seuraavista shaheista ansaitsee mainitsemista
Shapur II, joka valepuvussa menee katsomaan Rumin kaisarin komeutta,
joutuu vangiksi, pelastuu naisen rakkauden avulla, voittaa
valtakuntaansa hyökänneet rumit, ja nyljettää elävältä uuden uskonnon
perustajan Manin, ripustaen hänen täytetyn nahkansa näkyville
varoittavaksi esimerkiksi. – Bahram Gur, arabialaisten keskuudessa
kasvanut karaistunut shahi, on koko runoelman iloisin, huolettomin ja
elämänhaluisin hallitsija, persialaisten mielisankari, jonka tarinan
runoilija on kutonut monista Harun al Rashid-seikkailuista, etualalla
talonpojat, lemmenleikit ja iloiset myllärin tyttäret. Hän on voitokas
sodissa, mutta selvittää joskus riidat diplomaattisilla neuvotteluilla,
jotka päättyvät reheviin juominkeihin. Alamaisilleen hän lahjoittaa
verot ja tuottaa Indiasta kymmenentuhatta "luria" so. luutunsoittajaa,
jotta köyhä kansa saisi nauttia soitosta. Näin ovat mustalaiset
lähteneet vaeltamaan. – Kesra Nushirvanin nuoruudessa esiintyy Mazdak,
eräänlainen varhaispersialainen bolshevikki, joka vaatii, että koko
maailmassa tulee vallita samanarvoisuuden, että rikkauden ja
omistusoikeuden tulee olla kielletty, ja että jokaisella pitää olla
sama osuus naisiin ja muuhun tavaraan. Nälänhädän aikana hän yllyttää
köyhät kapinaan, jonka pakotuksesta rikkaat, jopa itse shahi, suostuvat
kannattamaan profeetan oppeja. Ainoa, joka ei niitä hyväksy, on nuori
Kesra. Hän kokoaa Persian viisaimmat miehet hoviinsa ja haastaa
Mazdakin niiden eteen väittelemään opistaan. Häneltä kysytään nyt,
miten voidaan erottaa toisistaan isät ja lapset, jos naiset ovat
yhteisiä; kuka on herra ja kuka palvelija, jos kaikki ovat
samanarvoisia; kuka tekee työtä; kuka perii vainajat jne. Profeetta ei
kykene selittämään tällaisia ongelmia ja Kesra hirtättää hänet
jaloista, antaen ampua hänet nuolilla kuoliaaksi. Häntä kannattaneet
kolmetuhatta ylimystä haudataan elävinä päälleen. Tultuaan shahiksi
Kesra saa liikanimen Nushirvan (= hunajasielu). Runoilija kuvaa hänen
hallituksensa kultaiseksi aikakaudeksi, onnelliseksi sekä sodassa että
varsinkin rauhan töissä. Hänen päävihollisiansa ovat kristityt, jotka
ovat aikaisempien turanilaisten tilalla, ja joiden uskoon hänen
poikansa Nushzad on kasvatettu. Pojan ja isän taistelu ja pojan
kaatuminen uskonsa marttyyrina ovat runoelman kauniita huippukohtia.
Shakkipeli ja satukirja Kalilah va Dimnah mainitaan.

Jezdegerd on runoelman viimeinen shahi, jonka veli Rustem, Persian
viimeinen ritari, johtaa puolustussotaa arabialaisia valloittajia
vastaan. Kadesian taistelun aattona hän luo mielessään synkän
tulevaisuudenkuvan, jossa vanhan runoilijan voima vielä kerran kohoaa
korkeimmilleen:

    Me mitä teimme, katoo ainiaaksi
    ja orja nousee kansan valtiaaksi.

Iranin vanha kuningasten valta on katoava ja sen mukana iloinen,
onnellinen ja varakas kansa; valtiaaksi on tuleva ahdasmielinen, julma,
rahanahne arabialainen. Mutta vanha Iran kukistukoon kunnialla: Rustem
syöksyy taistelun kuumimpaan telmeeseen ja saavuttaa sankarikuoleman.
Paimenesta ylimykseksi kohonnut Mahuis surmaa kuin Macbeth viimeisen
shahin, ja näin Iran kukistuu lopuksi oman kansan ja uudelleen
voimistuneiden turanilaisten kavaluuteen. Ei ole ketään, joka laulaisi
viimeisen shahin kuolinvalitusta tai valmistaisi hänelle upeaa
kalliohautaa; kaikki ovat kuolleet; runoelma päättyy traagilliseen,
ylevään murheeseen.

Shahnaman sisällykseen tutustuessa tulee mieleen Mahabharata,
kansalliseepoksista se, johon sitä on lähinnä verrattava. Pandavain
ja Kauravain loppumaton taistelu tuntuu saaneen vastineensa
iranilaisten ja turanilaisten, valon ja pimeyden, sovittamattomasta
vastakohtaisuudesta; molempien leimana ovat lisäksi lemmentarinat,
sankarien uskomattomat urotyöt ja suunnattomat kansaintaistelut, jotka
menevät persialaisessakin runoelmassa järjen mittojen ohi, vaikka
pysyttelevät lähempänä niitä kuin sanskrit-eepos. Mielikuvituksen
kaikkea sadullistuttava rehevyys on luonteenomaista molemmille.
Suoranaisia yhtäläisyyksiäkin on. Tämä hengenheimolaisuus epäilemättä
johtuu siitä, että molempain pohjana on paljon alkuaan sisarkansojen
yhteistä muinaistarustoa.

Runoelmana Shahnama on suurtyö, merkkipatsas maailmankirjallisuuden
valtatiellä. Sen mitä persialaiset olivat kahden vuosituhannen aikana
sanoneet ja laulaneet, eläneet ja tunteneet, ikuistuttaneet
muistomerkkeihinsä ja palatseihinsa, kirjoihinsa ja muisteluksiinsa,
sommitteli yksi mies kukkaseppeleeksi, joka ei ole tuhannessa vuodessa
kadottanut tuoksuansa ja valaisee vielä tänään Persian menneisyyttä
ihmeellisellä runouden hehkulla. Tämän työn hän suoritti syvän
kansallishengen innoittamana ja loi siten eepoksen, jossa kansan ja
yksilön taiteellinen henki on yhtynyt onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Euroopan huomion kohdisti eepokseen ensiksi William Jones,
julkaisemalla siitä käännösnäytteitä. Painettuna se ilmestyi ensi
kerran Itä-Indian Kauppaseuran toimesta Kalkuttassa 1829. Julius von
Mohl julkaisi Ranskan valtion avustuksella 1831-68 koko runoelman ynnä
ranskankielisen käännöksen.

4

Shahnama tuli niin kuuluisaksi, että sen ympärille kasvoi suuri joukko
jäljittelevää eepillistä sankarirunoutta; tätä jälkikasvua on jatkunut
halki vuosisatojen aina meidän päiviimme saakka, eikä se ole vieläkään
tyrehtynyt. Lähemmäksi yleisen kirjallisuuden piiriä kuin nämä
vaivalloisen laajat runoelmat ovat kohonneet eräät romanttiset
lemmentarinat, joiden esikuvina kyllä ovat olleet Firdusin
tämänlaatuiset sepitelmät – sekä ne, joita on runsaasti Kuningasten
kirjassa, että hänen maanpaossa sommittelemansa Joosef-tarina Jusuf ja
Zalikha –, mutta joissa silti on runollista tuoreutta. Lemmenepiikan
kehittymistä suosi erikoisesti yhä enemmän veltostuva ja vain
aistillisten nautintojen arvostamiseen vaipuva muhamettilainen hovi.
Tällaisista varhaisemmista romanttisista lemmentarinoista on mainittava
Fakreddin Dshurdshanin Wis ja Ramin (1048), jossa siveys ja
rehellisyys syrjäytyy kauneuden ja lemmen tieltä, viehättävän ja
kevytmielisen Wis-prinsessan pettäessä iäkästä puolisoaan ja
kuhertaessa rakastajansa Raminin kanssa. Runoelma muistuttaa Gottfried
von Strassburgin Tristan ja Isoltea.

Kuuluisimpana nimenä Firdusin jälkeen kohoaa näkyviin Nizami
(Nizam-ed-din Abu Mohammed Iljas bin Jusuf, 1141-1203), sekä idän että
lännen kunnioittama runoilija. Jouduttuaan varhain orvoksi hänestä
kehittyi yksinäisyyttä ja mietiskelyjä rakastava luonne, jonka
vakavuutta hänen kotikaupunkinsa Ganjan (nyk. Jelisavetpol)
oikeaoppinen, ahdas sunnalaisuus oli omiaan lisäämään. Tästä johtuu,
että hänen ensimmäinen teoksensa Salaisuuksien aitta (Makhzanul Asrar,
n. 1118) on tilintekoa hänen nuoruutensa maailmankatsomuksesta, jota
nyt herännyt sufilainen, so. mystillisyyteen taipuva, vapaasti liikkuva
ajattelu syventää. Parin vuoden kuluttua hän julkaisi ensimmäisen
lemmeneepoksensa nimeltä Khosrau ja Shirin. Aiheena on jo Firdusin
lyhyesti mainitsema sassanishahi Khosraun ja hänen kristityn puolisonsa
Shirinin (= makea) lemmentarina, jossa hän syvän ihmistuntijan taidolla
mestarillisesti veistää näkyviin luonteet ja eläytyy rakastavan sydämen
intohimoihin.

Aserbeidshanin atabeg, jolle hän oli omistanut runoelmansa, antoi
hänelle sekä aineellista että aatteellista tunnustusta, Nizamin
kuitenkaan vaihtamatta korutonta, yksinäistä elämäänsä hovin
loistoon. Jatkaen runoilijatyötänsä hän 1188 julkaisi Diwanin, so.
kokoelman mieterunoja, ja sai pian tämän jälkeen valmiiksi toisen
lemmen-eepoksensa nimeltä Laila ja Majnun. Perheriidan vuoksi ei
beduinineito Laila voi saada puolisokseen rakastamaansa Majnunia, vaan
on pakotettu ottamaan toisen, josta ei ollenkaan välitä. Tultuaan
selville tästä Lailan puoliso suree itsensä kuoliaaksi. Laila on nyt
vapaa, mutta tällä välin on Majnun tullut surusta mielisairaaksi ja
kuollut harhaillessaan erämaassa. Saatuaan tiedon tästä Laila kuolee,
pyytäen, että hänet haudattaisiin Majnunin viereen. Tämän tarinan
Mizami kertoo koruttomasti, todella syvällä tunteen voimalla; se on
tullut yli muiden surullisten lemmentarinain rakastetuksi kaikkialla
itämailla. Arioston Raivoava Roland (Orlando Furioso) muistuttaa sitä
aiheeltaan.

Sankarieepoksen alalle Nizami poikkesi Aleksanterinkirjalla
(Iskandarnama, n. 1193), jonka puolihistoriallisessa edellisessä osassa
hän kuvaa Aleksanteri Suurta maailman valloittajana, antaakseen hänen
filosofisemmassa jälkimmäisessä osassa esiintyä eräänlaisena
sufilaisiin mietteisiin vaipuneena profeettana. Seitsemän kaunotarta
(Haft Paikar, n. 1197) nimisessä runoelmassa hän palaa romanttisen
lemmeneepoksen alalle; yksi näistä seitsemästä haaremitähdestä on
venäläinen prinsessa Turandokt (so. "Turanin tytär"), jonka tarina on
Carlo Gozzin ja Schillerin Turandotin perustana.

Nizamin runoelmia jäljiteltiin samoin kuin Firdusinkin, vieläpä pysyen
samoissa klassillisiksi käyneissä lemmentarinoissa. Tämä laaja runouden
ala kuvastuu myöhemmin Euroopan romantiikan itämaisissa eepoksissa,
joille se on ollut esimerkkinä ja aihevarastona.

5

Tämän jälkeen herättää huomiota ns. sufilainen runous. "Suf" oli
eräänlaista vaatimatonta villakangasta, jota persialais-muhamettilaiset
mystikot käyttivät pukunaan; tämän johdosta ruvettiin heidän koko
suuntaansa sanomaan "sufilaisuudeksi". Perien vaikutuksia kansallisesta
zoroasterilaisuudesta, kristinuskosta ja buddhalaisuudesta tämä
muhamettilaisuuden haara oli ajattelultaan vapaampaa kuin Koraanin
sanoihin sidottu ankara sunnalaisuus. Persiassa sufilaisuus levisi
helposti senkin vuoksi, että siellä oli voimassa vanhaa sunnalaisuutta
vastustava shiittiläisyys, so. siellä tahdottiin kuten persialaisten
kannalta ymmärrettävää olikin säilyttää kalifaatin perimys Muhammedin
suvussa, hyväksymättä sunnalaisuutta, jonka mukaan kaliifiksi saattoi
tulla kuka siihen muuten ansioitunut moslemi tahansa ja joka Koraanin
lisäksi hyväksyi ns. Hadithin, so. joukon Muhammedilta perittyjä
ohjeita. Sufilaisuus epäilemättä edustaa totuutta etsivää ja
taistelevaa hengensuuntaa, vaikka onkin monesti eksynyt oudostuttaville
harhateille. Perusajatuksena on ero maallisesta ja vaipuminen
jumaluuden mietiskelyyn, johon lopuksi täydellistymisen eri asteiden
kautta päästään yhtymään.

Sufilaisuuden varsinaisena perustajana pidetään Firdusin aikalaista,
hurskaudestaan kuulua Abu Saidia (968-1049), joka on tullut
runoilijanakin tunnetuksi sen kautta, että hän sisällytti koko
mietiskelynsä rubai- (monikko: rubajjat) säkeistöihin. Tällaisen rubain
muodostaa neljä kuusitoistatavuista (8 jambia) säettä, jotka sointuvat
keskenään kuin aaba; myöhemmässä persialaisessa runoudessa se on
yleinen mietelauseiden ja kärjeksi huipentuvain mielipiteiden
ilmaisumuoto. Saidin säkeistöistä hengähtää väliin vilpitöntä
uskonnollista hartautta:

    Sua, Luoja, avuksi kun huudan, luoksein riennä nopeaan,
    mun armosi ja hyvyytesi säilyttävät liitossaan;
    on jokaisella ystävänsä, suosijansa korkea,
    mä orpo, polo, ihmislapsi Sinuun katson, auttajaan.

Mutta toisen kerran hän mielestämme eksyy tältä polulta runoillessaan
maallisesta lemmestä kuin olisi se heijastusta Jumalan rakkaudesta, ja
vaipuessaan ylistämään nautintoelämää ja ihmistä panteistisenä
ilmauksena.

Huomattavampi runoilija oli harvinaisen korkean iän (n. 1119-1230)
saavuttanut Feriduddin Attar, rikas ryytikauppias, joka herättyään
huomaamaan kaiken turhuuden luopui omaisuudestaan ja vietti elämänsä
kuljeksivana dervishinä. Hän on kirjoittanut proosaksi suuren joukon
pyhien sufilaisten elämäkertoja ja mathnavi-säkein uskonnolliset
runoelmat Neuvojen kirja (Pandnama) ja Lintujen puheita (Mantikuttair),
joissa hän kuvaa ihmisen matkan maailman läpi iäisyyteen linnun vaaroja
täynnä olevaksi retkeksi seitsemän laakson eli puhdistumisasteen läpi
Kaf-vuorelle, kuninkaansa Simurgh- eli feniks-linnun luo.

Kuuluisin sufilainen kirjailija on Dshelaleddin Rumi (1207-1273),
jota on sanottu kaikkien aikojen suurimmaksi panteistiseksi
runoilijaksi. Hänen isänsä, joka oli ylhäistä sukua, hurskas ja oppinut
mies, pakeni peläten shahin kateutta Vähään-Aasiaan 1212. Täällä,
Ikoniumissa, Dshelaleddin kasvoi, saaden Vähän-Aasian persialaisesta
nimestä itselleen liikanimen "Rumi" (= kreikkalainen). Isänsä
kuoltua 1231 hän oleskeli jonkin aikaa Aleppossa ja Damaskuksessa,
perehtymässä kokemusperäisiin tieteisiin, mutta kyllästyen niihin
palasi takaisin Ikoniumiin, antautuen kokonaan uskonnollisiin
mietiskelyihin. Uskonveljiänsä kohdanneen vainon johdosta hän perusti
Maulavi-dervishikunnan, jonka jäsenet tulivat kuuluisiksi
surupuvustaan, musiikistaan ja salaperäisestä tanssistaan (sama):
keskeytymättömällä pyörimisellään tämä edustaa sekä sfäärien että
sielun liikettä, minkä viimemainitun aiheuttaa sufilaisen Jumalaa
kohtaan tuntema palava rakkaus. Tällä dervishikunnalla oli Turkissa
viime aikoihin saakka lukuisia luostareita, ja on sen johto katkeamatta
periytynyt Dshelaleddinin suvussa, keskuspaikkana aina Ikonium (Konia).
Vaipuminen mystiikkaan innostutti hänet runoilemaan: useimmat
verrattomista ghazaleistaan hän sepitti dervishiensä edustaman
uskonnollisen hurman vallassa ja kunniaksi; onpa hänen kuuluisa
suurteoksensa Mathnavi, joka sisältää n. 30.000 kaksoissäettä,
lähtöisin tästä samasta mystillisestä innoituksesta. Sekä hänen
ghazaleissaan että Mathnavin siveellisiä opetuksia sisältävissä
säkeissä on ylevää lentoa, syvää tunnetta ja kimaltelevaa
kuvarikkautta, tulkittuna hienolla runoilijan taidolla. Keskeisenä on
aina ajatus kaiken jumalallisuudesta, elämän ilmiöistä ja
olevaisuudesta jumalallisen voiman heijastuksena ja osana:

    Kauneus, joka koko yön opettaa lemmenleikkiä Venukselle ja kuulle,
    jonka katse lumovoimallaan sinetöi taivaan silmät.
    Katsokaa sydämeenne, oi moslemit!
    Olen niin sekaantunut häneen, ettei kenenkään sydän minuun.
    Hänen rakkaudestaan ensiksi synnyin, hänelle annoin lopuksi
                                                             sydämeni.
    Kun hedelmä putkahtaa ulos oksasta, siitä oksasta se riippuu.
    Hänen kiharansa sanoo: "Ryhdy tanssimaan nuoralla!"
    Tämän kynttilän liekki sanoo: "Missä on perhonen, että se palaisi?"
    Kiiruhda, sydämeni, tanssimaan tuolla kiharalla;
    heittäydy liekkiin, kun hänen kynttilänsä on sytytetty!
    Et voi enää olla ilman sen liekkiä, tunnettuasi kerran palamisen
                                                               hurman;
    vaikka elämän vesi tulisi luoksesi, se ei saisi sinua pois
                                                             liekistä.

Hillitympi kuin Dshelaleddin on mielikuvituksensa lennossa ja
uskonnollisuudessaan hänen aikalaisensa Saadi (1184-1292),
elämänkokemuksien runoilija. Hän oli syntyisin Shirazista, opiskeli
Bagdadissa, teki neljätoista toivioretkeä Mekkaan, matkusteli suuren
osan ikäänsä kaikissa maissa Etelä-Eurooppaa ja Indiaa myöten, oli
kerran ristiretkeläisten vankina ja pakkotyössä, taisi hindustania ja
latinaa. tunsi Senecan kirjoituksia – oli siis todennäköisesti aikansa
korkeimman itämaisen sivistyksen omistaja. Hänen laajasta
runotuotannostaan ovat kuuluisimmat Hedelmätarha (Bustan, 1257) ja
Ruusutarha (Gulistan, 1258). Edellinen on proosatarinoin ja
mathnavisäkein sommiteltu opettavainen runoelma, käsitellen syviä
filosofisia ja uskonnollisia kysymyksiä, usein täysin kristillisessä
hengessä. Jälkimmäinen on samoin vuoroin proosaa ja runoa, ja jakautuu
kahdeksaan osaan: Kuninkaiden tavoista; Dervishien ominaisuuksista;
Tyytyväisyyden eduista; Rakkaudesta ja nuoruudesta; Vanhuuden
vaivoista; Kasvatuksen vaikutuksesta; Seurustelun velvoituksista. Sen
käytännöllistä viisautta sisältävät sananlaskumaiset lauselmat ja sirot
säkeistöt ovat tehneet sen persialaisten keskuudessa ennen muita
muistetuksi ja rakastetuksi:

    Jos tieto oisi rikkauden ehto,
    ois köyhyys täällä enemmistön kehto;
    mut tyhmillehän kultaa aina piisas:
    sai siitä ihmettelyn aiheen viisas.

    Ei tieto meille rikkautta takaa,
    sen yksin taivas niinkuin tahtoo jakaa;
    näin ollut ompi alust' aikojen:
    ain' tyhmä voitti tuumat viisaiden;
    kun runoilija peittyy nälän multaan,
    niin narri kompastuvi mullan kultaan.

6

Yllämainittujen runoilijain lyriikka on harrasta ja opettavaista,
tulkiten antautuvassa mielessä sufilaisten mystillistä panteismiä.
Mutta vapautunut ajattelu otti toisenkin suunnan, päätyen kannalle,
jota voisi sanoa mystillisen sufilaisuuden ratsionalistiseksi
vastapainoksi. Se siis piti Koraania voitettuna asteena, mutta säilytti
siitä eteenkinpäin vapautensa, vaipumatta juovuttavaan panteismiin.
Tämän ratsionalismin edustaja on lyyrikko Omar bin Khajjam.

Omar Khajjam (= teltantekijä) oli aikansa kokemusperäisen tieteen
edustaja, matemaatikko ja tähtien tutkija, syntynyt noin 1050, kuollut
1123; liikanimensä hän sai todennäköisesti isänsä ammatista. Jo nuorena
hänestä tuli niiden kahden henkilön ystävä, jotka myöhemmin perustivat
pelätyn assassinilaisten lahkon, ja joista toinen, päästyään
seldshukshahin pääministeriksi (visiiriksi), antoi hänelle vakinaisen
apurahan. Tämän varassa Omar voi huolettomana antautua tieteellensä.
Hänen arabiankielinen algebransa oli aikansa korkein saavutus, ja hänen
perehtyneisyytensä tähtitieteeseen niin suuri, että hän kykeni
korjaamaan tähtitieteelliset taulukot ja valmistamaan uuden kalenterin,
ns. seldshukkien ajanlaskun, joka alkaa maalisk. 15 p. 1079. Aika on
kuitenkin saattanut tiedemiehen maineen unhoon – vain runoilijan
laakeri viheriöitsee yhä. Laakeriseppeleen on oma aika ja jälkimaailma
antanut hänelle Rubajjat-kokoelmasta, joka sisältää viitisensataa
nimensä mukaisessa muodossa olevaa säkeistöä. Muutamat niistä ovat
sufilaisesti panteistisiä, mutta enimmät kokonaan toisenlaisia: jyrkän
vapaa-ajattelijan mietelauseita, joissa hän taistelee sekä
oikeauskoisen islamilaisen papiston, uleman, ahdasmielisyyttä ja
tekopyhyyttä että myös äärimmäisten sufilaiskiivailijoiden mystillisiä
houreita vastaan. Tässä hän saavuttaa terävyyden, joka on tuottanut
hänelle idän Voltairen nimen. Mutta se, mikä hänen ajatusmaailmassaan
on todella positiivista, ei toiselta puolen ulotu tavallista
epikurolaista filosofiaa syvemmälle: koska kaikki on turhuutta eikä
kukaan kykene ratkaisemaan elämän ja kuoleman arvoitusta, on parasta
nauttia kaikesta, mitä kiitävä hetki mukanansa tuo, ennen muuta viinin
ja lemmen iloista. Tämän evankeliuminsa Omar on saattanut rubai-asuun
suoranaisella runoilija-hienomekaanikon kätevyydellä ja siroudella.
Englantilaisen kääntäjämestarin E. Fitzgeraldin tulkitsemana (1859)
siitä on tullut varsinkin englantilaisen kulttuuripiirin runoaarre. Se
on käännetty meidänkin kielellemme:

    Koraani lupaa: hurskaan palkka suuri
    on Bedenissä viini, vieno huuri. –
    Siis viini, lempi suotakoon jo täällä,
    kun siellä tarjotaan vain samaa juuri.1

[Teltantekijän lauselmia. Suomentanut Toivo Lyy. W.S.O.Y. 1929.]

Omar Khajjamin elämänilon linjalta tapaamme Persian suurimman lyyrikon:
Shams-ud-din Muhammedin, runoilijanimeltä Hafiz (= säilyttäjä). Hafiz
syntyi Shirazissa 14:nnen vuosisadan alussa ja eli tässä kaupungissa
suurimman osan ikäänsä, kuollen siellä 1388; hänen hautansa on
säilynyt. Perehtyen varhain sekä runouteen että teologiaan, erikoisesti
sufilaiseen mystiikkaan, hän lopuksi liittyi dervisheihin ja pääsi
suurvisiirin häntä varten perustaman Koraanin selityskoulun johtajaksi.
Koraanintaidostaan hän juuri saikin liikanimensä. Mutta tähän alaan
erikoisesti kuuluva raitis ja siveellinen elämä ei näytä olleen Hafizin
mieleen, minkä johdosta hän usein joutui uskonveljiensä moitteiden
kohteeksi. Kostoksi hän armotta pilkkasi heitä runoissaan, vihjaillen
heidän tekopyhyydestään. Hafizin runoilijamaine levisi Indiaan saakka,
jonne eräs shahi kutsui häntä; runoilija läksikin, mutta sai
taipaleella suoritetusta merimatkasta niin kovat kokemukset, että pyrki
kiireesti rannalle ja palasi kesken kotiin. Hänen yksityiselämästään ei
tiedetä juuri mitään: eräässä runossaan hänen arvellaan kertovan
vaimonsa, toisessa poikansa kuolemasta; muutamissa hän ilmaisee
rakastavansa "Sokeriruo'on oksa" (Shakh i Nahat) nimistä tyttöä. Kun
syntyi erimielisyyttä siitä, voitaisiinko tällaista koraanikoulun
johtajaa haudata siunattuun maahan, kysyttiin neuvoa hänen runoiltaan,
joita oli jo ruvettu käyttämään oraakkeleina: avattiin kirja
umpimähkään ja saatiinkin ohje: "Älä käännä pois jalkaasi Hafizin arkun
luota, sillä vaikka hän on rypenyt synnissä, hänet päästetään
paratiisiin". Hafizin pääteos on Diwan (kokoelma), joka sisältää 573
lyhyttä runoa, ns. ghazalia. Näissä on vähintään viisi, enintään
kuusitoista säeparia, joiden kaikkien jälkimmäiset säkeet sointuvat
keskenään; viimeisen tulee välttämättä sisältää runoilijan nimi.
Ghazalit ovat aakkosjärjestyksessä. Hafiz sepitti lisäksi paljon
kvasida, rubai-, mathnavi- ym. runoja. Hänen runoutensa todellisesta
tarkoituksesta on oltu eri mieltä: toiset pitävät niitä vain
aistillisuuden ja aineellisuuden, viinin, naisen ja laulun
anakreonimaisina ilmauksina, mutta toisista ne ovat itämaisen
selitystavan mukaan vertauskuvallisia, kätkien syviä filosofisia
viisauksia. Totuus lienee sillä välillä: Hafiz varmaan ajatteli ja haki
usein sepittäessään runojaan ilmaisua sufilaiselle, panteistiselle
mystiikalle, mutta otti silti runokuvansa ja vertauksensa
luonnontuoreesta, viinin herkistämästä nautintoelämän ilmapiiristä,
jossa näyttää hyvin viihtyneen. Hän laulaa täten neidon ruusuposkista
ja liljakädestä, jotka tuottavat enemmän iloa kuin Bokharan kulta ja
Samarkandin jalokivet; viinin punavirrasta, joka ilahduttaa alakuloista
sydäntä ja jonka vertaista ei kiihkoilijain Edenissä ole. "Älä puhu
kohtalosta", hän sanoo, "vaan tuoksuista ja viinistä, kukista, jotka
kukoistavat ympärillämme; ne ovat kaikki pilviä ja unta; keskitä
ajatuksesi rakkauteen ja iloon, äläkä toivo pääseväsi pyhän hämyn
perille".

Hän pyytää Luojan tähden tuomaan viiniä lääkkeeksi särkyneelle
sydämelle: "Yötuuli suuteli tuoksuvaa kiharaa oikullisen immen
valoisalla otsalla ja sivumennen antoi minulle puolet tuosta
varastetusta suudelmasta – kuka olisi uskonut, että sydän voisi
vuodattaa verta ja särkyä noin pienestä asiasta – viiniä, punaista
viiniä, oi säälikää minua!" Hän tahtoisi kuolla, kuulla sillä hetkellä
ne kellot, jotka kehoittavat matkamiestä valmistautumaan viimeiselle
taipaleelle taivaaseen tai helvettiin; hän ei pelkää kuolon kaameata
karavaania eikä pimeää matkaa, vaan menisi iloisesti peloittavaan
virtaan ja sen pyörteisiin: "Sillä mitäpä ne, jotka ovat sen toisella
puolella, tietävät meidän taakoistamme? Mitäpä ne, jotka ovat kuolleet
kirkastetuin kasvoin, tietävät rakkauden katkerasta mysteriosta, siitä
rakkaudesta, joka tekee minusta niin murheellisen narrin – narrin
Hafizista! – niin, narrien narrin". – "Veikot", hän kehoittaa
innostuen, "jo aamu sarastaa ja arka rusko heittää sen helmiharteille
pehmeästi aaltoilevan sumuvaipan – veikot, aamumalja! Kaste himmentää
tulpaanin posket, maasta kohoaa aamun suloisia tuoksuja, tuuli leyhkää
pehmeästi paratiisista; juokaamme uuden päivän aamun malja! Punainen
ruusu istuu vihreällä valtaistuimellaan ja hänen jaloissaan leviää
säkenöivä ruohikko; tuokaa viiniä, kirkasta kuin tuli, punaista kuin
rubiini; veikot, aamun malja ennenkuin se häviää! – Mitä! Onko kapakka
taas kiinni! Kapakan ovi kiinni tällaisena aamuna! Suuri Ovien Avaaja,
Sinua rukoilemme avaamaan sen, sillä me kolkutamme turhaan. Ihmeellinen
ja kiusallinen asia, että kapakka pidetään kiinni tähän aikaan; siitä
huolimatta me juomme – ruusun alla; Elämän Vesi juoksee tästä pienestä
lähteestä. Tämä lumomalja on Sikandarin kuvastin: siitä heijastuu koko
maailma; se on täynnä kuvia voidelluille silmille; juot siitä Maailman
viisautta. Punaruusun alla juomme punaista viiniä punaisessa
sarastuksessa ja suudellen hänen punaisia huuliaan; ei kimalainen
maista sellaista kukkaa, ei keisarilla ole sellaisia päiviä kuin
minulla. Vielä kerran, oi Hafiz, sarastaa aamumalja, toinen päivä,
jolloin voit hakea hänen kasvojansa! Kärsivällisyyttä! Päivä tulee,
jossakin oudossa paikassa, jolloin väkevät kätesi vihdoinkin nostavat
hänen huntunsa".

Ensimmäiset näytteet Hafizin runoudesta saattoi Euroopan kuuluville
William Jones; saksaksi sitä julkaisi 1812 Hammer Purgstall, antaen
siten aiheen Goethen Länsi-itäisen (West-östlicher) Diwanin syntyyn.
Tämän johdosta Hafiz on tullut erikoisesti saksalaisen kulttuuripiirin
suosimaksi. Hän on yleisen kirjallisuuden historian tähtinimi.

Persialaiset sanovat heillä olevan seitsemän klassillista kirjailijaa:
Firdusi, Nizami, Dshelaleddin Rumi, Saadi, Omar Khajjam, Hafiz ja
Dshami, Viimeksi mainittu, oikealta nimeltään Nuruddin Abdur-Rahman
(1414-1492), oli kotoisin Dshamin kaupungista. Hän on viidennentoista
vuosisadan johtava kirjailija, samoin kuin Hafiz oli edellisen. Hänen
lyyrillisestä tuotannostaan on mainittava kolme Diwania (1479-1491),
romanttisista eepoksistaan Seitsemän valtaistuinta (Haft Aurang), joka
sisältää mm. runoelmat Salaman ja Absal, Laila ja Mejnun ja Jusuf ja
Zalikha, ja proosateoksistaan Kevätpuutarha (Baharistan). Dshami ei ole
uutta luova kyky, vaan kokoaa itseensä sekä sufilaisuuden että
elämänilon perinteet, käsitellen yleensä vanhoja aiheita. Dshamin
keralla olemme saapuneet persialaisen runouden syksyyn; sen luova voima
ehtyy ja se katoaa yleisen kirjallisuuden piiristä; vain Indiassa se
viettää vielä vaisun indiaanikesän.

7

Persialaisten tarinoimishalu, joka ilmeni jo Kuningasten kirjan pohjana
olevasta kansanepiikasta, haki tyydytystä myös suorasanaisesta
romaanista. Tämä kertoo kaikuja kansallisrunoelman sadunomaisista
seikkailuista, lisää niihin muhamettilais-arabialaisen aihepiirin,
saman, jota romanttisessa eepoksessa oli niin mielellään käsitelty, ja
harrastaa erikoisesti indialaisperäistä Pantshatantran aineistoa, joka
oli tuttua jo pehlevikäännöksen ajoilta. Se on yleensä rakennettu
kehyskertomuksen muotoon, kuten Tuhatyksi yötä. Esimerkkinä
mainittakoon indialaisperäinen Sinabadin historia (ei ole sekoitettava
merimies Sindbadiin), joka käännettiin kreikaksi 11:nnellä vuosisadalla
ja tuli sitä tietä, nimellä Syntipas eli kirja seitsemästä viisaasta,
varhain Euroopassa tunnetuksi. Nashshabi niminen kirjailija sisällytti
sen 1330 uudessa proosamuodossa Papukaija-romaaniinsa. Eräs prinssi on
opettajansa neuvosta, horoskooppinsa vaatimuksesta, sitoutunut olemaan,
palattuaan isänsä hoviin, seitsemän päivää vaiti. Mutta jouduttuaan
isänsä haaremissa epäsiveellisten lähentelyjen kohteeksi hän
suuttuneena torjuen nämä unohtaa lupauksensa. Loukkautunut ihailijatar
ilmiantaa hänet muka väkivallan yrityksestä kuninkaalle, joka tuomitsee
hänet kuolemaan. Mutta kertomalla lukuisia esimerkkejä naisten
ilkeydestä ja kavaluudesta visiirit saavat kuninkaan horjumaan ja
lykkäämään päätöksensä toimeenpanoa, jonka hän taas päättää heti
toteuttaa kuultuaan yöllä puolisonsa kuvauksia miesten petollisuudesta.
Näin kuluu seitsemän päivää, jolloin prinssi pääsee lupauksestaan ja
saattaa todistaa viattomuutensa. Visiirien ja puolison kertomukset
muodostavat romaanin. Papukaijakirja (Tutinameh) on myös
indialaisperäinen (Sukasaptati) kehysromaani. Papukaija siinä kertoo
viitenäkolmatta yönä satuja lemmen intohimon valtaan joutuneelle
prinsessalle, jonka puoliso on matkoilla, estääkseen häntä
aviorikoksesta. Persialaisten romaanilla on yleensä haaremikertomuksen
leima: se on loistavanvärinen, sadunomainen, vahvasti eroottinen,
keskuksena haaremin salatuimmassa kammiossa lemmenhurmion vallassa
odottava nainen, jonka omaksi saaminen muodostaa romaanin juonen.

Uuspersialainen tietokirjallisuus rupesi kehittymään jo kymmenennellä
vuosisadalla, Samani-hallitsijain aikana (900-1229), jolloin
arabialaisen Tabarin kuuluisa maailmanhistoria käännettiin; se on
ensimmäinen säilynyt uuspersialainen suorasanainen teos, klassillinen
sujuvan ja selkeän tyylinsä vuoksi. Tältä ajalta on lisäksi periytynyt
mm. ensimmäinen persialainen lääketieteellinen teos, joka tavallaan
yhdistää Indian ja vanhan kreikkalaisen lääketieteen. Kuuluisa
arabialainen keskiajan oppinut Avicenna oli kansallisuudeltaan
persialainen; hän on kirjoittanut äidinkielellään, paitsi runoutta,
filosofian esityksen. Huomattavimmat ovat persialaisten tieteelliset
saavutukset historian alalla; vaikkakin ne ovat usein kritiikiltään
puutteellisia ja tyyliltään teennäisiä ja heikkoja, ne ovat silti
länsimaiden tieteelle arvokkaita lähteitä, valaisten aikoja ja oloja,
esim. Indian historiaa ennen englantilaisten maahantuloa, jotka muuten
jäisivät hämäriksi. Historioitsija Mirkhond (1433-1498) kirjoitti
seitsenosaisen profeettain, kuningasten ja kaliifien historian nimeltä
Puhtauden tarha (Rauzat-ussafa), joka kritiikittömyydestään ja
kukkaistyylistään huolimatta on varhaisen historiankirjoituksen
parhaita saavutuksia. Sharafuddin niminen historioitsija kirjoitti
Timurin historian (Zafarnama, 1425).

Ludvig XIV:n arabiankielen tulkki François Pétis de la Croix, joka
vietti nuoruudessaan ministeri Colbertin lähettämänä kymmenen vuotta
Syriassa, Persiassa ja Turkissa, julkaisi 1710-1712 viisi osaa
persialaista saturomaanikirjallisuutta nimellä Tuhatyksi päivää (Les
Mille et un Jours), ja 1722 yllämainitun Timurin historian. Nämä ym.
samoihin aikoihin ilmestyneet itämaisen kirjallisuuden käännökset
(katso arabialaisia) aiheuttivat Ranskan kirjallisuudessa 1700-luvulla
erikoisen itämais-romanttisen muotivirtauksen.

8

Indiassa näimme draaman alun katoavan historian hämärään ja
indialaisten yleensä osoittavan huomattavaa draamallista taipumusta
sekä jo varhain kehittävän näytelmätaiteensa eurooppalaiselle asteelle.
Persialaisten historiassa ei ole todettavissa vastaavaa kehityksen
viivaa: näytelmä ei missään muodossa sisälly heidän kirjallisuuteensa
ja tulee ylipäätänsä näkyviin vasta 19:nnellä vuosisadalla. Mutta
silloin se esiintyy tavalla, joka monesta syystä herättää sen
ajatuksen, että alla ja takana saattaa sittenkin piillä ikivanha
perinne.

Olemme jo maininneet persialaisten olevan "shiittiläisiä", so.
kannattavan kalifaatin periytymistä Muhammedin eli siis hänen
tyttärensä Fatiman ja tämän puolison Alin suvussa. Kun ei näin
kuitenkaan käynyt, vaan Ali ja hänen poikansa Hassan murhattiin ja
Hussein kaatui Kerbelan luona, tuli tämä mielipide samalla merkitsemään
vastalausetta anastajakaliifeja ja vieraita valloittajia vastaan, mikä
oli omiaan antamaan shiittiläisyydelle kiihkoa ja kestävyyttä. Nyt on
persialaisilla ollut tapana viettää muharram- (tammi-)kuun kymmentä
alkupäivää tazieh-juhlana (tazieh = lohdutus), johon aluksi on
todennäköisesti kuulunut yksinkertaista valitusta ja riemua auringon
"kuoleman" ja "synnyn" johdosta. Lähellä on se ajatus, että
kysymyksessä on ikivanha Tammus-Osiris-juhla, jota varmaan on jo ennen
historian aamua itämailla vietetty; kansat täyttävät vain tällaisen
vanhan tavan uudella sisällyksellä. Kun nyt Alin, Hassanin ja Husseinin
kunnioitus yhtyneenä poliittiseen kiihkoon kasvoi vähitellen
suoranaiseksi palvonnaksi, ja he saivat todennäköisesti sekä
zoroasterilaisuudesta että kristinuskosta ei vain marttyyrien, vaan
myös eräänlaisten vapahtajien maineen, joille Jumala on heidän
kärsimyksiensä tähden antanut oikeuden määrätä, ketkä pääsevät
paratiisiin, tulee vähitellen erikoisesti Hussein taziehjuhlan
keskukseksi, ikäänkuin auringoksi, jonka pimeys oli surmannut, mutta
joka ihmeteoillaan tuo uskovilleen autuuden. Vuosisatojen kuluessa ja
varsinkin sitten, kun shiittiläisyys tuli Safawi-hallitsijasuvun mukana
(1502) valtionuskonnoksi, nämä Tammus-Hussein-juhlat kehittyivät yhä
monipuolisemmiksi, kuoroiksi, valitusvirsiksi ja kulkueiksi, nimenomaan
draamalliseen suuntaan, tarkoituksena kun oli marttyyrin kohtalon
näyttäminen. Valitukset saivat määrätyn sanamuodon, eri kohtaukset
kehittyivät itsenäisiksi, perinne piti keskeistä juonta ja saavutuksia
eheinä, ja niin syntyivät nykyaikaiset tazieh-esitykset. Ne ovat
Hussein-miraakkeleja ja vastaavat suurin piirtein tunnettuja
Ober-Ammergaun kärsimysnäytelmiä. Niitä ei ollut kirjoitettuna vielä
1870-luvulla, jolloin englantilainen Lewis Pelly merkitsi niistä
muistiin 37 ja julkaisi nämä (1879). Kaikkiaan niitä on 52.

Tazieh-sarja alkaa Joosefin tarinalla – Jaakob sanoo lopuksi: "Oi,
tulkoot tuhannet samanlaiset kuin minä ja Joosef Husseinin
lunastusrahaksi!" – ja jatkuu esittäen Husseinin ihmetöitä monien
eriskummallisten kohtausten kautta, joissa yhtyvät historia, legenda,
muhamettilaisuus ja väliin häivähdys kristinuskosta. Sarja päättyy
ylösnousemukseen, joka alkaa enkeli Sarafilin pasuunanpuhalluksella.
Paratiisin avain joutuu lopuksi Husseinille, joka tietenkin järjestää
sinne kaikki shiittiläiset, mutta Sunnalaiset sitä vastapäätä.
Näytökset alkavat juhlakulkueilla, joiden osanottajat vaipuvat
hurmostilaan eläytyessään Husseinin marttyyrikuolemaan ja sen
merkitykseen, ja viileskelevät itseään veriin asti. Taziehnäytökset
ovat draaman historian kannalta valaisevia: ikäänkuin silmäimme edessä
ne ovat syntyneet uskonnollisen palvonnan yhteydessä.

Persialaisilla on maallinenkin näytelmä, pila (temacha, teglid), joita
kuljeksivat "taiteilijat" ja heidän "bajadeerinsa" esittävät
tilapäisnäyttämöillä.

VI. ARABIALAISET.

1

Arjalaisista palaamme nyt takaisin seemiläisiin, antaaksemme
esiintymisvuoron arabialaisille, joiden nimen ja ratkaisevan
vaikutuksen olemme jo tavanneet ja todenneet puhuessamme persialaisten
kirjallisuudesta. Arabian aution niemimaan beduinien kieltä, jota
ajanlaskumme alussa puhui sangen rajoitettu ihmismäärä, käyttää nyt
viitisenkolmatta miljoonaa; Koraanin kielenä se vallitsee parin sadan
miljoonan uskonnollista elämää. Sen edustama kirjallinen kulttuuri on
ollut vanhastaan Euroopassa kuuluisa.

Arabialaisten varhaisrunous ja se mitä siitä tiedetään valaisee
kiintoisasti runouden syntyä yleensä. Emme joutune kauas totuudesta
otaksuessamme, että hebrealaisbeduinien vanha kostoruno, Lemekin
sotalaulu (katso Hebrealaiset, 4), on kuvaava heidän sen ajan
eteläisemmillekin veljilleen, so. että eräänlainen yksinkertainen
koston ja riemun, lemmen ja surun, yleensä alkuperäisten,
sekoittamattomien tunteiden väkisin ääneksi, ulvahdukseksi,
puristautunut laulumainen ilmaisu, joiku, on ollut arabialaisten
ajanvietteenä heidän retkeillessään karuilla aavikoillaan, korkean ja
kirkkaan taivaan alla. Verikosto, josta mainittu hebrealaisten säkeistö
puhuu, on ollut arabialaisten elämän tärkein säätäjä ravinnon
hankkimisen ja suvun lisäämisen jälkeen.

Sen pitkän ajan kuluessa, jonka aavistamme ulottuvan tästä vanhasta
Sinain beduinien kostolaulusta meidän ajanlaskumme alkuvuosisatoihin
saakka, on tähän "luonnonrunouteen" ehtinyt liittyä monenlaista
mieltymystä ja harrastusta. Puoleksi säveleenä syntyen sen sanat ovat
joskus hakeutuneet peräkkäisiksi ja keskinäisiksi sukulaisääniksi,
soinnuiksi, jotka ovat erikoisesti helähtäneet ja miellyttäneet. Kun
sitten kokemus osoitti, että tällainen määrätty tahti ja sanojen
keskinäinen sointuvaisuus ikäänkuin sitoi joiun eheäksi, terävästi
muistiin painuvaksi kokonaisuudeksi, rupesivat joiut yhä useammin
syntymään ottamalla huomioon nämä ulkonaiset muistamisen miellyttävät
apukeinot. Kun ei osattu kirjoittaa, oli pakko muistaa. Ei ole
luultavaa, että tällainen kehitys on tietoisen työn tulosta;
pikemminkin se on tiedotonta uimista salaisten kauneusvaistojen
alkuunpanemassa virrassa; vain joskus on ehkä nerokkaille yksilöille
suunnan edullisuus välähtänyt tietoiseksi, mikä on silloin voinut
merkitä suurta edistysaskelta. Vasta myöhemmällä asteella on runon
tahti ja sointu tietoisesti huomattu, tutkittu ja taottu runo- ja
sanaseppyydeksi.

Vanhinta sointutekniikkaa edustanee se lyhytlauseinen,
loppusoinnullinen proosa (saj'), jota Muhammed käytti Koraanissa.
Seuraava askel oli tavujen järjestyminen tahtiin, so. runojalkoihin, ja
niiden rajoittuminen määrälukuisiksi. Näin syntyi keskenään sointuva
kaksoissäe (rajaz). Tältä pohjalta lähtien arabialaiset ovat jo varhain
kehittäneet kaikkiaan 16 eri runomittaa ja säejärjestelyä, so. runon
muotoa. Ei ole tietoa siitä, että he olisivat saaneet tähän muualta
opastusta tai esimerkkejä, vaan on loppusoinnullinen runous heidän
omintakeinen, ihmeteltävä saavutuksensa, jossa vain kiinalaiset ovat
heidän vertaisiaan.

Arabialaisten runoudessa voi säe- ja sointurakenteen lisäksi todeta
vielä kaksi tunnusmerkkiä, jotka ilmeisesti aiheutuivat ulkoa oppimisen
pakosta: joka säkeistön piti yleensä sisältää ehyt ajatus; pitemmissä
runoissa (kvasidoissa = elegioissa) oli sisällys järjestettävä määrätyn
kaavan mukaisesti. Edellisestä säkeistöt saivat niin suuren
itsenäisyyden, että niiden keskinäinen järjestys kävi vähemmän
tärkeäksi: ne olivat kuin helmiä nauhassa; kvasidan sisällyksen
tavallinen kaava on seuraava: alussa kuvataan vanha leirin paikka,
jonka kohdalla runoilija pyytää tovereitaan pysähtymään, kun hän
valittaen muistelee menneitä aikoja; sitten hän kertoo
lemmenvoitoistaan ja -kärsimyksistään, vaelluksistaan erämaassa, ja
kuvaa hevosensa tai kameelinsa asiantuntijan tarkkuudella; lopuksi
seuraa palaaminen nykyhetkeen ja usein – ei aina – mahtavan sheikin
ylistys, jolta runoilija odottaa runostansa palkintoa.

Verikoston ja heimosotien aikoina, lukemattomina vuosisatoina, oli joka
mies soturi ja herkkä kuulemaan, jopa itsekin yrittämään, urotöidensä,
naistensa ja viinin ylistystä. Myös naiset, joiden vapaan ja
ylipäätänsä kunnioitetun aseman miesten rinnalla vasta muhamettilaisuus
kätki hunnun alle, esiintyivät runojen sepittäjättärinä. Rauhan aikana
kokoonnuttaessa yhteisille markkinapaikoille runoilijat esittivät
laulujaan yleisölle. Asian luonnosta johtuu, että tämä tuli jo ammoin
varsinaisten "runojain" (rawi) erikoistehtäväksi, vaikka joskus
kuuluisa soturi saattoi myös olla etevä runoja. Heidän nimenänsä oli
ash-Shair (= "tietävä mies"), mikä viittaa siihen, että uskottiin
heillä olevan hallussaan yliluonnollisia "sanan" voimia.

Arabialaisten uskonnosta säilyneet tiedot eivät osoita korkeata tasoa.
Käsitykset yliluonnollisista voimista olivat aineellistuneet
konkreettisiksi epäjumaliksi, joita oli lukuisasti: yksi joka päivälle.
Juutalaisuus ja kristinusko olivat tunkeutuneet moniin kaupunkeihin,
edellinen mm. Medinaan, josta Muhammed sen hävitti.

Muinaisarabialaisen runouden taustalla emme siis oikeastaan tapaa sitä,
minkä esim. varhais-arjalaisia ajatellen asettaisimme korkealinjaisen
runouden edellytykseksi: näemme tosin karuissa oloissa karaistuneen
kansan, jonka fyysillinen ja älyllinen rakenne on ensiluokkainen, mutta
emme koko kansan elämään käänteentekevästi vaikuttavia tapauksia, jotka
olisivat olleet suurten eepillisten ajatusten aiheuttajina; näemme
heimosodat, verikoston ja lemmen, jotka kyllä kuumentavat yksilölliset
intohimot, mutta eivät luo näköaloja koko olemassaolon kamppailuun
eivätkä kiihdytä kansaa yhteisen innostuksen valtaan; näemme
epäjumalia, mutta emme Jumalaa, joka vasta haltioittaa sielun
kykeneväksi luomaan ylevää runoutta. Niinpä ei arabialaisilla ole
suurta kansallista kertoma- eikä traagillista runoutta.

Varhaisarabialaisten elämästä ja tavoista, heidän runoudestaan ja
runoilijoistaan, sisältää suuren määrän tietoja Abulfaradshin (897-967)
Laulujen kirja (Kitab ul-Aghani). Abulfaradsh oli Ispahanissa syntynyt,
Bagdadissa kasvatuksensa saanut, ja muhamettilaisen maailman eri
keskuksissa elänyt runoilija ja oppinut muinaistutkija; mainittu kirja
on tärkeimpiä lähdeteoksia tutkittaessa arabialaisten
esimuhamettilaista kulttuuria.

2

Esimuhamettilaisten beduinien runoudenrakkaudesta kertoo Espanjan
maurilainen Ibn Abd-Rabbihi (860-940) seuraavaa: "Arabialaiset
harrastivat runoutta niin innokkaasti ja pitivät sitä niin suuressa
arvossa, että he valitsivat vanhoista runoistaan seitsemän pitempää,
kirjoittivat ne kullalla koptilaiselle pellavakankaalle ja ripustivat
(allakat) ne Kaabaa peittäviin verhoihin. Tämän johdosta puhumme 'Amra
al Kaisin kultaisesta runosta', 'Zuhairin kultaisesta runosta'. Näitä
kultaisia runoja on seitsemän; niitä sanotaan myös 'ripustetuiksi'
(al-Moallakat)". Tähän tiedonantoon perustuu käsitys arabialaisten
runokilpailuista ja parhaille tuotteille osoitetusta kunniasta; kun
muut tiedot eivät sitä tue ja tuollainen menettely edellyttäisi
"akateemisempia" oloja kuin sen aikaisten beduinien keskuudessa voi
ajatella mahdolliseksi, täytyy tämä Moallakatvalinta hylätä
"ripustamis"-merkitykseen jälkeenpäin sisällytettynä taruna. Ne
seitsemän runoa, jotka tunnetaan mainitulla nimellä, valitsi
päinvastoin Hammad niminen runoja, kuten kieliopintekijä Nahhas
(k. 949) nimenomaan kertoo: "Nähdessään, kuinka vähän runoudesta
välitettiin, Hammad ar-Rawija valitsi nämä seitsemän runoa, kehoitti
ihmisiä perehtymään niihin ja sanoi: Nämä ovat mainehikkaita runoja'".
Hammadin tiedetään eläneen kahdeksannen vuosisadan kolmella ensi
neljänneksellä, olleen ammattirunoja, so. runojen esittäjä, "lausuja",
ja osanneen kaiken tärkeimmän silloisesta arabialaisten runoudesta
ulkoa. Hänen toimestaan Moallakat siis ovat säilyneet jälkimaailmalle.

Nämä kuuluisat runot, joiden tekijäin yksityiskohtaiset elämäkerrat
arabialaiset ovat kirjoituksissaan säilyttäneet, arvattavasti vain osin
toden ja enimmäkseen tarinain sisältöisinä, ovat siis nykyisen
käsityksemme mukaisesti kansanrunoutta, joka erikoisen kehityksen
kautta on saanut meillä taiderunoudelle tunnusmerkillisen ulkoasun. Ne
ovat eräänlaisen muistelevan elegian asteella, kuten onkin luonnollista
kysymyksen ollessa laulajista, jotka elämänsä tavallisen järjestyksen
mukaan saivat runoilemiseensa sopivimman tilaisuuden poistuessaan
kameelin selässä äskeiseltä leiripaikalta ja kaihoten tai valittaen
muistellessaan sitä ja siellä kokemaansa onnea tai onnettomuutta. Jo
varhain karsinoiduttuaan sisällyksensä puolesta edellä mainittuun
kaavaan nämä kvasidat jäykistyivät tämän ynnä lisäksi tapahtumia
kertovan juonensa heikkouden vuoksi omaksi erikoisuudekseen, tulematta
eepillisen runouden pohja-ainekseksi. Paimentolaiselämän alituinen
muuttelevaisuus, tapahtumien kahakoiva lyhyys ja autiomaamatkojen
muisteleva pituus ovat vaikuttaneet tällaisen tuloksen syntyyn.
Mainitsemme Moallakat-runoilijoista Amra al Kaisin.

Amra al Kais eli kuudennella vuosisadalla, oli beduinipäällikön
poika, ja omisti koko elämänsä verikostolle; hänen isänsä näet
murhattiin. Hän kulki heimosta toiseen koettaen hankkia itselleen
liittolaisia, mutta vastustajat osasivat aina tehdä hänen toiveensa
turhiksi. Eräältä juutalais-arabialaiselta ruhtinaalta nimeltä Samual,
jonka huostaan hän jätti tyttärensä ja omaisuutensa, hän sai
suosituksen keisari Justinianukselle. Oltuaan kauan Konstantinopolissa
ja jouduttuaan rakkausseikkailuun bysanttilaisen prinsessan kanssa
hänet nimitettiin Palestiinan käskynhaltijaksi, ja hän lähti
joukkoineen Arabiaan ottaakseen haltuunsa isänsä alueet. Panettelijat
kuitenkin saattoivat hänet Konstantinopolissa väärään valoon, jolloin
keisari lähetti hänelle myrkytetyn paidan, ottaen hänet siten hengiltä.
Tämä Nessos-aiheen yhtyminen hänen kuolemaansa on omiaan osoittamaan,
minkä verran arabialaisten vanhoihin runoilija-elämäkertoihin on
luottamista. Häntä arabialaiset pitivät esimuhamettilaisen ajan
etevimpänä runoilijana. Ylistäen hevostaan hän lopettaa "kultaisen
runonsa":

    Sen lautaset ovat kiiltävät ja kovat, sileät kuin sulhasen
       ryytien jauhinkivi, kuin kolokvinttipetkel.
    Kuten henna värjää harmaan parran, niin ilmoittavat veritahrat
       sen niskassa, että saalis on saavutettu.
    Syöksyimme kaurislaumaan. Äkkiä kuten neidot leikkiessään,
       pyöriessään ympäri ja hameen helma maata viistäen, lennättivät
       pois sen emot.
    Välähtäen kuin jalokivet ne pakenivat, kiiltävinä kuin näkinkengät
       nuoren urhon kaulanauhassa, suku-ylhäisen.
    Mutta se saavutti niiden johtajat, kun vielä viimeiset olivat
       hajaantumatta, parvessa.
    Lehmä- ja härkälaumojen kesken se kulki tuimana tietänsä; otti
       saaliinsa molemmista – eikä kaulansa vaahdonnut.
    Koko päivän paistoimme ja keitimme niiden makeata lihaa
       kattiloissa, yhä uudelleen, jokainen oman tulensa ääressä.
    Kuitenkin se oli illalla kotiin tultaessa ensimmäisten rivissä.
       Missä on silmä, joka sitoo sen? Kenen katse voi seurata sitä?
    Koko yön se nukkuessani vartioi, halveksien lepoa, yhä satuloituna
       ja suitsitettuna vierelläni.

Amra al Kaisin kvasida johtaa mieleen itämaiden runouden sellaisena
kuin se esiintyy Korkeassa veisussa, joka kuten muistamme on sarja
ikivanhaa häärunoutta. Molemmille on ominaista poissa olevan neidon
hehkuvasanainen muistelu ja runsas loistavien vertauksien käyttö.
Rakkaus on aistillista kuten itämaiden runoudessa yleensä. Ne ovat
tunteiltaan välittömiä ja intohimoisia, sanonnaltaan ja ajatuksiltaan
luonnonraikkaita ja alkuperäisiä. Autioiden leiripaikkain kuvaus ja
menneen onnen itku herättää saman eleegisen tunnelman kuin monin
paikoin profeettain valitusrunous. Tämä yleinen yhtäläisyys on
luonnollinen seuraus siitä, että molempien edustaman runouden
tuottajina ovat veljeskansat, jotka ammoisista ajoista saakka ovat
asuneet toistensa naapuruudessa, ylipäätänsä samanlaisessa ilmastossa,
enemmän tai vähemmän vaikeissa autiomaaoloissa.

3

Rasittamatta muistiamme muiden Moallakat-runoilijoiden nimillä, niin
kuuluisia kuin ne ovatkin arabialaisten kirjallisuuden historiassa,
mainitsemme Mufaddalijat-kokoelman, jonka Mufaddal niminen Hammadin
aikalainen (k. 784) sommitteli kaliifi Mansurin poikaa varten. Se
sisältää nykyisessä muodossaan 126 kvasidaa ja pienempää runoa, jotka
on otettu kokoelmaan jokseenkin täydellisinä, ja edustaa 68 runoilijaa,
joukossa vain yksi Moallakat-nimi. Vaikka se siis on vähäisempien
tähtien tuote, se on silti laatunsa rajoissa huomattavalla
taiteellisella asteella. Aiheet pysyvät ylipäätänsä kvasidain piirissä,
ja leimana on muistelun surumielisyys. Vaikuttavaksi kohoaa varsinkin
runouden ikuisen valta-aiheen: menneen nuoruuden kaihon, ilmaisu. "Olen
kuuro lemmen kutsulle ja nuoruuden keveydelle, ja tottelen nöyrästi
viisautta, joka helposti ohjaa askeleitani", huokaa runoilija
Al Aswad, Jafurin poika, ja vaipuu muistelemaan aikaa, jolloin hän
nautti nuoruuden suloisimpia iloja: ihanain naisten tarjoilemaa viiniä
ja lempeä. Komea hevosen ja taistelun ylistys on Salaman, Jandalin
pojan, kvasida Mennyt on nuoruus: "Mennyt on nuoruus, mennyt kiitosten
kera – nuoruus, täynnä ihmeellisiä asioita! Mennyt kilpailussa, jossa
ei kukaan voi sitä voittaa. Se on paennut nopeasti ja harmaa vanhuus on
seurannut sen jälkiä – oi, kunpa laukkaavat orhit voisivat saavuttaa
ja tuoda sen takaisin!"

Kolmas tärkeä esimuhamettilaista runoutta valaiseva teos on runoilija
Abu Tammamin (807-846) sommittelema Hamasa, joka on saanut tämän
arabialaisten kaikkien miehekkäiden hyveiden yhteisnimen ensi
osastossaan olevien sankarilaulujen mukaan. Hamasa sisältää kaikkiaan
884 runoa tai runonsirpaletta: paitsi mainittuja sankarilauluja, joita
on yli kolmasosa, siinä on vielä kuolonvalitus-, hienoja tapoja
kuvaavia, vieraanvaraisuutta, naisen kauneutta ja rakkautta ylistäviä,
satiirisia, sekalaisia, leikillisiä ja naista pilkkaavia runoja;
edustettuina on 521 runoilijaa ja 56 runoilijatarta. Hamasan runot ovat
välittömästi lyyrillisiä laulahduksia, joissa mennään suoraan asiaan,
ehtimättä viivähtää harkituissa runokuvissa ja vertauksissa. Kuuluisia
kvasidarunoilijoita ei kokoelmassa monta mainitakaan. Silti ne eivät
voine olla aivan välitöntä kansanrunoutta sellaisena kuin tämä kumpuili
erämaanlasten sielusta alkuperäisten tunteiden ja luonnontilaisen
kielenkäytön neitseellisinä aikoina, vaan on muistiinmerkitsijäin
teoreettinen runotaito vaikuttanut niiden ulkoasuun; tiedetään Abu
Tammamin saaneen ne kirjallisista lähteistä.

William Jones oli ensimmäinen, joka kääntämällä Moallakat (1783) avasi
arabialaisten esimuhamettilaisen runouden Euroopalle, kiinnittäen
siihen mm. Goethen huomion. Hamasan on mestarillisesti kääntänyt
saksaksi (1846) Friedrich Rückert. Sen jälkeen on erämaanlasten
välitön, hehkuvatunteinen, omissa rajoissaan korkeita kauneusarvoja
saavuttanut, ilollaan ja varsinkin romanttisella kaihollaan usein
sydäntä liikuttava runous tullut monien käännöskokoelmien kautta
runoutta rakastavan sivistyneistön omaisuudeksi.

Runoilijatar Khansa laulaa eräässä valitusrunossaan:

    Mä ennen sua kuolleeks' itkin monta,
    sun kuoltuas ei hetkee itkutonta;
    mun mieltäni, kun lohdun joku tarjoo,
    vain synkempänä surun pilvi varjoo.

4

Arabialaisten historian suuri ja käänteentekevä tapaus oli
muhamettilaisuuden synty ja voittokulku, joka kohotti arabialaiset
vähäpätöisestä paimentolaisheimosta voitokkaaksi valloittajakansaksi,
kääntäen Etu-Aasian ja Pohjois-Afrikan historian kokonaan toiselle
uralle kuin mihin ne olivat kristinuskon turvin menossa. Se toi siis
mukanaan mahdollisimman suuren poliittisen menestyksen, riittävän
taustaksi mahtavallekin epiikalle ja muulle runoudelle. Syynä siihen,
että tällainen jäi kuitenkin syntymättä, on muhamettilaisuuden ehdoton
vihamielisyys ihmishengen vapaata pyrkimystä vastaan.

Muhammed (570-632) ei suosinut runoutta eikä runoilijoita; hän
korkeintaan sieti niitä. Neljä ensimmäistä kaliifia oli vielä
suvaitsemattomampia. Se teos, jolla he tukahduttivat kansallistunnon
kaikista valloittamistaan maista, asettaen sijalle islamintunnon, ja
jota he yleensä pitivät riittävänä kirjallisuutena, oli profeetan
opista muodostettu Koraani, muhamettilaisuuden eriskummallinen, melkein
kuin silmiemme edessä syntynyt, mutta silti "ilmoitetuksi" uskottu,
Raamattua vastaava perusteos, joka on islamin maissa todennäköisesti
ahkerammin luettu ja suuremmassa kunniassa pidetty kuin viimemainittu
kristillisissä.

Kirjallisuuden historian kannalta Koraani on kiintoisa ensinnäkin
syntynsä vuoksi. Muhammed väitti, että taivaassa oli olemassa
varsinainen peruskoraani, jonka sisällyksen Jumala enkeli Gabrielin
kautta vähitellen hänelle ilmoitti. On muistettava Muhammedin kasvaneen
törkeässä taikauskossa, ajatelleen itämaalaisena mielikuvituksen ja
näkyjen, eikä kuten länsimaalainen järjen päätelmien avulla, ja olleen
kaatuvatautinen. Tällaisessa sielussa uskonnollinen mietiskely
aiheuttaa hurmiotiloja, joiden vallassa asianomainen voi kuulla ja
nähdä omat ajatuksensa puheena ja kuvina. Muhammedilla ilmeisesti on
ollut tällaisia epilepsian sukuisia lovetiloja, joissa hänen
uskonnolliset haudonnaisensa selvenivät sanoilla kerrottaviksi
ajatuksiksi. Nämä hän sitten saneli kirjurille – hän joko ei ollut
ollenkaan tai jos oli, niin ainakin perin vaivalloisesti
kirjoitustaitoinen – ja niin syntyi vähitellen sarja kirjoituksia,
jotka myöhemmin saivat yhteisnimen Kor'an (= "lukeminen",
"lausuminen"). Ensimmäisen kokonaislaitoksen sommitteli profeetan
kuoltua hänen kirjurinsa Zaid ibn Thabit, ei vain kirjoitusten vaan
myös muistitiedon perusteella. Tätä laitosta ei kuitenkaan yleisesti
hyväksytty. Kun profeetta oli väliin sanellut samat asiat eri
henkilöille eikä hänen muistinsa ollut aina yhtä tarkka, oli eri
kirjoituksissa ristiriitaisuuksia, jotka uhkasivat aiheuttaa
hajaannusta. Tämän vuoksi – ja vastapainoksi juutalaisten ja
kristittyjen Raamatulle – oli kaanonin asemaan saatettu johdonmukainen
Koraani välttämätön. Kaliifi Othmanin toimesta sitten sama Zaid ynnä
kolme muuta arvovaltaista profeetan seuraajaa sommittelivat (653) eri
perinteitä huomioonottamalla uuden lopullisen Koraanin, hävittäen
kaikki varhaisemmat laitokset. Tästä lopullisestakaan laitoksesta ei
kuitenkaan saatu poistetuksi kaikkia ristiriitaisuuksia, mistä
muhamettilaiselle teologialle on koitunut paljon skolastista terävyyttä
vaativaa selitystyötä.

Laajuudeltaan hiukan Uutta Testamenttia pienempi Koraani jakautuu 114
suraan (so. "sarjaan"), joiden sisällys ja pituus on vaihteleva. Toiset
sisältävät jumaluus- ja siveysopillisia mietteitä: puhutaan Jumalan
suuruudesta, hyvyydestä ja vanhurskaudesta, kuinka se ilmenee
luonnossa, historiassa ja profeettain, erittäinkin Muhammedin
innoitetussa julistuksessa. Jumala osoitetaan yhdeksi ainoaksi,
kaikkivaltiaaksi. Epäjumalien palvelus ja kaikkinainen luotujen
jumalointi, kuten esim. Kristuksen palvominen Jumalan poikana,
kielletään ankarasti. Taivaan ilot ja helvetin vaivat samoin kuin
luomakunnan pelko viimeisen tuomion tullessa maalataan voimakkaan
aineellisesti ja realistisesti. Uskoville annetaan sekä yleisiä
siveellisiä että myös erikoistapauksia koskevia ohjeita. Penseitä
nuhdellaan, vihollisia uhataan peloittavilla sekä ajallisilla että
iankaikkisilla rangaistuksilla. Epäilijöille koetetaan valaista islamin
totuutta käyttämällä myös eräänlaista ei erittäin vakuuttavaa
todistusmenetelmää. Toisin paikoin tyyli on hajanaisesti saarnaavaa,
toisin julistusten ja ohjeiden sisältöistä. Useissa suroissa on
suoranaisia siviililaki- ja jumalanpalvelusmenoja koskevia määräyksiä,
jopa sellaisia, jotka tarkoittavat profeetan haaremin järjestelyä.
Muutamissa vastataan kysymyksiin, joita uskottomat tai epäilijät olivat
profeetalle tehneet. Muhammed itse saa usein suoria ohjeita, joskus
nuhteita. Ensimmäinen sura sisältää muhamettilaisten "Isä meidän
rukouksen":

Jumalan, armollisen armahtajan nimeen! Kiitos Jumalalle, maailman
Herralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle. Sinua me
palvelemme ja sinulta rukoilemme apua. Johda meitä oikeata tietä,
niiden tietä, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa, ja jotka
eivät ole eksyksissä. [Suomentanut professori Knut Tallqvist.]

Kiintoisimpana sisällyksenä ovat kertomukset aikaisemmista
profeetoista, joilla Muhammed koettaa osoittaa, että Jumala on entisinä
aikoina palkinnut vanhurskaita ja rangaissut näiden vihollisia.
Enimmäkseen nämä vanhat profeetat ovat Muhammedin itsensä kaltaisia,
saarnaten ja syytellen vastustajiaan aivan samoin kuin hän, näiden
puolestaan käyttäytyessä juuri niinkuin uskottomat mekkalaiset. Nooa
saa kiivailla Muhammedin ajan epäjumalia vastaan. Aabraham saarnaa
siten, että lukija unohtaa hänet ja luulee Jumalan tai Muhammedin
puhuvan. Jotkut kertomukset on aiottu huvilukemiseksi, vaikka niitä
onkin höystetty opettavilla lauselmilla. Tällainen on esim. laajasti,
romaanimaisesti, kerrottu Joosefin ja Potifarin vaimon Suleikhan
tarina, josta Muhammed kehittelee näkyviin paljon itämaalaista
aistillisuutta. Joosefin historia tuli arabialaisen ja persialaisen
romanttisen runouden erikoisesti suosimaksi aiheeksi. Kun Muhammedin
lukutaito lienee ollut niin ja näin – eihän ennen häntä ollut
varsinaisia arabiankielisiä kirjoja olemassakaan –, on ilmeistä, että
hän sai nämä eriskummallisia erehdyksiä ja väärinkäsityksiä täynnä
olevat tarinansa ympäristönsä yksinkertaisilta ja oppimattomilta
juutalaisilta ja kristityiltä, joilla jo olivat sekaisin kaanonit ja
apokryfat. Kaikki Muhammedin tieto oli peräisin karavaaniserain
nuotiotulilta, eikä siis ole loogillisen ajattelun perusteella
järjestelmällisesti eri lähteitä käyttämällä hankittua. Tästä oli
seurauksena se maalauksellinen, huvittava esteettömyys, jolla profeetta
esim. teki Hamanista faaraon ministerin ja Mooseksen sisaresta
Mirjamista Jeesuksen äidin, – jolla hän yleensä poimi kokoon niitä
oppinsa piirteitä, joiden juuret tapaamme Vanhasta ja Uudesta
Testamentista, apokryfisistä kirjoista ja Talmudista.
Juutalaiskristillisen tarinaston lisäksi hän tietenkin käytti
arabialaissyrialaista, esim. Aleksanterin legendaa, jossa mainitulle
kuninkaalle annetaan sarvet, jotta hän voisi puskea kumoon koko
maailman. (Ptolemaiolaisissa rahoissa Aleksanterilla on Ammonin
pässinsarvet.)

Koraani on tyyliltään ja taiteelliselta tasoltaan – mikäli
viimemainitusta voi ollenkaan puhua – epätasainen ja alkeellinen.
Siinä on tuskin ainoatakaan kohtaa, joka tuottaisi häiriintymätöntä
esteettistä nautintoa, mutta useita sellaisia, joissa ilmenee hurjaa
intohimoa ja voimakasta mielikuvitusta, ja joita voisi sanoa
vaikuttavasti retoorisiksi. Jonkin verran runollisuutta voi myöntää
tuulahtavan Jumalan suuruuden, taivaan ja helvetin kuvauksista.
Muhammed sommitteli ensimmäiset suransa vanhalla, lyhytlauseisella,
loppusointuisella proosalla, ja koetti käyttää tätä tyyliä läpi koko
kirjan. Seurauksena oli, että tosi runollisuutta vaativat kohdat jäivät
kaipaamaan vastaavaa ilmaisumuotoa, ja että proosallisissa, lakeja ym.
käytännöllisiä seikkoja koskevissa paikoissa taas tämäkin vaatimaton
"runollinen muoto" oli toisinpäin riidassa sisällyksen kanssa.
Mekkalaiset pitivät Muhammedia "riivattuna" runoilijana; hän itse
kielsi jyrkästi olevansa runoilija ollenkaan, alleviivaten vain
profeetanominaisuuttaan; Koraanin perusteella voimme myöntää profeetan
olleen kuten aina oikeassa: hän ei todellakaan ollut runoilija.
Kirjallisuuden kannalta Koraanista voidaan puhua etupäässä
epärunollisena tuotteena, aivan eri kerralla kuin Raamatusta. Sen
korkeimpia saavutuksia on seuraava kuvaus paratiisin iloista, mikä
vapaana suomennoksena tähän näytteeksi otettakoon:

    Vanhurskaat juovat viiniä, siihen ihmelähteen vettä sekoittaen.
    Sitä juovat Jumalan palvelijat, vettä paikasta toiseen johdattaen,
    ne, jotka pitivät sanansa ja pelkäsivät tuomion päivän tuloa,
    jotka Jumalan rakkauden vuoksi ruokkivat köyhiä, orjia ja orpoja,
    sanoen: ruokimme teitä Jumalan tähden, pyytämättä palkkaa tai
                                                               rahaa.
    Me pelkäämme Herran päivää, täynnä vihaa pahaa.
    Siksi Herra suojeli heitä tämän päivän pahalta, palkiten heidät
                                       ilolla ja kasvoilla iloisilla.
    Hän palkitsi heidän kärsivällisyytensä paratiisilla ja
                                                     silkkipukimilla.
    Siellä he lepäävät pehmeillä patjoilla, eivät kuumaa eivätkä
                                                        kylmää tunne,
    viileät varjot heitä paimentavat, jos menevät kunne,
    puiden oksat nuokkuvat hedelmin hyvin,
    hopeamaljat kiertävät määrin täydentyvin.
    He juovat viiniä, johon on sekoitettu maustetta nimeltä Sendshebil,
    saatua lähteestä nimeltä Selsabil.
    Kuin siroitetut helmet heidän ympärillänsä parveilevat
                                            iankaikkiset nuorukaiset,
    lähemmin katsoen näet taivaan valtakunnan ja armot ihanaiset.
    Vihreät heillä on silkkivaatteet, kullalla koristetut,
    ranteet hopearenkailla somistetut.
    Herra juottaa heitä puhtaalla juomalla,
    heille täten heidän vaivojensa palkan suomalla.

Erikoisena osoituksena Koraanin "runottomuudesta" joka suhteessa on
lopuksi se, ettei siinä ole ainoatakaan varsinaista ylistyslaulua,
hymniä, jotka kuitenkin ovat erottamattomia todella hartaasta,
vakaumuksellisesta uskonnollisuudesta. Vaikka beduinit esittivät
kvasidojansa alkeellisen kielisoittimen säestyksellä ja olivat yleensä
soitannollisia, ja vaikka Muhammed varmaan oli kuullut juutalaisten ja
kristittyjen hymnejä, hän silti jätti sen puolen uskonnollisista
menoistaan kokonaan pois; yhtenä syynä tähän oli epäilemättä se, ettei
hän välittänyt musiikista enempää kuin runoudestakaan, koska oli
siinäkin suhteessa kyvytön.

Mutta vaikka Koraani onkin tyyliltään heikko, muhamettilaiset kuitenkin
päinvastoin ovat aina pitäneet sitä tyylin ja kielen täydellisimpänä
näytteenä. Heidän dogmatiikassaan tämä on ylin totuus, vieläpä paras
todistus teoksen jumalallisesta alkuperästä. Tämä osoittaa, kuinka
perinpohjin teos on kyennyt kahlehtimaan tunnustajainsa itsenäisen,
vapaan ajattelun.

Koraanin käänsi latinaksi Clugnyn luostarin apotti Pietari
Kunnianarvoisa (1122-1156); se painettiin Baselissa 1543. L. Marracci
julkaisi arabiankielisen tekstin ja latinankielisen käännöksen ynnä
selitykset (Alcoranus, textus universus etc. Patavii 1698). Sen jälkeen
Koraani on käännetty yhä uudelleen eri sivistyskielille.

5

Eurooppalainen kirjallisuuden ja uskontojen tutkija pitää näin Koraania
yleensä heikkona tuotteena, mutta on silti pakotettu tunnustamaan, että
sillä on ollut ja on vieläkin mitä syvin merkitys itämaiden kansojen
historiassa: ensimmäisenä arabiankielisenä teoksena, joka samalla
hallitsi tunnustajainsa koko elämää, siitä tuli arabialaisen
kirjallisuuden perusteos; se sisälsi kaikkien epäilysten yläpuolelle
asettuvan vaateliaan "totuuden": Allah on yksi ja Muhammed on hänen
profeettansa, jolla se kohotti arabialaiset pois alhaisesta
uskontomuodosta yhden Jumalan tinkimättömän tahdon alaisiksi. Käskien
levittää miekalla tätä tunnustusta ja luvaten sankareilleen palkinnoksi
sitä, mikä on kuuman autiomaan lapsille erikoisen mieluista:
ihmelähteiden raikasta vettä, viiniä, hedelmiä ja ikuisesti nuorten
neitojen ja nuorukaisten suloa, se sytytti palamaan seemiläisissä
kansoissa erikoisesti ilmenneen ominaisuuden: uskonnollisen kiihkon,
antoi tälle käteen miekan, avasi ovet ulos rikkaaseen maailmaan, jonka
aarteet loistivat kaukaa houkuttelevina, ja sanoi: mene ja ota! Syntyi
uusi kansainvaellus, kuten historiasta tiedämme. On selvää, että tämä
vaikutti perusteellisesti kirjallisuuteenkin.

Beduinien kansanrunous, joka oli erämaan villi kukka, rupesi jäämään
unohduksiin sikäli kuin elämän polttopisteet siirtyivät kaupunkeihin
ja ulkomaiden, Syrian, Persian ja Egyptin, hovikeskuksiin.
Runouden asema olisi käynyt vaikeaksi, jos ensimmäisten kaliifien
kiihkomuhamettilainen, sitä vähäksyvä suunta olisi saanut jatkua. Mutta
Umaijalaisen hallitsijasuvun valtaanpääsy (658) oli kahdessakin
suhteessa runouteen tärkeästi vaikuttava tapaus: kaliifien hovi siirtyi
syrjäisestä, karusta Arabiasta Syrian vanhaan kulttuurikeskukseen,
Damaskukseen; umaijalaiset kaliifit olivat vapaamielisiä, runoutta
suosivia miehiä, jotka säilyttäen islamin ulkonaiset muodot antoivat
alamaistensa, kristittyjenkin, elää ja tulla autuaiksi omien vanhojen
tapojensa, laulujensa ja uskonsa mukaan. Orpona ollut runous sai nyt
turvapaikan vallanpitäjien istuimen juurelta. Tämä oli sikäli
hyödyllistä, että runouden harrastus ja viljely jatkui, ilmeten mm.
kansanrunouden talteenottona, Moallakat- ja monina muina kokoelmina, ja
niiden ohella ja jälkeen omintakeisena runoutena, estetiikkana ja
kirjallisuuden historiana. Mutta toisaalta jo muhamettilaisuus
sellaisenaan: naisen kätkeminen haaremiin miehen nautinnon
välikappaleeksi, ja elämän alistaminen ihmisestä riippumattoman
kohtalon, "kismetin", alaiseksi, oli omiaan turmelemaan vanhan runouden
terveyden: tasavertaisten sukupuolien luonnollinen, raikas rakkaus
muuttui hämyisen haaremin aistillisuudeksi, ja erämaan reippaan
elämän omatoimisuus, periaate: "jokainen on oman onnensa seppä",
sallimususkoksi, joka ennenpitkää johti aloitekyvyttömään velttouteen
ja pessimismiin. Kun runous lisäksi joutui despoottisten valtaistuimien
varjoon, oli tästä seurauksena sen lahjomattomuuden, siveellisen
itsenäisyyden kato: se vaipui väkisinkin rahalla ostettavan imartelun
kannalle. Persialaisten kirjallisuudesta jo olemme nähneet, kuinka
tuhoisa runouden jalolle kasvulle muhamettilaisuus siellä oli; se ilmiö
ei ollut muuta kuin heijastusta arabialaisen runouden päärintamalla
tapahtuneesta kehityksestä.

Huolimatta kokonaan muuttuneista ulkonaisista olosuhteista runous pysyi
aluksi uskollisena perintämuodoilleen: runot kirjoitettiin edelleenkin
kvasidain ym. kaavaan. Mutta kun ei oltukaan enää erämaassa, jossa
leiripaikka-, lempi- ja kameelikuvaus oli ollut niin luontevaa, vaan
hienostuneessa hovissa, muuttui uusi kvasida teennäiseksi sepitelmäksi,
josta puuttui eletyn elämän tuntu. Näin vanhat muodot aluksi tulivat
uuden runouden kahleiksi, kunnes myöhemmin niistä vapauduttiin.
Muhamettilais-arabialaisten runoilijain luku on aivan suunnaton:
nelisentuhatta nimeä lasketaan kuuluvaksi kaliifien aikaan.

Umaijalaisen hallitsijasuvun ajalta mainitaan kolme arabialaisten
arvioinnin mukaan muita huomattavampaa nimeä: Akhtal, Farazdak ja
Dsharir. Akhtal (640-710) oli kristitty, kotoisin Mesopotamiasta,
jossa toisin vuoroin vietti aikaansa, ottaen osaa heimonsa sotiin,
toisin taas asuen Damaskuksessa, hovin suosikkina umaijalaisista
kirjoittamansa ylistysrunon vuoksi. Hänen yksityiselämästään ei tiedetä
juuri tämän enempää – hän erosi vaimostaan eikä näytä yleensä ottaneen
uskontonsa velvoituksia rasittavan vakavasti, edustaen siis molemmissa
suhteissa "kristityille" runoilijoille usein kuvaavia perinteitä.
Erikoisesti hän oli kuuluisa häväistysrunoistaan. Harun al Rashidin
hovin oppinut arabiankielen tutkija ja kirjallisuuden historioitsija
Abu Ubaida (728-825) piti Akhtalia etevämpänä kuin kahta muuta
yllämainittua sen vuoksi, että hän oli kyennyt sepittämään kymmenen
aivan ja toiset kymmenen lähes virheetöntä kvasidaa, mitä ei voitu
sanoa hänen runoilijatovereistaan. – Farazdak (641-728) oli
syntyisin Basrasta, kunnioitetusta ja vieraanvaraisuudestaan
kuuluisasta suvusta, aikoi ulemaksi (papiksi), mutta jätti Koraanin
lukemisen ja rupesi lempimään runottaria. Hän oli kuuluisa
satiireistaan. Hän oleskeli Medinassa kymmenisen vuotta, tullen lopuksi
karkoitetuksi tästä pyhästä paikasta liian tulisten lemmenrunojensa
vuoksi, jolloin palasi Basraan. Orpanansa holhoojana hän meni naimisiin
tämän kanssa vastoin tytön tahtoa, eikä tämä saanut puolta mistään,
kaikki kun pelkäsivät runoilijan myrkyllistä ivaa. Lopuksi hän suostui
avioeroon. Hän oli tulisessa riidassa runoilija Dsharirin kanssa,
singoten tätä vastaan ivansa nuolia. – Dsharir (k. 728) oli kotoisin
Irakista ja eleli loppuikänsä Damaskuksessa, olematta kuitenkaan
erikoisesti hovin suosiossa. Hänenkin runoutensa on suurimmaksi osaksi
satiirista ja ylisteleväistä: ivansa myrkyllä hänen sanotaan
kukistaneen 43 kilpailijaa. Tämä kaukainen runouden kolmiloppinen
tuntuu vaiheidensa ja saavutustensa vuoksi inhimillisesti tutulta.

Jo umaijalaisten loppuaikoina esiintyi runoilijoita, jotka hylkäsivät
kvasidan sopimattomana uusiin, varsinkin kaupunkioloihin. Tämä suunta
pääsi voitolle Abbaslaisten kaliifien uudessa suurkaupungissa,
Bagdadissa, jonka kuohuva liike- ja poliittinen elämä vetosi toisiin
tunteisiin kuin kaihoisesti muisteleva kvasida. Sitä paitsi rupeaa
Persian runouden vaikutus tuntumaan. Kuuluisin Harun al Rashidin hovin
runoilijoista on Abu Nuwas (756-810), arabialaisen soturin ja
persialaisen äidin poika, kotoisin Damaskuksesta. Opiskeltuaan Basrassa
mm. Abu Ubaidan johdolla hän asettui Bagdadiin, jossa pääsi Harun al
Rashidin suosioon. Suuremman osan elämäänsä hän oli tunnettu
kevytmielisyydestään, muuttuakseen vanhempana karuksi kieltäytyjäksi,
joka kokonaan antautui kohtalon valtaan, lausuen:

    Turha on ihmisen tahto,
    Allahin yksin on maali;
    ei valita inehmo voi,
    Allahin vain on vaali.

Abu Nuwasia on verrattu Heinrich Heineen ja todettu hänet vielä
kyynillisemmäksi kuin tämä; kielenkäyttönsä sulolta, runollisten
tunteiden rikkaudelta ja säkenöivältä älykkyydeltä hänen sanotaan
olevan melkein Heinen vertainen, ja voittavan tämän runollisnerokkaiden
arkipäiväisyyksien käytössä. Hänen lemmenlaulunsa ovat pitkälle
meneviä, pilkkalaulunsa peloittavan purevia, pilansa ja kaskunsa
huvittavia. Erikoisia ovat hänen metsästysjuttunsa, joissa hän kuvaa
eläimiä. Lopuksi hän juomalauluissaan antaa sattuvan kuvan siitä,
kuinka Bagdadin ylimyspiirit noudattivat Koraaniin sisältyvää viinin
kieltolakia.

Abu Nuwasin aikalainen ja monessa suhteessa hänen vastakohtansa oli
Abul Atahija (748-828), ruukuntekijä Kufasta. Muutettuaan Bagdadiin
hän jatkoi siellä ammattiaan, sepitellen lomassa runoja, joista tuli
pian kuuluisaksi. Loukattuaan sulttaania hän sai olla jonkin aikaa
vankilassa. Hän hylkäsi kvasidan, mutta ei vajonnut uuden runouden
teennäisyyteen ja mutkalliseen kielenkäyttöön, vaan pysyi kaikille
selvissä sanoissa ja kuvissa. Lopummalla ikäänsä hänkin muuttui
kieltäytyjäksi, ja muhamettilainen kismetpessimismi hengähtää hänen
tuotteistaan. Kun hän lisäksi lausuu niissä huomioitaan tavallisesta
elämästä ja tavoista, häntä pidetään arabialaisten ensimmäisenä
filosofisena runoilijana.

Rajoittaen Abbas-hovin lukuisten runoilijain luettelemisen tähän –
heidän joukkoonsahan kuuluu myös ennen mainittu Hamasa-kokoelman
kerääjä Abu Tammam – siirrymme Saif ud-Daulan hoviin Aleppoon, jossa
myös runottaria palvottiin. Täällä tapaamme Al Mutanabbin (915-965),
vedenkantajan pojan, joka oli hankkinut sivistyksensä tyydyttämällä
lukuhaluansa kotikaupunkinsa Kufan basaareissa, virkistänyt
kielentaitoansa ja soturihenkeänsä erämaan beduinien seurassa, ja
kasvanut ylpeäksi, itsenäiseksi miekkamieheksi, joka johtaa mieleen
Amra al Kaisin. Hän aloitti tiensä kuuluisuuteen perustamalla uuden
uskonnon, mutta parani tästä taudista vankilassa, saaden kuitenkin
siitä nimensä (al mutanabbi = "muka profeetta"). Runoilijalahjoillaan
hän sitten pääsi Aleppon ruhtinaan Saif ud-Daulan suosioon, omistaen
hänelle parhaat runonsa ja osoittaen hänen rinnallaan soturikuntoaan.
Riitauduttuaan suosijansa kanssa hän lähti taas harhailemaan
maailmalle, koettaen onneaan sekä Egyptissä että Persiassa, kunnes
hänen pilkkarunostaan loukkaantunut beduinipäällikkö surmasi hänet.
Häneltä ei puutu kauniita, runollisia ajatuksia ja mielikuvia, mutta
hän on jo rappeutuvan, mutkallisen, ulkonaisen säetaituruuden
kahleissa. Arabialainen kriitikko At-Ta'alibi lausuu hänestä: "Juuri
takoessaan kallisarvoisinta koristetta, pujotellessaan kauneinta
helminauhaa, kutoessaan mitä viehättävintä kirjokangasta ja
kävellessään ylpeänä ruusutarhassa, hän heittääkin väliin säkeen, pari,
joissa on äärimmäisen haettuja vertauksia, mutkallisia sanoja ja
ajatuksia, teeskenneltyä tunnetta tai teeskenneltyä syvämielisyyttä".

Todella uljaan soturin ja runoilijan kuvan on jättänyt itsestään Saif
ud-Daulan orpana, Mutanabbin aikalainen Abu Firas (k. 967). Hän
seurasi ruhtinasta tämän sotaretkillä bysanttilaisia vastaan, joutuen
kaksi kertaa näiden vangiksi. Ensi kerran hän karkasi, karahduttaen
ratsullaan linnanmuurilta virtaan, toisen kerran hänet vaihdettiin
bysanttilaisiin vankeihin. Orpanansa kuoltua hän koetti itse päästä
hallitsijaksi, mutta epäonnistui ja sai taistelussa soturin kuoleman.
Hän on vanhan arabialaisen sankari-ihanteen edustaja; hänen
taistelukuvauksensa ovat mukana eletyn eloisia, kielensä korutonta ja
ytimekästä. Aito tunne uhkuu niistä runoista, joilla hän Bysantissa
vankeudessa ollessaan koetti lohduttaa omaisiaan.

Kolmas Saif ud-Daulan piiriin kuuluva runoilija on Al Ma'arri
(973-1057), joka joutui isästänsä orvoksi aivan pienenä ja tuli
umpisokeaksi 4-vuotiaana. Sokean tarkkaavaisuudella hän kuitenkin
kasasi muistiinsa Aleppon, Antiokian ja Tripolin parhaiden
luennoitsijain tietomäärän. Palattuaan kotikaupunkiinsa Ma'arraan hän
sai Saif ud-Daulalta 30 denaarin vuotuisapurahan. 1007-1009 hän
oleskeli Bagdadissa, jossa pääsi parhaisiin kirjallisiin piireihin.
Sieltä hän palasi kotikaupunkiinsa, jossa asui kuolemaansa saakka
opettaen ja runoillen. Häneltä on säilynyt kaksi runo- ja kaksi
kirjekokoelmaa. Al Ma'arri oli ratsionalistinen ja pessimistinen
runoilija, joka ei uskonut Muhammedin ilmestyksiin eikä kuoleman
jälkeiseen elämään. Hän vaati käyttämään vain kasvisruokaa, polttamaan
ruumiit, ja piti elämää suurena onnettomuutena, jonka uhriksi ei
tahtonut ketään saattaa. Niinpä hän ei mennyt naimisiin ja määräsi
hautakirjoituksekseen säkeet:

    Mua vastahan isäni rikkoi, kun minut siitti,
    itse niin rikkonut en, jo tuostakin tuskaa riitti.

Al Ma'arri on arabialaisen runouden viimeisiä tähtinimiä. Vaipuen
kaliifien vallan mukana merkityksettömäksi jäljittelyksi se leimahtaa
viimeisen kerran kauniiseen liekkiin Sisilian saraseenien ja Espanjan
maurien keskuudessa. Täällä siitä helkähtää tavallisuudesta hiukan
eroava sointu: Espanjan luonto ja myöhemmin romanttinen kaiho yhä
vaipuvan valta-aseman johdosta. Ibn Zeidun (1003-1071) sepitti mm.
siron säkeistön Cordovan kunniaksi: "Yhä lankeaa torniesi ympärille
hedelmöittävä sade, yhä kuhertavat kyyhkyset jokaisessa lehtevässä
varjostossa! Cordova, uljaiden miesten kaunein koti, jossa synnyin
jalojen miesten jalona, vapaana poikana". Sevillan runoilijakuningas
Mutamid (1040-1095) sepitti tunnelmistaan joskus pienoisrunoja kuin
kultasekiinejä, joiden hienoja arabeskeja kummastellen ihailemme:
"Ajatukseni ovat kuin puutarha, joka saa säteensä vain sinulta, jonka
ruusuna on vain sinun nimesi. Omistan sen sinulle, kun se on täynnä
hedelmiä sadonkorjuun aikana".

Tai hänen surunsa oman ajatellun poismenon johdosta puhkeaa
järkyttäviin mittoihin: "Itkekää, ystävät, vuokseni, sillä nyt, kun
olen poissa, katsokaa ylpeyteni jalanjälkiä ajan tomussa! Valittakaa,
väkevät leijonani ja urhoolliset puolustajani, vuodattakaa kyyneleitä,
kosteasilmäiset nuoret gasellini! Katsokaa: korkeuden kylmät tähdetkin
itkevät eivätkä pilvet kirkasta murheellista yötänsä. Itke, Wahid,
tornirikas Zahi, itke häntä, joka ei enää palaa. Kaikki maan vedet,
kasteet ja sadekuurot kyynelöikää Mutamidin vuoksi, ja kesän sade, joka
kylvi hänen ylleen helmiä, on muuttunut meren aalloksi, joka on täynnä
hiekkaa, pauhua ja vaahtoa". Viimeisenä arabialaisen runouden
omintakeisena leimahduksena on mainittava ns. Makarna- (= kokous)
runous, joka on rakenteeltaan käsitettävä Koraanin unohduksissa olleen
saj'-säkeen kehittymäksi. Nimi johtuu siitä, että kielenoppineilla ja
runoilijoilla oli tapana joskus kokoontua näyttämään toisilleen kieli-,
sointu- ja runotaitoaan. Tästä syntyi proosarunollinen kirjallisuuden
laji, jossa kertoja kuvaa, kuinka hän eri paikoissa tapaa saman
vaeltavan oppineen ja kuinka tämä joka kerta nolaa kaikki
kilpailijansa. Se juttu, jolla hän tämän tekee, on makarna; nämä
liittyvät toisiinsa vain sen kautta, että kehyskertoja tapaa tuon
oppineen aina uudessa paikassa. Kuuluisin tämän alan runoilija on
Al Hariri (= silkkitehtailija, 1054-1122), 18.000 taatelipalmun
omistaja Basrasta. Hän harrasti arabiankielen sointu- ym. hienouksien
tutkimista, julkaisten siltä alalta mm. kieliopillisen runoelman, ja
käytti taitoaan makarnien sepittämiseen. Hänen sankarinsa on Abu Zaid,
kulkurioppinut, joka aina uudessa paikassa toimeenpanee verrattoman
kielellisen ilotulituksen, antaen sointujen ja sanaleikkien räiskyä;
vaikka jutun sisältö onkin vähäpätöinen, se silti usein kirkkaasti
valaisee silloista elämää. Fr. Rückert on osoittanut verratonta
kielenkäytön kykyä saksantaessaan sarjan näitä kaskuja, joiden
elinvoimana ei ole sisällys, vaan arabiankielen rikkaus.

6

Paitsi kvasidarunoutta vanhoilla arabialaisilla oli myös satuja. Kun
niistä kuvastui heidän epäjumaluutensa, Muhammed kielsi niiden
kertomisen. Niitä on säilynyt, eivätkä ne osoita erikoisempaa
mielikuvituksen hersyväisyyttä. Arabialaisten taiteellinen henki
ilmaisihen kerta kaikkiaan mieluiten lyriikassa.

Jouduttuaan sitten Syrian, Egyptin ja Persian kulttuuri piireihin
arabialaiset tapasivat siellä laajan satukasvillisuuden, jonka alimmat
ainekset varmaan ulottuvat ikivanhoihin aikoihin. Erikoisen hyöteänä
tämä kasvillisuus kukoisti Persiassa, jonne Indian keskeinen satuteos
Pantshatantra oli kuten muistamme istutettu Sassanilaisten aikana,
pehlevinkielisenä, nimellä Kalilah ja Dimnah, ja jossa persialaisten
oma, ritarillisista seikkailuista ja kauniista haltijattarista rikas
tarinasto sitä paitsi versoi. Vaikka arabialaiset yleensä halveksivat
suorasanaista muotoa, rupesi umaijalaisten aikana, jo Damaskuksen
hovissa, pohjalla kuiskiva ja kansanomaisten sadunkertojain yhä
viljelemä tarinarunous pääsemään oikeuksiinsa: kuvastuihan siinä
ympäristön elämä aivan toisin kuin outoja erämaiden oloja muistelevassa
kvasidarunoudessa. Tämä kehitys jatkui varsinkin Bagdadin vilkkaissa
oloissa, joissa kaikki itämaat tapasivat toisensa ja joissa maiden ja
merien romanttinen tarinointi tietenkin luonnonlakien mukaisesti
kukoisti. Jo varhain ruvettiin tarinoita kirjoittamaan ja kasvoi
tällainen huvilukemiseksi aiottu proosakirjallisuus laajaksi:
arabialaisen Fihristin kirjallisuusluettelossa (Kitab al Fihrist, 987)
on puolikolmattasataa tällaista teosta; ne huomautetaan nimenomaan
saaduiksi etupäässä indialaisilta, persialaisilta ja kreikkalaisilta
(rumi). Joukossa on persialaisten satuja, joilla heidän kuninkaitaan
illoin huvitettiin, muinaispersialainen Kuningasten kirja ym.
samanlaatuisia tarinoita, ja Kalilah ja Dimnah, jotka viimemainitut
persialainen Ruzbeh, muhamettilaiselta nimeltä Al Mukaffa, oli
kääntänyt arabiaksi jo kahdeksannella vuosisadalla.

Arabialaisten osuus tähän itämaiden mainehikkaaseen kirjallisuuden
alaan on siis alkuaan vaatimaton. Sekin teos: Tuhatyksi yötä (Alf
lailah wa lailah), johon tämä maine perustuu, on alunperin
persialainen: sen pohjana on sikermä Fihristin mainitsemia
persialaisten kuninkaiden iltahuviksi sepitettyjä satuja nimeltä Tuhat
satua (Hazar affan), kuten Fihristin selityksestä näkyy ja
historioitsija Al Masudi eräässä teoksessaan jo aikaisemmin (943)
todistaa. Tämän jälkeen monet satusepot tarinoivat nämä yösadut yhä
uudelleen, poistaen entisiä ja lisäten uusia, mm. Sindbad merenkulkijan
sikermän, ja antaen niille oman aikansa kulttuurivärin ja kielellisen
asun. 12:nnella vuosisadalla se on jo tunnettu itämaiden läntisimmässä
päässä, Espanjassa. Sen nykyaikainen muoto, joka on periytynyt useina
toisistaan huomattavasti eroavina käsikirjoituksina, on kotoisin
15:nneltä vuosisadalta, lähinnä Egyptistä, myöhempien
mamelukkisulttaanien ajalta.

Tuhannenyhden yön syntyhistoria kuvastuu myös sen sisällyksestä.
Kaikissa käsikirjoituksissa löytyvät kaksitoista yhteistä pitempää
satua voi jo niiden persialaisesta nimistöstä päätellä vanhimmaksi
perussikermäksi; lisäksi ne sadut, joiden pääjuonen muodostavat
yliluonnolliset henget ja ihmeet, ovat kaikua indialais-persialaisesta
aineistosta, jolle ihmesadut ovat tunnusmerkillisiä; kehys on
persialainen, sillä julma hallitsija ja häntä saduilla rauhoitteleva
Shahrazad (Sheherazade) ovat jo persialaisessa alkuteoksessa; Sindbad
on sommitelma jo Fihristin mainitsemista, ikivanhaa aineistoa
kertovista meren ihmeiden kirjoista; nuorinta, ainoata varsinaisesti
arabialaista, on sen kertomatyyli, se sävel, joka lukiessamme sitä jää
kaikumaan mieleen.

Kuten olemme nähneet, ei arabialaisilla ole kertovaa runoutta, ei edes
ballaadejakaan, Kertojanlahjoja heiltä ei kuitenkaan ole ainakaan
myöhempinä aikoina puuttunut, mikäli Tuhannenyhden yön tarinoilla on
todistusvoimaa. Soljuvan sujuvasti, notkean vilkkaasti, humoristisin
silmäniskuin, siinä lukijalle esitetään mitä eloisin kuva itämaiden
koko silloisesta elämästä: eri yhteiskuntaluokista ja ammateista,
alkaen uskollisesta orjattaresta, joka viisaasti tuhoaa kaikki
seitsemänkymmentä ryöväriä, aina kaikkien uskovaisten hallitsijaan
Harun (= Aaron) al Rashidiin saakka, joka hyväntahtoisena ja
oikeamielisenä, mutta joutuen väliin riuduttavan ikävän valtaan,
muuna miehenä joskus laskeutuu alamaistensa joukkoon; köyhästä
räätälinpojasta ja Bagdadin kerjäläisestä, jotka lopuksi saavat
sulttaanin tyttären ja puolet valtakunnasta; noidista ja ihmeellisistä
hengistä, jotka luontevasti ottavat osaa elämän kulkuun; kauniista
haltijattarista, ihanasta sulttaanitar Zobeidesta ja neidoista, joiden
sulojen hurma täyttää haaremit tuoksullaan; merimies Sindbadista ja Abu
Kasemista, joka ei mitenkään tahdo päästä erilleen onnettomista
tohveleistaan – koko tuosta ihmeellisestä maailmasta, jossa
arkipäiväinen, realistinen, ilmielävänä silmiemme nähtäväksi avautuva
Bagdadin käsityöläisten ja kauppiaiden, matalien majojen, katujen,
basaarien ja palatsien elämän tosioloisuus yhtäkkiä vaihtuu
satulinnojen lumoloistoksi ja yliluonnollisimpienkin ihmeiden
leikkihelpoksi toteutumiseksi, jossa rehellisyys saa palkkansa ja paha
rangaistuksensa, jossa vallitsee iloinen, kepposvalmis veitikkamaisuus
ja hilpeä nauru. Vaikka kokoelman rakenne, jossa satu sisältyy
toiseen kuin sipulin lehdet eikä loppua näytä tulevan, on omiaan
ikävystyttämään, varsinkin liian paljon kerralla luettaessa, ja vaikka
sadut alkuperäisessä asussaan liian usein muuttuvat eräänlaisiksi
Decamerone-tarinoiksi, ovat niiden kuvaamat itämaat kuitenkin tulleet
koko sivistysmaailman yhteiseksi, romanttisen kauniiksi mielikuvaksi,
jolla on ollut ja on edelleen tärkeä merkityksensä haaveittemme
maailmassa. Suuren palveluksen teki siis Euroopalle ranskalainen
Antoine Galland, joka kuultuaan Konstantinopolin kahviloissa
ihmeellisiä satuja otti niistä tarkemman selon ja käänsi niistä noin
neljännen osan verran ranskaksi (1704-1707) Kun Pétis de la Croix
hiukan myöhemmin julkaisi persialaiskäännöksensä, sai Euroopan
mielikuvitus täten runsaasti itämaista ravintoa.

Arabialaisilla on vielä pari proosateosta, jotka on mainittava siksi
että niillä yhä on heidän keskuudessaan elinvoimaa. Ne ovat ns.
Antara- ja Hussein-romaanit. Edellinen, jonka kirjoittajasta ei ole
säilynyt tietoja, kertoo Antara nimisen Moallakat-runoilijan
elämänvaiheet: hänen kosintansa historian, joka päättyy häihin kauniin
Ablan kanssa; hänen tätä seuraavat sankarityönsä soturina ja runojana,
jotka kruunataan sillä että hänen runonsa ripustetaan palkinnon
saaneena Kaabaan; hänen myöhemmät harhailunsa, seikkailunsa,
ryöstöretkensä ja kuolemansa. Aseenkantajana hänellä on Sancho Pansan
kaltainen lystikäs, arkiviisas Shajbub. Kertomatyyli on mahdollisimman
perusteellista, joten kirjasta on paisunut alansa laajimpia: 32
oktaavikokoista osaa. Jälkimmäistä on pidettävä lähinnä historiallisena
romaanina: yhtä välinpitämättömänä historiallista totuutta kohtaan kuin
suurin osa alan myöhemmästä kirjallisuudesta se kertoo kaliifi Alin
pojan, Husseinin, shiittiläisten marttyyrin tarinan. Sen tyylille on
tunnusmerkillistä sekä hillitön uskonkiihko että pöyristyttävä
realismi, joka saavuttaa huippunsa Kerbelan taistelun ja Husseinin
kaulanleikkauksen kuvauksessa. Tähän muhamettilaisuuden piirteeseen
olemme koskettaneet puhuessamme persialaisten draamasta.

7

Tiedämme muhamettilaisuuden kiihko- ja ahdasmielisyyden lauhtuneen
sikäli kuin sen vallan keskus eteni synnyinsijaltaan sekä ajan että
välimatkan puolesta. Damaskuksen umaijalaiset kaliifit olivat jo
vapaamielisiä runouden ja tieteen suosijoita, ja tämän kiittävän
maininnan ansaitsevat vielä paremmin Bagdadin Abbaslaiset ja Cordovan
kaliifit. Kun näissä keskuksissa kukoistaneella ja niistä levinneellä
arabialaisella tieteellä on ollut maailmanhistoriallinen merkitys, on
sen saavutuksia lyhyesti selostettava.

Arabialaiset historioitsijat ovat sikäli omalaatuisiansa, että he
mieluiten kertovat kaikki silminnäkijäin kuvauksina. He eivät ilmaise
omaa käsitystään muuten kuin valikoimalla näistä, joita rawit ovat
voineet välittää useampia, mielestään asiallisimmat. Joskus he
sommittelevat yhtenäisen kertomuksen ominkin sanoin, tyytyen otteisiin,
mutta ylipäätänsä pysyen mahdollisimman tarkoin ennen sanotussa.
Uskovaisten halu saada tietoja Muhammedin elämästä on ollut
ensimmäisenä varsinaisen historiallisen kirjallisuuden aiheuttajana.
Tämä syntyi Medinassa, jossa tarkimmin muistettiin profeetan elämäkerta
ja voitiin sanoa, mitä hän milläkin Koraanin lauseella oli oikeastaan
tarkoittanut. Opilliset muistelmat tunnetaan nimellä Sunna ja ovat
kanoonisia; vanhin säilynyt historiallinen teos (lyhennetty laitos) on
Ibn Ishakin (k. 767) Muhammedin elämä. Tämän jälkeen arabialainen
historiankirjoitus kasvaa monipuoliseksi ja laajaksi sekä aiheiltaan
että tekijöiltään. Yleisen sivistyksen piiriin kuuluu sen lukuisista
nimistä Tabari (838-923), jumaluusoppinut, visiirin pojan opettaja,
nuhteettomuudestaan, vaatimattomuudestaan ja ahkeruudestaan tunnettu
bagdadilainen tiedemies. Hänen pääteoksensa, johon hän on koonnut
aikaisemman historiankirjoituksen ytimen, on Profeettain ja kuningasten
historia (Tarikh ur-Rusul wal-Muluk), yleisimmin tunnettu Vuosikirjain,
Annaalien, nimellä. Se ulottuu maailman luomisesta vuoteen 915 saakka.
Raskauttamatta esitystämme nimien luettelemisella mainitsemme
myöhäisemmistä historiantutkijoista vain yhden, monivaiheisen Ibn
Khaldunin (1332-1406), joka oli syntyisin Tunisista, koki monia
kohtaloita Pohjois-Afrikan berberivaltioiden levottomissa oloissa,
Granadassa, Kairossa, jossa oli viisi eri kertaa tuomarina, ja
Damaskuksessa, josta pelastautui Tamerlanin sitä piirittäessä
laskeutumalla köyden varassa muurilta ja antautumalla mongoliruhtinaan
armoille. Hänen teoksensa: Esimerkkien kirja ja kokoelma arabialaisten,
muukalaisten ja berberien historiaa koskevia lähteitä ja tietoja (Kitab
ul Ibar), jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen käsittelee kulttuurin
vaikutusta ihmiseen, toinen arabialaisten ym. kansojen, kolmas
berberien ja Pohjois-Afrikan valtakuntien historiaa. Johdantona on
tutkimus historiasta tieteenä ja tekijän suvun vaiheet. Arabialaisten
historiankirjoitus on niin monipuolista ja laajaa, säilyttämiensä
tietojen vuoksi yleisen historian kannalta niin tärkeätä, että heidän
osuuttansa tämän tutkimuksen alalla on pidettävä arvokkaana siitäkin
huolimatta, ettei heidän metodinsa tietenkään täytä tieteellisyyden
vaatimuksia.

Arabialaisten filosofia ansaitsee erikoista huomiota, ei siksi, että
se olisi kyennyt tunkemaan ajatuksen aseilla syvemmälle ja kauemmaksi
kuin antiikin filosofia, vaan siksi, että se säilytti tämän ja viljeli
sitä aikana, jolloin Euroopassa oli siitä perin vaillinaiset tiedot ja
jolloin täällä oltiin liian sivistymättömiä ymmärtääkseen sitä.
Saapuessaan Syriaan arabialaiset tutustuivat siellä vallitsevaan
uusplatonilaiseen filosofiaan ja Aristoteleen teoksiin, joista
katsottiin tämän parhaiten ilmenevän. 9:nnellä vuosisadalla,
abbaslaisen kaliifin, Harun al Rashidin pojan Al Mamunin (813-833)
aikana ja toimesta nämä käännettiin arabiaksi. Arabialaisten mielestä
Aristoteleen Organon oli kreikkalaisten filosofian, samoin kuin Galenus
heidän lääketieteensä huippu; he eivät ole väittäneetkään olleensa
itsenäisiä, vaan ovat vain pyrkineet levittämään peripateettisen koulun
oppeja sellaisina kuin olivat vastaanottaneet ne. He ovat aloittaneet
Aristoteleen jumaloimisen; skolastiikan käsitys, että ihmisäly oli
saavuttanut hänessä rajansa, on heiltä lähtöisin. Vielä on muistettava,
että "arabialaiset" filosofit melkein poikkeuksetta kuuluivat muihin
kansallisuuksiin, että puhe "arabialaisten" filosofiasta on asiallista
vain jos tarkoitetaan heidän kielellään ja muhamettilaisuuden
valtapiirissä harjoitettua tämän tieteen tutkimusta; kansallisuutena
heillä päinvastoin ei näytä olleen taipumusta filosofiseen ajatteluun.

Ensimmäinen arabialainen filosofi, jonka nimi kuuluu laajemman
yleissivistyksen tietopiiriin, on Ibn Sina (Avicenna, 980-1037),
Bokharasta syntyisin oleva persialainen, jonka Hippokrateen ja
Galenuksen teoksiin perustuva lääketiede, Canon Medicinae, oli
keskiaikana Euroopan lääketieteen peruskirja, käytännössä 17:nnen
vuosisadan puoliväliin saakka esim. Louvainin ja Montpellier'n
yliopistoissa. Avicenna oli varhaislahjakas, uupumatta tietoa etsivä,
mutta samalla elämännautintoja harrastava luonne, jonka rakkaus viiniin
ja naisiin oli yhtä tunnettu kuin hänen oppineisuutensa. Hänen
filosofiansa oli Aristoteleen mukaan, kuten arabialaisilla yleensä,
"ensyklopedista", so. se pyrki käsittelemään tiedon kaikki piirit;
niinpä Avicenna on kirjoittanut tutkielmia myös logiikan, metafysiikan,
fysiikan ja tähtitieteen alalta; hänen nimeensä liittyy satakunta
lyhyempää ja pitempää tutkielmaa ja teosta. Paitsi lääketieteestään
hänet tunnettiin keskiajan Euroopassa myös logiikastaan, jossa hän
esittää käsitteellisen tietämisen luonnetta ja toimintaa. Oleellinen,
se, mikä muodostaa todellisen tiedon, kaikki intelligibilia, voidaan
edellyttää sellaisenansa, sinänsä (metafyysillisesti), tai aistimiemme
ilmauksina (fyysillisesti), tai ajattelun päätelminä (loogillisesti).
Ensimmäisessä tapauksessa oleellinen on vain omien lakiensa alaista,
riippumatonta siihen kohdistuvista aistimuksista ja älyn toiminnoista;
toisessa sitä voidaan pitää aistimiemme ilmauksiin kohdistuneen
vertailevan älyntoiminnan tuloksena, joka tällöin erikoisesti ilmaisee
sen suhteen johonkin toiseen. Mutta täten saavutaan älyn avulla
yksityiskohtien huomioimisesta yleispiirteisiin, yleispätevään,
oleellisen käsitteelliseen tietämiseen. Intellectus in formis agit
universalitatem – "äly etsii muodoista yleispätevyyden". Kolmanneksi
oleellisen voidaan ajatella piilevän ulkonaisten tunnusmerkkien alla,
joita nimet yleensä tarkoittavat; vasta jälkeenpäin tuleva toimiva
ajatus rupeaa tunkemaan nimien alle, löytäen sieltä sen, mikä on
yleistä, erikoista ja yksilöllistä, so. saavuttaen käsitteellisen
tiedon, joka siis on älymme toiminnan tulos. Avicennan logiikka
sisältää tavallaan induktiivisen metodin, so. pyrkimyksen pääsemään
älyn avulla yksityispiirteistä yleispätevään, mikä on vastakkaista
Aristoteleen logiikalle, joka pyrkii tutkimaan ajattelun tuloksia
erittelemällä ne alkutekijöihinsä.

Palava totuudenetsijä, filosofi, teologi ja mystikko, oli Al Ghazali
(1058-1111), joka toimittuaan 1091-1095 Bagdadin yliopistossa
filosofian opettajana yhtäkkiä luopui toimestaan ja perheestään
antautuakseen elämään kieltäymyksessä ja tutkimaan tietämisen
perusteita. Saavuttamatta mieltänsä tyydyttävää selvyyttä hän julkaisi
kuuluisan teoksensa Filosofian hävitys (Tahafut ul-Falasifa), tehden
siinä kaksikymmentä hyökkäystä Aristoteleen (Avicennan) oppia vastaan.
Hänen ajatuksensa kausaliteetista ovat sukua Humen teorialle: hän
väittää, että syyn ja seurauksen "laki" perustuu vain tottumukseen,
ettei niillä välttämättä tarvitse olla mitään yhteyttä. Ghazali löysi
sielunrauhan sufilaisuudesta, sen panteistisestä vaipumisesta
näkemyksellisesti ymmärtämään elämän lakeja ja kaikessa läsnä olevaa ja
ilmenevää jumaluutta. Hänen lopullinen lähtökohtansa ei ole filosofin,
vaan teologin.

Espanjan arabialaisista filosofeista on mainittava Ibn Baddsha, joka
nimi sai latinankielessä muodon Avempace. Hän oli todennäköisesti
syntynyt Saragossassa, antautui tutkimaan kokemusperäisiä tieteitä, oli
muusikko ja runoilija, filosofi ja epäilijä, joka hylkäsi Koraanin ja
kielsi sielun kuolemattomuuden. Monien vaiheiden jälkeen hänet
surmattiin myrkyllä Fezissä 1138. Hän oli tällöin vielä nuori mies.
Hänen ajattelunsa huomattavin tulos on esitys Yksinäisen tasavallasta
eli hallituksesta, jossa hän osoittaa, kuinka ihminen voi noudattamalla
määrättyjä ohjeita kohota alhaisen aistielämän tasolta älyn piiriin,
osallistumaan maailmaa ylläpitävään jumalalliseen ajatteluun. Nämä
ohjeet ovat heijastusta ihannevaltiosta; henkilö, joka pyrkii
noudattamaan niitä, on "yksinäinen", koska hän elää toisten, ylevämpien
lakien mukaan kuin muut. Avempacen tarkoitus tällä on osoittaa
ihmiselämälle sen korkein päämäärä: pääseminen puhtaan järjen
tietoisuuteen, jolloin voidaan käsittää korkein totuus ilman
mystillistä ilmoitusta. Hänen oppilaansa Ibn Tufail (k. 1185)
käsitteli samaa asiaa filosofisessa romaanissa Elävä, Valvojan poika
(Hajj ibn-Jokahan), jossa hän kuvaa yksinäisellä saarella syntyneen ja
kaikista ulkomaailman vaikutuksista erillään kasvaneen lapsen älyllistä
kehitystä, ja kuinka tämä vain sen avulla pääsee tuntemaan Jumalan.

Näistä ajatuksista kehitti oppinsa Ibn Rushd (1126-1198), Euroopassa
tunnettu nimellä Averroes. Hän oli syntynyt Cordovassa, opiskeli
aikansa parhaiden opettajien johdolla kaikkia tieteitä, valmistuen
erikoisesti lakimieheksi, toimi v:sta 1169 tuomarina Sevillassa ym.
yhteensä viisikolmatta vuotta, joutui 1195 uskonkiihkoisen rahvaan
vainon esineeksi, mutta sai pian tällöin menettämänsä edut ja aseman
takaisin, ja kuoli vaikutusvaltaisena ja kunnioitettuna miehenä. Hän
edellytti (Sielun onnesta – De Animae Beatitudine), että oli olemassa
ylimaallinen, transcendentaalinen, ikuinen äly, ja että ihminen on se
valittu kuvastin, josta tämän älyn heijastus ilmenee. Se mikä on
matalalta, aineelliselta käsityskannaltamme opiskelua ja siveellistä
elämää, on oikealta kannalta vain transcendentaalisen älyn virtaamista
yksilöön. Aste asteelta ihminen voi voittaa aineellisuutensa ja päästä
tämän korkean yleisälyn yhteyteen; sielun korkein autuus on se, kun
tämä tapahtuu jo tässä elämässä. Kaikkien yksilöiden äly on siis yhtä,
eroten vain kirkkautensa eri asteissa. Averroes oli suhteessaan
filosofiaan ja uskontoon aikansa edellä: hän ei myöntänyt teologisten
opinsuuntien yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien määrittelyä, sofistista
todistelua puolesta ja vastaan, tieteeksi, ei edes tarpeelliseksi, vaan
piti sitä päinvastoin lahkolaisuuden ja epäilyksien aiheuttajana, joka
on omiaan turmelemaan puhtaan uskonnon. Tätä ei näet voida pukea
tyhjentävään dogmaattiseen asuun, koska se on persoonallinen,
sisällinen voima, yksilöllinen totuus, joka on pidettävä erillään
tieteestä, asettamatta kuitenkaan näitä toisiansa vastaan. Averroes
täten erotti kokonaan uskonnon Aristoteleen tutkimuksesta, käsitellen
häntä vain suurena totuuden etsijänä, ja tuli siten hänen koko
tieteensä puolueettomaksi selittäjäksi, myöhemmän skolastiikan
opettajaksi. Hänen teoksensa käännettiin keskiaikana latinaksi, ja
painettiin (1472-1580) Paduassa, jonka yliopisto oli "averroelaisen
aristotelelaisuuden" keskeinen ahjo. Vasta myöhempi humanismin aika,
jolloin Aristotelesta ruvettiin tutkimaan alkukielellä, siirsi
vähitellen syrjään Averroeen teokset.

Se tavallinen luulo, että arabialaisten kulttuuripiiri oli
suvaitsevaisuuden ja ajatuksenvapauden luvattu maa, ja että Eurooppa
oli sen pimeä vastakohta, on tällaisena liian jyrkkä ja yksipuolinen.
Arabialaiset filosofit olivat aina uskovaisen uleman ja rahvaan
epäilyksen ja vainon alaisia; heidän ajatuksen- ja muukin vapautensa
riippui siitä, minkä hengen lapsia olivat ne hallitsijat, joiden
suosiosta ja tuesta arabialaisen tieteen olemassaolo yleensä riippui.
Historia antaa näille itämaisille despooteille suuren tunnustuksen
myöntäessään heidän aikaansa nähden suorastaan hämmästyttävässä
määrässä oivaltaneen velvollisuutensa tieteen turvaajina ja suosijoina.

Matematiikan alalla on arabialaisten ansiona se, että he ovat
välittäneet länsimaailmalle alkuaan indialaisten keksimän
kymmenlukujärjestelmän ja sormien eri määriä ilmaisevat merkit,
numerot, minkä kautta aritmetiikka nykyisessä mielessä on käynyt
mahdolliseksi. Algebran alalla (nimi johtuu kaliifi Mamunin aikalaisen,
bagdadilaisen matemaatikon Muhammed ben Musa al-Khwarizmin teoksesta
Al-dshebr wa'l-mukabala) heidän ansionsa ovat mainittavat, koskien mm.
kolmannen asteen yhtälöiden geometrista ratkaisua. Trigonometrian,
varsinkin palloa koskevan, alalla ne ovat huomattavat: he ovat mm.
kehittäneet sinuksen käyttöä ja keksineet tangentin.

Trigonometrian kehitys tapahtui tähtitieteen yhteydessä.
Ptolemaioksen kuuluisa Almagest (johtuu teoksen kreikankielisestä
nimestä Syntaksis megiste siten, että arabian artikkeli al on liitetty
jälkimmäiseen sanaan), johon hän oli koonnut kreikkalaisen tähtitieteen
saavutukset, käännettiin arabiaksi Harun al Rashidin aikana ja Bagdad
tuli innokkaan tähtitieteellisen työskentelyn keskukseksi.
Ptolemaioksen järjestelmää arabialaiset eivät järkyttäneet, mutta he
kykenivät perehtymään siihen ja tarkistamaan sen laskelmia.

Arabialaiset kohdistivat vielä huomionsa maantieteeseen, kirjoittaen
omakohtaisiin havaintoihin perustuvia kuvauksia valtakuntansa eri
maista, toimeenpannen Mesopotamian tasangoilla maantieteellisiä
mittauksia ja kirjoittaen Ptolemaioksen mukaan yleismaantieteellisiä
teoksia. Tunnettu, on Ibn Idrisin (n. 1099-1154) kuvaus Al Bojari
(nimi johtuu hänen suosijastaan, Sisilian normannikuninkaasta Roger
II:sta), jossa kerrotaan Skandinaviasta, Finmarkista, siellä olevasta
Abrasa-kaupungista, tavesteista ja Dagvada-nimisestä kauppalasta.

Lakitieteen alalla arabialaiset joutuivat suorittamaan itsenäistä
työtä sovittaessaan Syriassa ja Vähässä-Aasiassa vallitsevia
roomalaisen oikeuden ja Koraanin ja Sunnan periaatteita käytännön
vaatimaan sopusointuun.

8

Arabiankieli oli muhamettilaisen maailman yhteinen kulttuurikieli,
samoin kuin latina kristityn; "paikalliset" kielet, kuten esim. persia,
jotka nekin saattoivat olla kulttuurikieliä, olivat erikseen. Olemme
nähneet senkielisen kirjallisuuden nousevan kukoistukseen, menettävän
luomisvoimansa ja muuttuvan jäljitteleväksi, mutta tiedämme itse kielen
edelleen elävän kymmenien miljoonien uskonnon ja puhekielenä.
Arabialaisella kulttuurilla on siis menneisyydessään luotuna ja loppuun
saatettuna arvokas kirjallisuus, jonka tuotteita se voi, kuten
tapahtuukin, julkaista vielä tänä päivänä. Mutta tuo kirjallisuus on
silti "kuollutta" samalla tavalla kuin vanha indialainen ja
persialainen, sillä siihen ei voi orgaanisesti liittää uutta. Kuten
näiden täytyy arabialaisenkin kulttuurin alkaa tavallaan alusta, luoda
kirjallisuus, joka vastaa muhamettilaisuuden kahleista vapautuvan
hengen ja uuden ajan vaatimuksia.

VII. TURKKILAISET.

Turkin – osmannin – kieli kuuluu kuten tunnettua urali-altailaiseen
kieliperheeseen, samaan laajaan ryhmään, josta tapaamme
suomenkielenkin; sen tutkiminen on suomalaisen kielitieteen
erikoistehtäviä. Tultuaan kosketuksiin persian- ja arabiankielen kanssa
se on nuorempana ja kehittymättömämpänä lainannut näistä suuren määrän
sanoja, jotka nyt kuuluvat kirjalliseen, "sivistyneeseen" turkkiin,
mutta joita rahvas ei ymmärrä. Ilmiö on sama kuin vastaavissa
tapauksissa muualla. Omakielisen kulttuurin kohottua tarpeeksi
korkealle alkaa sitten vastavaikutus: kielen puhdistaminen vieraista,
sen luonteeseen sopimattomista lainasanoista. Muhamettilaiset
turkkilaiset, "osmannit", joista tässä vain on puhe, ovat aina
käyttäneet arabialaista kirjaimistoa, siitä huolimatta, että se on
ollut sopimaton ilmaisemaan turkin kaikkia äänteitä: oldu, "hän oli",
täytyy sillä kirjoittaa samoin kuin öldii, "hän kuoli". Puhtaasti
turkkilaiset sanat muuttuivat arabialaisilla kirjaimilla ilmennettyinä
usein sen näköisiksi, etteivät turkkilaiset ymmärtäneet niitä;
käytettiin niin paljon kuin mahdollista arabian sanoja, joiden
täsmällisestä ääntymisestä ja merkityksestä ei voinut tulla
erimielisyyksiä. Osmannilaiset asiakirjat ovat tämän vuoksi usein
eriskummallista sekakieltä, "selvää sekamelskaa": arabian sanoja, jotka
on varustettu turkin päätteillä. Me suomalaiset, jotka viime
vuosisadalle saakka olemme nähneet asiakirjoissamme suomen päätteillä
varustettua ruotsia, voimme erikoisen hyvin ymmärtää, kuinka hankalana
esteenä arabialainen sanasto ja kirjaimisto on ollut turkin
kehittymiselle luonteensa mukaiseksi sivistyskieleksi. Kemal-pashan
päätös ottaa käytäntöön eurooppalainen, tarpeellisissa kohdissa
sovellettu kirjaimisto on siis syvällinen, laajakantoinen uudistus.

Ylläolevassa on jo tavallaan sanottu, mikä on turkkilaisen
kirjallisuuden luonteenomaisin piirre: sen riippuvaisuus persialaisesta
ja arabialaisesta kulttuurista. Ilmestyttyään historiaan 1227 muutamia
tuhansia käsittävänä, mongoleja paenneena, kiertelevänä laumana ja
perustettuaan 1301 Seldshukkien kulttuuriltaan persialaisen
sulttaanikunnan raunioille oman itsenäisen valtakuntansa turkkilaiset
omistivat persian hovi- ja sivistyskielekseen. Kun sitten
tämänkielisen kirjallisuuden esimerkki alkoi vaikuttaa ja turkkilaiset
ryhtyivät luomaan omaa kirjallisuuttaan, se tapahtui kokonaan
mainittujen vanhempien kulttuurien hengessä ja mallien mukaan,
turkkilais-persialais-arabialaisella sekakielellä, jossa kieliopillinen
rakenne oli ensinmainitun enintä osuutta. Heidän ensimmäinen
runoilijansa on persialaisen mystikon Dshelaleddin Rumin poika Sultan
Veled, joka eli Osman I:n (1288-1326) aikana, mikä historiallisesti
kuvaavana seikkana mainittakoon. Hänen runoutensa on panteististä,
muoto mathnaviparisäkeitä. Turkkilaisesta varhaisrunoudesta voidaan
mainita – pysyäksemme nimien luettelemista välttäen vain aiheissa –
vielä esim. Gallipolin valloitusta koskeva ylistys- ja Nizamin Khosrau
ja Shiriniä jäljittelevä lemmenrunoelma sekä runomittainen profeetan
historia Muhammedija. Proosaa edustavat persialaismalliset tarinat.
Näin olemme jo saapuneet Muhammed II:n, Konstantinopolin valloittajan
aikaan. Hänen ministerinsä Ahmed pasha käänsi turkiksi tataarilaisen
ruhtinasrunoilijan Mir Ali Shirin, kirjailijanimeltä Nevaji,
lemmenrunoja, ghazaleja, jotka aloittivat uuden vaiheen Turkin
kirjallisuudessa: syntyi ghazalimuoti, mikä merkitsi syvällisempää ja
laajempaa kielen ja runouden viljelemistä. Runoilijoita esiintyi
lukuisasti, joukossa naisiakin, kehoittajana myös se, että Muhammed II
oli itse runoilija. Omituisena seikkana tulkoon samalla mainituksi,
että niistä puoliväliin neljästäkymmenestä sulttaanista, jotka ovat
hallinneet Osmanin valtaistuimella, yksikolmatta on ollut runoilijoita.
Etevin on ollut vanhan koulun loppuun kuuluva Selim I (1512-1520),
Persian voittaja ja Egyptin valloittaja, jonka säilyneitä säkeitä (hän
kirjoitti myös persiaksi) asiantuntijat pitävät suuren runollisen
lahjakkuuden todistuksina. Hänen aikanansa eli runoilija Ibn Kemal,
joka on sepittänyt romanttisen runoelman Jusuf ja Zalikha-aiheesta, ja
Saadin Gulistanin mukaisen teoksen nimeltä Nigaristan. Hänen
aikalaisensa Mesihin kauniit kevätrunot ovat löytäneet tiensä
eurooppalaisiin runonäytekokoelmiin.

Soliman I:n (1520-1566) valtaistuimelle noususta lasketaan turkkilaisen
kirjallisuuden klassillisen kauden alkavan. Sen ensimmäinen huomattava
nimi on Fuzuli (k. 1563), bagdadilaissyntyinen, Persian turkkilaisten
sekakieltä käyttävä, ulkomuodolta ja yleissävyltä persialainen,
mutta syvemmältä täysin itsenäinen runoilija, jonka säkeistä
hengähtää yksilöllisesti, todesti tunnettu intohimo. Paitsi
runokokoelmaa, Diwania, hän on sepittänyt romanttisen runoelman Laila
ja Majnun-aiheesta. Vähän nuorempi häntä on konstantinopolilainen
Baki (k. 1599), Hafizin jäljittelijä, jonka nimi on säilynyt mm.
hänen Soliman I:n kuoleman johdosta kirjoittamansa hienon kvasidan
vuoksi. Turkkilaiset pitävät häntä suurrunoilijanansa, jolle he
tuhlaten antavat kiitoksen sanoja. Hänen elämäkertansa kirjoittaja
Katib Tshelebi lausuu mm.: "Hänen helminhersyvät runonsa ovat kirkkaita
ja soljuvia kuin virtaava vesi, ja hänen ajatustensa immet puhtaita ja
vapaita raakuudesta ja heikkouksista. Kun hänen korvaamattomat
ghazalinsa ovat koko maailmassa tunnetut ja hänen kirkkaat säkeensä
maailmankuuluja, niin mitäpä on enää siihen lisäämistä". Ahmed I:n
aikana (1603-1617) eli klassillisen kauden toinen huomattava nimi:
erzerumilainen Nefi, joka on kuuluisa sekä kvasidoistaan että
satiireistaan; viimemainitut olivat niin purevia, että niiden kohteiksi
joutuneet anoivat Murad IV:ltä lupaa saada surmata hänet. Seuraava
mainittava runoilija on Nabi (k. 1712), joka saattoi muotiin
Persiassa kukoistukseen päässeen uuden ghazal-tyylin. Nedim, Ahmed
III:n (1703-1730) aikalainen, on klassillisen kauden huomattavin
runoilija, hienostuneiden kvasidain ja ghazalien sepittäjä, itsenäinen
kyky. Häneen päättyy Turkin kirjallisuuden klassillinen kausi.

Samoin kuin persialaisilla, turkkilaisillakin oli
historiallis-romanttista vaistoa. Murad III:n (1574-1595) opettaja
Saad-ud-Din (k. 1599) kirjoitti Kronikkain kruunun (Tajut-Tevarikh),
joka on sulttaanikunnan historia sen alusta Selim I:n kuolemaan saakka;
koristeellisen, mutta silti selvän ja johdonmukaisen tyylinsä vuoksi
sitä pidetään vanhan koulun proosan mestarinäytteenä. Se on pohjana
historialliselle vuosikirjasarjalle, jota on siitä alkaen suurella
tarkkuudella toimitettu, ja jonka kirjoittajien eli siis
hovihistorioitsijoiden joukossa on monta Turkin huomattavinta
proosakirjailijaa. Muusta klassillisen kauden proosasta mainittakoon
kuvaukset matkoista eri maissa ja kuuluisien koraanintulkitsijain ja
sheikkien elämästä; jo nimetty Tshelebi (k. 1658) on klassillisuuden
tähtinimiä: historioitsija ja elämäkerrallisten teosten kirjoittaja.
Proosan suurena haittana klassillisella kaudella oli kuten sanottu
taipumus persialais-arabialaisten sanojen ja ongelmallisuuden käyttöön,
mistä on ollut seurauksena se, että nykypäivien oppineetkin osmannit
ovat väliin epätietoisia, miten vanhan koulun jotkut lauseet on
tulkittava.

Klassillisen kauden lopussa perusti (1728) eräs unkarilainen –
turkkilaiselta nimeltään Ibrahim – Turkkiin sen ensimmäisen
kirjapainon.

Klassillisuuden jälkikaudelta, joka ulottuu Mahmud II:n (1808-1839)
vaiherikkaaseen murrosaikaan, on mainittava sufilainen Sheikh Ghalib,
Selim III:n (1789-1807) aikana elänyt vanhan koulun neljäs tähtinimi,
Kauneus ja rakkaus (Husn u Ashk) nimisen vertauskuvallisen runoelman
sepittäjä. Murroskautena, jolloin Turkki rupesi pitämään länsimaita
mallinaan, näiden kulttuurin vaikutus alkoi tuntua kirjallisuudessakin,
jossa nyt pyrittiin vapautumaan persialaisuudesta ja pääsemään puhtaan
kansankielen asteelle. Vaikka tässä ei täysin onnistuttukaan, oli tämä
kuitenkin valmistuksena uuden ajan suunnan ilmestymiselle.

Turkkilaisten taiteessa on erikoisesti suositussa asemassa
nukketeatteri (Hajal). Läpikuultavasta aineesta tehdyt, maalatut
nuket, jotka esittävät vakinaisia tyyppejä, valaistaan voimakkaasti
takaa, jolloin ne näkyvät pimeään katsomoon värillisinä. Esittäjä
(hajalgy) juttelee itse tekstin, joka noudattaa pääsuunnalta vanhoja
perinteitä, mutta on yksityiskohdissa vapaa. Jos esittäjä on kykenevä,
hän voi aikaansaada mitä hullunkurisimpia tilanteita ja eksyä mitä
rohkeimpaan eroottiseen "runouteen". Päähenkilöinä ovat aina
mustalainen Karagös (= "mustasilmä"), jonka kepposista ja mehevistä
sukkeluuksista ei tule loppua, ja Hadshievad, sivistynyt ja kohtelias
turkkilainen effendi. Turkin eri murteet ja miten muukalaiset turkkia
puhuvat antavat aihetta alituisiin mitä hassunkurisimpiin
väärinkäsityksiin. Hajal on alkuaan kiinalaisten ajanviete, jonka
mongolit toivat 13:nnella vuosisadalla länteen. Se on kehittynyt eri
maissa eri suuntiin, on levinnyt hyvin laajalle, ja on kaikkialla
pidetty kansanhuvi, jonka yhteydessä kansanhuumori mielellään
ilmaiseiksen.

Eurooppalaisuuden leviäminen Turkkiin on alkanut ranskalaisen
kulttuurin johdolla; perehtyminen tähän aiheutti mm. sen, että
kirjallisen nuor-Turkin katseet kääntyivät lopullisesti Shirazista
Parisiin: persialais-arabialaisten epäjumalien sijalle asetettiin
ranskalaiset, jotka verrattuina edellisten arabeskimaiseen ruusu- ja
satakielikoristeellisuuteen, jäykistyneeseen kaavamaisuuteen, tuntuivat
eläviltä ja luonnollisilta. Shinasi Effendi, joka on kirjallisen
nuorturkkilaisuuden johtava nimi, julisti (1859) runouden ja proosan
ainoaksi ohjeeksi "totuuden ja koruttomuuden". Siitä alkoi vanhan ja
uuden välillä kiivas taistelu, joka on päättynyt vasta meidän aikanamme
Kemal pashan mainittuun uudistukseen ja siis eurooppalaisuuden
voittoon. Taistelun kuluessa on Turkin kirjallisuus jo asiallisesti
muuttunut: se noudattaa eurooppalaisia muotoja sekä runoudessa että
proosassa, ja on luonut eurooppalaisen näytelmän, jota sillä ei ennen
ollut; tiedettä harjoitetaan länsimaisessa hengessä. Tämä merkitsee
sitä, että Turkilla, samoin kuin muilla jo mainituilla itämaisilla
kansoilla, on kirjallisuudessa alkamassa kokonaan uusi vaihe, jonka
sisällys perustuu eurooppalaisesti käsitettyyn kansalliseen
turkkilaisuuteen.

VIII. KIINALAISET.

1

Samoina varhaisina vuosituhansina kuin Egyptin haamilaiset ja
Kaksoisvirranmaan seemiläiset, rakensi äärimmäisessä idässä,
suunnattoman välimatkan päässä ensinmainituista, outojen kansojen,
autiomaiden ja jylhien vuoristojen takana, mongolilainen rotu omaa
kulttuurimuotoansa. Astuessaan historian valoon kolmannen vuosituhannen
alussa ennen ajanlaskuamme se on jo pitkälle kehittynyttä; samoin kuin
egyptiläisillä silläkin on elettynä pitkä ikä ennenkuin muistomerkit ja
kirjoitustaito rupeavat ilmoittamaan siitä jälkimaailmalle. Tietoja
siitä, mistä kiinalaiset ehkä olisivat saapuneet maahansa tai saaneet
sivistysherätteensä, ei ole säilynyt: on pakko otaksua heidän asuvan
alkuperäisillä elinsijoillaan, jotka ensiksi näkivät heidän astuvan
ihmisinä ilmoille kehityksen puun varjosta, ja omintakeisesti luoneen
sivistysmuotonsa.

Kiinalaisten kaukaisista asuinsijoista on johtunut, että he ovat
pysyneet aina viime vuosisadalle saakka lännessä sangen vähän
tunnettuna kansana. Se verraten vilkas yhteys, joka alkoi Euroopan ja
Kiinan välillä 13:nnella vuosisadalla, Dshingiskaanin valloitusretken
jälkeen, ja josta venetsialaisen kauppiaan Marco Polon (1254-1324)
matkakuvaus on pysyvänä muistomerkkinä, katkesi muhamettilaisuuden
voimistuessa ja kiinalaisten muuttuessa vihamielisiksi muukalaisille.
Kiina katoaa jälleen idän taivaanrannan taa, kohotakseen näkyviin
16:nnella vuosisadalla, maantieteellisten löytöretkien romanttisena
aikana; vasta seuraavan vuosisadan alussa päästiin selville siitä, että
Marco Polon Cathay oli sama kuin Kiina. Sen jälkeen on Kiinan tuntemus
vähitellen, mutta perin hitaasti, lisääntynyt, kunnes länsimainen
kulttuuri on meidän päivinämme valo- ja varjopuolineen lähtemättömästi
pesiytynyt sinne, aloittaen sen käymistilan, josta kerran on syntyvä
uusi Kiina. Mainittakoon, että jesuiittaveljet ovat 16:nnelta
vuosisadalta alkaen uutterasti ja ansiokkaasti selostaneet Euroopalle
Kiinan oloja ja kirjallisuutta.

Asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että kiinalaisten
kansallisluonteen pääominaisuus on rauhallisuus, siitä huolimatta, että
raja- ja sisällissodat ovat olleet ylen tavallisia. Vaikka heillä on
ollut sotaista kuntoa, jota he vuosituhansien aikana kyllä tarvitsivat
puolustaessaan villikansojen saartamia rajojaan tai taistellessaan
keskenään, he ovat silti aina asettaneet rauhantoimet etusijalle.
Vihollisensakin he ovat pyrkineet sitomaan neuvotteluilla ja alistamaan
kulttuurinsa rauhoittavan vaikutuksen alaisiksi. Ikivanhoista ajoista
alkaen jatkunut maanviljelijän elinkeino on kasvattanut heidät
tällaisiksi.

Monipuolisen kulttuurinsa ohella kiinalaiset ovat kehittäneet myös
laajan kirjallisuuden. Tavukielensä sanojen ilmaisemat asiat he oppivat
jo ammoisina aikoina tulkitsemaan kuvakirjoituksella, josta heidän
sanamerkkinsä ovat kehittyneet. Oppien myös jo varhain (n. 500 Kr.j.)
monistamaan kirjoituksia leikkaamalla ne puutauluihin ja keksimällä
(n. 1000) irtonaisten kirjakkeiden käytön, he tekivät kirjallisuuden
yleisemmäksi ja tunnetummaksi kuin vastaavina aikoina muualla.
Keskeytymättä säilyneenä varhaisilta ajoilta asti, aiheittensa
monipuolisuuden, perinpohjaisuutensa, laajuutensa, historiallisten
tietojensa tarkkuuden ja ennen kaikkea jalojen tarkoitusperiensä,
korkeiden ihanteidensa ja runoutensa terveen puhtauden vuoksi, Kiinan
kirjallisuus ansaitsee kunnioittavaa huomiota.

Kiinan läänitysajan historian päättyessä 221 e.Kr. siten, että yksi
hallitsija, Shi Huang-ti, valloitti koko valtakunnan, julistautuen
"ensimmäiseksi keisariksi", piti kaikki, mm. kirjallisuus, alettaman
hänen hallituksestaan. Niinpä hän pääministerinsä neuvosta määräsi,
että kaikki aikaisempi paitsi lääketaitoa, ennustamista ja
maanviljelystä koskeva kirjallisuus oli poltettava. Lakia esim. oli
opiskeltava suullisen opetuksen johdolla. Seurauksena tästä oli mm.,
että n. 460 oppinutta sai tottelemattomuutensa vuoksi kärsiä
marttyyrikuoleman. Kirjoja kätkemällä saatiin kirjallisuus, mm.
Kungfutsen laki, pelastetuksi, kunnes 206 tämä järjetön käsky
peruutettiin. Tämä erikoinen vaino tunnetaan Kiinan historiassa nimellä
"kirjojen polttaminen".

2

Lyriikka on ollut kiinalaistenkin taiteellisen hengen ensimmäinen
ilmentymismuoto, vieläpä erittäin sopiva heidän idyllisissä,
rauhallisissa tunnelmissa viihtyvälle sielunelämälleen. Siitä on
säilynyt näytteitä varhaisilta ajoilta Kungfutsen (551-479 e.Kr.)
sommittelemassa Shiking nimisessä runokokoelmassa, joka sisältää 305
(alkuaan 311) runoa ja on yksi kiinalaisten viidestä pyhästä kirjasta.
Tiedetään hänellä olleen suorittaessaan valintaansa käytettävänään yli
3000 vanhaa runoa. Shikingin vanhimpain ainesten lasketaan periytyvän
aina 18:nnelta, nuorimpain 6:nnelta vuosisadalta e.Kr.

Shiking jakautuu neljään osaan, joista ensimmäinen sisältää 160 pientä,
kuten Euroopassa sanoisimme, "kansanlaulua", toinen 80 myös pientä,
edellisten kaltaista, joskus lennokkaampaa "juhlalaulua", kolmas ja
neljäs pitempiä juhlalauluja. Aiheiden mukaan kokoelma sisältää
suloisia, sointuvia ja siveitä lemmenrunoja (etupäässä ensi osassa),
jotka muistuttavat eurooppalaisia kansanlauluja; elinkeinoja, varsinkin
maanviljelystä kuvaavia, joista muinaisen kiinalaisen idyllinen, mutta
usein myös sorron alainen elämä ja syvä luonnontaju ilmenevät;
uskonnollisia, joissa kuvataan esi-isäin palvontaan kuuluvia
uhrimenoja; ja poliittisia lauluja, "valitusvirsiä", joissa selitetään
epäkohtia ja lausutaan moitteita vallanpitäjiä kohtaan. Vaikka
rajarauha on ollut harvinainen ja sodat tavallisia, ei Shiking juuri
sisällä sotaisten sankaritekojen ylistystä; tämän yleensä pienelle
osalle jääneen aihepiirin yhteydessä pikemminkin ilmenee kiihkeätä
rauhan ja kodin kaipuuta. Emme siis tapaa kiinalaisten muinaisesta
runoudesta niitä piirteitä, jotka ovat tunnusmerkillisiä esim.
indialaisten, persialaisten ja kreikkalaisten vanhalle runoudelle:
eepillistä sankarikerrontaa, persoonallista seurustelua
ihmisenmuotoisten jumalien kanssa, rajatonta mielikuvitusta, joka
helposti siirtyy todellisuuden rajan yli, kykyä näkemään ihmistä
jumalvoimien taistelun kohteena. Kiinan muinainen runotar päinvastoin
tarkoin pysyy tämänpuolisen elämän arkisessa, kotoisessa järkevyydessä,
kohoamatta uskonnollisissa juhlarunoissakaan muuhun kuin uhrimenojen
selostamiseen ja ajallisen menestyksen rukoilemiseen. Mutta näissä
rajoissa se usein ihastuttavasti ilmentää elämän ja varsinkin luonnon
inhimillisen ja läheisen kauneuden, niin sattuvasti, että runo on vielä
tänä päivänä yhtä herkkä ja tuore kuin synnyinhetkenään tuhansia vuosia
sitten. Kiinalaisten taiteellinen voima ilmenee siis todellisuuden
verrattomassa herkistämisessä runoudeksi.

"Aamun kunnia kiipeää kiireelleni; näen kapeita, valkoisia ja
purppuraisia, sinisiä ja punaisia kukkia; olen levoton; jotakin liikkui
alhaalla kuloruohossa; luulin kuulevani hänen askeleensa; sitten
heinäsirkka siritti; kuorma kirposi sydämeltäni". Näin herkästi näkee,
kuulee ja tuntee rakastajaansa odottava neito. Öisen juhlan kulkua
seuraava miettii ja näkee: "Kuinka kuluu yö? Ei ole vielä keskiyö.
Alhaalla pihalla soihtu roihuaa kirkkaasti; kuulen kaukaa
rummunpärinää. Kuinka kuluu yö? Yö ei ole vielä mennyt. Kuulen torvien
äänen kukkuloilta; soihdun valo häipyy nousevan päivän tieltä. Kuinka
kuluu yö? Yö on mennyt. Soihtu savuaa aamun valossa, lohikäärmelippu
liehuu auringossa". Tämä on hienoa ja herkkää, taiteellista maalausta,
joka antaa selvän kuvan iloisesta juhlasta ja sinne pääsemättömän
pidätetystä kaihosta.

Shiking on Kiinan runouden perusteos ei vain ikänsä ja sisällyksensä
vaan myös runorakenteellisen asunsa vuoksi. Siitä ilmenee, että
kiinalaisen lyriikan tehokkain ulkoinen kaunistuskeino on alusta saakka
ollut loppusointu. Samoin kuin erämaansa yksinäisyydessä ratsastava
beduini, huomasi auransa jäljessä asteleva kiinalainenkin hyräilemiensä
lauseiden loppusanojen joskus miellyttävästi sointuvan, ja tämän
soinnun sekä sen mukana koko lauseen erikoisesti painuvan muistiin.
Tästä soinnun kauneudesta ja halusta muistaa vielä huomenna somasti
sattunut joiun säe lähti kehittymään kiinalaisten loppusoinnullinen
runous. Sen varhain saavuttamasta hienostuneesta ja viljellystä
asteesta on Shiking todistuksena: vain sen runoissa käytetyt
loppusoinnut ovat taiderunoudessa laillisia. Vanhin kiinalainen säe
sisältää vain neljä sanaa, mikä rakenne oli myös yleisin; useampi- ja
harvempisanaisiakin säkeitä käytettiin. Nelisanaiset säkeet
yhdistettiin tavallisimmin nelisäkeisiksi ryhmiksi, joiden sointukuvio
on: aaba; muitakin säeyhdistelmiä ja sointukuvioita sallittiin.
Uudemman kiinalaisen runouden valtamitta on seitsemän ja viiden sanan
säe. Tang-dynastian aikana (618-905 Kr.j.) kaikki sanat jaettiin
soinnullisuutensa ja soinnuttomuutensa perusteella kahteen luokkaan,
joiden sointuarvot oli säkeitä rakennettaessa tarkoin otettava
huomioon, minkä kautta syntyi eräänlainen "runojalkajako" ja
"skandeeraus". Kun lisäksi tuli loppusoinnutus, syntyi säe, joka kyllä
on mitä tarkimman kaavan alainen, mutta kiinankielen tuntijain
lausunnon mukaan korvalle erittäin miellyttävä. Etevien runoilijain
tuotteista on sitä paitsi kaikki kaavamaisuus hävinnyt kielen nerokkaan
käytön vuoksi.

Shikingin käänsi latinaksi jesuiitta Alexander La Charme 1700-luvun
alussa, mutta painettiin käännös vasta 1830. Siihen perustuu
saksalaisen Fr. Rückertin käännös (1833).

3

Runouden harrastus on ollut Kiinassa hämmästyttävän yleistä ja
runoilijain lukumäärä laskematon. Erikoisesti on mainitun
Tang-dynastian valtakausi ollut runouden loistoaikaa. Kun 1707 keisarin
käskystä ruvettiin julkaisemaan näytekokoelmaa Tang-runoilijain
tuotteista, paisui siitä 900-osainen teos, sisältäen yli 48.900 runoa.
Tämä antologia on Cambridgen yliopiston kirjastossa. Muutamia
runoilijoita on mainittava.

Li Tai-po (705-762 Kr.j.) oli tunnettu nimellä "karkoitettu enkeli",
millä vihjattiin siihen taivaalliseen voimaan, jolla hän näytti – aina
viinin liikuttamana – luovan runonsa. Hänen kerrotaan kuolleen
hukkumalla, juovuksissa ihailtuaan kuuta ja tavoiteltuaan sen
kuvajaista vedestä. Tarinan mukaan keisari oli antanut hänelle
kultataululle kirjoitetun valtuutuksen valtion kustannuksella syödä ja
juoda kaikissa kapakoissa. Li Tai-po, kulkurirunoilija ja keisarin
suosikki, on laulanut itsensä Kiinan kansan sydämeen herkästi
tulkitsemalla luonnon kauneutta, inhimillisesti suremalla elämän
lyhyyttä ja kuoleman varmuutta, ja ylistämällä kiitävän hetken ja
varsinkin viinin nautintoja.

"Kedot ovat viileitä", hän kuvaa aamun tuloa, "hiljainen sade on
lakannut; kevään värit kuohuvat joka puolella. Sininen lammikko on
täynnä hyppiviä kaloja; puiden oksat sujuvat laulavien rastaiden alla.
Kedon kukkaset ovat kastelleet jauhoiset poskensa; vuorten heinä on
taipunut vyötärönsä kohdalta vaakasuoraksi. Bambujen reunustaman virran
yläpuolelta hajoaa tuulen voimasta hitaasti pilven viimeinen hiutale".
Hän ikuistaa herkästi ja elävästi pienen hetken, antaen sille hienoa
runouden henkäystä: "Hiljaa liikutan valkohöyhenistä viuhkaa istuessani
paidanrinnus auki vihreässä metsässä. Otan pois päähineeni ja ripustan
sen kiven kärkeen; männyistä tuleva tuulenhenkäys leikkii paljaalla
päälaellani". Ystävästään hän runoilee: "Ystäväni asuu korkealla
itäisillä vuorilla, hellästi rakastaen laaksojen ja kukkulain
kauneutta. Vihreässä keväässä hän lepää tyhjissä metsissä, ja nukkuu
vielä, kun aurinko on jo korkealla. Männyntuoksuinen tuuli puhdistaa
hänen hihansa ja nuttunsa pölystä; somerpohjainen virta puhdistaa hänen
sydämensä ja korvansa. Kadehdin teitä, jotka kaukana melusta ja
puheesta lepäätte korkealla, sinisillä pilvipatjoilla". "Miksi
haluaisimme olla jumalia ja kuolemattomia?" hän kysyy runossaan
Ryyppään yksin kuutamossa: "Juo kolme pikarillista, niin voit
täydellisesti ymmärtää suurta Tao'a, juo enemmän, niin tunnet olevasi
yhtä koko luonnon kanssa. Vain ne, jotka ovat vaipuneet luontoon,
voivat täysin ymmärtää viinin iloja; en puhukaan niistä selvänä
oleville".

Li Tai-pon runous oli samalla hienon taiteellista ja kansanomaista;
hänen ystävänsä ja aikalaisensa Tu Fu (712-770) oli syvällisempi,
mietelmiin taipuva runoilija, joka on erikoisesti sivistyneistön
suosiossa. Hänkin oli keisarien ja mandariinien ystävä, mutta vietti
silti suuren osan elämäänsä kulkurina. Jouduttuaan yksin autiolle
saarelle kymmeneksi päiväksi ja syötyään ja juotuaan tämän näin pitkän
pakollisen paaston jälkeen ylen runsaasti hän kuoli äkkiä tästä
koituneisiin seurauksiin.

Hän runoilee herkästi illan tullen tehdystä veneretkestä
bambutiheikköön, jossa lotuksen kukat loistavat puhtaina ja kirkkaina
illan viileässä ilmassa; tulee sade, tuuli iskee purren keulaan ja
kaunottaret pelkäävät kulmiensa tummien kaarien kastuvan. Hienosti hän
kuvaa taivaan pojan istumassa mandariiniensa keskellä, loistaen
jalokivikoristeissaan kuin aurinko tähtien ympäröimänä. Mandariinit
puhuvat vakavasti vakavista asioista, mutta keisarin ajatukset ovat
lentäneet ulos avoimesta ikkunasta. Posliinipaviljongissaan keisarinna
istuu naistensa keskellä, kuin kirkas kukka lehtien joukossa. Hän
ajattelee keisaria, joka viipyy liian kauan neuvostossansa, ja
liikuttaa väsyneenä viuhkaansa. Tuoksuva ilman henkäys suutelee
keisarin kasvoja. "Lemmittyni liikuttaa viuhkaansa ja lähettää minulle
huuliensa tuoksua", ajattelee keisari ja lähtee loistavassa
jalokivipuvussaan posliinipalviljonkia kohti, jättäen totiset
mandariininsa vaiti ollen katsomaan toisiinsa.

Kolmas Tang-dynastian elämänhaluisen ajan mainittava, tuottelias,
kansanomainen ja kuuluisa runoilija on Po Tshy-i (772-846), ylhäinen
mies, joka hoiti korkeita virkoja, mutta ehti silti runoilla. Hänen
pyrkimyksensä oli, kerrotaan, elävän kielen mukainen helppotajuisuus,
minkä vuoksi hän luki runonsa vanhalle talonpoikaisvaimolle, poistaen
niistä jokaisen sanan, jota tämä ei ymmärtänyt. Hänen runoistaan
hengähtää ystävyyden ja rakkauden onni, nuoruuden ja viinin ilo,
vanhuuden ja kuoleman alakuloisuus, ja vielä kirkas huumori:

"Ihmisen sydän rakastaa kultaa ja vihreätä kiveä, ihmisen suu viiniä ja
huulia. Niin ei tee virran vanha mies; hän juo kurpitsankuorestaan
pyytämättä mitään muuta. Virran eteläpuolelta hän hakkaa polttopuita ja
niittää heinää; pohjoispuolelle hän on rakentanut seinät ja katon. Joka
vuosi hän kylvää yhden auranalan peltoa; keväällä hän ajaa laitumelle
kaksi keltaista vasikkaa. Nämä puuhat tuottavat hänelle suurta lepoa;
niiden lisäksi hänellä ei ole mitään toivomusta eikä huolta. Sattumalta
tapasin hänet kävellessäni rannalla; hän vei minut kotiinsa ja majoitti
minut olkikattoiseen majaansa. Erotessani hänestä palatakseni
kaupunkiin ja hoviin tämä vanha mies kysyi arvoani ja palkkaani.
Epäillen sanojani hän nauroi äänekkäästi ja pitkään: 'Keisarin
neuvonantajat eivät nuku olkikattojen alla'".

Rajoittuen nimien mainitsemisessa näihin kolmeen Tang-dynastian
runoilijaan huomautamme, että kiinalaisen lyriikan tunnusmerkkinä on
pyrkimys vangita hetken vaikutelma, kuva, kuin valon välähdys, ja antaa
sen herättämän tunnelman sitten, kun runo on luettu, kasvaa ja levitä
mielessä kuin renkaiden tyynessä vedenpinnassa. Se ei siis pyri
niinkuin länsimaiden runous epigrammaattiseen, selkeän kärjelliseen
ajatuksen ilmaisuun, vaan suggestiiviseen, vihjailevaan, edelleen
kasvavien kaunomielteiden herättämiseen. Muistettava on vielä, että
kiinalaisten eriskummalliset koristeelliset sanamerkit sisältävät
heille paljon enemmän kuin tuon "sanan": ne ovat eurooppalaiseen
kirjoitukseen verrattuina kuin suggestiivisia tauluja, joista avautuu
monenlaisia, runolle erikoista lisäkauneutta antavia näköaloja; tämän
voi vain synnynnäinen kiinalainen tajuta.

Lemmenrunous ei kimalaisilla ole niin vallitsevaa kuin muilla
kansoilla; se pysyttelee aina hienon siveyden ja puhtauden asteella.
Lyriikka on yleensä lyhyttä, vaikka useampisatasäkeisiäkin runoja on.
Kertomarunoutta heillä ei ole, vaan ovat he käsitelleet siihen kuuluvat
aiheistot suorasanaisina tarinoina ja romaaneina.

4

Siitä huolimatta, ettei sivistynyt kiinalainen pidäkään suorasanaista
kertomakirjallisuutta, romaania, taidekirjallisuuteen kuuluvana,
rohkenemme kuitenkin siirtyä klassillisen runouden korkeilta
kukkuloilta sen kansanomaisille huvipuistokentille.

Tarinointi on ollut kiinalaisilla ikivanhaa. Sen huomattavana
aiheistona ovat olleet historialliset tapahtumat, rajasodat, kapinat ja
vallankumoukset, jotka aina ovat vaikuttaneet jännittävästi itsestään
perin kiinnostuneiden kiinalaisten mielikuvitukseen. Syynä siihen,
ettei tästä aineistosta syntynyt kertovaa sankarirunoutta, lienee mm.
kielen erikoislaatu: jo varhain tämä oli pidätetty klassillisen
lyriikan tarpeisiin, jonka lakien ulkopuolella Kiinan vanhoillisissa,
tapoihin piintyneissä oloissa sitä oli sittemmin vaikea käyttää.
Kertomisen halu pysytteli sen vuoksi proosan kannalla, ja kun lopuksi
ruvettiin tarinoita kirjoittamaan, käytettiin tavallista puhekieltä,
pyrkimättä pyytämään klassillisen runokielen hienouksia näin
vaatimattoman alan käytäntöön.

Kiinalaisten proosakertomus kohoaa kirjoitettuna näkyviin 13:nnella
vuosisadalla, omituista kyllä: mongolien tultua valtaan 1260, mikä
viittaisi siihen, että nämä olisivat tuoneet romaanimuodin mukanaan
Keski-Aasiasta. Sen jälkeen se kasvaa laajaksi, sisältäen lyhyesti
sanottuna kaikki kertovan kirjallisuuden tärkeimmät alat. Kun ei enää
olla Shikingin säätämän hienon puhtauden piirissä, vaivutaan joskus
siveettömyyksiin. Kun kiinalaiset eivät näitä aloja kirjallisuudeksi
tunnusta, vaan ovat jopa kieltäneet levittämästä alan julkeimpia
ilmiöitä, täytyy tätä korkean tason mädäntynyttä kohtaa pitää
poikkeuksena. Esimerkkeinä kiinalaisten kertomakirjallisuudesta
mainittakoon seuraavat teokset:

Vanha historiallinen romaani San Kvo Tshih (Kolmen valtakunnan
historia) käsittelee ajanlaskumme toisella vuosisadalla sattuneita
levottomuuksia. Sen kirjoittajasta ei ole varmaa tietoa: nykyisessä
asussa, joka periytynee 13:nnelta vuosisadalta, lienee kolmen
kirjailijan osuutta. Teos on laaja romanttinen kronikka, jonka pohjana
ovat historialliset tapahtumat, ja jossa sotakuvauksella on huomattava
sija. Yliluonnolliset seikkailut kutoutuvat eriskummallisesti juonen
kehitykseen. Historialliset romaanit tulivat tämän jälkeen hyvin
suosituiksi ja kesti niiden kukoistusaikaa aina Ming-dynastian loppuun,
1600-luvun puoliväliin saakka. Tällöin ilmestyi tuntemattoman
kirjailijan sepittämä suurromaani Hung Lou Meng, jota pidetään
kiinalaisen romaanikirjallisuuden huippusaavutuksena. Sen juoni on
mutkallinen ja omintakeinen, liikkuen rakkauden, kunnianhimon,
rikkauden, köyhyyden ja muiden inhimillisten kiihotinten piirissä,
ja loppuselvitys yllättävästi traagillinen. Henkilöitä on yli
neljäsataa, mutta on jokainen osattu yksilöllistää mestarillisella
luonnehtimistaidolla. Eräät kohtaukset ovat realistisia samaan tyyliin
kuin esim. Fieldingin romaaneissa, mutta samoin kuin näissä, niissä
pyritään kuvaamaan ihmisluonnetta, tekemättä itse kuvauksen laatua
päätarkoitukseksi.

Porvarillinen elämänkohtaloiden romaani oli Kiinassa suosittu. Sen
varhainen, ehkä jo 1300-luvulta periytyvä näyte on tuntemattoman
kirjailijan Mitä tuuli kertoo kuutamossa (Hao-Kieu-Tshuen) [saksasta
suomentanut Lauri Viljanen nimellä Ihanteellinen rakkaus, WSOY, 1928],
tarina moraalisesti esikuvallisesta rakastavasta parista, hyvien
tapojen kultainen kirja, joka johtaa lukijan syvälle vanhan Kiinan
elämään.

Kiinalaisten kertomataide esiintyy edukseen parissa kokoelmateoksessa,
joilla on klassillinen arvo. 15:nneltä vuosisadalta on peräisin Tshin
Ku Tshi Kuan (Ihmetarinoita, vanhoja ja uusia), joka sisältää
nelisenkymmentä kertomusta. Nämä muistuttavat lähinnä eurooppalaisista
yliluonnollisista haamu- ym. ihmetarinoista. Kertomatyyli on
rauhallista, järkevää, hienosti taiteellista. Suggestiivisen
kauhukertomuksen ongelma on niissä nerokkaasti ratkaistu. Toinen
kuuluisa kokoelma on Liao Tshai (Eriskummallisia tarinoita), jonka 1679
kirjoitti Pu Sung-Ling, julkisessa tutkinnossa reputettu
virkamiesalokas. Hänen kertomuksiensa aiheina ovat tavallisen perhe- ja
muun porvarillisen elämän ilmiöt, ja hänen äänilajinsa on moralisoiva.
Vaikka Pu Sung-Ling kirjoittikin proosaa, oli hänen tyylinsä niin
taiteellista, että kiinalaiset ovat myöntäneet hänelle pääsyn
"kuolemattomien" kirjailijainsa joukkoon.

5

Juhlamenojen yhteydessä suoritettu laulu, tanssi ja soitto, jolloin on
kerrottu ja elein kuvattu jotakin, on ilmeisesti ollut kiinalaisen
draaman vanhin muoto; sellaista tarkoittanevat ne näytelmätaidetta
koskevat maininnat, joita on periytynyt aina 18:nnelta vuosisadalta
ennen ajanlaskumme alkua. Tällaisena alkiona näytelmä on sitten pysynyt
hyvin kauan saavuttamatta esim. vielä Kungfutsen aikana niin suurta
merkitystä, että hän olisi ottanut sitä huomioon kansan kasvatusta
koskevassa järjestelmässään. Saamme tulla aina mongolien valtakauteen
saakka (1260-1368 Kr.j.), ennenkuin voimme varmuudella todeta
varsinaisen näytelmän syntyneen suurin piirtein siinä merkityksessä
kuin nykyisin käsitetään. Mongolikeisarien, Jenin dynastian, ajoilta on
säilynyt vanhin kiinalaisten näytelmäkokoelma: Jenin sata näytelmää,
joka julkaistiin 1615. Kun kiinalaiset eivät pidä näytelmiäkään
taidekirjallisuutena, ei niitä otettu heidän virallisiin luetteloihinsa
eikä julkisiin kirjastoihinsa, ja on niiden säilyminen ja tietojen
saaminen niistä sikäli ollut epävarmempaa ja vaikeampaa. Toinenkin
laaja kokoelma on säilynyt ja julkaistu 1845. Kaikkiaan tunnetaan
puolisentuhatta kiinalaista näytelmää.

Kiinassa oli lailla säädetty, että näytelmässä tulee olla siveellinen
tarkoitus; epäsiveellisen näytelmän kirjoittaja sai kitua kiirastulessa
niin kauan kuin hänen näytelmäänsä esitettiin. Vaikka tämän uhan olisi
luullut vaikuttavan, ei kumminkaan niin käynyt: lain säännös jäi
noudattamatta ja näytelmäin siveellinen taso sikäli alemmaksi kuin
usein olisi toivottavaa. Samoin kuin indialaiset kiinalaisetkin
ovat olleet kykenemättömiä kohoamaan puhtaan tragedian
tasolle: Jenin näytelmät esim. voidaan jakaa historiallisiin,
uskonnollis-koomillisiin, luonnekomedioihin, juoni-, perhe-,
mytologisiin ja rikosdraamoihin, kaiken sen, mikä voisi olla
traagillista, ollessa melodramaattista. Ajan, paikan ja toiminnan
yhteyttä ei pidetty tarpeellisena; näytelmät voivat olla niin pitkiä,
että esitys voi kestää koko päivän; näyttämöt olivat tilapäisiä ja
näyttämökoristeet vaatimattomia; kuten indialaisissa näytelmissä
näyttelijät alituiseen sivuhuomautuksilla ilmaisevat, missä he ovat ja
mitä tekevät; puvut sen sijaan olivat loisteliaita. Näytelmän kieli on
proosaa, viljellympää ja kansanomaisempaa, aina osan esittäjän
sivistysasteen mukaan, mutta huippukohtauksissa pääosan esittäjä
muuttaa puheensa koristeellisen kukkaiskieliseksi, runomittaiseksi, ja
esittää sen laulaen. Kiinassa ei ole kastilaitosta, vaan yhteiskunnan
päivänpuoli kuuluu virallisissa tutkinnoissa hyväksytyille oppineille,
joiden ennen tuli olla perehtyneitä klassilliseen kirjallisuuteen, mm.
runouteen, jopa osata itsekin runoilla. Tämä yhteiskunnallisten asemien
jakoperuste kuvastuu näytelmissäkin: kiinalaisten seurapiirien sankari
on Tshoang-Jen, oppinut, joka kerskaa sillä, että hänen esi-isänsäkin
ovat suuren oppineisuutensa vuoksi saaneet korkeita virkoja
hoidettavikseen. Kaikkien säätyjen ansiot ja viat esitetään
puolueettomasti. Naisosia on runsaasti, hienosta, miehelleen
kuuliaisesta, sivistyneestä puolisosta häikäilemättömään, rikolliseen
viettelijättäreen saakka, ja naisten asema miesten rinnalla on paljoa
tasavertaisempi kuin myöhemmin todellisuudessa. Sen jälkeen kun eräs
näyttelijätär pääsi keisarin rakastetuksi, eivät naiset enää saaneet
esiintyä näyttelijättärinä, vaan esittivät naisosia sittemmin pojat ja
eunukit. Näyttelijän ammattia ei pidetty kunniallisena. Milloin juonen
solmu on käynyt niin lujaksi, ettei sitä voi inhimillisin voimin
aukaista, käytetään Deus ex machinaa, joka tässä isällisesti
hallitussa, jumalien Olymposta vailla olevassa valtakunnassa aina on
itse Taivaan poika, keisari. Loppu usein huipentuu keisarin
ylistykseksi, kuten Elisabethin ajan draamoissa, vieläpä Molièren
Tartuffessa. Länsimaistenkin käsitysten kannalta arvostellen
kiinalaisessa näytelmässä on myönnettävä olevan huomattavia
ansiopuolia: neroutta vaikuttavien, tunnelmallisten kohtausten
luomisessa (kun esim. hylätyn sankarittaren puoliso koettaa laulaa
luutun säestyksellä uudelle vaimolleen eikä voikaan, tai kun keisari
istuu yksin, surren lemmittyään, jonka tietää lähteneen pois, mutta ei
kuolleen, ja kun silloin linnun pahaa ennustava huuto katkaisee syvän
äänettömyyden), satiiria (esim. epärehellistä ja lahjuksia kalastelevaa
tuomaria vastaan, joka on kiinalaisen näytelmän tavallisimpia
henkilöitä) ja huumoria (esim. tutkintojen suorittamisen kuvauksessa).
Kiinalaiset sanovat näytelmätaidetta "rauhan ja onnen nautinnoksi" ja
ovat innokkaita teatterissa kävijöitä.

Kiinalaisten historiallinen draama muistuttaa Shakespearen
kronikkanäytelmiä, käsitellen valtakunnan historiaa alkaen 7:nneltä
vuosisadalta e.Kr. aina 10:nnelle vuosisadalle saakka Kr.j. Tunnetuksi
on tullut Salaperäinen lipas sen kautta, että jesuiitta Prémare käänsi
sen pohjalla kirjoitetun myöhemmän kiinalaisen näytelmän Tshao-perheen
nuori orpo (Tshao-Shi-Ku-Öl) ranskaksi (1735), josta Voltaire sai
aiheen näytelmäänsä Kiinan orpo (L'Orphelin de la Chine, 1755).
Valtakunta kaipaa kruununperillistä, joka vihdoin syntyy, mutta
jonka keisarin ensimmäisen puolison vihan vuoksi täytyy kasvaa
tuntemattomana. Uskollisen eunukin ja kamarineidon avulla hän lopuksi
tulee hallitsijaksi. Taivaan pagodin alku muistuttaa Hamletin
haamukohtausta: sodassa surmansa saaneet isä ja poika ilmestyvät
toiselle pojalle, kertovat kuolemastaan ja pyytävät kostamaan.
Uskonnollisesta draamasta siinä merkityksessä, että tarkoitettaisiin
uskonnollisen hengen elähdyttämää taidetta, ei voida puhua; kysymys on
satiirista eri lahkoja vastaan. Luonnenäytelmät ovat myös satiireja,
esim. tekopyhyyttä, saituutta ym. halveksittavia ominaisuuksia vastaan.
Kiinalaisen Don Juanin nimi on Lu-Tshai-Lang; hänen periaatteensa
lemmenasioissa ovat yhtä väljät kuin länsimaisen vastineensa, mutta
häntä ei vie paholainen kuten tätä, vaan kiinalaisen järkevästi ja
arkipäiväisesti poliisi, joka hirttää hänet. Juonikomedian alalla
kiinalaiset ovat ammoin olleet parisilaisen pilan tasalla, kuten jo
näytelmäin nimet, esim. Rakkauden pantti, Morsiusvuoteen peitto,
Rakastunut professori, Täydellinen kamarineitsyt jne., osoittavat.
Perhedraamat käsittelevät porvarillisen elämän tavallisia tunteellisia
aiheita; alan kuuluisin näytelmä on 14:nneltä vuosisadalta periytynyt
Kao-tong-kia nimisen kirjailijan kirjoittama Luutun historia (Pi-Pa-Ki,
käännetty ranskaksi 1841). Se oli alkuaan kirjoitettu vastapainoksi
eräälle vanhemmalle, siveettömyydestä moititulle rakkausnäytelmälle
nimeltä Läntisen paviljongin tarina (Si-Siang-Ki), joka oli erikoisesti
sivistyneiden suosima. Mytologisissa draamoissa kuvastuu kiinalaisten
taikausko ja henkien maailma; ne eivät ole milloinkaan saavuttaneet
erikoisempaa menestystä. Suosittuja ovat sitä vastoin aina olleet
rikosdraamat, esim. Liitupiiri (Hoei-Lan-Ki), joka käännettiin
englanniksi 1832.

Kiinalaisten näytelmä, varsinkin sen juonikomedia, on kauttaaltaan,
vähäpätöisiä eroavaisuuksia lukuunottamatta, samanlainen kuin Euroopan
uuden ajan draama, läheisempi ja tutumpi kuin kreikkalaisten näytelmä.
India on ainoa maa, josta se on voinut saada vaikutuksia. Tästä ei
kuitenkaan ole todistuksia. Emme voi muuta kuin otaksua, että ihmisten
samanlaisuuden vuoksi päädytään toisistaan tietämättä ja riippumatta
samanlaisiin tuloksiin.

6

Kungfutsen kaanonista olemme maininneet Laulujen kirjan, Shikingin;
muut neljä ovat: Iking l. ennekirja, joka sisältää hämärää selontekoa
yhteiskunnan kehityksestä ja jota käytetään ennuskirjana; Shuking l.
tietoja Kiinan varhaisesta historiasta; Liki l. seremoniakirja; ja
Tshuen-Tshiu l. Kevät ja syksy, Kungfutsen kotivaltion kronikka. Näihin
viiteen perusklassikkoon (King) liittyvät ns. pienemmät klassikot
(Shu): Si-Shu l. neljä kirjaa, jotka mm. sisältävät Kungfutsen Suuren
opin (Ta-Hsio); Hsiaoking l. kunnioituksen kirja; ja Urh-ja,
klassillisen kirjallisuuden sanakirja.

Kungfutse (= mestari Kung) syntyi 550 e.Kr. ylhäisestä, mutta
varattomasta suvusta, aikana, jolloin läänityslaitos oli jo rappeutunut
ja alituiset sodat raivosivat. Opintovuosiensa jälkeen ja hoidettuaan
pienempiä virkoja hän ryhtyi 22-vuotiaana opettajaksi, neuvomaan
nuorille miehille puhtaan elämän ja oikeamielisen hallitsemisen
periaatteita, samalla itse uutterasti edelleen harjoittaen opintoja.
Kolmenkymmenen ikäisenä hän tunsi saavuttaneensa varman vakaumuksen.
Taitavasti välttäen kotivaltiossaan riehuvien puoluetaistelujen vaarat
hän asui siellä edelleen opiskellen ja opettaen, kunnes 52:n ikäisenä
nimitettiin Tshung-tu-kaupungin päälliköksi. Tästä alkoi hänen ja hänen
oppilaidensa toiminta korkeina virkamiehinä, jolloin rauha, rehellisyys
ja hyvät tavat jälleen pääsivät Lun valtiossa kunniaan. Huomattuaan
tämän ja peläten Lun mahtavuuden tästä liiaksi paisuvan, Tsi-valtion
kateellinen hallitsija lähetti Lun hallitsijalle suuren seurueen
kauniita naisia, jotka olivat taitavia laulajia ja soittajia. Lun
hallitsija lankesi ja Kungfutse lähti pois kotivaltiostaan,
vaellukselle koko Kiinaan. Hän oli silloin 55-vuotias. Vasta
kolmentoista vuoden kuluttua, 483, hän palasi kotiin, omistaen
viimeiset vuotensa kaanoninsa sommitteluun. Hän kuoli 478 ja haudattiin
Tsi Fun kaupungin luona olevaan Kungien hautausmaahan; hauta, joka on
säilynyt, on Kiinan kansallispyhäkkö ja pyhiinvaellusten päämaali.

"Viiden kirjan kaanonin" teokset ovat Kungfutsen sommittelemia
varhaisemmista aineksista; kirjoittanut hän on vain Kevään ja syksyn
lyhyen tekstin. Historiakirjan esipuheen, joitakin kohtia Ennekirjasta
ja Seremoniakirjasta. "Neljän kirjan kaanonissa" lienee Suuren opin
lyhyt esitys hänen laatimansa. Kaanonin kaikki kymmenen kirjaa ovat
olleet pari vuosituhatta, vuoteen 1906 saakka, kiinalaisten
opinlähteinä, joiden perinpohjainen tuntemus on vastannut, sanokaamme:
Euroopan ensimmäistä perustavaa opinnäytettä, ylioppilastutkintoa.
Mainittuna vuonna vanha tutkintojärjestys lopetettiin.

Kungfutsen oppi on käytännöllistä elämänfilosofiaa, valtio-,
yhteiskunta- ja siveysoppia, eikä ollenkaan uskontoa, mikäli tällä
tarkoitetaan tuonpuolisia käsityksiä ja niiden hengen heijastumista
tämänpuoliseen elämään. Suurin piirtein Kungfutse on tulkinnut
kiinalaisten vanhaa elämänviisautta, täsmällistyttäen sen ytimekkäiksi
lauselmiksi. Yhteiskunta oli hänen mielestään "Taivaan" asettama, ja
rakentui viidestä pääsuhteesta: hallitsijan ja alamaisen, miehen ja
vaimon, isän ja pojan, vanhempien ja nuorempien veljien, ja ystävien
suhteesta toisiinsa. Ensinmainittujen neljän tehtävänä oli
hallitseminen, jonka ohjeena oli oleva oikeamielisyys ja hyvyys,
jälkimmäisten osana alistuminen tähän hallitukseen. Ystävien kesken oli
hyveiden molemminpuolinen edistäminen oleva silmämääränä. Näitä
velvollisuuksiaan ihmiset tosin alituisesti rikkoivat intohimojensa
harhauttamina, mutta Kungfutse luotti silti ihmisluonteen hyvien
ominaisuuksien voittoon. Mallikelpoinen hallitsija hänen käsityksensä
mukaan pian kasvattaisi alamaisensa mallikelpoisiksi ihmisiksi.

Kungfutsen siveysoppi sisältyy hänen "kultaiseen ohjeeseensa", jolle
hän antoi seuraavan muodon: "Sitä, mitä ette halua itsellenne tehtävän,
älkää tehkö muille". Tämän ohjeen hän saattoi ilmaista yhdellä ainoalla
sanamerkillä (shu), joka kiinalaiselle ilmaisee "keskinäisyyttä",
"sydänten sopusointua". Hän ymmärsi myös ohjeensa positiivisen puolen,
puhuen siitä oppilailleen. Hänen viisaudensanansa ovat satojentuhansien
oppineiden levittäminä painuneet kansan mieleen ja syvästi vaikuttaneet
sen kasvatukseen.

Kungfutse ei tuntenut olevansa jumalallisen ilmoituksen välittäjä, vaan
kohdisti oman ymmärryksensä asein huomionsa kokonaan ihmiseen ja hänen
ajallisiin olosuhteisiinsa. King-kirjoissa mainitaan usein korkein
olento, joka pelkäävän kunnioittavasti tunnustetaan kaikkivaltiaaksi,
persoonalliseksi olevaisuuden hallitsijaksi. Kungfutse käyttää
Jumalasta epämääräistä "Taivaan" nimeä, minkä johdosta yksilöllinen
suhtautuminen Jumalaan lakkaa. Vainajien hengillä ja tulevaisen elämän
ongelmilla ei ihmisen pitänyt mieltänsä rasittaa.

Kiinalaiset ovat sommitelleet hänen siveysopistaan eräänlaisen
"huoneentaulun", joka on lyhimmässä muodossaan seuraava:

I. Ihmisyys: 1. Yleismieli; 2. Epäitsekkyys; 3. Vanhempien

       kunnioitus; 4. Lempeys; 5. Laajasydämisyys; 6. Jalomielisyys.
   II. Oikeus: l. Rehellisyys; 2. Suoruus; 3. Veljeys; 4. Miehuus;
       5. Kohtuus; 6. Säädyllisyys.
  III. Nuhteettomuus: l. Kunnioitus; 2. Varovaisuus; 3. Nöyryys;
       4. Vaatimattomuus.
   IV. Viisaus: l. Ihmistuntemus; 2. Periaatteiden ymmärtäminen;
       3. Elämän ymmärtäminen; 4. Näkevä silmä ja kuuleva korva.
    V. Uskollisuus: 1. Yksinkertaisuus; 2. Totuus; 3. Puhtaus;
       4. Vilpittömyys.

   [Kalle Korhonen: Suuri oppi. S. It. Seuran julkaisuja, 1921.]

7

Kiinalaisilla oli useita huomattavia filosofeja, mm. Kungfutsen
aikalainen Laotse, joka opetti, "ettei ole tehtävä mitään, jolloin
kaikki tulee tehdyksi", ja että paha on palkittava hyvällä; Kungfutsen
vastustaja Kuangtse, ja hänen oppinsa kehittäjä ja levittäjä
Mongtse (Mencius, 372-289 e.Kr.) ym. Syventyminen näiden oppeihin ei
kuitenkaan kuulu esityksemme puitteisiin. Muutamin sanoin on sen sijaan
esitettävä kiinalaisten historiallinen ja maantieteellinen
kirjallisuus.

Kiinalaisen historiallisen kirjallisuuden perustava ja keskeinen
henkilö on Se-Ma-Tshien (145-87 e.Kr.), hovin pääastrologi, joka
saattoi loppuun jo isänsä aloittaman valtakunnan yleishistorian nimeltä
Shi Tshi (Historiallinen esitys). Tämä jakautuu viiteen pääosaan:
keisarillisen hallituksen aikakirjoihin, ajanlaskun mukaisiin
tapahtumataulukkoihin, eri alojen kuvauksiin, vasalliruhtinaiden
aikakirjoihin ja elämäkertoihin. Ensimmäinen osa alkaa "Keltaisesta
keisarista", vuodesta 2698 e.Kr.; luotettava historiallinen pohja
saavutetaan vasta n. 800 e.Kr. Eri alojen kuvaukset koskevat uhri- ja
juhlamenoja, musiikkia, fysiikkaa, ajantietoa, tähtitiedettä, uskontoa,
vesiteitä ja kauppaa. Viimeinen osasto on nykyajan kannalta antoisin
sisältäen mitä kiintoisimpia kuvauksia tunnetuista miehistä ja naisista
varhaisimmilta ajoilta alkaen, ja sikäli mitä parhainta opastusta
kiinalaisten elämän ymmärtämiseen ennen ajanlaskumme alkua. Niiden
ohessa mainitaan myös rajakansojen nimiä, mm. villi paimentolaiskansa
nimeltä Hsuingnu, jolla on todettu tarkoitetun hunneja. Se-Ma-Tshienin
suurta teosta (525.000 sanaa, 219 osaa) pidettiin sittemmin mallina,
jonka mukaan eri hallitsijasukujen historiat kirjoitettiin. Näissä
herättää huomiota se totuudenrakkaus ja puolueettomuus, jota
valtaanpäässyt hallitsijasuku noudatti toimittaessaan edeltäneen
dynastian historian kirjoitetuksi.

Toinen Kiinan historian keskeinen, klassillinen teos on 11:nnellä
vuosisadalla (Kr.j.) eläneen valtiomiehen Se-Ma-Kuangin kirjoittama
Tung Tshien (Historian kuvastin), joka käsittelee aikaa 5:nneltä
vuosisadalta e.Kr. vuoteen 960 Kr.j. Muusta historiallisesta
kirjallisuudesta mainittakoon laajat elämäkerralliset esitykset, jotka
eivät sanottavasti eroa vastaavista eurooppalaisista.

Jo varhain kiinalaiset ryhtyivät tutkimaan ja mittaamaan omaa maatansa,
jonka jokaisen tärkeämmän maantieteellisen tai sivistyksellisesti
huomattavan piirteen he kuvasivat. 16:nnella vuosisadalla, jesuiittain
saapuessa Kiinaan, siellä oli olemassa tarkkoja topografisia
esityksiä koko valtakunnasta. Tämä harrastus on osaltaan ilmausta
matkustuksen- ja tiedonhalusta, joka on aina ollut kiinalaisten
erikoispiirre. Merkintöjä rajalla asuvain kansain oloista esiintyy
aikaisin. Buddhalaisuuden levitessä Kiinaan ajanlaskumme alussa heräsi
halu päästä käymään tämän opin syntymäsijoilla, josta sitten tuotiin
Buddhan kuvia ja pyhiä kirjoituksia. Sellaisen matkan teki 399-414
Kr.j. buddhalainen pappi Fa Hsien, mennen maitse Gobin ja Hindukushin
kautta ja palaten Kalkuttasta meritse. Toinen pappi, Hsyan Tsang,
teki 629-645 saman matkan, tuoden mukanaan mm. 657 buddhalaista kirjaa,
150 pyhää esinettä ja paljon veistoksia ja maalauksia. Kotiin
palattuaan hän heti istui kääntämään näitä kirjoja kiinaksi sekä
kirjoittamaan matkakuvausta, joka tunnetaan niinellä Kertomus
länsimaista.

8

Kaikki yllä käsitelty kirjallisuus kuuluu menneeseen aikaan: uuden ajan
pyrkimykset, ylinnä länsimaiden voittoisa tekniikka, ovat tarttuneet
niin lujasti Kiinan kansan käteen, että tämän täytyy tulla johdetuksi
kokonaan uuteen, entisyydestä jyrkästi eroavaan kehityskauteen. Siitä
on ollut seurauksena mm., että klassilliset sanamerkit, joita tosin on
ymmärretty kaikkialla valtakunnassa, eri murrealueillakin, ovat
osoittautuneet riittämättömiksi ja hankaliksi ilmaistaessa uuden ajan
asioita, ja että elävien murteiden ja puhekielen mukainen uusi
yleiskieli on käynyt välttämättömäksi. Tämän vuoksi on Pekingin
murretta ruvettu opettamaan kouluissa kansalliskielenä. Lukutaidon
oppimisen ja uusien asioiden ilmaisemisen helpottamiseksi on luovuttu
silmälle tarkoitetuista klassillisista sanamerkeistä ja siirrytty
korvalle tarkoitettuihin äänenmukaisiin merkkeihin, kirjaimiin, joiden
lukumäärä on 40. 1918 opetusministeriö julisti tämän uudistuksen
viralliseksi, mutta se on toistaiseksi päässyt hyvin vähän käytäntöön.
Tähän on epäilemättä vaikuttanut se, että eurooppalaisesti sivistynyt
nuori Kiina käyttää kirjoissa ja sanomalehdissä Pohjois- ja
Keski-Kiinan yleisimmin ymmärrettyä murretta, ns. pei hua-kieltä; se
kirjoitetaan sanamerkeillä. Kiinassa on siis kaiken muun uuden ohella
syntymässä uusi kirjakieli, jolla kirjoitettu kirjallisuus
ymmärrettävästi tulee saamaan aikansa pyrkimysten leiman.

IX. JAPANILAISET.

1

Siitä saakka, kun aasialaisten kielten tutkija Heinrich Julius Klaproth
1820 määritteli japaninkielen urali-altailaiseksi, ovat filologit
ponnistelleet saadakseen täsmällisesti ja tieteellisesti pätevillä
perusteilla lopullisesti todetuksi sen sukupuun. Sukulaisuutta on oltu
havaitsevinaan etenkin koreankielessä, mutta varmuutta ei ole
saavutettu: vuosituhansiksi saarilleen eristäytyneenä japaninkieli on
niin kauan elänyt omintakeisesti, että sen synnyn jäljet ovat kadonneet
siitä näkymättömiin.

Aluksi japanilaiset lienevät käyttäneet korealaisia kirjaimia, mutta
omistivat sitten kiinalaisen sivistyksen mukana Kiinan kirjoitusmerkit.
Tämä kävi tietenkin päinsä sen vuoksi, että nämä olivat ideogrammeja,
sanan tulkitseman asian kuvia: esim. "riisin" merkki siis sopi
japanilaisillekin: he lausuivat sen kohdalla oman kielensä sanan. Kun
nämä merkit kuitenkin tavallisesti toivat mukanaan myös esittämänsä
kiinalaisen sanan, joka sitä paitsi voitiin lausua kahdella tavalla
riippuen siitä, oliko se periytynyt kieleen Korean kautta vanhempana,
tai myöhemmin, buddhalaisen käännytystyön aikana, suoraan Kiinasta, oli
seurauksena, että kiinalaiset sanamerkit voitiin lukea kolmella
tavalla. Täten kiinankieli oksastui japaniin. Yksinkertaistuttaakseen
kirjoittamisen japanilaiset muuttivat sen foneettiseksi: todettuaan,
että heidän kielessään oli 47 erilailla ääntyvää tavua he valitsivat
näitä vastaavat sanamerkit ja käyttivät niitä foneettiseen
kirjoitukseen, jota on kahta lajia, vaikeampaa hiragana ja
yksinkertaisempaa katakana-kivjoitusta. Eurooppalaisten kirjaimien
käyttäminen on kokeilun alaisena.

Rodullisesti japanilaiset sensijaan ovat selvästi sijoitettavissa
kiinalaisten rinnalle; heissä voidaan todeta sekä ainulaista että
malajilaista sekoitusta, mutta yleistyyppi eroaa sangen vähän
kiinalaisesta. Kansallisluonteeltaan he ovat iloisia, kohteliaita ja
tyytyväisiä; he salaavat tunne-elämänsä, näyttämättä esim. milloinkaan
kiivastuvansa, mutta ovat syvimmältä luonteeltaan sisukkaita ja
intohimoisia. Isänmaalliset tunteet ovat hyvin kehittyneitä.
Asiantuntijat määrittelevät heidät varsinkin kiinalaisiin verraten
sotaisiksi. Samoin kuin kiinalaisten, on heidänkin taiteellinen
aistinsa kehittynyt jo hyvin varhain; eurooppalainen panee erikoisesti
merkille sen nerokkaan kätevyyden, jolla japanilainen esim.
piirustuksissaan tai maalauksissaan – yhden tai korkeintaan muutaman
yksityiskohdan sulavalla esittämisellä – ilmentää kuvattavan esineen
tai asian syvimmän luonteen. Tämä kiintyminen kuvaaviin,
luonteenomaisiin yksityiskohtiin, jonka tapaamme jo kiinalaisilla,
antaa leimansa heidän taiteelleen, myös runoudelle.

2

Jo kiinalaisten lyriikasta puhuen saatoimme todeta sen taipumuksen
käyttämään lyhyttä, suggeroivaa pienoismuotoa, joka välähdyksenä
aloittaa mielessä sarjan taiteellisia ajatuksia. Tämä lyhyt muoto on
Japanin runoudessa yksinomaan vallitseva, kehitetty niin omintakeisesti
ja käytetty niin johdonmukaisesti, ettei sillä ole vertaistaan.
Lukemattomina kirsikankukkina nämä pienoisrunot huomauttavat kukista,
linnuista, kuutamosta, putoavista lehdistä, lumihiutaleista, vuoren
sumusta, lemmen autuudesta, elämän katoavaisuudesta jne., laajentumatta
kuvauksiksi ja jääden vain ihastuneiksi viittauksiksi kauneutta kohti.
Kun japanilainen runous ei tunne rytmiä, ei alku- eikä loppusointua,
tyytyen vain joskus käytettyyn ajatuskertoon, ja rakentaen säkeensä
vain tavujen lukumäärän perusteelle, yhdistäen ne kolme tai viisi
säettä sisältäväksi säkeistöksi, joka sitten muodostaa "runon", voimme
ymmärtää, että kun "tila" on näin rajoitettu ja ulkonaiset keinot niin
säästeliäät, säkeisiin sisältyvän ajatuksen tai kuvan tulee todellakin
olla äärimmäisen herkästi tajuttu ja ilmaistu, jos mieli tästä syntyä
"runoutta". Mutta tällaisessa impressionistisessa pienoistaiteessahan
japanilaiset ovat mestareita: heidän kolme säettänsä on kuin kolme
siveltimenvetoa, jotka riittävät tulkitsemaan kukkivan kirsikkapuun
kauneuden. Niitä lukiessa tulee muuten mieleen runouden alkeellisin
muoto.

Yksinkertaisin on kolmisäkeinen hokku, yhteensä 17 tavua; yleisin on
viisisäkeinen uta. l. tanka: ensimmäisessä ja kolmannessa 5, toisessa,
neljännessä ja viidennessä säkeessä 7, yhteensä siis 31 tavua.
Poikkeuksellisesti säkeiden lukumäärä voi joskus nousta aina
neljäänkymmeneen, mutta silloinkin on 5- ja 7-tavuisten säkeiden
yllämainittua vuorottelua noudatettava.

Japanin vanhin taiderunoaitta on vuodelta 756 Kr.j. periytyvä Manjoshu
(Myriadien lehtien kokoelma), joka edustaa kiinalaisesta vaikutuksesta
puhdasta runoutta ja sisältää mm. kahden vanhan ajan kuuluisimman
runoilijan, Hitomaron ja Akahiton, säkeistöjä. Ikänsä ja
sisällyksensä sekä merkityksensä puolesta Manjoshu on Shikingin
vastine. Hitomaron tankat ovat seuraavan sisältöisiä:

    Kasugan suolta
    näkyy nousevan savua.
    Varmaankin naiset ovat poimineet keväiseltä suolta
    kasviksia ja keittävät niitä nyt.

    Älkööt miehet, jotka syntyvät
    minun jälkeeni,
    konsa, konsa joutuko
    samanlaisille lemmenpoluille
    kuin minun ovat olleet!

Akabito huomauttelee sirosti:

    Urheat miehet
    ovat menneet kunniakkaalle
    metsästysretkelle;
    naiset viistävät punaisilla hameillaan
    puhdasta merenrantaa.

    Luumunkukka,
    jota ajattelin näyttää
    veljelleni,
    ei ollutkaan kukka:
    oli vain vastasatanutta lunta!

V. 905 Kr.j. sommitteli runoilija _Tsurajuki_ toisen klassilliseksi

tulleen runokokoelman nimeltä Kokinshu (Kokoelma vanhoja ja uudempia
runoja), joka sisältää tuhansia yllämainittujen kaltaisia
viisisäkeistöjä. Tämän jälkeen hersyvä runous järjestettiin aina
uusiksi kokoelmiksi, joita kertyi 15:nnelle vuosisadalle mentäessä
kaksikymmentä. Niitä sanotaan Yhdenkolmatta hallituksen kokoelmiksi
(Niju-itshi Dai-shu). Kun niihin liitetään runoilija Teika Kion
13:nnella vuosisadalla järjestämä kokoelma Hiaku-ninshu (Sata runoa
sadalta runoilijalta), on Japanin koko klassillinen runous –
valtamerellinen kirsikankukkia – mainittu. Tällaisena, etupäässä
hienostuneen ylimystön ajanvietteenä ja sivistyksennäytteenä, se on
pysynyt nykyaikaan saakka, jolloin tutustuminen länsimaiden runouteen
ja japanilaisten kiihkeä jäljittelynhalu on vienyt monenlaisiin
kokeiluihin.

Runouden suuresta merkityksestä Japanissa on osoituksena se, että v:n
1867 vallankumoukseen saakka pidettiin hokkujen ja tankojen
sepittämistaitoa hyvään kasvatukseen kuuluvana välttämättömyytenä,
mistä kuitenkin useimmiten selvittiin jäljentämällä vanhoja. Mikado
Mutsuhito omisti joka ilta hetken runoilulle ja toimeenpani kerta
vuodessa runokilpailun määrätystä aiheesta. V. 1900 oli aiheena
"bambupuita lumessa", seuraavana vuonna "Vedestä kuvastuvat männyt".
Tämä tapa on edelleen voimassa: 1932 oli aiheena "lintujen laulu päivän
valjetessa". Onnistuneimman tankan sepittäjä on sinä vuonna paras
runoilija. [G.J. Ramstedt: Runouden valta Japanissa. Nuori Suomi 1931.]

3

Japanilaisilla ei ole kertovaa runoutta, vaan on heidän historiallinen
vaistonsa jo varhain purkautunut suorasanaisiksi ajantiedoiksi;
tällainen keisarinna Gemmion toimesta 712 Kr.j. kirjoitettu kronikka,
Kojiki (Kertomus vanhoista asioista), on Japanin kirjallisuuden vanhin
muistomerkki; se sisältää lyhyesti sanoen Japanin mytologian ja
satuhistorian. V:lta 720 Kr.j. on peräisin Nihongi (Japanin kronikka),
sekin erään keisarinnan huolenpidosta syntynyt mytologinen ja
satuhistoriallinen teos, kirjoitettu kiinaksi. Molemmat ovat Japanin
kansallisteoksia, korvaamattomia lähteitä tutkittaessa kansan
muinaisuutta ja sen maailmankuvaa. 16:nnelta vuosisadalta periytyy
100-niteinen valtakunnan virallinen historia Dai Nihonshi.
Japanilaisten historiallinen kirjallisuus on laaja ja monipuolinen,
sisältäen mm. elämäkertoja ja muistelmateoksia.

Naisten muistia ja puhtaan kielen taitoa japanilaiset siis saavat
kiittää varhaisten, kiinalaistumattomalla japanilla kirjoitettujen
kronikkojensa syntymisestä; heidän ansiokseen on myös luettava
japanilaisten romaani, monogatari. Vanhin tähän alaan kuuluva teos on
Taketori-monogatari (Bamhunhakkaajan tarina), viehättävä kertomus
kuuttaresta, joka rangaistukseksi karkoitetaan tänne, tulee täällä
kaikkien jumaloimaksi ja rukouksistamme huolimatta palaa takaisin
kuuhun – kuva, joka johtaa mieleen indialaisten apsara-sadut. Vanhan
romaanin huippusaavutuksena pidetään runoilijatar Murasaki no
Hhikibun 54-osaista teosta Genji-monogatari (1004 Kr.j.). Se on
rauhallinen ja yksityiskohtainen tosielämän kuvaus Kioton
seurapiireistä, keskushenkilönä keisarillisen suosikkinaisen poika ja
54 hienoston naista, joiden kauneutta ja hyveitä se ylistää.
Kirjailijatar Sei Shonagon julkaisi samoihin aikoihin romaanin Makura
no Zoshi (Pieluspiirrelmiä), joissa koruttomasti ja elävästi kuvataan
Kioton ylimystön elämää. Monogatarikirjallisuus on laajaa ja aiheiltaan
monipuolista Sindbad-tarinoista Genoveva-legendoihin, lemmenromaaneihin
ja ritarikertomuksiin saakka, taustana yhteiskunnalliset olot, sodat ja
uskonnolliset virtaukset. Japanin keskiaika, 14:nneltä vuosisadalta
1600-luvun alkuun, ei ollut suotuisa kulttuurin kehittymiselle
loppumattomien sisällissotien vuoksi, mutta sen jälkeen alkaneena ns.
Tokugava-aikakautena (1603-1867), jolloin Jedo tuli Kioton sijaan
pääkaupungiksi, kirjallisuus virkistyi; ilmestyi mm. laajat sarjat
historiallisia (kesakubon), lemmen- (ninashobon) ja kansan- (kusazoshi)
romaaneja. Ensinmainituista kuvastuu ilmielävänä läänityslaitoksen:
vasallien, daimioiden ja samuraiden, jyrkkien ja julmien
kunniakäsitysten, harakirin aika; lemmenromaaneissa ovat onnettomasti
rakastuneet usein valmiita itsemurhaan; teehuoneiden tanssijattarilla
on niissä huomattava asema, koska heidän elämänsä tarjosi sitä
vaihtelua, jota romaaneissa tarvittiin, mutta joka kokonaan puuttui
japanilaisen aviovaimon elämästä.

Kansanromaanit ovat samoja kuin lemmentarinat, mutta erottavat
japanilaiset ne eri luokaksi halvan ulko- ja kansanomaisen kieliasun
vuoksi. Ne ovat usein siveettömiä. Kuuluisin tämän aikakauden
kirjailijoista on Tazikava-Bakuin (1767-1848), jonka tuotanto
käsittää 290 teosta; huomattavin niistä on Hakkenden (Kahdeksan koiran
historia), 106-niteinen jättiläisromaani. Kun viimeinen shoguni Keiki
1867 luovutti vallan mikadolle ja Tokugava-aikakausi päättyi, alkoi ns.
Meiji-kausi l. Japanin uudistumisen aika, jolloin länsimaat tulivat
kirjallisuudenkin, mm. romaanin alalla esikuviksi. Japaniksi on
käännetty, voi sanoa, Euroopan tärkein taidekirjallisuus, mutta
tietymätöntä vielä on, miten japanilaisten kansallinen henki käyttää
hyväkseen näitä ulkoa tulleita herätteitä.

4

Shintolaisiin juhlamenoihin kuului vanhastaan kagura niminen
uskonnollinen eletanssi, jota sotilasluokka rupesi käyttämään
suostutellessaan jumalia puolelleen. Buddhalaiset papit, jotka
keskiaikana olivat ainoita sivistyksen edustajia, kehittivät tämän
eletanssin näytelmän luontoiseksi sepittämällä kahden esiintyjän
laulettaviksi sanoja; tällainen kuoron säestämä tanssi- ja lauluesitys
tunnettiin nimellä no, ja oli se uskonnollista, fantastista, joskus
myös sotaista laatua. Ylimysluokka erikoisesti suosi no-esityksiä,
joissa käytettyihin pukuihin ja naamioihin uhrattiin paljon varoja ja
suurta taiteellista huolta. Vakinaisia näyttämöitä ei ollut, vaan
suoritettiin esitys teltassa, jonka taustaan oli aina maalattu kuusi,
kaikkien no-näytelmien välttämätön perinnekoriste. Jokioka Tsuge
niminen kokoelma sisältää 335 klassillista no-näytelmää, joista
muutamat ovat peräisin 1400-luvulta, ja jotka vieläkin ovat kansallista
kulttuuria harrastavissa piireissä suosittuja. No-taide kuului vain
ylimyksille. Sen liiallisen vakavuuden lieventämiseksi esitettiin
välissä pieniä piloja (kyogen).

Tokugava-aikakauden alkaessa rakennettiin Jedoon ensimmäinen teatteri,
shibaija (1624), ja ruvettiin esittämään näytelmiä yhteiselle kansalle:
draamallisia ballaadeja (joruri) ja hilpeitä tanssikuvaelmia (kabuki).
Edelliset ovat nukketeatteria, näyttämön takana sanojen lausuja ja
samisenin soittaja; aihe on aina vakava; jälkimmäisiä esittivät aluksi
naiset, mikä sittemmin siveellisyyssyistä kiellettiin. Kabuki-pilasta
kehittyi pian varsinainen nykyaikainen näytelmä, jonka aihepiiri on
sama kuin romaaneissa. Teatterin tekniikka täydellistyi varhain – mm.
pyörivä näyttämö tuli pian käytäntöön – ja eteviä näyttelijöitä
esiintyi. Kabuki-teatteri oli vain rahvasta varten – daimio tai
samurai ei sinne milloinkaan tullut. Vasta 1867:n jälkeen on tämä
raja-aita kaatunut ja teatterista tullut kaikkien yhteiskuntaluokkien
huvilaitos länsimaiden malliin.

Japanin kuuluisin nykyajan runoilija on paroonitar Takeko Kujloh.
Kuva ja kirjoitus, jonka Japanin lähetystö on ystävällisesti antanut
käytettäväksemme, on hänen maalaamansa ja runoilemansa. Runo on tanka
ja sisältää:

    Valkoinen lilja
    maljakossa helmikuun,
    huoneessa talven –
    ystävä kallis, joka
    kaukaa luokseni saapui.

KREIKKALAISET.

I. VARHAISKULTTUURI, HOMEROS JA MUU EEPILLINEN RUNOUS.

1

Niin kauan kuin Kreetan saarelta, Knosoksen ja Phaistoksen muinaisten
palatsien raunioista, löydetyt kuva- ja viivakirjoitukset ovat
tulkitsematta, ei voida tietää, mikä rotu ja kansa on luonut viime
vuosikymmenien arkeologisen tutkimuksen esiin kaivaman, ikivanhan ja
ihmeteltävän korkealla asteella olleen ns. minolaisen kulttuurin.
Voidaan vain seurata sen kehitystä neoliittiselta asteelta läpi
pronssikauden aina rautakauden kynnykselle, ja todeta sen korkea laatu,
voidaan tutkia sen eri muotoja sekä läntisellä että itäisellä
mantereella, Mykeenessä, Aigeian saarilla ja Troiassa, mutta
minkälaista, minne päin sukua tämä korkeasti kulttuurikykyinen
Välimeren rannikoiden alkuperäinen asuttajakansa oli, siitä ei ole
vielä tietoa. Kielteinen puoli on varmempi: se ei ainakaan ollut sitä
kansaa, joka myöhemmin tunnetaan helleenien l. kreikkalaisten nimellä.

Kun indoeurooppalaiset l. arjalaiset kansat, joiden hengenelämään
olemme jo tutustuneet kuvatessamme indialaisten ja persialaisten
kirjallisuutta, historian aamuhämyssä rupesivat karjalaumoineen
etsimään uusia asuinsijoja, harhautui osa heistä myös sille laajalle
niemimaalle, jonka tunnemme Balkanin nimellä, ja josta he uusien
tulijoiden tunkemina hakeutuivat yhä etelämmäksi, Kreikkaan. Uusimman
teorian mukaan he olisivat kuuluneet ns. Joonien heimoon ja olisi
heidän tulonsa tapahtunut noin 2000 seuduilla e.Kr. Heidän jälkeensä
saapuivat ns. akhaialaiset (aiolialaiset), työntäen tällä välin
merenkulkuun perehtyneet joonialaiset edellään saarille ja Vähän-Aasian
rannikolle; tämä olisi tapahtunut n. 1800 e.Kr. ja tällöin joonialaiset
olisivat tunkeutuneet mm. Kreetaan, jossa vallitsi alkuasukkaiden
kehittämä minolaisen sivistyksen vanhin muoto, ns. kamares-kulttuuri,
ja jossa nyt heidän tulonsa aloitti uuden kauden. Kun akhaialaiset
vuorostaan n. 1500 saapuivat sinne, alkoi minolaisen kulttuurin
loistokausi, jota kesti n. 1200 saakka e.Kr., ja jonka komeana
heijastuksena on Kreikan mantereella ns. mykeeneläinen kulttuuri.
Kolmas arjalainen kansanaalto, ns. doorilaisten vaellus, aiheutti tämän
korkean kulttuurimuodon vähittäisen rappeutumisen (1200-900) ja
heimojen sijoittumisen Aigeian meren rannikoille ja saarille siten,
kuin historiasta tunnemme.

Nämä pohjoisesta tulevat raa'at arjalaisheimot tapasivat siis Kreikassa
ja vielä enemmän Kreetassa korkean kulttuurin. Sen luojakansa on
todennäköisesti ollut niin hienostunut, ettei se ole kyennyt tekemään
sotakuntoisille tulijoille sanottavaa vastarintaa. Näistä tuli heidän
uusi hallitseva luokkansa, joka vähitellen omisti heidän kulttuurinsa,
ruveten antamaan sille oman henkensä sisällystä; se otti sitä, mitä
sillä ei ollut, mutta ei luopunut kaikesta siitä, mitä sillä oli, esim.
uskonnostaan, jonka se säilytti yleensä arjalaisella pohjalla, joskin
sisällyttäen siihen paljon uusia jumalia ja uskomuksia. Tämä kaikki on
tapahtunut pitkän ajan kuluessa, hitaasti ja vaihein, jotka ovat meille
lähemmin tuntemattomia. Siinä kansassa, jota sanomme kreikkalaiseksi,
on varmaan sen astuessa historian valoon paljon sen hallittavaksi
alistuneen pohjakansan verta, niinkuin sen kulttuurikin on arjalainen
johdannainen Aigeian meren alueen ikivanhasta pohjakulttuurista.

Näin siis arjalaisen rodun eräs haara joutui ilmastoon ja
maantieteellisiin olosuhteisiin, jotka olivat sen entisille
asuinpaikoille, sanokaamme: Keski-Aasian ja Mustanmeren
pohjoispuolisille aroseuduille, aivan vastakkaisia. Jyrkkävaihteisen
mannerilmaston sijaan heitä nyt hyväili lämpimän meren tasoittama ilma
ja aurinko; arohorisontin yksitoikkoisuuden tai toisaalta
loppumattomien metsien hämyn sijasta heillä oli nyt nähtävänä vuorien,
laaksojen, tasankojen, metsien, meren ja sen lahtien, kauniisti
kaareutuvien saarenselkien ainainen, sinikimalteinen vaihtelu, joka
täyttää mielen ilolla. Sisämaalaisista heidän oli pakko muuttua
merikansaksi. Ja lopuksi he olivat viljelemättömänä luonnonaineksena
joutuneet vuosituhansia vanhan kulttuurin alaisiksi, kulttuurin, joka
ilmeisesti oli saanut vaikutuksia haamilais-seemiläiseltä taholta, ja
joka oli jo muovannut sielunsa Välimeren hymyilevän kuvan kaltaiseksi,
helposti ohjaten kokemattomat tulokkaat omiin uomiinsa. Tässä valimossa
syntyi se sopusoinnun, sophrosynen, henki, jonka kreikkalaiset ovat
antaneet länsimaiden taiteelle. Muuta selitystä ei tiede ole tälle
ilmiölle löytänyt.

2

Knosoksen, Phaistoksen ja Mykeenen palatsit ovat niin korkean
kulttuurin tasolla, että niissä on varmasti kaikunut laulu ja soitto.
Tullessaan niihin isänniksi joonialaiset ja akhaialaiset
todennäköisesti tapasivat siellä entisen runottaren, ja muun kulttuurin
ohella omistivat hänetkin. Niin kauan kuin minolainen kirjoitus pysyy
mykkänä, ei ole mahdollista ratkaista, mitkä kreikkalaisten
kirjallisuuden piirteet ehkä ovat minolaista, mitkä arjalaista
perintöä. Kreikkalainen kirjallisuus on kuin Pallas Athene, joka
täysikasvuisena syntyi Zeuksen päästä: Iliaana ja Odysseiana,
eepillisen runouden huippusaavutuksina, se ilmestyy näkyviin, peittäen
taakseen koko varhaisemman, pitkällisen kehityksen aikakauden. Voimme
vain otaksua, että arjalaisten vanha hengenelämä on tälläkin taholla
ollut suunnilleen samaa, mihin Veda-kirjojen vanhimmat ainekset
viittaavat: hymneinä ilmentyvää, taivaan henkilöllistyneille nimille
osoitettua palvontaa, rinnalla yhä runsaampi tarinain ja myyttien
tiheikkö, jonne kadotessaan heimojen entiset johtajat ja voimahenkilöt
vähitellen muuttuivat jumaliksi tai myös päinvastoin. Mutta onko esim.
pukuna oleva mitta, ehdoton alistuminen rytmiin ja runojalkojen
määrään, tulos kehityksestä, jossa minolaisellakin runotaidolla on
ollut osansa, sitä emme vielä kykene ratkaisemaan. Toteamme vain, että
Ilias ja Odysseia, sellaisina kuin ne nyt tunnemme, ovat kreikkalaisen
kirjallisuuden ensimmäinen säilynyt näyte, josta tämän kirjallisuuden
varsinainen historia alkaa.

Suomalaisille, jotka ovat nähneet oman kansalliseepoksensa
muodostumisen, on Iliaan ja Odysseian synty, rohkenemme sanoa,
helpommin käsitettävissä kuin niille, joille tällainen runous on
kansojen aamuhämärään kuuluva ihme. Omasta vielä äsken eläneestä
kansanrunoudesta tiedämme, että siinä vapaasti käsitellään
jumalaistaruja, luontoa, satuja ja historiaa, yleensä pysyen lyhyehkön
runon rajoissa, ja että niin kauan kuin tässä runoilussa ollaan
kirjoitustaidon ulkopuolella, luonnollisen viljelyksen ja muistin
asteella, on kuin luonnon järjestyksen mukaan olemassa erikoisia
runolaulajia, jotka muistissaan säilyttävät kuulemiaan sikermiä, kuka
mitäkin, sepittelevät niihin lisiä, ja yhdistelevät eri aiheita. Jos
tästä pohjakasvillisuudesta on syntyäkseen jotakin vielä laajempaa,
jossa eri sikermät liittyvät helmiksi yhteiseen nauhaan, tarvitaan
runoiluvoimainen, kansan sielunelämää ymmärtävä yleiskyky, joka kokoaa
nuo hajanaiset sikermät ja runoilee niiden oman hengen viitteiden
mukaan kaikki eheäksi kaarisillaksi, kirjoittaen työnsä tuloksen.
[Kreikkalaisten kirjoitusvälineenä oli Egyptistä saatu papyrus
(biblos), jolle kirjoitettiin ruokokynällä (kalamos) poikkipalstoihin.
Kirjoittamatonta papyrusrullaa sanottiin kartaksi (khartes) tai
tomokseksi (tomes). Pienempiä muistiinpanoja varten käytettiin
vahatauluja, joita oli rengastettu yhteen kaksi (diptykhos) tai
useampia, ja joihin kirjoitettiin merkkejä terävällä metallitikulla
(stylos). Kun ajanlaskumme alussa pergamentti tuli käytäntöön, tehtiin
siitä vahataulujen mallin mukaisia kirjoja, joiden lehtiin siis voitiin
kirjoittaa molemmin puolin.] Ajatellessamme Kalevalan syntyä, joka on
yleispiirteiltään tällainen, me selkeästi ymmärrämme, että ennen tätä
lopullista runoilijaa ja kirjoittamista ei ole missään ollut olemassa
varsinaista kansaneeposta; on ollut vain – ja luultavasti useimmilla
kansoilla – kertovia laulusikermiä, ballaadeja, tarinatiheikköjä,
joista lopullinen kirjoittava runoja on tehnyt kansaneepoksen, jos
kohtalo on sallinut hänen syntyä; ellei niin ole käynyt, on
kansaneeposkin jäänyt ilmestymättä. Tämän teorian sovittaminen myös
Homeroksen runoelmiin näyttää antavan tyydyttävän vastauksen sen
rakentumista koskeviin, yhä väittelyn aiheina oleviin kysymyksiin.

Iliaan tausta, akhaialaisten sotaretki Troiaan, on siirtynyt satujen
puolelta historian piiriin sen jälkeen, kun sekä Mykeenen että
Hissarlikin (Troian) kaivaukset ovat paljastaneet kulttuuripiirin, joka
on yllättävän yksityiskohtaisesti homerolainen, ja jonka eräät löydöt
antavat tukea sille otaksumalle, että joku Mykeenen kuningas,
ilmeisesti siihen aikaan Kreikan mantereen mahtavin hallitsija,
todellakin näyttää n. 1200 e.Kr. tehneen sotaretken Troiaan. Iliaan
taustana on siis historiallinen tapahtuma, jonka kaiku jatkui tarinoina
ja ballaadeina. Toinen tarinasikermä, Helenan ryöstö, koskee sotaretken
syytä, pyrkien olemaan vastauksena siihen luonnolliseen kysymykseen,
miksi Mykeenen kuningas lähti sotaretkelle niin kauas kuin
meren toiselle puolelle. Kansanrunous ei selittele suur- eikä
kauppapoliittisia syitä, tuntien vain sankaruuden, rakkauden, vihan,
koston, kateuden ym. henkilökohtaiset seikat ja suhteet. Helena,
Klytaimnestra, Menelaos ja Agamemnon ovat doorilaisen, Dioskureja,
Kastoria ja Polydeykestä, koskevan myyttiryhmän jumalia, Helena
nimenomaan Dioskurien sisar, Zeuksen ja Ledan tytär, jonka eräässä
tarinassa ryöstää joonialaisten (ateenalaisten) sankari Theseus,
toisessa luomisvoiman jumala Hermes. Helenan ryöstö on siis doorilainen
myytti, todennäköisesti yleinen indoeurooppalainen vertauskuvallinen
kertomus taivaan aarteesta, auringosta, jonka yön demoni ryöstää
luolaansa, mutta jonka ilta- ja aamutähti, Kastor ja Polydeykes, aina
sieltä vapauttavat. Aioliassa tämä myytti muuttui tavalliseksi
kansansaduksi, jossa kaunis kuninkaanpoika ryöstää vieraan maan
kuninkaan puolison, minkä johdosta syntyy sota. Akhilleus on
thessalialainen sankari, arjalaisilta ajoilta periytynyt valon jumala,
joka vähitellen inhimillistyi kuolevien soturien kaltaiseksi. Jo siellä
hän on Andromakhen suvun ja Hektorin vihollinen. Näin voidaan todeta
Iliaan "pohjalla" olevan vanhoja myyttisikermiä.

Odysseian seikkailusarja taas on luonteenomainen meriä kulkevalle,
houkuttelevan tuntemattomuuden äärellä asuvalle kansalle, joka
uteliaana katsoo horisontin viivaan. Jo egyptiläiset sepittivät
"laivurijuttuja", vaikka eivät olleetkaan merikansaa siinä
merkityksessä kuin esim. foinikialaiset; profeetta Joonan tarinassa
käytetään muinaista merimiesjuttua. Tullessaan uusille asuinsijoilleen
helleenit varmaan tapasivat minolaisen meriromantiikan, jossa
Odysseus-historiat ovat jo voineet olla jossakin muodossa valmiita.
Niin käy yleensä sille, joka tulee sisämaasta meren rantaan: täällä
ovat ammoisista ajoista jutelleet ja juttelevat paikoin vieläkin
tarinoitaan argonautat, Odysseukset ja Sindbadit, joita "maakravut"
ällistyen kuuntelevat.

Iliaan pohjana olevat tarinapiirit ovat kehittyneet etupäässä Kreikan
mantereella, josta aiolialaiset veivät ne mukanaan Vähään-Aasiaan.
Odysseian tarinat ja ihmeseikkailut ovat paikallisuudesta vapaampaa
rannikkojen runoutta. Kun Troian sikermä koski samalla sekä vanhaa että
uutta kotimaata, tuli se aiolialaisten keskuudessa suosituimmaksi, ja
alkoivat muut ryhmät järjestyä sen ympärille. Kun kreikkalaisilla on
ollut jo arjalaisena perintönä uskonnollinen hymni, jonka aoidi esitti
laulamalla, phorminks-nimisen kielisoittimen säestyksellä, on
todennäköistä, että maallinenkin, esi-isiä, sankareita, päällikön
kunniaa ja sotaretkiä ylistävä runous on ottanut mallia siitä ja ollut
alkuasteellaan laulaen esitettyä ja soittimin säestettyä. Tällaisia
laulajia esiintyy Odysseiassa kolme, Demodokos, Medon ja Phemios.
Iliaassa ei heitä vielä ole, vaan laulaa Akhilleus itse tahtoessaan
täten huvitella. Mutta kun tahdikkaita daktylisäkeitä, jollaisia hymnit
luultavasti ovat olleet, esitetään "laulamalla", vie tahti pian voiton
ja laulaminen muuttuu ennenpitkää "lausumiseksi", joka sekin voi
käyttää soittimen säestystä helähdyttämällä soinnun määräkohdissa.
Tästä on esimerkkinä se laulun ja lausumisen sukuinen tapa, jolla
todennäköisesti muinais-englantilaisia runoja esitettiin,
helähdyttämällä harppua määrättyjen korkokohtien vahvistamiseksi.
Aoidien uskonnollisen hymnirunouden tilalle ilmestyy näin vähitellen
rapsodien lausuntarunous, aiheinansa huippu- ja solmukohdat kaikille
tunnetuista tarinasikermistä ja tapahtumista.

Tätä aiolialaisten ja heidän eteläpuolellaan asuneiden joonialaisten
ballaadirunoutta voidaan alkuasteellaan asiallisesti sanoa
kansanrunoudeksi. Mutta kun sitä etupäässä esitettiin päälliköiden ja
muiden mahtimiesten "hoveissa", se oli luonteeltaan ylimyksellistä,
näiden elämän ja maailmankatsomuksen mukaista. Ja kun kuusimitta
edellyttää käyttäjältään ei vain luontaista, vaan yhtä paljon myös
koulutettua kykyä, tuli rapsodin tehtävä ennenpitkää erikoiseksi
ammatiksi, johon täytyi taitomiesten koulussa valmistua. Tämä merkitsi
sitä, että runoille ruvettiin asettamaan tietoisesti "taiteellisia"
vaatimuksia, että lyhyesti sanottuna kehittyi rapsodien taiderunous,
jonka sepittämisessä varsinkin joonialaiset olivat eteviä. Tällä
asteella on runoniekkojen kilpailu luonnollinen asia, ja niin joku
etevä kyky voittaa toiset esim. sommittelemalla vanhat ballaadit
entistä laajemmaksi sikermäksi. Tällainen "alku-Ilias" on oltukin
Iliaassa huomaavinaan: Akhilleuksen ja Agamemnonin riita. Ja näin on
saavuttu loppuasteelle: sen jälkeen kun opittiin kirjoitustaito,
sepitti joku suuri rapsodi olemassaolevat ballaadi- ja pienemmät
eepilliset sikermät laajaksi yhtenäiseksi runoelmaksi, joka nyt
kirjoitettiin muistiin. Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, oli
todellinen eepos syntynyt ja pitkän ajanjakson kestänyt kehitys
saavuttanut lopputuloksensa. Tuo suuri rapsodi, jonka olemassaolo
täytyy edellyttää, koska ilman häntä ei Iliasta eikä Odysseiaa voi
nykyisessä taiteellisesti täydellisessä muodossaan ajatella olevan
olemassa, on tunnettu Homeroksen nimellä yhtä kauan kuin hänen
runoelmansakin. Vaikka hänestä ei olekaan säilynyt muita tietoja kuin
että hän on ollut sokea ja että seitsemän kaupunkia riiteli kunniasta
saada olla hänen synnyinpaikkansa, ei ole mitään syytä riistää häntä
irti ainakaan Iliaan yhteydestä ja tehdä hänestä keksittyä
myyttiolentoa.

Samoin on Odysseia tarvinnut runoilijan, joka on kirjoittanut sen
siihen muotoon, jollaisena se on meille periytynyt.

Lopullisen asunsa Ilias sai n. 850-750, Odysseia n. 800-700 e.Kr.
Edellinen sisältää 24 laulua, 15.693 säettä, jälkimmäinen myös 24
laulua, mutta vain 12.110 säettä.

3

Ilias on niitä maailmankuuluja runoelmia, joihin perinnemaineen vuoksi
on vaikea suhtautua itsenäisesti. Koettaessa lukea sitä kuin entuudesta
tuntematonta uutuutta huomio helposti kiintyy seuraaviin seikkoihin:

Ilias alkaa keskeltä vuosia kestänyttä tapahtumasarjaa, kuin
edellyttäisi runoilija sen kuulijoilleen tunnetuksi ja rupeaisi nyt
kertomaan Akhilleuksen ja Agamemnonin riitaa koskevaa osaa. Ja se
loppuu Hektorin hautajaisiin, ennenkuin lopullinen päämäärä, Ilionin
tuho, on saavutettu, eli siis kuten episoodi ainakin, joka ei vielä
ilmaise, miten itse pääjuonen käy. Toiminnan ajan voi runoelmasta
laskea: se kestää tarkalleen 51 päivää.

Akhilleuksen suuttumus ja sen lepyttäminen on siis Iliaan keskeinen,
kannattava kaari, jonka alla kaikki tapahtuu. Lähtien seuraamaan
runoelman kulkua lukija pian tuntee, kuinka siitä kaikuu herkeämättömän
riennon rytmi, joka kiihtyy taistelukuvauksissa nopeimmilleen, mutta
virtaa verkkaisemmin eleegisissä kohdissa, kuten Andromakhen
jäähyväisissä ja kuolonvalituksissa. Tätä vauhtia kannustaa loppumaton
taistelun jyminä, vaskivarusteiden kumahtelu, keihäiden lento,
leiskuvaharjaisten hevosten kiito pitkin taistelukenttää, ja urhojen
kuolo, kun "kaatui mies rytinällä ja kalskuen soi sopavasket". Vielä
enemmän: sen taustana on ratkaisevimmilla hetkillä Zeuksen jylinä ja
jumalien itsensä henkilökohtainen osanotto taistelun melskeeseen. Ilias
on ennen kaikkea taistelurunoelma, persoonallisten urotekojen,
kaksintaistelujen, ylistyslaulu, joka puolueettomasti ihannoi
sankaruutta, ken vain sitä osoittaa, ja erikoisesti vielä nimiltä
mainittujen urhojen valiosarjaa. Pian sitten runoelma ihastuttaa kuvien
ja vertausten harvinaisella tuoreudella ja kauneudella. Kun
kiitäessämme nopean eepillisen virran mukana kohtaamme niitä yhä uusia,
kuin ohi vilahtavan rannan kukkia, vakautuu käsitys, että runoelma saa
juuri niistä huomattavan osan kauneuttansa. Esimerkiksi akhaijit
(I, 480-483):

    Nostivat maston taas, levähyttivät valkean purjeen.
    Tuuli sen pullistutti ja riemuisaa kohinaansa
    pauhaten kuohuvat aallot soi kokan kiitävän alla.
    Laivapa laskettain yli aaltojen matkasi tietään.

Tai runoilija kuvaa troialaisten yöpymistä sotatanterelle säkein, jotka
ovat aidon luonnonkauneuden innoittamia (VIII, 552-558):

    Yöpyi noin väki Ilionin sotatanteren ääreen,
    urhea, uskalias, lukemattomin vartiovalkein.
    Niinkuni paistavan kuun kera syttyin taivahan tähdet
    kirkkahat kimmeltää, kun tuuleton ilma on tuiki,
    kukkulat hohteess' ui sekä laaksot, rantojen törmät,
    taivaan korkeus seestehinen vaill' ääriä aukee,
    kiiluvi tähdet kaikki, ja paimenen mielt' ilo täyttää.

Luonnonkuvia runoilija suosii etupäässä vertauksina; varsinkin muutamat
näyttävät erikoisesti painuneen hänen mieleensä ja käyttää hän niitä
yhä uudelleen eri muodoissa. Ryntäävä urho on hänestä ennen kaikkea
leijona, joka näkyy olleen silloin karjaa hoitaville akhaijalaisille
tuttu tuhoeläin (XX, 456-465):

    Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura
    raatelias, jota surmaamaan kyläkuntien miehet
    taajana parvena käy, sepä kyyristyy, kita aukee
    hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas,
    kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee,
    vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein
    viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin,
    miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.

Puolustautuvaa urhoa hän usein mielellään vertaa villiin karjuun, joka
ajokoiria, miehiä (XII, 146-149):

    parvea pauhuisaa pesärotkoll' ottavi vastaan,
    syrjin syöksyvi päin, ylt'ympäri viskoen viitaa
    maast' ylös juuriltaan; kovin kirskuvi, kalskuvi hampaat,
    kunnes jonkun peitsi jo käy sekä riistävi hengen.

Hevonen myös suo hänelle monesti uljaan vertauksen: taistoon rientävä
urho on kuin ori, joka parrestaan (VI, 507-511):

    päitset katkoen karkaa pois, tömisyttäen kenttää,
    virran vierivän luo, kuss' ain' on tottunut uimaan,
    uljautt' uhkuen, pää ylähällä ja ympäri kaulan
    leiskuva, lentävä harja, se korskana kauneudestaan
    päin tutun laidunmaan hepolaumaa laukaten kiitää.

Meren karjaspää aalto ja tuimassa tuulessa nuojuva vilja, kallion
halkeamasta ryöppyävä kimalaisparvi ja ulapan yli ryntäävä musta pilvi,
joka "veen yli viistäissään rajumyrskyä kantavi myötään", ovat mm.
Homeroksen vertausten aiheina, joiden sattuvaisuus, luonnontuoreus ja
kauneus vastustamattomasti valtaavat mielen. Mutta väliin hän hakee
vertauksensa aloilta, joita me emme voisi kyseessä olevain asiain
yhteydessä käyttää, koska niihin liittyy naurettavuuden häivähdys;
siitä Homeros tuskin on itse ollut tietoinen. Niinpä hymyilemme, kun
Troian vanhusten sanotaan istuvan kuninkaan neuvostossa "kuin puusirkat
metsikön puussa liljanhentoa sirkuttain sirinäänsä" (III, 151-152), tai
kun Aiaan taistelua ylivoimaa vastaan verrataan itsepäiseen aasiin ja
pikkupoikiin (XI, 558-562):

    Niinkuin peltoon riistäytyy pojilt' aasi, ja vaikka
    raippoja poikki ne lyö sen kylkiin, niskuri painuu
    viljaan vehmaaseen ja sit' ahmii; poikaset pieksää,
    huitovi raipoillaan, vaan lapsill' lasten on voimat,
    vaivoin pois ne sen saa, kun on kyllikseen se jo syönyt –

tai kun uljaan Sarpedonin taistelua pölyn ja ylivoiman keskellä
kuvataan näin (XVI, 641-644):

    Sankea temmellys sitä saarteli kuin ometossa
    kärpäset kiehuu, kuss' ovat astiat lypsetyt täyteen,
    kun kevätaika on mailla ja kiuluja kastavi maito:
    tungos sankea noin sitä saarsi.

Kaikenkaikkiaan oivallamme tutustuessamme Homeroksen vertauksiin, että
niihin sisältyy yllättävän runsas sarja mitä terävimmällä silmällä
nähtyjä elämän tuoreita asioita, jotka on kuvattu tarkoin hallituin,
todellisuudessa pysyvin viivoin ja värein; eheinä, täydellisinä ja
kirkkaina ne avautuvat eteemme kuin jalot taulut kehyksistään. Niitä on
yhteensä 178.

Pitkälti ei ole tarvis Iliasta lukea, ennenkuin sen ihmiset rupeavat
hahmottumaan mielessä. Toteamme miehet, jotka kaikki ovat ylimyksiä,
soreiksi ja uljaskasvuisiksi, joiden kehitystaso on jokseenkin sama
kuin reippaiden, urheilevien poikien, ja sielunelämä samalla tavalla
hämärien uskomusten vallitsemaa kuin nykymaailmassa villikansoilla.
Kummastuen panemme merkille heidän hillittömän, pojan kehityskauteen
kuuluvan välittömyytensä: voimatta hallita itseään he antavat
ratkaisuvallan mielenliikahduksilleen, vihastuen, uhmaillen, jurottaen
sisukkaasti, ja mennen kostonhimossaan vihollisen ruumiinkin
halpamaiseen herjaamiseen (jota runoilija paheksuu), taas leppyäkseen
ja antaakseen sanan vuoron jaloille tunteille; he vaipuvat pohjattoman
surun valtaan, itkien ääneen kuin lapset, kunnes tämä vaihtuu iloksi,
remahtaen helposti riemuksi; neuvostossa, jossa istutaan valtikka
kädessä, he – kuninkaatkin – "haukkuvat" toisiaan kuin pojat ainakin,
ja taistelunsa he aloittavat uhkaamalla ja halventamalla
vastustajaansa, jonka surmattuaan suuriäänisesti kehuvat itseään.
Uljaimmallekaan ei tavallinen luonnollinen pelko ole vieras: Hektor
pakenee Akhilleusta:

    Niinkuni vuorten haukka, mi nopsin on lentävä lintu,
    arkaa kyyhkyä ahdistain kevykäisenä kiitää;
    syrjään kyyhkynen heittyy, vaan kimeästi se kiljuin
    syöksyvi jälkeen myös himoll' ahneell' iskuhun saaliin –,

mutta kelpaa maa tällekin, kun hänen veritöistään kauhistunut
Skamandros-virta nousee häntä vastaan:

                     Ylös rynkäsi veestä Akhilleus,
    karkkosi kauhuissaan yli kentän, min jalat jaksoi –

mistä syntyvä mielikuva ei sovi yhteen sankarin arvokkuuden kanssa.
Iliaan sankarit ovat mielialoineen, taisteluineen, naisineen,
karjoineen, uhreineen, aterioineen, vaski-, kulta- ja rauta-aarteineen,
suuria lapsia, jotka ovat leikissä koko sielullaan mukana, ja joita
yht'äkkiä jokin outo risahdus voi kovasti säikähdyttää.

Tästä taustasta luonteet kohoavat selvinä näkyviin: Agamemnon, valtansa
tunteva, ylpeä, uljas, mutta taipuva kohtalon ilmeisestä viittauksesta,
päätänsä pitempi kömpelömpilinjaista veljeänsä Menelaosta, jonka vaimon
menetys on tehnyt katkeraksi ja kostonhimoiseksi; Akhilleus, Iliaan
Arjuna, intohimoisen rakkauden, sammumattoman ystävyyden, leppymättömän
vihan ja kyltymättömän kostonjanon julma ja raaka sankari, joka
tyrmistyttää tunteemme vastatessaan jalon Hektorin pyyntöön
(XXII, 345-349):

    "Kautt' älä polvien mult', älä vanhempain ano, koira!
    Kunp' oma vimmani sais minut silpomahan sekä syömään
    raa'altaan sinut, moiset työt olet mulle sa tehnyt!
    Siks sinun ruumiiltas ei pois aja koiria kenkään";

itsepäiseen aasiin verrattu Aias ja yhtä urhea Diomedes – molemmat
suoranaisia sotakoneita; viekas Odysseus jne. Runoilija on kehittänyt
yksilöllisen luonnehtimisen taidon hyvin pitkälle: hän on tutkinut
henkilönsä, jopa ilmiöt yleensä, niin tarkoin, että kykenee ilmaisemaan
niiden kuvaavimman piirteen – joko kyseessä olevassa tilanteessa tai
ylipäätänsä – yhdellä ytimekkäällä laatusanalla. Näiden toteamme
seuraavan henkilöitä alusta loppuun saakka tuntomerkkeinä kuin
numerolaput nykyaikaisten sotilaiden kaulassa, omana koristeellisena
kuteenaan, jonka näin tietoinen käyttäminen edellyttää pitkää
kehityskautta ja ammattimaisesti varmistunutta käsitystä siitä, mikä
voi runoelmaa kaunistaa. Nämä tunnetut homerolaiset mainesanat,
epiteetit, – merinopsa, sopasorja, hohtavajousi, jumal-aimo,
helo-olka, sotikuulu, hepourho, sotaärjyinen, monineuvo jne. – ovat
tosiasiallisesti Iliaan huomattavin ulkoinen koriste, joka antaa
henkilökuville sekä yksilöllisyyttä että maalauksellista väriä.

Saatamme muuten todeta – se lienee nykyaikaisen lukijakunnan yleisin
vaikutelma –, että troialaiset, ennen muita jalo ja miehekäs Hektor,
ovat sekä ulkonaisen että sielunelämänsä puolesta korkeammalla,
humaanisemmalla sivistystasolla kuin silmittömän kiihkoiset
akhaijalaiset, jotka saalista ahnehtiessaan ja sitä jakaessaan
muistuttavat rantoja ryösteleviä viikinkejä. Odysseiassa sanotaankin
(IX, 41-42): "Ryöstettiin tavaroita ja naisia, nuo tasaeltiin runsaat
saaliit, jott' osa oikea kullekin koituis". Ilmeinen on tämä
humaanisuus vanhassa Priamoksessa ja yleensä troialaisten naisissa,
joista Andromakhe on kuuluisain jäähyväis- ja kuolinvalituskohtausten
ansiosta miehensä rinnalla runoelman todellinen kaunistus. Hänen
tunne-elämänsä on korkealla inhimillisellä tasolla, samalla sekä syvästi
naisellinen että liikuttavasti ylevä, elämää tunteva ja traagillinen.
Hän lausuu puolisolleen (VI, 410-412):

                    Vaan sinut surma jos sortaa,
    vaipua helmaan maan paremp' ois mun, sill' elämäss' ei
    lohtua mull' ole, kons' olet ehtinyt kohtalos määrään.

Surumielisen tyynesti ja miehekkäästi vastaa siihen Hektorin
rauhallinen ääni (VI, 488-489):

    Kohtaloaan ei välttänyt taas ole ihminen kenkään,
    ei alin, korkeinkaan, ken tänne on syntynyt kerran.

Syvästi painuvat nykyaikaisenkin lukijan mieleen Andromakhen sanat
orpouden kovuudesta (XXII, 490-498):

    Pois ikäkumppanit kaikk', ilot, leikit orpous ottaa,
    painuksissa on pää, moni kyynel poskea kastaa.
    Turvaa puutteessaan isän ystävihin polo orpo,
    tarttuvi kiertäissään tätä vaippaan, tuot' ihotakkiin;
    armahtaa joku ehkä ja maljast' antavi tilkan,
    huulta mi kostuttaa, vaan suut' ei kostuta kuivaa;
    tai joku poikanen, joll' eloss' on isä, äitikin vielä,
    pois hänet karkoittaa käsill' iskien, ilkkuen suullaan:
    'Tiehesi suori! Sun eip' ole taattosikaän sija täällä'.

Yleisimmin lienee myötätuntomme troialaisten puolella, johtuen, paitsi
yllämainituista syistä, myös siitä, että vaistomaisesti asetumme
sorretun rinnalle.

Huomio kiintyy sitten jo vertauksissa ja laatusanoissa ilmenevään
aitotuoreeseen realismiin, joka on kauttaaltaan Iliaan tunnusmerkkinä.
Runoilija ei kertaakaan putoa tyylistään, vaan pysyy jumalistakin
puhuessaan sen aineellisen, käsin koskettavissa olevan todellisuuden
piirissä, joka on hänen runoelmansa maailma. Hänen katseensa,
huomiokykynsä ja kuvaustaitonsa terävyys saavuttaa joskus suorastaan
pöyristyttäviä tuloksia, esim. silloin, kun hän kuvaa taistelevaa urhoa
ja kertoo, miten ja mihin paikkaan ase osuu. Lukiessamme, kuinka
ryntäävän Hektorin (XV, 607-609):

    suust' oli ulkona vaahto, ja tummien kulmien alta
    silmät leimusivat, kypär' uljas uhkaten nyökkyi –

tai kuinka Diomedes surmaa häneltä armoa pyytävän Dolonin niin äkkiä
(X, 457), että

    suuss' oli äännähys vielä, kun vieri jo pää somerikkoon –

kuinka peitsi sattuu aina tarkoin ilmoitettuun paikkaan, rintanäppylän
viereen, kaulaan, vatsaan, josta suolet pursuavat, niskaan lävistäen
kielen jne., tunnemme, kuinka todellakin runoilijan sanaan (XXIV, 359)
meiltä "pöyristyi ihokarvat kaikk' yli ruumiin": saamme nähdä
pronssikauden ihmisen taisteluvimman vallassa, niin ilmielävänä kuin
sanoin on suinkin mahdollista kuvata. Tämä realismi, joka ei kuitenkaan
horjahda mauttomaan, tympäisevään naturalismiin (navetan kärpäset eivät
tosin ole siitä kaukana), on luonteenomaista koko runoelmalle, mutta
varsinkin taistelukuvauksille, nimenomaan peitsen sattumisen ja
kuoleman tulon maalaamiselle (XX, 469-473):

                    Koki Tros käsin tarttua polviin,
    armoa pyytäen; vaan uros maksaan survasi miekan;
    suljui maalle jo maksa, ja virtana pois veri tumma
    pitkin rintoja vieri, ja laskihe yö yli silmäin,
    hält' elo hälveni pois.

Tältä puoleltaan runoelma ilmaisee riippuvaisuutensa alkukantaisesta
sankarirunoudesta, jolle, kuten esim. Deboran voittovirsi todistaa,
ilkku vihollisen häviön johdosta on ominaista.

Nämä realistiset taidekeinot ovat runoilijalle hyödyllisiä myös sikäli,
että hän niiden avulla elävästi ja sattuvasti – joskus ehkä
itsetiedottomasti – ilmentää syvää huumoriansa. Hän luo oivallisen
humoristisen mielikuvan verratessaan Aiasta itsepäiseen aasiin; samoin
kertoessaan, kuinka suunpieksäjä Thersites (II, 217-219):

    kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka
    painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon
    suippeni, kasvoi peittona sen hiushaituva harva –

herjaa neuvostossa Agamemnonia, joka ei kuitenkaan suo hänelle mitään
huomiota, ja kuinka Odysseus nuhtelee häntä ja lyö valtikallaan
selkään, jolloin (II, 266-271):

    Kyykertyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,
    paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta
    valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,
    tuntien tuskaa, nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki;

tai kuvatessaan pelkoa, hämmästystä ym. mielenliikkeitä, kuinka esim.
Odysseus (XI, 461-462):

    Väistihe urho ja kumppanejaan luo luihkaten kutsui.
    Kertaa kolme hän huusi, mi kurkuss' äänt' oli hällä;

tai kuinka Patroklos nähtyään danaolaisten pakenevan "kämmeniänsä
reisiin löi" (XV, 397). Tämä hänen terävä katseensa toteaa vielä
linjojen kauneuden ja järjestää joskus, kuten Hephaistoksen takoessa
Akhilleuksen kilpeä, näkynsä viehättäviksi elämänkuviksi
(XVIII, 490-496):

    Kahden kansavan kaupungin kuvat muovasi sitten.
    Toisess' armaat häät, ilojuhlat juur' oli: soihduin
    morsio saatettiin läpi kaupungin, heleästi
    helkkyi ilmoihin häälaulu, ja jäi talo taaton;
    nuoret kieppuen karkelivat, kisatanterehella
    huilut pauhaten soi sekä lyyryt; kaikk' ovihinsa
    karkasi ihmeissään, ihaellen naapurinaiset.

Lopuksi emme voi olla huomaamatta, että runoelmassa ilmenee sankaruuden
ja humaanisuuden lisäksi jaloa isänmaanrakkautta ja jylhää kohtaloonsa
alistumista, mikä antaa sille korkeata nousun ja avartumisen
holvikauneutta. Hektor innostaa väkeänsä (XV, 494-499):

                     "Jos kehen keihäs
    sattuva lie tahi nuoli ja kuolo ja kohtalo kohtaa,
    kuolkoon! Kunnia hälle on suojaten syntymämaataan
    kaatua –".

Akhilleus vastaa uhmaten kuolevan Hektorin varoitukseen häntäkin
lähestyvästä kuolemasta (XXII, 365-366):

    "Kuollos vain! Oma kohdatkoon mua kohtalo sitten,
    kons' on säätävä Zeus sen mulle ja muut ikivallat".

Ilias on myös sankaritoverusten korkean ystävyyden ylistys – runoelma,
liittäen Akhilleuksen ja Patrokloksen tarinan samaan rivistöön, jossa
varhaisimpina ovat babylonialaisten Gilgamesh ja Eabani, ja
hebrealaisten Daavid ja Joonatan.

Jättäen Iliaan maailmankuvan, uskonnollisen taustan ja sen aiheuttamat
yleiset mietteet siksi, kunnes Odysseia on käsitelty, toteamme tässä
johtopäätöksenä edellisestä vain, että se tempaa koskena kohisevalla
vauhdillaan ja monipuolisella, harvinaisella, inhimillisellä
kauneudellaan nykyaikaisenkin lukijan täydelleen mukaansa, niinkuin
olisi päivän tuoreinta ja meille läheisintä runoutta. Tästä johtuu,
ettemme välitä niistä heikkouksista ja kuolleista kohdista, joita
matkan varrella kyllä tapaamme: siitä, että runoilija esim. joskus
kertoo uudelleen sen, minkä on kuvannut jo aikaisemmin ja minkä lukija
siis tuntee, ja että suku-, laivasto- ja kansaluettelot ovat
painolastia meille, joskaan eivät todennäköisesti muinaisille
helleeneille.

4

Odysseiaa lukiessa tulee tietenkin verranneeksi sitä Iliaaseen ja pian
tehneeksi eräitä huomioita. Senkin toiminnan ajan voi laskea: se
käsittää 41 päivää. Ensiksikään siinä ei ole tunnettavissa sitä
mukaansa tempaavaa kosken vauhtia ja kohinaa, joka on Iliaalle niin
tunnusmerkillinen, vaan matkaa runoelman virta kauttaaltaan paljoa
rauhallisemmin; kulkua hidastuttaa erikoisesti se, että saman
kertominen uudistuu nyt häiritsevän usein, ja että Telemakhoksen lähtö
hakemaan isäänsä on oikeastaan erillinen runoelma. Vain Odysseusta
viskovan myrskyn ja kosijain surman kuvauksessa tuntuu Iliaan
nopea, kiihkeä tahti. Yleissävyltään Odysseia on runomittainen
seikkailuromaani, joka kuljettelee rinnan useata juonta, käsitellen
niitä vuorotellen eri luvuissa ja johtaen ne kaikki huippuna olevaan
loppunäytökseen. Jumalat eivät ota näihin tapahtumiin osaa niin
kiihkoisesti kuin taisteluihin Ilionin edustalla; ovatpa kosijat
kokonaan ilman jumalien suosiota ja apua.

Toiseksi täytyy todeta, ettei Odysseiassa ole sitä samaa kuvien
tuoretta runsautta kuin Iliaassa; niiden avulla syntyvät vertaukset
ovat siinä harvalukuisempia – niitä on vain 29 –, värittömämpiä ja
mehuttomampia; useat se suoraan lainaa Iliaasta, esittämättä niitä
kuitenkaan alkuperäisessä mehevyydessään. Tuntien Iliaan kuvat ja
vertaukset voi huoletta sanoa perehtyneensä parhaaseen, mitä
homerolaisella runoudella on tältä alalta tarjottavana. Samaa on
todistettava epiteeteistä: ei niidenkään käyttö tunnu Odysseiassa niin
tuoreelta ja nasevalta kuin Iliaassa, jossa ne loistavat ja säteilevät
kuin jalokivet kauniilla kankaalla.

Pääasiassa nämä seikat: kerronnan hitaampi tahti ja yleensä erilainen,
kauttaaltaan matalammalla oleva sävy, taso ja vertausten vähäisempi
käyttö, niiden lainaaminen Iliaasta, joskus melkein säe säkeeltä, mutta
kuitenkin laihduttaen, aiheuttavat sen ajatuksen, että Odysseia on
nuorempi kuin Ilias ja jonkun toisen rapsodin kirjoittama. Ilmeisesti
on viimemainitun valmistuttua eepillinen sikermärunous saanut uutta
vauhtia ja paljon viljelijöitä, mistä on ollut seurauksena mm.
sen kuluminen ja monien säkeiden muuttuminen jäykistyneeksi
yleisomaisuudeksi, jota kaikki voivat käyttää. Nämä muuttumattomiksi
jäätyneet säkeet muodostavat vielä Iliaassa oman koristeellisen
kuteensa, melkeinpä soitannollisen "motiivin", sillä sellaiseltahan –
vaskitorven yhä uudistuvalta törähdykseltä – tuntuu esim., kun aina
urhon kaatuessa "soi sopavasket", mutta Odysseian toisissa kohdissa on
niiden käyttö niin runsasta, että se tunnahtaa jo kaavamaiselta,
maneerilta. Liian usein saamme esim. lukea saman arkipäiväisen
toteamuksen:

    Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa –

tai olla mukana, kun laiva aina samalla tavalla kiskaistaan hietikolle,
tai kun jo liian tuttuja leijonavertauksia edelleen käytetään.

Mutta toiselta puolen Odysseiassa on runsaasti aineksia, jotka
taiteellisella tehollaan saavat lukijan unohtamaan nämä sinänsäkin
vähäiset muistutukset. Ei ole luultavaa, että runoelman saturomanttiset
puolet sitä tekevät – Kalypso ja Kirke ovat tulleet meille liian
tutuiksi sekä vertauskuvina että satuolentoina –, vaan varmemmin ne
tosielämän ja henkilökuvauksen puolet, joita runoelma runsaasti
esittää. Ylimmäksi niistä asettaisimme phaiakilaisten idyllin,
Nausikaan, hänen poukkujenpesuretkensä, palloleikkinsä, muuleilla
ajonsa, isänsä ja äitinsä, ja näiden koko patriarkallisen hovin ja
kaupungin, joka tuntuu kuvastelevan Välimeren sinessä, kirkkaan
auringon ja hohtavan taivaan alla. Nausikaa on maailmankirjallisuuden
ensimmäinen "tytöistä parhain", järkevyydessään, tottelevaisuudessaan
ja itsetiedottomassa suloisuudessaan viehättävin neito, minkä antiikki
on luonut. Phaiakilaisten hovi on, niin tulemme ajatelleeksi, samalla
vanhojen hyveiden ja uuden ihmisyyden tyyssija, kirkas- ja
tyynivaloinen humaniteetin koti. Ithakan hovissa taas Penelopeia,
Telemakhos, Eurykleia, Eumaios ja Philoitios esittävät jaloja
ihanteita, nimenomaan uskollisuutta, tavalla, joka on helleenien
ihmiskäsitykselle mitä suurimmaksi kunniaksi. Onhan ehkä jaloin ja
suurilinjaisin heistä, Eumaios, yhteiskunnalliselta asemaltaan vain
sikopaimen, mutta siitä huolimatta ajatuksiltaan, koko henkiseltä
rakenteeltaan, kuningasten vertainen. Kruununa tässä luonnekuvien
sarjassa on Odysseuksen koira, Argos, ainoa, joka tuntee kotiin
palaavan isäntänsä ja kuolee nuolaistuaan hänen kättänsä –
pateettinen, syvästi vaikuttava kuva. Ithakan hovissa on samaa
patriarkallisen hovin liikuttavaa idylliä kuin phaiakilaisten, mutta
vallitsee siellä nyt häiriötila, joka saa luonteiden syvimmät
ominaisuudet paljastumaan. Tällöin tulemme näkemään, kuinka näissä
luonteissa asuu valoisan humaniteetin rinnalla Iliaasta tuttu julmuus:
Odysseus surmaa armoa pyytävän kosijan iskien häneltä kaulan poikki,
niin että Iliaan tavoin (XXII, 329):

    suuss' oli äännähys vielä, kun pää pölykössä jo pyöri;

Eumaios ja Philoitios hirttävät vuohipaimenen ilkkuen hänelle, ja
runoelman valoisa hieno urho Telemakhos himmentää kuvaansa surmaamalla
tuskallisesti kosijain rakastajattarina olleet orjattaret.
Pronssikauden ihmisiltähän emme kuitenkaan saa vaatia oman aikamme
humaanisuutta.

Odysseian huumori on yhtä aitoa, melkeinpä tietoisempaa kuin Iliaan.
Kun viisaan Nestorin poika kuvaa vanhan isänsä luonteeltaan kuumaksi ja
kiivaaksi, jonka suuttumusta on syytä varoa (XV, 211-214), huomaamme
runoilijan iskevän veitikkamaisesti silmää. Samoin, kun Odysseus
unohtaa olevansa vanhan kerjäläisukon näköinen ja kertoo (XIV, 467-),
kuinka hän voimainsa päivinä muka oli Odysseuksen ja Menelaoksen kanssa
väijyksissä Troian edustalla, ja kun Eumaios tarinan kuultuaan vakavin
ilmein vastaa (XIV, 508-509):

    "Vanhus, juttusi tuo ylen oiva on, jonka sä kerroit,
    paikallaan sanat kaikk', et liikoja laskenut lainkaan".

5

Mainitsematta on jäänyt se, mikä on yhteistä molemmille runoelmille:
niistä kuvastuva helleenien maailmankäsitys ja uskonto. Iliaassa (VIII,
10-27) Zeus puhuu pohjimmaisena olevasta Tartaroksen yöstä,
maanalaisesta tyrmästä, "kuss' ovet rautaiset sekä vaskinen kynnys on",
ja joka on Haadeen alla sen matkan, "mink' on taivoa maa matalampi".
Ylinnä siis on Olympos, sen alla Maa, tämän alla Haades, ja alinna
Tartaros. Puhuupa Zeus kultaisesta köydestä, joka riippuisi läpi
ilmojen ja josta jumalat saisivat turhaan koettaa temmata maahan häntä,
ylikäskijäänsä. Tunnemme tässä ns. ptolemaiolaisen maailmankuvan
ensimmäisen luonnoksen, saman, jonka vielä Milton asetti
Paratiisi-runoelmansa pohjapiirustukseksi. Odysseiassa (XI) sitten
tapaamme mielikuvan varjojen, vainajain "sielujen", valtakunnasta, joka
on jossakin Okeanoksen rannalla, pimeydessä – ei oikeastaan "alhaalla"
eikä Haadeessa, vaan samassa tasossa kuin Maa, tämän valoisan piirin
ulkopuolella. Nämä mielikuvat olivat helleeneillä yleensä hämäriä ja
ristiriitaisia. Tästä käy selville, ettei heillä ollut tulevaisen
elämän toivoa siinä merkityksessä kuin esim. egyptiläisillä, vaan oli
heidän käsityksensä siitä yhtä lohduton kuin babylonialaisilla ja
hebrealaisilla. Onni oli saavutettavissa vain ajallisessa elämässä,
johon siis kaikki huomio kohdistui. Tästä elämäntahto sai erikoista
kiihkeyttä – ja samalla myös traagillisuutta, koska tulevaisen
korvauksen toivo ja tämän aiheuttama resignaatio puuttuivat.

Elämän yksinomainen tämänpuolisuus on varmaan ollut päätekijänä siinä
"kehityksessä", jonka tuloksena olivat ihmisen kaltaiset, melkein hänen
tasollaan olevat jumalat. Tämä kehitys on tapahtunut hyvin varhain,
koskapa jo Homeroksen aikana todellinen kunnioitus näitä jumalia
kohtaan oli kadonnut: heistä oli tullut leikinlaskun kohteita ja
koomillisten tilanteiden naurettavia sankareita. Ja tarkemmin tutustuen
Iliaan ja Odysseian uskontoon huomaamme, etteivät nämä rappeutuneet
jumalat helleenejä tyydyttäneetkään: he aavistivat, että Olympoksen
leikkivän jumalperheen takana oli korkeampi voima, Sallimus, Kohtalo,
Ikivalta, Moirat, joka sokeasti, kuten näytti, ihmisille tuntemattomin
ja, käsittämättömin perustein ja tarkoituksin, antoi todelliset
loppuratkaisut. Näin helleenien aurinkoinen, linja- ja muotokaunis
elämä sittenkin kuvastuu synkkää ja tutkimatonta taustaa vastaan, joka
tosiasiassa täyttää heidän elämänsä alituisella pelolla. Puhe
helleenien iloisesta, aurinkoisesta, kauniista pakanuudesta on näin
ollen totta vain tärkein rajoituksin: käytännössä se oli huomattavassa
määrässä tuntemattoman voiman aiheuttaman pelon rasittamaa,
traagillista.

Tämän voi todeta erittäinkin Iliaasta: huolimatta urhojen
elämänympäristön ilmeisestä "taiteellisuudesta", siihen kuin
luonnostaan kuuluvasta linja- ja värikauneudesta, me näemme koko ajan
heidän sielunsa pelkorasituksen ja tunnemme aavistuksen Ilionin
synkästä kohtalosta, voimasta, jonka piirtämää järkkymätöntä uraa
kaikki kulkee loppuluhistusta kohti. Ja kun Odysseiasta vihdoin näemme,
kuinka voittaneet akhaijit katoavat ulapan myrskyyn ja kuolemaan,
täydentyy Iliaan traagillinen tunnelma lopullisesti. Odysseia on
valoisampi, mutta senkin kimaltelevia aaltoja himmentää varjojen maan
ikävyys. Luettuamme nämä runoelmat ja todettuamme niiden taustana
olevan kohtalohengen ymmärrämme, miksi hymyilevän meren helleeneistä
tuli tragedian luojia.

Muistaessamme, että juuri homerolaisten runojen kiteytymisen aikoihin
läheisessä Palestiinassa profeetta Aamos esitti selvän käsityksen
yhdestä ainoasta, kaikkia kansoja hallitsevasta, vanhurskaasta
Jumalasta, olemme pakotetut myöntämään, että helleenien vastaavat
käsitykset olivat hämäriä ja matalia. Heidän erikoisalansa oli
maallisen, todellisen, käsinkoskettavan elämän muotokauneus, jonka
sopusoinnusta he iloitsivat siitä huolimatta, että kohtalon tumma pilvi
näkyi heidän taivaansa rannalla. Vasta tragediassaan ja filosofiassaan
he vähitellen kohoavat korkean aatekauneuden asteelle. Mutta
homerolaisellakin kehityskaudella he ovat eräässä suhteessa
seemiläisten yläpuolella: satunnaisesta julmuudesta huolimatta heissä
ei ole hebrealaisten osoittamaa leppymättömän vihan ja kirouksen
henkeä, vaan he ovat sielunrakenteeltaan humaaneja.

Homerolaisen runouden perusominaisuudet käyvät erittäin selviksi, jos
vertaamme Iliasta Mahabharataan: edellinen noudattaa kaikkialla
tasapuolista, tyyntä ja normaalia suhteellisuutta, pitäen silmällä
runorakenteen, henkilöiden ja tapahtumain soveltuvaisuutta siihen
suunnitelmaan ja maailmaan, josta on kysymys; siinä ilmenee muodon
voittava voima – vis superba formae – korkeimmillaan; jälkimmäinen
on, kuten jo tiedämme, vuoren suuruinen rykelmä muodottomuutta, joka
vaikuttaa samalla tavalla kuin mahtavasti vyöryilevä kaaos. Silloin kun
edellinen kirein ohjaksin valvoo yksityiskohtien soveltuvaisuutta
kokonaisuuteen, jonka piirustus on alusta loppuun saakka selvillä,
jälkimmäinen särkee yksityiskohdatkin troopillisen irvokkaiksi
koristeiksi, kooten ne sitten suureksi, mutta yleislinjoiltaan
muodottomaksi rakennelmaksi.

Iliaasta tuli helleenien kansalliseepos, pyhä kirja, jonka ympärille he
saattoivat kokoontua. Jo varhain syntyi eri kaupungeissa eri
"painoksia", jotka jonkin verran poikkesivat toisistaan; pyrkimyksestä
saada poistetuksi nämä eroavaisuudet sai alkunsa Iliaan tutkimus.
Aleksandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos (n. 220-143 e.Kr.) on
toimittanut Iliaan siihen muotoon, jollaisena se on meille periytynyt.
Vanhin säilynyt Iliaan käsikirjoitus on 10:nneltä vuosisadalta (Codex
Venetus); se painettiin Firenzessä 1488. Siitä siis alkaa Iliaan
suoranainen vaikutus Euroopan taidekirjallisuuteen. Sen kääntäminen eri
sivistyskielille on ollut kansojen kulttuurin kypsyysnäyte; suomeksi
sen on mestarillisesti tulkinnut professori Otto Manninen (1919, 1924);
aikaisemmin esitetyt näytteet on otettu hänen käännöksestään.

6

Varhaishelleenien muuta runoutta on säilynyt niin paljon, että voimme
muodostaa siitä täsmällisen käsityksen. Homerolaiset hymnit (säilynyt
34) ovat rapsodin rukouksia (prooimion), joilla hän ennen esityksensä
alkua kääntyi jumaluuden puoleen; pitemmät niistä sisältävät myyttejä.
Iliaan ympärille on ryhmittynyt sikermä sen tapahtumia täydentäviä
eepoksia, ns. eepillinen kyklos, jossa käsiteltiin etupäässä Troian
tarinaa: Kypria nimisessä sodan vaiheita Iliaan alkuun saakka,
Aithiopis ja Iliu Persis (Troian hävitys) nimisissä sen loppua Hektorin
hautajaisista Ilionin hävitykseen saakka. Myös Odysseiaa täydentäviä
runoelmia löytyi. Itsenäinen on ollut Theben tarinapiiriä käsittelevä
sikermä, johon ovat kuuluneet runoelmat Thebais, Oidipodeia ja
Epigonoi, ja josta Oidipusta koskevat aiheet ovat peräisin. Helleenien
luonteen hilpeä, satiirinen puoli on jo tänä varhaisaikana saanut
ilmaisunsa Margites nimisessä, sekä kuusimitoin että jambisäkein
sommitellussa runoelmassa, jonka päähenkilönä on itserakas, muka kaikki
tietävä ja kaikkeen kykenevä pässinpää. Paljoa myöhäisempi kuin
se on Iliasta pilkaten mukaileva Sammakoiden ja hiirien sota
(Batrakhomyomakhia): sammakkojen kuningas Physignathos tarjoutuu
viemään selässään Psikharpakshiiren tämän asuntoon; käärmeen uhatessa
matkalla sammakko sukeltaa ja hiiri hukkuu; hiiret julistavat tämän
johdosta sammakoille sodan; jumalat ottavat siihen vakavina osaa, ja
kun se ei rupea loppumaan, Zeus lähettää sammakoille avuksi kravut,
jotka lyövät hiiret pakosalle. Taistelevilla "sankareilla" on
koristeinaan nasevasti ja humoristisesti keksityt homerolaiset
epiteetit: hiirillä "leivännakertaja", "juustonahmija",
"lusikannuolija", sammakoilla "kurnuttaja", "mudanrakastaja",
"liejussaloikoja" jne. Tämä runoelma voi olla merkkinä satiirisen,
ihmisten elämää kuvailevan ja ruoskivan eläinsaduston olemassaolosta.

Joonialaiset rapsodit, jotka loivat sekä Iliaan että sittemmin siihen
liittyvät kyklilliset eepokset, levittivät runoutensa, mytologiansa ja
kielimurteensa jo varhain myös Kreikan mantereelle, jossa sielläkin
joonialainen murre tuli eepillisen runouden kieleksi. Kun eepillinen
runous rupesi elämään täällä itsenäisesti, ns. epyllioneina, lyhyinä
runoelmina, jotka käsittelivät paikallisia perinteitä, oli
luonnollista, että mantereen omat aiheet ja katsomukset vähitellen
rupesivat siitä kuvastumaan. Tällainen selvästi mannerkreikkalainen,
jopa maalainen runoilija on Hesiodos, ensimmäinen helleenikirjailija,
josta on säilynyt tositietoja. Hän on ilmeisesti myöhäisempi kuin
Homeros, jonka runoudesta hän on saanut opastusta, kertoo itse isänsä
muuttaneen Aioliasta eli siis homerolaisen runouden alkukodista
Boiotiaan, ja syntyneensä täällä, Helikonin lähellä olevassa Askran
kylässä, sekä eläneensä nuoruutensa ajan paimenena. Menetettyään isän
kuoltua perintönsä veljelleen hän lähti pois kotiseudultaan, ruveten
kuljeksivaksi runojaksi; Khalkiin runokilpailussa hän voitti palkinnon,
kolmijalan. Hänet murhattiin epäiltynä majaystävänsä tyttären
viettelemisestä. Hesiodoksen nimeen liittyy ns. didaktinen epiikka,
so. opettavainen kertomarunous, jonka aiheina eivät enää ole ylimysten
sankariteot ja seikkailut, vaan yhteisen kansan tavallinen elämä, sen
siveelliset käsitykset, maailmankuva ja jumalat. Runoelmassa Työt ja
päivät (Erga kai hemerai), joka sisältää vain 828 säettä ja on
maailmankirjallisuuden vanhin opetusruno, hän nuhtelee veljeänsä tämän
petollisuudesta ja antaa maanviljelystä ja merenkulkua koskevia
opetuksia; lopun muodostaa boiotialaisen talonpojan kalenterin
muotoinen ohjeluettelo. Kärsimänsä vääryyden johdosta runoilija
syventyy miettimään, mistä paha saa alkunsa, kertoen kuuluisat myytit
Prometheuksesta ja Pandoran lippaasta, lausuu uskonsa ylimmän,
lahjomattoman oikeamielisyyden olemassaoloon, ja antaa siten
runoelmalleen siveellistä syvyyttä. Ohjeissaan hän kansan tapaan
mielellään käyttää sananlaskuja, ilmoittaen esim., miten sille käy,
joka kaivaa kuoppaa toiselle, ja että "aamuhetki kullankallis". Hän
kertoo vielä tarinan viidestä maailmankaudesta, sanoen itse elävänsä
rautaisena aikakautena ja kaipaavansa kultaista aikaa, jolloin kaikki
oli paremmin kuin "nyt". Hesiodos käyttää ensimmäiseksi vertausta
paheen leveästä ja hyveen kaidasta tiestä. Hänen luonnonkuvansa ovat
joskus herkkiä ja kauniita. Teoksessaan Jumalien polveutuminen
(Theogoniai, 1.022 säettä) hän esittää jumalien sukupuun eri myyttien
mukaisesti, tarkoituksena jonkinmoisen "järjestyksen" aikaansaaminen
siihen sekavuuteen, joka helleenien polyteistisessä uskonnossa tässä
suhteessa vallitsi. Runollisestikin arvokas on se osa, nimeltä
Titaanien sota (Titanomakhia, ss. 636-774), jossa kuvataan Zeuksen ja
muiden jumalien taistelua kapinaan nousseita titaaneja vastaan; lopuksi
Zeus salamoillaan syöksee titaanit maahan avautuvan kuilun läpi niin
syvälle maan alle kuin tämä on taivasta alempana, Tartarokseen, joka on
rautaporttisen vaskimuurin ympäröimä ja kolminkertaisen yön peittämä,
jumalienkin pelkäämä paikka. Rautaisen alasimen putoaminen taivaasta
maahan kestää yhdeksän vuorokautta ja saman verran maasta Tartarokseen.
Tämä on sama maailmankuva kuin Homeroksella; Zeuksen ja titaanien
taistelun kuvaus on ilmeisesti ollut lähteenä Miltonilla. –
Hesiodoksen nimeen liitetty Naisien luettelo (Gynaikon katalogos)
kertoo naisista, joilla on ollut lemmensuhde Zeuksen kanssa ja joista
tämän vuoksi on tullut sankareiden äitejä. Herakleen kilpi (Aspis
Herakleus) on kuiva mukaelma Iliaassa kuvatusta Akhilleuksen kilvestä.

7

Helleenien kertomarunouden runomitta on siis heksametri, joka ilmestyy
näkyviin sen mukana, jo täysin kehittyneenä ja lopullisena, ilmeisesti
pitkällisen, meille tuntemattoman kehityskauden tuloksena. Rientävät
daktylit (– - -) antavat sille vilkkautta, tasaiset, vakavat spondeet
(– –) juhlallista marssintahtia, pää- ja sivukesuurat (tauot)
tarpeellisten pysähdysten mahdollisuuksia, aina tasapitkät säkeet
milloinkaan lepoon raukenematonta vauhtia. Se on rakenteensa
täsmällisyydestä huolimatta herkkä ja taipuisa, ilmaisten hyvin
asioita, tunteita, kerrottua ja suoraa puhetta, mielialoja ja aatteita,
vaatien kerronnan ja ajattelun aukotonta, johdonmukaista jatkumista ja
sitoen kaikki lujaksi kokonaisuudeksi. Käyttäjältänsä se kysyy
mahdollisimman suurta kielen hallitsemista. Näin siitä on tullut
taiteellisen kertomarunouden ylimyksellinen valtamitta, jolla on ollut
suuri merkitys Euroopan runouden sanoiksi saannissa.

Iliaan ja Odysseian rakenteen ja tyylin mukaan on eepillisen runouden
päätunnuksina pidetty kerronnan alkamista keskeltä toiminnan tuoksinaa
ja katkeamista saatettuaan silloin alkaneen juonen loppuun, ja
kertojan pysymistä kokonaan näkymättömissä, selostaen asiat täysin
puolueettomasti ja antaen niiden kuvata henkilöitänsä, puuttumatta
tähän milloinkaan omin sanoin. Nämä tunnukset eivät kuitenkaan ole
kunniassa edes Hesiodoksen runoissa, joissa kertoja päinvastoin pitää
itseään erikoisesti näkyvillä. Ajatellessamme uuden ajan kertovia
runoelmia voimme todeta, että esim. Arioston ja Byronin eepillisissä
runoelmissa kertojan oma persoona on keskeisesti saapuvilla, kun siitä
taas ei ole – Lönnrotin alkusäkeitä lukuunottamatta – mitään merkkejä
Kalevalassa. Varhaisempi käsitys epiikan luonteesta onkin ahdas ja
harhauttava: eepoksen ei tarvitse alkaa tapahtumasarjan keskeltä eikä
loppua äkkiä, ilman taiteellista rauhoittumista; Iliaassa tapahtuu näin
vain siksi, että on kysymyksessä osa tunnetusta sikermästä; sen
kerronta on tosin täysin ulkokohtaista kansanrunoissa, mutta
todennäköisesti etupäässä siksi, että näiden laulaja on yleensä sillä
asteella nimetön ja näkymätön; se voi olla ja on hyvinkin
persoonallista monien taiderunoilijain kertomarunoissa. Johdonmukainen
runollisen kerronnan voima on oleva epiikan lakina ja päämääränä.

II. ELEGIA JA JAMBI, LAULU JA KUOROLYRIIKKA.

1

Kuusimitta oli, kuten olemme nähneet, rapsodien taiderunouden muoto,
lähtöisin pyhän hymnirunouden piiristä. Sen tasapituus tekee
pysähtymisen vaikeaksi, tahti kun ei pääse milloinkaan rauhoittumaan
loppuun. Tämä puutteellisuus tuli poistetuksi, kun huomattiin tällaisen
tyyntyvän vaikutelman syntyvän asettamalla kuusi- ja viisimitta
rinnakkain. Kaiku on nyt toinen: edellinen säe pitää tahdin tasaisena
ja korkeana, jälkimmäinen sallii sen miellyttävästi rauhoittua loppuun.
Tämän on Schiller ilmaissut mestarillisin parisäkein:

    Kuusmitta nousevi kuin veden suihkuvan läikkyvä pylväs,
    viismitta vaipuen taas soinnuksi rauhoittuu.

Tällaista parisäettä kreikkalaiset sanoivat distikhoniksi ja niistä
sommiteltua runoa elegiaksi (elegeia). Siitä, kuka on keksinyt tämän
arvokkaan muodon ja kuinka vanha se on, ei ole sen tarkempaa tietoa
kuin että se on joonialaisen runotaidon tuote, ilmeinen kuusimitan
kehittymä, taiderunouden harrastuksen saavutus. Otaksutaan elegian
alkuaan olleen kuolonvalitus, vaikka tällaista ei olekaan säilynyt. Jo
varhaisten elegiain aiheet vaihtelevat: niissä käsitellään
isänmaallisia tunteita, sotaa, politiikkaa, nautintoja ja rakkautta.
Myöhemmin se saattoi saada kertovankin sisällyksen. Uuden ajan
runoudessa elegialla tarkoitetaan yksinomaan mietteliästä,
surumielistä, menneisyyteen kaivaten kohdistuvaa runoa, jonka ei
välttämättä tarvitse olla sommiteltu distikhoneista.

Elegia on yksilöllisyyden ilmaisija, syntynyt ulkokohtaisen,
persoonattoman epiikan vastapainoksi. Helleenien maantieteellinen
tietopiiri oli Homeroksen ja Hesiodoksen päivistä laajentunut,
käsittäen nyt Välimeren itäosan. Yhteiskunnalliset olot olivat
muuttuneet. Kaupunkivaltiot olivat tulemassa elämän polttopisteiksi,
joissa kunnianhimoiset yksilöt taistelivat vallasta. Helleenien
luonteenomainen yksilöllisyys alkoi näytellä osaansa. Ei voitu enää
tyytyä eepilliseen ulkokohtaisuuteen ja persoonallisuuksien katoamiseen
asiain ja tapahtumain taa, vaan haluttiin nimenomaan ilmaista oma
osuus. Tätä pyrkimystä palveli kuten sanottu taiderunouden piirissä
kehittynyt elegia, mutta myös kansan keskuudessa jo ammoin kukoistanut,
sen yksinkertaista ja korutonta elämäntahtia kuvaava, puhetta lähinnä
oleva jambi (- –), jonka nyt sieltä näkyville nousevat yksilöt toivat
taiderunouteen aseenaan, yksilöllisyytensä kuvastajana. Ei ollut aikaa
käyttää juhlallista kuusimittaa – tahdottiin sanoa asiat nopeasti ja
kärkevästi kuten tekivät teräväkieliset kansalaiset kaupungin torilla.

Vanhan hymnin ja ballaadin esittämistä sanottiin "laulamiseksi" ja
säestettiin phorminks nimisellä, alkuaan kaksi- ja myöhemmin
nelikielisellä soittimella, joka on käsitettävä lyyran alkumuodoksi.
Tämä "laulaminen" on ilmeisesti kuitenkin ollut "lausumista", jonka
tahtia soittokone terästi; nelikielisellä soittimella ei ole juuri
mahdollista ilmaista säveltä, yksitoikkoista, lausumiseen soveltuvaa
"jonotusta" lukuunottamatta. Elegian lausumista säestettiin myös
huilulla, joka vastasi suunnilleen meidän klarinettiamme ja periytyi
Aasiasta päin. Ylipäätänsä ei näytä mahdolliselta johtaa kreikkalaisten
soitolla säestettyä ja laulettua "laulua" (melos) eepillisen eikä
eleegisen taiderunouden linjalta, vaan on se, samoin kuin jambi, kansan
luonnollisen lauluilon ilmentymä taiderunoutena.

Meloksen tieltä kaatui vaikea este silloin, kun phorminks kehittyi
lyyraksi, so. kun siihen lisättiin kolme kieltä ja kaikupohja
(kilpikonnan kuori), jolloin saatiin yhtä askelta vaille oktaavi ja
voimakkaampi ääni. Nyt voitiin "laulut", melokset, paremmin ilmentää
musiikkipuoleltaan. Näin alkoi kreikkalaisen "laululyriikan" kehitys,
jossa runojaloilla ja sävelillä on ollut toisiinsa herättävä vaikutus.
Melos on ollut erikoisesti aiolialaisten mielirunoutta; seitsenkielisen
lyyran (kitaran) keksijä oli perinteen mukaan lesbolainen Terpandros
(n. 700 e.Kr.).

Kansan elämässä on tanssi yhtä luonnollinen kuin laulu: yhtyvätpä
molemmat joskus ilmaisemaan alkeellisia, hurmioituneita uskonnollisia
tunteita, kuten tiedämme esim. Daavidin historiasta. Kun aiolialainen
meloslyriikka tuli kiertävien laulajien kautta laajemmin tunnetuksi, se
tietenkin vaikutti eri seutujen vastaaviin ilmiöihin, laulujen
sanoihin, runomittaan ja säveliin. Missä tanssia ohjattiin laululla ja
soitolla, siellä tämä rikastui sisällykseltään ja säveleeltään. Näin
kävi Spartassa, jossa tanssi oli tärkeällä sijalla sekä uskonnollisissa
menoissa että kasvatuksessa. Syntyi vähitellen erikoinen doorilainen
kuorolyriikka, tanssin, laulun ja soiton puolesta korkea, omintakeinen
taidemuoto. Kysymyksessä oli luova taide kaikissa kolmessa suhteessa:
ensin runoilija sepitti oodin (aoidein = laulaa), jolla tarkoitetaan
vaihtelevin runomitoin liikkuvaa, ylevähenkistä, kolmikkosäkeistöihin,
triadeihin, jakautuvaa runoa; tämä sävellettiin kuoroa varten, joka
esitti sen musiikin säestyksellä, tanssien ja laulaen; myös tanssi
luotiin erikoisesti jokaista uutta oodia varten. Esitys suoritettiin
siten, että ensin kuoron toinen puoli esitti triadin ensimmäisen
säkeistön, strofin (strophe); sitten toinen puoli toisen säkeistön,
antistrofin: ja lopuksi koko kuoro kolmannen säkeistön, epoodin
(epodos). Esityksen aikana kuoron molemmat puolet suorittivat
juhlalliset tanssikuviot, kokoontuen aina epoodin kohdalla yhteen.
Strofit tavallisesti sepitettiin samalla, epoodi eri runomitalla.
Siitäkin, että tämä oratorion kaltainen laulu ja musiikki, jonka
esittämisessä tanssi oli tärkeällä sijalla, tunnettiin yleensä
doorilaisen kuorolyriikan nimellä, ja että oodi enimmäkseen
kirjoitettiin doorilaisella murteella, ilmenee kuorolyriikan
spartalainen alkuperä.

2

Varhaisin tunnettu elegiain sepittäjä oli Kallinos (n. 600 e.Kr.),
kotoisin Ephesoksesta. Hänen runoistaan, joissa hän innosti
kansalaisiaan taisteluun maahan hyökänneitä kimmeriläisiä ja Magnesian
kaupungin asukkaita vastaan, on säilynyt vain vähäisiä sirpaleita.
Häntä voidaan pitää poliittisen ja sotaisen elegian perustajana.
Kuuluisampi kuin hän on spartalainen Tyrtaios (n. 650 e.Kr.), toisen
messeenialaissodan aikainen intomielinen runoilija, joka tulisilla
elegioillaan ja marssilauluillaan innosti spartalaisia taisteluun.
Ateenalainen perinne on ilkeämielisesti leimannut hänet nilkuksi
ateenalaiseksi koulumestariksi, joka oli lähetetty "auttamaan"
spartalaisia näiden taistelussa, mutta Tyrtaios on kuitenkin ollut
synnynnäinen spartalainen, runoilija ja soturi, jonka säkeitä sotilaat
lauloivat marssiessaan ja leiritulillaan. Vain kolme täydellistä
elegiaa on säilynyt ja lisäksi yhdeksästä sirpaleita; marssilauluista,
jotka oli sepitetty anapaestimitoin ja doorilaismurteella, on säilynyt
vain pieniä näytteitä. Yhden elegioista on Viktor Rydberg tiivistänyt
Deksippos-runoonsa, Ateenalaisten lauluksi, jonka säkeistä siis
Tyrtaioksen henki puhuu meidän ajallemme.

Kolophonista kotoisin oleva Mimnermos (n. 630-600 e.Kr.) on tunnettu
nuoruuden lyhytaikaisuutta valittavista elegioistaan, jotka perinteen
mukaan omisti huilunsoittajatar Nannolle. Nanno niminen, Mimnermoksen
sepittämäksi luultu elegiakokoelma oli hellenistisenä aikana olemassa,
ja sen lemmenelegiat tulivat vastaavan myöhemmän runouden malliksi.
Nuoruuden katoavaisuus, rakkauden lyhyys, vanhuuden ikävyys järkyttävät
runoilijaa. Hän vapisee nähdessään nuoruuden kukoistavan niin suloisena
ja huokaa peläten: kunpa se saisi kestää! Mutta se on haihtuvainen kuin
uni; vanhuus tulee kuin pilvi, hämärtäen katseemme terävyyden ja
henkemme kirkkauden. Kykenemättä siis näkemään nuoruudesta
riippumatonta hengen elämän ja vanhuuden kauneutta Mimnermos kuitenkin
koskettaa sydämen herkkää kieltä kysyessään, mitä on elämässä jäljellä,
kun kultainen rakkaus puuttuu, ja ilmoittaessaan haluavansa kuolla
samalla kuin se sammuu hänen sydämestään. Hänen runoutensa yleensä
ilmaisee poliittisen merkityksensä menettäneiden Joonian kaupunkien
huolettomaksi, aisti-iloiseksi käynyttä elämää, jota katoavaisuuden
hengähdys himmentää. Hänelle tavallaan vastasi kuuluisa ateenalainen
Solon (n. 600 e.Kr.) kehoittaessaan elegioissaan kyllä iloitsemaan
nuoruudesta, mutta muistamaan, että kuta vanhemmaksi tulemme, sitä
enemmän opimme. Elämänonnen tärkein edellytys on sophrosyne,
tasapainoisuus, kohtuullisuus: nautintojen ei pidä olla
velvollisuuksien täyttämisen esteenä eikä onni saa olla niistä
riippuvainen. Solonin viisaista elegioista on säilynyt n. 250 säettä.

Megaran kaupungista, Korinthoksen kannakselta, oli kotoisin Theognis
(n. 540 e.Kr.), doorilainen aatelismies, joka tulkitsi elegioissaan
puolue-elämässä saavuttamiansa katkeria kokemuksia. Hänen nimeensä
liitetty Theognidea-kokoelma sisältää n. 1400 säettä, mutta läheskään
kaikki eivät ole hänen. Hänelle kuuluvat kuitenkin riittävät kuvaamaan
miehen: leppymättömän vihan ja kostonhimon valtaan joutuneen sielun,
joka takoo elämänkokemuksensa teräviksi viisaudensanoiksi, osoittaen ne
Kyrnos nimiselle nuorukaiselle. Ylevästi hän opettaa, että vain kaunis
on hyvää, että ei-kauniilta puuttuu hyvyys; hän toteaa, että silloin ei
valtion elämässä hyvä seuraa, kun huonot ainekset oman voiton ja vallan
vuoksi röyhkeästi tunkeutuvat etusijaan: syntyy puoluesota ja
kansalaiset rupeavat murhaamaan toisiaan; hän ylistää Zeuksen suuruutta
ja kaikkivaltaa, mutta ei ymmärrä sitä, miksi hyvä ja huono niin usein
joutuvat saman kohtalon alaisiksi; maan lapsille olisi parasta,
etteivät he syntyisi eivätkä milloinkaan näkisi auringon häikäiseviä
säteitä, tai että he, jos ovat syntyneet, saisivat heti kuolla; toivo
on ainoa jumala, joka lopuksi jää ihmisille; jalolle mielelle on
köyhyys pahempi onnettomuus kuin pitkällinen tauti tai vanhuus, pahempi
kuin kuolema. Ylpeästi ja itsetietoisesti hän sanoo: "Maailma
tietäköön, että nämä ovat Theogniin sanoja. Hänen nimensä tunnetaan,
hän on Megarasta kotoisin. Ei ole ihmettelemistä, poikani, etten voi
puhua kaikille mieliksi: eihän Zeuskaan miellytä kaikkia". Theognidea
on ollut viisaudenkirja, josta on löytynyt elämänkokemusten vastakaikua
monilta eri aloilta. Siitä sai alkunsa hellenistisen ajan
epigrammirunous.

Vertauskuvallinen eläinsatu kohoaa varhain näkyviin, liittyen
Samos-saarelta kotoisin olevan orjan, Aisopoksen, nimeen, jonka
otaksutaan eläneen kuudennen vuosisadan keskipaikoilla. Häneltä ei
kuitenkaan ole mitään säilynyt, vaan ovat nämä sadut periytyneet meille
myöhempien kirjailijoiden antamassa asussa.

Vanhin tunnettu jambien sepittäjä ja tämän runoudenlajin aloittaja on
Paros-saarelta kotoisin oleva Arkhilokhos. Kun eräässä hänen
runosirpaleessaan kuvataan huhtik. 6 p. 648 e.Kr. tapahtunut
auringonpimennys, on siitä saatu tarkka tieto hänen elämänsä
ajankohdasta. Hän oli seikkaileva soturirunoilija, joka vainosi
armottomalla pilkalla vihamiehiään, mm. naapuriaan siksi, että tämä oli
kieltäytynyt antamasta hänelle tyttärensä Neobulen kättä. Sotaretkellä
Traakiassa hän heitti pois kilpensä ja pakeni, arvellen helpommin
hankkivansa uuden kilven kuin hengen. Kreikkalaiset ovat pitäneet häntä
suuressa arvossa, Sophokleen vertaisena, todennäköisesti osaksi sen
vuoksi, että hän käytti uutta runomittaa, jolla kreikkalaisten näytelmä
sitten luotiin. Hänen runojensa naturalistinen sisällys lienee
aiheuttanut niiden häviämisen, niitä kun ei tämän vuoksi voitu ottaa
nuorisolle tarkoitettuihin kokoomateoksiin, joissa kreikkalaisten
runoutta ylipäätänsä on paljon periytynyt jälkimaailmalle. Arkhilokhos
sanoo samalla sekä ylpeästi että vaatimattomasti:

    Ei kultakuormat Gygeen mua liikuta,
    en katehisna nurkuele konsanaan
    jumalten töitä, valtikkaa myös mielien.
    On kaikki moinen kaukana mun katseeltain.

[Kreikankielestä suomentanut V. Arti. Runomitta on ns.
trimetri l. kolmimitta = 6 jambia, muutettuna trokeiseksi
= -| = -: = -||: – -| – -| – -: –].

Arkhilokhoksen nuorempi aikalainen oli Samos-saarelta kotoisin oleva,
Amorgos-saarelle siirtokunnan perustanut Semonides (n. 625 e.Kr.),
jolta on säilynyt pitkähkö naisiin kohdistettu jambinen ivarunoelma.
Hän tekee naisista eri eläinten jälkeläisiä, määritellen sen mukaisesti
heidän luonteensa. Täysin tyytyväinen hän on vain mehiläisestä
polveutuvaan. Myöhemmistä jambirunoilijoista mainittakoon Ephesoksesta
kotoisin oleva Hipponaks (n. 540 e.Kr.), kerjäläisrunoilija, joka
koetti puolustaa itseään ja kiristää kannatusta myrkyttämällä säkeensä
mahdollisimman syövyttäviksi. Muuttamalla kuudennen eli viimeisen jalan
trokeeksi (– -) hän loi ns. "ontuvan jambin", jota myöhemmin paljon
käytettiin pilkkarunoissa.

3

Laulu, melos, on kaikunut Hellaassa monipuolisena ja rikkaana, mutta
vain perin pieni osa siitä on säilynyt jälkimaailmalle. Enemmistö
mainituista runoilijoista on vain paljaita nimiä: periytynyt säemäärä
on niin vähäinen, ettei ole mahdollista selvitellä niiden perusteella
runoilijain yksilöllistä luonnetta. Huomattavimmat, jälkimaailmallekin
selväpiirteisinä säilyneet melosrunoilijat ovat lesbolaiset, Mytilenen
kaupungissa 600-luvulla samanaikaisesti eläneet Alkaios ja Sappho,
jotka kohottavat aiolialaisen runouden huippuunsa.

Alkaios oli ylimys, joka taisteli valtaan pyrkivää kansanpuoluetta
vastaan, joutui maanpakoon, ja kotiutui sitten, kun tyranni Pittakos
palautti rauhan. Hän runoili monenlaisista aiheista, ylistäen jumalia
ja vapautta, ja vihaten tyranneja, mutta ennen kaikkea häntä voi sanoa
lemmen ja viinin laulajaksi, aistillisen kauneuden palvojaksi. Hänen
käyttämänsä nelirivinen säkeistö, joka tunnetaan hänen nimellään, on
samalla miehekäs ja sointuva:

    Mut mistä päin nyt mahtavi tuullakaan,
    kun ristiin, rastiin lainehet vyöryvät
    näin purtta kohti? Tää se meidät
    kantavi keskehen mustan kuohun,
    kovasti vastaan myrskyä ponnistain.
    Jo maston juureen vettä on pulpunnut,
    ja purjeet kaikki riekaleina
    köysissä vain lepatellen vinkuu.

[Kreikasta suomentanut V. Arti. Alkaioksen mitan kaava:

    1-2:nen säe: =| – -| – =| – | – -| =
            3:s: =| – -| – -| –   – =
            4:s: – - -| – - -| – -| – =].

Alkaios on mm. sepittänyt Sappholle oodin, josta on säilynyt lause:
"Orvokkihius, puhdas, suloisesti hymyilevä Sappho, haluan sanoa sinulle
jotakin, mutta häveliäisyys estää". Sapphon vastaus tähän on myös
säilynyt: "Jos olisit halunnut jotakin hyvää ja kaunista, ei
häveliäisyys olisi koskettanut silmiäsi, vaan olisit puhunut
avomielisesti". Alkaioksen säe osoittaa, että Sappho oli hänelle,
lemmen ja nautintojen kiihkeälle runoilijalle, henkilö, jolle ei voinut
mennä sanomaan mitä tahansa, ja Sapphon vastaus, että runoilijatar oli
hyvin selvillä kauneuden ja hyvyyden puhtaasta avomielisyydestä. Sappho
oli kunnioitettu ylimysnainen, mikä ilmenee mm. siitä, että hänen
kuvansa lyötettiin rahoihin. Perinnetietojen mukaan, joiden
todenperäisyyttä ei ole mahdollista tarkistaa, hän on ollut naimisissa
ja hänellä on ollut tytär, Kleis, johon hän on ollut hellästi
kiintynyt: "En vaihtaisi häntä koko Lydiaan enkä suloiseen
Lesbokseeni", hän sanoo eräässä säkeessään. Hänellä on ollut kaksi
veljeä: Kharaksas, jota hän on moittinut sen johdosta, että veli
tuhlasi omaisuutensa kauniille Dorikha-hetairalle, ja Larikhos, joka
oli Mytilenen ylimmäinen "maljankantaja" – virka, jonka hoitajan tuli
olla ylimys. Kokonaan legendain piiriin kuuluu tarina hänen
onnettomasta rakkaudestaan nuorta kaunista merimiestä, Phaonia,
kohtaan, ja siitä, että hän olisi tämän vuoksi heittäytynyt mereen
Leukadian jyrkänteeltä. Mahdollista on, että hän Mitylenen levottomien
olojen johdosta oli jonkin aikaa maanpaossa Sisiliassa. Perinne kertoo
hänen olleen pieni ja tummaverinen. Antiikin aikana Sapphon runoja oli
runsaasti olemassa: 9 kirjaa, yksi joka runottarelle; häntä itseä
kunnioitettiin kymmenentenä. Tästä aarteesta meille on säilynyt vain
kaksi runoa: Aphroditelle ja Ystävättärelle, sekä muutamia
pienoispaloja ja sirpaleita. Mutta perinnemaineen ja näiden nojalla
jälkimaailma pitää Sapphoa maailman hienoimpiin lyyrikkoihin kuuluvana.

Sappho on ilmeisesti ollut Mitylenen sivistyneiden piirien keskeinen
henkilö, vapaa, itsenäinen nainen, jo varhain arvossapidetty
runoilijatar, jonka kasvatettaviksi runon, soiton ja tanssin taitoon
ylimystö lähetti tyttäriänsä. Kun kreikkalaiset yleensä, kuten jo
olemme nähneet, ihailivat nuoruuden kauneutta, ja kun Sapphon koulun
opetus tarkoitti tämän kauneuden ilmituomista viehättävimmissä
muodoissaan, on aivan luonnollista, että Sapphon kaltainen lyyrillinen
kauneudenpalvoja usein ihastui suojatteihinsa tunne-elämänsä koko
tulisuudella, kiintyen heihin niin, ettei esim. voinut sietää ajatusta
heidän menostaan miehelään. Näitä tunteitansa hän purkaa runossaan
Ystävättärelle, Anaktorialle, arvellen sen miehen pääsevän osalliseksi
jumalien autuudesta, joka saa "istua kanssasi kahden, katsella sinua
silmästä silmään, kuulla aivan läheltä ääntäsi ja suloista puheluasi,
ja tuntea naurusi herättämää kaipausta". "Kuinka se koski sydämeeni ja
järkytti syvästi sieluani!" runoilijatar huudahtaa: "kun vain katsahdin
sinuun, ei ääneni enää saanut sanoiksi, kuin olisi kieleni katkennut:
ihoni alla polttavat pistävät liekit, silmäni eivät enää ota vastaan
kuvia, korvissani kuuluu suhisevia ääniä, hiki kohoaa iholleni, ja koko
ruumiini vapisee; olen kalpea kuin kuloruoho, eikä puutu paljoa, etten
ole näöltäni kuin kuollut". Runossa Aphroditelle jumalatar kysyy, "kuka
on saatettava ystävättärenä syliisi, kuka on loukannut sinua, Sappho?
Anna neidon paeta sinua tänään – huomenna hän jo sinua hakee. Nyt hän
ei ehkä sinua rakasta – huomenna hän jo tekee sen vasten tahtoaan".
Ystävyysliitot samaan sukupuoleen kuuluvien välillä olivat
kreikkalaisilla niin yleisiä, että ne on käsitettävä hyväksytyn ja
oikeutetun, luonnollisen tunne-elämän ilmaisuiksi, niinkuin näkyy
Platonin Pidoista.

Sapphon runoista hehkuu välitön, hillitön tunne, joka vallitsee
runoilijattaren koko olemusta. Kysymys ei ole aistillisesta nautinnon
hurmasta, vaan kiintymyksestä koko sielun intohimolla, ainaiseksi.
Sapphon runo Anaktorialle polttaa vielä tänään ja on Euroopan
kirjallisuuden ensimmäinen todellinen rakkausruno. Hänen runomittansa,
joka tunnetaan hänen nimellään, on johdannainen Alkaioksen mitasta,
tyynempi, naisellisempi, suloisempi:

    Kirjo-istuimeltasi, Aphrodite,
    vilppiin valmis Zeun tytär, pyyntö kuule:
    ällös suo mun harmien, huolten alle
               vaipua, ylhä!

    Tullos taasen, torjuos luotain lemmen
    tuskat karmaat, tyynnytä mielen kaipuu,
    kunne kääntyykin se, ja kanssain itse
               kulkeos taistoon!

[Runon Aphroditelle ensimmäinen ja viimeinen säkeistö, kreikankielestä
suomentanut V. Arti. Rytmikaava:

    1-3:s säe: – -| – =| – - -| –  | – =
          4:s: –  -| – =].

Alkaioksen ja Sapphon kouluun kuuluu Teos-saarelta kotoisin oleva
joonialainen Anakreon, joka vietti parhaan osan elämästänsä tyrannien
hovirunoilijana, mm. Samos-saaren kulttuurihenkisen valtiaan
Polykrateen (533-522) suosikkina. Hänen runojansa on säilynyt vain
vähän, mutta niistä on todettavissa hänen runoutensa erikoislaatu:
lemmen ja viinin avomielinen ylistys. Kun tyrannit olivat
tukahduttaneet puoluetaistelut ja lopettaneet intohimoja kiihdyttävän
politikoimisen, jouduttiin hakemaan viihdytystä nautinnoista, joista
lempi ja viini, Eros ja Bakkhos, omalla oikeudellaan asettuivat ensi
sijalle. – Anakreontican nimellä tunnettu kokoelma, joka sisältää 60
yllämainitun tyylistä pikkurunoa, on syntynyt myöhemmin – se mainitaan
vasta Rooman keisarien aikana –, eikä sisällä Anakreonin alkuperäisiä
runoja. Ne ovat teeskennellyn siroja, ilmeisesti ylihienostuneen ajan
tuotteita, mutta sellaisinakin veikeitä ja miellyttäviä. Niistä on
peräisin mielikuvamme Anakreonista, elämänhaluisesta vanhuksesta, joka
hapsiensa hopeasta huolimatta pyytelee impien rakkautta ja pitelee
puoliansa nuorten rinnalla. Niillä on ollut huomattava vaikutus
renessanssin ja 1700-luvun runouteen – niistähän suorastaan kuvastuu
rokokoon siro, kohtelias perhoslempi. Anakreon käytti omia vaihtelevia
runomittojansa; Anakreontican pikkurunot on useimmiten käännetty
uudenaikaisille loppusointuisille mitoille, kuten esim. seuraava Miksi
saan juoda:

    Maa tumma vettä juopi,
    ja metsä juopi myös;
    ja virta meren suopi
    myös juonnin olla työss';
    juo päivä meren vettä
    ja kuuhut valoaan:
    siis tästä näkyy, että
    myös minä juoda saan.

4

Kuorolyriikka on Kreikan mantereen ainoa itsenäisesti kehittämä osuus
nyt puheena olevassa aiolialais-joonialaisessa runoudessa, jolla
meloslyriikkaa lukuunottamatta on ratkaisevassa määrässä joonialainen
leima. Kuorolyriikkaa on, kuten on jo mainittu, erikoisesti viljelty
Spartassa, mutta on sitä kyllä käytetty muuallakin. Kuorolyyrikoista
tunnetaan Alkman, Arion, Stesikhoros, Ibykos, Simonides, Bakkhylides ja
Pindaros.

Alkman, joka eli 7:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla, oli syntyisin
lydialainen, joutuen jo nuorena orjaksi Spartaan, Agesidaan perheeseen,
joka vapautti hänet. Säilyneistä katkelmista voidaan päättää hänen
runoutensa olleen siltana subjektiivisen melos- ja objektiivisen
kuorolyriikan välillä: yksilölliset, esim. luonnontunnelmat, vaihtuvat
myytin epiikaksi; strofirakenne ei ole vielä kehittynyt. Kuuluisia
olivat Alkmanin neitokuorot (partheniai). Seuraava katkelma tuo mieleen
Goethen herkän luonnon rauhan kuvan (Vaeltajan yölaulun):

    Nukkuuhan jo nyt vuorien harjanteet ja laaksot,
    jyrkät rintehet ja kuilut,
    lehdet, maan madot, muut poven tumman ruokkimaiset,
    niin vuorten kauriit kuin mettistenkin parvet,
    ja vauhkot veen purppura-aavojen viiltäjät,
    nukkuuhan petolinnut
    mahtavasiipiset myös.

[Kreikankielestä suomentanut V. Arti; runomitta, tavujen luku, sama
kuin alkuperäisessä,]

Arion (n. 625) oli kotoisin Lesboksesta, Methymnan kaupungista, ja
oleskeli Korinthoksen tyrannin Periandroksen hovissa. Häntä pidetään
dithyrambin, Dionysoksen ylistykseksi esitetyn juomalaulun kehittäjänä
kuoro-oodiksi, jolla on ollut tärkeä osuus Dionysoksen kunniaksi
vietetyissä kevätjuhlissa ja tragedian syntymisessä. Häneltä on
säilynyt vain pieni Poseidonille omistettu katkelma.

Stesikhoros (640-550) oli kotoisin Sisiliasta, Himeran kaupungista,
joten hän siis on ensimmäinen Grecia Magnan kulttuurin edustaja
runouden alalla. Häneltä on säilynyt vain muutama sirpale, niin ettei
voi saada käsitystä hänen yksilöllisestä runoilijaluonteestaan;
kuitenkin tiedetään juuri hänen kehittäneen kuorolyriikan lopulliseen
muotoonsa. Hän poisti yksilölliset ainekset ja äänilajin, ottaen aiheet
myyteistä, jotka kertoi lyyrillisen eepillisesti, rikastuttaen ne
runomitallisesti; häntä sanottiin "lyyrilliseksi Homerokseksi".

Ibykos oli myös kotoisin Italiasta, Regionin kaupungista, ja oleskeli
Polykrateen hovissa samaan aikaan kuin Anakreon. Hänen runonsa, joista
on säilynyt vain sirpaleita, käsittelivät rakkautta kauniisiin
nuorukaisiin ja neitoihin. Hänen toimestaan, sanotaan, ruvettiin
kuorolyriikkaa käyttämään myös maallisen ylistyksen ilmituomiseksi, sen
siihen saakka oltua vain uskonnon palveluksessa. Tästä saivat alkunsa
kuorolyriikan huippusaavutukset, voitonylistysoodit l. epinikiat.
Ibykos murhattiin hänen ollessaan matkalla Korinthoksen lähellä; ollen
kuolemaisillaan hän näki kurkiparven lentävän ylitsensä ja haastoi
näitä kostamaan hänet. Mentyään Korinthokseen, teatteriin, murhaajat
huomasivat kurkiparven liihottelevan taivaalla, jolloin yksi heistä
joko peloissaan tai pilalla sanoi: "Katsokaa Ibykoksen kostajia!", mikä
johti rikoksen ilmituloon. Tästä on Schiller saanut aiheen runoonsa
Ibykoksen kurjet.

Yllämainitut kuorolyyrikot ovat oikeastaan vain nimiä, joiden
merkityksestä vanhat tiedot kertovat, mutta joiden runoudesta meidän on
vaikea muodostaa perusteltua käsitystä, sitä kun on säilynyt niin
vähän. Tutumpi on Keos-saarelta, joonialaisen kulttuurin piiristä,
lähtöisin oleva Simonides (n. 556-467), joka oleskeli Hipparkhoksen
hovissa Ateenassa ja hänen tultuaan murhatuksi Skopaan ja Antiokhoksen
hovissa Thessaliassa. Marathonin taistelun jälkeen hän palasi Ateenaan,
jossa hän nyt ylisti entisen suosijansa murhaajia, Harmodionia ja
Aristogeitonia, ja esiintyi Themistokleen innokkaana kannattajana. Kun
viimemainittu kukistettiin, lähti Simonides, joka oli tällöin jo
80-vuotias, Sisiliaan, saaden turvapaikan Syrakusan tyrannin Hieronin
hovista, jossa tapasi kilpailijansa Pindaroksen ja sisarensapojan
Bakkhylideen. Hän kuoli Sisiliassa. Hän on ensimmäinen runoilija, jonka
mainitaan vaatineen tuotteistaan käteisen rahapalkkion.

Simonideen runous on monipuolista, käsittäen voittolauluja l.
epinikioita, valituslauluja (threnoi) ja eleegisiä epigrammeja.
Artemisionin meritaistelua ylistäessään hän laulaa Thermopylain
sankareista, kuinka kadehdittava ja ihana oli heidän kohtalonsa, kuinka
heidän hautansa on temppeli, suru heidän kiitoksensa ja kyyneleet
muistomerkkinsä, jota ei ruoste syö eikä ajan hammas hävitä. Eräässä
valituslaulun katkelmassa hän kuvaa meren aalloilla arkussaan
ajelehtivaa Danaeta, joka sydämeen käyvin sanoin puhuttelee poikastansa
Perseusta: "Nuku, lapsi! Nukkukoon myös meri ja määrätön kärsimys! Ja
sinulta, oi isä Zeus, loistakoon meille lempeämmän kohtalon käsky; että
sitä näin rohkein sanoin rukoilen, se suo minulle anteeksi tämän lapsen
tähden". Kuuluisimpia ovat Simonideen epigrammit, joilla hän mm.
ikuisti aikansa mainehikkaat taistelut. Hänen on tunnettu Thermopylain
muistosäe, Leonidaan hautakirjoitus:

    Kulkija, Spartaan jos viepi sun ties, niin kerto'os siellä:
    Täyttäen käskyä lain kaaduimme puolesta maan.

Bakkhylides (n. 475) oli Simonideen sisarenpoika, myös Keos-saarelta
kotoisin, enonsa oppilas kuorolyriikan jalossa taidossa. Hänkin
käytti hyväkseen Syrakusan kulttuurihenkisen tyrannin Hieronin
vieraanvaraisuutta; sanotaan Hieronin suosineen häntä enemmän kuin
Pindarosta. V. 1896 löydettiin papyrus, joka sisälsi 20 Bakkhylideen
runoa: 14 epinikiaa, 2 paiania ja 4 dithyrambia. Epinikian
tarkoituksena oli kilpailujen voittajan ylistäminen, ja varsinaisena
sisällyksenä myytti, joka sopivalla tavalla asetettiin voittajan
yhteyteen; runo päättyi varoittaviin viisauden opetuksiin; strofijakoa
noudatettiin ja runomitat olivat vaihtelevia. Paianiksi (paian)
sanottiin Apollolle omistettua kiitoslaulua, jonka varsinainen sisällys
käsitteli jotakin myyttiä. Tämä kerrottiin ballaadimaisesti ja koko
runo tarjottiin loppusäkeissä uhriksi Apollolle. Bakkhylideen
runotyylin tunnusmerkkinä on ajatusten kirkkaus ja helppotajuisuus,
homerolainen mieltymys maalauksellisiin yksityiskohtiin, ja
koristeellisten mainesanojen käyttö.

Korkeimpaan taiteellisuuteen kehitti kuorolyriikan boiotialainen
Pindaros (n. 522-443), kotoisin Kynoskephalain kylästä Theben
läheltä. Hän sai runoilijakoulutuksensa osaksi kotona, jossa häntä mm.
opetti runoilijatar Korinna, kehoittaen häntä, kun hän pyrki liiaksi
syventymään mytologisiin tarinoihin, "siroittamaan siemeniä kädellä
eikä heti tyhjentämään koko säkkiä", osaksi Ateenassa. Kahdenkymmenen
vanhana hän oli jo kuuluisa runoilijalahjoistaan, ja ruvettiin häneltä
tilaamaan juhlarunoja, joista hän tietenkin sai palkkion. Kun
boiotialaiset pysyivät persialaissodissa kylmästi puolueettomina, ei
Pindaros voinut saada sitä Hellaan vapauden runoilijan seppelettä, joka
kuihtumattomana kaunistaa Simonideen otsaa. Ateenalaisten osuutta
vapaustaistelussa hän kuitenkin ylevin säkein ylisti, ja Ateena oli
aina hänen ihailunsa kohde. Hän matkusteli paljon, oleskellen mm.
Sisiliassa, Akragaan tyrannin Teronin ja Hieronin hovissa.

Pindaroksen runous on monipuolista, käsittäen hymnejä, paianeja,
dithyrambeja, parthenioita, threnoita, tanssi- ja ylistyslauluja
(enkomioneja), epinikioita ja epigrammeja, yhteensä 17 kirjaa, kuten
Aleksandrian aikakaudelta tiedetään. Mutta koko tästä aarteistosta on
säilynyt vain 44 epinikiaa, joihin siis käsityksemme Pindaroksen
runoudesta perustuu. 14 ylistää olympialaisten kilpailujen
öljypuunlehvä-, 12 pythialaisten laakeri-, 11 nemealaisten havu-, ja 7
isthmoslaisten kilpailujen persiljaseppeleen voittajaa. Itse voittoa ei
Pindaros juuri kuvaa, vaan siirtyy lyhyen, ylistävän "alkusoiton"
jälkeen voittajan sukua ja kotipaikkakuntaa koskettelevaan myyttiin,
jonka runoilee uudelleen ylevin kuvin ja ajatuksin; lopuksi hän palaa
taitavasti takaisin voittajaan, jolle kohdistaa viisaita opetuksen ja
kehoituksen sanoja.

Pindaroksen ajattelu ja tunne-elämä on uskonnollista: hän pyrkii
kohottamaan jumaluuskäsitystään pois siitä loukkaavain tarinain
piiristä, johon olympolainen jumalperhe oli niin varhain vajonnut; hän
opettaa, ettei ihminen voi nähdä tulevaisia, elleivät jumalat paljasta
niitä hänelle, minkä ne tekevät oraakkeliensa (profeettain) kautta; ja
mietiskelee sielun kohtaloa kuoleman jälkeen, ollen tietoinen
sielunvaellusopista ja ajallisen elämänvieton merkityksestä
tuonpuolisille kohtaloille, niinkuin Eleusiin ja muut mysteriot
opettivat. Hän muistuttaa usein niistä rajoista, jotka jumalallinen
tahto asettaa ihmiselle, mutta kehoittaa samalla koettamaan parhaansa
saavuttaakseen nuo rajat. On pyrittävä "terveen onnen" tilaan,
varallisuuden ja hyveiden omistamiseen ja harjoittamiseen,
havittelematta kuitenkaan liian korkealle, että vältettäisiin jumalien
kateus. Pindaros ei kohoa aikansa siveysoppia ylemmäs, vaan käskee
kuten se rakastamaan ystäviä ja vihaamaan vihollisia, mutta hän edustaa
kuitenkin korkeata siveellistä kantaa uupumatta kehoittaessaan jaloon
kilpailuun ja itsensä hillitsemiseen.

Poliittisilta mielipiteiltään Pindaros näyttää olleen terveesti
kansanvaltainen: "Politiikassa mielestäni keskitie saavuttaa
pysyväisimpiä tuloksia; siksi en ylistä itsevaltiaan osaa; ne hyveet
herättävät innostustani, jotka palvelevat kansan parasta" (Pythial.
ep., XI, 52). Hieronille osoitetuissa epinikioissa hän puhuu
"raivoavasta kansasta"; kuninkaalla on hänen mielestään ainutlaatuinen
mahdollisuus toimia kansan parhaaksi; hän hahmottelee ihannekuninkaan,
mutta tyrannivallan ihailua ei hänen runoissaan tapaa. Sisilian
tyranneihin hän suhtautuu miehekkään riippumattomasti, vaikka on ollut
heidän vieraanaan, puhuen Kreikan kansalaisista ylpeimpien
sisilialaisten vertaisena, ja runoilijasta pyhän viran hoitajana. Hän
ylistää persialaissotien jälkeistä aikaa elinkeinojen ja sivistävien
taiteiden edistäjänä, puhuen kunnioittavasti "rauhasta, kaupunkien
ystävästä". Eepilliset runoilijat lauloivat sodasta, Pindaros laulaa
voitoista rauhan töissä.

Pindaros eroaa Kreikan muista runoilijoista mielikuvituksensa rohkean
lennon vuoksi, mikä antaa hänen sanonnalleen oman korkean leiman.
Metaforia, vertauskuvaa, hän käyttää runsaasti myös tavallisistakin
asioista. Vertaukset ja kuvat ovat monipuolisia, omaperäisiä,
"Pindaromaisen superlatiivisia", kuten on sanottu. Tavalliset lauseet
hän osaa taitavasti uudistaa erikoiskaikuisiksi, ja muodostaa
yhdistelemällä daktyleiksi erikoisesti käyttökelpoisia sanoja. Runon
tekniikan hän hallitsee mestarin tavoin: "Minun oikeuteni olkoon keksiä
uusia runoja, minun taito pitää oma suuntani runottarien vaunuissa; ja
olkoon rohkeus apunani, ja kyky omistaa paljon" (Olymp, ep. IX, 80),
hän sanoo synnynnäisen runoilijan itsetunnolla. Luonto on hänelle
läheinen ja kaunis, ja värit hän toteaa terävämmin kuin runoudessa
yleensä siihen saakka.

Näiden ansiopuolien perusteella kreikkalaiset pitivät Pindarosta
kansallisrunoilijanaan. Voimme ymmärtää, että mainittujen
ominaisuuksien ilmeneminen runossa antaa sille ylevän sävyn ja syvän
sisällyksen, ja että tällaisen runon esittäminen laulaen, soittaen ja
tanssien on ollut korkea taide-elämys.

Pindaros aloittaa – toisin kuin tavallisesti – ensimmäisen
pythialaisen epinikiansa ylistämällä musiikkia, lyyraa: "Kultainen
lyyra, tummakiharaisten runotarten ja Phoiboksen yhteinen seuralainen,
joka juhlan alkaessa hiljaa kuuntelet tanssiaskeleita: sinun sointuasi
kuuntelee laulajan korva, kun houkuttelet värisevistä kielistäsi
karkeloa johtavan hymnin ensimmäiset äänet. Sinä sammutat ikuisesti
leimuavan salaman nuolen, ja Zeuksen valtikalla istuva kotka, lintujen
ruhtinas, uinahtaa, laskien valtavat siipensä lepoon molemmin puolin.
Sinä vuodatat sen kauniisti kumartuneen pään ympärille yön pilven ja
painat suloisesti sen luomia. Se uinuu, ja myrskyisten sävelten
lannistamana sen selkä kohoilee hiljaa. Sodan hurja jumala jättää
jäykkien keihästen melskeen ja virkistää sydäntänsä laulun voimalla.
Sinun lumonuolesi tunkee jumalien sydämiin, kun sitä ohjaa Apollon käsi
ja suloisten runotarten taide".

Elegia ja jambi, melos ja kuorolyriikka edustavat jossakin määrin
peräkkäisiä kehitysasteita ja aikakausia. Pindaros on lyriikan
viimeinen suuri nimi, jonka jälkeen lyyralla ei enää soiteta huomion
arvoisia säveliä. Persialaissotien jälkeinen aika etsi itselleen uuden
ilmaisumuodon, näytelmän.

III. NÄYTELMÄ.

1

Selvittyään voitollisesti persialaissodista Hellas kohosi poliittiseen,
henkiseen ja taloudelliseen kukoistuskauteensa, kehittäen kulttuurin,
jonka kauneusarvot ovat vieläkin voittamattomia. Johtavaan asemaan
nousi Ateena, jolla oli ollut isänmaan puolustamisessa niin kunniakas
ja ratkaiseva osuus. Siitä tuli tämän jälkeen Hellaan kulttuurin keskus
pariksi sadaksi vuodeksi, kunnes se hellenistisenä aikana, n. 200-luvun
alkaessa, vaipui pieneksi filosofien kaupungiksi, joka eli suurista
muistoistaan. Ateenassa ja Attikan maakunnassa asui niiden korkeimman
kukoistuksen aikana yhteensä n. 170.000 vapaata ja n. 150.000 orjaa –
sen väkirikkaampi ei ollut valtio, jonka henkinen elämä oli niin
rikasta ja voimakasta, että sen vaikutus tuntuu vielä nykypäivinä. Tuo
parin sadan vuoden aika, Ateenan henkisen hegemonian huippukausi, on
samalla sekä loistava kulttuuritarina että suuri arvoitus, jonka
ratkaisua ei voi tyydyttävästi perustellen johtaa selvistä
edellytyksistä; meidän on tyytyminen vain siihen ylimalkaiseen
selitykseen, että Hellaan ikivanhat kulttuuriperinteet olivat nyt rodun
lahjakkuuden ja voimakkaan kansallisen nousun ja innostuksen
kypsyttäminä päässeet kukkimisen asteelle.

Runoudessa tämä kukkiminen ilmenee näytelmän muodossa. Vaikka onkin
vaikeata selvittää näytelmän kehitystä varhaisimmasta alustaan eri
asteiden kautta Aiskhylokseen saakka, on kuitenkin riidaton, helposti
oivallettavissa oleva tosiasia, että attikalainen draama on
kreikkalaisten runouden kehityksen yleiskaaren lopputulos. Se sai
aiheensa mytologian ja sankarirunouden, kyklillisten eeposten piiristä,
josta on myös lähtöisin toiminta ja käsitys siitä, että runon
keskustelua voi esittää kaksi rapsodia vuoropuheluna. Mitäpä olivat
rapsodit muuta kuin näyttelijöitä, joiden esitykset varmaan usein
olivat hyvin draamallisia. Lyriikka antoi näytelmälle ensinnäkin jambin
ja trokeen, joilla voitiin tulkita luontevasti puhumisen tahti; sitten
kuoron, jonka esitykset jo selvästi viittasivat draamaan; ja lopuksi
pindarolaisten oodien ylevän hengen, joka on läheistä murhenäytelmän
kauneudelle. Attikalaisessa tragediassa tapaamme kaikki nämä ainekset:
aiheena on myytti; juonen huippukohdan muodostaa sanansaattajan
eepillisen-draamallinen kuvaus; keskustelu on vuoropuhelu, mutta
kuoro laulaa; viimemainitun osuudessa käytetään vanhaan tapaan
doorilaista, muussa joonialais-attikalaista murretta.

Mutta se tie, jota kulkien näytelmä pääsi tähän kehityksen kaaren
lopputulokseen, on mutkallinen ja osin vieläkin hämärän peitossa.
Seuraava lyhyt esitys rajoittuu vain tärkeimpiin pääasioihin.

2

Ateenan uskonnonharjoituksessa oli tärkeällä sijalla luonnon
kasvuvoiman ja viinin jumalan Dionysoksen palvonta. Hänen kunniakseen
toimeenpantiin keväällä, elapholion- (maalis-huhti-) kuussa, Akropoliin
juurella, kaakkoispuolella olevan temppelin edustalla, suuri juhla,
jossa aluksi olivat keskeisenä ohjelmana jumalan vaiheista kertovat
myytit. Herodotos on käsittänyt Dionysoksen samaksi jumaluudeksi kuin
egyptiläisten Osiriin. Ilmeistä onkin, että kysymyksessä on ikivanha
kevätjuhla, tammikuussa lenaia-juhlassa, kuolleeksi luullun, mutta nyt
heränneen, kasvavan ja kukoistavan Iakkhoksen, nuoren Dionysoksen –
Osiriin – Tammuksen – palvominen. Nuori luomisen jumala oli
saatettava yhteyteen maaemon kanssa, ja niinpä kuljetettiin Dionysos
laivan muotoisissa vaunuissa, mukanaan kevätviettien vallassa remuava
juhlasaatto, vierailulle läheiseen Eleusiin pyhäkköön, jossa
mystillisin menoin palvottiin maan jumalatarta Demeteriä ja hänen
tytärtänsä Korea. Ateenassa juhlamenot suoritettiin jumalan alttarin
ympärillä, uhraamalla ensin vuohi (joka kuului Dionysoksen
seurue-eläimiin), ja sen jälkeen laulamalla hymni jumalan kunniaksi.
Tätä laulua sanottiin "vuohenlauluksi" (tragodia). Ohjelmaan kuului
varhaisasteella vielä se, että joko uhrin suorittaja tai laulajien
johtaja, jotka ovat myös voineet olla sama henkilö, kertoivat myyttejä
jumalasta, kuoron välillä laulaessa. Kuoro on käsitettävä jumalan
seurueeksi, jona kuten tunnettua oli Silenus-ukko, satyyreja ja eri
eläimiä; paremmin tätä seuruetta kuvatakseen kuoron jäsenet naamioivat
itsensä vuohiksi (satyyreiksi) ja sileeneiksi, hevosihmisiksi, tulkiten
kevään ja viinin hurmaa alttarin ympärillä suorittamillaan irvokkailla
karkeloilla. Dionysosjuhlaan on vielä kuulunut kulkue, joka meidän
siveys- ja sopivaisuuskäsitteitämme loukkaavalla tavalla on palvonut
Priapusta, siitoksen jumalaa, ja jonka saattue on kokonaan heittäytynyt
viettielämänsä valtaan.

Tämä alkuaste, jolloin siis ei ollut vielä olemassa muuta kuin
"vuohenlaulu" ja satyyrien karkelo, kehittyi dithyrambin tultua
Ateenassa tunnetuksi suureksi kuoroesitykseksi, johon entinen
vaatimattomampi "vuohenlaulu" sisältyi, ja johon, paitsi kuoron omaa
tanssia, kuului myös phallos-lauluja esittävien satyyrien villiä
karkeloa. Kuoron johtaja (koryphaios) edusti Dionysosta ja puhutteli
joskus kuoroa, jonka puolesta vastasi erikoisesti siihen valmistunut
henkilö, hypokrites (= vastaaja); tämä oli jälkeenpäin näyttelijäin
ammattinimi. Toimintaa ei ollut muuta kuin mitä myyteistä saattoi
ilmetä, lyyrillisen aineksen ollessa vielä kokonaan voitonpuolella.

Perinteen mukaan olisi "vastaaja" ollut kuudennella vuosisadalla,
Peisistratoksen aikana, eläneen attikalaisen runoilijan Thespiin
keksintö, saman, jonka pitäisi sepittäneen ensimmäiset näyttelijän,
kuoronjohtajan ja kuoron esittämät varsinaiset draamat, ja jonka
Horatius kertoo kulkeneen Attikan kaupungeissa ja kylissä
vankkureineen, jotka saivat olla hänen näyttämönänsä. Thespiin
näytelmiä ei ole säilynyt eikä hänen osuudestansa draaman kehitykseen
ole todistuksia, mutta todennäköisenä voi pitää, että häntä koskeva
perinne ilmaisee siinä suhteessa nousukohtaa. Hänen aikanaan jo on
"näytelmä", mikäli sitä nimeä voi vielä käyttää, irtautunut Dionysoksen
myyteistä, mikä saattoi käydä päinsä siten, että koko esitys,
huolimatta sen asiasisällyksestä, tarkoitettiin uhriksi Dionysokselle.
Nimenomaan sitten mainitaan, että ensimmäinen suuri draamakirjailija
Aiskhylos lisäsi toisen näyttelijän, tehden näiden välisen keskustelun
näytelmän pääasiaksi ja kuoron vain näiden säestäjäksi, heidän
tunteidensa kaikupohjaksi. Sophokles lisäsi vielä yhden, ja niin oli
kreikkalaisten tragedia saanut lopullisen rakenteensa.

Komedian synty on myös johdettavissa Dionysoksen palvonnasta, jossa
rahvaanomainen, vallaton iloittelu oli tärkeällä sijalla. Maaseudun
viininkorjuujuhlissa oli päänumerona samanlaatuinen phalloskulkue kuin
Ateenan Dionysos-juhlassa: maakylän (home) iloiset veikot kulkivat
jalan tai ajaen talosta ja kylästä toiseen, kantaen phalloksen kuvaa ja
kilpaillen sukkeluuksien ja hävyttömyyksien keksimisessä, joita
kylvivät ympärilleen ja joiden kohteeksi varsinkin vastenmielisyyttä
herättäneet henkilöt joutuivat. Kulkueessa laulettiin (aoidos =
laulaja) erikoista juhla- (= komos-) laulua, jossa viininjumalan
kunnioittamisen ohella ilmeni karkeata pilaa ja rivouksia. Laulun
esittäjiä sanottiin "komoksen laulajiksi" (komoedoi). Tällaisia juhlia
pidettiin Kreikassa yleisesti, mutta perinne mainitsee doorilaisten
niitä erikoisesti suosineen, jopa Megariista kotoisin olleen Susarionin
niiden pohjalla "keksineen" komedian, jonka esittäjiä sanottiin
dikelisteiksi. Ne tulivat suosituiksi myös Sisilian doorilaisissa
siirtokunnissa, joissa komedia onkin kehittynyt aikaisemmin kuin
Ateenassa. Dionysoksen ylistyslaulu tunnettuihin henkilöihin
kohdistuvine letkauksineen tuli vanhan attikalaisen komedian
suoranaiseksi alkajaksi. Huomattava on siis, että vaikka tragedia ja
komedia ovatkin lähtöisin Dionysoksen palvonnan piiristä, ne kuitenkin
saavat alkunsa eri kohdista ja ovat kehittyneet itsenäisesti.

Kreikkalaisilla oli kolmaskin näytelmän muoto, ns. satyyridraama. Kuten
edellä sanotusta on jo selvinnyt, se on kehittynyt tragedian rinnalla
– se esitettiinkin aina tragediain jälkeen, ja sen kirjoittivat
säännöllisesti näiden sepittäjät. Satyyridraama oli muuten tragedian
kaltainen, paitsi että sen aiheeksi valittiin myytti, joka ei
sisältänyt traagillista kohtaloa, ja että kuoron muodostivat aina
satyyrit, oli myytin sisällys mikä hyvänsä. Satyyridraamaan siis
periytyi alkuperäisen Dionysospalvonnan kuoro; sitä voi pitää
tragediain vaikeammin käsitettävän sisällyksen ja kauneuden jälkeen
rahvaalle tarjottuna tunnelman helppotajuisempana ja kansanomaisempana
ilahduttajana.

Attikalaisen draaman kukoistusaikana ei traagillisia ja koomillisia
aineksia yleensä yhdistetty samaan näytelmään (poikkeuksena on joskus
Euripides), vaan pidettiin tragedia ja komedia niin jyrkästi
erillään, että se tuli säännöksi. Mutta jo neljännellä vuosisadalla
kirjoitettiin "murhenäytelmiä", joissa oli koomillisia aineksia ja
jotka poikkeuksetta päättyivät onnellisesti; niitä sanottiin
"hilaro-tragedioiksi" tai "tragi-komedioiksi". Kirjailija Menandros
(342-291) on erikoisesti tunnettu siitä, että hänen näytelmissään yhtyi
vakavia ja humoristisia aineksia.

Suunnilleen edellä esitetyllä tavalla on ymmärrettävä Aristoteleen
sanat draaman synnystä: "Sekä tragedia että komedia saivat alkunsa
edeltäpäin harkitsematta – edellinen dithyrambin johtajista,
jälkimmäinen niistä, jotka johtivat phalloslauluja".

3

Voidaksemme selvästi ymmärtää attikalaisen draaman ja sen esityksen
täytyy saada käsitys kreikkalaisten teatterista. Kuten on mainittu,
suoritettiin varhaiset Dionysos-menot alttarin (thymele) ympärillä,
joka oli Ateenassa pystytetty Akropoliin juurella olevan Dionysoksen
temppelin edustalle, muualla aluksi todennäköisesti torille. Katsojat
seisoivat ympärillä; kehittyneemmissä oloissa, joissa palvontapaikka
tuli vakinaiseksi, heitä varten rakennettiin istuinsijat, ensin puusta,
sitten kivestä. Alttarin ympärillä oleva aukio tuli näin olemaan
pyöreä; sitä sanottiin orkestraksi (orkhéstra). Se ja sen ympärillä
oleva katsojien piiri oli yhteisnimellä teatteri (theatron = paikka,
jossa katsotaan). Kun kuoron ja näyttelijäin täytyi valmistua
syrjempänä esitystä varten ja saapua sieltä orkestralle, oli tätä
varten tarpeen orkestran välittömään yhteyteen rakennettu puku- ja muu
varustehuone; tästä kehittyi orkestran taustana, sen tangenttina tai
leikkaajana oleva, myöhemmin kaksikerroksinen, kapean suunnikkaan
muotoinen rakennus (skini = teltta), jonka molemmat siivet (paraskénia)
ulkonivat lähemmäksi orkestraa, jättäen, siis keskustaan syvennyksen,
joka vastasi nykyaikaisen teatterin näyttämöä. Tämän edessä, molempien
siipien välissä, oli pilaririvi. "Näyttämön" keskellä ja myös molempien
siipien seinässä oli ovi. Pilaririvin eteen jäänyttä kapeata avointa
tilaa sanottiin proskenioniksi. Skene-rakennuksen lattia näyttää olleen
korkeammalla kuin orkestra, jonne laskeuduttiin keskellä olevia
portaita myöten. Teatterit rakennettiin poikkeuksetta vuorten juurelle,
jotta katsojille olisi mukavasti saatu tasaisesti kohoavat istuinrivit.
Tämä vaikutti teatterien muotoon: istuinpaikat järjestettiin
puoliympyröiksi, joiden molempia päitä jatkettiin suorana linjana
skenéä kohti; tämän ja istuinrivien päiden väliin jäi molemmille
puolille käytävä (parodos), joita myöten yleisö saapui paikoilleen ja
kuoro orkestralle. Viimemainittu oli siis istuinrivien muodostaman
puoliympyrän "helmassa", taustana skene; sinne voi mukavasti nähdä
kaikkialta ja puhe kuului sieltä selvästi kuten ainakin keskipisteestä
säteitä pitkin joka taholle. Muista teatterivarusteista mainittakoon,
että joskus (ei Ateenan teatterissa) johti orkestran keskelle
maanalainen käytävä, jota varmaan haamut käyttivät ilmestyessään; ellei
tällaista käytävää ollut, haamut asettuivat erikoispaikalle (kharonioi
klimakes), mutta sen asemasta orkestralla ei ole tietoa. Skene oli kuin
temppelin pääty, joka sellaisenaan saattoi kuvata suurta alttaria; sen
huipulle oli rakennettu erikoinen lava esittämään jumalien puhepaikkaa
(theologeion). Jumalien saattamista varten sieltä ilmateitse
näyttelijäin yhteyteen oli olemassa jonkinlainen "nostokurki"
(mekhane), mistä on johtunut sanonta deus ex machina. Ukkosta
matkittiin bronteion nimisellä koneella, vyöryttämällä kiviä
metalliastioissa. Jonkinmoisia kulissivarusteita käytettiin näyttämön
vaihtumisen ilmaisemiseksi, vaikka ne tulivat kysymykseen harvoin,
toiminta kun enimmäkseen tapahtui ulkona. Niinpä jo Aiskhyloksen
aikana, jolloin skene oli vielä alkeellinen, sen pilarien väliin tai
seinälle ripustettiin maalattuja kankaita (pinakes) ilmaisemaan,
minkälaatuisesta näyttämöstä oli kysymys. Skenen seinässä tai pilarien
välissä, keskioven molemmin puolin, oli myöhemmin kaksi pyörivää
lieriön puolikasta (periaktoi), joiden sisään saatettiin skenen
puolella asettaa joitakin uuden näyttämön tunnuksia, ja jotka sitten
pyöräytettiin orkestraan päin. Tämä on nykyaikaisen pyörivän näyttämön
alkio. Jos nimenomaan oli ilmaistava, että jotakin tapahtui huoneessa,
suoritettiin näytelmän tämä osa ekkyklema nimisellä lavalla, joka oli
asetettu pyörien päälle ja työnnettiin tarvittaessa saapuville. Kun
ainoatakaan skenerakennusta ei ole säilynyt, ovat käsitykset sen
todellisesta tarkoituksesta jonkin verran toisistaan poikkeavia.

Kreikkalaisen teatterin varsinainen näyttämö oli siis tuo pyöreä tai
puolipyöreä orkestra; siinä suoritettiin näytelmän esitys ja siinä oli
kuoro koko ajan. Kuoro saapui orkestralle parodos-käytäviä myöten.
Pysyivätkö näyttelijät koko ajan orkestralla ja oliko heitä varten
siinä korkeampi lava (okribas) tai puhumapaikka (logeion); tulivatko he
orkestralle proskenionista (kuten voisi päätellä Atossan saapumisesta
orkestralle – Persialaisissa – ja siitä, että kuorovanhus
odottaessaan sanaa Kserkseeltä nimenomaan katsoo skenenen päin) ja
esiintyivätkö he ehkä joskus viimemainitussa paikassa – näistä
seikoista ei ole täyttä varmuutta. Jotta yleisö olisi kauempaakin
voinut erottaa, ketkä kuoron joukosta olivat näyttelijöitä, näiden
pituutta jatkettiin erikoisilla jalkineiden alle sidotuilla
korottimilla, "koturneilla" (kothornos), joita kuitenkin käyttivät vain
tragediain esittäjät. Lisäksi näyttelijät pitivät korkealle otsan yli
kohoavaa naamiota, jonka ilme vastasi näytelmän luonnetta, ja tuuheata
peruukkia. Puku oli kirjava ja kirkasvärinen tragedioitakin
esitettäessä. Tässä kaikessa kuvastuu myös perinteitä Dionysoksen
hilpeistä palvontamenoista ja satyyrikuoron kaviojaloista.

Koturnit, naamio ja se, että katsojien enemmistö oli verraten kaukana,
vaikuttivat huomattavasti näyttelemiseen: liikkeet olivat laajoja ja
harkittuja, ilmeet eivät tulleet kysymykseen; tunteiden tulkitsijana
oli liikkeiden lisäksi vain ääni, joka kuului naamion takaa
toisenlaiselta kuin puhuttaessa ilman sitä. Tarkoin oli varottava,
ettei liikkeillä eikä lausumisella rikottu esityksen sopusointua ja
juhlallista tahtia. Näytelmän uskonnollisesta alkuperästä ja siitä,
että esitys oli aina jumaluudelle pyhitetty, johtui, että näyttelijät,
jotka muuten olivat tavallisia Ateenan kansalaisia, olivat hyvin
arvossapidettyjä henkilöitä; joskus runoilijat itse esiintyivät
näyttelijöinä. Kun myöhemmin näytelmätaide levisi koko helleeniseen
maailmaan, tuli näyttelemisestä varsinainen ammatti, jonka harjoittajat
muodostivat erikoisia dionysolaisia, etuoikeuksia saavuttaneita
rikkaita ammattikuntia. Kuuluisin näistä oli Teos-saarella perustettu
Joonialainen seurue. Kierteleviäkin seurueita oli. Aleksanteri Suuren
kuolemaan saakka näytelmätaide kuitenkin oli yksinomaan Ateenan
erikoisuus.

Kuten mainittu, teatterinäytännöt pidettiin Ateenassa elapholionkuussa,
jolloin esitettiin vain tragedioja ja satyyridraamoja; lenaia-juhlissa
tammikuussa esitettiin myös komedioja. Juhlat olivat samalla kilpailuja
(agon): niitä vietettiin kolme päivää; kunakin päivänä esitettiin aina
yhden runoilijan kolme tragediaa (trilogia) ja satyyridraama (yhteensä
tetralogia); kolmannen päivän lopussa jakoi virallinen, viisijäseninen,
valantehnyt palkintolautakunta runoilijoille kolme rahapalkintoa,
joista ensimmäinen ilmaisi voittajan. Myös näyttelijät kilpailivat
keskenään, saaden palkintoja. Juhlan ylimpänä johtajana oli ensimmäinen
arkontti, jolta runoilijan, joka tahtoi ottaa osaa näytelmäkilpailuun,
tuli "pyytää kuoroa". Ilmoittautuneista arkontti valitsi kolme ja
määräsi, kenen (siihen varallisuudeltaan kykenevän ja muuten halukkaan)
kansalaisen tuli kustantaa heille kuoro, so. olla heidän
koragoksenansa. Näyttelijät runoilija hankki itse – mahdollisesti
valtio suoritti pääosan esittäjän, protagonisteen, palkkion – ja hänen
oli itsensä pidettävä huoli harjoittamisesta. Kuoroon kuului aluksi 50
jäsentä, mutta vähensi nämä Aiskhylos 12:ksi, joihin Sophokles lisäsi
kolme; kuorossa oli tämän jälkeen yleensä 15 jäsentä. Koragoksen
kunniapalkintona oli kolmijalka. Näytelmien esitys kesti koko päivän.
Pääsy teatteriin oli köyhille kansalaisille maksuton. Dionysoksen
pappeja ja muita arvohenkilöitä varten oli varattu parhaat sijat.

Näin Ateenan kansa oli kehittänyt itselleen elämän totuutta ja
kauneutta syvällisesti tulkitsevan taidemuodon, nauttien siitä sekä
luonnon että kansallisen kevään hengessä sinitaivaan alla, autereen
väreillessä Ateenaa ympäröivien vuorien, Hymettoksen, Pentelikonin ja
Ligabettoksen, rinteillä ja meren siintäessä Peiraieuksesta päin.

Kreikkalaisen tragedian historia voidaan jakaa kolmeen osaan: ensiksi
tulee Thespiistä alkava ja Aiskhylokseen ulottuva varhaisaika
(n. 534-499), josta on säilynyt vain nimiä, ja jonka näin mainitsemalla
sivuutamme; toiseksi Aiskhyloksen, Sophokleen ja Euripideen
klassillinen aika (499-405); ja kolmanneksi tämän jälkeen
attikalaisuuden piiristä irtautuvan yleishelleenisen tragedian aika,
jonka loppua ei voi vuosiluvulla ilmoittaa. Komedian historiassa on
ensiksi erikseen mainittava sisilialainen komedia; attikalaisen
komedian historia voidaan sopivasti jakaa seuraavasti: vanha komedia
(n. 460-400); keskikomedia (n. 400-338); ja uusi komedia
(n. 338-280).

4

Persialaissotien kynnyksellä valtasi Hellaan kansan vakava mieliala,
jossa pelon ja suuren vaaran hurmion rinnalla ilmeni lujaa luottamusta
jumaluuteen, uskonnollista heräämistä, vaipumista pohtimaan
jumalallisen johdon tarkoitusta. Kun se palasi voitokkaana taistelusta,
oli sen kasvoilla syvempi ja hartaampi ilme kuin aikaisemmin. Tämän
syventyneen hengen tulkitsee klassillisen ajan aloittaja Aiskhylos
tragedioissaan.

Aiskhylos (525-456) oli Eleusiista syntyisin, aatelismies ja soturi,
joka oli veljineen taistellut vapaussodassa, haavoittunut, ja
syvällisenä luonteena sekä ajan vakavan hengen herättämänä vaipunut
pohtimaan ihmisen ja jumalain välisen suhteen syvimpiä ongelmia.
Viidenkolmatta vanhana hän otti ensi kerran osaa näytelmäkilpailuun;
hänen viimeinen trilogiansa Orestes esitettiin 458. Kaikkiaan hän on
kirjoittanut n. 90 näytelmää, joista on säilynyt vain seitsemän.
Kulttuuriystävällisessä Sisiliassa hän kävi kolme kertaa, ja kuoli
siellä, Gelonin kaupungissa. Hänen hautakirjoituksensa kuului: "Tämän
kiven alla lepää ateenalainen Aiskhylos, Euphorionin poika, joka kuoli
Gelan vehnäntuottoisessa maassa; hänen pelottomasta uljuudestaan voi
kertoa Marathonin lehto tai pitkähiuksinen persialainen, joka tuntee
sen hyvin". Hänen runoilijalaakereistaan ei siis mainita mitään, mistä
päättäen miehekäs runoilija itse on määrännyt, ehkä sommitellut
hautakirjoituksensa. Hänen teoksensa painettiin Venetsiassa 1518.
Aiskhyloksen säilyneistä näytelmistä (ainoa lähde on 11:nneltä
vuosisadalta periytynyt ns. Mediciläinen käsikirjoitus, joka sisältää
myös runoilijan lyhyen elämäkerran) pidetään varhaisimpana
Turvanhakijoita (Hiketides), jossa hän kuvaa, kuinka Danaoksen 50
tytärtä hakee turvaa heitä uhkaavaa pakkoavioliittoa vastaan. He
muodostavat kuoron, jolla on vielä pääosuus. Draamallinen jännitys
syntyy odotuksesta, miten heidän käy. Aiheen voi käsittää runoilijan
vastalauseeksi sekä serkkujen välisiä että yleensä pakkoavioliittoja
vastaan, mutta tulkitsee hän siinä samalla yleisiä uskonnollisia
mielipiteitään, ennen muuta ajatuksiaan ylimmästä voimasta, Zeuksesta,
jonka tiet ovat ihmisille salattuja ja käsittämättömiä. Syvä viisaus ja
humaanisuus tuulahtaa joskus hänen säkeistään, jotka ovat kauttaaltaan
korkean, vakavan runouden asteella. Ateenalaisten kansallinen itsetunto
on mieluisasti sykähtänyt, kun Argoksen kuningas on huomauttanut
kosijain röyhkeälle lähettiläälle: "Barbaari, sinä aivan sekapäinen,
mieletön mies, miten kohtelet helleenejä!" Aiskhylos on kreikkalaisen
tragedian perustaja myös aatteellisesti: hänen käsittelemänsä
ristiriita ja syyllisyys ovat menneiden tekojen heijastuksia ihmisen
siveellisen tuomiovallan piirissä, jossa niille on löydettävä jumalien
tahtoa tyydyttävä ratkaisu.

Persialaiset (Persai, 472) on maailman ensimmäinen historiallinen
draama. Siinä runoilija ylistää Salamiin voittoa (480) siten, että hän
jalosti, hienotunteisesti ja humaanisti kuvaa persialaisten surua
kärsityn tappion johdosta. Voimme ymmärtää, että ne 30.000 helleeniä,
joiden Platon kertoo olleen läsnä näytelmän ensiesityksessä, voimakkaan
tunteen vallassa kuuntelivat sanansaattajan komeata kuvausta Salamiin
taistelusta, jossa tuhannet heistä olivat itse olleet mukana. Mutta
runoilijan opetus, että Jumala on ylpeitä vastaan – siksi oli Kserkses
kukistunut – esti kaiken ilkun, josta ei näytelmässä ole
vivahdustakaan.

Seitsemän Thebeä vastaan (Hepta epi Thebas, 467) on Oidipus-trilogian
viimeinen osa. Trilogian aiheena on kolmen sukupolven syyllisyys:
Laioksen avioliitto vastoin oraakkelin varoitusta ja ennustuksen
toteutuminen siten, että hänen poikansa Oidipus surmaa isänsä ja nai
äitinsä Iokasten, kuitenkaan tietämättä sukulaisuudestaan; tämän
ilmitulo, Oidipuksen itsensä suorittama silmiensä sokaisu ja poikiinsa
kohdistama kirous. Viimeisessä osassa sukukirous täyttyy: Theben
kuningas Eteokles ja hänen veljensä Polyneikes, joka kuuden sankarin
kera, itse seitsemäntenä, ryntää isänmaatansa vastaan, saavat surmansa
kaksintaistelussa. Kansa kieltää hautaamasta Polyneikestä, mutta tämän
sisar Antigone uhmaa kieltoa, noudattaen sydämensä käskyä. Jo
Turvanhakijoissa Aiskhylos oli lausunut, että jumalallinen
maailmanjohto maksaa hyvän hyvällä ja pahan pahalla, ja kostaa
syyllisyyden lapsille ja lastenlapsille. Tätä ajatusta hän tahtoi tällä
trilogiallaan teroittaa.

Kahlehdittu Prometheus (Pr. desmothe, n. 460) on keskimmäinen osa
trilogiasta, johon lisäksi kuuluivat hävinneet Prometheus tulentuoja ja
Vapautettu Prometheus. Siinä runoilija kuvaa, kuinka Prometheus on
herättänyt lahjallaan ihmiskunnan itsensä tietoisuuteen, kohottaen sen
pois eläimen tasolta kulttuurin asteelle, ja kuinka hänestä täten on
tullut ihmiskunnan hyväntekijä. Zeus oli tahtonut hävittää ihmisen ja
Prometheus oli siis menetellyt hänen tahtoaan vastaan, mutta siitä
huolimatta on käsittämätöntä, miksi hänen täytyi tämän vuoksi kärsiä
niin julmasti. Okeanottaret, Okeanos, Zeuksen uhrina harhaileva Io, ja
Zeuksen nöyräselkäinen lähettiläs Hermes koettavat houkutella häntä
tunnustamaan menetelleensä väärin ja kärsivänsä siis aiheellisesti,
mutta hän on taipumaton. Hän ei ymmärrä, miksi viattoman täytyy kärsiä,
mutta uskoo kaiken olevan tutkimattoman, Zeuksenkin yläpuolella asuvan
voiman tahtoa, joka kerran oli antava tähän pulmaan tyydyttävän
ratkaisun, so. sovittava Jumalan ja ihmiskunnan välit, ja vapauttava
hänet. Tämä ratkaisu on ollut kuvattuna trilogian kolmannessa,
hävinneessä osassa, jossa Zeuksen oma poika, Herakles, aikaansaa
sovitustyön. Silloin tulee kostetuksi syyllisyys, johon Zeus itse on
tullut vikapääksi syöstessään vallasta isänsä Kronoksen. Syvät
traagilliset näköalat avautuvat tästä näytelmästä: itsensä
tietoisuuteen ja olemassaolonsa arvoituksen pohdintaan herännyt
ihmiskunta, joka kulttuurikehityksensä valoisuudesta huolimatta
lakkaamatta kyselee alkuansa ja lopullista tarkoitustansa, tuntien
Jumalan vihan painoa ja odottaen sovitusta; viattoman kärsimys, joka
käsittämättömänä ja epäoikeudenmukaisena rasittaa meitä, herättäen
halun kirota syntymistämme ja Jumalaamme. Teroittamalla katseensa tähän
traagilliseen solmukohtaan helleenien henki osoitti syvällistä elämän
arvoituksien luotaamiskykyä ja toi näkyviin aiheen, joka on sittemmin
innoittanut mm. Jobin kirjan tuntematonta runoilijaa, Miltonia,
Goetheä, Shelleytä ja Rydbergiä.

Oresteia (458) on ainoa Aiskhyloksen kokonaisena säilynyt trilogia. Sen
perusjuonena on Atreuksen suvun rikollisuuden sovitus: Atreus on
karkoittanut veljensä Thyesteen ja syöttänyt tälle tämän omien lapsien
lihaa; hänen poikansa Agamemnon on uhrannut jumalille oman tyttärensä
Iphigeneian lähtiessään Troiaan; näin on syntynyt vaikea verenvika,
joka vaatii sovitusta, ja niinpä nyt trilogian ensimmäisessä osassa,
Agamemnonissa, palaavan kuninkaan puoliso Klytaimnestra, Iphigeneian
äiti, ja Thyesteen poika Aigisthos surmaavat Agamemnonin. Klytaimnestra
on Aiskhyloksen kuninkaallisia naistyyppejä, samantasoinen kuin
Kserkseen äiti Atossa, tietoinen tehtävästään, lujatahtoinen ja
leppymätön; Aigisthos ja hän ovat samanlainen pari kuin heikko Macbeth
ja luja lady Macbeth. He eivät myönnä tehneensä väärin, mutta kuoron
sanoista kaikuu tunne, ettei sukukirous ole tullut tällä uudella
murhalla sovitetuksi. Keskimmäisessä osassa, Hautausuhrin tuojissa,
(Khoephoroi) maanpaossa ollut poika Orestes kostaa kuin Hamlet isänsä
kuoleman surmaamalla Aigisthoksen ja äitinsä Klytaimnestran, mutta
silloin kostottaret, Erinyit, raivostuen rupeavat ahdistamaan häntä.
Kolmannessa osassa, Suopeatahtoisissa (Eumenides), Pallas Athene antaa
Oresteelle turvapaikan Ateenassa, jossa tuomioistuin tutkii hänen
asiansa ja vapauttaa hänet, jumalattaren äänen kallistaessa muuten
tasapainoisen vaa'an hänen hyväksensä. Erinyit leppyvät ja ottavat
vastaan nimen "Suopeatahtoiset". Sovituksen ja anteeksiannon täytyi
siis tulla jumalalta, koska muuten verikoston mukaan murha jatkuvasti
aina siittää murhan.

Näin oli Aiskhylos kehittänyt vielä alkeellisesta kuorokertomuksesta
draaman, johon hän kuoron ja kahden näyttelijän avulla osasi luoda
kasvavaa odotuksen ja toiminnan jännitystä todella draamallisessa
mielessä. Hänen ajatusmaailmansa on uskonnollista ja kaikuu hänen
näytelmiensä pohjalta jumaluuden tutkimattomasta voimasta
muistuttavana, rikoksista, ylpeydestä ja kaikesta vian hankkimisesta
varoittavana, viisautta henkivänä ja yleväksi runoudeksi sommiteltuna
julistuksena, joka johtaa mieleen kristinuskon opetukset.

5

Aiskhylosta on verrattu Michel Angeloon – hänen nuorempaa aikalaistaan
Sophoklesta (496-406) Rafaeliin; vertailu antaakin heidän
olemuksestaan ja saavutuksistaan suunnilleen oikean kuvan. Sophokles
oli kotoisin Ateenan lähellä olevasta Kolonoksen kylästä, oli
ylhäissukuinen, sai hyvän kasvatuksen, ja vietti elämänsä yksinomaan
Ateenassa, valtion palveluksessa tehtyjä matkoja lukuunottamatta.
Suuren runoilijan maine, Perikleen ja muiden etevien miesten ystävyys,
kansalaisten rakkaus ja isänmaan historian ylin kaarikohta olivat hänen
osanansa. Harvinaisen korkeaan ikään päässeenä, elämän kauneuden
saattelemana, runoilijavoimien pysyessä herpautumattomina loppuun
saakka, hänen sallittiin kuolla ennen isänmaansa luhistumista.
Viidentoista vanhana hän johti nuorukaisten kuoroa Salamiin
voittojuhlassa, voitti kahdeksankolmatta ikäisenä Aiskhyloksen
näytelmäkilpailussa, saavutti niissä kaikkiaan 24 ensi palkintoa, ja
kirjoitti yli 120 näytelmää. Kun hän niissä osoittaa valtiastaiteilijan
neroa, syntyy tästä kaikesta ylevä, samalla valoisa ja syvä ihmiskuva,
jota jälkimaailma yksimielisesti ihailee. Hänenkään näytelmistään ei
ole säilynyt enempää kuin seitsemän; ne sisältyvät ns. Venetsialaiseen
käsikirjoitukseen, joka painettiin ensi kerran 1502.

Aiskhylos halusi kuin Milton osoittaa oikeiksi Jumalan tiet ihmiseen
nähden, aina teroittaen tutkivan katseensa olevaisuuden takana ohjia
pitelevää mystillistä voimaa kohti. Sophokles on tässä suhteessa
erilainen: tutkimatta hän alistuu jumalien, kohtalon, tahtoon,
rupeamatta etsimään traagillisten ristiriitojen aiheita niin kaukaa.
Hän löytää ne lähempää: ihmisen omasta sydämestä. Siellä raivoavien
intohimojen kuohu ja niiden aiheuttamat taistelut ovat todellisia,
varsinaisia inhimillisten murhenäytelmäin aiheuttajia. Aiskhylos oli
siis titaani, joka kuten Michel Angelo painiskeli valtavien
tuonpuolisten ongelmien kanssa; Sophokles on valoisa, nerokas
ihminen, joka terävästi toteaa sen, mikä meissä on oleellisinta:
sielunkärsimyksemme. Niinpä Aias-näytelmän samanniminen päähenkilö,
Iliaasta tunnettu sankari, joka mielettömästi suuttuneena siitä, ettei
saanutkaan kaatuneen Akhilleuksen aseita, oli surmannut lampaita
luullen tuhoavansa vastustajiaan, herättyään hulluudestaan tuntee
häväisseensä itsensä ja vaikeiden sieluntaistelujen uhrina heittäytyy
miekkaansa. Antigone on rakennettu yksinomaan sielullisista
ristiriidoista; se on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään Seitsemän Thebeä
vastaan. Uusi kuningas Kreon kieltää hautaamasta isänmaan petturia
Polyneikestä, mutta totellen korkeampaa tunnon käskyä Antigone päättää
tehdä veljelleen tämän viimeisen palveluksen ja hautaa hänet. Hän
puolustautuu kuninkaan moitteita vastaan sanomalla mm. kuuluisat sanat:
"En myötä vihaamaan mä syntynyt, vaan rakastamaan". Kuningas tuomitsee
hänet nyt elävänä haudattavaksi, haastaen täten kovuudellaan vastaansa
kaikkien inhimilliset tunteet: hän rupeaa horjumaan ja kovan
sieluntaistelun jälkeen päättää jumalien vihaa peläten itse toimittaa
Polyneikeen hautaan ja vapauttaa Antigonen maanalaisesta kammiosta.
Mutta kaikki on jo myöhäistä, hän on liian kauan paaduttanut sydäntään:
Antigone on ehtinyt surmata itsensä ja samoin hänen sulhonsa, Kreonin
oma poika Haimon; viimeksi poistuu sieluntuskien järkyttämänä manalle
viimemainitun äiti Eurydike, ja kuningas Kreon jää yksin kantamaan
sokean ylpeyden ja epäinhimillisen kovuuden painamaa kruunuaan: se mitä
hän piti kuninkaan velvollisuutena, syöksi hänet turmioon.
Inhimillisyys, humaanisuus, on Sophokleen suuri sanoma.

Kuningas Oidipus (Oidipus Tyrannos) käsittelee Antigonen kaamean
tarinasikermän varhaisempaa astetta: Aiskhyloksen näytelmän Seitsemän
Thebeä vastaan yhteydessä on lyhyesti viitattu Labdakolaisten synkkään
sukuperinteeseen. Oidipus on tehnyt sen mitä teki tietämättä
suhteestaan isäänsä ja äitiinsä, puhtaan tunnon inholla torjuen
viittauksen, että kaupungin onnettomuudet aiheutuisivat hänen
salaisesta syyllisyydestään. Mutta kun asiain todellinen laita rupeaa
vähitellen, vihjauksin ja tosiseikoin, paljastumaan, valtaa hänet
kaamea epäilys, joka saa hänet polttavan sieluntuskan uhrina
kaivautumaan yhä syvemmälle totuutta kohti. Kun se sitten valkenee
kokonaisuudessaan, hän rangaistuksekseen itse sokaisee silmänsä.
Näytelmästä tulvivan järkyttävän murheen valtaamina, nähdessämme
Oidipuksen tulevan sokeana kerjäläisenä näyttämölle, jossa hän
vielä äsken hallitsi kuninkaana, emme muista kysyä, onko tämä
oikeudenmukaista; joka tapauksessa se on syvästi traagillista. Ylevällä
humaanisuudella ja lempeydellä Sophokles kuvaa meille "syyllisiä, jotka
ovat syyttömiä". Samalla kuin tämä näytelmä on jylhätunnelmainen
sisällykseltään, se on mallikelpoinen draamalliselta rakenteeltaan:
sielullinen jännitys kasvaa aste asteelta, kunnes totuuden ilmitulon
aiheuttama luhistus saa aikaan syvän murheen ja samalla alistumisen
tunteen. Sophokleen viimeinen tragedia: Oidipus Kolonoksessa (Oidipus
epi Kolonoi), on onnettoman kuninkaan loppukohtalon esitys. Kiroten
Kreonin ja poikansa Eteokleen ja Polyneikeen, jotka ajavat hänet
maanpakoon, vaikka hän on ruvennut toipumaan onnettomuudestaan ja
tahtoisi jäädä Thebeen, Oidipus lähtee mierolle tyttärensä Antigonen
taluttamana ja saapuu Kolonokseen. Tällä välin kirous on ruvennut
vaikuttamaan: Eteokles on karkoittanut Polyneikeen, joka on paennut
Argokseen ja varustanut siellä kuusi sankaria hyökkäykseen
kotikaupunkiaan vastaan. Oraakkeli on kuitenkin ennustanut, että voima
asuu siellä, missä Oidipus on, ja tämä päättää kuolla Kolonoksessa,
torjuen molempien riitapuolien esitykset. Näytelmän pohjakauneutena on
Kolonoksen luonnonihanuuden lyyrillinen ylistys, jota syventää se,
ettei jylhä sokea vanhus sitä näe.

Aiskhyloksen naiset, esim. Atossa ja Klytaimnestra, ovat
suuripiirteisiä tragediain valtijattaria, jotka kohoavat miesten
yläpuolelle kylmänrohkeassa päättäväisyydessään. Sophokleen Antigone on
samoin periaatteiltaan luja ja myös toimitarmoinen, mutta hänen
tunne-elämänsä on inhimillisempää, herkempää, kuin Aiskhyloksen
naisilla; hänen sisarensa Ismene on kokonaan naisellinen tunneolento,
jonka kyyneleiden hohde kimmeltää suruisesti runoilijan säkeistä.
Sophokleen vanhemmissa näytelmissä (Traakialaisnaiset – Trakhiniai ja
Elektra) ovat naiset samoin inhimillisten sieluntuskien ja tunteiden
tulkkeja. Onneton Deianeira, joka mustasukkaisuudessaan koettaa
Nessoksen verellä pidättää itselleen miehensä rakkauden ja täten
myrkyttää hänet, sekä sitten itse omalla hengellään maksaa tekonsa, on
sielunelämältään vivahdusrikkain ja inhimillisin nainen, minkä antiikki
on yleensä näyttämölle tuonut. Oresteen sisar Elektra on nyt – toisin
kuin Aiskhyloksen näytelmässä – johtava kostotar: kosto on hänelle
pyhä velvollisuus, jonka täyttämisestä ei koidu syyllisyyttä. Hän on
toimitarmoinen kuin Antigone – vähiten naisellinen kaikista
sisaristaan, jopa kova, katsoen siihen, että koston esineenä on hänen
äitinsä.

Philoktetes-näytelmä, on maailmankirjallisuuden ensimmäinen
Robinson-taru: Troiaan sotaretkelle purjehtivat akhaijit jättävät
käärmeenpistosta sairastuneen Philokteteen oman onnensa nojaan
Lemnos-saarelle, jossa hän saa olla Troian koko piirityksen ajan,
kymmenen vuotta. Mutta kun käy selville, ettei kaupunkia saada
valloitetuksi ilman Philoktetesta ja hänen hallussaan olevaa Herakleen
erehtymätöntä jousta, saapuvat Odysseus ja nuori Neoptolemos,
Akhilleuksen poika, hakemaan häntä. Kettumainen Odysseus houkuttelee
Neoptolemoksen pettämään Philokteteen: sanomaan suuttuneensa
akhaijalaisiin, lähteneensä kotiin ja ottavansa Philokteteen mukaansa.
Tästä ihmisrakkauden osoituksesta viimemainittu ihastuu ja
luottavaisena antaa taikajousen nuorelle ystävälleen. Mutta nyt tämän
omatunto herää, hän tunnustaa petoksensa, antaa jousen takaisin, ja
lupaa pysyä sanassaan: viedä Philokteteen kotiin. Se on kuitenkin
tarpeetonta, sillä Herakles, Deus ex machina, ilmestyy ja ilmoittaa,
että Philokteteen tuleekin mennä Troiaan, jossa hänen jalkansa paranee
ja kaikki kääntyy hyväksi. Näytelmässä väreilevät siis syvät
siveelliset tunnelmat: sotatoverien kylmä itsekkyys, yksinäisyyden ja
sairauden traagillisuus, elämää kokeneen miehen kavaluus, ja nuoren
turmeltumaton rehellisyys, jolle jumalat antavat hyväksymisensä.

Sophokles käytti kuten on mainittu kolmea näyttelijää, minkä vuoksi
kuoron osuus väheni. Kuoro muutti lisäksi luonnettaan: se on Sophokleen
näytelmissä paremminkin tapahtumien puolueettomana kaikupohjana,
säestäen sieltä henkilöiden mielialoja ja tunnelmia. Hänen teoksensa
painettiin Venetsiassa 1502.

6

Aiskhyloksen uskonnollista pohjasäveltä ei kuulu enää Sophokleen
näytelmistä, joissa lyyrillisvoittoisesti, hienosti ja terävästi,
kuvataan sielullisia ristiriitoja. Vielä lähemmäksi ihmistä tulee
Euripides, attikalaisen murhenäytelmän kolmas tähtinimi, niin lähelle,
että hänen henkilönsä ovat todellisia, eivätkä enää myyttien
ihanneihmisiä – runoilijan omia aikalaisia, vaikka heillä onkin
myyttien nimi ja puku. Aiskhylos on aikakautensa vilpittömän
uskonnollisen heräämisen ja kansallisen nousun epäilyksistä vapaa
runoilija; Sophokles on Perikleen ajan kauniin sopusoinnun tulkki,
jonka korkealle tähtäävä katse menee epäilysten ohi; Euripides tuo
aikakauden hengestä ilmi sen, mikä siinä on käymistilassa, ja viittaa
tulevaisuuteen, tullen siis epäilyksestä ja oppositiosta nousevan
pyrkimyksen tulkiksi. Kaikki kolme edustavat täten toistensa nuorempina
aikalaisina aikakautensa eri kehitysasteita: nousua, puolipäivän
korkeutta, ja hajaantumista.

Muistaessamme Aiskhyloksen kirjoittaneen n. 90 ja Sophokleen yli 120
näytelmää, joiden kaikkien aiheet oli otettava kyklillisistä
tarina-aarnioista, ja että tietenkin oli olemassa paljon muita
näytelmäseppoja, ymmärrämme Euripideen aseman käyneen tämän johdosta
melko vaikeaksi: aiheitten parhaat varastot oli jo käytetty. Oli
poikettava vanhoista perinteistä sekä tässä että rakenteellisessa
suhteessa, jos mieli olla jäljittelemättä vanhempia suuria
kirjailijoita ja saada ilmaistuksi jotakin itsenäistä. Vanhojen
vanaveteen joutuvan nuoremman kirjailijan asema on usein epäedullinen.
Lisäksi oli kuulijakunta muuttunut: vaikka se yhä nautti Aiskhyloksen
ja Sophokleen näytelmistä, se kuitenkin suhtautui niihin kuten
klassillisiin runoteoksiin, omistamatta enää naivilla hartaudella ja
tunnestautumisella niiden uskoa. Päinvastoin se oli joutunut
epäilyksen, erittelevän ja järjellisiä perusteita vaativan arvostelun
hengen valtaan, jonka Anaksagoras oli tuonut Vähästä-Aasiasta: aurinko
ei ollut enää jumala, vaan valkohehkuinen metallikiekko, isompi kuin
Peloponnesos. Tässä valossa on Euripideen tuotantoa arvosteltava.

Euripides (480-406) oli perinteen mukaan syntynyt Salamiin taistelun
päivänä Salamiin saarella, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet.
Huvinäytelmäin kirjoittajat pilkkasivat – sellaista oli Ateenan
demokratia – hänen vaatimatonta sukuperäänsä – isä oli muka ollut
vain pikku kauppias, äiti vihannesten myyjätär. Miten hyvänsä: he
kuitenkin antoivat pojalleen kunnollisen kasvatuksen ja jättivät
hänelle niin paljon omaisuutta, että hän saattoi sen varassa antautua
runoilijakutsumukselleen. Hänestä kerrottiin aiotun ensin atleettia ja
sitten taidemaalaria, mutta tulikin enemmän – suuri runoilija.
Viidenkolmatta vanhana hän sai ensimmäisen näytelmänsä, Peliadeen,
esitetyksi; yhdeksänneljättä vanhana hän sai ensi kerran palkinnon,
joka suotiin hänelle kaikkiaan viisi kertaa. Vieroen yhä
rahvaanomaisemmaksi käyvää kansanvaltaa hän poistui Ateenasta n. 409,
jolloin oli jo menettänyt molemmat, perinteen mukaan uskottomat
vaimonsa, oleskellen ensin Magnesiassa, Thessaliassa, ja sitten
Makedonian runoilijoita suosivan kuninkaan Arkhelaoksen hovissa,
Pellassa, jossa perinteen mukaan kuoli kateellisten hovilaisten hänen
kimppuunsa usuttaman villin koiralauman repimänä. Hänen sanotaan
kirjoittaneen kaikkiaan 92 draamaa, joista 8 on ollut satyyrinäytelmiä.
Säilynyt on 17 sekä yksi satyyrinäytelmä; Rhesos nimisestä näytelmästä
ei olla varmoja, onko se hänen. Ne ovat periytyneet eri
käsikirjoituksina, jotka ensi kerran painettiin Firenzessä 1496.
Rajoitetun tilan vuoksi käsittelemme niistä vain huomattavimmat.

Vanhin säilynyt on Alkestis, joka esitettiin 438 – hieno tarina
uskollisesta puolisosta, joka vapaaehtoisesti menee manalle miehensä
Admetoksen puolesta. Tämän oli näet kohtalonsa mukaan kuoltava
määräpäivänä. Mutta vieraaksi tullut Herakles, joka talon murheesta
tietämättä ryyppää ja iloitsee, palkitsee, päästyään selville asiasta,
kestiystävyyden riistämällä Alkestiksen takaisin kuolemalta. Kuolevan
puolison jäähyväiskohtaus on liikuttavan kaunis, eloon jäävän murhe
samoin. Admetoksen vanhan isän ahneessa elämänhalussa on hienoa
satiiria: hänenhän, jolla missään tapauksessa ei ole enää monta
elinvuotta, sopisi paremmin kuolla poikansa puolesta kuin tämän lasten
äidin. Herakleen rehevä elämänilon purkaus ja näytelmän onnellinen
loppu osoittavat, ettei Alkestis ole tavallinen tragedia, vaan ehkä
tetralogian viimeinen, satyyridraaman sijasta esitetty hilarotragedinen
uutuus, jonka surun ja ilon sekoitus viittaa Shakespeareen. Toteamme
myös, ettei kysymys ole mistään kyklillisestä myytistä, vaan
tavallisesta kansansadusta, jossa kuolema saapuu sovittuna aikana
noutamaan saalistaan; sellaisia legendatoisintoja on suomalaisillakin.

Alkestis on hieno, uhrautuvaisuudessaan suuri nainen; Medeian (431)
samanniminen päähenkilö, barbaarikuninkaan velho tytär, joka on
rakkauden tähden murhannut isänsä, Jasonin puoliso, jota tämä saa
kiittää kaikesta, hengestäänkin, mutta jonka hän silti uuden rakkauden
vuoksi kevytmielisesti hylkää, on suuri kärsimystensä ja intohimonsa
yli-inhimillisen palon vuoksi: kaikki rakkauden ja koston tähden on
hänen tunnuksensa. Hänen taistelunsa pidättääkseen itselleen miehensä
rakkauden, kiintymyksensä lapsiin, joiden viaton kuolema äidin kädestä
kostoksi isälle valaa näytelmään säälivän kauhun tyrmistystä,
ytimekkäät, elämän ja rakkauden syvää tragiikkaa todistavat
vuorosanansa, kaikesta huolimatta järkyttävä inhimillisyytensä
ja realistinen todellisuutensa – tämä on tehnyt Medeiasta
näytelmärunouden keskushenkilön, jota kaikki aikakaudet ovat kuvanneet.
Ei ole epäilystäkään, kenen puolella on runoilijan myötämieli: Medeian
– ja kuitenkin häntä on sanottu naisten vihaajaksi!

Rakastavan naisen intohimon voima on aiheena Hippolytoksessa (429),
jonka samannimiseen päähenkilöön, Theseuksen poikaan, hänen
äitipuolensa Phaidra on rakastunut. Kun Hippolytos hylkää tämän
sukurutsauksellisen lemmen, tekee Phaidra häntä vastaan saman syytöksen
kuin Potifarin vaimo, aiheuttaa täten hänen kuolemansa, mutta maksaa
tekonsa omalla hengellään. Phaidra on ylevä, jalo olento: intohimon
voima vain harhauttaa hänet traagilliseen erehdykseen. Hekuba (425) on
järkyttävä kuva Priamoksen puolisosta, joka akhaijien ja
traakialaiskurinkaan julmuuden kiduttamana antautuu kokonaan
kostolleen, siinä pöyristyttävällä tavalla onnistuenkin; hänen omien
kärsimystensä mitta on kuitenkin niin runsas, että hän silti säilyttää
kauhunsekaisen, säälivän myötätuntomme. Ion (n. 421) ei ole tragedia,
vaan myytillisistä nimistään huolimatta oikeastaan juonikomedia:
ruhtinatar Kreusalla on ollut – tietysti jumalan kanssa –
lemmenseikkailu, jonka tulos on hiljaisuudessa kasvatettu Delphoissa.
Pojan isä, Apollo, osaa nyt, Kreusan ja hänen miehensä Ksutoksen
tullessa Delphoihin toivioretkelle, järjestää niin, että Ksutos ottaa
hänet omakseen, kuitenkaan tietämättä hänen olevan Kreusan poika;
ateenalaisten katsojien palkkana on varmaan ollut filosofinen hymähdys:
tämä ei ole ensi kerta, jolloin nainen on jumalien avulla vetänyt
hyväuskoista miestään nenästä ja saattanut hänet naurettavaan valoon.
Tämänkin näytelmän päähenkilö on nainen; se viittaa komedian syntyyn.
Jos näin jatkaisimme Euripideen näytelmäin luettelemista, voisimme
todeta, että kaikissa jäljellä olevissa, kahta Heraklesta koskevaa
lukuunottamatta, naisten kärsimykset, intohimot ja kohtalot ovat
erikoisesti runoilijan huomion esineinä. Kuuluisin heistä on Iphigeneia
(Iphigeneia Auliissa ja Iphigeneia Tauriissa), ensinmainitussa aluksi
kuolemaa luonnollisesti pelkäävä lapsenomainen neito, mutta sitten
kutsumukseensa innoittuva sankaritar, joka oivaltaa koko kansan edestä
tapahtuvan kuoleman kunniakkuuden ja kauneuden; toisessa humaanisuuden
ylevä papitar. Tunnettu on näiden näytelmien vaikutus Goetheen.

Euripideen viimeinen näytelmä on Bakkhattaret (Bakkhai), jonka hän
kirjoitti Makedonian hovissa ja joka esitettiin Ateenassa vasta hänen
kuoltuaan. Tässä hurjalla voimalla luodussa villissä runoelmassa
kuvataan Dionysos-jumalan saapumista Aasiasta ja sitä hurmaantunutta
raivotilaa, johon hänen palvojansa ja palvojattarensa joutuvat. Katsoja
näkee aluksi hymyillen, kuinka itse vanha kuningas Kadmos ja
kunnianarvoisa tietäjä Teiresias tarttuvat thyrsossauvaan ja intoutuvat
ottamaan osaa Dionysoksen juhlaan, mutta ilmeemme käy sitä
vakavammaksi, kuta pitemmälle ehdimme: Dionysoksen lahja saa kyllä
unohtamaan surut ja huolet, mutta samalla muunkin todellisuuden, mm.
järjen ja inhimillisyyden, paljastaen eläimellisen pohjaluonteemme. Kun
vanha kuningatar Agalle raivotilassaan joukkionsa kanssa repii
kappaleiksi oman poikansa Pentheuksen, joka on vastustanut
Dionysos-hurmiota, ja ilmestyy sitten poikansa pää thyrsossauvan
kärjessä bakkhattarien etupäässä näyttämölle, jossa vasta herää
huomaamaan hirmutekonsa – hän on luullut surmanneensa leijonan –,
toteamme kuulleemme ja nähneemme jotakin huippurealistista, joka
saattaa melkein kauhulla ajattelemaan vanhan runoilijan mielikuvituksen
voimaa. Mitä hän lieneekin tarkoittanut: sitäkö, ettei jumalten lahjaa
saa halveksia eikä myös käyttää väärin, joka tapauksessa Bakkhattaret
on hänen värikkäin luomuksensa, joka vaikuttaa voimakkaasti
nykyaikaiseenkin lukijaan. Erikoisuutena mainittakoon, että hän käyttää
toisissa kohdissa loppusointuja.

Jo tästä pienestä katsauksesta toivottavasti ilmenee, että Euripides
oli jonkin verran irtautunut tragedian perinnekaavasta, saattaen
ihmisensä lähemmäksi todellista elämää. Hän ei ole filosofi, vaan
realistinen näytelmäkirjailija, jonka huippuvaikutelmat joskus kipeästi
ja tyrmistyttävästi repivät tunteitamme. Samoin kuin Sophokles hänkin
kuvaa sielunkärsimyksiä, etsien ne mieluiten naisen sydämestä, mutta
hänen esityksensä on räikeämpää ja vuorosanansa Strindbergin tapaan
syövyttävämpiä, täynnä totuutta, mutta ehkä vailla vanhemman
aikalaisensa tyyntä kauneutta. Painettiin 1496 Firenzessä.

Sophokleen ja Euripideen kuollessa 406 loppui kreikkalaisen tragedian
kukoistuksen aika. Se alkoi Aiskhyloksen ensimmäisellä voitolla 485 ja
kesti siis kaikkiaan n. 80 vuotta. Mutta se oli ylevän runouden
maailmanhistoriallista suviaikaa, joka ihanasti vieläkin heloittaa
kaukaisuudesta.

7

Aristoteles muodosti tietenkin kuuluisan tragediaa koskevan
määritelmänsä tutkimalla etupäässä edellä mainittujen suurten
traagikkojen teoksia. Sen selostaminen niiden yhteydessä on siis
paikallaan, samalla huomauttaen, mistä ovat johtuneet sitä koskevat
meidän aikaamme asti vallinneet väärinkäsitykset.

"Tragedia on", sanoo Aristoteles Poetiikan kuudennen luvun alussa,
"vakavan ja kokonaisen toiminnan jäljittelevä esitys, toiminnan, jolla
on melkoinen ulottuvaisuus; esitysvälineenä on kaunistettu (so.
runomuotoinen ja sävelletty) sana, jonka kaunistuskeinoja käytetään
paikoittain kaikkia yhtähaavaa, paikoittain yksitellen; esitys ei
tapahdu kertovassa muodossa, vaan toimivien henkilöiden kautta
ja niin, että se herättämällä sääliä ja pelkoa aiheuttaa näiden
mielenliikutusten katharsiksen". [Professori K.S. Laurilan suomennos.
Seuraavassa on käytetty hänen Johdatustaan estetiikkaan, WSOY, 1911.]
Sen jälkeen, mitä edellä on tragedioista sanottu, ei tässä
määritelmässä pitäisi olla muuta epäselvää kuin kreikankielinen sana
katharsis. Sitä Aristoteles käyttää sen lääketieteellisessä, so.
"purkautumisen" merkityksessä: katsellessamme murhenäytelmää me
tunnestaudumme siihen ja otamme sen kohtalot omiksemme, mikä vaikuttaa
sen, että omat todellisetkin tunnepatoutumamme, joita sydämeemme elämän
arjessa kasvaa, pehmenevät ja pääsevät purkautumaan. Mutta tämä on
meille samalla helpotus, kuin sielunrippi, ja lopputuloksena on
rauhoittunut, kuulas tyytymys. Tämän voimme kokea itsessämme, jos
kykenemme tunnestautuen seuraamaan murhenäytelmän kohtalonkaarta.

Aristoteleen mukaan tulee tragedian juonen olla niin pitkä, että sen
kestäessä voi katsoa uskottavasti tai sisäisen välttämättömyyden lain
mukaisesti onnen ehtivän kääntyä onnettomuudeksi tai päinvastoin.
Kuitenkin hän pitää tarkoituksenmukaisena tragedian toiminnan ajan
rajoittamista yhteen vuorokauteen. Tämä rajoitus, jota ranskalainen
klassillisuus piti ehdottomana lakina, ei saa täyttä tukea
attikalaisesta tragediasta – esim. Euripideen näytelmässä
Heraklelaiset (Herakleidai) toiminnan täytyy edellyttää kestävän
kauemmin – ja onkin Aristoteleen oma, tavallisimman käytännön
perusteella tekemä johtopäätös. Paikan yksyyden lakia, jota
ranskalainen klassillisuus myös vaati noudatettavaksi, ei Aristoteles
ole lausunut, eikä attikalainen tragedia aina ottanut huomioon:
Eumenideissa esim. näyttämö muuttuu kolmesti. Sen sijaan Aristoteles
kyllä vaati toiminnan yksyyttä, so. yhden juonen johdonmukaista ja
elimellistä kehittymistä. Juoni on oleva joko yksinkertainen,
kehittyen siten kuin olemassaolevat ja ilmaistut edellytykset
osoittavat, tai monimutkainen, jolloin yllättävä käänne (peripeteia)
vie toiminnan aivan toiseen tulokseen kuin luulisi, vieläpä sisäisen
välttämättömyyden pakosta. Viimemainittu juoni on tietenkin
draamallisesti rikkaampi. Traagillisen henkilön tulee Aristoteleen
mukaan olla ylhäinen, pohjaltaan hyvä ja jalo, mutta intohimojensa
vaikutuksesta hairahtunut, ja tragedian siis kuvaus hänen
syöksymisestään onnen kukkuloilta tuhoon. Tätä määritelmää ei
attikalainen tragedia tue: aihevalinnan pakosta traagilliset henkilöt
kyllä ovat ylhäisiä, mutta heidän kaarensa loppuu jokseenkin yhtä usein
onnellisesti kuin onnettomasti. Kysymys on Aristoteleen omasta kannasta
eikä attikalaisessa tragediassa vallinneen asiaintilan toteamisesta.
Aristoteleen mielipiteestä sai alkunsa uuden ajan käsitys
traagillisesta syynalaisuudesta, mikä on syvästi vaikuttanut
traagillisuuden olemuksen määrittely-yrityksiin. Aristoteleen
mielipiteistä mainittakoon vielä, että traagillisena henkilönä
"naistyyppi on (mieheen verrattuna) ala-arvoinen, orja kokonaan
arvoton"; tätäkään väitettä ei tragedia tue: Atossa, Klytaimnestra,
Antigone, Alkestis, Medeia, Phaidra ym. ovat päinvastoin miestyyppejä
korkeammalla, onpa nimenomaan Klytaimnestra sekä urhoollinen että
peloittava, jollaiseksi naista ei Aristoteleen mukaan saanut kuvata.

Tästä käy selville, että attikalainen tragedia oli sittenkin hiukan
toista kuin Aristoteleen määrittelemä. Se oli yksinkertaisesti
pateettinen, voimakkaasti tunteisiimme vetoava, suuressa määrässä uuden
ajan oopperan kaltainen kuvaus sadunomaisen, ylhäisen henkilön
kamppailusta jumalien säätämää kohtaloa vastaan, päättyen joko
onnettomasti tai onnellisesti. Uuden ajan ranskalainen klassillinen
tragedia juontuu Aristoteleesta, jonka se on käsittänyt osaksi väärin,
osaksi yksipuolisesti. Shakespearen tragediat ovat tuloksia keskiajan
kirkkonäytelmän linjalta. Miltonin Kärsivä Simson (Samson Agonistes) on
rakennettu puhtaan attikalaisen tragedian mukaan.

Euripides muuten käytti selittävää prologia, jonka jälkeen kuoro saapui
orkestralle ja seurasi ensimmäinen kuorolaulu (parodos). Sen jälkeen
tuli ensimmäinen episoodi (epeisodos) l. näyttelijäin keskustelu. Vain
jambinen kuusimitta (trimetri) esitettiin lausumalla, trokeinen
kahdeksikko (tetrametri) puoleksi laulaen ja lausuen; kaikki
lyyrilliset kohdat laulettiin. Ensimmäisen episoodin jälkeen seurasi
kuoron osuus (stasimon), sitten taas uusi episoodi jne. loppuun
(eksodos) saakka, jolloin kuoro poistui huilunsoittajain saattamana.
Episoodien lukumäärä vakiintui vähitellen viideksi, minkä Horatius
sittemmin vahvisti säännöksi. Tästä on saanut alkunsa uuden ajan
murhenäytelmien jakautuminen viiteen näytökseen.

Kaksi henkilöä periytyi attikalaisesta tragediasta seuraavan ajan
murhenäytelmään: sanansaattaja, joka on epiikan vanhaa osuutta, ja
lemmenasioita järjestelevä imettäjä, joka on Euripideen keksintö,
esiintyen ensi kerran Hippolytoksessa.

8

Doorilaisen Dionysos-iloittelun esittäjiä sanottiin Sisiliassa
phlyakeiksi; sen kehitti alkeelliseksi komediaksi Kos-saarelta kotoisin
ollut Epikharmos (540-450) kirjoittamalla siihen asti vapaasti luodut
vuorosanat todellisiksi näytelmän osiksi. Hänen näytelmänsä, joita ei
ole säilynyt, ovat olleet kahta laatua: satyyrinäytelmiä mukailevia
piloja, joissa myyttien korkeat henkilöt on pudotettu naurettavan
arkipäiväisyyden ja typeryyden asteelle – Herakles esim. on
"kehitetty" juopoksi ja syömäriksi –; ja erilaisia ihmistyyppejä –
merimiehiä, tyhmiä talonpoikia, filosofeja ja parasiitteja –
esittäviä, joista viimemainittu jäi kirjallisuuteen pysyväksi. Niissä
on ollut paljon sananlaskujen tai muuten sattuvien lauselmain muotoon
puettua viisautta, minkä vuoksi Platonin sanotaan pitäneen häntä
suuressa arvossa, jopa Homeroksen vertaisena. Epikharmoksen näytelmissä
ei ollut kuoroa. Syynä siihen, ettei Dionysos-iloittelujen poleeminen
puoli näy Sisiliassa kehittyneen, on ilmeisesti ollut siellä
vallitsevan tyranniuden ja rangaistuksen pelko; sen vuoksi kärki
suunnattiin aloille, joilla ei tarvinnut pelätä ketään loukkaavansa.

Tämän alkeellisen komedian kehittyessä syntyi sivutuotteena ns. miimi,
jolla tarkoitetaan vain luettavaksi aiottua, arkisen elämän pieniä
mutta huvittavia asioita ja tyyppejä esittävää kaksinpuhelua.
Huomattavana miimikirjailijana mainitaan syrakusalainen Sophronos
(n. 430), joka viehättävästi kuvasi jokapäiväisiä asioita, mm. naisten
harrastuksia. Theokritoksen 15:nnestä idyllistä: Naiset Adoniin
juhlassa, jonka pitäisi olla Sophronos-mukaelma, ilmenee herttaisesti
Gorgon ja Praksinoan ikuisesti naisellinen lörpöttely ja huoli
puvuista, lapsista ja juhlaanlähdön kiireestä, aina saidasta miehestä,
joka on vuokrannut asunnon näin kaukaa, mutta josta ei saa puhua pahaa
lasten kuullen.

Attikalainen komedia säilytti Dionysos-kulkueen luonteen sikäli, että
se kehitti sen keskeisenä olevasta laulusta vuorosanoiksi sommitellun,
päivän kysymyksiin ja henkilöihin kohdistetun polemiikin, ja lisäsi
siihen kuoron, jäljitellen tässä ja yleensäkin tragediaa.
Dionysos-kulkueen jäännökseksi, muistoksi sen johtajan esiintymisestä
ja komoslaulusta, on käsitettävä ns. parabasis, so. runoilijan
kääntyminen keskellä näytelmää suoraan yleisön puoleen puhuakseen
asioista, joiden ei tarvinnut kuulua itse näytelmään. Kun kuorokaan ei
ottanut oikein sulaakseen kokonaisuuteen, jäi vanhan attikalaisen
komedian rakenne jonkin verran hajanaiseksi. Komediain esitykset
järjesti noin 470:n jälkeen valtio; niitä näyteltiin pääasiallisesti
lenaia-, mutta myös kevätjuhlissa; kukin kirjailija kilpaili vain
yhdellä näytelmällä, joita esitettiin kaikkiaan kolme; kuorossa oli 24
jäsentä. Kratinos (n. 450-422) nimisen kirjailijan mainitaan
korottaneen Ateenassa Dionysoksen karnevaali-iloittelun taiteeksi, ja
nimenomaan ohjanneen sen räikeän poleemiselle uralle. Ateenalaisten
mielestä lisäksi Dionysos-juhlien luonne salli kaikkea sitä puheissa ja
eleissä, mikä loukkaa meidän siveydentuntoamme; tästä oli seurauksena
komediain siveettömyys.

Vanhan attikalaisen komedian kuuluisin edustaja on Aristophanes
(n. 444-380), vanhoillinen, ylimysmielinen puoluemies, lämmin
isänmaanystävä, kylliksi vapaamielinen astuakseen itsekin oman
valonheittäjänsä kartioon. Hänen neljästäviidettä komediastaan on
säilynyt yksitoista: mm. Ateenan silloisesta politiikasta tunnettua
nahkuri Kleonia ruoskiva Ritarit (Hippos, 424), Sokratesta vastaan
kohdistettu Pilvet (Nephelai, 422), ateenalaisten käräjöimishalua
vitsova Ampiaiset (Sphekes, 422), josta juontuu Racinen Käräjäpukarit
(Les Plaideurs), antiikin Kesäyön unelma: Linnut (Ornithes, 414), ja
kirjallisaiheinen näytelmä Sammakot (Batrakhoi, 405), jossa Aiskhylos
ja Euripides riitelevät manalassa tragedian valtaistuimesta, edellisen
tietysti voittaessa. Saadaksemme asiallisen käsityksen Aristophaneen
taiteesta tutustumme lähemmin Lintuihin.

Kyllästyneenä ateenalaisten politikoimiseen, käräjöimiseen,
ilmiantajiin, huonoihin runoilijoihin, ennustajiin, ammatin varjolla
kerjääjiin, yleensä demokratian turmelukseen, ja ennen kaikkea omiin
velkoihinsa, kansalaiset Neuvokas ja Hyvätoivo ovat lähteneet etsimään
sellaista kaupunkia, jossa ei olisi tällaisia epäkohtia, ja saapuneet
naakan ja variksen opastamina Harjalinnun luo, joka on entinen ihminen.
Heistä on Neuvokas viisaampi, Hyvätoivo tyhmempi, ja heidän
alkukeskustelunsa muistuttaa lähinnä sirkusilveilijäin esiintymistä
silloin, kun nämä aikovat ruveta suorittamaan jotakin pilaansa.
Neuvottelu Harjalinnun kanssa päättyy siihen, että ryhdytään
perustamaan lintujen valtakuntaan, maan ja taivaan välille,
ihannekaupunkia. Harjalintu huutaa lintukansan saapuville, ja
kuunnellessamme hänen kutsuansa toteamme ilveilevän sävyn muuttuvan
hienoksi, tunnelmarikkaaksi lyriikaksi, jossa ilmenee mestarirunoilijan
laulutaito ja todennäköisesti hänen varsinainen syvin olemuksensa.
Linnut saapuvat, muodostaen kuoron, joka erilaisia lintuja esittävissä
naamioissaan ja puvuissaan varmaan on ollut eriskummallinen nähtävyys.
Kun lintujen kaupungin rakentamisesta on sovittu ja Neuvokas, Hyvätoivo
ja Harjalintu ovat poistuneet hakemaan itselleen höyhenpukua, sillä
eiväthän he muuten voisi lentää ilmassa olevaan kaupunkiin, suorittaa
kuoro ensimmäisen parabasiksen, jossa kirjailijan lyyrillinen voima
taas pääsee oikeuksiinsa. Neuvokas ja Hyvätoivo palaavat pukeutuneina
linnuiksi, päättävät nimittää kaupunkinsa "Käkeläksi" ja rupeavat
toimittamaan sen vihkiäisuhria; tällöin he ajavat pois: uhraajaksi
tarjoutuvan papin; repaleisen, pitkätukkaisen runoilijan, joka
tuppautuu sepittämään dithyrambeja Käkelän perustamisen kunniaksi
varastelemalla muiden säkeitä; ennustajan, jolla on iso oraakkelikirja
kainalossa; maanmittarin, joka tulee koneineen ja tahtoo antaa
tärkeitä, tulevan kaupungin asemakaavaa koskevia ohjeita; pöyhkeän
komissaarin, joka saapuu ilmoittamaan ateenalaisten tahtoa; ja
asetusten kauppiaan, joka ilmestyy myymään jäljennöksiä Ateenan
kansankokousten päätöksistä. Reipas ja sukkela Neuvokas antaa heille
kaikille ansion mukaan, pieksäen heidät, mikä on varmaan ollut Ateenan
rahvaan mieleen, sillä juuri tällaiset loiset olivat kaikkien
vastuksina. Seuraa toinen parabasis, jossa äskeinen ilveily taas
muuttuu kauniiksi runoudeksi. Linnun muotoinen sanansaattaja tulee
kertomaan rakennustyön edistymisestä, ja vielä toinen siitä, että
Käkelän läpi on huomaamatta päässyt pujahtamaan joku siivekäs jumala.
Zeuksen lähettiläs Iris tuleekin ilmoittamaan, että ihmisten pitää
uhrata jumalille; nämä eivät näet enää ole saaneet nauttia uhrisavusta,
Käkelä kun nyt estää tuoksun nousun taivaaseen. Muutamalla nasevalla
hävyttömyydellä Neuvokas nolaa Iris-neidon, joka hämillään lentää
tiehensä. Ihmiset ovat kuulleet ihannekaupungin perustamisesta ja
sanantuoja ilmoittaa heidän tuhansin lähteneen sinne, jolloin
Neuvokkaalle tulee kiire varustamaan heitä varten höyheniä. Ensiksi
tulee Tuhlaajapoika toivoen lintujen valtakunnassa saavansa kuristaa
isänsä ja periä hänen omaisuutensa, mutta kuulee, että sielläkin täytyy
päinvastoin pitää huolta vanhemmistaan, saa kilven ja miekan, ja
poistuu muuttuneena. Runoilija Kinesias toivoo siellä tulevansa täysin
ymmärretyksi. Sykophantti (ilmiantaja) haluaa siipiä ehtiäkseen
vakoilla niin paljon kuin suinkin. Molemmat saavat katsojain iloksi
ansion mukaan. Nyt saapuu Prometheus, jolla on vanhaa kaunaa Zeusta
vastaan, ilmoittamaan, että tämän vallan päivät ovat luetut, kun ei
uhrinkäryä enää tunnukaan: ellei hän saa paastoa loppumaan, uhkaavat
mongertavat barbaarijumalat tehdä kapinan. Samalla tulee Zeuksen
lähetystö: Poseidon, Herakles ja kamalasti mongertava barbaarijumala
Triballos (olemme kuulevinamme ateenalaisten naurun), vaatimaan
uhriesteiden poistamista. Mutta Neuvokas ei ole heitä aluksi
huomaavinaan, vaan paistaa makeita ruokia, joiden tuoksu saa Herakleen
unohtamaan arvokkuutensa ja velvollisuutensa. Kun Triballoksen
mongerrus aina selitetään suostumukseksi Neuvokkaan ja Herakleen
esityksiin, on lopputulos selvä: Zeus luovuttaa Neuvokkaalle
valtikkansa ja puolisoksi Basileian, so. valtansa. Näytelmä päättyy
Neuvokkaan ja Basileian hääkulkueeseen.

Jo selostus osoittaa, ettei kirjailijan mielikuvitus tunne esteitä,
vaan luo ja tuo lintukansan ja -kaupungin selvästi nähtäväksemme. Hän
vaihtaa sävynsä vaivattomasti pilasta, satiirisista letkauksista, joita
on runsaasti samaan tapaan kuin nykyajan "katsauksissa", "revyissä", ja
komiikasta herkän runolliseksi, jopa vakavaksi. Koko ajan aavistamme
runoilijan tarkoittavan vaillinaista, puutteellista ja turmeltunutta
yhteiskuntaansa, ja haaveilevan ihannekaupungista, jota ei voida
perustaa maahan eikä taivaaseen, vaan lintujen valtakuntaan niiden
välille l. siis ilmaan. Mutta niinpä se onkin saavuttamaton haave.
Aristophanes ihailee kansallisen nousun yksimielistä Ateenaa ja toivoo
sellaisen ajan palaavan, kykenemättä käsittämään sitä, mikä oli hänen
aikansa aatteiden taistelussa positiivista. Tästä seuraa, että hän oli
hyvä sensori ja pilkkaaja, mutta kykenemätön johtamaan kansaansa
eteenpäin. Hänen näytelmänsä painettiin Venetsiassa 1498.

9

Vanha attikalainen komedia oli niin erikois-ateenalainen ilmiö, ettei
sillä ole ollut sanottavaa vaikutusta myöhemmän ajan huvinäytelmään.
Ns. keskikomedia, joka oli suosittu Aristophaneen ajoilta, n. 400
alkaen, aina Ateenan itsenäisyyden loppuun (338) saakka, on meille
lähemmin tuntematon, ainoatakaan tähän aikakauteen kuuluvaa näytelmää
kun ei ole säilynyt, ellei sellaisena pidetä jo Aristophaneen Plutosta.
37 kirjailijanimeä mainitaan. Tiedetään, ettei kuoroa enää ollut ja
että näytelmät olivat ns. tapakomedioja, joissa oli vakinaisia
tyyppejä: sotilaita, loisia, elostelijoita ja porttoja sekä itserakas
kokki. Kehitys oli saanut tämän käänteen siksi, että näytelmien
poleeminen aikalaisiin kohdistuva letkauttelusävy oli kielletty.

Uusi komedia oli keskikomedian kehittyvää jatkoa, jolla oli
täsmälliset tyyppinsä: saita ja pahantuulinen isä, jota usein petetään;
portto, joka on väliin ahne ja halpamainen, joskus Kamelianaisen tapaan
tunteellinen, jalo ja uhrautuva; ankarasti kohdeltu poika, joka ei
tahdo mitenkään suostua isän ehdottamaan avioliittoon, koska on
uskollisesti rakastunut toisaalle; viekas orja, joka auttaa nuorta
herraansa, pettää isää ja järjestelee juonen kaikki langat, mikäli
viimemainittu tehtävä ei ole joutunut parasiitin huollettavaksi; julma
tyttökauppias; ja kerskaileva sotilas. Kun vaimo ja tyttäret olivat
kreikkalaisilla suljetut kodin eristyneisyyteen, ei heitä
huvinäytelmässäkään esiinny. Yleistaso on matala, aineellinen ja
siveetön, juonen sommittelu köyhä. Portto todetaan usein vapaaksi
Ateenan neidoksi ja voi siis mennä avioliittoon. Eräissä Menandroksen
hilarotragedioissa on taso kuitenkin korkeampi; hänen tällaiset
komediansa voi historiallisesti yhdistää sellaisiin tragedioihin kuin
Euripideen Alkestis ja Ion; ne lähentelevät uuden ajan ns. "kyynelöivää
komediaa" (comédie larmoyante). 64 kirjailijaa mainitaan; heistä oli
kuuluisin Menandros (342-291), jonka näytelmistä on säilynyt
Terentiuksen käännöksinä neljä ja sitä paitsi katkelmia. Viimeisenä
tämän alan edustajana pidetään Poseidippos nimistä kirjailijaa, joka
eli noin 280.

Uudella komedialla on ollut myöhempään huvinäytelmään ratkaiseva
vaikutus. Se tuli ensin tunnetuksi ja suosituksi Roomassa, josta
Plautus ja Terentius välittivät sen eteenpäin, renessanssiin.
Viimemainitun kansanteatteri, jota myös Shakespeare edustaa, käytti
uuden komedian aiheita. Molièren välityksellä se valloitti Euroopan
kaikki näyttämöt, vaikuttaen herättävästi eri maiden kansallisen
komedian syntyyn. Sen aiheet uusiutuvat usein vielä nykypäivienkin
huvinäytelmissä.

IV. TIEDE.

1

Palaten takaisin esi-attikalaiseen aikakauteen, niihin varhaisiin
vuosisatoihin, joina hedelmällinen aiolialais-joonialainen henki loi
epiikan, elegian ja jambin, selostamme lyhyesti myös joonialaisten
ajattelun tuloksia. Olemme maininneet homerolaisen maailmankuvan;
joonialaisten mielikuvitus ei ajanpitkään tyytynyt siihen, vaan rupesi
tutkimaan sitä tarkemmin, varsinkin pohtien maailman syntyä. Mutta se
ei, kuten esim. indialaiset, vaipunut elämän alkuperän mystilliseen
hautomiseen, tai kuten hebrealaiset ihmisen ja Jumalan siveellisen
suhteen mietiskelyyn, vaan käsitteli kysymystä ihmisen ulkopuolella,
raittiin ajattelun logiikalla, fyysillisenä ongelmana. Kreikkalaisten
ensimmäinen filosofi Thales (n. 640-546), kotoisin Miletoksesta,
heidän mittausoppinsa, tähtitieteensä ja filosofiansa perustaja,
otaksui kaiken syntyneen vedestä, koska oli todennut veden
välttämättömyyden elolliselle. Hänen oppilaansa Anaksimandros
(611-547) tuli siihen päätelmään, että kaiken alkuna (arkhe) on
loputon, rajaton aine (apeiron), joka ei vanhentunut eikä vähentynyt,
vaan aina synnytti uutta elämää. Ephesolainen Herakleitos
(n. 540-475) totesi, että kaikki on muuttuvaista, että "ihminen ui vain
yhden kerran samassa virrassa"; muuttuminen tapahtuu togros-nimisen
"maailmanjärjen" mukaan; tämä on "elävää tulta", joka on kaiken
"perusaine". Herakleitoksen ajattelu on huomattavasti vaikuttanut uuden
ajan filosofiaan. Klazomenaista kotoisin oleva Anaksagoras
(n. 500-428), joka toi joonialaisten filosofian Ateenaan, opetti kaiken
olevaisen rakentuneen rajattoman pienistä osasista, joiden muodostaman
alkukaaoksen "järjestävä henki" on muovannut kosmokseksi; täten hänestä
tuli atomiopin perustaja.

Tämä loogillinen ajattelu oli omiaan viemään vastarintaan silloista
ihmisenmuotoisten monien jumalain palvelusta kohtaan: Anaksagoraan
täytyi tämän vuoksi poistua Ateenasta ja kolophonilainen Ksenophanes
(n. 550) vietti suurimman osan elämäänsä maanpaossa, koska hänen
monoteistinen, ihanteellinen käsityksensä oli kokonaan ristiriidassa
vallitsevan uskontomuodon kanssa. Mutta samalla kuin joonialainen
filosofia näin vapautui alkeellisista uskonnollisista mielikuvista, se
myös muuttui ratsionalistiseksi, rajoittaen ihmishengen mystillisen
elämän kaipuuta. Samoin kuin 1700-luvun ratsionalismi, sekin tämän
vuoksi herätti rinnalleen mystillisiä liikkeitä: traakialaisperäisen
"orphilaisen veljeskunnan", jonka Eleusiin mysterioissa kuvastuvissa
menoissa puhtauden ja pyhityksen saavuttamiseksi, askeettisissa
elämäntavoissa, uhreissa ja opeissa on paljon uskonnon historian
kannalta varteenotettavaa; filosofi Parmenideen oppeja noudattavat
elealaiset (Grecia Magnassa olevan Elean kaupungin mukaan), jotka
väittivät, että "kaikki on yhtä" ja että me voimme tunkea tämän yhden
olevaisen perille vain ajattelun kautta; ja ns. pythagoralaiset, jotka
askeettisuutensa ohella olivat myös filosofis-fyysillisten ongelmain
mietiskelijöitä, asettaen kaiken pohjaksi lukusuhteet ja siten
aavistaen luonnonlakien matemaattisuuden. Viimemainitun liikkeen
perustaja oli Samos-saarelta kotoisin oleva Pythagoras (n. 582-500),
joka eli tärkeimmän osan ikäänsä Krotonissa, Etelä-Italiassa.

Joonialaisten filosofien ajatuksissa voi kuvastua sitä tietoa, minkä
keskuksia olivat Egypti ja Babylonia. Maailmankuva rupesi vapautumaan
homerolaisesta alkeellisuudesta myös yhä kehittyvän tähtitieteen
johdosta: pythagoralaiset ovat ensiksi esittäneet sen otaksuman, että
Maa on pallon muotoinen. Maantieteen alkeet kehittyivät sikäli kuin
matkustelu eri maihin vilkastui. Vanhoista jumalien ja sankarien
sukuluetteloista sekä eepillisistä kaupunkien perustamis- ym.
tarinoista syntyi historian alkio, ns. logografien kirjallisuus:
miletolainen Hekataios (n. 500) mainitaan ensimmäisenä, joka on
teoksessaan Historiat (Historiai) koettanut erottaa myyttiä ja
historiaa toisistaan. Hänen nimeensä on liitetty maantieteellinen
kuvaileva teos Matkoja maan ympäri (Ges periodos).

2

Seuratessamme filosofian historiaa tulemme siis Anaksagoraan mukana
Ateenaan. Mutta täällä toteamme aluksi, etteivät ateenalaiset
tarvinneet valtionsa hoidossa metafysiikkaa, vaan puhujan viisautta,
jolla asiat saataisiin "hoidetuiksi" kansankokouksissa. Tyydyttämään
tätä tarvetta ilmestyi nyt erikoisia "viisauden opettajia",
"sofisteja", jotka maksusta antoivat opetusta välttämättömäksi
käyneessä puhetaidossa l. retoriikassa. Kuuluisan attikalaisen
retoriikan luojia ovat joonialainen Protagoras (n. 481-411), ja
sisilialainen Gorgias (n. 483-375), Platonin samannimisen dialogin
päähenkilö. Reetorien kielenkäyttö kehittyi vähitellen huolelliseksi,
perin yksityiskohtaisten kauneus- ja loogillisuuslakien säätelemäksi,
niin että suorasanaisen esityksen rakentaminen lopuksi oli yhtä tarkkaa
kuin runouden sepittäminen. Mm. alku- ja loppusointujenkin käyttämistä
ja sanojen järjestämistä määrättyyn tahtiin pidettiin tärkeänä. Täten
sujuvaksi ja kauniiksi, jopa taiturimaiseksi kehittynyt attikalainen
murre tuli vallitsevaksi koko Hellaan proosassa. Retoriikka astui
lopuksi runouden sijalle, tyydyttäen kauneuskaipuuta lauseittensa ja
sanojensa kaiulla. Sen säilyneiden tuotteiden esimerkki on
huomattavasti vaikuttanut Euroopan johtavien sivistyskielien tyyliin.
Kuuluisimpia Ateenan puhujista, reetoreista, oli Isokrates (436-338),
josta Platon, kuten Sokrateen lausunto Phaidros-dialogissa osoittaa,
toivoi paljon, ja joka toimi kansanvallan palauttamisen jälkeen (403)
kymmenen vuotta puheiden kirjoittajana Ateenan oikeuksissa, häneltä kun
puuttuivat puhujan välttämättömät ulkonaiset edellytykset. 392 hän
perusti puhujakoulun, jossa opetti, miten loogillinen ja samalla
taiteellinen puhe oli rakennettava, ja johon saapui oppilaita sekä
Mustanmeren siirtokunnista että Sisiliasta saakka. Poliittisena
kirjailijana hän oli myös huomattava, ajaen elämänaatteenaan
kreikkalaisten yhtyneiden voimien hyökkäystä Aasiaan; siitä syntyvä
kansallinen innostus oli parantava siveellisesti turmeltuneet olot.
Aiskhines (389-314), alkuaan näyttelijä, sotilas ja virkamies,
Makedonian politiikan vastustaja, muuttui 347 Philippoksen ystäväksi,
ruveten voimakkaalla puhetaidollaan ajamaan tämän etuja. Hänet
kuitenkin voitti vielä suurempi puhuja, Demosthenes, ja hän poistui
vapaaehtoisesti maanpakoon, jossa kuoli. Suurin ja tunnetuin
attikalaisista puhujista olikin Demosthenes (384-322), ihanteellinen
isänmaanystävä, ja johdonmukainen valtiomies, kuuluisa varsinkin
puheistaan Philipposta vastaan, historiasta mainehikas Ateenan
itsenäisyyden marttyyri.

Harjoittaessaan ja tutkiessaan puhetaitoa sofistit asian luonnosta
johtuen erikoisesti kohdistivat huomionsa logiikkaan, jolla
joonialaisten luonnonfilosofia oli luotu, ruveten sillä pian kuin
terävällä aseella koettelemaan kaikkea olevaista ja sen kestävyyttä.
Tämä johti siihen, mikä on "sofismin" nykyaikainen merkitys: hiuksia
halkoviin, rikkiviisaisiin päätelmiin, joilla näennäisesti voitiin
järkyttää tavallisimmatkin kokemukseen perustuvat tosiasiat.
Tällaisella ajatustoiminnalla, joka erehdyttävästi muistuttaa keskiajan
skolastiikasta, oli käytännössä vain repivä, kielteinen merkitys.
Kykenemättä rakentamaan mitään se irroitti ateenalaiset entisistä
uskomuksista, joita kyllä valtion ja suuren yleisön ennallaan pysyneen
taikauskon vuoksi edelleen tarkoin noudatettiin ja vaadittiin
noudatettaviksi, tehden heistä materialisteja jokseenkin samoin kuin
1700-luvun valistusfilosofia aikansa sivistyneistä. Mutta se oli silti
totuuteen pyrkivän hengen oire, ja saattoi löytää edustajakseen ja
arvostelijakseen henkilön, joka osasi ohjata siinä piilevän pyrkimyksen
positiiviseen suuntaan. Tällainen aikansa edelle ehtinyt
persoonallisuus oli Sokrates.

Sokrates (469-399) vie meidät samalle totuuden etsimisen tasolle,
josta aikaisemmin olemme tavanneet Buddhan ja Kungfutsen. Hän oli
kuvanveistäjän ja kätilön poika, ulkomuodoltaan ruma ja kömpelö, sai
Ateenan nuorukaisten tavallisen kasvatuksen, so. opetusta
äidinkielessä, voimistelussa ja musiikissa, ja perehtyi itse myöhemmin
mittausoppiin, tähtitieteeseen, joonialaisten filosofiaan ja sofistien
logiikkaan. Ammatikseen hän valitsi kuvanveiston, mutta hylkäsi sen;
antautuakseen oraakkelien, unien ja merkkien – kuten uskoi –
osoittamaan jumalalliseen kutsumukseen, so. kansalaistensa vapaaseen
kasvattamiseen. Hän täytti tunnontarkasti kansalaisvelvollisuutensa,
palvellen mm. hopliittina kolmella sotaretkellä, mutta ei pyrkinyt
poliittisiin tai virka-asemiin, joista arveli koituvan siveellisiä
kiusauksia. Useat Ateenan huomattavimmista henkilöistä olivat hänen
läheisiä ystäviänsä. Elämänsä hän vietti mitä vaatimattomimmin,
noudattaen sisäisen äänensä, daimonionin, käskyjä. Tällainen oli
lyhyimmiten kuvattuna henkilö, jonka ateenalaiset runoilijan, nahkurin
ja puhujan ilmiannosta tuomitsivat kuolemaan valtiolle vaarallisena
jumalien kieltäjänä ja nuorison turmelijana.

Sokrates ei ollut sofisti, "viisauden opettaja", joksi Aristophanes
hänet ylimalkaisesti leimasi, eikä filosofikaan, "viisauden rakastaja",
vaan etupäässä kasvattaja, jonka tehtävänä oli "herättää, kehoittaa ja
nuhdella". Hän hylkäsi sekä joonialaisten luonnonfilosofian, koska
ihmisälyn oli hänen mielestään mahdotonta päästä luonnonlakien perille,
että heidän halunsa "etsiä viisautta sen itsensä vuoksi", mikä sekin
oli pyrkimistä mahdollisuuksien rajan ulkopuolelle, ja käänsi ajattelun
ensi kerran kreikkalaisten keskuudessa, traagillisia runoilijoita
lukuunottamatta, ihmiseen ja nimenomaan hänen siveelliseen
olemukseensa. Kasvatuskeinokseen hän valitsi kuten Buddha keskustelun
(dialektike), koska ei pitänyt oikeana omien mielipiteiden suoraa
opettamista, vaan tahtoi johdattaa oppilaansa itsenäisesti omistetun
tiedon kautta valitsemaan oikeat käsitykset. Hän ei kirjoittanut
mitään, mutta hänen oppilaansa, etenkin Platon ja Ksenophon, ovat
esittäneet teoksissaan hänen ajatuksensa. Platonin kuuluisat dialogit
ovat kirjoittajansa käsitysten värittämiä, mutta Ksenophon, jolla ei
ollut omaa filosofiaa, on todennäköisesti juuri tämän vuoksi tulkinnut
mestarin mielipiteet uskollisimmin; hänen suhteensa Sokrateeseen
muistuttaa Boswellin suhteesta Johnsoniin.

Dialektiikassaan Sokrates pyrki osoittamaan, lyhyesti sanottuna, että
hyve on samaa kuin tieto. Joka on päässyt täydellisen ja oikean tiedon
perille, toimii myös siveellisesti oikein, sillä eihän kukaan tässä
tapauksessa voi pitää siveellisesti väärää itselleen mieluisempana; jos
näin kuitenkin käy, on se merkkinä siitä, että tieto sittenkin on ollut
vajavaista. Sokrates uskoi, koska oli itse harvinaisen lujatahtoinen,
että ihmiselle on mahdollista, jännittäen tahtoansa, saavuttaa itsensä
syvällisellä tarkkaamisella varma oikean oivallus, mikä tekee hänet
siveellisesti tietoiseksi ja muiden arvostelusta riippumattomaksi,
johtaen hänet hyveeseen. Tässä Sokrates lausui siveysopin itsenäisyys-
eli autonomisen perusaatteen. Oivaltaessaan oikean ja valitessaan tämän
tiedon vaikutuksesta hyveen ihminen lisäksi toimii oman onnensa ja
etunsa mukaisesti; tämä on siveysopin autarkkinen peruste, so. hyveen
tie on riittävä palkinto jo sinänsä ja tekee ihmisen sisäisesti
vapaaksi, riippumattomaksi kohtalosta. Näiden käsitystensä mukaisesti
siis Sokrates saattoi sanoa tuomareilleen: "Hyvälle miehelle ei ole
olemassa mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa" ja "Elämä vailla
alinomaista tutkistelua ei ole ihmiselle elämisen arvoinen". Näin
hänestä myös tuli siveysopin, etiikan, perustaja.

Aikansa kielteiseen sofismiin Sokrates suhtautui suunnilleen samoin
kuin Kant valistusajan filosofiaan, so. hän puhdisti, korotti ja käänsi
sen positiiviseksi. Historiallisena henkilönä hän on verrattavissa,
paitsi jo mainittuihin, vielä Jeesus Nasarealaiseen. Yhtäläistä
heissä on se, että molemmat olivat aikakautensa siveellisten ja
ihmisyysihanteiden edustajia. Kumpainenkaan ei kirjoittanut mitään,
mutta heidän "opetuslapsensa" tulkitsivat sittemmin mestarinsa
ajatukset "dialogeissa" ja "evankeliumeissa", joiden keskeinen henkilö
hän on. Molemmat saivat kuolemallaan vahvistaa julistamansa totuudet,
voittaen kuolemansa jälkeen ja myös sen kautta. Kumpainenkaan ei ollut
askeetti, vaan saattoi ottaa osaa jaloon seurusteluun, mutta oli silti
pienentänyt ruumiilliset tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi,
vaipumatta kuitenkaan kerjäläisen asemaan. Erilaista on taas se, että
Sokrates oli etupäässä loogikko, lukuunottamatta mainittua daimonionia,
jonka mystillistä, opastavaa ääntä hän noudatti; ettei hän vähäksynyt
virallisia menoja, joiden tavanomaista noudattamista piti kansalaisen
velvollisuutena, ja joiden "takana" näki oman yhden ainoan jumalansa;
ettei hän vaatinut opetuslapsiltaan uskoa, vaan järkeilyn tietä
saavutettua vakaumusta, so. ennakkoluulotonta totuuden etsimistä; ja
ettei hän siis ollut uskonnon perustaja. Näiltä puolilta katsottuna
Jeesus oli innoituksen täyttämä mystikko; vastarinnassa tavanomaisia
uskonnollisia käsityksiä kohtaan, pitäen siveellistä uudestisyntymistä
tärkeämpänä kuin lain täyttämistä; ehdottoman uskon vaatija; uuden
maailmanuskonnon perustaja. Sokrates oli valtion kansalaisuus-aatteen
elähdyttämä, Jeesus ajatteli sorretun kansan jäsenenä ihmistä yleensä.
Edellisen toiminta tarkoitti huomattavassa määrässä valtion elämän
parantamista, jälkimmäisen yksinomaan ihmisen ja sikäli ihmiskunnan
siveellistä uudestisyntymistä. Erilaisuudet ovat siis suuremmat ja
ratkaisevasti tärkeämmät kuin yhtäläisyydet: kreikkalainen jää
juutalaisen varjoon. Mutta kaikki se, mikä antiikin elämässä on
Sokrateen jälkeen jaloa siveellistä pyrkimystä, juontuu hänestä, ja sen
vuoksi tämä Ateenan vaatimaton kansalainen on maailmanhistorian
suurhenkilöitä.

3

Sokrateen ajatukset johtivat neljän filosofisen koulun syntyyn:
Megarasta kotoisin ollut Euklides lähti siitä, että hyve on tietoa,
ja pyrkien määrittelemään tiedon erotti sen aistimusten ja kokemusten
piiristä ja joutui näin metafyysilliseen mietiskelyyn. Hänen
"kouluansa" sanotaan "megaralaiseksi". Kynosarges nimisessä
gymnasionissa (Ateenassa) opettanut Antisthenes kohdisti huomionsa
Sokrateen keskeisimpään ajatukseen lausuessaan, että ihmisen
tulee ennen kaikkea pyrkiä siveelliseen, sisäiseen vapauteen ja
riippumattomuuteen, ja sitä varten pienentää kaikki tarpeensa vähimpään
mahdolliseen määrään. Täten hän tuli ns. "kyynillisen koulun"
perustajaksi. Kyreneläinen Aristippos opetti, että kun tieto on samaa
kuin hyve, ja lähtö tiedon kautta hyveen tielle tuottaa onnea, meille
on tärkeintä päästä perille, miten saamme tiedon. Se tapahtuu vain
aistimiemme kautta, jotka ovat ainoa väline tätä varten. Mutta
aistimuksemme ovat joko tuskallisia tai ilahduttavia. Meidän tulee siis
järjestää elämämme niin, että aistimuksemme ovat vain viimemainittua
laatua, jolloin toteamme, että elämän päämääränä on oleva välittömästi
koettu aistinnautinto. Tätä on omalla sisäisellä vapaudella,
alistumatta sen orjaksi, käytettävä onnen hankkimiseksi. Näin
Aristippos perusti ns. "kyreneläisen koulun". Poikkeamatta tämän
laajemmin filosofian historiaan esittelemme lopuksi neljäntenä kouluna
sen synteesin ja kehitelmän, jonka runoilijafilosofi Platon loi
Sokrateen ajatusten pohjalla.

Platon (427-347) oli ateenalaista ylimyssukua, Sokrateen oppilas ja
ystävä, aikansa korkeimman sivistyksen tasolla oleva, terävän älyn ja
runoilijan mielikuvituksen omaava nero. Kerrotaan hänen haaveilleen
runoilijan laakereista, mutta hävittäneen säkeensä tutustuttuaan
Sokrateeseen. Tämän kuoleman jälkeen hän lienee oleskellut jonkin aikaa
Megarassa. Perinne kertoo hänen tehneen matkan Egyptiin, Kyreneen ja
Grecia Magnaan, Syrakusaan, jonka valtias Dionysos I ja tämän
sukulainen Dion olivat hänen suosijoitaan, kunnes tyranni riitautui
filosofin kanssa ja toimitti hänet kotimatkalle. Vanhoilla päivillään
olisi Platonin pitänyt käydä vielä kaksi kertaa Syrakusassa, jonka
tyranneja koetti innostaa oppiensa toteuttamiseen. Näitä perinteitä ei
ole kuitenkaan voitu tarkistaa. Sokrateen kuoleman jälkeen hän rupesi
opettamaan Akademos-sankarille pyhitetyssä lehdossa (> akademia),
aluksi tarkoituksena esittää Sokrateen ajatukset oikein ja puhdistaa
hänen muistonsa, ja sitten yhä enemmän kehittyen itsenäiseksi
filosofiksi. Ajatuksensa hän puki dialogien muotoon, joiden
keskushenkilönä on Sokrates. Niitä on 24 ja ovat ne kaikki säilyneet
(Kritias vaillinaisena). Platonin teokset painettiin ensi kerran
Venetsiassa 1513. Seuraavassa luomme lyhyen katsauksen niiden
pääsisällykseen.

Ensimmäisessä ryhmässä (Lakhes, Kharmides ja Lysis) käsitellään
urhouden, vaatimattomuuden ja ystävyyden olemusta, ja osoitetaan,
kuinka vaikeaa, jopa mahdotonta, on niiden täsmällinen määrittely.
Tietoisen ja itsetiedottoman hyveellisyyden ero todetaan, mutta samalla
pyritään Sokrateen käsitykseen, että tieto ja hyve on samaa. Mistä siis
johtuu mainittujen henkilöiden hyveellisyys, joka ollen itsetiedotonta
ei voi perustua tietoon? Sokrates vastaa: "Hyvettä ei voida opettaa;
se, mitä tavallisesti pidetään hyveenä, syntyy itsestään tai saadaan
innoituksen kautta itsetiedottomasti". Tämä on väittelyn aiheena myös
toisessa ryhmässä (Protagoras, Io ja Menos).

Kolmas ryhmä (Euthyphron, Apologia, Kriton ja Phaidon) käsittelee
Sokrateen syytteen ja tuomion yhteydessä heränneitä kysymyksiä: (1)
hurskauden olemusta, uskonnon ja hyveellisyyden osoittamista samaksi,
niinkuin Pindaros, Aiskhylos ja Sophokles olivat aavistaneet, ja
oikeata jumalanpalvelusta, jollaiseksi ymmärrämme Sokrateen tunnustavan
vain sen, mikä suoritetaan hengessä ja totuudessa; (2) Sokrateen
puolustautumista oikeudessa, jolloin hän esittää elämänsä ja
mielipiteensä, väittelee syyttäjiensä kanssa, ja osoittaa, ettei hän
pelkää kuolemaa, vaan tahtoo totella mieluummin Jumalaa kuin ihmisiä;
(3) totuudenrakkautta ja hyvän kansalaisen velvollisuuksia isänmaatansa
kohtaan: Sokrates ei tahdo paeta, koska hänet on tuomittu laillisesti
ja kansalaisen velvollisuus on siinäkin tapauksessa olla lojaali
isänmaansa lakeja kohtaan; (4) sielun kuolemattomuutta: jos sielu on
puhdas, se lähtee näkymättömään maailmaan, mutta jos se on saastunut
ruumiin yhteydessä, se viipyy maan läheisyydessä syntyäkseen uudelleen
jossakin alemmassa muodossa; olevaisen alkusyytä: Sokrates on luopunut
luonnonfilosofeista ja ruvennut etsimään ei kaikkeuden alkusyytä
itseään, vaan sen kuvaa sielun maailmasta, johon aatteet, ideat, esim.
kauneuden idea, heijastuvat.

Phaidonissa siis Platon ensi kerran kohoaa siihen mystilliseen
aatemaailmaan, joka on hänen mietiskelynsä kohteena neljännen ryhmän
dialogeissa (Symposion, Phaidros, Kratylos). Ensinmainittu on
aiheensa vuoksi tullut Platonin kuvitelluista keskusteluista ehkä
kuuluisimmaksi, sillä siinä (Pidoissa) hän käsittelee ensin avoimesti
rakkautta ja sen eri ilmenemismuotoja, mm. poikarakkautta, mutta
osoittaa sitten Sokrateen puheessa, kuinka Eros oikeastaan on
pyrkimystä hyvään ja kauniiseen, kuolemattomuuteen. Sielujen kauneus on
korkeampaa kuin ruumiiden, ja tietojen, ideain, kauneus sitäkin
ylempää; vasta kun tämä on saavutettu ja omaksuttu, on elämä elämisen
arvoista. On siis siirryttävä yhdestä kaikkiin kauniisiin muotoihin,
sitten kauniiseen käytäntöön, ajatuksiin, ja lopuksi yhteen ainoaan
ehdottoman kauneuden ajatukseen, joka on nähtävä sielun silmillä;
silloin meille avautuu "kauneuden rajaton valtameri", me käsitämme
Jumalan ja tulemme kuolemattomiksi. Phaidros käsittelee myös rakkautta,
joka on "jaloa hulluutta". Selittäessään tätä Sokrates vertaa sielua
kaksivaljakkoon: jumalallisilla sieluilla ovat molemmat orhit hyviä,
ihmissieluilla on toinen paha. Ennen tuloaan ihmiseen sielu tuon
levottoman orhin vuoksi menetti siipensä, putosi alas ja otti ihmisen
muodon, joista ylin on filosofin ja alin tyrannin, yhteensä yhdeksän
astetta. Kymmenentuhatta vuotta kuluu, ennenkuin hän voi palata
alkuperäiseen olotilaansa, paitsi siinä tapauksessa, että hän on
filosofi tai jalon rakkauden innoittama. Silloin hän näkee kauneuden,
joka ylläpitää hänessä "jumalallista hulluutta". Dialogin toisessa
osassa Platon selvittelee kantaansa retoriikkaan nähden: Sokrates
vähäksyy kirjoitettuja puheita ja kehoittaa ystäväänsä palaamaan
keskusteluissa kehiteltyyn filosofiaan. Kratylos on irrallinen,
vähäpätöisempi dialogi, käsitellen kielen olemusta ja viitaten vasta
lopussa ideaoppiin.

Viidenteen ryhmään voidaan sijoittaa kuuluisat dialogit Gorgias ja
Valtio. Edellisessä attikalaisen retoriikan isän, sofisti Gorgiaan
väite, että retoriikka on oikeuden asiaa palveleva taide, ja että
vallan salaisuus on vakaumuksen luominen, saa Sokrateen osoittamaan,
ettei niin ole: retoriikka on imartelua, eikä taidetta; vallan
salaisuutena ei ole vakaumuksen luominen. Retoriikkaa tulisi käyttää
vain itsensä syyttämiseen ja oman vihollisensa puolustamiseen. Jos
viattomalle tehdään vääryyttä, niin vika on vääryydentekijän, ja
kasvaa, jos hän pakenee. Valaisemalla näin eri puolilta ehdottoman
oikeuden ylevyyttä Sokrates (Platon) tosiasiassa harjoittaa mitä
ankarinta arvostelua kansansa valtiollista elämää vastaan, jossa asiat
"hoidettiin" puhujain taidolla, oikeuden ja totuuden kustannuksella.

Valtiossa (Politeia) Platon osoittaa, minkälainen oli oleva se
yhteiskunta, jossa oikeus ja filosofit olisivat vallassa. Siinä on
kolme säätyä: ylinnä filosofit l. kaitsijat, joiden on toimittava
valtion johtavana järkenä; sitten auttajat l. sotilaat, joiden oli
puolustettava yhteiskuntaa, ja viimeksi maanviljelijät ja muut
ammattien harjoittajat, joiden on tuotannollaan aineellisesti
ylläpidettävä kaikki. Tunnemme tässä jaossa sielun ja sen vaunujen
eteen valjastetut orhit. Kaikki säädyt kasvatetaan erikoisesti tuleviin
tehtäviinsä. Jos nyt jokainen suorittaa tarkoin osuutensa, on tuloksena
yhteiselämän sopusointu, jossa kaikki viihtyvät. Silloin oikeus on
ylimmällä sijalla, noudatettuna joka kohdassa. Platonin Valtio on
maailmankirjallisuuden ensimmäinen utopistinen teos, jolla on ollut
syvällinen vaikutus yhteiskunnalliseen ajatteluun, ja joka vielä
nykyaikana opettaa valtiota pitämään huolta siveellisistä tehtävistään.

Kuudenteen ryhmään luetaan dialogit Euthydemos (pilaileva esitys
filosofian arvosta ja sofismista), Parmenides (ideaopin vertailua
filosofi Parmenideen oppiin, jonka mukaan tosiolevainen on
yhteydellinen ja iäinen, lähestyttävissä vain ajatuksin), Theaitetos
(tutkimus tiedon olemuksesta, joka erotetaan aistimuksien
välityksestä), Sophistes (jokaisella kieltävällä määritelmällä on
rinnallaan myöntävä; totuuden hienoa olemusta ei pidä määritelmillä
sitoa ja siten estää ajatuksen elinvoimaa ja liikkumisvapautta),
Politikos (tutkimus kuninkaasta, hallittavista ja hallitusmuodoista,
joista paras on perustuslaillinen monarkkia, huonoin tyrannius l.
itsevaltius; tilintekoa kansanvallan väärinkäytöksistä: paras suunta on
voimassa olevien lakien noudattaminen), ja Philebos (tutkimus hyvän
olemuksesta: ei nautinto eikä tieto ole korkeinta hyvää, vaan tämä
rakentuu suhteellisista mitoista, kauneudesta, tosiolevaisesta, älystä,
tieteestä, taiteesta, oikeista mielipiteistä ja puhtaasta nautinnosta).

Seitsemänteen ryhmään luetaan Timaios, joka sisältää valtavan kuvauksen
näkyväisestä maailmasta ja sen luomisesta. Siinä Platon kertoo
Egyptistä saamansa tunnetun Atlantis-tarinan ja legendoja
esihistoriallisesta Ateenasta, joita molempia hän täydentää
Kritias-katkelmassa. Timaios siis on laaja esitys siitä, mille asteelle
kreikkalaisten maailmankuva oli kehittynyt ennen Aristotelesta. –

Platonin viimeinen teos on keskenjäänyt Lait, jossa hän kuin pois
lähtevä lääkäri antaa kirjalliset ohjeet, miten hänen kotiansa ja
perhettänsä on hoidettava: iäkäs ateenalainen keskustelee
lainsäädännöstä lakedaimonilaisen ja kreetalaisen kanssa. Hänen
teoksensa painettiin Venetsiassa 1513.

Kirjallisuuden historiassa on erikoisesti ylläolevan selventäväksi
lisäksi huomautettava, että Platon tulee teoksissaan lausumiensa,
kauneuden ja taiteen olemusta koskevien ajatusten kautta estetiikan
luojaksi. Kaunis ja taide ovat hänen mielestään ensinnäkin kaksi eri
ilmiötä. Kaunis on, kuten varsinkin Pidoista ilmenee, alimmasta
korkeimpaan lueteltuna: muodollista, jonka tunnusmerkkeinä ovat
ulkonainen tarkoituksenmukaisuus, mitanmukaisuus ja sopusuhtaisuus,
yhtenäisyys ja yksinkertaisuus; henkistä, joka on samaa kuin hyve; ja
absoluuttista, ehdotonta, joka on ideain kauneutta. Taide on
jäljittelyä (mimesis), mutta kun ideain maailmaa ei voi jäljitellä,
taide muuttuu vain sitä edustavan valhetodellisuuden esitykseksi ja on
sellaisena vähäarvoista, totuudesta lähtien vasta kolmannella sijalla.
"Runoilijat ovat vain hyveen ja muiden runoissaan käsittelemiensä
asiain varjokuvien jäljittelijöitä, jotka eivät ollenkaan tapaa
totuutta". Taiteen vaikutus on turmiollista, koska se kohdistuu
olemuksemme alhaisempaan, epäjärjelliseen puoleen, kuvaamalla, kuten
varsinkin runous, järjen valvonnan ulkopuolella olevaa tunnekuohua, ja
koska se lahottaa uskonnon ja yhteiskunnan perusteita, levittäessään
kuten Homeros vääriä käsityksiä jumalista, kuolemasta, haudantakaisesta
elämästä jne. Taide kelpaa siis korkeintaan ajanvietteeksi, kuulumatta
terveen valtioelämän tarpeisiin, eikä sillä ole sijaa Platonin
ihannevaltiossa. Tähän hylkäystuomioon Platon päätyy logiikan
pakottamana, vastoin omaa haluansa, sillä hän ilmoittaa kaikesta
huolimatta rakastavansa taidetta. Sopinee tässä yhteydessä mainita,
että Leo Tolstoin mielestä taiteen tuli suoranaisesti edistää ihmisen
siveellistä kohoamista; muuten sitä oli pidettävä turmiollisena. Täten
hän siis asettui taiteeseen nähden omana tarkoituksenaan hylkäävälle,
so. Platonin kannalle. [K.S. Laurila: Johdatus estetiikkaan, jota
olen rohjennut käyttää täten lyhyesti viitatessani Platonin
taidekäsityksiin.]

Platon ei oikeastaan muodostanut ajatuksiaan täsmälliseksi
järjestelmäksi, vaan vapautuen aina edellisestä teoksestaan työskenteli
kuin alusta alkaen joko samansukuisten tai uusien ongelmien
ratkaisussa. Ajattelussaan hänellä oli aseenaan, paitsi Sokrateelta
opittua "järjen voimistelua", loogillista dialektiikkaa, yhtä
paljon myös lennokas, runollinen, totuuteen intuitiivisesti,
näkemyksellisesti pyrkivä mielikuvitus. Huolimatta siitä, että esim.
hänen sietävä käsityksensä luonnonvastaisesta rakkaudesta osoittaa
hänen vielä olleen meille vastenmielisen pakanuuden kannalla, hänen
ideaoppinsa toisaalta ilmaisee hänen kohonneen asteelle, joka on
korkein, mihin ihmisen henki milloinkaan on päässyt janotessaan ja
kuvitellessaan olevaisen takana asuvaa ikuista totuutta, kauneutta ja
hyvyyttä. Nämä ylevät runollisfilosofiset ajatuksensa Platon on pukenut
muotoon, joka osoittaa hänen olleen myös suuri taidekirjailija. Hänen
mahtavan hahmonsa varjo lankeaa koko seuraavaan aikakauteen, muuttuen
keskiaikana salamyhkäisen tiedon lähteeksi ja meidän aikanamme syntyjä
syviä etsivän hengen suurtunnukseksi.

4

Aristoteles (384-322) oli Platonin etevin ja kuuluisin oppilas, jonka
elämäntyöllä on ollut Euroopan kulttuurin kehitykseen syvällinen ja
perustava vaikutus. Hän oli syntynyt Athos-niemellä, Stageiran kylässä,
Makedonian kuninkaan Amyntas II:n henkilääkärin Nikomakhoksen poikana.
Saatuaan isänsä ammatin johdosta luonnon, mm. anatomian tutkimiseen
suuntautuvan kasvatuksen, hän tuli 17-vuotiaana Platonin oppilaaksi.
Ateenassa hän vietti elämänsä toisen jakson, parikymmentä vuotta,
perehtyen Platonin filosofiaan, tähtitieteeseen ja retoriikkaan sekä
yleensä ateenalaisten kulttuuriin. Jo tällöin hän perusti oman koulun,
luennoiden omintakeisesti ja aloittaen omien tieteellisten teosten
kirjoittamisen. Platonin kuoltua 347 alkoi Aristoteleen elämän kolmas
jakso: n. 344 hän matkusti Mysiaan, Atarneuksen hallitsijan Hermeiaan
luo, joka oli hänen "yliopistotoverinsa", ja meni naimisiin tämän
ottotyttären kanssa. Täältä hän Hermeiaan kuoltua muutti ensin
Mityleneen ja sieltä Makedoniaan, Philippoksen hoviin, nuoren
Aleksanterin opettajaksi, jona toimi 343-342. Aristoteleen kerrotaan
luennoineen oppilaalleen monarkkiasta ja siirtomaista, ja tämän
nukkuneenkin opettajansa Ilias päänsä alla. Hän saavutti kuuluisan
oppilaansa ystävyyden, mutta menetti sen elämänsä lopulla sukulaisensa,
Aleksanterin historioitsijan Kallistheneen vuoksi, jota oli suositellut
kuninkaalle. Vaikutusvaltaansa hän käytti kotikylänsä Stageiran
hyväksi, jonka makedonialaiset olivat hävittäneet, toimittaen sen
rakennetuksi uudelleen ja laatien sille hallitusmuodon. N. 334
Aristoteles palasi Ateenaan, jossa, Lykeion (> lyseo) nimisessä
gymnasionissa, käyskennellen sen käytävillä (peripatoi), rupesi
luennoimaan oppilailleen, minkä johdosta hänen "akatemiaansa" alettiin
sanoa "peripateettiseksi" kouluksi. Itse hän oli samalla kertaa
tutkija, lukija, luennoitsija, kirjailija ja kirjojen kokoilija.
Aleksanterin kuoltua 323 ateenalaiset syyttivät häntä siitä, että hän
muka palvoi jumalana ystäväänsä, tyranni Hermeias vainajaa, eli siis
jumalattomuudesta, jolloin hän poistui Khalkiiseen, Euboiaan,
"koska ei halunnut ateenalaisten toista kertaa rikkovan filosofiaa
vastaan". Täällä hän kuoli 322. Hän eli siis synnyltä, asemalta,
työtilaisuuksilta ja saavutuksilta sivistyneen, kunniakkaan, uuraan ja
tulosrikkaan elämän, jonka onnesta ja humaanisista periaatteista hänen
säilynyt testamenttinsa todistaa.

Aristoteleen tuotanto on ollut harvinaisen laaja, käsittäen antiikista
periytyneen tiedon mukaan 146 eri teosta, jotka jakautuivat 400
"kirjaan". Säilynyt on, paitsi sirpaleita, 47, jotka voidaan jakaa
seuraavasti: (1) loogilliset, 6, sisältäen logiikan perustiedon;
niistä on käytetty yhteisnimeä Organon (väline), koska logiikka on se
väline, jolla tietoon tungetaan; (2) fyysilliset, 26, sisältäen
aristotelelaiset käsitykset luonnontieteen yleisistä perusteista,
tähtitieteestä, sielusta, ihmisen fyysillisen elämän ilmiöistä,
eläimistä, kasveista, väreistä jne.; näistä ovat kuuluisimmat Taivaasta
(Peri ouranou), Sielusta (Peri psykhes), Eläinten historiasta (Peri ta
zoa historiai) ja Kasveista (Peri phyton); (3) sekalaiset, 4,
sisältäen tutkimuksia eri aloilta; (4) metafyysilliset, 1, sisältäen
Metafysiikan (Ta meta ta physika); (5) käytännölliset, 6, sisältäen
esityksen siveysopista (Nikomakhoksen etiikan – Ethika Nikomakheia)
[Nikomakhos oli Aristoteleen poika] ja valtiosta (Politika) ym.; (6)
taidetta koskevat, 3, nim. kaksi puhetaitoa ja yksi runoutta koskeva
(Runoudesta – Peri poietikes); ja (7) historialliset, 1, nim.
esityksen Ateenalaisten valtiomuodosta (Athenaion politeia). Täyttä
varmuutta ei ole siitä, että kaikki nämä teokset olisivat periytyneet
Aristoteleen itsensä antamassa sanamuodossa, mutta kyllä siitä, että ne
luotettavasti tekevät selkoa peripateetikkojen filosofian tuloksista.
Ne eivät ole dialogeja, vaan selittäviä ja todistelevia tieteellisiä
tutkimuksia. Ne ovat säilyneet aivan sattumalta, joutuen ensin
Vähään-Aasiaan, jossa ehtivät jo melkoisesti turmeltua, kunnes eräs
kirjain kokoilija toi ne Ateenaan, josta Sulla vei ne v. 86 e.Kr.
Roomaan. Arabialaisten filosofian yhteydessä on kuvattu niiden
vaikutusta sitä tietä keskiaikaan. Niiden tutkiminen alkuperäisinä
alkaa renessanssin aikana. Ateenalaisten valtiomuoto on löydetty vasta
1891.

Aristoteles ei ollut runoilija kuten Platon, vaan kokemusperäinen
tiedemies, joka tutkimalla yksityisiä ilmiöitä koetti saada selville
niiden takana hallitsevan yleispätevän lain. Hän oli siis nykyaikaisen,
induktiivisen tutkimusmenetelmän perustaja, ja viaton siihen, että
hänen teoksensa, etupäässä Organon, tulivat keskiajalla kuin tieteen
viimeisenä sanana deduktiivisen todistelun lähtökohdiksi. Tästä johtuu
myös, että hän on filosofina tavallaan oppi-isänsä vastakohta:
Platonille on todellisuutta vain olevaisen takana asuva yleispätevä
idea, jonka kuva tai heijastus yksilöllisesti olevainen on; hän siirtää
siten lopullisen totuuden yliluonnollisen alueelle; Aristoteleelle on
todellisuutta kaikki yksilöllisesti olevainen olipa se luonnollista tai
yliluonnollista. Hän jakaa sen kolmeen päälajiin: luontoon, Jumalaan ja
ihmiseen. Luonto rakentuu luonnonesineistä ja ne taas aineesta ja
aineettomasta osasta (eidos). Luonnollinen maailma on iankaikkinen,
pyrkien yhä enemmän aineen "hengistymiseen" päämääränä Jumala. Tämä on
yliluonnollisesi kaiken yläpuolella, maailman kehien ja niissä kiinni
olevien taivaankappaleiden liikuttaja jotka taas voimallaan
aikaansaavat luonnon liikunnon, so. elämän. Mutta hän ei ole mekaaninen
voima, vaan perussyy, iankaikkinen elävä olento, hyvyys, äly, ja siten
myös kokonaan aineeton yksilö. Ihminen rakentuu kuten muutkin
luonnonesineet aineesta ja aineettomasta olevaisesta, mutta aine on
hänessä orgaanista, ja aineeton osa sitä vastaavaa olevaista, jota
sanomme sieluksi. Muista orgaanisista ja sielullisista yksilöistä
ihmisen erottaa hänellä yksin oleva järki (logos) eli äly (nous), joka
ainoastaan on Jumalasta peräisin ja kuolematon. Tämän vuoksi ihminen
muodostaa oman erikoisryhmänsä. Tämä filosofia sisältyy Aristoteleen
Metafysiikkaan.

Ihmisen älyn liikunta on kolmea laatua: ajattelua (theoria), kävtäntöä
(praksis) ja toimintaa (poiesis). Ensinmainittu on tiedon hankintaa:
(1) aistin (aisthesis) ottaa vastaan vaikutelman; (2) muisti (mneme)
säilyttää sen; (3) kokemus (empeiria) vertaa vaikutelmia; (4) äly
(nous) toteaa yleislain. Praksis sisältää yksilön ja valtion
siveysopin: hyve on järjenmukaista sielun toimintaa, so.
äärimmäisyyksien karttamista ja oikean keskitien etsimistä ja
noudattamista; valtion kansalaisen tulee pyrkiä hallitsemaan ja alistua
hallittavaksi hyveen ohjeiden mukaisesti; kansalaisen yksilönä
saavuttama onni on myös valtion onni. Oikea hallitus pyrkii yhteis-,
harhaperusteilla toimiva hallitus vain omaan hyväänsä; edelliseen
kuuluvat valistunut monarkkia, ylimys- ja tasavalta, jälkimmäiseen
demokratia, harvain- ja tyrannivalta. Käsitellessään helleenien
etevämmyyttä muiden kansain rinnalla Aristoteles otaksuu siinä
ilmenevän ilmaston ja olosuhteiden vaikutusta, lausuen siis ajatuksia,
joilla tuli olemaan Montesquieun kehittäminä suuri merkitys
1700-luvulla romantiikan alkaessa. Nämä asiat Aristoteles selittää
pääasiallisesti teoksissaan Sielusta, Nikomakhoksen etiikka, ja
Politiikka. Kolmas, toimintaa käsittelevä ryhmä on sitten se johon
kuuluu mm. runous. Aristoteleen esteettiset mielipiteet sisältyvät
hänen Poetiikkaansa, Politiikkaansa, Retoriikkaansa ja Ongelmiinsa
(sekalaisiin kuuluva teos).

Aristoteles erottaa hyvän ja kauniin, joista edellinen ilmenee vain
toiminnassa, jälkimmäinen "myös liikkumattomassa". Kauniin alue on siis
laajempi. Kauniin tärkeimmät muodot ovat "järjestys, sopusuhtaisuus ja
rajoitus", so. ollakseen kaunis, yksilön, esineen, ilmiön tulee olla
ulospäin selvärajainen, sisäisesti eheä ja täydellinen, siten
rakennettu, että osan poistaminen särkee kokonaisuuden, ja osiensa
sijoitukselta ja yleisiltä linjoiltansa tasapainoinen: kokonaisuus,
jossa erilaisuudet sointuvat yhteen. Lisäksi se ei saa olla liian
pieni, koska se silloin ei voi mitättömyytensä vuoksi, häipyen
ympäristöönsä, olla kaunis, eikä myös liian suuri, koska sitä ei
silloin voi kerralla tajuntaansa omistaa eikä siis saada
kokonaisvaikutusta. Ylläsanottua yleensä pidetään Aristoteleen
käsityksenä varsinaisesta kauniista, huolimatta siitä, että hän
Retoriikassaan lausuu siitä eroavia ajatuksia. Taidetta hän pitää
Platonin tavoin "jäljittelynä", mutta tämä hänen mielestään siten
paljastaa kohteensa syvimmän aatteellisen olemuksen, so. idealisoi sen.
Se on siis, päinvastoin kuin Platonilla, todellisuutta korkeammalla,
lähempänä totuutta, ideaa. Näin se voi olla tositiedon saavuttamisen
välineenä sekä luojalleen että vastaanottajilleen: "Runous on
filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia", koska se esittää yleistä
eikä yksilöllistä. Sen vaikutusta vastaanottajiin Aristoteles selittää
puhuessaan musiikista, jolla on hänen mielestään merkitystä huvina,
siveellisenä virkistyksenä, ja jalona harrastuksena (diagoge). Tämä
osoittaa, kuinka tärkeäksi hän arvostaa taiteen yleensä. Taiteeksi
Aristoteles muuten hyväksyy vain eepillisen ja draamallisen runouden
(ilmeisesti viimemainittuun kuuluvana, sitä mainitsematta, lyriikan),
näyttämötaiteen, musiikin ja tanssin, ja inhimillisiä aiheita esittävät
kuvaamataiteet. Taiteen hän jakaa sen mukaan, millä keinoin, mitä ja
miten esitetään. Aiheita on kolmenlaisia: yleviä, keskinkertaisia ja
alhaisia luonteita, mikä johtaa murhe- ja huvinäytelmän erottamiseen.
Esitystavasta johtuu eepoksen ja draaman ero. Runous on tämän mukaan
luonteiden ja sieluntilojen jäljittelevää esittämistä sanan ja kuvien
avulla, so. havainnollisesti (ei siis käsitteellisesti), ja ilmiöiden
peruslakien paljastamista, (ei siis yksityiskohtien kuten esim.
proosahistoria). Aristoteleen käsityksen tragediasta olemme jo
aikaisemmin esittäneet.

Lopuksi mainittakoon Aristoteleen maailmankuva, koska se sellaisenaan
periytyi 1700-luvulle saakka ja oli keskiaikaisen maailmankatsomuksen
perustus. Maailman keskuksena on liikkumaton, pallon muotoinen Maa,
ensimmäinen alkuaine, jota ympäröivät jäljelläolevien elementtien:
veden, ilman ja tulen, kehät; näiden jälkeen seuraa viidentenä
alkuaineena eetteri (quinta essentia, "viides olevainen", kuten
keskiaikana sanottiin). Eetterimeressä pyörivät eri suuntiin
Maa-keskeiset, pallomaiset kehät l. sfäärit, joissa kiertotähdet olivat
kiinni; näitä kehiä oli aluksi 10, nim. Kuun, Merkuriuksen, Venuksen,
Auringon, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen, kiintotähtien,
kristallitaivaan ja "äärimmäisenä liikkuvan" (Primum mobile) kehät,
joista viimemainittu oli maailman ulkokuori; sen takana vallitsi
"hiomaton kaaos", kuten Milton sanoi. Aristoteles kuvitteli kehiä
olevan kaikkiaan 55. Maailmankuvan olivat pääpiirteissään tällaiseksi
kehittäneet jo Platon ja varsinkin hänen oppilaansa Eudoksos. Se on
vielä Miltonin Kadotetun Paratiisin pohjapiirustuksena.

Peripateettisen koulun johtajaksi tuli Aristoteleen jälkeen lesbolainen
Theophrastos (372-287), jonka teos Siveellisiä luonteita (Ethikoi
kharakteres) – kokoelma lyhyitä, terävästi piirrettyjä luonnekuvia,
joka huomattavasti vaikutti uusattikalaisen luonnekomedian syntyyn
– sai uuden ajan kirjallisuudessa tärkeän sijan ja paljon
jäljittelijöitä, esim. ranskalaisen La Bruyèren (1688). Aristoteleen
teokset painettiin Venetsiassa 1495-1498.

5

Lopetamme esityksen kreikkalaisten filosofiasta lyhyesti mainitsemalla
ne kaksi "koulua", epikurolaisen ja stoalaisen, joilla oli niin
tärkeä vaikutus hellenistisen ajan siveellisiin katsomuksiin ja jotka
vieläkin antavat nimen sille tavalle, miten ihmiset elämään
suhtautuvat. Epikuros (342-270) oli kotoisin Samoksesta, mutta
syntyisin attikalaisesta suvusta, opiskeli Akatemiassa ja vaikutti
Ateenassa v:sta 307 alkaen kuolemaansa saakka sivistyneen, ihailevan
oppilasjoukon kunnioittamana. Hänen johtamansa "lahkon" elämäntapa oli
äärimmäisen yksinkertaista ja vaatimatonta, esim. pienenkin viini- ja
juustoannoksen jo ollessa ylellisyyttä. Epikuroksen siveysopin
lähtökohta on Aristippoksen aistimuskanta ja nautintofilosofia; hänkin
pitää mielihyvää elämän korkeimpana päämääränä, mutta ei siten, että
siihen pyrittäisiin hetkellisillä aistillisilla nautinnoilla, vaan
siten, että viisaalla ja vanhurskaalla elämäntaidolla hankitaan
pysyväistä hyvinvointia ja koetetaan välttää kaikkea, mikä tuottaa
tuskaa. Luonnonfilosofiassaan Epikuros palasi Demokritoksen
materialistiseen atomioppiin, jonka mukaan oli olemassa vain atomeja ja
tyhjä avaruus, sielunkin muodostuessa atomeista. Epikuros opetti
samoin, pyrkien hävittämään Platonin ja Aristoteleen opeissa
vallitsevan aineen ja hengen vastakohtaisuuden, ihmisen riippuvaisuuden
jumalista ja kohtalosta, ja siten myös hänen kuolemanpelkonsa.

Stoalaisen koulun (Stoa poikile = maalauksilla koristettu pylväskäytävä
Ateenan kauppatorin pohjoispuolella) perusti neljännen vuosisadan
lopulla Kyproksesta, foinikialaisesta Kitionin kaupungista kotoisin
oleva Zenon (336-264), ja sitä kehittivät erikoisesti hänen
oppilaansa Kleanthes (301-232, alkuaan nyrkkeilijä ja vedenkantaja,
liikanimeltä "aasi") ja Khrysippos (280-206). Stoalaisuus
lähtee siitä kyynikkojen käsityksestä, että ihmisen tulee pyrkiä
sisälliseen vapauteen, mm. vähentämällä kaikki tarpeensa pienimpään
välttämättömyyteen. Tämä sisällinen vapaus tuottaa korkeimman
mielihyvän, ollen vapautumista intohimoista, samaa kuin Sokrateen
siveellinen tietoisuus, sen autonomia ja autarkkia. Sisällinen vapaus
on saavutettavissa elämällä sopusoinnussa luonnon kanssa. Stoalaisten
luonnonkäsitys oli sekä Epikuroksen tavoin materialistinen että
monistis-panteistinen. He kuvittelivat, että "alussa" oli ollut vain
hieno henkiaineellinen, koko kaikkeuden täyttävä elävä voima, pneuma,
jossa vallitsi käsittämätön kuumuus ja sen johdosta ulospäin pyrkivien
voimien jännitys. Syntyneen liikunnon aiheuttama "jäähtyminen" sai
pneuman jotkut osat "hyytymään", ja niin maailmankaikkeus syntyi,
eroten pneumasta. Se on siis kauttaaltaan elävä, jossa jokaista atomia
hallitsee kaksi perusvoimaa: passiivinen ja aktiivinen. Viimemainittu
on sama kuin järki (logos). Näin siis pneuma panteistisesti läpitunkee
koko olevaisuuden, lukemattomin eri vaikutuksin. Ihmisessä se ilmenee
sieluna, joka pyrkii tietoon ja hallitsee meitä. Luonnossa se vaikuttaa
järkähtämättömänä lainmukaisuutena, kohtalona, mutta tämän rinnalla
myös lempeänä kaitselmuksena. Syntyessä olemme kuin puhdas paperi,
johon ei ole mitään kirjoitettu; sikäli kuin hallitseva osamme, sielu,
siivilöi kokemuksistamme johtopäätökset, tuo taulu rupeaa täyttymään
viisaudella; tämän me saavutamme korkeimmassa määrässä silloin, kun
lopullisesti vapautuneina intohimoista olemme päässeet siveellisen
autonomian asteelle. Silloin on omanamme viisaus, tuo hellenistisen
ajan siveysopin korkein päämäärä, jota juutalaisten runous niin
lämpimästi kehoitti etsimään.

Sekä Epikuroksen että stoalaisuuden opit saavuttivat hellenistisenä
aikana suuren vaikutusvallan, kuten jo olemme nähneet puhuessamme
juutalaisten kirjallisuudesta. Tähän kajoamme vielä hellenistisen
kirjallisuuden yhteydessä.

6

Nyt palaamme takaisin siihen vaiheeseen, jolloin syntyi kreikkalaisten
historiallinen tiede. Kuten olemme maininneet, oli joonialaisten äly
tälläkin alalla aloittajana, ja joonialaisen hengen merkeissä
historiatiede pääsikin ensimmäiseen varsinaiseen saavutukseensa.

"Historian isä" Herodotos (n. 484-425) oli syntyisin
Vähästä-Aasiasta, doorilaisesta Halikarnassoksen kaupungista, jossa
kuitenkin vallitsi joonialainen kulttuuri ja kielimurre. Saatuaan
tavanmukaisen kasvatuksen, so. opetusta äidinkielessä, voimistelussa ja
musiikissa, hän omistautui kirjallisuuden palvelukseen, tyrannin
hallitsemassa kaupungissa kun ei ollut tilaisuutta antautua vapaan
kansalaisen varsinaiseen tehtävään, politiikkaan, ja ryhtyi
matkustelemalla hankkimaan tietoja. Sen jälkeen kun tyranni Lygdamis
oli surmauttanut (457) Herodotoksen läheisen sukulaisen,
myöhäiseepillisen runoilijan Panyasiin, tuleva historioitsija poistui
kotikaupungistaan, muuttaen Samokseen. Matkoihinsa hän käytti
huomattavan osan ikäänsä (464-447). Hänen tiedetään käyneen Susassa ja
Babyloniassa, Tyroksessa, Mustanmeren länsirannikolla, aina Dnjeperillä
saakka, Skyytiassa ja Traakiassa, Kreikan mantereella, Aigeian saarilla
ja Egyptissä. Täten hän hankki omaan kokemukseen perustuvan käsityksen
koko silloisten kreikkalaisten tuntemasta "maanpiiristä". Kun tyranni
Lygdamis karkoitettiin n. 450, Herodotos muutti takaisin
Halikarnassokseen, jossa esitti julkisesti osia tällöin jo
aloittamastaan Historiasta. Vastaanotto ei ollut suopea – kukaan ei
ole profeetta omalla maallaan – ja niin Herodotos muutti Ateenaan n.
447. Täällä hän pääsi älymystön valioseuraan, jonka huippuina olivat
Perikles, Aspasia, Pheidias, Protagoras, Zeno, Sophokles, Euripides
ym., luki ateenalaisille teostansa ja sai kansalta (445) kymmenen
talentin (n. 2.400 punnan) palkinnon. Ateenasta hän muutti
siirtolaisten mukana (443) Grecia Magnaan, Thurionin kaupunkiin, jossa
asui kuolemaansa saakka. Hänen Historiansa, jonka hän jakoi runottarien
lukumäärän mukaan yhdeksään osaan, tuli tunnetuksi renessanssin aikana,
jolloin (n. 1450) se käännettiin latinaksi. Suomeksi sen on kääntänyt
professori Edv. Rein (1907-10).

Herodotoksen tarkoituksena oli kuvata persialaisten suuri hyökkäys
Kreikkaa vastaan ja kreikkalaisten kansallinen nousu. Voidakseen nähdä
tämän oman aikansa suurtapahtuman tarpeellisen välimatkan päästä hän
tahtoi tutustua koko siihen näyttämöön ja tilanteeseen, jossa se
esitettiin, ja kaikkiin niihin kansoihin, jotka olivat joko
osanottajina tai katsojina. Tätä varten hän matkoillaan perehtyi eri
kansojen historiaan, so. niihin tarinansekaisiin perinteisiin, jotka
vielä silloin olivat historian asemassa, ja koettaen käsitellä niitä
kriitillisesti kirjoitti ensin johdannon, joka aineiston runsauden
vuoksi paisui niin, että se täyttää kaksi kolmattaosaa koko teoksesta.
Tämän alansa laajuuden vuoksi hänen teoksensa sai yleishistorian leiman
ja merkityksen. Kun lukiessamme hänen rauhallista, yksityiskohtaista
esitystään joskus kummeksimme hänen herkkäuskoisuuttaan ja ehkä
hymähdämme hänen arvosteluilleen ja johtopäätöksilleen, meidän tulee
muistaa, ettei hänellä ollut minkäänlaista mallia tai perinnekäsitystä
siitä, miten historiaa oli kirjoitettava, vaan hänen täytyi luoda
kaikki. Silloin ymmärrämme, kuinka vaikeata oli edes yrittää kritiikkiä
sen kaaoksen keskellä, joksi tosi ja tarina tänä varhaisaikana olivat
sekaantuneet. Herodotoksen Historian (Histories Apodeksis) ansiopuolia
ovat kriitillisyyden yritysten lisäksi aineiston laajuus ja
monipuolisuus, avomielisyys ja puolueettomuus, jolla asiat esitetään,
se, ettei siitä tunnu puoluehenkeä eikä kansallista turhamaisuutta, ja
lopuksi hienosti ja hiljaisesti taiteellinen kertomatapa, jonka vuoksi
se on vielä meidän aikanamme viehättävää luettavaa. Heikkoutena on taas
se, ettei tekijällä ole kykyä tunkeutua ilmiöiden todellisiin
pohjasyihin eikä käsittää niiden yhteyksiä. Hän on romanttinen
historioitsija, jonka voima ilmenee kuvauksista. Hänen oma
maailmankatsomuksensa kuvastuu siitä, että hän uskoo jumalien
hallitukseen ja pitää esittämiään tapahtumia heidän tahtonsa
ilmauksina. Myöhemmät antiikin, keskiajan ja renessanssinkin
historioitsijat pitivät häntä mallinaan, mm. sommitellen henkilöidensä
puheet väliin hyvin laajoiksi oratio recta-esityksiksi. Kirjallisuuden
historian kannalta teos on kanava, jonka kautta epiikka tuli
käännetyksi sadun ja runon piiristä todellisuutta kohti.

Herodotoksen nuorempi aikalainen Thukydides (n. 460-399) oli
ylhäissukuinen, rikas ateenalainen, Miltiadeen pojan Kimonin
sukulainen, Traakiassa olevan maatilan ja kultakaivoksen omistaja. 424
hän oli sotapäällikkönä Traakiassa, joutui tappiolle ja tuomittiin
maanpakoon, eläen sitten maatilallaan ja matkustellen 404:ään saakka.
Tänä vuonna maanpakotuomio peruutettiin ja hän kävi Ateenassa, palaten
pian maatilalleen, jossa asui kuolemaansa saakka. Ruumis tuotiin
Ateenaan ja haudattiin Kimonin holviin, jossa Plutarkhos kertoo sen
nähneensä. Painettiin Venetsiassa 1502.

Thukydideen päämääränä oli Peloponnesolaisen sodan historian
kirjoittaminen, vieläpä niin, että siitä olisi hyötyä niille, "jotka
haluavat saada menneisyydestä asiallisen kuvan, käyttääkseen tätä
avaimena tulevaisuuteen, joka todennäköisesti toistaa menneisyyden tai
muistuttaa siitä". Hän pitää Herodotosta tarinain kertojana ja pyrkii
mahdollisimman tarkkaan asiallisuuteen ja sikäli myös kriitillisyyteen,
osoittaa tiedemiehen ankaruutta itseään kohtaan sekä rajoittamalla
aiheensa että siinä myös pysymällä, lankeamatta Herodotoksen tavoin
laajoihin syrjäkuvauksiin, eikä tunnusta yliluonnollisten voimain
johtoa, vaan katsoo kaiken tapahtuvan perustuvan järkisyihin tai sitten
sattumaan. Näin syntynyt kahdeksaan osaan jakautuva teos esittää ensin
431 alkaneen sodan syyt ja jatkuu 411 saakka, loppuen keskelle
lausetta. Kulttuurihistoria on kokonaan syrjäytetty. Herodotoksen
tapaan puheet on kirjoitettu oratio rectaksi, kuten Perikleen kuuluisa
puhe kaatuneiden muistolle. Kuvauksissaan, esim. kertoessaan ruton
hävityksistä Ateenassa, Thukydides osoittautuu taidekertojaksi.
Antiikin historiankirjoittajista häntä voidaan pitää nykyaikaisimpana
ja tieteellisimpänä. Suomennettu.

Kolmas tämän myrskyisen ajan mainehikas historioitsija ja kirjailija on
ateenalainen Ksenophon (n. 430-350), Sokrateen uskollinen ystävä,
etevä soturi, joka johti persialaisen vallantavoittelijan Kyroksen
avuksi lähteneet 10.000 palkkasoturia Mesopotamiasta Mustanmeren
rannikolle (400), kuten hän itse kertoo Anabasis-teoksessaan.
Pergamonin lähellä vangitsemansa persialaisen perheen lunnasrahoilla
hän pääsi taloudellisesti riippumattomaan asemaan, palvellen tämän
jälkeen Spartan kuninkaan Agesilaoksen joukoissa ja ottaen osaa
spartalaisten puolella Koroneian taisteluun (394). Asuen sitten
Elis-maakunnassa, Olympian lähellä olevassa Skilluksessa, Leuktran
taisteluun (371) saakka, jolloin spartalaisten jouduttua häviölle hänet
sieltä karkoitettiin, ja sen jälkeen Korinthoksessa, hän käytti
vanhemman puolen ikäänsä kokonaan kirjailijan työhön. Hänen ensimmäinen
teoksensa on mainittu Anabasis (= "marssi ylämaahan", suomennettu),
kirjoitettu innostavasti ja asiallisesti; sen eräät henkilökuvat, esim.
päällikkö Klearkhos, ovat taiteellisesti hahmoteltuja, jylhiä ja
mieleenpainuvia. Kyropaideia (= Kyroksen kasvatus) on tavallaan
historiallisen romaanin laatuinen kuvaus Persian valtakunnan
perustamisesta ja ensimmäisen Kyroksen nuoruudesta. Se oli mallina
myöhemmille vastaavanlaatuisille kasvatusromaaneille (esim. Fénelonin
Télémaquelle, 1699). Hellenika on Thukydideen historian jatkoa,
käsitellen vuodet 411-362. Vihaten Ateenan demokratiaa ja ihaillen
spartalaisia Ksenophon oli kykenemätön saavuttamaan sitä intohimotonta
ja puolueetonta kantaa, joka olisi ollut välttämätön todella asiallisen
ja kriitillisen esityksen syntymiselle. Muistelmat Sokrateesta
(Apomnemoneumata Sokratus) ovat kirjoittajan opettajan ja ystävän
puolustusta, esittäen filosofin henkilöllisyyden, elämän- ja puhetavan
hyvin todenmukaisesti. Ksenophon on kiintynyt, käytännön mies kun oli,
enemmän opettajansa kasvatukselliseen toimintaan kuin hänen syvempiin
filosofisiin mietelmiinsä, antaen hänestä ehkä saman verran
vaillinaisen kuin Platon liioitellun kuvan. Ksenophonin muista
teoksista mainitsemme vain dialogin Pidot (Symposion), jossa Sokrates
on päähenkilönä, ja joka kuvaa eloisasti ateenalaisten illanviettoa.
Ksenophon oli kuuluisa ruumiillisesta kauneudestaan ja älykkyydestään;
rajoittuneisuutta osoittaa kuitenkin se, että hän uskoi uhrien
suoranaiseen vaikutukseen ja ennustustaitoon; hänen tyyliänsä, joka
väliin tulee väsyttäväksi, on paljon ihailtu ja jäljitelty. Hänen
teoksensa painettiin ensi kerran 1516.

V. HELLENISTINEN AIKA.

1

Aleksanteri Suuren valloitukset vaikuttivat käänteentekevästi
kreikkalaisen kirjallisuuden ja yleensä sivistyksen historiaan. Sen
sijaan, että tämä vielä äsken oli rajoittunut Hellaaseen ja
siirtolaiskaupunkeihin Mustanmeren rannikolla ja Grecia Magnassa, sen
piiri laajeni nyt käsittämään koko läntisen Aasian, Egyptin ja Afrikan
rannikon aina Karthagoa myöten. Helleenit, jotka vielä Philippoksen
aikana olivat olleet kiintyneinä kaupunkivaltioidensa keskeisiin ja
sisäisiin poliittisiin riitoihin, olivat nyt tulleet pakotetuiksi
antamaan kansalaisvaltansa ulkoa saapuneelle käskijälle ja lopettamaan
kinastelunsa. Heidän siis oli täytynyt luopua siitä vapaasta
valtiollisesta elämästä, josta myös taide oli usein saanut jaloa
kiihoitinta, mutta nostaessaan katseensa kotikaupungin ulkopuolelle he
saattoivat toisaalta todeta, että heidän kulttuurilleen oli
korvaukseksi raivattu kuninkaanteitä idän ja etelän kaukaiseen
horisonttiin saakka. Samalla kuin poliittisesti intohimottoman
yliopistokaupungin rauha vähitellen laskeutui Ateenan ylle, jolle nyt
alituisten demokraattisten ja vieläkin joskus uudistuvien
kapinalevottomuuksien jälkeen alkoivat vuosisataiset hiljaiset onnen ja
lopuksi unohduksen ajat, lähti Hellaasta ehtymätön siirtolaisvirta
kansoittamaan suuren valloittajan avaamia sivistyskeskuksia. Hellaan ja
Persian pari vuosisataa kestänyt kamppailu oli päättynyt edellisen
lopulliseen voittoon.

Aleksanteri Suuren luoman kreikkalaisen valtapiirin kulttuuria sanotaan
"hellenistiseksi", erotukseksi siihen asti vallinneesta, alueeltaan
ahtaammasta ja myös luonteeltaan toisenlaisesta helleeniläisestä
kulttuurista. Samoin kuin viimemainittu, hellenistinenkin oli
kaupunkikulttuuria, maaseutuväestön eläessä edelleen omien kansallisten
ja muiden perinteidensä mukaan; vanha egyptiläinen sivistysmuoto otti
uuden tulokkaan rinnalleen, luopumatta omastaan. Huomattavin
kulttuurikeskus oli Aleksandria (perustettu 332), jonka mukaan koko
aikakautta sanotaan joskus "aleksandrialaiseksi". Tämä nopeasti
kasvanut, pian puolen miljoonan asukkaan kaupunki oli tieteen ja
kirjallisuuden tyyssija nykyaikaisessa mielessä: sen Museion (> museo)
oli tutkimuslaitos, "instituutti", jossa harjoitettiin
luonnontieteiden, lääketieteen ja kirjallisuuden sekä kielen tutkimista
ei vain oppimista, vaan myös uusien tulosten saavuttamista varten.
Museionin yhteydessä oli kirjasto, johon oli koottu antiikin koko
kirjallisuus, yhteensä yli puoli miljoonaa papyrusrullaa. Toinen
huomattava sivistyskeskus oli Vähässä-Aasiassa oleva, roomalaisten
vallan mukana loistoon noussut Pergamon, jonka kirjastossa sanotaan
olleen 200.000 papyrusrullaa, ja jossa pergamentti keksittiin, kun
papyruksen vienti perinteen mukaan Egyptistä kiellettiin. Sen jälkeen
kun Rooma vähitellen liitti valtapiiriinsä hellenistisen kulttuurin
alueet, sivistyksen keskus siirtyi Roomaan.

Hellenistisen kulttuurin sivistyskieli oli kreikka: puheessa uudempi,
klassillisista muodoista irtautunut, kirjallisuudessa entinen
klassillinen. Mutta sen henki löi leimansa muunkinkieliseen
kulttuuriin, kuten olemme nähneet käsitellessämme Vanhaa Testamenttia
ja tulemme toteamaan tuonnempana kuvatessamme roomalaisten saavutuksia
näillä aloilla. Tässä pysymme vain kreikankielisessä kirjallisuudessa.
Sen vaiheissa voidaan erottaa ensiksi Aleksandrian aika, jota kestää
meidän ajanlaskumme alkuun eli siihen saakka, jolloin Rooma jo voitti
sen sivistyskeskuksenakin; Rooma oli valmistautunut tähän Kreikan
valloituksesta (146) saakka, omistaen yhä enemmän kreikankielistä
kulttuuria. Meidän ajanlaskumme mukana alkoi näin hellenistisen
kulttuurin toinen, kreikkalais-roomalainen vaihe, kestäen vuoteen 529
saakka, jolloin Justinianus käski sulkea viimeiset pakanallisen
filosofian "koulut". Tämä käytännössä jo silloin merkityksetön, mutta
silti kuvaava määräys siirtää ajatuksemme keskiaikaan.

Ori siis muistettava, että kysymyksessä on suunnattoman pitkä
aikakausi: 800 vuotta, laskien Aleksanteri Suuren kuolemasta alkaen.
Helleeninen henki ei saavuttanut koko tänä aikana vanhan
klassillisuuden tuoreutta eikä syvällisyyttä, vaan tyytyi yleensä
työskentelemään jäljittelevänä ja selittelevänä. Sen huomio olikin
kohdistunut etupäässä tieteeseen, runouden ollessa lepohetkien
virkistyksenä. Koko suunnattomasta kirjallisuusmäärästä, joka on näinä
vuosisatoina valmistunut, on muuten säilynyt vain häviävän pieni erä,
joten on syytä olla arvosteluissa varovainen.

Pari uutta runouden lajinimeä tapaamme hellenistisenä aikakautena:
idyllin ja epigrammin. Edellinen (eidyllion) merkitsi alkuaan vain
pientä "kuvaa" (ollen vähennysmuoto sanasta eidos = hahmo, kuva), ja
osoitettiin siihen liitetyllä määräyssanalla, minkä tyylisestä
"kuvasta" milloinkin oli kysymys. Aleksandrialaisena aikana, etupäässä
Theokritoksen Idyllien vaikutuksesta, ruvettiin sitten tällä nimellä
käsittämään runoa, joka sisältää kuvauksen paimenien elämästä
luonnonkauneuden, lemmen ja rauhallisten olosuhteiden vallitessa, eli
ns. bukolista runoutta (bukolikos = paimenten elämään kuuluva).
Renessanssin aikana nimi annettiin Theokritosta ja Vergiliusta
jäljitteleville paimenrunoille. Sittemmin on nimen alue laajentunut,
jopa sen paimenmerkitys unohtunut, ja tarkoitetaan idyllillä nyt
yleensä rauhallista, sopusointuista, alkuperäisen viatonta ja puhdasta,
lemmen rusoloisteella väritettyä elämänkuvaa. Epigrammi merkitsee
"kirjoitettua", ja erikoisesti muistomerkin kirjoitusta; sitten
lyhyttä, kärkevää pienoisrunoa. Perinne siis vaatii, että epigrammin
tulee olla lyhyt, sisältää mieleenpainuva ajatus, ja päättyä terävään
kärkeen; sitä on allaolevassa latinankielisessä distikhonissa verrattu
mehiläiseen, jonka piikki, hunaja ja pienuus sillä tulee olla:

    Omne epigramma sit instar apis: sit aculeus illi;
    sint sua mella; sit et corporis exigui.

2

Hellenistisen runouden ensimmäinen huomattava nimi on Aleksandrian
kirjaston johtaja Kallimakhos (n. 310-236), kirjastonsa luetteloija
ja siten kirjallisuuden ensimmäinen historioitsija. Oppineen miehen
tavoin hän oli ihastunut menneisyyden saavutuksiin, ja tahtoi ottaa ne
runouden esikuviksi. Ainoat, joita hän ei tällaisiksi hyväksynyt,
olivat esiklassillisen ajan suureepokset, koska ne oli tarkoitettu
naiville, vastaanottokyvyltään tuoreemmalla asteella olevalle
yleisölle. Niiden sijasta oli jäljiteltävä pienoiseepoksia,
"epyllioneja", joita me emme tunne, mutta joita varmaan Aleksandrian
kirjastossa oli. Hän ei muutenkaan hyväksynyt pitkiä runoja, vaan
sanoi: "Pitkä runo, suuri onnettomuus"; runollisten sepitelmäin piti
olla lyhyitä. Näiden periaatteidensa mukaan Kallimakhos kirjoitti
homerolaisia l. siis kuusimittahymnejä (säilynyt 6), joissa on
rukouksen ja lyriikan henkeä; kun roomalaiset eivät niitä jäljitelleet,
ei niillä ole ollut vaikutusta myöhemmän ajan kirjallisuuteen;
epyllionin jäljitelmän nimeltä Hekale, josta on säilynyt katkelmia ja
joka kuvaa nuoruuden voimassa ja rikkaudessa esiintyvän Theseuksen
taistelua Marathonin villiä härkää vastaan ja Hekale nimistä, vanhaa,
hyväntahtoista talonpoikaisnaista, asettaen nämä kaksi elämänasemaa
rinnakkain ja siten vedoten humaanisiin tunteisiimme; laajan kokoelman
elegioja (Aitia); Catulluksen käännöksenä säilyneen kertovan elegian
Bereniken hiukset; ja epigrammeja (säilynyt 64). Perinne kertoo
Kallimakhoksen kirjoittaneen n. 800 "teosta". Epyllion-runoelmilla oli
vaikutusta seuraavaan aikaan: Catullus ja Ovidius sepittivät niitä ja
samoin heidän esimerkkinsä mukaan monet renessanssin runoilijat;
Shakespearen ainoat eepilliset runoelmat: Adonis ja Lucretia, ovat
niiden kaikua. Kallimakhoksen elegiat ovat yleensä eroottisia, mikäli
niistä on tietoja säilynyt: usein niissä rakastaja valittaa lemmittynsä
kovuutta ja taipumattomuutta, lohduttaen itseään sillä laihalla
vahingonilolla, että muutkin ovat saaneet kokea samaa. Bereniken
hiukset kertoo, kuinka Ptolemaios Euergeteen puoliso Berenike lupasi
uhrata Aphroditelle yhden kiharansa, jos vain hänen miehensä palaisi
sotaretkeltä terveenä. Kohteliaat jumalat ottivat kiharan vastaan ja
tekivät siitä tähdistön, jolle yhtä kohteliaat astronomit antoivat
ruhtinattaren nimen. Tämän kuuluisan suortuvan tapaamme 1700-luvulla
Aleksander Popen Kiharan ryöstö nimisestä runoelmasta. Epigrammirunous
on etupäässä eroottista; se on kuten muistamme pidettävä Theogniin
elegiain perillisenä ja johdannaisena. Kallimakhoksen runoudesta
tuulahtaa enemmän oppineen taituruus kuin nerous, eli kuten Ovidius
sanoi:

    "Quamvis ingenio non valet, arte valet".

Kallimakhoksen oppilas Apollonios (Rhodolainen, n. 200) ei hyväksynyt
mestarin laajoja runoelmia hylkäävää kantaa, vaan sepitti jo nuorena
suuren eepoksen argonautain retkestä nimeltä Argonautika. Kun
Kallimakhos ja aleksandrialaiset pitivät sitä epäonnistuneena,
suuttunut runoilija poistui Rhodokseen, jonka asukkaat ottivat hyvin
vastaan sekä hänet että runoelman, antaen hänelle kansalaisoikeudet,
mistä hän sai liikanimensä Rhodios. Palattuaan Aleksandriaan hän nyt
sai paremman kohtelun ja nimitettiin 196 Museionin kirjaston
hoitajaksi. Mytologinen puoli ei voinut enää tätä aikaa viehättää,
mutta sitä enemmän sielullisten tuskien, Medeian sisäisen taistelun,
kuvaus: Vergiliuksen Aeneiin IV:stä laulusta, Didon lemmenpalosta,
näemme, miten se on vaikuttanut aikalaisiinsa. Roomalaiset pitivät tätä
runoelmaa arvossa.

Ajan tieteellisestä hengestä ja esiklassillisen runouden jäljittelystä
johtui, että Hesiodoksen tapaan jouduttiin eepillisen opetusrunouden
alalle, joka kehittyi huomattavaksi. Mainittakoon Aratos
(n. 315-245), Kilikiasta kotoisin ollut runoilija, joka sepitti
kuuluisan tähtitieteellisen runoelman Ilmiöitä (Phainomena), lähteenään
Eudoksoksen tähtitiede. Apostoli Paavali tarkoittaa häntä puhuessaan
(Ap. t., 17, 28) tessalonikalaisille "teidän runoilijoistanne" ja
siteeratessaan säkeen: "Sillä me olemme myös hänen sukuaan", joka
sisältyy Aratoksen runoelman alussa olevaan, Zeukselle kohdistettuun
hymniin. Pergamonilainen, toisella vuosisadalla elänyt runoilija
Nikandros sepitti mm. käärmeistä ja niiden pistojen parantamisesta
kuusimittarunoelman Theriaka, mytologisen eepoksen Heteroeumena, jota
Ovidius käytti Metamorphoses-runoelmansa pohjaksi, ja viljelysrunoelman
Georgika, joka on ollut Vergiliuksen vastaavan teoksen lähteenä.
Nikandroksen sepitelmillä ei ollut runollista arvoa.

Hellenistisen ajan lopussa oli eepillisellä runoudella indiaanikesä. N.
400 sepitti Egyptin kreikkalainen Nonnos (= pyhä) Dionysiaka nimisen,
48 kirjaa sisältävän eepoksen, jonka aiheena on Dionysoksen matka
Indiaan ja paluu sieltä. Alkulauluissa hän käsittelee Euroopan ryöstöä,
titaanien taistelua, Theben myyttejä ym., kuvaten Dionysoksen synnyn
vasta kahdeksannessa. Aihe oli suosittu siksi, että siinä saattoi
verrata Aleksanteri Suurta jumalaan ja voitettuja titaaneja hänen
vihollisiinsa. Runoelma muistuttaa Indian eepoksia mielikuvituksensa
hersyväisyyden ja kuvauksen laajuuden vuoksi. Kuusimittaa Nonnos
käyttää mestarillisesti.

Nonnoksen koulussa on säeseppyytensä saavuttanut Musaios Grammatikos,
jonka elinaika lienee sattunut n. vuoteen 500. Hänen pieni epyllioninsa
Hero ja Leandros on tunteellisena lemmentarinana ollut suosittu
kaikkina aikoina. Abydoksesta kotoisin oleva nuorukainen Leandros
rakastui Aphroditen papittareen Heroon. Kun tämä ei saanut mennä
naimisiin, he lempivät salaa: joka yö Hero asetti lyhdyn asuntonsa,
Hellespontoksen rannalla olevan tornin huippuun merkiksi, että Leandros
osaisi uida salmen poikki hänen luokseen. Eräänä yönä myrsky sammutti
lyhdyn ja Leandros hukkui. Kun aallot toivat hänen ruumiinsa rannalle,
syöksyi surusta murtunut Hero mereen. Schiller kirjoitti heistä
ballaadin, Byron ui samasta paikasta Hellesponton yli, Grillparzer
sommitteli draaman. Painettiin Firenzessä 1494.

Osoituksena siitä, ettei luonnontuoreuden ja raikkaan runollisuuden
ovi ollut hellenistisenäkään aikana kokonaan suljettu, ovat
sisilialaissyntyisen Theokritoksen Idyllit. Theokritos eli kolmannen
vuosisadan keskivaiheilla, etsi hovirunoillaan Syrakusan tyrannin
Hieronin ja Aleksandrian hallitsijan Ptolemaios Philadelphoksen
suosiota, oleskeli jonkin aikaa Kos-saarella, ja saavutti
kuolemattomuuden Idylleillään, so. paimen- l. bukolisilla ja
miimivuoropuheluillaan. Nämä ovat samaa runoutta kuin aikaisemmin
mainitun sisilialaisen Sophronoksen miimit, mutta Theokritos erikoisti
edeltäjänsä jokapäiväistä elämää kuvaavat runopukuiset dialogit
käsittelemään ihannoitujen vuohenpaimenten ja -paimenettarien elämää,
kilpalaulantaa ja lemmentuskia, minkä vuoksi tätä alaa ruvettiin
sanomaan "bukoliseksi" runoudeksi, miimin jäädessä kaupunkilaiselämää
kuvaavan vuoropuhelun nimeksi ja kehittyessä myöhemmin näytelmäksi.
Theokritoksen runoista, joissa voi todeta homerolaisen
luonnonraikkauden vaikutusta ja jotka on kirjoitettu kuusimitalla ja
doorilaismurteella, tuulahtaa kansanelämän ja luonnon tuoreus
sellaisena kuin siitä haaveilee tällaisesta erilleen joutunut,
suurkaupungin hälinään ja tukahduttaviin oloihin kyllästynyt ihminen.
Niissä nyt ensi kertaa esiintyvät myöhemmästä paimenrunoudesta tunnetut
Thyrsis, Daphnis, Battos, Korydon, Menalkhas ym., niistä kuuluu Panin
syrinks-huilu, lähteen lirinä, tuulahtaa myrtin tuoksu ja
luonnonvaraisen elämän runous. Miimejä on Theokritokselta säilynyt vain
kolme, joista Sophronokselta saatu Naiset Adonisjuhlassa on jo ennen
mainittu. Paimenrunoudella tuli olemaan suuri merkitys seuraavien
aikojen kirjallisuudelle: Vergilius sepitti sen mukaisesti Bucolicansa,
ja se tuli renessanssin ja rokokoon muotirunoudeksi. Theokritos kuvaili
henkilöissään itseään ja ystäviään, joten paimenen asu oli oikeastaan
vain naamio; myöhemmin paimenrunous irtautui kokonaan todellisuudesta
ja muuttui ihanteellisessa teatterimaisemaympäristössä suoritetuksi
siroksi lemmenleikiksi. Se on vaikuttanut maalaustaiteeseenkin, esim.
Nicolas Poussinin ja Claude Lorrainin maisemamaalaukseen.

Paimenrunouden sepittäjinä ovat lisäksi tunnetut syrakusalainen
Moskhos ja Vähästä-Aasiasta kotoisin ollut, Sisiliassa asunut Bion
(n. 100 e.Kr.), jonka runoista jo hengähtää liikatunteellisuus. 1890
löydettiin papyrus, joka sisältää kolmannella vuosisadalla eläneen
Herodas nimisen runoilijan ontuvalla jambilla sepittämiä
humoristisia, joskus hyvin naturalistisia miimijambeja (mimiamboi).
Niissä esiintyy ilmielävinä osaksi samoja tyyppejä kuin
uusattikalaisessa komediassa.

Epigrammirunoilijoista olemme jo maininneet Kallimakhoksen;
Theokritoksen nimissä kulkevia epigrammeja on myös säilynyt; niiden
erikoisena mestarina pidetään Samos-saarelta kotoisin olevaa
Asklepiadesta (n. 250), jolta on periytynyt nelisenkymmentä siroa
rivistöä. Tällaisia pienoisrunoja syntyi suunnaton määrä. N. 60 e.Kr.
kokosi Gadarasta, Syriasta, kotoisin oleva sofisti ja runoilija
Meleagros 46:n edeltäjänsä valiotuotannon Seppele (Stephanos)
nimiseksi, tekijäin mukaan aakkosellisesti järjestetyksi teokseksi
Hänen työtänsä jatkoivat monet kooten samanlaisia antologioja (anthos =
kukka), joiksi niitä ruvettiin sanomaan. Ne ovat kaikki hävinneet,
mutta säilyneet ovat (1) bysanttilaisena aikana, kymmenennellä
vuosisadalla, eläneen Konstantinos Kephalaan antologia, joka perustuu
sekä edeltäjien työhön että hänen oman aikansa epigrammirunouteen, ja
(2) munkki Maksimos Planudeen (1320 Kr.j.) antologia. Näistä tuli
jälkimmäinen ensiksi tunnetuksi ja painettiin 1494; Kephalaan antologia
löydettiin vasta 1606 Heidelbergin kirjastosta ja tunnetaan sen vuoksi
nimellä Anthologia Palatina (myös: Kreikkalainen Antologia). Se alkaa
Simonides Keolaisen epigrammeista ja pujottaa näitä rihmaan enemmän
kuin 3.600 kpl., viimeiset bysanttilaiselta ajalta, kuten jo
aikaisemmin, Anakreonin yhteydessä, on kerrottu; monet ovat viallisia
ja vähäpätöisiä, mutta useimmat siroja kuin helmet. Se on paitsi
taiteellista arvoansa myös ensiluokkainen kulttuurihistoriallinen
lähdeteos.

Hellenistisenä aikana teatteri tuli yleiseksi taide- ja
huvittelulaitokseksi, oltuaan neljännen vuosisadan lopulle saakka
attikalainen erikoisuus. Kaikkiin suurempiin kaupunkeihin rakennettiin
vähitellen teatterit. Kun uusattikalainen komedia ei käyttänyt kuoroa
ja kun orkestraa tarvittiin mm. väliaikamusiikkia varten, joutuivat
näyttelijät yhä enemmän esiintymään skenellä, joka tämän johdosta
laajeni, lähtien kehittymään nykyaikaista näyttämöä kohti. Klassillisia
kuoronäytelmiä tai yksinkertaisempaa, sanokaamme, nykyaikaista sirkusta
muistuttavaa huviohjelmaa esitettäessä oli edelleenkin näyttämönä
orkestra.

Irtauduttuaan Ateenasta draama menetti uskonnollisen, Dionysos-juhliin
sidotun luonteensa. Klassillinen tragedia syrjäytyi, tullakseen
oppineiden lukudraamaksi; ajan omasta tragediasta ei ole ainoatakaan
säilynyt. Runoilija Lykophronin (n. 250) monodraama Kassandra on
runoelma, mutta lienee sangen lähellä hänen tragediojensa tyyliä.
Seitsemän Ptolemaios Philadelphoksen (285-247) aikana toiminutta
traagillista runoilijaa sai Aleksandrian kriitikoilta "Plejadien"
(Atlas-jättiläisen seitsemän tähdiksi muutetun tyttären) kunniakkaan
ryhmänimen. Ajan henkeen sopivampi oli aikaisemmin käsitelty
uusattikalainen komedia ja siihen liittyvä laulunäytelmä; lisäksi
toimeenpantiin upeita tanssikuvaelmia (pompai). Näyttelijäin
muodostumisesta ammattilaisiksi on jo aikaisemmin mainittu.

3

Hellenistisen ajan huvinhaluinen yleisö, joka vaati elämältä yhä
hienostuneempia nautintoja, ei siis kyennyt enää vastaanottamaan eikä
luomaan suuren, naivin uskon kannattamaa runoutta, vaan vaipui velttoon
sievistelyyn, eroottiseen elegia- ja paimenrunouteen sekä
epigrammeihin. Edellisten takaa kuultaa se kansanomainen
lemmenkaskuilu, joka oli proosamuodossa aina ollut olemassa, ja jota
eleegikkojen tarpeeksi oli julkaistukin: Parthenios (n. 75 e.Kr.)
sommitteli 36 onnettomasti päättyvää lemmentarinaa sisältävän kokoelman
nimeltä Eroottisia aiheita (Erotika pathemata). Se on säilynyt, mutta
Miletoksesta kotoisin olevan Aristeideen (n. 150-100 e.Kr.)
Miletolaiset tarinat (Milesiaka), yhteensä kuusi kirjaa, ovat
hävinneet. Tunnetun kaskun Ephesoksen leskestä, jonka roomalainen
Petronius kertoo, tiedetään kuuluneen niihin. Voimme siis sanoa, että
hellenistisenä aikana vanha kansanomainen lemmen- ja kepposkasku kohosi
näkyviin proosakirjallisuutena, jota luettiin ajanvietteeksi ja joka
oli samanlaatuista kuin keskiaikainen ranskalainen fabliaux-tarinasto.

Tällaista tarinoimispuolta hoiti muuten helleenienkin keskuudessa
ammatillinen sadunkertojakunta, joka hellenistisenä aikana, yhteyden
itämaihin tultua läheiseksi, kehittyi yhä tärkeämmäksi ajanvietteen
hankkijaksi. Näissä saduissa oli itämaiseen tapaan eroottinen
seikkailupuoli etualalla – ne ovat suuressa määrin muistuttaneet
Decameronen tarinoita. Niitä on säilynyt, esim. satu kauniista
hetairasta Rhodopesta, joka on antiikin Tuhkimo.

Toinen proosa, jolla myös oli ikivanha pohja, oli se laivuri- ja muiden
seikkailutarinain piiri, joka muodostaa jo Odysseian perusaineksen.
Niistä sommiteltiin aluksi kertovia runoja, jotka sittemmin muuttuivat
proosaksi: maantieteellis-fantastisiksi ja yhteiskunnallista kritiikkiä
sisältäviksi utopiakuvauksiksi sadunomaisista maista ja oloista.
Edellisistä, joiden ainesta sisältyy paljon myös Herodotoksen teokseen,
mainittakoon Iambuloksen Robinson-tarina Indiaan saakka ulottuvasta
seikkailuretkestä: kertoja joutuu mm. oleskelemaan seitsemän vuotta
saarella, jonka neljän kyynärän pituisilla ja 150-vuotiaiksi elävillä
asukkailla on kaksi kieltä, niin että he saattavat keskustella kahden
kanssa samalla kertaa. Teos ei ole säilynyt, mutta tunnetaan
selostuksista ja kuuluu hellenistiseen aikaan. Ensimmäiselle
vuosisadalle e.Kr. kuuluu ns. Pseudokallistheneen kuvaus Aleksanteri
Suuren seikkailuista itämailla, jonka neljännen vuosisadan alussa Kr.j.
käänsi latinaksi Julius Valerius Alexander Polemius, ja jolla tuli
olemaan tavaton vaikutus keskiajan kirjallisuuteen. Tämä on jo
jonkinmoinen fantastinen "historiallinen" romaani, joka asettuu
samalle linjalle kuin Ksenophonin Kyropaideia. Utopiakuvaukset ovat
hyvin vanhoja. Niistä mainittakoon Hekataioksen kertomus (Ges
periodos-teoksessa) onnellisista hyperborealaisista, jolla Rudbeckin
väärinymmärtämänä tuli olemaan huomattava vaikutus Skandinavian ja
Suomen kansoja koskeviin romanttisiin varhaiskuvitelmiin; Platonin
kertoma Atlantis-tarina; ja sisilialaisen Euhemeroksen (n. 300 e.Kr.)
Pyhä historia (Hiera anagraphe), jossa kerrotaan kuvitellusta matkasta
Arabian rannikolla olevalle saarelle ja väitetään jumalien alkuaan
olleen ihmisiä (ns. euhemeristinen myyttien selitystapa).

Varsinainen kreikkalainen romaani on syntynyt vanhan eroottisen
aihepiirin laajentumisesta sen kautta, että siihen yhdistyi edellä
esitetty seikkailukuvaus, etupäässä "historiallinen", vähiten, jos
ollenkaan, utopistinen. Vanhin tunnettu eroottinen romaani on toiselta
vuosisadalta e.Kr. periytynyt tuntemattoman tekijän Tarina Ninoksesta
ja Semiramiista, serkuksista, joiden uskollisuus kestää kaikki
koettelemukset. Muista romaaneista mainittakoon ensi vuosisadalta Kr.j.
periytyvä Antonius Diogeneen teos Ihmeitä Thulen tuolla puolen;
toisella vuosisadalla Kr.j. eläneen ephesolaisen Ksenophonin
Ephesiaka; samanaikaisen syrialaisen Iamblikhoksen Babyloniaka,
(kertomus Rhodaneesta ja Sinoniista); kolmannelta vuosisadalta
periytyvä, syrialaisen kristityn Heliodoroksen Aithiopika (joka
löydettiin 1526 Budasta, Matthias Corvinuksen kirjastosta); kolmannen
vuosisadan alussa eläneen Longoksen Daphnis ja Khloë; Aphrodisiasta,
Vähästä-Aasiasta, kotoisin olleen, neljännellä vuosisadalla eläneen
Kharitonin Khaireas ja Kallirrhoé; aleksandrialaisen, viidennellä
vuosisadalla eläneen Akhilleus Tatioksen Leukippoksen ja Kleitophonin
seikkailut; ja tuntemattoman tekijän Apollonios Tyrolainen, joka on
tullut tunnetuksi latinankielisestä käännöksestä ja sisältää
kertomuksen kuningas Antiokhoksen rikollisesta rakkaudesta tyttäreensä
ja tämän suhteen paljastajan, Apollonioksen, seikkailuista. Siihen
perustuu Shakespearen Perikles. Juoni on yleensä samanlaatuinen:
rakastutaan ensi silmäyksellä, seikkaillaan ryövärien käsissä maalla ja
merellä, ollaan kadonneita kuninkaanpoikia tai -tyttäriä, ja lopuksi
vietetään häät. Sankaritar ei ole hetaira eikä aviovaimo, vaan nuori
viaton tyttö, joka nyt ensi kerran ilmestyy kirjallisuuteen. Seuraavien
aikojen kirjallisuudelle tulivat tärkeiksi Heliodoroksen ja Longoksen
romaanit, varsinkin Daphnis ja Khloë, joka paimenromaanina sai paljon
jäljittelijöitä. Tyyli noudattaa retoriikan ohjeita niin tarkoin, että
tätä proosakirjallisuuden lajia voidaan sanoa myös retooriseksi
romaaniksi.

Heliodoros oli kotoisin Syrian Emesasta ja on todennäköisesti ollut
sofisti; elänyt kolmannella vuosisadalla Kr.j. Nimensä on hänen
romaaninsa saanut siitä, että sen tapahtumat alkavat Aithiopiassa.
Tämän mustalle kuninkaalle Hydaspeelle syntyi valkoinen tytär sen
johdosta, että kuningatar oli raskaana ollessaan nähnyt marmoripatsaan.
Peläten joutuvansa syytetyksi aviorikoksesta kuningatar antoi lapsensa
pois; hänestä tuli lopuksi Delphoin papitar nimeltä Kharikleia. Jalo
thessalialainen ylimys Theagenes rakastuu häneen ja ryöstää hänet.
Seuraa paljon merirosvo- ym. seikkailuja, kunnes päähenkilöt lopuksi
kokoontuvat yhteen silloin, kun Kharikleian oman isän piti uhrata hänet
jumalille. Hänen syntyperänsä tulee kuitenkin ajoissa ilmi ja
rakastavaiset saavat toisensa. Tapahtumien runsaus, henkilöiden
monipuolisuus, tapojen ja luonnon kuvaus, ja tyylin hienous ovat tämän
vanhan romaanin huomattavia arvopuolia.

Longos on myös ollut n. 200 Kr.j. elänyt sofisti, jonka romaani on
retoorisesta tyylistään huolimatta hieno tunteiden maalaus, lähempänä
nykyaikaista romaania kuin Aithiopika. Daphnis ja Khloë ovat heitteeltä
löydettyjä lapsia, jotka kasvavat paimenten hoidossa idyllisissä
olosuhteissa ja rakastuvat toisiinsa, sitä kuitenkaan ilmaisematta tai
huomaamatta. Tämän puhtaan, idyllisen lemmen kuvaus on kirjan hienoin
puoli. Merirosvot vievät Khloën, mutta lopuksi tämä löytää oikeat
vanhempansa. Mustasukkainen Daphnis, joka myös löytää vanhempansa, saa
lopuksi Khloën omaksensa, ja he palaavat takaisin maaseudulle
jatkaakseen idyllistä elämäänsä. Ranskalainen 1600-luvun paimenromaani
– Honoré d'Urfén La Sireine – perustuu Longoksen kirjaan; samoin
Montemayorin Rakastunut Diana (D. enamorada), Tasson Aminta ja Allan
Ramsayn Herttainen paimen (The Gentle Shepherd); Bernardin
Saint-Pierren kuuluisa Paul ja Virginia on sen myöhäisintä kaikua.

Retoorisista romaaneista mainittakoon erikoisesti Philostratos
Ateenalaisen (n. 170-245 Kr.j.) sommittelema Apollonios Tyanalaisen
elämäkerta, jonka hän kirjoitti keisari Alexander Severuksen puolison
Julia Domnan pyynnöstä. Sen päähenkilönä on mainitunniminen
uuspythagoralainen kreikkalainen filosofi, joka oli syntynyt muutamia
vuosia ennen ajanlaskumme alkua, ja hankki itselleen laajat tiedot ja
ihmeidentekijän maineen. Hän oli mm. matkustellut Indiassa saakka,
jossa oli perehtynyt brahmaanien mystiikkaan. Monien vaiheiden jälkeen
hän lopuksi asettui Ephesokseen, perustaen sinne filosofikoulun; siellä
hän kuoli, "jos hän kuoli", kuten Philostratos vihjaillen sanoo. Teos
on käsitettävä romaaniksi, jossa pakanallinen ja kristillinen ihmeusko
ja taikuus rehoittaa; pohjalta kuultaa henkilö, joka vakavasti on
koettanut puhaltaa uutta elävää henkeä pakanuuden vaipuvaan viisauteen.
Kristinuskon vastustajat, mm. Voltaire, ovat ylistäneet Apollonios
Tyanalaisen oppeja.

Lopuksi huomautamme, että keskiajalla tunnetut romaanit: Dares
Phrygiuksen Troian hävityksen historia (De excidio Troiae historia) ja
Dictys Cretensiin Kertomus Troian sodasta (Ephemeris belli Troiani),
on alkuperäisesti kirjoitettu kreikaksi, vaikka nämä, muutamia
sirpaleita lukuunottamatta, ovat hävinneet. Ne ovat tärkeitä siksi,
että niistä keskiaika sai käsityksensä Homeroksesta ja Troian sodasta,
jota ne kuvasivat troialaisten kannalta.

4

Hellenistisen ajan kirjailijoista ansaitsee erikoista huomiota
Lukianos (120-180 Kr.j.), jolla on proosassa sama asema kuin
Aristophaneella runoudessa. Hän oli syntyisin Syriasta, Samosatan
kaupungista, Euphratin varrelta, rupesi harjoittelemaan
kuvanveistäjäksi, mutta muutti alaa ja valmistui reetoriksi, jollaisena
aluksi hankki toimeentulonsa, matkustellen koko Rooman valtakunnassa
aina Galliaa myöten. Ansaittuaan riittävästi hän sitten asettui
Ateenaan, antautuen kirjailijatyöhön. Lopun ikäänsä hän asui
Aleksandriassa korkeana virkamiehenä, kuollen siellä. Hänen nimessään
kulkee yli 80 teosta, niistä 71 lyhyttä dialogia. Painettiin Firenzessä
1496.

Lukianos oli nerokas epäilijä ja teräväsanainen satiirikko,
hellenistisen ajan Voltaire ja Heine samassa persoonassa. Totuuden
etsijänä hän oli perehtynyt filosofien järjestelmiin ja todennut toisen
totuuden toisen kieltämäksi, oli tutustunut kristittyjenkin oppiin,
joskin pinnallisesti, – kaikkeen siihen aatteelliseen ja muuhun
humbugiin, joka vallitsi maailmassa silloin niinkuin aina, ja päätti
kylmän ja terävän älyn miehenä ruveta hyökkäämään sitä vastaan,
taistelemaan "terveen järjen" puolesta, rohkealla luottamuksella kuten
kaikki "valistuneet" henget.

Mallina Platonin dialogit hän sommitteli ensin sarjan uusattikalaisen
komedian mukaisia, realistisia hetairakuvauksia, kunnes syrialaisen
satiirikon Menippoksen (3:nnella vuosisadalla e.Kr.) kirjoitusten
opastamana löysi oman ivallisen tyylinsä, jonka tuloksia ovat mm.
satiirit Ikaromenippos ja Keskusteluja manalassa (Negrikoi dialogoi).
Edellisessä Menippos nousee kuin Ikaros taivaaseen, Zeuksen luo, joka
kaivaten vanhaa hyvää aikaa surumielin toteaa saavansa tyytyä joka
neljäs vuosi annettuun viralliseen uhriin, kun sitä vastoin
Asklepiokselle, Apollolle ja aivan vieraille jumalille uhrattiin
rajattomasti. Jälkimmäisessä kirjailija ei enää tyydy tähän iloitteluun
vanhojen jumalien kustannuksella, vaan ivaa kaikkea, mitä elämässä on
viehättävää: kauneutta, kunniaa, rikkautta ja voimaa. Manalaan
tultaessa ne kaikki täytyy riisua pois. Uni eli kukko niminen dialogi
kertoo köyhän suutarin, Mikylloksen, onnellisesta unesta, jonka kukko
keskeyttää laulullaan. Kukko selittää olevansa Pythagoras, mikä on ivaa
tämän sielunvaellusopista, ja rupeaa keskustelemaan suutarin kanssa.
Dialogi loppuu siihen, että molemmat lähtevät tarkastamaan, ovatko
ihmiset onnellisia, avaten kukon pyrstöhöyhenellä kaikki lukot. Tämän
mielikuvan lainasivat sitten espanjalainen Luis Velez de Guevara
(1579-1644) ja tältä ranskalainen Alain René Le Sage (1668-1747). Timon
nimisessä dialogissa Lukianos kuvaa rikasta tuhlaria, joka tultuaan
köyhäksi oppii halveksimaan sekä rikkautta että sen ympärillä etuilevia
loisia ja imartelijoita. Tätä aihetta käsittelivät myöhemmin mm.
italialainen Matteo Maria Boiardo (1434-1494) ja William Shakespeare.
Muista Lukianoksen teoksista muistettakoon profeetta Joonan yhteydessä
mainittu Tosikertomus, kuvaus eriskummallisesta retkestä kuuhun,
seikkailuista siellä ja paluusta takaisin, olosta "merikäärmeen"
vatsassa ja lopuksi "Onnellisten saarilla", josta myöhemmin Rabelais,
Cyrano de Bergerac ja Jonathan Swift saivat aiheen vastaavanlaatuisiin
kuvitelmiinsa.

5

Platon ja Aristoteles olivat vielä hallinneet ja käsitelleet kaikkia
tieteitä; hellenistisenä aikana, tieteiden eri haarojen yhä edistyessä,
tämä ei ollut enää mahdollista: täytyi erikoistua eri aloille.
Aikakauden tieteistä pääsivät huomattavalle tasolle kirjallisuuden ja
kielen tutkimus, filosofia, matematiikka, tähtitiede, maantiede,
lääketiede ja historia.

Aleksandrian Museionin kirjastomiehet pitivät päätehtävänään hankkia
kirjastoonsa kaikki olemassa olevat teokset, tutkia niiden tekstit, ja
reunahuomautuksilla perustellen vahvistaa niiden oikea muoto. Lisäksi
tulivat selitykset. Kun teoksiin kirjurien niitä jäljentäessä oli
vuosisatain kuluessa pujahtanut ja jäänyt lukemattomia virheitä, voimme
hyvin ymmärtää tällaisen tekstikritiikin tarpeellisuuden. Kuuluisin ja
etevin näistä kirjallisuuden tutkijoista oli Aristarkhos (n. 220-143
e.Kr.), joka Iliasta ja muita Hellaan klassikkoja koskevilla
tekstikriitillisillä tutkimuksillaan on perustanut tämän alan tieteen
nykyaikaisessa merkityksessä, pyrkien selittämään tekstin syventymällä
kirjailijan omiin tarkoituksiin. Toisin menetteli pergamonilainen
kritiikki, joka stoalaisuuden vaikutuksen alaisena piti klassillisia
runotaiteen tuotteita vertauskuvina. Didymos Khalkenteros(n. 63
e.Kr.–10 Kr.j.) oli kuuluisa ahkeruudestaan ja tuotteliaisuudestaan –
n. 3.500 nimeä. Meille periytyneet selitykset (skholia) ovat etupäässä
hänen. Varsinainen kielentutkimus sai alkunsa sofistien logiikasta,
joka johti huomion myös kieliopillisiin seikkoihin. Ensimmäisen kreikan
kieliopin (Tekhne grammatike) kirjoitti Aristarkhoksen oppilas
Dionysios Thraks ("traakialainen", n. 160-100); se on säilynyt.
Aleksandrian oppineiden erikoisalana oli myös käännöstyö, jonka
tuloksena oli mm. hebreaa ymmärtämättömiä juutalaisia varten toimitettu
Vanhan Testamentin kreikankielinen laitos Septuaginta (n. 150 e.Kr.).

Aikakauden kahdesta huomattavimmasta filosofisesta koulukunnasta,
stoalaisista ja epikurolaisista, on jo aikaisemmin tehty selkoa. Nämä
elämäntaidon ja uskonnollisen maailmankäsityksen opit saavuttivat
aikakautensa jalointen henkien kannatuksen: Panaitios (Rhodoksesta,
n. 180-110 e.Kr.) korosti erikoisesti yleisen inhimillisyyden
vaatimusta, Epiktetos (Phrygiasta, synt. n. 60 Kr.j.) saarnasi
ytimekästä vanhurskautta (Epiktetoksen diatribit – Epikteton diatribai
ja Käsikirja – Enkheiridion), ja Rooman keisari Marcus Aurelius
(121-180 Kr.j.) Mietelmissään (Meditationes, kirjoitettu kreikaksi)
ylevää siveysoppia, jossa stoalaisuus jo on muuttunut lämpimäksi
persoonalliseksi uskonnollisuudeksi.

Epiktetos oli syntynyt n. 60 Kr.j. Hierapoliissa, Phrygiassa, oli
nuorena Neron suosikin Epaphroditoksen orjana Roomassa, mutta pääsi
sittemmin vapaaksi; opiskeli stoalaista filosofiaa ja tuli sen vuoksi
Domitianuksen aikana (94) karkoitetuksi; eli loppuikänsä
Nikaiopoliissa, Epeiroksessa; kuoli Hadrianuksen aikana. Stoalaisten
kirjailijoiden ja heidän viisautensa tutkimisesta sinänsä ei ole
hyötyä, opettaa Epiktetos, ellemme kohdista koko huomiotamme ja
tahdonvoimaamme oikean elämäntavan oppimiseen. Sen olemme saavuttaneet
silloin, kun voimme aina alistua kaikkeen, tapahtuipa meille mitä
hyvänsä, uskoen, että on olemassa Jumala, joka johtaa maailmaa, ja
etteivät edes ajatuksemmekaan ole häneltä salatut. Ihminen kuuluu
suureen järjestelmään, jonka muodostavat Jumala ja hän; hän on kyllä
valtionsa kansalainen, mutta samalla Jumalan valtakunnan jäsen, voiden
oppia tuntemaan Jumalan tahdon. Hänellä on sydämessäänkin Jumala, joka
ei milloinkaan lepää, varjeleva henki, joka ei jätä häntä koskaan
yksin. Filosofin tehtävänä on päästä tuntemaan Jumalan tahto ja siten
todelliseen sopusointuun maailmankaikkeuden kanssa. Epiktetoksen
ihanteena oli tällainen filosofi, joka on saavuttanut korkeimman
valistuksen ja vapaana kaikista maallisista pyyteistä, maailmasta
kokonaan eronneena, antautuu lähetyssaarnaajan tehtävään saattaakseen
muutkin osallisiksi saavuttamastaan onnesta ja rauhasta.

Marcus Aurelius kasvoi mitä tarkimman ja suopeimman huolenpidon ja
ohjauksen alaisena, sai ensin reetorin ja lakimiehen tietopuolisen
opetuksen, mutta kiintyi sitten stoalaisuuden syvälliseen tutkimiseen,
noudattaen elämässään kaikkia sen periaatteita ja eläen niin
pidättyväisesti ja karusti, että vahingoitti sillä terveyttään.
Elämänkatsomuksensa hän on tulkinnut Mietelmissään (kreikkalainen nimi
Ta eis eauton — Itsetutkisteluja), jotka hän kirjoitti lukemattomien
hallitustehtäviensä ohella, keskellä elämänsä uupumatonta hyörinää,
mistä johtuu sekä niiden katkonaisuus että tuore välittömyys. Pienin
paloin hän kertoo sisällisen elämänsä kehittymisen, mainiten mm. jo
nuorena tutustuneensa Epiktetoksen kirjoituksiin, ja lausuu
syvällisestä hengenelämästä todistavia siveellisiä kokemuksia. Hän on
stoalainen, mutta hänen oppiansa on vaikea ilmaista erikoisena
järjestelmänä. Elämän tarkoituksena on Aureliuksen mukaan mielen
tasapaino, joka on saavutettavissa viljelemällä viisautta eli
pyrkimällä tajuamaan hyvän ja pahan ero, tekemällä aina oikeutta
kaikille, valittamatta sietämällä työtä ja tuskaa, ja noudattamalla
kohtuullisuutta joka suhteessa. Ihmisen tulee tehdä työtä ja hoitaa
asemansa yhteiskunnassa, aina noudattaen hänessä asuvan järjen aatteen
kehoituksia ja kieltoja. Näille eri yhteyksissä ilmeneville opetuksille
antaa tehoa se koruton ja vilpitön, hellä sävy, jolla ne on lausuttu;
ne ovat suuren hengen eläväksi tullutta evankeliumia. Vaikka Marcus
Aurelius vainosi kristittyjä, joita ei tuntenut, valtakunnan aatteelle
vahingollisen suunnan kannattajina, on hänen oma siveysoppinsa täysin
kristillistä. Hänen teoksensa on antiikin arvokkaimpia lahjoja
jälkimaailmalle. Se painettiin ensi kerran 1558.

Elämäntaitoa opettivat myös kyynikot, filosofi Diogeneen (n. 412-323
e.Kr.) oppilaat, jotka tahtoivat saavuttaa ulkonaisen ja sisällisen
riippumattomuuden rajoittamalla tarpeensa niin vähiin kuin mahdollista:
Diogenes heitti pois juoma-astiansa huomatessaan voivansa juoda
kädestä. Sokrateen dialogit muuttuivat heidän kirjoittaminaan ns.
diatribeiksi (diatribai), joissa kiivaasti hyökkäiltiin yleisiä,
varsinkin uskonnollisia käsityksiä vastaan. Niiden kirjoittajana
mainitaan erikoisesti filosofi Bion (n. 225 e.Kr.). Menippoksen
satiirit ovat johdannaisia diatribeista. Puhtaasti teoreettisen
filosofian alalta mainitaan Pyrrhon (n. 360-270 e.Kr.), joka kokonaan
kielsi tiedon hankkimisen mahdollisuuden, jopa senkin tiedon, ettemme
tiedä mitään; tästä vakaumuksesta koituu täydellinen sielunrauha.
Hellenistisen ajan kuuluisin filosofinen saavutus on kuitenkin ns.
neoplatonismi, uusplatonilaisuus, jota voidaan pitää helleeniläisen ja
siihen hellenistisenä aikana vaikuttaneen itämaisen ajattelun
synteesinä, antiikin viisauden iltaruskona ennen keskiajan yötä.

Itämainen filosofia, so. uskonto, tuli hellenistisen maailman
kuuluville etupäässä hellenisoituneiden, Aleksandriassa asuvien
juutalaisten kautta, joiden joukossa oli, kuten hebrealaisten
kirjallisuudesta jo tiedämme, huomattavia kirjailijoita. Filosofina
näistä on tullut kuuluisaksi Philon Juutalainen, joka oli syntynyt
n. 20 e.Kr. ja oli siis Jeesus Nasarealaisen aikalainen.
Pythagoralaisten, Platonin ja stoalaisten ajattelun johtamana hän
kiintyi miettimään juutalaisten käsitystä Jumalasta, jonka tahtoi
puhdistaa kaikista ihmisten antamista määritelmistä ja ominaisuuksista,
kuvitellen hänet olevaisuudessa vallitsevaksi mystilliseksi voimaksi,
josta ihmisen ei ole mahdollista tietää mitään lähempää, ja joka on
"sinänsä täydellinen ja itselleen riittävä". Kaikkeutta luodessaan ja
ylläpitäessään Jumala käyttää hänessä olevaa, mutta silti itsenäistä
voimaa, maailmanjärkeä, logosta, joka on hänen ja maailman välittäjä ja
yhdysside, Jumalan esikoisena syntynyt poika ja ihmisten puoltaja hänen
edessään. Täyden autuudentunteen ihminen voi saavuttaa vasta sitten,
kun hän irtautuu intohimoista ja kohoaa ajattelunkin yläpuolelle,
vaipuen hurmioon ja siten ilmoituksena tai näkynä omistaen itselleen
Jumalan hengen. Tähän Philonin teologis-eetilliseen oppiin liittyi nyt
ns. uusplatonilaisuus, sen varsinainen perustaja Plotinos (204-269
Kr.j.), antiikin viimeinen suuri ajattelija. Hänenkin mielestään Jumala
on kaikkien määrittelyjen ulkopuolelle jäävä "oleva", alkuperäinen ja
itsenäinen, täydellinen "ykseys", hyvyys, jonka yltäkylläisestä
runsaudesta, ilman logoksen tai muun välittäjän apua, ovat virranneet
"ulos", "emaneeranneet", henki ja ideat (nous); näistä ovat sitten
syntyneet sielu ja aine. Kehitys on siis käynyt ylhäältä alaspäin,
ykseydestä moninaiseen, jossa aine on alhaisinta, pahaa, Jumalalle
vierasta. Moraalin tehtävänä on johdattaa ihminen samaa tietä takaisin,
so. on askeesin avulla pyrittävä irtautumaan aineesta, viljeltävä
sielua mietiskelyllä ja lopuksi hurmiotilan kautta saavutettava yhteys
alkulähteeseen, iankaikkisesti olevaiseen Jumalaan.

Kehittäessään oppiansa hengen virtaamisesta alkuolevaisesta ja sielun
sekä aineen muodostumisesta siitä Plotinos johtui lausumaan estetiikan
kannalta merkittäviä ajatuksia: henki (nous) on kaunista, koska se on
muodon saanutta alkuolevaista hyvyyttä; ollen vailla muotoa tämä itse
näet ei ole vielä kaunista, vaikka onkin hyvää; seuraava aste, sielu ja
aine, ovat myös kauniita sikäli kuin henki pääsee niistä ilmenemään.
Taiteilijan tehtävänä on vapauttaa aine niistä esteistä, jotka
himmentävät hengen eli ikuisen kauneuden kajastusta, so. täydentää
luontoa tai sisäisten, näkemystensä mukaan luoda sellaistakin, jota ei
luonnossa ole. Tässä Plotinos toteaa mielikuvituksen olemassaolon ja
tehtävän, tuoden antiikin esteettisen ajattelun asteelle, jota vasta
uusin aika on tarkemmin tutkinut.

Tällaisena uusplatonilaisuus tuli koko sivistyneen pakanamaailman
uskonnoksi.

Matematiikassa kreikkalaiset kehittivät aritmetiikan verranto-opin ja
irratsionaalilukujen asteelle, ja loivat geometrian, jonka
yksinkertaisimmat alkeet tosin olivat kotoisin Egyptistä. Kolmannella
vuosisadalla e.Kr. Aleksandriassa elänyt Eukleides sisällytti
aikakautensa geometrian saavutukset Alkeet (Stoikheia) nimiseen
teokseen, jota kaksikymmentä vuosisataa on käyttänyt johdatuksena tähän
tieteeseen. Toinen kuuluisa nimi on syrakusalainen Arkhimedes
(287-212 e.Kr.), matemaatikko, fysiikan tutkija ja keksijä, jonka
teoksista 9 on säilynyt; huomattavimmat tuloksensa hän on saavuttanut
geometrian ja mekaniikan alalla. Kuten tunnettua hän sai surmansa
Syrakusan valloituksessa.

Matematiikan rinnalla edistyi tähtitiede. Pian Aleksandrian
perustamisen jälkeen siellä työskentelevät Aristyllos ja Timokharis (n.
320-260 e.Kr.) valmistivat perustavaa laatua olevan tähtikartan.
Kuuluisa Aristarkhos Samolainen asui Aleksandriassa n. 280-264 e.Kr.
suorittaen teräviä laskelmia auringon ja kuun etäisyydestä maasta
(jotka ovat säilyneet) ja väittäen, että maa kiertää auringon ympäri,
minkä johdosta stoalaiset nostivat häntä vastaan syytteen
jumalattomuudesta, aivan samoin kuin teologit Galileita vastaan.
Huomattavia tähtitieteilijöitä olivat: Eratosthenes (276-194 e.Kr.),
Museionin kirjastonhoitaja, tähtitieteellisten välineiden täydentäjä ja
keksijä, ja maan ympärysmitan verraten tarkka laskija; rhodolainen
Hipparkhos (n. 130 e.Kr.), joka ensimmäiseksi määräsi planeettain
näennäisten liikkeiden lait, laatien taulukkoja, joiden mukaan nämä
liikkeet voidaan laskea; hän keksi trigonometrian; ja Ptolemaios (n.
150 Kr.j.), joka omisti ja kehitti Hipparkhoksen saavutukset, luoden
myöhään uudelle ajalle saakka järkkymättömänä vallinneen ns.
ptolemaiolaisen maailmankuvan, jonka mukaan maa on auringon ja
kiertotähtien ympyränmuotoisten ratojen liikkumaton keskipiste.
Tähtitieteen saavutukset Ptolemaios esitti teoksessa Syntaksis megiste,
jonka arabialaiset säilyttivät Almagest (= Al megiste) nimisenä, ja
josta olemme saaneet lähes kaikki kreikkalaisten tähtitiedettä koskevat
tietomme.

Maantieteen perustajana voidaan pitää Aristotelesta, joka todisti maan
täytyvän olla pallon muotoinen ja lausui oikean käsityksen lauhkeasta,
kuumasta ja arktisesta vyöhykkeestä. Eratosthenes laski ensimmäiseksi
"asutun maanosan", oekumenen, alueen, perustaen Geographika-teoksellasm
matemaattisen maantieteen. Strabon (synt. 63 e.Kr.) matkusteli kuin
Herodotos, kuvaillen koko oekumenen kuuluisassa teoksessaan Geographia,
joka on säilynyt (painettiin ensi kerran Venetsiassa 1516).
Ptolemaioksen Geographike syntaksis on samanlainen kokoomateos
maantieteen kuin Almagest tähtitieteen alalta. Ensimmäisen tunnetun
maailman kartan sommitteli Eratosthenes.

Lääketieteen kehitti silloisiin oloihin nähden korkealle kannalle
"lääketieteen isä", Kos-saarelta kotoisin oleva Perikleen aikalainen
Hippokrates (n. 460-360 e.Kr.). Hänen nimeensä liittyneistä 87
kirjoituksesta voi vain osa olla hänen tekemiään; ne painettiin ensi
kerran Venetsiassa 1526. Hippokrateen asteelta lääketiede kehittyi
vasta Aleksandriassa; erikoisesti anatomia, joka jo vanhastaan,
balsamoitaessa saavutettujen tietojen kautta, oli ollut Egyptin
lääketieteen perustana, sai nyt huomiota osakseen; tiedetään elinten
toimintoja tutkitun elävistäkin ihmisistä, tieteen uhreiksi
luovutetuista rikollisista. Aleksandrian lääketieteilijöistä olivat
kuuluisimmat Herophilos (335-280 e.Kr.) ja hänen aikalaisensa
Erasistratos, edellinen Hippokrateen suunnan jatkaja, jälkimmäinen
siitä riippumattomamman "koulun" perustaja. Antiikin lääketieteen
viimeinen suuri edustaja oli mysialainen Claudius Galenus (n. 130-200
Kr.j.), joka pysyi Hippokrateen kannalla, oli tuottelias kirjailija, ja
koko keskiajan lääketieteellinen auktoriteetti.

Historiankirjoittajista on mainittava arkadialainen Polybios
(n. 204-122), joka joutui 1.000 akhaialaisen nuorukaisen kanssa
roomalaisten panttivangiksi, päästen onnekseen L. Aemilius Pauluksen
perheeseen, tämän poikien, Scipion ja Fabiuksen, opettajaksi. Tässä
asemassa, P. Cornelius Scipio Africanus nuoremman elinaikaisena
ystävänä ja sotaretkitoverina, hänelle avautui pääsy kaikkialle ja hän
perehtyi tarkoin roomalaisten historiaan ja elämään, ruveten pitämään
heitä kansana, jonka historiallisena tehtävänä oli yhdistää kaikki muut
kansat valtikkansa alaisiksi. Karthagon valloituksessa hän oli
silminnäkijänä saapuvilla. Vaikutusvaltaansa hän käytti mm. Akhaian
liiton kapinan (146) seurausten lieventämiseksi, saavuttaen
kansalaistensa kiitollisuuden. Loppuelämänsä hän käytti Rooman
valloitusten historian (Histories) kirjoittamiseen, aloittaen
ensimmäisestä puunilaissodasta (264), johon saakka sisilialaisen
Timaioksen historia ulottuu, ja päättäen teoksensa Akhaian liiton
kukistumiseen 146. Polybioksen maine historioitsijana perustuu hänen
pyrkimykseensä päästä oivaltamaan aikakauden johtava pohja-aate,
aineistonsa monipuolisuuteen ja luotettavuuteen, kriitillisyyteensä, ja
käsittelemiensä tapahtumien ja vaiheiden ensiluokkaiseen tärkeyteen.
Hänen Historiansa 40 kirjasta on säilynyt vain 5 ensimmäistä.

Polybioksen historiaa jatkoi Syrian Apameasta kotoisin ollut stoalainen
filosofi ja yleisoppinut Poseidonios, ulottaen kuvauksensa vuoteen 86
e.Kr. Sitä ei ole kuitenkaan säilynyt. Diodorus Siculus (=
sisilialainen, n. 50 e.Kr.) ulotti suuren kuvauksensa Historiallinen
kirjasto (Biblioteke historike) vuoteen 21 e.Kr. Dionysios
Halikarnassolainen, joka eli meidän ajanlaskumme alussa, kirjoitti
Rooman muinaisuus (Romaike arkhaiologia) nimisen historian ulottaen sen
ensimmäiseen puunilaissotaan saakka. Erikoisesti on Euroopan
sivistyshistoriaan vaikuttanut Boiotian Khaironeiasta kotoisin ollut
Plutarkhos (n. 46-120 Kr.j.), filosofi, keisari Hadrianuksen
kasvattaja ja monipuolinen kirjailija, jolta on säilynyt suuri joukko
erilaatuisia opettavia teoksia (Opera mor alia) ja lisäksi sarja
Elämäkertoja. Näissä hän esittelee huomattavia henkilöitä, aina rinnan
kreikkalaisen ja roomalaisen, pyrkien vaikuttamaan sekä varoittavasti
että innostavasti. Tämän muotokuvakokoelman oli Shakespeare lukenut, ja
se oli uudella ajalla, 1700-luvun lopulle saakka, suosituimpia antiikin
teoksista. Painettiin Parisissa 1572.

Babylonialainen pappi Berossos julkaisi n. 250 e.Kr. Babylonian, ja
egyptiläinen pappi Manethos (n. 300 e.Kr.) Egyptin historian, jotka
molemmat ovat olleet näiden kansojen historian päälähteitä siihen
saakka, kunnes opittiin tulkitsemaan hieroglyfejä ja kiilakirjoituksia.

Tähän lopetamme esityksen antiikin kreikankielisestä kirjallisuudesta,
koska se tämän jälkeen muuttui pakanallisesta kristilliseksi,
hellenistisestä bysanttilaiseksi. Ennenkuin voimme seurata sen vaiheita
niin pitkälle, on luotava katsaus latinankieliseen ja
varhaiskristilliseen kirjallisuuteen.

ROOMALAISET.

1. ESIKLASSILLINEN AIKA.

(240-80 e.Kr.)

1

Kun historian valo alkaa hämärästi heijastua Apenninien huipuista ja
Padus-joen (Pon) silloin vielä aarniometsää kasvavilta alamailta,
toteamme monien eri kansanheimojen asuvan koko Italian niemimaalla ja
päässeen länsirannikon hedelmällisillä alueilla jo verraten korkean
kulttuurin asteelle. Näiden kansojen rodusta emme kuitenkaan voi sanoa
muuta kuin että ne todennäköisesti olivat indoeurooppalaisia, sekä
varhaisempaa aaltoa että myöhempää, kelttiläisten nimellä tunnettua
jälkimaininkia, ja saapuneet Italiaan esihistoriallisena aikana.
Poikkeuksena olivat korkeasti sivistyneet etruskit, joiden kielellisiä
muistomerkkejä on onnistuttu tulkitsemaan sen verran, että voidaan
ainakin kieltää heidän olleen indoeurooppalaisia. Ratkaisematta on siis
vielä heidän rotunsa ja kielensä: se, olivatko he ehkä tuota
salaperäistä, korkean kulttuurin saavuttanutta "välimerenrotua", jonka
olemme tavanneet Aigeianmeren rannikoilla, ja joko asuneet Italiassa
ikitietämättömistä ajoista tai tulleet sinne, kuten perinne kertoo,
Vähästä-Aasiasta Lydiasta, vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen
indoeurooppalainen asutus oli jo saapunut. Niiden monien kielien ja
murteiden lisäksi, jotka tämän johdosta Italian aamuhämärässä kaikuivat
rupesi sitten jo varhain Sisiliasta ja Etelä-Italiasta kuulumaan ensin
foinikialaisten ja sen jälkeen etenkin kreikkalaisten puhetta. Sikäli
kuin Rooman alue ja valta vuosisatain kuluessa kasvoi, saavutti myös
sen eli Latiumin maakunnan kieli latina yhä laajemman levikin,
vähitellen sulattaen itseensä tai tukahduttaen kaikki muut kielet
paitsi kreikkaa. Korkeamman sivistyksen tulkkina tämä päinvastoin otti
raa'an valloittajan kasvatikseen, ruveten opastamaan sitä
kirjallisuuden, taiteen ja tieteen pariin.

Historiasta tiedämme vanhojen roomalaisten olleen karua
maanviljelijäkansaa, jolla oli harvinaisen voimakkaat valtiota
rakentavat ja hallitsevat vaistot, mutta joka todennäköisesti juuri
tämän vuoksi ehti tai kykeni perin vähän omistamaan huomiota
hienommalle hengenviljelykselle. Sen jumalat (dei indigetes) olivat
luonnonvoimien tai -esineiden olennoitumia saavuttamatta täsmällisempää
henkilömuotoa ja järjestymättä varsinaiseksi jumalperheeksi sekä
aiheuttamatta runollisten myyttien kasvua, kuten kreikkalaisilla.
Valloitusten mukana vanhat jumalat saivat rinnalleen yhä uusia (dei
novensides) kunnes helleenien jumalperhe lopuksi pääsi Roomassakin
vallitsevaksi. Roomalaiset osoittivat naivin lapsuutensa aikana syvää
taikauskoa ja jumalien pelkoa, ja sittemmin edelliseen yhtynyttä
väljähtynyttä välinpitämättömyyttä, mikäli ei ollut kysymys valtion
uskonnosta, mutta eivät mielikuvituksen lentoa, ja vain
poikkeustapauksena taipumusta ihmisen ja maailman perusarvoitusten
pohtimiseen. Tutustumme siis heissä kansaan, jonka keskuudessa
taiteellinen hengenelämä on muuhun kehitykseen nähden myöhäinen, jopa
kaikissa pääkohdissa kreikkalaisilta opittu.

Tätä kielteistä päätelmää ei ole käsitettävä niin, etteikö Rooman
alkuajan karuilla maanviljelijöillä silti olisi ollut runoansa ja
lauluansa, sillä laulutonta kansaa tuskin onkaan. Hyvällä syyllä
voidaan otaksua, että ns. saturninen runomitta (versus saturnius:
- –| - –|- – | -|| – -| – -| – -), jota on käytetty roomalaisten
varhaisemmissa tuotteissa, kuvastaa vanhaa kansanrunouden rytmiä. Tämä
runous on yksinkertaisen musiikin säestämänä ilmennyt kansanelämän
tavallisten nousukohtien, touonteon ja elonkorjuun, häiden,
hautajaisten ja sodan yhteydessä, joista muisto säilyi mm. Arvales- ja
Salii-pappien menoissa, niin vanhassa kielimuodossa, ettei myöhempi
polvi enää sitä ymmärtänyt, itkuissa (neniae), fescennilauluissa
(carmina fescennina), jotka kuuluivat viininkorjuu- ja hääjuhlien
ohjelmaan, ym. Viimemainitut ovat helleenien maakylien phalloslauluja
(fascinum = phallos) vastaava ilmiö, joiden esittämisessä roomalaisten
luontainen, heille alunperin erikoisesti tunnusmerkillinen draamallinen
kyky pääsi oikeuksiinsa. Fescennilaulut pysyivät kuitenkin lyriikkana,
joka myöhemmin omistettiin yksinomaan häiden viettoon ja sai hopeaisena
aikana huolitellun taiteellisen asun, varsinaisen draaman lähtiessä
kehittymään kansanomaisesta satura-esityksestä, jolla tarkoitettiin
vuohennahkoihin pukeutuneiden ilveilijäin koomillisia lauluja ja
vapaita vuoropuheluja, säestäjänä välttämätön huilu (tibia).
Kaupunkielämän kehittyessä satura-ilveilyjä ruvettiin esittämään
sielläkin ja saivat ne lisäaineistoa etruskilaisten näyttelijäin
vastaavista suorituksista (ludiones): viimemainitut olivat kotiutuneet
Roomaan 364 e.Kr., jolloin "näyttämöleikkejä" (ludi scenici) ruvettiin
käyttämään uskonnollisissa menoissa. Näiden esittäjiä nimitettiin nyt
"histrioneiksi" (histriones) ja olivat heidän suorituksensa edelleen
tanssia ja lauluja. Ns. atellanit (Atellanae fabulae), jotka
periytyivät Campaniassa olevasta oskilaisesta Atella-nimisestä
kaupungista, olivat myös ilmaus latinalaisten draamallisista lahjoista.
Ne olivat koomillisia, vapain lauluin ja kaskuin esitettyjä kuvauksia
maalaisten elämästä; keskustelu oli hetken päähänpistojen varassa.
Henkilöt sitä vastoin olivat vakinaisia tyyppejä: pappus (isä tai
aviomies), maccus (aasinkorvainen narri ja ahmatti), bucco
(pulloposkinen, ahnas lörpöttelijä), dossenus (ovela petturi), jotka
tunnemme myöhemmistä italialaisista draamoista ja ovat siis omana
kansallisena erikoisuutenaan periytyneet ikivanhoilta ajoilta. Kolmas
kansanomaisen näytelmän varhaismuoto oli miimi (mimus), jota ei ole
sekoitettava aikaisemmin mainittuun hellenistiseen miimiin, vaan joka
on samanlaatuinen kansanomaisen koomillinen ja karkea, vapaa esitys
kuin ne, joita kreikkalaisten "dikelistit" (sisilialaisten "phlyakit")
siveettömissä puvuissa ja naamioissa esittivät. Muistettava on,
etteivät saturat, atellanit ja miimit ole tällä varhaisasteella
"kirjallisuutta", vaan kansanomaisia, kirjoittamattomia, vapaita
laulu-, tanssi- ja ilveilyleikkejä, täynnä hetken innostuksen
synnyttämiä kompia ja sukkeluuksia, ja todennäköisesti juuri
sanottavasti eroamatta toisistaan.

Tällaista kirjallisuuden pohjaelämää – lisäksi vielä satuja ja
sankaritarinoita, jotka opimme tuntemaan sivistyksemme alkeiden mukana
– roomalaisilla siis oli jo hyvin varhain. Varsinainen kirjallisuus
alkaa vasta kirjoitustaidon mukana. Roomalainen kirjaimisto on
muodostettu kreikkalaisesta ja käyttivät sitä ensiksi papit omiin
käytännöllisiin tarkoituksiinsa: sepitettiin muistokirjoituksia,
pidettiin kirjaa tärkeimmistä tapahtumista (Annales maximi),
kirjoitettiin muistiin kuuluisia puheita, kuten esim. sokean Appius
Claudiuksen puhe Pyrrhosta vastaan (280 e.Kr.), lakeja, esim.
Kahdentoista taulun laki (n. 450) jne. Näin alkeellisina pysyivät
roomalaisten kirjalliset olot siihen saakka, jolloin he kolmannella
vuosisadalla valloitettuaan Etelä-Italian tulivat välittömään
kosketukseen sikäläisten sivistyneiden kreikkalaisten kanssa.
Kirjallishistoriallinen merkkitapaus oli Tarentumin valloitus 272,
jolloin mm. eräs nuorukainen, josta sittemmin tuli Livius Andronicuksen
nimellä "roomalaisen kirjallisuuden isä", joutui orjaksi Roomaan,
toimeenpannen siellä 240 ensimmäisen puunilaissodan voittojuhlassa
draaman esityksen. Tästä vuodesta lasketaan Rooman varsinaisen
taidekirjallisuuden alkaneen.

Roomalaisen kirjallisuuden historia käsitellään tavallisesti seuraavina
jaksoina:

I. Esiklassillinen aika (240--80 e.Kr.);

II. Klassillinen l. kultainen aika (80 e.Kr.--14 Kr.j.);

III. Hopeainen ja loppuaika (14--138--keskiaika).

2

Valloitettuaan Etelä-Italian ja Sisilian roomalaiset joutuivat
hienostuneen kreikkalaisen kulttuurin piiriin; heillä oli kyllä
voittopuolena voima ja hallitsijakyky, mutta siitä huolimatta
korkeamman sivistyksen hypnoosi alisti heidät valtaansa. He hylkäsivät
Caton edustaman latinalaisen kansallisvaltion ihanteen ja valitsivat
Scipioiden linjan: roomalaisen maailmanvallan, jossa sivistys oli
kaksikielinen, kreikkalainen ja latinalainen, ensinmainittu valliten
kulttuurin alalla, johtaen ja opettaen, jälkimmäinen halliten
valtakuntaa, jäljitellen ja oppien. Tämä kreikkalaisen kulttuurin
suorittama rauhallinen valloitus tapahtui esiklassillisena aikana, n.
150 vuoden kuluessa. Kultaisen ajan alkaessa kaikki sivistyneet olivat
kaksikielisiä; kreikka oli kirjallisuuden ja kaupan pääkieli, yleensä
siinä asemassa, jonka vanhemman ja korkeamman kulttuurin kieli aina
pyrkii saavuttamaan. Todella kansallisen roomalaisen kirjallisuuden
kehittyminen ei päässyt alkuunkaan, vaan kääntyi se heti ensi
synnystään kreikkalaiselle linjalle, jolle myös kaikista
itsenäisyysyrityksistä huolimatta jäi.

"Roomalaisen kirjallisuuden isä", mainittu Livius Andronicus
(n. 284-204 e.Kr.), oli joutuessaan orjaksi vain n. 12-vuotias. Mitään
muuta erikoisempaa sivistystä hänellä ei siis silloin ole voinut olla
kuin että hän osasi äidinkieltänsä, kreikkaa. Tätä hän ei ole
unohtanut, vaan on päinvastoin kehittänyt sen taitoa, koska on
myöhemmin opettanut sitä ja latinaa roomalaisille. Opetuksen pohjana
oli runous; sitä varten oli kyllä saatavissa kreikan- mutta ei
latinankielisiä tekstejä, joita ei vielä ollut runouden alalta
sanottavasti olemassakaan. Poistaakseen tämän puutteen Livius
Andronicus ryhtyi kääntämään Odysseiaa latinaksi, saturniosäkeiksi.
Tämä Odysia niminen opus oli käytännössä kouluissa vielä Horatiuksen
aikana. Siitä on säilynyt vain pieniä, merkityksettömiä katkelmia,
jotka eivät tee kielelliseltä eivätkä runolliselta kannalta edullista
vaikutusta. Tällainen oli roomalaisten ensimmäinen yritys kertovan
runouden alalla.

Kunnon koulumestarin nimi liittyy myös roomalaisten taidedraaman
syntyyn. Kun ensimmäinen puunilaissota oli saatettu voitokkaaseen
loppuun (240) ja "Roomalaiset juhlat" (Ludi Romani) piti vietettämän
voiton kunniaksi tavallista upeammin, sijoitettiin ohjelmaan
kreikkalaisten tavan mukaan myös näytelmäesitys, tragedia ja komedia.
Tällaiseen roomalaiset olivat ehtineet tottua Etelä-Italiassa ja
Sisiliassa, jossa yhteinen viha puunilaisia vastaan oli tehnyt heistä
ja kreikkalaisista ystäviä. Ehkä oli Livius Andronicus heille tällaista
ohjelman täydennystä suosittanut – joka tapauksessa hän hankki
tarvittavat näytelmät kääntämällä todennäköisesti jonkin myöhäisemmän
kreikkalaisen murhenäytelmän ja Menandroksen komedian. Tätä
kääntäjätyötänsä hän sitten jatkoi, muodostaen oman näyttelijäkuntansa,
ja hänen työnsä johdosta kreikkalainen ja kreikkalaismallinen
näytelmä tuli vallitsevaksi, sysäten syrjään, joskus käytetyksi
jälki-ilveilyksi, kansallisen saturan ja miimin. Lyriikankin alalla
Livius Andronicus esiintyi, sepittäen 207, jolloin hän oli jo vanhus,
kuorolaulun – ehkä kääntäen jonkin parthenionin –, jonka 27
roomalaista neitoa esitti. Vaikka hän siis oli vain kääntäjä, tulee
hänelle silti Rooman kirjallisuuden perustajan kunnia. Runon
kaunistuskeinoina hän käytti paitsi rytmiä, myös alkusointua.

3

Italialaisen kansan erikoistaipumus draamalliseen ilmaisutapaan on
todettavissa siitäkin, että alkuun päästyään roomalaisten kirjallisuus
toistaiseksi etupäässä jatkui ja kasvoi näytelmänä. Tämän eri laadut ja
alkuperä opittiin tuntemaan ja nimittämään siitä, minkälaisissa
puvuissa näyttelijät niitä esittivät: kansallisaiheista huvinäytelmää
sanottiin fabula togataksi (toga = roomalaisten päällysviitta),
kreikkalaisperäistä huvinäytelmää fabula palliataksi (pallium =
kreikkalaisten viitta), kansallisaiheista murhenäytelmää fabula
praetextaksi (toga praetexta = ylhäisten purppurareunuksinen viitta) ja
kreikkalaisperäistä murhenäytelmää fabula crepidataksi (crepida =
korkea-anturainen puolikenkä, verrattava koturniin). Toisin kuin
Ateenassa, näytelmäin esitykset eivät olleet riippuvaisia
uskonnollisista juhlista, vaan kuuluivat vapaan valinnan mukaisesti
kaikenlaisiin juhla- ja huvittelutilaisuuksiin. Varsinaisia
teatteripäiviä, jolloin ludi scenici (näyttämöhuvit) olivat
pääohjelmana, kuitenkin oli: esim. Augustuksen aikana 38 vuodessa.
Valtio avusti niiden toimeenpanoa pienellä apurahalla. Kun tämä ei
riittänyt kustannuksiin, hankittiin loput yksityistä tietä:
tavallisimmin aedilit, mutta myös muut kansansuosiota pyytelevät
virkamiehet ja yksityiset tekivät näytelmäin esitykset mahdollisiksi,
mikä oli taiteen kannalta turmiollista, silloin kun näet pyrittiin
tyydyttämään enemmän rahvaan huvitteluhalua kuin taiteellisia
vaatimuksia. Vähitellen tämän vaikutuksesta arvokas näytelmätaide
syrjäytyi: tragediojen sijaan tulivat komeat pukunäytelmät ja
pantomiimit, komediojen sijaan miimit, joiden aiheena oli mm.
uusattikalaiselle komedialle vieras aviorikos.

Pääosana roomalaisten näyttämöiden ohjelmassa niiden terveenä aikana
oli uusattikalaisen komedian mukaelma. Tämä oli muuten esikuvansa
kaltainen, paitsi että siinä oli puheen (deverbia) lisäksi lyyrillisiä
kohtia (cantica), jotka esitettiin laulaen. Lauluesityksiä ei
kuitenkaan suorittanut osan varsinainen näyttelijä, vaan sitä varten
hänen vierelleen ilmestynyt erikoinen laulaja, jolla oli vielä säestäjä
rinnallaan. Laulun loputtua viimemainitut poistuivat ja osan
varsinainen esittäjä jatkoi tehtäväänsä. Laulujen musiikkipuolta
pidettiin niin tärkeänä, että säveltäjän nimi mainittiin kirjailijan
nimen rinnalla. Syytä on luulla, että tämä puoli ilmaisee vanhan
kansanomaisen, laulullisen satura- ym. esityksen vaikutusta ja on
itsenäinen roomalainen piirre.

Näyttelijät olivat tavallisimmin tälle alalle kasvatettuja orjia,
kotoisin Etelä-Italiasta ja Kreikasta. He muodostivat seurueen, jolla
oli perehtynyt ammattimies (dominus gregis = lauman herra) johtajanaan,
useimmiten entinen näyttelijäorja, joka oli menestynyt urallaan,
koonnut varoja ja ostanut itsensä tai päässyt muuten vapaaksi. Hän osti
näytelmän kirjailijalta, hankki esittämisluvan kansanhuvituksia
valvovilta viranomaisilta (curatores ludorum) ja etsi todennäköisesti
kirjailijan avustuksella sen suojelijan, joka lopullisesti "maksoi
viulut". Ateenassahan kirjailija oli usein myös näyttelijä, jonka
ammatti oli kunnioitettu; Roomassa ei kirjailija ollut näyttelijä, eikä
tämän ammatti ollut siellä kunnioitettu, vaan liittyi siihen
ala-arvoisuuden tahra (infamia). Tämä johtui etupäässä siitä, että
näyttelijät olivat orjia, ja näytelmien usein irstaasta, vanhojen,
ankaroiden roomalaisten mielestä hyviä tapoja turmelevasta
sisällyksestä. Vielä Terentiuksen aikana näyttelijät esiintyivät ilman
naamiota, mikä merkitsi sitä, että heidän täytyi kohdistaa mitä
suurinta huolta myös ilmeisiinsä; tästä roomalaisten näyttelijätaide
sai tärkeän sysäyksen yksilöllisempään suuntaan kuin kreikkalaisin
naamiovarustein oli mahdollista. Myöhemmin roomalaisetkin rupesivat
käyttämään naamioita, mutta silti heidän oli erikoisen huolellisesti
viljeltävä yksilöllistä elepuoltaan, katsojat kun nyt istuivat siinäkin
paikassa, jossa oli kreikkalaisen teatterin orkestra, ja olivat siis
aivan näyttämön (pulpitum) reunan vieressä. Voimme sanoa, että
roomalaiset ovat täten luoneet eurooppalaisen näyttelijätaiteen.
Muutamien heidän kuuluisien näyttelijäinsä nimet ovat säilyneet: Q.
Roscius Gallus (k. n. 62 e.Kr.) oli yhtä etevä sekä traagikkona
että koomikkona, samoin kuin hänen nuorempi aikalaisensa,
kreikkalaissyntyinen Clodius Aesopus. Molemmat olivat suuren puhujan,
Hortensiuksen, hartaita kuulijoita, ja Roscius on kirjoittanut
tutkielman puhetaidosta ja näyttelemisestä. Puhetaidosta roomalaisten
tragedia saikin jaloimmat piirteensä.

Alkuaikoina näytelmät esitettiin tilapäisillä lavoilla; Rooman ankarat
tasavaltalaiset eivät suosineet teatteria eivätkä mielellään suoneet
sille vakinaista asuinsijaa. Rooman ensimmäisen teatterin rakensi vasta
Pompeius (55 e.Kr.), mutta siinä oli vielä näyttämörakennus puusta;
sitä käytettiin myös amfiteatterina, mm. sen avajaisjuhlallisuuksissa
(52), joissa surmattiin 500 leijonaa ja 20 elefanttia. Tämän jälkeen
Roomaan ja provinssikaupunkeihin rakennettiin yleisesti teattereja,
joista toisiin mahtui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kun roomalaiset
tunsivat holvin ja betonin käytön, he saattoivat rakentaa teatterinsa
tasaiselle maalle, mistä johtui niiden Colosseumista tunnettu pyöreä,
monikerroksinen, kaariaukkoinen ulkomuoto; orkestraa ei enää ollut,
vaan siihen oli asetettu ylhäisten henkilöiden istuimet; siitä on
tullut nykyaikaisten teatterien permanto. Näyttämöpuoli oli rakennettu
yhtenäiseksi kokonaisuudeksi katsomon kanssa, skene levennetty ja
laskettu alemmaksi. Näin on nykyaikainen teatteri kaikilta
pääpiirteiltään roomalaisen teatterin perillinen.

4

Livius Andronicuksen työtä jatkoi hänen nuorempi aikalaisensa,
puunilaissodassa taistellut synnynnäinen latinalainen (campanialainen,
toisten mukaan Rooman kansalainen) Gnaeus Naevius (n. 264-194)
runoilemalla saturniomitoin äidinkielelleen kreikkalaisten tragedioja
ja komedioja. Kansallista omaperäisyyttä ja itsenäisyyttä hän osoitti
sekä poikkeamalla helleeniläisistä malleistaan että sepittämällä
ainakin kaksi kansallisaiheista murhenäytelmää, fabula praetextaa, nim.
Suden eli Romuluksen ja Reunuksen ravinnon (Lupus vel Alimonium Romuli
et Remi), ja Clastidiumin (samanniminen Gallia Cispadanan kaupunki),
viimemainitun konsuli M. Claudius Marcelluksen kunniaksi sen johdosta,
että tämä oli 222 voittanut kelttiläiset. Suurimman menestyksensä hän
kuitenkin saavutti komediain kirjoittajana, käyttäen malleinaan
kreikkalaisia huvinäytelmiä, mutta aina osoittaen jonkin verran
kansallista omaperäisyyttä. Hänen esikuvinaan olivat etupäässä
uusattikalaiset komediat, mutta hän koetti istuttaa Roomaan myös vanhan
attikalaisen huvinäytelmän satiiria, singoten nuolensa mm. mahtavaa
Metellus-sukua vastaan. Mutta saturniosäkeellä sanottuna: Malum dabunt
Metelli Naevio poetae – "Pahoin kostavat Metellukset runoilija
Naeviukselle", so. Rooma ei ollut Ateena, jossa tällaisen ivan
sietäminen kuului kansalaishyveisiin: runoilija vangittiin. Vankilassa
hän sepitti kaksi näytelmää, joissa koetti silitellä satiirinsa iskemiä
haavoja. Kansantribunien väliintulon johdosta hän pääsi vapaaksi, mutta
sai lähteä maanpakoon (n. 204) Afrikkaan, Uticaan, jossa kuoli.
Todennäköisesti täällä, erillään Rooman teatterista ja rakkaasta
isänmaastansa, hän ikävissään sepitti saturniomittaisen eepillisen
sankarirunoelman nimeltä Puunilaissota (Bellum Punicum), joka on siis
alkuperäisen latinankielisen epiikan esikoinen. Historiallinen
merkityksensä tällä runoelmalla on vielä senkin vuoksi, että siinä
kuvitellaan Homeroksen ja sisilialaisten tarinoiden mukaan troialainen
Aineias (Aeneas) Rooman perustajaksi. Kuten tunnettua on tämä tarina
Vergiliuksen välityksellä levinnyt muuhunkin Eurooppaan, jonka kansat
hankkivat sen mukaan keskiajalla itselleen loistavia esi-isiä: frankit
esim. tiesivät polveutuvansa Priamoksen pojasta Francuksesta ja
brittiläiset Aeneaan jälkeläisestä Brutuksesta; Eddan johdannossa
ilmoitetaan, että muinaisskandinaavien esi-isät, aasat, oikeastaan
olivat lähtöisin Aasiasta. Sotaa koskevat runoelman osat olivat
tapahtumia luettelevaa kronikkaa. Naeviuksen teoksista on säilynyt vain
katkelmia. Niistä ilmenee, että hän on ollut jyrkkä puoluemies, joka on
intohimoisesti elänyt mukana aikansa taisteluissa. Ylpeä ja
itsetietoinen on myös hänen oma sepittämänsä hautakirjoitus: "Jos
kuolemattomien olisi sopivaa itkeä kuolevaisia, niin jumalaiset
runottaret itkisivät Naeviusta, runoilijaa; sillä sen jälkeen kun hänet
on jätetty Manalan aarrekammioon, roomalaiset ovat unohtaneet, miten
latinankieltä on puhuttava." Naevius käytti jambista kolmijalkaa,
trimetriä (senariusta), josta sitten tuli roomalaisten näytelmien
päämitta.

[Versus saturnius: - –|- –|- –|- || – -| – -| – -.

    Immortales mortales si foret fas flere,
    Flerent divae Caraenae Naevium poetam;
    Itaque postquam est Orci traditus thesauro
    Obliti sunt Romai loquier lingua Latina.]

Titus Maccius Plautus (n. 254-184) oli Livius Andronicuksen nuorempi
aikalainen, syntyisin Umbrian Sarsinasta. Jo nuorena hän lähti Roomaan,
jossa pääsi teatterin, todennäköisesti Livius Andronicuksen
palvelukseen, mutta missä ominaisuudessa, on tuntematonta. Säästettyään
rahaa hän rupesi liikemieheksi, yrittäen ulkomaankauppaa, menetti
kaikki ja palasi pennittömänä Roomaan, jossa jonkin aikaa eli
myllytyöläisenä. Muuta ei hänen elämästään tunneta. Tästä voi päätellä,
ettei hän ole nuoruudessaan saanut opillista sivistystä, ja että hänen
näytelmätuotantonsa kuuluu hänen elämänsä myöhempään kauteen, jolloin
hän oli – ehkä mm. kauppamatkoillaan – jo ehtinyt oppia kreikkaa ja
perehtyä Etelä-Italian uusattikalaiseen komediaan; saturat, atellanit
ja miimit hän varmaan tunsi hyvin nuoruudestaan saakka, sillä vain
erikoinen pätevyys niiden alalla ja luontaiset taipumukset olivat
voineet avata hänelle niin varhain tien näyttämön palvelukseen. Vielä
voimme päätellä, että hänen syntyperänsä ja elämänsä ympäristö:
tavallinen italialainen rahvas, oli se koulu, josta hän sai mehevän,
rikkaan, taipuisan kielensä, ja että hän oli sitä paitsi täysin
perehtynyt silloisen "sivistyneistönkin" puhetapaan, käytellen mestarin
tavoin kaikkia vivahduksia, mitä osan yhteiskunnallinen asema ja
ammatti milloinkin vaati. Kreikkalaiseen huvinäytelmään, joka oli hänen
mallinsa – Plautus oli yksinomaan fabula palliatan kirjoittaja – hän
oli tarkoin syventynyt, rikastuttaen sitä lyyrillisten puolien
kehittämisellä, sijoittamalla siihen lauluja (cantica), oman aikansa
kansanlyriikkaa. Hänen runomittansa ovat monipuolisia ja vaihtelevia.

Plautuksen näytelmiä on säilynyt kaksikymmentä. Roomalaisena aikana
hänen nimessään kulki 130 näytelmää, joista oppinut Varro lopuksi
erotti todella hänelle kuuluvina yksikolmatta, vieläpä juuri ne, jotka
ovat meille periytyneet. Ne ovat kaikki uusattikalaisten komediain
käännöksiä ja mukaelmia, joukossa kolme Menandroksen (Molemmat Bacchiit
– Bacchides, Stichus ja Lipas – Cistellaria). Aiheiltaan ne voidaan
jakaa mytologisiin (Amphitruo), luonnetta kuvaaviin (Ruukku –
Aulularia), sattuma (Kaksoisveljekset – Menaechmi), juoni (Kummitus –
Mostellaria, Valehtelija – Pseudulus, Kerskaileva sotilas – Miles
gloriosus, ym.) ja perhekomedioihin (Aarre – Trinummus, ym.). Kaikki
on tehty saman kaavan mukaan: näyttämö on Ateenassa tai muualla
Hellaassa ja esittää katua, taustana päähenkilön ja hänen ystävänsä
talot; henkilöinä ovat isä, joka usein on matkoilla ja saapuu
odottamatta kotiin yllättämään hänen poissa ollessaan kuin viimeistä
päivää elänyttä poikaansa; pojan nokkela ja uskollinen orja, joka tekee
kaikkensa kääntääkseen asiat parhainpäin; pojan rakastajatar, kaunis
hetaira, jolle rahat ovat etupäässä joutuneet; hänen tai isän
uskollinen ystävä, joka myös tekee parhaansa, jotta kaikki loppuisi
onnellisesti; makedonialainen palkkasoturipäällikkö, joka on
suunnattoman typerä ja turhamainen, kerskaillen ja valehdellen
uroteoistaan sen mukaan; loinen, joka on kuin varjo hänen vierellään,
siepatakseen palan silloin, kun hänen imartelunsa sellaisen hänen
herransa hyppysistä irroittaa; parittelija, koronkiskuri, palvelijat,
naapurit, ym. Henkilöt ovat siis jokseenkin samoja kuin atellanien
pappus, maccus, bucco ja dossenus. Juonen rakenteesta mainittakoon
seuraavat esimerkit: Amphitruossa Juppiter ja Mercurius ottavat
Amphitruon ja tämän palvelijan Sosian hahmon ja menevät Amphitruon
ollessa sotaretkeltä tämän puolison Alcumenan luo käyttämään puolison
aviollisia oikeuksia, mistä syntyy paljon hassuja selkkauksia. Kun
uusattikalainen komedia ei käyttänyt mytologisia aiheita, on
Plautuksella tässä ollut esikuvana jokin toisen suunnan,
todennäköisesti keskikomediaan kuuluvan Arkhippoksen näytelmä. Myös
tarentumilaisen Rhintonin (323-285) tiedetään sepittäneen samanaiheisen
hilarotragedian. Tämä vanha taru Herakleen syntymästä (sillä hän oli
seurauksena Juppiterin ystävällisestä vierailusta) on uuden ajan
Euroopalle erikoisesti tuttu Molièren Amphitryon-mukaelmasta (1668).
Ruukun päähenkilö, siihen saakka köyhä Euclio, on saanut säästetyksi
hiukan rahoja, jotka on kätkenyt ruukkuun, peläten tämän jälkeen joka
hetki, että ne varastetaan. Tämäkin näytelmä on Molièren sille
antamassa muodossa (Saituri – L'Avare, 1668) Euroopan tunnetuinta
teatteriohjelmistoa. Kaksoisveljeksissä syntyy hassuja selkkauksia
veljesten yhdennäköisyyden vuoksi; tätä aihetta on sittemmin paljon
käytetty, mm. Shakespeare suoraan mukaillen Hairahduksissa ja muuntaen
Loppiaisaatossa. Kummituksessa kerrotaan, kuinka poika on isän
matkoilla ollessa elänyt hurjasti ja kuinka hänen uskollinen orjansa
Tranio koettaa estää yllättäen palannutta isää pääsemästä taloonsa
uskottelemalla hänelle, että siellä kummittelee. Tämä näytelmä elää
Holbergin Abracadabra-komediana. Viimemainitun näytelmässä Diderich
Menschenschreck on ollut esikuvana Plautuksen Valehtelija (Pseudulus),
jonka lurjusmainen ja häikäilemätön orja Ballio erikoisesti herättää
huomiotamme. Kerskaileva sotilas, jossa makedonialaisen upseerin
hallusta viekkaasti hänen oman tyhmyytensä avulla pelastetaan hänen
ryöstämänsä toisen miehen lemmitty, ja toimitetaan hänelle vielä
palkaksi hyvä selkäsauna, on siitä pitäen ollut suosittu aihe: tapaamme
sen jo Tuhannenyhden yön tarinoissa (Nahkuri ja hänen vaimonsa) ja
sitten Shakespearen näytelmissä, joissa Parolles (Kaikki hyvin, kun
loppu on hyvin) ja ennen muita Falstaff ovat Plautuksen Pyrgopoliniceen
rintaperillisiä. Sen jälkeen on näitä kerskailevia sotilaita, joita
siviliin kuuluvat kirjailijat ovat aina mielellään ivanneet, kasvanut
kokonainen armeija, joukossa Ludvig Holbergin Jacob von Tyboe, ja
Henryk Sienkiewiczin kuuluisa suurisuinen Zagloba-ritari. Aarteessa
kerrotaan tuhlaavasta pojasta, poissa olleen isän saapumisesta, ja
uskollisesta ystävästä, joka päinvastoin kuin epäillään on rehellisesti
ja hyvin hoitanut poissa olevan omaisuutta. Perhekomedioissa (esim.
Vangit – Captivi) Plautus on joskus vakava, melkeinpä tunteellinen.
Ajan tyyliin kuuluvasta rivoudesta huolimatta voimme lukea hänet
siveellisiin kirjailijoihin, joka halveksii aiheistonsa arkisuutta,
eikä tahdo puolustaa paheellisuutta.

Vangittujen prologissa hän lausuu:

    Profecto expediet fabulae huic operam dare:
    Non pertractate factast neque item ut ceterae,
    Neque spurcidici insunt versus immemorabiles:
    Hic neque peiurus lenost nec meretrix mala
    Neque miles gloriosus.

    Totisesti kannattaa tutustua tähän näytelmään:
    Se ei ole samaa ennen puitua kuin muut,
    Siinä ei ole riettaita säkeitä, jotka mielellään unohtaa;
    Siinä ei esiinny valehtelevaa parittelijaa, ei pahaa porttoa,
    Eikä kerskailevaa sotilasta.

Plautusta arvosteltaessa on otettava huomioon hänen mukaelmistaan
ilmenevä kirjailijakykynsä, hänen merkityksensä omalle ajalleen ja
myöhemmille aikakausille, ja vasta viimeiseksi häntä lukiessa syntyvä
nykyaikainen käsitys. Yksimielisiä ollaan siitä, että Plautus
ilmeisesti on suorittanut mukaelmatyönsä sangen itsenäisesti, omin
kirjailijalahjoin, mehevällä ja sujuvalla kielellä, humoristisesti,
eläytyen eri osien hahmotteluun. Vaikka siis hänen näytelmänsä
olivatkin nimiltään ja näyttämöiltään kreikkalaisia, kajahti niistä
kuitenkin kuuluville jotakin roomalaisille tutunomaista, mikä
selittää niiden saavuttaman pysyväisen suosion. Historiallista
merkitystä jälkimaailmalle ne tulivat saavuttaneeksi etupäässä
siksi, että ne olivat ainoita jäännöksiä antiikin laajasta
huvinäytelmäkirjallisuudesta, ja että ne renessanssin aikana nostettiin
näkyviin antiikin muun kirjallisuuden ohella malliksi ja esimerkiksi,
jota oli noudatettava. Tietenkin tähän on vaikuttanut myös niiden
sisällys, se mikä uusattikalaisessa komediassa oli pysyvää saavutusta.
Aikaisemmin sanotusta on käynyt selville, että ne ovat täten
vaikuttaneet huomattavasti uuden ajan keskeiseen draamakirjallisuuteen.
Lopuksi on sanottava nykyaikaisen lukijan kannalta, ottamatta huomioon
filologista mieltymystä, että Plautuksen komediat usein tuntuvat
juonirakenteen puolesta teennäisiltä, jopa lapsellisilta, todellakin
"teatterilta", mutta että hän silti kykenee vieläkin toisin paikoin
vangitsemaan tarkkaavaisuutemme, pääasiallisesti kahdella
ominaisuudellaan: yleisinhimillisten heikkouksien paljastamisella ja
orjatyypillään. Köyhä Euclio, joka pelkää, että hänen vaivoin säästetyt
rahansa varastetaan, astuu pois aikansa puitteista kaikkialla tutuksi
ilmiöksi, jonka vaiheilla on aina Molièren häneen liittämää saiturin
kammottavaa, mutta samalla inhimillistä heikkoustragiikkaa. Ja
kerskaileva sotilas riisuutuu mielessämme makedonialaisesta
univormustaan, muuttuen osaksi omasta itsestämme, tuoksi enemmän tai
vähemmän salatuksi ja aisoissa pidetyksi kerskailun ja suurentelun
taipumukseksi olemattomilla ansioilla, joka muodostaa meidän jokaisen
sielunspektriimme oman viirunsa. Me häpeämme kuunnellessamme hänen
leventelyjään. Suurta kummasteluamme on sitten omiaan herättämään se,
että näiden näytelmäin varsinainen päähenkilö, kaiken alku ja loppu, on
orja, eikä suinkaan hänen isäntänsä. Tarkemmin ajatellen toteamme
tässä ilmenevän ikivanhan käsityksen siitä, kuka työn tekee,
isäntä vai renki. Tämä on kaikkialla yleinen keppossatujen aihe,
jolla kansanrunotar ilmaisee yhteiskunnallisen kritiikkinsä;
kun uusattikalainen komedia otti juonirakenteensa tästä
kepposromantiikasta, nousi sen mukana luontevasti keskeiseen asemaan
tuo aina ihailtu nokkela renki, uskottu palvelija, orja, järjestämään
isäntänsä tyhmyyden seurauksia. Eläytyessämme tähän romantiikkaan –
lukiessamme Plautuksen komedioja – me mieluiten asetumme tuon orjan
asemaan, sillä silloin voimme tyydyttää haluamme saada nauraa niille,
jotka ovat meidän yläpuolellamme – vaikka ovatkin, siitä olemme aina
vakuutettuja, tyhmempiä kuin me. Kun siis vielä me kykenemme nauttimaan
tämän nokkelan orjan taitavuudesta ja etevämmyydestä typerän
isäntäväkensä rinnalla, niin mitä sitten ne tuhannet orjat, jotka
katsoivat häneen kuin kuvastimeen, luullen näkevänsä itsensä.
Plautuksen näytelmät painettiin Venetsiassa 1472.

5

Naeviuksen ja Plautuksen tyyli oli kansanomaista ja heidän
kirjailijatyönsä "demokraattista", tarkoitettua Rooman yhteisen kansan,
huvittajaksi. Sillä oli myös, huolimatta kreikkalaisten esikuvien
tarkasta noudattamisesta, roomalaiskansallisiakin ominaisuuksia. Se
olisi ehkä vakiintunut Plautuksen komedian keveälle uralle, elleivät
hänen parikymmentä vuotta nuoremmat aikalaisensa Ennius ja Cato olisi
valaneet siihen uutta henkeä, joka vaikutti hillitsevästi.

Quintus Ennius (239-170 e.Kr.) oli syntyisin Rudiaen kaupungista,
Etelä-Italiasta, ylhäisestä suvusta, kasvaen Graecia Magnan hienoimman
kulttuurin hengessä. Hänen äidinkielensä oli kreikka ja sen rinnalla
oskinkieli; latinaa hän oppi hallitsemaan myöhemmin; näin hänellä oli
kuten hän sanoi kolme "sydäntä" (corda). Hänen ylimyksellinen
sukuperänsä (hän kuvitteli olevansa synnyinseutunsa tarunomaisen
kuninkaan jälkeläinen) sai hänet myötämieliseksi Rooman tasavallan
valtiashengelle. Palvellessaan toisen puunilaissodan aikana (204)
sadanpäämiehenä Sardiniassa hän tutustui päällikköönsä, jykevään
roomalaiseen Cato vanhempaan, jonka mukana matkusti samana vuonna
Roomaan, ruveten elämään siellä kreikankielen opettajana ja
kreikkalaisen runouden kääntäjänä, ja saavuttaen vähitellen monien
huomattavien kansalaisten ystävyyden ja kansalaisoikeudet.
Terveluontoinen, iloinen, ahkera, elämäntavoiltaan vaatimaton,
ihanteiltaan ylimyksellisesti runollinen, uskonnollisilta
mielipiteiltään sekä valistunut että harras Ennius otti esikuvikseen
Kreikan klassilliset, ylevät runotuotteet, kääntyen vähitellen
syntyneen sivistyneen ylimystön eikä rahvaan puoleen. Hänen
kirjailijatyönsä oli laaja ja monipuolinen: mm. hän tutki latinan
oikeinkirjoitusta ja keksi pikakirjoitusjärjestelmän; sepitti
(epäonnistuneen) huvinäytelmän; ja kehitti vanhasta saturasta uuden
muodon, roomalaisten sittemmin ylpeästi erikoisomaisuudekseen
mainitseman satiirin, joita (Saturae) sommitteli vaihtelevin runomitoin
monista asioista kaikkiaan kuusi kirjaa, käyttäen niissä Sisilian
kreikkalaisia runoilijoita, kaksinpuhelua, siveellisesti opettavaa
satua, ja omia kokemuksiaan. Huomattavimmat ovat Enniuksen saavutukset
traagillisena ja kertovana runoilijana. Noin viidenkolmatta hänen
sommittelemansa tragedian nimi tunnetaan: ne ovat enimmältä osalta,
kuten säilyneet sirpaleet osoittavat, mukaelmia tai käännöksiä
Euripideen näytelmistä (fabulae crepidatae), vain parin kuuluessa
kansallisaiheisen fabula praetextan luokkaan. Katkelmista ilmenee vielä
se antiikin myöhempien kirjailijoiden mainitsema piirre, että Ennius
osasi valaa sankareihinsa roomalaista miehekkyyttä ja kuntoa, puheen ja
tunteen voimaa, ylevää arvokkuutta, ja sankarittariinsa samalla ylevää
ja hellää intohimoa ja lyyrillistä herkkyyttä. Kieli ei ole niin
luontevaa kuin kansanomaisessa komediassa; alkusoinnun ja sanaleikkien
käyttö on yleistä; runomitat ovat epätasaisia. Kertovana runoilijana,
Aikakirjojen (Annales) sepittäjänä, Ennius sitten sai "Rooman
Homeroksen" nimen ja jälkipolven ihailun. Tässä 18 kirjaa sisältävässä
runoelmassa (säilynyt n. 600 säettä) hän ensi kertaa kuusimitalla
kuvasi Rooman kansallisen kehityksen sadunomaisesta muinaisuudesta
omaan aikaansa saakka, tosin sekoittaen sadut ja todet, mutta siitä
huolimatta antaen työlleen runollista arvoa kuvauksen tosioloisuudella
ja nerouden elävöittävällä voimalla. Vaikka hänen kuusimittansa onkin
vielä jäykkää, on hän kuitenkin sen käyttäjänä samoin kuin kansallisen
historiakäsityksen luojana Vergiliuksen ja Liviuksen edeltäjä. Aiheetta
ei siis Ennius hautakirjoituksessaan sanonut: "Älköön kukaan itkekö
minua, älköönkä surren viettäkö hautajaisiani, sillä minä elän yhä
kulkiessani ihmisten suun kautta". Ovidius sanoi hänestä toden
lausuessaan: Ingenio maximus, arte rudis – "Älyltä ylen etevä,
taiteelta aloittelevainen".

Enniuksen tuoja Roomaan, historiasta kuuluisa vanhoillinen
maanviljelijä, sotilas, virkamies ja tapaintuomari, yleisen
siveellisyyden vannoutunut vartija M. Porcius Cato vanhempi (234-149)
ehti työteliään elämänsä aikana hankkia itselleen kirjailijankin
maineen. Latiumin talonpoikana, aina uskollisena kansalliselle
erikoisluonteelleen, elämäntehtävänään vastustaen "graeculuksia" ja
heidän miehisille miehille sopimatonta, hempeätä kulttuuriaan, hän oli
latinalaisempi, kansallishenkisempi kirjailija kuin ainoakaan
edeltäjistään. Tämä särmikäs, riitainen, väkevä "turpeenpuskija", jota
sitkeästi innostivat korkeat valtiokansalaisuusihanteet, ei tietenkään
ollut erikoisemmin "lyyrillinen" henki, vaan joutui luonnostaan
hyötynäkökohtia noudattavan proosakirjallisuuden alalle, jossa oli
kansansa ensimmäinen huomattava nimi. Hänen ainoa säilynyt teoksensa
käsittelee maanviljelystä, ollen nimeltään De Agricultura, ja sisältäen
sekalaisia talonhoidon ohjeita sekä kiintoisia tietoja silloisten
roomalaisten maanviljelijäin kotitavoista. Pääteoksessaan, joka oli
seitsenkirjainen Rooman historia nimeltä Synnyt (Origenes), Cato kuvasi
kansansa vaiheet muinaisuudesta omaan aikaansa saakka, osoittaen siinä
ymmärtävänsä antaa arvoa niiden muiden Italian kansojen historialle ja
osuudelle yhteiseen kunniaan ja menestykseen, jotka olivat liittäneet
kohtalonsa Roomaan ja taistelleet sen rinnalla. Hän julkaisi 150
puhettaan, jotka oli etupäässä kohdistanut yhä lisääntyvää
tapainturmelusta vastaan, Ohjeita pojallensa, (Praecepta ad Filium)
nimisen ytimekkään ja jämerän viisaudenkirjan, joka oli samalla
lainkäytön, puhetaidon, terveydenhoidon ja maanviljelyksen opas, ja
runomittaisen "huoneentaulun", Laulun tavoista (Carmen de Moribus).

Täten Naevius, Plautus, Ennius ja Cato ikäänkuin taistelivat siitä,
minkä verran kansallista omintakeisuutta ja samalla demokraattisuutta
pääsisi heidän aloittamaansa roomalaiseen kirjallisuuteen ja mitkä
ihanteet siinä muuten tulisivat vallitseviksi; kreikkalaisuus kuitenkin
säilytti jo alussa valtaamansa aseman, ja kirjallisuus muuttui
vähitellen hienostuneen yläluokan erikoisharrastukseksi, rahvaan
palatessa takaisin sen luonteen mukaisiin gladiaattori- ym. raakoihin
huveihin. Kuvaavaa on, että Catonkin täytyi lopuksi, vanhuksena,
opetella kreikkaa. Alkaneita kirjallisuuden aloja jatkoivat: komediaa
Statius Caecilius (n. 220-168), alkuaan gallialainen orja ja sitten
Enniuksen ystävä, jota kriitikko Volcacius Sedigitus pitää
koomillisista runoilijoista parhaana, ja jolta on säilynyt vain
sirpaleita; ja P. Terentius Afer, josta alempana; tragediaa
Enniuksen sisarenpoika ja oppilas, Brundisiumista kotoisin ollut
runoilija ja taidemaalari Marcus Pacuvius (n. 220-132), joka säilytti
enonsa aloittamat korkeat perinteet ja saavutti Ciceron todistuksen
mukaan Rooman suurimman traagillisen runoilijan maineen; ja Lucius
Accius (n. 170-86), jolla oli oman sukupolvensa aikana suuren
runoilijan nimi; molemmilta on säilynyt vain sirpaleita; satiiria
G. Lucilius, josta myöhemmin.

6

Plautuksen rinnalla tavallisesti kuin kaksoisveljenä mainittu Publius
Terentius Afer (n. 185-159) oli kuten nimi osoittaa syntyisin
Afrikasta, Karthagosta, olematta silti puunilainen (poenus), mitä hän
ehkä tahtoi tuolla nimellään alleviivata. Hänet tuotiin Roomaan nuorena
orjana, joutui senaattori Terentius Lucanuksen palvelukseen, sai tältä
ensin vapaan miehen kasvatuksen ja pian vapauden sekä nimen, ja pääsi
älykkäänä ja sivistyneenä nuorukaisena kirjallisiin piireihin, joiden
huippunimenä oli Scipio Africanus nuorempi, ja joiden suosiota nautti
siinä määrin, että hänen vastustajansa vihjailivat oikeastaan
viimemainitun luoneen hänen näytelmänsä, hän itse kun ei muka siihen
kyennyt. Mukailtuaan neljä Menandroksen (Androksen neito – Andria;
Itsensäkiduttaja – Heautontimorumenos; Eunuchus ja Veljekset –
Adelphi), ja kaksi Euboian Kharystoksesta kotoisin olleen
Apollodoroksen komediaa (Phormio ja Anoppi – Hecyra), hän lähti
Kreikkaan, tutustuakseen ihailemansa kirjallisuuden kotimaahan.
Paluumatkalla hän kuoli. Terentius oli tavallaan kolmen kulttuuripiirin
tuttu: foinikialaisen, kreikkalaisen ja latinalaisen, ja
vierassyntyisenä orjana vailla sitä roomalaista aitoutta, joka oli
ollut Plautuksen erikoispiirteenä. Hänessä olivat voitolla hienostuneet
vaistot, jotka vieroivat kansanomaista tuoreutta, hakien tyydytystä
hioutuneista, hillitymmistä muodoista. Niinpä Terentius onkin
kielenkäytöltä, tyyliltä ja näytelmiensä rakenteelta Plautuksen
vastakohta eikä hänen kaksoisveljensä: hienostunut, ylimyksellinen
kieli- ja rakennetaiteilija, mutta samalla vailla edeltäjänsä tuoreen
huumorin voimaa. Hänen näytelmiensä sisällys on ennen sanotusta
yleispiirtein tuttu: juonen keskeisenä lankana on lemmenselkkaus ja
isän ja pojan erimielisyys. Niissä ilmenee humaanisuutta, jota ei ole
Plautuksella, ja toiset niistä koskettelevat elämän vakaviakin puolia.
Androksen neidossa keskeisenä henkilönä esiintyvä jalo hetaira Chrysis
on kirjallisuuden ensimmäinen "kamelianainen". Muistettava kuitenkin
on, että nämä ansiot paremmin kuuluvat Menandrokselle kuin
Terentiukselle. Prologeissaan hän puolustautuu arvostelijoitaan vastaan
ja kertoo aikaansa kuvaavia tapauksia, mm., kuinka silloin, kun Anoppi
piti esitettämän ensi kertaa ja näytös oli juuri alkanut, yleisö
juoksikin tiehensä katsomaan vähän matkan päässä ottelevia
nyrkkeilijöitä ja temppuilevia nuorallatanssijoita, ja kuinka toisella
kerralla, vaikka oli jo päästy toiseen näytökseen, joku miekkailija
houkutteli katsojat luoksensa, aiheuttaen huutoa ja tappelua, niin että
esitys oli keskeytettävä. Huomattavin on Veljekset, jossa esitetään
kaksi nuoren miehen kasvatussuuntaa: ahdas ja ankara, peräänantava ja
hemmotteleva, edellisen kokonaan epäonnistuessa. Sitä mukailivat monet
latinalaiset koulukomediat ja siihen perustuvat Molièren Aviomiesten
koulu ja osaksi Naisten koulu (École des maris, 1661, École des femmes,
1662). Kaikki Terentiuksen näytelmät ovat säilyneet; ne painettiin ensi
kerran Strassburgissa 1470.

Gaius Lucilius (n. 180-103) kuului ritarisäätyyn ja oli Scipio
Africanus nuoremman läheinen ystävä, ylhäisen kirjallisen piirin
älyniekka. Hän valitsi välineekseen Enniuksen aloittaman satiirin,
kehittäen siitä monipuolisen ilmaisutien ajatuksilleen ja
mielikuvilleen. Käyttäen trokeista trimetriä, kuusimittaa,
kaksinpuhelua, kirjeitä ym. runomittoja ja muotoja hän itsenäisesti,
ilman esikuvia, käsitteli jokapäiväisen elämän asioita, politiikkaa,
sotia, oikeudenhoitoa, syömistä ja juomista, rahan hankkimista ja
tuhlaamista, häväistysjuttuja ja paheita, tehden sen riippumattoman ja
rohkean miehen rehellisellä suorasukaisuudella, ilman omaa kiipeämisen
halua tai ajamatta puolueiden asiaa, vain haluten paljastaa hallitsevan
ryhmän puolueellisuuden ja kykenemättömyyden, keskiluokan itsekkäät
pyrkimykset, ja alaluokan ostettavuuden. Hän kirjoitti satiirejaan
kolmekymmentä kirjaa, mutta vain noin 1100 säettä on säilynyt.

Näin olemme saapuneet esiklassillisen ajan loppuun. Luodessamme siihen
yleiskatsauksen voimme todeta sen saavutukset niin huomattaviksi, että
ne vaikuttavat määräävällä, suuntaa antavalla tavalla klassilliseen,
kultaiseen aikaan. Muoto ja ratkaisevasti sisällyskin ovat
kreikkalaisia; kansallista erikoisuutta tapaamme vain varhaisemmassa
komediassa, fabula praeteztassa ja satiirissa. Ylevää, runollista,
kansallista aatteellisuutta edustaa vain Ennius. Kuusimitta on jo
kotiutunut, mutta on vielä jäykkä ja kömpelö. Sivistynyt keskustelu ja
valtiollisessa elämässä välttämätön oratoorinen proosakieli on suuresti
kehittynyt, mutta sillä ei ole vielä ilmaistu yksilöllisen
mielikuvituksen ja tunne-elämän hienoja vivahduksia. Kreikkalaisen
kirjallisuuden ja kulttuurin vaikutus rajoittuu toistaiseksi Roomaan ja
Latiumiin, keskisen, itäisen ja pohjoisen Italian ollessa vielä
heräämättä ja sivistykseltään liian kehittymätöntä vaikuttaakseen
kirjallisuuteen. Vasta liittolais- ja kansalaissodat avaavat koko
Italian kreikkalais-roomalaiselle kulttuurille, jonka kirjallisuuden
kultainen kausi nyt alkaa.

II. KLASSILLINEN L. KULTAINEN AIKA.

(80 e.Kr.–14 Kr.j.)

1

Kultaisen ajan alkuvuosikymmenet ovat tasavallan rappeutumisen ja lopun
aikaa, jolloin heilahdettiin toisesta äärimmäisyydestä toiseen,
diktatuurista rahvaanvaltaan. Puoluetaistelujen melskeissä, jolloin
aina etsittiin kansan suosiota, kohosi jo tasavallan alkuaikoina
kehityksensä uralle lähtenyt puhetaito korkeaan kukoistukseen;
historiankirjoitus elpyi sen kautta, että aikakauden keskeiset
voimahenkilöt tai sen terävänäköiset syrjästäkatsojat tahtoivat esittää
kokemuksiaan, tarkoituksiaan ja arvostelujaan niistä suurista
vaiheista, joiden osanottajina tai näkijöinä he olivat olleet; ja
runous sai uuden herätyksen siitä, että syvästi tuntevat yksilöt
käänsivät katseensa pois ympäristönsä julmuuksista, kohdistaen sen
omaan sielulliseen maailmaansa, jonka yksilölliset soinnut nyt ensi
kerran kumpuavat latinankieliseen kirjallisuuteen. Vaikeissa
ristiriidoissa ja suurissa vaaroissa tulevat toimivien henkilöiden
luonteenominaisuudet ja siveellinen olemus kirkkaaseen valaistukseen,
niin että näemme heidät elävinä edessämme, selvempinä kuin
ihmiset yleensä tähän saakka. Puhujain ja valtiomiesten,
kirjailijapoliitikkojen osuus aikakauden henkiseen elämään on niin
huomattava, että vuosia 80-42 on sanottu "Ciceron ajaksi". Antaen tälle
roomalaisen kulttuurin huippunimelle sille kuuluvan kunnian aloitamme
kultaisen ajan lyhyellä esityksellä tästä mainehikkaasta miehestä.

2

Marcus Tullius Cicero (106-43 e.Kr.) oli syntyisin varakkaasta
ritarisuvusta ja sai hyvän kasvatuksen, joka alusta pitäen suunnattiin
puhujan, so. lakimiehen, asianajajan ja poliitikon uralle, sisältäen
opetusta äidinkielessä ja kreikassa, filosofiassa, lakitieteessä ja
puhetaidossa. Viidenkolmatta vanhana (81) hän esiintyi oikeudessa ensi
kerran, pitäen puheen eräästä lainopillisesta seikasta, Quinctiuksen
puolesta (Pro Quinctio). Seuraavana vuonna hän pelkäämättä puolusti
isänmurhasta syytettyä nuorukaista (Pro Sex. Roscio Amerino), vaikka
muuan Sullan suosikki oli läheisesti asiaan sekaantunut. Tämä peloton
esiintyminen vaarallisissa olosuhteissa on nuorelle Cicerolle
kunniaksi. Tämän jälkeen hän lähti opintomatkalle Hellaaseen, mm.
kuunnellen Ateenassa, "viidennessä akatemiassa", Antiokhos
Askalonilaisen luentoja, joissa tämä eklektisesti, valikoiden, koetti
sulattaa yhteen platonilaisia, stoalaisia ja peripateetikkojen
aatteita, ja Rhodoksessa reetori Molonia, jonka raitis, hillitty tyyli
sai hänet sen jälkeen välttämään Roomassa silloin vallalla olleen
aasialaisen puhetyylin liioiteltuja koristeita, alkusointua ja
teennäistä rytmiä. Palattuaan Roomaan (77) hän ryhtyi toimimaan
lakimiehenä ja poliitikkona, saaden hoitaakseen useita luottamustoimia,
mm. kvaestorinviran Sisiliassa (75), jonka kansan suosion saavutti
oikeamielisyydellään ja inhimillisyydellään. Sisilian olojen tuntijana
hän piti (70) kuusi syytöspuhetta Verrestä vastaan (In Verrem), joka
Sisilian praetorina oli harjoittanut tunnotonta kettämistä, myöntäen
nyt syyllisyytensä pakenemalla jo ennen oikeudenkäynnin loppua.
Ollessaan virkauransa huipulla, konsulina (63), Cicero piti kuuluisat
neljä puhettansa Catilinaa vastaan (In L. Catilinam), hajoittaen tämän
salaliiton ja ollen tästä saavutuksestansa niin ylpeä, että erehtyi
konsulikauttansa käsittelevässä runossaan (De consulatu suo)
huudahtamaan:

    "O fortunatam natam me consule Romam!"

– ikäänkuin kapinan kukistuminen olisi merkinnyt Roomalle ihan sen
uutta syntymistä, mikä lisäksi muka oli tapahtunut erikoisen suotuisana
ajankohtana: hänen ollessaan konsulina. Tämän jälkeen Cicero, jota
Rooman vanhat patriisit vihasivat, pitäen häntä nousukkaana (homo
novus), joutui taisteluun Caesaria vastaan, tappiolle ja maanpakoon
Traakiaan (58), josta kuitenkin sai palata seuraavana vuonna. Kiihkeänä
tasavaltalaisena, tunteellisena, mutta liian toivorikkaana ja
herkkäuskoisena luonteena, vailla sitä kylmää, laskevaa, kauas
tähtäävää neroutta, jolla Caesar aikakauttansa ohjaili, Cicero joutui
edelleen heikommalle puolelle; hänen elämänvaiheensa näinä vuosina ovat
Rooman valtataistelun keskeisintä historiaa, johon emme tässä voi
syventyä; niiden varrella hän kuin virkistyäkseen toisin ajoin
harjoitti ahkeraa kirjallista työtä. V. 51 hänet määrättiin praetoriksi
Kilikiaan, jossa jälleen kunnostautui oikeamielisyydellään,
inhimillisyydellään ja tarmollaan. Palattuaan seuraavana vuonna Roomaan
hän liittyi Pompeiuksen puolueeseen ja joutui siis alkaneessa
kansalaissodassa jälleen häviölle; Caesar ei kuitenkaan kantanut kaunaa
häntä kohtaan, vaan salli hänen rauhassa asettua Roomaan, kirjallisten
töidensä ääreen. Caesarin kuolema vei hänet taas taisteluun
tasavaltalaisten ihanteiden puolesta; mm. hän piti kuin uusi
Demosthenes 14 filippiläistä puhetta Marcus Antoniusta vastaan (In M.
Antonium orationum Philippicarum libri XIV). Kun Octavius suojeli häntä
veltosti ja Antoniuksen puolisona oli Ciceron verivihollisen Clodiuksen
leski Fulvia, hänen kohtalonsa oli selvä: filosofin tyyneydellä hän
otti vastaan surmaniskun murhaajan kädestä Formiaessa jouluk. 7 p. 43.
Pää ja kädet naulattiin Forumin julkiseen puhujalavaan, rostraan,
sitten kun Fulvia oli hiusneulalla lävistänyt hänen kielensä!

Nuoruudessaan ja joskus myöhemminkin Cicero sepitteli säkeitä. Hänen
runollinen tuotantonsa ei kuitenkaan ansaitse huomiota, vaan sisältyy
hänen kirjallinen elämäntyönsä tyhjentävästi (1) retoorisiin
kirjoitelmiin, (2) puheisiin, (3) poliittisiin ja filosofisiin
tutkielmiin ja (4) kirjeisiin.

Retoorisiin kirjoitelmiin (säilynyt 7) kuuluvat mm. seuraavat:
Puhujasta (De Oratore, 55), joka on Ciceron nuoruuden kuuluisimpien
puhujien L. Crassuksen ja M. Antoniuksen kuviteltu keskustelu,
käsitellen puhujalle välttämättömiä tietoja, puheen aiheita, muotoa ja
pitämistä; Brutus l. kuuluisista puhujista (Br., de claris oratoribus).
joka on Rooman puhetaidon lyhyt historia; ja Puhuja (Orator, 46), jossa
Cicero viimeisen kerran kuvaa täydellisen puhujan ihanteen: hänen on
oltava myös täydellinen ihminen, ja johon hän sanoo keskittäneensä
kaiken, mitä hänellä on hyvää aistia. Nämä kirjoitelmat ovat
pitkäaikaisen kokemuksen ja käytännön tuloksia, joissa
asiantuntemuksella koetetaan sulattaa kreikkalaisen ja roomalaisen
puhetaidon parhaita puolia yhä korkeammaksi taiteeksi. Esimerkiksi
siitä yksityiskohtaisesta tarkkuudesta, jolla puhe oli rakennettava,
mainittakoon, että Ciceron mielestä sen kreikkalaisten tapaan oli
oltava luonteeltaan rytmillistä, mutta ei kuitenkaan niin
täydellisesti, että se muuttuisi runoksi. Erikoisen tärkeä oli rytmi
lauseiden lopussa (clausula), auttaen ne päättymään sointuvasti ja
miellyttävästi. Tällaisiin hienouksiin oli roomalaisten kielikorva
erittäin tarkka. Lauseen sanat oli myös valittava ja sijoitettava niin,
että syntyi laajempi rytmi. Cicero tunsi asian terävän kielikorvansa
avulla, erehtymättä clausuleissaan: vasta nykyaika on hänen omista
puheistaan todennut säännön, jota hän noudatti, vaikka ei sitä
tuntenut.

Puheista on tärkeimmät mainittu elämänvaiheiden yhteydessä; lisäämme
niihin vain puheen Clodiuksen murhaajan Milon puolesta (Pro T. Milone,
52), jossa Cicero koetti osoittaa Milon tehneen teon puolustaessaan
itseään. Viittä viimeistä puhetta Verrestä vastaan ei Cicero julkisesti
pitänyt, Verres kun pakeni, vaan kirjoitti ne. Toisen filippiläisen
puheensa hän myös jätti pitämättä, julkaisten sen lentokirjasena.
Ciceron tapana oli muuten laatia aiotusta puheestansa lyhyt
läpileikkaus, jota hän käytti esiintyessään; jos hän tunsi
onnistuneensa, hän jälkeenpäin kirjoitti puheensa lopulliseen muotoon.
Näin ei ainoakaan hänen puheistaan liene siinä muodossa, jossa se on
alkuaan pidetty; noin sadasta on meille periytynyt 57. Sisällys
osoittaa niiden olevan tyypillisiä asianajajan tai puoluepoliitikon
puheita, so. ne eivät aina kuvasta hänen todellisia mielipiteitään; on
siis turhaa moittia häntä epäjohdonmukaisuudesta, joka on eri puheita
verratessa väliin hyvin räikeä. Totuutta hän näin ollen joutui joskus
pitelemään "asianajajain tunnetulla tavalla". Hän oli kuuluisa
tunteellisuudestaan; hänen vihamiehensä pilkkasivat häntä hänen
kyyneleistään. Roomalaisten maku sieti räikeitä moitesanoja, joita
Cicero ei säästellytkään. Toisaalta hän mielellään laski pilaa ja
käytti sanaleikkejä ollen aikansa kuuluisin älyniekka, jonka tiliin
päivän parhaat kaskut aina vietiin; Caesarille piti joka päivä kertoa
Ciceron hauskimmat jutut. Häntä moitittiin turhamaisuudesta ja
itserakkaudesta eikä syyttä, mutta hän lievensi tätä vikaansa joskus
yhtymällä naurajiensa pilkkaan. Palattuaan ensi kerran maanpaosta hän
tunnusti avomielisesti: "Olen ollut aasi". Muodoltaan, sisällykseltään
ja tarkoitukseltaan Ciceron puheet ovat Demostheneen puheiden jatkoa.

Poliittisista tutkielmista mainittakoon säilyneet dialoginmuotoiset
Valtiosta (De Republica, 54) ja Laeista (De Legibus, 52). Edellisessä
Cicero kuvaa Platonin, Aristoteleen, Theophrastoksen ja
peripateetikkojen mukaan ihanteellista valtiomuotoa; sen loppuosana on
kuuluisa Scipion uni (Somnium Scipionis), jossa Cicero Platonin mukaan
(Erin näky) runollisesti kuvaa ptolemaiolais-pythagoralaista
maailmankaikkeutta ja ilmaisee uskonsa tulevaiseen elämään, jossa
ansiokkaille annetaan suuremmat palkinnot kuin milloinkaan maallisessa
elämässä. Laeista on Platonin mukaan sommiteltu ensinmainitun teoksen
jatko, johon stoalainen Khrysippos on huomattavasti vaikuttanut.

Filosofisista tutkielmista, joita on säilynyt 11, mainittakoon
esitykset Korkeimmasta hyvästä ja pahasta (De finibus bonorum et
malorum, 45), jossa käsitellään epikurolaisten, stoalaisten ja
peripateetikkojen oppia ylimmästä hyvästä ja asetutaan stoalaisten
kannalle; Väittelyjä Tusculumissa (Tusculanae disputationes, 45), jossa
järkeillään kuolemasta ja osoitetaan sen pelkääminen aiheettomaksi,
kivuista ja niiden sietämisestä, viisaudesta, kuinka sen avulla voimme
kestää murheet ja saavuttaa mielenrauhan, ja hyveestä riittävänä ehtona
onnen saavuttamiselle; Jumalien luonteesta (De deorum natura, 44), so.
epikurolaisuudesta ja stoalaisuudesta, jumalien olemassaolosta,
luonteesta, maailmanhallinnosta ja sallimuksesta; Velvollisuuksista (De
officiis, 44,), joka on Ciceron pojalleen kirjoittama siveysopillinen
kehoitus; Academica (45), selostus Ateenan ns. "uuden akatemian"
filosofiasta, jonka mukaan oli tarkoin tutkittava väitteet puolesta ja
vastaan ja sitten omaksuttava se, mikä sillä hetkellä tuntui
hyväksyttävimmältä; Cato maior vanhuudesta (C. m. de senectute, 44),
jossa Cato kauniisti ylistää vanhuuden onnea; ja Laelius ystävyydestä
(L. de amicitia, 44), jossa Laelius keskustellen vävynsä kanssa
selittää ystävyyden aatetta, ajatellen erikoisesti äsken kuollutta
Scipiota; lähteinä ovat olleet Theophrastos ja Aristoteles. Cicero ei
ollut itsenäinen filosofi, vaan tahtoi kirjoituksillaan tuoda
kreikkalaisten filosofian roomalaisten saataville. Ennen häntä ei
roomalaisilla ollut omakielistä filosofista kirjallisuutta,
Lucretiuksen runoelmaa (josta myöhemmin) ja eräitä vähäpätöisiä
epikurolaisia esityksiä lukuunottamatta; nyt Cicero loi sellaisen,
sovittaen kreikkalaisten filosofian roomalaisten ajattelutapaan ja
vakiinnuttaen latinankielen tämän alan sanaston. Hän oli itse
mielipiteiltään stoalainen, jota uskonnollinen tunne-elämä lämmitti,
sen virtauksen aloittaja, joka myöhemmin tuli niin lähelle
kristinuskoa. Ettei hänen filosofiansa ollut tyhjiä sanoja, sen todisti
hänen kuolemanhetkellään osoittamansa miehuullisuus.

Ciceron kirjeitä on säilynyt 774 kpl. ynnä lisäksi niiden yhteydessä
90 hänelle osoitettua. Vanhimmat periytyvät v:lta 68, jolloin hän
aloitti kuolemaansa saakka kestäneen ahkeran kirjeenvaihdon T.
Pomponius Atticuksen, Kreikan-matkallaan saavuttamansa elinaikaisen
ystävän, "toisen minänsä" kanssa. Näissä kirjeissään hän on
avomielinen, inhimillinen, tunteellinen yksilö, vapaasti purkaen
sydäntään, ajattelematta kenenkään arvostelua. Ilmielävänä niistä
kuvastuvat Rooman jokapäiväinen meno ja politiikan salaiset
vaikuttimet, joiden tutkimiselle ne ovat ensiluokkaista lähdeaineistoa.
Hänen teoksensa painettiin Venetsiassa 1534-1537.

Tällainen oli mies ja hänen työnsä, joka keski- ja renessanssin aikana
kohosi antiikin kirjailijanimistä korkeimmalle, joka on opettanut
Euroopalle puhe- ja tyylitaitoa uusimpaan aikaan saakka, jota on toisin
ajoin liiaksi ylistetty, toisin taas liiaksi syrjäytetty.
Myönnettäköön, ettei hän ollut itsenäinen filosofi, ettei hänellä ollut
todellisen valtiomiehen silmää ja käytännöllistä kykyä – että hänellä
oli moitteenalaisia luonteenheikkouksia; siitä huolimatta hän on
kokonaisuutena korkeasti sivistynyt, humaani, aikansa turmeluksesta
muihin verraten jokseenkin vapaa, siveellinen henki, joka herättää
kunnioitustamme. Jalon aavistuksen kaukainen valo kuultaa joskus hänen
sieluunsa:

"Nec erit alia lex Romae, alia Athenis, alia nunc, alia posthac; sed et
omnes gentes et omni tempore una lex et sempiterna et immutabilis
continebit unusque erit communis quasi magister et imperator omnium
Deus".

["Eikä Roomassa tule vallitsemaan toinen laki ja toinen Ateenassa,
toinen nyt ja toinen tulevaisuudessa, vaan sama ikuinen ja muuttumaton
laki tulee käsittämään kaikkien aikojen kaikki kansat, kaikkien ainoana
ja yhteisenä opettajana ja käskijänä Jumala". (De republica III, 22).]

3

C. Julius Caesar (102-44) osoitti humaaneja
gentlemanniominaisuuksiaan mm. siten, ettei lukenut Ciceron touhuilua
tälle suuresti viaksi, vaan ymmärtäen hänen luonteensa ja arvonsa oli
pitkämielinen häntä kohtaan, välittämättä kostaa hänelle. Rakentaessaan
Rooman tasavallasta maailmanvaltaa Caesar ehti osoittaa olevansa myös
runoilija, korkean arvoasteen historiallinen kirjailija, ja etevä
puhuja. Runoteokset ja puheet ovat hävinneet, mutta viimemainituista on
itse Cicero todistanut, että Caesar osasi puhua latinaa mitä hienoimmin
("latine loqui elegantissime"). Historiateokset ovat säilyneet:
Muistelmat (Commentarii) Gallian sodasta (De bello gallico) ja
kansalaissodasta (De bello civili) ovat historiakirjallisuuden yhä
eläviä, päivän tuoreita teoksia. Edellisessä Caesar tahtoo osoittaa,
ettei Gallian valloitus suinkaan ollut itsekkyydestä aiheutunut
rikollinen anastus- ja ryöstö-, vaan Rooman alueiden koskemattomuuden
ja rauhan kannalta välttämätön puolustussota; jälkimmäisessä hän kuvaa
taistelunsa Pompeiusta vastaan, selvitellen toimintansa perusteita.
Viileän puolueettomasti, asettaen itsensä muiden henkilöiden rinnalle,
yksinkertaisesti ja koruttomasti, rauhallisen asiallisesti ja selvästi
hän kertoo kaikki, mitä oli tapahtunut, luoden juuri tämän kautta
vaikuttavan historiallisen tyylin, jolla arvokkaasti jatkoi Thukydideen
perinteitä.

Caesarin teokset ovat persoonallisia muistelmia, jotka hän kirjoitti
puolustautuakseen, ja joista hän, niiden ulkokohtaisesta sävystä
huolimatta, on voinut jättää pois hänelle epäedullisia asianhaaroja.
Gaius Sallustius Crispus (86-34), hänen nuorempi aikalaisensa,
puoluelaisensa ja ystävänsä, suoritti työnsä ulkokohtaisena
historioitsijana, sekoittamatta siihen persoonallisia muistelmiansa;
kreikkalaisten tapaan hän valitsi aiheekseen jonkin määrätyn
historiallisen tapahtuman, tutkien ja selostaen sen syyt, vaiheet ja
seuraukset. Tunnettuja ovat hänen teoksensa Catilinan salaliitto (De
conjuratione Catilinae) ja Jugurthan sota (Bellum Jugurthinum).
Elettyään miehuutensa ajan silloisten ylimysten tapaan loisteliaasti,
ahnaana nylkijänä, hän ruvettuaan kirjailijaksi muutti elämäntapansa ja
esiintyy teoksissaan ankarana moralistina. Hänen kirjallisena
esikuvanaan oli Thukydides.

Ciceron ystävä Cornelius Nepos (n. 99-24), lukemattomien koululaisten
ikivanha tuttu, oli ahkera kirjailija, jonka laajasta tuotannosta on
säilynyt vain osa: Caton ja Atticuksen (Ciceron ystävän) elämäkerrat,
jotka ovat alkuaan kuuluneet suureen teokseen Latinalaisista
historioitsijoista (De Latinis historicis), ja Kuuluisista vierasten
kansain johtajista (De excellentibus ducibus exterarum gentium, joka on
osa suuresta teoksesta nimeltä Kuuluisista miehistä – De viris
illustribus). Nepos ei aina onnistunut aiheidensa valinnassa ja on
vailla terävää arvostelukykyä, tyytyen vain ylistämään; elämäkerroissa
on erehdyksiä; tyyli on selvää, kieli virheetöntä.

Tässä ryhmässä tulee viimeisenä mutta ei suinkaan vähäpätöisimpänä
mainittavaksi ensimmäinen roomalainen yleisoppinut Marcus Terentius
Varro (116-27), kotoisin Sabinumin maakunnasta, jossa
varhaisroomalaisen kunnon arveltiin viimeiseksi säilyneen.
Latinankielen ja Italian muinaisuuden ensimmäisen tieteellisen tutkijan
L. Aelius Stilon (154-74) ja Ateenan Akatemian, Antiokhos
Askalonilaisen oppilaana hän hankki laajan historiallisen ja
filosofisen sivistyksen, toimien sitten kirjailijana, monivaiheisena
poliitikkona ja sotilaana, Pompeiuksen puoluelaisena, mutta silti
Caesarin ystävänä, praetorinvirka korkeimpana saavutettuna asemana.
Caesar suojeli häntä voittonsa jälkeen, käyttäen häntä kirja-aarteiden
kokoojana aikomaansa suurkirjastoa varten. Pelastuen Caesarin kuoltua
Antoniuksen vainolta Varro vietti elämänsä viimeiset 15 vuotta uuraassa
kirjallisessa työssä, kuollen "kynä kädessä". Hän oli luonteeltaan äreä
ja ankara, elämältään stoalaisesti vaatimaton, tyyliniekkana
keskinkertainen.

Varron tuotanto, joka käsittää 74 eri teosta, yhteensä n. 620 "kirjaa",
voidaan jakaa (1) kaunokirjallisuuteen, (2) historiallisiin ja
muinaistieteellisiin, ja (3) filosofisiin ym. teoksiin. Ensinmainitut,
joihin on mm. sisältynyt 700 elämäkertaa käsittänyt Kuvia (Imagines)
niminen teos, siitä antiikin aikana melkein ainoalaatuinen, että oheen
oli liitetty myös käsitellyn henkilön kuva, ovat lähes viimeiseen
riviin saakka hukkuneet. Vain Menippolaisista satiireista (Satirae
Menippeae, alkuaan yli 150 kirjaa) on säilynyt huomattavia sirpaleita.
Ne on kirjoitettu kreikkalaisen satiirikon, aikaisemmin mainitun
Menippos nimisen orjan sepitelmien mukaan (jotka ovat kaikki
kadonneet), ja käsittelevät kiittäen mennyttä ja moittien omaa aikaa.
Otsakkeet, esim. Ilta on aamua viisaampi (Nescis quid vesper serus
vehat), Tunne itsesi, Vanhat miehet lapsia toisen kerran jne. antavat
viittauksen niiden sisällyksestä. Ne olivat Varron kirjoituksista
suosituimpia. – Varron historiallinen ja muinaistieteellinen tuotanto
on Cato maiorin ja Stilon tutkimusten jatkoa; hänen pääteoksensa oli
Muinaistietoja (Antiquitates), joka jakautui kahteen osaan:
inhimillisistä ja jumalallisista asioista (rerum humanarum et
divinarum). Se on ollut laaja ja tyhjentävä esitys, tietojen lähde,
josta myöhemmät sekä pakanalliset että varhaiskristilliset kirjailijat
ovat paljon ammentaneet; käsityksen siitä olemme muodostaneet etupäässä
kirkkoisä Augustinuksen Jumalan valtakunnasta (De civitate Dei) nimisen
kuulun kirjan perusteella, jonka lähteenä Varron kirja monessa kohdassa
on ollut. Varron tutkimuksiin perustuu pääasiassa kuningasten ja
varhaistasavallan kronologia. – Kolmanteen ryhmään kuuluvista Varron
monista ja monipuolisista kirjoituksista mainittakoon vain teokset
Latinankielestä (De lingua Latina, osaksi säilynyt) ja Maataloudesta
(De re rustica, kokonaan säilynyt). Varro oli selvillä, että kieltä on
tutkittava myös historiallisesti, ja siteeraa joskus vanhaa latinaa,
varaten näin latinan historialliselle tutkimukselle tärkeätä aineistoa.
Maataloutta koskeva teos on dialogin muotoinen.

Varro on lyhyesti sanottuna Rooman kansallisen tieteen perustaja,
eritoten sivistyshistorian alalla. Cicero lausui hänestä: "Meidät,
jotka harhailimme omassa kaupungissamme kuin vieraat ja muukalaiset,
ovat kirjoituksesi tuoneet kotiin, niin että kykenemme näkemään, missä
ja keitä olemme; olet ilmoittanut meille isiemme kaupungin iän,
järjestänyt aikaluettelon, opettanut meidät tuntemaan pyhän ja
valtio-oikeuden, yksityiselämän sodan ja rauhan aikana ... ja
lahjoittanut meille runsaasti tietoja runoilijoistamme, latinalaisesta
kirjallisuudesta ja latinankielestä".

4

Enniuksen Aikakirjojen jälkeen ei pitkiin aikoihin ilmestynyt
ainoatakaan huomattavaa, suurta runoelmaa; vielä Ciceron ajan alkupuoli
oli siinä suhteessa hedelmätön. Kansalaissotien jyminä täytti ihmisten
mielen, tukahduttaen suuret runolliset ajatukset. Mutta mainitun ajan
loppupuolella ilmestyi näkyviin runoilijanimi, johon koetut ja nähdyt
kauhut vaikuttivat toisella tavalla: kuin musertaen hänet julmuudellaan
ne saivat hänet syventymään kaikkeuden arvoitukseen ja tuskaisella,
traagillisella tunnolla etsimään lievitystä ihmisen kuolemanpelolle.
Syntyi suuri runoelma kaikkia aikoja varten, Lucretiuksen Kaikkeuden
luonteesta (De rerum natura), teos, jossa roomalainen runotar vapautui
kreikkalaisen kasvattajattarensa holhouksesta ja helähdytti lyyrastaan
omintakeisen, oudonrohkean sävelen.

Titus Lucretius Carus (n. 98-55) oli ylhäinen roomalainen, jonka
elämänvaiheista tiedämme oikeastaan vain sen, että hän runoilijain
tavoin tunsi elämäntuskan liian polttavana, haki sille lievitystä ja
selitystä runollisesta filosofiastaan, ja varhain palaen loppuun
surmasi itsensä. Hieronymuksen tieto, että hän olisi tullut
mielisairaaksi lemmenjuomasta, kuvastaa sen ajan käsitystä
mielisairauden syistä. Hänen runoelmastaan toteamme, että hän joskus
näki kuin hallusinaatioita, että hän askarteli työssään liian
kiihkeästi, unissaankin, kuitenkin jättäen sen kesken ja
viimeistelemättä (Cicero julkaisi sen hänen kuoltuaan), harrasti kuten
monet muut sen ajan nuoret roomalaiset kreikkalaista filosofiaa, jota
silloin Roomaan saapuneet hellenistiset filosofit, varsinkin
epikurolaiset, muotiasiana opettivat, ja seurusteli vertaisena (ei siis
kuin Horatius ja Maecenas) hienon ylimyksen Gaius Memmiuksen kanssa.
Vielä voimme todeta, että hän oli joutunut inhimillisen kauhun valtaan
nähdessään nuorena kansalaissodan hirmuisuudet ja aikuisena Roomassa
vallitsevan sekasorron, ja että hän on ollut tarkkasilmäinen,
tunteellinen luonnonpalvoja, vuorien kiipeäjä ja erämaiden yksinäisten
vaellusten ystävä, joka tuntee yksinkertaisen maalaisaterian
hauskuuden. Siis ensi kerran, tekisi mieli sanoa, esiintyy roomalaisten
kirjailijain rivistössä yksilöllinen, tunteellinen, itsensä ja
ikuisuuden suhdetta aprikoimaan vaipunut sielu, inhimillisen
kohtalotragiikan verta tiukkuva sydän, joka tuntuu kahden vuosituhannen
takaa tutulta ja läheiseltä kuin kuluvan hetken veljemme.

Lucretiuksen esikuvana on ehkä ollut Empedokleen runoelma Physis; hänen
lähtökohtansa on joka tapauksessa kreikkalaisten luonnonfilosofia ja
ihanteensa Epikuros. Aleksandrialaisten kuivat opettavaiset eepokset,
joista esim. Aratoksen Phainomena oli näihin aikoihin käännetty
latinaksi, olivat ehkä myös saaneet hänet ajattelemaan tällaisen
runoelman sepittämistä. Vaikka sen nimi käsittää "asiat", so. kaiken
olevaisen, Lucretius kuitenkin kohdistaa huomionsa etupäässä siihen,
mikä on omiaan vapauttamaan ihmisen jumalien, kuoleman ja tämän
jälkeisen olotilan pelosta. Tämä on nimenomaan hänen tarkoituksensa.
Runoelma on kirjoitettu kuusimitalla ja jakaantuu kuuteen kirjaan.
Kahdessa ensimmäisessä hän tutkii olemisen perusteita, väittäen, ettei
tyhjästä voi jumalankaan kautta syntyä mitään (nullam rem e nihilo
gigni divinitus umquam), että kaikki on ainetta ja tyhjyyttä (inane).
Aineen alkutekijöinä (primordia rerum) ovat lakkaamatta liikkuvat
atomit, joiden yhtymisistä (eventa) olevainen syntyy. Maailmaa ei siis
hallitse yksilöllisten jumalien tahto, vaan atomien liikunta; vain
atomit ovat ikuisia: muu on niiden yhtymisestä ja eroamisesta
aiheutuvaa syntymistä ja hajoamista, atomien aina säilyttäessä
luomisvoimansa. Kolmannessa kirjassa osoitetaan, että sielu ja henki
(anima ja animus) ovat myös atomien yhtymisen tuloksia, laadultaan vain
hienompia kuin ne, joita voimme nähdä tai kosketella. Kuollessamme ne,
samoin kuin ruumiimme, hajoavat jälleen atomeiksi, ja olemisemme
kärsimys lakkaa. Kuolemanpelko ja vainajain sureminen on täten
aiheetonta. Ei ole mitään olotilaa kuoleman jälkeen, vaan me palaamme
silloin takaisin atomien joukkoon. Neljännessä kirjassa käsitellään
Epikuroksen oppia kuvista eli sitä, miten aistimuksemme ja siis
tietomme syntyvät. Olevaisesta irtautuu tunnuskuva (simulacrum), joka
äärettömän hienona (mutta aineellisena silti) vaikuttaa aistimiimme tai
suoraan sieluumme, unessa tai näkyinä. Tähän perustuu uskomme vainajain
henkiin. Viides kirja sisältää Maa-keskeisen maailmankuvan selityksen,
miten atomien erilailla yhtyessä taivaankappaleet ovat syntyneet; mitkä
olennot ovat todellisia ja mitkä vain kuviteltuja; miten ihminen on
syntynyt riippumatta jumalista ja vähitellen kehittynyt sivistyneeksi,
sosiaaliseksi olennoksi; ja miten lopuksi on vainajien palvonnasta
kehittynyt jumalien pelko. Kuudennessa, viimeisessä kirjassa runoilija
vaipuu luonnonilmiöiden tutkimiseen, koettaen etsiä niille
luonnollisia, fysikaalisia selityksiä. Kirja päättyy Ateenassa
raivonneen ruton kuvaukseen, joka on tehty Thukydideen kertomuksen
mukaan.

Toteamme siis, ajatellessamme runoelman filosofista puolta, siinä
ilmenevän rohkeaa halua saada järkeä tyydyttävästi selvitetyksi
olemassaolomme syvimmät ongelmat, samat kysymykset, jotka yhä ovat
filosofiamme keskeisimmän kiinnostuksen kohteina; terävää
sielutieteellistä erittelyn kykyä; tarkkaa luonnonilmiöiden
huomioitsemista; ja selvää järkeä ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen
mietiskelyssä. Hän tahtoo ymmärtää kaiken olevaisen yhden suuren
kokonaisuuden, luonnon, erilaisina ilmentyminä: "Luonto on kaiken
seppo" (Natura daedala rerum). Tämän siunauksellisimmat toiminnat hän
runoelmansa alkusäkeissä henkilöllistää "Alma Venukseksi", jonka
puoleen rukoillen kääntyy. Lucretiusta ei pidä sanoa "ateistiksi",
sillä hänen "ateisminsa" tarkoitti vain silloisten jumalien
kieltämistä; pohjalla asuu vapaa, oikeastaan syvästi "uskonnollinen",
so. palavasti korkeimpaan totuuteen pyrkivä henki, joka vakavassa,
siveellisessä mielessä pelkäämättä taistelee ihmissielun kammottavia
rasituksia, taikauskoa, vastaan. Väärin on myös sanoa häntä
epikurolaisen nautintoelämän ihailijaksi, sillä sitä hän ei ollut;
päinvastoin roomalaiset miehekkäät hyveet olivat hänelle mieluisia.
Asiallisesti voisimme häntä sen sijaan verrata Saarnaajaan, jonka
pessimismi joskus hengähtää hänen säkeistään: Lucretius ei uskonut
ihmisonnen pysyväisyyteen. Näin runoelma muodostuu voimakkaan
persoonallisuuden syvällisten ajatusten ilmaisuksi, jossa on lisäksi
paljon runollista kauneutta.

De rerum natura on säilynyt kokonaisuudessaan, tuli renessanssin aikana
tunnetuksi (painettiin Venetsiassa 1500), ja on vaikuttanut
huomattavasti 1700-luvun maailmankatsomukseen: onhan viimemainitun
katkera viha uskontoa, taikauskoa ja ennakkoluuloja vastaan,
materialismi ja naivi luottamus valistuksen voimaan kuin Lucretiukselta
opittua, lukuunottamatta pyrkimystä matemaattis-deistiseen
lainalaisuuteen, jonka sijaan Lucretius asetti atomien liikunnan. Kun
viimemainittu toisen kirjan alussa runoilee siitä, kuinka "suloista on
kaukaiselta rannalta katsoa toisten hätää myrskyisellä merellä, tuulten
tohisevassa taistelussa, ei iloitakseen toisten onnettomuudesta, vaan
siitä, että on itse säilynyt moisen turman kynsistä", tai siitä, kuinka
"mieluista on, itse vaaroilta turvassa, katsella järjestettyjen
sotarintamien valtavia kamppailuja", tulee mieleen Edmund Burken
filosofia pelosta ylevän tunteen aiheuttajana silloin, kun pelkäävä
itse on turvassa. Kun Lucretius kuvailee luonnontilaisen ihmisen
elämää, luulemme joskus lukevamme Popen idylliä onnellisesta
indiaanista, tai Rousseauta.

5

Lucretiuksen nuorempi aikalainen, Veronasta ja Benacus (Garda-) järven
rannalta kotoisin oleva Gaius Valerius Catullus (n. 84-54),
kansallisuudeltaan mahdollisesti kelttiläinen, on (nykyaikaisen arvion
mukaan) Rooman etevin lyyrillinen runoilija, niin siro, sointuva ja
sydämen itkulta tosi, ettei kaksi vuosituhatta ole kyennyt hänen
ääntänsä vaimentamaan. Caesarin tuttavan poikana, rikkaana
nuorukaisena, hänet lähetettiin parinkymmenen vanhana Roomaan
täydentämään sivistystään ja pyrkimään poliitikon ja valtiomiehen
uralle. Hän opiskelikin ahkerasti runoutta, johon oli jo Veronassa
saanut ohjausta, perehtyen aleksandrialaiseen ja varsinkin
varhaiskreikkalaiseen, aiolialaiseen lyriikkaan, ja mukaillen – nyt
tai myöhemmin – edellisestä epyllionit Attis, Peleus ja Thetis ja
kuten aikaisemmin on mainittu Kallimakhoksen elegian Bereniken hiukset
(Coma Berenices), jälkimmäisestä Sapphon ihanan Häälaulun
(Epithalamium: "Ilta on tullut, nuorukaiset, nouskaa" – Vesper adest:
juvenes, consurgite). Poliittinen ura jäi, runotar ja Rooman kultaisen
nuorison samalla aistillinen ja henkevä nautintoelämä tempasivat hänet
kokonaan huimaan bakkanaaliseen pyörteeseensä. Hän rakastui polttavan
intohimoisesti vanhan Metellus Celerin nuoreen puolisoon, Clodiaan,
joka oli Ciceron verivihollisen, Milon surmaaman tribuni Publius
Clodius Pulcherin sisar, ja jonka salaperäistä vetovoimaa nuoriin
miehiin Cicero on kuvannut puheessaan Pro M. Caelio (56). Tämä nainen
on Catulluksen kuuluisa Lesbia, josta nimestä kuvastuu runoilijan
ihastus Sapphon lemmenrunouteen. Näin astuu ensi kerran antiikin
kirjallisuuteen aviorikollinen lemmensuhde; siihen saakka oli näet
rakastettu neitoja, hetairoja ja nuorukaisia, mutta ei aviopuolisoita,
jotka elivät haaremin eristyneisyydessä ja ilmeisesti hoitivat
harha-askeleensa perin hyvin, koska ei edes uusattikalainen komedia
huomannut ottaa niitä aiheekseen, minkä teki vasta myöhempi
karkeasävyinen miimi. Lesbian ja Catulluksen tarina on luettavana
viimemainitun edelliselle omistamista runoista, joista kuvastuvat
intohimon eri asteet ja vaiheet: ehdoton antautuminen rakkauden valtaan
ja riemukas omistamisen ja vastarakkauden varmuus, vähitellen syntyvä
epäilys ja mustasukkaisuus, vapautumisyritykset ja uudelleen
leimahtavan lemmen hetkelliset eheytymiset – amoris integrationes –,
traagillinen vihan ja rakkauden tila:

    Odi et amo. Cur id faciam, fortasse requiris.
        Nescio, sed fieri sentio et excrucior –

    Vieron ja lemmin. Miks' sitä teen, kysyt multa sa ehkä.
        Tiedä en, tunnen vain, tunnen ja kärsin mä vain.

Runoilijan intohimoinen hellyys puhkeaa luonnollisen aistillisiksi,
liikuttavan tosiksi lemmenelämän kuviksi. Hän kadehtii varpusta, jonka
kanssa armas häntä odottaessaan leikkii, ja kirjoittaa tuon pienen
kotilinnun kuoleman johdosta elegian, jonka juhlallinen, vakava sävy on
murheellisen humoristisessa ristiriidassa aiheen pienuuden kanssa –
temppu, jonka sittemmin usein runoudessa tapaamme. Ja omistuksen
varmuudessa hän hurmautuneena lausuu:

    Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme!
    Vanhusten ylen ankaroiden juorut
    arvoisiks kolikon vain katsokaamme.
    Päivät laskevat, päivät nousevat taas:
    meidän, kun lyhyt päivä kerran laskee,
    täytyy yö ikikestäväinen maata.
    Suudelmaa tuhat suo, sen jälkeen sata,
    sitten taas tuhat, sitten toinen sata,
    sitten taas tuhat uusi, sitten sata.
    Sitten kun monikertainen on tuhat,
    kaikki sekoittakaamme itseltämme,
    ettei voi paha silmä vahingoittaa
    tietäissään, miten mont' on suudelmata.

Kun hän sitten pettymyksien tuskassa ja mustasukkaisuuden polttaessa
ryhtyy tukahduttamaan onnettomuudeksi kääntynyttä tunnettaan ja todeten
olevansa siihen liian heikko turvautuu jumalien apuun, syntyy viiltävän
inhimillinen, mutta samalla tarkoitusperältään jalo avunhuuto, joka
tuntuu vieläkin kuuluvan meidän kaikkien sydämestä:

    Oi jumalat, jumalaista jos vain on laupias olla,
    auttaa voitte jos myös kauhussa kuolemankin,
    kurjan mun puoleen katseenne luokaa, piinani viekää,
    jos hyvin koskaan ma tein: piinani, turmani mun,
    myrkyn, mi suonissa kiertäen syö elonvoimani kaiken,
    kauas rinnastain kaikk' ilot karkoittaen!
    En enää pyydä mä että hän lemmellä lempeeni vastais,
    pyydä mä mahdotont' en: että hän tahraton ois.
    Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto,
    viekää multa se pois uskollisuuteni vuoks.

Riistäytyäkseen irti tunteestaan ja Rooman tuhlaavaisesta elämästä
Catullus liittyi (57) propraetori C. Memmiuksen seurueeseen, matkustaen
hänen kanssaan Bithyniaan; tarkoituksena oli myös raha-asioiden
parantaminen, mikä ei kuitenkaan onnistunut Memmiuksen ahneuden ja
saituuden vuoksi. Omalla purrellaan, jonka rakennutti Amastriissa,
Mustanmeren rannalla, hän sitten purjehti Hellaan autereisten ulapoiden
yli kotiin, puhjeten – saavuttuaan huvilaansa Sirmion niemelle, Lacus
Benacuksen rannalle – ihastuneena ylistämään sen kauneutta:

    Oi terve, armas Sirmio, sa iloitse!
    Te kaikki Garda-järven aallot, iloitkaa,
    te raikukaatte, kaikki naurut kotoiset!

[Runokäännökset otettu professori V.A. Koskenniemen teoksesta
Roomalaisia runoilijoita (WSOY, 1919).]

Palattuaan Roomaan hän osoittautui toiseksi mieheksi kuin ennen: hänen
epigrammeissaan ja muissa runoissaan, joilla hän nyt kuin Arkilokhos
häpäisee mm. kovin syvälle vajonnutta Lesbiaa, hänen lukuisia
ihailijoitaan, ja valtaan kohoavaa Caesaria, isänsä ystävää, on häijy
henki, ja ne ovat usein myös niin törkeitä, että soisi niiden jääneen
sepittämättä. Jälleen Caesar osoitti suuruuttansa antamalla nämä
neulanpistokset anteeksi, pyytämällä runoilijan aterialle, ja pysymällä
hänen isänsä ystävänä edelleenkin. Pian tämän jälkeen (54) Catullus
kuoli, tuntematonta, millä tavalla.

Ciceron, Cornelius Nepoksen, puhuja Hortensiuksen, runoilija Licinius
Calvuksen ym. älyniekkojen piirissä Catullus edustaa synnynnäisen
runoilijan neroutta. Hänellä oli taiteilijan voimakas elämänjano; hän
oli avomielinen ja rehellinen kuin ainakin se, joka ei haudo salaisia
kunnianhimoisia suunnitelmia; hän oli ehkä kelttiläisesti liian
tunteellinen ja tulinen, vailla roomalaisten kylmää itsehillintää.
Kootessaan vasta vähää ennen kuolemaansa runonsa kirjaksi hän omisti
sen Cornelius Nepokselle, "joka ystävän silmällä aina löysi arvokasta
kynäni leikittelyistä", mutta määritteli itse sen arvon perin
vaatimattomasti sanoilla Nugae (= piloja, leikittelyjä) ja Ineptiae
(= tyhjänpäiväisyyksiä, hullutuksia). Toisin sanoo suomalainen
runoilija: "Lyriikka sellainen kuin Catulluksen on sydämien omatunto,
sydämen ääni maailman monien äänten joukossa". [V.A. Koskenniemi, ennen
m. t., s. 64.]

6

Actiumin taistelu tapahtui syysk. 2 p. 31; elok. 1 p. 30 Octavius
valloitti Aleksandrian, ja Antonius ja Kleopatra surmasivat itsensä;
tammik. 11 p. 29 Januksen temppeli suljettiin ensi kerran 200 vuoteen,
koko valtakunnassa alkaneen rauhan merkiksi, ja pysyi suljettuna 45
vuotta. Alkoi ns. Augustuksen aika, joka rauhan, laillisen järjestyksen
ja vähitellen lisääntyvän aineellisen hyvinvoinnin puolesta epäilemättä
on Euroopan historian onnellisimpia. Sata vuotta raivonneet
kansalaissodat muuttuivat muistoiksi, demokratian nimessä harjoitetut
vallanhimoiset vehkeilyt ja kansankiihoittajain oratoorinen melu
lakkasivat, maanviljelijät ja kaupunkien porvarit saivat rauhassa
hoitaa elinkeinojaan, virkamiesten täytyi lopettaa laittomuutensa,
elämäntavat aluksi puhdistuivat – kaikkialle tuntui ulottuvan luja
tahto, joka jyrkästi vaati kansalaisten elämän uudistumista, rauhaa ja
ehdotonta alistumista Rooman lakeihin.

Nämä muuttuneet olosuhteet vaikuttivat myös kirjallisuuteen.
Pyrkiessään päämääriinsä Augustus kaukonäköisesti valitsi senkin
aseekseen, osoittaen sille uudet työalat. Historioitsijat eivät enää
voineet kirjoittaa arvostelevia esityksiä läheisemmän menneisyyden tai
oman aikansa tapahtumista, sillä niihin olisi ehkä sisältynyt
kritiikkiä Caesaria ja hänen seuraajaansa kohtaan, mutta nostaen
katseensa korkeammalle heidän tuli esittää ne syyt ja se ura, joiden
vuoksi ja jota kulkien Rooma ja Juliusten suku oli kohonnut maailman
herraksi. Tämä näkökantahan oli jo sinänsä runoutta, kelvaten ylevän
taiteen pohja-aatteeksi ja synnyttäen uudelleen tasavallan likaisissa
taisteluissa sammuneen yleisisänmaallisen, sankari-ihanteellisen
hengen. Runous, joka vielä äsken, Lucretiuksen ja Catulluksen aikana,
oli ollut maailmaa vierovaa filosofista mietiskelyä tai lemmentuskien
yksilöllistä valitusta, aiottua vain ylimystöä varten ja harrastettua
vain sen keskuudessa, kohoaa nyt pois tästä ahtaasta piiristä ja tullen
koulujen kautta laajemman kansan omaisuudeksi opettaa sen katsomaan
suuria kansallisromanttisia näköaloja. Ja muutenkin se hyötyy yleisestä
rauhasta: se ei lankea enää poliittisiin kiusauksiin; joonialainen
jambi- ja aiolialainen meloslyriikka nyt todella kotiutuu Roomaan;
rauhan onnen idyllinen kauneus ja kelpoisuus elämän ihanteeksi todetaan
sirosti Horatiuksen kuulussa epoodissa maaelämän sulosta [suomentanut
Kyösti Wilkuna]:

    Se onnen parhaan löytänyt on, kaukana
          ken hyörinästä maailman
    vain lailla isäin kontuansa viljelee
          ja tyyntä viettää elämää.

Suuren persoonallisuuden tavoin Augustus (vallassa 31 e.Kr.–14 Kr.j.)
kokosi ympärilleen heimolaissieluja, joista muutamat ovat tulleet
kirjallisuuden historiassa kuuluisiksi. Gajus Cilnius Maecenas
(n. 70-8 e.Kr.), ylhäissukuinen, rikas etruskilainen, sotapäällikkö,
diplomaatti, Augustuksen luotettu ystävä, Vergiliuksen, Horatiuksen,
Propertiuksen ym. suosija, on jättänyt "mesenaatin" nimen kaikille,
jotka aatteellisesti ja varsinkin aineellisesti ovat kirjallisuuden ja
taiteen asiaa edistäneet. Toisen, pienemmän kirjallisen piirin
keskuksena oli M. Valerius Messalla Corvinus (64 e.Kr.–8 Kr.j.),
Horatiuksen ja nuoremman Ciceron opintotoveri Ateenassa, Tibulluksen
ym. ystävä. Muistettava kirjallisuuden harrastaja oli myös Catulluksen
ja Vergiliuksen ystävä, sotilas ja triumfin viettäjä C. Asinius
Pollio (66 e.Kr.–5 Kr.j.), joka maiden jaossa veteraaneille pelasti
Vergiliuksen omaisuuden. Hän perusti Rooman ensimmäisen julkisen
kirjaston, sijoittaen sen Atrium Libertatis nimiseen rakennukseen;
sinne hän asetti kuuluisimpien kirjailijoiden kuvapatsaat, elossa
olevista Varron. Hänen tiedetään ensimmäiseksi lausuneen sepitelmiään
ystäväpiirilleen, mistä kielen, runomittojen ja tyylin arvostelu ja
kehitys suuresti hyötyi.

Kirjoja kohtaan roomalaiset rupesivat tuntemaan suurempaa kiinnostusta
vasta tasavallan loppuvuosisatana, jolloin sivistyneen, varakkaan talon
sisustukseen kuului myös kirjasto. Näin tuli kirjoista, joita
monistettiin nopeasti sanelemalla ne useille kirjureille (orjille)
yht'aikaa, oston ja myynnin esineitä; kirjakauppiaat (librarii l.
bibliopolae) menestyivät hyvin. Kirjakaupan (taberna librarii)
ovenpielessä oli luettelo kulloinkin myytävinä olevista teoksista;
Martialis, joka tästä kertoo, mainitsee hänen Epigrammiensa ensimmäisen
kirjan maksaneen 5 denaria (ehkä noin 2 kultamarkkaa). Kirjoja
kustansivat etupäässä rikkaat harrastelijat, sellaiset, kuin yllä on
mainittu. Huomattavia kirjojen kustantajia olivat veljekset Sosius ja
Ciceron ystävä T. Pomponius Atticus. Kirjojen tultua näin
kauppatavaraksi kävi vähitellen selväksi, että tekijän, kustantajan ja
monistajan oikeudet aiheuttivat lainopillisia omistuskysymyksiä. Tästä
johtui keisari Justinianuksen aikana annettu laki kirjurien oikeuksista
jäljentämiinsä teoksiin – tekijänoikeuslain alku.

Rooman kirjastojen synnystä mainittakoon lyhyesti, etteivät roomalaiset
vielä välittäneet Karthagon kirja-aarteista, vaan lahjoittivat ne
Afrikan pikku hoveille; vain Magon maanviljelystä koskeva teos
määrättiin käännettäväksi latinaksi. Aemilius Paulus toi Roomaan (167)
Perseuksen kirjaston, ottaen sen ainoaksi osuudekseen sotasaaliista,
koska hänen poikansa rakastivat kirjoja. Sulla toi (84) Roomaan
kuuluisan kirjainkokoilijan ja -varastelijan Apellikon Teolaisen
kirjaston, johon sisältyivät mm. Aristoteleen ja Theophrastoksen
teokset. Lucullus toi (67) sotaretkiltään idästä runsaat kirjavarastot,
antaen ystäviensä vapaasti niitä käyttää. Tämän jälkeen kirjastojen
omistaminen tuli, kuten sanottu, muodiksi. Cicero, Atticus ja Varro
kokoilivat innokkaasti kirjoja; eräs Tyrannion omisti 30.000, Serenus
Sammonicus 62.000 kirjaa. Caesarin ja Varron puuhista yleisen kirjaston
perustamiseksi on mainittu; aikeen toteutti kuten sanottu Asinius
Pollio. Augustus perusti kaksi julkista kirjastoa: toisen sisarensa
kunniaksi Porticus Octaviae nimiseen loistorakennukseen, toisen Apollon
temppeliin Palatinus-kukkulalle. Molemmat tuhoutuivat tulipalossa,
edellinen Tituksen, jälkimmäinen Commoduksen aikana. Seuraavatkin
keisarit pitivät kirjastojen perustamista ja huoltamista kunnianansa;
kuuluisin oli Trajanuksen Bibliotheca Ulpia. 4:nnellä vuosisadalla
Kr.j. oli Roomassa 28 ja muualla Italiassa 24 yleistä kirjastoa.
Kirjoitusvälineinä olivat papyrus ja ruokokynä (calamus); vahataulut
(tabula), joista syntyi codex, kun useampia liitettiin yhteen, piirrin
(stilus), ja viimeiseksi luja pergamentti (vellum). Papyruskirja oli
poikkipalstoihin jaetun rullan, pergamentti kirja nykyaikaisen kirjan
muotoinen. Nimi oli tavallisesti lopussa.

7

Augustuksen ajan runoilijat vaikuttivat siis oloissa, jotka kyllä
jonkin verran rajoittivat heidän yksilöllisyyttään, mutta samalla
ohjasivat heidän kykynsä määrättyjä yleisiä, myös valtakunnallisesti,
kansallisesti ja siveellisesti arvokkaita tarkoitusperiä kohti, ja
tarjosivat heille edulliset työmahdollisuudet. Ensimmäinen heistä
aikajärjestyksen mukaan on Vergilius.

Roomalaisten kansallisrunoilija, latinalainen Homeros, Danten opettaja
ja opas hänen yliluonnollisilla näkymatkoillaan, keski- ja uudenajan
esikuva ja ihanne 1700-luvun loppuun saakka, vieläkin täydellä syyllä
arvossapidetty P. Vergilius Maro (15/10 70–21/9 19) oli syntyisin
Pon pohjoispuolelta, Mantovasta, Mincius-joen rannoilta, samoilta
seuduilta kuin Catullus. Hän oli maanviljelijän poika, kasvanut Pon
laakson pehmeässä luonnonkauneudessa, autereisten vuorien siintäessä
pohjoisesta; sai tietopuolisen kasvatuksensa Cremonassa, Mediolanumissa
(Milanossa) ja Roomassa, jossa perehtyi epikurolaiseen filosofiaan,
roomalaiseen ja kreikkalaiseen runouteen; ja ryhtyi palattuaan kotiin
sepittämään Theokritoksen Idyllien mukaisia Paimenrunoja (Bucolica,
tunnettu myös nimellä Eclogae, = kr. ekloge = valikoima). Näillä hän
saavutti täällä silloin maaherrana olleen Asinius Pollion suosion, mikä
koitui hänelle suureksi hyödyksi vähän myöhemmin, kun Philippin
taistelun jälkeen ruvettiin (43) jakamaan triumviraatin vastustajain
maita veteraaneille. Pollion ja hänen vaikutuksestaan Octaviuksen
avulla Vergilius sai takaisin jo menettämänsä maatilan; näissä
melskeissä hän oli kerran hengenvaarassa. Pollion kehoituksesta hän nyt
muutti Roomaan, jossa saavutti Maecenaan suosion ja runoilijain
Variuksen ja myöhemmin Horatiuksen ystävyyden; jo opiskeluajaltaan hän
tunsi elegiarunoilijan Cornelius Galluksen. Roomassa Vergilius
viimeisteli Paimenrunonsa, julkaisten ne (37), minkä jälkeen muutti
pois Roomasta, asuen Neapoliissa (Napolissa) ja Nolassa. Vuodet 37-30
hän omisti Maanviljelysrunoelma (Georgica) nimisen teoksen
sepittämiseen, lukien sen (29) Aasiasta palaavalle Augustukselle, ja
loppuikänsä Aeneis-eepoksen luomiseen. Saatuaan sen valmiiksi (19) hän
matkusti Ateenaan, aikoen oleskella Hellaassa kolme vuotta,
korjaillakseen ja viimeistelläkseen runoelmaansa. Ateenassa hän tapasi
Augustuksen, joka kehoitti häntä palaamaan kotiin, sairastui helteen
rasittamana Megarassa, mutta jatkoi siitä huolimatta matkaansa, ja
kuoli Brundisiumissa. Kuolinvuoteellaan hän määräsi Aeneiin
poltettavaksi, koska ei ollut mielestään vielä saanut hiotuksi sitä
lopulliseen muotoon, mutta Augustus kielsi toimeenpanemasta kuolevan
käskyä ja niin pelastui tämä suuri runoelma. Hänet haudattiin
Neapoliihin, jossa hänen hautansa oli suorastaan uskonnollisen
palvonnan kohteena. [Vergiliuksen teokset painettiin 1470.]

Säilyneistä Paimenrunoista (yhteensä 10) kuvaa ensimmäinen sitä surua,
minkä uusi maidenjako aiheutti, ja ilmaisee runoilijan kiitollisuuden
Polliolle ja Octaviukselle, hänen syvän rakkautensa kotiseutuun, ja
herkän luonnontajunsa. Yhdeksäs kertoo samasta asiasta, muutamilla
säkeillä ilmeisesti tarkoittaen runoilijan maatilaa, ja kuinka
"Menaloas pelasti omaisuutensa yhdellä laululla". Kuuluisin on neljäs
eklogi, joka on kirjoitettu 41 ja osoitettu Asinius Polliolle,
seuraavaksi vuodeksi määrätylle konsulille. Viitaten johonkin Sibyllan
ennustukseen, että vuonna 40 oli alkava uusi kultainen aika,

    jolloin tähdetär taas palajaa, palajaa myös mahti Saturnon,
    uus suku taivahinen alas astuvi korkeudesta,

runoilija (kohteliaasti kääntäen puheen perilliseen, jota Pollion
puoliso juuri odotti) huudahtaa:

    Auttaos ilmaumaan, sees Artemis, poika, mi päättää
    tään ajan rautaisen, niin että jo syntyvi maille
    uus suku kultainen. On valta jo veljes Apollon.

Ennustaen sitten hänelle suurta tulevaisuutta runoilija laulaa:

    Hän jumalaisen saa elon, seurass' on jumaloiden
    hän sekä sankarien, ja hän laiseks' näyttyvi noiden;
    rauhoin vallitseepi hän mait', esitaattojen kunnoin.
    Poika sa hentoinen! Sua lahjoineen vähin maa tää
    tervehtii, muratit tuo köynneliäät, mehu-yrtit,
    ynnä akanthukset hymyvät, vesiruusujen kimput.

                              [Suomentanut Kajava Valve.]

Sen jälkeen runoilija kauniisti kuvaa tulevan kultaisen ajan rauhaa ja
onnea. Jo kristinuskon ensi vuosisatoina nämä säkeet ymmärrettiin
väärin: luultiin Vergiliuksen niillä Jumalan hengen vaikutuksesta
ennustaneen Kristuksen syntymistä. Sitä hän ei tehnyt, mutta tässä
onnittelurunossaan Polliolle hän kyllä tuli tulkinneeksi sen hartaan
onnen ja rauhan kaipuun, joka vuosisadan kestäneiden sotien jälkeen
Italian kansan sydämessä vallitsi, ja joka usein, monien kansain
keskuudessa, on vastaavissa vaiheissa pukeutunut tällaiseksi sankarin
toivoksi, uskoksi siihen, että hän on perustava tulevan onnelan. Tästä
kärsivien toivosta on rakentunut Messias-usko.

Vergiliuksen Paimenrunot ovat kyllä ulkonaisesti Theokritoksen
jäljittelyjä, jopa osin käännöksiäkin, mutta sisäisiltä arvoiltaan
silti hänen omiansa. Kysymys ei ole Arkadian kuvitelluista maisemista
eikä paimenista, ei sirosta doorilaisesta ruokopillistä, jolla
soitellaan päivän unettavassa raukeudessa, vaan runoilijan kotiseudun
kauneudesta, Italian todellisesta luonnosta ja sen palvojan
herkkyydestä. Samoin ovat ihmiset todellisia, ajan myrskyissä kärsiviä
yksilöitä, talonpoikia, jotka ovat liikuttavasti kiintyneet
kotipaikkaansa. Runoilijan ehkä kelttiläisperäiseen syntyyn viittaa se
traagillisen lemmentunteen voima, joka ilmenee toisesta ja varsinkin
kahdeksannesta laulusta. Kielen kauneutta ja rytmin erehtymättömyyttä
kaikki asiantuntijat ihailevat.

Vergiliuksen Maanviljelysrunoelma liittyy ulkoiselta aihepiiriltään
opettavaisiin runoelmiin, samaan rivistöön, jonka Hesiodos aloitti Työt
ja päivät teoksellaan, johon aleksandrialaisten oppineiden kuivat
eepokset ja pergamonilaisen Nikandroksen Georgika kuuluvat, ja josta
viimeksi olemme tavanneet Lucretiuksen. Sen neljä kirjaa, jokainen
keskimäärin n. 530 säettä, käsittelee nimen mukaisesti maanviljelystä,
antaen siitä mitä yksityiskohtaisimpia ohjeita. Näin oli Maecenas
tarkoittanutkin pyytäessään runoilijaa sepittämään tällaisen teoksen:
kansalaissotien aikana rappiolle joutunut Rooman pääelinkeino,
maanviljelys, oli saatava kohentumaan – kansalle oli annettava siitä
kehoittava, innostava ohjekirja. Maanviljelijän poikana ja
maalaiselämän ja luonnon ihailijana Vergiliuksella oli tähän mitä
parhaat edellytykset. Hän ryhtyi siis työhön rakkaiden asioiden ja
muistojen innostamana, suorittaen sen siten, että myös runoilija pääsi
oikeuksiinsa. Tosioloisesti, mutta samalla herkistäen kaikki näkynsä
runouden autereella hän kuvasi maanviljelijän elämän vuosikierron, sen
läheisen yhteyden luontoon ja tämän sydämelle ja mielikuvitukselle
tarjoaman ilon.

Ensimmäisessä laulussa hän käsittelee maan muokkaamisen keväällä,
maalajien erilaisuuden, kesantonapidon, kylvämisen, siemenviljan taudit
ja muut vahingoittajat, maanviljelyksen synnyn ja työkalut, taivaan ja
tähtien osoittamat sopivat työajat, ja säämerkit; toisessa puiden
lisääntymisen siementen ja vesojen kautta sekä keinotekoisesti,
hedelmälliset ja hedelmättömät puulajit, Italian etupuolet muihin
maihin verrattuna, hyvän maalajin ja miten sen kelpoisuus on
tutkittava, viiniköynnöksen, öljy- ja muiden puiden hoidon;
kolmannessa karjan, hevosten, lampaiden ja vuohien hoidon, villan ja
maidon kokoomistavan, koirien pidon ja käärmeiden karkoituksen, karjan
taudit ja Alpeilla raivonneen karjaruton; ja neljännessä mehiläisten
hoidon, pesien sijoituksen ja laadun, parveilun, sodat, eri lajit,
mehiläisille hyödyllisten kasvien istuttamisen puutarhaan, mehiläisten
työt, luonteen, yhteiskuntajärjestyksen, tottelevaisuuden, verotuksen,
viholliset, sairaudet ja lääkkeet ym.

Runoelman läheisin edeltäjä ja sukulainen on Lucretiuksen De rerum
natura, joka oli päivän uutuus Vergiliuksen tullessa ensi kertaa
Roomaan, ja jota hän sekä ihaili että vieroi. Maanviljelysrunoelman
filosofinen pohja: kuvaus ihmisen taistelusta luontoa vastaan, ja monet
ulkoiset, rakenteelliset piirteet on siitä johdettava. Kaikkiaan se on
latinalaisen runottaren aidoin tuote, yhtä roomalainen kuin Odysseia on
kreikkalainen, maan runoelma meren runoelman rinnalla. Kaunis
"maahenki" ilmenee joskus sen säkeistä:

    O fortunatos nimium, sua si bona norint
    agricolae! quibus ipsa procul discordibus armis
    fundit humo facilem victum iustissima tellus.

[Oi, liian onnellisia olisivat maanviljelijät, jos tuntisivat oman
hyvänsä, sillä heillehän, (sen lisäksi, että saavat olla) kaukana
aseellisista ristiriidoista, itse oikeamielinen maa tuottaa helpon
elannon. Georg. II, 458-460.]

8

Muistamme Gnaeus Naeviuksen maanpakolaisena sepittämän eepoksen nimeltä
Puunilaissota, jossa hän juonsi Rooman suvun Troiasta saakka, valiten
Priamoksen pojan Aeneaan sille kantaisäksi; muistamme Enniuksen,
"Rooman Homeroksen", joka Aikakirjoissaan kertoi Rooman koko historian,
ilmentäen voimakkaasti sen sotaista, valloituskykyistä kansallishenkeä.
Jo varhain oli Vergilius oman henkensä innoittamana, näiden ja
Homeroksen esimerkin mukaan, ruvennut haaveilemaan suuresta
kansallisesta runoelmasta, jossa kuvaisi Alba Longan historiaa; kun nyt
Aetiumin taistelun jälkeen maailma näytti saaneen pitkällisen rauhan ja
kultainen aika koittaneen, hän Augustuksen innostamana ryhtyikin
sepittämään runoteosta sadunomaisesta mutta jo kansalliseksi
perinteeksi muuttuneesta sankariaiheesta, josta samalla kuvastuisi
Rooman ja sen nykyisen hallitsijan suuruus ja kunnia: Aeneaan paosta
Troiasta, harhailuista merellä, ja Karthagon ja Rooman perustamisesta.
Yhdistävänä siteenä nykyisyyden ja tämän aiheen välillä oli se, että
Juliusten kantaisä Iulus oli tarun mukaan Aeneaan poika. Näin syntynyt
roomalaisten kansalliseepos sisältää 12 laulua, kymmenisentuhatta
kaikuvaa kuusimittasäettä.

Runon alkaessa Aeneaan harharetket ovat loppumaisillaan: myrsky ajaa
hänet Libyan rannikolle, jossa hän joutuu Karthagoon, kertoen sen
kuningattarelle, Didolle, vaiheistaan. Juoni on siis saatu Odysseiasta,
jonka sankari samoin ajautuu phaiakien saarelle, kertoen sen hovissa
seikkailuistaan. Tämä on kolmen ensimmäisen laulun sisällys.
Neljännessä laulussa hän Apollonioksen Argonautikon, Jasonin ja Medeian
tarinan mukaan, kuvaa Didon suurta rakkautta ja kuolemaa, kun Aeneas
Juppiterin käskystä, taas muistaen korkean tehtävänsä, jonka
kuningattaren hehkuvan lemmen palossa oli hetkeksi unohtanut, kylmästi
jättää hänet. Dido lausuu juhlallisesti:

                    "Mun luistani kostaja nouskoon
    liekein, miekoin sortelijaks suvun dardanolaisen,
    nyt tai vastedes, milloin vain on voimia. Olkoot
    uhkaten rannat rantoja päin, päin aaltoja aallot,
    miekat miekkoja päin: sotikoot isät, poikien polvet".

Didon kuolemaa runoilija sitten kuvaa seuraavasti:

    Raivona tempoen, mielessään teko kaamea, Dido,
    välkähdys silmissään verenpuuntava, värjyvät täplät
    kasvoillaan sekä valju jo kalpeus saapuvan kuolon,
    linnan syöksähtää pihapiiriin, rientäen kiipee,
    vimmahinen, roviolle ja miekan dardanolaisen
    kiskaltaa – tähän eipä sit' ollut pyytänyt käyttöön.
    Siinä kun iliolaispuvut nuo näki, tuon tutun vuoteen,
    kotvaks sortui kyynelien sekä muistojen valtaan,
    vaipui pieluksiin, sanat viimeiset nämä virkkoi:
    "Aartehet armaat, kun jumal' antoi, sallima soi sen,
    huolteni helmassanne ja tään elon sammua suokaa.
    Sen elin, loppuun tien jo ma, kohtalon säätämän, kuljin;
    astuu nyt manalaan mun korkea varjoni. Kuulun
    kaupungin minä tein, omat muurit näin, minä kostin
    mieheni kuolon, rankaisin vihatyöt oman veljen,
    onnekas, ah, ylen onnekas, maan tämän rantoja jollei
    konsana koskea ois kokat saaneet dardanolaiset!"
    Painuen pielukseen viel' äänteli: "Kostoa vailla
    kuoloon käyn, toki käyn. Hyv' on vaipua näin tykö varjoin.
    Nauttien roihun tään ulapalta se julmuri Troian
    nähköön, retkilleen kera vieköön kuoloni viestin".
    Virkki; ja miekkaan lankeavan hänen näin sanoessaan
    palvelijattarien näki parvi ja huuruvan raudan
    hurmehisen, kädet myös veren kastamat. Täyttävi linnan
    huuto, ja järkytetyn läpi kaupungin huhu rientää.

        [IV:n laulun loppusäkeet, suomentanut Otto Manninen.]

Tästä juonsi alkunsa Karthagon ja Rooman välinen sammumaton viha.
Viidennessä laulussa tuuli ajaa Aeneaan Sisiliaan, jossa hän
kunnioittaa isänsä kuolinpäivää kilpaleikein, samoin kuin Akhilleus
Patrokloksen muistoa. Kuudes laulu sisältää kuvauksen Aeneaan matkasta
manalaan, tapaamaan isäänsä Anchisesta, ja on kaikua Odysseian
yhdennestätoista kirjasta. Sibyllan saattamana hän – kädessään
roomalaisten kansanuskomuksista saatu kultainen taikavirpi, strena,
joka varjelee kuolemalta manalassakin – astuu alas varjojen
valtakuntaan, jossa Charon saattelee heidät Styx-virran yli. Sibylla
nukuttaa Cerberoksen, manalan koiran, he vaeltavat vainajain synkkien
asuinmaiden läpi, jossa ensin kuulevat väkivallalla surmattujen lasten
itkua ja sitten tapaavat viattomina surmattuja, itsensämenettäjiä,
rakkauden kaihoon menehtyneitä, ja Didon, joka huolimatta Aeneaan
puolusteluista synkkänä kääntyy pois. Seuraavat sankarien varjojen
seutu, ja sitten – Tartaroksen, rikollisten asunnon, antiikin
helvetin, jäädessä vasemmalle – Pluton linna ja Elysiumin kentät,
jossa autuaiden sielut asuvat lehtojen varjossa, ja jossa ikuisella
riemulla palkitaan jalot sankarit ja isänmaansa edestä uhrautuneet
henkilöt, Jumalaa puhtain sydämin ja käsin palvelleet papit, Apollon
kunniaa laulaneet runoilijat, älyllä ja jaloilla taidoilla ihmissukua
hyödyttäneet ja ansioittensa kautta kuolemattomiksi tulleet
kansalaiset: kaikkien heidän otsalleen on sidottu lumivalkea nauha.
Voimme todeta että Aeneiin kuudes laulu sisältää sen näkemyksen, jonka
Dante laajensi kristillisten käsitysten mukaisesti suurrunoelmakseen.

Aeneiin alkupuoli on siis syntynyt suurin piirtein Odysseian
mukaelmana; loppupuolen voimme rinnastaa Iliaan kanssa. Samoin kuin
tässä Helenasta, taistellaan Aeneiin kuudessa viimeisessä laulussa
Latinuksen tyttärestä Laviniasta, joka on antanut rukkaset rutulien
kuninkaalle Turnukselle, mutta suostunut tulemaan Aeneaan puolisoksi.
Joukkojen katselmus esim. muistuttaa Iliaan laivaluettelosta, ja
Vulcanuksen takoma Aeneaan kilpi Hephaistoksen tekemästä Akhilleuksen
kilvestä; näin runoelma jatkuu Iliaan mukaisesti, saavuttaen
huippukohtansa Aeneaan ja Turnuksen (= Pariin ja Menelaoksen)
kaksintaistelussa. Tarkoituksena on osoittaa, kuinka Aeneas toi
Latiumiin sivistyksen ja jumalien palvonnan, eikä suinkaan, miten
troialaiset valloittivat Latiumin, mikä ei olisi miellyttänyt
roomalaisia. Latinus on koko ajan ylikuninkaana ja Rooman suuruus
rupeaa kasvamaan latinalaisten ja troialaisten liitosta.

Aeneistä arvostellessa on otettava Huomioon hänen oman aikansa käsitys.
Olemme nähneet, että huolimatta kreikkalaisista esikuvistaan sekä
Paimenrunot, että Maanviljelysrunoelma ovat varsinaiselta
sisällykseltään italialaisia, kansallishenkisiä teoksia, jotka –
varsinkin viimemainittu mm. innostuneella Italian-ylistyksellään –
varmaan ovat lämmittäneet roomalaisten isänmaanrakkautta. Tämän
kansallisen runoilijahengen johdonmukainen ilmaus on Aeneis, erotuksena
vain se, että siinä nyt unelmoidaan Roomasta maailmanvaltana, joka
toteuttaa suurta historiallista tehtävää koko ihmiskunnan hyväksi. Tämä
mahtava valtioaate ja runoilijan tulevaisuuteen tähtäävä katse antavat
Aeneiille itsenäisyyden, erikoisaseman Homeroksenkin rinnalla, joskin
se on tietysti puhtaasti runollisilta arvoiltaan heikompi kuin tämä.
Runoilijan oma aika käsitti tämän ja piti Vergiliusta täydellä syyllä
kansallisrunoilijanaan, samalla erikoisesti ihastuen hänen runoasunsa
soreaan ja sointuvaan täydellisyyteen. Uusi aika, joka löydettyään
Homeroksen ensin liiaksi moitti Vergiliusta tämän jäljittelystä ja
Augustuksen palvonnasta, on ruvennut muuttamaan käsitystään: edellinen
oli antiikin aikana laillisesti sallittua, jälkimmäinen vain
kiitollisuutta, kohteliaisuutta ja muotia; alla asui tunteellinen,
herkkä luonnonpalvoja, isänmaataan rakastava, aatteellinen ja hurskas
sielu, jonka pietas väreilee hienona pyhyytenä kaukaa kahden
vuosituhannen takaa. Dante ei sano ilman syytä Vergiliuksen tehneen
häntä "laulajaksi ja kristityksi":

    Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,
    lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus,
    joll' olen teostasi tutkistellut.

    Mun mestarini oot, mun tekijäni:
    sinulta yksin oppinut ma olen
    sen tyylin kauniin, jok' on kunniani.

[Inferno, ss. 82-87, suomentanut Eino Leino. "Laulaja ja kristitty" on
kotoisin Kiirastulesta, XXII, 73, ja tarkoittaa IV:n eklogin Danteen
tekemää vaikutusta.]

9

Augustuksen ajan toinen suurrunoilija oli Quintus Horatius Flaccus
(8/12 65–17/11 8 e.Kr.), Maecenaan kuulu ystävä. Vergiliuksen rinnalla
hän täydentää runouden ajan hengestä antamaa kuvaa: kansallisrunoilija
on idealisti, joka hartaalla mielellä ihannoi elämän ja ihmiset tehden
viimemainituista sankareita – Horatius on tosioloisempi, realisti,
jonka mielikuvitus ja tunne eivät juuri lehahda lentoon, koska hieno ja
terävä harkinta pitää pyrstöstä kiinni. Vergilius oli kotoisin
pohjoisesta, kelttiläisestä maaperästä, Horatius kuin tasapainon vuoksi
etelästä, Apulian rajalta, Venusian kaupungista, mahdollisesti
kreikkalaisesta sukujuuresta, hänen isänsä kun oli vapautettu orja.
Yhtä huolehtivainen ja kunnollinen kuin Vergiliuksen oli Horatiuksenkin
isä: hän hankki pojalleen mahdollisimman hyvän sivistyksen vieden hänet
Roomaan, kouluun, jossa ankara koulumestari Orbilius Pupillus patukan
uhalla luetutti Livius Andronicuksen eriskummallista Odysiaa, varjeli
häntä huonolta seuralta, ja viisain opetuksin avasi hänen silmänsä
näkemään elämän siveellisiä lakeja. Ikuiseksi kunniakseen Horatius on
avoimesti tunnustanut kiitollisuudenvelkansa oivalliselle, viisaalle ja
vaatimattomalle isälleen, josta on hahmotellut miellyttävän kuvan mm.
Satiiriensa I:n kirjan kuudennessa runossa (Tyytymyksen onni), lisäten
(ss. 93-96):

                 Vaikkapa luontokin määräis
    vuotemme alkamahan taas syntymähetkestä lähtein,
    sallien, ett' isän, äidin sais kukin mielensä jälkeen,
    niin omat vanhemmat minä uudestaan valitseisin.

             [V.A. Koskenniemen suomennos, e.m.t., s. 100.]

V. 45 Horatius matkusti Ateenaan opiskelemaan Kreikan kirjallisuutta ja

filosofiaa; hänen menestykselliset ja miellyttävät opintonsa
kunnianarvoisan Akatemian varjoisissa lehdoissa keskeytyivät 44,
kansalaissodan puhjetessa, jolloin Brutus saapui Ateenaan värväämään
nuoria roomalaisia taisteluun "vapauden puolesta". Innostuen Horatius
liittyi hänen esikuntaansa, seurasi häntä Aasiaan, ja palveli Philippin
taistelussa sotatribunina. Noudattaen Arkilokhoksen esimerkkiä hän
kuitenkin verilöylyn alkaessa heitti kilpensä ja pakeni, milloinkaan
tämän jälkeen sekaantumatta sotilaallisiin asioihin ja ollenkaan
alleviivaamatta kykyään tällä alalla. Kertoen (Epistulae, II, 2, 42-54)
näistä tapahtumista Horatius mainitsee niiden seurauksena menettäneensä
koko omaisuutensa (kuten Vergiliuskin aluksi) ja köyhyyden pakottaneen
hänet sepittelemään säkeitä. Elättäen itseään kvaestorin kirjurina hän
onnistui näillä herättämään Vergiliuksen huomiota. Tämä esitti hänet
Maecenaalle, ja niin oli hänen onnensa luotu. Maecenas lahjoitti
hänelle (34) pienen maatilan Sabinilaisvuoristosta (läheltä nykyistä
Tivolia), poistaen siten hänen taloudelliset huolensa ja sallien
hänen nauttia maaelämän sulosta, joka oli hänelle mieluista jo
lapsuudenpäiviltä, Venusian maatilalta, ja ilmenee monista hänen
runoistaan. Ystävyyssuhteissa Maecenaahan, Augustukseen ja moniin
muihin ylhäisiin roomalaisiin, Vergiliuksen kuoltua tunnustetusti maan
ensimmäisenä runoilijana, jolta Augustus tilasi hymnin (Carmen
saeculare) v. 17 e.Kr. vietettyyn vuosisataisjuhlaan, Horatius eli
suuremman osan ikäänsä viisaan kaunista elämää, omistautuen vain
runoudelle. Lyhyt sairaus riisti hänet pois marrask. 17 p. 8 e.Kr.;
Augustus, jonka hän oli määrännyt perillisekseen, antoi haudata hänet
Maecenaan viereen, joka oli poistunut aikaisemmin samana vuonna.
Horatius ei ollut naimisissa, mutta nuorena hänen sydämensä oli
iloinnut Cinaran seurasta, menettämättä silti itsenäisyyttään, ja
sittemmin kuuluivat nuoret Lycet, Lydiat, Chloet, Glycerat, "suloisesti
nauravat ja puhuvat" Lalaget hänen seuraansa ja pitopöytäänsä samalla
oikeudella kuin vanhat viinit. Nuorukaisena hänellä oli "mustat kiharat
kapealla otsalla" (nigros angusta fronte capillos); vanhempana hän
kuvasi itseään seuraavasti:

    Kasvulta pieni, jo varhain harmaa, ystävä paahteen,
    äkkiä suuttuva, mut toki helposti leppyvä myöskin.

[V.A. Koskenniemen käännös; hänen on myös vertaus nuorista naisista ja
vanhoista viineistä. Molemmat e.m.t., ss. 85 ja 87.]

Suosijoitaan kohtaan hän säilytti itsenäisyytensä, tehden sen niin
hienosti ja arvokkaasti, että suhteet vain siitä lujittuivat.
Augustukselle osoittamassaan testamentissa Maecenas kirjoitti: Horatii
Flacci ut mei esto memor – "muista Horatius Flaceusta niinkuin (olet
muistanut) minua". Horatiuksen teokset painettiin 1470.

Epoodit, jolla kreikkalaisella, kuorolyriikasta lainatulla nimellä
Horatiuksen varhaissepitelmät tunnetaan (yhteensä 17), ovat yrityksiä
luoda Arkilokhoksen jambien mukaisia satiireja. Kymmenessä
ensimmäisessä Horatius käyttääkin jambisia kolmi- ja kaksi-, lopuissa
vaihtelevampia mittoja. Niissä on terävyyttä, ruoskimisen henkeä ja
ivaa enemmän kuin myöhemmin osoittautui Horatiuksen luonteeseen
kuuluvaksi, mutta samalla myös syvää ystävyydentunnetta,
isänmaallisuutta, ja idyllisen maaelämän ylistystä. Kuuluisimmaksi on
tullut viimemainittua aihetta käsittelevä toinen epoodi (Beatus
ille qui procul negotiis), huolimatta siitä, että se on oikeastaan
pilaa, luultavasti tähdättyä Vergiliuksen "maahenkeä", O
fortunatos-vuodatuksia vastaan: koko idyllinen maaelämän onnen maalaus
nimittäin osoittautuu loppusäkeissä koronkiskuri Alphiuksen mietteiksi,
joiden johdosta hän – arvattavasti aikoen ryhtyä maanviljelijäksi –
kiireesti sanoo keskellä kuukautta rahansa irti, sijoittaakseen ne
kuitenkin ensimmäisenä päivänä uudelleen. Todeten tuon maaelämän
kuvauksen mieleenpainuvan kauniiksi jälkiaika tavallisesti unohtaa nuo
neljä viimeistä säettä, vapauttaen ihanan runon sitä pilaavasta
lisäkkeestä ja tehden näin runoilijalle suuren palveluksen. Hartaina
ovat sen jälkeen kaikki sukupolvet lukeneet tätä kaukana maailman
hyörinästä, isäin konnulla, vietetyn tyynen elämän ylistystä, tuntien,
kuinka runoilija loitsii joka säkeellään eläväksi aina uuden, meille
rakkaan elämänpiirteen, kunnes ne lopuksi soivat sielussamme
ehtoohartaana tyydyttävänä rauhan virtenä:

    Kun näin sä perhees kanssa illastat ja näät,
        kun lammaslauma tarhaan käy
    ja kyntöhärjät kotiin astuu allapäin
        ja loistellessa lietes sun
    kun tutut kotiorjas istuu, elämääs
        sä tyytyväinen olla voit.

                  [Kyösti Wilkunan suomennos.]

Epoodinsa Horatius julkaisi vasta myöhemmin (30), jolloin tietenkin oli
kirjoittanut ne, jotka on osoitettu Maecenaalle. Hänen ensimmäinen
julkaistu teoksensa on Satiirien ensi kirja (35), joka tuotti hänelle
Maecenaan lahjana maatilan; toisen kirjan hän julkaisi Epoodien jälkeen
(29). Satiirihan oli roomalaisten ainoa kansallisesti omintakeinen
kirjallisuudenlaji, kehitetty kansanomaisesta saturasta, varhaisina
viljelijöinä Ennius ja varsinkin Lucilius. Viimemainitun viitan otti
nyt harteilleen Horatius, sepittäen 18 kuusimittaista runoa, jotka
joskus jakoi kaksinpuheluiksi, ja joissa hän humoristisessa, usein
itseiroonisessa sävyssä, pohjalla viisaan sielun ulkokohtainen,
ylemmältä asteelta tuleva satiirinen hymähdys, pakinoi ihmisten
tyytymättömyydestä osaansa, intohimoista, omista ja muiden vioista,
matkasta Brundisiumiin, tyytymyksen onnesta, hullunkurisesta
oikeudenkäynnistä, vanhasta viikunapuun pölkystä, josta tehtiin jumala
ja variksenpelätti ja joka kertoo kummitusnäyistään, tunkeilijasta,
oikeasta kohtuullisuudesta, stoalaisista, runoilijan ylimmästä
toivomuksesta, orjasta, joka puhuu Horatiukselle suoria sanoja,
nousukkaan juhla-ateriasta ym. Nämä humoristiset, moralisoivat, viisaat
kuusimittajutelmat ovat hauskimmillaan esim. silloin, kun Horatius
vilkkaasti kuvaa matkaansa Brundisiumiin – Maecenaan seurueessa,
mukana myös Vergilius – niin elävästi, että tuntuu kuin olisimme itse
näkemässä tungeskelevia merimiehiä, ahnaita ravintolanisäntiä,
kokemassa meritautia, kuulemassa matruusien riitaa ja sammakoiden
kurnutusta, odottamassa sovittuun kohtaukseen maalaistyttöä, joka ei
tulekaan, katselemassa eri kaupunkeja jne., ja syvimmillään esim.
silloin, kun Horatius sallii Saturniajuhlan johdosta orjansa Davuksen
puhua itselleen totuuksia. Annettuaan isännälleen perinpohjaisen
siveellisen kohennuksen ja paljastettuaan hänen inhimillisiä
heikkouksiaan: kuinka aina ylistelet menneitä aikoja, vaikka niihin
siirtyneenä pian muuttaisit nuottisi – olet olevinasi tyytyväinen
kotipöydän antimiin ja kiität kodin rauhaa, lentääksesi heti tiehesi,
jos vain Maecenas lähettää päivälliskutsun – ollen maalla kaipaat
Roomaan ja päinvastoin – lankeat vatsasi viettelyksiin ja olet naisten
takia valmis uhraamaan omaisuutesi ja maineesi – kuinka:

    Itse sä orjana palvelet ken mua herrana käsket,
    kuljettaa sinä niinkuin nuorasta itseäs annat.

Lopuksi Davus lausuu seuraavat viisaat sanat:

    Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina
    hallitsee himojaan, ken ei kuoloa, köyhyyttä pelkää,
    ken oma herransa on sekä valtaa ja loistoa vieroo,
    itse on kyllin itselleen, oman mittansa täyttää,
    niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon kaikki
    ulkoa suunnatut.

                      [V.A. Koskenniemen suomennokset.]

Harvinaisen miellyttävällä, humoristisella tavalla esitetty itseironia
– Horatius ajaa lopuksi Davuksen ulos – tulkitsee näissä säkeissä
kuin ohimennen runoilijan vapausihanteen: sisällinen vapaus vasta tekee
ihmisen todella itsenäiseksi. Tässä hän edustaa maailmankatsomusta,
joka vielä kahden vuosituhannen kuluttua valkenee vain harvoille, ja on
korkein tunnustus ihmisen hengen suuruudesta.

Horatiuksen Satiirit eivät siis ole millään tavalla myrkyllisesti
syövyttäviä, kuten esim. Luciliuksen, vaan kuten sanottu viisaan
elämäntaiturin humoristisia hymähdyksiä omien ja muiden heikkouksille.
Hän on kauniisti epikurolainen, ei harras eikä uskonnollinen kuten
Vergilius – mieluumminkin Lucretiuksen oppilas –, humaani, iloinen ja
hyvä mies, joka sivistyneesti ja valistuneesti yhdistää
elämänmukavuudet ja hengenharjoitukset.

Aikajärjestyksessä tulevat sitten käsiteltäviksi Horatiuksen kuuluisat
Oodit (Carmina, Laulut, 4 kirjaa, joista kolme ensimmäistä ilmestyi 23,
neljäs vasta 13); nimi kuten tiedämme on peräisin kreikkalaisesta
kuorolyriikasta, mutta ei merkitse sitä, että Horatius olisi
noudattanut tämän rakennetta, jakoa strofiin, antistrofiin ja epoodiin;
päinvastoin hänen Oodinsa (kaikkiaan 103) ovat näytekokoelma
erilaisista kreikkalaisista runomitoista, varsinkin Alkaioksen ja
Sapphon käyttämistä, joiden vertaisen lyriikan luominen oli Horatiuksen
päämääränä. Pyrkiessään siihen Horatius, kuten nyt tiedämme, suorastaan
käänsi ja mukaili mainittujen kreikkalaisten runoja, toisaalta jonkin
verran muuttaen heidän mittojaan latinan ominaisuuksien mukaisiksi,
toisaalta sulattaen ja hioen viimemainittua näihin mittoihin
taipuvaiseksi. Enemmistö hänen oodeistaan on tällaisia käännöksiä;
latinankielen tuntijain yhteinen mielipide on, että tämä on niissä
saavuttanut korkeimman taipuvaisuutensa ja ilmehikkyytensä, että
Horatius osoittaa niissä olleensa latinan runokielen mestari, kehittäen
sen huippuasteelle.

Horatius ei itse pitänyt Epoodejansa sen arvoisina, että olisi niiden
perusteella vaatinut kuolematonta nimeä; Satiireja hän taas ei pitänyt
varsinaisena runoutena; sen sijaan hänen miehuutensa ajan tuotteet,
Oodit, olivat hänen mielestään hänen runoilijatyönsä "vaskea kestävämpi
muistomerkki". Roomalaiset uskoivat niin, sillä olihan jo niiden muoto
sellainen, että roomalainen runous sen puolesta kohosi kreikkalaisen
rinnalle, ja kaksi vuosituhattahan on todistamassa runoilijan muutenkin
olleen oikeassa. Tosin niistä ei pulppua ilmoille lauluntäyteisen
sydämen välitön liverrys, joka soi Pan-jumalan huilun juoksutuksena,
vaan niissä puhelee Satiirien viisas, elämän lait, lahjat ja
vastoinkäymiset tunteva tuttavallinen pakinoitsijamme, mutta silti
unohdumme kuuntelemaan hänen sointuvia säkeitään, kun hän viisaasti,
tyynesti, lämpimästi juttelee ystävilleen, tai pilaillen keskustelee
rakastettujensa kanssa. Väliin hänen sävynsä on juhlallinen, väliin
surumielisen vakava, kuten Torquatukselle osoitetussa tunnetussa
kevätlaulussa (Diffugere nives), jossa kevään kauneus ja kaiken
katoavaisuus rinnastetaan unohtumattomaksi molliksi. Olemme tomu ja
varjo, elämme päivästä toiseen, ja ainoa varma tosiasia on kuolema:

    Kun sinä, Torquatus, oot kerran kuoleva pois, kun
          lausunut tuomios on
    ankara Minos, ei pelastaa sua voi suku, kuntos,
          ei puhetaitosikaan.
    Eihän Artemis ees pois saanut Hippolytosta
          kätköstä Tuonelan yön,
    myöskään Theseus ei Manan voinut vallasta riistää
          armasta ystävätään.

                    [Kyösti Wilkunan suomennos.]

Horatiuksen runomuotoisten Kirjeiden (Epislulae) ensimmäinen kirja
(20 kirjettä) ilmestyi 19, toinen kirja (3 kirjettä) hänen elämänsä
loppuvuosina. Tapaamme niissä Satiireista tutun ystävämme, mutta jonkin
verran muuttuneena: olivathan nämä kevään tuotteita, onhan välissä
Oodien kesä, ja elettävänä nyt kuulas syksy. Ensimmäisessä kirjassa hän
on jälleen moralisti, jopa filosofi, kuitenkaan tunnustautumatta
mihinkään erikoiseen suuntaan; silti voimme todeta, että nuoremman iän
elämänhaluisempi epikurolaisuus on väistymässä ja sijaan tulemassa
viileä, tyyni stoalainen viisaus, joka on kokenut kaikki eikä enää
mitään ihmettele. Nil admirari on hänen filosofisen sielunasenteensa
tunnus. Toisessa kirjassa on viimeisenä kirje Lucius Calpurnius Pisolle
ja hänen pojilleen, yleisesti tunnettu nimellä Runo-oppi (Ars poetica).

Kirjeet ovat uusi kirjallisuuden muoto, jota ensin oli käyttänyt
Lucilius, mutta jonka nyt teki suosituksi Horatius: niissä saattoi
tuttavuuden verhossa, kuin kahden kesken, jutella asioista jos mistä,
antaen sanoille satiirista, arvostelevaa sävyä. Renessanssi käytti tätä
muotoa, joka sitten periytyi 1700-luvun kirjallisuuteen. Paitsi
satiiria, keveätä, hauskaa moitiskelua, kirjeet saattoivat sisältää
myös sekä moraalisia että muita opetuksia. Viimemainituista on
ensimmäinen ja kuuluisin Runo-oppi. Perinteen mukaan oli Horatius siinä
käyttänyt hyväkseen aleksandrialaisen Neoptolemoksen vastaavanlaatuista
teosta, joka taas oli sommiteltu Aristoteleen estetiikan pohjalla.
Horatiuksen Runo-oppia pidettiin renessanssin aikana lakikirjana, josta
ei poikkeusta sallittu; sitä jäljiteltiin kaikissa maissa ja Boileau
teki siitä klassillisuuden ohjesäännön, joka oli voimassa 1700-luvun
lopulle, romantiikan heräämiseen saakka. Sen monet lauseet ovat saaneet
sananlaskujen siivet, useimpain tietämättä, mistä ne ovat kotoisin.
Kuitenkin täytyy sanoa, että Runo-oppi oikeastaan sangen vähän
käsittelee sitä runoutta, mikä oli Horatiukselle itselleen ominaista,
että hän tulkitsee siinä enemmän aleksandrialaista runouden
nuuskaviisautta kuin omia kokemuksiaan; pikkuhyödyllisyyden ohessa se
on kauan myös kahlehtinut runohenkeä.

Runo-opin sisällys on lyhyesti selostettuna seuraava:

Teoksen sommittelussa on pyrittävä eheyteen, sen kaikki osat on
yhtäläisesti käsiteltävä. Aiheet on valittava voimien mukaan, jolloin
esitystapa pysyy niiden tasolla ja asiat sanotaan oikeassa
järjestyksessä. Runomitat on sovitettava aiheen mukaan, joka myös
määrää tyylin. Valmiit luonteet, kuten esim. Akhilleus, on esitettävä
perinteen mukaisina; uudet luonteet on kehitettävä alusta loppuun
johdonmukaisesti, sopusoinnussa oman itsensä kanssa. Alussa ei ole
lupailtava liikoja, sillä voi käydä niin, että "vuoret aikovat
synnyttää, mutta syntyykin naurettava hiiri". Näytelmiä rakennettaessa
on muistettava, että vähemmin koskettaa mieliä se, mikä oivalletaan
kuulon kautta, kuin se, mikä nähdään. Kuitenkaan ei Medea saa silpoa
lapsiaan nähtemme, eikä näyttämöllä muutenkaan pidä tällaisia
julmuuksia esittää. Näytöksiä olkoon viisi, puhuvia henkilöitä kolme,
ja jumala esiintyköön ratkaisijana vain pulmallisissa tapauksissa.
Kuoro säestäköön näyttelijän osaa ja velvollisuutta ja esiintyköön
yleensä hillitsevästi.

Tämän jälkeen Horatius lyhyesti huomauttaa näytelmämusiikin,
huilunsoiton, kehityksestä; siitä, miten satyyrinäytelmiä on
esitettävä; selostaa tavalliset runojalat, kehoittaen tutkimaan
"kreikkalaisia esikuvia öin ja päivin"; ja innostaa roomalaisia
näytelmärunoudessakin kilpailemaan kreikkalaisten kanssa. Taipumus ja
harjoitus ovat runoilijalle yhtä tärkeitä; perinpohjainen sivistys
tarjoaa hänelle ainekset; ihanteellinen mieli kehittää häntä; hänen
tehtävänsä on hyödyttää ja huvittaa. Toisia virheitä voimme antaa
anteeksi, kun ne esiintyvät vain kerran, loistokohtien rinnalla, mutta
Homeros ei saa nukahtaa. Oikea käsitys runoilijan tehtävästä estää
kyvyttömät runoilemasta. Kypsymätöntä ei ole julkaistava: on
mahdollista hävittää, mitä ei ole julkaissut, mutta kerran julki
saatettu sana ei tule takaisin.

10

Maecenaan piiriin kuului nuori elegiarunoilija Sextus Propertius
(n. 45-15 e.Kr.), kotoisin Umbriasta, Asisiumista. Augustuksen
toimeenpanema maiden riisto veteraaniensa hyväksi vähensi huomattavasti
hänenkin varallisuuttansa, jättäen kuitenkin sen verran, että hän
kykeni hankkimaan hyvän kasvatuksen ja asumaan Roomassa, jossa
omistautui runoudelle, valmistumatta mihinkään ammattiin. Hänen
elegiojansa on neljä kirjaa (4.046 säettä), ensimmäinen, Cynthia,
julkaistu jo n. 25, muut myöhemmin. Sisällykseltään ne ovat
kolmenlaisia: lemmenelegioja 72, joista 60 koskee Cynthiaa;
poliittisia ja muita päivänkysymyksiä käsitteleviä 13; ja
historiallis-muinaistieteellisiä 6. Kuten tästä ulkoisesta seikasta jo
näkyy, on hänen runoutensa keskeisenä kohteena ja valtijattarena
Cynthia, so. eräs Hostia niminen vaalea kaunotar, joka kuului
sivistyneimpien hempukoiden luokkaan, ja joka piti runoilijaa kuin
hunajaan tarttunutta perhosta kahleissaan viisi vuotta (28-23). Lemmen
aistillinen intohimo, omistuksen ilo ja mustasukkaisuuden tuska,
runoilijan koko olemuksen ydin kohdistuu Cynthiaan, josta hän sanoo:

    Oot koti ainoa mulle sa, Cynthia, oot isä, äiti.1

                          [V A. Koskenniemen suomennos.]

Hänen intohimonsa on niin tulista, että hän on siinä suhteessa
länsimaiden huippunimiä. Esikuvana hänellä on ollut aleksandrialainen
Kallimakhos; jo antiikki ihaili hänen herkkää kuvaustaitoaan
(blanditia), hänen hienoa kauneudentajuaan ja sanavalmiuttaan
(facundia). Distikhonin käytössä häntä pidetään mestarina. Liian
runsaat viittaukset mytologisiin seikkoihin tekevät hänen runonsa
nykyaikaiselle lukijalle raskaiksi.

M. Valerius Messallan piiriin kuului elegiarunoilija _Albius Tibullus_

(n. 54-19 e.Kr.), varakas maanomistaja, joka hänkin sai luovuttaa
maataan veteraaneille, ja roomalainen ritari, jonka vastoin luonnettaan
ja tahtoaan täytyi suorittaa kymmenen vuotta sotapalvelusta. Hän on
Vergiliuksen sukuinen uskonnollinen henki, maaseudun ja rauhan
ihailija, sisällyttäen tähän tunteeseensa myös Horatiuksen
maalaiselämän idyllin; Horatius, joka oli hänen ystävänsä, sanoi
hänelle: "Sinulla on sydän oikealla paikalla. Jumalat ovat antaneet
sinulle kauniin ulkonäön, varallisuutta ja taidon nauttia elämästä".
Hänen elegiojansa on säilynyt neljä kirjaa, mutta vain molemmat
ensimmäiset ovat varmasti hänen; kolmas ja neljäs kirja sisältävät
todennäköisesti hänen tyylinsä mukaisia Messallan kirjailijapiirin
elegioja, jotka hänen kuoltuaan liitettiin hänen teoksiinsa. Kiintoisia
ovat Messallan sisarentyttären Sulpician ja nuorukaisen Cerinthuksen
lempeä koskevat elegiat, joissa on neljäkymmentä ensinmainitun, ainoan
tunnetun roomalaisen runoilijattaren säettä.

Tibulluksen tunteiden kohteena on maaseudun keskiluokkaan kuuluva Delia
(= Diana, oikea nimi Plania), jonka – puolison ollessa sotaretkellä –
runoilija opetti hoitamaan lemmenasioita. Delia oli hyvä oppilas:
petettyään ensin miestään hän pian petti Tibullustakin, joka tyrmistyen
huomasi olevansa vain yksi rakastaja monista. Toisessa kirjassa Delian
sijalla onkin jo Nemesis, yläluokan hieno hempukka, jonka ahneutta ja
kovasydämisyyttä runoilija katkerasti valittaa, pysyen kuitenkin hänen
talutusnuorassaan kuolemaansa saakka. Tibullus ei ole ihailtava, mutta
silti rakastettava luonne; hänen elegiansa, joihin hän ei sälytä
mytologisia viittauksia, ovat kirkkaita, tunteellisia, luonnollisia.
Kaunis näyte hänen kyvystään tai ainakin tyylistään on eräs
Sulpicia-sikermään kuuluva runo, jota pidetään Tibulluksen sepittämänä
ja jossa hän ylistää Sulpiciaa:

    Mars, sinun päiväkses Sulpicia on koristaunut:
    kaunista jos rakastat, niin tule katsomahan!
    – – –
    Kunne hän kääntyykään, Sulpicia, kunne hän kulkee,
    niin hänen askeltaan Gratia seuraelee.
    Kaunis hän on, kiharansa jos kaikki hän hulmuta antaa,
    kaunis, jos tukkansa taas yhtehen solmivi hän.
    Hurmaa täynnä hän on, kun hän purppuramantteliss' astuu,
    hurmaa täynnä kun hän valkehin vaattehin käy.
    – – –

                          [V.A. Koskenniemen suomennos.]

11

Viimeinen eleegikko ja Augustuksen ajan huomattava runoilija on
Publius Ovidius Naso (43 e.Kr.–17 Kr.j.). Kansalaissotien ajat eivät
kuuluneet hänen muistinsa piiriin, vaan hän heräsi elämän tietoisuuteen
Augustuksen rauhan kultaisina vuosina, vailla menneisyyden vakavaksi
tekeviä kokemuksia. Hän oli kotoisin Sulmosta, Abruzzien vuoristosta,
jonka luonnonkauneutta aina ihaili, syntyisin varakkaasta
ritarisuvusta, johon veteraanien hyväksi toimitettu maiden anastus ei
ulottunut; sai Roomassa virkamieskasvatuksen ja toimi jonkin aikaa
alempana virkamiehenä, mutta luopui tältä uralta ja antautui kokonaan
runoilijaksi, koska "kaikki, mitä hän koetti kirjoittaa, muuttui
runoksi":

    "et quod temptabam scribere, versus erat".

Vergiliuksen hän oli nähnyt; Horatius luki hänen runojaan; hän oli
Tibulluksen ja varsinkin Propertiuksen läheinen ystävä. Runoilija
Macerin kanssa hän matkusteli vuoden päivät, käyden Ateenassa, Troian
muinaisella paikalla, Vähän-Aasian kaupungeissa ja Sisiliassa. Jo
varhain hän liittyi siihen monilukuiseen kirjailijajoukkoon, jonka
jäsenten nimet hän viimeisessä maanpaosta kirjoittamassaan kirjeessä
luettelee, ja siihen kultaiseen nuorisoon, joka muistamatta elämän
vakavuutta ja Augustuksen siveellistä ankaruutta omistautui Apollon,
Bacchuksen ja Venuksen palvelukseen, ja jonka johtajattarena oli
Augustuksen tytär Julia. Kuulumatta Maecenaan, Messallan tai kenenkään
muun hyväntekijän piiriin, mutta saaden viimemainitulta rohkaisua, hän
joutui käyttämään loistavaa runokykyään aiheisiin, jotka eivät olleet
hänen lahjojensa arvoisia. Hänen kolmas vaimonsa, josta hän puhuu
kunnioittaen ja rakkaudella, oli Augustuksen puolison Livian suojatti,
ja on Ovidius tämän johdosta voinut päästä Palatinuksen hovin
nuorempaan piiriin, mikä tuli hänelle kohtalokkaaksi. Augustuksen
suosiota hän ei milloinkaan saavuttanut. Ei ole aivan varmaa, oliko hän
itse elämässään lemmenkirjojensa kaltainen elostelija, sillä paljon
niissä voi olla vain nähtyä, kuultua ja kuviteltua.

Ovidiuksen varhaisin säilynyt teos on elegiakokoelma Lemmenleikkiä
(Amores), jonka keskushenkilönä on Corinna niminen nainen. Kuvausten
realismi pakottaa edellyttämään, että kysymyksessä on todellinen
rakastajatar, vaikka aleksandrialaisten eleegikkojen tapaan hän kyllä
saattaisi olla kuviteltukin. Sisällys on paikoin siveyttä loukkaava,
samalla aistillinen ja kyynillinen. Kohoten puhtaammalle,
ihanteellisemmalle tasolle Ovidius sitten julkaisi Lemmenkirjeitä
(Heroides) nimisen teoksen, jossa yksikolmatta kuuluisaa rakastavaa
naista: Ariadne, Medea, Penelopeia jne., runomuotoisissa kirjeissä
rakastajilleen valittaa lemmentuskiansa. Tämän ajatuksen hän oli saanut
rappeutuneelta kreikkalaiselta puhujakoululta, jossa tällaisia
kuviteltuja puheita mielellään sommiteltiin; hän muutti ne vain
runomuotoisiksi kirjeiksi. Tähän kauteen kuulunee myös hävinnyt
murhenäytelmä Medea. Viihtymättä kuitenkaan kauempaa tällä puhtaammalla
alalla, joka kenties ei huvittanut hänen lukijakuntaansa, Ovidius
palasi takaisin omaan maailmaansa ja sepitti runoelman Lempimisen taito
(Ars amandi, n. 2 e.Kr.) Tämä laaja kuusimittateos, jonka muodon
täydellisyys on Ovidiuksen tekniikan loistonäyte, on satyyrin
kyynillisellä vakavuudella ja asiallisuudella kirjoitettu
siveettömyyden opas, viettelytaidon oppikirja, jossa lyhyesti sanoen
osoitetaan, miten viettely on menestyksellä suoritettava ja
rakastajatar hankittava, miten hänen uskollisuutensa säilytettävä, ja
miten naisten on puolestaan meneteltävä. Näin oli länsimaiden
kirjallisuus saanut oppaan, jollaisia itämaiden kirjallisuudessa oli
useita. Uumoillen, ettei teos ollut oikein sopusoinnussa Augustuksen
yhteiskunnallisen kasvatuspolitiikan kanssa, Ovidius kiiruhti
ilmoittamaan tarkoittaneensa vain puolimaailmaa eikä suinkaan
kunniallisia, perheellisiä roomalaisia. Ja omalla tavallaan
parantaakseen asiaansa hän sepitti uuden runoelman: Lemmen
parannuskeinoja (Remedia amoris), jossa selitti, miten lopuksi
parhaiten päästäisiin irti aikaisemmin niin vaivalloisesti hankituista
lemmenkahleista. Augustus, joka v. 2 e.Kr. eli siis Lempimisen taidon
ilmestymisen aikoihin karkoitti tyttärensä Julian (pojintimansa
Tiberiuksen puolison) siveettömyyden vuoksi maanpakoon, antoi
runoilijan ymmärtää, että aihealaa oli muutettava, ilmaisematta syvää
närkästystään tällä kertaa muulla tavalla.

Aavistamatta koonneensa kiireelleen ukkospilven, josta tuhoava salama
saattaisi iskeä milloin hyvänsä, huoleton runoilija ryhtyi nyt
sepittämään runoteosta mytologisista aiheista. Valiten sekä
kreikkalaisesta että myös roomalaisesta mytologiasta ne tarinat, joissa
kerrottiin joistakin ihmemuutoksista, hän pergamonilaisen Nikandroksen
Heteroeumena-runoelman mukaan sommitteli 60 kuusimittaista
runokertomusta, epyllionia, antaen teokselleen nimen Muutoksien kirjat
(Metamorphoseon libri). Tuoreena, värikkäänä, täysin näkyvän luonnon
mukaan ajateltuna, mutta kokonaan vailla henkistä, uskonnollista
aatteellisuutta, siinä esiintyy olympolainen jumalmaailma suhteissaan
ihmisiin; ensimmäinen runo, Luominen, antaa hyvän käsityksen siitä
ylevästä voimasta, johon Ovidiuksen runotar saattoi parhaillaan ollen
kohota, minkä jälkeen tarina liittyy toiseen veikeänä ja sirona,
kertoen Daphnesta, Phaetonista, Euroopasta, Narkissoksesta, Niobesta,
Pygmalionista ym., viimeiseksi – Augustukselle osoitettuna imarteluna
– Caesarin muuttumisesta tähdeksi ja kohoamisesta jumalien joukkoon.
Toinen teos, jota hän sepitti samanaikaisesti, oli Kallimakhoksen Aitia
runoelman mukaan suunniteltu Juhlapäivät (Fasti). Kehyksenä
roomalaisten kalenteri se kuvaa elegiarunoin niitä myyttejä ja
puolihistoriallisia tarinoita, jotka liittyivät eri juhlapäiviin.
Runoilija käyttää – hänen aikomuksensa oli omistaa teos Augustukselle
– uskonnollista, isänmaalliskansallista äänilajia, luoden sarjan mitä
viehättävimpiä kertovia elegioja, ja erehtyen vain harvoin tuttuun
kyynillis-kevytmieliseen sävyynsä. Näin siis terveellinen kuri oli
ohjannut runoilijan aloille, joilta hänen lahjakkuutensa löysi
arvoisensa aiheet.

Muutoksien kirjat valmistuivat v. 8 Kr.j. Juhlapäiviä oli valmiina
kuudelta kuukaudelta. Silloin mainitun Julian tytär, L. Aemilius
Pauluksen puoliso, myös nimeltään Julia, teki äitinsä kohtalosta
viisastumatta niin vakavan siveellisen hairahduksen, että Augustus
karkoitti hänet maanpakoon. Joko oli Ovidius jollakin tavalla
osallisena tähän häväistysjuttuun tai tiesi hän liian paljon eikä
ymmärtänyt pitää suutansa kiinni – valituskirjoituksissaan hän
hämärästi puhuu "erehdyksestään" –, tai piti suuttunut Augustus
Lempimisen taidon sepittäjää kaiken pahan alkujuurena ja karkoitti
hänet (v. 9 Kr.j.) sen tähden maanpakoon Mustanmeren länsirannikolle,
Tomin pieneen linnoituskaupunkiin. Täällä runoilija vietti
loppuelämänsä, kykenemättä miehuullisesti kantamaan kohtaloansa.
Armahduksen toivossa hän kirjoitti viisi kirjaa Valituksia (Tristia) ja
sarjan Kirjeitä Mustaltamereltä (Epistulae ex Ponto), jotka osoitti
ystävilleen Roomaan. Hänen runollinen kykynsä on niissä heikompi kuin
aikaisemmin, mutta äkillisen kohtalonkäänteen aiheuttama kärsimys
kuvastuu niistä selvästi.

Ovidiuksen teoksilla on ollut huomattava vaikutus jälkimaailman
runouteen. Saksalainen Christian Hoffmann von Hoffmannswaldau mukaili
1600-luvulla Lemmenkirjeet nimellä Sankarien kirjeitä (Heldenbriefe);
Englannissa on Popen runokirje Heloisa Abelardille niiden mukaan
syntynyt, ja ne pitkät yksinpuhelut, joita ranskalaisklassillisten
murhenäytelmien sankarittaret lausuilevat, ovat niiden tyyliin
sepitettyjä. Muutoksien runot taas ovat olleet lähes ainoina näytteinä
antiikin epyllioneista, lyhyistä runokertomuksista, ja ovat
aistillisella, värikkäällä kauneudellaan paljon vaikuttaneet
myöhäisrenessanssin maalaustaiteeseen, ollen kuin sen taulujen
allekirjoituksia. Giambattista Marini sai niistä mytologisten runojensa
aiheita; Ariosto ja Tasso ovat hyötyneet niissä ilmenevästä kerronnan
voimasta; niiden hehkua tuntuu Shakespearen Adoniissa ja Lucretiassa.
Niiden jumalmaailma se nousi kuolleista renessanssin aikana – ei
niinkään paljon Homeroksen eikä Hesiodoksen. Ovidiuksen teokset
painettiin Roomassa ja Bolognassa 1471.

Kirjailijat joskus ikäänkuin syntyvät uudelleen: jos vertaisimme
Oatullusta Heineen tai Musset'hen, olisi Ovidiusta verrattava Wildeen:
sama nerous, kyynillisyys, moraalittomuus, sama äkillinen maanpako.

12

Ennenkuin lopetamme kultaisen ajan kuvauksen, on mainittava Titus
Livius (59 e.Kr.–17 Kr.j.), Pataviumista (Paduasta) kotoisin oleva,
sivistynyt, varakas mies, Vergiliuksen tavoin ihanteellinen ja
runollinen henki, joka on saavuttanut katoamattoman maineen 142 kirjaa
sisältävällä Rooman historialla (Ab urbe condita libri). Asetuttuaan
Actiumin taistelun jälkeen Roomaan ja tultuaan Augustuksen ystäväksi –
kuitenkaan luopumatta tasavaltalaisista mielipiteistään ja alentumatta
arvottomaan imarteluun –, hän ryhtyi kirjoittamaan tätä suurteosta,
omistautuen kokonaan työlleen. Tiberiuksen tultua keisariksi (14 Kr.j.)
ja Kooman kirjallisten olojen muuttuessa suuren suosijan ja sensorin
poistuttua hän palasi takaisin synnyinkaupunkiinsa, jossa kuoli.

Hänen historiansa alkaa sadunomaisesti muinaisuudesta, Aeneaan
maahantuloa ja Rooman perustamista koskevista tarinoista, ja ulottuu
Drusuksen kuolemaan saakka (9 e.Kr.). Siitä on säilynyt vain 35 kirjaa
(I-X, XXI-XLV), mutta näistäkin on pari (XLI ja XLIII) vaillinaista;
hävinneistä on kuitenkin olemassa kohtalaisen tarkkoja selostuksia
(periochae). Hän kirjoittaa kuin siveellisiä tarkoitusperiä ajatteleva
isänmaallinen runoilija, tahtoen pystyttää Roomalle todella sen
arvoisen muistomerkin, pitää nykyisyyden ylösrakennukseksi ja
varoitukseksi hereillä muistoa niistä hyveistä, jotka olivat tehneet
isänmaan suureksi, ja niistä varjopuolista ja paheista, jotka olivat
vaikeuttaneet sen menestystä. Syvä vakaumus Rooman suuruudesta antaa
hänen teokselleen arvokkuutta ja siveellistä tehoa. Näin isänmaanystävä
ja runoilija voittaa hänessä tiedemiehen, suomatta hänen pysähtyä
kaikkien saatavissa olevien lähteiden tutkimiseen ja kriitilliseen
käyttämiseen. Kirjallisuuden historian kannalta on tullut erikoisen
tärkeäksi hänen teoksensa alkuosa, joka kertoo muinaisroomalaisista
sankareista, sillä se on ollut se kultakaivos, josta monet runoilijat
ovat murtaneet malmia kalskahteleviin roomalaisdraamoihinsa.

Augustuksen aika oli roomalaiskansallinen aallonharja, joka pitkien
vainovuosikymmenien jälkeen kohotti näkyviin rivistön korkeita
runollisia kykyjä. Mutta kun nämä olivat suorittaneet kutsumuksensa ja
ilmaisseet aikakautensa hengenelämän, ei jälkipolvi enää jaksanut
nousta heidän tasolleen. Sillä ei ollut enää samoja ihanteita eikä
kiihottimia kuin edeltäjillään, ei samaa uskoa eikä aiheiden tuoreutta,
ja niin se vaipui työskentelemään arkipäivän harmaassa, viileässä
valaistuksessa. Alkoi roomalaisen kirjallisuuden hopeainen kausi.

III. HOPEAINEN JA LOPPUAIKA.

(14–138–keskiaikaan.)

1

Siitä hetkestä, jolloin roomalaiset joutuivat tekemisiin Etelä-Italian
hienostuneen ja veltostuneen kulttuurin kanssa, alkaa heidän
historiassaan taistelu "tapainturmelusta" vastaan. Tämä taistelu on
yksi niitä linjoja, joita saattaa seurata Rooman valtakunnan
hajoamiseen saakka, ja joka varmaan kulkee lähellä tämän luhistumisen
ydinsyitä. Hengenelämässä se ilmenee vanhan roomalaisen kunnon
ihailuna, joka myöhemmin sulautuu stoalaisuuteen, kansallishenkisenä
runoutena ja satiirina, sekä toiselta puolen juuri tänä "turmeluksena",
epikurolaisuutena, Ovidiuksen runouden laatuisten aihealojen
viljelyksenä. Augustuksen valtaan tullessa alkanut parin sadan vuoden
pituinen rauhantila, jolloin kansa oli kokonaan estetty ottamasta osaa
valtiollisiin tehtäviin, vaikutti siunaustensa ohella myös
veltostuttavasti ja turmelevasti. Vaikka tämä rappeutuminen koskikin
etupäässä sivistyskeskuksia ja niiden ylempiä säätyjä, oli se juuri
tämän kautta sitä tuhoisempaa, se kun näin jäyti kansakunnan johtavaa
osaa.

Tämä "tapainturmelus" – käyttääksemme edelleen vanhanaikaista, liian
yleistävää ja naivin siveellisesti kiivailevaa sanaa – oli monessa
suhteessa seurauksiltaan tuhoisa – tuhoisin ehkä siinä, miten se
vaikutti väestöön. Siitä näet johtui, ettei tahdottu synnyttää lapsia
eikä tehdä työtä, varsinkaan ruumiillista. Näin ei saatukaan
syntyväisyyden kautta korvatuksi kansalaissotien aiheuttamaa juuri sen
väestön ja työvoiman menetystä, joka oli kansallisen kulttuurin
elinvoimaisin kannattaja, vaan oli yhä enemmän turvauduttava orjiin.
Näitä tuotettiin suunnattomat määrät aluksi idästä ja sittemmin
pohjoisesta, niin paljon, että lopuksi suurin osa kaikesta
varsinaisesta työstä joutui orjain suoritettavaksi. Aikain kuluessa,
vanhan kreikkalais-roomalaisen kansan ydinosan edelleen kuivuessa, tämä
uusi ja aina tuoretta barbaariverta saava orjakansa muutti rodullisesti
ja henkisesti väestön koko pohjakerroksen. Tällä ei siis voinut olla
mitään kansallisia ihanteita, vaan se oli kykenemätön ja haluton
tukemaan herrojensa kreikkalais-roomalaista kulttuuria. Tämän
varsinaiset luojat ja kannattajat olivat hävinneet – se muuttui
juurettomaksi puuksi, joka ei enää voinut tuottaa hedelmiä. Niin pian
kuin kirjallisuus irtautuu kansallisuudesta, siitä kuivuu elinneste.

Vuosisatain kuluessa näin tapahtunut väestön rodullinen ja henkinen
muuttuminen toi mukanaan monenlaisia seurauksia. Itämainen aines, joka
oli luonnostaan itsevaltiuteen alistuvaista, pysyi ulkonaisesti
rauhallisena, mutta levitti valtakuntaan omia uskontojansa, jotka,
kuten juutalaisten uskonto, Mithras-palvonta ja kristinusko, lopuksi
kokonaan tuhosivat viralliset valtion jumalat, ja irroittivat kansan
sen menneisyydestä perinpohjaisemmin kuin ehkä mitenkään muuten olisi
ollut mahdollista. Pohjoisesta tullut, vapauteen tottunut
germaanilainen aines taas oli levotonta, järkyttäen valtakuntaa
tuhoisilla sotilaskapinoilla ja levittäen pohjoisissa metsissä ja
kaukaisilla aroilla asuvien barbaarien keskuuteen sadunomaisia,
houkuttelevia käsityksiä etelän rikkauksista. Itämainen aines yhä
vahvisti sitä asemaa, mikä kreikankielellä jo tasavallan aikana oli
roomalaisten keskuudessa ruvennut olemaan, niin että se oli esim.
Roomassa ensimmäisellä vuosisadalla yleinen rahvaankin kieli.
Maaseudulle se ei kuitenkaan erikoisemmin levinnyt, sillä itämaiset
orjat olivat enimmäkseen sivistyneitä kaupunkilaisia – huonoja
maatyöläisiä. Tällaisiksi olivat sen sijaan kuin luotuja väkevät
germaanit, jotka tämän johdosta oppivat Italian kansankielen; he siis
kyllä roomalaistuivat, mutta eivät hellenisoituneet, ja valloittivat
latinalle aikanansa sen sijan, mikä sillä länsimaissa keskiaikaan
siirryttäessä oli. Kreikka rupesi vähitellen peräytymään asemistaan
lännessä, siirtyen valtakunnan keskuksen mukana Bysanttiin, keskittyen
sinne ja tullen lopuksi vain bysanttilaisen kulttuurin kieleksi.

Näistä lyhyesti mainituista perussyistä johtui siis
kreikkalais-roomalaisen kulttuurin häviö. Se oli jo kuollut, kun
barbaarit saapuivat, ja olisi kaatunut aikanaan kuin laho puu, ilman
heidän hyökkäystään ja kristinuskon vaikutusta. 1700-luvun kielteisen
tieteen tulos, että Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö oli
etupäässä kristinuskon hajoittavan vaikutuksen aikaansaama, ei ole
nykyisen tieteen valossa oikea.

2

Augustus ja hänen mahtavat ystävänsä suosivat kirjallisuutta paitsi
ehkä harrastuksesta myös poliittisista syistä: tärkeänä aseena
saavutetun aseman ja hallitsijasuvun vakaannuttamiseksi. Mutta niin pian
kuin caesarius oli vakiintunut ja tullut itsestään selväksi, jopa
jumalaiseksi laitokseksi, eivät caesarit enää suosineet kirjallisuutta
muuten kuin ehkä henkilökohtaisen harrastelun vuoksi; poliittisesti he
tunsivat istuvansa satulassa niin lujasti, etteivät enää kirjailijoita
pelänneet eivätkä tarvinneet. Maecenaiden aika oli mennyt, kirjallisuus
sai tulla toimeen omin varoin. Kun se jo aikaisemmin oli irtaantunut
laajemmista riveistä ja muuttunut ylimysten ja hovin erikoisuudeksi,
jäi sen kannattajapiiri hovin sille kylmennyttyä varsin pieneksi. Usein
kirjailijat valittivatkin mesenaattien puutetta.

Olemme aikaisemmin viitanneet siihen, kuinka jotkut valtakunnan
reunoilta, tuoreemman veren piiristä, tulleet kirjailijat – esim.
Catullus ja Vergilius – toivat kirjallisuuteen uutta intoa ja voimaa,
ikäänkuin se, mikä oli elähtäneistä roomalaisista yhdentekevää, vielä
olisi kyennyt innoittamaan naiveja, turmeltumattomia maalaisia. Tämä
kaikissakin oloissa varsin luonnollinen ilmiö jatkui keisarien aikana:
sivistyksen rajan nyt siirtyessä käsittämään Gallian ja Espanjan,
näiltä uusilta alueilta nousi tuoreita, virkeitä kulttuurihenkilöitä,
jotka jäivät aikakautensa parhaiksi nimiksi.

Augustuksen ajan loppuun saakka kirjallisuuden historia on selkeästi
kerrottavissa kirjailijoittain, koska jokainen heistä siihen mennessä
esittää yksilöllistä ja uutta. Mutta kultaisen ajan loputtua tilanne
muuttuu: uutta ei luoda, vaan voimat tarvitaan edes entisyyden
kohtalaiseksi jäljittelemiseksi; kirjailijoiden päät eivät kohoa varsin
korkealle, mutta siitä huolimatta on tutkittava, mitä alaa he
edustavat. Tästä johtuu, että jälkiklassillinen kirjallisuus voidaan
käytännöllisimmin selostaa aloittain.

3

Kreikkalaisten runous muuttui kuten muistamme retoriikaksi,
proosaksi, joka puhuttiin tai luettiin ääneen kuulijakunnalle ja oli
omalaatuistansa, muodon ja sisällyksen puolesta mitä tarkimmin
tutkittua ja määriteltyä taidetta. Kun Augustuksen tultua valtaan
poliittinen, demagoginen retoriikka täytyi lopettaa, rupesi
taideretoriikka saamaan yhä enemmän suosiota. Reetoreita virtasi
Roomaan, jonka hienot salongit mielellään kuuntelivat puhujien
konstikasta lausuntaa. Oikeuksissa sitä paitsi tarvittiin entistä
enemmän, valtakunnan suunnattomasti laajennuttua, lainopillista
puhetaitoa. Retoriikan opettajaa sanottiin "sofistiksi", jolla nimellä
oli vielä vanhaa hyvää Isokrateen aikaista kaikuansa: se merkitsi nyt
reetorin taidon korkeinta astetta, ja säilytti tämän merkityksensä
keskiajalle saakka. Reetorikouluja tuettiin yleisillä varoilla ja
niiden oppituolit olivat hyvin haluttuja. Pienemmissä kaupungeissa
pääsi kolme, suuremmissa viisi sofistia veroista vapaiksi; toiset
heistä rikastuivat ja elivät loisteliaasti. Sofistin päämääränä oli
kuulijakunnan yllättäminen ja valtaaminen jollakin komealla,
odottamattomalla käänteellä; puheet olivat pääasiallisesti kahta
laatua: suasoriae (= neuvovia), joissa oli aiheena historiallinen
tapahtuma tai jokin tarina ja sen toiminnan arvostelu, ja controversiae
(= väitteleviä), joissa olivat aiheina lainopilliset kysymykset. Mutta
kaikki aiheet, kuuluivatpa ne kumpaan tai mihin luokkaan tahansa,
esitettiin tiedon ja älyn komeilevina näytteinä. Rikkailla oli omat
puhesalinsa, yhteinen kansa sai kuulla reetorien rikkiviisauksia
kylpylaitoksissa ym. julkisissa paikoissa. Aikakautemme neljä
ensimmäistä vuosisataa oli Rooman valtakunnassa todellakin reetorien
kultaista aikaa.

Retoriikalla oli vaikutusta kirjallisuuteen, joka ei voinut välttyä sen
tyylin tartunnalta, ja erikoisesti näytelmään. Tämä roomalaisen
runouden vanhin tytär oli joutunut rappiolle jo tasavallan aikana:
murhenäytelmät, sekä kansalliset että kreikkalaiset, jäivät syrjään –
niitä lausuttiin vain pienille harrastelijapiireille: samoin vähenivät
uusattikalaiset huvinäytelmät. Pääsijan anastivat murhenäytelmistä
irtautuen ns. pantomiimit, joilla tarkoitetaan miimillistä, kuoron
säestämää, mykkää tanssiesitystä, ja komedioista irtautuen ns. miimit,
joilla taas tarkoitetaan laulu-, tanssi- ja keskusteluesitystä, aiheina
siveettömät lemmenseikat ja päähenkilöinä archimimus (myös archimima,
jolloin osaa esitti nainen), sannio (= ilveilijä) ja stupidus (=
pässinpää). Kaikkein alimman "teatterimuodon", sirkuksen, merkitys
rahvaan huvituksena on sivistyshistoriasta tunnettu. Pantomiimi l.
fabula saltica (= tanssinäytelmä) vastaa meidän balettiamme, miimi
lemmenpilaa.

Retoriikan vaikutuksella näytelmään emme suinkaan tarkoita näitä
alhaisia teatteritaiteen lajeja, vaan niitä tragedioja, kaikkiaan
yhdeksän (Raivoava Herkules – H. furens, Thyestes, Phoenissae,
Phaedra, Oedipus, Troades, Medea, Agamemno, ja Herkules Oita-vuorella,
– H. Oetaeus), jotka on kirjoittanut Neron opettajana ja filosofina
tunnettu Lucius Annaeus Seneca nuorempi (n. 3 e.Kr.–65 Kr.j.). Kuten
nimet osoittavat, ovat niiden aiheet kotoisin kreikkalaisesta
mytologiasta; niiden mallina onkin ollut kreikkalainen tragedia, ja
erona on vain se, mikä johtuu vallitsevan retoriikan ja roomalaisten
maun vaatimuksista. Näin on dialogi kuin terävää asianajajain
väittelyä, kärkeviä pistoja puolesta ja vastaan kuin miekkailtaessa,
mikä on kotoisin controversiae-tyylistä. Henkilöt lausuilevat pitkiä,
puheen kaltaisia vuodatuksia, eritellen niissä reetorien tapaan
kaikenlaisia periaatteellisia kysymyksiä, esim. sitä, onko itsemurha
oikeutettu jne. Näin kuulijan huomio siirtyi pois varsinaisesta
juonesta, jonka kehittely ja heijastuminen luonteisiin ja tekoihin jäi
vähemmän tärkeäksi puoleksi. Tietäen, ettei sellainen samalla hento ja
syvä traagillinen kauneus kuin esim. Sophokleen Antigone miellyttäisi
raskasverisiä roomalaisia, Seneca tarjosi heille järeämpää, areenan
kauhujen alaan kuuluvaa aineistoa. Tämän hän saattoi tehdä vastoin
Horatiuksen sääntöä (Runo-oppi: "Älköön Medea surmatko lapsiaan yleisön
nähden"), koska ei aikonutkaan näytelmiään esitettäviksi, vaan
ainoastaan luettaviksi. Nimien osoittama aiheiden valinta jo ilmaisee
hänen pyrkimyksensä suuntaa: Herkules surmaa vaimonsa ja lapsensa,
Thyestes saa veljeltään juodakseen murhattujen poikainsa verta, Medea
tappaa lapsensa, Oedipus sokaisee itsensä – kaikki yleisön nähden.
Lisäksi hän käyttää haamuja runsaasti: Agamemnon aloittaa Thyesteen
haamu, ennustaen tulevista onnettomuuksista; Thyesteen aloittaa kahden
haamun keskustelu. Näistä tarkoitusperistä johtui, että kuoron osuuden
täytyi huomattavasti vähentyä. Näytelmät ovat kaikki 5-näytöksisiä ja
noudattavat muuten Aristoteleen ohjeiksi käsitettyjä lakeja.

Senecan näytelmät ovat ainoat täydelliset tragediat, jotka ovat
säilyneet roomalaisten draamakirjallisuudesta. Vaikka niillä ei ole
esteettisesti suurta arvoa – aivan vailla runollista kykyä ei Seneca
suinkaan ollut, kuten monet yksinpuhelut ja kuorot osoittavat –, ne
vaikuttivat syvästi renessanssin draamaan, syvemmin kuin vasta
myöhemmin tunnetuiksi tulleet kreikkalaiset tragediat. Vielä 1700-luvun
"sankarillisissa murhenäytelmissä" kuulemme hänen onton paatoksensa
kumisevan. Näytelmätaiteen tuhosi lopullisesti kristinusko, joka ei
voinut suvaita sen julkeata siveettömyyttä; kirkko erotti näyttelijät
yhteydestään eikä suonut heille kristillistä hautausta. Jyrkästi
kirjoitti näytelmiä vastaan Tertullianus (Näytelmistä – De
spectaculis, n. 200). Kauimmin eli miimi sen kautta, että se painui
vähitellen sirkushuviksi ja kuljeksivien ilveilijäseurueiden
erikoisalaksi; keisari Justinianuksen kuuluisa puoliso Theodora oli
alkuaan Bysantin sirkuksen mima. Näin vaatimaton oli se lanka, joka
välitti antiikin näytelmätaiteen keskiaikaan.

4

Ruvetessamme puhumaan runoudesta huomautamme, että Kreikan
varhaiskirjallisuuden yhteydessä mainittujen Aisopoksen satujen
latinaksi runoilija Phaedrus kuuluu tähän aikaan, ensimmäisen
vuosisadan alkupuoliskolle. Hän oli syntyisin makedonialainen, mutta
oli tuotu lapsena Italiaan, todennäköisesti orjana, koska tiedetään
Augustuksen vapauttaneen hänet. Hänellä ei ollut runollista kykyä sen
enempää kuin tarvittiin näiden kreikankielisten satujen jambisten
kolmijalkojen muuttamiseksi latinalaiseen runoasuun ja joidenkin omien
kaskujen liittämiseksi väliin. Nämä moralisoivat tarinat – esimerkkinä
niistä mainittakoon koira, joka ui lihapala suussa joen yli ja ahneuden
ja kateuden vuoksi menetti sen, kurki sammakkojen kuninkaana jne. –
tunnettiin keskiaikana, vaikka Phaedruksen nimi olikin niiden
yhteydestä unohtunut; ne oli muutettu proosaksi. Vanhin tällainen
proosamukaelma on Nilantin Leydenissä 1709 julkaisema Anonymus Nilanti,
laajin ja huomattavin ns. Romulus, joka sisältää 83 satua.
Viimemainitusta on peräisin suurin osa keskiajan latinankielisestä
eläinsatukirjallisuudesta; siitä julkaistiin myös elegiamittaisia
toisintoja.

Moralisoiva eläinsatu on satiirin sisar, sillä moittiihan sekin
ihmisten heikkouksia. Tämä roomalaisten vanha kirjallisuudenlaji, jonka
Horatius oli muuttanut miellyttävästi nuhtelevaksi, itseirooniseksi
pakinoimiseksi, kukoisti edelleen keisariaikana, mutta nyt jälleen
vanhaan tapaan syövyttävänä ja kärkevänä. Neron aikalainen Aulus
Persius Flaccus (34-62), joka on jättänyt jälkeensä lempeäluonteisen,
ulkomuodoltaan kauniin, äidillensä kuuliaisen pojan maineen, innostui
– luettuaan vanhaa satiirikkoa Luciliusta ja Horatiusta – sepittämään
kuusimittasatiireja, ehtien ennen varhaista kuolemaansa saamaan
valmiiksi kuusi. Tämä rikas, hienoluonteinen nuori mies tunsi
ilmeisesti paremmin kirjat kuin elämän, joten hänen mainittujen
runoilijain ja retoriikan koulussa syntyneet yleiset vuodatuksensa
"tapainturmelusta" vastaan ovat vailla oman kokemuksen antamaa tehoa,
mutta siitä huolimatta, kirjatiedon perusteella, hänen siveellinen,
stoalainen tarkoituksensa ja arvokas, sivistynyt sävynsä tekee hänen
satiirinsa huomattaviksi saavutuksiksi tällä alalla. Keskiajalla niitä
pidettiin suuressa arvossa niiden siveellisen hengen vuoksi.

Vihassaan kiivas, sanoissaan häikäilemättömän, vaikuttavan kärkevä, oli
sen sijaan Decimus Junius Juvenalis (n. 60-140), keisarien ajan
mainehikas satiirikko, hopeaisen ajan viimeinen huomattava kirjailija.
Hän kuului keskiluokkaan, oli saanut reetorin sivistyksen, oli
taloudellisesti riippumaton, omistaen pienen maatilan, mutta ei rikas,
ja vietti pitkän elämänsä Roomassa. Vahvistamattoman perinteen mukaan
lähetti Hadrianus – erään suuttuneen näyttelijän kantelun johdosta –
hänet sotilastoimeen Egyptiin, kun hän jo oli 80-vuotias. Täällä hän
kuoli. Runoilija Martialis oli hänen ystävänsä, joten hän ei liene
ollut omissa elämäntavoissaan poikkeuksellisen askeettimainen. Hän
sepitti Satiirinsa (5 kirjaa, yhteensä 16 satiiria) pitkän ajan
kuluessa, n. 100 ja 130 välillä, ja julkaisi ne eri aikoina.
Ensimmäiset viisi huokuvat mitä tulisinta vihaa epattokeisaria
Domitianusta (81-96) vastaan, jonka aikana ei voinut satiirien
julkaisemista ajatellakaan; viides on katkera kuvaus niistä
nöyryytyksistä, joihin köyhät joutuvat rikkaiden pitopöydässä; kuudes
kohdistuu toista sukupuolta vastaan, jota runoilija sydämestään vihasi.
Kymmenennen aiheena on "inhimillisten toiveiden turhuus". Loppuosassa
ilmenee korkean iän ja aikaisempien purkauksien aiheuttama
rauhoittuminen. Juvenaliin satiirin nimetyt kohteet kuuluivat
menneisyyteen – nykyisyyden moittiminenhan hänen tyyliinsä olisi ollut
vaarallista; elämä ja ihmiset eivät liene olleet niin kurjia kuin hän
maalaa: Plinius nuoremman kirjeet antavat paremman kuvan, ja kun
satiirin tehokkuus on tavallaan suoraan verrannollinen sen kohteiden
moitittavuuteen, on tämä omiaan houkuttelemaan runoilijaa
liioitteluihin, joita myös retoriikka voimavaikutelmia hakiessaan
suosi. Mutta nämäkin varaukset huomioon ottaen täytyy myöntää
Juvenaliin satiireista ilmenevän aitoa närkästystä ja vihaa paheiden
harjoittajia vastaan, ehkä alaluokkalaismaista kateuttakin
parempiosaisia kohtaan, ärmättiluonteen yleistä moittimisen halua, jota
ei inhimillinen huumori pääse jalostamaan, mutta silti yleensä
rehellisen persoonallisuuden oikeata, siveellisen vakaumuksen
innoittamaa pyrkimystä. Hänen luonteensa itsenäisyyttä ja miehekkyyttä
ilmaisee se, ettei hän vajoa niin alastomaan imarteluun kuin useimmat
keisariajan kirjailijat.

Juvenaliin ystävä Marcus Valerius Martialis (n. 38-103) oli kotoisin
Espanjasta, Augusta Bilbiliistä, syntyisin iberialaisesta suvusta; sai
hyvän kasvatuksen, omistaen tietoja uuden kulttuurijanoisen rodun
helppoudella ja ihastuksella, ja nautti siinä ohessa kotiseutunsa
luonnosta, metsästyksestä ja kalastuksesta. Kasvoi voimakkaaksi
mieheksi, jolla oli "jäykkä espanjalainen tukka", ja hauskan luonteensa
vuoksi nuoresta alkaen kaikkialla minne joutui paljon "veljiä". Muiden
maanmiestensä, esim. Senecain, Roomassa saavuttama menestys houkutteli
häntä sinne; hän matkusti sinne 64, käynnille, jota kesti 34 vuotta.
Roomassa Martialis eli boheemirunoilijana, imarrellen ylhäisiä ja
rikkaita niin kauan kuin saattoi hyötyä heistä – esim. Domitianusta,
joka Martialiin säkeiden mukaan oli maailman suurimpia hallitsijoita –
häväistäkseen heitä mikäli sellaisesta oli hyötyä heidän kuoltuaan ja
ylistääkseen taas päivän uutta tähteä. Tämän menettelyn moitittavuutta
lieventää se, että niin oli ajan tapa: Maecenaan ja Horatiuksen hieno
suhde oli rappeutunut muun elämän mukana – imartelu pysyy
siedettävissä rajoissa vain kunnollisten kesken –, ja vielä se, että
Martialis todennäköisesti suhtautui koko asiaan runoilijan
halveksivalla ylemmyydellä antaen täysin kourin sitä, mistä tyhmät
rikkaat näyttivät eniten pitävän. Kolmantena lieventävänä seikkana on
mainittava, että Martialis oli kaikesta tästä huolimatta etevä
runoilija, joka kiteytti Epigrammeihinsa (yhteensä 14 kirjaa,
julkaistut 84-102, viimeinen hänen palattuaan Espanjaan) eloisan,
aurinkoisen, kärjekkään mutta myrkyttömän kuvan aikansa Roomasta ja sen
tavallisesta elämästä. Niissä hän mestarillisella kärkevyydellä,
kehittäen epigrammin lopulliseen täydellisyyteensä antamalla sille tuon
aikaisemmin mainitun "piikin" (aculeus), ikuistaa ystävänsä ja
suhteensa, mainiten peloittavan avomielisesti asiat oikeilla nimillään,
ihaillen uskollisuutta ja vaatimattomuutta (fides et simplicitas), ja
paljastaen oman suuren sydämensä, jossa mm. rakkaudella lapsiin oli
tärkeä sijansa. Vertauskohdaksi sopii ehkä Menandros, joka Ateenan
kulttuurin iltapäivänä esitti suunnilleen samaa osaa kuin
Martialis Rooman keisarikauden alkavan rappeutumisen aikana –
maailmankansalaisen osaa kuin 1700-luvulla joku Parisin tai Lontoon
älyniekka, jolla oli kärkevät sanat kielellä, runosoinnut sormenpäissä,
sielussa oman ylemmyyden tunto siitä huolimatta, että oli aineellisesti
riippuvainen rikkaiden pöydältä putoavista muruista.

Satiirikkoihin kuuluu myös Publius Papinius Statius (n. 45-96),
nimittäin Silvae- (Puut-) runojensa osalta. Nämä (yhteensä 32) ovat
eriaiheisia: viisi imartelee keisaria ja hänen suosikeitaan, kuusi
valittaa kuolemantapauksia ja lohduttaa surevia, muut koskettelevat
kodin ym. tavallista elämää, antaen viehättävän kuvan mm. ylimysten
hienoista huviloista. Statiuskin on muistanut lapsia. Suurin osa hänen
runoistaan on kuusimittaa. Hän ja Martialis eivät olleet ystäviä.

Neron aikana satiiri sai uuden muodon: proosakertomuksen. Sen loi
Petronius Arbiter niminen kirjailija. Epävarmaa on, onko hän
se Petronius, josta Tacitus kertoo: hillittömän elämänsä ja
rehellisen-hävyttömän puhetapansa vuoksi kuuluisa Neron hovimies ja
makutuomari (arbiter elegantiarum), joka tyrannin epäluulon uhrina
lähetti hänelle myrkyllisen luettelon kaikista hänen rikoksistaan ja
sitten surmasi itsensä avaamalla suonensa, viettäen viimeiset hetkensä
huolettomalle, kuolemaa pelkäämättömälle epikurolaiselle kuvaavalla
tavalla. Hänen teoksensa Satirae on roomalainen, realistinen
kehitelmä kreikkalaisesta proosasta: koomillisesta kertomuksesta,
seikkailuromaanista ja tapainkuvauksesta. Viitaten siihen, mitä
sanottiin kreikkalaisesta romaanista, huomautamme sellaisista
aineksista kuin Theophrastoksen luonnekuvista, joihin sisältyy paljon
koomillista tilannekuvausta, Theokritoksen ja Herodaan miimeistä, jotka
esittävät kohtauksia arkielämästä, Menippoksen satiireista, jotka Varro
oli mukaillut, ja laivuri- ym. tarinoista, kepposromantiikasta, joka on
yhtä vanhaa kuin elämä itse, ja jota pian esim. Lukianos käytti
tuotannossaan. Näistä aineksista Petronius nyt loi teoksen, joka on
juoneltaan ja sisällykseltään täsmälleen samanlainen kuin uuden ajan
ns. pikareskiromaani: katkeamattomana ketjuna jatkuva kuvaus joidenkin
hirtehisten seikkailuista.

Siitä on säilynyt 141 jaetta eli osastoa, laajin 1650 löydetty
Trimalchion pidot. Romaanin päähenkilö on sen kertoja itse, kiertävä
nuori "puhuja" Encolpius, joka on sattunut loukkaamaan Priapus-jumalaa
ja joutunut tämän vainoamana kulkeelle; hän on muuten ehtinyt olla
gladiaattori ja rosvo, ja suorittaa pääosan monissa arveluttavissa
lemmenseikkailuissa. Hän on nyt saapunut tovereineen johonkin Campanian
kaupunkiin, jonka kylpylaitoksessa pitää loistavan esityksen huonosta
kirjallisesta mausta; sitten seuraa räikeä porttolakohtaus, rähinää
torilla, likainen lemmenseikkailu, ja kuvaus entisen orjan, määrättömän
rikkaan nousukkaan, Trimalchion, pidoista. Vieraina ovat kulkurimme ja
paljon isännän omaan säätyyn kuuluvaa väkeä, hänen naisiaan ja
imartelijoitaan. Olemme kuin jonkun maailmansodan aikaisen
sivistymättömän nousukaskulassin pidoissa: mitä eriskummallisimpia ja
ylellisimpiä ruokia; viinejä virtana; yllätyksiä, jotka ovat typeriä
muiden paitsi isännän mielestä; isännän pöytäpuheita, joista ilmenee
hänen määrätön pöyhkeytensä ja sivistymättömyytensä, hänen koko
elämänsä, syntymänsä, saastainen nuoruutensa ja kuolemansa; yhä
lisääntyvää humaltumista ja lopuksi yhteinen kylpy. Petronius
osoittautuu eteväksi satiirikoksi, teräväksi psykologiksi ja tehoisaksi
realistiksi, joka kuvaa ja maalaa todellisuuden mitä tarkimmalla
piirustuksen ja värien sattuvaisuudella, jopa pelkäämättömän
johdonmukaisella luonnollisuudella. Romaani jatkuu tämän jälkeen vielä
monin seikkailuin, jotka antavat kirjailijalle aiheen aina uusien
tilanteiden ja ihmisten kuvaamiseen. Kuuluisa tarina Ephesoksen
matroonasta, jonka Petronius oli ottanut sittemmin hävinneistä
Miletolaisista tarinoista (Milesiaka), on kerrottu siinä ensi kerran.
Unohtaen sen, mikä alastomuudellaan loukkaa makuamme, on nykyajankin
tunnustettava Petronius korkean luokan taiteilijaksi.

Satiiri jatkuu tämän jälkeen kreikankielisenä Lukianoksen tuotannossa,
josta on aikaisemmin tehty selkoa, ja pilkahtelee silloin tällöin
näkyviin Bysantin kirjallisuudessa. Länsimailla satiiri sammuu, mutta
kytee todennäköisesti eläintarinoina kansan keskuudessa, kohoten sieltä
keskiajalla näkyviin Kettu Repolaisen ympärille ryhmittyneenä,
pohja-aineksiinsa palautuvana sikermänä.

5

Petroniuksen Satirae on siis satiirinen romaani, aikakautensa ihmisten
ja tapojen kärkevästi tehty kuvaus. Filosofi ja reetori Lucius
Apuleiuksen kuuluisa teos Muutoksia (Metamorphoseon Libri XI),
tunnettu myös nimellä Kultainen aasi (De aureo asino), on puhtaasta
tarinoimisen halusta syntynyt teos, jolla ei ole satiirista
tarkoitusta. Apuleius oli syntyisin (n. 125) Afrikasta, Numidian
Madaurasta, sai hyvän kasvatuksen Karthagossa ja Ateenassa, ja teki
laajoja matkoja itämaille perehtyäkseen uskonnollisiin mysterioihin.
Toimittuaan asianajajana Roomassa hän palasi Afrikkaan, meni rikkaisiin
naimisiin ja eli loppuikänsä keisaripalvonnan pappina, antautuneena
kirjallisiin harrastuksiin ja luennoiden filosofiasta. Augustinus
mainitsee hänet. Hänen kuolinvuottaan ei tunneta. Hänen aikanansa oli
olemassa erään kreikkalaisen, Lukios Patralaisen, nimessä kulkeva
kansanomainen satukirja nimeltä Metamorphoses, josta Lukianos otti
tarinan aasiksi muuttuneesta miehestä, kertoen sen omaan satiiriseen
tyyliinsä. Saman jutun otti Apuleius laajan romaanimaisen sepitelmän
kehykseksi, lisäten siihen paljon välikertomuksia, joista kuuluisin on
Amor ja Psyche, ja tehden aasin lopullisesta palaamisesta ihmismuotoon
tärkeämmän tapahtuman kuin alkuperäisessä.

Seikkailtuaan aikansa aasin hahmossa nuori sankari sai näet uudelleen
ihmisen muodon Isiin avulla, ruveten sitten hänen papikseen.
Apuleiuksen teos on ulkonaisesti tyypillinen näyte retoriikan
vaikutuksesta kirjallisuuteen: arvokas ja naurettava, intohimoinen
ja kauhistava, mielikuvitus ja tunne, tehty koristeellisuus,
runomitallisuus – kaikki yllättävät käänteet ja tyylikeinot ovat
siinä vallitsevina. Sisällykseltään teos on pilkahdus antiikin
kansanomaisesta tarinamaailmasta, varsinkin sen itämaisesta
aarteistosta, alusta loppuun saakka seikkailuiltaan huvittava
pikareskiromaani, joka Petroniuksen kirjan ohella on antanut paljon
aiheita alan myöhemmille kirjailijoille, Boccacciolle, Cervanteelle ja
Le Sagelle. Amor ja Psyche – leikillinen itämais-olympolainen kertomus
siitä, kuinka Venus suuttuu Psychelle tämän kauneuden vuoksi ja
lähettää Amorin häntä rankaisemaan, kuinka tämä rakastuukin hänen
kauneuteensa ja kuinka viaton, kiltti Psyche raukka monien kohtaloiden
ja seikkailujen jälkeen vihdoin jumaluudeksi muuttuneena saa Amorin
lailliseksi puolisokseen – on maailmankirjallisuuden veikeimmin
kerrottuja, kimaltelevimpia tarinoita, jossa väreilee itämaiden
lumolinnassa nukkuvan neidon ja Venuksen olympolainen kauneus.

Apuleiuksenkin teoksesta kuvastuu jonkin verran sitä itämaisen
mystiikan aiheuttamaa ihmeidenkaipuuta, jota koskevat tarinat
erikoisesti ryhmittyivät Philostratoksen kuvaaman Apollonios
Tyanalaisen ympärille; niistä on tehty selkoa kreikkalaisen
kirjallisuuden yhteydessä. Samoin viittaamme aikaisemmin mainittuihin
Dictys Cretensiin ja Dares Phrygiuksen nimellä tunnettuihin
sankariromaaneihin, joiden latinankielisistä laitoksista keskiaika sai
– Homeros Latinuksen ohella, josta myöhemmin – tietonsa Troian
sodasta.

6

Puhtaasti lyyrillinen runous palaa hopeaisena aikana ja sen jälkeen
heikosti, leimahtaen vain joskus kirkkaampaan liekkiin. Sellainen
leimahdus keskellä hämärää iltapäivää on tuntemattoman runoilijan
aikaisintaan toisella vuosisadalla sepittämä, 93 tetrametriä käsittävä
Venuksen valvojaiset (Pervigilia Veneris). Sen kertautuva säe:
"Huomenna lempiköön se, joka ei ole milloinkaan lempinyt, ja jokainen,
joka on lempinyt, lempiköön huomenna" –

    Cras amet qui numquam amavit, quicque amavit cras amet –

kaikuu kauniina johtoaiheena läpi koko runon, joka on Venuksen, elämän
uudistuvan voiman, hurmaantunutta ylistystä.

Hopeainen aika loppuu Hadrianuksen kuollessa (138), keisarin,
joka oli runoilija ja tieteiden suosija, leikillisten säkeiden
sepittäjä sekä kreikaksi että latinaksi. Kuolinvuoteellaan hän tunnusti
maailmankatsomuksensa seuraavin säkein, joissa hän sirosti leikittelee
soinnuilla:

    Animula vagula, blandula,
    hospes comesque corporis,
    quae nunc abibis in loca
    pallidula, rigidula, nudula
    nec ut soles dabis iocos!

    [Sieluni häilyvä, hieno,
    ruumiini vieras ja seuralainen,
    nyt poistut seutuihin,
    kalman kylmiin, alastomiin,
    jossa et pilaile, kuten tapasi on.]

Vanhoja fescenni-lauluja ruvetaan sepittämään uusiin taiderunollisiin
muotoihin. Decimus Magnus Ausonius (n. 310-395), kotoisin
Burdigalasta (Bordeaux'sta), reetori, opettaja ja kristitty, sepitti
monien teosten ohella myös Idylliä nimisen kokoelman, johon sisältyy
runollisten arvojensa vuoksi muistiin jäänyt kuvaus Mosel-virrasta
nimeltä Moselia.

Eepillisellä runoudella oli tänä aikana lyhyt kukoistuskausi.
Mahdollisesti jo Augustuksen aikaan kuuluu tieteellinen eepikko Marcus
Manilius, jonka elämästä ei tiedetä mitään. Hänen runoelmansa, 5
kirjaa sisältävä Astronomiaa, on oppinut, perinpohjainen esitys
antiikin saavutuksista tähtitieteen alalla ja kuuluu siis opettavaisten
eeposten luokkaan. Huomattava nimi on Marcus Annaeus Lucanus (36-95),
Seneca nuoremman veljenpoika, rikas perijä, Neron ystävä ja sitten
hänen kateutensa ja julmuutensa uhri. Varhain kypsyneenä hän sepitti
monenlaista, mutta hänen runoilijakunnianhimonsa päämääränä oli suuren
eepoksen luominen. Ottaen aiheekseen Caesarin ja Pompeiuksen sodan hän
näin sepitti Pharsalia-runoelman, ehtimättä kuitenkaan suorittaa sitä
loppuun, jonka todennäköisesti olisi muodostanut Philippin taistelu.

Se sisältää kymmenen kirjaa, alkaen Neron ylistyksellä ja sodan syiden
sekä Caesarin ja Pompeiuksen luonteiden kuvauksella, ja loppuen
Caesarin tuloon Egyptiin ja Aleksandrian sodan alkuvaiheisiin. Se on
enemmän retoorisin tyylikeinoin sepitetty kronikka – olematta silti
asiallista historiaa – kuin taiderunoelma, minkä vuoksi Quintilianus
sanookin Lucanuksesta aivan oikein: "Magis oratoribus quam poetis
annumerandus" – "kuuluu enemmän puhujiin kuin runoilijoihin". Nero,
joka aluksi suosi Lucanusta, tuli pian kateelliseksi, kieltäen
runoilijaa jatkamasta, kun kolme ensimmäistä kirjaa oli ilmestynyt ja
saavuttanut yleistä suosiota. Suuttunut runoilija jatkoi kuitenkin
työtänsä salassa, tehden sitä nyt jyrkästi tasavaltalaisessa hengessä,
ja sekautui vihassaan Gaius Calpurnius Pison salaliittoon Neroa vastaan
(65). Jouduttuaan tästä kiinni hän inhimillisessä heikkoudessaan koetti
pelastautua ilmiantamalla äitinsä (joka kuitenkin pääsi pakoon), mutta
huomattuaan, ettei siitä ollut apua, jälleen rohkaisihen, avasi
suonensa ja kuoli lausuillen runoelmansa eräitä säkeitä, joissa hän
kuvaa haavoittuneen sotilaan kuolemaa. Jälkiaika on arvostellut hänen
runoelmaansa eri tavoin, mutta sillä on ollut huomattava merkitys uuden
ajan draaman historiassa sen kautta, että Pierre Corneille on saanut
siitä vaikutelmia. Tätä tietä sen sankarillinen retoriikka – Senecan
retoriikan ym. rinnalla – pääsi kajahtelemaan Ranskan klassillisessa
tragediassa.

Muista eepillisistä runoilijoista mainittakoon Gaius Valerius
Flaccus, Vespasianuksen ja Tituksen aikalainen (kuoli n. 90), kotoisin
Pataviumista (Paduasta). Hän sepitti Apollonios Rhodolaisen vanhan
eepoksen, Argonautican, mukaan, joka oli jo aikaisemmin Roomassa
tunnettu erään Varro Atacinuksen (n. 82-36 e.Kr.) käännöksestä, oman,
keskenjääneen Argonauticansa, jonka tarkoituksena oli Vespasianuksen
Britannian-retken ylistäminen: kuin Jason hän muka pelkäämättä purjehti
tuntemattoman meren yli. Titus Catius Silius Italicus (25-101),
puhuja, joka varovaisuussyistä lainasi kykynsä Neron uhrien muka
syyllisyyden todistamiseen ja pääsi konsuliksi tyrannin kuolinvuonna
(68), Vitelliuksen ystävä, mutta siitä huolimatta Flaviusten suosima,
Aasian prokonsuli, innokas kirjallisuuden harrastaja ja kokoilija,
Ciceron ja Vergiliuksen palvoja, viettäen viimemainitun haudan ääressä
loppuvuotensa, sepitti Puunilaissodat (Punica, 17 kirjaa, 14.000
säettä) nimisen eepoksen toisesta puunilaissodasta, mallina Ilias,
osoittaen siinä yhtä perinpohjaista oppineisuutta kuin runollisen kyvyn
puutetta. Siliuksen sepittämänä on viime aikoihin saakka pidetty ns.
Latinalaista Homerosta (Homerus Latinus), kunnes todettiin, että eräs
muuten tuntematon Baebius Italicus onkin sen tekijä; se on
runomittainen lyhennys Iliaasta, sikäli huomattava, että keskiaika
tunsi Homeroksen mm. siitä. Jo mainittu Statius, keisari
Domitianuksen hovirunoilija, joka rukoili hallitsijaa jumaluutena ja
kateellisena kilpaili Martialiin kanssa imartelun taidossa, sepitti
Thebais-nimisen, 12 laulua käsittävän runoelman Theben vanhasta
veljesvihan aiheesta, ja toisen, Achilleis-niminen, tästä Iliaan
sankarista. Eepillinen runous oli muodissa vain Neron ja Domitianuksen
aikana, jolloin sitä lausuttiin julkisissa juhlatilaisuuksissa.
Neljännen vuosisadan loppupuolella sen elävöitti hetkeksi Claudius
Claudianus (k. n. 400), jonka laajasta tuotannosta mainittakoon
runoelma Proserpinan ryöstö.

7

Retoriikasta ja sen vaikutuksesta kirjallisuuteen on aikaisemmin
lyhyesti mainittu. Sen teoriaa selitti ajanlaskumme alussa
tyhjentävästi Lucius Annaeus Seneca vanhempi (n. 54 e.Kr.–39 Kr.j.,
kotoisin Espanjasta) teoksessaan Väittelyjä (Controversiae), josta mm.
on saatu paljon aineksia myöhemmin sommiteltuun juttukokoelmaan
Roomalaisten urotöitä (Gesta Romanorum). Toinen retoriikan opettaja
Marcus Fabius Quintilianus (35-95) oli myös espanjalainen; hän johti
parikymmentä vuotta Rooman huomattavinta reetorikoulua ja julkaisi
vanhoilla päivillään esityksen pedagogiikastaan nimeltä Puhujan
kasvatuksesta (Institutio Oratoria), jossa hän kokeneena koulumiehenä
mitä perinpohjaisimmin tekee selkoa kaikesta siitä, mitä oli
opittava ja tiedettävä tullakseen hyväksi puhujaksi. Quintilianus
ihaili Ciceroa ja vastusti oman aikansa retoriikan liioitteluja. Hän
esiintyy teoksessaan hienosti sivistyneenä, valistuneena, jalona
persoonallisuutena. Kymmenes kirja sisältää katsauksen kreikkalaisiin
ja roomalaisiin klassikkoihin, arvostellen niitä tyylilliseltä
kannalta, ja on siis kirjallisuuden historialle tärkeä. Reetoreista
mainittakoon viimeiseksi Marcus Cornelius Fronto (n. 100-170),
kuuluisa puhuja ja asianajaja, Marcus Aureliuksen opettaja, joka käytti
vanhanaikaista, karua latinaa kreikkalaisen kukkaiskielen
vastapainoksi. Häneltä on säilynyt muutamia kirjeitä, joiden sisällys
ei ole hänen suuren maineensa arvoinen.

Retoriikasta siirrymme luontevasti sen pääsisällykseen, filosofiaan,
jonka kuuluisin roomalainen edustaja on ennen mainittu näytelmien
sepittäjä Lucius Annaeus Seneca nuorempi (n. 3 e. Kr.–65 Kr. j.),
reetori Senecan toinen poika ja runoilija Lucanuksen eno. Hän oli
nuorena kasvissyöjä ja ehdottomasti raitis, sai perinpohjaisen reetorin
ja filosofin kasvatuksen, valmistui lakimieheksi ja kohosi
kvaestoriksi, kun Messalinan vaikutuksesta karkoitettiinkin Korsikaan
(41). Täällä hän vietti kahdeksan vuotta, koettaen saada paluuluvan mm.
imartelemalla karkoittajiaan. Uusi keisarinna, Agrippina, kutsutti
hänet takaisin, nimitytti hänet praetoriksi ja poikansa Neron
kasvattajaksi. Tätä menestyksen aikaa kesti vielä Neron hallituksen
ensimmäiset onnelliset vuodet, aina 62:teen saakka, jolloin Senecan
asema järkkyi mm. siksi, että hänen "ministeritoverinsa",
praetoriaanien viisas ja humaani päällikkö Afranius Burrus kuoli. Hän
pyysi turhaan saada poistua yksityiselämään, ja teki itsemurhan
syytettynä osanotosta Pison salaliittoon. Elämän alhot ja vallan huiput
kokenut, suunnattoman rikkauden koonnut filosofi kuoli mielipiteidensä
mukaisella stoalaisella tyyneydellä.

Senecan tuotanto oli laaja ja monipuolinen. Hänen Puheensa (Orationes),
Indiaa ja Egyptiä sekä maanjäristyksiä kuvaavat teoksensa ovat
hävinneet, mutta hänen Fyysillisistä tutkimuksistaan (Naturales
Questiones) on säilynyt seitsemän sää- ja tähtitiedettä käsittelevää
kirjaa. Seneca on arvannut, että tulivuoret ja maanjäristykset ovat
jossakin yhteydessä keskenään ja väittää että pyrstötähdet liikkuvat
kuten kiertotähdet kiintonaisten kehiensä mukana. Karkoittajaansa
keisari Claudiusta hän häväisi tämän kuoleman jälkeen menippolaisella
Satiirilla joka ei anna aivan edullista kuvaa hänen luonteestaan. Muut
teokset ovat siveysopillisia, stoalaisia kirjoitelmia: Kaksinpuhelua
(Dialogi, 12 kirjaa), Siveellisiä kirjeitä Luciukselle (Epistulae
morales ad Lucium, 20 kirjaa, 124 kirjettä) ym. Kaikki on kirjoitettu
tuttavallisen keskustelun tyyliin ja osoitettu lukijalle, jonka
otaksuttuja väitteitä väliin siteerataan; niissä käsitellään sellaisia
aiheita kuin sallimusta, viisaan tyyneyttä vihastumista, lohdutusta,
elämän onnen perusteita, elämän lyhyyttä, laupeutta (osoitettu
Nerolle), hyviä töitä, ajan oikeata käyttämistä, ystävien valintaa,
omaatuntoa, kohtaloonsa tyytymistä jne., eli siis kaikille tarpeellisen
elämäntaidon yhteisiä peruskysymyksiä. Ne ovat siveyssaarnoja –
ilmauksia myöhemmästä stoalaisuudesta, joka ei ollut enää teoreettista
filosofiaa, vaan siveysoppia, uskontoa, niinkuin tämä asia nyttemmin
ymmärrettiin. Senecan edustamat käsitykset ovat joko kauttaaltaan
kristillisiä tai niin lähellä niitä, että häntä on, vaikka väärin,
pidetty kristittynä; onpa sepitetty muka hänen ja Paavalin välinen
kirjeenvaihto. Erikoisesti huomattava on Senecan korkea käsitys
Jumalasta; hän on kokonaan vapautunut aikansa aineellisesta
monijumalaisuudesta, opettaen: "Jumalaa emme voi nähdä silmillämme,
vaan meidän on todettava hänet hengellämme; vain Jumala on hyvä,
häneltä ei ole mitään salassa, hän elää meissä; Jumala on lähelläsi,
kanssasi, sisälläsi – prope est a te Deus, tecum est, intus est".
Senecaa on arvosteltu eri tavoin hänen valtiomiehenä osoittamansa
luonteen heikkouden vuoksi, vaatimalla häneltä sitä, mitä hän opetti.
Tällainen vaatimus on yleensä inhimillisesti katsoen liian ankara.
Seneca jaksoi täyttää sen vasta kuollessaan.

Senecan luonnontieteelliset harrastukset antavat aiheen mainita ne
muutamat nimet, jotka Rooman kirjallisuudella on esitettävänä
kokemusperäisten tieteiden alalta. Suoranainen käytännön kirja on
espanjalaisen Lucius Junius Moderatus Columellan (n. 50 Kr.j.)
teos Maanviljelyksestä (De re rustica), jossa hän suurella
luonnonrakkaudella ja täysin oivaltaen asian siveelliset arvot opetti
maanviljelyksen eri puolia. Teos ilmestyi 62 e.Kr. Hänen aikalaisensa
Aulus Cornelius Celsus julkaisi maataloutta, sotataitoa,
lääketiedettä ym. käsittelevän tietokirjan, jonka lääketieteellinen osa
(De medicina, 8 kirjaa) on säilynyt; se on roomalaisen kirjallisuuden
tärkein näyte tältä alalta, huomattava varsinkin kirurgiaa
käsitteleviltä kohdiltaan. Celsusta on sanottu lääketieteensä vuoksi
roomalaisten Hippokrateeksi, ja kauniin kielensä ja tyylinsä vuoksi
lääkärien Ciceroksi. Tunnetumpia kuin nämä ovat molemmat Pliniukset.

Gaius Plinius Secundus (vanhempi, n. 23-79) oli syntyisin Gallia
Transpadanasta, sai kasvatuksensa Roomassa, oli Senecan oppilaana, ja
valmistui asianajajaksi. Palveli sotilaana Galliassa, käyden kolme
kertaa Germaniassa; eli Neron ajan yksityishenkilönä, pääasiallisesti
Roomassa, mutta palasi Vespasianuksen tultua keisariksi jälleen valtion
palvelukseen, toimien huomattavissa asemissa Galliassa, Espanjassa ym.
Rooman laivaston päällikkönä hän oli elok. 24 p. 79 valtakunnan
sotasatamassa, Misenumissa, ja lähti sieltä Vesuviuksen purkauksen
alkaessa muutamin laivoin Stabiaehen (nyk. Castellamare), seuratakseen
ilmiötä lähempää ja pelastaakseen ystäviään. Täällä hän tuhoutui. Jo
nuorena hän oli kiinnostunut kirjallisuuteen ja tieteisiin, kooten
siitä alkaen sotaretkilläänkin tietoa kaikenlaista ja tullen lopulta
niin ahkeraksi, että tuskin malttoi syödä tai kylpeä tai nukkua
alituisilta opinnoiltaan. Jo päivän koitteessa hän kävi saamassa
ohjeensa Vespasianukselta, voidakseen suorittaa virkatehtävänsä
mahdollisimman varhain ja siten säästää aikaa tutkimuksiin. Hänen
varhaisemmat teoksensa: Germanian sotien historia (20 kirjaa), joka on
ollut Tacituksen Germanian lähteenä, retoriikkaa käsittelevä Studiosus,
ja Hänen oman aikansa historia (31 kirjaa), joka on ollut Tacituksen ja
Suetoniuksen lähteenä, ym. ovat hävinneet, mutta säilynyt on hänen
pääteoksensa Luonnon historia (Naturalis historia), yhteensä 37 kirjaa.
Näistä ensimmäinen sisältää esipuheen, sisällys- ja lähdeluettelon,
toinen "maailman" matemaattisen ja fyysillisen kuvauksen, kolmas jne.
silloiset käsitykset maantieteestä, kansatieteestä, roduista, ihmisen
ruumiin toiminnoista, eläin- ja kasvitieteestä, maanviljelyksestä,
puutarhanhoidosta, lääkeaineista, kivennäistieteestä, hopean ja
pronssin käsittelystä, maalauksesta, muovailusta ja marmoriveistoksien
tekemisestä. Kirjailija sanoo esipuheessa koonneensa 20.000
tosiasiaa n. 2000 kirjasta. Hän on hengeltään stoalainen, ylpeä
roomalaisuudestaan, tasavallan aikaisten hyveiden ihailija; tyylissä
tuntuu retoriikan vaikutus. Teos tuli tunnetuksi varhain keskiaikana –
esim. Baeda Venerabilis omisti sen – ja oli sen tieteen peruskivenä.
Uusi aika on saanut siitä kirjailijoita ja hävinneiden teosten
sisällystä koskevia tietoja.

Siirtyessämme historian alalle tulee mainittavaksi kuuluisa nimi:
Cornelius Tacitus (n. 55-120), elämäkerralliselta puoleltaan tunnettu
vain niistä viittauksista, joita hänen omat teoksensa ja 11 Plinius
nuoremman hänelle osoittamaa kirjettä sisältävät. Niistä tiedämme hänen
olleen asianajaja, joutuneen läheltä seuraamaan Domitianuksen terroria,
ja olleen sotapäällikkö Julius Agricolan vävy. Vuosisataisjuhlassa 88
hän oli praetorina, kuului erääseen vanhaan pappiskollegiumiin, ja oli
poissa Roomasta 89-93, luultavasti Germaniassa. 93-96 hän oli
senaattorina, tuntien siksi olevansa myötäsyyllinen silloin
toimeenpantuihin oikeusmurhiin. 97 hän tuli konsuliksi, ja oli
syyttäjänä eräässä kuuluisassa oikeusjutussa. Kaikesta päättäen hän on
ollut ylhäinen, lahjakas, kunnioitettu henkilö, jonka mieli synkistyi
terrorin aikana niin, ettei se myöhemmin koittaneen onnen rauhassakaan
täysin virkistynyt. Keisari Tacitus (275-276) piti itseään
historioitsijan jälkeläisenä ja rakensi hänelle muistomerkin; tämä oli
olemassa vielä 1500-luvun lopussa, jolloin paavi Pius V antoi hävittää
sen. Tacituksen teoksista ovat säilyneet: Keskustelu puhujista
(Dialogus de oratoribus), jossa käsitellään keisariajan puhetaidon
rappeutumisen syitä; Agricola, hänen appensa elämäkerta, historiallinen
ylistyskirja; Germania, kansatieteellis-maantieteellinen tutkielma,
jolla tekijä tahtoi kiinnittää roomalaisten huomiota germaaneihin,
pohjoisessa yhä voimakkaammaksi kasvavaan kansaan; suurisuuntainen
Historiat (Historiae), jossa tekijä kuvaili omaa aikaansa Galbasta
Domitianuksen kuolemaan saakka (69-97), ja josta vain osa on säilynyt;
ja Vuosikirjat (Annales, vain osa säilynyt), jossa kerrotaan tapahtumat
Augustuksen kuolemasta Neron kuolemaan (14-68).

Tacitus oli nähnyt niin paljon aikansa turmelusta ja julmuuksia, että
hänestä tuli historioitsijana menneiden aikojen kiittäjä ja oman ajan
vakava tuomari. Hän on tiedemiehenä korkeammalla tasolla kuin esim.
Livius siksi, ettei hän tyydy vain tapahtumien kuvaamiseen kuin
kehitysasteina mentäessä määrättyä tulevaisuutta kohti, vaan ilman
mitään ennakkopäämäärää koettaa etsiä niiden syvimmät aiheuttajat.
Kuvaillessaan germaaneja ja heidän alkuperäisiä "luonnollisia" olojaan
hän kuin oman veltostuneen ympäristönsä vastapainoksi ihannoi niitä,
päästäen siten liikkeelle käsityksen, joka perinteeksi muututtuaan
vaikutti 1600-luvun lopulla pohjoismaissa, Suomessakin, ilmenneen
romanttisen kansa- ja muinaisuusliioittelun syntymiseen. Germania on
muuten teos, jossa suomalaiset mainitaan ensi kerran (fenni).
Tacituksen tyyli on retoriikan vaikutuksesta vapaata, lyhyttä,
ytimekästä, ja siksi myös vaikeatajuista.

Tacituksen aikalainen ja ystävä oli Gaius Plinius Caecilius Secundus
(n. 62-113), "Plinius nuorempi", samannimisen vanhemman tiedemiehen
sisaren- ja ottopoika, sotilas ja hyvin menestynyt virkamies. Hän ei
ollut varsinainen historioitsija, mutta on tullut tunnetuksi
Ylistyspuheestaan Trajanukselle (Panegyricus Trajano dictus), joka
retooristen kukkakimppujen joukossa sisältää tarkat tiedot keisarin
elämästä ja hänen politiikastaan hallituksensa kahtena ja puolena
alkuvuotena; Kirjeistään (9 kirjaa), joista roomalaisen gentlemannin
tämänaikainen elämä mitä tarkimmin kuvastuu: hovimenot, oikeusistuimet,
lausuntasalit, harrastelijain ja filosofien väittelyt, kaupunkien
vilkas hyörinä, huvittelut maaseudulla ja rannikolla, taideharrastukset
jne.; ja Kirjeenvaihdostaan Trajanuksen kanssa, jossa hän Bithynian
maaherrana mm. selostaa menettelyään kristittyjen tuomitsemisessa ja
saa keisarilta ohjeita. Nämä Pliniuksen kirjoitelmat ovat siis
ensiluokkaisia lähteitä hänen aikansa kulttuurihistorian, mm.
Vähän-Aasian kristittyjen olojen ja menojen tutkimiselle. Plinius kuoli
Bithyniassa.

Gaius Tranquillus Suetonius (eli 100-luvun molemmin puolin) oli
puhuja ja asianajaja, Plinius nuoremman ystävä, seuraten häntä
Bithyniaan; sittemmin keisari Hadrianuksen yksityissihteeri (magister
epistularum), jolla tässä virassaan oli tilaisuus päästä keisarilliseen
arkistoon. Menetettyään tämän toimen siksi, ettei osoittanut
keisarinnalle hovimenojen mukaista kohteliaisuutta sinä aikana, jolloin
Hadrianus oli Britanniassa, hän vietti loppuikänsä Roomassa
kirjailijana. Hänen monista teoksistaan, joihin on kuulunut mm.
sirpaleina säilynyt Kuuluisista miehistä (De viris illustribus) –
sarja runoilijaelämäkertoja –, on kokonaisena säilynyt vain Keisarien
elämästä (De vita Caesarum), joka kuvaa Caesarit Juliuksesta
Domitianuksen kuolemaan saakka. Teos ei sisällä laveampaa ajankuvausta,
vaan on huomio koko ajan kohdistunut keisareihin, joiden luonne ja
historia valaistaan ei vain tärkeillä asiakirjoilla, vaan myös
häväistysjutuilla ja hovijuoruilla. Se täydentää Tacitusta ja on tärkeä
lähdeteos.

Keisarien historiaa jatkoivat tästä eteenpäin monet kronikoitsijat,
kirjoittaen kritiikittömiä, mutta tutkimukselle silti tärkeitä teoksia.
Huomattavan historioitsijan arvon on saavuttanut kreikkalaissyntyinen
Marcellinus Ammianus (n. 325-400), monivaiheinen sotilas ja Julianus
Apostatan seuralainen tämän sodassa Persian shahia Shapur II:sta
vastaan. Myöhemmällä iällään hän asettui Roomaan, kirjoittaen Menneiden
tapahtumien historian Nervan tulosta valtaan Valensin kuolemaan saakka
(96-378). Teos sisälsi 31 kirjaa (Rerum Gestarum Libri XXXI), mutta
vain 18 on säilynyt – onneksi ne, jotka käsittelevät hänen omaa
aikaansa. Gibbon, joka Ammianuksen mukaan kuvasi Julianuksen kuoleman,
lausui hänestä: "Ammianus on tarkka ja luotettava opas, joka sommitteli
aikansa historian vapaana niistä ennakkoluuloista ja intohimoista,
jotka tavallisesti aikalaisten mieltä vaivaavat". Hän ei ollut
kristitty, vaan jalosti valistunut pakana, jonka vapaamielinen
puolueettomuus on huomattava. Hänen kuvauksestaan, kuinka ylenmääräinen
verotus oli köyhdyttänyt asukkaat ja kuinka armeijan kuri ja moraali
oli höltynyt, ymmärrämme, miksi parikymmentä vuotta hänen kuolemansa
jälkeen gootit saattoivat niin helposti voittaa ennen niin mahtavan
Rooman.

Latinankielen tutkimus oli jatkunut Varron jälkeen herkeämättä,
tuottaen sanakirjoja, kriitillisiä tekstijulkaisuja, oikeinkirjoitus-,
lausunta- ja runoilu-oppaita, ja kielioppeja. Mainitsemme viimeisen ja
kuuluisimman nimen, Priscianus Caesariensiin (n. 500), jonka
Kieliopilliset perusteet (Institutiones grammaticae) sisältää
järjestelmällisen, perinpohjaisen esityksen latinan äänne- ja
lauseopista sekä sitä paitsi lukuisasti otteita vanhojen kirjailijoiden
teoksista, joista emme muuten tietäisi paljoa. Kielitieteilijänä hän on
riippuvainen kreikkalaisista auktoriteeteista. Hän oli laajalti
tunnettu jo varhaisena keskiaikana.

Kirjallisuuden historian alalta on mainittava Aulus Gellius
(n. 130-180), kielen ja retoriikan tutkija, roomalainen virkamies.
Ollessaan Ateenassa opiskelemassa filosofiaa hän ryhtyi "pitkinä
talviöinä", kuten perinne kertoo, sommittelemaan teosta roomalaisista
kirjailijoista, käyttäen siihen omia muistiinpanojaan, Adversaria,
joita oli eri aloilta koonnut. Näin syntyi teos Attikan öitä (Noctes
Atticae, 20 kirjaa), joka on säilynyt muuten, paitsi 8:nnesta kirjasta
vain nimiluettelo. Sekavuudestaan huolimatta se on arvokas lähde
tietojensa ja otteidensa vuoksi.

Kuta pitemmälle seuraamme hopeaista ja sen jälkiaikaa, sitä heikommin
toteamme kirjallisuuden varsinaisen elinvoiman pulppuavan, kunnes se
kokonaan kuivaa hengettömäksi jäljittelyksi. Poikkeuksena on
lakitiede, jonka tutkimisessa roomalaisten realiteetteja rakastava,
loogillinen luonne löysi erikoisalansa, ja joka muun kirjallisuuden ja
tieteen rappeutuessa päinvastoin kehittyi yhä korkeammalle asteelle.
Rooman laki, länsimaiden lainsäädännön perustus, esitetään
tavallisesti historialliselta puoleltaan viiden kehityskauden
tuloksena: pohjana on kuningasten ajan, Latiumin pienen kylävaltakunnan
perinnäistapojen laki; sitten seuraa jus civile eli se lainkäytäntö,
joka vähitellen tuli voimaan Rooman kansalaisoikeuksien omistajain
kesken siihen mennessä, kunnes Etelä- ja Keski-Italia oli valloitettu;
tähän liittyvät kolmanneksi tasavallan loppuaikoina, Rooman
kansalaisten ja muukalaisten välisten suhteiden ilmaisuina, jus gentium
ja jus honorarium: kansojen laki ja kunnialaki; näin syntyneet
oikeustapaukset, joissa ohjeina olivat jo varhain esiintyneet ja
yhä lisääntyneet ennakkopäätökset, "ymmärtäväisten vastaukset",
responsa prudentium, muodostivat sen, mikä keisarien aikana, aina
Diocletianukseen saakka, tunnettiin nimellä luonnollinen oikeus (jus
naturale); viides vaihe on sitten lopullinen kodifioiminen, joka
suoritettiin loppuun keisari Justinianuksen aikana.

Ensimmäisen perinpohjaisen lakien selvittelyn ja ristiriitaisuuksien
poistamisen suoritti n. 130-180 toiminut, muuten tuntematon lainoppinut
Gaius, jonka Institutiones on täydellinen, tyhjentävä esitys Rooman
lain periaatteista; tuli tunnetuksi vasta 1816. Kuuluisa lakimies oli
Aemilius Papinianus (k. 212), Septimius Severuksen ystävä ja
kirjastonhoitaja, ja sittemmin praetoriaanien päällikkö; hänen
teoksistaan on säilynyt vain katkelmia. Hänen nuorempi aikalaisensa oli
Domitius Ulpianus (k. 228), kirjastonhoitaja ja sittemmin
praetoriaanien päällikkö, jus civilen laaja selittäjä; häneltäkin on
säilynyt vain katkelmia. Gaius, Papinianus, Ulpianus, Julius Paulus
(edellisen aikalainen) ja Herennius Modestinus (n. 240) olivat ne viisi
lakimiestä, joiden mielipiteen tuli keisari Valentinianus I:n
määräyksen mukaan olla ratkaiseva. Selittävän kauden jälkeen seurasivat
lopputuloksina johdonmukaiset lakiteokset: Theodosius II:n laki (Codex
Theodosianus, 438), ja Justinianus I:n aloittama Sivilioikeus (Corpus
juris civilis, 533-565), joka sisältää lyhyen johdanto-esityksen
Institutiones, Otteita (Digesta l. Pandectae), Peruslait (Codex
constitutionum), ja Lisälakeja (Novellae). Näiden tärkeiden teosten
toimittaja oli aluksi kuuluisa lakimies Tribonianus (k. n. 547),
asianajaja, syvällinen lainoppinut, selväjärkinen, toimelias mies,
Justinianuksen oikeusministeri.

VARHAISKRISTILLINEN KIRJALLISUUS.

1

Kuvatessamme kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuuden
loppuvuosisatoja olemme ikäänkuin tunteneet, kuinka ohella ja alla
vähitellen kasvaa ja vaikuttaa hiljainen pyhä voima, kuin hapatus, joka
aluksi aivan huomaamattomana jonkin ajan kuluttua on muuttanut koko
aineen toisenlaiseksi. Samalla kuin saattelemme mainitut kirjallisuudet
ei hautaan vaan kammioiden kätköön, kuin kallisarvoiset mutta kuivat
puut, joihin ei enää puhkea uusia lehtiä eikä kukkia, kohtaamme sieltä
palatessamme, sen kynnyksellä, uuden hengen ilmestyksen, evankeliumin,
"iloisen sanoman", joka ihmiskunnan uskonnollisen kaipuun tyydyttäjänä
ja samalla runollisena näkynä viittaa kädessään olevalla liljalla
tulevaisuuteen. Ihmiskunnan historiassa alkaa uusi vaihe, jonka
henkisen rakennuksen on luonut tämä evankeliumi: kristinusko.

Se teos, johon kristinusko perustuu ja sisältyy, on Uusi Testamentti,
kristittyjen pyhien kirjoitusten kokoelma, heidän käsityksensä mukaan
Vanhan Testamentin lupausten täyttymys, jota vailla Raamattu ei ole
kokonainen. Käsitellessään Uutta Testamenttia kirjallisuuden historian
tehtävänä on tutkia, miten kristillinen kirjallisuus on yleensä
syntynyt ja miten on muodostunut tällainen pyhän kirjan arvon saanut
erikoiskokoelma.

2

Jeesuksen ja hänen opetuslastensa pyhä kirja oli Vanha Testamentti,
jonka Jeesus usein osoitti hyvin tuntevansa. Hän ei kirjoittanut mitään
eikä ilmaissut toivomusta saada opetuksiansa leviämään kirjoitettuina.
Kun juutalaisten mielikuvien vallassa olevat opetuslapset käsittivät
hänen sanansa niin, että hän aikoi pian tulla maan päälle toisen
kerran, kaikessa kunniassaan, lopullisesti täyttämään Messias-aatetta,
eivät hekään, varsinkin kun olivat oppimattomia, tulleet pitäneeksi
tarpeellisena Jeesuksen opetuksien muistiin kirjoittamista. Mutta
käytännölliset seikat tekivät tämän pian pakolliseksi: ei ollut
mahdollista puhua kaikille suullisesti, joten täytyi lähettää tieto
Jeesuksen sanoista kirjallisesti; sitä paitsi muistitieto rupesi pian
erilaistumaan, joten piti kirjoittamalla saada sovituksi ja
vakiinnutetuksi alkuperäinen oikea ajatus. Näin voimme teoreettisesti
tulla siihen johtopäätökseen, että Jeesuksen kuoleman jälkeen on
vähitellen syntynyt aramean- ja kreikankielisiä muistiinpanoja siitä,
mitä Jeesus oli sanonut. Tämä johtopäätös on saanut tosiasiallisen
vahvistuksen sen kautta, että vv. 1897, 1903 ja 1907 löydettiin
Egyptistä, Oxyrhynchuksesta, joka oli varhaiskristillisyyden sikäläisiä
keskuspaikkoja (n. 20 penink. etelään Kairosta) kolme kreikankielistä
papyrusta, jotka sisältävät nykyisiin evankeliumeihin kuulumattomia
Jeesuksen sanoja (Logia Jesu) ja katkelmia parista tuntemattomasta
evankeliumista. [Suomentanut Osw. Stenroth ja ilmestyneet teoksessa
Apostolisien isien kirjat. Suom. Teol. Kirj.-Seuran julk. XVII, 1928.]
Tosiasiana voidaan nyt pitää, että tällaiset Jeesuksen sanat, joita on
voinut olla eri laitoksia, arameaksi ja kreikaksi, ja joita apostolien
aikalainen ja sen vuoksi "apostoliseksi isäksi" sanottu, Phrygian
Hierapoliista kotoisin ollut varhaiskristillinen kirjailija Papias
ilmeisesti tahtoo tulkita Herran sanojen selityksillään [julkaistu
suomeksi mainitussa teoksessa], ovat varhaisinta kristillistä
kirjallisuutta ja nimenomaan sitä, joka on ainakin Matteuksen ja
Luukkaan evankeliumien pohjana. Siitä, minkälaisia nämä Jeesuksen sanat
ovat olleet, on parhaana näytteenä Vuorisaarna. Lisäksi on muistettava,
että jo Jeesuksen eläessä sai alkunsa legendatieto hänen ihmetöistään,
joka versoi ja kasvoi kuten aina profeettain ympärille kutoutuva
tarinasto, antaen osuutensa hänen kuvaansa.

Mutta alkukristittyjen rakkaus ei kiintynyt vain Jeesuksen sanoihin,
vaan myös hänen henkilöönsä ja elämäänsä. Luonnollisista,
inhimillisistä syistä täytyi nämäkin tiedot, joiden lähteet
rajoittuivat ajan mukana yhä pienempään piiriin, koota ja merkitä
muistiin. Mainitun Papiaan tiedonannon mukaan eräs Markus niminen
henkilö, joka oli Pietarin seuralainen ja tulkki, kirjoitti Pietarin
kuoltua muistiin sen, mitä tämä oli kertonut Jeesuksen sanoista ja
teoista, kykenemättä kuitenkaan – sanoo Papias – saamaan niitä
oikeaan järjestykseen, hän kun ei ollut itse ollut Jeesuksen
seuralainen. Tämän oli Papias kuullut henkilöltä, joka taas oli saanut
tietonsa "vanhimmilta", so. ensi polven kristityiltä. Markuksen
evankeliumi, joka siis perustuisi enemmän Pietarilta suoraan kuin
logia-kokoelmista saatuihin tietoihin, olisi tämän mukaan syntynyt ehkä
Roomassa Neron vainojen, 64:n jälkeen, mutta ennen vuotta 70,
koska Jerusalemin hävityksestä ei mainita siten kuin se olisi jo
tapahtunut. Tieteellä ei ole ollut syytä epäillä tämän kertomuksen
todenperäisyyttä, vaan on Markuksen evankeliumi kaikesta päättäen
vanhin; aikain kuluessa siihen on tehty muutamia laajennuksia ja
pienempiä muutoksia, jotka tarkoittavat Jeesuksen Messias-tehtävän
korostamista. Markusta arvellaan samaksi nuorukaiseksi, joka oli läsnä
Jeesuksen vangitsemisessa – erääksi Uudessa Testamentissa usein
mainituksi Johannekseksi, joka käytti myös roomalaista Markus-nimeä.
Hänen evankeliuminsa on tarkoitettu pakanakristityille; sen johtavana
aatteena on Jeesuksen henkilön, hänen tekojensa ja "iloisen sanomansa"
esittäminen. Siinä on paljon tapahtumia, mutta vähän puheita, mikä
sekin osoittaa logioilla olleen suhteellisesti pienen osuuden sen
syntyyn. Jeesus on siinä Joosefin ja Marian poika, Johannes Kastajan
opetuslapsi.

Uudessa Testamentissa ensimmäisenä olevan evankeliumin kirjoittajasta,
Matteuksesta, jota kristillinen perinne pitää Jeesuksen ystävänä
Leevi-publikaanina, lausuu mainittu Papias: "Matteus hebreankielellä
kirjoitti sanat (ta logia) ja kukin tulkitsi ne kykynsä mukaan", mikä
kuvaisi paremmin logia-kokoelman kuin hänen kreikankielisen
evankeliuminsa syntymistä. Viimemainittua pidettiinkin 1500-luvulle
saakka käännöksenä Matteuksen alkuperäisesti hebreaksi kirjoittamasta
evankeliumista. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan sen kirjoittaja –
Matteus tai joku muu – on käyttänyt sepittäessään sitä kahta
kreikankielistä päälähdettä: jotakin logiakokoelmaa – ehkä Papiaan
mainitsemaa, minkä kautta kirjoittajaksi on tullut Matteus, – ja
Markuksen evankeliumia. Evankeliumi on kirjoitettu hajaannuksessa
olevia juutalaisia varten, joille tahdotaan todistaa, että Jeesus on
Messias. Hän ei ole nyt Joosefin eikä hänen puolisonsa Marian, vaan
Pyhän Hengen ja puhtaan neidon poika, syntyisin Daavidin suvusta,
Vanhan Testamentin Messias-ennustusten täyttäjä aatteellisessa
merkityksessä, Jumalan valtakunnan perustaja maan päälle. Kirjoittaja
on joko asunut Palestiinassa tai ollut läheisessä kosketuksessa sinne.
Koska Jerusalemin hävitykseen viitataan, se on kirjoitettu 70:n
jälkeen, mutta ennen 100. Jeesuksen Messias-luonne oli siis kehittynyt
nopeasti Markuksen evankeliumin jälkeen.

Painavat syyt osoittavat sitten, lyhyesti sanoen, että kolmannen,
Luukkaan evankeliumin kirjoittaja on tämänniminen apostoli Paavalin
seuralainen, todennäköisesti lääkäri, sama, joka on kirjoittanut
Apostolien teot. Se on sepitetty n. 80 eli mahdollisesti hiukan
aikaisemmin kuin Matteuksen. Alussa hän ilmoittaa "tarkkaan tutkineensa
alusta alkaen kaikki", so. asiat ja lähteet, näitä kuitenkaan
mainitsematta; sisällys osoittaa niiden olleen Markus ja
logia-kirjoitukset. Lisäksi hän on käyttänyt omaa kuulemaansa
legenda-ainesta. Näin on hänen evankeliumistaan tullut johdonmukaisin
ja täydellisin, syntymästä kuolemaan ja ylösnousemukseen johtava,
runollinen ja aatteellinen kertomus. Se esittää Jumalan armahtavana,
rakastavana isänä, ja Jeesuksen erikoisesti köyhien ja halveksittujen
ystävänä, langenneiden nostajana ja sorrettujen auttajana. Se on
osoitettu pakanakristityille. Luukkaan tyylissä tuntuu hiukan
retoriikan vaikutusta, mutta vain niin paljon, että näemme hänen olleen
sivistynyt mies; lisäksi hän on ollut runoilija.

Kaikesta näin kerrotusta selviää, miksi näitä kolmea evankeliumia on
totuttu sanomaan synoptisiksi: ne on sepitetty sekä yhteisten
lähteiden että yhteisen näkemyksen mukaisesti. Niiden keskeinen henkilö
on Jeesus, joka käsitetään Messiaaksi, "Ihmisen pojaksi". Hän on tullut
maailmaan vapahtamaan ihmiskuntaa, kärsinyt asiansa puolesta, kuollut,
noussut ylös, ja mennyt taivaaseen, josta alkukristittyjen mielestä oli
pian palaava pitämään viimeistä tuomiota. Historiallisesti ja
ihmisymmärryksellä harkiten näemme tässä juutalaisen Messias-käsityksen
muuntuneen kristillis-aatteelliseksi ja siihen yhtyneen itämaisia
mielikuvia jumalallisesta uhrautumisesta ja palaamisesta takaisin
kuoleman valtakunnasta. Jeesuksen oman opetuksen keskeisin ilmaus on
Vuorisaarna, joka on yksinomaan siveysoppia, ja joka oli epäilemättä
Jerusalemin alkukristityille pääasia. Tällainen oli näiden kolmen
evankeliumin uskonto: siveysopiltaan korkein ja täydellisin, mihin
ihmiskunta on päässyt, yliluonnollisilta puoliltaan vielä
dogmaattisesti määrittelemätön. Viimemainittu ajatustyö ei sopinutkaan
oppimattomille alkukristityille, vaan se jäi kouluutuneen älyn ja
hurmioituneen näkemyksen – Paavalin – suoritettavaksi.

3

Perinteen mukaan apostoli Paavali kärsi marttyyrikuoleman samalla
kertaa kuin apostoli Pietari – Neron vainon aikana 64. Hän ei siis
tuntenut evankeliumeja, koska näitä ei ollut silloin vielä
kirjoitettukaan, vaan oli saanut tietonsa Jeesuksesta ja tämän opista
muista lähteistä. Hänen kirjeensä eri seurakunnille ovat siis vanhempia
kuin synoptiset evankeliumit, lähinnä logioita vanhinta kristillistä
kirjallisuutta. Näin on apostoli Paavali ensimmäinen todella tunnettu
kristillinen kirjailija.

Hän oli hajaannuksen juutalaisia, Benjaminin suvusta, ja siksi
soveliaasti Saul nimeltään, kotoisin Tarsoksen kaupungista, Kilikiasta.
Seurustellessaan ei-juutalaisten kanssa hän käytti Syriassa yleistä
Paulus-nimeä. Hellenisoituneessa Tarsoksessa, jossa oli kuuluisa
stoalainen yliopisto, hän sai toiseksi äidin- ja luultavasti
varsinaiseksi puhekielekseen kreikan, tutustuen myös hellenistiseen
sivistykseen, sen ulkonaisiin ilmauksiin, filosofiaan ja jonkin verran
runouteenkin, kuten näkyy Apostolien teoista (17, 28), jossa Paavali
siteeraa kotimaakunnastaan kotoisin olleen runoilija Aratoksen sanoja:
"Sillä me olemme myös hänen sukuaan". Hän kuului keskiluokkaan, mutta
oli Rooman kansalainen, mikä oli täällä kaukaisessa maakunnassa samaa
kuin aateluus. Juutalaisten sivistykseen hän perehtyi kodissaan,
Tarsoksen synagogassa ja Jerusalemissa, jossa, "Gamalielin jalkain
juuressa", sai tietopuolisen, farisealaisten luokalle kuuluvan
kasvatuksen. Ammattitaidoksi hänelle oli opetettu teltan teko –
arvattavasti telttakankaiden kutominen. Näin hänestä tuli
farisealainen, so. kiihkeästi kansallistunteinen, juutalaisten
menneisyyteen, lakiin ja ennen kaikkea Messias-ajatukseen
intohimoisesti kiintynyt henki, joka nykyisyyden vastapainoksi ravitsi
sieluaan Deuterojesajan sykähdyttävillä ennustuksilla. Tämän
farisealaisen kansallistunnon lisäksi hän oli myös uskonnollinen
etsijä, joka haki selittämättömän kaipuun tyydytystä ja aluksi
saavuttikin sitä lain tunnontarkalla noudattamisella. Mutta hänen
kirjoituksistaan näemme hänen pian huomanneen, että laki oli vain tie
synnin tuntemiseen, tuottamatta noudattajalleen sitä vanhurskauden
tilaa, joka kangasti Paavalin päämääränä. Tämän vanhurskauden lähde
saattoi juutalaisuuden mukaan olla vain tuleva Messias ja hänen
onnenaikansa. Tälle asteelle voimme päätellä Paavalin päässeen silloin,
kun hän rupesi saamaan farisealaiselta ympäristöltään väritettyjä,
vihamielisiä kuvauksia Jeesuksesta ja hänen opistaan. Kun sitten levisi
tieto, että yhä kasvava lahko palvoi ristiinnaulittua, mutta väitteen
mukaan ylös- ja taivaaseen noussutta Jeesus Nasarealaista juuri sinä
Messiaana, joka oli juutalaisten pyhien kansallis-uskonnollisten
unelmain keskus, voimme ymmärtää tämän tuntuneen nuoresta, kiihkeästä,
ihanteellismielisestä rabbiinista rienaukselta, joka oli kuolemalla
rangaistava. Tämä teki Paavalista kristittyjen vainoajan, so. hänen
vaikuttimensa olivat ilmeisesti mitä jaloimmat. Mutta vaikka hän näin
taistelikin Tooran puolesta, asui hänen sydämessään silti tuo mainittu
etsijän epäilys. Oliko Stefanuksen kuoleman näkeminen lisännyt sitä, ja
sielussa ruvennut kuulumaan kuiskaus: entäpä noilla vainotuilla onkin
hallussaan jotakin arvokkaampaa kuin Toora? Varmana voimme pitää, että
Damaskuksen tien kohtaus on ollut tulos tulisen sielun epäilyksen
tuskasta, etsijän taistelusta, joka on ollut niin voimakas, että se on
purkautunut näyksi, niinkuin järkyttävissä sielunkamppailuissa voi
sattua. Se muutos, mikä Paavalin mielipiteissä nyt tapahtui, oli ollut
jo kauan kypsymässä: hän oli aina uskonut, että tuleva Messias oli
antava hänelle vanhurskauden eli rauhan Jumalassa – salamana hänelle
nyt valkeni, että Jeesus olikin tällainen Messias, vaikka toisella,
aatteellisemmalla tavalla kuin juutalaisuus kuvitteli; Stefanuksen
vakaumus ja kuolonriemu todistivat sen: oli päästävä Jeesus Messiaan
yhteyteen ja etsijän pulma olisi ratkaistu.

Saavutettuaan tämän vakaumuksen: että Jeesus oli Jumalan poika ja
Messias, Paavali filosofisesti kouluutuneena reetorina tahtoi selvittää
itselleen kaikki ne uskonnolliset ongelmat ja johtopäätökset, jotka
tästä perusasiasta seurasivat, ja vietti jonkin aikaa hiljaisuudessa,
"Arabiassa". Lain valmistava merkitys ja samalla riittämättömyys oli
hänelle selvä: sen tehtävänä oli ajaa ihmiset hakemaan Jumalan armoa,
mutta se ei kyennyt antamaan elämää. Tämä saavutetaan uskon kautta:
"Ihminen vanhurskautetaan uskosta ilman lain tekoja" (Room. 3, 28).
Uskon esineenä on oleva Jeesus Kristus, Jumalan poika, joka oli
Messiaana lähetetty lunastamaan meitä lain alla alaikäisinä huokaavia
orjia vapauteen, isän lapsiksi hänen kanssansa. Lunastaminen tapahtui
ristikuoleman kautta. Näin meidän tulee siirtää katseemme laista
Jeesukseen, joka on tullut lain sijaan, ja "pukeutua Kristukseen".

Tähän filosofiaan sisältyy Paavalin sekä mystiikka että uusi
maailmanuskonto: "Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole
orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä kaikki te olette
yksi Kristuksessa Jeesuksessa" (Gal. 3, 28). Jerusalemin seurakunta oli
vielä juutalainen lahko, johon yhtyminen vaati ensin kääntymistä
juutalaisuuteen, mikä oli pakanoille vastenmielistä; Paavalin uskontoon
oli portti avoinna suoraan kaikille, jotka uskoivat Jeesukseen.
Opetuslapsi-apostolien työ tarkoitti etupäässä juutalaisten
käännyttämistä uskomaan, että heidän odotettu Messiaansa olikin jo
tullut; pakanain apostoli, jolle Rooman kansalaisena, sivistyneenä
henkilönä, yleisvaltakunnallinen, kokonaisuutta silmälläpitävä
ajatustapa oli tuttu, kohdisti työnsä suuren valtiomiehen vaistolla
koko silloiseen tunnettuun ihmiskuntaan. Näin hänestä tuli Damaskuksen
näyn herättämänä uuden maailmanuskonnon perustaja.

Paavalin suhteen Jeesukseen määräsi ilmeisesti kokonaan tämä
sielullinen näky, jossa Vapahtaja ilmestyi hänelle henkiolentona; se
oli hänen omakohtainen kokemuksensa Jeesuksesta ja siihen perustui
hänen palava uskonsa ja vakaumuksensa: "lihassa" elänyt opetuslasten
näkemä ja kokema Jeesus oli hänellä toisessa sijassa. Ajan hengessä
asuva syvä syyllisyydentunto – niin on pakko ihmisjärjellä
ajatella – oli kehittänyt ihmiskunnan lapsuudesta saakka eläneen
lepytysuhri-ajatuksen oman syntivelkansa mittaiseksi: käsitykseksi
inhimillisten uhrien riittämättömyydestä ja jumal-uhrin
välttämättömyydestä. Jeesuksen elämän ja opetukset, omat uskonnolliset
toiveensa, näkynsä, aikansa uhrimystiikan – kaikki Paavali eli ja koki
omakohtaisesti sydämessään, päätyen uskoon ja vakaumukseen, jota oli
taistellen nuoruudesta saakka etsinyt. Hän oli luonne, jolle
järkkymätön uskon tila oli henkinen välttämättömyys; saavutettuaan
sen hän saavutti rauhan.

Nyt alkava Paavalin elämän vaihe, hänen lähetysmatkansa, jotka Luukas
on elävästi kuvannut Apostolien teoissa, ja hänen 13 kirjettänsä (vv.
33-64) eri seurakunnille ja henkilöille antavat hänen luonteestansa ja
toiminnastansa kuvan, joka on johdonmukainen tulos siitä, mitä edellä
on sanottu. Voimme todeta, että hän on nyt näissä uusissa
mielipiteissään yhtä täsmällinen ja jyrkkä kuin arvattavasti
aikaisemmin rabbiinilaisissa, puhuen niinkuin se, joka ei teoretisoi,
vaan esittää sisäisen elämän lopullisia kokemuksia; hän on myös kiivas,
jopa fanaattinen, ajaessaan käsityksiään, voimatta sietää muiden
mielipiteitä ja riitautuenkin, jos niin pitkälle jouduttiin. Erikoinen,
syvä, mystillinen vakaumuksen voima, pyhä siveellinen arkuus ja
puhtauden vaatimus, oman heikkouden inhimillinen tunnustaminen, nöyrä
avomielisyys, sisäisen äänen ehdoton johto, puhuu hänen sanoistaan,
jotka hän osaa asettaa vaikuttaviksi, mieleenpainuviksi lauselmiksi tai
väliin ajan tyylistä muistuttavaksi väittelyrivistöksi. Mutta
kiivasluonteisten tunneihmisten tavoin hänellä asuu sydämessään myös
suuri hellyys, puhjeten näkyviin rakkauden alituisena teroittamisena ja
unohtumattoman syvällisenä ja kauniina määritelmänä (I Korintt. 13),
joka kohoaa runouden kirkkaimpien alppihuippujen joukkoon. Ystävyys ja
myötämieli ovat hänelle kallisarvoisia, mikä kauniisti todistaa hänen
inhimillisyydestään. Ja kaiken sisällyksenä ja yläpuolella on lopuksi
juhlallinen katoavaisuuden ja iankaikkisen elämän aate, kaiken
maallisen ollessa vain valmistusta uutta täydellistä olotilaa varten.
Lukiessa Paavalin kirjoituksia kirjallisuutena voi ja täytyy todeta
niiden kumpuavan voimakkaan, hengenelämältään ainoalaatuisen sielun
syvimmistä kammioista, sieltä, jossa uskonnollinen ja runollinen
tunne-elämä syntyy ja josta se toisistaan eroamatta pulppuaa
mystillisenä aatemaailmana.

Tällainen oli, lyhyesti ja puutteellisesti hahmoteltuna, Paavalin
uskonto. Pohjoismaissa, joissa sillä Lutherin selityksien kautta on
vallitseva asema – Suomessa, jossa tapaamme sen mm. herännäisyydestä
–, on erikoinen syy osoittaa Paavalin kirjeille kirjallisuutenakin
huomiota ja merkitä niiden sekä maailmanhistoriallinen että
kauneusarvo. Yhtä tuoreina kuin 2000 vuotta sitten ne puhuvat meille
sydämemme milloinkaan vanhenemattomista, keskeisimmistä kysymyksistä,
opettaen uskoa, toivoa ja rakkautta.

4

Logiat, Paavalin kirjeet ja kolme synoptista evankeliumia ovat siis
vanhinta kristillistä kirjallisuutta. Sen jälkeen seuraa Johanneksen
evankeliumi, joka asettuu siinä määrin Paavalin henkisen Jeesuskuvan ja
juutalaisuudesta riippumattoman maailmankristillisyyden kannalle, että
sen kirjoittajan on täytynyt tuntea hänen kirjeensä. Tämän,
esittämiensä tapahtumien ja niiden järjestyksen, ynnä filosofisen
johdantonsa ja sävynsä vuoksi se ei voi olla apostoli Johanneksen,
Jeesuksen rakkaimman opetuslapsen kirjoittama, jonka sivistysaste oli
tällaiseen saavutukseen riittämätön, vaan on sepittäjä ollut joku
toinen. Evankeliumista itsestään näkyy, että hän on ollut hellenistisen
filosofian hengessä kasvanut, hajaannuksessa elänyt juutalaiskristitty,
joka ei ollut henkilökohtaisesti nähnyt Jeesusta, tuskinpa hänen
opetuslapsiaankaan, mutta joka todennäköisesti oli käynyt Juudassa, –
että hän oli jumaluusoppinut ja näkijä, joka hengen silmillä katsoi
Jeesukseen todeten hänessä jumalallisuuden, stoalaisten mystillisen,
alusta saakka olemassa olleen Sanan, Logoksen, lihaksitulon, jonka
tarkoituksena oli Jumalan pelastusohjelman täyttäminen. Evankeliumi on
kirjoitettu todennäköisesti Ephesoksessa n. 100.

Näin nimetyt kirjoitukset siis muodostavat Uuden Testamentin pohjan;
niitä nuorempiin, jotka nekin periytyvät ensimmäisen vuosisadan lopulta
ja joista kuvastuvat kristinopin jatkuvan kehityksen eri pyrkimykset ja
puolet, aikakauden taipumus allegorisiin selityksiin (Hebrealaiskirje)
ja apokalyptisiin näkyihin (Johanneksen ilmestys), emme voi tässä
syventyä. Huomautamme vain lopuksi, kuinka evankeliumit ovat puhtaasti
kirjallisuutena, runoutena, tuoneet ihmiskunnan mielikuvitukseen
kauneusaarteen, jonka merkitys on ollut aivan laskematon.
Jeesuksen elämä ja persoonallisuus, hänen sanansa ja varsinkin
vertauksensa, aurinkoinen vaelluksensa, synkkä kuolemansa ja kirkas
ylösnousemuksensa, ovat tulleet taiteellisen mielikuvituksen
keskeiseksi aiheeksi, jonka ylimaallinen, lempeä loiste hurmaa sydämet
aina uutena auringonnousuna. Samoin kuin Vanhasta voimme Uudestakin
Testamentista todeta, että juutalaisten profeettain hengen sanoma on
saanut siinä jälleen, pulputessaan mystillisen innoituksen lähteestä,
sisällyksen ja asun, joka on totuudessaan ja koruttomassa kauneudessaan
ainoalaatuista ja ylintä.

5

On muistettava, etteivät edellä kosketellut kirjoitukset suinkaan
olleet ainoita, joita logia-asteen, Paavalin kirjeiden ja evankeliumien
aikana ja jälkeen kristittyjen keskuudessa syntyi, vaan että niiden
rinnalla versoi paljon enemmän tai vähemmän samanlaatuista. Lähinnä
Uutta Testamenttia ovat ns. Apostolisten isäin kirjoitukset, joilla
yleisesti sanoen tarkoitetaan evankeliumien henkeä noudattavia, vuoteen
140 mennessä ilmestyneitä kristillisiä kirjoitelmia. Esimerkkeinä
niistä mainittakoon aikaisemmin kosketeltu Papiaan kirjoitus, neljännen
"paavin", Clemens Roomalaisen Kirje korinttilaisille, hänen Toinen
kirjeensä korinttilaisille l. jumalanpalvelusohjeensa, 1883 löydetty
Didakhe eli kahdentoista apostolin opetukset, Barnabaan kirje,
Ignatiuksen ja Polykarpoksen kirjeet, ja Hermas nimisen kirjoittajan
Paimen, joka valaisee Rooman kristittyjen asemaa n. 130-150. [Kaikki
julkaistu suomeksi ennen mainitussa Apostolisten isien kirjat nimisessä
teoksessa.] Tämän ryhmän ulkopuolelta voidaan mainita lukuisat
tuntemattomien kirjailijain evankeliumit ja "teot", ja toisen
vuosisadan kuluessa ilmestyvät väittelevät tai filosofiset kirjailijat,
huomattavimpana Justinus Marttyyri (n. 100-165), alkuaan pakanallinen
filosofi, joka käytteli retoriikan aseita uuden vakaumuksensa
puolustamiseksi, ja jonka teokset (Dialogi ja Apologia) ovat parhaita
lähteitä kristinuskon aseman selvittämiseksi 2:lla vuosisadalla. Hänen
kohdallaan haihtuu siihen saakka historialliselta kannalta vallinnut
hämäryys ia varsinainen selkeä kirkkohistoria alkaa. Jo siitä asti, kun
evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä ym. ylösrakentavia kirjoituksia
seurakunnille luettiin, heräsi varsinkin gnostilaisen mystiikan
aiheuttaman hämäryyden johdosta halu saada tarkoin määrätyksi, mitkä
kirjoitukset olivat, niinkuin alkukristityt uskoivat, jumalallisen
hengen innoittamia, mitkä ihmisten omia tuotteita. Mallina ja
kehoittajana tässä oli tietenkin Vanha Testamentti, laki, kaanon, jonka
suljettuun piiriin ei mikään epäilyttävä kirjoitus voinut tunkeutua.
Tätä selvittelyä kesti niin kauan, että vasta piispa Damasuksen 382
Roomassa pitämä synodi vahvisti Uuden Testamentin nykyiselleen.

Säilyneistä käsikirjoituksista ovat vanhimmat ja huomattavimmat:

(1) Codex Vaticanus, 4:nneltä vuosisadalta, sisältänyt alkuaan koko
Raamatun, mutta nyt U.T. vaillinainen. Tietoja siitä, miten se on
Vatikaanin kirjastoon tullut, ei ole säilynyt; ensi kerran se esiintyy
v:n 1481:n luettelossa.

(2) Codex Sinaiticus; löydettiin 1844 P. Katariinan luostarista,
Sinailta, ja on nyt Pietarissa. Sisältänyt alkuaan koko Raamatun, mutta
V.T. nyt vaillinainen. On olemassa merkkejä siitä, että sama kirjuri on
kirjoittanut näitä molempia. Peräisin 4:nneltä vuosisadalta,
todennäköisesti Aleksandriasta.

(3) Codex Alexandrinus, 5:nneltä vuosisadalta. Konstantinopolin
patriarkka Kyrillos, joka todennäköisesti oli tuonut sen edellisestä
virkapaikastaan, Aleksandriasta, lahjoitti sen 1621 Englannin Kaarle
I:lle. Alkuaan täydellinen, nyt paikoin turmeltunut. Lontoossa, Br.
Museumin kirjastossa. Kreikkalainen Uusi Testamentti painettiin 1514.

6

Edellisessä kappaleessa lyhyesti mainitut "teot" ovat Apostolien
tekojen kaltaisia, todennäköisesti suurimmaksi osaksi kuviteltuja
kertomuksia eri apostolien lähetysmatkoista, joista kuten tunnettua
emme tiedä mitään. Niiden sisällykseen on vaikuttanut aikakauden
pakanallinen seikkailuromaani ja muotoon retoriikka. Ne sisältävät
myös rakkausaiheen, mutta käsitettynä kristillisen askeesin,
pidättyväisyyden ja puhtauden kannalta. Niitä on pidettävä kristillisen
romaanin alkumuotona, jonka syntymäseutu siis on Syria ja Vähä-Aasia.
Kuuluisin näistä kristillisistä varhaisromaaneista on Paavalin ja
Theklan teot (Acta Pauli et Theclae). Sen mukaan Thekla oli ylhäisten
vanhempain tytär Ikoniumista, saaden opettajakseen itse apostoli
Paavalin. Kun hän 17-vuotiaana rikkoi kihlauksensa, syyttivät omaiset
häntä siitä, että hän oli kristitty. Ristinkuva kädessään Thekla nousi
roviolle, mutta liekit väistyivät hänen tieltänsä. Antiokiassa hänet
heitettiin petojen eteen, sidottiin villin härän sarviin ja syöstiin
käärmeiden kuoppaan, mutta hän pelastui kaikista näistä vaaroista.
Palattuaan Ikoniumiin hän rupesi elämään erakkona, tullen kuuluksi
pyhyydestään ja ihmeistään. Tämä Paavalin ihannoimiseksi kirjoitettu
kertomus periytyy n. 180:n paikkeilta. Tertullianus kertoo, että sen
kirjoittaja, joku presbyteri, erotettiin virastaan siksi, että oli
antanut siinä naisen esiintyä opettajana ja kastaa itsensä, mikä soti
kirkollista järjestystä vastaan.

Theklan historiasta kuultaa läpi tämän ajan toinen suosittu
kirjallisuuden muoto: marttyyrien elämäkerrat. Vainojen aikana tuli
luonnollisista syistä tavaksi, että uskonsa puolesta henkensä
menettäneiden, loppuun saakka lujina pysyneiden "todistajain" elämä ja
kuolema kerrottiin suullisesti tai kirjallisesti seurakuntalaisille.
Näin syntyi vähitellen marttyyrien elämäkertoja, jotka pian saivat ajan
yleisen tyylin, retoriikan, leiman, so. puolustuspuheet esim.
laajenivat laajoiksi esityksiksi kristinuskon puolesta pakanain
syytöksiä vastaan. Eri paikkakunnilla ja eri päivillä oli omat
marttyyrinsa. Vanhin tunnettu marttyyrikertomus on Smyrnan seurakunnan
Philomelionin seurakunnalle lähettämä kuvaus piispa Polykarpoksen
kuolemasta 155. [Julkaistu suomeksi J. Kauppalan teoksessa Marttyyrien
historia, WSOY, 1925.] Marttyyrikirjallisuus paisui laajaksi, sisältäen
sekä yleisiä että paikallisia martyriologioja. Vanhimmat tunnetut
periytyvät 9:nneltä vuosisadalta.

Marttyyrien elämäkerrat ja kärsimyshistoriat kuuluivat vielä laajempaan
samanlaatuiseen kirjallisuuteen: pyhimysten elämäkertoihin, joita oli
alkanut syntyä samanaikaisesti. Vanhin säilynyt on Aleksandrian
kuuluisan piispan Athanasiuksen (293-373) kirjoittama oman aikalaisensa
ja ystävänsä, länsimaiden ensimmäisen munkin kuvaus Pyhän Antoniuksen
elämä. Helenopoliin piispa, galatalainen Palladios, julkaisi viidennen
vuosisadan alussa kokoelman erakkojen elämäkertoja nimeltä Lausiakon,
jonka Rufinus Tyrannius käänsi latinaksi ja sisällytti Historia
Lausiacan nimellä 33 munkkikuvausta käsittävään teokseensa Historia
Eremitica. Tämän kautta se tuli tunnetuksi keskiajalla, ollen silloin
hurskaiden mielilukemista. Raamatun kääntäjä latinaksi, munkki
Hieronymus (n. 340-420), kirjoitti kolme tällaista erakkokuvausta:
Paulus Erakon, Munkki Malkhuksen ja Pyhän Hilarionin elämäkerrat.
Egyptin Thebestä kotoisin ollut nuori Paulus – kerrotaan
ensinmainitussa – pakeni erakoksi erämaahan, viettäen siellä
täydellisessä yksinäisyydessä lähes vuosisadan. Toinen erakko,
Athanasiuksen kuvaama Pyhä Antonius, sai silloin unessa ilmoituksen,
että erämaassa asui vielä pyhempi mies kuin hän, ja lähti tietenkin
heti etsimään tätä ihmeolentoa. Matkalla hän sai kokea monenlaisia
seikkailuja, tavaten mm. satyyrin ja kentaurin, kunnes löysi Pauluksen.
Vanhukset asuivat nyt yhdessä, ja korppi toi heille ruokaa. Pauluksen
kuoltua Antonius hautasi hänet kahden leijonan avulla. Tämä lyhyt
selostus antaa viittauksen alan laadusta.

7

Lyhyesti on nyt käsiteltävä eräs varhaiskristillisen kirjallisuuden
laji, joka on alusta saakka ollut mitä tärkein kristilliselle
hengenelämälle: hymnirunous. Juutalaiskristityt lauloivat
jumalanpalveluksissaan vanhaan tapaan psalmeja, jotka arameaksi ja
kreikaksi käännettyinä säilyttivät heidän uskonnollisissa menoissaan
valtasijan. Niiden rinnalla oli käytännössä hymnejä, jotka yleensä
olivat samanlaatuisia kuin psalmit. Paavali siteeraa niitä neljässä
kohdassa kirjeissään; muutamassa on sekä rytmi että loppusointu. Philon
Juutalainen, joka eli ensimmäisellä vuosisadalla, kertoo teoksessaan
Mietiskelevästä elämästä (De vita contemplativa), että Palestiinan
esseniläisiä vastaava aleksandrialainen therapeutien uskonnollinen
lahko sepitti hymnejä juhliansa varten; niissä käytettiin erilaisia
runomittoja, ja seurakunta yhtyi laulamaan loppukertoa. Plinius
nuoremman kirjeestä Trajanukselle tiedämme Bithynian kristittyjen
laulaneen hymnejä; muista lähteistä tunnetaan antifonisen (kahden
kuoron) vuorolaulun ensiksi tulleen käytäntöön Antiokian kirkossa ja
sieltä levinneen muualle.

Hymnirunous kehittyi erikoisesti syrialaisen kirkon keskuudessa: n. 200
eli Edessassa gnostilainen filosofi Bardenios, joka samoin kuin hänen
poikansa Harmonios, runoili hymnejä ja sävelsi ne, saavuttaen siten
paljon kannattajia. Kun ne olivat gnostilaisia, eivät kristityt voineet
niitä käyttää, mutta niistä sai Ephraim Syrialainen (306-373)
runollisen herätyksen, sepittäen niiden säveliin uudet sanat. Tämä
kirjailija, jota on sanottu "syrialaisen kirjallisuuden klassikoksi",
on huomattava hengellinen runoilija; hänen käyttämänsä kieli, syria,
oli aramean kehittymä, koko Syrian ja Mesopotamian tämänaikainen
valtakieli. Syrialaisten hymnien runomitta perustui korkoon ja tavujen
lukuun; loppusointu esiintyi joskus; kreikaksi käännettäessä tämä
rakenne siirtyi mukana, syrjäyttäen antiikin muodon.

Vaikka alkuperäinenkin kreikankielinen hymnirunous kukoisti – sen
kuuluisimpia nimiä ovat piispat Methodius (k. n. 311) ja Synesius
(n. 400) sekä Gregorius Nazianzilainen (330-390), jotka ovat
muillakin aloilla huomattavia kristillisiä kirjailijoita – voidaan
kuitenkin sanoa itämaisen kirkon noudattaneen tässä suhteessa enemmän
hebrealais-syrialaista kuin kreikkalais-klassillista suuntaa. Alan
jatkovaiheet kuuluvat jo bysanttilaisen kirjallisuuden historiaan.
Länsimainen hymnirunous on saanut herätteensä idästä sen kautta, että
Pictaviumin (Poitiers'n) piispa Hilarius (n. 300-367), "lännen
Athanasius", karkoitettiin areiolaisuuden vastustajana 356 Phrygiaan,
jossa ja muualla Vähässä-Aasiassa viipyi n. 361:een saakka.
Taistellessaan areiolaisia vastaan hän ehti siellä tutustua
kreikkalaiseen virsirunouteen, ruveten itse sepittämään vastaavia
latinankielisiä, kuten Hieronymus ja Sevillan piispa Isidorus kertovat;
niitä käytettiin todistettavasti vielä 7:nnellä vuosisadalla, mutta
ainoatakaan, joka varmasti tiedettäisiin Hilariuksen sepittämäksi, ei
ole nykyaikaan saakka säilynyt, lukuunottamatta paria ei-liturgista
katkelmaa. Hänen nimensä on tuttu virsikirjassamme olevasta Hilariuksen
kiitosvirrestä, jonka pohja voi olla hänen kreikasta kääntämänsä.
Länsimaisen virsirunouden varsinaisen perustajan asemaan joutuu täten
Milanon piispa Ambrosius (n. 340-397), joka ymmärtäen Hilariuksen
yrityksen merkityksen sepitti useita hymnejä, osoittaen niissä
huomattavaa runollista kykyä. Kun areiolaiset – kertoo Augustinus
Tunnustuksissaan – vaativat pääsiäisviikolla 385 yhtä Milanon kirkkoa
itselleen, istui Ambrosius siellä seurakuntineen kaksi päivää ja yötä
estääkseen anastuksen: pysyäkseen hereillä kansa lauloi Ambrosiuksen
hymnejä. Hänen nimessään kulkevista hymneistä – virsistä – tiedetään
seuraavat neljä hänen sepittämikseen: Deus creator omnium (Jumala
kaiken luoja), Aeterne rerum conditor (Kaiken ikuinen perustaja), Jam
surgit hora tertia (Jo nousee kolmas hetki) ja Veni redemptor gentium
(Tule kansain vapahtaja) jotavastoin ns. Ambrosiuksen kiitosvirsi Te
Deum laudamus (Sinua, Jumala, me kiitämme, suom. vk. 331) luetaan hänen
omakseen vain hurskaan legendan perusteella. Näistä on esim. Aeterne
rerum conditor aamuvirsi, jossa ensin käännytään kaiken ikuisen
perustajan puoleen ja sitten kuvataan, kuinka kukko huutaa päivän
tulleeksi, herättäen aamutähden ja ihmiset, ajaen pimeydentöiden
tekijät piiloihinsa, ja antaen toivoa, sairaille lievitystä ja
langenneille uskoa. Loppusäkeissä taas käännytään Jumalan puoleen ja
pyydetään, että Hän loistaisi valona sydämiimme ja poistaisi sieltä
hengen yön; "Sinua ylistäköön äänemme ensiksi, Sinulle osoitettakoon
tämä aamukiitoksemme":

    Tu, lux, refulge sensibus
    Mentisque somnum discute,
    Te nostra vox primum sonet,
    Et ora solvamus tibi.

Ambrosiuksen runomitta on neljä jambia (dimetri); loppusointua ei ole;
säkeistössä on aina neljä säettä. Hän noudattaa vielä klassillisen
runouden sääntöjä, mutta yksinkertainen jambitahti antaa hänen
runoilleen kansanomaista sävyä.

Milanon kirkoista rupesi hymnien käyttö leviämään, aiheuttaen hersyvää
hymni- ja rituaalista runoutta. Huomattava hymnirunoilija oli
espanjalainen Aurelius Clemens Prudentius (n. 348-410), jonka teos
Päivälaulujen kirja (Kathemerinon) sisältää seuraavat 12 hymniä: Kukon
laulaessa, Aamulaulun, Aterialle ruvetessa ja pöydästä noustessa, Valon
syttyessä, Maatamennessä, kaksi Paastolaulua, Laulun joka hetkeä
varten, Hautaus-, Joulu- ja Itämaan tietäjien laulun, edes nimillä
osoittaaksemme niiden aihepiiriä ja elämän menoon mukautuvaa laatua. Yö
on synnin yön, päivä Jumalan armon vertauskuva; kukolla on sama
Pietarin historiasta periytynyt varoittajan tehtävä kuin Ambrosiuksen
hymnissä. Suomalaisen Virsikirjan n:o 207: "Jo vaietkoon valitusäänet"
(Iam maesta quiesce querela) on ote Prudentiuksen Hautauslaulusta.
Keskiajan kynnyksellä aloitteleva latinalaiskristillinen runous sai
Prudentiuksesta lahjakkaan edustajan, kuten tulemme seuraavasta
näkemään.

Hymnirunouden rinnalla ansaitsevat huomiota ne eepillisen runouden
yritykset, joilla varhaiskristillinen kulttuuri koetti hälventää
pakanallisen kirjallisuuden lumoa. N. 330 eli Espanjassa ylhäissukuinen
presbyteri Gaius Vettius Aquilinus Juvencus, joka mainittuna vuonna
julkaisi kuusimittaisen Evankeliumirunoelman (Libri evangeliorum IV),
yhteensä n. 3000 säettä. Tämä ensimmäinen kristillinen eepos, jonka
sisällyksenä on etupäässä Matteus ja ulkoisena mallina tekijän hyvin
tuntema Vergilius, alkaa pakanallisten eeposten tyyliin Pyhälle
Hengelle osoitetulla rukouksella, pyytäen häneltä runollista
innoitusta. Tekijä uskoo, että Vapahtajan historia ja kristinuskon
syvät totuudet toki ovat ylevämpiä epiikan aiheita kuin pakanallisten
sankarien keksityt seikkailut. Puuttumatta tähän laajakantoiseen
kysymykseen yhdymme vain paavi Gelasiuksen viisaaseen lausuntoon: "Item
Juvenci nihilominus laboriosum opus non spernimus, sed miramur –
älkäämme halveksiko Juvencuksenkaan ahkeruutta vaatinutta työtä, vaan
ihmetelkäämme sitä".

Latinankielisen kirjallisuuden historia luettelee Juvencuksen jälkeen
useita nimiä, jotka sepittivät Raamatun-aiheisia kertovia ja opettavia
runoelmia. Heidän työllään on merkitystä etupäässä sikäli, että
se oli esimerkkinä ja innostajana barbaarirunoilijoille, joiden
Raamatun-aiheinen runous on keskiajan alussa kirjallisuuden
erikoispiirteenä. Epiikankin alalla kohoaa huomattavalle arvosijalle
mainittu Prudentius, jonka teos Voitonseppeleitä (Peristephanon)
sisältää 12 laajaa marttyyrien ja 2 apostolien (Pietarin ja Paavalin)
ylistystä, legendaa, joiden kertova luonne on joskus ballaadin
sävyinen. Näillä Laurentiuksesta, Eulaliasta, Agneksesta ym.
kertovilla, eri runomittoihin sepitetyillä sujuvilla runoelmilla on
ollut merkitystä keskiajan runoudelle.

8

Aikaisemmin olemme sivumennen maininneet Justinus Marttyyrin ja hänen
teoksensa. Tällainen apologeettinen, puolustava, kirjallisuus on
varhaiskristillisen aikakauden erikoispiirre.

N. 178 kirjoitti eräs Celsus, josta ei tiedetä muuta kuin mitä on
voitu päätellä hänen omasta kirjastaan ja kirkkoisä Origeneen
vastauksesta siihen, teoksen Tosi sana (Alethes Logos), jossa hän
ankarasti hyökkäsi kristinuskoa vastaan. Celsus on ollut Lukianoksen
ystävä, sivistynyt maailmanmies, jolla ei oikeastaan ole ollut muuta
uskontoa kuin luottamus Rooman vallan pysyväisyyteen; hän on
todennäköisesti ollut aleksandrialainen, tuntenut idän juutalaisuuden,
useita Vanhan Testamentin kirjoja, synoptiset evankeliumit,
paavalilaisen ajatustavan, ja koko silloisen kristillisyyden, sen
sisäiset olot ja riidat.

Selostettuaan ensin juutalaisten väitteet kristittyjä vastaan Celsus
huomauttaa molempien olevan yhtä naurettavia: edelliset odottavat
taivaallisen vapahtajan tuloa, jälkimmäiset sanovat hänen jo tulleen.
Ajatus Jumalan lihaksitulosta on mahdoton, ja miksi olisi ihmisillä
yksin muiden luotujen rinnalla tällainen etuoikeus? Ja miksi olisi
Jumala valinnut juuri juutalaiset? Kristinoppi on heikkoa filosofiaa,
joka ei perustu todelliseen historiaan; sitä ei voi kunnioittaa, eikä
sen opettajilla, kutojilla ja kengänpaikkaajilla, voi olla mitään
sanomista sivistyneille. Kääntyäkseen siihen pitää olla tietämätön ja
lapsellisen arka; se kokoaa kannattajikseen vain orjia, lapsia, naisia,
laiskureita ja rikollisia; Jeesus oli muka lähetetty syntisiä
pelastamaan, mutta – sanoo Celsus – hän ei välitä ihmisestä, joka on
kehdosta hautaan kulkenut oikeata tietä. Kristityt ovat epälojaaleja
valtiota kohtaan ja jokainen kirkko on laiton yhdyskunta. Miksi eivät
kristityt voi alistua suurten filosofien oppeihin ja poliittisten
auktoriteettien ohjeisiin?

Kolmannella vuosisadalla kirjoitti Plotinoksen oppilas,
uusplatonilainen historioitsija ja reetori Porphyrios (n. 233-304)
teoksen Kristittyjä vastaan (Kata Khristianon). Hän oli filosofiansa
ohella syvästi uskonnollinen luonne, jonka päämääränä oli Jumalan
todellinen tunteminen. Hänen uskonnonfilosofiansa ja kristinuskon
ristiriita on ratkaisematta vielä tänä päivänä. Osoituksena siitä,
kuinka tarkka Raamatun tutkija hän oli, mainittakoon hänen todenneen,
että Danielin kirja on kirjoitettu Antiokhos Epiphaneen aikana.

Kun hyökätessä kristinuskoa vastaan vähitellen siirryttiin pois
sivistymättömän rahvaan taikauskoisen syyttelyn asteelta filosofian
piiriin, pakotti se kristityt apologeetit kohoamaan samalle tasolle,
so. rakentamaan oman uskonnonfilosofiansa. Justinus Marttyyri oli jo
korkeamman luokan apologeetti, mutta kristillisen filosofian
varsinainen aloittaja on Clemens Aleksandrialainen (n. 150-220,)
pakanavanhempien poika Ateenasta, antiikin sivistyksen ja kristillisen
ajattelun hieno, sopusointuinen edustaja, Aleksandrian katekeettikoulun
ensimmäisen kristillisen yliopiston, johtaja. Janoten tunne-elämänsä
tyydytyksen ohella myös järjen tyydytystä, tietoa, hän palasi Platonin
filosofiaan ja muunsi sen kristinuskon valossa korkeimmaksi
mahdolliseksi tiedoksi Jumalasta, olemassaolosta ja hyvästä tahdosta.

Hänen oppilaansa oli kuuluisa Origenes (n. 185-254), marttyyri-isän
poika, opettajansa jälkeen kauan katekeettikoulun johtaja, uupumaton
tutkija, joka silpoi itsensä vapautuakseen seksuaalisista ajatuksista
ja voidakseen opettaa myös naisia. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli
harvinaisen laaja, käsittäen mm. Raamatun tekstikritiikin sikäli täysin
uudenaikaisessa mielessä, että hän koetti päästä selville ehdottomasti
oikeasta alkuperäisestä sanamuodosta, laajat Raamatun selitykset,
ja perinpohjaisen filosofis-dogmaattisen esityksen (Peri arkhon),
joka oli koko vanhan kirkon aikana ainoa järjestelmällinen
yleiskatsaus kristilliseen maailmankatsomukseen, ja jossa hän, kuten
kirjoituksissaan yleensäkin, oli saattavinaan antiikin ja kristinuskon
sopusointuun. Oleskellessaan Palestiinassa, Caesareassa, jonne 230 oli
muuttanut, hän kirjoitti apologeettisen teoksen Kahdeksan kirjaa (Kata
Kelson), jossa polemisoi Celsuksen Tosi sanaa vastaan; kun hän siteeraa
Celsuksen melkein koko teoksen, jonka kristityt valtaan päästyään
juhlallisesti polttivat, on sen sisällyksestä täten saatu tarkka tieto.
Origeneen kirja on ensiluokkainen lähde tutkittaessa kristillistä
ajatustapaa ja kristittyjen oloja kolmannen vuosisadan alkupuolella.
Jälkimaailma on todennut, että Origeneen ja Celsuksen filosofiset ja
teologiset peruskäsitteet ovat usein hyvin lähellä toisiansa, vaikka
Origenes itse ei ole ollut siitä tietoinen. Hänen puolustuksensa on
vakuuttavinta silloin, kun hän todistukseksi kristinuskon totuudesta
vetoaa sen ihmistä uudistavaan voimaan, ja heikointa silloin, kun hän
spekulatiivisesti konstruoi sitä voidakseen kumota vastustajansa
väitteet.

Porphyrioksen vakavaa teosta vastaan kirjoitettiin neljä puolustusta,
mutta ne ovat hävinneet. Yhden niistä sepitti Caesarean piispa
Eusebios (n. 260-340), Origeneen uskollinen ystävä, kun tämä vanhalla
iällä joutui opillisista syistä kristiveljiensä vainon alaiseksi. Hänen
laajasta tuotannostaan on tärkeimpänä mainittava Kirkkohistoria (324),
josta hän on saanut "kirkkohistorian isän" kunnianimen. Syyt, joiden
vuoksi hän ryhtyi tähän työhön, olivat sekä historiallisia että
apologeettisia. Eusebios uskoi elävänsä uuden ajan kynnyksellä ja
tahtoi tulevaisuuden hyödyksi merkitä muistiin ne suuret tapahtumat,
joiden todistajia ensimmäiset kristityt sukupolvet olivat olleet. Mutta
samalla hän tahtoi osoittaa koko maailmalle, kuinka kristinuskon
historia todistaa sen jumalallisen alkuperän ja suuruuden. Kun hän
todellisen historioitsijan vaistolla aina pyrkii esittämään
pohjimmaiset lähteet ja muodostamaan käsityksensä vain niiden
perusteella, oli tuloksena arvoltaan ensiluokkainen teos.

Hellenistisen filosofian ahjosta, Aleksandriasta, jossa itä ja länsi
kohtasivat toisensa ja tarjoilivat toisilleen aatteitansa, oli näin
tullut myös kristillisen filosofian keskus. Kristittyjen
katekeettikoulu oli Museionin mallinen laitos, jossa hellenistinen ja
kristillinen filosofia väkisinkin sulautui yhteen Origeneen edustamaksi
järjestelmäksi. Ne omituiset, fanaattiset uskonriidat, joita näinä
vuosisatoina raivosi, juontavat yleensä lähtönsä Aleksandriasta, siellä
syntyneistä opin vivahduksista, ja rajoittuvat etupäässä kreikkalaiseen
maailmaan, jossa filosofia oli vanhastaan viihtynyt. Länsi, josta nyt
kreikkalaisuus oli peräytymässä, jäi yleensä näiden hienovivahteisten
erimielisyyksien ulkopuolelle, kohdistaen Rooman perillisenä huomionsa
ulkonaiseen, hallinnolliseen järjestäytymiseen, ja suhtautuen
hylkäävästi koko tähän kreikkalaishenkisyyteen, joka aiheutti
kristittyjen keskuudessa niin paljon hajaannusta.

Varhaisin latinankielinen apologeetti on Marcus Minucius Felix, jonka
elämän ajankohdasta ja vaiheista ei tiedetä mitään. Hänen teoksensa
Octavius on pakanan ja kristityn keskustelu, sommiteltu Ciceron
tyyliin, ja kuvastaen roomalaisten asiallisuutta ja tervettä järkeä.
Minuciuksen merkitys on ollut vähäpätöinen, mutta sitä tärkeämmän sijan
on saavuttanut latinankielinen apologeetti, Augustinuksen jälkeen
huomattavin lännen vanhan kirkon kirjailija, Q. Septimius Florens
Tertullianus (n. 155-222). Hän oli sadanpäämiehen poika Karthagosta,
monipuolisen kasvatuksen saanut asianajaja, jolla oli etevän lakimiehen
maine. Tämä oli hänen voimansa, kun hän käännyttyään kristinuskoon
tahtoi johtaa sen vastustajien väitteet in absurdum, mahdottomuuteen,
mutta myös hänen heikkoutensa, se kun sai hänet turvautumaan
kristinuskon puolustuksessa asianajajain sofistisiin temppuihin.
Perehdyttyään laajalla matkalla idän kristinoppiin hän asettui
Karthagoon ja aloitti, käyttäen melkein yksinomaan latinaa, teologisen
kirjailijatoiminnan, jolla lyhyesti sanottuna tuli länsimaisen
katolisuuden perustajaksi, lopullisesti tehden latinan sen kieleksi ja
osoittaen sille sen oman opillisen suunnan. Lakimies kun oli, hän
käsitti maailman oikeuslaitokseksi, jossa lakina oli dogmatiikka,
tuomarina Jumala, syytettynä ihmisparka ja puolustusasianajajina Jeesus
ja kirkko. Fanaattisesti vihaten filosofiaa, joka vaati kaikesta
järjellisiä selityksiä, hän viskasi vasten sen kasvoja kuuluisan
tunnuslauseensa: credo quia absurdum – "uskon juuri siksi, että tiedän
sen olevan järjetöntä". Tämä intohimoinen, särmikäs, kirjoituksissaan
kansanomainen mies oli toista tyyppiä kuin antiikin kulttuurin hyviä
puolia rakastavat kaunohenkiset aleksandrialaiset. Hänen
kirjoituksestaan teattereja vastaan (De spectaculis) on aikaisemmin
mainittu. Keskiajan kirkon viha tiedettä vastaan, sen askeesia suosiva
luonne ja "obskurantismi" yleensä periytyi melkoisessa määrässä juuri
Tertullianuksen kirjoituksista.

9

Länsi ei kuitenkaan jäänyt kokonaan Tertullianuksen lainopillisen
jumaluusopin varaan, vaan kehitti sen rinnalla myös oman henkensä
mukaisen tieteen, pysyen yleensä selvemmillä, todellisemmilla vesillä
kuin mystiikkaa rakastava hellenistinen kristillisyys. Perustava
persoonallisuus on tässä suhteessa monesti aikaisemmin näkyviin
vilahtanut Raamatun latinaksi kääntäjä, munkki Eusebius Sophronius
Hieronymus (n. 340-420).

Hän oli syntyisin Stridon kaupungista, Dalmatian ja Pannonian rajalta,
oikeaoppisista (ei-areiolaisista), varakkaista vanhemmista, sai hyvän
kasvatuksen, jota täydensi Roomassa reetori Aelius Donatuksen,
keskiaikana käytetyn latinan kieliopin, Ars grammatican, tekijän
johdolla, perehtyen filosofiaan, retoriikkaan ja lakitieteeseen.
Oleskeltuaan mm. Galliassa hän lähti 373 matkoille itämaille, sairastui
Antiokiassa, sai uskonnollisen herätyksen, ja luopui tämän johdosta
suurimmasta maallisesta rakkaudestaan: pakanallisista runoilijoista:
"Daavid oli tämän jälkeen oleva hänen Simonideensa, Pindaroksensa ja
Alkaioksensa, hänen Flaccuksensa, Catulluksensa ja Severuksensa".
Oltuaan 6 vuotta erakkona Antiokian läheisyydessä, jolloin uupumatta
opiskeli ja kirjoitti (mm. aikaisemmin mainitun Paulus-erakon
kuvauksen), hän vihitytti itsensä presbyteriksi (379), otti kiihkeästi
osaa Antiokian uskonnollisiin riitoihin, tuli 382 paavi Damasuksen
sihteeriksi, ja joutui näin kääntämään Raamatun latinaksi. Tällä välin
hän ehti toimia innokkaasti luostariaatteen hyväksi, sai Rooman
ylhäisön naisista paljon suosijoita, joille mm. opetti hebreaa, ja
joutui näin varsinaisen papiston vihoihin. Damasuksen kuoltua 384 hän
lähti Roomasta, asettuen lopullisesti Bethlehemiin, jonne hänen rikas
suosijattarensa Paula rakensi kolme nunna- ja yhden munkkiluostarin.
Täällä Hieronymus, joka tiedemiehenä kaikkialla piti silmänsä auki,
käänsi juutalaisten oppineiden avulla Vanhan Testamentin suoraan
hebreasta, ja oli muillakin aloilla erittäin tuottelias. Paitsi kahta
ennen mainittua erakkokuvausta (Vita Hilarionis ja Vita Malchi),
Raamatun selityskirjoituksia ym., hän sepitti laajan teoksen
Kuuluisista miehistä eli kirkollisista kirjailijoista (De viris
illustribus sive de scriptoribus ecclesiasticis), joka on elämäkertoina
kerrottu kristillisen kirjallisuuden historia. Sekauduttuaan
tavallisella kiihkollaan pelagiolaisriitaan hän sai vanhoilla
päivillään kaksi vuotta piileskellä vihollisiaan; hän kuoli
Bethlehemissä.

Hieronymus on saanut "pyhän" nimen ilmeisesti enemmän kirkolle
tekemiensä palvelusten kuin hurskautensa vuoksi. Hän on tyypillinen
aikansa kuva: hengen ja lihan alituinen taistelukenttä, jossa voitto
vaihtelee kahtaalle. Mutta siinä ohella hänen tieteellinen vaistonsa
teki hänestä Raamatun filologian syvällisen tuntijan, ja sen
arkeologian uranuurtajan, joka vieroen hellenistisen tieteen
vertauskuvallisia selitystapoja tahtoi pysytellä tosiasiain pohjalla.
Ja sikäli Hieronymus on länsimaisen kristillisen tieteen perustavia
nimiä.

Hieronymus herättää kiinnostustamme etupäässä ristiriitaisen aikansa
tunnuksena, josta sen eriskummalliset hengen pyrkimykset tyypillisesti
kuvastuvat. Hänen nuorempi aikalaisensa, toinen länsimaisesti
ajatteleva henki, Augustinus (354-430), johdattaa sen sijaan
mieleemme nykyajan ihmisen, joka sydämensä taistelujen kautta
haparoiden pyrkii totuutta kohti.

Syntyisin Numidian Thagasteesta, varakkaan, kääntymättömän isän, mutta
puhtaasta, kauniista, ylimaallisesta hurskaudesta kuuluisaksi tulleen
kristityn äidin, Monican, poikana, hänet kasvatettiin reetoriksi,
lempilukemisena roomalaiset runoilijat. Etsijäluonteena hän
ajelehti cicerolaisesta totuuden hakemisesta manikealaisten
kristillis-gnostilliseen lahkoon, ihastuen tämän runolliseen
mystiikkaan, mutta aistillisena luonteena voimatta täyttää sen
kieltäymysvaatimuksia. Syventyen ihmisen sielullisiin ongelmiin hän
sitten totesi manikealaisuuden riittämättömyyden ja loittoni siitä,
lähestymättä kuitenkaan katolista kristillisyyttä. "Niin monien
rukousten poika ei voi olla kadotettu", lohdutti tällöin Thagasteen
piispa hänen äitiänsä. Opiskeltuaan Roomassa hän sai 384 reetorin
toimen Milanossa, esiintyen nyt uuden akatemian skeptillisenä
filosofina ja ehjentäen mielessään manikealaisuuden dualismia
uusplatonilaisuuden ykseydellä ja ideamaailmalla. Piispa Ambrosius,
jonka sieluun mahtui sekä antiikin sivistys että ankara oikeaoppisuus,
lumosi nyt Augustinuksen voimakkaalla persoonallisuudellaan ja
saarnoillaan; Paavalin kirjeiden tutkiminen yhä lisäsi hänen
taisteluaan maailmaa ja lihaansa vastaan; tutustuminen pyhän
Antoniuksen heräämiseen ja luopumiseen maailmasta järkytti häntä
syvästi; ja niin hänen sydämensä särkyi ja hän heittäytyi itkien
maahan, kuten hän itse Tunnustuksissaan kertoo. Kuvatessaan tätä
kääntymistään, valmistumistaan kasteeseen, äitinsä iloa ja hänen pian
tämän jälkeen tapahtuvaa kuolemaansa Augustinus osoittaa korkeata
taiteellista lahjakkuutta. Palattuaan Afrikkaan ja elettyään muutaman
vuoden hiljaisuudessa, hänet valittiin (391) Hippon presbyteriksi ja
(394) piispaksi. Jo ennen kääntymistään hän oli ollut tuottelias
filosofinen kirjailija, etsien itselleen vakaumusta; nyt hän jatkoi
tuotantoaan koettaen tehdä muita osallisiksi siitä vakaumuksesta, jonka
oli saavuttanut, ja joutuen ajan tavan mukaan pitkällisiin
väittelyihin. Niiden vaiheet ja tulokset kuuluvat kirkkohistoriaan,
joka antaa hänelle ratkaisevan merkityksen roomalaisvaltiollisen ja
katolisen kirkon aatteellisena rakentajana, uskonnollisena
ajattelijana, jonka käsitys synnistä, armosta ja uskosta viittaa
keskiajan yli uskonpuhdistuksen oppeihin. Kirjallisuuden historian
huomattavimpia teoksia ovat sen sijaan Tunnustukset (Confessiones, 397)
ja Jumalan valtakunnasta (De civitate Dei, 413-426).

Augustinuksen Tunnustukset [suomentanut Osw. Stenroth. WSOY, 1905] on
rehellisesti avatun sydämen kirja, joka poistaa väliverhon ihmisen
salaisimman näyttämön edestä. Se on oman elämän kuva, tehty niin
suurella ja armottomalla totuudenrakkaudella kuin on kohtuullista
ihmiseltä pyytää kysymyksen ollessa hänestä itsestään; voimmepa
otaksua, että hän vastakääntyneenä näki siihenastisen elämänsä
synkemmässä valossa kuin ehkä aina olisi syytä ollutkaan. Se on
Jumalalle osoitettu rippi, katsaus kirjoittajan nuoruuteen aina
kääntymiseen saakka, tarkoituksena Jumalan rauhan löytäminen. Siitä
voidaan todeta, että Augustinus oli hieno psykologi ja syvällinen,
synnistä ja armosta kärsien ja riemuiten tietoinen luonne, jonka
aatemaailma, ihmisen ja jumalallisuuden yhteys, kohoaa hänen
ajankohtansa yläpuolelle, tuntuen omakohtaiselta vielä nykyajankin
ihmisestä. Niinpä onkin Tunnustukset kirja kaikkia aikoja varten,
ensimmäinen sarjassa, johon sittemmin on liittynyt useita kuuluisien
itsepaljastajain teoksia. Ainoakaan niistä ei ole sarjan ensimmäisen
vertainen.

Jumalan valtakunnasta on juhlallinen kuvaus Augustinuksen
mielikuvituksen voimasta ja näkemysten laajuudesta. Oli tapahtunut
uskomaton asia: barbaarit olivat 410 valloittaneet ikuisen kaupungin,
järkkymättömäksi uskotun Rooman, ja sen johdosta nousi huuto, että
kristinusko oli saattanut valtakunnan tällaiseen heikkouden tilaan;
kristitythän eivät välittäneet tästä maailmasta. Tähän syytökseen
vastaa nyt Hippon piispa apologialla, joka kohoaa näyn kaltaiseksi
historian filosofiaksi, selittäen, miksi näin oli tapahtunut, missä
vaiheessa Jumalan teot ihmisiin nähden nyt olivat. On aikain alusta
ollut olemassa kaksi valtakuntaa: maallinen, civitas terrena, ja
jumalallinen, civitas Dei. Ensinmainitun perusti veljenmurhaaja Kain,
Abelin ollessa ensimmäinen Jumalan valtakunnan kansalainen; Rooman
perusti veljenmurhaaja Romulus. Ihmiskunta on aina jakautunut
voittajiin ja voitettuihin, ryöstäjiin ja ryöstettyihin, itsekkyyden
edustajiin ja heidän uhreihinsa, ja niin on syntynyt suuria
maailmanvaltoja, ensin Assyria ja sitten Rooma. Jumala oli antanut
tämän kaiken tapahtua, koska hän tahtoi Rooman kautta opettaa
ihmiskuntaa, mutta nyt oli tämä tehtävä suoritettu. Rooma sai vaipua ja
antaa sijaa sille, jota se oli kutsuttu valmistamaan: Jumalan
valtakunnalle, kirkolle, kristinuskolle – henkiselle maailmanvallalle,
johon kaikkien kansojen tulee alistuen kuulua. Roomalaiset hyveet: jalo
kunnianhimo, isänmaanrakkaus, uhrautuvaisuus, olivat tältä näkökannalta
ryövärien hyveitä, jota vastoin esim. marttyyrien hyveet olivat
kestäviä Jumalan valtakunnankin valossa. Ravintoa näille ajatuksilleen
Augustinus oli saanut mm. Varron Antiquitates-teoksesta, (s. 369).

Katolinen kirkko ja paavin valta piti itseään Augustinuksen Jumalan
valtakuntana, ottaen hänen teoksensa pyyteittensä perusteeksi. Mikä on
ollut Augustinuksen tarkoitus, on epäselvää; runoilijain näyt usein
sietävät monenlaisia selityksiä. Mutta juuri sen vuoksi, että
Augustinus oli suuri runoilija, voimme uskoa hänen oikeastaan, olematta
siitä itsekään selvästi tietoinen, nähneen hengessään kaiken vääryyden,
julmuuden ja sorron, jota civitas terrena on, väistyvän ja vihdoinkin
antavan sijan ja sananvuoron oikeuden ja totuuden valoisalle
valtakunnalle.

Kun Hippon piispa, antiikin viimeinen suuri kirjailija, sairasti
kuolintautiansa, ilmestyivät vandaalit kaupungin porteille. Piirityksen
kestäessä hän kuoli, tarvitsematta omin silmin nähdä, kuinka maailma,
joka oli luonut muodoilta niin kauniin ja ajatuksilta niin syvällisen
kulttuurin, vaipui keskiajan yöhön, odottamaan renessanssin aamua.