[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCQLG4kkFoLnkD6UeFPsuHoVlzAWiX1YmvWmIqNrcpT8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1976,"Yleisen kirjallisuuden historia I","Railo, Eino",1884,1948,"1976-railo-eino-yleisen-kirjallisuuden-historia-i","1976__Railo_Eino__Yleisen_kirjallisuuden_historia_I","Itämaat -- Antiikin kansat -- Varhaiskristillinen kirjallisuus","tietokirja",[],[],"fi",1933,null,105753,783363,true,[],[],[],"Railon teos tarkastelee maailmankirjallisuuden varhaisvaiheita muinaisista Itämaista antiikin kansoihin ja varhaiskristilliseen aikaan. Kirja käsittelee kirjallisuuden syntyä, eri kulttuurien varhaisia tekstimuotoja kuten hymnejä ja satuja sekä antiikin runouden perusteita.","Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1976. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA I\n\nItämaat -- Antiikin kansat -- Varhaiskristillinen kirjallisuus\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nJOHDANTO.\n\nI. Mitä on kirjallisuuden historia?\n\n1. Luetteloimisen merkitys. -- 2. Kirjallisuuden historian\nsivistyshistoriallinen puoli. Sen tehtävä ajattelun, mielikuvien,\nyksilöiden ja aikakausien sielun historiana. -- 3. Ajatuksien ja\nmielikuvien valikoiminen niiden kauneusarvon mukaan. Kirjallisuuden\nhistoria sivistyneenä tieteenä. Tieteellisyyden vaatimukset. Vastaus\nasetettuun kysymykseen. -- 4. Ns. \"yleinen kirjallisuus\" ja sen\nhistoria. Esimerkkejä yleiseen kirjallisuuteen kuuluvista teoksista ja\nkirjailijoista. Antiikin, Englannin, Saksan ja Ranskan kirjallisuuden\n\"yleisempi\" luonne muihin verrattuina. Toisten kirjallisuuksien\nsyrjäisempi asema ja syitä siihen. Uusien arviointien tarpeellisuus.\nKirjallisuuden historian tulee olla kansallista tiedettä.\n\nII. Kirjallisuuden synty ja varhaismuodot.\n\n1. Luonnonkansat sivistyskansain lapsuuden kuvana. Lappalaisen joiku\nesimerkkinä varhaisimmasta runoilun asteesta. Rakkaus, maine ja\nkuolema: lemmenlyriikka, epiikka, mytologia. Runolaulajat ja papit.\nTarinoita ja sananlaskuja. -- 2. Varhaisrunouden koristeet:\nallitteraatio ja assonanssi; rytmi runoalkeen säätäjänä; sisäsointu.\nAntiikin runouden koristeet. Otaksuma loppusoinnun kehittymisestä. 3.\nKirjallisuuden suunnaton määrä, jos se olisi säilynyt. Esimerkkejä\nkirjallisuuden hävittämisestä. Säilyneen kirjallisuuden vanhimmat\nmuodot: muistokirjoitus, loitsu ja hymni, tarinat ja sananlaskut.\nHieroglyfien ja kiilakirjoitusten tulkitseminen. Vanhimmat tunnetut\nkirjallisuudet: egyptiläinen, babylonialais-assyrialainen,\nhebrealainen, indialainen, kiinalainen ja japanilainen. El Amarnan\nkirjekokoelma. Assurbanipalin kirjasto.\n\nITÄMAAT.\n\nI. Egyptiläiset.\n\n1. Muistomerkkien antama käsitys egyptiläisten mielikuvituksesta.\nMuistomerkkitaiteen kollektiivinen luonne. Tällaisen työn mahdottomuus\ntaidekirjallisuuden alalla. Suuria kokonaisuuksia luovia\nkirjailijapersoonallisuuksia ei ollut. Muodon heikkoudesta huolimatta\naatepohja syvä. -- 2. Lyriikka: työ- ja lemmenlaulut, elämännautintojen\nylistäminen, katoavaisuuden tunnelma, maailmantuska. -- 3. Sadut ja muu\nmaallinen proosa: Sinuhen seikkailu. Haaksirikkoutuneen tarina.\nTalonpojan tarina. Satu kohtalonsa tuomitsemasta prinssistä. Tarinat\nkolmesta ja kahdesta veljeksestä. Riivattu prinsessa. Faarao Khufu ja\nnoidat. Thutiin viekkaus. Seitsemän nälkävuotta. Rampsinitin aarre.\nSatnin historia. Loppuhuomautus. -- 4. Uskonnollinen kirjallisuus ja\nopetusrunous. Kuolleiden kirjan rakenne. Sen kolme pääosastoa ja\nsiveellinen pohja-aate. Hymnirunous. Ekhnatonin aurinkohymni. Myytti\nOsiriista ja Isiistä. Osiris-valitus-nimisen vuorolaulun merkitys\ndraamallisen taipumuksen ilmauksena. Eläinsadut. Viisaudenkirjat:\nKagemnin ja Ptahhotepin opetukset. Viisaan Anin oppi. Amen-em-open\nviisaudenkirja. Vaikutus Vanhaan Testamenttiin. -- 5.\nMuistokirjoitukset ja epiikka: Hautojen kirjoitukset. Bekan hautakivi.\nEpiikan aineksia. Ramseslaulu. -- 6. Runouden kaunistuskeinot:\najatuskerto, johtosäkeen toistaminen. Clemens Aleksandrialaisen kuvaus.\n\nII. Babylonialaiset ja assyrialaiset.\n\n1. Babylonialais-assyrialainen muistomerkkitaide verrattuna\negyptiläiseen. -- 2. Maallisen lyriikan vähäisyys. Elämännautintojen\nylistäminen. Job-runous: Valitusruno vanhurskaan kärsimyksistä. -- 3.\nMytologiset eepokset: Mardukin taistelu Tiamatia vastaan. Ishtarin\nkäynti tuonelassa. Tammusin tarina ja viittaus Osiris-tarinaan.\nGilgamesh-eepos ja vedenpaisumuskertomus. -- 4. Loitsut.\nKatumuspsalmit. Hymnit. Sananlasku- ja viisauskirjallisuus. Hammurapin\nlaki. Draama.\n\nIII. Hebrealaiset.\n\n1. Juutalaisten uskonto heidän kansallisuutensa säilyttäjänä. Heidän\nkansalliskirjallisuutensa ja sen yhteisnimet. -- 2. Tooran synty.\nJahvistinen ja elohistinen jumalakäsitys. Profeettain kaanon. Pyhät\nkirjat. Vanhan Testamentin kieli. Massoreettinen teksti. Septuaginta.\nVersio vulgata. -- 3. Raamatun vanhin, kanaanilais-mytologinen pohja.\nSeuraava, patriarkkain elohistisesti idyllinen kerros. Abraham. Romaani\nJoosefista. -- 4. Israelilaisten maahantulo, Lemekin sotalaulu.\nBallaadirunous: Mirjamin laulu. Deboran voittovirsi. Jousilaulu. --\nGideonin ja Simsonin sikermä. Jeftan tytär. Saulin ja Davidin sikermä.\n-- 5. Yleishuomautus profeetoista ja heidän esiintymisensä merkitys.\nAamos. Hosea. Jesaja. Jeremia. Deuterojesaja. Hesekiel ja\nlakijuutalaisuuden synty. -- 6. Profeettain runouden muodot ja\nrunomitta. -- 7. Jerusalemin pappisvaltio ja hellenistinen kulttuuri.\nJuutalaisten uskonnon kehittyminen maailmanuskontoa kohti. Palestiinan\njuutalaisten ja makkabealaisten suhde siihen. Stoalaisuuden ja\npersialaisen uskonnon vaikutus juutalaisuuteen. Saatana, tuomiopäivä,\nMessias. -- 8. Salomon korkea veisu. Jobin kirja. Salomon saarnaaja.\nSalomon sananlaskut. Viisauden kirja. Jeesus Syrakin kirja. -- 9.\nRuutin, Joonan, Tobian, Esterin, Danielin ja Juditin kirja. -- 10.\nPsalttari. -- 11. Talmud. -- 12. Flavius Josephus.\n\nIV. Indialaiset.\n\n1. Arjalaiset, sanskrit, prakrit ja pali. William Jones ja\nsanskritilaisen kirjallisuuden tunnetuksi tulo Euroopassa. -- 2. Vedat\nja niiden uskonto. Peruskastit. Vedain selitysteokset ja brahmalaisen\nuskonnon synty. -- 3. Mahabharata: synty ja sisällys; Nala ja\nDamajanti; Savitri; Bhagavadgita; lopputaistelu; runoelman yleisluonne\nja merkitys. -- 4. Ramajana: sisällys; synty. -- 5. Sanskritilainen\nkieli- ja runo-oppi. Lyriikan luonne ja lyyrillisiä kokoelmia.\nKalidasan runoelmat Pilvisanansaattaja ja Vuodenaikojen kokoelma.\nJajadevan Gitagovinda ja Krishnatarinat. -- 6. Eläinsatukokoelmat\nPantshatantra ja Hitopadesa. Muita satukokoelmia. Romaani. -- 7.\nSanskritilaisen näytelmän synty. Indialaisen ja uusattikalaisen draaman\nyhtäläisyydet. Kielellinen rakenne. Maallinen hovi- ja uskonnollinen\nkansannäytelmä; jatrat; sanskrit-draaman luonne ja rakenne;\nesittäminen. -- 8. Näytelmäkirjailijat Kalidasa, Sri-Harshadeva ja\nBhavabhuti. -- 9. Buddha ja hänen oppinsa. Buddhalainen\npalikirjallisuus: Nikajat, Dhammapada-, Jataka- ja Sutta Nipata-runous.\nMyöhempää buddhalaista kirjallisuutta. -- 10. Hindi, urdu ja bengali.\nTulsi Das. John Gilchrist. Bengalinkielinen kirjallisuus. Rabindranath\nTagore. Loppusana.\n\nV. Persialaiset.\n\n1. Persialaisten kansallisuus ja uskonto. -- 2. Zoroaster, Zend-kieli,\nAvesta, tämän synty ja sisällys. Zoroasterin uskonto. -- 3.\nMuinaispersiankieli. Pehlevi eli keskiajan persiankieli. Kalilah ja\nDimnah. Uuspersiankieli ja kirjallisuus. Rudagi ja persialaiset\nrunomuodot. Persialaisten kansalliseepos: Firdusin Kuningasten kirja,\nsen historia, sisällys ja merkitys. -- 4. Dshurdshani. Nizami. -- S.\nAbu Said. Feriduddin Attar. Dshelaleddin Rumi. Saadi. -- 6. Omar\nKhajjam. Hafiz. Seitsemän klassillista kirjailijaa. Dshami. -- 7.\nPersialaisten romaani. Syntipas. Papukaija ym. Uuspersialainen\ntietokirjallisuus. Tabarin. Avicenna. Mirkhond. Sharafuddin. Fr. Pétis\nde la Croix ja Tuhatyksi päivää. -- 8. Persialaisten draama:\ntazieh-Hussein-juhla, pila.\n\nVI. Arabialaiset.\n\n1. Yleiskatsaus arabialaisten runouden erikoisuuksiin. Laulujen kirja.\n-- 2. Moallakat ja Hammad. Amra al Kais. -- 3. Mufaddalijat. Al Aswad.\nSalama. Abu Tammani ja Hamasa. Khansa. Tunnetuksi tulo Euroopassa. --\n4. Muhammed ja Koraani. Tunnetuksi tulo Euroopassa. -- 5. Koraanin\nmerkitys ja vaikutus runouteen. Akhtal, Farazdak ja Dsharir. Abu Nuwas.\nAbul Atahija. Al Mutanabbi. Abu Firas. Al Ma'arri. Ibn Zeidun. Mutamid.\nAl Hariri ja Makamarunous. -- 6. Arabialaisten saturunous. Kitab al\nFihrist. Tuhatyksi yötä, synty, sisällys ja tunnetuksi tulo Euroopassa.\nAntara- ja Husseinromaanit. -- 7. Historia. Ibn Ishak; Tabari; Ibn\nKhaldun. Filosofia: Avicenna; Al Ghazali; Avempace; Ibn Tufail;\nAverroes; Paduan yliopisto. Matematiikka, tähtitiede, maantiede ja\nlakitiede. -- 8. Loppuhuomautus.\n\nVII. Turkkilaiset.\n\nTurkinkieli ja sen tutkiminen. Persialaiset ja arabialaiset lainasanat.\nArabialaiset kirjaimet. Tästä aiheutuvat kielen kehittymisen esteet.\nKemal-pashan uudistuksen merkitys. Turkkilaisen kirjallisuuden\nriippuvaisuus persialaisesta ja arabialaisesta. Sultan Veled.\nAlkukirjallisuuden aiheet. Nevaji ja ghazalimuoti. Runoilijasulttaanit.\nIbn Kemal. Mesih. Fuzuli. Baki ja hänen maineensa. Nefi. Nabi. Nedim.\nSaad-ud-Din: Kronikkain kruunu. Historialliset vuosikirjat. Tshelebi.\nSheikh Ghalib: Kauneus ja rakkaus. Nukketeatteri. Turkkilaisen\nkirjallisuuden eurooppalaistuminen. Shinasi Effendi.\n\nVIII. Kiinalaiset.\n\n1. Yleisiä huomautuksia kiinalaisten luonteesta, kulttuurista ja\nkirjallisuudesta. \"Kirjojen polttaminen\". -- 2. Lyriikka:\nShikingkokoelma, sisällys ja aihepiiri, merkitys taiderunouden\nperusteoksena; loppusointu ja säerakenne; käännös latinaksi. -- 3.\nRunouden loistokausi. Li Tai-po. Tu Fu. Po Tshy-i. Lyriikan\ntunnusmerkki. Runouden lajeista. -- 4. Romaani: Kolmen valtakunnan\nhistoria ja historialliset romaanit; suurromaani Hung Lou Meng; Mitä\ntuuli kertoo kuutamossa; Ihmetarinoita; Pu Sung-Ling ja Eriskummallisia\ntarinoita. -- 5. Näytelmä: sen historia; Jenin sata näytelmää;\nnäytelmän luonne ja laatu; Tshao-perheen nuori orpo -- Voltairen\nKiinan orpo; Taivaan pagodi; esimerkkejä juonikomediasta; Pi-Pa-Ki;\nSi-Siang-Ki; Hoei-Lang-Ki (Liitupiiri); vertaus Euroopan uuden ajan\ndraamaan. -- 6. Kungfutse ja hänen kaanoninsa. -- 7. Filosofia: Laotse;\nKuangtse; Mongtse. Historia: Se-ma-Tshienin historia Shi Tshi;\nSe-ma-Kuangin Historian kuvastin (Tung Tshien). Maantiede ja\nmatkakuvaukset: pappien Fa Hsienin ja Hsyan Tsangin matkat Indiaan;\nKertomus länsimaista. -- 8. Uuden yleiskielen ja -kirjoituksen\nvälttämättömyys; Pekingin murre; äännemerkit; 1918:n uudistus;\npei-hua-kieli.\n\nIX. Japanilaiset.\n\n1. Japanin kieli, kirjoitus ja kansa. -- 2. Lyriikan erikoislaatu.\nHokku ja tanka. Manjoshu. Hitomaro ja Akahito. Tsurajukin Kokinshu.\nYhdenkolmatta hallituksen kokoelmat. Teika Kion Hiakuninshu.\nRunouden merkitys Japanissa. -- 3. Kojiki. Nihongi. Dai Nikonshi.\nTaketori-monogatari. Murasaki no Shikibun Genji-monogatari. Sei\nShonagon Makura no Zoshi. Eri romaanilajeja. Tazikava-Bakuin:\nKahdeksan koiran historia. -- 4. Kagura-tanssi. No-näytelmä. Jokioka\nTsuge-kokoelma. Kyogen-pilat. Soruri-ballaadit. Kabuki-tanssikuvaelmat.\nNykyaikainen näytelmä.\n\nKREIKKALAISET.\n\nI. Varhaiskulttuuri, Homeros ja muu eepillinen runous.\n\n1. Minolainen kulttuuri. Kreikkalaisten saapuminen. Uusien olosuhteiden\nvaikutus. -- 2. Minolais-arjalainen uskonnon ja runouden pohja. Teoria\nIliaan ja Odysseian synnystä. Homeros. -- 3. Iliaan sisällys; kerronnan\ntahti; kuvat ja vertaukset; ihmiset ja luonteet; realismi; huumori. --\n4. Odysseia verrattuna Iliaaseen; sen heikkoudet ja erilainen sävy;\ntaiteelliset etupuolet; Nausikaan idylli; yleviä luonnekuvia ja niiden\nvarjopuolia; huumori. -- 5. Iliaan maailmankuva. Elämän yksinomainen\ntämänpuolisuus. Uskonto ja kohtalon pelko. Viittaus Aamos-profeettaan.\nVertaus Mahabharataan. Kansalliseepos. -- 6. Homerolaiset hymnit.\nEepillinen kyklos. Margites. Sammakoiden ja hiirien sota. Hesiodos ja\ndidaktinen epiikka. -- 7. Kuusimitan luonne. Eepillisen runouden\ntunnus.\n\nII. Elegia ja jambi, laulu ja kuorolyriikka:\n\n1. Distikhonin ja elegian synty. Jambi ja melos. Phorminks ja lyyra.\nTerpandros. Doorilainen kuorolyriikka. Oodi ja sen rakenne. -- 2.\nElegia: Kallinos; Tyrtaios; Mimnermos; Solon; Theognis. Eläinsatu.\nJambi; sepittäjät: Arkhilokhos; Semonides; Hipponaks. -- 3. Laulu:\nAlkaios; Sappho; Anakreon. Kuorolyriikka: Alkman; Arion; Stesikhoros;\nIbykos; Simonides; Bakkhylides; Pindaros.\n\nIII. Näytelmä.\n\n1. Ateena Hellaan johdossa. 2. Kreikkalaisen näytelmän synty, tragedia\nja komedia. Thespis. Susarion. Dikelistit. Satyyrinäytelmä.\nHilarotragedia. Aristoteles draaman synnystä. -- 3. Kreikkalaisten\nteatteri. Tragedian ja komedian aikakaudet. -- 4. Aiskhylos. -- 5.\nSophokles. -- 6. Euripides. -- 7. Aristoteleen mielipiteet tragediasta.\n-- 8. Sisilialainen komedia, phlyakit, Epikharmos. Miimi. Sophronos.\nAttikalainen komedia. Kratinos. Aristophanes. -- 9. Keskikomedia. Uusi\nkomedia. Menandros. Poseidippos.\n\nIV. Tiede.\n\n1. Joonialaisten luonnonfilosofia: Thales; Anaksimandros; Herakleitos;\nAnaksagoras; Ksenophanes; Pythagoras. Historian alkio: Hekataios. -- 2.\nAttikalainen retoriikka: Protagoras; Gorgias; Isokrates; Aiskhines;\nDemosthenes. Sofistit ja logiikka. Sokrates. Vertaus Jeesus\nNasarealaiseen. -- 3. Megaralainen (Euklides), kyynillinen\n(Antisthenes) ja kyreneläinen (Aristippos) filosofian koulu. Platon,\nelämäkerta, teokset, filosofia; mielipiteet taiteesta. -- 4.\nAristoteles, samoin; maailmankuva. Theophrastos. -- 5. Epikurolaisuus\nja stoalaisuus; Epikuros; Zenon; Kleanthes; Khrysippos. -- 6. Historia:\nHerodotos; Thukydides; Ksenophon.\n\nV. Hellenistinen aika.\n\n1. Hellenismi. Aleksandria. Museion. Pergamon. Hellenismin\nkreikkalais-roomalainen vaihe. Idylli ja epigrammi. Paimenrunous. -- 2.\nRunoilijoita: Kallimakhos; Apollonios Rhodolainen; Aratos; Nikandros;\nNonnos; Musaios Grammatikos; Theokritos; Moskhos; Bion; Herodas;\nAsklepiades. Antologiain tekijöitä: Meleagros; Konstantinos Kephalas;\nMaksimos Planudes; Kreikkalainen antologia. Teatteri. Lykophron.\nPlejadit. Pompai. -- 3. Parthenioksen Erotika pathemata. Aristeideen\nMilesiaka. Seikkailutarinat: Iambuloksen Robinson-tarina;\nPseudokallisthenes; Hekataios ja hyperborealaiset; Euhemeros. Romaani:\nTarina Ninoksesta ja Semiramiista; Antonios Diogenes; Ksenophon;\nIamblikhos; Heliodoros; Longos; Khariton; Akhilleus Tatios; Apollonios\nTyrolainen. Philostratos Ateenalainen. -- 4. Lukianos. -- 5. Museionin\nkirjallisuustiede: Aristarkhoksen Homeros-tutkimukset. Pergamonilainen\nkritiikki: Didymos Khalkenteros. Kielioppi ja käännöstyö: Dionysios\nThraks; Septuaginta. Filosofia: Panaitios; Epiktetos; Marcus Aurelius;\nDiogeneen oppilaat; Bion ja diatribit; Pyrrhon; uusplatonilaisuus;\nPhilon Juutalainen; Plotinos ja hänen estetiikkansa. Matematiikka:\nEuklides; Arkhimedes. Tähtitiede: Aristyllos ja Timokharis;\nAristarkhos; Eratosthenes; Hipparkhos; Ptolemaios: Syntaksis megiste.\nMaantiede: Eratosthenes; Strabon; Ptolemaios: Geographiké syntaksis.\nLääketiede: Hippokrates: Herophilos; Erasistratos; Galenus. Historia:\nPolybios; Timaios; Poseidonios; Diodorus Siculus; Dionysios\nHalikarnassoiainen; Plutarkhos; Berossos; Manethos.\n\nROOMALAISET.\n\nI. Esiklassillinen aika.\n\n1. Italian varhaiskansat ja -kielet. Latina. Roomalaisten alkeisrunous:\nversus saturnius; fescennilaulut; saturat; atellanit ja niiden\nhenkilöt; miimit. Annales maximi ym. Roomalaisten kirjallisuuden\naikakaudet. -- 2. Livius Andronicus. -- 3. Roomalaisen näytelmän eri\nlajit. Näyttelijät. Teatteri. -- 4. Naevius. Plautus. -- 5. Ennius.\nCato vanhempi. Caecilius. Pacuvius. Aceius. -- 6. Terentius. Lucilius.\n\nII. Klassillinen l. kultainen aika.\n\n1. Alkuhuomautus. -- 2. Cicero. -- 3. Caesar. Sallustius. Nepos. Varro.\n-- 4. Lucretius. -- 5. Catullus. -- 6. Augustus ja hänen aikansa:\nMaecenas; Messalla; Pollio; kirjallisuus ja kirjastot. -- 7. Vergilius.\n-- S. Aeneis. -- 9. Horatius. -- 10. Propertius. Tibullus. -- 11.\nOvidius. -- 12. Livius.\n\nIII. Hopeainen ja loppuaika.\n\n1. Väestön rodullinen ja henkinen muuttuminen; Rooman valtakunnan\nhäviön syyt. -- 2. Jäljittelyn aika alkaa. -- 3. Retoriikka, sen\nvaikutus kirjallisuuteen. Näytelmän kehitys. Seneca nuoremman\ntragediat. Antiikin näytelmän loppu. -- 4. Phaedruksen eläinsadut.\nAnonymus Nilanti. Romulus. Satiiri: Persius; Juvenalis; Martialis;\nStatius; Petronius Arbiter: Trimalchion pidot. -- 5. Romaani: Apuleius;\nApollonios Tyanalainen; Dictys Cretensis; Dares Phrygius. -- 6.\nLyriikka: Venuksen valvojaiset; Hadrianus; Ausonius. Epiikka: Manilius;\nLucanus; Flaccus; Silius; Homerus Lalinus; Statius; Claudianus. -- 7.\nRetoriikka: Seneca vanhempi; Quintilianus; Pronto. Filosofia: Seneca\nnuorempi. Kokemusperäiset tieteet: Columella; A. Cornelius Celsus;\nPlinius vanhempi. Historia: Tacitus; Plinius nuorempi; Suetonius;\nAmmianus. Latinankieli: Priscianus. Kirjallisuuden historia: Aulus\nGellius. Lakitiede: Rooman lain kehitys; Gaius; Papinianus; Ulpianus\nym. Lakiteoksia. Tribonianus.\n\nVARHAISKRISTILLINEN KIRJALLISUUS.\n\n1. Alkuhuomautus. -- 2. Logia Jesu. Oxyrhynchuksen löydöt.\nVarhaiskristillinen kirjailija Papias. Legendatieto. Markuksen,\nMatteuksen ja Luukkaan evankeliumi. Niiden synoptinen luonne.\nVuorisaarna. -- 3. Paavali ensimmäinen kristitty kirjailija; elämäkerta\nja kehitys; Paavalin filosofia ja suhde Jeesukseen; hänen luonteensa;\nhänen lähetyskirjeittensä arvo kirjallisuutena. -- 4. Johanneksen\nevankeliumi. Evankeliumit kirjallisuutena. -- 5. Apostolisten isäin\nkirjoitukset. Gemens Roomalaisen Kirje korinttilaisille ym. Hermaksen\nPaimen. Justinus Marttyyrin Dialogi ja Apologia. Uuden Testamentin\nmuodostuminen lopullisesti. -- 6. Kristillisen romaanin alku. Paavalin\nja Theklan teot. Marttyyrien elämäkerrat: Polykarpoksen kuolema.\nPyhimysten elämäkerrat: Pyhän Antoniuksen elämä; Lausiakon; Rufinus\nTyrannius; Hieronymuksen romaanit. -- 7. Hymnit: Varhaiskristilliset\nhymnit; gnostilaiset Bardenios ja Harmonios; Ephraim Syrialainen;\nMethodius; Synesius; Gregorius Nazianzilainen Hilarius; Ambrosiuksen\nhymnit ja runomitta; Prudentius. Kristillinen epiikka: Juvencus;\nPrudentius. -- 8. Hyökkääjät: Celsus; Porphyrios. Puolustajat: Justinus\nMarttyyri; Clemens Aleksandrialainen; Origenes; Eusebios ja hänen\nkirkkohistoriansa; Aleksandrian katekeettikoulu; Minucius Felix;\nTertullianus. -- 9. Keskiajan tieteen synty: Hieronymus; Augustinus.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n\n\nI. MITÄ ON KIRJALLISUUDEN HISTORIA?\n\n\n1\n\nKirjallisuuden historia on laajimmin käsitettynä juuri sitä, mitä sen\nnimi ilmoittaa, so. tietoa kirjoitetun, painetun tai muuten säilyneen\nkirjallisuuden vaiheista. Tässä ulkoisessa merkityksessä sen piiriin\nkuuluu kaikki kirjallisuus, alasta, laadusta, arvosta, säilymis- ja\nmonistustavasta huolimatta, hieroglyfistä painettuun kirjaan,\nvaatimattomasta arkkiveisusta aina uusimpaan kaunokirjalliseen,\nhistorialliseen, teknilliseen teokseen saakka, halveksimatta\nvähäpätöistäkään tuotetta. Tässä muodossa kirjallisuuden historia on\nenimmäkseen luettelevaa, kuvailevaa laatua, tilinpitoa kirjallisuuden\nlukumäärästä, sen lajittelevaa ja selventävää näkyvillä pitämistä niitä\nvarten, jotka tahtovat tarkemmin syventyä sen kansien väliin\nkätkettyihin asioihin. Tätä puolta hoitavat sivistysmaiden suuret\nkeskuskirjastot tai sitä varten erikoisesti perustetut elimet. Suomessa\ntehtävän suorittaa Helsingin Yliopiston Kirjasto, joka on vuodesta 1856\nsaakka luetteloinut suomenkielisen kirjallisuuden. Oikean käsityksen\nkirjallisuuden luettelevan historian tarpeellisuudesta saamme\nmuistaessamme, että ellei viimemainitun luettelon ensimmäistä osaa,\njoka käsittää kirjallisuutemme sen alusta viimemainittuun vuoteen\nsaakka, olisi saatu tehdyksi niinkin ajoissa ja käyttämällä hyväksi\nvanhain suomenkielisten kirjain kokoilijan, Matti Pohdon, verratonta\nmuistia ja asiantuntemusta, olisi Turun Yliopiston Kirjaston palon\naiheuttama aukko yhä syventynyt ja tietomme vanhasta, nopeasti\nhäviävästä suomenkielisestä kirjallisuudesta ehkä jääneet monessa\nkohdin vaillinaisiksi ja epätarkoiksi.\n\n\n2\n\nKirjallisuuden luetteleva historia siis ilmoittaa, mitä kirjoja on\nollut tai on olemassa. Ymmärrämme tällöin vasta päässeemme rannalle,\njosta kirjallisuuden valtameri avautuu eteemme. Huomaamme\ntarkastaessamme sitä, että sen läpikuultavat kerrokset ovat tyyniä,\nliikkumattomia, paikalleen vakiintuneita; pohjalla näkyy sameata\nsakkaa, ylempänä kirkkaita vesiä, kauniisti sädehtiviä kristalleja, ja\nalueelta toiselle ulottuvia juovia, kuin laavapurkausten arpia; mutta\npinta aaltoilee vielä sulana, eri virtausten törmätessä yhteen ja\naiheuttaessa sähähteleviä kuohupäitä. Nuo liikkumattomat pohjakerrokset\novat menneiden aikojen kirjallisuutta, jonka arvo on selvinnyt ja\ntäsmällistynyt: sakka on laskeutunut pohjalle ja jättänyt näkyviin\nvälkkyviä jalokiviä. Kirjallisuuden eri alueilta toisille ulottuneet\nvirtaukset ovat jäätyneet omavärisiksi juovikseen, jotka\nhistorioitsijan silmä erottaa yhtä selvästi kuin geologi\npurkauskanavat. Ja pinnan aaltoilu ja vastakkain törmäävät merivirrat\novat kuva oman aikamme kirjallisuudesta, joka myrskyisenä ja\nmonivivahteisena kuohuu ympärillämme, vähitellen joutuakseen ajan\nsiivilöimismenettelyn alaiseksi. Kirjallisuuden historian ensimmäisenä\nvarsinaisena työnä luetteloimisen jälkeen on nyt näiden sisäisten\nilmiöiden tutkiminen: synty, laatu, todennäköinen arvo, vaikutus sekä\nomalla että vieraalla alueella, vaiheet, vaipuminen tai kirkastuminen,\n-- kaikki on selvitettävä ja kerrottava mahdollisimman asiallisesti ja\nsyvimmän totuuden mukaisesti. Tässä muodossaan kirjallisuuden historia\non samalla sivistyshistoriaa, so. jos sen mieli antaa kirjallisuuden\nsynnystä ja laadusta sekä näihin vaikuttaneista voimista oikea,\ntodellisuuteen perustuva käsitys, sen täytyy etsiä juuret\nmenneisyydestä ja ajankohdan paristosta. Näin muodostuvat laajat\nkirjallisuuden historiat aikakausien kulttuurin esityksiksi, ei vain\nkertoessaan kirjailijain elämästä, kirjojen synnystä ja sisällyksestä,\nvaan erittäinkin kuvatessaan menneisyyttä, taustaa ja ympäristöä.\n\nMutta tällaisena ei kirjallisuuden historia ole oikeastaan muuta kuin\nihmisen ajattelun ja mielikuvien historiaa. Lähtien kaukaisimmista\najoista se nimittäin toteaa, millä ajatuksilla on ollut terävyyttä,\nsyvyyttä ja kantovoimaa, millä mielikuvilla sitä ominaisuutta, jota\nsanomme \"kauneudeksi\", ja seuraa näiden ja yhä uusien tällaisten\nkulkua, kehitystä ja kamppailua kautta aikojen. Näin siitä tulee\nihmisen syvimmän olemuksen, syvimpien pyrkimysten historia, joka\nikäänkuin kokoaa itseensä hengenelämän hienoimman tuoksun ja tarjoaa\nsen lukijoilleen puhdistettuna ja kaikilta aineksiltaan eriteltynä.\nSuoritettaessa kirjallishistoriallista tutkimusta tältä syvimmaltä\nkannalta joudutaan siis luotaamaan ja kuvaamaan sekä aikakausien että\nyksilöiden sielua, sitä salamyhkäistä ahjoa, jonka hohde valaisee\nvuosisadat, ja arvioimaan luotauksen tuloksia sen mukaan, mikäli niissä\nnäyttää olevan aitoa kultaa, so. kestävää kauneutta.\n\n\n3\n\nAlussa siis näimme kirjallisuuden historian laajimmin ja ulkoisimmin\nkäsitettynä ikäänkuin kirjanpidollisesti sulkevan piiriinsä kaiken\nkirjallisuuden, mitä on olemassa, ja me ymmärrämme, että niin täytyy\nolla, koska vähäpätöisimmälläkin tuotteella saattaa olla ainakin\nsivistyshistoriallista valaisuvoimaa. Mutta ryhtyessään sitten\nvarsinaiseen tehtäväänsä, so. ihmisen ajatusten ja mielikuvien\ntutkimiseen ja niiden vaiheiden seuraamiseen, kirjallisuuden historia\njoutuu valikoimaan niitä, seulomaan pois merkityksettömät ja halvat,\nottamaan talteen kallisarvoiset. Jos jokin ajatus on ikäänkuin avannut\nlinjan sankan metsän läpi tulevaisuuteen, josta häämöttää kirkas\nselkeys, on tuota linjaa seurattava, sillä se on tavallisesti joltakin\npuolelta ihmiskunnan maailmankatsomuksen kehitysviiva: jos jokin\nmielikuva on sykähdyttänyt sydämiä \"kauneus\"-ominaisuudellaan, on sen\nvaiheita syytä seurata, sillä siitä kasvaa pian sen ympärille laaja\nsulotarten parvi; ja jos tarkemmin ajattelemme tuota selittämätöntä\nominaisuutta, jota sanomme \"kauneudeksi\", rupeamme aavistamaan, että\nsiihen sisältyvät myös ajatusten arvopuolet: ajatus, joka terävänä\nsalamana leimahtaen valaisee ihmiskunnan edessä olevan tulevaisuuden\npimeän seinän, on tietenkin, jos mikään, \"kaunis\". Tulemme siis siihen,\nettä kirjallisuuden historia on ydinolemukseltaan ihmisen kirjallisesti\ntulkittujen kauniiden ajatusten ja mielikuvien historiaa. Mitä sitten\n\"kaunis\" on, sen kirjallisuuden historia jättää varsinaisen\n\"kaunotieteen\", estetiikan, selvitettäväksi, tyytyen itse työssään\nomaan kauneudentajuunsa: \"Mi kaunist' on, on iloks' ikuiseksi\".\n\nKaiken ylläsanotun vuoksi kirjallisuuden historia pyrkii olemaan\nhistoriallisista, humanistisista tieteistä ikäänkuin hienoin,\nsivistynein, ylimyksellisin, se kun kokoaa haltuunsa ihmissielun\npyhimmän suitsutuksen, Abelin uhrisavun, käsitelläkseen sitä\nymmärtävästi, laajakatseisesti, mahdollisimman korkeilta ja jaloilta\nnäkökannoilta. Katsellessamme kirjallisuuden historian asemaa eri\nmaissa toteammekin, että kuta vanhempi kirjallisuus ja kulttuuri, sitä\nmonipuolisempi, kehitetympi, viljellympi ja kunnioitetumpi\nkirjallisuuden historia, tämä ihmishengen hienoimpien saavutusten\nselitystiede.\n\nSanalla \"tiede\" pääsemme lopuksi siihen, että kirjallisuuden historian\nsiis tulee olla myös, jopa ennen kaikkea, tiedettä. On olemassa\nteorioja siitä, mikä olisi oleva kirjallisuuden historian niin\nsanoaksemme varsinainen tieteellinen ohjesääntö, mutta nuo teoriat ovat\nliian tarkkuutensa vuoksi yksipuolisia. Paras ja ainoa ohje on kaiken\ntieteen ylin tarkoitus: totuuden etsiminen. On koetettava pyrkiä\nsyvimpään ja puolueettomimpaan totuuteen, tutkien huolellisesti kaikki\nasianhaarat, ollen samalla tuomari ja tuomittava, syyttäjä ja\npuolustaja, ja lausuttava loppuarvostelu mieluiten varovasti, vanhan\ntuomarinohjeen mukaan: parempi päästää kuin langettaa. Tässä työssään\nkirjallisuuden historian tutkija käyttää realisia todistuskappaleita,\nkaikkia saatavissa olevia asiakirjoja, logiikan, mielikuvituksen,\ntunnestautumisen ja näkemyksen aseita, mutta siitä huolimatta hänen\nlopputuloksensa on usein enemmän tuon näkemyksen, intuition, sanelema,\nkuin matemaattisesti tieteellinen ja vastaanväittämätön lauselma.\nKirjallisuuden historia onkin huomattavalta osalta ihmisen sielun\naivoituksia, joihin tuhannetkin seikat vaikuttavat, intuitiivisella\nmyötäelämisellä ja tunnestautumisella, \"sijaiskärsimisellä\", tutkiva\ntiede, ei siis eksaktinen, kokemusperäinen, siinä merkityksessä kuin\nesim. kemia. Ihmishengen ilmauksia ei ole mahdollista muuten tutkia,\nemme voi analysoida runoutta lakmuspaperilla emmekä keittämällä sitä\nkoeputkissa. Meidän täytyy jännittää henkemme voimat näkemyksellisesti\ntajutaksemme ja välittääksemme muillekin sen totuuden, jonka runoilija\non innoituksensa hetkellä saanut ikuisista taivosista ja pukenut\nkauneuden tähtimantteliin. Tieteenä kirjallisuuden historia on siis\nmahdollisuuksien mukaan eksaktista, mutta syvimmältä olemukseltaan\netsimistä intuitiivisella, tunnestautuvalla myötäelämisellä.\n\nTämä riittäköön vastaukseksi asettamaamme kysymykseen. Sanokaamme siis,\nettä kirjallisuuden historia on kirjallisesti tulkittujen kauniiden\najatusten ja mielikuvien selittävää historiaa, joka täyttää\ntieteellisyyden ehdot sekä eksaktisuuteen että intuitioon nähden.\n\n\n4\n\nTämän kirjan nimi asettaa vielä vastattavaksi kysymyksen, mitä on se\n\"yleinen kirjallisuus\", jonka historia teoksemme ilmoittaa olevansa.\nHaettaessa vastausta on muistettava, että kansoilla on ensinnäkin oma\nerikoinen, kansallinen kirjallisuutensa, joka sen olemuksen syvimmistä\nlähteistä kummunneena kuvastaa kaikkia sen kansallisia ja muita\nerikoisominaisuuksia. Sen joukossa on paljon, ehkäpä suurin osa,\nsellaista, joka juuri näiden ominaisuuksien tulkkina on tuolle kansalle\nitselleen kallisarvoista, mutta vähemmän arvokasta vieraalle, joka\nharvemmin etsii tällaisia erikoisuuksia kuin yleisiä arvoja. Mutta\nsiellä voi olla sellaistakin kirjallisuutta, joka yleisinhimillisellä,\nkorkealla runollisella arvollaan kohoaa kansallisten erikoisuuksien\nyläpuolelle, koko ihmiskunnan näkyviin, tullen siten yhteiseksi\nomaisuudeksi. Tällaista kirjallisuutta olemme tottuneet sanomaan\n\"yleiseksi\", ja sen synnyn ja vaikutuksen kuvaus siis on \"yleisen\nkirjallisuuden historiaa\". Sitä kirjoitettaessa on siis vältettävä\nliiallista syventymistä kansallisesti ehkä kylläkin tärkeisiin, mutta\nyleiseltä, kansainväliseltä kannalta ehkä vähemmän huomattaviin nimiin\nja teoksiin, ja omistettava enemmän huomiota yleisinhimillisesti\npainaviin asioihin ja nimiin, jotka säteilevät kansallisuusrajojen yli,\nja ovat raivanneet kansojen välille omat erikoiset vaikutuskanavansa,\ntämä on muistettava luotaessa laajojakin yleisen kirjallisuuden\nhistoriallisia esityksiä, saati sitten suppeita, joissa jo rajoitettu\ntila velvoittaa pysymään tarkasti asian pääjuonessa. Mutta suppeassakin\nesityksessä on silti koetettava antaa pätevä yleiskuva kansojen\nerikoisluonteesta, kirjallisten arvojen syntyä ja kehitystä\nsilmälläpitäen.\n\nValaistaksemme ylläsanottua ensin yksityisiä kirjoja ja kirjailijoita\nkoskevilla esimerkeillä huomautamme, että itämaiden kirjallisuudesta\nRaamattu itseoikeutettuna astuu yleisen kirjallisuuden piiriin. Se on\ntosin Vanhan Testamentin osalta juutalaisten kansallinen erikois- ja\nperuskirja, mutta kun siihen sisältyvä siveysoppi ja uskonto sekä näitä\nesittävien kirjoitusten kauneus on tullut koko sivistyneen maailman,\nkristikunnan, yhteiseksi omaisuudeksi, syvästi vaikuttaen sen\nelämään, on selvää, että Raamattu on kaikkien kansojen oma,\nmaailmankirjallisuuden ensimmäinen valtava yhteisteos. Samoin voimme\nsanoa Homeroksen runoja yleiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi\nyhteisomaisuudeksi. Sellaiset kirjailijat kuin Shakespeare ja Milton\neivät voi jäädä kansansa erikoisaarteiksi, koska heidän tuotantonsa\nastuu kansallisuusrajojen ulkopuolelle sen kautta, että he ikäänkuin\npuhuvat koko ihmiskunnan äänellä. Yleiseen kirjallisuuteen kuuluu\nitseoikeutettuna myös Kalevala, koska se on kansalliseepoksista\nerikoisimpia ja arvokkaimpia, ikäänkuin tervehdys kansojen kaukaisen\nlapsuuden ajalta, jolloin luonnon runolähde vielä pulppusi kirkkaana.\nPuhuen sitten kokonaisten kansojen kirjallisuudesta voidaan meidän\nkannaltamme sanoa antiikin kirjallisuuden kuuluvan yleisen\nkirjallisuuden piiriin siksi, että sen luojakansat ovat jättäneet sen\nsivistysmaailmalle yhteiseksi perinnöksi; ja sellaisten maiden kuin\nEnglannin, Saksan ja Ranskan kirjallisuuden olevan kokonaisuudessaankin\n\"yleisempää\" kuin muiden, koska se on ollut muiden kansojen johtajana\nja opettajana. Päinvastoin taas monien kansojen kirjallisuus, vaikka\nonkin sinänsä arvokasta, silti usein vain sangen vähäiseltä osalta\nkuuluu yleisen kirjallisuuden piiriin. Tähän on monenlaisia syitä: se\non nuorta, syrjäisen aseman ja oudon kielen vuoksi tuntematonta, ehkä\nvailla huippusaavutuksia, vaikka yleensä korkeatasoista; sen on\ntuottanut kansa, joka ei ole ehtinyt, sattunut tai kyennyt\naikaansaamaan ihmiskuntaa yleensä kannustavaa ja kiinnostavaa\najattelua. Niinpä ei Venäjän kirjallisuus laajuudestaan huolimatta,\nDostojevskia ja Tolstoita lukuunottamatta, ole jaksanut astua yleisen\nkirjallisuuden piiriin. Suomi kuuluu siihen toistaiseksi vain\nkansanrunousaarteillaan, Ruotsi on muutamien nimiensä kautta noussut\nrajamaille, mutta Norja on Ibsenin suurtyön, hänen Euroopan\ndraamakirjallisuudessa aikaansaamansa uudistuksen kautta, astunut sen\npiiriin. Näitä arviointeja ajatellessa on muuten muistettava, että\nEuroopan johtavat kansat, englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset,\novat historiallisen kulttuuritehtävänsä mukaisesti edelleenkin\nkorkeimmassa, keskeisimmässä tuomarinasemassa: \"reunamaiden\"\nsaavutusten pääsy yleisen kirjallisuuden piiriin riippuu hyvin paljon\nsiitä, mitä niistä keskuksessa sanotaan; yleisen kirjallisuuden\nhistoriat kirjoitetaan johtavassa merkityksessä edelleenkin siellä, ja\ninhimillistä on, että läheinen ja oma aina pyrkii näyttämään\nsuuremmalta kuin kaukainen ja vieras.\n\nTämä johtajakansojen valta-asemasta ja merkityksentunnosta johtuva\nmenettely sisältää kuitenkin kaikille kansoille pätevän ohjeen.\nSeisoessamme kirjallisuuden valtameren rannalla ja tutkiessamme sen\nsyvyyksiä, sekä ruvetessamme sitten esittelemään havaintojamme meidän\ntulee, onpa suorastaan pakko, koska emme pääse irti erikoisuudestamme\nyksilönä emmekä kansamme jäsenenä, pyrkiä ilmaisemaan se, mikä juuri\nmeidän kulttuuripiirimme, kansallisen sielunelämämme kannalta tuntuu\ntärkeältä. Tästä johtuu, että yleisen kirjallisuuden historia on,\npaitsi tietysti kirjoittajansa yksilöllisyyden, persoonallisuuden, myös\nhänen kulttuuripiirinsä näkökannoilta katsottua. Emme siis voi\nkehittyneemmillä kulttuuriasteilla enää mielellämme hyväksyä\nkäännöksiä, tyytyä siihen, mitä vieraan kansan jäsen on, vaikka kuinka\netevästi, maailmankirjallisuudesta sanonut. Ei ole ollenkaan varmaa,\nhyväksyisimmekö me sitä, jos ottaisimme asiaan perehtyäksemme,\nsanoisimmeko niin, saisimmeko niitä viitteitä. Sen vuoksi meidän\non välttämättä, mikä tarkemmin ajatellen onkin aivan luonnollista\nja koskee itsenäisen yksilön ja kansan suhdetta kaikkiin\nkulttuuri-ilmiöihin, omintakeisen tutkimuksen avulla tarkistettava\nsuhteemme maailmankirjallisuuteen, muodostettava oma kantamme, ja\nlausuttava se. Yleisen kirjallisuuden historian tulee siis olla tässä\nmerkityksessä kansallista tiedettä.\n\n\n\n\nII. KIRJALLISUUDEN SYNTY JA VARHAISMUODOT.\n\n\n1\n\nNiin vanhalta kuin esim. muinaisten egyptiläisten ja babylonialaisten\nkirjallisuus tuntuu, on sitä kuitenkin pidettävä ihmisen\nkäsittämättömän pitkän kehittymiskauden aivan tuoreimpana tämän päivän\nilmiönä. Sen takana on rajattomat aikakaudet kirjallisuuden ylen\nhitaasti kypsyvää esihistoriaa, sitä kehitysviivaa, jonka kärjestä\nlopuksi puhkeaa kukkaan kirjallisuuden lopullisen syntymisen ehto,\nkirjoitustaito. Sillä hetkellä on kirjallisuus, vaikkakin eläen siihen\nsaakka vain muistissa, jo saavuttanut korkean aseman ja melkoisen\nkehittyneen ja monipuolisen muodon, tulkiten suhteellisesti\nsivistyneiden, viljeltyjen sielujen ajatuksia, mielialoja ja\npyrkimyksiä suuressa määrin samoin kuin me itse kuluvan päivän\nkirjallisuudessa. Uteliaana joskus tulee kysyneeksi, minkälaista lienee\nollut se ensimmäinen ihmisten mielialojen tai ajatusten ilmaus, joka\nansaitsisi kirjallisuuden nimen, jos olisi kirjoituksena säilynyt?\n\nLuulisi ensi näkemältä vastauksen saamista tähän kysymykseen\nvaikeaksi, mahdottomaksi, mutta niin ei kuitenkaan ole. Kansojen eri\nkehitysasteet, joiden välillä saattaa sanoa olevan niinkin suuria\nportaita kuin aikuisen ja lapsen, sallivat -- ihmisen muuten yleisen\nsamanlaisuuden vuoksi -- kehittyneen kansan nähdä kehittymättömässä\nikäänkuin oman lapsuutensa. Miten tuo lapsen tilassa elävä kansa\nesim. ilmaisee ne mielikuvansa ja ajatuksensa, jotka asettuvat\nkirjallisuuden kehitysviivan alkupäähän tai sen kynnykselle, on kaiken\ntodennäköisyyden mukaan kuvaavaa kehittyneellekin, ja aiheuttaa\nperusteltuja, tieteellisesti oikeutettuja johtopäätöksiä. Esim. meillä\nsuomalaisilla on tällaiseen oman lapsuutemme tutkimiseen mm. tässä\nsuhteessa harvinainen tilaisuus, nim. tarkastelemalla alemmille, jopa\naivan alkeellisille kulttuuriasteille jääneiden heimokansojemme hengen\nilmauksia. Elävästä elämästä silloin näemme sen, mikä muutenkin tuntuu\nloogillisesti oikealta ja ymmärrettävältä, että luonnonlapsen\nsatunnaisesti syttyvän mielikuvan runontapainen laulahdusilmaisu,\nlappalaisen villi joiku, varmaan edustaa ihmiskunnan vanhinta runoilun\nastetta. Tätä johtopäätöstä tukee se, että lappalaisten jälkeen\nikäänkuin seuraavalla kehitysasteella olevien heimokansojemme, esim.\nmordvalaisten, tsheremissien, syrjäänien ja votjakkien, runot ovat vain\nlaajennettuja joikuja, asiarikkaampia, usein kuvastaen korkeammista\nkulttuuripiireistä saatuja tietoja, mutta perusmuodoltaan vanhan\nalkujoiun linjalle palautuvia. Ja joiun edustama mielteen\npurkauksellinen ilmaus on ollut luonteenomaista muillekin\nalkuperäisillä kulttuuriasteilla oleville kansoille: tunnettua on, että\nwalesilaisten runot olivat lyyrillisiä, hymnimäisiä harpunhelähdyksiä.\n\nKansojen pitkän ja mutkaisen, hitaasti edistyvän matkan varrella kohti\nkorkeampia kulttruriasteita tapahtuu sitten muun kehityksen mukana\nalkuperäisen laulullisen ilmauksen kasvamista ja monipuolistumista.\nIhmisen elämässä ovat tärkeimmät vaiheet hänen saapumisensa tänne eli\nsiis rakkauden vietti ja sen seuraukset, hänen voimansa, urheutensa ja\nmaineenhimonsa, jotka ovat naarasta ja lapsia puolustavalle urokselle,\n\"urholle\", luontaisia ominaisuuksia, ja hänen poistumisensa elävien\nilmoilta. Nykyaikaisen kulttuurikansankin runouden voimme melkoisella\nmenestyksellä ryhmittää näiden otsakkeiden alle, saati sitten\nsellaisen, joka vielä elää alkuperäisen lemmen, taistelun ja kuoleman\nsäätämässä aukottomassa piirissä. Näiden kolmen otsakkeen alta siis\novat todennäköisesti löydettävissä ne runouden päälaadut, jotka ovat\nolleet kuvaavia kansojen kehitysasteille silloin, kun kirjoitustaito on\nkeksitty. Jos niistä olisi säilynyt näytteitä juuri tällaisilta\naikakausilta, tapaisimme siis joukosta ajatuksien ja mielikuvituksen\naskartelua lemmenvietin ympärillä, so. lemmenlyriikkaa, joka vielä tänä\npäivänä on kansanrunouden keskeisintä ainesta; mainetöistä kertovia\nrunoja, joissa tuntisimme eepillisen runouden alkupohjan; ja\nuskomuksien, so. mytologian, alalle kuuluvia loitsuja, rukousrunoja ja\nhymnejä, jotka tarkoituksiltaan voivat ulottua elämän eri aloille,\nmutta ovat osoitetut yliluonnollisille olennoille. Lemmenlyriikan\nymmärrämme kukoistavan vapaana, syntyvän, ehkä jatkuvan ja kasvavan\nkuin renkaat tyynessä vedessä, johon on pudotettu kivi, tai kuolevan\nsamalla kuin sen kaiku lakkaa, paitsi ehkä kosintaa ja häitä koskevissa\ntapauksissa, jolloin se on kiteytynyt kiinni juhlamenoon ja opittu\nulkoa sukupolvesta toiseen säilytetyssä muodossa. Eepillisen runouden\nhuomaisimme sitä vastoin jo vanhemmilla juurilla seisovaksi ja\nyleisemmin kerran saamassaan sanamuodossa säilyneeksi, sillä sen\nkohteet, mainetöiden suorittajat, jotka voimansa tähden ovat samalla\nkansansa mahtimiehiä, ovat varhaisista ajoista alkaen suosineet ja\nylläpitäneet tällaisten laulujen sepittäjiä, omia ylistäjiänsä. Näistä\nmuodostui aikain varrella erikoinen ammattiluokkansa, jossa oli\nhistorioitsijan, tuomarin, runoilijan ja papin ainesta, ja jonka oman\netunsa vuoksi tuli muistissa säilyttää esi-isäin runot ja sepittää\nuusia. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä kelttiläisten sekä alemmat bardit\nettä ylempi fili-laulajisto, joka oli muinaisessa Irlannissa hyvin\nvaikutusvaltaisessa asemassa. Kaikki huomattavammat mainetyöt, joihin\nheimo tai kansa johtajineen otti osaa, tulivat täten vähitellen\nkudotuiksi runohistorian kirjavaan ryijyyn. Siellä ne ylistyssyistä ja\nrunollisen innoituksen voimasta saivat sadunomaisen värityksen, jonka\neriskummallisen koristeloiston alta, jos tuo runoelman kohta on\njälkimaailmalle säilynyt, me ihmetellen ounastelemme tapahtumain\nvarsinaista asiallista sisällystä. Ja uskonnollisen runouden\nsaattaisimme todeta vielä täsmällisemmin kiteytyneeksi, ja sillekin\nkehittyneeksi oman hoitajaluokkansa, jonka jäseniä muinaissuomalaiset\nsanoivat tietäjiksi, muut shamaaneiksi, lääkemiehiksi, papeiksi.\nAlkuperäisten uskomusten sankasta viidakosta oli vähitellen kasvanut\nmuita ylemmäksi yhteisten pääuskomusten puu, usko määrättyyn jumalaan\ntai jumalperheeseen, ja tämän uskon hoitajaksi oli kehittynyt erityinen\npappisääty. Pian kiteytyi jumalan palvelus- ja ylistysmeno täsmälliseen\nmuotoon, ruvettiin taikauskoisesti pitämään tärkeänä loitsujen ja\nhymnien sanallista puolta, jota ei saanut muuttaa, ellei tahtonut\nvihoittaa jumalaa tai tehdä loitsua tehottomaksi, ja niin oli päästy\nvakiintumisen pysyvälle kannalle.\n\nHyvin varhaiseksi ja alkeelliseksi kirjallisuuden muodoksi täytyy myös\nedellyttää tarinointi, tuo \"nuotioilla nokisilla\" tapahtuva \"ongelmien\naprikointi\", joka on suomalaisille niin tuttua, ja josta on näytteitä\njo muinaisen Egyptin kirjallisuudessa. Siinä on kysymyksessä ihmisen\nluontainen ominaisuus, hänen seurusteluviettinsä, joka purkautuen\npuheeksi ja kertoiluksi, ei tietenkään yrittänyt muodostua runoksi,\nvaan soljui luonnollisena proosana. Sen yhteydessä tulivat käytäntöön\nelämänkokemuksen ilmaisijat, sananlaskut, jotka muistamisen\nhelpottamiseksi usein hakeutuivat kielellisesti sointuvaan ja nasevaan\nmuotoon. Ne tietenkin ovat jo vanhassa Egyptissä esiintyvän\nviisauskirjallisuuden pohjana.\n\n\n2.\n\nRunous on siis kirjallisuuden vanhin laatu. Muistaen niitä monia eri\nrakennetapoja, joita runous on käyttänyt, tulee mieleen kysymys, mitkä\nniistä lienevät vanhimpia. Lähtien ensin alkeellisesta kansanrunosta,\njoiusta, toteamme, että sille näyttävät olevan luonteenomaisia sekä\nallitteraatio että assonanssi (sanojen alkukerakkeiden ja -ääntiöiden\nmuodostama sointu), joita se kuitenkin käyttää tiedottomasti, vain\nkielen omien soinnillisten puolien johtamana. Tämä on sitäkin\nymmärrettävämpää, kun joiku \"joikattiin\", laulettiin, jolloin sävel,\nyksitoikkoinen, villi huuto, itsestään pyrki pysymään \"suorana\", so.\nhakemaan samoissa tai läheisissä ääntymisasemissa kulkevia kerakkeita\nja ääntiöitä. Suomenkielen vokaalisointua voi pitää tällaisen kielessä\nitsessään asuvan musikaalisuuden ilmauksena. Kun sitten kehitys oli\npäässyt sille asteelle, että eroottisen viettielämän yhteyteen\nluonnollisena houkutus- ja kiihoituskeinona kuulunut ruumiin\nväänteleminen oli muodostunut tanssiksi, so. oli omistanut itselleen\nrytmin, joka on ilmaus jo eläinkunnassa esiintyvästä luontaisesta\nvaistosta, oli tällä samalla keksinnöllä rytmi sovitettu myös\nsäveleeseen ja sen kautta tämän sanoihin. Rytmi asettaa nyt\nrunoalkeelle suuria vaatimuksia tavujen lukuun ja pituuteen sekä siis\nsanojen laatuun ja keskinäiseen järjestykseen nähden, ja jos sävel\nvakiintuu, se rajoittaa tavujen luvun aivan täsmälliseksi. Tällä\nasteella ovat esim. Kalevalan toisinnot, jotka ovat ylläsanottua linjaa\npitkin kehittyneitä joikuja. Silloin kun sävel jää kehittymättä, ollen\nesim. eräänlaista juhlallista, soiton säestämää lausumista, ei tavuluku\nole niin rajoitettu, mutta alkusointujen tulee olla määrätyissä\nrytmikohdissa. Tästä on esimerkkinä muinaisenglantilainen runous.\nAlkusoinnun käyttö pyrkii sitten säveleellisyytensä vaikutuksesta\ntiedottomasti laajenemaan: se voi muuttua sanan alusta sen loppuun, ja\nesiintyy tällä asteellaan samassa säkeessä ns. sisäsointuna. Tästä on\nkalevalaisessa runoudessa paljon esimerkkejä (\"Siinä käänsi, siinä\nväänsi\"). Tämä sisäsointu voi ilmetä aatteellisestikin, kuten huomaamme\nesim. psalmien tai kalevalaisen runouden kertosäkeistä: ne ovat\najatussointuja, aikaansaatuja edellä esiintyvän ajatuksen toistamisella\nja vahvistamisella uusin sanoin ja runokuvin. Kun nyt tätä linjaa\nkuljetaan kirjoitettuun kirjallisuuteen saakka, voidaan todeta,\nettä alkusointu on ollut käytännössä Egyptin ja Babylonian\nkehittyneimmässä so. hymnirunoudessa, että rytmi täytynee otaksua\nniille luonteenomaiseksi, koska niitä säestettiin musiikilla, ja että\najatuskerto on niille tyypillinen koristuskeino. Indian runous rakentuu\ntavulukuun ja alkusointuun. Tämän jälkeen voidaan todeta, että antiikin\nrunous perustuu yleensä ääntymisen pituuteen ja rytmiin, mutta että\nalku- ja sisäsointua esiintyy joskus kielen oman sointu- ja tietoisen\ntaidepyrkimyksen ilmauksena esim. kreikkalaisten puheissa ja\nroomalaisten vanhassa saturnio-mittaisessa runoudessa, ja ettei\nloppusointukaan ole tuntematon, kuten näkyy Euripideen Bakkhattarista,\njossa on tietoista, taiteellista loppusoinnutusta. Kiinalaisten runous\nkäyttää koristeenaan loppusointua, joka on myös arabialaisten runouden\ntunnusmerkki. Muinaisirlantilainen runous oli erittäin monimutkaisesti\nloppusoinnullista. Selviä ja riittäviä selityksiä siihen, mikä on\nsaanut toiset kansat käyttämään myös loppusointua, toisten tyytyessä\nalkusointuun ja rytmiin, ei ole vielä tähän mennessä voitu saada.\nMahdollista ja todennäköistä on, että nämä kaunistuskeinot kyllä ovat\nolleet käytännössä kaikilla, toisen tavan tullessa viljellyksi\ntaiderunoudessa ja siten säilyessä, toisen eläessä vain kansansuussa,\npääsemättä kirjallisuuteen. Yksilöllinen runoilijapersoonallisuus on\nsaattanut määrätä, kumpaa suuntaa kirjallisuus on lähtenyt kulkemaan.\n\n\n3\n\nTällainen on ollut todennäköisesti runouden yleinen kehityskulku\nvarhaiselta asteelta siihen saakka, jolloin kirjoitustaito lopullisesti\nsiirtää saavutetut tulokset säilöön. Toisten kansojen kohdalle\ntämä on tapahtunut tuhansia vuosia sitten, mutta toiset eivät ole\nvieläkään omintakeisen kulttuurin kannalta kirjoitustaidon tasalla;\nsivistyskansain tiedemiehet merkitsevät muistiin niiden hengentuotteet.\nJos nyt se kirjallisuusmäärä, joka maailman eri puolilla on otettu\ntalteen kirjoitustaidon aamuvarhaisina aikoina ja sen jälkeen, olisi\naineen puolesta voinut ja ihmisten oman hävityshimon puolesta saanut\nsäilyä meidän aikoihimme saakka, olisi tutkimuksen käytettävänä niin\nvaltava varasto, etteivät kirjallisuuden historian palveluksessa\ntyöskentelevät voimat riittäisi käsittelemään siitä vaatimatonta\nosaakaan. Mutta sitä on säilynyt vain rajoitettu määrä, niin pieni,\nettei suinkaan aina voida sanoa, edustaako se edes parasta ja\nkeskeisintä, ja onko sen perusteella annettu kuvaus täysin asiallinen;\nonpa eräiden kansojen varhaiskirjallisuus hävitetty niin tyystin, ettei\nsiitä ole jäänyt ainoatakaan näytettä. Tämän valaisemiseksi\njohdettakoon mieleen seuraavat historiasta tunnetut tosiasiat: Caesarin\nvalloittaessa Aleksandrian v. 48 tuhoutui Brukkheionin kaupunginosassa\nollut Ptolemaiosten kirjasto, johon kuului 700.000 papyrus- ja\npergamenttiteosta, ja joka varmaan sisälsi kaiken keskeisimmän Egyptin,\nVälimerenmaiden ja Etu-Aasian siihen saakka tuottamasta viisaudesta.\nNe 200.000 rullaa, jotka Antonius ryösti Kleopatran mieliksi\nVähästä-Aasiasta, Pergamonin kirjastosta, vieden ne Aleksandriaan,\nSerapis-jumalan temppeliin, paloivat tuhaksi samalla kuin Serapeion,\njonka uskonkiihkoinen roskaväki patriarkka Theophiloksen yllytyksestä\nhävitti v. 385. Vain noin 1600 latinan- ja kreikankielistä teosta\npelastui tästä tuhosta, jonka sitten täydensi kaliifi Omar\nvalloitettuaan Aleksandrian v. 641. Ja kaikkialla antiikin\nkulttuurialueella harjoittivat kristityt valtaan päästyään\ntietämättömyydessään, jota ei ole nykyajan käsitystapojen mukaisesti\narvosteltava, rakennusten, taide- ja kirjallisuusaarteiden\nhävittämistä. Kansainvaelluksen hyökylaine sitten lopullisesti hukutti\nantiikin maailman pyörteisiinsä, joiden kurimuksista on noussut\npinnalle ja monia eri teitä pelastunut se suhteellisesti vähäinen\nantiikin kirjallisuusmäärä, jonka nyt omistamme. Tietämättömyyden\naiheuttama hävityskiihko teki työtänsä keskiajallakin, jopa kauas\nuudelle ajalle saakka. Kiihkokatolisuus on hävittänyt Espanjan\nmaurilaisten kirjallisuuden, puolitoista miljoonaa käsikirjoitusta;\nuskonpuhdistus hävitti pohjoismaissa luostarien mukana myös niiden\nkirjastot, aivan vähäisiä rippeitä lukuunottamatta; kallisarvoiset\npergamenttikäsikirjoitukset leikeltiin ahneen kuninkaan verokirjojen\nkansiksi. Tämä hävitys on ulottunut Suomeenkin, jonka luostarien\nkirjastot ovat täten hajonneet olemattomiin. Kokonaiset kansalliset\nkirjallisuudet on hävitetty: Espanjan alkuasukkaiden, iberien,\ntuhatvuotiset aikakirjat ja runous, joista antiikin maantieteilijä\nStrabon kertoo, ovat kadonneet jäljettömiin; samoin etruskilaisten ja\nkarthagolaisten. Amerikan alkuasukkaiden kulttuurin hävittivät Cortez\nja Pizarro, ja hävityksen täydensi Meksikon ensimmäinen arkkipiispa\npolttamalla aztekien laajan käsikirjoituskokoelman. Se huolellisuus ja\nkiinnostus, jolla nykyaika käsittelee vähäisintäkin muinaisuuden\nkirjallista todistuskappaletta, se harrastus ja into, jolla kaivetaan\nmenneiden aikojen muistomerkkejä hävityksen raunioista, on\nkirjallisuuden ikään verraten perin nuorta, vasta tänään syntynyttä\nheräämistä kirjallisuuden arvon todelliseen tajuamiseen.\n\nKun nyt säilyneen kirjallisuuden pohjalla käymme tutkimaan, minkä\nmuodon se osoittaisi vanhimmaksi, tulemme Egyptin, Babylonian\nja Raamatun kirjallisuuden varhaisimpiin aineksiin, niiden\nperuskerroksiin, ja toteamme, että ensiksi eepillisen runouden synnyn\naihe, halu säilyttää mainetöiden muisto, on siihen yhtyneen vallan ja\nvarallisuuden avulla ottanut kirjoitustaidon laajalti palvelukseensa.\nHallitsijat ja muut mahtimiehet ovat tahtoneet ikuisiksi ajoiksi\nsäilyttää muiston sotaretkistään, voitoistaan ja muista mahtiteoistaan,\ntai omasta persoonastaan ja luonteestaan, hakkauttaen tai piirrättäen\nsiitä muistokirjoituksen kallioon, kivipatsaaseen, hautakammionsa\nseinään, papyrusliuskalle tai savitauluun. Tämä on ollut aina\nmahtimiesten ja -kansojen inhimillisesti ymmärrettävä vaisto, ilmeten\nvastaavissa oloissa kaikkina aikoina. Siitä ovat Skandinavian kiviin ja\nkallioihin hakatut riimukirjoitukset suhteellisesti myöhäisenä\nesimerkkinä. Nämä _muistokirjoitukset_ voidaan pitää säilyneen,\nmuinaisina aikoina kirjoitetun kirjallisuuden varhaisimpana,\nalkeellisimpana muotona. Kuitenkin on huomattava, että esim.\nkalliokirjoitusten vaivalloinen aikaansaaminen kehoitti lyhyyteen,\njoten siis niiden syntymisen aikoina on tietenkin ollut laajemmin\nkirjoitettua samansisältöistä ainesta, joka on antanut aiheita sekä\nkertomarunoudelle että historiallisille \"kuningasten kirjoille\".\n\nMuistokirjoitusten rinnalla nousevat yhtä varhaisina näkyviin\nuskomusten yhteydessä kehittyneet loitsut, ohjeet ja palvovat\nylistykset, hymnit, mikä kaikki on olemassa olevan _mytologian_ eli\nmaailmankäsityksen ja -katsomuksen ilmausta. Tämän runouden piiriin\nkuuluu monipuolisesti ihmisen tavallinen elämä, joka on näillä asteilla\nkauttaaltaan uskomusten säätämää, ja tulee täten _lyriikka_ jossakin\nmäärin edustetuksi. Mytologiakin ruokkii kertovaa runoutta, asettuen\nusein mainetöiden kuvauksen rinnalle tai tuottaen kokonaan mytologista\nepiikkaa, jollaiseksi muinaisuuteen painuvalla, alkuaan todellisesta\nihmisestä kertoneella sankarirunoudella muutenkin on taipumusta\nmuuttua. Sen yhteydessä esiintyvät usein _sadut_. Vielä on muistettava,\nettä Egyptin kirjallisuudessa on näytteitä lemmenlyriikasta,\nproosatarinoista, jotka myös periytyvät hyvin varhaisilta ajoilta, ja\nviisautta opettavista lauselmista.\n\nNäihin varhaismuotoihin palaamme tuonnempana, ryhtyessämme\nkäsittelemään muinaista kirjallisuutta. Tässä yhteydessä on vielä\nmainittava, että Egyptin ja Babylonian kirjallisuuden avautuminen\ntutkimukselle on vasta viime vuosisadan tieteen saavutuksia. Napoleonin\nretki Egyptiin 1798 ja hänen mukanaan ollut tieteellinen tutkijakunta\nkohdisti ensin Euroopan huomion tähän muinaisuuden hautausmaahan, jonka\nkielelliset muistomerkit olivat olleet mykkiä 1600 vuotta eli siitä\nsaakka, kun egyptiläiset kääntyivät kristinuskoon. Selitystyö pääsi\nonnistumisen uralle sen kautta, että ranskalaisten sotilaiden Rosetten\nkaupungista löytämässä kivessä oli sama teksti muinaishieroglyfeillä,\nmuinaisella kansankirjoituksella ja kreikaksi. Arvoituksen ratkaisi\nranskalainen François Champollion viisitoista vuotta kestäneen\nponnistelun jälkeen 1821. Vasta sen jälkeen on Egyptin muinainen\nkirjallisuus, yhä jatkuvien löytöjen täydentämänä, hitaasti ja\nvaivalloisten ponnistusten jälkeen, ja vieläkin toisin kohdin uhmaillen\ntulkitsijain kielitieteellistä nerokkuutta, antautunut tutkimuksen\nkäytettäväksi.\n\nBabylonialaisen kirjallisuuden avautuminen tutkimukselle alkoi 1802,\njolloin saksalaisen Georg Friedrich Grotefendin onnistui selvittää\nkiilakirjoituksen yksinkertaistettu persialainen muoto. Hänestä\nriippumatta suoritti saman työn englantilainen upseeri Henry Rawlinson\n1830-luvulla, onnistuen tulkitsemaan Dareios I:n Behistunin\nkallioseinämään hakkauttaman jättiläiskokoisen muistokirjoituksen.\nSitkein ponnistuksin onnistui Rawlinsonin tämän jälkeen useiden muiden\noppineiden avulla selittää kiilakirjoituksen paljoa vaikeampi\nbabylonialais-assyrialainen muoto, mutta vaikeudet olivat niin suuret,\nettä vasta 1857 päästiin täyteen varmuuteen selitystavan osumisesta\noikeaan.\n\nVanhimmat tunnetut kirjallisuudet ovat egyptiläinen,\nbabylonialais-assyrialainen, hebrealainen, indialainen, kiinalainen ja\njapanilainen. Yleisen kirjallisuuden historia voidaan aloittaa\nensinmainitusta ja sen jälkeen käsitellä muut, luonnehtien kunkin\nsyvimmät ominaisuudet ja tutkien, mitä ne ehkä ovat velkaa toisilleen,\nminkä perinnön, mitkä elinvoimaiset, ihmiskunnan kehitykseen\nedistävästi vaikuttaneet ajatukset ne ovat jättäneet jälkimaailmalle.\nKokonaisuuden vuoksi on niiden rinnalla käsiteltävä myös nuoremmat\nitämaiset kirjallisuudet: persialainen, arabialainen ja turkkilainen,\nkoska silloin ei tarvitse keskeyttää Euroopan kirjallisuuden esitystä\npalaamalla itämaihin. Valaisevia tietoja Egyptin ja Aasian ruhtinaiden\nsuhteista on saatu savitaulukirjekokoelmasta, joka 1888 löydettiin\nEl Amarnasta, Keski-Egyptissä olevasta kylästä, Amenophis IV:n\nmuinaisen pääkaupungin paikalta. Todellinen aarreaitta\nbabylonialais-assyrialaisen sivistyksen tutkimiselle on ns.\nAssurbanipalin (668-630) kirjasto, joka löydettiin 1850 Ninivestä, ja\nsisältää 20.000 kiilakirjoitustaulua.\n\n\n\n\n\n\nITÄMAAT.\n\n\n\n\nI. EGYPTILÄISET.\n\n\n1\n\nTutustuminen Egyptin historiaan osoittaa, että egyptiläiset olivat\nenemmistöltänsä yksinkertaisia maanviljelijöitä ja sellaisina ahkeria,\ntyön ja kuuman auringon raukaisemia, rauhallisia ja tyytyväisiä.\nYleensä raskaissa oloissa eläen, pieniä viljelyksiään kastellen ja\nhoitaen, huolehtien veroistaan faaraolle ja kylänsä temppelille he\ntuskin jaksoivat loma- ja juhlahetkinään kohottaa mielikuvitustansa sen\nkorkeammalle kuin Niilin laakson köyhä fellah vielä tänään. Tavallisen\negyptiläisen asumuksena oli vain savimaja, jossa ei ollut tilaa\ntaiteelle; hänen mielikuvituksensa rajoittui ilmenemään vain\nalkeellisina laulahduksina, voisi todellakin sanoa, \"joikuina\", joita\nhän hyräili ajaessaan aasiaan tai ajatellessaan mielitiettyään,\njuomalauluina viinin- ja elonkorjuujuhlissa, loitsuina, joita hän oli\noppinut vanhemmiltaan tai joita hän eri tarkoituksiin osti kylänsä\npapilta, ja satuihin ja kertomuksiin, joita illoin kokoontumispaikoilla\ntarinoitiin. Hän ei siis ole pyramiidien rakentajaluonne, vaan\nkärsivällinen, hiljainen, juhliensa aikana lapsellisesti iloitseva\ntyöläinen, jonka hengenilmauksissa kyllä voi olla paljon kauneutta,\nmutta joka silti jää syrjään puhuttaessa Egyptin suurtaiteen\nluomuksista.\n\nEgyptin muistomerkkitaiteen saavutuksista taas ilmenee jylhä, valtava\nmielikuvitus, joka liikkuu omituisen jäykistyneissä, samanlaatuisiin\ntuloksiin vievissä urissa. Niiden synty edellyttää elämää syvästi\nsäätävien uskomusten olemassaoloa, halua tai pakkoa noudattaa näiden\nmääräyksiä, ja valtaa sekä rikkautta toteuttaa tämä halu saatettuna\näärimmäisiin johtopäätöksiinsä. Muistomerkit ilmaisevat siis heti\nomalla erikoislaadullaan luojikseen maan rikkaat ja mahtavat,\nhallitsijat, virkamies- ja papistoylimystön, joiden hallussa olivat\nkansan varat sekä ruumis ja sielu.\n\nNäiden mielikuvituksesta siis voidaan ja on syytä puhua, ja sen\nilmeneminen esim. kirjallisuudessa olisi johdonmukaista ja\nymmärrettävää.\n\nEgyptin muistomerkki- ja rakennustaide on \"kollektiivista\", korkealle\nasteelle päässyttä joukkojen käsityötä, vuosituhansien aikana\nkehittyneiden, mahtavan pappiluokan kannattamien uskomusten ilmausta,\njonka linjat ja muodot oli kerta kaikkiaan lopullisesti määrätty.\nYksilöllisellä luomiskyvyllä ei siis voinut olla siinä sanottavaa\nsijaa, koska poikkeamisia ei voitu sallia. Ainoa suunta, jossa\nei ollut estettä, oli koko, ja tästä johtuu, että voimamiehet,\nmielikuvitusrikkaat yksilöt, suurfaaraot, käyttivät hyväkseen edes tätä\naidan matalaa kohtaa ja ryntäsivät siitä vapauteen, saavuttaenkin yhä\nhämmästyttävämpiä tuloksia. Mutta ainoatakaan yksilöllistä taiteilijaa\nei pilkistä näiden luomusten takaa, Sfinksin varpaaseen ei ole\nkaiverrettu taiteilijan merkkiä. Taide ei ollut vielä irtautunut\nammattikunnallisesta käsityöläistaidosta.\n\nMe ymmärrämme, että rakennustaiteen, suuren monumenttitaiteen alalla\ntällainen kollektiivisuus voi viedä tuloksiin silloin, kun pohjalla on\nkuten Egyptissä jo ennen historiallista aikaa kehittynyt yhtenäinen,\nperinteisiin perustuva suunnitelma, kokemus ja kuva, minkälainen\nrakennuksesta on tuleva, ja koska kokonaisuuden eheys on luonnostaan\nasiaan kuuluva. Siitähän ovat vielä keskiajan kirkonrakentajakunnat\nhyvänä esimerkkinä. Mutta samoin on oitis selvää, ettei tällainen\nkollektiivisuus menesty taidekirjallisuuden alalla, koska siellä ei ole\nolemassa sellaista perinnöllistä kaavaa, joka takaisi onnistumisen,\nkunhan se vain määrättyjä ohjeita noudattaen täytetään sanoilla ja\najatuksilla. Onnistumisen ehtona on päinvastoin se, että yksilö saa\nluoda täydellä vapaudella, noudattaen taiteellista näkemystään, jolloin\nvasta saavutetaan kirjallisessakin taiteessa välttämätön eheä\nkokonaisuus. Säilyneistä näytteistä päättäen ei tällaisia kokoovia,\nluovia, yksilöllisiä kirjailijapersoonallisuuksia ole Egyptissä\nesiintynyt, vaan on kirjallisuus siellä ollut hajanaista, vailla niitä\njylhiä ulkoisen rakenteen linjoja, joilla rakennustaide yllättää.\n\nSitä vähäksyvää kantaa, jonka tämän puutteellisuuden johdosta usein\nnäkee ilmenevän puhuttaessa Egyptin kirjallisuudesta, on kuitenkin\nvaikea perustella silloin, kun joudutaan siihen ylevään ja\nsiveellisesti korkealla tasolla olevaan ajatusmaailmaan, joka\nhajanaisesta muodosta huolimatta on egyptiläisten runouden\nsisällyksenä. Kirjallisuus, joka jo historian aamuna on kehittänyt\nyhäkin ihmiskunnan siveellisenä voimana ja kannustimena olevan\nkäsityspiirin hyvän palkasta ja pahan rangaistuksesta, tulevaisen\nelämän toivosta ja autuaiden kentistä, on näiden ajatuksiensa kannalta\nylevää, ja tulkitsee siltä puoleltaan sitä korkeata ikuisuuden\nkaariholvia, joka on muistomerkkitaiteen leimana.\n\n\n2\n\nNe lyhyet _työlaulut_, joita on säilynyt hautakammioiden seinillä\nkuvien selityksinä, edustavat ikivanhaa, alkeellista laulun tyyppiä.\nKulkiessaan, ajaessaan, soutaessaan, kyntäessään, yleensä tehdessään\nkoneellista työtä, joka ei kokonaan sido hänen ajatuksiaan, ihminen\nusein puhkeaa kuin lintu tietämättänsä laulamaan. Joukossa\ntyöskennellen hän voi siten pyrkiä ilahduttamaan itseään ja muita, jopa\naikaansaamaan yhteistä tahtia ja kiiruhtamaan työn vauhtia. Säkeet ovat\nkaikkien runolakien ulkopuolella syntyneitä asioiden toteamisia,\najatusten lopputuloksia, peräti yksinkertaisia, ja pääasiana niissä on\nvarmaan ollutkin _laulu_, so. sävel, hyräilyn, eikä ajattelun ja\ntuntemisen tarve. Niinpä kyntäjä toteaa, että päivä on ihana ja ilma\nviileä, härät vetävät ja taivas on niinkuin toivomme -- siis \"hyvä on\ntehdä työtä ruhtinaalle\". Puija kehoittelee härkiä puimaan, sillä siitä\ntulee niille itselle olkia ja isännälle ravintoa; lepoa ei ole tarvis\najatella, sillä päivä on vilpoinen. Päivän \"vilpoisuus\" oli Egyptin\nhelteessä erikoisesti mieleenpainuva asia. Joskus värähtää näkyviin\nkatkeruus, kuten esim. laivan ahtaajain laulusta:\n\n    Lyhteitä ja valkoista vehnää\n    kannamme päivästä päivään.\n    Kaikki aitat ovat täynnä,\n    kaikki laivat täynnä.\n    Jo valuu vilja laidan yli.\n    Nälkäisinä kuljemme kumarassa:\n    vaskiset selkämme,\n    vaskiset sydämemme\n    kantavat päivästä päivään.\n\n[Nämä ja seuraavat näytteet ovat vapaita käännöksien käännöksiä eivätkä\ntieteellisiä tulkintoja; kuitenkin ne antavat käsityksen aihepiireistä\nja täyttävät sikäli tarkoituksensa.]\n\nNäissä yksinkertaisissa sanoissa on raatajan tragiikkaa, tummaa\nmollisäveltä, kohtalon leppymättömyyttä, joka vaikuttaa vielä\nviidentuhannen vuoden takaa. Ne kertovat siitä säälimättömän ankarasta\ntyöstä, jota Egyptin yhteisen kansan täytyi tehdä maanviljelyksensä\ntyökuukausina, selviytyäkseen kaikista velvollisuuksistaan.\n\nTyölaulujensa rinnalla ja varsinkin lepohetkinä egyptiläinen viljeli\nluonnonlain mukaisesti _lemmenlyriikkaa_. Näytteitä sellaisesta on\nsäilynyt. Niistä päättäen egyptiläinen oli silloin samanlainen kuin\ntänäänkin, so. hän omistaa ihailunsa sanat etupäässä rakastettunsa\nulkonaiselle, aistilliselle kauneudelle. Hän vertaa rakkautensa\nesinettä kaikkiin tuntemiinsa kauniisiin esineisiin, samaan tapaan kuin\nSalomon Korkeassa Veisussa tai kuin vielä tänään Kairon kahviloissa\nesitetyissä lemmenlauluissa, kukkiin ja kuuhun, eikä väsy kuvailemasta\nkaipuunsa tuskaa. Hän on hyvin intohimoinen ja hurmaa itsensä\naistillisuudella:\n\n    Ihana on syleilymme päivä.\n    Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.\n\nNeito on silloin sama kuin myöhemmin, so. hän pelkää rakastajansa\nhylkäävän hänet ja haluaa avioliiton takeita:\n\n    Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on\n    vaimonasi saada valmistaa ruokasi\n    ja käsivarsineni levätä käsivarrellasi.\n    Sillä jos otat pois minulta rakkautesi,\n    niin sanon sydämelleni,\n    joka on sisälläni, rukouksissani:\n    \"Olen vailla ihailijaani tänä yönä.\n    Sen vuoksi olon kuin se, joka haudassa viipyy\".\n\nLemmenlyriikan rinnalla viihtyy _elämännautintojen_ ylistäminen.\nHuolimatta kuoleman keskeisestä asemasta hänen elämässään egyptiläinen\noli tavallisissa oloissaan iloinen ja herkästi naurava, mielellään\njuhlien sekä viinin että lemmen kunniaksi, ja vain terästäen\nnautintonsa hurmaa aina saapuvilla olevan kuoleman synkkyydellä.\nViinin käyttö näyttää olleen yleistä varakkaampien keskuudessa;\nelämännautintojen lyriikka kuuluukin kansan syvien rivien yläpuolelta,\nniiden keskuudesta, joilla on varojen puolesta tilaisuutta\nnautintoihin, edustaen siis kehittyneempää kantaa. Säilyneistä\njuomalauluista ja kuvista näkyy, että juomatavat ovat olleet\nperusteellisia. Runouden historian kannalta on merkittävä muistiin,\nettä jo neljätuhatta vuotta sitten kehoitettiin siis elämän lyhyyden ja\nkuoleman varmuuden vuoksi nauttimaan niin kauan kuin aikaa oli; ns.\nKuningas Antufin laulussa vallitsee syvä kuoleman ja katoavaisuuden\ntunnelma, mutta se päättyy elämännautinnon kehoitukseen:\n\n    Olen kuullut Imhotepsin ja Hartatafsin sanat. Heidän opetuksissaan\n                                                         sanotaan:\n    Mitä hyötyä on kaikista rikkauksista? Niiden lujat muurit\n      ovat raunioina, niiden talot ovat, kuin ei niitä olisi ollutkaan.\n    Kukaan ei tule niistä ulos kertomaan niiden sanoista, kertomaan\n      niiden teoista, vahvistamaan sydäntämme.\n    Sinä menet paikkaan, josta he eivät palaa.\n    Vahvista sydämesi unohtamaan, miten kerran iloitsit.\n    Tyydytä kaipuusi niin kauan kuin elät.\n    Voitele pääsi, pukeudu hienoon liinaan, joka on koristettu\n      kalleilla metalleilla, jumalan lahjoilla.\n    Enennä aarteitasi, tyydytä kaipuusi, täytä halusi aarteillasi\n      maan päällä, sydämesi toivon mukaan.\n    Päivä tulee, jolloin emme kuule mitään ääntä; jolloin se, joka\n      tuolla lepää, ei kuule surevien ääntä.\n    Valitukset eivät enää vapauta sitä, joka oleskelee haudassa.\n    Nauti rauhassa, sillä katso, kukaan ei ota aarteitaan mukaansa.\n    Katso, ei kukaan, joka menee, palaa jälleen tänne takaisin.\n\nTällaisena elämännautinnon runous ilmeisesti on egyptiläisen\nrunotaiteen korkeimpia saavutuksia. Sen rinnalle, ikäänkuin\njohtopäätökseksi, voidaan asettaa maailmantuskan, epätoivon ilmaus,\njoka on säilynyt noin v:lta 1500, ja jonka itsensämenettäjä sanelee\nennen kuolemaansa:\n\n    Tänään seisoo Kuolema edessäni\n    kuin parantuminen sairaan edessä,\n    jonka on noustava tuskiensa vuoteelta.\n    Tänään seisoo Kuolema edessäni\n    kuin myrrhan tuoksu,\n    kuin viileä leyhkä hellepäivänä.\n\nEgyptiläisten lyriikka sisältää siis jokseenkin kaikki ne soinnut,\njoita olemme tottuneet laulullisesta runoudesta kuulemaan: lemmen,\nnautinnon ja kuoleman. Jo esitetyistä vähäisistä näytteistä ilmenee,\nettä se varmaan toisinaan saavutti korkean runollisen kauneuden;\nelämästä poistujan yhä uudelleen palautuvat säkeet Kuolemasta, joka\nseisoo hänen edessään, painuvat mieleen synkkänä johtosäveleenä.\nMaallisen lyriikan ala muuten lienee ollut Egyptin taiteista vapaimpia,\nvähiten ammatillisiin kaavoihin sidottua. On kuin kuulisi sen vieläkin\nheläjävän vedennostolaitteiden kitistessä tai kylänväen tai juhlivan\nrikkaan viettäessä kaunista, viileätä kuutamoiltaa, ohraoluen ja viinin\nääressä, tanssijattaren hypähdellessä harpun ikivanhan, korvissamme\noudon sävelen tahdissa -- keskellä kuoleman ikuisen vallan\nmuistomerkkejä.\n\n\n3\n\nEgyptiläisten _satu- ja muu kertova proosakirjallisuus_ on säilyneistä\nnäytteistä päättäen ollut laajaa ja monipuolista. Sen sommitteleminen\nja kertominen on ilmeisesti ollut sekä paljon harjoitettua että\nsuosittua, kuten vieläkin itämailla, \"tuhannenyhden yön tarinain\"\nsyntymäseuduilla. Ne kuuluvat huvittavana ja opettavana aineksena\nmaallisen lyriikan rinnalle, sadunkertojan ollessa valmiina saattamaan\nkuulijansa ihmeellisiin maailmoihinsa heti, kun harpunsoittajan kiihkeä\nlemmenruno loppuisi.\n\nPuhuttaessa egyptiläisten saduista ei ole ajateltava vain runollisia,\nmielikuvituksen lennon värittämiä ihmesatuja, vaan myös tavallisia\ntarinoita, jotka mieluiten pysyttelevät jokapäiväisen todellisuuden\npiirissä. Toiset niistä saattavat olla kertomuksia tosielämästä, kuten\nesim. Sinuhen seikkailu, joka on ensimmäisessä persoonassa kerrottu,\nuutta faaraota suotta paenneen ruhtinas Sinuhen elämäkerta. Faarao on\nkuollut, ja sotaretkeltä ollut perintöruhtinas Senwosret saapuu Thebeen\nja ottaa vallan haltuunsa. Rajavartioston päällikkö, entisen faaraon\nsuosikki, ruhtinas Sinuhe, pelkää uutta faaraota ja lähtee maanpakoon\nKedemiin, joutuen siellä kuningas Amienshin palvelukseen. Taitavuutensa\nja urhoollisuutensa vuoksi hän menestyy, kohoaa korkeisiin asemiin, ja\nrikastuu. Mutta kotimaan ikävä kalvaa häntä alati, varsinkin vanhuuden\nlähestyessä. Faarao saa kuulla tästä ja kutsuu hänet kotiin, jolloin\nhän luovuttaa omaisuutensa vieraassa maassa syntyneille ja kasvaneille\nlapsilleen ja palaa isänmaahansa, jossa hänet otetaan hyvin vastaan.\nTarinasta ilmenee egyptiläisen isänmaanrakkaus, jota on kiihdyttänyt se\nuskomus, että hänen täytyi tulla haudatuksi isiensä maahan ja heidän\ntapojensa mukaisesti, jos mieli selviytyä Osiriin kuulustelusta ja\nSethin vallasta, ja päästä autuaiden kentille.\n\nSadunluontoisempi on Haaksirikkoutuneen tarina, Odysseuksen ja\nSindbadin seikkailujen varhaisin ilmestyminen kirjallisuuteen. Kertoja\non ainoa, joka haaksirikkoisena pelastuu tuntemattomalle saarelle. Hän\nuhraa jumalille kiitosuhrin. Silloin lähestyy häntä jättiläiskäärme,\njolla on parta ja jonka sinikiven väristä ruumista peittävät kultaiset\nsuomut. Se vie miehen pesäänsä, tekemättä hänelle pahaa, ja kertoo\njumalien määränneen hänet neljäksi kuukaudeksi saarelle. Sitten tulisi\nlaiva häntä hakemaan. Käärme onkin jalo hengetär, Puntin ruhtinatar,\nsaari on Ka, kirkastettujen sielujen asunto. Laiva saapuu määrättynä\naikana, ja kertoja palaa tuoden hengettären antamia aarteita lahjaksi\nfaaraolle, joka kunnioittaa häntä kaiken kansan edessä. Talonpojan\ntarinassa on yhteiskunnallinen kärki; siitä väräjää vääryyttä\nkärsineiden ja sorrettujen ääni. Rikas virkamies Asari himoitsee köyhän\ntalonpojan tavaroita, joita tämä aasillaan kuljettaa myytäväksi, ja\nanastaa ne tekosyyllä. Vääryyttä kärsinyt valittaa nyt ensin Asarin\nesimiehelle ja lopuksi faaraolle. Virkamiehet suojelevat toisiaan,\nkorppi ei puhkaise korpin silmää, mutta talonpoika jatkaa uupumatta\nvääryyksien luettelemista, jotka kaikki merkitään muistiin faaraolle\nesitettäviksi. Tarinan ilmeisenä tarkoituksena onkin virkamiehistön\nväärinkäytöksien paljastaminen. Satu kohtalonsa tuomitsemasta\nprinssistä, jonka kehdon ääressä Hathorit, kohtalottaret, ennustivat,\nettä hänet surmaa joko krokotiili, käärme tai koira, osoittaa\negyptiläisten uskoneen järkähtämättömään sallimukseen, jonka määräyksiä\nei ihmisen ole suurimmallakaan kekseliäisyydellä ja varovaisuudella\nmahdollista välttää. Kohtalosatuihin kuuluu myös Tarina kolmesta\nveljeksestä, joista piti tulla kuninkaita: faarao Kheopsille\nennustetaan, että auringonjumalan Ran papin puoliso on synnyttävä kolme\npoikaa, joiden isä on Ra itse, ja että heistä kaikista kerran tulee\nfaarao. Lapset syntyvätkin. Kun tarinasta on säilynyt vain alkupuoli,\nei tiedetä, yrittikö Kheops surmata heitä, niinkuin katkelman\nloppukäänteestä voisi päätellä. Tarina kahdesta veljeksestä on\n\"Potifarin puolison\" toisinto ja samalla veljesvihan aihe: vanhemman\nveljen vaimo koettaa vietellä nuoremman veljen, joka hurskaana ja\nsiveänä torjuu lähentelyn, tulee syytetyksi väkivallan yrityksestä ja\njoutuu onnettomuuteen. Sadun loppupuoli on fantastinen. Bekhtenin\nriivattu prinsessa näyttää olevan Theben Khonsu-jumalan ylistämiseksi\nkeksitty. Mainittu aasialainen prinsessa sairastuu, eikä kukaan osaa\nhäntä parantaa. Lopuksi pyydetään apua Thebestä, josta lähetetty\noppinut kirjuri toteaa riivaajaisen vaivaavan häntä; silloin pyydetään\navuksi egyptiläistä jumalaa, joista Khonsu vihdoin suostuu lähtemään.\nHän parantaa prinsessan ja karkoittaa riivaajan kokonaan pois, minkä\njohdosta ihastunut kuningas tahtoo pitää jumalan luonansa; tämä\nkuitenkin lentää haukkana takaisin Thebeen, omaan temppeliinsä. Faarao\nKhuju ja noidat on sikermä pieniä ihmesatuja, joissa kolme mahtavaa\nnoitaa suorittaa yliluonnollisia tekoja; niissä on aistillisuuden\npikanttia sivumakua. Kertomus Joppen valloituksesta kuvaa Thutiin\nviekkautta, kuinka hän osaa ensin saada kaupungin päällikön valtaansa\nja sitten salakuljettaa sinne neljässäsadassa ruukussa sotilaitaan,\njotka yllättävät puolustajat ja valloittavat kaupungin. Satu Egyptin\nseitsemästä nälkävuodesta johtaa mieleen Joosefin tarinan. Niili\nei tulvinut seitsemään vuoteen, mikä aiheutui siitä, että\nElefantine-saarella olevia Niilin lähteitä vartioiva jumala Knum oli\nvihastunut, tukkien ne. Hänet lepytetään ja tulvat jatkuvat taas\nsäännöllisesti. Herodotoksen kautta on varhain tullut tunnetuksi tarina\nRampsinitin aarteesta. Rakennusmestari, joka on rakentanut faaraolle\nmurtovapaan aarrekammion, ilmoittaa kuolinvuoteellaan molemmille\npojilleen jättäneensä seinään irtonaisen kiven, ja varanneensa siis\npääsymahdollisuuden kammioon. Miehet suorittavat kaksi onnistunutta\nvarkautta, mutta kolmannella käynnillä toinen tarttuu lähtemättömästi\nfaaraon asettamaan ansaan. Hänen pyynnöstään veli lyö häneltä pään\npoikki, ottaa sen mukaansa ja pelastuu. Selviytyen sitten\nneuvokkuudellaan faaraon asettamista ansoista, minkä yhteydessä\npilkistävät näkyviin kilpatyösadut kuninkaantyttären käden\nvoittamisesta, hän saavuttaa faaraon suosion ja saa hänen tyttärensä\npuolisokseen. Hän on maailman satukirjallisuuden ensimmäinen\nmestarivaras.\n\nTästä katsauksesta egyptiläisiin satuaiheisiin näkyy selvästi, että\neräänlainen \"romaani\" oli jo silloin olemassa. Sinuhen seikkailu on\nelämäkerrallinen, Haaksirikkoutuneen tarina fantastinen meri- ja\nseikkailuromaani, kuuluen samaan luokkaan kuin profeetta Joonan tarina,\nOdysseia tai Sindbad Merenkulkija, jotka kaikki edustavat kansansa ja\najankohtansa \"romaania\". Romaani on myös Satnin historia, huomattava\nnäyte uuden valtakunnan kertomataiteesta, kirjallisuuden ensimmäinen\nFaust-aihe ja kuvaus tiedon vuoksi tehdystä matkasta tuonelaan.\nSalamyhkäisen vaikuttavasti siinä asetetaan rinnakkain kuolleiden\nkaupungin liikkumaton kolkkous ja elävien kaupungin huumaava hekuma.\nOppinut ja tiedonjanoinen prinssi Satni saa tietää, että on olemassa\nThoth-jumalan kirjoittama loitsukirja, joka suo haltijalleen suurimman\nmahdin, mitä jumalien jälkeen voidaan ajatella, ja jonka on viimeksi\nomistanut Memphiin kuolleiden kaupunkiin haudattu Nopherkephtah. Satni\netsii hautaa kolme päivää ja yötä, löytää sen ja laskeutuu sen synkkään\nsyvyyteen kirjaa noutamaan. Siellä onkin valoisaa, sillä loitsukirjasta\nsäteilee valoa kuin auringosta. Vaikka Satni saa kuulla, mitä\nonnettomuuksia kirja on tuottanut edelliselle omistajalleen, joka myös\nliian suuren tiedonjanon ajamana oli hankkinut sen haltuunsa, ei hän\nperäydy, vaan vaatii kirjaa itselleen. Suurten vaikeuksien ja vaarojen\njälkeen hänen onnistuukin saada se ja tuoda se mukanaan hoviin. Nyt hän\non siis päässyt kaiken viisauden perille, mutta siitä huolimatta hän\nlankeaa tavallisimman, alkeellisimman hulluuden, naisen, uhriksi,\njoutuu kokonaan intohimonsa orjaksi, ja menettää taikavoimansa. Vasta\nvietyään loitsukirjan takaisin Nopherkephtahin hautaan hän pääsee\nnousemaan lankeemuksestaan. Kuvaus on realistista ja paikoin\naistillista, salamyhkäiset kohtaukset kuolleiden kaupungissa on\nhahmoteltu taitavasti muutamin vedoin ja kuoleman vakavuus asetetaan\nvaikuttavasti ja hillitsevästi elämän hekuman taustaksi. Pohja-aatteena\non kuten sanottu Faust-aihe: kielletyn tiedon hankkiminen johtaa\nsiveelliseen lankeemukseen.\n\nKuten näistä lyhyistä viittauksista voi todeta, on egyptiläisten\nsatu- ja kertova proosakirjallisuus ollut monipuolista ja\ntodennäköisesti runsasta. Se on saavuttanut huomattavan aatteellisen\ntason, ylipäätänsä ne samat rajat, joissa vastaava myöhempienkin\nkansojen kirjallisuus on liikkunut.\n\n\n4\n\nHieroglyfitieteen innostuneina alkuaikoina oltiin sitä mieltä, että\negyptiläisten kuuluisa Kuolleiden kirja olisi yhtenäinen kirjallinen\ntuote, valtava näyte Egyptin kirjallisuuden suursaavutuksista. Selville\non kuitenkin käynyt, ettei se ole lainkaan yhtenäinen siinä\nmerkityksessä kuin mitä tällä sanalla tarkoitamme puhuttaessa\nkirjallisesta tuotteesta, vaan päinvastoin aivan hajanainen, koottu\nmonen vuosituhannen kuluessa lukemattomista eri loitsuista, hymneistä,\nohjeista jne., joita siihen saatettiin yhä uudelleen lisätä mikäli\ntahdottiin. Sen synty on nähtävissä siitä itsestään: siinä esiintyy\nensin pohjakerroksena alkeellinen loitsu, joka on saavuttanut\nmaagillisen merkityksen ja on sopiva käytettäväksi amulettina;\nseuraavat sitten jatkuvan kehityksen merkit: rukoukset, hymnit,\njumalien puheet, jumalanpalvelus- ja hautausmenot, yhä laajeneva ja\nyksityiskohtaisempi mytologia, ja ylinnä taipumus alistaa täten\nesitetty ihmisten ja jumalien maailma auringonjumalan, Ran,\nyliherruuteen. Kuolleiden kirja on nimittäin säilynyt etupäässä siinä\nmuodossa, jonka se on saanut Anussa eli Heliopoliissa, auringonjumalan\npalvonnan kuuluisassa keskuspaikassa.\n\nKolme suurta pääosastoa voi teoksessa erottaa: kuoleman eli lähdön\ntästä elämästä, tuomion manalassa, ja tulon ja jäämisen autuaiden\nkentille. Se on päälähde tutkittaessa egyptiläisten uskontoa,\nmytologiaa ja maailmankuvaa. Kirjallisuuden historian on ensin syytä\nyleisesti todeta sen syvä siveellinen pohja-aate: kaiken keskuksena\noleva usko ihmisen sielun kuolemattomuuteen, elämässä suoritetun hyvän\npalkitsemiseen ja pahan rankaisemiseen. Tämä kuoleman rajan toiselle\npuolelle ulottuva ylevä näköala on uskonnollisuutensa rinnalla myös\nmaailmankirjallisuuden korkeantaiteellinen kohtalonäky, keskeisesti\nhedelmällinen ja kauneutta kohti käsiään ojentava, jonka\nkehittämistä näin varhain ja näin selväksi on pidettävä erikoisen\nuskonnollisrunollisen lahjakkuuden merkkinä. 64:s luku, jossa se\nlausutaan lyhyessä ja tiivistetyssä muodossa ja joka on teoksen\nvanhimpia osia, samoin kuin myöhemmältä ajalta peräisin oleva\nensimmäinenkin luku kohoavat lisäksi tulkinnassaan runolliseen lentoon.\nHuomattava onkin ja erikoisesti kirjallisuuden historian kannalta\ntodettava, että tämä usko tulkitaan mm. hymneissä, jotka joskus\nkohoavat juhlalliselle asteelle. Sellainen on esim. 15:nnessä luvussa\noleva vainajan rukous, että jumala sallisi hänen päästä ihanuuteensa:\n\"Oi sinä, joka loistat taivaan korkeudessa! Salli minun päästä taivaan\nkorkeuteen iankaikkiseksi, ystäviesi asuntoon, että yhtyisin\njumalallisen manalan yleviin ja täydellisiin sieluihin...\" Tämä\nhymnikirjallisuus on ollut laajaa, jumalien palvonta kun oli elämän\ntärkein ja keskeisin asia joka päivä ja kaikkialla. Se näyttää kyllä\nenimmäkseen olleen mytologisen nimistön ja vanhan jäykistyneen\naineiston rasittamaa, mutta puhkeaa joskus, kuten sanottu, korkeaan\nkauneuteen. Erikoisen ylevä ja puhdas on El Amarnasta löydetty hymni\nAtonin, auringon, kunniaksi, jonka on voinut sepittää itse faarao\nEkhnaton (Amenophis IV, 1375:n jälkeen), uskonpuhdistaja, joka\ntyöskenteli auringonpalvonnan yleistämiseksi koko Egyptiin. Runollisin\nkuvin siinä ylistetään aurinkoa, tavalla, joka lähinnä tuo mieleen\n104:nnen psalmin:\n\n    ihanana nouset sinä taivaan valovuorelle,\n    iankaikkinen aurinko, elämän alku!\n    Kun loisteesi nousee itäiseltä taivaankentältä,\n    tulee maailma niin valoisaksi kauneudestasi.\n    Sillä sinä olet kaunis, olet suuri, ylimaallisesti sinä säteilet\n    ja säteesi syleilevät kaikkea, mitä olet luonut.\n    Voitokas olet: sinä otat meidät kaikki vangiksi,\n    sinä sidot meidät kaikki rakkaudellasi.\n\nKuolleiden kirjan kirjavasta, manalan kauhuja ja taikauskoa täynnä\nolevasta maailmasta kohoaa kuolemattomuususkon ja hymnikauneuden\nrinnalla näkyviin myytti Osiriista ja Isiistä, joka on kirjallisuuden\nhistoriassa erikoisesti muistettava. Kreikkalaiset tunsivat sen --\nPlutarkhos kertoo sen näin: Osiris oli Egyptin kuningas, joka\nkohotettuaan kansansa eläimellisyydestä kulttuuriin lähti retkeilemään\nympäri maailmaa kasvattaakseen laululla ja soitolla ihmisiä lempeyteen.\nHänen palattuaan kotiin liittoutui hänen veljensä Seth ystävineen häntä\nvastaan, onnistuen viekkaudella sulkemaan hänet arkkuun, joka sitten\nheitettiin mereen. Arkku ajautui maihin Bybloksen luona, jossa iso\nerikapuu kasvatti runkonsa sen ympärille. Kuningas toi rungon pilariksi\npalatsiinsa. Täältä löysi sen Osiriin sisarpuoliso Isis, joka oli\nväsymättä hakenut lemmittynsä ruumista, avasi arkun ja heittäytyi\nvalittaen vainajan syliin. Sitten hän piilotti arkun ja palasi poikansa\nHoruksen luo, jonka oli synnyttänyt miehensä kadottua. Mutta yöllisellä\nmetsästysretkellä Seth löytää arkun, silpoo Osiriin 14 kappaleeseen ja\nhajoittaa ne ympäri maata. Kuultuaan tästä Isis lähtee sisarensa\nNephtyksen kanssa etsimään niitä, löytääkin ne, ja rakentaa kuhunkin\npaikkaan temppelin Osiriin muistoksi. Vartuttuaan mieheksi Horus\nvoittaa Sethin ja lyö äidiltänsä, koska tämä armahtaa vangittua\nvihollistaan, pään poikki, jolloin Hermes antaa Isiille sijaan lehmän\npään. Sitten Isis jälleen synnyttää lapsen, \"lapsi-Horuksen\". Tähän\nmyyttiin liittyi ns. Osiris-valitus, jota neitokulkue esitti vuosittain\ntalvipäivän seisauksen temppelijuhlassa. Se on Isiin ja Nephtyksen\nvuorolaulu, täynnä inhimillistä kaipausta: \"Tule asuntoosi\", valittaa\nIsiin osan esittäjätär, \"vihollisiasi ei enää ole. Tule asuntoosi,\nkorkea ruhtinas! Katso minuun! Olen sisaresi, joka rakastaa sinua.\nKaunis nuorukainen, älä pysy kaukana minusta!\" Myytti on käsitettävä\nkuvaukseksi auringon, Osiriin, joutumisesta tappiolle taistelussa\ntalvea, Sethiä, vastaan, ja uuden auringon ja kevään, \"lapsi-Horuksen\",\nsyntymisestä. Mutta lisäksi on huomautettava, että Isiin ja Nephtyksen\nvuorolaulu, jota kauniit naiset erikoisissa puvuissa esittivät\ntemppelin suursalin pääovella, on myös heikko näytelmän itu, joka\nosoittaa, kuinka jumalanpalvelusmenoihin on jo kulttuurin\nvarhaisimmalla kaudella liittynyt luontaista halua esittää liturgian\ntoisia kohtia draamallisesti.\n\nErikoista huomiota näyttäisi ansaitsevan egyptiläisten tapa antaa\njumalilleen eläinten muoto, mikä yksinkertaisimmassa käytännössä\nmerkitsi sitä, että nämä eläimet tulivat toimimaan ja puhumaan samoin\nkuin ihminen, joka ei tässäkään tapauksessa pääse oman itsensä\nulkopuolelle. Ajatellen ihmisen yleistä sadullistuttamishalua,\ntaipumusta asettamaan jumalansakin samoihin asemiin ja tilanteisiin,\njoissa hän itse elää, ei voi olla otaksumatta, että näillä eläinten\nmuotoisilla mutta ihmisten tavoin puhuvilla ja toimivilla jumalilla on\nollut erikoinen sijansa egyptiläisten saturunoudessa, että heidän\neläinsadustonsa on ollut runsas. Tähän sisältyy siis se otaksuma, että\ntällaisten tarinain eläimet ovat alkuaan olleet jumalia, kansojen\nlapsuuden totemistisia suojelijoita.\n\nUskonnollisen kirjallisuuden yhteydessä on otettava puheeksi\nopetusrunous. Egyptiläisten vanhimmat viisaudenkirjat, ns. Kagemnin ja\nPtahhotepin opetukset, ovat peräisin heidän kulttuurinsa varhaisilta\najoilta. Molemmat teroittavat käytännöllistä, maallista viisautta:\nedellinen varoittaa mm. ylensyömisestä ja -juomisesta, avomielisestä\nlörpötteleväisyydestä, ylimielisyydestä, toisten loukkaamisesta jne.;\njälkimmäinen antaa tarkkoja neuvoja mm. siitä, kuinka on käyttäydyttävä\nylempien pöydässä ja seurassa (\"koukista selkäsi ylempäsi edessä,\nsilloin olet nauttiva hyvinvointia talossasi\"), säilytettävä ystävyys\nperheen kanssa, johon on päässyt (\"varo lähestymästä talon naisia\"),\nrakastettava ja hoidettava vaimoansa yli kaiken (\"voitele häntä\nhyvänhajuisilla voiteilla ja tee hänet onnelliseksi niin kauan kuin hän\nelää\"), ja kuinka on muistettava köyhyyttänsä, jos on päässyt rikkaaksi\n(\"älä luota aarteisiisi, sillä sinä olet saanut ne lahjaksi\nJumalalta\"). Uuden valtakunnan ajalta on säilynyt kokoelma\nelämänohjeita nimeltä Viisaan Anin oppi. Hän mm. varoittaa menemästä\njuomarien ja tuntemattomien naisten seuraan, veljeilemästä toisen\nmiehen orjan kanssa, vastaamasta vihastuneelle päällysmiehelle muuten\nkuin sävyisästi rauhoittamalla, puhumasta pahoja sanoja, ja syömästä\nleipää nälkäisen ollessa saapuvilla, ellei ojenna hänellekin, ja\nkehoittaa rakastamaan äitiään ja valmistautumaan kuoleman varalle.\nKorkeimman siveellisen tason ja kauneuden saavuttaa sitten \"Egyptin\nkuninkaallisen viljakirjurin\" Amen-em-open Viisaudenkirja, joka on\nperäisin 10:nneltä vuosisadalta e.Kr. Kirjoittaja antaa pojalleen\nseurustelutaidon ohjeita ja siveellisiä opetuksia, että hän välttäisi\npahaa ja tulisi onnelliseksi. On oltava maltillinen ja sävyisä,\nharkittava, miten puhuu kiihtyneelle miehelle; vihamiehelle ei saa\nkostaa, vaan hänet on voitettava lempeydellä; toisten omaisuutta ei saa\nahnehtia, vaan on oltava oikeamielinen; veroja periessä on meneteltävä\nlempeästi, eikä otettava vastaan lahjuksia; maata mitatessa ei rajaa\nsaa muuttaa -- joka tarttuu lesken rajamerkkiin, tekee väkivaltaa\nheikolle; rikkautta ei pidä tavoitella eikä köyhyyttä valittaa; on\noltava hienotunteinen, nöyrä ja vilpitön; ei pidä huolehtia\nhuomispäivästä, vaan on oltava levollinen ja vahvistettava sydäntänsä;\nei saa kerskata, teeskennellä, ei olla turhan avomielinen eikä lörppö.\nKirjoittaja perustaa opetuksensa Jumalan tahtoon, johon hän alituiseen\nvetoaa.\n\nMolemmat viimeksi mainitut viisaudenkirjat johdattavat lukijan mieleen\nVanhan Testamentin vastaavanlaatuiset kohdat. Raamatuntutkimus onkin\ntodennut, että Sananlaskujen 22:nen luku on 17:nnestä jakeesta alkaen,\npoikkeuksena ainoastaan 26:s jae, mukailtu käännös Amen-em-open\nViisaudenkirjasta, josta myös 23:nnen luvun 11:s jae on kotoisin. Tämä\non selvä todistus siitä, että hebrealaiset ovat tunteneet egyptiläisten\nkirjallisuutta ja saaneet siitä vaikutuksia.\n\n\n5\n\nOlemme aikaisemmin ilmaisseet sen käsityksen, että muistokirjoitukset\nolisivat maailman vanhinta kirjallisuutta. Egyptin kirjallisuuden\nhistoria osoittaa sen oikeaksi: muistokirjoituksia on löydetty\nvanhimmistakin haudoista, käärinliinoista, arkuista, kammioiden\nseiniltä jne. Siellä niiden tarkoituksena on ollut ikäänkuin selittää\ntuonpuoleisille voimille, joiden haltuun vainaja nyt oli joutunut, kuka\nja mikä hän oli ollut, ja hänen hyvien tekojensa luettelemisella\nsuosittaa häntä manalan ankaralle tuomarille. Tästä johtuu, että niiden\nsisällys, silloin kun ne ovat yksityiskohtaisempia ja laajempia, on\ntilintekoa siitä, kuinka tarkoin asianomainen muka oli täyttänyt\nviisaudenkirjojen siveelliset vaatimukset. Tästä on esimerkkinä ns.\nBekan hautakivi, jonka laaja kirjoitus on juuri tällaista vakuuttelua:\n\"Olin oikeamielinen ja rehellinen, ilman taka-ajatuksia, säilytin\nJumalaa sydämessäni, aina valmiina tunnustamaan hänen tahtonsa\".\nTällaisten muistokirjoitusten historiallinen ja muukin sisällysarvo on\nyleensä vähäpätöinen. Tärkeämpi on se ryhmä, joka on tarkoitettu\nsäilyttämään vainajan mainetta jälkeenjääneiden keskuudessa ja jolla on\nsiis arvonsa sekä historiallisesti että myös eepillisen runouden\npohja-aineksena.\n\nAinoa huomattava epiikan näyte on Karnakin Ammon-temppelin seinässä\noleva ja papyruksenakin säilynyt katkelma ns. Ramses-laulusta, jossa\nkuvataan Ramses II:n taistelua heettiläisiä vastaan. Aikaisemmin on\nluultu Pentaur nimistä henkilöä sen sepittäjäksi, mutta niin ei ole;\nhän oli vain kirjuri, joka on jäljentänyt sen. Heettiläiset ovat\ntorjuneet egyptiläisten jousimiesten ja ratsuväen hyökkäyksen; faarao\nitse nousee silloin sotavaunuihinsa ja ryntää vihollista vastaan. Hänen\nomat miehensä jäävät pelkurimaisesti jälkeen ja hän joutuu yksin\nvihollisten keskelle. Silloin hän turvautuu jumalaansa Ammon-Rahan\nsanoin, jotka muodostuvat katkelmassa komeaksi, melkeinpä\nylpeähenkiseksi avunhaasteeksi. Faaraon luottamus jumalaansa\npalkitaankin, hän saa yliluonnolliset voimat, ja lyö yksin koko\narmeijan pakoon. Sitten hän moittii joukkojaan pitkällä\nrangaistussaarnalla ja kiittää hevosiaan. Seuraavana päivänä hän\naloittaa taistelun uudelleen:\n\n    \"Niin pian kuin maa tuli valoisaksi, hän ryhtyi taisteluun\n      uudelleen, syöksyen otteluun kuin härkä, joka hajoittaa hanhet.\n    Hänen urhonsa puolestaan syöksyivät tungokseen kuin haukka\n      saaliinsa niskaan.\n    Sinkoa salamasi vihollistesi kasvoihin kuin aurinko noustessaan\n      aamulla ja salamoidessaan tulisäteensä alas jumalattomiin.\"\n\n\n6\n\nEgyptiläisen runouden kaunistuskeinoista on jo mainittu alkusointu ja\nhymnirunoudessa selvästi esiintyvä ajatuskerto, paralleli, so. säkeen\nalussa ilmenevän ajatuksen toistuminen säkeen loppuosassa uusin\nrunokuvin. Tämähän on kuten sanottu jonkinlaista henkistä soinnutusta,\ntavallaan korvaten ulkoisen, äänteellisen, josta ei ole mitään merkkejä\nolemassa. Rytmi on myös tunnettu -- senhän jo soitto, laulu ja tanssi\nedellyttävät. Muutamissa lyhyissä hymneissä on todettu säkeen keskellä\nseisahduskohta, kesuura. Runokuvista on sanottava, että ne näyttävät\nolevan hymnirunoudessa vanhaa perintötavaraa, so. että nekin ovat\negyptiläisten hengen mukaisesti jo varhain jäykistyneet määrätyksi\n\"kuvalaattavarastoksi\", koituen esteeksi runouden vapaalle\nkehittymiselle. Täten egyptiläisessä runoudessa kulkee mukana paljon\nkuollutta ainesta, esim. jumalien erikoisominaisuuksien vakiintuneita\nnimiä, mikä luettelomaisesti esiintyen raskauttaa sitä ja estää\ntaiteellisen puolen vapaata ilmenemistä.\n\nIlmestyessään historiaan on Egyptin kulttuuri suurin piirtein\nkatsoen jo saavuttanut sen muodon ja kehitysasteen, minkä se sitten\nsäilytti tuhansien vuosien ajan. Sen alku katoaa siis esihistorian\nhämärään. Clemens Aleksandrialainen (n. 150 Kr.j.) on kuvatessaan\naleksandrialaista uskonnollista juhlakulkuetta julkaissut luettelon\negyptiläisten pyhistä kirjoista. Ensin tulivat laulajat kantaen\nmusiikin vertauskuvia ja jumalhymnien ja kuningaslaulujen kahta kirjaa.\nSitten seurasivat tähtitieteentutkijat, tunnusmerkkeinä kello ja\nfeniks-lintu, mukanaan kaksi tähtitieteellistä teosta. Heidän\njäljessään kulki hierogrammateos, pyhä kirjuri, pää koristettuna\nhöyhenillä kuin suojelijallaan Thoth-jumalalla, kädessä viivoitin,\nkirjoitusruoko ja mustepullo, mukana maailmantiedon ja maantieteen\nkymmenen kirjaa. Häntä seurasi stolites, vaatteidenvartija, mukanaan\nlaillinen kyynäränmitta, juomauhrimalja ja kymmenen jumalanpalvelusta\nja uhreja käsittelevää kirjaa. Vasta nyt tuli profeetta, jumalien ja\nlakien tuntija, korkeimman ja salaisimman viisauden edustaja, kädessä\nuhriastia ja mukanansa kymmenen kirjaa, jotka käsittelivät jumalia,\nlakeja ja kaikkea papillista viisautta. Hänen edellään kannettiin pyhää\nuhrileipää. Clemens mainitsee kaikkiansa 42 \"hermeettistä\", suljettua\nkirjaa, joista 36 sisälsi egyptiläisten koko filosofian, ja 6 heidän\nluonnon- ja lääketieteensä. Tämä koko kirjallisuus muuttui muutaman\nvuosikymmenen kuluessa tämän jälkeen, egyptiläisten kääntyessä\nkristinuskoon ja vanhan uskonnon hävitessä, mykäksi, ruveten puhumaan\nvasta 1600 vuotta myöhemmin.\n\n\n\n\nII. BABYLONIALAISET JA ASSYRIALAISET.\n\n\n1\n\nTutustuessamme babylonialais-assyrialaiseen taiteeseen toteamme heti,\nettä siinä ilmenee samaa mielikuvituksen voimaa ja jylhyyttä kuin\negyptiläisessä. Jos rakennusaine olisi ollut kestävämpää ja ihmisten\nhävitysvimma edes joissakin rajoissa pysyvää, me ehkä tänään\nihailisimme Mesopotamian rakennuksia yhtä yllätettyinä kuin\npyramiideja; sen arvoisia ovat varmaan olleet ne auringontemppelit ja\nkuninkaanpalatsit, jotka nyt muodostavat vain korkeita sorakumpuja.\nKaivausten perusteella tehdyt uudelleenhahmottelut oikeuttavat\ntällaisen otaksuman. Mielikuvituksen voima on siis sama -- suunta vain\non toinen. Ajatellessamme noita siivekkäitä leijonia, lohikäärmeitä\nja muita irvokkaita petoja, metsästäviä kuninkaita, irstaita\nIshtarin kuvia ym., joita on säilynyt assyrialaisten palatsien\nalabasterilevyissä tai babylonialaisten värillisissä lasitiiliseinissä,\nmeidän täytyy heti todeta, että niissä ilmenevä mielikuvituksen laatu\non toisenvivahteista kuin egyptiläisten taiteessa. Tuntuu melkein kuin\nse olisi pysähtynyt siihen demonien valtakuntaan, jonka läpi\negyptiläisten Ra-jumala joka yö souti, ja täyttänyt sielunsa sen\neriskummallisilla hirviöillä, enää menemättä eteenpäin ja nousematta\nautuuden ylevään kirkkauteen. Babylonialais-assyrialainen taide\non näet suuressa määrässä mielikuvia demonien maailmasta, hämärien\nkauhu-uskomuksien tulkitsemista kivessä -- ei ylevään mietiskelyyn\nrauhoittunutta, samoissa perinteissä pysyvää korkeiden ajatuksien\nilmaisua. Pohja-aatteensa puolesta se on siis siveellisesti alemmalla\nasteella kuin egyptiläisten taide; ikuisuutta mietiskelevä lepo ja\nrauha ei ole enää sen tyhjentävä tunnus, vaan se pyrkii kuvaamaan\nkiitävän hetken kiihkeätä toimintaa, elämää intohimon silmänräpäyksinä.\nMutta taiteena se on silti egyptiläistä korkeammalla siksi, että\nse on ilmeisesti antanut enemmän tilaa yksilöllisesti luovalle\ntaiteilijalahjakkuudelle. Nuo siivekkäät ihme-eläimet, jotka valon\nvoimia edustaen torjuvat palatsien porteilta pimeydenhenkiä, ovat kyllä\nluodut ammattikunnallisen perintätavan mukaiseen sovinnaisen jäykkään\ntyyliin, mutta tuo verta oksentava urosleijona, tuo raajarikoksi\nlävistetty, suurinta tuskaa, raivoa ja tahtoa uhkuva naarasleijona,\njoka kuollessaankin jää voittajaksi henkensä lannistumattomuuden\nvuoksi, eivät edusta enää ammattikunnallista perintätaituruutta, vaan\nkorkealle kehittynyttä yksilöllistä taidenäkyä, tuskan, taittumattoman\nsisun, kylmästi katselevan julmuuden mielikuvaa. Me ymmärrämme, että\ntämän taiteen takana on toisenlainen kansa kuin egyptiläiset,\nsielultaan ehkä sivistymättömämpi ja levottomampi, mutta samalla\nlahjakkaampi ja vilkkaampi, intohimojensa vallassa riehahteleva, ehkä\nristiriitaisempi, monen eri kansan yhtynyttä luonnetta edustava,\njollakin tavalla julmuudessaan värikäs ja traagillinen.\n\nBabylonialais-assyrialaisessa kulttuurissa on useita kerroksia: ensin\nvarhaisin _sumerilainen_, joka on ollut ihmeteltävää lahjakkuutta,\naatesyvyyttä ja monipuolisuutta osoittava, aloitteen ja suunnan antaja,\njota ilman ehkä Kaksoisvirranmaan saavutukset olisivat jääneet kauas\nmaalistansa; sitten _babylonialainen_, edellistä jäljittelevän ja\nylläpitävän, verraten lempeäluonteisen maanviljelijä- ja kaupunkikansan\nluoma muoto; _assyrialainen_, sotaisen ja julman kansan jäljittelevä\nmuoto; ja _uusbabylonialainen_, rappeutumistaan kohti riutuva,\njäljittelevä loppuaste. Ryhtymättä selvittelemään näiden eri kansojen\nja kulttuurien osuuksia käytämme seuraavassa vain yleistävää nimitystä\n\"babylonialais-assyrialainen\".\n\n\n2\n\nEtsiessämme sitten tämän taiteellisen erikoisluonteen ilmenemistä\nkirjallisuudessa toteamme ensin, ettei tavallinen maallinen lyriikka,\ntyö- ja lemmenlaulut, ole ainakaan vielä huomattavammalla tavalla\nkiilakirjoituksista paljastunut; se ei ole Mesopotamian rauniokummuissa\nniin näkyvillä kuin Egyptin hautakammioiden seinillä, kuvien\nallekirjoituksina.\n\nElämännautintojen ylistäminen on ollut laulujen aiheena; siitä on\nnäytteenä eräs Gilgamesh-eepoksen kohta, jossa meren jumalatar Sabitu\nlausuu mainitulle sankarille:\n\n    \"Minne kiiruhdat Gilgamesh?\n    Elämää, jota etsit, et kuitenkaan löydä!\n    Kun jumalat loivat ihmiset,\n    määräsivät he näille kuoleman,\n    mutta pitivät elämän kädessään.\n    Siksi, Gilgamesh, täytä vatsasi,\n    ole iloinen päivin ja öin,\n    pidä juhlaa joka päivä,\n    tanssi ja huvittele päivät ja yöt!\n    Korista vaatteesi,\n    pidä pääsi pestynä ja ruumiisi kylvetettynä!\n    Katso iloisesti lasta, joka tarttuu käteesi;\n    vaimosi iloitkoon käsivarsillasi!\"\n\nTähän sisältyvä nautinnon kehoitus on erikoisen tehokas siksi, että\njumalattaren sanat kieltävät ihmiseltä kuoleman jälkeisen elämän,\npuhumattakaan siellä maksettavasta hyvän ja pahan palkasta.\nViimemainittu usko vaikutti kohottavasti egyptiläisten siveellisiin\nkäsitteisiin -- babylonialais-assyrialaisilla ei ollut tällaista ylevän\nuskon heijastusta heidän maallisen elämänsä menoon.\n\nSe _maailmantuskan_ vilahdus, joka ilmeni ihmisten pahuudesta\nkatkeroituneen egyptiläisen synkissä sanoissa, saa\nbabylonialais-assyrialaisessa runoudessa voimakkaan ilmaisun. On\nsäilynyt useita valitusrunoja sairaudesta ja muista koettelemuksista,\nhylätyksi ja yksinäiseksi joutuneen ruikutuksia kärsimyksistään. Tästä\nJob-runoudesta antaa edullisen käsityksen Valitusruno vanhurskaan\nkärsimyksistä, joka sisällyksensä mukaan voi olla jonkun kuninkaan\nsepittämä. Runon kertoja ilmoittaa saavuttaneensa korkean iän,\nsivuuttaneensa miehuuden rajan: minne tahansa hän kääntyy, kaikkialla\non vain vaikeuksia ja huolia. Jumala ja jumalatar ovat kääntäneet pois\nkasvonsa, merkkien selittäjä ei tulkitse tulevaista, tietäjä ei hanki\nhänelle uhreillaan sovitusta. Vaikuttavasti runoelmassa syvennytään\nkärsimysten arvoitukseen: miksi jumalat koettelevat niillä\nviattomiakin, jotka ovat päinvastoin ansainneet parempaa, miksi on\npahalla niin esteetön valta? Babylonialais-assyrialainen maailmantuska\nsyvenee täten tekemään kaikista pohjimmaisen, jumalan ja ihmisen\nläheisintä suhdetta koskevan kysymyksen.\n\n\n3\n\nBabylonialais-assyrialaisilla oli mytologinen kertova runoelma nimeltä\nKun ylhäällä [suomentanut professori Knut Tallqvist], joka sisältää\nheidän luomiskertomuksensa. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka\nmaailma luodaan alkusyvyydestä, kuinka valon jumalat syntyvät, ja\nkuinka Tiamat jää syvyyden jumalattareksi. Jumalat ovat kauhistuneet\nTiamatin voimasta eivätkä uskalla ryhtyä taisteluun häntä vastaan; vain\nMarduk lupaa tehdä sen sillä ehdolla, että hänet tunnustetaan\nylijumalaksi. Marduk voittaa sitten Tiamatin, surmaten hänet ja hänen\njoukkionsa, jakaa ruumiin kahteen osaan kuin näkinkengän, ja luo niistä\ntaivaan ja maan. Väliin hän asettaa salvan ja vartijat estämään, ettei\nvesi vuoda taivaasta pois, ja järjestää sitten auringon, tähdet ja kuun\nseuraamaan ikuisia ratojansa, luo ihmisen ja jumalille heidän\nasuinsijansa. Egyptiläisten kosteata alkuainetta vastaa\nbabylonialaisilla vesi: molemmat olivat tulvivien, maata\nhedelmöittävien suurvirtojen partailla asuvia kansoja, joten tämä\nkäsitys oli luonnollinen, jopa kokemusperäinen. Runoelman nousukohtia\novat Mardukin tunnustaminen ylijumalaksi, kuvaus muiden jumalien\nhänelle osoittamasta kunnioituksesta, ja loppuhymni.\n\nMarduk oli babylonialais-assyrialainen ylijumala; ylijumalatar oli\nIshtar, hekuman, aistillisen rakkauden ja hedelmällisyyden vertauskuva,\ntaisteluonnen antaja, jumalien neuvoston ratkaiseva ääni. Hänen\nnimeensä liittyy toinen säilynyt babylonialais-assyrialainen\nmytologinen eepos: Ishtarin käynti tuonelassa.\n\n    Menen maahan, josta ei ole paluuta,\n    levitän siipeni lentääkseni alaspäin kuin lintu,\n    astun alas pimeyden taloon,\n    Irkalla-jumalan asuntoon --.\n\nKiivaasti ja uhaten Ishtar vaatii portinvartijaa avaamaan portit, ja\nkuullessaan tämän tuonelan jumalatar \"kalpenee kuin poikkileikattu\nkukka, vapisee kuin kaislankorsi\". Hän päättää kostaa sisarelleen tämän\nuhkaukset, käskee avata portit ja kohdella tulijaa samoin kuin\nkuolevaisia. Tuonelassa on seitsemän porttia ja seitsemän kertaa\nvartijat pakottavat Ishtarin riisumaan vaatteitansa ja koristeitansa.\n\"Vartija\", hän valittaa ensimmäisellä portilla, \"miksi olet ottanut\nsuuren kruunun päästäni?\" Seitsemännellä portilla hän on jo aivan\nalasti. Kuoleman jumalatar antaa hänet palvelijainsa huostaan ja\ntartuttaa häneen ruton. Mutta Ishtarin näin jäätyä tuonelan vangiksi\ntaukoaa maan päällä hedelmällisyys; Ea-jumala lähettää silloin\nerikoislähetin tuonelaan vapauttamaan Ishtaria, joka pian palaakin\nkaikkien riemuksi elävien ilmoille, saatuaan vaatteensa ja koristeensa\ntakaisin.\n\nRunoelma ei mainitse, miksi Ishtar meni tuonelaan. Mutta on olemassa\ntoinen tarina, joka ilmoittaa tämän syyn: kertomus nuoresta Tammusista.\nMoittiessaan Ishtaria Gilgamesh sanoo: \"Tammusin, nuoruutesi aikaisen\npuolison, sinä pakotit itkemään vuodesta toiseen\". Tammus on heräävän\nluonnon jumala, joka talven ja kesän taistelussa joutuu edellisen\nvangiksi, ja jota Ishtar lähtee vapauttamaan. Tammusin ihana\nhuilunsoitto lepyttää tuonelan jumalattaren, ja niin kevät (Tammus) ja\nhedelmällisyys (Ishtar) jälleen saapuvat takaisin maan pinnalle. Näin\novat Osiris- ja Ishtar-taru toistensa vastineita, auringon poistumisen\nja paluun vertauskuvallisia esityksiä.\n\nHuomattavin babylonialais-assyrialaisista mytologisista runoelmista on\nGilgamesh-eepos, noin 3.000 säettä sisältävä, 12 savitaululle\nkirjoitettu sankaritarina. Kuningas ja puolijumala Gilgamesh on\npelastanut Urukin kaupungin ja saavuttanut sen johdosta aseman,\njoka tuntuu asukkaista raskaalta sorrolta. Heidän pyynnöstään\nAruru-jumalatar luo savesta hänelle vastustajan nimeltä Eabani,\nvoimakkaan alkuihmis-urhon, joka eläimellisestä ulkoasustaan ja\naistillisuudestaan huolimatta on tietäjä ja unien selittäjä; hänet\nIshtar viettelijättären kautta lemmenkeinoilla houkuttelee lähtemään\nUrukiin, Gilgameshia vastaan. Siellä hän selittää viimemainitun unen ja\nheistä tuleekin ystävät, jotka yhdessä voittavat Urukia piirittäneen\nelamilaisten kuninkaan. Gilgamesh saapuu riemusaatossa takaisin\nUrukiin, valkoisiin puettuna, aseet välkkyen, kruunu päässä. Itse\nIshtar ihastuu häneen ja tarjoutuu ottamaan hänet puolisokseen, luvaten\ntehdä hänet kuningasten, herrain ja ruhtinaiden kuninkaaksi, ja\ntarjoten hänelle loistavia lahjoja. Mutta Gilgamesh torjuu hänen\nkosintansa, luetellen esimerkkejä hänen lavean rakkautensa\ntuhoisuudesta niille, joihin se oli kohdistunut. Suuttunut Ishtar\nvaatii nyt kiihkein sanoin ja uhkauksin Anu-jumalaa luomaan\ntaivaanhärän, joka kykenisi taistelemaan Gilgameshia vastaan. Niin\ntapahtuukin, mutta Eabani tarttuu härkää hännästä kiinni ja Gilgamesh\nsyöksee miekkansa sen sydämeen. Ishtar kiroaa häntä Urukin muureilta,\nmutta Eabani viskaa häntä lihakappaleella ja vannoo tuhoavansa hänet.\nIshtar viettää härän kuolon-, ystävykset voitonjuhlaa. Sen jälkeen\nEabani erään taistelun johdosta sairastuu ja kuolee, ja Gilgamesh saa\nspitalitaudin; näin on Ishtar kostanut. Gilgamesh ei kuitenkaan tyydy\nkohtaloonsa, vaan lähtee hakemaan apua tuonelasta, kantaisältänsä\nUtnapishtimilta, joka yksin vaimonsa kanssa oli pelastunut\nvedenpaisumuksesta; häneltä hän siis tahtoo saada tiedon, miten hän\nvoisi voittaa kuoleman ja pysyä ikuisesti nuorena. Matka on\nvaarallinen: leijonat uhkaavat häntä rotkotiellä; kirvein ja miekoin\nhän tunkeutuu eteenpäin; Mashu-vuorilla on skorpioni-ihmisiä solatien\nvartijoina; kaksitoista penikulmaa on kuljettava synkässä pimeydessä.\nAstuttuaan jälleen valoon hän näkee olevansa meren rannalla, jossa\nkasvaa ihania puita, hedelminä jalokiviä ja kristalleja. Meren\nvaltaistuimella istuu nuori jumalatar Sabitu, joka kysyy, miksi\nGilgameshin sydän on niin tuskainen ja katse levoton, miksi hän rientää\nmurheissaan yli kenttien. Gilgamesh vastaa etsivänsä tietoa siitä,\ntäytyykö hänen kuoltuaan tulla maaksi, saamatta enää milloinkaan\nnousta. Sabitu kehoittaa häntä nauttimaan elämästä, koska kuolema on\nsen loppu ja päätös, varoittaa jatkamasta matkaa, mutta neuvoo\nkuitenkin kääntymään lautturi Arad-Ean puoleen; hän voi saattaa\nGilgameshin kuolonvirran yli, sillä se tämä ulappa on. 45 vuorokautta\nGilgamesh ajelehtii kuolonvirralla, saapuen lopuksi tuonelaan, jossa\ntapaa kantaisänsä. Utnapishtim kertoo nyt hänelle tarinan\n_vedenpaisumuksesta_.\n\nJumalat olivat päättäneet hukuttaa Shuruppakin kaupungin asukkaat\nnäiden syntien rangaistukseksi. Merenjumala Ea kehoittaa kuitenkin\nsuojattiaan Utnapishtimia rakentamaan itsellensä laivan ja lähtemään\nsillä merelle turvaan, mukana sukunsa ja pari kaikkia eläviä olentoja.\nHän tekee näin, tuhotulva tulee, koko maailma muuttuu mereksi. Vasta\nseitsemäntenä päivänä myrsky vaimenee, meri tyyntyy ja laiva tarttuu\nNisir-vuorelle. Utnapishtim odottaa kuusi päivää, ja päästää\nseitsemännen aamuna ulos ensin kyyhkysen ja pääskysen, jotka palasivat\ntakaisin, kun ei ollut lepopaikkaa, ja sitten korpin, joka ei palannut.\nSiis maa oli kuivanut. Utnapishtim uhrasi kiitosuhrin jumalille, \"jotka\nhengittivät sen tuoksua, nauttivat makeasta lemusta, kokoontuivat kuin\nkärpäset uhraajan ympärille\". Ishtar vannoo kaulakoristeensa kautta,\nettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää. Ishtarin kaulakoriste on\nsateenkaari. Ea-jumalatar oli näin tehnyt tyhjäksi jumalien aikomuksen\ntuhota ihmiset, ja nyt jumalat ymmärtävät, että onkin parempi rangaista\nkutakin erikseen hänen synneistänsä kuin hukuttaa kaikki. Ea siunaa\nUtnapishtimia ja hänen vaimoansa ja tekee heidät kuolemattomiksi,\njumalien kaltaisiksi. Utnapishtimin kuolemattomuus on siis saatu\npoikkeuksena. Hän ei voi antaa Gilgameshille mitään toivoa: \"Julma on\nkuolema, ei se tunne mitään sääliä. Rakennammeko täällä majamme\nikuisuutta varten? Ei täällä ole mitään pysyväistä\". Palattuaan kotiin\nGilgamesh saa Ea-jumalattaren toimesta tavata Eabanin haamua, jolloin\nsyntyvä keskustelu kohottaa runon lopun vaikuttavaksi katoavaisuuden\nkuvaukseksi:\n\nGilgamesh: \"Sano, ystäväni, sano, ystäväni,\n           sano minulle, minkälainen on tuonelan järjestys,\n                jonka olet nähnyt?!\"\n\nEabani: \"En sano, ystäväni, en sano sitä sinulle.\n        Jos selittäisin sinulle tuonelan järjestyksen,\n             jonka olen nähnyt,\n        niin istuisit koko päivän ja itkisit\".\n\nGilgamesh: \"Silloin tahdon istua koko päivän ja itkeä!\"\n\nEabani: \"Se ruumis, jota kosketit ilahduttaaksesi sydäntäsi,\n        sen syövät madot kuin vanhan vaatteen!\n        Se on nyt hävinnyt, se on kourallinen multaa.\n        Tomuksi se on hajonnut,\n        tomuksi se on hajonnut\".\n\nGilgamesh-runoelma on babylonialais-assyrialaisen kirjallisuuden\nkorkein saavutus, yleisen kirjallisuuden piiriin kohoava ihmiskunnan\nvarhaiseepos, peräisin n. vuodelta 2000. Runoelman sisällyksen lähempi\ntutkiminen osoittaa sen saaneen nykyisen asunsa siten, että sikermä\nitsenäisiä myyttejä ja tarinoita, jotka ovat eri-ikäisiä, mahdollisesti\neri kansojen keskuudessa kasvaneita ja eläneitä, jopa eri henkilöihin\nja jumaliin kohdistuneita, on sommiteltu yhtenäiseksi. Vaikuttimina\novat tällöin saattaneet olla pyrkimys tehokkaasti ylistämään\nhallitsevaa kuningasta tekemällä joku suosittu kansallissankari ja\npuolijumala hänen esi-isäkseen ja suuren runoelman keskushenkilöksi, ja\nhalu samalla lausumaan julki määrätty yhtenäinen maailmankäsitys; työn\nsuorittajan yksilöllinen runollinen mielikuvitus ja vaisto on sitten\nratkaisevasti vaikuttanut lopputulokseen.\n\n\n4\n\nSivuuttaen loitsut, joilla on ollut tavaton merkitys babylonialaisten\nja assyrialaisten elämässä, koska yleensä laajalti uskottiin pahojen\nhenkien olemassaoloon ja koska loitsuja tarvittiin niiden torjumiseksi,\ntulemme heidän uskonnollisen kirjallisuutensa ylevimpään saavutukseen,\n_katumuspsalmeihin_. Ne ovat aikaisemmin mainitun Job-runouden\nsisarilmiö, hakien kärsimysten syyn omasta elämästä, omista synneistä;\nsamalla ne osoitetaan jumalalle, anoen anteeksiantoa. Babylonialaisesta\nkatumuspsalmista kuuluu särkyneen sydämen tuskanhuuto, yksilöllisyyden\nilmaus, joka kenties johtuu enemmän pelosta kuin siveellisen\npuhdistumisen ja nousun halusta, mutta vaikuttaa siitä huolimatta\njärkyttävästi:\n\n    Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!\n    Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!\n    Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuin vaatteet!\n    Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,\n       niin vapahda minut niistä!\n\nTällaiset raadollisuuden ilmaukset on kuitenkin käsitettävä\npoikkeuksiksi, samoin kuin Ekhnatonin auringonhymni Egyptissä, so.\njonkun aikansa yläpuolelle kohonneen hengen luomiksi, joista ei ole\ntehtävä kovin yleistäviä johtopäätöksiä.\n\nMuu babylonialais-assyrialainen uskonnollinen runous,\njumalanpalveluksissa käytetty _hymni_, oli kuten egyptiläisillä\nliturgisten perinnekaavojen mukaista, jäykkää jumalan suuruuden ja\nkunnian ylistävää luettelemista. Elävämpi on uskonnollinen tunne\n_rukouksissa_, joita, mm. _kuningasten rukouksia_, on säilynyt.\n\nBabylonialaisillakin oli ikivanha elämänkokemuksien kasvattama\nsananlasku- ja _viisauskirjallisuutensa_. Eräässä Assurbanipalin\nkirjastosta löydetyssä siveysopissa sanotaan mm.:\n\n    Älä panettele, vaan puhu hyvää toisista!\n    Älä puhu pahaa, vaan selitä kaikki parhain päin!\n    Joka panettelee ja puhuu pahoja sanoja, hänelle Shamash on kostava.\n    Älä puhu suusi täydeltä, vaan pidä vaari huulistasi!\n    Jos olet kiihdyksissä, niin älä puhu heti!\n    Jos puhut ajattelemattomia, saat sen sitten hyvittää.\n    Rauhoita siis mielesi ja pidä hampaasi kielesi edessä!\n\n    Aamuisin heittäydy maahan kasvoillesi ja huuda jumalaasi.\n    Silloin voimasi paisuvat.\n    Jumalan pelko hankkii armon,\n    uhri antaa menestystä elämässä,\n    ja rukoukset vapahtavat sinut synnin kahleista.\n\nSelvimmin ja täsmällisimmin ilmaisee babylonialaisten siveyskäsitykset\nkuningas Hammurapin laki, joka periytyy n. vuodelta 2000. Siihen\nsisältyy mm. samanhenkisiä \"käskyjä\" kuin mitkä olemme oppineet\ntuntemaan Mooseksen laista, joka siis on, kuten muutenkin on\nluonnollista ja ilmeistä, ikivanhan itämaisen viisauden ja siveysopin\nheijastusta.\n\n_Draama_ ei päässyt babylonialais-assyrialaisillakaan kehittymään. Sen\nitu oli heillä olemassa niissä juhlissa, joissa jumalien kuvia\nkuljetettiin temppelin ulkopuolella, Tammus-jumalalle pyhitetyissä\ntalvi- ja kesäpäivän seisauksen johdosta vietetyissä juhlissa, ja\nyleensä jumalanpalvelusmenon tarkoin määrätyssä liturgiassa.\n\n\n\n\nIII. HEBREALAISET.\n\n\n1\n\nEgyptiläisten ja babylonialais-assyrialaisten, haamilais-seemiläisten\nsuurkansojen väliin ilmestyi historian aamuhämärässä pieni Israelin\nkansa, hebrealaiset, kuten he itse sanovat. Historian valossa tämä\nkansa on ihme sen vuoksi, että se on säilynyt tietoisena itsestään\nvuosituhansia ja tuonut mukanaan muistonsa ja tervehdyksensä niiltä\najoilta saakka, jolloin sen johtajat uhmailivat Egyptin faaraoita. Tämä\nihme on sitä suurempi, kun hebrealaisten vaiheet ovat niin raskaat kuin\nyleensä kansain kohtaloiksi voi kuvitella. Luonnollinen on kysymys,\nmistä on Israelin kansa saanut tämän erikoisen kestävyyden, elinvoiman,\njota eivät tuhannet vuodet näy kykenevän heikontamaan?\n\nHistoria vastaa tähän viittaamalla juutalaisten uskontoon. Se ei tosin\nsisällä egyptiläisten autuususkoa, mutta kyllä koko heidän vakavimman\nja pyhimmän uskonnollisen mielialansa ja palvontahenkensä tärkeine\npapillisine menoineen. Samoin se sisältää syvän käsityksen synnistä ja\nsen välttämisen tarpeellisuudesta, yhdistäen täten egyptiläisten\nelämänpuhtausvaatimuksen babylonialaisten synnintuntoon. Mutta se menee\nvielä pitemmälle: egyptiläis-babylonialaisen monijumaluuden sijaan se\nkohottaa yhden ainoan Jumalan, jyrkästi kieltäen kaikkien muiden\njumalien palvonnan. Tämän Jumalan nimeen se kehittää \"lain\", joka mitä\nperinpohjaisimmin, sekä ulkonaisesti että sielullisesti, tapojen ja\nsalaperäisten uskomusten kahleilla, lujemmin kuin vain kansallinen\nyhteenkuuluvaisuuden tunne, sitoo itseensä ja yhteen kaikki\ntunnustajansa. Uskonto siis säilyttää juutalaisen; niin pian kuin hän\nluopuu tästä ankkurista, hän katoaa kansain mereen.\n\nHistoriansa ja samalla lakinsa, kuvauksen ulkonaisista ja henkisistä\nvaiheistaan eli siitä, miten ylläsanottuun tulokseen saavuttiin,\nhebrealaiset ovat sisällyttäneet kansalliskirjallisuuteensa, teoksiin,\njotka tunnemme yhteisnimillä Biblia (kreikkaa, merkitsee \"kirjat\") tai\ntavallisimmin Raamattu (myös kreikkaa, merkitsee \"kirjoitukset\") tai\ntässä tapauksessa Vanha Testamentti (eli \"liitto\"). Muistaessamme, että\ntämä teos on kristinuskon mukana tullut koko kristikunnan yhteiseksi\nperuskirjaksi, vaikuttaen siveellisen henkensä ja kaiken aineistonsa\nkautta mitä monipuolisimmin, syvimmin ja ratkaisevimmin länsimaisen\nsielun kehitykseen, ymmärrämme, miksi Raamattu on yleisen\nkirjallisuuden ensimmäinen, vieläpä kristikunnan kannalta valtava ja\nainutlaatuinen perusteos, \"kirjojen kirja\" sanan yleisessä ja\ntodellisessa merkityksessä.\n\n\n2\n\nRaamatun alussa olevat viisi Mooseksen kirjaa eli hebrealaisten Toora\nedustavat vanhinta ainesta. Esihistoriallisen patriarkkain ajan,\nEgyptin-orjuuden ja Kanaaniin tulon, so. paimentolaisajan jälkeen,\njolloin israelilaiset joutuivat asumaan suhteellisesti sivistyneempien\nkanaanilaisten seassa, heillä on ollut paljon perinnetietoa ja\nmytologista runoutta, kuten luonnollista niin monenlaisten ja\nerikoisten vaiheiden jälkeen. Vuosisatain kuluessa tämä perinnetieto,\njohon sisältyi mm. juutalaisten silloinen uskonto ja jota\ntoisin osin tarinoitiin satuina ja sankarirunoina kaupunkien\nkaivoilla ja porteilla, omisti paljon kanaanilaista ainesta. Tämä\nhistoriallis-mytologinen perinnetieto keskittyi sitten kahdeksi eri\nsikermäksi siten, että se ensin, noin 850, kirjoitettiin ja\nsommiteltiin yhtenäiseksi etelässä Juudan alueella; tämä laitos\ntunnetaan siitä, että siinä käytetään Jumalasta nimeä \"Jahve\" (Herra).\nNoin vuosisataa myöhemmin sommiteltiin pohjoisessa, Israelin alueella,\ntoinen laitos, joka tunnetaan siitä, että se käyttää Jumalasta nimeä\n\"Elohim\" (Jumala). 600-luvulla tuntematon sommittelija, ns. Jehovisti,\nyhdisti nämä molemmat, mutta niin mekaanisesti, että mm. mainituista\nJumalan nimistä voidaan nähdä, mistä laitoksesta mikin kohta on otettu.\nTämä historiallismytologinen kronikka ulottui maailman luomisesta\nMooseksen kuolemaan saakka, ja käsitti siis ensimmäisen ja toisen\nMooseksen kirjan, Oenesiin ja Eksodoksen, \"synnyn\" ja \"uloskäymisen\".\n\nViides kirja l. ns. Deuteronomion (= toinen laki) sisältää vanhan, 621\nJerusalemin temppelistä \"löydetyn\" lain, joka silloin juhlallisesti\nhyväksyttiin ja tuli varsinaiseksi vankeuden ajan ohjeeksi. Sen\nhengessä kirjoitettiin tänä aikana Jehovistin kronikka uudelleen,\nmuuttamatta sitä kuitenkaan enempää kuin että mainitut vanhat saumat\njäivät edelleenkin näkyviin. Vankeuskauden tuloksia ovat myös Leviticus\n(Leveitikon) eli Pappien kirja, jonka tarkoituksena oli antaa perustelu\njuutalaisten valtiomuodon muuttumisesta pappisvaltaiseksi, ja\nväkiluettelo Numeri (Arithmoi, 3:s ja 4:s kirja). Kotimaahan palattua,\nEsran aikana, n. 445, nämä viisi Mooseksen kirjaa, hebreaksi Toora\n(= opetus, laki), kreikaksi Pentateukhos (= viisi kirjaa), saivat\nkanoonisen, ylimmän uskonnollis-oikeudellisen arvovallan.\n\nMaahantulon jälkeen syntyneet, Kanaanin valloittamista koskevat\nsankaritarinat saivat vähitellen kirjoitetun muodon, joka lopuksi\nsommiteltiin yhtenäiseen, Deuteronomionin osoittamaan henkeen. Näin\nsyntyivät Joosuan kirja, Tuomarien kirja, Samuelin ja Kuningasten\nkirjat. 700-luvulla esiintyy profeetta (kreikkaa, \"ennustaja\") Amos,\naloittaen ns. profeetallisen liikkeen; profeettain varoituksia ja\nparannussaarnoja, jotka aluksi olivat lyhyitä, ytimekkäitä lauselmia,\nkirjoitettiin jo varhain muistiin. Tämä kävi välttämättömäksi vankeuden\naikana, jolloin hajaantuneelle kansalle ei voitu enää puhua; nyt\nprofeetat Hesekielistä alkaen kirjoittivat sanottavansa voidakseen\nlähettää ne kansalle luettaviksi. Hesekielin kirjan mukaan\njärjestettiin ja kirjoitettiin sitten uudelleen koko vanhempi\nprofeettakirjallisuus. Tätä ryhmää, alkaen Joosuan kirjasta, sanotaan\n\"profeettain kaanoniksi\" (Nebiim).\n\nJäljellä olevia osia sanotaan yhteisnimellä \"pyhiksi kirjoiksi\"\n(Ketubim) eli (kreikaksi) Hagiografeiksi.\n\nKun Vanhaa Testamenttia aina täten uudelleen kirjoitettaessa vanhemmat\npohjakäsikirjoitukset hävitettiin, ettei uusia ristiriitaisia laitoksia\npääsisi syntymään, on Raamatun tutkijoilla ollut suuria vaikeuksia\nselvittäessään sen ulkonaista syntyhistoriaa. Koko Vanha Testamentti on\nkirjoitettu hebreaksi, lukuunottamatta muutamia kohtia Esran ja\nDanielin kirjoissa, joissa on arameankielisiä kappaleita. Meille\nperiytynyt ns. massoreettinen teksti (massora = perinne) on saanut\nnykyisen sanamuotonsa toisen vuosisadan alussa Kr.j. ja säilyttänyt sen\naikain läpi tarkasti sellaisenaan. Kreikankielinen laitos, ns.\nSeptuaginta, \"seitsemänkymmenen käännös\", valmistettiin Aleksandriassa\nlopullisesti toisella vuosisadalla e.Kr. hajallaan olevia, hebreaa\nymmärtämättömiä juutalaisseurakuntia varten. Muitakin kreikankielisiä\nkäännöksiä on ollut. Latinankielisiä käännöksiä syntyi myös useita,\nsekä Italiassa että Pohjois-Afrikassa. Saadakseen aikaan yhteisen ja\nyhdenmukaisen latinankielisen tekstin paavi Damasus antoi munkki\nHieronymukselle tehtäväksi sellaisen toimittamisen; 384-86 tämä\nvalmistikin käännöksen, joka tunnetaan nimellä Versio vulgata\n(= julkinen, so. yleisölle luvallinen käännös), ja joka sitten tuli\nvallitsevaksi länsimaissa. Nykyisin Raamattu on käännetty kaikille\nvähänkin tärkeämmille kielille.\n\n\n3\n\nRaamatun vanhin pohja tulee näkyviin Mooseksen ensimmäisen kirjan\nmytologisissa tarinoissa ja eräiden profeettain vanhaan mytologiaan\nviittaavissa runollisissa kuvissa. Niin tarkoin kuin niistä onkin\nlopullisessa laitoksessa koetettu karsia vieras, polyteistinen,\nkanaanilais-babylonialainen leima, niiden alkuperä voidaan kuitenkin\nmääritellä yhteisseemiläiseksi, kanaanilais-hebrealaiseksi tarustoksi,\njoka häämöttää patriarkkain ja uuden maahantulon edelliseltä,\nkaukaiselta aikakaudelta. Luomiskertomusta, Jumalaa, joka liiteli\nsyvyyden päällä, emme voi olla yhdistämättä Mardukin taisteluun\nsyvyyden jumalatarta Tiamatia vastaan. Tästä ilmenee kaikua profeettain\nkirjoissa: tuonela, Sheol, kuvataan niissä ikäänkuin eläväksi\nolennoksi: \"Sen tähden tuonela levittää kitansa ammolleen, avaa suunsa\nsuunnattomaksi\" (Jesaja, 5: 14); \"Tuonela tuolla alhaalla liikkuu sinun\ntähtesi, ottaaksensa sinut vastaan, kun tulet\" (Jesaja, 14: 9); \"Sinä\npäivänä Herra kostaa kovalla, suurella ja väkevällä miekallansa\nLeviatanille, kiitävälle käärmeelle, ja tappaa lohikäärmeen, joka on\nmeressä\" (Jesaja, 27: 1). Kysymyksessä voi tällöin olla vain\nyhteisseemiläinen taru alkusyvyyden hirviöstä, Tiamat-Leviatanista,\njosta puhutaan myös Jobin kirjassa. Kun Jesaja puhuu (14: 10-20)\nHelalista, Safarin pojasta (suomal. Raamatussa \"kointähdestä,\naamuruskon pojasta\"), joka sanoi nousevansa taivaaseen, korkeammalle\nJumalan tähtiä, ja istuvansa ilmestysvuorelle, \"pohjimmaiseen\npohjolaan\", niin ymmärrämme hänen tällöin käyttävän vanhaa kansansuussa\nsäilynyttä kanaanilais-babylonialaista mytologista Prometheus-aiheista\ntarinaa. Hesekielin seraafit ovat babylonialaisia mielikuvia; hänen\nkuvauksensa Libanonin mahtavasta setristä, joka pimittää koko taivaan,\non tarina jo paratiisikertomuksessa esiintyvästä elämänpuusta. Kun\nToorassa (Moos. 1, 6: 1-4) kerrotaan \"Jumalan poikien\" huomanneen\nihmisten tyttäret ihaniksi ja ottaneen heitä vaimoikseen, ja heidän\nlapsistaan sitten tulleen muinaisajan ikikuuluja sankareita, ja että\n\"siihen aikaan\" oli maan päällä jättiläisiä, on kysymys kanaanilaisesta\nlegendasta, jossa on jumala isänä ja maallinen nainen äitinä, kuten\nmytologisilla sankareilla tavallisesti. Paratiisitarina on otaksuttava\nbabylonialaisperäiseksi. Paratiisin \"yrttitarha\" ei ole ajateltavissa\nsyntyperäiseksi kallioisessa ja kuivassa Palestiinassa, mutta kyllä\nhedelmällisessä ja rehevässä Kaksoisvirranmaassa. Vedenpaisumustarinan\nbabylonialaisuus on jo aikaisemmin osoitettu. Ikivanhat ovat varmaan\nmyös Jumalan kymmenet käskyt, sormien lukumäärän mukaan muistettavaksi\njaettu seemiläisen maailman siveysoppi, tiivistys Hammurapin lain\nhengestä. Tämä mytologinen ja muu aines, joka näin välähtelee sieltä\ntäältä vielä myöhäänkin, on kuten sanottu ymmärrettävästi vanhinta\naineistoa, joka joskus vilahtaa näkyviin myöhemmin eteen lasketun\nväliverhon reikien läpi. Seuraava kerros on patriarkkoja koskeva,\nAabrahamin -- Joosefin tarinasto.\n\nKoko tämä osasto on rauhallinen, idyllihenkinen, kaunis, elohistisen\njumalakäsityksen värittämä. Kanaanilaiset, moabilaiset, ammonilaiset ja\nmuut Palestiinan ja siihen rajoittuvien seutujen asukkaat, joiden\njoukossa saattoi olla heidän läheisiä heimolaisiaan hebrealaisia, ovat\ntodennäköisesti olleet rauhallisia ja verraten lempeitä, kuten\nbabylonialaiset. Kaikki kunnioittivat suurena esi-isänään ja\npuolijumalanaan Aabrahamia, Urin kuningasta, jonka voimme ymmärtää\nlopettaneen ihmisuhrit vaihtamalla ne oinas-uhreihin; tämänhän Raamattu\nkertoo ylevänä esimerkkinä Jumalan totisen palvelijan kaikkensa\nantavasta alttiudesta. Sellaisissa kohtauksissa kuin Jumalan (tai\n\"kolmen miehen\") vierailussa hänen luonaan Mamren tammistossa painumme\nsyvälle mytologiseen, kanaanilaiseen tarustoon. Eleasarin kosintaretki\nja Rebekka kaivolla ovat idyllisiä kuvauksia paimentolaisruhtinaan,\n\"sheikin\", ja kanaanilaisen kaupunkilaiskulttuurin ystävällisistä\nkosketuksista. Iisakin historia on rauhallista, hiukan uneliasta\nkuvausta, muuttuakseen Jaakobin ja Raakelin nuoruudenhistoriassa\nlapsellista talonpojanviekkautta kuvastavaksi paimenidylliksi. Joosefin\nmyyminen, Potifarin vaimo ja veljesten käynti Egyptissä on taas\nmaailmankirjallisuuden vanhin, yksityiskohtaisimmin kehitetty\nromaani, jonka henkilöissä voi todeta ilmeistä rauhallisuutta ja\npaimentyyneyttä, ja joka Joosefia koskevissa kohdissa kohoaa faaraon ja\nPotifarin vaimon veltostuneeseen, nautinnonhimoiseen hovi-ilmapiiriin.\n\n\n4\n\nKaikki tämä muuttuu orjuuden jälkeisten israelilaisten astuessa\nnäyttämölle. Jahven sotainen ja synkkä suuruus, jota Mooses-legendat\nheijastavat, tulee esikanaanilaisen, elohistisen lempeyden sijaan;\nhebrealaisten villin intohimoinen viha, julma itämaalaisuus, vyöryy\nkuin salamoiva ukkospilvi Siinailta Nebon vuorelle ja siitä Luvatun\nmaan kulttuuriseuduille, tuoden mukanaan hävityksen kauhistusta. Heidän\nluonnettaan kuvaa hyvin Noan isän Lemekin sotalaulu (Moos. 1, 4: 23):\n\n    Minä surmaan miehen haavastani\n    ja nuorukaisen mustelmastani;\n    Kain kostetaan seitsenkertaisesti,\n    mutta Lemek seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.\n\nKertomus israelilaisten lähdöstä Egyptistä ja Palestiinan\nvalloittamisesta on tietenkin selvittämätön kudos totta\nja tarinaa. Mutta olipa näiden osuus kuinka suuri hyvänsä,\nkirjallishistorialliseksi tosiasiaksi on merkittävä, että näiden\nkertomusten sepittäjät ovat olleet voimakashenkisiä taiteilijoita,\njotka ovat koristelemattomalla avomielisyydellään ja syvällä\ntraagillisuuden tunnolla luoneet unohtumattoman sarjan\njättiläiskuvaelmia ja yleviä, juhlallisia ihmishahmoja. Kaikkien\nyläpuolelle kohoaa Mooseksen valtava olemus, Jumalan kasvojen edessä\nkäynyt jylhä johtaja, samalla kiivas, intohimoinen ihminen, ja\nyli-inhimillinen, traagillinen henki, joka kuolee yksinäisyydessä\nkorkealla vuorella, Luvatun maan kunnaiden hänen silmiinsä siintäessä.\n\nHebrealaisten leppymätöntä vihaa ja kostonhimoa uhkuva henki, joka oli\nkokonaan keskittynyt heidän sodanjumalansa, Herran Sebaothin,\npalvontaan, ei voinut valloituksen eikä sitä seuraavien levottomien\naikojen varrella, jotka ulottuvat aina Daavidin kuninkaaksituloon\nsaakka, tyyntyä rauhallisen elämän suosimaan runouteen, vaan ilmeni\nvoitonriemuisessa, purkauksellisessa ylistys- ja sankarirunoudessa,\nvoisi sanoa, ballaadeissa.\n\nEnsiksi on mainittava ne laulut, jotka jostakin syystä, todennäköisesti\nkunnioituksesta ja siksi, että ovat jo varhain olleet kirjoitettuinakin\nolemassa, ovat jääneet näkyviin sellaisinaan. Tällaisia ovat mainittu\nLemekin taulu, Mirjamin laulu (Moos. 2, 15), jossa Jahvea ylistetään\nsiitä, että hän oli auttanut kansansa Kaislameren yli, Mooseksen\nsiunaus, Jaakobin siunaus ja ennen muita Deboran voittovirsi (Tuom. k.,\n5). \"Tuomarien ajan\" melskeet, israelilaisten ja kanaanilaisten väliset\ntaistelut, Jahven kansan sankaruus, kavaluus ja usein alhainen moraali\n(salamurhaa ylistetään, koska se oli suoritettu oman kansan puolesta;\nmurhatun äitiä, joka turhaan odottaa poikaansa, ilkutaan) paljastuvat\nsiitä räikeästi, barbaarisen villisti, avomielisesti ja --\ntaiteellisesti. Sankarilauluihin on vielä luettava Daavidin valitus\nSaulin ja Joonatanin kuoleman johdosta, ns. Jousilaulu (Sam. 2,\n1: 19-), jonka teksti itse ilmoittaa olevan peräisin sittemmin\nkadonneesta Oikeamielisen kirjasta. Sen tunne on syvä ja sen sanat\nja vertaukset ylevät; siitä lienee lähtöisin tuo kaikissa\nkuolonvalituslauluissa sittemmin tavattava kehoitus \"itkekää\".\n\nSama hurja ja siveellisesti alkeellinen aika kuvastuu Gideonin\nsikermästä, jonka tunnuksena on äly, urhous, julmuus ja ahneus. Gideon\nei ota vastaan kuninkuutta, vaan pyytää sen sijaan kaatuneiden\nvihollisten kultaiset nenärenkaat. \"Ja se tuli ansaksi Gideonille ja\nhänen perheelleen\". Pöyristyttäviä julmuuden kuvauksia sisältyy\nAbimelekin historiaan.\n\nSelvästi omaksi erikoiseksi tarinapiirikseen erottuva on Simsonin\nsikermä, jonka ytimenä voi olla ikivanhoja kanaanilaisia\nauringonmyyttejä, tarinoita babylonialaisten auringonjumalasta,\nShamashista. Se jakautuu kahteen ryhmään, jotka alkuaan ehkä ovat\nolleet erillään, mutta yhdistetty myöhemmin Simsonin nimeen: edellinen\nkertoo kansansadustoissa yleisiä tarinoita väkevästä miehestä ja hänen\ntavattomista voimannäytteistään; jälkimmäinen kuvaa sorretun kansan\nsankaria, joka traagillisella kuolemallaan sovittaa uskottomuutensa\nkutsumukselleen; Simsonin sikermässä esiintyvät filistealaiset\n(pelistim) ovat vieraita tulokkaita, lähtöisin ehkä Kyproksesta tai\nKreetasta, ja sikäli ns. minolaisen kulttuuripiirin edustajia.\n\nKuvaus \"tuomarien\" ajan barbaarisista, melskeisistä oloista, jolloin\nJahven rinnalla palveltiin vielä tehtyjä kotijumalia, on naivissa\navomielisyydessään, intohimoisuudessaan ja verisessä värikkyydessään\nkorkeata, voimakasta taidetta. Räikeistä julmuuksista, jotka\nvaikuttavat tunteisiin tyrmistyttävästi, se kohoaa yleviin\ntraagillisuuden näkyihin, Jeftan tyttären tarinaan, joka vielä kahden\nvuosituhannen kuluttua sykähdyttää ihmissydäntä suruisella\nsisällyksellään, yhä uudelleen hedelmöittäen runoutta, ja Simsonin\nmurhenäytelmään, joka innoitti sokean runoilijan, Miltonin, luomaan\nylevän traagillisuuden kuvan, kuin vastalauseeksi oman aikansa\nfilistealaisten irstaalle kevytmielisyydelle. Tähän saakka päästyämme\nvoimme jo todeta Israelin kansan syvän taiteellisen lahjakkuuden.\n\nTaiteellinen vaisto, joka valikoitsee aineksensa enemmän\nvaikuttavaisuutta kuin totuutta silmälläpitäen, on ollut mukana\nSamuelin kirjoja, Saulin tarinaa luotaessa. Sen takana voimme aavistaa\nolleen runsaan määrän sankaritaruja ja satuja, muistelmia menneistä\ntaisteluista ja mieleen painuneista, järkyttävistä tapahtumista. Niistä\non kuvastunut sankarin toivorikas nuoruus, jolloin hän oli kaunis mies,\npäätä pitempi kaikkea kansaa, ja jolloin hän kuten saduissa tapahtuu\nläksi etsimään aasintammaa ja löysi -- kuningaskunnan. Syvällä\ntaiteellisuuden tunnolla kehitetään hänen kohtaloaan edelleen: hänen\nnousuaan ja voittojaan, onnen kääntymistä, koska hän jätti\nsuorittamatta Jahven julman käskyn, ja demonisen tuskan kalvavaa työtä\nhänen sydämessään, jolloin hän tuntee olevansa tuomittu mies,\ntulevaisuuden auringon säteiden jo langetessa kultakiharaiseen\nDaavidiin. Saulin kuolema, hänen poikainsa ja miestensä kaatuminen, on\ntämän tosi inhimillisen, kaameankomean murhenäytelmän vapauttava,\nkohtaloon tyytyvää murhetta herättävä loppukohtaus. Saulin tarinan\ntragiikan aitous ja teho tulee koetelluksi sen kautta, että juuri hän\nsäilyttää meidän koko myötätuntomme, ettemme oikeastaan surisi, vaikka\nhän tuhoaisikin Daavidin. Sillä Saul on ihminen, yksi meistä, eläen ja\nkokien kaikkien meidän elämämme, kiusauksemme ja vastoinkäymisemme,\nyliluonnollisten voimain uhri, jonka rinnalle asetumme vaistomaisessa\ninhimillisyyden ja heikkouden veljeydessä.\n\nKorkeimman asteensa israelilaisten sankarirunous on saavuttanut\nDaavidin sikermässä, jonka taakse kätkeytyy suuri paljous rehevää\nsadustoa ja perinnetietoa, kaikki kudottuna tarun ja historian\nloistavanväriseksi kirjokankaaksi. Daavid, satujen nuorin ja\nvähäpätöisin veli, onkin onnetarten suosikki ja saavuttaa lopuksi\nkuninkaantyttären käden ja kuningaskunnan. Hänellä on puolellaan Jahven\nja papiston myötätunto, hän vie Israelin kansan sen poliittisen\nhistorian korkeimmalle kohdalle. Hänen tarinansa on niin täynnä\nseikkailuja, vaaroja, viekkautta, julmuutta, jaloutta ja irstaisuutta,\nja toiselta puolen syvää synnintuntoa, Herran vihan pelkoa, katumusta\nja heittäytymistä Jumalan armon varaan, ettei inhimillisempää ja\nmonipuolisempaa elämänkuvaa voi enää ajatella. Daavid Goljatin\nvoittaja, voitokas sotasankari, kansan sankaritoivon täyttymys, Daavid\nja Joonatan, Miikal, kaunistukkainen, intohimoinen ja räikeä Absalom,\nBatseba, julmalla puolueettomuudella ja avomielisyydellä kuvattu\nDaavidin perhehistoria -- kaikki on sekä kirjallisuutena sinänsä että\nmyöhemmän ajan käyttämänä, aina pulppuilevana aihelähteenä\nkorkeatasoista, unohtumatonta inhimillisen intohimon, voiman ja\nheikkouden taidetta. Kansanomaisena sankarina Daavid tuli samanlaisen\nalttiin urhopiirin keskukseksi kuin satujen Arthur-kuningas: hänelläkin\noli seurueenaan urhojen valioita, joista hänen historiassaan on\nsäilynyt luettelo (Sam. 2: 23). Todennäköistä on, että kaikkien näiden\nnimien ympärillä on rehoittanut runsaasti kansanrunoutta, josta vain\nvähäinen osa on saanut sijansa Samuelin kirjojen nykyisessä,\nlopullisessa laitoksessa. Tästä voimme ymmärtää, kuinka rikasta\nisraelilaisten sankariepiikka on ollut.\n\nTietämätöntä on, onko sillä ollut laajemmin kertovaa, runollista\nmuotoa; todennäköisesti ei. Israelilaisten runollinen innoitus\npurkautui mieluiten hetken polttavan kiihkon rapsodiseen ilmaisuun; se\nei voinut rauhoittua epiikan tyyneyteen. Sillä ei ollut siihen\ntilaisuuttakaan: jo Saulin ja Daavidin aikana rupeavat esiintymään\nprofeetat, ohjaten taas kansan huomion yksinomaan Jahven tahtoon, ja\naloittaen uuden vaiheen monoteismin historiassa.\n\n\n5\n\nNiin kauan kuin israelilaiset elivät paimentolaisina, jolloin\nyhteiskunnallisia luokkaeroavaisuuksia, rikkautta, köyhyyttä,\nmaanomistus- ja maattomuuspulmia, veroja, ei ollut siinä merkityksessä\nkuin myöhemmin kaupunki- ja maanviljelysasutuksen aikana, kun vielä\ntoteltiin sotaisen Jahven käskyjä ja kaikki tapahtui kansallisen\nvaltaannousun toivorikkaassa hengessä, ei profeetoilla (nebiim) ollut\nvarsinaista erikoistehtävää. Vasta sitten, kun oli asetuttu\nkanaanilaisten keskuuteen, kun kansa vähitellen sulautui näihin\nheimoveljiinsä ja omisti niiden kulttuurin, arveluttavasti sekoittaen\nJahvea ja paikallisia maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalia,\navautui profeetoille erikoistyömaa: Jahven palvonnan varjeleminen.\nIsraelilaiset eivät saaneet palvella muita jumalia; sen oli Jahve,\nheidän heimojumalansa, jyrkästi kieltänyt. Kanaanilaiset palvelkoot\nomiansa, sitä vastaan ei ollut mitään sanomista, mutta israelilaisten\noli palveltava Jahvea. Israelilaisten jumalaa ei vielä Daavidin aikana\nkäsitetty muiden yläpuolella olevaksi ehdottomasti ainoaksi, jota\nkaikkien kansojen oli palveltava, vaan hän oli yhäkin vain Israelin\nvanha heimojumala, joka yksinomaan huolehti tästä valitsemastaan\nkansasta. Kun kansa nyt kanaanilaisen kulttuurin viettelemänä pyrki\nunohtamaan Jahven, nousivat tämän papit ja profeetat puolustamaan häntä\nja vaatimaan hänelle samaa kunnioitusta kuin isäin aikana. He\nsaattoivat viitata kärjistyneisiin yhteiskunnallisiin oloihin,\nkuninkuuden, hovin ja armeijan ylläpidon vaatimiin raskaisiin veroihin\nja köyhyyteen, poliittisen aseman vaarallisuuteen, levottomiin\naikoihin, ja sanoa: \"Tässä seuraus siitä, että olette hyljänneet\nJahven; niinpä hänkin on hyljännyt teidät\". Kuta vaikeampi kansan hätä\non, sitä useammin ilmestyy näkyviin näitä hurmahenkisiä olentoja,\nlausuilemaan innoittuneita sanoja Jahven tahdosta ja ainoasta\npelastuksen tiestä.\n\nProfeettain esiintymisellä on kaksi päämerkitystä: heidän henkensä on\nsyventänyt ja laajentanut israelilaisten Jahven yleiseksi ja ainoaksi\nJumalaksi, jota kaikkien ihmisten on palveltava; tämä on aikaansaatu\nrunoudella, joka on innoituksensa palavuudelta ja henkensä ylevyydeltä\nyhäkin voittamatonta. Käänteen jumalakäsityksessä saa aikaan n. 700:n\nseuduilla esiintynyt Tekoan paimen, profeetta _Aamos_, joka köyhän ja\nkärsivän kansan edustajana ilmestyy rikkaiden eteen ja saarnaa\nkatkerasti ja halveksien (Aamos, 6: 3-6) niille, jotka elävät\nylellisesti, makaavat norsunluisilla vuoteilla, harpun soidessa\nlaulavat joutavia, juovat viiniä ja voitelevat itsensä öljyillä.\n\nOn elettävä siveästi, hurskaasti ja oikeamielisesti, sillä muuten tulee\ntuho, ei enää hyökkäyksenä Jahvea ja hänen kansaansa vastaan, vaan\nkaiken yläpuolella olevan vanhurskaan Herran tahdosta annettuna\nrangaistuksena. Aamoksen näkijähenki on tajunnut olevaisuuden syvimmän\narvoituksen: ihmiskunnan ja kaikkeuden vanhurskaan Jumalan sielullisen,\nsiveellisen suhteen. Kaikki riippuu siitä, minkälaiseksi tämä\nmuodostuu. Tämän asian selkeä tajuaminen osoittaa profeetta Aamoksen\nolleen aikansa edellä oleva syvämietteinen ajattelija.\n\nProfeetta _Hosea_, joka oli pappi, on kohdistanut intonsa Baalin ja\neläimenkuvien palvonnan vastustamiseen, ja liikkuu sikäli ahtaamman\nisraelilaisen jumalakäsityksen piirissä. Mutta ilmeisesti on hänenkin\nJumalansa siveellisesti korkea olento, eroten entisestä Jahvesta\nnimenomaan sikäli, että hän kehoittaa ihmisiä katumaan ja rukoilemaan\nanteeksiantoa, jonka hän myös lupaa. Hosean Jumala on siis evankeelisen\nrakkauden hengen elähdyttämä, lempeästi ajatellen synnin harhateillä\nvaeltavaa kansaansa. Tältä pohjalta saattoi ruveta syntymään\nyksilöllinen lapsisuhde Jumalaan kuin isään, mikä merkitsee\nuskonnollisen tunteen syvenemistä ja on uskonnon historian kannalta\ntärkeä vaihe.\n\nProfeetta _Jesaja_, joka eli Jerusalemissa noin 740, ja oli ylhäinen\nmies, kuninkaiden neuvonantaja, kohoaa jylhissä näyissään ja voimakkaan\ntunteen siivittämissä sanoissaan Aamoksen tavoin kokonaan\nheimojumaluuden yläpuolelle, palvoen kaikkeuden ylintä ja ainoata\nvaltiasta. Kaikki tapahtuu Hänen tahdostaan, ilman sitä ei mitään.\nTähän on israelilaisten tyydyttävä, rupeamatta etsimään enempää\nAssyrian kuin Egyptinkään liittoa: jos tuho tulee, se on otettava\nvastaan ansaittuna rangaistuksena Herran kädestä. Tietoisuus pienen\nkansansa vähäpätöisyydestä verrattuna mainittuihin suurkansoihin, ja\nsen itsenäisen politiikan vaarallisuudesta sikäli, että esim.\nliittosuhteilla ärsytettäisiin toinen kahdesta mahtavasta, saa Jesajan\nkäsittämään Jumalan koko kosmosta vallitsevaksi siveelliseksi voimaksi,\njoka aikanaan on jakava oikeutta niin pienille kuin suurillekin.\nJesajan sanoissa humisee maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan lopullisen\nkohtalon ylevä, jylhä runous; niissä väräjää heränneen sielun hehkuva\nusko vanhurskaaseen Jumalaan, sisäinen, palava ja lohduttava yhteys\nHäneen, joka ei ole enää perinteellinen, tylsästi käsitetty Jahve, vaan\ntaistelevan sielun elävä Jumala.\n\nProfeetta _Jeremia_ oli pappi, kotoisin Anatotista, läheltä\nJerusalemia. Jo varhain hän oli selvillä profeetta- (runoilija-)\nkutsumuksestaan, saavutti syvän sielunyhteyden Jumalaan, ja suri\nkansansa matalaa uskonnollista tasoa. Tästä syystä hänkin tervehti\nilolla uuden lain löytämistä, koska arveli sen voimaantulon merkitsevän\nsiveellistä nousua. Pian hänelle kuitenkin selvisi, ettei todellinen\nuskonnollinen henki elpyisikään, ja kun hän ymmärsi, mikä vaara\nkoituisi Babylonian vastustamisesta, hän omaksui Aamoksen ja Jesajan\nkannan ja rupesi varoittamaan kansaansa. Tästä hän joutui\nkansalliskiihkoisten vainon alaiseksi, vankeuteen ja hengenvaaraan.\nPakolaisten mukana hän päätyi Egyptiin. Hänen runoudestaan kuvastuu\nsyvästi tunteva ja kärsivä sydän, joka myötäelää kansansa\nkoettelemukset omina onnettomuuksinaan, hakien lohtua Jumalan\nlopullisista vanhurskaista tarkoituksista, ja tuntien oman kohtalonsa\ntraagillisuuden, kun hänen täytyy ennustaa ja valittaa sen tuhoa, jota\nyli kaiken rakastaa.\n\nJo nuorukaisena, skyytalaisten ratsumiesparvien hävittäessä maata, hän\npuhkeaa valittaen sanomaan (4: 19):\n\n    \"Voi minun rintaani, voi minun rintaani!\n    Minä vääntelehdin tuskasta. Voi sydämeni kammioita!\n    Sydämeni väräjää minussa; en voi vaieta,\n    sillä minä kuulen pasuunan äänen, sotahuudon\".\n\nKun hän uskollisena kutsumukselleen turhaan varoittaa kansaansa\nastumasta tielle, joka kyllä näyttää kansalliskiihkon ja vapauden\nnimessä houkuttelevalta, mutta joka ehdottomasti johtaa tuhoon, ja\njoutuu vankeuteen, hän siellä puhkeaa järkyttävään maailmantuskan\nilmaisuun (20: 14-18), joka sittemmin kulkee veripunaisena viivana\nkirjallisuuden läpi:\n\n    \"Kirottu olkoon se päivä, jona minä synnyin;\n    älköön se päivä, jona äitini minut synnytti,\n    olko siunattu!\"\n\nJesaja on samalla terävä ja ruoskiva sanoissaan, ja ylevän kosmillinen\nja kohtalontäyteinen Jumala-käsityksessään; Jeremiasta voisi sanoa,\nettä hän on inhimillisesti kärsivä sydän, läheisesti omistetun elävän\nJumalan kanssa kamppaileva sielu, kehittyneen, muodoista vapautuneen\nuskonnollisuuden korkea edustaja, ihmiselämän esittäjänä suuri\npessimisti. Hänessä vanhatestamentillinen profeetallisuus ja monoteismi\nsaavuttaa korkeimman asteensa, josta sitä kykenee jatkamaan vasta\nJeesus Kristus, uuden siveysopin ja Jumalan rakkauden tulkitsija koko\nihmiskunnalle. Tässä suhteessa ei siis profeettain kirjallisuus enää\ntarjoa uutta; ainoa puoli, mikä varsinkin nyt, maanpaon ja kotona\nvallitsevan orjuuden aikana, oli kehitettävissä ja välttämätön, oli\nprofeetallisen julistuksen lohdutus. Korkean runollisesti tätä\nlohdutusta jakaa tuntemattomaksi jäänyt profeetta, sanottu\n_Deuterojesajaksi_ siksi, että hänen runonsa on liitetty Jesajan\nkirjaan (40-55). Ydinosan hänen julistuksessaan muodostaa välkkyvään\nitämaiseen vertausten viittaan puettu, riemuiten tulkittu vakaumus\nsiitä, ettei Jumala \"särjettyä ruokoa muserra eikä suitsevaista\nkynttilänsydäntä sammuta\".\n\nMaanpaon profeetta _Hesekiel_ jää runoilijana vaatimattomaan asemaan,\nmutta hän on ratkaisevasti vaikuttanut Deuteronomionin pohjalle\nperustuvan lakijuutalaisuuden lopulliseen kehittymiseen. Pääasiassa\nHesekielin opetuksen mukaan syntyi maanpaon jälkeinen, laille\nuskollinen juutalainen pappisvaltio, jonka todellinen hallitsija oli\nylimmäinen pappi, ainoa keskus Jerusalemin temppeli, ja alamaisia\nkaikki juutalaiset.\n\n\n6\n\nProfeetat käyttivät vanhastaan tunnettuja hebrealaisen runouden\nmuotoja. Oraakkelilauselmat, hämärät ennustukset viholliskansoja\nuhkaavasta tuhosta ovat heillä tavallisia; samoin tuomiot ja näkyjen\nmuodossa esitetyt ennustukset. Tämä haltioitunut näkyrunous kohoaa\nkorkeimmalleen Jesajalla ja Jeremialla, vaipuakseen heidän\nseuraajillaan todellista haltioitumista vailla olevaksi jäljittelyksi.\nHyvin vanha israelilaisen runouden laji, siunaus ja kirous, sekä ns.\ngnoomillinen runous (mashal): sananlasku, vertaus, arvoitus ja\nopettavainen satu, olivat myös profeetoilla käytännössä; siihen kuuluu\nsatiiri, jossa esim. Jesaja on mestari: \"Koska Siionin tyttäret\nkorskeilevat, kulkevat kaula kenossa ja silmillään vilkuillen, astua\nsipsuttelevat ja nilkkarenkaitaan kilistelevät, tekee Herra Siionin\ntytärten päälaen rupiseksi\" (3: 16-17). Solvauslaulu, Deboran\nvoittovirsi, valitusvirsi ja maallinen lemmenlaulu ovat saaneet lainata\nprofeetoille kärkevyyttään, hurmiotansa, tunteensa syvyyttä ja\nkauneuttansa. Onnentäyteinen maallinen lyriikka, samanlaatuinen kuin\nKorkea veisu, helkähtää kuuluville esim. seuraavista Jesajan säkeistä\n(5: 1-2):\n\n    Minä laulan ystävästäni,\n        laulan rakkaani laulun hänen viinitarhastaan.\n    Ystävälläni oli viinitarha\n        lihavalla vuorenrinteellä.\n    Hän kuokki ja kivesi sen,\n        ja istutti siihen jaloja köynnöksiä,\n    rakensi sen keskelle tornin\n        ja hakkasi sinne myös kuurnan.\n    Ja hän odotti sen kasvavan rypäleitä,\n        mutta se kasvoi villimarjoja.\n\nVasta uusin tutkimus on päässyt perille hebrealaisten runomitasta. Säe\njakaantuu kahteen pääosaan, joista jälkimmäinen uusin runokuvin toistaa\nedellisen ajatuksen. Runojalat ovat nousevia, anapaestisia: ensin kaksi\nkorotonta, pitkää tai lyhyttä tavua, ja sitten pitkä korollinen.\nPitkien korollisten tavujen alkusointuisuutta tavoitellaan ja pyritään\nsiten sitomaan säkeiden molempia puoliskoja toisiinsa. Runojalkojen\nlukua ei ole määrätty. Tällaisena tämä mitta esiintyy profeettain\nrunoudessa. Se ilmeisesti edustaa runouden varhaisimpia järjestyneitä\nmuotoja, sillä onhan se sama kuin esim. muinaisgermaaneilla. Nuo\nkorolliset, alkusointuiset kohdat voivat merkitä paikkaa, jolloin\nkielisoittimen hoitajan piti antaa esitykselle pontta vetäisemällä\nkuuluville sointu.\n\n\n7\n\nVankeudenajan jälkeen syntynyt juutalainen pappisvaltio oli pieni:\ntemppeli, Jerusalemi, muutama penikulma maata joka taholle.\nHallitsijana oli Sadokin suvusta valittava ylimmäinen pappi,\nhallittavina korkeintaan 200.000 alamaista, ja tehtävänä \"lain\ntäyttäminen\", so. tarkoin määritellyn uhrijumalanpalveluksen hoito.\nPoliittiset unelmat olivat lopullisesti haihtuneet; tärkeintä oli lain\ntäyttämisellä ja seka-avioliittojen kieltämisellä estää pieni\njuutalaiskourallinen hukkumasta ympäristöönsä, josta sen nyt erotti\nvain uskonto. Huomattavampia juutalaissiirtokuntia oli kaksi:\nBabyloniassa, josta läheskään kaikki maanpakolaiset eivät olleet\npalanneet takaisin isänmaansa ahtaisiin oloihin ja lain orjuuteen, ja\nEgyptissä, jossa heitä pidättivät samat seikat. Tällaisina olot\njatkuivat Esran ajasta, n. v:sta 445 alkaen, aina Aleksanteri Suureen\nja hellenismiin saakka.\n\nAleksanterin valloitukset eivät häirinneet epäpoliittisen, pienen,\nkreikkalaisten mielestä varmaan eriskummallisen pappisvaltion oloja ja\nolemassaoloa; tilanne ei muuttunut silloinkaan, kun se joutui vanhaan\nhistorialliseen asemaansa, Ptolemaiosten Egyptin ja Seleukosten Syrian\nväliin. Se varoi nyt asettumasta vaa'an kieleksi, mihin siltä tosin\npuuttui edellytyksiäkin, alistuen pari kertaa Syrian ja välillä kerran\nEgyptin yliherruuteen. Niin kauan kuin sen uskonnollinen erikoisuus sai\nolla koskemattomana ja se maksoi isäntävaltiolle veronsa, ei mitään\nhäiriötä tapahtunut. Mutta juuri tämän vuoksi, ettei sorto nostanut sen\nniskasuomuja puolustusasentoon, juutalaisuus huomaamattansa luisui\nhellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Sivistyneistö, so. papisto ja\nliikemiehet, \"sadukealaiset\", hellenistisoituivat hyvin pitkälle, jopa\nniin, että ylimmäiset papit joskus käyttivät kreikkalaisia nimiä.\nHellenistisen kulttuurin vaikutus juutalaisiin oli tiettävästi\nerikoisen voimakas sen polttopisteessä ja keskuspaikassa,\nAleksandriassa, jossa he lisäksi olivat Jerusalemin temppelihengen\nsuojelevan vaikutuksen ulkopuolella. Täällä nyt juutalaiset valtasi\nerikoinen tietoisuus heidän monoteistisen uskontonsa tärkeydestä juuri\ntällä ajankohdalla ja he tekivät voimakkaan yrityksen kohottaakseen sen\nvallitsevaksi koko silloisessa sivistyneessä maailmassa. Tässä he\nyrittivät toteuttaa Deuterojesajan heille osoittamaa, korkeata, valitun\njohtajakansan maailmanhistoriallista kutsumusta.\n\nAleksanteri Suuren luoma maailmanvalta ja suurhelleeninen sivistyspiiri\nkaipasi näet rakenteen eheydenkin vuoksi huippuunsa yhtä ainoata\njumalaa, joka riidattomalla, vastaansanomattomalla tahdollaan antaisi\ntälle niin monenlaisista osista sommitellulle koneelle eheän ja sileän\nkäynnin. Vakavia ponnistuksia tehtiin Zeuksen korottamiseksi\nlopullisesti ylijumalan asemaan, mutta huonolla menestyksellä.\nHelleenien jumalamaailma oli tunnetusti epäsiveellinen, kuten kaikki\nluonnonjumalat, eikä Zeus suinkaan ollut siinä suhteessa poikkeus;\nkuinka olisi voitu hyväksyä häntä ylijumalaksi aikana, joka suuren\nsynnillisyyden ohella tunsi siveellisen kohoamisen ja puhdistumisen\ntarvetta, uudestisynnyttävän ja pyhittävän jumalanhengen janoa. Tällöin\nastuivat esiin Aleksandrian juutalaiset, kädessä Toora l. Septuaginta,\nja sanoivat: \"Tässä on ilmoitus yhdestä ainoasta ikiaikojen Jumalasta.\nHän on maailman todellinen Herra, joka puhdistaa ja pyhittää\nelämänne. Palvelkaa häntä!\" Kun he samalla olivat vapaamielisiä\nympärileikkaukseen, sapatinviettoon ym. lakijuutalaisuuden määräyksiin\nnähden, jotka tuntuivat kreikkalaisista naurettavilta, oli seurauksena,\nettä pakanat kääntyivät joukottain juutalaisuuteen. Kristillisen\najanlaskun alkuun saavuttaessa on Rooman valtakunnan 54 miljoonasta\nasukkaasta laskettu kuuluneen juutalaisiin 4.500.000 eli 8 prosenttia.\nJahven uskonnosta oli siis vähällä tulla maailmanuskonto, ja\nJerusalemin temppeli olikin koko silloisen maailman tärkeimpiä,\nsalaperäisesti ja toivoa herättävästi puoleensa vetäviä uskonnollisia\nkeskuksia. Tätä hellenistisessä maailmassa tapahtuvaa yleiskehitystä\noli Juudan pappisvaltakunnan erikoispolitiikka vastustanut. V. 187\nalkanut, Antiokhos Epiphaneen lyhytnäköisestä ja ylimielisestä\nuskonnonsorrosta aiheutunut makkabealaisten kapina oli merkinnyt\nhellenismiä suosivan sadukealaisuuden kukistumista ja farisealaisuuden,\nso. vanhan jahvelaisen palvontalaillisuuden valtaan pääsyä, ja sikäli\njuutalaisten jälleen jyrkentyvää eristäytymistä ympärileikkaamattomista\n\"gojimeista\". Kun makkabealaiset lisäksi valloittivat melkein koko\nPalestiinan, väkisin käännyttäen kaikki juutalaisuuteen, merkitsi tämä\nahtaan lakijuutalaisuuden vaikutusalueen suurta lisääntymistä. Kun tämä\nkuitenkin edusti kehityksen vastaista suuntaa, nousi juutalaisten\nkeskuudesta Jeesus Nasarealaisen yleiseen ihmisrakkauteen ja\nkansallisuuseroavaisuuksista välittämättömään katsantotapaan perustuva\nevankeelinen julistus, joka verraten lyhyessä ajassa käännytti\nkannattajakseen koko hellenistisen sivistysmaailman.\n\nHellenistisoituneiden juutalaisten monoteismi, jota he tarjosivat\npakanoille ja jonka kanssa Jerusalemista leviävä evankeliumi, \"iloinen\nsanoma\", vähitellen joutui kosketuksiin, ei ollut enää Jesajan,\nJeremian ja Deuterojesajan ylevää uskoa ikiaikojen vanhurskaaseen\nJumalaan. Ajan ilmapiirissä virtailevat filosofiset opit, hellenistinen\nyleismaailmallisuus, vankeuden aikana tutuiksi tulleet itämaiset\nuskonnot, ennen muita juutalaisten hyväntekijän, Kyyroksen, edustama\naasialais-persialainen, olivat pakostakin painaneet siihen leimansa,\njopa hyvin ratkaisevassa määrässä. Profeettain aikainen syvyyden\nhirviö, babylonialais-juutalainen Tiamat-Leviatan, oli kohonnut\nluomattomasta kaaoksestaan, ottanut persoonallisen muodon ja asettunut\nAhrimanina, Saatanana, tietoisesti taistelemaan Ormuzdia, valon Jumalaa\nvastaan. Toisin sanoen: persialaisten uskonnon dualismi siirtyy\njuutalaisuuteen, jossa sitä ei vielä profeettain aikana ollut. Se tuo\nmukanaan koko hovikuntansa, enkelinsä, jotka asettuvat entisten\n\"elohimien\" sijaan, ja monilukuiset paholaisensa, esim. Asmodeuksen,\njoka mainitaan Tobian kirjassa. Iankaikkisuusnäköala laajentuu:\nprofeetat eivät vielä tienneet muusta kuoleman jälkeisestä elämästä\nkuin olosta Sheolissa, varjojen valtakunnassa, eivätkä muusta\ntuomiopäivästä kuin Jahven, jolloin tämä lukisi lakia sekä\nviholliskansoille että hänestä luopuneille israelilaisille;\nhellenistisen yleismaailmallisuuden ja juutalaisen dualismin valossa\nsyntyy nyt mielikuva koko maailmaa käsittävästä Jumalan lopullisesta\ntuomiopäivästä, jonne Sheolin-Haadeen varjotkin saapuisivat, jolloin ei\nenää tuomittaisi juutalaisten ja gojimien, vaan hyvien ja pahojen\nvälillä, ja jolloin Saatana sidottaisiin ja syöstäisiin kaikkien\ntuomittujen keralla ikuiseen tuleen Hinnomin laaksoon. Tuomiopäivän\npitää joko itse Jahve tai mystillinen olento, \"ihmisen poika\", jonka\nJahve lähettää. Hyville on valmistettu iankaikkinen elämä paratiisissa\ntai taivaallisessa Jerusalemissa. Vasta näin myöhään, hellenistisellä\naikakaudella, varsinaisen lakijuutalaisuuden ulkopuolella, kehittyy\nsiis juutalaisten mytologiaan mielikuva tulevaisesta elämästä hyvän tai\npahan palkkana.\n\nVielä on mainittava ajatus, joka on syntynyt vankeuden aikana ja mitä\nsyvimmin vaikuttanut sekä juutalaisuuteen että myöhempään\nuskonnolliseen mielikuvitukseen. Babelin virtain rannoilla sureva\nkansa, jolla oli sotauljas, kuninkaallinen menneisyytensä, unelmoi\naivan luonnonlain mukaisesti, uskoen profeettainsa ennustuksiin,\ntulevasta suuruudesta ja vihollisten tuhosta, sankarista, Messiaasta,\njoka kerran vapahtaisi kansansa ja toteuttaisi nuo unelmat. Daavidin,\nsuuren sankarikuninkaan sukua hän olisi, voittamaton ilmestys, joka\nlyötyään kiukuitsevat pakanat alistaisi koko maailman juutalaisten\nhallitukseen. Tämä on loogillisesti syntyvä, kaikissa vastaavissa\ntilanteissa ilmenevä kansallisrunollinen haavekuva. Se rupeaa\nkehittymään mystilliseen suuntaan, kuten itämaisille mielikuville usein\nkäy, ja tähän käänteeseen vaikuttaa erikoisesti persialaisen mytologian\ntarina maailman vapahtajasta, jota totuutta etsivä ihmisajatus ei voi\nolla asettamatta Messias-mielikuvan yhteyteen. Ormuzdin ja Ahrimanin,\nvalon ja pimeyden, taistelu jatkuu, kunnes koko maailma on\nviimemainitun vallassa. Silloin loppuu nykyinen maailmankausi, neitseen\npoikana syntyy vapahtaja Saoshjant, kuolleet nousevat ylös, maailma\nhäviää tuleen, pimeyden vallat voitetaan, ja uusi puhdas valon\nvaltakunta luodaan.\n\nKuten tästä lyhyestä katsauksesta näkyy, ovat hellenismin vuosisadat,\naika Aleksanteri Suuren kuolemasta apostoli Paavalin esiintymiseen\nsaakka, täynnä valtavaa uskonnollisten käsitysten ja mielikuvien\nkamppailua ja yhteensulamista, joka täytyy muistaa voidakseen käsittää\nsiihen kuuluvan juutalaisten kirjallisuuden lähtökohdat ja\ntarkoitusperät.\n\n\n8\n\nSyrialaisten häätapojen tutkiminen on osoittanut, että Salomon korkea\nveisu on sikermä samanlaatuisia lemmenlauluja kuin ne, joita vieläkin\nsyrialaisten häissä esitetään. Häät vietetään tavallisimmin\nmaaliskuussa, jolloin Damaskuksen seudun luonto on kukkeimmillaan.\nNiiden aattona morsian esittää ns. miekkatanssin, laulajain samalla\nylistäessä hänen kauneuttansa. Seuraavana päivänä vietetyt varsinaiset\nhäät suoritetaan jonkinmoisten menojen mukaisesti, kuin leikki, jossa\nsulhanen ja morsian ovat kuninkaana ja kuningattarena. Laulaen ja\ntanssien häitä näin jatkuu koko \"kuningasviikon\" ajan, kunnes taas\ntulee arki ja työ. Korkea veisu on sikermä tällaisia muinaisia\nhäälauluja, jotka esitettiin vakiintuneiden menojen osoittamissa\nkohdissa. Ne ovat kotoisin vielä luonnollisina säilyneistä maalais- ja\npaimenoloista, mutta on koottu Jerusalemissa todennäköisesti\nhellenistisenä aikana erikoiseksi häälaulukokoelmaksi. Nykyisessä\nasussaan ne ovat sekaisin, minkä saattaa niitä lukiessa huomata, ja\nmikä on tietämättömien jäljentäjien ja salaperäisyyksiä etsivien\ntulkitsijoiden aikaansaamaa. Kirjallisuuden historia siis siirtää\nKorkean veisun pois Salomon nimen varjosta ja käsittelee sitä\nitämaisena, hebreaiaisena, maallisena kansan- ja lemmenrunoutena.\nJohdattaen mieleen, mitä sanottiin egyptiläisten vastaavasta runoudesta\nvoidaan todeta, että nyt kysymyksessä olevat laulut ovat täsmälleen\nsiitä saadun käsityksen mukaisia. Itämaiden tavoin lempi on\naistillista, fyysillisen kauneuden hekumoittamaa; sen kuvaamiseksi ja\nylistämiseksi saa luonto lainata korkeimman ja kukkeimman kauneutensa.\nTuloksena on voimakas, hehkuva hääkammionäky, josta morsion nuoret\nmuodot loistavat houkuttelevina ja josta kuuluu sulhon lemmenkaipuusta\nvärisevä ääni. Vaikutus ei kuitenkaan ole epäsiveellinen, sillä\nlaulujen naivi luonnonraikkaus siirtää ne viattomuuden piiriin.\nVertaukset ovat useimmiten meidänkin kauneusaistimme mukaisia, joskus\nräikeitä ja eriskummallisia, ja loppuvaikutelmana on hellä kaipuu,\nintohimon huuma, itämaisen hekuman polttava värihehku:\n\n    Nouse armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.\n    Sillä katso, talvi on väistynyt,\n    sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.\n    Kukkaset ovat puhjenneet maahan,\n    laulun aika on tullut,\n    ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.\n    Viikunapuu tekee keväthedelmää,\n    viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuvat.\n    Nouse armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.\n    Kyyhkyseni, joka kallionkoloissa, vuorenpengermillä piilet,\n    anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi,\n    sillä suloinen on äänesi ja ihanat ovat kasvosi.\n\nJobin kirjan ulkonaisen rakenteen tarkastelu osoittaa, että se on\nkaikissa pääkohdissa varhaiskreikkalaisen murhenäytelmän mukainen.\nEnsin esiintyy Job yksin. Sitten seuraavat ystävien nuhteet ja Jobin\nvastaukset heille, ja lopuksi, viidentenä episoodina, Jobin loppupuhe.\n(Alkuun on myöhemmin johdatukseksi sijoitettu vanha tarina\nrikkaasta Jobista, hänen hurskaudestansa ja Jumalan lähettämistä\nkoettelemuksista, ja loppuun, alkaen 32:sta luvusta, aivan irrallisesti\ndraamaan kuulumattomat Elihun puheet ja Jahven ylistys.) Rakenne on\nsiis sama kuin esim. Aiskhyloksen Kahlehditussa Prometheuksessa: ensin\nPrometheus yksin, sitten Okeanos, Io ja Hermes, kukin vuorotellen\nkeskustellen Prometheuksen kanssa, ja viimeksi tämä yksin, pitäen\nloppupuheen. Eikä vain muoto ole sama -- myös aihe, viattoman kärsimys,\non sama kuin Prometheuksessa. Jobin kirja on siis hellenistisenä\naikana, kreikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksen alaisena, syntynyt\nhebreankielinen näytelmäruno, lukudraama, todennäköisesti kotoisin\nhellenistisoituneiden juutalaisten kulttuuripiiristä, jossa tällaisia\naatteellisia kysymyksiä harrastettiin, ehkä n. 300 e.Kr.\n\nJobin kirjassa tapaamme nyt hellenistisoituneen juutalaisuuden\nitämaisperäisen dualismin: Jumalan ja Saatanan toistensa vastakkaisina\nvoimina ja ihmisen heidän molempain tahdon ja toiminnan kohteena. Sen\naatteellisena ytimenä on antiikin filosofian ja koko ihmiselämän syvin\nkysymys, ns. theodikea eli Jumalan vanhurskauden puolustaminen (tai\nmoittiminen), sen todistaminen (tai kieltäminen), että pahan\nolemassaolo ja menestys, hyvien onnettomuudet ja kärsimykset, kuuluvat\nnekin Jumalan teihin, ollen ilmauksia ymmärryksemme yläpuolelle\nmenevästä maailmanhallituksesta, jonka kokonaisuus silti on\nsopusointuinen, ja johon meidän on parhaana mahdollisena alistuminen.\nIsraelilainen jahvelaisuus oli opettanut, että lain täyttämys oli\nmaallisen menestyksen ainoa edellytys, että kärsimykset olivat sen\nrikkomisen merkkejä eli siis rangaistuksia. Jobin runoilija ei hyväksy\ntätä: viaton ja vanhurskas päinvastoin useimmiten joutuu kärsimään,\nmutta (Job, 21: 7-9):\n\n    Miksi jumalattomat saavat elää,\n    vanheta, jopa voimassa vahvistua?\n    Heidän sukunsa on vankkana heidän edessään,\n    heidän jälkeläisensä heidän silmäinsä alla.\n    Heidän kotinsa ovat rauhassa,\n    kauhuista kaukana;\n    ei satu heihin Jumalan vitsa.\n\nJob ei tunnusta loppupuheessaan (31. 1.) tehneensä mitään, jolla olisi\nansainnut tällaiset rangaistukset, vaan lannistumattomana syyttää\nJumalaa vääryydenteosta. Aikaisemmin (19: 25-27) hän on kuin Prometheus\nlausunut aavistuksen korkeimmasta, erehtymättömästä oikeamielisyydestä:\n\n    Mutta minä tiedän lunastajani elävän\n    ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.\n    Ja sitten kun tämä nahka on yltäni raastettu\n    ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan.\n    Hänet olen minä näkevä apunani;\n    minun silmäni saavat nähdä hänet -- eikä vieraana.\n\nJob on siis kahlehdittu Prometheus, ihmiskunnan ikuisen\nkapina-ajatuksen ja lopullisen oikeuden kaipuun tulkki, helleenisen\nmytologiamaailman toisinto ja vastine. Kirjoittaja ei anna asettamaansa\nkysymykseen, miksi viaton saa kärsiä, lopullisesti ratkaisevaa\nvastausta, vaan tyytyy vain esittämään Jobin syyttävän ja kapinallisen,\nja hänen ystäväinsä jahvelaisen kannan. Viimemainitun voitolle\nsaattamiseksi on myöhemmin loppuun liitetty Elihun puhe ja Jahven\nylistys. Verrattaessa Jobin kirjaa Aiskhyloksen Kahlehdittuun\nPrometheukseen täytyy sanoa, että viimemainitun ylevä uhma sittenkin\npurkautuu meidän ulkopuolellamme, kuin ukkosen jylinä kaukotaivaalla,\nmahtavana näytelmänä, jota kunnioittavasti katsomme, olematta\nkuitenkaan siinä varsinaisesti mukana, kun sitä vastoin Jobin tuska\nja kapinallisuus on meidän oman sydämemme syvintä valitusta,\nepätoivonhuutoa ja traagillisuutta. Jobin kirjan joka säe on eletty ja\ntunnettu syvällä persoonallisella myötäkärsimyksellä, jonka kipeästi\ntunnemme omaksemme, ja sepitetty itämaalaisen välittömällä vertausten\nkäytön tuoreudella ja väriloistolla. Näin kirjallisuuden historia\nkohottaa tämän hebrealaisen draaman maailmankirjallisuuden korkeimpien\nsaavutusten joukkoon.\n\nSalomonin saarnaaja (Kohelet) on myös siirrettävä pois\nviisaudenkuninkaan nimen varjosta, syntyneeksi jolloinkin\nstoalaisuuden ja epikurolaisuuden aikana, Aleksandrian juutalaisten\nkulttuuripiirissä. Se ei voi olla peräisin Jerusalemista, sillä siinä\ntapauksessa sen täytyisi pääasiana korostaa jahvelaisuutta, lain\ntäyttämisellä saavutettua elämänonnea, vieläpä juutalaisten ja pakanain\nvälistä arvoeroa Jahven edessä. Sitä se ei tee: samoin kuin Jobin kirja\non Saarnaajakin alkuperäisessä asussaan kokonaan kansallisuuksien ja\nkansallisten jumaluuksien ulkopuolella; sekin tuntee vain hyvät ja\npahat ihmiset sekä yleisjumalan, joka hallitsee maailmankaikkeutta ja\njonka hallitusohjelmaa ihmisen on niin vaikea tunnustaa oikeaksi.\nSaarnaaja on todennut, että elämä kulkee raudankovan, järkähtämättömän\nlain mukaisesti, jota ihmisen on mahdoton saada muuttumaan itselleen\nsuopeammaksi. Hänen ponnistelunsa ovat siis turhat, toiveet vain\npettäviä haaveita, viisaudenkin etsiminen tuulen tavoittelua, nautinnot\nturhuutta -- kaikki on turhuuksien turhuutta, vanitas vanitatum.\nJeremialla oli vielä palava usko Jumalan vanhurskauteen -- Saarnaajalla\nei sitä ole: ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, vaan näkee vääryyttä\nsiellä, missä pitäisi olla oikeutta ja vanhurskautta. Hän ei ole\nparempi kuin eläin (3: 19): \"Sillä ihmislasten käy niinkuin\neläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin\ntoisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole\nmitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta\". Hänet valtaa\nkyllästyminen elämään ja hän ylistää vainajia, jotka ovat jo kuolleet,\nonnellisemmiksi kuin eläviä. Tämä kaiken tuomitseminen turhuudeksi\nmuistuttaa lähinnä stoalaisuuden kaitselmusopista, mutta ei ole\nkuitenkaan sitä, koska se ei johda siihen tyyneen, intohimoista\nvapautuneeseen mielentilaan, jonka vallassa stoalaiset alistuivat\ntheodikeaan, kaitselmuksen vanhurskaaseen maailmanjärjestykseen.\nSaarnaajan mielentila on surumielinen, tuskainen, inhimillisesti\nkärsivä kohtalon sietämättömän taakan alla, ja siksi myös korkeasti\nrunollinen.\n\nTähän alkuperäisesti poikkeuksettoman pessimistiseen runoelmaan on joku\nsadukealainen kirjoittaja myöhemmin lisännyt epikurolaista elämänoppia:\nkoska näin on, eikä ihminen siis voi kohtalolleen mitään, niin eikö ole\nparempi hankkia edes jotakin onnea nauttimalla elämän antimista Jumalan\nlahjoina? Joku farisealainen kirjoittaja taas on täydentänyt teosta\njahvelaisilla viisaudenopetuksilla, joiden ydin on: pelkää Jumalaa,\nniin sinun käy hyvin. Ja lopuksi on joku tuskastunut jäljentäjä,\ntutkittuaan näitä alkuperäisen pohjatekstin kanssa ristiriitaisia\nreunamuistutuksia ja koetettuaan sovittaa niitä yhteen, kirjoittanut\nrunoelmaan loppulauseen, jossa hän, tarkoittaen mainittuja vieraita\nlisäyksiä, mm. sanoo kuuluisiksi tulleet sanat: \"Poikani, ota\nvaroituksesta vaari; paljolla kirjain tekemisellä ei ole loppua, ja\npaljo tutkistelu väsyttää ruumiin\". Farisealaisia lisäyksiä saanemme\nkiittää siitä, että rabbiinit hyväksyivät teoksen synagogien\nkirjallisuuteen ja se siten säilyi muistomerkiksi muinaisuuden\npessimistisimmästä runoudesta, jonka säkeillä on yhäkin tuore tuntu ja\nvoimakas teho.\n\nSekä Jobin kirjaan että Saarnaajaan sisältyy jo paljon viisauden\nopetusta, vaikka niiden pohja-aate onkin kohdistunut yleviin\nikuisuuskysymyksiin. Hebrealaisten varsinaisiin viisaudenkirjoihin\nkuuluvat Salomon sananlaskut, Viisauden kirja ja Jeesus Syrakin kirja.\nNäiden todellinen luonne on ymmärrettävissä väin hellenistisen ajan\naatetaustaa vastaan. Sanoessaan maailmaa kosmokseksi l. \"järjestetyksi\nkokonaisuudeksi\" kreikkalaiset jo filosofisen ajattelunsa alkuaikoina\nilmaisivat sillä edellyttävänsä, että kaiken takana oli järjellisesti\ntoimiva voima, logos. Tämä logos, \"sana\", käsitettiin myöhemmin milloin\nmaailmankaikkeuteen sisältyväksi, milloin sen ulkopuolella olevaksi,\nsiitä riippumattomaksi, älylliseksi voimaksi, joka levittää\nviisauttaan kaikkialle olevaisuuteen. Stoalaiset käsittivät logoksen\nviimemainitulla tavalla, maailman älyllisesti toimivaksi järjeksi,\njonka kuva ja osa ihmisjärki on. Mikäli ihminen noudattaa tämän järjen\nohjeita, sikäli hän vapautuu sen kanssa ristiriitaisista asioista,\nintohimojensa orjuudesta, ja saavuttaa viisauden, joka on kristillisen\nhengen mukaisesti sanottuna maallisen yläpuolelle kohoavaa rauhaa\nJumalassa. Tämä viisauden ihanne on stoalaisten opetuksen keskeisimpiä\nkohtia ja sen valossa on myös ymmärrettävä hebrealaisten\n\"viisaudenkirjat\". Saarnaajan pessimismin syvyyden voi todeta siitä,\nettä hän siis tuomitsee aikansa keskeisimmän ja kalleimman asian,\nviisauden, etsimisen \"tuulen tavoitteluksi\".\n\nTämän hellenistisen filosofian ilmapiirissä on nyt kysymyksessä olevat\nviisaudenkirjat kirjoitettu. Se on tapahtunut Egyptissä, jossa\ntällaista kirjallisuutta, vieläpä hyvin samansisältöistä, oli olemassa\njo vuosituhansien takaa. Hellenistisoituneet juutalaiset rabbiinit,\njotka harrastivat käännytystyötä, kokosivat pyhistä kirjoistaan vanhaa\nitämaalaista viisautta ja antoivat sille hellenistisen ajan yleisen,\ntunnustuksettoman, lakiväljän, mutta silti lujasti monoteistisen\nleiman, sekä jonkin verran helleeneille mieluisia, aikakauden\nfilosofisesta kuvavarastosta otettuja mystillisiä lauseparsia.\n\"Viisaus\" henkilöllistetään ikäänkuin omaksi erikoiseksi\njumaluudekseen: se huutaa kaduilla, kutsuu nuhdeltavakseen, ja nauraa\nniiden hädälle, jotka eivät noudata hänen kutsuaan; se on ollut\nolemassa ennen aikojen alkua (Sananlaskut, 8: 22-32):\n\n    Herra loi minut töittensä esikoiseksi,\n    ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua.\n    Iankaikkisuudesta olen asetettu olemaan,\n    alusta asti, hamasta maan ikiajoista.\n    Ennenkuin syvyyksiä oli, synnyin minä,\n    ennenkuin oli lähteitä, vedestä rikkaita...\n\nTässä on stoalaisuus runollisen kauniisti esitettynä: on olemassa\nJumala, realinen olento, joka aikaansaa kaiken tapahtumisen oman\njohdonmukaisen tahtonsa mukaan, mutta on olemassa myös Hänestä lähtenyt\nViisaus, Logos, joka suuntaa kaiken tapahtumisen parhaimpaan\ntarkoitukseen -- järkähtämätön Kohtalo ja lempeä Kaitselmus. Viisauden\nkirjassakin viisaus henkilöllistetään: sen nimenä on siellä Pyhä Henki,\nHerran Henki, jota maan piiri on täynnä. Se poikkeaa juutalaisuudesta\nsikäli, että se Saarnaajan pessimismin vastapainoksi julistaa\nrohkeasti: \"Ei Jumala ole tehnyt kuolemaa eikä hänelle kelpaa kadotus;\nvanhurskas on kuolematon\". Jeesus Syrakin kirjassa, joka periytyy noin\nvuosilta 200-180 e.Kr., on viisaus myös keskeisin asia: se tulee\nJumalalta ja pysyy hänen luonansa iankaikkisesti; \"Hän on pyhän\nhenkensä kautta sen luonut\", \"vuodattanut viisauden kaikkien tekojensa\npäälle\". (Syrak, 1: 9-10).\n\n\n9\n\nSiirtyessämme sitten lyhyesti käsittelemään sitä hebrealaisten\nkirjallisuutta, jota parhaiten voisi nimittää romaaniksi tai\nkertomukseksi, eli Ruutin, Joonan, Tobian, Esterin, Danielin ja Juditin\nkirjaa, voimme pian niitä lukiessamme todeta, että päinvastoin kuin\nviisaudenkirjat ne eivät ole voineet syntyä hellenistisessä\nkulttuuripiirissä, jonka aatemaailmaa ne eivät heijasta, vaan ovat\nasia- ja ajatussisällyksensä puolesta selvästi lähtöisin Jerusalemin ja\nBabylonian lakijuutalaisuuden keskuudesta. Kaksi ensimmäistä sisältää\narvostelua tätä vastaan, muut ovat sen puolustusta.\n\nVankeudenajan jälkeen koettivat Esra ja muut lakijuutalaiset, joiden\nvaikutusvalta oli aina voimakas ja saavutti makkabealaisten\nvalloitusten kautta korkeimman asteensa, varjella juutalaisia\nuppoamasta ympäröiviin kansoihin vaatimalla lain täsmällistä\nnoudattamista ja kieltämällä seka-avioliitot. Edelliseen voitiin kansa\nsaada totutetuksi, kun jätettiin hellenistisoituneet sadukealaiset\nhuomioon ottamatta, mutta jälkimmäiseen se alistui vastahakoisesti,\nseka-avioliitot kun olivat olleet vankeuden aikana kotimaassa\ntavallisia. Syntyi epäilyksiä, oliko tällainen kielto edes perusteltu,\nja nämä epäilykset on hienon maalaiskuvan puitteissa tulkittu Ruutin\nkirjassa. Kun moabilainen Ruut, joka kuvataan rakastettavan\nuskolliseksi, nöyräksi ja kunnolliseksi, on voinut tulla Daavidin\nkantaäidiksi, niin miksi siis olisivat myöhemmät avioliitot esim.\nmoabilaisten kanssa kiellettäviä? Mutta tämä kysymys on kätketty niin\nsyvälle elonleikkuussa hyörivän hebrealaisen maalaisväestön kultaiseen\nviljaan, Ruutin noukkimiin tähkäpäihin ja puimatantereen kahinaan,\netteivät farisealaiset rabbiinit sitä huomanneet, vaan liittivät tämän\nrauhallisen idyllin pyhiin kirjoituksiin.\n\nJoonan kirja sisältää epäilevän äänen sitä lakijuutalaisten jahvelaista\nkostonhimoa vastaan, joka mielellään olisi nähnyt kaikkien muiden\nkansojen hukkuvan, kunhan juutalaiset vain olisivat saaneet elää. Joona\nkoettaa päästä täyttämästä Jumalan käskyä ja joutuu pakomatkallaan\nvanhan laivurihistorian henkilöksi; tällaiset merimiesjutut,\nmeriromaanit, olivat hellenistisenä aikana yleisiä ja suosittuja;\nTosikertomuksessaan Lukianos (120-180 Kr.j.) kuvaa, kuinka 100\npenikulmaa pitkä merihirviö nielaisi koko laivan, joka irti lähteneen\nhampaan jättämästä aukosta lopuksi pääsi purjehtimaan sen vatsasta.\nTobian kirja on vankeudenajan jälkeisen juutalaisen uskonnollisen\nkertomakirjallisuuden miellyttävimpiä näytteitä, syntynyt niiden\njuutalaisten keskuudessa, jotka joko asuivat Persiassa tai tunsivat sen\noloja. Vanhin perusteksti on kreikankielinen. Kertomuksen tausta on\niranilainen: Asmodi, Saaran sulhojen surmaajahenki, on persialaisten\nAeshma Daeva; Rafael on viimemainittujen suojelushenki Sraosha, jolla\non toverinaan koira, kuten Rafaelillakin. Onpa Tobiaan kirja ainoa\nRaamatun teoksista, jossa koira saa osakseen kunnioittavan kohtelun. Se\njuuri todistaa tarinan iranilaisesta alkuperästä, sillä seemiläinen ei\nkoiraa siedä; aramealaisesta ja hebrealaisesta tekstistä on Tobiaan\nuskollinen seuralainen jätetty pois. Kertomuksen tarkoituksena on\nteroittaa hurskautta, almujen annon ja kymmenyksien suorituksen sekä\nruumiiden hautaamisen tarpeellisuutta; viimemainitulta kohdalta tarina\non satuaihe kiitollisesta kuolleesta.\n\nEsterin kirjan ahdas kansalliskiihko ja juutalaisten lopuksi\ntoimeenpanema verilöyly tekevät vastenmielisen vaikutuksen. Ensi\nlukemalla sanoisimme sitä persialaisuuden aikoina syntyneeksi\nerikoisjuutalaiseksi historialliseksi kertomukseksi, jonka\nhistoriallinen tietopohja kuitenkin on hatara. Uudempi\nkritiikki ei ole tyytynyt tähän, vaan on tahtonut nähdä siinä\nbabylonialais-assyrialaisen myyttikudelman, jossa Mordokai olisi sama\nkuin Marduk, Haman elamilainen Humman, Vasti samoin Washti, ja Ester\nsama kuin Ishtar; näiden välisistä valtataisteluista olisi myöhäisenä\naikana joku purim- (arvat, osat) juhlan viettoa harrastava\nkansalliskiihkoinen, oppimaton fariseus sommitellut tällaisen\nkertomuksen. Välimatka myyteistä siihen tuntuu kuitenkin liian\npitkältä; selitys ei ole lopullisesti vakuuttava.\n\nDanielin kirja ei kuulu profeetallisiin kirjoihin, vaan pyhiin\nkirjoituksiin. Se onkin aivan erilainen kuin profeettain innoituksen\ntäyttämä runous: proosakertomus lainkuuliaisesta, pelkäämättömästä ja\nvoimakkaasta kansanjohtajasta, joka monella tavalla hyödyttää\nvankeudessa olevaa kansaansa. Kun siinä lausutut ennustukset ulottuvat\nvälttävästi tosiasiain mukaisina -- kirjoittajan historialliset tiedot\novat yleensä hatarat -- Antiokhos Epiphaneen (175-164 e.Kr.) aikaan\nsaakka, ollen viimemainitusta kaikista tarkimpia, mutta menevät\nkokonaan harhaan lähdettäessä siitä eteenpäin, on tästä voitu päättää\nteoksen syntyneen viimemainitun hallitsijan aikana, rohkaisuksi hänen\nsortonsa esineinä oleville juutalaisille. Tarkka enkelien hierarkkia,\njoka kirjasta ilmenee, osoittaa persialaisuuden kauan kestänyttä ja\nsyvällistä vaikutusta; siihen viittaa myös ylösnousemuksen ajatus,\njonka kirja esittää, ja jonka nykyisin yleensä myönnetään tulleen\njuutalaisuuteen persialaisten uskonnosta. Ei ole olemassa mitään\ntodistuksia siitä, että Daniel-nimistä profeettaa olisi elänytkään,\nvaan hän on todennäköisesti makkabealaisen kirjailijan keksimä\nsadunomainen keskushenkilö, jonka ympärille hän ryhmitti vankeuden\najalta periytyneitä tarinoita ja muutakin vanhaa ainesta: onhan esim.\nDaniel Nebukadnesarin unen selittäjänä ilmeinen toisinto Joosefista.\nDanielin näyt ja laskelmat ovat paljon askarruttaneet mystillisyyteen\ntaipuvien ihmisten mielikuvitusta; Nebukadnesarin muuttuminen eläimeksi\non yleinen satuaihe; kirjaan liitetty novelli Historia Susannasta on\nollut usein maalaustaiteen aiheena; kertomus Babelin lohikäärmeestä on\nMarduk- ja Tiamat-myytin muunnelma, Daniel Mardukin sijalla.\n\nJuditin kirja on syntynyt toisella vuosisadalla e.Kr. kertoen vanhan\ntarinan Artakserkses Okhoksen ajalta, v:lta 350 e.Kr., jolloin\nHolophernes ja Bagoas tekivät sotaretken Foinikiaan ja Egyptiin.\nSalamurha on sen mukaan isänmaan ja isien uskon pelastamiseksi\nhyväksyttävä, jopa kiitettävä teko. Siinä on Deboran voittovirren\nhenkeä, mutta lisäksi vielä hekuman hehkua, minkä vuoksi siitä on\ntullut laajasti käytetty kirjallisen ja kuvaavan taiteen aihe.\n\n\n10\n\nPsalttari (harppu), koko kristikunnalle rakas \"laulujen kirja\", joka on\nvälittänyt meille itämaiden syvää uskonnollista tunnetta enemmän kuin\nehkä mikään muu Vanhan Testamentin osa, on saanut nykyisen muotonsa\nvankeudenajan jälkeen. Kun Esra uudisti temppelipalveluksen, otettiin\nkäytäntöön myös entinen liturgia, mikä oli ollut varsin koruton ja\nyksinkertainen. Siihen kuului jo vanhastaan, seemiläisen avunhuuto- ja\nkatumushengen ilmauksena, psalmeja, hymnejä. Sikäli kuin\njumalanpalvelus monipuolistui, mikä varsinkin tapahtui sen jälkeen, kun\ndiaspora- l. ulkomailla olevat seurakunnat olivat ruvenneet maksamaan\nJerusalemiin temppeliveroa, rikastui sen liturgian laulupuoli;\nperustettiin erikoisia temppelilaulukuntia (\"Asafin, Hemanin, Etanin ja\nKoran pojat\"), jotka esittivät kukin omia psalmejansa. Näin syntyi\ntemppelissä käytetty liturginen laulukirja. Kun sitten makkabealaisten\nvalloitusten kautta Juuda laajeni suuremmaksi kuin milloinkaan ennen ja\nkun todettiin, että synagogapalveluksen yhteydessä oli eri seuduilla\nkehittynyt muunkinlaista psalmirunoutta kuin mitä Jerusalemissa\nkäytettiin, syntyi ajatus niiden yhdistämisestä. Näin on Psalttarissa\nvoitu erottaa viisi eri kokoelmaa, jotka hengeltään elohistinen\ntoimittaja on nykyiselleen yhdistänyt. Tämä on tapahtunut n. 130 e.Kr.\nKuningas Daavidin nimeen psalmit liitettiin sen vuoksi, että hän oli\nAikakirjojen mukaan temppelipalveluksen varsinainen perustaja. Psalmien\nesityksestä ja niiden soitannollisesta säestyksestä ei ole säilynyt\ntäsmällisiä tietoja; sanojen sela ja higgaion tarkoitusta ei tunneta;\nsynagogissa ne vain luettiin.\n\nHuomattavalta osalta Psalttari on siis käsitettävä makkabealaisten\naikakauden lyriikaksi; siitä johtuu monissa psalmeissa ilmenevä vihan\nja koston henki \"Daavidin\" ja \"Israelin\" vihollisia vastaan, vakaumus,\nettä vanhurskas elämä merkitsee menestystä ja vihollisten kukistumista.\nTämä on synagogissa vallitsevien farisealaisten runoutta, uskonnollista\nja kansallista kiihkoa, kummunnutta samasta lähteestä, josta on\nkotoisin myös psalmien syvä uskonnollisuus, sekin farisealaisille\nominaisempaa kuin tavallisesti muistetaan. Viisautta psalmit myös\nteroittavat, mutta kysymyksessä ei ole hellenistisen ajan ihanne:\nviisas on se, \"joka rakastaa Herran lakia ja mietiskelee hänen lakiansa\npäivät ja yöt\". Tuonpuoleisen elämän ajatus kehitetään niissä myös,\nmutta sekin on farisealaisesti vain vanhurskasten palkka, johon\nsadukealaisilla ei ole oikeutta. Samalla kuin psalmit siis monella\ntavalla kuvastavat aikakauden henkeä ja ristiriitoja, ne usein nousevat\nmitä ylevimpään runolliseen ja uskonnolliseen lentoon, korkeimmalle,\nmihin ihmiskunta milloinkaan on sillä alalla päässyt, unohtumattomaksi\ntodistukseksi juutalaisten runollisesta lahjakkuudesta:\n\n    Herra on minun paimeneni,\n    ei minulta mitään puutu.\n    Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään;\n    virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.\n    Hän virvoittaa minun sieluni.\n    Hän ohjaa minut oikealle tielle\n    nimensä tähden.\n\n\n11\n\nVanha Testamentti ulottuu viimeisen makkabealaisen, ylimmäisen papin\nSimonin kuolemaan saakka v. 135 e.Kr. Juutalaisten kannalta sen jatkona\non erikoisjuutalainen, talmudilainen kirjallisuus, kristittyjen\nkannalta Uusi Testamentti. Edellinen ei enää kuulu yleisen\nkirjallisuuden piiriin, jälkimmäinen on sen keskeisin teos, josta\nkaikki kristillisen hengen innoittama taide- ja muu kirjallisuus on\nlähtöisin. Erikoisjuutalaiseenkin kirjallisuuteen luotakoon tässä silti\ntäydellisyyden vuoksi lyhyt katsaus; Uusi Testamentti tulee\nkäsiteltäväksi silloin, kun seuratessamme kreikkalaisten ja\nroomalaisten kirjallisuutta saavumme varhaiskristilliseen aikaan.\n\nVankeuden jälkeisenä aikana oli kuten mainittu lain selittäminen ja\nnoudattaminen farisealaisen juutalaisuuden tärkein tehtävä.\nSikäli kuin synagogalaitos laajeni, kasvoi kirjanoppineiden lukumäärä,\nja Tooran rinnalle ilmestyi vähitellen paljon sellaista suullista\nperinne-ainesta, jolle myös pyrittiin antamaan \"lain\" arvo. Tästä\nkirjanoppineisuudesta tuli vähitellen juutalaisten kansallinen\nerikoisuus, jota harjoittaessaan he poistuivat yhä kauemmaksi\nvarsinaisesta Toorasta, profeettain elävästä Jumalasta ja ylevästä\nuskonnollisesta hengestä, eksyen rikkiviisauteen, hiuksia halkovaan\nmuodolliseen logiikkaan, babylonialaiseen astrologiaan, monenlaiseen\nmuuhun taikuuteen, sekavaan uskomusten viidakkoon, josta eivät ole\nvieläkään päässeet. Noin v. 500 Kr.j. voidaan tämän kirjanoppineisuuden\nsanoa saavuttaneen lopulliset tuloksensa ja silloin on siis valmistunut\nTalmud (\"opetus\"), rabbiinikirjallisuuden aarreaitta, juutalaisuuden\nuusi varsinainen laki. Sen tarkoituksena on yleensä selittää Vanhaa\nTestamenttia; sen pääosina ovat Mishnah (\"suullinen opetus\"), so.\nkokoelma Tooran, ja Gemara (aramealainen sana, \"täydennys\",\n\"ratkaisu\"), kokoelma täydentäviä Tooran tai muita selityksiä. Kabbala\n(\"vastaanotto\"), joka usein mainitaan juutalaisten kirjana, merkitsi\nvanhan juutalaisuuden aikana kaikkia muita Vanhan Testamentin kirjoja\npaitsi Tooraa, ja lisäksi vielä sitä suullista perinnetietoa, josta\nsittemmin muodostui Mishnah. Se sisältyy siis Talmudiin, ja on\neriskummallinen, muka ensimmäisestä ihmisestä alkaen suullisesti,\npatriarkkain ja profeettain kautta, periytynyt tietokokoelma Jumalan ja\nmaailman suhteista. Talmudista oli varhaisilta ajoilta saakka olemassa\nkaksi eri laitosta: palestiinalainen ja babylonialainen, edellinen\nvanhempi, jälkimmäinen täydellisempi. Kuvataksemme sitä alennustilaa,\njohon profeettain ylevä Jumala lopuksi Talmudissa joutui, otamme siitä\ntähän seuraavan kohdan:\n\n\"Kolmena ensimmäisenä päivän kahdestatoista tunnista Jumala istuu\ntutkimassa lakia. Kolmena seuraavana tuntina hän istuu hallitsemassa\nmaailmaa. Mutta nähtyään koko maailman syylliseksi hän jättää tuomion\nvaltaistuimen ja asettuu armonistuimelle. Kolmena seuraavana tuntina\nhän istuu ruokkimassa koko maailmaa. Kolmena jäljellä olevana hän\nleikkii Leviatanin kanssa, kuten on kirjoitettu (Ps. 104: 26): 'Siellä\nkulkevat laivat, siellä Leviatan, jonka sinä olet luonut siinä\nleikitsemään'. Rabbi Acha Galilealainen on sanonut: Sen jälkeen kun\npyhyyden rakennus on hävitetty, ei korkeastikiitetty Jumala enää\nleikitse. Ja mistä tiedämme, ettei hän enää leikitse? Siitä, miten\nkirjoitettu on (Jes. 22: 12): 'Ja sinä päivänä Herra, Herra Sebaot,\nkutsui itkuun ja valitukseen, pään paljaaksi ajamaan ja säkkiin\nvyöttäytymään'. Mitä tekee siis Jumala tuon (hävityksen) päivän jälkeen\npäivän viimeisenä neljänneksenä? Hän istuu ja opettaa koulupoikia\n(vainajia), kuten on kirjoitettu (Jes. 28: 9): 'Keitähän tuokin luulee\ntaitoon neuvovansa, keitä saarnalla opettavansa? Olemmeko me vasta\nmaidolta vieroitettuja, äidin rinnoilta otettuja?'\"\n\nTalmudissa on taiteellisesti arvokkaita yksityiskohtia, jotka ovat\nvaikuttaneet hedelmöittävästi runouteen. Länsimaisessa mielessä Talmud\non kaikessa muussa paitsi asiallisesti Tooraa selittävissä kohdissaan\neriskummallista taikuutta, ainutlaatuista ihmismielen harhaa.\n\n\n12\n\nMakkabealaisajan jälkeisistä juutalaisista kirjailijoista on\nyleissivistyksen piiriin noussut _Flavius Josephus_ (n. 37-95 Kr.j.),\njonka teokset: Juutalaissota (Peri tu Judaiku polemu, 69-79) ja\nJuutalaisten varhaisvaiheet (Judaike arkhaiologia, 93), ovat olleet\nkiintoisaa lukemista kaikkina aikoina. Josephus oli ylhäisintä\npapillista sukua Jerusalemista, lainoppinut, uskonnollinen etsijä, joka\njo nuorena ehti kuulua juutalaisten kolmeen päälahkoon: farisealaisiin,\nsadukealaisiin ja esseniläisiin, ja olla kolme vuotta erakkona; lopuksi\nhänestä tuli fariseus. V. 64 hän matkusti Roomaan toimimaan eräiden\nystäviensä puolesta, jotka maaherra Felix oli vanginnut ja lähettänyt\ntekemään tiliä keisarille. Juutalaisten ystävien ja Neron\nrakastajattaren Poppaean avulla hän saikin heidät pelastetuiksi.\nPäästyään tällä matkalla ymmärtämään Rooman mahdin ja koetettuaan\nturhaan saada juutalaispoliitikkoja vakuutetuiksi kapinan\ntoivottomuudesta hän päinvastoin joutui (66) ottamaan siihen itsekin\nosaa, johtaen Galileassa omia harjoittamiaan joukkoja ja puolustaen\nsitkeästi erästä linnoitusta. Pelastuttuaan harvinaisella onnella ja\nviekkaudella hän lisäksi saavutti Vespasianuksen suosion profetoimalla,\nettä tästä tulisi keisari, ja koetti vaikuttaa kotikaupunkinsa hyväksi\nTitukseen, vaikka turhaan. Viimemainittu salli hänen kuitenkin pelastaa\nmuutamia henkilöitä ja pyhiä kirjoituksia. Tämän jälkeen hän matkusti\nRoomaan, saatuaan Vespasianukselta eläkkeen ja maatilan Juudasta, ja\nomistautui kirjailijatyölleen. Hän kirjoitti teoksensa arameaksi, mutta\nvalvoi itse kreikankielisen käännöksen valmistamisen. Ensinmainitun hän\nsepitti varoitukseksi juutalaisille ja suosijainsa ylistykseksi; toinen\nmainittu teos on juutalaisten historia Rooman-sotaan saakka,\ntarkoituksena heidän maineensa kohottaminen kaiken kansan silmissä. Hän\nmainitsee siinä Johannes Kastajan ja Jeesus Nasarealaisen, tai ovat\nkristityt jäljentäjät myöhemmin nämä kohdat siihen lisänneet. Hänen\nomat kansalaisensa pitivät häntä petturina ja luopiona, ja Josephuksen\nomatkin selitykset vaikuttimistaan ovat ristiriitaisia. Kuvauksena\njuutalaisten kansallisvaltion viimeisistä hetkistä on \"Jerusalemin\nhävitys\" painunut syvästi koko kristikunnan mieleen.\n\n\n\n\nIV. INDIALAISET.\n\n\n1\n\nEgyptiläinen, babylonialais-assyrialainen ja hebrealainen kirjallisuus\novat suuren seemiläisen kulttuuripiirin tuotteita, syntyneet\nsivistyksellisesti ja maantieteellisesti vuorovaikutuksessa ja\ntoistensa yhteydessä olleiden kansojen keskuudessa. Samanaikaisesti on\ntästä kulttuuripiiristä erillään, omalla kaukaisella alueellaan,\nvieläpä rodullisesti kokonaan toisen kansan keskuudessa, kehittynyt\nindialainen kirjallisuus, sekin vuosituhansia kestäneen kulttuurielämän\ntuloksena, tärkeiltä osiltaan jo valmiina silloin, kun historian\nonnistuu ensimmäisillä aikamääräyksillä tämän kansan aamuhämärää\nhälventää. Vuosituhansia ennen ajanlaskumme alkua on Indiaan saapunut\n\"arjalainen\" (\"jalo\") kansa, joka on puhunut indoeurooppalaista kieltä.\nSe on ensin tullut Iraniin, ehkä kaukaa pohjoisesta, skyytain maasta,\nMustan- ja Kaspianmeren aroilta, ja jatkanut siirtymistään yhä\netelämmäksi, veljesheimojen jäädessä Iraniin, tai lähtenyt jostakin\nnykyisen Armenian seuduilta, joita myös pidetään arjalaisten kotina.\nMuinaistutkimukset osoittavat, että arjalaiset ovat jo varhain olleet\nkosketuksissa Kaksoisvirranmaan kulttuurin kanssa. Tosiasia on myös,\nettä indialaisten Vedakirjallisuus voidaan omien sisäisten\ntodistuksiensa perusteella ulottaa n. 1400 e.Kr., jolloin se on jo\nsuurin piirtein valmis ja siis pitkällisen kehityksen tulos.\n\nIndialaisten muinainen kirjallisuus on kirjoitettu sanskrilinkielellä,\njoksi vanhat indialaiset oppineet sitä sanoivat. Samskrita merkitsee\n\"yhteenluotu\" (lat. verbi concreo), ja käytettiin sitä huolitellun ja\nkieliopillisesti säännöstellyn kirjakielen nimenä, erotukseksi sen\nrinnalla kehittyneestä jokapäiväisestä puhekielestä, prakritista\n(= johdettu, luonnollinen, tavallinen). Sanskrit on indoeurooppalaisen\nalkukielen vanhin tytär, jo sellaisena omiaan herättämään viehättäviä\nkielitieteellis-romanttisia mielikuvia; sitä kirjoitettiin ns.\n\"jumalien kirjoituksella\" eli devanagarilla. Seitsemännellä\nvuosisadalla e.Kr. syntynyt Kosalan valtakunta nosti vallitsevaksi\nyhden puhekielen muodon, ns. pali-kielen. Ollen tähän valtapiiriin\nkuuluvan heimon l. klaanin jäsen Gotama Buddha käytti opetuksessaan\npalia, joka tämän johdosta tuli buddhalaisen kirjallisuuden kieleksi.\nNäillä kolmella kielimuodolla -- prakrit käytettynä draaman sivuosissa\nja lyriikassa -- oli Indian muinainen kirjallisuus pääasiallisesti\nkirjoitettu. Meidän ajanlaskumme aikana prakritista kehittyy uusia\nkirjakieliä, joista tarkemmin niihin tultaessa. Kirjallisuus pysyi\nkäsikirjoituksina viime vuosisadan alkuun saakka, jolloin Kalkuttaan\nperustettiin kivipaino; tällaisella näet indialaisen kirjallisuuden\nmonistaminen kävi grafillisen tekniikan silloisella asteella parhaiten\npäinsä. Sekä käsin että litografisesti monistettuja kirjoja myytiin\nbasaareissa; runous, jollaista muinainen kirjallisuus enemmältä osalta\non, opittiin ulkoa brahmaanien kouluissa tai muuten.\n\nIndian kirjallisuuden avasi Euroopalle englantilainen itämaisten\nkielten tutkija, lakimies _William Jones_ (1746-1794). Ollessansa v:sta\n1784 Kalkuttan ylioikeuden tuomarina hän ryhtyi perehtymään Indian\nmuinaiseen lakiin, opiskellen sitä varten sanskritinkielen.\nLainopillisten tutkimustensa ohella hän tutustui myös sanskritilaiseen\nkaunokirjallisuuteen, kääntäen (1789) englanniksi Kalidasan\nSakuntala-näytelmän. Seuraavina vuosina hän vielä ehti kääntää\nHitopadesa nimisen satukokoelman, Jajadevan Gitagovinda-runoelman, ja\nmelkoisia osia Veda-kirjoista. Tällä työllään ja Aasialaisen Seuran\n(The Asiatic Society) perustamisella hän kiinnitti Euroopan oppineiden\nja kirjailijain, mm. Herderin ja Goethen, huomion sanskritiin ja Indian\nhengenelämään yleensä, mistä oli seurauksena mm. vertailevan\nkielitieteen synty ja indoeurooppalaisten kielten sukupuun selviäminen.\n\nIndialaisten varhaisimpana kirjoitusvälineenä ovat olleet palmunlehdet,\njoista erikoismenetelmin valmistettiin kirjoituskelpoista pintaa. Tämän\nja muut välineet sysäsi syrjään paperi, joka on kiinalaisten keksintö.\n\n\n2\n\nSanskritilainen kirjallisuus jaetaan kielellisen kehitysasteensa mukaan\nkahteen ajassa peräkkäiseen ryhmään: _Vedoihin ja klassikkoihin_.\n\nVeda merkitsee \"tietoa\", (pyhää) \"oppia\", nimittäin sellaista, joka\ntäytyy saada jumalallisen ilmoituksen kautta, sitä kun ei voi\ninhimillisin voimin hankkia, ja on indialaisten uskonnollinen\nperuskirja, ulkonaisesti verrattavissa juutalaisten Tooraan,\nvanhimmilta osiltaan kuten sanottu periytyen n. 1400-luvulta e.Kr. Se\njakautuu neljään pääosaan: Rig-veda sisältää 1.028 melkein\npoikkeuksetta uskonnollista hymniä, yli 10.000 säettä, joita\njumalanpalveluksessa lausuen esitettiin; se on Vedoista vanhin; hymnien\nasiasisällyksestä on voitu tehdä tärkeitä johtopäätöksiä siitä\nkulttuuritasosta, jolla indialaiset niiden syntyessä olivat; Jajur-veda\nsisältää \"uhrisanat\", ohjeet, rukoukset ym., jotka uhraavan papin piti\nlausua ja ottaa huomioon; Sama-veda on \"laulutieto\", sisältäen ne\nsäkeistöt, jotka uhrattaessa laulettiin; Atharva-veda, on loitsujen\nkirja, tarkoitettu yksityistä käytäntöä eikä jumalanpalvelusta varten,\nsisältäen tiedot varhaisindialaisten pahoista hengistä.\n\nTärkein on Rig-veda sekä uskonnollisen että myös runollisen\nsisällyksensä puolesta. Yleviä ovat hymnit (alun toistakymmentä)\nVarunalle, taivaan jumalalle, joka istuu valtaistuimellaan puettuna\nkultapanssariinsa, mahtavana, aurinkosilmäisenä maailmankaikkeuden\nkuninkaana. Häntä on pidettävä luonnonlakien, maailman fyysillisen ja\nsiveellisen järjestyksen jumalana. Suositumpi kuin hän on kuitenkin\nIndra, jota ylistetään n. 250 hymnissä. Hän on taivaan (Dyaus = kreik.\nZeus, lat. Deus, suom. taivas) poika, luonnonvoimien, erikoisesti\nukkosen- ja myös sodanjumala, joka on johtanut arjalaisten taistelua\nIndian alkuasukkaita vastaan. 114 hymniä on omistettu soma-nimiselle\npäihdyttävälle jumalien juomalle, jonka voimalla Indra on kasvanut ja\njota maan päällä, hänelle uhrattavaksi, valmistettiin salaisten\nohjeiden mukaan erään kasvin (Asclepias acida) maitomaisesta nesteestä.\nSoma on sekä taivaan että maan kasvien kuningas, myös kunnioitettu\njumalana. Ensimmäisen soma-juoman varasti sen vartijademonilta Indran\nkotka. Agni on tulen jumala, myös suosittu, Rig-vedan ensimmäinen sana:\n\"Agni, minä jumalan voitelema uhripappi rukoilen sinua...\" Näiden\nlisäksi esiintyy lukuisia muita jumaluuksia, luonnonilmiöiden\nolennoitumia. Runoutena hymnit yleensä ovat naiveja, lapsenomaisesti\njumaliin luottavia, joille uhrataan soma- ja muita uhreja ja joilta\npyydetään perillisiä, karjaa, kaikkea rikkautta ja apua taisteltaessa\nmaan alkuasukkaita vastaan. Jokunen maallinen laulu on pujahtanut\njoukkoon, ohjaten satiirisen kärkensä pappejakin vastaan. Rig-vedassa\nesiintyy toistakymmentä eri runomittaa, mikä edellyttää pitkää\nvarhaisempaa kehityskautta; yleisimmät ovat kahdeksan- ja\nyksitoistatavuinen säe.\n\nNiihin aikoihin, jolloin Vedat saivat vakiintuneen sisällyksensä ja\njärjestyksensä, oli indialainen yhteiskunta ruvennut hahmottumaan\nkastilaitoksen yleispiirteiden mukaiseksi: uskonnollista palvontaa\nhoitavat papit muodostivat brahmaanien, sotilassääty kshatrijain,\nkauppiaat vaisjain, ja muu kansa, etupäässä voitetut alkuasukkaat,\nhalveksitun sudrain kastin. Brahmaanit jättivät ulkonaisen poliittisen\nvallan, sodan ja komeuden, kshatrijain haltuun, mutta pidättivät\nitselleen uskonnon, kirjallisuuden, korkeamman sivistyksen,\nlainlaadinnan ja -selittämisen, ja tekivät uhrista ja palvonnasta koko\nelämän keskuksen, jonka erikoisia vartijoita he olivat. Vedat, joista\noli saatava tämän keskuksen hoito-ohjeet, tulivat vähitellen laajan\nselitystieteen kohteiksi, hiukan samalla tavalla kuin Toora\nlakijuutalaisuuden aikana. Nämä laajat, monipuoliset proosaselitykset\n(Brahmanat), joita niitäkin pidetään jumalallisen innoituksen\ntuotteina, periytyivät ensin brahmaanikouluissa opittuna suullisena\ntietona, ja kirjoitettiin muistiin vasta verraten myöhäisellä\naikakaudella. Vedain ympärille syntyneestä brahmaanien uskonnollisesta\nselityskirjallisuudesta mainittakoon vielä: Aranjakat, so. \"teokset,\njotka koskevat metsää\", aiotut luettaviksi niille, jotka eristäytyivät\nerakoiksi viettääkseen elämänsä mietiskelyissä; Upanishadit,\n\"salaisopit\", jotka ovat metafyysillistä filosofiaa; Vedangat l. Vedain\ntekstin selitystieteet; ja Sutrat (\"kielet\"), kokoelmat lakeja,\ntarkkoja elämänohjeita, lemmenneuvoja, mietelauseita ym. Näiden neljän\nnimikkeen alle kuuluvat teokset eivät kuitenkaan ole jumalallisen\ninnoituksen ilmoittamia.\n\nTärkeimmät ovat Upanishadit, joissa indialainen ajattelu koettaa luoda\nmaailmankuvaa. Kaiken keskuksena on nyt \"maailmansielu\" (Atma-Brahma),\njoka on \"loputon, iätön, rannaton; ei ulko- eikä sisäpuolella,\nkaikkitietävä, olennoitunut valo, ilman nälkää ja janoa;\ntietämättömyydestä hän vie toiselle rannalle; hän on sydänten valo; hän\non maailmankaikkeuden herra, maailmankaikkeuden ruhtinas,\nmaailmankaikkeuden sija; häntä ei kukaan voita; hän on olevaisuuden\nluominen ja kuoleminen; hän on maailmankaikkeuden ylistettävä vartija\".\nUpanishadien filosofia on täten monistispanteistista. Vedain mytologia\non siis muuttunut: persoonattomasta maailmansielusta on tullut\nylijumala Brahma, jonka olemus ilmenee kolminaisena: luovana (Brahma),\nylläpitävänä (Vishnu) ja hävittävänä (Shiva), eli siis eräänlaisena\nkolminaisuutena (Trimurti). Brahman rinnalle on kasvanut lukematon\npaljous muita jumalia, joita kaikkia runoina, satuina ja kertomuksina\nrehoittava mytologia käsittelee mitä monipuolisimmin. On kehittynyt\noppi sielunvaelluksesta, jonka mukaan jokaisen on pakko syntyä\nuudestaan, koska kaikki ovat eläessään hankkineet itselleen sekä\nansioita että syyllisyyttä, josta on saatava palkinto tai rangaistus,\nmikä aina tapahtuu uudessa olomuodossa. Jos uusien olomuotojen aikana\njatkuva ansiopuoli lopuksi pääsee yksinomaiseksi, so. tapahtuu\ntäydellinen pyhitys, voidaan saavuttaa autuus vaipumalla takaisin\n\"maailmansieluun\". Tämä oppi muuttui käytännössä indialaisten\ntunnetuksi ankaraksi askeesiksi, itsensä kiduttamiseksi; sillä on ollut\ntavaton merkitys tulevaisen korvauksen lupaajana niille, jotka\nkärsivät, ja rangaistuksen uhkaajana niille, jotka tekevät vääryyttä;\nsen avulla Indian kansa on tyytynyt alistumaan kastilaitokseen ja\nmuihin kahleisiinsa. Tällainen aines ja lisäksi historiallisiin\ntositapahtumiin liittyvät ballaadit, eepokset ja sankaritarut kudottiin\nlopuksi suunnattoman pitkäksi runoelmaksi nimeltä Mahabharata.\n\n\n3\n\nIndialaisilla on kaksi suurta kansalliseeposta: Mahabharata eli \"suuri\nrunoelma Bharatasta\", ja Ramajana, eli \"Ramaa koskeva\". Edellisessä on\nnoin 100.000 16-tavuista kaksoissäettä eli \"shlokaa\", joten se on lähes\nkahdeksan kertaa pitempi kuin Ilias ja Odysseia yhteensä; se jakaantuu\n18 kirjaan. Jälkimmäisessä on 24.000 shlokaa; se jakaantuu seitsemään\nkirjaan. Nämä runoelmat aloittavat sanskritkirjallisuuden ns.\nklassillisen kauden.\n\nMahabharatan pohjatarinan, taistelun Pandavain ja Kauravain välillä,\notaksutaan perustuvan muinaisiin historiallisiin tapahtumiin, joiden\nnäyttämönä on ollut Gangesin ja Jumnan välinen \"keskimaa\", Madjadesa.\nNäistä on sotilassäädyn hoveissa syntynyt ballaadi- ja pienempiä\neepossikermiä, joista sittemmin joku runoilija, osaltaan ehkä\nMahabharatassa itsessään mainittu _Vjasa_, sommitteli laajemman,\nyhdistäen sen Bharata-sankarin nimeen. Tällainen runoelma voidaan\nMahabharatasta erottaa; se sisältää noin 24.000 shlokaa. Mutta tämän\njälkeen ovat brahmaanit ryhtyneet sommittelemaan sitä uudestaan,\nliittäen siihen ne asiat, jotka heille olivat tärkeitä, ja muuttaen sen\nyleensä omien tarkoitusperiensä mukaiseksi. Tämä kehitys on tapahtunut\npitkän ajan kuluessa. Bharata-legendat ovat olleet olemassa jo n. 400\ne.Kr., ja koko runoelma lienee kehittynyt suunnilleen nykyiselleen n.\n200 Kr.j. Kreikkalaisista lähteistä, Dion Khrysostomoksen (40-115\nKr.j.) Troikasta, tiedetään, että indialaisilla silloin oli\n\"homerolaista\" runoutta. Mahabharata on siis Iliaan jälkeen ihmiskunnan\ntoiseksi vanhin, kerran muinaisuudessa ensin runolaulajien, bardien,\nballaadeiksi luoma ja sitten oppineiden, tarkoitusperäisten\npappirunoilijain lopulliseen asuun sommittelema eepos, joka on\nsellaisenaan säilynyt.\n\nRunoelman pääjuonen muodostavat kahden ruhtinaallisen sukuhaaran:\nKauravain ja Pandavain, vaiheet ja keskinäiset taistelut.\nPanduruhtinaat osoittautuvat pian paljoa kykenevämmiksi ja uljaammiksi\nkuin heidän serkkunsa, ja vanhin heistä, Judhishthira, on kuin luotu\nvaltaistuimen perijäksi. Mutta poikansa Durjodhanan, vallanperillisen,\nkehoituksesta vanha sokea Kauravakuningas Dhritarashtra houkutteli\nPanduruhtinaat menemään joksikin aikaa pois hovista erääseen linnaan,\njossa Durjodhana koetti tuhota heidät. He pääsivät kuitenkin pakoon ja\nasuivat äitinsä kanssa metsissä. Pantshalan kuninkaan Drupadan hovissa\npanduruhtinas Arjuna voitti jousikilpailussa palkinnoksi hänen\ntyttärensä Draupadin, josta tuli kaikkien viiden veljen puoliso.\nSamassa tilaisuudessa he myös tapasivat serkkunsa Kuntin veljenpojan,\nkuuluisan Jadava-ruhtinaan Krishnan, josta tuli heidän uskollinen\nystävänsä ja luotettu neuvonantajansa. Dhritarashtra päätti nyt jakaa\nvaltakunnan molempien sukuhaarojen välille, minkä jälkeen Pandavat\nrakensivat itselleen oman pääkaupungin Indraprasthan (nykyisen Delhin)\npaikalle. Hallittuaan jonkin aikaa hyvällä menestyksellä Judhishthira\nmenetti noppapelissä Durjodhanalle valtakuntansa, jolloin sovittiin\nniin, että Pandavain piti poistua metsiin 12 vuodeksi, minkä jälkeen he\nsaisivat valtakuntansa takaisin, jos voisivat hankkia itselleen\nsellaisen valepuvun, ettei kukaan yhteen vuoteen heitä tuntisi. Nyt\nalkaneen metsäelämän aikana Pandavoilla oli paljon seikkailuja; näistä\nmainittakoon taistelu kuningas Jajadrathaa vastaan, joka oli ryöstänyt\nDraupadin. Kahdennentoista vuoden kuluttua Pandavat palaavat metsistä\nja ryhtyvät erilaisissa valepuvuissa Matsjan kuninkaan, Viratan,\npalvelukseen. Jonkin aikaa kaikki menee hyvin, kunnes kuningattaren\nveli Kitshaka, joka on valtakunnan sotavoimien päällikkö, rakastuu\nDraupadiin ja saa sen vuoksi surmansa Bhiman kädestä. Käyttäen\nhyväkseen Kitshakan kuolemaa Kauravat hyökkäävät Matsjaan, jolloin\nPandavat asettuvat kuningas Viratan puolelle. Kurukshetran kentällä\nsyntyy 18 päivää kestänyt taistelu, jossa Kauravat tuhotaan.\nJudhishthirasta tulee nyt kuningas, sillä Dhritarashtra luopuu vallasta\nja poistuu vaimonsa ja Kuntin kanssa metsiin, jossa he pian tuhoutuvat\ntulipalossa. Kuultuaan Krishnankin kuolleen Judhishthira kyllästyy\nelämään ja luopuu vallasta; kaikki viisi veljestä, mukanaan yhteinen\nuskollinen vaimonsa ja seurueeseen liittynyt koira, lähtevät Merun\nvuorelle, pyrkimään Indran taivaaseen. Matkalla toinen toisensa jälkeen\nkuolee, kunnes Judhishthira yksin, mukanaan vain koira, saapuu taivaan\nportille; kun koiraa ei lasketa sisään, ei kuningaskaan halua mennä\nsinne. Mutta silloin ilmenee, että koira olikin itse oikeudenjumala,\njoka oli tahtonut koetella Judhishthiran uskollisuutta. Todettuaan\nsitten, etteivät hänen vaimonsa eivätkä veljensä olleet taivaassa,\nkuningas ei haluakaan jäädä sinne, vaan menee manalaan, jonne heidän\nilmoitetaan joutuneen sovittamaan syntejänsä. Tämäkin on vain\nuskollisuuden koetus, ja lopuksi kaikki yhtyvät ikuisesti autuaina.\n\nKolmanteen eli Metsän kirjaan (Vanaparvan) sisältyy kirjallisuudessa\nkuuluisa lemmenkaipuun idylli Nala ja Damajanti. Menetettyään pelissä\nomaisuutensa ja valtakuntansa Judhishthira kuten kerrottu harhailee\nmetsissä. Vanha erakko Brihadatshva koettaa lohduttaa häntä\nvakuuttamalla, että on vieläkin onnettomampia hallitsijoita kuin hän,\nja kertoo hänelle tarinan kuningas Nalasta, jota kaikki sielun ja\nruumiin edut kaunistivat. Hän rakastui kuningas Bhiman tyttäreen,\nsuurisilmäiseen neitoon nimeltä Damajanti, jota ei kyllä ollut\nmilloinkaan nähnyt, ja kierteli naisten talon läheisyydessä, jossa\nneito asui. Siellä hän saa kiinni kultaisen hanhen, joka lupaa puhua\nhänestä hyvää Damajantille, jos hän vain säästäisi sen hengen. Niin\ntapahtuukin. Kun neito saa kuulla Nalaa kiitettävän, hän tulee\nmurheelliseksi ja hänen kasvojensa väri muuttuu: rakkaus on vallannut\nhänen sydämensä. Kuninkaalle ilmoitetaan, että hänen tyttärensä on\nlemmensairas. Hän kutsuu luoksensa kosijoita, jotka saapuvat\nkultaisissa, kukin koristetuissa vaunuissa. Jumalatkin tulevat Bhiman\nkaupunkiin. Matkalla viimemainitut tapaavat Nalan ja pyytävät häntä\npuhemiehekseen; hän salaakin oman intohimonsa ja toimii jumalien käskyn\nmukaan. Mutta Damajanti ilmoittaa koko hovin läsnä ollessa valinneensa\nkultahanhen neuvosta puolisokseen Nalan, joka onnellisena lähtee\nviemään aarrettaan kotiinsa. Mustasukkainen paha hengetär Kali tuottaa\nhänelle kuitenkin onnettomuuksia. Hän menettää noppapelissä veljelleen\nPushkaralle valtakuntansa, omaisuutensa, vaimonsakin, mutta pakenee\nviimemainitun kanssa metsiin, ennenkuin hänet ehditään luovuttaa\nuudelle omistajalle. Hän jättää Damajantin sinne nukkumaan, toivoen\nhänen herättyään lähtevän takaisin isänsä luo. Havahduttuaan ja\nhuomattuaan olevansa yksin Damajanti rupeaa itkien hakemaan\npuolisoansa: \"Miksi ei, oi pyhä vuori, äänesi lohduta minua, joka olen\npeloissani ja yksin, minua raukkaa, joka huokaan puoleesi kuin olisin\nlapsesi? Jos olet tässä metsässä, sinä maan valtias ja väkevä soturi,\nmiksi et näyttäydy katseelleni?\" Hän saapuu kuningas Subahun luo, joka\nsaattaa hänet hänen isänsä hoviin. Nala, joka on tällä välin ollut\nkuningas Riturpanan vaunujenohjaajana, saa hänet lopuksi jälleen\nomakseen. Hän syleilee Damajantia ja tämän molempia lapsia: \"Ja kun\nsulokasvoinen ja suurisilmäinen vaimo painoi päänsä miehensä rintaa\nvastaan ja muisti tuskaansa, valuivat viljavat kyyneleet\".\n\nMetsän kirjassa ovat myös indialaisten vedenpaisumustarina ja kuuluisa\nuskollisuuden idylli Savitri. Eräänä päivänä sai ensimmäinen ihminen\nManu kalan, joka lupasi pelastaa hänet tulvan vaarasta, jos hän\nsäästäisi sen. Manu tekee niin ja heittää kalan, joka kasvaa\nsuunnattoman isoksi, mereen. Vedenpaisumus alkaa. Manu pelastautuu\nrakentamaansa alukseen ja valjastaa tämän eteen tuon kiitollisen\nkalan, joka hinaa aluksen turvaan korkealle vuorelle. Kala olikin\nVishnu-jumala. Tulvan laskeuduttua Manu lähtee aluksestaan, huomaa\nolevansa yksin koko maailmassa, elää viisauden hengessä ja uhraa\nmerelle lahjoja. Tämän johdosta jumalat antavat hänelle puolison,\njosta tulee ihmiskunnan äiti. Manun kertomukseen liittyy myös\nmaailmanluomistaru: Itsestään olemassaoleva Herra loi ajatuksellaan\nvedet ja laski niihin siemenen, josta tuli kultainen muna. Tästä\nmunasta hän itse syntyi Brahmana, maailman luojana.\n\nSavitri on kuningas Ashvapatin tytär, joka on antanut kätensä\nSatiavalle, valtaistuimeltaan syöstyn sokean kuninkaan pojalle, siitä\nhuolimatta, että Satiava asuu metsissä ja on ennustuksen mukaan menevä\nvuoden kuluessa manalle. Hän luopuu kaikista aarteistaan, pukeutuu\nerakon karkeaan pukuun ja seisoo jumalia lepyttääkseen kolme päivää\nliikkumattomana kuin pylväs. Mutta nämä eivät lepy. Kuolinpäivänään\nSatiava menee kirves kädessä ulos. Puut kukkivat, linnut laulavat,\nriikinkukot huutavat, tulvivat putoukset kimaltelevat. \"Kuinka\nkaunista onkaan kaikki!\" puhuu Satiava vaimolleen, jonka sydän on\nsärkymäisillään salaisesta tuskasta, täyttää korinsa kukilla ja\nhedelmillä, kaataa muutamia puita ja vaipuu uneen. Hiljaa itkien\nSavitri valvoo hänen vieressään. Silloin ilmestyy hänen eteensä\ntulisilmäinen, punatukkainen jättiläinen, kuoleman jumala Jama,\nsilmukka kädessä. Savitri pyytää armoa ja tarjoaa omaa henkeänsä\nmiehensä sijaan; hän houkuttelee jumalan lupaamaan Satiavan isälle näön\ntakaisin, vieläpä rikkautta ja sata lasta, mitkä hän tinkii\nitselleenkin. Yllätettynä suostuttuaan kaikkeen ei jumala enää voi\nsurmata Satiavaa, joka elää kauan onnellisena, tullen sadan lapsen\nisäksi.\n\nKuudes kirja (Bhishmaparvan), jossa kuvataan Pandavain ja Kauravain\njylhän komeata lopputaistelua, sisältää kuuluisan Bhagavadgitan,\n\"ylevyyden laulun\" tai \"pyhän laulun\". Loistavin kaikista\nPandusankareista, Arjuna, samalla Apollo, jumalainen Akhilleus ja\nvastustamaton Don Juan, lennättää sotavaunuillaan molempien\njättiläisrintamien välitse, vierellään Pandujen uskollinen neuvonantaja\nKrishna, joka nyt ilmaiseekin olevansa Vishnu-jumala. Kauhistuen\nodottavan tapon ja kuoleman kolkkoutta Arjuna tuntee sotaintonsa\njäähtyvän, jolloin Krishna rohkaisee häntä, osoittaen hänen vain\ntäyttävän elämän leppymättömän lain käskyä ja selittäen hänelle Jogan\nyleviä oppeja:\n\n    \"Kun sielu, ruumiin herra, elänyt\n    on lapsest' elonsa ain kuoloon asti,\n    niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;\n    mies viisas murhetta ei tuosta tunne.\n    -- -- --\n    Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,\n    ja kunkin kuolleen jälleen syntyä\".\n\n                    [Aarni Koudan suomennos.]\n\nSakuntala, erakkolan kaunis kasvatti, on myös Mahabharatan tarina,\njohon palaamme tuonnempana.\n\nRunoelman keskuksena ovat titaanien kaltaiset Pandusankarit, ennen\nmuita Judhishthira, Arjuna ja Bhima, sekä heidän yhtä jylhät\nvastustajansa Bhishma ja Karna. Lopputaistelussa katoavat kaikki\ninhimilliset mitat ja suhteet: on vain rajaton taistelukenttä, jossa\nkaksi suunnatonta sotajoukkoa vaunuineen, ratsuineen ja elefantteineen\non kietoutunut leppymättömään kamppailuun. Nuolet pimittävät taivaan,\nkeihäät lentävät sakeana pilvenä, miekat välähtelevät, nuijat\nkumahtelevat, tomu kiirii, maa on verestä punainen, ruumiita läjittäin.\nSankarit suorittavat uskomattomia voimatekoja ja kaksinkamppailuja.\nTaistelun kuumimmissa vaiheissa ovat jumalat ja demonit katselijoina.\nTämän ohessa runoelmaan sisältyy rajattomasti indialaista\nsadunomaisuutta, myyttejä, tarinoita ja filosofisia mietelmiä, mikä\nkaikki on kudottu kirjavaksi ja loppumattomaksi kankaaksi, joka ei\nalistu länsimaisiin muotokäsityksiin eikä määritelmiin. Runoelmassa\nylistetään ritarillisuutta, sankaruutta, aviollista uskollisuutta,\nrehellisyyttä ja hurskautta. Myös naisten kauneus, uskollisuus ja\nsankaruus saa puolueettoman tunnustuksen. Mahabharata on indialaisten\npyhä kirja, jonka päivittäinen lukeminen tuottaa ansiota; tätä voivat\nkuitenkin hankkia vain oppineet ja brahmaanit, koska sanskritin\nyleisempi taito hävisi pian muhamettilaisten valloitettua Indian.\n\n\n4\n\nRamajana-eeposta, pidetään _Valmiki_ nimisen runoilijan sepittämänä.\nKosalan kuninkaalla Dasarathalla on kolmesta puolisosta neljä poikaa:\nRama, Bharata ja kaksoset Lakshmana ja Satrughna. Rama, joka kykenee\njännittämään jättiläismäisen jousen, Rudra-jumalan entisen pelätyn\naseen, voittaa vaimokseen Sitan, Videhan kuninkaan Janakan tyttären.\nPalattuaan isänsä pääkaupunkiin Ajodhjaan, hänet nimitetään\nvallanperilliseksi (juva-raja = lat. juvenis rex). Bharatan äiti\nkuitenkin houkuttelee kuninkaan karkoittamaan hänet neljäksitoista\nvuodeksi erämaahan ja nimittämään hänen poikansa vallanperilliseksi.\nEro suosikkipojasta, Ramasta, pian murtaa kuninkaan sydämen, jolloin\nministerit pyytävät Bharataa tarttumaan hallitusohjiin. Tämä kuitenkin\nkieltäytyy ja lähtee hakemaan Ramaa Tshirakutan vuorelta, pyytääkseen\nhäntä palaamaan valtaan, mutta suostuu sitten rupeamaan väliaikaiseksi\nhallitsijaksi, kun Rama tahtoo suorittaa loppuun maanpakoaikansa. Kun\nhän on asunut metsässä kymmenen vuotta, rupeaa eräs naisdemoni\nlähentelemään häntä; suuttuneena siitä, että Rama torjuu hänen\nkosintansa, ja vielä Raman toverina asuvan Lakshmanan iskemistä\nhaavoista, demoni herättää veljensä Ravanan, Ceylonin demonien\nkuninkaan, sydämessä rakkauden Sitaa kohtaan. Ravana vie Sitan\npääkaupunkiinsa Lankaan. Sita torjuu päättäväisesti demonikuninkaan\nkosinnan ja Rama lähtee veljensä kanssa pelastamaan häntä. Monista\nseikkailuista selvittyään he tekevät liiton apinoiden kuninkaan\nSugrivan kanssa, ja valmistautuvat apinakenraali Hanumanin ja Ravanan\noman veljen, Vibhishanan, avulla hyökkäämään Lankaan. Kallioista ja\npuista apinat rakentavat Ceylonin salmen yli ns. \"Raman sillan\";\nmentyään sitä myöten yli Rama lyö monien taistelujen ja ihmeellisten\ntekojen jälkeen Ravanan, valloittaa hänen linnansa ja asettaa\nVibhishanan Lankan kuninkaaksi. Poistaakseen aiheet sellaisiin\nepäluuloihin, että olisi jotenkin saastunut ollessaan demonin vankina,\nSita alistuu tulikokeeseen, minkä jälkeen he palaavat Ajodhjaan, jossa\nRama nyt julistetaan kuninkaaksi. Todettuaan, ettei kansa vieläkään\nollut vakuutettu Sitan puhtaudesta, Rama hylkää hänet. Metsissä\nasuessaan Sita tapaa Valmikin ja synnyttää hänen erakkolassaan Ramalle\nkaksi poikaa. Valmiki opettaa nämä käyttämään jousta ja tuntemaan Vedat\nja Ramajanan, viimemainitun Ajodhjaan-tuloon saakka. Lopuksi Rama\nlöytää heidät, tuntee heidät näköisyydestä ja loistavista teoista\nomikseen, ja ottaa heidät ja vaimonsa takaisin luokseen.\n\nEnsimmäisessä ja viimeisessä kirjassa, jotka ilmeisesti ovat\nmyöhäisempiä lisiä, Rama on Vishnu-jumalan ruumistuma; muissa hän on\nrehellinen inhimillinen sotasankari. Hänen sotaretkensä Ceyloniin on\ntulkittu kahdella tavalla: vertauskuvalliseksi esitykseksi arjalaisen\nrodun ja kulttuurin leviämisestä etelään; taisteluksi Ceylonin\nbuddhalaisia vastaan. Kolmas tulkinta selittää runoelman koko pohjan\nmytologiseksi: Rama on Indra-jumala, Jupiter Pluvius; Sita (= vako) on\nmaanviljelyksen suojelusjumalatar. Tämän selityksen mukaan retki\nCeyloniin olisi myöhäinen, kreikkalaisten Troian-retkestä sommiteltu\nlisä. Ramajana on eriskummallisessa, rajattomassa fantastisuudessaan\nMahabharatan veroinen; indialaiset pitävät sitä kuitenkin tietoisemman\nrunotaituruuden tuottamana kuin viimemainittua, nähden siinä ns.\nKavja-runouden leimaa.\n\nNäistä sekä kooltaan että sisällykseltään eriskummallisesti\nrajattomista ja mahtavista eepoksista voidaan länsimaiselta kannalta\nsanoa, että vaikka niitä mielestämme usein rumentavat irvokkaat\nkuvitelmat ja järjettömät liioittelut, ne silti ovat jaloja runoelmia,\njoissa on vaikuttavaa kerronnan ja kuvauksen voimaa, korkeata\nrunollista kauneutta; että vaikka ne varsinkin muotonsa puolesta jäävät\njälkeen kreikkalaisten eepoksista, niiden jotkut kohdat silti tehoavat\neurooppalaiseen romanttiseen sieluun melkein voimakkaammin, niissä kun\nilmenee herkkää luonnonkauneuden tajua, hienoa naisen rakkauden ja\nantautumisen ymmärtämistä ja arvostamista, ja hellää armahduksen ja\nanteeksiannon henkeä.\n\n\n5\n\n_Kalidasan_ nimi ilmaisee saapuneemme indialaisen lyriikan kukoistuksen\naikaan, arviolta neljännelle, toisten laskelmien mukaan kuudennelle\nvuosisadalle Kr.j.; aikamääräykset ovat yleensä epävarmoja,\nindialaisilta kun kokonaan puuttuu historiallinen vaisto ja\naikakirjallisuus. Kuningas Vikramaditjan hovissa, Ujjainissa,\nharrastettiin n. 375 Kr.j. innokkaasti runoutta, jota edusti yhdeksän\nrunoilijaa, \"jalokiveä\", kirkkaimpana niistä Kalidasa, tarun mukaan\npuhvelipaimen, joka sanoi itseään Kali- eli hävityksen jumalattaren\npalvelijaksi. Hänen henkilöllisyydestään ja elämästään ei ole säilynyt\nluotettavia tietoja, ja niin monenlaisia ja erileimaisia teoksia\nliitetään hänen nimeensä, että on ruvettu otaksumaan olleen useampia\nKalidasa-nimisiä runoilijoita.\n\nJo aikaisemmin mainitsimme, että sanskritin kertomarunous käyttää\n16-tavuista kaksoissäettä nimeltä shloka. Vedojen selityskirjojen\nkasvaessa ja sanskritin tarvitessa yhä enemmän tulkintaa, syntyi\nvähitellen mm. tieteellinen sanskritin kieli- ja runo-oppi. Edellinen\non perinpohjaisuudessaan ja tarkkuudessaan yhäkin kaiken kieliopillisen\ntyön esikuvana; jälkimmäinen on kehitetty niin yksityiskohtaiseksi ja\nmuodollisen tarkaksi, että se on koitunut runoudelle ahtaaksi\naitaukseksi. Sanskritilainen säe perustuu tavulukuun ja alkusointuun;\neri runomittoja on melkein lukematon määrä. Tunnettu on runoilija\nDandinin (8:nnella v:sadalla Kr.j.) runo-oppi Kavjadarka (\"Taiderunon\nkuvastin\"), jonka ensimmäinen osasto käsittelee eri tyylilajeja, toinen\n\"koristeita\", ja kolmas mitä erilaisimpia taidesäkeitä ja niissä\nesiintyviä virheitä.\n\nSanskrit-lyriikan tunnusmerkkinä on pyrkimys kuvaamaan yhdellä säkeellä\nja yleensä lyhyesti jokin erikoinen ruumiillinen ja sielullinen\ntilanne. Maallisen lyriikan muodostaa suurimmaksi osaksi tällainen\npienoisrunous, joka muodon kauneudelta, ajatuksen terävyydeltä ja\ntunteen hienoudelta on usein mestarillista. Näytelmärunoudessa sillä on\nhuomattava osuus. Indialaisissa kansallisissa runokokoelmissa niitä on\nsäilynyt runsaasti, runoilijoiden itsensä häivyttyä ainaiseksi\nnäkymättömiin. Niinpä eräs tällainen \"Indian lyriikan kultainen kirja\"\nnimeltä Hyvien sanojen korva-ambrosiaa (Saduktikarnamrita), jonka\nrunoilija Sridhara _Dasa_ toimitti 1205 (Kr.j.), sisältää näytteitä\n446:lta kirjailijalta. Miellyttävässä, lyhyessä, mieleenpainuvassa ja\nhelposti muistettavassa muodossa, kuten länsimaiden epigrammit ja\n\"muistovärssyt\", ne teroittavat jotakin eroottista seikkaa, siveellistä\ntotuutta tai hyvää neuvoa. Indialaisten opettavainen henki ilmaisihen\nmielellään tällaisina lyyrillisen sointuvina ja epigrammaattisen\nkärjekkäinä pienoisrunoina, mietelminä ja sananlaskuina, jotka ovatkin\nsanskritilaisen opetusrunouden tärkeänä osana. Eräs tällainen kokoelma\nnimeltä Bhartrihari, jossa on lemmenrunoja, viisaudenopetuksia ja\nvedalais-buddhalaisia mietelmiä, oli muuten ensimmäinen\nsanskritinkielinen teos, joka sellaiseksi tiedettynä tuli Euroopassa\ntunnetuksi. Sen kaksi jälkimmäistä osaa käänsi erään brahmaanin avulla\nhollanninkielelle kalvinilainen lähetyssaarnaaja Abraham Roger; teos\nilmestyi 1651 Leidenissä.\n\nSanskritinkieliselle kirjallisuudelle luonteenomaisen pienoislyriikan\nohella syntyi laajempiakin lyyrillisiä runoelmia, joita on sepittänyt\nmm. mainittu kavjarunoilija _Kalidasa_. Hänen teoksistaan kuuluu\ntähän alaan kaksi, nimittäin Pilvisanansaattaja (Meghaduta) ja\nVuodenaikojen kokoelma (Ritusarrihara). Edellisessä maanpakoon\najettu puolijumala Jaksha lähettää koko Indian halki ikävöivän\ntervehdyksen vaimolleen, joka asuu Himalajalla, ja kuvailee hienoin,\ntunteellisin säkein ne seudut, joiden yli sanansaattajan, pilven, on\npurjehdittava. Jälkimmäisessä Kalidasa kuvaa syvällä luonnontunteella\nIndian kuutta vuodenaikaa: kesää, sadekautta, syksyä, talvea,\nsulamiskautta ja kevättä, jolloin lemmenjumala Kama vallitsee.\n\n_Kesällä_ taivaasta virtaa päivällä säälimätön kuumuus, mutta yöt ovat\nviileät; lammikon vesi vähenee alituisesta uimisesta; illat ovat\nsuloisen rauhallisia, sillä on tullut aika, jolloin lempi, vaikka se ei\nkoskaan lakkaa, ei ole niin käskevä. Lempi ei voi milloinkaan nukkua,\nsillä tänään sen herättävät laulut, joissa on kaikkea mahdollista\nsuloutta, hiljaa soittavat luutut, sandalivedellä kastellut viuhkat,\njotka tuottavat meille raukeata lepoa, ja helminauhat, jotka hellästi\nkoskettavat monta täyteläistä rintaa, auringonsäteet ovat kuumat kuin\nalttarilla palava tuli; riikinkukko ja käärme unohtavat riitansa;\nriikinkukko säästää vanhaa vihollistansa, koska siltä puuttuu voimia\neikä ole nälkä; se piilottaa polttavan päänsä pyrstönsä varjoon.\nSädeseppeleen alla, jotka eivät jätä ainoatakaan nurkkaa viileäksi,\nvesi häviää autereeksi ja jää vain mutalätäkkö; kobra ei metsästä\nsammakoita, jotka hakevat sen leveän niskan alta varjoa. \"Suloisen\nlauluni kallis neito, tuokoon kesän voima sinulle kirkkaita kuunsäteitä\nja pitkiä seppeleitä, torvikukan tuoksua, järviä, joita lukemattomat\nliljat kaunistavat, virkistäviä vesisuihkuja, helliä ystäviä illoin, ja\nviileitä paikkoja hellepäivien jälkeen\". Kevät tulee kuin uljas sotilas\nkantaen rakkauden jousta, jonka loistava jänne on tehty mehiläisistä.\nNämä lennättävät mangokukan varren \"meitä kohti, lemmittyni, jotka emme\nole milloinkaan nauraneet rakkaudelle emmekä vähäksyneet sen voimaa\".\nPuut taipuvat kukkakuormansa alla, tuulet tuoksuvat, järvet ovat\nvalkeanaan lotuskukkia, naiset loistavat rakkaudesta; päivät ovat\nlauhkeita, illat kirkkaita ja hurmaavia; \"kaikki, armaani, mikä\nliikkuu, elää ja kukkii, on suloisempaa keväällä\". Lehdot kirkastaa\npenikulmittain valkoisiksi jasmiini, jonka kukka on yhtä kaunis kuin\nlempivän naisen hymy. Pyhimysten päätökset se panisi koetteelle --\nvielä enemmän: nuoret sydämet, joissa mielikuvitus maalailee rakkauden\nautuusunia.\n\nMuodollisessa suhteessa korkeimpana saavutuksena pidetään bengalilaisen\nrunoilijan, _Jajadevan_, Gitagovinda-mnoelmaa, joka kuuluu\nuskonnollisen lyriikan alalle sikäli, että sen aiheena on nuori\nKrishna, joka nyt syntyy paimenien keskuudessa, paimenettaren poikana.\nKauneudellaan hän ihastuttaa kaikki, mutta valinta on vaikea, sillä\npaimenettaria on paljon. Kaunein heistä, Radha, voittaa lopuksi hänen\nsydämensä, mutta ei jaksa pidättää häntä kauan. Vasta pitkällisen\nkaipauksen ja molemminpuolisten loppumattomien lemmenvalitusten jälkeen\nhe taas löytävät toisensa. Kaikki kuvataan huumaavan intohimon\nvauhdilla, joka kuin leikkien voittaa taiturimaisen muodon asettamat\nvaikeudet, ja käyttelee rajattomasti vertausten kukkaseppeleitä ja\näänellisiä sointuja. Gitagovindaa voidaan pitää myös draamana,\nhienostuneena kehitelmänä vanhoista Krishnatarinoita esittävistä\nkansanomaisista näytelmistä.\n\nSanskritilaisen lyriikan pääleimana on troopillisen luonnon hehkuva\nkauneus ja aistillisuus. Sielullinen kauneus ei pääse siinä näkyviin\nsiten kuin länsimaisessa mielessä korkealta runoudelta odotamme. Silti\nse on maailmankirjallisuuden pisimmälle kehittynyttä lyriikkaa,\nhelkyttäen harpustaan kaikki sävelet, mitkä mahtuvat luonnon naivin\nsoiton ja ylikehittyneen ja velton sivistyksen taiturimaisimman\njuoksutuksen väliin, ilmaistuina sadoin runomitoin ja keinoin, joista\nkuvastuu harvinainen kekseliäisyys ja suuri runotaiteen harrastus.\n\n\n6\n\nMahabharataan koottu aineisto sisältää mm. täsmällisesti ja sattuvasti\nkerrottuja eläinsatuja. Pitäen eläinsatua totemististen uskomusten\nilmauksena, luontaisesti kuuluvana kaikkien kansojen lapsuusaikaan,\nmäärittelemme indialaisten tämän alan tuotteet perusosiltaan\nyhteisarjalaiseksi perinnöksi, joka rupesi Indian uusissa oloissa\nkehittymään sikäläisen eläinkunnan ja katsomusten mukaisesti. Tätä\nainesta oli olemassa jo silloin, kun mainittu suur-eepos vähitellen\nlisäysten kautta kasvoi, ja kirjoitettiin sitä huvitustarkoituksia\nvarten muistiin sekä sanskritin- että prakritinkielellä; viimemainittu\nviittaa sen alkuperään syvien rivien erikoisena satiirisena ja\nvertauskuvallisena opetusrunoutena. Jo aikaisin, ehkä ajanlaskumme ensi\nvuosisatana, näistä näin kirjoitetuista eläinsaduista muodostettiin se\nkokoelma, joka tunnetaan nimellä Pantshatantra (= viisi kirjaa), ja on\nsatukirjallisuuden perusteos, vertailevan satututkimuksen varhaisin\nkirjallinen lähtökohta. Nykyisessä muodossa se on taidekirjallisen\nsommittelutyön tulos, jonka tarkoituksena oli olla \"ruhtinaiden\nkuvastin\", so. opettaa nuorille prinsseille elämänviisautta.\nPäähenkilöinä ovat Sanjivaka niminen härkä, Pingalaka-leijona,\nKarataka- ja Damanaka-nimiset shakaalit, aasi ym. Shakaalit vastaavat\nsuomalaisten eläinsatujen kettua, härkä ja aasi joskus sutta, leijona\nkarhua. Kun esim. aasi, joka on yöllä tunkeutunut peltoon, rupeaa\nkerskailemaan shakaalille laulutaidostaan ja tämän kiertelyistä\nhuolimatta antaa tulla keuhkojensa pohjasta, herättäen pellon omistajan\nja saaden laulunsa palkaksi armottoman selkäsaunan, tunnemme siinä\nsuomalaisen tarinan sudesta, joka oli koiralla vieraana, ja muutaman\nryypyn saatuaan tahtoi välttämättä laulaa, vaikka olikin pirtissä ja\ntiesi herättävänsä talonväen. Indialaisten tarinoiden perinpohjainen\nlaajuus, huoliteltu todenmukaisuus, mietelmien ja ohjeiden runsaus,\nyleensä niistä ilmenevä kirjallinen kulttuuri, asettaa ne kokonaan\ntoiselle, taiteellisesti, vertauskuvallisesti ja satiirisesti\nkorkeammalle tasolle kuin mille suomalaiset kansansuusta muistiin\nmerkityt eläinsadut voivat päästä. Pantshatantra on ollut\nsanskritkirjallisuuden erikoislahja Euroopan kirjallisuudelle.\nKuudennella vuosisadalla tehdystä persialaisesta pehlevikäännöksestä\ntoimitettiin kahdeksannella vuosisadalla arabiankielinen laitos, jonka\nkautta, käännöksinä eri kielille, mm. kreikaksi, hebreaksi, espanjaksi\nja latinaksi, se on tullut länsimaissa tunnetuksi jo 13:nnella\nvuosisadalla. Sen sanskritilainen alkuperä ei ollut silloin tiedossa.\nKeskiajan kirjallisuuden vaiheita selostaessamme saamme palata siihen\nuudelleen.\n\nSatukokoelma Hitopadesa (= Terveellinen neuvo) on vain neliosainen\nlyhennys Pantshatantrasta. Viimemainitun ohella on satututkimuksen\ntoisena tärkeänä perusteoksena muistettava buddhalaisten pyhä kirja\nJataka, josta tuonnempana tarkemmin. Indialaisilla on lisäksi laajoja\nihmesatu- ja kertomuskokoelmia, joista toiset on kirjoitettu\nshlokasäkeillä. Eräs sellainen, runollisestakin arvostaan mainittu\nKertomuksen virtojen valtameri (Katha-sarit-sagara), jonka on\nsommitellut runoilija _Somadeva_ varhain 12:nnella vuosisadalla\n(Kr.j.), sisältää 21.500 kaksoissäettä. Indialaisilla tosiaan on satuja\nvaltamerellinen; niiden tunnuksena on hieno huomiokyky, rajaton\nmielikuvitus ja suuri kertojalahjakkuus.\n\nSatujen tosielämää käsittelevät osat laajenevat helposti pitemmäksi\nkertomukseksi, romaaniksi. Tämä kirjallisuuden laji näyttää olleen\nIndiassa erikoisesti taide- l. ns. kavjarunoilijain suosimaa ja\nkehittämää, ollen sanonnaltaan ja tyyliltään taiturimaisesti\nhuoliteltua ja viimeisteltyä. Neljää tällaista kathaa, joiksi niitä\nsanotaan, pidetään muita huomattavampina. Vanhin on runoilija\n_Dandinin_ kuudennella vuosisadalla (Kr.j.) sommittelema Kymmenen\nprinssin seikkailut (Dasakumara-karita), kehyskertomus kaupunkien\nalaluokkain elämästä. Seitsemännellä vuosisadalla sommitteli runoilija\n_Subandhu_ romaanin Vasavadatta.\n\nTämänniminen kuninkaantytär ilmestyy unessa prinssi Kandarpaketulle,\njoka syvän lemmenkaihon valtaamana lähtee ystävänsä Makarandan kanssa\netsimään häntä. Heidän levätessään aarniometsässä saapuu papukaijaemo\nopastamaan heitä oikealle tielle. Hän löytää prinsessan, jolla on ollut\nsamanlainen uni, ja vie hänet Manojava-hevosellaan (= \"nopea kuin\najatus\") pois päivää ennen, kuin prinsessan piti viettää häitä. Heidän\nlevätessään metsässä prinsessa kuitenkin ryöstetään ja erakko muuttaa\nhänet kivikuvaksi, jonka omistamisesta kaksi karavaania taistelee.\nPrinssi harhailee suruissaan metsässä ja vain eräs ihmeellinen ääni\nestää hänet hukuttamasta itseään. Pitkän ajan kuluttua hän vihdoin\nlöytää lemmittynsä kivikuvan, joka muuttuu eläväksi hänen syleillessään\nsitä. Nyt he palaavat onnellisina kotiin. Kuten näkyy, on satuaines\nvielä vallitsevana. Jäljelläolevat kaksi kathaa on kirjoittanut\nhovirunoilija Bana seitsemännellä vuosisadalla: Kadambari-romaanin\nsankarittarena on samanniminen prinsessa, joka saavuttaa rakastettunsa\nvasta tavattomien vastusten jälkeen; kertojana on muuten papukaija:\nKuningas Harshan elämä (Harshakarita) on runoilijan suojelijan\nylistystä, niitä harvoja sanskritinkielisiä teoksia, jotka sisältävät\nhistoriallisia tietoja.\n\nYllämainituissa on joskus säkeitä proosan seassa. Tällainen runon ja\nproosan sekoitus on erikoispiirteenä ns. Tshampu-romaaneissa, jotka\nsisällykseltään nekin viipyvät vielä sadun ja toden välimailla.\n\n\n7\n\nEi egyptiläinen eikä babylonialais-assyrialainen kulttuuri,\nhebrealaisesta puhumattakaan, päässyt sille kirjallisuuden ja taiteen\nasteelle, johon _näytelmä_ kuuluu ikäänkuin runouden ja elämän\nsynteesinä, yhteisilmiönä, joka täydellisimmin, elävän sanan, säveleen\nja tilannekuvien, näön, kuulon ja ajatuksien kautta, esittää meille\nsyvintä olemustamme. Indiassa tapaamme tällaisen taiteen. Ratkaisematta\njää kysymys, onko taipumus draamalliseen esitykseen arjalaiselle\nrodulle luonteenomaista, mihin indialaisten ja kreikkalaisten etevyys\ntällä alalla näyttäisi viittaavan, mutta vierasta seemiläisille, vai\novatko erilaiset, rauhallisesti jatkuneet tai häiriytyneet ja\nkeskeytyneet historialliset olosuhteet suosineet tällaista kehitystä\ntoisaalla, tukahduttaen sen toisaalla.\n\nSanskritilaisen näytelmän synty on teoreettisesti johdettava\ntanssiesityksistä, mikä selviää mm. siitä, että sana nata,\n(= näytelmä) johtuu teonsanasta nat = tanssia. Vanhimmassa\nnäytelmätaidetta selittävässä teoksessa, myytillisen muinaisuuden\nviisaan Bharatan runomittaisessa näytelmätaiteen opetuskirjassa nimeltä\nNatja-sastra, joka periytyy ajanlaskumme ensi vuosisadoilta, ja\nkuuluisan kieliopintekijän Paninin kirjoituksissa \"näyttelijä\"\nmerkitsee myös \"laulajaa\", jota ihmiset menevät kuulemaan. Yhteensä\ntämä viittaa siihen, että jo varhaisina aikoina on tanssien ja laulaen\nesitetty jotakin, joka on tahdottu painaa muistiin tai jolla on\ntahdottu huvittaa. Ne tilaisuudet, joissa tällainen tuli erikoisesti\nkysymykseen, olivat joko uskonnollisia (brahmaanien) tai ruhtinaiden\n(kshatrijain) juhlia, joilla aikaisemmin tuskin oli sanottavaa eroa.\nNäin tulemme siihen, että indialaisen näytelmän alkujuuri on sama kuin\nkreikkalaisen: uskonnollisten juhlien tanssiesitys. Tekstipuoleksi tuli\nuskonnollisia legendoja, ja niistä etupäässä, kuten Panini mainitsee,\nne Krishna-tarinat, jotka kertovat hänen paimenidylleistään, so., jotka\novat Gitagovinda-runoealman sisällyksenä. Tällöin olemme suunnilleen\nsamalla, jopa samansisältöisellä kehitysasteella kuin kreikkalaisten\nDionysosmyytit. Indialaisten kertomarunous muuten suosi näytelmän\nkehitystä: siinä käytetään mielellään oratio rectaa ja lyhyttä,\nnäytelmällistä puhujan ilmoittamista: \"Arjuna sanoi\". Mahabharataa\nvoidaan paikoin esittää draamallisesti, kahden tahi useamman henkilön\nkeskusteluna.\n\nYllä esitetty teoria asettuu siis sille kannalle, että sanskritdraama\non kehittynyt itsenäisesti, ilman syrjästä tulleita vaikutteita, mikä\non tutkimuksen viime käsitys. Mutta jo arjalaisten perinteiden ja\nmahdollisten samoihin tuloksiin vievien yhteisten taipumusten vuoksi on\nkiintoisaa todeta, että indialaisen ja kreikkalaisen, uusattikalaisen,\ndraaman välillä on yhtäläisyyksiä: molemmissa käytetään esim. prologia\nja henkilöiden erikoista tunnusmerkkiä, päähenkilön nokkelaa apulaista\n(Vidushaka), joka vastaa kreikkalaisen huvinäytelmän orjaa, ja\nparasiittiä (Vita). Tämä olisi mukavasti selitettävissä aiheutuneeksi\nsiitä, että sanskritkirjailijat olisivat näissä suhteissa ottaneet\noppia kreikkalaisilta, mutta on jäänyt toistaiseksi todistamatta.\nVarhaisia sanskrit-draamoja, joista kehityksen linja ja käänteet\nilmenisivät, ei ole säilynyt; mainittu näytelmäopas Natja-sastra\nesittää draaman jo täysin valmiina.\n\nSanskrit-draamassa on se erikoisuus, että vain sankari ja hänen\nvertaisensa puhuvat sanskritia; alemmat henkilöt puhuvat kansanomaisen\nprakritin eri murteita. Täydellisesti voi siis näytelmän ymmärtää vain\nsivistynyt henkilö. Kun näyttelijäin ylläpito vaati varoja, joutui\nnäytelmätaide tämänkin vuoksi jo aikaisin ruhtinaiden hoivaan,\nmaallistuen hovirunoudeksi. Yhteiselle kansalle jäivät vain brahmaanien\nKrishna- ym. mysteriot, jotka eivät saavuttaneet maallisen näytelmän\nkorkeata taiteellista tasoa eivätkä muotoa. Niiden perillisiä ovat\nvielä nykyään Bengalissa esitetyt jatrat, jotka ovat Krishna-kuvaelmia;\ndialogi on vapaasti sommiteltua, välillä lauluja. Seuraavassa siis\ntarkoitamme ruhtinaiden ja kshatrijain hovinäytelmää.\n\nSanskrit-draaman yleisväritys on sama kuin lyriikan: keskeisenä on\nrakkaus ja kaikki sen ympärille liittyvät tunneväreilyt; kun\ntarkoituksena oli useimmiten veltostuneen ja aistillisen katsomon\nhuvittaminen, seurasi siitä intohimoinen kukkaiskieli ja lopuksi\nrakastavien autuas yhtyminen. Onnellinen loppu on sanskrit-näytelmissä\nehdoton vaatimus; murhia ja taisteluja ei näyttämöllä suvaita.\nLyyrilliset säkeet koristavat ja keskeyttävät dialogia tuon tuostakin.\nOttaen huomioon indialaisten halun luopua maailmasta, vaipua\nmietiskelyyn ja hankkia pyhitystä ankaralla lihankidutuksella, ja\ntoiselta puolen heidän kykynsä hahmotella jaloja luonteita, odottaisi\nheidän kehittäneen myös tragedian, so. ihmisen joutuvan taisteluun\njumalien tahtoa vastaan. Niin ei ole tapahtunut. Siihen järkyttävään ja\nylevään sielun purkautumiseen, jota murhenäytelmän kärsimys tuottaa, ei\nsanskrit-draama päässyt. Sielunvaellusopin tarjoama asteittainen\npuhdistuminen taittoi jumalien vihan kärjen, eivätkä veltostuneet\nhovit sietäneet näin pitkälle menevää sielun järkytystä. Mutta\nsiitä huolimatta sen taso on yhtä korkea kuin parhaiden\neurooppalaisten romanttis-lyyrillisten näytelmien. Muodolliselta,\nteoreettis-teknilliseltä kannalta sanskrit-draama on kehitetty,\nsäännöstelty ja luokiteltu niin monipuolisesti ja kaavamaisesti,\nformalistisen pikkumaisesti, että vertauskohdaksi kelpaa vain\ntalmudilais-skolastinen hiuksenhalkominen. Se on kehitetty\neräänlaiseksi tieteeksi, joka samalla sekä osoittaa runouden suurta\nharrastusta että aitaa sen mitä monimutkaisimpaan labyrinttiin.\n\nLyhyesti mainittakoon, että Natja-sastra jakaa näytelmät 28:aan eri\ntyyppiin, joista kymmenen kuuluu ensi luokkaan (Rupakat) ja 18 alempaan\nryhmään (Uparupahat). Ensinmainittuun kuuluvat 5-10-näytöksiset\nsankaridraamat, henkilöinä jumalat tai puolijumalat ja kuninkaat, ja\njuoni lähtöisin mytologiasta; yhtä laajat porvarilliset näytelmät,\nhenkilöinä ministerit, brahmaanit, rikkaat kauppiaat, sankarittarena\nalemman kastin nainen; yksinäytöksiset vakavat yksinpuhelut;\nsotilasnäytelmät ilman naisosia; 3-näytöksiset mytologiset näytelmät,\njoissa kuolevaiset ovat vain sivuhenkilöltä, jumalien esittäessä\npääosia; 4-näytöksiset mytologiset kauhunäytelmät; 4-näytöksiset\nlemmennäytelmät, sankarina kuuluisa kuolevainen, sankarittarena\njumalatar; tunteelliset yksinäytöksiset; yksi- tai kaksinäytöksiset\nkoomilliset lemmenaiheiset yksin- tai kaksinpuhelut; ja yksinäytöksiset\nhuvinäytelmät, päähenkilönä erakko, brahmaani, kuningas tai lurjus,\nmuina hovilainen, käsityöläinen, kerjäläinen, kulkuri tai yleinen\nnainen. Eri tunteet ja niiden aiheuttamat tunnelmat on eritelty ja\nluokiteltu mitä tarkimmin. Lähtien juonen viidestä pääkohdasta:\nalkuaiheesta, kehittymisestä, luonnollisesta sivujuonesta, vapaasta\nkohtauksesta ja lopusta, ja viidestä kehitysvaiheesta: pää- ja\nsivuasteista, salassa tapahtuvasta edistyksestä, paljastumisesta ja\nlopusta, sanskritilaiset esteetikot loivat eri tilanteita varten 64\nmallia. Riippuen siitä, minkäluontoinen päähenkilö oli: iloinen\nelostelija; vahva, siveellinen aviomies; ylevä, ritarillinen, tai\nrohkea ja kunnianhimoinen voimaluonne; miten hän menettelee; onko hän\njumala, puolijumala, tai mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu,\nkehitettiin 144 tarkoin määriteltyä luonnevivahdusta, jokaisella\nerikoisnimensä. Sankaritarta erotetaan 16 pääluokkaa ja 384\nluonnevivahdusta.\n\nVarsinaista teatterirakennusta ja näyttämöä ei indialaisilla ollut,\nvaan esitettiin näytelmät ruhtinaiden isoissa laulu- ja tanssisaleissa.\nNäyttämönä oli kauniiden pilarien kannattama, edestä avoin koristeltu\nteltta. Väliverhoa ei käytetty, vaan poistuivat esiintyjät kohtauksen\ntai näytöksen loputtua teltan perällä olevan verhon taakse, josta he\nmyös saapuivat näyttämölle. Kulisseja ei liioin käytetty, vaan\njohdatettiin katsoja sopivin selityksin ymmärtämään tilanne ja\njätettiin loput hänen mielikuvituksensa täydennettäväksi. Sen sijaan\npantiin pukuihin suurta huolta. Tässä tilapäisnäyttämössä voi siis\ntodeta samat pääpiirteet kuin etenkin Elisabethin ajan teatterissa:\navoin näyttämö ilman väliverhoa ja kulisseja, takaosassa näyttelijäin\npukuhuone, josta he tulevat ja menevät. Teatterinjohtajalta vaadittiin\nlaajaa ja perinpohjaista sivistystä -- tulihan hänen ymmärtää myös ne\nuseat prakritmurteet, joita alempien osien esittäjät puhuivat.\nNäyttelijättäret kasvatettiin erikoisesti kutsumukseensa, suorittamaan\ntehtävänsä sekä näytelmä- että lemmentaiteilijattarina. Näyttelijäin\nyhteiskunnallinen asema oli huono -- heidän todistuksensa ei pätenyt\noikeudessa --, mutta siitä huolimatta he usein nauttivat ruhtinaiden ja\nrunouden ystävien suosiota, hankkien taiteellaan suuria etuja.\nNäytelmien esitystilaisuudet olivat huomattavia juhlia, joissa ruhtinas\nja hänen hovinsa mielellään asettivat itämaisen loistonsa nähtäväksi.\nKaikessa tässä voidaan todeta piirteitä, jotka ovat tuttuja Euroopan\nnäyttämön historiasta.\n\n\n8\n\nSanskritilainen draamakirjallisuus ei liene milloinkaan ollut kovin\nlaajaa, johtuen siitä, että näytelmätaide oli ylimysten ja ruhtinaiden\nharvinaista erikoishuvia. Säilynyt on sanskritnäytelmiä kaikkiaan\npuolisen sataa. Muodoltansa vanhimpana pidetään Pienet savivaunut\n(Mritshakatika) nimistä kymmennäytöksistä porvarillista, tunteellista\ndraamaa, jonka tekijäksi prologi mainitsee Vedoihin, matematiikkaan,\nkaunotaiteisiin ja elefanttien kesyttämiseen hyvin perehtyneen hurskaan\nrunoilijaruhtinaan nimeltä _Sudraka_. Tämä säilytti näkönsä korkeaan\nikään saakka, sai nähdä poikansa kuninkaana ja kuoli sadankymmenen\nvuoden ikäisenä. Hänestä ei ole säilynyt historiallisesti luotettavia\ntietoja; näytelmä on ollut olemassa jo kahdeksannen vuosisadan (Kr.j.)\njälkipuoliskolla. Kalidasa ei mainitse sitä, joten se voi olla häntä\nnuorempi. Päähenkilöinä ovat jalo ja hyveellinen, köyhyyteen joutunut\nbrahmalainen kauppias Tsharudatta, häneen salaa rakastunut,\ntunteellinen ja hienosti sivistynyt lemmenpapitar Vasantasena, ja tätä\nahdisteleva häikäilemätön ylimys, kuninkaan vaimon veli Samstshanaka.\nTaustalla solmiaa kapinallinen paimen Arjaka, joka on päässyt\nkarkaamaan vankilasta, salaliiton kuningasta vastaan. Rukkasista\nraivostunut Samstshanaka pitelee pahoin Vasantasenaa ja luullen\nkuristaneensa hänet syyttää Tsharudattaa murhasta; tämä tuomitaan,\nmutta mestauspaikalle saapuukin Vasantasena hengissä. Samaan aikaan\nArjaka, joka on Tsharudattan ystävä, toimeenpanee vallankaappauksen,\npääsee kuninkaaksi, kohottaa Vasantasenan kunniallisten naisten\nluokkaan, ja antaa hänet puolisoksi Tsharudattalle. Nimensä näytelmä on\nsaanut siitä, että jalo Vasantasena täyttää Tsharudattan pojan pienet\nsavivaunut jalokivillä huomatessaan tämän itkevän niiden\nvaatimattomuutta, verrattuina naapurin pojan kultavaunuihin.\nVasantasenan tarina on kerrottu Mahabharatassa. Toiminta jatkuu\nkeskeytymättä, ylläpitäen jännitystä, joka kohoaa huippuunsa\nSamstshanakan näyttäessä voittavan ja päähenkilön joutuessa\nmestauslavalle. Vasantasenan kamarineitsyen rakastaja Tsharvilaka, joka\ntekee murtovarkauden ja jonka yksinpuhelu on täynnä sukkelasti\nsovitettuja, kulissien puuttumisen vuoksi tarpeellisia vihjauksia\nsiitä, mitä hänen milläkin hetkellä on käsitettävä tekevän ja missä\nolevan, ilmaisee siinä myös huumoria. Luonnekuvaus on selvää ja\nsattuvaa. Savivaunut on kuninkaan kirjoittamaksi erikoinen: sen\nmyötämieli on köyhien ja vaatimattomien puolella; sen kärki kohdistuu\nylimysten häikäilemättömyyttä vastaan; se asettaa lemmenpapittaren\njalouden ja hyveiden esikuvaksi. Näin siitä ilmenee jonkin verran\nyhteiskunnallista tarkoituksellisuutta. Alkurukouksineen, prologeineen\nja leikillisine johdantodialogeineen, tarkoin veistettyine\nvuorosanoineen ja näyttelemisohjeineen se edustaa pitkällisen,\nikivanhoina aikoina alkaneen kehityksen tulosta ja vakiintuneita\ndraamakirjallisuuden perinteitä. Onnistuneesti siinä yhtyvät\naatteellinen ihanteellisuus ja jokapäiväinen, arkinen realismi,\ntraagillisen kohtalon uhka ja hersyvä huumori, hyvin kehitetty juoni ja\nsarja kiintoisia luonteita, kaikki tulkittuina älykkäästi ja\nrunollisesti. Lähimmäksi vertauskohdaksi Euroopan kirjallisuudesta\nsopivat Shakespearen huvinäytelmät. Loppukohtauksessa onnen kukkuloille\nkohonnut Tsharudatta lausuu nöyrästi:\n\n    Näin näkee elon kirjonäytelmässä\n    vain ikikamppailua kohtalo;\n    kuin pyörä vettä kaivon syvyydestä\n    se toisen yltäkylläisyyteen tuo,\n    mut toisen alas köyhyytehen laskee;\n    suo toisen hetkeks' ylähälle nousta,\n    siks' alas kunnes syöksee hänet taas.\n    Siis tätä vain me kaikki toivokaamme:\n    Oi, menestyköön karja, pellonkasvu,\n    ja sille siunaus runsahana tulkoon!\n    Oi, tuokoot meille myöskin tuulet lauhat\n    nyt onnen kestävyyttä, menestystä!\n    Pois kadotkohon tuska elollisten,\n    ja brahmaanien olkoon kunnia;\n    myös olkoot ruhtinaamme voitokkaita\n    ja rauha maailmassa vallitkoon!\n\nIndian draamakirjallisuuden huippusaavutuksia ovat lyyrillisenä\nrunoilijana jo mainitun _Kalidasan sekä Sri-Harshadevan ja Bhavabhutin_\nnäytelmät. Ensinmainitulta on säilynyt kolme: seitsemännäytöksinen\nSakuntala ja viisinäytöksiset Vikramorvasi ja Malavikagnimitra. Näistä\non Sakuntala maailmankuulu, sama, joka Jonesin kääntämänä (1789) sai\nGoethen ihastumaan:\n\n    Tahdotko kukkia varhaisen sekä heelmiä loppuvan vuoden,\n       joilla sä sielusi kaihon ja nälkäsi tyydytät myös;\n    tahdotko taivahan, maan, nimen ainoan huokauksella lausua,\n       lausuos vain: Sakuntala, kaiken jo sait.\n\nTähän Goethen ja myös Herderin ihastukseen -- he luulivat löytäneensä\nkreikkalaisten draamaa vanhemman taidenäytelmän, joka vaikutti heihin\nkuin ilmestys -- perustuu eurooppalaisten Indian draamaa kohtaan\nvieläkin eikä suinkaan aiheetta tuntema romanttinen ihailu.\n\nSakuntala-neidon lemmentarina on kerrottu Mahabharatassa, mutta on\nKalidasa runoillut sen vienommaksi ja lyyrillisemmäksi kuin\nalkuperäinen. Ollessaan metsästämässä kuningas Dushanta sattuu näkemään\nerakko Kanvan kasvattityttären, Sakuntalan, joka leikkitovereineen\nkastelee puutarhaa. Ihastuen hän sanoo seuralaiselleen: \"Hän on kukka,\njonka tuoksua ei vielä kukaan ole hengittänyt, hento umpu, jonka lehtiä\nei kenenkään sormi ole poiminut, puhdas helmi, tuore hunaja, jota ei\nkukaan ole maistanut\". Hän rakastuu Sakuntalaan, joka on kuningas\nVisvamitran ja nymfin tytär, lahjoittaa hänelle sinettisormuksensa, ja\njää metsään hänen luokseen. Alkaa paimenidylli, joka jatkuu mitä\nrunollisimmin ja päättyy avioliittoon, kunnes tapahtuu murheellinen\nkäänne: Sakuntala tulee vihoittaneeksi ankaran katumuksentekijän\nDurvasan, jonka kirouksen johdosta hoviinsa jälleen poistunut kuningas\nkokonaan unohtaa Sakuntalan. Tämä lähtee hänen luokseen, hienolla\nlyyrillisellä kaiholla hyvästeltyään lapsuutensa lumometsän, mutta\nDushanta ei tunne häntä enää; kuninkaan lahjoittama sinettisormus on\nkadonnut, ja häntä pidetään pettäjättärenä. Kun hän on tulossa äidiksi,\nja on ennustettu, että Dushantalle syntyisi poika, jolla olisi ympyrän\nmuotoinen syntymämerkki kädessään, suodaan hänelle turvapaikka hovissa,\njotta nähtäisiin, olisiko hänen lapsessaan tällaista merkkiä; jos\nolisi, kuningas tunnustaisi hänet vaimokseen. Mutta taivaan tuli tempaa\nloukatun Sakuntalan yliluonnolliseen maailmaan. Kalastaja löytää\nkuninkaan kadonneen sormuksen kalan vatsasta ja tuo sen kuninkaalle,\njoka nyt muistaa Sakuntalan ja alkaa surra mennyttä onneaan. Jumalien\nviholliset, peloittavat rakshasat, rupeavat kummittelemaan hänen\nhovissaan; Indra lähettää hänelle sotavaununsa, kehoittaen häntä\ntaisteluun näitä pahoja henkiä vastaan, ja nousten jumalan vaunuihin\nDushanta kohoaa pilviin. Saatuaan loistavan voiton ja vastaanoton\nIndran asunnossa, hän sitten lähtee palaamaan maalliseen\nvaltakuntaansa. Matkalla hän kohtaa leijonan kanssa leikkivän poikasen\nja katujattaren: oman poikansa ja Sakuntalan. Dushanta lausuu\nonnellisena: \"Kärsimyksen nuoli on irroitettu sydämestäni. Vielä\nvälkkyvät pitkissä silmäripseissäsi kyyneleet, joista huulesi olivat\nkuumat, ja joita en kerran sokeudessani nähnyt. Tahdon kuivata ne.\nSilloin katumukseni tyyntyy\".\n\nSakuntala kuuluu indialaisten sankaridraamoihin, joissa helposti ja\nluontevasti siirrytään maallisista oloista taivaallisiin ja joissa\njumalat ottavat osaa toimintaan. Tuoksuvalla kukkalyriikalla siinä\nkuvataan metsän kastepuhdasta liljaa, joka jaloutensa ja viattomuutensa\njohtamana ja varjelemana kulkee editsemme kuin kaunis näky. Sen sanonta\nkumpuaa sydämellisenä ja viehättävänä aidolta tunnepohjalta, sen kuvaus\nensi silmäyksellä syntyvästä rakkaudesta vetää vertoja Romeon ja Julian\nlemmenpalolle, ja se säilyttää alusta loppuun herkän, puhtaan,\nylimaallisesti kirkkaan, runollisen tunnelma-autereensa. Siksi se\nkuuluu aina uutena ja tuoreena maailman näyttämöiden ohjelmistoon.\n\nVikramorvasi on kuvaus taivaan kauniin nymfin, Urvasin, ja kuningas\nPururavan rakkaudesta. Ilkeä demoni ahdistelee Urvasia, jonka Pururava\npelastaa. Nymfi rakastuu pelastajaansa voimatta unohtaa häntä\ntaivaassakaan, ja Indra armahtaa häntä, sallien hänen mennä Pururavan\nluo niin kauaksi, kunnes synnyttäisi perillisen. Malavikagnimitra on\nkuvaus kuningas Agnimitran ja hovineito Malavikan lemmentarinasta.\nMalavika kuuluu ensimmäisen kuningattaren seurueeseen ja on niin\ntarkoin vartioitu, että kuninkaan, joka on rakastunut häneen kuvasta,\non vaikea tavata häntä. Lopuksi kuningatar saadaan suostumaan siihen,\nettä Malavika saa esiintyä tanssijattarena. Tästä jatkuva juoni on\njohdettu hienolla huumorilla, dialogi on yhtä kehittynyttä ja\nviimeisteltyä kuin Sakuntalassa, ja runoilijan luonnontaju ilmenee\nviehättävissä kukkavertauksissa ja puutarhakohtauksissa. Indialaisen\nhovielämän loisto ja aistillisuus on ajatusten ja toiminnan taustana.\n\nSri-Harshadeva niminen kuningas on hallinnut Pohjois-Indiassa 7:nnen\nvuosisadan alkupuoliskolla (Kr.j.). Epävarmaa on, onko hän todella\nkirjoittanut nimeensä liitettyjä kolmea näytelmää, vai onko niiden\ntekijä ollut joku hänen hovirunoilijoistaan. Helmikaulanauha\n(Ratnavali) on nelinäytöksinen huvinäytelmä samannimisestä\nceylonilaisesta prinsessasta, joka lähetetään kuningas Udajanan hoviin\nhänen toiseksi puolisokseen. Jouduttuaan matkalla haaksirikkoon hän\ntulee Sagarikan nimellä mainittuun hoviin, kuningatar Vasavadattan\npalvelukseen, jolloin kuningas rakastuu häneen. Kuningatar koettaa\nestää heidän lemmensuhdettaan, mutta saatuaan tietää, kuka Sagarika on,\nsuostuu ottamaan hänet sisarekseen. Kalidasan vaikutus siis on\nilmeinen. Sri-Harshadevan näytelmä Prijadartshika käsittelee saman\nkuninkaan toista lemmenseikkailua. Huomattavampi on hänen kolmas\nnäytelmänsä: Käärmeiden ilo (Nagananda), omistettu Buddhalle eikä kuten\ntavallisesti Shivalle; tavanmukainen rakastuminen ja siitä aiheutuvat\nselkkaukset suoritetaan loppuun jo alkunäytöksissä, minkä jälkeen\npäähenkilö, prinssi Jimutavahana, uhrautuu käärmeiden puolesta Shivan\nlinnulle, Garudalle, joka syö käärmeen päivässä. Shivan puoliso Gauri\npalauttaa hänet kuitenkin henkiin ja kaikki päättyy hyvin. Näytelmästä\nilmenee pyrkimys sovittaa brahmalaisuus ja buddhalaisuus: kuningas\nSri-Harsha oli buddhalainen, mutta kohteli brahmalaisia suvaitsevasti.\nNäytelmää pidetään ansiokkaana varmasti piirrettyjen luonteiden ja\nsivuosissa ilmenevän aidon huumorin vuoksi.\n\nHuomattavampia kuin Sri-Harshadevan ovat seitsemännen vuosisadan\njälkipuoliskolla eläneen brahmalaisen kirjailijan Bhavabhutin\nnäytelmät. Niistä ovat seitsemännäytöksiset Suuren sankarin elämä\n(Mahavirakarita) ja Raman myöhempi elämä (Uttararamakarita) Ramajanan\nnäytelmällisiä esityksiä, jotka on sommiteltu suurella taidolla ja\nkohottavat Raman sankaripersoonan vaikuttavasti näkyviin.\nKymmennäytöksinen Malatimadhava on sensijaan lemmennäytelmä. Ylhäisen\nvirkamiehen poika Madhava ja samassa asemassa oleva neito Malati ovat\njo lapsina määrätyt toisilleen. Mutta kun kuninkaan suosikki, Nandana,\npyytää neidon kättä, unohtaa tämän isä, Bhurivasu, luostarissa\nopiskelevan nuorukaisen ja lupaa tytön uudelle kosijalle. Tällä välin\novat Madhava ja Malati henkilökohtaisestikin tutustuneet ja rakastuneet\ntoisiinsa. Epätoivoissaan Madhava turvautuu demoneihin ja uhraa heille\nhautausmaalla. Mutta samaan aikaan ovat noitapapitar Kapalakundala ja\nShivan verenhimoisen puolison, Durgan, pappi Aghoraghanta ryöstäneet\nMalatin ja tuoneet hänet sinne, uhratakseen hänet mainitulle\nverenhimoiselle jumalattarelle. Ensi näytöksen aurinkoinen kukkien\ntuoksu on näin muuttunut synkäksi yöksi, täynnä irvokasta\nkauhuromantiikkaa, jonka Madhava vaikuttavin säkein ilmentää. Apua\nsaapuu tietenkin ajoissa ja Malati pelastuu; sukkelasti toimitetaan\nlisäksi niin, että vastenmielinen kosija vihitään tietämättänsä toiseen\nneitoon. Kostonhimoinen Kapalakundala ryöstää kuitenkin uudelleen\nMalatin, jota epätoivoinen Madhava harhaillen etsii vuoristosta.\nTällöin runoilija viehättyy suurenmoisella voimalla kuvaamaan vuoristoa\nja sinne siintävien maisemien kauneutta: \"Ihana on näky! Synkkiin\npilviin kohoaa musta kallio, viidakon riikinkukko huutaa iloisesti.\nKalliorykelmät kasautuvat jättiläisvuoriksi, joiden huippua\nseppelöi vihreä lehto. Tuhansista pesistä kaikuu elämää ja iloa,\nkarhunpenikatkin tervehtivät kallioluolansa syvyydestä emoaan\niloisesti vinkuen. Suloisena, lempeänä ja lauhana tuulahtaa tuoksu\noksista, jotka elefantti katkaisi murtaessaan tietänsä\". Ystävällinen\nhaltijatar Saudamini lopuksi pelastaa Malatin ja solmiaa hajalle\nmenneet juonenpäät onnensolmuiksi. Näytelmää on juonensa ja\nhautausmaakohtaustensa vuoksi jouduttu vertaamaan Romeoon ja Juliaan,\neikä se siinä häviölle jääkään. Bhavabhuti rakastaa jylhempää runoutta\nkuin tuoksulyyrillinen Kalidasa; hindukriitikot asettavat hänet\nviimemainitun rinnalle, Rama-näytelmien sommittelijana edellekin.\n\nTämä esitys antanee lyhyydestään huolimatta asiallisen käsityksen\nsanskrit-draamasta. Siitä käy selville se, johon jo alussa viitattiin,\nettei indialaisten ajattelu eikä mielikuvitus kyennyt luomaan niin\nyleviä ja itsenäisiä luonteita, että nämä olisivat pyrkineet\nomintakeisesti hahmottelemaan kohtaloansa, joutuneet taisteluun\njumalien kanssa, ja siten tulleet murhenäytelmän sankareiksi.\nLyyrillinen satunäytelmä, jossa mitä herkin luonnontunne, ensi\nsilmäyksellä syntynyt hehkuva rakkaus, kukkaiskieli, inhimilliset ja\njumalalliset sankarivoimat ja eriskummalliset seikkailut yhtyvät\nrunolliseksi kokonaisuudeksi, olisi ehkä eurooppalaiselta kannalta\nsanskrit-draaman asiallisin nimitys.\n\n\n9\n\nSe mitä tähän saakka on sanskrit-kirjallisuudesta kerrottu, sisältää\nvain mahdollisimman lyhyen esityksen sen tärkeimmistä huipuista, joiden\njonkinlaista tuntemista voidaan kirjallisen yleissivistyksen kannalta\nedellyttää. Kokonaan mainitsematta täytyy jättää sanskrit-tiede:\nlaki ja sitä käsittelevä laaja kirjallisuus, filosofia monine\njärjestelmineen, kielitiede ja estetiikka, musiikki, puhetaito,\nlääketiede, tähtitiede ja matematiikka, joissa kaikissa indialaisella\najattelulla on esitettävänä omaleimaiset tuloksensa. Sen sijaan on\nvielä huomiota omistettava buddhalaiselle l. pali- ja nykypäivien\nhindulaiselle kirjallisuudelle, koska ne molemmat, edellinen\nsiveysopillisten, jälkimmäinen taiteellisten arvojensa vuoksi, ovat\nherättäneet yleismaailmallista kiinnostusta.\n\nBrahmalaisuuden helmasta on lähtenyt paljon uskonlahkoja, jotka ovat\nmikä milläkin keinolla pyrkineet tekemään tyhjäksi \"karman\", so. \"teon\"\nvaikutuksia ja siten helpottamaan ja jouduttamaan paluuta Brahmaan eli\nalkuolevaisuuteen, jonka kipinöitä kaikki elolliset ovat.\nHuomattavimmat näistä lahkoista ovat ns. jainilaiset ja buddhalaiset.\nEdellinen, joka on vanhempi, perustaa elämänsä seuraavien viiden käskyn\nnoudattamiseen: elollista ei saa loukata; on puhuttava totta (mikäli\nvoi otaksua sen miellyttävän kuulijaa) ja ystävällisesti; ei pidä\nvarastaa; ei harjoittaa sukupuolista yhtymistä; on luovuttava kaikesta\nmaallisesta. Näiden käskyjen noudattaminen merkitsi käytännössä ankaraa\naskeesia, itsensä kiduttamista, josta jainilaisuus onkin tunnettu. Se\nei ole kielteisyytensä vuoksi rikastuttanut Indian henkistä elämää.\nBuddhalaiset hyväksyivät neljä ensimmäistä käskyä, mutta ottivat\nviidennen sijaan väkijuomien nauttimisen kiellon.\n\nEnnen sanotusta jo tiedämme, että indialaisten melkein olemattoman\nhistoriallisen vaiston vuoksi tärkeidenkin henkilöiden, kuten esim.\nkirjailijoiden, elämäkerralliset tiedot pian häipyivät sadun hämärään,\nkadoten kuin aarniometsän peittoon. Tällainen on ollut senkin henkilön\nkohtalo, joka on luonut buddhalaisuuden nimellä tunnetun maailmankuulun\nsiveysopin: melkein läpitunkematon liaaniverkosto peittää hänen\ntodellista elämänpolkuaan, jonka pääsuunnan ja -tapahtumat tutkimus on\nvasta vaivalloisella työllä paljastanut. _Siddhattha Gotama_ syntyi\nPohjois-Indiassa, jokseenkin nykyisen Nepalin alueella, Sakija-heimon\ntasavallan jäsenenä, huomattavassa asemassa olevan Suddhodana nimisen\npäällikön poikana n. 600 e.Kr. Hänen syntymäpaikalleen, joksi sattui\nkaunis puutarha, pystytti kuningas Asoka parisataa vuotta myöhemmin\nmuistomerkin, joka on säilynyt. 19-vuotiaana hän meni naimisiin\nserkkunsa Jasodharan kanssa ja alkoi elää rikkaiden ylimysten tapaan.\nKymmeneen vuoteen hänestä ei kuulu mitään, kunnes hän 29-vuotiaana saa,\nkuten meillä sanotaan, näkyjen aiheuttaman syvän uskonnollisen\nherätyksen, tulee tuntemaan kaiken turhuuden, ja lähtee vaimonsa ja\nvastasyntyneen poikansa luota vaununajajansa kanssa pennitönnä\nmaailmalle, tullakseen \"valistuneeksi\", \"Buddhaksi\". Suuri kiusaaja\nMara lupaa hänelle neljän mantereen kuninkuuden, jos hän luopuisi\naikomuksestaan, mutta hän pysyy lujana, leikkaa miekalla pitkät\nkiharansa ja lähettää seuralaisensa viemään niitä ja koristeitansa\nkotiin. Alkoi vuosia kestänyt filosofian opiskelu, mietiskely ja\nitsensä kiduttaminen; hän tuli kuuluisaksi, viisi oppilasta liittyi\nhäneen, ja hän oli kuolla kidutuksensa ankaruuteen. Siitä virottuaan\nhän rupesi nauttimaan ruokaa, lopettaen ruumiinsa vaivaamisen, minkä\njohdosta menetti oppilaidensa kunnioituksen siinä määrin, että nämä\npoistuivat hänen luotansa. Istuutuen pyhän fikuksen alle (Ficus\nreligiosa) ja tuntien, ettei ollut erakkoelämällä eikä paastolla\nsaavuttanut sielunrauhaa, Gotama nyt rupesi uudella voimalla\nharkitsemaan elämänsä suuntaa. Vanhat kiusaukset heräsivät hänen\nmielessään. Vuosikausia hän oli pitänyt kaikkea maallista hyvää vain\nkatkeruuden siemenenä, kunnes nyt, uskon horjuessa, kodin ja lemmen\nilot, rikkauden ja vallan viehätys, alkoivat jälleen hehkua viettelevin\nvärein. Auringon laskiessa kuitenkin hänen sielunsa uskonnollinen puoli\nvoitti ja hän tunsi selviytyneensä taistelusta lopullisesti\n\"valistuneena\", Buddhana, so. hän oli saavuttanut Nirvanan eli sen,\njota kristityt sanovat \"rauhaksi Jumalassa\". Buddhalaisten tarinoissa\nkerrotaan hänen sitten paastonneen seitsemän kertaa seitsemän\nvuorokautta ja arkkienkeli Brahman palvelleen häntä. Hän oli nyt niin\nuuden tunnonrauhansa riemussa, joka samalla sekä osoitti kiusausten ja\nepäilysten kauheuden että myös teki ne tehottomiksi, että hän tunsi\nmitä syvintä sääliä niiden vallassa olevia ihmisiä kohtaan ja tahtoi\nsaattaa ne osallisiksi omasta onnestaan ja pelastuksestaan. Hän lähtee\nsaarnaamaan vakaumustaan, \"jaloa kahdeksankertaista tietänsä\", ja\nvoittaa takaisin entiset oppilaansa sekä pian yhä enemmän kannattajia.\nTodennäköistä on, että Buddha oli ulkonaiseltakin olemukseltaan\nvaikuttava -- legenda luettelee hänessä 32 ruumiillista jumaluuden\ntunnusmerkkiä --, että hänen äänessään oli herättävää voimaa, kuten\nniin monilla kansanjohtajilla. Sadeajan jälkeen hän lähetti oppilaansa\n\"vaeltamaan monien hyödyksi ja menestykseksi, säälistä maailmaa\nkohtaan, jumalien ja ihmisten hyväksi. Saarnatkaa oppia, joka on kaunis\nalussaan, jatkuessaan, ja lopussaan. Julistakaa puhdasta ja täydellistä\nelämää. Älköön kaksi kulkeko yhdessä\". Buddhan elämää voidaan\nasiallisesti seurata kahdeksantoista kuukautta hänen heräämisensä\njälkeen, siihen saakka, jolloin hän isänsä kutsusta saapuu\nkotikaupunkiinsa, kerjäten ruokansa; sen jälkeen todelliset tiedot\nkatoavat ihmeliaanien tarinaviidakkoon, tullakseen taas näkyviin hänen\nkuolemansa lähestyessä. Viisiviidettä vuotta hän opetti Gangeen\nlaaksossa ja kuoli kahdeksankymmenen vanhana.\n\nBuddhan opin mukaan on olemassa neljä pyhää totuutta: kärsimys, sen\nsyy, vapautuminen siitä, ja tie, joka johtaa tähän. Tämä on\n\"kahdeksankertainen\" ja sisältää: \"oikeat käsitykset\", so. on\nymmärrettävä, ettei ole mitään pysyvästi sellaisenaan olevaista sielua,\nvaan että kaikki on alituisen muuttumisen alaista; \"oikeat\npyrkimykset\", so. pahat halut on tukahdutettava hyvien taipumustemme\nviljelemisellä; \"oikean puheen\"; \"oikean käytöksen\", siihen luettuna\nrakkaus ja ilo; \"oikean elinkeinon\"; \"oikean ponnistelun\"; \"oikean\ntarkkaavaisuuden\", joilla molemmilla tarkoitetaan sitä, että järki ja\nymmärrys on aina pidettävä selkeänä, koska tylsyys on kolmas pääsynti\n(toiset kaksi ovat aistillisuus ja paha tahto); \"oikean riemun\". Näiden\npositiivisten puolten noudattamisen esteinä ovat seuraavat kymmenen\nkahletta: harhakäsitykset sielusta; epäilykset; riippuvaisuus hyvistä\ntöistä; aistillisuus; viha ja huonot tunteet; maallisen elämän rakkaus;\ntaivaallisen elämän toivo; ylpeys; omahyväisyys; ja tietämättömyys.\nLisäksi on vapauduttava \"mielen humalasta\", joka johtuu: ruumiin\nintohimoista; \"tulemisesta\", so. muuttuvaisuuden lain alaisuudesta;\nharhateille joutumisesta; ja tietämättömyydestä; sekä viidestä\nseuraavasta esteestä: maailmallisten etujen tavoittelemisesta;\nvahingoittamisen halun aiheuttamasta turmeluksesta; mielen tylsyydestä;\nlevottomuudesta ja kiusaantumisesta; ja mielen horjuvaisuudesta. \"Kun\nnämä viisi estettä on leikattu pois ihmisen sisäisestä olemuksesta, hän\ntuntee vapautuneensa velasta, taudista ja vankilasta, olevansa vapaa ja\nturvattu. Ja ilo syntyy hänessä hänen todetessaan tämän, ja kun hän\nnäin iloitsee, hänen koko ruumiinsa olo helpottuu ja hänen olemuksensa\ntäyttää rauha, joka jää hänen sydämeensä\". On siis päästävä tuntemaan\n\"totuus\", kuljettava \"tie\", rikottava \"kahleet\", lopetettava\n\"humaltuminen\", ja vapauduttava \"esteistä\", jos halutaan saavuttaa\nelämän ihanne; yksinkertaisimmassa muodossaan Buddhan siveysoppi mahtuu\nseuraaviin viiteen käskyyn: älä tapa, älä varasta, älä harjoita\nsiveettömyyttä, älä valehtele, älä nauti juovuttavia juomia. Tämä on\nBuddhan alkuperäinen oppi mahdollisimman lyhyesti esitettynä; se ei\nsiis ole uskonto, vaan siveysoppi. Brahmalaisuudesta hän liitti siihen\nsielunvaelluksen, mutta siten muutettuna, ettei sielu, jonka\nolemassaoloa hän ei tunnustanut, siirry kuoleman jälkeen uuteen\nolentoon, vaan ne \"toivomukset\", \"pyrkimykset\", jotka ovat elämäämme\nvallinneet. Siitä on lähtöisin myös vaipuminen pyhään mietiskelyyn,\njoka on samaa kuin Vedojen \"soma\"-hurma, Upanishadien mystillinen\nunelmointi, ja joga-filosofien hypnoottinen lovetila.\n\nBuddha kuten muutkin aikansa indialaiset viisaat opetti vain\nsuullisesti, keskustelemalla. Muistamisen helpottamiseksi ydinlauseet\nja johtopäätökset sommiteltiin lyhyiksi mietelmiksi ja ohjeiksi\n(sutra), joiden selitystä opetus ja keskustelu oli. Kirjoitustaito oli\nkyllä yleinen, mutta kirjoitusvälineiden kehnous ja puute teki\nlaajempien kirjojen sepittelyn hankalaksi. Sanskrit oli jo Buddhan\naikana kuollut kieli, jota vain brahmaanit ja muut sivistyneet\nymmärsivät. Buddhan tarkoituksiin ei tällainen kieli kelvannut, vaan\nhän sommitteli sutransa Gangeksen laakson prakrit-murteella, silloisen\nKosalan valtakunnan ns. pali-kielellä, jota käytti opettaessaan. Hänen\nkuolemansa jälkeen hänen sutransa koottiin teokseksi, joka tunnetaan\nnimellä Neljä Nikajaa (Nikaja = kokoelma); hänen oppilaidensa sutrat\nmuodostavat tähän lisäosia. Nämä palinkieliset sutrakokoelmat ovat\nbuddhalaisuuden perusteokset. Kaksi ensimmäistä sisältää yhteensä 186\ndialogia, joissa Buddha tai joskus hänen joku oppilaansa keskustelee\noppinsa uskonnollisista, filosofisista tai siveysopillisista kohdista.\nDialogien filosofinen syvyys ja vakava, jopa ylevä sävy osoittavat\nniissä ilmenevän aikansa korkeimman hengen; ne johtavat alituisesti\nmieleen Platonin dialogit. Tyyli on erikoista ja yksilöllistä,\npuhuttua, aiottu kuultavaksi eikä luettavaksi; se on aina arvokasta,\njoskus kaunopuheista. Ymmärrettävästi tällainen, näin varhaisilta\najoilta säilynyt jaloimpien sielunponnistelujen kuvastin on\nkallisarvoinen inhimillinen todistuskappale.\n\nBuddhalaisten uskonnollinen tunne puhkesi sutrain rinnalla\nrunollisiinkin ilmauksiin, joita sisältyy runsaasti heidän kaanoniinsa,\nesimerkiksi Nikajain täydennysosaan nimeltä Khuddaka Nikaja. Sen\nDhammapada nimisessä osastossa olevat säkeistöt, yhteensä 423, uskosta,\ntoivosta ja rakkaudesta, kääntymisestä, vaikeista ajoista ja rauhan\npäivistä, vapahtajasta, elämän puusta, suloisesta nimestä, kyyhkysestä,\nkuninkaasta ja sanomattomasta ilosta, voisivat olla otteita\nalkukristittyjen hymneistä, sillä niin kristillinen uskonelämä niistä\ntuntuu hengähtävän. Toinen huomattava runoasuinen kokoelma on Jataka,\njoka sisältää 550 Buddhan aikana tunnettua eläin- ym. satua,\nsommiteltuina runomuotoon ja varustettuina proosaselityksillä;\nbuddhalaisuuden kanssa niillä ei ole muuta tekemistä kuin että Buddha\non sijoitettu sankariksi niihin jokaiseen, ne kun muka esittävät\ntapahtumia hänen aina uudistuneesta syntymisestään ja elämästään.\nTosiasiallisesti on täten säilynyt toinen ikivanha indialainen\nsatuaarteisto nykypäiville ja tutkimukselle. Kolmas huomattava\nbuddhalainen runoteos on Sutta Nipata, joka sisältää lyhyitä\nlyyrillisiä runoja.\n\nYllämainitut teokset ovat buddhalaisten kaanonin pohjana, sisältäen\nheidän oppinsa vanhimmassa muodossaan. Ne ovat kaikki syntyneet Gangeen\nlaaksossa, siellä, missä niiden edustama oppikin. Myöhemmin muualla,\nsekä pohjoisempana että Ceylonissa, syntyneet teokset, joita\nbuddhalaisten \"kirkolliskokoukset\" ovat kaanoniin liittäneet,\nvaihtelevat jokainen opinkäsityksissään riippuen siitä, miltä\najankohdalta ne ovat peräisin. Tavanmukainen buddhalaisuuden jako\npohjoiseen ja eteläiseen ei siis ole historiallisesti oikea: on vain\nyhtä buddhalaisuutta, joka aikojen kuluessa on saanut eri seuduilla\nomat lisänsä ja muunnoksensa. Näin syntynyt, varhaisina aikoina alkanut\nja ylipäätänsä keskeytymättömänä jatkunut kirjallisuus sisältää\ntärkeätä yhteiskuntaopillista ja sielutieteellistä tutkimusaineistoa,\njohon tieteen huomio on jo kohdistunut.\n\nMyöhemmin syntyneistä, nykyisen ceylonilaisen buddhalaisuuden kaanoniin\nkuuluvista teoksista mainittakoon Tipitaka (= Kolme koria), joista\nensimmäinen, Vinajapitaka, sisältää sääntöjä ja ohjeita, toiset kaksi:\nSuttapitaka ja Abhidhammapitaka, opin esityksen; ne ovat Nikajain\nlaajennettuja ja selitettyjä laitoksia. Muista myöhemmin syntyneistä\nteoksista on mainittava Kuningas Milindan kysymykset, eräänlainen\nviisaudenkirja ja samalla historiallinen kertomus, jossa kuvataan,\nkuinka buddhalainen Nagasena käännytti oppiinsa Baktrian kreikkalaisen\nkuninkaan Milindan, so. Menandroksen. Sanskritinkielinen Mahavastu\n(= Ylevä tarina) kertoo, kuinka fikuksen alla istuva Buddha saavutti\nNirvanan; tässä teoksessa lausutut käsitykset ovat Indian nykyisen\nbuddhalaisuuden, mahajanan, perustuksena. Samankielinen Lalita Vistara\non fantastinen, legendamainen Buddhan elämäkerta, sekaisin\nsuorasanaista ja runoa, johon kuningas Kanishkan hovissa eläneen\nrunoilija Asvagoshan sepittämä eepillinen runoelma Buddha Karita\nperustuu.\n\nTämän laajemmasti ei tässä voida buddhalaiseen kirjallisuuteen\nsyventyä. Esityksemme antanee viittauksen siitä, että kysymyksessä on\nAasian hengenelämään ja sen suurkansojen kasvatukseen mitä syvimmin\nvaikuttanut, puhtaimmissa ydinmuodoissaan korkeimman inhimillisen\nsiveyden tasolla oleva filosofia.\n\n\n10\n\nVedain jumalat saivat vuosisatojen kuluessa vähitellen muuttua\nbrahmalaisuuden jumaliksi; buddhalaisuus, joka ei perusopeissaan puhu\njumaluuksista, ollen vain siveysoppi tätä elämää varten, joutui\nvuorovaikutukseen, taistelu- ja sovintosuhteeseen brahmalaisuuden\nkanssa; tuloksena oli suurin piirtein nykypäivien \"hindulaisuus\":\nbrahmalaiset jumalat ynnä muuntunut, lieventynyt buddhalainen\nsiveysoppi. Nykypäivien hindulaisuudella on siis kansantajuisesti\npuhuen kaksi kuolleilla kielillä kirjoitettua \"klassillista\"\nkirjallisuutta: sanskritilainen ja palilainen; näihin tulevat lisäksi\nne kirjallisuudet, jotka ovat syntyneet vielä myöhemmin prakritin eri\nmurteiden pohjalla ja jotka uusimmissa muodoissaan elävät yhä, ollen\nnykyisen Indian sivistyskieliä. Tärkeimmät niistä ovat hindi, joka\nkehittyi prakritista ja ilmestyi kirjallisuuteen n. 1100 Kr.j.; urdu,\nedellämainitun persialaistunut muunnos, joka rupesi esiintymään\nkirjallisuudessa kuudennentoista vuosisadan lopussa, tullen suurmogulin\nvaltakunnan hovi- ja sivistyskieleksi; ja nuorimpana myös suoraan\nprakritista kehittynyt bengali. Suurin piirtein hindi edustaa Indian\nkansallista, urdu sen muhamettilaista kulttuuria. Edellisen koti on\nHindostanissa, so. Jumnan ja Gangeen laaksossa, Indian arjalaisten\nkehdossa; sitä puhuu maaseudun kansa, kaupunkien väestön käyttäessä\nurdua.\n\nVanhemmasta hindikirjallisuudesta mainittakoon Malik Muhammadin 1540\nsepittämä runoelma Padmavat, jossa kerrotaan kauniin ruhtinatar\nPadminin ja hänen puolisonsa traagillisesta kohtalosta, Delhin rajan\nkoettaessa saada ensin mainittua käsiinsä. Hindikirjallisuuden\nkuuluisin teos, hindulaisten kesken yleisemmin tunnettu kuin Raamattu\nvastaavissa oloissa meillä, Indian kolmas suuri klassillinen runoelma,\non Shakespearen aikalaisen _Tulsi Dasin_ (1532-1623) sepittämä Raman\ntekojen järvi (Ram-kharit-manas), joka valmistui vuosina 1574-1614.\n\"Järvi\" on tässä käsitettävä vertauskuvallisesti: se on \"järvi\", jossa\nsielut saavat kylpeä ja puhdistautua. Tulsi Das oli syntyisin Jumnan\nalueelta brahmaanikastista. Kun hän tuli maailmaan onnettomuutta\nennustavien tähtien hetkellä, vanhemmat jättivät hänet heitteelle.\nKiertävä pyhä mies, sadhu, kuitenkin pelasti ja kasvatti hänet.\nMyöhemmin hän yhtyi takaisin perheeseensä. Hänen vaimonsa, joka oli\nharras Raman (so. Vishnun) palvoja, sai hänetkin antautumaan tälle\npyhitettyyn askeettiseen elämään, saarnaamaan Raman palveluksen\nvälttämättömyyttä. Unessa ilmestyen tämä jumalsankari itse käski hänen\nkirjoittaa suuren runoelmansa. Tulsi Das asui lopun ikäänsä\nBenaresissa. Hän oli jo eläessään kuuluisa uskonnollisena uudistajana,\nrunoilijana ja viisaana miehenä, ja on hänen uskonnollisilla\nkirjoituksillaan vieläkin suuri merkitys.\n\nTulsi-krit-Ramajan, jolla nimellä hänen runoelmansa parhaiten\ntunnetaan, kertoo uudelleen Raman tarinan, mutta ei ole Valmikin\nteoksen käännös eikä mukaelmakaan muuten kuin keskeisimmältä\nyleisjuoneltaan. Se jakautuu seitsemään kirjaan, joista toista pidetään\ntaiteellisesti arvokkaimpana. Eurooppalainen ei hyväksy sen kaikkia\nkohtauksia, mutta tunnustaa sen silti suuren neron tuotteeksi. Tyyli\nvaihtelee aiheen mukaan: Raman ja hänen äitinsä jäähyväiskohtauksessa\non syvää tunnetta, taistelukentän kauhujen kuvauksessa kielellistäkin\nmaalauksellisuutta, vertauksissa suoraan luonnosta saatua raikkautta.\nHenkilökuvat ovat sankarillisesti yleviä ja arvokkaita. Sen säkeistä on\ntullut loppumaton sananlaskuviisauden varasto: niiden sujuva\nkäyttäminen on -- sanotaan -- parhaita keinoja, millä vieras voi\nsaavuttaa Ylä-Indian kansan luottamuksen.\n\nHindikirjallisuus on vanhemmalta osaltaan yksinomaan runomuotoista.\nPrakritin jälkeläisenä se on täydelleen kansanomaista ja on tunkeutunut\nsyvimpiinkin piireihin. Se on laajaa ja runoasultaan monipuolisesti\nkehitettyä ja viljeltyä; asiantuntijat ylistävät sen runollisia\nkauneuksia.\n\nVanhemmasta urdukirjallisuudesta ei kohoa näkyviin Tulsi Dasin\nvertaista nimeä. Sekin oli runomuotoista, viljellen persialaisia\nrunomittoja ja noudattaen persialaisten muodollista ja mutkallista\nruno-oppia.\n\n19:nnellä vuosisadalla syntyi sitten Kalkuttassa, Fort William\nCollegessa, englantilaisen oppineen John Gilchristin toimesta pyrkimys\nsaada luoduksi puhdistettu urdukielen muoto, joka olisi sopiva\nkäytettäväksi hallinnossa. Tästä työstä oli tuloksena uudenaikainen\nsekä urdu- että hindiproosa, jotka ovat sanavarastoltaan toisilleen\nläheisiä; edellinen kirjoitetaan persialaisilla, jälkimmäinen\nsanskritkirjaimilla. Molemmilla kielillä on julkaistu ja julkaistaan\nrunsaasti uudenaikaista kirjallisuutta ja sanomalehtiä; toistaiseksi on\nurdu osoittautunut elinvoimaisemmaksi ja käyttökelpoisemmaksi kuin\nvanhoillisempi hindi.\n\nHindin ja urdun rinnalla kukoistaa Bengalin maakunnan kieli, jolla on\nollut vanhoista ajoista alkaen oma kirjallisuutensa. Sitä kirjoitetaan\nsanskritkirjaimilla. Bengalin kirjallisuus on saanut herätteensä\naikaisemmin mainitsemamme Jajadevan Gitagovinda-runoelmasta, joka\nkäännettiin bengaliksi jo 1400-luvulla. Useita huomattavia\nbengalilaisia runoilijoita mainitaan. Bengalinkielikin sai herätteen\nGilchristin toiminnasta, puhdistautui vieraista lainoista, ja esiintyy\nnyt sanavarastoltaan yhä enemmän sanskritilaisena. Sen kulttuuripiiriin\nkuuluu Euroopassa tunnettu ja Nobelpalkinnolla (1913) tunnustettu\n_Rabindranath Tagore_, ruhtinaallista sukua oleva runoilija, syntynyt\n1861. Kotimaisen kasvatuksen saatuaan Tagore opiskeli Englannissa\nlakia, mutta jättäen lakimiesaikeet rupesi kirjoittamaan vanhemman\nveljensä toimittamaan aikakauslehteen, pian saavuttaen runoillaan\n\"Bengalin Shelleyn\" nimen. V. 1901 hän perusti Bolpuriin (noin 90\nmailin päässä Kalkuttasta) kuuluisan Shantiniketanin (= \"rauhan majan\")\nopistonsa, josta on kehittänyt huomattavan laitoksen, ohjelmana\nperinnäisistä tavoista vapautuva kasvatus ja opiskelu sekä\nkansainvälisen veljeyden henki. Hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää\nkolmisenkymmentä runo- ja saman verran suorasanaisia teoksia ynnä\nlisäksi näytelmiä, joista useat ovat englanninkielisistä käännöksistä\ntulleet Euroopassa tunnetuiksi (esim. Korkeita lauluja -- Gitanjali,\nKasvava kuu -- The Crescent Moon, Puutarhuri -- The Gardener, kaikki\n1913; Koti ja maailma -- The Home and the World, 1919 ym.). Tagoren\nfilosofia perustuu Upanishadien mystillisiin opetuksiin kaiken\nitsekkyyden kieltämisestä, jolloin saavutetaan hengen vapaus (Sadhana,\n1914); hän pitää kansansa siveellistä ja taloudellista kohoamista\ntärkeämpänä kuin sen ulkonaista poliittista riippumattomuutta; hänen\nrunoutensa on mitä herkintä näkyjen ja mielikuvien maalauksellista\nilmaisemista, pohjalla surumielistä, mystillistä maailmantuskan\nväreilyä; kotimaassaan se on tunnustettu klassilliseksi. Hän on\ntoisaalta Indian kulttuurin pyhien perinteiden tulkki, toisaalta ehkä\nuuden aikakauden tienraivaaja. Englannin hallitus on antanut hänelle\naatelisarvon.\n\nVeda-kirjojen runoudessa ja mytologiassa on eurooppalainen silmä\nhavaitsevinaan jotakin siitä muodon ja käsitysten kirkkaudesta, jota\nolemme tottuneet arjalaiselta rodulta edellyttämään; on kuin niissä\nolisi säilynyt muisto raikkaammasta ilmastosta ja yksinkertaisemmasta\nelämästä. Mutta niiden jälkeen syntyvässä kirjallisuudessa toteamme\ntapahtuvan yhä syvempiä muutoksia: muoto ja mielikuvat rehevöityvät\netelän aarniometsäksi, joka rehoittaa villinä ja läpitunkemattomana,\noutojen, loistavanväristen kukkien valaistessa siellä täällä taustan\nvihreätä kudelmaa; arjalaisten kirkkaan taivaan verraten harvat ja\njalolinjaiset jumalolennot monipuolistuvat, lisääntyvät ja muuttuvat\nniiden uusien mielteiden mukaisiksi, joita tropiikin luonto valtavalla\nvoimallaan, ilollaan ja kauhullaan, herätti, ja joille kukistetut\ndravidakansat olivat jo kenties antaneet oman käsityksensä mukaisia\nirvokkaita ilmauksia; olemassaolon varmistuessa luonnon rikkauden\nääressä, mutta joutuessa taas äkkiä sen kamalien tuhovoimien uhriksi,\nylellisyyden, velttouden ja helteen raukeuden vaivuttaessa sielun\nuneliaaseen hautomiseen, syntyy vähitellen sarja eriskummallisia,\nsalaperäisiä kuvitelmia ajallisen elämän tarkoituksesta ja sielun\nlopullisesta päämäärästä. Emme voi olla ajattelematta, että Indian\narjalaisten kirjallisuus ja koko historia on kehityksensä peruslinjalta\nosoitusta siitä, miten ja minkälaiseksi troopillinen ilmasto vähitellen\nvuosituhansien kuluessa muutti pohjoisesta tulleen, kylmemmän ilmaston\nkasvattaman, alkuaan ehkä raikkaasti ja muotokauniisti ajattelevan ja\nkuvittelevan valloittajakansan.\n\n\n\n\nV. PERSIALAISET.\n\n\n1\n\nPersialaisiksi sanotaan niitä arjalaisia, jotka jäivät asumaan\n\"Arianaan\" eli Iraniin, toisten mennessä eteenpäin, Indiaan. Kun\nVeda-kirjojen synty on sijoitettu n. 1400:n vaiheille e.Kr., on\narjalaisten tulon Iraniin, sen itäosien viljelyskelpoisille alueille,\ntäytynyt tapahtua paljoa aikaisemmin. Heidän tunkeutumisestaan sieltä\nlänteen kertoo hevosen ilmestyminen (n. 2000) Babylonian ja Egyptin\narmeijoihin sotavaunujen vetäjäksi; siihen saakka hevonen näyttää\nolleen mainituissa maissa tuntematon, mutta on ammoisista ajoista ollut\npohjoisten arojen ratsastavien kansojen, \"skyyttien\", kansalliseläin;\nsen babylonialainen nimi merkitsee \"idän aasia\". Tel-el-Amarnan\nkirjeissä (n. 1400) esiintyvät Syrian ja Mitannin ruhtinaiden nimet\novat muodoltaan liian yleisesti iranilaisia, voidakseen edustaa\nsattumaa. Näin aikaisin siis Iranin arjalaiset ilmaisevat läsnäolonsa\nseemiläisen kulttuuripiirin itäreunalla. Historian valoon he\nlopullisesti astuvat medialaisten nimellä Assyrian kuninkaan\nSalmanassar II:n heitä vastaan 836 tekemän sotaretken johdosta.\n\nPersialaisten ja indialaisten muinainen yhteisarjalainen uskonto\nvoidaan suurin piirtein sommitella nähtäväksi Veda-kirjoista,\nZoroasterin Avestasta ja molempien kansojen yhteisistä uskomuksista.\nSiihen kuuluu joukko korkeita jumalia: Varuna ja lohikäärmeen tappaja\nIndra; tulen palvelus ja sitä hoitava papisto; haoma- (ind. soma-)\njuoma, joka täyttää ihmisen jumalallisella voimalla; usko\njärkkymättömään, jumaliakin vallitsevaan maailmanjärjestykseen jne.\nMutta Iranin verraten karussa maassa ja ilmastossa, jossa ei ollut\ntropiikin kiihoittavaa ja veltostuttavaa voimaa, tämä vanha uskonto\nrupesi kehittymään toiseen suuntaan kuin Indiassa. Samalla kuin rodun\ntaipumus mietiskelyyn johti Indiassa mystilliseen, kielteiseen\npanteismiin, jonka mukaan kaikki elollinen oli maailmansielusta\nsingahtaneita kipinöitä, odottaen vain paluutaan siihen takaisin, ja\nolevainen siis vain väliaikaista unitilaa, Iranissa pysyttiin\nraittiimmalla, tosioloisemmalla, positiivisesti panteistisellä\npohjalla: käytännöllinen maailma ja kysymys elämästä siinä jäi\netualalle. Iranilaisten uudet jumalat ovat elämään vaikuttavia\nsiveellisiä voimia, eivät kaukaisia palvonnan (Brahma) tai filosofisen\nhautomisen (Atma) kohteita.\n\nTämä kehityksen jakautuminen kahteen suuntaan on saattanut alkaa jo\nyhteisarjalaisena aikana, jolloin ehkä jokin uskonriita on tullut\nhajaantumisen ja Indiaan lähdön syyksi. Tähän viittaa se, että\nsanskritilainen hyvien jumaluuksien yleisnimi daeva tarkoittaa\niranilaisten uskonnossa pahaa henkeä, missä saattaa kuvastua\nmuinaisuuden jyrkkä, koko heimon kahtia jakanut kannanotto \"daevojen\"\npuolesta ja vastaan, ja että päinvastoin iranilaisten korkein valon\njumala Asura on Indiassa alennettu pahojen henkien nimeksi.\nVarhaisissa, uskomusten kokonaan hallitsemissa oloissa tämä voi riittää\njakamaan kansan kahtia.\n\n\n2\n\nVarhaisin iranilaisten uskontoa selittävä kirjallinen muistomerkki on\nAvesta, persialaisten kirjallisuuden ikivanha perusteos, joka liittyy\n_Zoroasterin_ (iranilainen vanha muoto on _Zarathustra_) nimeen. Ainoat\ntiedot tästä tarunomaisesta henkilöstä on saatavissa Avestasta\nitsestään, sillä sen ulkopuolella olevien lähteiden harvat maininnat\novat niin hataria, ettei niiden perusteella voi tehdä asiallisia\njohtopäätöksiä. Todennäköistä on, että Zoroaster suoritti elämäntyönsä\nitäisessä Iranissa, Baktriassa ja sen lähiseuduissa, jossa sai\nkäännytetyksi Vishtashpa nimisen kuninkaan (ja jossa vieläkin hänen\noppinsa mukaan ruumiit jätetään maan päälle, ettei maa saastuisi,\nlintujen ym. \"haudattaviksi\", samoin kuin tekevät hänen nykypäiväiset\ntunnustajansa, Indian parsilaiset). Tämän visiirit, veljekset\nFrashaoshtra ja Jamaspa, olivat Zoroasterin sukulaisia, edellinen hänen\nappensa, jälkimmäinen hänen vävynsä, ja suosivat hänen toimintaansa,\nkuten hänen muukin sukunsa, jonka jäsenien nimiä mainitaan. Suvun nimi\noli Spitama, jota Zoroasterista usein käytetään. Epävarmaa on, oliko\nhän myös syntyisin Baktriasta vai Median luoteisrajalta, Atropatenesta,\n\"jumalien pyhältä kotiseudulta\". Legenda kertoo turanilaisten, joiksi\nsanottiin Iranin pohjoispuolella asuvia \"pimeitä\" kansoja (iran =\nvaloisa, turan = pimeä), sotaretkellään surmanneen hänet hänen oman\nalttarinsa ääreen. Kun assyrialaisissa muistokirjoituksissa esiintyy\nmedialaisen ruhtinaan nimenä Mazdaka ja Mazda oli Zoroasterin keksimä\njumalan nimi, voisi hyvällä syyllä siitä otaksua hänen oppinsa olleen\ntällöin (714) Mediassa tunnustettua. Itse hän siis on elänyt\naikaisemmin, todennäköisesti n. 1000 e.Kr. Mahdollista on, että hän\nnousi profeettana medialaisten pappien keskuudesta, ruveten saarnaamaan\nuutta oppiaan, kohtasi vastustusta, muutti Itä-Iraniin, ja perusti\nsiellä uskontonsa, joka sitten alkoi tunkeutua länteen.\n\nZoroasterin oppi omisti itselleen Itä-Iranissa vallitsevan arjalaisen\nkielimurteen, jota paremman nimen puutteessa on sanottu zend-kieleksi.\nZend ei kuitenkaan ole kielen nimi, vaan on pehlevin sana ja merkitsee\n\"käännöstä\" (pehleviksi: Avistak va Zand = Avesta ja käännös, mistä\nkirjan eurooppalaisen löytäjän ja kääntäjä-julkaisijan Anquetil\nDuperronin [1731-1805] väärinkäsityksen johdosta antama nimi\nZend-Avesta). Tätä oppia käsittelevien kirjoituksien säilyneet osat\nmuodostavat nykyisen Avesta-teoksen, jokseenkin samoin kuin\nhebrealaisten kirjoitukset Vanhan Testamentin. Kysymys ei ole siis\nZoroasterin luomasta kokonaisteoksesta, vaan pitkän aikakauden kuluessa\nsyntyneistä hänen uskontoaan käsittelevistä kirjoituksista, joiden\nvanhin osa voi olla lähtöisin häneltä tai hänen läheisiltä\noppilailtaan. Kun zend on sanskritin läheinen sisarmurre, on vertaileva\nkielitiede voinut määritellä, mitkä Avestan osat ovat vanhimmat:\ntällaisiksi on todettu vain ensimmäiseen, Jasna-nimiseen liturgiseen\nosastoon sisältyvät laulut (Gathat), joiden ikä ilmenee myös siitä,\nettä kaikissa muissa kirjoituksissa niihin viitataan. Ne ilmoitetaan\nprofeetan itsensä sepittämiksi, mikä onkin todennäköistä; toiset\npitävät niitä yhtä vanhoina kuin Vedoja. Niiden Zoroaster ei ole\nlegendain ihmehenkilö, vaan todellisuuden pohjalla oleva ihminen, jonka\nainoa turva on Jumala. Hänellä on kestettävinä ei vain ulkonainen vaino\nja opetuslasten uskottomuus ja penseys, vaan myös oman sydämen\nepäilykset asiansa oikeudesta. Toivo vaihtuu epätoivoksi, usko\nepäilykseksi; luottamus taivaan valtakunnan tuloon voi muuttua peloksi\nja paon haluksi -- näiden äärimmäisten kohtien väliin on gathain\ntunneasteikko viritetty. Profeetta opettaa, vakuuttaa ja ennustaa,\nvaipuen usein keskusteluun Jumalan ja arkkienkelien kanssa, joita hän\nhaastaa todistajikseen.\n\n    Tätä kysyn Sinulta -- kerro totuus, Herra!\n    Kuka oli Valtias, Pyhyyden ensimmäinen Isä?\n    Kuka määräsi auringon ja tähtien tien?\n    Kenen tahdosta kuu kasvaa ja vähenee?\n    Tämän ja paljon muuta, oi Jumala, haluaisin tietää.\n\n    Tätä kysyn Sinulta -- kerro totuus, Herra!\n    Kuka vahvisti maan alhaalle ja lujitti taivaan\n    putoamattomaksi? Kuka teki joet ja puut?\n    Kuka valjasti nopeuden tuulien ja pilvien eteen?\n    Kuka, oi Mazda, oli Hyvän Ajatuksen perustaja?\n\n    Tätä kysyn Sinulta -- kerro totuus, Herra!\n    Kuka, suopeamieli, teki pimeyden ja valon?\n    Kuka, suopeamieli, loi unen ja heräämisen?\n    Kuka määräsi aamun, puolipäivän ja illan\n    muistuttamaan viisaalle velvollisuuden kutsusta?\n\nPienempi liturginen osasto on Vispered (= kaikki päälliköt), jossa\nhuudetaan avuksi Ormuzdin arkkienkeleitä. Kolmas osa: Vendidad,\n(= laki demoneja vastaan), sisältää Zoroasterin uskonnollisen lain ja\njumalien valtakunnan hallinnollisen rakenteen; neljäs osa: Jasht\n(= ylistyslaulu), iranilaisten vanhoja hymnejä. Viidentenä, viimeisenä\nosana on ns. Pieni Avesta (Khorddh Avesta), joka sisältää rukouksia.\nYleensä Avesta on yksitoikkoinen kirja: rukoukset ovat enimmäkseen\nsanoja, vailla sisällystä; laki on kuivaa opetusta -- vain joskus\nkäytetään siroja dialogeja ja tarinoita, runollisia kuvauksia ja\nvertauksia; Josht-kirjassa, sen enkelienkuvauksissa ja vanhoissa\niranilaisissa tarinoissa, on jonkin verran runollista sanontaa.\nMiellyttävinä, runollisina poikkeuksina ovat vain Gathat. Ajatustensa\nsyvyydeltä ja kauneudelta Avesta jää jälkeen Vanhasta Testamentista,\nmutta on Zoroasterin uskonnon ainoana säilyneenä peruskirjana ja\nnäytteenä ikivanhasta arjalaisesta kielestä uskontojen historian ja\nkieli- sekä yhteiskuntatieteen tärkeimpiä teoksia.\n\nZoroaster keskitti valon vallan yhteen ainoaan jumalaan nimeltä Asura\nl. Ahuro, joka on sama kuin arjalaisen kansanuskonnon Varuna (= kreikk.\nUranos). Tämän nimeen hän liitti määritelmän mazdao (= viisas). Viisas\nHerra, Ahuro Mazdao, josta nimi Ormuzd on muodostunut, on ennen aikojen\nalkua olemassa ollut kaikkeuden isä, joka on luonut maailman ja\nhallitsee sitä. Hänen ohjaava henkensä on Pyhä Henki, joka tahtoo\nhyvää. Viimemainitun toimintaa vastustaa kuitenkin täällä\najallisuudessa sen kaksoisveli, Paha Henki, Angro mainjush eli Ahriman,\njonka Pyhä Henki aikojen alussa oli karkoittanut valon valtakunnasta ja\njoka siitä saakka pahuuden perushenkenä asuu helvetissä eli pimeyden\npiirissä. Ormuzd, joka aluksi näyttää käsitetyn näiden molempien\nyläpuolella vallitsevaksi jumaluudeksi, tulee myöhemmin, Pyhän Hengen\nsulautuessa häneen, Ahrimanin päävastustajaksi. Olevaisuus jakautuu\nkahtia: valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman valtakuntaan, joiden\nvälillä vallitsee sovittamaton sotatila. Tällainen on Zoroasterin\nuskonnon kuuluisa dualismi. Ahrimanin esikunnan muodostavat daevat,\njotka todennäköisesti ovat vanhan kansanuskonnon jumaluuksia -- niiden\njoukossa mainitaan Indra. Ormuzd on loistavan ja oikeamielisen\nitämaisen hallitsijan kuva; hänellä on apunaan joukko kuolemattomia\nhenkiä, enkeleitä ja arkkienkeleitä, jotka ovat siveellisten voimain\nvertauskuvia. Arkkienkeleitä on 6: Vohu Mano eli hyvyys; Ashem eli\ntotuus; Khshatrem eli Jumalan voima; Armaiti eli Jumalan kunnioitus;\nHaurvatat eli täydellisyys; ja Ameretat eli kuolemattomuus. Alemmista\nhengistä tuli auringon vertauskuva, Mithras, myöhemmin erikoisen\npalvonnan esineeksi. Ormuzdin vertauskuva oli tuli, jonka palvonnan\nZoroaster säilytti.\n\nOrmuzdin ja Ahrimanin taistelun kohteena on ihminen, ja näyttämönä\nihmisen sielu. Ormuzd loi ihmisen vapaaksi, minkä vuoksi pahoilla\nvoimilla voi olla tehoa häneen; hyvällä, uskonnon siveyskäskyjä\nnoudattavalla elämällä hän voi edistää Ormuzdin, pahalla Ahrimanin\nasiaa. Hänen kuolemanjälkeinen kohtalonsa riippuu siitä, minkälaiseksi\nmaallisen elämän tili muodostuu: hyvien tekojen enemmyys saattaa hänet\nparatiisin iloon, pahojen Saatanan valtaan ja helvettiin; jos ne ovat\ntasapainossa, hän joutuu välitilaan, odottamaan viimeistä tuomiota.\nTuntien ihmisen heikkouden ja haluten pelastaa hänet Ormuzd on\nlähettänyt profeetan, Zoroasterin, avaamaan ihmisen silmiä ja ohjaamaan\nhäntä oikealle tielle. Samoin kuin Johannes Kastaja ja Jeesuksen\napostolit hänkin näkyy uskoneen, että taivaan valtakunta on lähellä,\nettä maailman loppu on pian tapahtuva. Silloin Ormuzd kokoaa kaikki\nvoimansa ja musertaa Ahrimanin ikuisesti, pitäen sen jälkeen viimeisen\ntuomion ja antaen kullekin palkan ansion mukaan. Saatana kaikkine\nominensa heitetään kadotuksen kuiluun, ikuisesti kahlehdituksi ja\nvoimattomaksi vangiksi, mutta taivaassa ja maan päällä alkaa Jumalan\nvaltakunta, jossa aurinko paistaa aina ja jossa hurskaat viettävät\nautuasta elämää Jumalan ja hänen enkeliensä seurassa, lypsäen\nmilloinkaan ehtymätöntä lehmää ja nauttien hyvyyden enkelin lahjoista.\n\nTämä on suunnilleen Zoroasterin alkuperäinen oppi, jonka papisto,\nmaagit, myöhemmin kehitti hyvin yksityiskohtaiseksi. Maailman loppu\nsiirrettiin 3000 vuoden päähän Zoroasterin kuolemasta; silloin syntyisi\nprofeetan siemenestä uusi vapahtaja, Saoshjant, kuolleet heräisivät\nhenkiin, ja alkaisi uuden turmeltumattoman maailman aika.\nZoroasterilaisuus kehittyi Akemenien, Arsakien ja Sassanien aikana\nmahtavaksi valtionuskonnoksi, jonka pää oli hallitsijan lähin mies;\nmuhamettilaisuus hävitti sen niin, ettei sillä ole Persiassa enää\nollenkaan tunnustajia. Vain Indian parsilaiset ovat zoroasterilaisia.\nSe on maailman uskonnoista ensimmäinen, joka on elämänymmärryksessään\npositiivinen, samalla yksilöllinen ja yleismaailmallinen, kauttaaltaan\nkansallisuuksien yläpuolelle kohoava.\n\n\n3\n\nPersiassa kävi samoin kuin Indiassa: Avestan kieltä ymmärsivät ja\nkirjoittivat lopuksi vain papit ja oppineet. Näkyviin astuu muutamista\nmuistokirjoituksista tunnettu muinaispersiankieli, sama, jolla\nDareioksen kuuluisa Behistunissa oleva kalliokirjoitus on sommiteltu,\nja jolla on ollut sen kautta, että sen merkitsemisessä käytettiin\nkiilakirjaimia, viimemainittujen selvittämisessä ratkaiseva osuus.\nMitään muinaispersiankielistä kirjallisuutta ei ole säilynyt, vaan\nAvestan jälkeen syntynyt aukko jatkuu läpi Akemenien, helleenien ja\nArsakien valtakauden, aina Sassanien aikaan saakka, joka alkaa\nkolmannella vuosisadalla Kr.j. Tällöin kohoaa näkyviin ns. pehlevi- eli\n\"keskiajan\" persiankielellä, johon nyt on sekautunut paljon seemiläisiä\n(syrialaisia) sanoja, ja seemiläisperäisillä kursiivikirjaimilla\nkirjoitettu kirjallisuus. Siitä on säilynyt Avestakäännös, Zoroasterin\noppia selittäviä kirjoituksia, Pantshatantran käännös (Kalilah ja\nDimnah), vanhoja iranilaisia sankaritarinoita ym. 642 menetti viimeinen\nsassanihallitsija Jezdegerd III valtakuntansa arabialaisille\nvalloittajille, jotka hävittivät Zoroasterin uskonnon ja käänsivät\npersialaiset islamiin. Tämän jälkeen syntyy vähitellen uuspersialainen\nkieli, joka on rakenteeltaan vankasti iranilainen, mutta\nsanavarastoltaan huomattavassa määrässä arabialainen, ja kirjallisuus,\njoka elää vielä meidän päivinämme. Kirjakielenä uuspersia\nvallitsee, paitsi kotimaassaan, koko Turkestanissa, Afganistanissa,\nBelutshistanissa ja huomattavalta osalta Indiassa. Sitä kirjoitetaan\narabialaisilla kirjaimilla.\n\nUuspersialaisen kirjallisuuden isä on _Rudagi_ (n. 872-952), shahin\nhovirunoilija ja päivittäinen seuralainen. Hän saattoi käytäntöön\narabialaisen lyriikan muodot: kvasidan (quasidah), jolla tarkoitetaan\npitempää, ylistävää tai satiirista, surumielistä tai opettavaista\nrunoa, ghazalin (juoma- tai lemmenlaulun), mathnavin (katso Firdusia)\nja rubain (katso Abu Saidia), sekä divaanin, aakkosjärjestyksessä\nolevan kokoelmamuodon, jonka arabialaiset antoivat kootuille runoille\nja joka on vieläkin muhamettilaisessa maailmassa käytännössä. Rudagin\nlaajasta lyyrillisestä tuotannosta on kuitenkin säilynyt vain\npuolisensataa; hänen tiedetään mm. runoilleen pehlevinkielisen\nPantshatantran uuspersiaksi. Runoutta viljeltiin jo varhain innokkaasti\n-- Rudagin myöhempi aikalainen oli sufilaisuuden perustaja Abu Said,\njoka johti lyriikan syvemmän hengenelämän alueille.\n\nKirjallisuuden kultaisen aikakauden aloitti runoilija _Abu'l Kasim\nMansur_, tunnettu kirjailijanimellä _Firdusi_ (= paratiisillinen, n.\n940-1020), Kuningasten kirja (Shahnama) nimisellä eepillisellä\nrunoelmalla. Persialaisten keskuudessa oli ammoisista ajoista\nrehoittanut romanttinen tarinasto, josta heidän suurenmoinen ja\nvaiherikas historiansa kuvastui. Jo Sassani-hallitsijat olivat\nvaltakuntansa menneestä suuruudesta innostuneina antaneet\njärjestelmällisesti koota tätä historiallista kansantietoa, josta\npehleviksi kirjoitettiin laaja proosateos: Kuningasten kirja\n(Khodainama). Arabialaisten valloituksen aikana tämä onneksi säilyi\ntuholta, ja seuraavat persialaissukuiset hallitsijat jatkoivat sen\ntäydentämistä uusilla aineksilla. Erikoisesti innostunut oli siihen\nturkkilaissyntyinen sotaisa valloittajashahi Mahmud (998-1030), joka\nahtaasta muhamettilaisuudestaan huolimatta suosi runoutta ja ylläpiti\nrunoilijoita hovissaan. Hän kokosi uudelleen suunnattoman määrän\nromanttista tarinastoa ja rupesi nyt etsimään runoilijaa, joka\nsommittelisi siitä suuren runoelman. Lopuksi työ uskottiin Firdusille,\njolle hallitsija lupasi palkkioksi kultarahan joka säkeestä, ja joka\nuhrasi siihen viisineljättä vuotta. Tunnettu on (Heinrich Heinen\nrunostakin) kertomus siitä, kuinka Mahmud työn valmistuttua 1011 huonon\nneuvon johdosta maksoi hänelle vain hopeaa, ja kuinka loukkaantunut\nrunoilija antoi kylvettäjälleen yhden, maksun tuojalle toisen, ja\nolutlasillisen hinnaksi jäljellä olevan kolmanneksen koko summasta,\npyytäen ilmoittamaan Mahmudille, ettei hän ollut sepittänyt\nrunoelmaansa rahasta. Sitten hän sommitteli Mahmudista purevan satiirin\nja lähti dervishin puvussa hallitsijan suuttumusta pakoon. Tyranni\nkäski aluksi heittää Firdusin elefanttiensa poljettavaksi ja vaati\nhäntä luovutettavaksi, missä vain kuuli hänen oleskelevan, mutta leppyi\nsitten, hirtätti huonon neuvonantajansa ja käski suorittaa runoilijalle\nsovitun palkkion. Se tuli kuitenkin liian myöhään: samalla kertaa kuin\nkultakaravaani astui Firdusin syntymä- ja kotikaupungin, Tusin,\nportista sisään, vaelsi toisesta ulos hänen ruumissaattonsa.\n\nNäin harvinaisella tavalla syntyi persialaisten kansalliseepos,\njollaisen asema, maine ja merkitys Firdusin runoelmalla on. Tämä on\njohtunut siitä, että Kuningasten kirjan varsinaisen sisällyksen on\nsittenkin runoillut itse Persian kansa, kaikki ne tarinoiden kertojat,\njoiden muistelukset ovat sen pohjana. Tosi runoilijana Firdusi omaksui\nniiden romanttisen ydinhengen ja kuin yhtenä heistä lauloi Persian\nkansan satuhistorian alusta arabialaisten valloitukseen saakka, antaen\nsille runollisesti arvokkaan ja kielellisesti melkein puhtaan\npersialaisen asun. Näin selitettynä persialaisten kansalliseepoksen\nsynty on lopulta suurin piirtein sama kuin vastaavien muiden\nrunoelmain: aina on ollut joku runoilija, joka on antanut olemassa\noleville eepillisille aineksille niiden lopullisen asun.\n\nKuningasten kirja sisältää 60.000 kaksoissäettä, \"mathnavia\",\njokaisessa kymmenen tavua ja sidotut toisiinsa loppusoinnulla; ne\nvastaavat siis suunnilleen eurooppalaista, viidestä jambista\nrakennettua \"sankarillista\", keskenänsä loppusoinnullista parisäettä,\njoka samalla mieluiten tulkitsee myös eheän ajatuksen. Runoelma\nnoudattaa nimensä mukaisesti kuninkaiden aikajärjestystä, mutta voidaan\njakaa kolmeen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee vanhan Iranin,\ntoinen Dareioksen ja Aleksanterin, ja kolmas Sassanien\nsankaritarupiiriä.\n\nI. Maailman ensimmäinen kuningas on Kaiumors, joka asuu vuorilla ja\njota kaikki eläimetkin kunnioittavat. Hänellä on jaloudestaan ja\nkauneudestaan kuulu poika nimeltä Siamek. Kolmekymmentä vuotta\nkestäneen onnen jälkeen vihamielinen Div (demoni) kokoaa joukkonsa\nKaiumorsia vastaan ja surmaa Siamekin, jota koko maailma suree yhden\nvuoden. Kaiumors kokoaa \"perien\", so. naispuolisten henkien armeijan,\nja apunansa vielä kaikki metsänpedot taistelee Diviä vastaan. Siamekin\npoika Husheng surmaa tämän. -- Kaiumorsin kuoltua Husheng tulee\nkuninkaaksi, lahjoittaa ihmisille tulen, ja opettaa heille metallien\nvalmistamisen, seppyyden, maanviljelyksen, peltojen kastelun,\nleipomisen ja keittämisen, ollen täten persialaisten Prometheus ja\nheidän kulttuurinsa perustaja. Hänen poikansa Tahmuras jatkaa hänen\ntyötänsä, pakottaen Ahrimanin ilmoittamaan hänelle kirjoitustaidon.\nTämä kulttuurikehitys saavuttaa huippunsa hänen poikansa Dshemshidin\naikana: 50 vuotta tämä täydentää ja luo urhojen aseita, ja yhtä kauan\nkaikkia rauhan koristeita ja siunauksia; saman ajan hän käyttää kansan\njakamiseen pappeihin, sotilaihin, maanviljelijöihin ja käsityöläisiin;\n50 vuotta hän rakentaa ja divien täytyy tehdä hänelle työtä; ja yhtä\nkauan hän omistautuu merenkululle. Kolmeensataan vuoteen ei hänen\nvaltakunnassaan kukaan kuole. Menestys huumaa Dshemshidin, hän käskee\ndivien rakentaa hänelle taivaaseen ulottuvan valtaistuimen ja nousten\nsille vaatii ihmisiä kunnioittamaan häntä maailman luojana. Kansat\nsilloin pakenevat hänen näkyvistään. Iblisin (Ahrimanin arabialainen\nnimi) houkuttelemana arabiruhtinas Zohak surmaa isänsä, anastaa hänen\nvaltaistuimensa, ja uskoo Iblisin lupauksen perusteella tulevansa koko\nmaailman herraksi. Iblis opettaa hänet syömään lihaa ja pyytää siitä\npalkaksi vain luvan saada suudella häntä molempiin olkapäihin. Niistä\nkummastakin kasvaa käärme, jotka muka häviäisivät, jos niille\nsyötettäisiin ihmisen aivoja. Zohak valloittaa Dshemshidin valtakunnan\nja surmaa hänet. Alkaa sorron ja vääryyden aika, jolloin joka päivä\nryöstetään kaksi nuorukaista käärmeiden ruoaksi ja kuninkaan haaremi\ntäytetään kansan kauneimmilla neidoilla. Mutta Dshemshidin suvusta on\nkasvamassa kostaja, Feridun, joka on äitinsä kanssa paennut Zohakin\nvainoa Indiaan. Seppä Kaveh, jolta käärmeet ovat jo syöneet kuusitoista\npoikaa, tahtoo pelastaa viimeisensä, ja kohottaa vyötäistaljansa\nkapinalipuksi. Feridun asettuu kapinan johtajaksi, voittaa Zohakin ja\nkahlehtii hänet vuoren luolaan. -- Feridunin hallituskausi on jälleen\nonnen aikakautta. Hän jakaa maailman kolmelle pojalleen: Selm saa Rumin\n(Euroopan) ja Chawerin (Arabian ja Afrikan), Tur Turanin ja Tshinin\n(Pohjois-Aasian ja Kiinan), ja Iredsh Iranin. Runoelman pohjajuoni,\nOrmuzdin ja Ahrimanin taistelu, muuttuu nyt valon valtakunnan, Iranin,\ntaisteluksi pohjoista pimeyden valtakuntaa, Turania, vastaan.\nKateellisina Selm ja Tur surmaavat Iredshin, jonka tyttärenpoika\nMinutshehr kuitenkin voittaa ja surmaa vuorostaan heidät. Feridun\nhallitsee 500 vuotta. -- Tämän jälkeen runoelma jättää syrjemmäksi\ntähänastiset sankarinsa, kuninkaat (poikkeuksena niistä on ollut vain\nseppä Kaveh), ruveten keskushenkilöinään suosimaan ritarillisia\nylimyssankareita. Ensimmäinen näistä on Zal, Feridunin suvusta\nsyntynyt, heitteelle pantu, mutta kotkan pesässä kasvanut nuorukainen,\nurhouden ja ritarillisuuden juurikuva. Zohakin suvun neito rakastuu\nhäneen, he vannovat toisilleen ikuista uskollisuutta, alkaa\nseikkailurikas lemmenromaani, jonka Zal urhoudellaan saattaa\nonnelliseen loppuun. Täten syntyneestä kahden toisilleen vihamielisen\nsuvun jäsenen liitosta syntyy persialaisten ylin satusankari Rustem.\nKymmenen imettäjää ei riitä hänelle, ja lihaa ja leipää hän syö viiden\nmiehen edestä. Saatuaan tietää shahi Minutshehrin kuolleen varustaa\nTuranin ruhtinas Pesheng, joka kuuluu Zohakin siellä uudelleen\nmahtavoituneeseen sukuun, suuren sotajoukon ja lähettää sen poikansa\nAfrasiabin johdolla hyökkäämään Iraniin. Shahi Newder joutuu tappiolle\nja menettää henkensä; seuraa kaksi varjoshahia, joiden aikana Irani\nkärsii kovasti; nuori Rustem on enää ainoa toivo. \"Raksh\" (= salama)\nnimisellä ratsullaan hän kiiruhtaa Albursin vuorille, jossa Firidunin\njälkeläinen Kei Kobad asuu, ja tuo hänet odottavalle sotajoukolle\nuudeksi shahiksi. Tämän jälkeen hän voittaa kaksintaistelussa\nAfrasiabin, joka pelastuu nopealla paolla, minkä jälkeen turanilaisten\nsotajoukko lyödään. Tehdään rauha, Kei Kobad valitsee Istakhrin\npääkaupungikseen ja hallitsee loistavasti sata vuotta. Hänen jälkeensä\ntulee shahiksi Kei Kaus. Demoni huomaa hänen ylpeytensä ja houkuttelee\nhänet ylimysten vastustuksesta huolimatta harkitsemattomaan sotaretkeen\netelän ruusumaata Mazenderania vastaan, jonka kauneudet kuvataan\nlumoavasti. Joutuen joukkoineen taisteluun yliluonnollisia voimia\nvastaan shahi on tuhoutumaisillaan, mutta onneksi saadaan lähetetyksi\nsana Rustemille. Seitsemän päivää kestää tämän matka shahin avuksi, ja\nkerta päivässä levähtäessään (\"Rustemin seitsemän lepopaikkaa\") hän\njoutuu kamppailemaan uskomattomia vaaroja: leijonaa ja autiomaan\nhellettä, tultasyöksevää lohikäärmettä, lumoojatarta, yötä, ja kolmea\ndiviä vastaan. Jokainen näistä taisteluista on kuvattu kauniissa\nritariballaadissa. Rustem sitten pelastaa shahin, voittaa Mazenderanin\nkuninkaan ja palaa riemusaatossa kotiin. -- Käymättä ponnella sotaa\nhäntä uhanneita arabialaisia vastaan shahi sen sijaan antautuu\nlemmenleikkiin Hamaveranin prinsessan Sudabehin kanssa, ottaa hänet\npuolisokseen ja lähtee vierailemaan hänen isänsä luo, joka vangitsee\nhänet. Taas Rustem rientää avuksi pelastaen hallitsijansa. --\nSuuruudenhulluuden vallassa shahi nyt demonien houkutuksesta valjastaa\nvaltaistuimensa eteen neljä kotkaa lentääkseen taivaaseen, mutta\nputoaakin metsään, josta Rustem ja pari muuta uskollista ritaria hänet\nlöytävät. -- Tämän jälkeen seuraa kuuluisa traagillinen kohtaus, ns.\n\"Sohrabin tarina\". Hakiessaan kerran hevostansa Rustem joutuu\nviettämään lemmenyön häntä tulisesti rakastavan prinsessa Tehmimehin\nkanssa ja antaa hänelle lähtiessään onykskiven: jos prinsessa saisi\ntytön, olisi kivi kiinnitettävä koristeeksi hiuksiin, jos pojan,\nkäsivarteen. Syntyy poika, isän ilmetty kuva, aina naurava, mistä nimi\nSohrab. Hän lähtee etsimään isäänsä ja hyökkää Iraniin, jolloin\nRustemia pyydetään avuksi. Vähäksyen vaaraa tämä viivyttelee, kiivastuu\nshahin nuhteista, ja viskaa hänelle seuraavat ylpeät sanat:\n\n    \"Vain Luojaa Rustem voimastansa kiittää,\n    ei shahille voi siitä velkaa riittää!\n    On valtaistuimeni ratsu sorja\n    ja maailma on miehen uljaan orja;\n    on mulla kruunu kaunis ohimolla:\n    mun teräskypäräni kirkas, jolla\n    ma kera keihään kuninkaita uhmaan\n    ja vastauksen annan sanaan tuhmaan;\n    mun salamana välkkyy miekka yössä\n    ja ylinnä on taiston verityössä;\n    en orja oo: mies vapaa ompi tää,\n    vain Jumalalle tilin velkapää!\"\n\nKavala Afrasiab, joka on antanut Sohrabille sotajoukon, toimittaa nyt\nniin, että isä ja poika joutuvat kaksintaisteluun tuntematta toisiaan.\nRustem surmaa Sohrabin, jonka tuntee pojakseen liian myöhään. Tehmimeh\nkuolee surusta. Tämä traagillinen tarina antaa runoelmalle ja sen\npääsankarille inhimillisen surun todellista tunnesyvyyttä, tässä kohden\nerikoisesti kiinnostaen länsimaista kauneudentajua.\n\nSijavushin tarina on myös sinänsä ehyt eepos: Shahi Kei Kausin puoliso\nSudabeh rakastuu tulisesti shahin uljaaseen ja kauniiseen poikaan,\nSijavushiin, joka on ollut Rustemin luona sankarinopissa, ja saatuaan\ntorjuvan vastauksen syyttää häntä kuin Potifarin vaimo Joosefia\nväkivallan yrityksestä. Kestäen tulikokeen Sijavush kuitenkin todistaa\nviattomuutensa. Sen jälkeen hän ottaa puolisokseen Afrasiabin tyttären\nFerengisin, minkä liiton kautta Iranin ja Turanin vanha taistelu\nnäyttää päättyvän sovintoon; turanilaisten kateus ei kuitenkaan salli\nsitä ja Sijavush murhataan. Hänen verestään kasvaa kukka, josta näkyvät\nhänen kasvonsa. Ferengis synnyttää pojan, nimeltä Kei Khosru, jonka\npaimenet kasvattavat turvallisissa oloissa. -- Rustem kostaa\nturanilaisille seitsenvuotisella hävityssodalla. Kei Khosru pelastuu ja\nnousee lopuksi shahin valtaistuimelle. Hänen tehtävänään on\nturanilaisten lopullinen tuhoaminen ja hänelle eepos omistaakin\nlaajimmin huomiota. Syntyy suunnaton sota, johon ottavat osaa sekä\nmaailman kaikki kansat että myös valon ja pimeyden voimat. Tässä\njättiläistaistelussa on seitsemän osaa: ensimmäinen retki Afrasiabia\nvastaan; Kashanin hallitsijan Kamusin saapuminen kansoineen Afrasiabin\navuksi ja siitä syttynyt suunnaton taistelu, jossa Rustem voittaa\nKamusin; Rustemin taistelu Tshinin kaanin kanssa, joka päättyy siten,\nettä hän ottaa kaanin vangiksi ja lyö Afrasiabin koko sotajoukon\npakoon; Rustemin taistelu demoni Akvanin kanssa; Bishenin ja Menishehin\nlemmentarina: edellinen on nuori iranilainen sankari, jälkimmäinen\nAfrasiabin tytär; kahdentoista sankarin taistelu; ja Kei Khosrun suuri\nsota Afrasiabia vastaan, jossa tämä vihdoinkin saa surmansa. Hyvä on\nvoittanut, maailman ei tarvitse enää pelätä turanilaista pimeyttä. --\nSaavutettuaan näin kaikki ei Kei Khosru kuitenkaan ole onnellinen, vaan\nvaipuu hurskaisiin mietiskelyihin, mikä herättää hänen urhojensa\nhuolta. Hän sanoo jäähyväiset valtakunnalleen ja elämälle, ja katoaa\nvuoristoon; kansa uskoo hänen menneen elävänä taivaaseen. Tähän päättyy\nKuningasten kirjan ensimmäinen, vanhaa iranilaista sankaritarustoa\nkäsittelevä osa. Kokonaan satujen hämärään on vaipunut se, mikä siinä\non historiallista.\n\nII. Toinen osasto kuvastaa sitä valtavaa vaikutusta, minkä Aleksanteri\nSuuri on tehnyt persialaisten mielikuvitukseen: se juuri on peittänyt\nvarhaisemman, akemenien aikaisen kansallisen suuruuden kuin verhon\ntaakse, rehoittaen itse tarinastona, jonka keskushenkilönä on nyt\nIskender. Persialaisten mielikuvitus on muuttanut vieraan valloittajan\nkansallissankarikseen, sijoittanut hänet shahiensa joukkoon ja ylistää\nhänen valloituksiaan omina sankaritekoinaan. -- Kei Khosrun jälkeen on\nshahiksi tullut Lohrasp. Hänellä on kaksi poikaa, Gushtasp ja\nZerir, joista edellinen, turhaan vaadittuaan päästä isänsä\nrinnakkaishallitsijaksi, pakenee Rumin valtakunnan pääkaupunkiin, jossa\nhallitsijan, kaisarin, tytär Kitabun näkee hänet unessa ja päättää\netsiä ja ottaa hänet puolisokseen. Näin tapahtuu, ja kun kaisar tekee\ntyttärensä avioliiton johdosta perinnöttömäksi, tämä vapaaehtoisesti\nseuraa miestänsä köyhyyteen. Tuntemattomana Gushtasp sitten suorittaa\nurotekoja sekä metsästäjänä että urheilijana ja saavuttaen kaisarin\nsuosion pääsee Farrukhzadin nimellä tunnustetun vävyn asemaan. Lopuksi\nhänen isänsä luovuttaa hänelle Iranin ja niin ovat molemmat valtakunnat\njoutuneet avioliiton kautta ystävyyssuhteeseen. -- Gushtaspin aikana\nesiintyy Zerdusht (Zoroaster), joka ilmoittaa voittaneensa Ahrimanin,\ntuoneensa paratiisista tulen, ja vaativansa kaikkia omistamaan uuden\nuskonnon. Näin tapahtuukin; vain Turanin hallitsija Ardshasp\nkieltäytyy, jolloin näiden vanhojen vihollisten välille syttyy\nuskonsota. Alkaneen jättiläistaistelun kääntää Gushtaspin voitoksi\nhänen poikansa Isfendiar, persialaisten toinen kansallissankari, joka\nvakiinnuttaa tulen palvonnan koko valtakunnassa. -- Epäluuloinen\nGushtasp syyttää Isfendiaria vallankaappaushankkeista ja vangitsee\nhänet. Tieto siitä virkistää turanilaisten rohkeutta; he tekevät\nIraniin suuren sotaretken, polttavat Avestan, hävittävät tulen\npalveluksen, ja voittavat Gushtaspin, joka töintuskin pääsee pakoon.\nHänen täytyy nyt turvautua Isfendiariin, joka lyö turanilaiset ja\nuudistaen \"Rustemin seitsemän lepopaikan seikkailut\" pelastaa vangiksi\njoutuneet sisarensa. Mutta unohtamatta epäluulojansa Gushtasp lähettää\nIsfendiarin vanhaa Rustemia vastaan, jota hän syyttää uskottomuudesta.\nSohrab-tarinan tragiikka uudistuu: vanha Akhilleus ja nuori Siegfried,\njoka on haavoittumaton paitsi silmistään, seisovat vastakkain. Rustem\nsurmaa Isfendiarin, mutta hänen omakin poismenonsa on lähellä: pian hän\njoutuu veljensä asettamaan ansaan, karahduttaen ratsullaan surmakseen\nkaivettuun, piikkipohjaiseen salahautaan. Ulkonainen vihollinen ei\nvoittanut Iranin sankareita, vaan sen teki sisäinen kateus ja viha. --\nGushtaspin jälkeen tulee shahiksi Isfendiarin poika Bahman, joka\nvainoaa Rustemin perhettä isänsä kuoleman vuoksi. Hänen jälkeensä tulee\nshahiksi hänen tyttärensä Homai, etevä, mutta vallastaan niin\nmustasukkainen hallitsijatar, että hän panee pienen poikansa arkussa\nheitteelle Eufratiin. Pojasta kasvaa suuri sankari nimeltä Darab, joka\nlyö valtakuntaan hyökänneet rumilaiset, tulee tunnetuksi äidilleen, ja\nkohoaa valtaan ja kunniaan. Päästyään shahiksi Darab suorittaa\nmainehikkaita rakennustöitä, sotii voitollisesti rumilaisia vastaan, ja\nottaa puolisokseen kaisarin tyttären Nahidin, jonka kuitenkin palauttaa\ntakaisin, koska hänen hengityksensä tulee pahalta. Kotonaan Nahid\nsynnyttää pojan, jolle annetaan nimeksi Iskender -- sen yrtin mukaan,\njolla lääkärit olivat parantaneet äidin hengityksen. Kaisari Feilefus\nmääräsi pojan vallanperilliseksi, mutta Darab ei muistanut häntä\nolevankaan, vaan otti uuden puolison ja sai hänestä pojan, jolle antoi\nnimen Dara. -- Darabin aikana Rum on maksanut Iranille veroa 10.000\nkultaista munaa; kaisariksi päästyään Iskender ilmoittaa Daran\nlähettiläille veronmaksun lakanneen, koska kultaisia munia muniva kana\noli kuollut. Hän lähtee kohtalonsa käskystä valloittamaan maailmaa,\nneuvonantajanaan viisas Aristatalis ja lippunsa kuvana punasininen\npöllö, ja voittaa useissa suurissa taisteluissa Daran, joka lopuksi\npakenee vain muutamien seuralaisten kanssa. Toivoen Iskenderiltä\npalkintoa näistä kaksi yrittää surmata hänet, mutta Iskenderin\nsaapuessa paikalle hän elää vielä. Seuraa syvästi tunteellinen kohtaus\nIskenderin lohduttaessa ja itkiessä kuolevaa Daraa ja tämän\nkehoittaessa häntä maallisen suuruuden ja kunnian kukkuloilla\nmuistamaan hänen, Daran, kohtaloa ja kaiken turhuutta. Dara nimittää\nIskenderin perillisekseen ja antaa hänelle tyttärensä Rushenekin\npuolisoksi. -- Shahi Iskender Rumi tulee nyt keskushenkilöksi\nsankaritarustoon, joka on yleissisällykseltään samanlaatuinen kuin\nedelliset, paitsi ettei hänellä ole verikostoa suoritettavana ja ettei\nhänen valloitettavanaan ole Turan, vaan koko maailma. Varsinaiset\ntaistelukuvaukset väistyvät taammaksi ja pääsijan ottavat\neriskummalliset, yliluonnolliset seikkailut. Häät Rushenekin kanssa,\nsotaretki Indiaan ja taistelu kuningas Furia vastaan, jonka elefantit\nsaatetaan epäjärjestykseen naftalla hehkuvan polttaviksi kuumennetuilla\nrautahevosilla, Arabian ja Egyptin valloitus, seikkailu ja liitto\nAndaluksen kuningattaren kanssa, retket neekerien ja amatsoonien maahan\n-- aina uudet, yhä ihmeellisemmät seikkailut odottavat kuningasta, joka\nei saavuta missään rauhaa. Jaettuaan valtakuntansa ylimyksilleen hän\nkuolee ja haudataan Iskenderiehiin.\n\nIII. Firdusin runollinen mielikuvitus saattoi Iskenderin tarinan\nloppuun väsähtämättömällä voimalla ja tuoreudella, antaen sille kaiken\nturhuuden ajatuksella vaikuttavan elämänviisauden taustan. Sassanien\nvaiheita käsittelevässä runoelmansa kolmannessa osastossa, joka on noin\nkaksi kertaa laajempi kuin Ilias, hänen mielikuvituksensa sen sijaan\njo kuivuu, ja tuloksena on kaavamaisempi, vähemmän hersyvä ja\nväriloistoinen kuningaskronikka. Länsimainen käsitystapa ei lisäksi voi\nhyväksyä sitä, että hallitsijat, joista nyt jo on olemassa luotettavia\nhistoriallisia tietoja, siitä huolimatta joutuvat lapsellisen\nsatukuvittelun keskushenkilöiksi ja kohteiksi. -- Iskenderin kuoltua ei\nollut varsinaista shahia, vaan maata hallitsivat pari sataa vuotta\npienet ruhtinaat. Daran erään pojan Sassan nimisiä jälkeläisiä oli\nkuitenkin elänyt Indiassa köyhinä paimenina. Viimeinen heistä oli onnen\nsuosikki, pääsi Babek nimisen käskynhaltijan vävyksi ja sai pojan,\njolle annettiin nimeksi Ardeshir Babekan. Hänestä kasvoi uljas sankari,\njoka pakeni kuningas Ardevanin tyttären Gulnarin kanssa, kokosi\nsotajoukon, valloitti koko valtakunnan, voitti Ardevanin ja tuli\nshahiksi. Näin oli Sassanien suku laillisesti kohotettu Iranin\nelfenluiselle valtaistuimelle. Seuraa sarja satuseikkailuja eli tarina\nHeftvadin madosta, miehestä, jolla oli seitsemän poikaa ja yksi tytär,\nja jonka hänen tyttärensä omenan sisästä löytämä mato, so. paha henki,\ndiv, tekee niin rikkaaksi ja mahtavaksi, että hän uhkaa Ardeshirin\nvaltaa. Mutta Ardeshir surmaa madon viekkaudella. Hänen hallituksensa\nloppuajat runoilija kuvaa kuin esimerkiksi ja kehoitukseksi omalle\nhallitsijalleen. -- Seuraavista shaheista ansaitsee mainitsemista\nShapur II, joka valepuvussa menee katsomaan Rumin kaisarin komeutta,\njoutuu vangiksi, pelastuu naisen rakkauden avulla, voittaa\nvaltakuntaansa hyökänneet rumit, ja nyljettää elävältä uuden uskonnon\nperustajan Manin, ripustaen hänen täytetyn nahkansa näkyville\nvaroittavaksi esimerkiksi. -- Bahram Gur, arabialaisten keskuudessa\nkasvanut karaistunut shahi, on koko runoelman iloisin, huolettomin ja\nelämänhaluisin hallitsija, persialaisten mielisankari, jonka tarinan\nrunoilija on kutonut monista Harun al Rashid-seikkailuista, etualalla\ntalonpojat, lemmenleikit ja iloiset myllärin tyttäret. Hän on voitokas\nsodissa, mutta selvittää joskus riidat diplomaattisilla neuvotteluilla,\njotka päättyvät reheviin juominkeihin. Alamaisilleen hän lahjoittaa\nverot ja tuottaa Indiasta kymmenentuhatta \"luria\" so. luutunsoittajaa,\njotta köyhä kansa saisi nauttia soitosta. Näin ovat mustalaiset\nlähteneet vaeltamaan. -- Kesra Nushirvanin nuoruudessa esiintyy Mazdak,\neräänlainen varhaispersialainen bolshevikki, joka vaatii, että koko\nmaailmassa tulee vallita samanarvoisuuden, että rikkauden ja\nomistusoikeuden tulee olla kielletty, ja että jokaisella pitää olla\nsama osuus naisiin ja muuhun tavaraan. Nälänhädän aikana hän yllyttää\nköyhät kapinaan, jonka pakotuksesta rikkaat, jopa itse shahi, suostuvat\nkannattamaan profeetan oppeja. Ainoa, joka ei niitä hyväksy, on nuori\nKesra. Hän kokoaa Persian viisaimmat miehet hoviinsa ja haastaa\nMazdakin niiden eteen väittelemään opistaan. Häneltä kysytään nyt,\nmiten voidaan erottaa toisistaan isät ja lapset, jos naiset ovat\nyhteisiä; kuka on herra ja kuka palvelija, jos kaikki ovat\nsamanarvoisia; kuka tekee työtä; kuka perii vainajat jne. Profeetta ei\nkykene selittämään tällaisia ongelmia ja Kesra hirtättää hänet\njaloista, antaen ampua hänet nuolilla kuoliaaksi. Häntä kannattaneet\nkolmetuhatta ylimystä haudataan elävinä päälleen. Tultuaan shahiksi\nKesra saa liikanimen Nushirvan (= hunajasielu). Runoilija kuvaa hänen\nhallituksensa kultaiseksi aikakaudeksi, onnelliseksi sekä sodassa että\nvarsinkin rauhan töissä. Hänen päävihollisiansa ovat kristityt, jotka\novat aikaisempien turanilaisten tilalla, ja joiden uskoon hänen\npoikansa Nushzad on kasvatettu. Pojan ja isän taistelu ja pojan\nkaatuminen uskonsa marttyyrina ovat runoelman kauniita huippukohtia.\nShakkipeli ja satukirja Kalilah va Dimnah mainitaan.\n\nJezdegerd on runoelman viimeinen shahi, jonka veli Rustem, Persian\nviimeinen ritari, johtaa puolustussotaa arabialaisia valloittajia\nvastaan. Kadesian taistelun aattona hän luo mielessään synkän\ntulevaisuudenkuvan, jossa vanhan runoilijan voima vielä kerran kohoaa\nkorkeimmilleen:\n\n    Me mitä teimme, katoo ainiaaksi\n    ja orja nousee kansan valtiaaksi.\n\nIranin vanha kuningasten valta on katoava ja sen mukana iloinen,\nonnellinen ja varakas kansa; valtiaaksi on tuleva ahdasmielinen, julma,\nrahanahne arabialainen. Mutta vanha Iran kukistukoon kunnialla: Rustem\nsyöksyy taistelun kuumimpaan telmeeseen ja saavuttaa sankarikuoleman.\nPaimenesta ylimykseksi kohonnut Mahuis surmaa kuin Macbeth viimeisen\nshahin, ja näin Iran kukistuu lopuksi oman kansan ja uudelleen\nvoimistuneiden turanilaisten kavaluuteen. Ei ole ketään, joka laulaisi\nviimeisen shahin kuolinvalitusta tai valmistaisi hänelle upeaa\nkalliohautaa; kaikki ovat kuolleet; runoelma päättyy traagilliseen,\nylevään murheeseen.\n\nShahnaman sisällykseen tutustuessa tulee mieleen Mahabharata,\nkansalliseepoksista se, johon sitä on lähinnä verrattava. Pandavain\nja Kauravain loppumaton taistelu tuntuu saaneen vastineensa\niranilaisten ja turanilaisten, valon ja pimeyden, sovittamattomasta\nvastakohtaisuudesta; molempien leimana ovat lisäksi lemmentarinat,\nsankarien uskomattomat urotyöt ja suunnattomat kansaintaistelut, jotka\nmenevät persialaisessakin runoelmassa järjen mittojen ohi, vaikka\npysyttelevät lähempänä niitä kuin sanskrit-eepos. Mielikuvituksen\nkaikkea sadullistuttava rehevyys on luonteenomaista molemmille.\nSuoranaisia yhtäläisyyksiäkin on. Tämä hengenheimolaisuus epäilemättä\njohtuu siitä, että molempain pohjana on paljon alkuaan sisarkansojen\nyhteistä muinaistarustoa.\n\nRunoelmana Shahnama on suurtyö, merkkipatsas maailmankirjallisuuden\nvaltatiellä. Sen mitä persialaiset olivat kahden vuosituhannen aikana\nsanoneet ja laulaneet, eläneet ja tunteneet, ikuistuttaneet\nmuistomerkkeihinsä ja palatseihinsa, kirjoihinsa ja muisteluksiinsa,\nsommitteli yksi mies kukkaseppeleeksi, joka ei ole tuhannessa vuodessa\nkadottanut tuoksuansa ja valaisee vielä tänään Persian menneisyyttä\nihmeellisellä runouden hehkulla. Tämän työn hän suoritti syvän\nkansallishengen innoittamana ja loi siten eepoksen, jossa kansan ja\nyksilön taiteellinen henki on yhtynyt onnistuneeksi kokonaisuudeksi.\n\nEuroopan huomion kohdisti eepokseen ensiksi William Jones,\njulkaisemalla siitä käännösnäytteitä. Painettuna se ilmestyi ensi\nkerran Itä-Indian Kauppaseuran toimesta Kalkuttassa 1829. Julius von\nMohl julkaisi Ranskan valtion avustuksella 1831-68 koko runoelman ynnä\nranskankielisen käännöksen.\n\n\n4\n\nShahnama tuli niin kuuluisaksi, että sen ympärille kasvoi suuri joukko\njäljittelevää eepillistä sankarirunoutta; tätä jälkikasvua on jatkunut\nhalki vuosisatojen aina meidän päiviimme saakka, eikä se ole vieläkään\ntyrehtynyt. Lähemmäksi yleisen kirjallisuuden piiriä kuin nämä\nvaivalloisen laajat runoelmat ovat kohonneet eräät romanttiset\nlemmentarinat, joiden esikuvina kyllä ovat olleet Firdusin\ntämänlaatuiset sepitelmät -- sekä ne, joita on runsaasti Kuningasten\nkirjassa, että hänen maanpaossa sommittelemansa Joosef-tarina Jusuf ja\nZalikha --, mutta joissa silti on runollista tuoreutta. Lemmenepiikan\nkehittymistä suosi erikoisesti yhä enemmän veltostuva ja vain\naistillisten nautintojen arvostamiseen vaipuva muhamettilainen hovi.\nTällaisista varhaisemmista romanttisista lemmentarinoista on mainittava\n_Fakreddin Dshurdshanin_ Wis ja Ramin (1048), jossa siveys ja\nrehellisyys syrjäytyy kauneuden ja lemmen tieltä, viehättävän ja\nkevytmielisen Wis-prinsessan pettäessä iäkästä puolisoaan ja\nkuhertaessa rakastajansa Raminin kanssa. Runoelma muistuttaa Gottfried\nvon Strassburgin Tristan ja Isoltea.\n\nKuuluisimpana nimenä Firdusin jälkeen kohoaa näkyviin _Nizami_\n(Nizam-ed-din Abu Mohammed Iljas bin Jusuf, 1141-1203), sekä idän että\nlännen kunnioittama runoilija. Jouduttuaan varhain orvoksi hänestä\nkehittyi yksinäisyyttä ja mietiskelyjä rakastava luonne, jonka\nvakavuutta hänen kotikaupunkinsa Ganjan (nyk. Jelisavetpol)\noikeaoppinen, ahdas sunnalaisuus oli omiaan lisäämään. Tästä johtuu,\nettä hänen ensimmäinen teoksensa Salaisuuksien aitta (Makhzanul Asrar,\nn. 1118) on tilintekoa hänen nuoruutensa maailmankatsomuksesta, jota\nnyt herännyt sufilainen, so. mystillisyyteen taipuva, vapaasti liikkuva\najattelu syventää. Parin vuoden kuluttua hän julkaisi ensimmäisen\nlemmeneepoksensa nimeltä Khosrau ja Shirin. Aiheena on jo Firdusin\nlyhyesti mainitsema sassanishahi Khosraun ja hänen kristityn puolisonsa\nShirinin (= makea) lemmentarina, jossa hän syvän ihmistuntijan taidolla\nmestarillisesti veistää näkyviin luonteet ja eläytyy rakastavan sydämen\nintohimoihin.\n\nAserbeidshanin atabeg, jolle hän oli omistanut runoelmansa, antoi\nhänelle sekä aineellista että aatteellista tunnustusta, Nizamin\nkuitenkaan vaihtamatta korutonta, yksinäistä elämäänsä hovin\nloistoon. Jatkaen runoilijatyötänsä hän 1188 julkaisi Diwanin, so.\nkokoelman mieterunoja, ja sai pian tämän jälkeen valmiiksi toisen\nlemmen-eepoksensa nimeltä Laila ja Majnun. Perheriidan vuoksi ei\nbeduinineito Laila voi saada puolisokseen rakastamaansa Majnunia, vaan\non pakotettu ottamaan toisen, josta ei ollenkaan välitä. Tultuaan\nselville tästä Lailan puoliso suree itsensä kuoliaaksi. Laila on nyt\nvapaa, mutta tällä välin on Majnun tullut surusta mielisairaaksi ja\nkuollut harhaillessaan erämaassa. Saatuaan tiedon tästä Laila kuolee,\npyytäen, että hänet haudattaisiin Majnunin viereen. Tämän tarinan\nMizami kertoo koruttomasti, todella syvällä tunteen voimalla; se on\ntullut yli muiden surullisten lemmentarinain rakastetuksi kaikkialla\nitämailla. Arioston Raivoava Roland (Orlando Furioso) muistuttaa sitä\naiheeltaan.\n\nSankarieepoksen alalle Nizami poikkesi Aleksanterinkirjalla\n(Iskandarnama, n. 1193), jonka puolihistoriallisessa edellisessä osassa\nhän kuvaa Aleksanteri Suurta maailman valloittajana, antaakseen hänen\nfilosofisemmassa jälkimmäisessä osassa esiintyä eräänlaisena\nsufilaisiin mietteisiin vaipuneena profeettana. Seitsemän kaunotarta\n(Haft Paikar, n. 1197) nimisessä runoelmassa hän palaa romanttisen\nlemmeneepoksen alalle; yksi näistä seitsemästä haaremitähdestä on\nvenäläinen prinsessa Turandokt (so. \"Turanin tytär\"), jonka tarina on\nCarlo Gozzin ja Schillerin Turandotin perustana.\n\nNizamin runoelmia jäljiteltiin samoin kuin Firdusinkin, vieläpä pysyen\nsamoissa klassillisiksi käyneissä lemmentarinoissa. Tämä laaja runouden\nala kuvastuu myöhemmin Euroopan romantiikan itämaisissa eepoksissa,\njoille se on ollut esimerkkinä ja aihevarastona.\n\n\n5\n\nTämän jälkeen herättää huomiota ns. sufilainen runous. \"Suf\" oli\neräänlaista vaatimatonta villakangasta, jota persialais-muhamettilaiset\nmystikot käyttivät pukunaan; tämän johdosta ruvettiin heidän koko\nsuuntaansa sanomaan \"sufilaisuudeksi\". Perien vaikutuksia kansallisesta\nzoroasterilaisuudesta, kristinuskosta ja buddhalaisuudesta tämä\nmuhamettilaisuuden haara oli ajattelultaan vapaampaa kuin Koraanin\nsanoihin sidottu ankara sunnalaisuus. Persiassa sufilaisuus levisi\nhelposti senkin vuoksi, että siellä oli voimassa vanhaa sunnalaisuutta\nvastustava shiittiläisyys, so. siellä tahdottiin kuten persialaisten\nkannalta ymmärrettävää olikin säilyttää kalifaatin perimys Muhammedin\nsuvussa, hyväksymättä sunnalaisuutta, jonka mukaan kaliifiksi saattoi\ntulla kuka siihen muuten ansioitunut moslemi tahansa ja joka Koraanin\nlisäksi hyväksyi ns. Hadithin, so. joukon Muhammedilta perittyjä\nohjeita. Sufilaisuus epäilemättä edustaa totuutta etsivää ja\ntaistelevaa hengensuuntaa, vaikka onkin monesti eksynyt oudostuttaville\nharhateille. Perusajatuksena on ero maallisesta ja vaipuminen\njumaluuden mietiskelyyn, johon lopuksi täydellistymisen eri asteiden\nkautta päästään yhtymään.\n\nSufilaisuuden varsinaisena perustajana pidetään Firdusin aikalaista,\nhurskaudestaan kuulua _Abu Saidia_ (968-1049), joka on tullut\nrunoilijanakin tunnetuksi sen kautta, että hän sisällytti koko\nmietiskelynsä rubai- (monikko: rubajjat) säkeistöihin. Tällaisen rubain\nmuodostaa neljä kuusitoistatavuista (8 jambia) säettä, jotka sointuvat\nkeskenään kuin aaba; myöhemmässä persialaisessa runoudessa se on\nyleinen mietelauseiden ja kärjeksi huipentuvain mielipiteiden\nilmaisumuoto. Saidin säkeistöistä hengähtää väliin vilpitöntä\nuskonnollista hartautta:\n\n    Sua, Luoja, avuksi kun huudan, luoksein riennä nopeaan,\n    mun armosi ja hyvyytesi säilyttävät liitossaan;\n    on jokaisella ystävänsä, suosijansa korkea,\n    mä orpo, polo, ihmislapsi Sinuun katson, auttajaan.\n\nMutta toisen kerran hän mielestämme eksyy tältä polulta runoillessaan\nmaallisesta lemmestä kuin olisi se heijastusta Jumalan rakkaudesta, ja\nvaipuessaan ylistämään nautintoelämää ja ihmistä panteistisenä\nilmauksena.\n\nHuomattavampi runoilija oli harvinaisen korkean iän (n. 1119-1230)\nsaavuttanut _Feriduddin Attar_, rikas ryytikauppias, joka herättyään\nhuomaamaan kaiken turhuuden luopui omaisuudestaan ja vietti elämänsä\nkuljeksivana dervishinä. Hän on kirjoittanut proosaksi suuren joukon\npyhien sufilaisten elämäkertoja ja mathnavi-säkein uskonnolliset\nrunoelmat Neuvojen kirja (Pandnama) ja Lintujen puheita (Mantikuttair),\njoissa hän kuvaa ihmisen matkan maailman läpi iäisyyteen linnun vaaroja\ntäynnä olevaksi retkeksi seitsemän laakson eli puhdistumisasteen läpi\nKaf-vuorelle, kuninkaansa Simurgh- eli feniks-linnun luo.\n\nKuuluisin sufilainen kirjailija on _Dshelaleddin Rumi_ (1207-1273),\njota on sanottu kaikkien aikojen suurimmaksi panteistiseksi\nrunoilijaksi. Hänen isänsä, joka oli ylhäistä sukua, hurskas ja oppinut\nmies, pakeni peläten shahin kateutta Vähään-Aasiaan 1212. Täällä,\nIkoniumissa, Dshelaleddin kasvoi, saaden Vähän-Aasian persialaisesta\nnimestä itselleen liikanimen \"Rumi\" (= kreikkalainen). Isänsä\nkuoltua 1231 hän oleskeli jonkin aikaa Aleppossa ja Damaskuksessa,\nperehtymässä kokemusperäisiin tieteisiin, mutta kyllästyen niihin\npalasi takaisin Ikoniumiin, antautuen kokonaan uskonnollisiin\nmietiskelyihin. Uskonveljiänsä kohdanneen vainon johdosta hän perusti\nMaulavi-dervishikunnan, jonka jäsenet tulivat kuuluisiksi\nsurupuvustaan, musiikistaan ja salaperäisestä tanssistaan (sama):\nkeskeytymättömällä pyörimisellään tämä edustaa sekä sfäärien että\nsielun liikettä, minkä viimemainitun aiheuttaa sufilaisen Jumalaa\nkohtaan tuntema palava rakkaus. Tällä dervishikunnalla oli Turkissa\nviime aikoihin saakka lukuisia luostareita, ja on sen johto katkeamatta\nperiytynyt Dshelaleddinin suvussa, keskuspaikkana aina Ikonium (Konia).\nVaipuminen mystiikkaan innostutti hänet runoilemaan: useimmat\nverrattomista ghazaleistaan hän sepitti dervishiensä edustaman\nuskonnollisen hurman vallassa ja kunniaksi; onpa hänen kuuluisa\nsuurteoksensa Mathnavi, joka sisältää n. 30.000 kaksoissäettä,\nlähtöisin tästä samasta mystillisestä innoituksesta. Sekä hänen\nghazaleissaan että Mathnavin siveellisiä opetuksia sisältävissä\nsäkeissä on ylevää lentoa, syvää tunnetta ja kimaltelevaa\nkuvarikkautta, tulkittuna hienolla runoilijan taidolla. Keskeisenä on\naina ajatus kaiken jumalallisuudesta, elämän ilmiöistä ja\nolevaisuudesta jumalallisen voiman heijastuksena ja osana:\n\n    Kauneus, joka koko yön opettaa lemmenleikkiä Venukselle ja kuulle,\n    jonka katse lumovoimallaan sinetöi taivaan silmät.\n    Katsokaa sydämeenne, oi moslemit!\n    Olen niin sekaantunut häneen, ettei kenenkään sydän minuun.\n    Hänen rakkaudestaan ensiksi synnyin, hänelle annoin lopuksi\n                                                             sydämeni.\n    Kun hedelmä putkahtaa ulos oksasta, siitä oksasta se riippuu.\n    Hänen kiharansa sanoo: \"Ryhdy tanssimaan nuoralla!\"\n    Tämän kynttilän liekki sanoo: \"Missä on perhonen, että se palaisi?\"\n    Kiiruhda, sydämeni, tanssimaan tuolla kiharalla;\n    heittäydy liekkiin, kun hänen kynttilänsä on sytytetty!\n    Et voi enää olla ilman sen liekkiä, tunnettuasi kerran palamisen\n                                                               hurman;\n    vaikka elämän vesi tulisi luoksesi, se ei saisi sinua pois\n                                                             liekistä.\n\nHillitympi kuin Dshelaleddin on mielikuvituksensa lennossa ja\nuskonnollisuudessaan hänen aikalaisensa _Saadi_ (1184-1292),\nelämänkokemuksien runoilija. Hän oli syntyisin Shirazista, opiskeli\nBagdadissa, teki neljätoista toivioretkeä Mekkaan, matkusteli suuren\nosan ikäänsä kaikissa maissa Etelä-Eurooppaa ja Indiaa myöten, oli\nkerran ristiretkeläisten vankina ja pakkotyössä, taisi hindustania ja\nlatinaa. tunsi Senecan kirjoituksia -- oli siis todennäköisesti aikansa\nkorkeimman itämaisen sivistyksen omistaja. Hänen laajasta\nrunotuotannostaan ovat kuuluisimmat Hedelmätarha (Bustan, 1257) ja\nRuusutarha (Gulistan, 1258). Edellinen on proosatarinoin ja\nmathnavisäkein sommiteltu opettavainen runoelma, käsitellen syviä\nfilosofisia ja uskonnollisia kysymyksiä, usein täysin kristillisessä\nhengessä. Jälkimmäinen on samoin vuoroin proosaa ja runoa, ja jakautuu\nkahdeksaan osaan: Kuninkaiden tavoista; Dervishien ominaisuuksista;\nTyytyväisyyden eduista; Rakkaudesta ja nuoruudesta; Vanhuuden\nvaivoista; Kasvatuksen vaikutuksesta; Seurustelun velvoituksista. Sen\nkäytännöllistä viisautta sisältävät sananlaskumaiset lauselmat ja sirot\nsäkeistöt ovat tehneet sen persialaisten keskuudessa ennen muita\nmuistetuksi ja rakastetuksi:\n\n    Jos tieto oisi rikkauden ehto,\n    ois köyhyys täällä enemmistön kehto;\n    mut tyhmillehän kultaa aina piisas:\n    sai siitä ihmettelyn aiheen viisas.\n\n    Ei tieto meille rikkautta takaa,\n    sen yksin taivas niinkuin tahtoo jakaa;\n    näin ollut ompi alust' aikojen:\n    ain' tyhmä voitti tuumat viisaiden;\n    kun runoilija peittyy nälän multaan,\n    niin narri kompastuvi mullan kultaan.\n\n\n6\n\nYllämainittujen runoilijain lyriikka on harrasta ja opettavaista,\ntulkiten antautuvassa mielessä sufilaisten mystillistä panteismiä.\nMutta vapautunut ajattelu otti toisenkin suunnan, päätyen kannalle,\njota voisi sanoa mystillisen sufilaisuuden ratsionalistiseksi\nvastapainoksi. Se siis piti Koraania voitettuna asteena, mutta säilytti\nsiitä eteenkinpäin vapautensa, vaipumatta juovuttavaan panteismiin.\nTämän ratsionalismin edustaja on lyyrikko Omar bin Khajjam.\n\n_Omar Khajjam_ (= teltantekijä) oli aikansa kokemusperäisen tieteen\nedustaja, matemaatikko ja tähtien tutkija, syntynyt noin 1050, kuollut\n1123; liikanimensä hän sai todennäköisesti isänsä ammatista. Jo nuorena\nhänestä tuli niiden kahden henkilön ystävä, jotka myöhemmin perustivat\npelätyn assassinilaisten lahkon, ja joista toinen, päästyään\nseldshukshahin pääministeriksi (visiiriksi), antoi hänelle vakinaisen\napurahan. Tämän varassa Omar voi huolettomana antautua tieteellensä.\nHänen arabiankielinen algebransa oli aikansa korkein saavutus, ja hänen\nperehtyneisyytensä tähtitieteeseen niin suuri, että hän kykeni\nkorjaamaan tähtitieteelliset taulukot ja valmistamaan uuden kalenterin,\nns. seldshukkien ajanlaskun, joka alkaa maalisk. 15 p. 1079. Aika on\nkuitenkin saattanut tiedemiehen maineen unhoon -- vain runoilijan\nlaakeri viheriöitsee yhä. Laakeriseppeleen on oma aika ja jälkimaailma\nantanut hänelle Rubajjat-kokoelmasta, joka sisältää viitisensataa\nnimensä mukaisessa muodossa olevaa säkeistöä. Muutamat niistä ovat\nsufilaisesti panteistisiä, mutta enimmät kokonaan toisenlaisia: jyrkän\nvapaa-ajattelijan mietelauseita, joissa hän taistelee sekä\noikeauskoisen islamilaisen papiston, uleman, ahdasmielisyyttä ja\ntekopyhyyttä että myös äärimmäisten sufilaiskiivailijoiden mystillisiä\nhoureita vastaan. Tässä hän saavuttaa terävyyden, joka on tuottanut\nhänelle idän Voltairen nimen. Mutta se, mikä hänen ajatusmaailmassaan\non todella positiivista, ei toiselta puolen ulotu tavallista\nepikurolaista filosofiaa syvemmälle: koska kaikki on turhuutta eikä\nkukaan kykene ratkaisemaan elämän ja kuoleman arvoitusta, on parasta\nnauttia kaikesta, mitä kiitävä hetki mukanansa tuo, ennen muuta viinin\nja lemmen iloista. Tämän evankeliuminsa Omar on saattanut rubai-asuun\nsuoranaisella runoilija-hienomekaanikon kätevyydellä ja siroudella.\nEnglantilaisen kääntäjämestarin E. Fitzgeraldin tulkitsemana (1859)\nsiitä on tullut varsinkin englantilaisen kulttuuripiirin runoaarre. Se\non käännetty meidänkin kielellemme:\n\n    Koraani lupaa: hurskaan palkka suuri\n    on Bedenissä viini, vieno huuri. --\n    Siis viini, lempi suotakoon jo täällä,\n    kun siellä tarjotaan vain samaa juuri.1\n\n[Teltantekijän lauselmia. Suomentanut Toivo Lyy. W.S.O.Y. 1929.]\n\nOmar Khajjamin elämänilon linjalta tapaamme Persian suurimman lyyrikon:\nShams-ud-din Muhammedin, runoilijanimeltä _Hafiz_ (= säilyttäjä). Hafiz\nsyntyi Shirazissa 14:nnen vuosisadan alussa ja eli tässä kaupungissa\nsuurimman osan ikäänsä, kuollen siellä 1388; hänen hautansa on\nsäilynyt. Perehtyen varhain sekä runouteen että teologiaan, erikoisesti\nsufilaiseen mystiikkaan, hän lopuksi liittyi dervisheihin ja pääsi\nsuurvisiirin häntä varten perustaman Koraanin selityskoulun johtajaksi.\nKoraanintaidostaan hän juuri saikin liikanimensä. Mutta tähän alaan\nerikoisesti kuuluva raitis ja siveellinen elämä ei näytä olleen Hafizin\nmieleen, minkä johdosta hän usein joutui uskonveljiensä moitteiden\nkohteeksi. Kostoksi hän armotta pilkkasi heitä runoissaan, vihjaillen\nheidän tekopyhyydestään. Hafizin runoilijamaine levisi Indiaan saakka,\njonne eräs shahi kutsui häntä; runoilija läksikin, mutta sai\ntaipaleella suoritetusta merimatkasta niin kovat kokemukset, että pyrki\nkiireesti rannalle ja palasi kesken kotiin. Hänen yksityiselämästään ei\ntiedetä juuri mitään: eräässä runossaan hänen arvellaan kertovan\nvaimonsa, toisessa poikansa kuolemasta; muutamissa hän ilmaisee\nrakastavansa \"Sokeriruo'on oksa\" (Shakh i Nahat) nimistä tyttöä. Kun\nsyntyi erimielisyyttä siitä, voitaisiinko tällaista koraanikoulun\njohtajaa haudata siunattuun maahan, kysyttiin neuvoa hänen runoiltaan,\njoita oli jo ruvettu käyttämään oraakkeleina: avattiin kirja\numpimähkään ja saatiinkin ohje: \"Älä käännä pois jalkaasi Hafizin arkun\nluota, sillä vaikka hän on rypenyt synnissä, hänet päästetään\nparatiisiin\". Hafizin pääteos on Diwan (kokoelma), joka sisältää 573\nlyhyttä runoa, ns. ghazalia. Näissä on vähintään viisi, enintään\nkuusitoista säeparia, joiden kaikkien jälkimmäiset säkeet sointuvat\nkeskenään; viimeisen tulee välttämättä sisältää runoilijan nimi.\nGhazalit ovat aakkosjärjestyksessä. Hafiz sepitti lisäksi paljon\nkvasida, rubai-, mathnavi- ym. runoja. Hänen runoutensa todellisesta\ntarkoituksesta on oltu eri mieltä: toiset pitävät niitä vain\naistillisuuden ja aineellisuuden, viinin, naisen ja laulun\nanakreonimaisina ilmauksina, mutta toisista ne ovat itämaisen\nselitystavan mukaan vertauskuvallisia, kätkien syviä filosofisia\nviisauksia. Totuus lienee sillä välillä: Hafiz varmaan ajatteli ja haki\nusein sepittäessään runojaan ilmaisua sufilaiselle, panteistiselle\nmystiikalle, mutta otti silti runokuvansa ja vertauksensa\nluonnontuoreesta, viinin herkistämästä nautintoelämän ilmapiiristä,\njossa näyttää hyvin viihtyneen. Hän laulaa täten neidon ruusuposkista\nja liljakädestä, jotka tuottavat enemmän iloa kuin Bokharan kulta ja\nSamarkandin jalokivet; viinin punavirrasta, joka ilahduttaa alakuloista\nsydäntä ja jonka vertaista ei kiihkoilijain Edenissä ole. \"Älä puhu\nkohtalosta\", hän sanoo, \"vaan tuoksuista ja viinistä, kukista, jotka\nkukoistavat ympärillämme; ne ovat kaikki pilviä ja unta; keskitä\najatuksesi rakkauteen ja iloon, äläkä toivo pääseväsi pyhän hämyn\nperille\".\n\nHän pyytää Luojan tähden tuomaan viiniä lääkkeeksi särkyneelle\nsydämelle: \"Yötuuli suuteli tuoksuvaa kiharaa oikullisen immen\nvaloisalla otsalla ja sivumennen antoi minulle puolet tuosta\nvarastetusta suudelmasta -- kuka olisi uskonut, että sydän voisi\nvuodattaa verta ja särkyä noin pienestä asiasta -- viiniä, punaista\nviiniä, oi säälikää minua!\" Hän tahtoisi kuolla, kuulla sillä hetkellä\nne kellot, jotka kehoittavat matkamiestä valmistautumaan viimeiselle\ntaipaleelle taivaaseen tai helvettiin; hän ei pelkää kuolon kaameata\nkaravaania eikä pimeää matkaa, vaan menisi iloisesti peloittavaan\nvirtaan ja sen pyörteisiin: \"Sillä mitäpä ne, jotka ovat sen toisella\npuolella, tietävät meidän taakoistamme? Mitäpä ne, jotka ovat kuolleet\nkirkastetuin kasvoin, tietävät rakkauden katkerasta mysteriosta, siitä\nrakkaudesta, joka tekee minusta niin murheellisen narrin -- narrin\nHafizista! -- niin, narrien narrin\". -- \"Veikot\", hän kehoittaa\ninnostuen, \"jo aamu sarastaa ja arka rusko heittää sen helmiharteille\npehmeästi aaltoilevan sumuvaipan -- veikot, aamumalja! Kaste himmentää\ntulpaanin posket, maasta kohoaa aamun suloisia tuoksuja, tuuli leyhkää\npehmeästi paratiisista; juokaamme uuden päivän aamun malja! Punainen\nruusu istuu vihreällä valtaistuimellaan ja hänen jaloissaan leviää\nsäkenöivä ruohikko; tuokaa viiniä, kirkasta kuin tuli, punaista kuin\nrubiini; veikot, aamun malja ennenkuin se häviää! -- Mitä! Onko kapakka\ntaas kiinni! Kapakan ovi kiinni tällaisena aamuna! Suuri Ovien Avaaja,\nSinua rukoilemme avaamaan sen, sillä me kolkutamme turhaan. Ihmeellinen\nja kiusallinen asia, että kapakka pidetään kiinni tähän aikaan; siitä\nhuolimatta me juomme -- ruusun alla; Elämän Vesi juoksee tästä pienestä\nlähteestä. Tämä lumomalja on Sikandarin kuvastin: siitä heijastuu koko\nmaailma; se on täynnä kuvia voidelluille silmille; juot siitä Maailman\nviisautta. Punaruusun alla juomme punaista viiniä punaisessa\nsarastuksessa ja suudellen hänen punaisia huuliaan; ei kimalainen\nmaista sellaista kukkaa, ei keisarilla ole sellaisia päiviä kuin\nminulla. Vielä kerran, oi Hafiz, sarastaa aamumalja, toinen päivä,\njolloin voit hakea hänen kasvojansa! Kärsivällisyyttä! Päivä tulee,\njossakin oudossa paikassa, jolloin väkevät kätesi vihdoinkin nostavat\nhänen huntunsa\".\n\nEnsimmäiset näytteet Hafizin runoudesta saattoi Euroopan kuuluville\nWilliam Jones; saksaksi sitä julkaisi 1812 Hammer Purgstall, antaen\nsiten aiheen Goethen Länsi-itäisen (West-östlicher) Diwanin syntyyn.\nTämän johdosta Hafiz on tullut erikoisesti saksalaisen kulttuuripiirin\nsuosimaksi. Hän on yleisen kirjallisuuden historian tähtinimi.\n\nPersialaiset sanovat heillä olevan seitsemän klassillista kirjailijaa:\nFirdusi, Nizami, Dshelaleddin Rumi, Saadi, Omar Khajjam, Hafiz ja\n_Dshami_, Viimeksi mainittu, oikealta nimeltään Nuruddin Abdur-Rahman\n(1414-1492), oli kotoisin Dshamin kaupungista. Hän on viidennentoista\nvuosisadan johtava kirjailija, samoin kuin Hafiz oli edellisen. Hänen\nlyyrillisestä tuotannostaan on mainittava kolme Diwania (1479-1491),\nromanttisista eepoksistaan Seitsemän valtaistuinta (Haft Aurang), joka\nsisältää mm. runoelmat Salaman ja Absal, Laila ja Mejnun ja Jusuf ja\nZalikha, ja proosateoksistaan Kevätpuutarha (Baharistan). Dshami ei ole\nuutta luova kyky, vaan kokoaa itseensä sekä sufilaisuuden että\nelämänilon perinteet, käsitellen yleensä vanhoja aiheita. Dshamin\nkeralla olemme saapuneet persialaisen runouden syksyyn; sen luova voima\nehtyy ja se katoaa yleisen kirjallisuuden piiristä; vain Indiassa se\nviettää vielä vaisun indiaanikesän.\n\n\n7\n\nPersialaisten tarinoimishalu, joka ilmeni jo Kuningasten kirjan pohjana\nolevasta kansanepiikasta, haki tyydytystä myös suorasanaisesta\n_romaanista_. Tämä kertoo kaikuja kansallisrunoelman sadunomaisista\nseikkailuista, lisää niihin muhamettilais-arabialaisen aihepiirin,\nsaman, jota romanttisessa eepoksessa oli niin mielellään käsitelty, ja\nharrastaa erikoisesti indialaisperäistä Pantshatantran aineistoa, joka\noli tuttua jo pehlevikäännöksen ajoilta. Se on yleensä rakennettu\nkehyskertomuksen muotoon, kuten Tuhatyksi yötä. Esimerkkinä\nmainittakoon indialaisperäinen Sinabadin historia (ei ole sekoitettava\nmerimies Sindbadiin), joka käännettiin kreikaksi 11:nnellä vuosisadalla\nja tuli sitä tietä, nimellä Syntipas eli kirja seitsemästä viisaasta,\nvarhain Euroopassa tunnetuksi. Nashshabi niminen kirjailija sisällytti\nsen 1330 uudessa proosamuodossa Papukaija-romaaniinsa. Eräs prinssi on\nopettajansa neuvosta, horoskooppinsa vaatimuksesta, sitoutunut olemaan,\npalattuaan isänsä hoviin, seitsemän päivää vaiti. Mutta jouduttuaan\nisänsä haaremissa epäsiveellisten lähentelyjen kohteeksi hän\nsuuttuneena torjuen nämä unohtaa lupauksensa. Loukkautunut ihailijatar\nilmiantaa hänet muka väkivallan yrityksestä kuninkaalle, joka tuomitsee\nhänet kuolemaan. Mutta kertomalla lukuisia esimerkkejä naisten\nilkeydestä ja kavaluudesta visiirit saavat kuninkaan horjumaan ja\nlykkäämään päätöksensä toimeenpanoa, jonka hän taas päättää heti\ntoteuttaa kuultuaan yöllä puolisonsa kuvauksia miesten petollisuudesta.\nNäin kuluu seitsemän päivää, jolloin prinssi pääsee lupauksestaan ja\nsaattaa todistaa viattomuutensa. Visiirien ja puolison kertomukset\nmuodostavat romaanin. Papukaijakirja (Tutinameh) on myös\nindialaisperäinen (Sukasaptati) kehysromaani. Papukaija siinä kertoo\nviitenäkolmatta yönä satuja lemmen intohimon valtaan joutuneelle\nprinsessalle, jonka puoliso on matkoilla, estääkseen häntä\naviorikoksesta. Persialaisten romaanilla on yleensä haaremikertomuksen\nleima: se on loistavanvärinen, sadunomainen, vahvasti eroottinen,\nkeskuksena haaremin salatuimmassa kammiossa lemmenhurmion vallassa\nodottava nainen, jonka omaksi saaminen muodostaa romaanin juonen.\n\nUuspersialainen _tietokirjallisuus_ rupesi kehittymään jo kymmenennellä\nvuosisadalla, Samani-hallitsijain aikana (900-1229), jolloin\narabialaisen Tabarin kuuluisa maailmanhistoria käännettiin; se on\nensimmäinen säilynyt uuspersialainen suorasanainen teos, klassillinen\nsujuvan ja selkeän tyylinsä vuoksi. Tältä ajalta on lisäksi periytynyt\nmm. ensimmäinen persialainen lääketieteellinen teos, joka tavallaan\nyhdistää Indian ja vanhan kreikkalaisen lääketieteen. Kuuluisa\narabialainen keskiajan oppinut Avicenna oli kansallisuudeltaan\npersialainen; hän on kirjoittanut äidinkielellään, paitsi runoutta,\nfilosofian esityksen. Huomattavimmat ovat persialaisten tieteelliset\nsaavutukset historian alalla; vaikkakin ne ovat usein kritiikiltään\npuutteellisia ja tyyliltään teennäisiä ja heikkoja, ne ovat silti\nlänsimaiden tieteelle arvokkaita lähteitä, valaisten aikoja ja oloja,\nesim. Indian historiaa ennen englantilaisten maahantuloa, jotka muuten\njäisivät hämäriksi. Historioitsija _Mirkhond_ (1433-1498) kirjoitti\nseitsenosaisen profeettain, kuningasten ja kaliifien historian nimeltä\nPuhtauden tarha (Rauzat-ussafa), joka kritiikittömyydestään ja\nkukkaistyylistään huolimatta on varhaisen historiankirjoituksen\nparhaita saavutuksia. _Sharafuddin_ niminen historioitsija kirjoitti\nTimurin historian (Zafarnama, 1425).\n\nLudvig XIV:n arabiankielen tulkki François Pétis de la Croix, joka\nvietti nuoruudessaan ministeri Colbertin lähettämänä kymmenen vuotta\nSyriassa, Persiassa ja Turkissa, julkaisi 1710-1712 viisi osaa\npersialaista saturomaanikirjallisuutta nimellä Tuhatyksi päivää (Les\nMille et un Jours), ja 1722 yllämainitun Timurin historian. Nämä ym.\nsamoihin aikoihin ilmestyneet itämaisen kirjallisuuden käännökset\n(katso arabialaisia) aiheuttivat Ranskan kirjallisuudessa 1700-luvulla\nerikoisen itämais-romanttisen muotivirtauksen.\n\n\n8\n\nIndiassa näimme draaman alun katoavan historian hämärään ja\nindialaisten yleensä osoittavan huomattavaa draamallista taipumusta\nsekä jo varhain kehittävän näytelmätaiteensa eurooppalaiselle asteelle.\nPersialaisten historiassa ei ole todettavissa vastaavaa kehityksen\nviivaa: näytelmä ei missään muodossa sisälly heidän kirjallisuuteensa\nja tulee ylipäätänsä näkyviin vasta 19:nnellä vuosisadalla. Mutta\nsilloin se esiintyy tavalla, joka monesta syystä herättää sen\najatuksen, että alla ja takana saattaa sittenkin piillä ikivanha\nperinne.\n\nOlemme jo maininneet persialaisten olevan \"shiittiläisiä\", so.\nkannattavan kalifaatin periytymistä Muhammedin eli siis hänen\ntyttärensä Fatiman ja tämän puolison Alin suvussa. Kun ei näin\nkuitenkaan käynyt, vaan Ali ja hänen poikansa Hassan murhattiin ja\nHussein kaatui Kerbelan luona, tuli tämä mielipide samalla merkitsemään\nvastalausetta anastajakaliifeja ja vieraita valloittajia vastaan, mikä\noli omiaan antamaan shiittiläisyydelle kiihkoa ja kestävyyttä. Nyt on\npersialaisilla ollut tapana viettää muharram- (tammi-)kuun kymmentä\nalkupäivää tazieh-juhlana (tazieh = lohdutus), johon aluksi on\ntodennäköisesti kuulunut yksinkertaista valitusta ja riemua auringon\n\"kuoleman\" ja \"synnyn\" johdosta. Lähellä on se ajatus, että\nkysymyksessä on ikivanha Tammus-Osiris-juhla, jota varmaan on jo ennen\nhistorian aamua itämailla vietetty; kansat täyttävät vain tällaisen\nvanhan tavan uudella sisällyksellä. Kun nyt Alin, Hassanin ja Husseinin\nkunnioitus yhtyneenä poliittiseen kiihkoon kasvoi vähitellen\nsuoranaiseksi palvonnaksi, ja he saivat todennäköisesti sekä\nzoroasterilaisuudesta että kristinuskosta ei vain marttyyrien, vaan\nmyös eräänlaisten vapahtajien maineen, joille Jumala on heidän\nkärsimyksiensä tähden antanut oikeuden määrätä, ketkä pääsevät\nparatiisiin, tulee vähitellen erikoisesti Hussein taziehjuhlan\nkeskukseksi, ikäänkuin auringoksi, jonka pimeys oli surmannut, mutta\njoka ihmeteoillaan tuo uskovilleen autuuden. Vuosisatojen kuluessa ja\nvarsinkin sitten, kun shiittiläisyys tuli Safawi-hallitsijasuvun mukana\n(1502) valtionuskonnoksi, nämä Tammus-Hussein-juhlat kehittyivät yhä\nmonipuolisemmiksi, kuoroiksi, valitusvirsiksi ja kulkueiksi, nimenomaan\ndraamalliseen suuntaan, tarkoituksena kun oli marttyyrin kohtalon\nnäyttäminen. Valitukset saivat määrätyn sanamuodon, eri kohtaukset\nkehittyivät itsenäisiksi, perinne piti keskeistä juonta ja saavutuksia\neheinä, ja niin syntyivät nykyaikaiset tazieh-esitykset. Ne ovat\nHussein-miraakkeleja ja vastaavat suurin piirtein tunnettuja\nOber-Ammergaun kärsimysnäytelmiä. Niitä ei ollut kirjoitettuna vielä\n1870-luvulla, jolloin englantilainen Lewis Pelly merkitsi niistä\nmuistiin 37 ja julkaisi nämä (1879). Kaikkiaan niitä on 52.\n\nTazieh-sarja alkaa Joosefin tarinalla -- Jaakob sanoo lopuksi: \"Oi,\ntulkoot tuhannet samanlaiset kuin minä ja Joosef Husseinin\nlunastusrahaksi!\" -- ja jatkuu esittäen Husseinin ihmetöitä monien\neriskummallisten kohtausten kautta, joissa yhtyvät historia, legenda,\nmuhamettilaisuus ja väliin häivähdys kristinuskosta. Sarja päättyy\nylösnousemukseen, joka alkaa enkeli Sarafilin pasuunanpuhalluksella.\nParatiisin avain joutuu lopuksi Husseinille, joka tietenkin järjestää\nsinne kaikki shiittiläiset, mutta Sunnalaiset sitä vastapäätä.\nNäytökset alkavat juhlakulkueilla, joiden osanottajat vaipuvat\nhurmostilaan eläytyessään Husseinin marttyyrikuolemaan ja sen\nmerkitykseen, ja viileskelevät itseään veriin asti. Taziehnäytökset\novat draaman historian kannalta valaisevia: ikäänkuin silmäimme edessä\nne ovat syntyneet uskonnollisen palvonnan yhteydessä.\n\nPersialaisilla on maallinenkin näytelmä, pila (temacha, teglid), joita\nkuljeksivat \"taiteilijat\" ja heidän \"bajadeerinsa\" esittävät\ntilapäisnäyttämöillä.\n\n\n\n\nVI. ARABIALAISET.\n\n\n1\n\nArjalaisista palaamme nyt takaisin seemiläisiin, antaaksemme\nesiintymisvuoron arabialaisille, joiden nimen ja ratkaisevan\nvaikutuksen olemme jo tavanneet ja todenneet puhuessamme persialaisten\nkirjallisuudesta. Arabian aution niemimaan beduinien kieltä, jota\najanlaskumme alussa puhui sangen rajoitettu ihmismäärä, käyttää nyt\nviitisenkolmatta miljoonaa; Koraanin kielenä se vallitsee parin sadan\nmiljoonan uskonnollista elämää. Sen edustama kirjallinen kulttuuri on\nollut vanhastaan Euroopassa kuuluisa.\n\nArabialaisten varhaisrunous ja se mitä siitä tiedetään valaisee\nkiintoisasti runouden syntyä yleensä. Emme joutune kauas totuudesta\notaksuessamme, että hebrealaisbeduinien vanha kostoruno, Lemekin\nsotalaulu (katso Hebrealaiset, 4), on kuvaava heidän sen ajan\neteläisemmillekin veljilleen, so. että eräänlainen yksinkertainen\nkoston ja riemun, lemmen ja surun, yleensä alkuperäisten,\nsekoittamattomien tunteiden väkisin ääneksi, ulvahdukseksi,\npuristautunut laulumainen ilmaisu, _joiku_, on ollut arabialaisten\najanvietteenä heidän retkeillessään karuilla aavikoillaan, korkean ja\nkirkkaan taivaan alla. Verikosto, josta mainittu hebrealaisten säkeistö\npuhuu, on ollut arabialaisten elämän tärkein säätäjä ravinnon\nhankkimisen ja suvun lisäämisen jälkeen.\n\nSen pitkän ajan kuluessa, jonka aavistamme ulottuvan tästä vanhasta\nSinain beduinien kostolaulusta meidän ajanlaskumme alkuvuosisatoihin\nsaakka, on tähän \"luonnonrunouteen\" ehtinyt liittyä monenlaista\nmieltymystä ja harrastusta. Puoleksi säveleenä syntyen sen sanat ovat\njoskus hakeutuneet peräkkäisiksi ja keskinäisiksi sukulaisääniksi,\nsoinnuiksi, jotka ovat erikoisesti helähtäneet ja miellyttäneet. Kun\nsitten kokemus osoitti, että tällainen määrätty tahti ja sanojen\nkeskinäinen sointuvaisuus ikäänkuin sitoi joiun eheäksi, terävästi\nmuistiin painuvaksi kokonaisuudeksi, rupesivat joiut yhä useammin\nsyntymään ottamalla huomioon nämä ulkonaiset muistamisen miellyttävät\napukeinot. Kun ei osattu kirjoittaa, oli pakko muistaa. Ei ole\nluultavaa, että tällainen kehitys on tietoisen työn tulosta;\npikemminkin se on tiedotonta uimista salaisten kauneusvaistojen\nalkuunpanemassa virrassa; vain joskus on ehkä nerokkaille yksilöille\nsuunnan edullisuus välähtänyt tietoiseksi, mikä on silloin voinut\nmerkitä suurta edistysaskelta. Vasta myöhemmällä asteella on runon\ntahti ja sointu tietoisesti huomattu, tutkittu ja taottu runo- ja\nsanaseppyydeksi.\n\nVanhinta sointutekniikkaa edustanee se lyhytlauseinen,\nloppusoinnullinen proosa (saj'), jota Muhammed käytti Koraanissa.\nSeuraava askel oli tavujen järjestyminen tahtiin, so. runojalkoihin, ja\nniiden rajoittuminen määrälukuisiksi. Näin syntyi keskenään sointuva\nkaksoissäe (rajaz). Tältä pohjalta lähtien arabialaiset ovat jo varhain\nkehittäneet kaikkiaan 16 eri runomittaa ja säejärjestelyä, so. runon\nmuotoa. Ei ole tietoa siitä, että he olisivat saaneet tähän muualta\nopastusta tai esimerkkejä, vaan on loppusoinnullinen runous heidän\nomintakeinen, ihmeteltävä saavutuksensa, jossa vain kiinalaiset ovat\nheidän vertaisiaan.\n\nArabialaisten runoudessa voi säe- ja sointurakenteen lisäksi todeta\nvielä kaksi tunnusmerkkiä, jotka ilmeisesti aiheutuivat ulkoa oppimisen\npakosta: joka säkeistön piti yleensä sisältää ehyt ajatus; pitemmissä\nrunoissa (kvasidoissa = elegioissa) oli sisällys järjestettävä määrätyn\nkaavan mukaisesti. Edellisestä säkeistöt saivat niin suuren\nitsenäisyyden, että niiden keskinäinen järjestys kävi vähemmän\ntärkeäksi: ne olivat kuin helmiä nauhassa; kvasidan sisällyksen\ntavallinen kaava on seuraava: alussa kuvataan vanha leirin paikka,\njonka kohdalla runoilija pyytää tovereitaan pysähtymään, kun hän\nvalittaen muistelee menneitä aikoja; sitten hän kertoo\nlemmenvoitoistaan ja -kärsimyksistään, vaelluksistaan erämaassa, ja\nkuvaa hevosensa tai kameelinsa asiantuntijan tarkkuudella; lopuksi\nseuraa palaaminen nykyhetkeen ja usein -- ei aina -- mahtavan sheikin\nylistys, jolta runoilija odottaa runostansa palkintoa.\n\nVerikoston ja heimosotien aikoina, lukemattomina vuosisatoina, oli joka\nmies soturi ja herkkä kuulemaan, jopa itsekin yrittämään, urotöidensä,\nnaistensa ja viinin ylistystä. Myös naiset, joiden vapaan ja\nylipäätänsä kunnioitetun aseman miesten rinnalla vasta muhamettilaisuus\nkätki hunnun alle, esiintyivät runojen sepittäjättärinä. Rauhan aikana\nkokoonnuttaessa yhteisille markkinapaikoille runoilijat esittivät\nlaulujaan yleisölle. Asian luonnosta johtuu, että tämä tuli jo ammoin\nvarsinaisten \"runojain\" (rawi) erikoistehtäväksi, vaikka joskus\nkuuluisa soturi saattoi myös olla etevä runoja. Heidän nimenänsä oli\nash-Shair (= \"tietävä mies\"), mikä viittaa siihen, että uskottiin\nheillä olevan hallussaan yliluonnollisia \"sanan\" voimia.\n\nArabialaisten uskonnosta säilyneet tiedot eivät osoita korkeata tasoa.\nKäsitykset yliluonnollisista voimista olivat aineellistuneet\nkonkreettisiksi epäjumaliksi, joita oli lukuisasti: yksi joka päivälle.\nJuutalaisuus ja kristinusko olivat tunkeutuneet moniin kaupunkeihin,\nedellinen mm. Medinaan, josta Muhammed sen hävitti.\n\nMuinaisarabialaisen runouden taustalla emme siis oikeastaan tapaa sitä,\nminkä esim. varhais-arjalaisia ajatellen asettaisimme korkealinjaisen\nrunouden edellytykseksi: näemme tosin karuissa oloissa karaistuneen\nkansan, jonka fyysillinen ja älyllinen rakenne on ensiluokkainen, mutta\nemme koko kansan elämään käänteentekevästi vaikuttavia tapauksia, jotka\nolisivat olleet suurten eepillisten ajatusten aiheuttajina; näemme\nheimosodat, verikoston ja lemmen, jotka kyllä kuumentavat yksilölliset\nintohimot, mutta eivät luo näköaloja koko olemassaolon kamppailuun\neivätkä kiihdytä kansaa yhteisen innostuksen valtaan; näemme\nepäjumalia, mutta emme Jumalaa, joka vasta haltioittaa sielun\nkykeneväksi luomaan ylevää runoutta. Niinpä ei arabialaisilla ole\nsuurta kansallista kertoma- eikä traagillista runoutta.\n\nVarhaisarabialaisten elämästä ja tavoista, heidän runoudestaan ja\nrunoilijoistaan, sisältää suuren määrän tietoja Abulfaradshin (897-967)\nLaulujen kirja (Kitab ul-Aghani). Abulfaradsh oli Ispahanissa syntynyt,\nBagdadissa kasvatuksensa saanut, ja muhamettilaisen maailman eri\nkeskuksissa elänyt runoilija ja oppinut muinaistutkija; mainittu kirja\non tärkeimpiä lähdeteoksia tutkittaessa arabialaisten\nesimuhamettilaista kulttuuria.\n\n\n2\n\nEsimuhamettilaisten beduinien runoudenrakkaudesta kertoo Espanjan\nmaurilainen Ibn Abd-Rabbihi (860-940) seuraavaa: \"Arabialaiset\nharrastivat runoutta niin innokkaasti ja pitivät sitä niin suuressa\narvossa, että he valitsivat vanhoista runoistaan seitsemän pitempää,\nkirjoittivat ne kullalla koptilaiselle pellavakankaalle ja ripustivat\n(allakat) ne Kaabaa peittäviin verhoihin. Tämän johdosta puhumme 'Amra\nal Kaisin kultaisesta runosta', 'Zuhairin kultaisesta runosta'. Näitä\nkultaisia runoja on seitsemän; niitä sanotaan myös 'ripustetuiksi'\n(al-Moallakat)\". Tähän tiedonantoon perustuu käsitys arabialaisten\nrunokilpailuista ja parhaille tuotteille osoitetusta kunniasta; kun\nmuut tiedot eivät sitä tue ja tuollainen menettely edellyttäisi\n\"akateemisempia\" oloja kuin sen aikaisten beduinien keskuudessa voi\najatella mahdolliseksi, täytyy tämä Moallakatvalinta hylätä\n\"ripustamis\"-merkitykseen jälkeenpäin sisällytettynä taruna. Ne\nseitsemän runoa, jotka tunnetaan mainitulla nimellä, valitsi\npäinvastoin _Hammad_ niminen runoja, kuten kieliopintekijä Nahhas\n(k. 949) nimenomaan kertoo: \"Nähdessään, kuinka vähän runoudesta\nvälitettiin, Hammad ar-Rawija valitsi nämä seitsemän runoa, kehoitti\nihmisiä perehtymään niihin ja sanoi: Nämä ovat mainehikkaita runoja'\".\nHammadin tiedetään eläneen kahdeksannen vuosisadan kolmella ensi\nneljänneksellä, olleen ammattirunoja, so. runojen esittäjä, \"lausuja\",\nja osanneen kaiken tärkeimmän silloisesta arabialaisten runoudesta\nulkoa. Hänen toimestaan Moallakat siis ovat säilyneet jälkimaailmalle.\n\nNämä kuuluisat runot, joiden tekijäin yksityiskohtaiset elämäkerrat\narabialaiset ovat kirjoituksissaan säilyttäneet, arvattavasti vain osin\ntoden ja enimmäkseen tarinain sisältöisinä, ovat siis nykyisen\nkäsityksemme mukaisesti kansanrunoutta, joka erikoisen kehityksen\nkautta on saanut meillä taiderunoudelle tunnusmerkillisen ulkoasun. Ne\novat eräänlaisen muistelevan elegian asteella, kuten onkin luonnollista\nkysymyksen ollessa laulajista, jotka elämänsä tavallisen järjestyksen\nmukaan saivat runoilemiseensa sopivimman tilaisuuden poistuessaan\nkameelin selässä äskeiseltä leiripaikalta ja kaihoten tai valittaen\nmuistellessaan sitä ja siellä kokemaansa onnea tai onnettomuutta. Jo\nvarhain karsinoiduttuaan sisällyksensä puolesta edellä mainittuun\nkaavaan nämä kvasidat jäykistyivät tämän ynnä lisäksi tapahtumia\nkertovan juonensa heikkouden vuoksi omaksi erikoisuudekseen, tulematta\neepillisen runouden pohja-ainekseksi. Paimentolaiselämän alituinen\nmuuttelevaisuus, tapahtumien kahakoiva lyhyys ja autiomaamatkojen\nmuisteleva pituus ovat vaikuttaneet tällaisen tuloksen syntyyn.\nMainitsemme Moallakat-runoilijoista Amra al Kaisin.\n\n_Amra al Kais_ eli kuudennella vuosisadalla, oli beduinipäällikön\npoika, ja omisti koko elämänsä verikostolle; hänen isänsä näet\nmurhattiin. Hän kulki heimosta toiseen koettaen hankkia itselleen\nliittolaisia, mutta vastustajat osasivat aina tehdä hänen toiveensa\nturhiksi. Eräältä juutalais-arabialaiselta ruhtinaalta nimeltä Samual,\njonka huostaan hän jätti tyttärensä ja omaisuutensa, hän sai\nsuosituksen keisari Justinianukselle. Oltuaan kauan Konstantinopolissa\nja jouduttuaan rakkausseikkailuun bysanttilaisen prinsessan kanssa\nhänet nimitettiin Palestiinan käskynhaltijaksi, ja hän lähti\njoukkoineen Arabiaan ottaakseen haltuunsa isänsä alueet. Panettelijat\nkuitenkin saattoivat hänet Konstantinopolissa väärään valoon, jolloin\nkeisari lähetti hänelle myrkytetyn paidan, ottaen hänet siten hengiltä.\nTämä Nessos-aiheen yhtyminen hänen kuolemaansa on omiaan osoittamaan,\nminkä verran arabialaisten vanhoihin runoilija-elämäkertoihin on\nluottamista. Häntä arabialaiset pitivät esimuhamettilaisen ajan\netevimpänä runoilijana. Ylistäen hevostaan hän lopettaa \"kultaisen\nrunonsa\":\n\n    Sen lautaset ovat kiiltävät ja kovat, sileät kuin sulhasen\n       ryytien jauhinkivi, kuin kolokvinttipetkel.\n    Kuten henna värjää harmaan parran, niin ilmoittavat veritahrat\n       sen niskassa, että saalis on saavutettu.\n    Syöksyimme kaurislaumaan. Äkkiä kuten neidot leikkiessään,\n       pyöriessään ympäri ja hameen helma maata viistäen, lennättivät\n       pois sen emot.\n    Välähtäen kuin jalokivet ne pakenivat, kiiltävinä kuin näkinkengät\n       nuoren urhon kaulanauhassa, suku-ylhäisen.\n    Mutta se saavutti niiden johtajat, kun vielä viimeiset olivat\n       hajaantumatta, parvessa.\n    Lehmä- ja härkälaumojen kesken se kulki tuimana tietänsä; otti\n       saaliinsa molemmista -- eikä kaulansa vaahdonnut.\n    Koko päivän paistoimme ja keitimme niiden makeata lihaa\n       kattiloissa, yhä uudelleen, jokainen oman tulensa ääressä.\n    Kuitenkin se oli illalla kotiin tultaessa ensimmäisten rivissä.\n       Missä on silmä, joka sitoo sen? Kenen katse voi seurata sitä?\n    Koko yön se nukkuessani vartioi, halveksien lepoa, yhä satuloituna\n       ja suitsitettuna vierelläni.\n\nAmra al Kaisin kvasida johtaa mieleen itämaiden runouden sellaisena\nkuin se esiintyy Korkeassa veisussa, joka kuten muistamme on sarja\nikivanhaa häärunoutta. Molemmille on ominaista poissa olevan neidon\nhehkuvasanainen muistelu ja runsas loistavien vertauksien käyttö.\nRakkaus on aistillista kuten itämaiden runoudessa yleensä. Ne ovat\ntunteiltaan välittömiä ja intohimoisia, sanonnaltaan ja ajatuksiltaan\nluonnonraikkaita ja alkuperäisiä. Autioiden leiripaikkain kuvaus ja\nmenneen onnen itku herättää saman eleegisen tunnelman kuin monin\npaikoin profeettain valitusrunous. Tämä yleinen yhtäläisyys on\nluonnollinen seuraus siitä, että molempien edustaman runouden\ntuottajina ovat veljeskansat, jotka ammoisista ajoista saakka ovat\nasuneet toistensa naapuruudessa, ylipäätänsä samanlaisessa ilmastossa,\nenemmän tai vähemmän vaikeissa autiomaaoloissa.\n\n\n3\n\nRasittamatta muistiamme muiden Moallakat-runoilijoiden nimillä, niin\nkuuluisia kuin ne ovatkin arabialaisten kirjallisuuden historiassa,\nmainitsemme Mufaddalijat-kokoelman, jonka _Mufaddal_ niminen Hammadin\naikalainen (k. 784) sommitteli kaliifi Mansurin poikaa varten. Se\nsisältää nykyisessä muodossaan 126 kvasidaa ja pienempää runoa, jotka\non otettu kokoelmaan jokseenkin täydellisinä, ja edustaa 68 runoilijaa,\njoukossa vain yksi Moallakat-nimi. Vaikka se siis on vähäisempien\ntähtien tuote, se on silti laatunsa rajoissa huomattavalla\ntaiteellisella asteella. Aiheet pysyvät ylipäätänsä kvasidain piirissä,\nja leimana on muistelun surumielisyys. Vaikuttavaksi kohoaa varsinkin\nrunouden ikuisen valta-aiheen: menneen nuoruuden kaihon, ilmaisu. \"Olen\nkuuro lemmen kutsulle ja nuoruuden keveydelle, ja tottelen nöyrästi\nviisautta, joka helposti ohjaa askeleitani\", huokaa runoilija\n_Al Aswad_, Jafurin poika, ja vaipuu muistelemaan aikaa, jolloin hän\nnautti nuoruuden suloisimpia iloja: ihanain naisten tarjoilemaa viiniä\nja lempeä. Komea hevosen ja taistelun ylistys on _Salaman_, Jandalin\npojan, kvasida Mennyt on nuoruus: \"Mennyt on nuoruus, mennyt kiitosten\nkera -- nuoruus, täynnä ihmeellisiä asioita! Mennyt kilpailussa, jossa\nei kukaan voi sitä voittaa. Se on paennut nopeasti ja harmaa vanhuus on\nseurannut sen jälkiä -- oi, kunpa laukkaavat orhit voisivat saavuttaa\nja tuoda sen takaisin!\"\n\nKolmas tärkeä esimuhamettilaista runoutta valaiseva teos on runoilija\n_Abu Tammamin_ (807-846) sommittelema Hamasa, joka on saanut tämän\narabialaisten kaikkien miehekkäiden hyveiden yhteisnimen ensi\nosastossaan olevien sankarilaulujen mukaan. Hamasa sisältää kaikkiaan\n884 runoa tai runonsirpaletta: paitsi mainittuja sankarilauluja, joita\non yli kolmasosa, siinä on vielä kuolonvalitus-, hienoja tapoja\nkuvaavia, vieraanvaraisuutta, naisen kauneutta ja rakkautta ylistäviä,\nsatiirisia, sekalaisia, leikillisiä ja naista pilkkaavia runoja;\nedustettuina on 521 runoilijaa ja 56 runoilijatarta. Hamasan runot ovat\nvälittömästi lyyrillisiä laulahduksia, joissa mennään suoraan asiaan,\nehtimättä viivähtää harkituissa runokuvissa ja vertauksissa. Kuuluisia\nkvasidarunoilijoita ei kokoelmassa monta mainitakaan. Silti ne eivät\nvoine olla aivan välitöntä kansanrunoutta sellaisena kuin tämä kumpuili\nerämaanlasten sielusta alkuperäisten tunteiden ja luonnontilaisen\nkielenkäytön neitseellisinä aikoina, vaan on muistiinmerkitsijäin\nteoreettinen runotaito vaikuttanut niiden ulkoasuun; tiedetään Abu\nTammamin saaneen ne kirjallisista lähteistä.\n\nWilliam Jones oli ensimmäinen, joka kääntämällä Moallakat (1783) avasi\narabialaisten esimuhamettilaisen runouden Euroopalle, kiinnittäen\nsiihen mm. Goethen huomion. Hamasan on mestarillisesti kääntänyt\nsaksaksi (1846) Friedrich Rückert. Sen jälkeen on erämaanlasten\nvälitön, hehkuvatunteinen, omissa rajoissaan korkeita kauneusarvoja\nsaavuttanut, ilollaan ja varsinkin romanttisella kaihollaan usein\nsydäntä liikuttava runous tullut monien käännöskokoelmien kautta\nrunoutta rakastavan sivistyneistön omaisuudeksi.\n\nRunoilijatar _Khansa_ laulaa eräässä valitusrunossaan:\n\n    Mä ennen sua kuolleeks' itkin monta,\n    sun kuoltuas ei hetkee itkutonta;\n    mun mieltäni, kun lohdun joku tarjoo,\n    vain synkempänä surun pilvi varjoo.\n\n\n4\n\nArabialaisten historian suuri ja käänteentekevä tapaus oli\nmuhamettilaisuuden synty ja voittokulku, joka kohotti arabialaiset\nvähäpätöisestä paimentolaisheimosta voitokkaaksi valloittajakansaksi,\nkääntäen Etu-Aasian ja Pohjois-Afrikan historian kokonaan toiselle\nuralle kuin mihin ne olivat kristinuskon turvin menossa. Se toi siis\nmukanaan mahdollisimman suuren poliittisen menestyksen, riittävän\ntaustaksi mahtavallekin epiikalle ja muulle runoudelle. Syynä siihen,\nettä tällainen jäi kuitenkin syntymättä, on muhamettilaisuuden ehdoton\nvihamielisyys ihmishengen vapaata pyrkimystä vastaan.\n\n_Muhammed_ (570-632) ei suosinut runoutta eikä runoilijoita; hän\nkorkeintaan sieti niitä. Neljä ensimmäistä kaliifia oli vielä\nsuvaitsemattomampia. Se teos, jolla he tukahduttivat kansallistunnon\nkaikista valloittamistaan maista, asettaen sijalle islamintunnon, ja\njota he yleensä pitivät riittävänä kirjallisuutena, oli profeetan\nopista muodostettu Koraani, muhamettilaisuuden eriskummallinen, melkein\nkuin silmiemme edessä syntynyt, mutta silti \"ilmoitetuksi\" uskottu,\nRaamattua vastaava perusteos, joka on islamin maissa todennäköisesti\nahkerammin luettu ja suuremmassa kunniassa pidetty kuin viimemainittu\nkristillisissä.\n\nKirjallisuuden historian kannalta Koraani on kiintoisa ensinnäkin\nsyntynsä vuoksi. Muhammed väitti, että taivaassa oli olemassa\nvarsinainen peruskoraani, jonka sisällyksen Jumala enkeli Gabrielin\nkautta vähitellen hänelle ilmoitti. On muistettava Muhammedin kasvaneen\ntörkeässä taikauskossa, ajatelleen itämaalaisena mielikuvituksen ja\nnäkyjen, eikä kuten länsimaalainen järjen päätelmien avulla, ja olleen\nkaatuvatautinen. Tällaisessa sielussa uskonnollinen mietiskely\naiheuttaa hurmiotiloja, joiden vallassa asianomainen voi kuulla ja\nnähdä omat ajatuksensa puheena ja kuvina. Muhammedilla ilmeisesti on\nollut tällaisia epilepsian sukuisia lovetiloja, joissa hänen\nuskonnolliset haudonnaisensa selvenivät sanoilla kerrottaviksi\najatuksiksi. Nämä hän sitten saneli kirjurille -- hän joko ei ollut\nollenkaan tai jos oli, niin ainakin perin vaivalloisesti\nkirjoitustaitoinen -- ja niin syntyi vähitellen sarja kirjoituksia,\njotka myöhemmin saivat yhteisnimen Kor'an (= \"lukeminen\",\n\"lausuminen\"). Ensimmäisen kokonaislaitoksen sommitteli profeetan\nkuoltua hänen kirjurinsa Zaid ibn Thabit, ei vain kirjoitusten vaan\nmyös muistitiedon perusteella. Tätä laitosta ei kuitenkaan yleisesti\nhyväksytty. Kun profeetta oli väliin sanellut samat asiat eri\nhenkilöille eikä hänen muistinsa ollut aina yhtä tarkka, oli eri\nkirjoituksissa ristiriitaisuuksia, jotka uhkasivat aiheuttaa\nhajaannusta. Tämän vuoksi -- ja vastapainoksi juutalaisten ja\nkristittyjen Raamatulle -- oli kaanonin asemaan saatettu johdonmukainen\nKoraani välttämätön. Kaliifi Othmanin toimesta sitten sama Zaid ynnä\nkolme muuta arvovaltaista profeetan seuraajaa sommittelivat (653) eri\nperinteitä huomioonottamalla uuden lopullisen Koraanin, hävittäen\nkaikki varhaisemmat laitokset. Tästä lopullisestakaan laitoksesta ei\nkuitenkaan saatu poistetuksi kaikkia ristiriitaisuuksia, mistä\nmuhamettilaiselle teologialle on koitunut paljon skolastista terävyyttä\nvaativaa selitystyötä.\n\nLaajuudeltaan hiukan Uutta Testamenttia pienempi Koraani jakautuu 114\nsuraan (so. \"sarjaan\"), joiden sisällys ja pituus on vaihteleva. Toiset\nsisältävät jumaluus- ja siveysopillisia mietteitä: puhutaan Jumalan\nsuuruudesta, hyvyydestä ja vanhurskaudesta, kuinka se ilmenee\nluonnossa, historiassa ja profeettain, erittäinkin Muhammedin\ninnoitetussa julistuksessa. Jumala osoitetaan yhdeksi ainoaksi,\nkaikkivaltiaaksi. Epäjumalien palvelus ja kaikkinainen luotujen\njumalointi, kuten esim. Kristuksen palvominen Jumalan poikana,\nkielletään ankarasti. Taivaan ilot ja helvetin vaivat samoin kuin\nluomakunnan pelko viimeisen tuomion tullessa maalataan voimakkaan\naineellisesti ja realistisesti. Uskoville annetaan sekä yleisiä\nsiveellisiä että myös erikoistapauksia koskevia ohjeita. Penseitä\nnuhdellaan, vihollisia uhataan peloittavilla sekä ajallisilla että\niankaikkisilla rangaistuksilla. Epäilijöille koetetaan valaista islamin\ntotuutta käyttämällä myös eräänlaista ei erittäin vakuuttavaa\ntodistusmenetelmää. Toisin paikoin tyyli on hajanaisesti saarnaavaa,\ntoisin julistusten ja ohjeiden sisältöistä. Useissa suroissa on\nsuoranaisia siviililaki- ja jumalanpalvelusmenoja koskevia määräyksiä,\njopa sellaisia, jotka tarkoittavat profeetan haaremin järjestelyä.\nMuutamissa vastataan kysymyksiin, joita uskottomat tai epäilijät olivat\nprofeetalle tehneet. Muhammed itse saa usein suoria ohjeita, joskus\nnuhteita. Ensimmäinen sura sisältää muhamettilaisten \"Isä meidän\nrukouksen\":\n\nJumalan, armollisen armahtajan nimeen! Kiitos Jumalalle, maailman\nHerralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle. Sinua me\npalvelemme ja sinulta rukoilemme apua. Johda meitä oikeata tietä,\nniiden tietä, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa, ja jotka\neivät ole eksyksissä. [Suomentanut professori Knut Tallqvist.]\n\nKiintoisimpana sisällyksenä ovat kertomukset aikaisemmista\nprofeetoista, joilla Muhammed koettaa osoittaa, että Jumala on entisinä\naikoina palkinnut vanhurskaita ja rangaissut näiden vihollisia.\nEnimmäkseen nämä vanhat profeetat ovat Muhammedin itsensä kaltaisia,\nsaarnaten ja syytellen vastustajiaan aivan samoin kuin hän, näiden\npuolestaan käyttäytyessä juuri niinkuin uskottomat mekkalaiset. Nooa\nsaa kiivailla Muhammedin ajan epäjumalia vastaan. Aabraham saarnaa\nsiten, että lukija unohtaa hänet ja luulee Jumalan tai Muhammedin\npuhuvan. Jotkut kertomukset on aiottu huvilukemiseksi, vaikka niitä\nonkin höystetty opettavilla lauselmilla. Tällainen on esim. laajasti,\nromaanimaisesti, kerrottu Joosefin ja Potifarin vaimon Suleikhan\ntarina, josta Muhammed kehittelee näkyviin paljon itämaalaista\naistillisuutta. Joosefin historia tuli arabialaisen ja persialaisen\nromanttisen runouden erikoisesti suosimaksi aiheeksi. Kun Muhammedin\nlukutaito lienee ollut niin ja näin -- eihän ennen häntä ollut\nvarsinaisia arabiankielisiä kirjoja olemassakaan --, on ilmeistä, että\nhän sai nämä eriskummallisia erehdyksiä ja väärinkäsityksiä täynnä\nolevat tarinansa ympäristönsä yksinkertaisilta ja oppimattomilta\njuutalaisilta ja kristityiltä, joilla jo olivat sekaisin kaanonit ja\napokryfat. Kaikki Muhammedin tieto oli peräisin karavaaniserain\nnuotiotulilta, eikä siis ole loogillisen ajattelun perusteella\njärjestelmällisesti eri lähteitä käyttämällä hankittua. Tästä oli\nseurauksena se maalauksellinen, huvittava esteettömyys, jolla profeetta\nesim. teki Hamanista faaraon ministerin ja Mooseksen sisaresta\nMirjamista Jeesuksen äidin, -- jolla hän yleensä poimi kokoon niitä\noppinsa piirteitä, joiden juuret tapaamme Vanhasta ja Uudesta\nTestamentista, apokryfisistä kirjoista ja Talmudista.\nJuutalaiskristillisen tarinaston lisäksi hän tietenkin käytti\narabialaissyrialaista, esim. Aleksanterin legendaa, jossa mainitulle\nkuninkaalle annetaan sarvet, jotta hän voisi puskea kumoon koko\nmaailman. (Ptolemaiolaisissa rahoissa Aleksanterilla on Ammonin\npässinsarvet.)\n\nKoraani on tyyliltään ja taiteelliselta tasoltaan -- mikäli\nviimemainitusta voi ollenkaan puhua -- epätasainen ja alkeellinen.\nSiinä on tuskin ainoatakaan kohtaa, joka tuottaisi häiriintymätöntä\nesteettistä nautintoa, mutta useita sellaisia, joissa ilmenee hurjaa\nintohimoa ja voimakasta mielikuvitusta, ja joita voisi sanoa\nvaikuttavasti retoorisiksi. Jonkin verran runollisuutta voi myöntää\ntuulahtavan Jumalan suuruuden, taivaan ja helvetin kuvauksista.\nMuhammed sommitteli ensimmäiset suransa vanhalla, lyhytlauseisella,\nloppusointuisella proosalla, ja koetti käyttää tätä tyyliä läpi koko\nkirjan. Seurauksena oli, että tosi runollisuutta vaativat kohdat jäivät\nkaipaamaan vastaavaa ilmaisumuotoa, ja että proosallisissa, lakeja ym.\nkäytännöllisiä seikkoja koskevissa paikoissa taas tämäkin vaatimaton\n\"runollinen muoto\" oli toisinpäin riidassa sisällyksen kanssa.\nMekkalaiset pitivät Muhammedia \"riivattuna\" runoilijana; hän itse\nkielsi jyrkästi olevansa runoilija ollenkaan, alleviivaten vain\nprofeetanominaisuuttaan; Koraanin perusteella voimme myöntää profeetan\nolleen kuten aina oikeassa: hän ei todellakaan ollut runoilija.\nKirjallisuuden kannalta Koraanista voidaan puhua etupäässä\nepärunollisena tuotteena, aivan eri kerralla kuin Raamatusta. Sen\nkorkeimpia saavutuksia on seuraava kuvaus paratiisin iloista, mikä\nvapaana suomennoksena tähän näytteeksi otettakoon:\n\n    Vanhurskaat juovat viiniä, siihen ihmelähteen vettä sekoittaen.\n    Sitä juovat Jumalan palvelijat, vettä paikasta toiseen johdattaen,\n    ne, jotka pitivät sanansa ja pelkäsivät tuomion päivän tuloa,\n    jotka Jumalan rakkauden vuoksi ruokkivat köyhiä, orjia ja orpoja,\n    sanoen: ruokimme teitä Jumalan tähden, pyytämättä palkkaa tai\n                                                               rahaa.\n    Me pelkäämme Herran päivää, täynnä vihaa pahaa.\n    Siksi Herra suojeli heitä tämän päivän pahalta, palkiten heidät\n                                       ilolla ja kasvoilla iloisilla.\n    Hän palkitsi heidän kärsivällisyytensä paratiisilla ja\n                                                     silkkipukimilla.\n    Siellä he lepäävät pehmeillä patjoilla, eivät kuumaa eivätkä\n                                                        kylmää tunne,\n    viileät varjot heitä paimentavat, jos menevät kunne,\n    puiden oksat nuokkuvat hedelmin hyvin,\n    hopeamaljat kiertävät määrin täydentyvin.\n    He juovat viiniä, johon on sekoitettu maustetta nimeltä Sendshebil,\n    saatua lähteestä nimeltä Selsabil.\n    Kuin siroitetut helmet heidän ympärillänsä parveilevat\n                                            iankaikkiset nuorukaiset,\n    lähemmin katsoen näet taivaan valtakunnan ja armot ihanaiset.\n    Vihreät heillä on silkkivaatteet, kullalla koristetut,\n    ranteet hopearenkailla somistetut.\n    Herra juottaa heitä puhtaalla juomalla,\n    heille täten heidän vaivojensa palkan suomalla.\n\nErikoisena osoituksena Koraanin \"runottomuudesta\" joka suhteessa on\nlopuksi se, ettei siinä ole ainoatakaan varsinaista ylistyslaulua,\nhymniä, jotka kuitenkin ovat erottamattomia todella hartaasta,\nvakaumuksellisesta uskonnollisuudesta. Vaikka beduinit esittivät\nkvasidojansa alkeellisen kielisoittimen säestyksellä ja olivat yleensä\nsoitannollisia, ja vaikka Muhammed varmaan oli kuullut juutalaisten ja\nkristittyjen hymnejä, hän silti jätti sen puolen uskonnollisista\nmenoistaan kokonaan pois; yhtenä syynä tähän oli epäilemättä se, ettei\nhän välittänyt musiikista enempää kuin runoudestakaan, koska oli\nsiinäkin suhteessa kyvytön.\n\nMutta vaikka Koraani onkin tyyliltään heikko, muhamettilaiset kuitenkin\npäinvastoin ovat aina pitäneet sitä tyylin ja kielen täydellisimpänä\nnäytteenä. Heidän dogmatiikassaan tämä on ylin totuus, vieläpä paras\ntodistus teoksen jumalallisesta alkuperästä. Tämä osoittaa, kuinka\nperinpohjin teos on kyennyt kahlehtimaan tunnustajainsa itsenäisen,\nvapaan ajattelun.\n\nKoraanin käänsi latinaksi Clugnyn luostarin apotti Pietari\nKunnianarvoisa (1122-1156); se painettiin Baselissa 1543. L. Marracci\njulkaisi arabiankielisen tekstin ja latinankielisen käännöksen ynnä\nselitykset (Alcoranus, textus universus etc. Patavii 1698). Sen jälkeen\nKoraani on käännetty yhä uudelleen eri sivistyskielille.\n\n\n5\n\nEurooppalainen kirjallisuuden ja uskontojen tutkija pitää näin Koraania\nyleensä heikkona tuotteena, mutta on silti pakotettu tunnustamaan, että\nsillä on ollut ja on vieläkin mitä syvin merkitys itämaiden kansojen\nhistoriassa: ensimmäisenä arabiankielisenä teoksena, joka samalla\nhallitsi tunnustajainsa koko elämää, siitä tuli arabialaisen\nkirjallisuuden perusteos; se sisälsi kaikkien epäilysten yläpuolelle\nasettuvan vaateliaan \"totuuden\": Allah on yksi ja Muhammed on hänen\nprofeettansa, jolla se kohotti arabialaiset pois alhaisesta\nuskontomuodosta yhden Jumalan tinkimättömän tahdon alaisiksi. Käskien\nlevittää miekalla tätä tunnustusta ja luvaten sankareilleen palkinnoksi\nsitä, mikä on kuuman autiomaan lapsille erikoisen mieluista:\nihmelähteiden raikasta vettä, viiniä, hedelmiä ja ikuisesti nuorten\nneitojen ja nuorukaisten suloa, se sytytti palamaan seemiläisissä\nkansoissa erikoisesti ilmenneen ominaisuuden: uskonnollisen kiihkon,\nantoi tälle käteen miekan, avasi ovet ulos rikkaaseen maailmaan, jonka\naarteet loistivat kaukaa houkuttelevina, ja sanoi: mene ja ota! Syntyi\nuusi kansainvaellus, kuten historiasta tiedämme. On selvää, että tämä\nvaikutti perusteellisesti kirjallisuuteenkin.\n\nBeduinien kansanrunous, joka oli erämaan villi kukka, rupesi jäämään\nunohduksiin sikäli kuin elämän polttopisteet siirtyivät kaupunkeihin\nja ulkomaiden, Syrian, Persian ja Egyptin, hovikeskuksiin.\nRunouden asema olisi käynyt vaikeaksi, jos ensimmäisten kaliifien\nkiihkomuhamettilainen, sitä vähäksyvä suunta olisi saanut jatkua. Mutta\nUmaijalaisen hallitsijasuvun valtaanpääsy (658) oli kahdessakin\nsuhteessa runouteen tärkeästi vaikuttava tapaus: kaliifien hovi siirtyi\nsyrjäisestä, karusta Arabiasta Syrian vanhaan kulttuurikeskukseen,\nDamaskukseen; umaijalaiset kaliifit olivat vapaamielisiä, runoutta\nsuosivia miehiä, jotka säilyttäen islamin ulkonaiset muodot antoivat\nalamaistensa, kristittyjenkin, elää ja tulla autuaiksi omien vanhojen\ntapojensa, laulujensa ja uskonsa mukaan. Orpona ollut runous sai nyt\nturvapaikan vallanpitäjien istuimen juurelta. Tämä oli sikäli\nhyödyllistä, että runouden harrastus ja viljely jatkui, ilmeten mm.\nkansanrunouden talteenottona, Moallakat- ja monina muina kokoelmina, ja\nniiden ohella ja jälkeen omintakeisena runoutena, estetiikkana ja\nkirjallisuuden historiana. Mutta toisaalta jo muhamettilaisuus\nsellaisenaan: naisen kätkeminen haaremiin miehen nautinnon\nvälikappaleeksi, ja elämän alistaminen ihmisestä riippumattoman\nkohtalon, \"kismetin\", alaiseksi, oli omiaan turmelemaan vanhan runouden\nterveyden: tasavertaisten sukupuolien luonnollinen, raikas rakkaus\nmuuttui hämyisen haaremin aistillisuudeksi, ja erämaan reippaan\nelämän omatoimisuus, periaate: \"jokainen on oman onnensa seppä\",\nsallimususkoksi, joka ennenpitkää johti aloitekyvyttömään velttouteen\nja pessimismiin. Kun runous lisäksi joutui despoottisten valtaistuimien\nvarjoon, oli tästä seurauksena sen lahjomattomuuden, siveellisen\nitsenäisyyden kato: se vaipui väkisinkin rahalla ostettavan imartelun\nkannalle. Persialaisten kirjallisuudesta jo olemme nähneet, kuinka\ntuhoisa runouden jalolle kasvulle muhamettilaisuus siellä oli; se ilmiö\nei ollut muuta kuin heijastusta arabialaisen runouden päärintamalla\ntapahtuneesta kehityksestä.\n\nHuolimatta kokonaan muuttuneista ulkonaisista olosuhteista runous pysyi\naluksi uskollisena perintämuodoilleen: runot kirjoitettiin edelleenkin\nkvasidain ym. kaavaan. Mutta kun ei oltukaan enää erämaassa, jossa\nleiripaikka-, lempi- ja kameelikuvaus oli ollut niin luontevaa, vaan\nhienostuneessa hovissa, muuttui uusi kvasida teennäiseksi sepitelmäksi,\njosta puuttui eletyn elämän tuntu. Näin vanhat muodot aluksi tulivat\nuuden runouden kahleiksi, kunnes myöhemmin niistä vapauduttiin.\nMuhamettilais-arabialaisten runoilijain luku on aivan suunnaton:\nnelisentuhatta nimeä lasketaan kuuluvaksi kaliifien aikaan.\n\nUmaijalaisen hallitsijasuvun ajalta mainitaan kolme arabialaisten\narvioinnin mukaan muita huomattavampaa nimeä: Akhtal, Farazdak ja\nDsharir. _Akhtal_ (640-710) oli kristitty, kotoisin Mesopotamiasta,\njossa toisin vuoroin vietti aikaansa, ottaen osaa heimonsa sotiin,\ntoisin taas asuen Damaskuksessa, hovin suosikkina umaijalaisista\nkirjoittamansa ylistysrunon vuoksi. Hänen yksityiselämästään ei tiedetä\njuuri tämän enempää -- hän erosi vaimostaan eikä näytä yleensä ottaneen\nuskontonsa velvoituksia rasittavan vakavasti, edustaen siis molemmissa\nsuhteissa \"kristityille\" runoilijoille usein kuvaavia perinteitä.\nErikoisesti hän oli kuuluisa häväistysrunoistaan. Harun al Rashidin\nhovin oppinut arabiankielen tutkija ja kirjallisuuden historioitsija\nAbu Ubaida (728-825) piti Akhtalia etevämpänä kuin kahta muuta\nyllämainittua sen vuoksi, että hän oli kyennyt sepittämään kymmenen\naivan ja toiset kymmenen lähes virheetöntä kvasidaa, mitä ei voitu\nsanoa hänen runoilijatovereistaan. -- _Farazdak_ (641-728) oli\nsyntyisin Basrasta, kunnioitetusta ja vieraanvaraisuudestaan\nkuuluisasta suvusta, aikoi ulemaksi (papiksi), mutta jätti Koraanin\nlukemisen ja rupesi lempimään runottaria. Hän oli kuuluisa\nsatiireistaan. Hän oleskeli Medinassa kymmenisen vuotta, tullen lopuksi\nkarkoitetuksi tästä pyhästä paikasta liian tulisten lemmenrunojensa\nvuoksi, jolloin palasi Basraan. Orpanansa holhoojana hän meni naimisiin\ntämän kanssa vastoin tytön tahtoa, eikä tämä saanut puolta mistään,\nkaikki kun pelkäsivät runoilijan myrkyllistä ivaa. Lopuksi hän suostui\navioeroon. Hän oli tulisessa riidassa runoilija Dsharirin kanssa,\nsingoten tätä vastaan ivansa nuolia. -- _Dsharir_ (k. 728) oli kotoisin\nIrakista ja eleli loppuikänsä Damaskuksessa, olematta kuitenkaan\nerikoisesti hovin suosiossa. Hänenkin runoutensa on suurimmaksi osaksi\nsatiirista ja ylisteleväistä: ivansa myrkyllä hänen sanotaan\nkukistaneen 43 kilpailijaa. Tämä kaukainen runouden kolmiloppinen\ntuntuu vaiheidensa ja saavutustensa vuoksi inhimillisesti tutulta.\n\nJo umaijalaisten loppuaikoina esiintyi runoilijoita, jotka hylkäsivät\nkvasidan sopimattomana uusiin, varsinkin kaupunkioloihin. Tämä suunta\npääsi voitolle Abbaslaisten kaliifien uudessa suurkaupungissa,\nBagdadissa, jonka kuohuva liike- ja poliittinen elämä vetosi toisiin\ntunteisiin kuin kaihoisesti muisteleva kvasida. Sitä paitsi rupeaa\nPersian runouden vaikutus tuntumaan. Kuuluisin Harun al Rashidin hovin\nrunoilijoista on _Abu Nuwas_ (756-810), arabialaisen soturin ja\npersialaisen äidin poika, kotoisin Damaskuksesta. Opiskeltuaan Basrassa\nmm. Abu Ubaidan johdolla hän asettui Bagdadiin, jossa pääsi Harun al\nRashidin suosioon. Suuremman osan elämäänsä hän oli tunnettu\nkevytmielisyydestään, muuttuakseen vanhempana karuksi kieltäytyjäksi,\njoka kokonaan antautui kohtalon valtaan, lausuen:\n\n    Turha on ihmisen tahto,\n    Allahin yksin on maali;\n    ei valita inehmo voi,\n    Allahin vain on vaali.\n\nAbu Nuwasia on verrattu Heinrich Heineen ja todettu hänet vielä\nkyynillisemmäksi kuin tämä; kielenkäyttönsä sulolta, runollisten\ntunteiden rikkaudelta ja säkenöivältä älykkyydeltä hänen sanotaan\nolevan melkein Heinen vertainen, ja voittavan tämän runollisnerokkaiden\narkipäiväisyyksien käytössä. Hänen lemmenlaulunsa ovat pitkälle\nmeneviä, pilkkalaulunsa peloittavan purevia, pilansa ja kaskunsa\nhuvittavia. Erikoisia ovat hänen metsästysjuttunsa, joissa hän kuvaa\neläimiä. Lopuksi hän juomalauluissaan antaa sattuvan kuvan siitä,\nkuinka Bagdadin ylimyspiirit noudattivat Koraaniin sisältyvää viinin\nkieltolakia.\n\nAbu Nuwasin aikalainen ja monessa suhteessa hänen vastakohtansa oli\n_Abul Atahija_ (748-828), ruukuntekijä Kufasta. Muutettuaan Bagdadiin\nhän jatkoi siellä ammattiaan, sepitellen lomassa runoja, joista tuli\npian kuuluisaksi. Loukattuaan sulttaania hän sai olla jonkin aikaa\nvankilassa. Hän hylkäsi kvasidan, mutta ei vajonnut uuden runouden\nteennäisyyteen ja mutkalliseen kielenkäyttöön, vaan pysyi kaikille\nselvissä sanoissa ja kuvissa. Lopummalla ikäänsä hänkin muuttui\nkieltäytyjäksi, ja muhamettilainen kismetpessimismi hengähtää hänen\ntuotteistaan. Kun hän lisäksi lausuu niissä huomioitaan tavallisesta\nelämästä ja tavoista, häntä pidetään arabialaisten ensimmäisenä\nfilosofisena runoilijana.\n\nRajoittaen Abbas-hovin lukuisten runoilijain luettelemisen tähän --\nheidän joukkoonsahan kuuluu myös ennen mainittu Hamasa-kokoelman\nkerääjä Abu Tammam -- siirrymme Saif ud-Daulan hoviin Aleppoon, jossa\nmyös runottaria palvottiin. Täällä tapaamme _Al Mutanabbin_ (915-965),\nvedenkantajan pojan, joka oli hankkinut sivistyksensä tyydyttämällä\nlukuhaluansa kotikaupunkinsa Kufan basaareissa, virkistänyt\nkielentaitoansa ja soturihenkeänsä erämaan beduinien seurassa, ja\nkasvanut ylpeäksi, itsenäiseksi miekkamieheksi, joka johtaa mieleen\nAmra al Kaisin. Hän aloitti tiensä kuuluisuuteen perustamalla uuden\nuskonnon, mutta parani tästä taudista vankilassa, saaden kuitenkin\nsiitä nimensä (al mutanabbi = \"muka profeetta\"). Runoilijalahjoillaan\nhän sitten pääsi Aleppon ruhtinaan Saif ud-Daulan suosioon, omistaen\nhänelle parhaat runonsa ja osoittaen hänen rinnallaan soturikuntoaan.\nRiitauduttuaan suosijansa kanssa hän lähti taas harhailemaan\nmaailmalle, koettaen onneaan sekä Egyptissä että Persiassa, kunnes\nhänen pilkkarunostaan loukkaantunut beduinipäällikkö surmasi hänet.\nHäneltä ei puutu kauniita, runollisia ajatuksia ja mielikuvia, mutta\nhän on jo rappeutuvan, mutkallisen, ulkonaisen säetaituruuden\nkahleissa. Arabialainen kriitikko At-Ta'alibi lausuu hänestä: \"Juuri\ntakoessaan kallisarvoisinta koristetta, pujotellessaan kauneinta\nhelminauhaa, kutoessaan mitä viehättävintä kirjokangasta ja\nkävellessään ylpeänä ruusutarhassa, hän heittääkin väliin säkeen, pari,\njoissa on äärimmäisen haettuja vertauksia, mutkallisia sanoja ja\najatuksia, teeskenneltyä tunnetta tai teeskenneltyä syvämielisyyttä\".\n\nTodella uljaan soturin ja runoilijan kuvan on jättänyt itsestään Saif\nud-Daulan orpana, Mutanabbin aikalainen _Abu Firas_ (k. 967). Hän\nseurasi ruhtinasta tämän sotaretkillä bysanttilaisia vastaan, joutuen\nkaksi kertaa näiden vangiksi. Ensi kerran hän karkasi, karahduttaen\nratsullaan linnanmuurilta virtaan, toisen kerran hänet vaihdettiin\nbysanttilaisiin vankeihin. Orpanansa kuoltua hän koetti itse päästä\nhallitsijaksi, mutta epäonnistui ja sai taistelussa soturin kuoleman.\nHän on vanhan arabialaisen sankari-ihanteen edustaja; hänen\ntaistelukuvauksensa ovat mukana eletyn eloisia, kielensä korutonta ja\nytimekästä. Aito tunne uhkuu niistä runoista, joilla hän Bysantissa\nvankeudessa ollessaan koetti lohduttaa omaisiaan.\n\nKolmas Saif ud-Daulan piiriin kuuluva runoilija on _Al Ma'arri_\n(973-1057), joka joutui isästänsä orvoksi aivan pienenä ja tuli\numpisokeaksi 4-vuotiaana. Sokean tarkkaavaisuudella hän kuitenkin\nkasasi muistiinsa Aleppon, Antiokian ja Tripolin parhaiden\nluennoitsijain tietomäärän. Palattuaan kotikaupunkiinsa Ma'arraan hän\nsai Saif ud-Daulalta 30 denaarin vuotuisapurahan. 1007-1009 hän\noleskeli Bagdadissa, jossa pääsi parhaisiin kirjallisiin piireihin.\nSieltä hän palasi kotikaupunkiinsa, jossa asui kuolemaansa saakka\nopettaen ja runoillen. Häneltä on säilynyt kaksi runo- ja kaksi\nkirjekokoelmaa. Al Ma'arri oli ratsionalistinen ja pessimistinen\nrunoilija, joka ei uskonut Muhammedin ilmestyksiin eikä kuoleman\njälkeiseen elämään. Hän vaati käyttämään vain kasvisruokaa, polttamaan\nruumiit, ja piti elämää suurena onnettomuutena, jonka uhriksi ei\ntahtonut ketään saattaa. Niinpä hän ei mennyt naimisiin ja määräsi\nhautakirjoituksekseen säkeet:\n\n    Mua vastahan isäni rikkoi, kun minut siitti,\n    itse niin rikkonut en, jo tuostakin tuskaa riitti.\n\nAl Ma'arri on arabialaisen runouden viimeisiä tähtinimiä. Vaipuen\nkaliifien vallan mukana merkityksettömäksi jäljittelyksi se leimahtaa\nviimeisen kerran kauniiseen liekkiin Sisilian saraseenien ja Espanjan\nmaurien keskuudessa. Täällä siitä helkähtää tavallisuudesta hiukan\neroava sointu: Espanjan luonto ja myöhemmin romanttinen kaiho yhä\nvaipuvan valta-aseman johdosta. Ibn Zeidun (1003-1071) sepitti mm.\nsiron säkeistön Cordovan kunniaksi: \"Yhä lankeaa torniesi ympärille\nhedelmöittävä sade, yhä kuhertavat kyyhkyset jokaisessa lehtevässä\nvarjostossa! Cordova, uljaiden miesten kaunein koti, jossa synnyin\njalojen miesten jalona, vapaana poikana\". Sevillan runoilijakuningas\n_Mutamid_ (1040-1095) sepitti tunnelmistaan joskus pienoisrunoja kuin\nkultasekiinejä, joiden hienoja arabeskeja kummastellen ihailemme:\n\"Ajatukseni ovat kuin puutarha, joka saa säteensä vain sinulta, jonka\nruusuna on vain sinun nimesi. Omistan sen sinulle, kun se on täynnä\nhedelmiä sadonkorjuun aikana\".\n\nTai hänen surunsa oman ajatellun poismenon johdosta puhkeaa\njärkyttäviin mittoihin: \"Itkekää, ystävät, vuokseni, sillä nyt, kun\nolen poissa, katsokaa ylpeyteni jalanjälkiä ajan tomussa! Valittakaa,\nväkevät leijonani ja urhoolliset puolustajani, vuodattakaa kyyneleitä,\nkosteasilmäiset nuoret gasellini! Katsokaa: korkeuden kylmät tähdetkin\nitkevät eivätkä pilvet kirkasta murheellista yötänsä. Itke, Wahid,\ntornirikas Zahi, itke häntä, joka ei enää palaa. Kaikki maan vedet,\nkasteet ja sadekuurot kyynelöikää Mutamidin vuoksi, ja kesän sade, joka\nkylvi hänen ylleen helmiä, on muuttunut meren aalloksi, joka on täynnä\nhiekkaa, pauhua ja vaahtoa\". Viimeisenä arabialaisen runouden\nomintakeisena leimahduksena on mainittava ns. Makarna- (= kokous)\nrunous, joka on rakenteeltaan käsitettävä Koraanin unohduksissa olleen\nsaj'-säkeen kehittymäksi. Nimi johtuu siitä, että kielenoppineilla ja\nrunoilijoilla oli tapana joskus kokoontua näyttämään toisilleen kieli-,\nsointu- ja runotaitoaan. Tästä syntyi proosarunollinen kirjallisuuden\nlaji, jossa kertoja kuvaa, kuinka hän eri paikoissa tapaa saman\nvaeltavan oppineen ja kuinka tämä joka kerta nolaa kaikki\nkilpailijansa. Se juttu, jolla hän tämän tekee, on makarna; nämä\nliittyvät toisiinsa vain sen kautta, että kehyskertoja tapaa tuon\noppineen aina uudessa paikassa. Kuuluisin tämän alan runoilija on\n_Al Hariri_ (= silkkitehtailija, 1054-1122), 18.000 taatelipalmun\nomistaja Basrasta. Hän harrasti arabiankielen sointu- ym. hienouksien\ntutkimista, julkaisten siltä alalta mm. kieliopillisen runoelman, ja\nkäytti taitoaan makarnien sepittämiseen. Hänen sankarinsa on Abu Zaid,\nkulkurioppinut, joka aina uudessa paikassa toimeenpanee verrattoman\nkielellisen ilotulituksen, antaen sointujen ja sanaleikkien räiskyä;\nvaikka jutun sisältö onkin vähäpätöinen, se silti usein kirkkaasti\nvalaisee silloista elämää. Fr. Rückert on osoittanut verratonta\nkielenkäytön kykyä saksantaessaan sarjan näitä kaskuja, joiden\nelinvoimana ei ole sisällys, vaan arabiankielen rikkaus.\n\n\n6\n\nPaitsi kvasidarunoutta vanhoilla arabialaisilla oli myös satuja. Kun\nniistä kuvastui heidän epäjumaluutensa, Muhammed kielsi niiden\nkertomisen. Niitä on säilynyt, eivätkä ne osoita erikoisempaa\nmielikuvituksen hersyväisyyttä. Arabialaisten taiteellinen henki\nilmaisihen kerta kaikkiaan mieluiten lyriikassa.\n\nJouduttuaan sitten Syrian, Egyptin ja Persian kulttuuri piireihin\narabialaiset tapasivat siellä laajan satukasvillisuuden, jonka alimmat\nainekset varmaan ulottuvat ikivanhoihin aikoihin. Erikoisen hyöteänä\ntämä kasvillisuus kukoisti Persiassa, jonne Indian keskeinen satuteos\nPantshatantra oli kuten muistamme istutettu Sassanilaisten aikana,\npehlevinkielisenä, nimellä Kalilah ja Dimnah, ja jossa persialaisten\noma, ritarillisista seikkailuista ja kauniista haltijattarista rikas\ntarinasto sitä paitsi versoi. Vaikka arabialaiset yleensä halveksivat\nsuorasanaista muotoa, rupesi umaijalaisten aikana, jo Damaskuksen\nhovissa, pohjalla kuiskiva ja kansanomaisten sadunkertojain yhä\nviljelemä tarinarunous pääsemään oikeuksiinsa: kuvastuihan siinä\nympäristön elämä aivan toisin kuin outoja erämaiden oloja muistelevassa\nkvasidarunoudessa. Tämä kehitys jatkui varsinkin Bagdadin vilkkaissa\noloissa, joissa kaikki itämaat tapasivat toisensa ja joissa maiden ja\nmerien romanttinen tarinointi tietenkin luonnonlakien mukaisesti\nkukoisti. Jo varhain ruvettiin tarinoita kirjoittamaan ja kasvoi\ntällainen huvilukemiseksi aiottu proosakirjallisuus laajaksi:\narabialaisen Fihristin kirjallisuusluettelossa (Kitab al Fihrist, 987)\non puolikolmattasataa tällaista teosta; ne huomautetaan nimenomaan\nsaaduiksi etupäässä indialaisilta, persialaisilta ja kreikkalaisilta\n(rumi). Joukossa on persialaisten satuja, joilla heidän kuninkaitaan\nilloin huvitettiin, muinaispersialainen Kuningasten kirja ym.\nsamanlaatuisia tarinoita, ja Kalilah ja Dimnah, jotka viimemainitut\npersialainen Ruzbeh, muhamettilaiselta nimeltä Al Mukaffa, oli\nkääntänyt arabiaksi jo kahdeksannella vuosisadalla.\n\nArabialaisten osuus tähän itämaiden mainehikkaaseen kirjallisuuden\nalaan on siis alkuaan vaatimaton. Sekin teos: Tuhatyksi yötä (Alf\nlailah wa lailah), johon tämä maine perustuu, on alunperin\npersialainen: sen pohjana on sikermä Fihristin mainitsemia\npersialaisten kuninkaiden iltahuviksi sepitettyjä satuja nimeltä Tuhat\nsatua (Hazar affan), kuten Fihristin selityksestä näkyy ja\nhistorioitsija Al Masudi eräässä teoksessaan jo aikaisemmin (943)\ntodistaa. Tämän jälkeen monet satusepot tarinoivat nämä yösadut yhä\nuudelleen, poistaen entisiä ja lisäten uusia, mm. Sindbad merenkulkijan\nsikermän, ja antaen niille oman aikansa kulttuurivärin ja kielellisen\nasun. 12:nnella vuosisadalla se on jo tunnettu itämaiden läntisimmässä\npäässä, Espanjassa. Sen nykyaikainen muoto, joka on periytynyt useina\ntoisistaan huomattavasti eroavina käsikirjoituksina, on kotoisin\n15:nneltä vuosisadalta, lähinnä Egyptistä, myöhempien\nmamelukkisulttaanien ajalta.\n\nTuhannenyhden yön syntyhistoria kuvastuu myös sen sisällyksestä.\nKaikissa käsikirjoituksissa löytyvät kaksitoista yhteistä pitempää\nsatua voi jo niiden persialaisesta nimistöstä päätellä vanhimmaksi\nperussikermäksi; lisäksi ne sadut, joiden pääjuonen muodostavat\nyliluonnolliset henget ja ihmeet, ovat kaikua indialais-persialaisesta\naineistosta, jolle ihmesadut ovat tunnusmerkillisiä; kehys on\npersialainen, sillä julma hallitsija ja häntä saduilla rauhoitteleva\nShahrazad (Sheherazade) ovat jo persialaisessa alkuteoksessa; Sindbad\non sommitelma jo Fihristin mainitsemista, ikivanhaa aineistoa\nkertovista meren ihmeiden kirjoista; nuorinta, ainoata varsinaisesti\narabialaista, on sen kertomatyyli, se sävel, joka lukiessamme sitä jää\nkaikumaan mieleen.\n\nKuten olemme nähneet, ei arabialaisilla ole kertovaa runoutta, ei edes\nballaadejakaan, Kertojanlahjoja heiltä ei kuitenkaan ole ainakaan\nmyöhempinä aikoina puuttunut, mikäli Tuhannenyhden yön tarinoilla on\ntodistusvoimaa. Soljuvan sujuvasti, notkean vilkkaasti, humoristisin\nsilmäniskuin, siinä lukijalle esitetään mitä eloisin kuva itämaiden\nkoko silloisesta elämästä: eri yhteiskuntaluokista ja ammateista,\nalkaen uskollisesta orjattaresta, joka viisaasti tuhoaa kaikki\nseitsemänkymmentä ryöväriä, aina kaikkien uskovaisten hallitsijaan\nHarun (= Aaron) al Rashidiin saakka, joka hyväntahtoisena ja\noikeamielisenä, mutta joutuen väliin riuduttavan ikävän valtaan,\nmuuna miehenä joskus laskeutuu alamaistensa joukkoon; köyhästä\nräätälinpojasta ja Bagdadin kerjäläisestä, jotka lopuksi saavat\nsulttaanin tyttären ja puolet valtakunnasta; noidista ja ihmeellisistä\nhengistä, jotka luontevasti ottavat osaa elämän kulkuun; kauniista\nhaltijattarista, ihanasta sulttaanitar Zobeidesta ja neidoista, joiden\nsulojen hurma täyttää haaremit tuoksullaan; merimies Sindbadista ja Abu\nKasemista, joka ei mitenkään tahdo päästä erilleen onnettomista\ntohveleistaan -- koko tuosta ihmeellisestä maailmasta, jossa\narkipäiväinen, realistinen, ilmielävänä silmiemme nähtäväksi avautuva\nBagdadin käsityöläisten ja kauppiaiden, matalien majojen, katujen,\nbasaarien ja palatsien elämän tosioloisuus yhtäkkiä vaihtuu\nsatulinnojen lumoloistoksi ja yliluonnollisimpienkin ihmeiden\nleikkihelpoksi toteutumiseksi, jossa rehellisyys saa palkkansa ja paha\nrangaistuksensa, jossa vallitsee iloinen, kepposvalmis veitikkamaisuus\nja hilpeä nauru. Vaikka kokoelman rakenne, jossa satu sisältyy\ntoiseen kuin sipulin lehdet eikä loppua näytä tulevan, on omiaan\nikävystyttämään, varsinkin liian paljon kerralla luettaessa, ja vaikka\nsadut alkuperäisessä asussaan liian usein muuttuvat eräänlaisiksi\nDecamerone-tarinoiksi, ovat niiden kuvaamat itämaat kuitenkin tulleet\nkoko sivistysmaailman yhteiseksi, romanttisen kauniiksi mielikuvaksi,\njolla on ollut ja on edelleen tärkeä merkityksensä haaveittemme\nmaailmassa. Suuren palveluksen teki siis Euroopalle ranskalainen\nAntoine Galland, joka kuultuaan Konstantinopolin kahviloissa\nihmeellisiä satuja otti niistä tarkemman selon ja käänsi niistä noin\nneljännen osan verran ranskaksi (1704-1707) Kun Pétis de la Croix\nhiukan myöhemmin julkaisi persialaiskäännöksensä, sai Euroopan\nmielikuvitus täten runsaasti itämaista ravintoa.\n\nArabialaisilla on vielä pari proosateosta, jotka on mainittava siksi\nettä niillä yhä on heidän keskuudessaan elinvoimaa. Ne ovat ns.\nAntara- ja Hussein-romaanit. Edellinen, jonka kirjoittajasta ei ole\nsäilynyt tietoja, kertoo Antara nimisen Moallakat-runoilijan\nelämänvaiheet: hänen kosintansa historian, joka päättyy häihin kauniin\nAblan kanssa; hänen tätä seuraavat sankarityönsä soturina ja runojana,\njotka kruunataan sillä että hänen runonsa ripustetaan palkinnon\nsaaneena Kaabaan; hänen myöhemmät harhailunsa, seikkailunsa,\nryöstöretkensä ja kuolemansa. Aseenkantajana hänellä on Sancho Pansan\nkaltainen lystikäs, arkiviisas Shajbub. Kertomatyyli on mahdollisimman\nperusteellista, joten kirjasta on paisunut alansa laajimpia: 32\noktaavikokoista osaa. Jälkimmäistä on pidettävä lähinnä historiallisena\nromaanina: yhtä välinpitämättömänä historiallista totuutta kohtaan kuin\nsuurin osa alan myöhemmästä kirjallisuudesta se kertoo kaliifi Alin\npojan, Husseinin, shiittiläisten marttyyrin tarinan. Sen tyylille on\ntunnusmerkillistä sekä hillitön uskonkiihko että pöyristyttävä\nrealismi, joka saavuttaa huippunsa Kerbelan taistelun ja Husseinin\nkaulanleikkauksen kuvauksessa. Tähän muhamettilaisuuden piirteeseen\nolemme koskettaneet puhuessamme persialaisten draamasta.\n\n\n7\n\nTiedämme muhamettilaisuuden kiihko- ja ahdasmielisyyden lauhtuneen\nsikäli kuin sen vallan keskus eteni synnyinsijaltaan sekä ajan että\nvälimatkan puolesta. Damaskuksen umaijalaiset kaliifit olivat jo\nvapaamielisiä runouden ja tieteen suosijoita, ja tämän kiittävän\nmaininnan ansaitsevat vielä paremmin Bagdadin Abbaslaiset ja Cordovan\nkaliifit. Kun näissä keskuksissa kukoistaneella ja niistä levinneellä\narabialaisella tieteellä on ollut maailmanhistoriallinen merkitys, on\nsen saavutuksia lyhyesti selostettava.\n\nArabialaiset _historioitsijat_ ovat sikäli omalaatuisiansa, että he\nmieluiten kertovat kaikki silminnäkijäin kuvauksina. He eivät ilmaise\nomaa käsitystään muuten kuin valikoimalla näistä, joita rawit ovat\nvoineet välittää useampia, mielestään asiallisimmat. Joskus he\nsommittelevat yhtenäisen kertomuksen ominkin sanoin, tyytyen otteisiin,\nmutta ylipäätänsä pysyen mahdollisimman tarkoin ennen sanotussa.\nUskovaisten halu saada tietoja Muhammedin elämästä on ollut\nensimmäisenä varsinaisen historiallisen kirjallisuuden aiheuttajana.\nTämä syntyi Medinassa, jossa tarkimmin muistettiin profeetan elämäkerta\nja voitiin sanoa, mitä hän milläkin Koraanin lauseella oli oikeastaan\ntarkoittanut. Opilliset muistelmat tunnetaan nimellä Sunna ja ovat\nkanoonisia; vanhin säilynyt historiallinen teos (lyhennetty laitos) on\n_Ibn Ishakin_ (k. 767) Muhammedin elämä. Tämän jälkeen arabialainen\nhistoriankirjoitus kasvaa monipuoliseksi ja laajaksi sekä aiheiltaan\nettä tekijöiltään. Yleisen sivistyksen piiriin kuuluu sen lukuisista\nnimistä _Tabari_ (838-923), jumaluusoppinut, visiirin pojan opettaja,\nnuhteettomuudestaan, vaatimattomuudestaan ja ahkeruudestaan tunnettu\nbagdadilainen tiedemies. Hänen pääteoksensa, johon hän on koonnut\naikaisemman historiankirjoituksen ytimen, on Profeettain ja kuningasten\nhistoria (Tarikh ur-Rusul wal-Muluk), yleisimmin tunnettu Vuosikirjain,\nAnnaalien, nimellä. Se ulottuu maailman luomisesta vuoteen 915 saakka.\nRaskauttamatta esitystämme nimien luettelemisella mainitsemme\nmyöhäisemmistä historiantutkijoista vain yhden, monivaiheisen _Ibn\nKhaldunin_ (1332-1406), joka oli syntyisin Tunisista, koki monia\nkohtaloita Pohjois-Afrikan berberivaltioiden levottomissa oloissa,\nGranadassa, Kairossa, jossa oli viisi eri kertaa tuomarina, ja\nDamaskuksessa, josta pelastautui Tamerlanin sitä piirittäessä\nlaskeutumalla köyden varassa muurilta ja antautumalla mongoliruhtinaan\narmoille. Hänen teoksensa: Esimerkkien kirja ja kokoelma arabialaisten,\nmuukalaisten ja berberien historiaa koskevia lähteitä ja tietoja (Kitab\nul Ibar), jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen käsittelee kulttuurin\nvaikutusta ihmiseen, toinen arabialaisten ym. kansojen, kolmas\nberberien ja Pohjois-Afrikan valtakuntien historiaa. Johdantona on\ntutkimus historiasta tieteenä ja tekijän suvun vaiheet. Arabialaisten\nhistoriankirjoitus on niin monipuolista ja laajaa, säilyttämiensä\ntietojen vuoksi yleisen historian kannalta niin tärkeätä, että heidän\nosuuttansa tämän tutkimuksen alalla on pidettävä arvokkaana siitäkin\nhuolimatta, ettei heidän metodinsa tietenkään täytä tieteellisyyden\nvaatimuksia.\n\nArabialaisten _filosofia_ ansaitsee erikoista huomiota, ei siksi, että\nse olisi kyennyt tunkemaan ajatuksen aseilla syvemmälle ja kauemmaksi\nkuin antiikin filosofia, vaan siksi, että se säilytti tämän ja viljeli\nsitä aikana, jolloin Euroopassa oli siitä perin vaillinaiset tiedot ja\njolloin täällä oltiin liian sivistymättömiä ymmärtääkseen sitä.\nSaapuessaan Syriaan arabialaiset tutustuivat siellä vallitsevaan\nuusplatonilaiseen filosofiaan ja Aristoteleen teoksiin, joista\nkatsottiin tämän parhaiten ilmenevän. 9:nnellä vuosisadalla,\nabbaslaisen kaliifin, Harun al Rashidin pojan Al Mamunin (813-833)\naikana ja toimesta nämä käännettiin arabiaksi. Arabialaisten mielestä\nAristoteleen Organon oli kreikkalaisten filosofian, samoin kuin Galenus\nheidän lääketieteensä huippu; he eivät ole väittäneetkään olleensa\nitsenäisiä, vaan ovat vain pyrkineet levittämään peripateettisen koulun\noppeja sellaisina kuin olivat vastaanottaneet ne. He ovat aloittaneet\nAristoteleen jumaloimisen; skolastiikan käsitys, että ihmisäly oli\nsaavuttanut hänessä rajansa, on heiltä lähtöisin. Vielä on muistettava,\nettä \"arabialaiset\" filosofit melkein poikkeuksetta kuuluivat muihin\nkansallisuuksiin, että puhe \"arabialaisten\" filosofiasta on asiallista\nvain jos tarkoitetaan heidän kielellään ja muhamettilaisuuden\nvaltapiirissä harjoitettua tämän tieteen tutkimusta; kansallisuutena\nheillä päinvastoin ei näytä olleen taipumusta filosofiseen ajatteluun.\n\nEnsimmäinen arabialainen filosofi, jonka nimi kuuluu laajemman\nyleissivistyksen tietopiiriin, on Ibn Sina (_Avicenna_, 980-1037),\nBokharasta syntyisin oleva persialainen, jonka Hippokrateen ja\nGalenuksen teoksiin perustuva lääketiede, Canon Medicinae, oli\nkeskiaikana Euroopan lääketieteen peruskirja, käytännössä 17:nnen\nvuosisadan puoliväliin saakka esim. Louvainin ja Montpellier'n\nyliopistoissa. Avicenna oli varhaislahjakas, uupumatta tietoa etsivä,\nmutta samalla elämännautintoja harrastava luonne, jonka rakkaus viiniin\nja naisiin oli yhtä tunnettu kuin hänen oppineisuutensa. Hänen\nfilosofiansa oli Aristoteleen mukaan, kuten arabialaisilla yleensä,\n\"ensyklopedista\", so. se pyrki käsittelemään tiedon kaikki piirit;\nniinpä Avicenna on kirjoittanut tutkielmia myös logiikan, metafysiikan,\nfysiikan ja tähtitieteen alalta; hänen nimeensä liittyy satakunta\nlyhyempää ja pitempää tutkielmaa ja teosta. Paitsi lääketieteestään\nhänet tunnettiin keskiajan Euroopassa myös logiikastaan, jossa hän\nesittää käsitteellisen tietämisen luonnetta ja toimintaa. Oleellinen,\nse, mikä muodostaa todellisen tiedon, kaikki intelligibilia, voidaan\nedellyttää sellaisenansa, sinänsä (metafyysillisesti), tai aistimiemme\nilmauksina (fyysillisesti), tai ajattelun päätelminä (loogillisesti).\nEnsimmäisessä tapauksessa oleellinen on vain omien lakiensa alaista,\nriippumatonta siihen kohdistuvista aistimuksista ja älyn toiminnoista;\ntoisessa sitä voidaan pitää aistimiemme ilmauksiin kohdistuneen\nvertailevan älyntoiminnan tuloksena, joka tällöin erikoisesti ilmaisee\nsen suhteen johonkin toiseen. Mutta täten saavutaan älyn avulla\nyksityiskohtien huomioimisesta yleispiirteisiin, yleispätevään,\noleellisen käsitteelliseen tietämiseen. Intellectus in formis agit\nuniversalitatem -- \"äly etsii muodoista yleispätevyyden\". Kolmanneksi\noleellisen voidaan ajatella piilevän ulkonaisten tunnusmerkkien alla,\njoita nimet yleensä tarkoittavat; vasta jälkeenpäin tuleva toimiva\najatus rupeaa tunkemaan nimien alle, löytäen sieltä sen, mikä on\nyleistä, erikoista ja yksilöllistä, so. saavuttaen käsitteellisen\ntiedon, joka siis on älymme toiminnan tulos. Avicennan logiikka\nsisältää tavallaan induktiivisen metodin, so. pyrkimyksen pääsemään\nälyn avulla yksityispiirteistä yleispätevään, mikä on vastakkaista\nAristoteleen logiikalle, joka pyrkii tutkimaan ajattelun tuloksia\nerittelemällä ne alkutekijöihinsä.\n\nPalava totuudenetsijä, filosofi, teologi ja mystikko, oli _Al Ghazali_\n(1058-1111), joka toimittuaan 1091-1095 Bagdadin yliopistossa\nfilosofian opettajana yhtäkkiä luopui toimestaan ja perheestään\nantautuakseen elämään kieltäymyksessä ja tutkimaan tietämisen\nperusteita. Saavuttamatta mieltänsä tyydyttävää selvyyttä hän julkaisi\nkuuluisan teoksensa Filosofian hävitys (Tahafut ul-Falasifa), tehden\nsiinä kaksikymmentä hyökkäystä Aristoteleen (Avicennan) oppia vastaan.\nHänen ajatuksensa kausaliteetista ovat sukua Humen teorialle: hän\nväittää, että syyn ja seurauksen \"laki\" perustuu vain tottumukseen,\nettei niillä välttämättä tarvitse olla mitään yhteyttä. Ghazali löysi\nsielunrauhan sufilaisuudesta, sen panteistisestä vaipumisesta\nnäkemyksellisesti ymmärtämään elämän lakeja ja kaikessa läsnä olevaa ja\nilmenevää jumaluutta. Hänen lopullinen lähtökohtansa ei ole filosofin,\nvaan teologin.\n\nEspanjan arabialaisista filosofeista on mainittava _Ibn Baddsha_, joka\nnimi sai latinankielessä muodon _Avempace_. Hän oli todennäköisesti\nsyntynyt Saragossassa, antautui tutkimaan kokemusperäisiä tieteitä, oli\nmuusikko ja runoilija, filosofi ja epäilijä, joka hylkäsi Koraanin ja\nkielsi sielun kuolemattomuuden. Monien vaiheiden jälkeen hänet\nsurmattiin myrkyllä Fezissä 1138. Hän oli tällöin vielä nuori mies.\nHänen ajattelunsa huomattavin tulos on esitys Yksinäisen tasavallasta\neli hallituksesta, jossa hän osoittaa, kuinka ihminen voi noudattamalla\nmäärättyjä ohjeita kohota alhaisen aistielämän tasolta älyn piiriin,\nosallistumaan maailmaa ylläpitävään jumalalliseen ajatteluun. Nämä\nohjeet ovat heijastusta ihannevaltiosta; henkilö, joka pyrkii\nnoudattamaan niitä, on \"yksinäinen\", koska hän elää toisten, ylevämpien\nlakien mukaan kuin muut. Avempacen tarkoitus tällä on osoittaa\nihmiselämälle sen korkein päämäärä: pääseminen puhtaan järjen\ntietoisuuteen, jolloin voidaan käsittää korkein totuus ilman\nmystillistä ilmoitusta. Hänen oppilaansa _Ibn Tufail_ (k. 1185)\nkäsitteli samaa asiaa filosofisessa romaanissa Elävä, Valvojan poika\n(Hajj ibn-Jokahan), jossa hän kuvaa yksinäisellä saarella syntyneen ja\nkaikista ulkomaailman vaikutuksista erillään kasvaneen lapsen älyllistä\nkehitystä, ja kuinka tämä vain sen avulla pääsee tuntemaan Jumalan.\n\nNäistä ajatuksista kehitti oppinsa _Ibn Rushd_ (1126-1198), Euroopassa\ntunnettu nimellä _Averroes_. Hän oli syntynyt Cordovassa, opiskeli\naikansa parhaiden opettajien johdolla kaikkia tieteitä, valmistuen\nerikoisesti lakimieheksi, toimi v:sta 1169 tuomarina Sevillassa ym.\nyhteensä viisikolmatta vuotta, joutui 1195 uskonkiihkoisen rahvaan\nvainon esineeksi, mutta sai pian tällöin menettämänsä edut ja aseman\ntakaisin, ja kuoli vaikutusvaltaisena ja kunnioitettuna miehenä. Hän\nedellytti (Sielun onnesta -- De Animae Beatitudine), että oli olemassa\nylimaallinen, transcendentaalinen, ikuinen äly, ja että ihminen on se\nvalittu kuvastin, josta tämän älyn heijastus ilmenee. Se mikä on\nmatalalta, aineelliselta käsityskannaltamme opiskelua ja siveellistä\nelämää, on oikealta kannalta vain transcendentaalisen älyn virtaamista\nyksilöön. Aste asteelta ihminen voi voittaa aineellisuutensa ja päästä\ntämän korkean yleisälyn yhteyteen; sielun korkein autuus on se, kun\ntämä tapahtuu jo tässä elämässä. Kaikkien yksilöiden äly on siis yhtä,\neroten vain kirkkautensa eri asteissa. Averroes oli suhteessaan\nfilosofiaan ja uskontoon aikansa edellä: hän ei myöntänyt teologisten\nopinsuuntien yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien määrittelyä, sofistista\ntodistelua puolesta ja vastaan, tieteeksi, ei edes tarpeelliseksi, vaan\npiti sitä päinvastoin lahkolaisuuden ja epäilyksien aiheuttajana, joka\non omiaan turmelemaan puhtaan uskonnon. Tätä ei näet voida pukea\ntyhjentävään dogmaattiseen asuun, koska se on persoonallinen,\nsisällinen voima, yksilöllinen totuus, joka on pidettävä erillään\ntieteestä, asettamatta kuitenkaan näitä toisiansa vastaan. Averroes\ntäten erotti kokonaan uskonnon Aristoteleen tutkimuksesta, käsitellen\nhäntä vain suurena totuuden etsijänä, ja tuli siten hänen koko\ntieteensä puolueettomaksi selittäjäksi, myöhemmän skolastiikan\nopettajaksi. Hänen teoksensa käännettiin keskiaikana latinaksi, ja\npainettiin (1472-1580) Paduassa, jonka yliopisto oli \"averroelaisen\naristotelelaisuuden\" keskeinen ahjo. Vasta myöhempi humanismin aika,\njolloin Aristotelesta ruvettiin tutkimaan alkukielellä, siirsi\nvähitellen syrjään Averroeen teokset.\n\nSe tavallinen luulo, että arabialaisten kulttuuripiiri oli\nsuvaitsevaisuuden ja ajatuksenvapauden luvattu maa, ja että Eurooppa\noli sen pimeä vastakohta, on tällaisena liian jyrkkä ja yksipuolinen.\nArabialaiset filosofit olivat aina uskovaisen uleman ja rahvaan\nepäilyksen ja vainon alaisia; heidän ajatuksen- ja muukin vapautensa\nriippui siitä, minkä hengen lapsia olivat ne hallitsijat, joiden\nsuosiosta ja tuesta arabialaisen tieteen olemassaolo yleensä riippui.\nHistoria antaa näille itämaisille despooteille suuren tunnustuksen\nmyöntäessään heidän aikaansa nähden suorastaan hämmästyttävässä\nmäärässä oivaltaneen velvollisuutensa tieteen turvaajina ja suosijoina.\n\n_Matematiikan_ alalla on arabialaisten ansiona se, että he ovat\nvälittäneet länsimaailmalle alkuaan indialaisten keksimän\nkymmenlukujärjestelmän ja sormien eri määriä ilmaisevat merkit,\nnumerot, minkä kautta aritmetiikka nykyisessä mielessä on käynyt\nmahdolliseksi. Algebran alalla (nimi johtuu kaliifi Mamunin aikalaisen,\nbagdadilaisen matemaatikon Muhammed ben Musa al-Khwarizmin teoksesta\nAl-dshebr wa'l-mukabala) heidän ansionsa ovat mainittavat, koskien mm.\nkolmannen asteen yhtälöiden geometrista ratkaisua. Trigonometrian,\nvarsinkin palloa koskevan, alalla ne ovat huomattavat: he ovat mm.\nkehittäneet sinuksen käyttöä ja keksineet tangentin.\n\nTrigonometrian kehitys tapahtui _tähtitieteen_ yhteydessä.\nPtolemaioksen kuuluisa Almagest (johtuu teoksen kreikankielisestä\nnimestä Syntaksis megiste siten, että arabian artikkeli al on liitetty\njälkimmäiseen sanaan), johon hän oli koonnut kreikkalaisen tähtitieteen\nsaavutukset, käännettiin arabiaksi Harun al Rashidin aikana ja Bagdad\ntuli innokkaan tähtitieteellisen työskentelyn keskukseksi.\nPtolemaioksen järjestelmää arabialaiset eivät järkyttäneet, mutta he\nkykenivät perehtymään siihen ja tarkistamaan sen laskelmia.\n\nArabialaiset kohdistivat vielä huomionsa _maantieteeseen_, kirjoittaen\nomakohtaisiin havaintoihin perustuvia kuvauksia valtakuntansa eri\nmaista, toimeenpannen Mesopotamian tasangoilla maantieteellisiä\nmittauksia ja kirjoittaen Ptolemaioksen mukaan yleismaantieteellisiä\nteoksia. Tunnettu, on _Ibn Idrisin_ (n. 1099-1154) kuvaus Al Bojari\n(nimi johtuu hänen suosijastaan, Sisilian normannikuninkaasta Roger\nII:sta), jossa kerrotaan Skandinaviasta, Finmarkista, siellä olevasta\nAbrasa-kaupungista, tavesteista ja Dagvada-nimisestä kauppalasta.\n\n_Lakitieteen_ alalla arabialaiset joutuivat suorittamaan itsenäistä\ntyötä sovittaessaan Syriassa ja Vähässä-Aasiassa vallitsevia\nroomalaisen oikeuden ja Koraanin ja Sunnan periaatteita käytännön\nvaatimaan sopusointuun.\n\n\n8\n\nArabiankieli oli muhamettilaisen maailman yhteinen kulttuurikieli,\nsamoin kuin latina kristityn; \"paikalliset\" kielet, kuten esim. persia,\njotka nekin saattoivat olla kulttuurikieliä, olivat erikseen. Olemme\nnähneet senkielisen kirjallisuuden nousevan kukoistukseen, menettävän\nluomisvoimansa ja muuttuvan jäljitteleväksi, mutta tiedämme itse kielen\nedelleen elävän kymmenien miljoonien uskonnon ja puhekielenä.\nArabialaisella kulttuurilla on siis menneisyydessään luotuna ja loppuun\nsaatettuna arvokas kirjallisuus, jonka tuotteita se voi, kuten\ntapahtuukin, julkaista vielä tänä päivänä. Mutta tuo kirjallisuus on\nsilti \"kuollutta\" samalla tavalla kuin vanha indialainen ja\npersialainen, sillä siihen ei voi orgaanisesti liittää uutta. Kuten\nnäiden täytyy arabialaisenkin kulttuurin alkaa tavallaan alusta, luoda\nkirjallisuus, joka vastaa muhamettilaisuuden kahleista vapautuvan\nhengen ja uuden ajan vaatimuksia.\n\n\n\n\nVII. TURKKILAISET.\n\n\nTurkin -- osmannin -- kieli kuuluu kuten tunnettua urali-altailaiseen\nkieliperheeseen, samaan laajaan ryhmään, josta tapaamme\nsuomenkielenkin; sen tutkiminen on suomalaisen kielitieteen\nerikoistehtäviä. Tultuaan kosketuksiin persian- ja arabiankielen kanssa\nse on nuorempana ja kehittymättömämpänä lainannut näistä suuren määrän\nsanoja, jotka nyt kuuluvat kirjalliseen, \"sivistyneeseen\" turkkiin,\nmutta joita rahvas ei ymmärrä. Ilmiö on sama kuin vastaavissa\ntapauksissa muualla. Omakielisen kulttuurin kohottua tarpeeksi\nkorkealle alkaa sitten vastavaikutus: kielen puhdistaminen vieraista,\nsen luonteeseen sopimattomista lainasanoista. Muhamettilaiset\nturkkilaiset, \"osmannit\", joista tässä vain on puhe, ovat aina\nkäyttäneet arabialaista kirjaimistoa, siitä huolimatta, että se on\nollut sopimaton ilmaisemaan turkin kaikkia äänteitä: oldu, \"hän oli\",\ntäytyy sillä kirjoittaa samoin kuin öldii, \"hän kuoli\". Puhtaasti\nturkkilaiset sanat muuttuivat arabialaisilla kirjaimilla ilmennettyinä\nusein sen näköisiksi, etteivät turkkilaiset ymmärtäneet niitä;\nkäytettiin niin paljon kuin mahdollista arabian sanoja, joiden\ntäsmällisestä ääntymisestä ja merkityksestä ei voinut tulla\nerimielisyyksiä. Osmannilaiset asiakirjat ovat tämän vuoksi usein\neriskummallista sekakieltä, \"selvää sekamelskaa\": arabian sanoja, jotka\non varustettu turkin päätteillä. Me suomalaiset, jotka viime\nvuosisadalle saakka olemme nähneet asiakirjoissamme suomen päätteillä\nvarustettua ruotsia, voimme erikoisen hyvin ymmärtää, kuinka hankalana\nesteenä arabialainen sanasto ja kirjaimisto on ollut turkin\nkehittymiselle luonteensa mukaiseksi sivistyskieleksi. Kemal-pashan\npäätös ottaa käytäntöön eurooppalainen, tarpeellisissa kohdissa\nsovellettu kirjaimisto on siis syvällinen, laajakantoinen uudistus.\n\nYlläolevassa on jo tavallaan sanottu, mikä on turkkilaisen\nkirjallisuuden luonteenomaisin piirre: sen riippuvaisuus persialaisesta\nja arabialaisesta kulttuurista. Ilmestyttyään historiaan 1227 muutamia\ntuhansia käsittävänä, mongoleja paenneena, kiertelevänä laumana ja\nperustettuaan 1301 Seldshukkien kulttuuriltaan persialaisen\nsulttaanikunnan raunioille oman itsenäisen valtakuntansa turkkilaiset\nomistivat persian hovi- ja sivistyskielekseen. Kun sitten\ntämänkielisen kirjallisuuden esimerkki alkoi vaikuttaa ja turkkilaiset\nryhtyivät luomaan omaa kirjallisuuttaan, se tapahtui kokonaan\nmainittujen vanhempien kulttuurien hengessä ja mallien mukaan,\nturkkilais-persialais-arabialaisella sekakielellä, jossa kieliopillinen\nrakenne oli ensinmainitun enintä osuutta. Heidän ensimmäinen\nrunoilijansa on persialaisen mystikon Dshelaleddin Rumin poika _Sultan\nVeled_, joka eli Osman I:n (1288-1326) aikana, mikä historiallisesti\nkuvaavana seikkana mainittakoon. Hänen runoutensa on panteististä,\nmuoto mathnaviparisäkeitä. Turkkilaisesta varhaisrunoudesta voidaan\nmainita -- pysyäksemme nimien luettelemista välttäen vain aiheissa --\nvielä esim. Gallipolin valloitusta koskeva ylistys- ja Nizamin Khosrau\nja Shiriniä jäljittelevä lemmenrunoelma sekä runomittainen profeetan\nhistoria Muhammedija. Proosaa edustavat persialaismalliset tarinat.\nNäin olemme jo saapuneet Muhammed II:n, Konstantinopolin valloittajan\naikaan. Hänen ministerinsä Ahmed pasha käänsi turkiksi tataarilaisen\nruhtinasrunoilijan Mir Ali Shirin, kirjailijanimeltä _Nevaji_,\nlemmenrunoja, ghazaleja, jotka aloittivat uuden vaiheen Turkin\nkirjallisuudessa: syntyi ghazalimuoti, mikä merkitsi syvällisempää ja\nlaajempaa kielen ja runouden viljelemistä. Runoilijoita esiintyi\nlukuisasti, joukossa naisiakin, kehoittajana myös se, että Muhammed II\noli itse runoilija. Omituisena seikkana tulkoon samalla mainituksi,\nettä niistä puoliväliin neljästäkymmenestä sulttaanista, jotka ovat\nhallinneet Osmanin valtaistuimella, yksikolmatta on ollut runoilijoita.\nEtevin on ollut vanhan koulun loppuun kuuluva Selim I (1512-1520),\nPersian voittaja ja Egyptin valloittaja, jonka säilyneitä säkeitä (hän\nkirjoitti myös persiaksi) asiantuntijat pitävät suuren runollisen\nlahjakkuuden todistuksina. Hänen aikanansa eli runoilija _Ibn Kemal_,\njoka on sepittänyt romanttisen runoelman Jusuf ja Zalikha-aiheesta, ja\nSaadin Gulistanin mukaisen teoksen nimeltä Nigaristan. Hänen\naikalaisensa _Mesihin_ kauniit kevätrunot ovat löytäneet tiensä\neurooppalaisiin runonäytekokoelmiin.\n\nSoliman I:n (1520-1566) valtaistuimelle noususta lasketaan turkkilaisen\nkirjallisuuden klassillisen kauden alkavan. Sen ensimmäinen huomattava\nnimi on _Fuzuli_ (k. 1563), bagdadilaissyntyinen, Persian turkkilaisten\nsekakieltä käyttävä, ulkomuodolta ja yleissävyltä persialainen,\nmutta syvemmältä täysin itsenäinen runoilija, jonka säkeistä\nhengähtää yksilöllisesti, todesti tunnettu intohimo. Paitsi\nrunokokoelmaa, Diwania, hän on sepittänyt romanttisen runoelman Laila\nja Majnun-aiheesta. Vähän nuorempi häntä on konstantinopolilainen\n_Baki_ (k. 1599), Hafizin jäljittelijä, jonka nimi on säilynyt mm.\nhänen Soliman I:n kuoleman johdosta kirjoittamansa hienon kvasidan\nvuoksi. Turkkilaiset pitävät häntä suurrunoilijanansa, jolle he\ntuhlaten antavat kiitoksen sanoja. Hänen elämäkertansa kirjoittaja\nKatib Tshelebi lausuu mm.: \"Hänen helminhersyvät runonsa ovat kirkkaita\nja soljuvia kuin virtaava vesi, ja hänen ajatustensa immet puhtaita ja\nvapaita raakuudesta ja heikkouksista. Kun hänen korvaamattomat\nghazalinsa ovat koko maailmassa tunnetut ja hänen kirkkaat säkeensä\nmaailmankuuluja, niin mitäpä on enää siihen lisäämistä\". Ahmed I:n\naikana (1603-1617) eli klassillisen kauden toinen huomattava nimi:\nerzerumilainen _Nefi_, joka on kuuluisa sekä kvasidoistaan että\nsatiireistaan; viimemainitut olivat niin purevia, että niiden kohteiksi\njoutuneet anoivat Murad IV:ltä lupaa saada surmata hänet. Seuraava\nmainittava runoilija on _Nabi_ (k. 1712), joka saattoi muotiin\nPersiassa kukoistukseen päässeen uuden ghazal-tyylin. _Nedim_, Ahmed\nIII:n (1703-1730) aikalainen, on klassillisen kauden huomattavin\nrunoilija, hienostuneiden kvasidain ja ghazalien sepittäjä, itsenäinen\nkyky. Häneen päättyy Turkin kirjallisuuden klassillinen kausi.\n\nSamoin kuin persialaisilla, turkkilaisillakin oli\nhistoriallis-romanttista vaistoa. Murad III:n (1574-1595) opettaja\n_Saad-ud-Din_ (k. 1599) kirjoitti Kronikkain kruunun (Tajut-Tevarikh),\njoka on sulttaanikunnan historia sen alusta Selim I:n kuolemaan saakka;\nkoristeellisen, mutta silti selvän ja johdonmukaisen tyylinsä vuoksi\nsitä pidetään vanhan koulun proosan mestarinäytteenä. Se on pohjana\nhistorialliselle vuosikirjasarjalle, jota on siitä alkaen suurella\ntarkkuudella toimitettu, ja jonka kirjoittajien eli siis\nhovihistorioitsijoiden joukossa on monta Turkin huomattavinta\nproosakirjailijaa. Muusta klassillisen kauden proosasta mainittakoon\nkuvaukset matkoista eri maissa ja kuuluisien koraanintulkitsijain ja\nsheikkien elämästä; jo nimetty _Tshelebi_ (k. 1658) on klassillisuuden\ntähtinimiä: historioitsija ja elämäkerrallisten teosten kirjoittaja.\nProosan suurena haittana klassillisella kaudella oli kuten sanottu\ntaipumus persialais-arabialaisten sanojen ja ongelmallisuuden käyttöön,\nmistä on ollut seurauksena se, että nykypäivien oppineetkin osmannit\novat väliin epätietoisia, miten vanhan koulun jotkut lauseet on\ntulkittava.\n\nKlassillisen kauden lopussa perusti (1728) eräs unkarilainen --\nturkkilaiselta nimeltään Ibrahim -- Turkkiin sen ensimmäisen\nkirjapainon.\n\nKlassillisuuden jälkikaudelta, joka ulottuu Mahmud II:n (1808-1839)\nvaiherikkaaseen murrosaikaan, on mainittava sufilainen _Sheikh Ghalib_,\nSelim III:n (1789-1807) aikana elänyt vanhan koulun neljäs tähtinimi,\nKauneus ja rakkaus (Husn u Ashk) nimisen vertauskuvallisen runoelman\nsepittäjä. Murroskautena, jolloin Turkki rupesi pitämään länsimaita\nmallinaan, näiden kulttuurin vaikutus alkoi tuntua kirjallisuudessakin,\njossa nyt pyrittiin vapautumaan persialaisuudesta ja pääsemään puhtaan\nkansankielen asteelle. Vaikka tässä ei täysin onnistuttukaan, oli tämä\nkuitenkin valmistuksena uuden ajan suunnan ilmestymiselle.\n\nTurkkilaisten taiteessa on erikoisesti suositussa asemassa\n_nukketeatteri_ (Hajal). Läpikuultavasta aineesta tehdyt, maalatut\nnuket, jotka esittävät vakinaisia tyyppejä, valaistaan voimakkaasti\ntakaa, jolloin ne näkyvät pimeään katsomoon värillisinä. Esittäjä\n(hajalgy) juttelee itse tekstin, joka noudattaa pääsuunnalta vanhoja\nperinteitä, mutta on yksityiskohdissa vapaa. Jos esittäjä on kykenevä,\nhän voi aikaansaada mitä hullunkurisimpia tilanteita ja eksyä mitä\nrohkeimpaan eroottiseen \"runouteen\". Päähenkilöinä ovat aina\nmustalainen Karagös (= \"mustasilmä\"), jonka kepposista ja mehevistä\nsukkeluuksista ei tule loppua, ja Hadshievad, sivistynyt ja kohtelias\nturkkilainen effendi. Turkin eri murteet ja miten muukalaiset turkkia\npuhuvat antavat aihetta alituisiin mitä hassunkurisimpiin\nväärinkäsityksiin. Hajal on alkuaan kiinalaisten ajanviete, jonka\nmongolit toivat 13:nnella vuosisadalla länteen. Se on kehittynyt eri\nmaissa eri suuntiin, on levinnyt hyvin laajalle, ja on kaikkialla\npidetty kansanhuvi, jonka yhteydessä kansanhuumori mielellään\nilmaiseiksen.\n\nEurooppalaisuuden leviäminen Turkkiin on alkanut ranskalaisen\nkulttuurin johdolla; perehtyminen tähän aiheutti mm. sen, että\nkirjallisen nuor-Turkin katseet kääntyivät lopullisesti Shirazista\nParisiin: persialais-arabialaisten epäjumalien sijalle asetettiin\nranskalaiset, jotka verrattuina edellisten arabeskimaiseen ruusu- ja\nsatakielikoristeellisuuteen, jäykistyneeseen kaavamaisuuteen, tuntuivat\neläviltä ja luonnollisilta. _Shinasi Effendi_, joka on kirjallisen\nnuorturkkilaisuuden johtava nimi, julisti (1859) runouden ja proosan\nainoaksi ohjeeksi \"totuuden ja koruttomuuden\". Siitä alkoi vanhan ja\nuuden välillä kiivas taistelu, joka on päättynyt vasta meidän aikanamme\nKemal pashan mainittuun uudistukseen ja siis eurooppalaisuuden\nvoittoon. Taistelun kuluessa on Turkin kirjallisuus jo asiallisesti\nmuuttunut: se noudattaa eurooppalaisia muotoja sekä runoudessa että\nproosassa, ja on luonut eurooppalaisen näytelmän, jota sillä ei ennen\nollut; tiedettä harjoitetaan länsimaisessa hengessä. Tämä merkitsee\nsitä, että Turkilla, samoin kuin muilla jo mainituilla itämaisilla\nkansoilla, on kirjallisuudessa alkamassa kokonaan uusi vaihe, jonka\nsisällys perustuu eurooppalaisesti käsitettyyn kansalliseen\nturkkilaisuuteen.\n\n\n\n\nVIII. KIINALAISET.\n\n\n1\n\nSamoina varhaisina vuosituhansina kuin Egyptin haamilaiset ja\nKaksoisvirranmaan seemiläiset, rakensi äärimmäisessä idässä,\nsuunnattoman välimatkan päässä ensinmainituista, outojen kansojen,\nautiomaiden ja jylhien vuoristojen takana, mongolilainen rotu omaa\nkulttuurimuotoansa. Astuessaan historian valoon kolmannen vuosituhannen\nalussa ennen ajanlaskuamme se on jo pitkälle kehittynyttä; samoin kuin\negyptiläisillä silläkin on elettynä pitkä ikä ennenkuin muistomerkit ja\nkirjoitustaito rupeavat ilmoittamaan siitä jälkimaailmalle. Tietoja\nsiitä, mistä kiinalaiset ehkä olisivat saapuneet maahansa tai saaneet\nsivistysherätteensä, ei ole säilynyt: on pakko otaksua heidän asuvan\nalkuperäisillä elinsijoillaan, jotka ensiksi näkivät heidän astuvan\nihmisinä ilmoille kehityksen puun varjosta, ja omintakeisesti luoneen\nsivistysmuotonsa.\n\nKiinalaisten kaukaisista asuinsijoista on johtunut, että he ovat\npysyneet aina viime vuosisadalle saakka lännessä sangen vähän\ntunnettuna kansana. Se verraten vilkas yhteys, joka alkoi Euroopan ja\nKiinan välillä 13:nnella vuosisadalla, Dshingiskaanin valloitusretken\njälkeen, ja josta venetsialaisen kauppiaan Marco Polon (1254-1324)\nmatkakuvaus on pysyvänä muistomerkkinä, katkesi muhamettilaisuuden\nvoimistuessa ja kiinalaisten muuttuessa vihamielisiksi muukalaisille.\nKiina katoaa jälleen idän taivaanrannan taa, kohotakseen näkyviin\n16:nnella vuosisadalla, maantieteellisten löytöretkien romanttisena\naikana; vasta seuraavan vuosisadan alussa päästiin selville siitä, että\nMarco Polon Cathay oli sama kuin Kiina. Sen jälkeen on Kiinan tuntemus\nvähitellen, mutta perin hitaasti, lisääntynyt, kunnes länsimainen\nkulttuuri on meidän päivinämme valo- ja varjopuolineen lähtemättömästi\npesiytynyt sinne, aloittaen sen käymistilan, josta kerran on syntyvä\nuusi Kiina. Mainittakoon, että jesuiittaveljet ovat 16:nnelta\nvuosisadalta alkaen uutterasti ja ansiokkaasti selostaneet Euroopalle\nKiinan oloja ja kirjallisuutta.\n\nAsiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että kiinalaisten\nkansallisluonteen pääominaisuus on rauhallisuus, siitä huolimatta, että\nraja- ja sisällissodat ovat olleet ylen tavallisia. Vaikka heillä on\nollut sotaista kuntoa, jota he vuosituhansien aikana kyllä tarvitsivat\npuolustaessaan villikansojen saartamia rajojaan tai taistellessaan\nkeskenään, he ovat silti aina asettaneet rauhantoimet etusijalle.\nVihollisensakin he ovat pyrkineet sitomaan neuvotteluilla ja alistamaan\nkulttuurinsa rauhoittavan vaikutuksen alaisiksi. Ikivanhoista ajoista\nalkaen jatkunut maanviljelijän elinkeino on kasvattanut heidät\ntällaisiksi.\n\nMonipuolisen kulttuurinsa ohella kiinalaiset ovat kehittäneet myös\nlaajan kirjallisuuden. Tavukielensä sanojen ilmaisemat asiat he oppivat\njo ammoisina aikoina tulkitsemaan kuvakirjoituksella, josta heidän\nsanamerkkinsä ovat kehittyneet. Oppien myös jo varhain (n. 500 Kr.j.)\nmonistamaan kirjoituksia leikkaamalla ne puutauluihin ja keksimällä\n(n. 1000) irtonaisten kirjakkeiden käytön, he tekivät kirjallisuuden\nyleisemmäksi ja tunnetummaksi kuin vastaavina aikoina muualla.\nKeskeytymättä säilyneenä varhaisilta ajoilta asti, aiheittensa\nmonipuolisuuden, perinpohjaisuutensa, laajuutensa, historiallisten\ntietojensa tarkkuuden ja ennen kaikkea jalojen tarkoitusperiensä,\nkorkeiden ihanteidensa ja runoutensa terveen puhtauden vuoksi, Kiinan\nkirjallisuus ansaitsee kunnioittavaa huomiota.\n\nKiinan läänitysajan historian päättyessä 221 e.Kr. siten, että yksi\nhallitsija, Shi Huang-ti, valloitti koko valtakunnan, julistautuen\n\"ensimmäiseksi keisariksi\", piti kaikki, mm. kirjallisuus, alettaman\nhänen hallituksestaan. Niinpä hän pääministerinsä neuvosta määräsi,\nettä kaikki aikaisempi paitsi lääketaitoa, ennustamista ja\nmaanviljelystä koskeva kirjallisuus oli poltettava. Lakia esim. oli\nopiskeltava suullisen opetuksen johdolla. Seurauksena tästä oli mm.,\nettä n. 460 oppinutta sai tottelemattomuutensa vuoksi kärsiä\nmarttyyrikuoleman. Kirjoja kätkemällä saatiin kirjallisuus, mm.\nKungfutsen laki, pelastetuksi, kunnes 206 tämä järjetön käsky\nperuutettiin. Tämä erikoinen vaino tunnetaan Kiinan historiassa nimellä\n\"kirjojen polttaminen\".\n\n\n2\n\nLyriikka on ollut kiinalaistenkin taiteellisen hengen ensimmäinen\nilmentymismuoto, vieläpä erittäin sopiva heidän idyllisissä,\nrauhallisissa tunnelmissa viihtyvälle sielunelämälleen. Siitä on\nsäilynyt näytteitä varhaisilta ajoilta Kungfutsen (551-479 e.Kr.)\nsommittelemassa Shiking nimisessä runokokoelmassa, joka sisältää 305\n(alkuaan 311) runoa ja on yksi kiinalaisten viidestä pyhästä kirjasta.\nTiedetään hänellä olleen suorittaessaan valintaansa käytettävänään yli\n3000 vanhaa runoa. Shikingin vanhimpain ainesten lasketaan periytyvän\naina 18:nnelta, nuorimpain 6:nnelta vuosisadalta e.Kr.\n\nShiking jakautuu neljään osaan, joista ensimmäinen sisältää 160 pientä,\nkuten Euroopassa sanoisimme, \"kansanlaulua\", toinen 80 myös pientä,\nedellisten kaltaista, joskus lennokkaampaa \"juhlalaulua\", kolmas ja\nneljäs pitempiä juhlalauluja. Aiheiden mukaan kokoelma sisältää\nsuloisia, sointuvia ja siveitä lemmenrunoja (etupäässä ensi osassa),\njotka muistuttavat eurooppalaisia kansanlauluja; elinkeinoja, varsinkin\nmaanviljelystä kuvaavia, joista muinaisen kiinalaisen idyllinen, mutta\nusein myös sorron alainen elämä ja syvä luonnontaju ilmenevät;\nuskonnollisia, joissa kuvataan esi-isäin palvontaan kuuluvia\nuhrimenoja; ja poliittisia lauluja, \"valitusvirsiä\", joissa selitetään\nepäkohtia ja lausutaan moitteita vallanpitäjiä kohtaan. Vaikka\nrajarauha on ollut harvinainen ja sodat tavallisia, ei Shiking juuri\nsisällä sotaisten sankaritekojen ylistystä; tämän yleensä pienelle\nosalle jääneen aihepiirin yhteydessä pikemminkin ilmenee kiihkeätä\nrauhan ja kodin kaipuuta. Emme siis tapaa kiinalaisten muinaisesta\nrunoudesta niitä piirteitä, jotka ovat tunnusmerkillisiä esim.\nindialaisten, persialaisten ja kreikkalaisten vanhalle runoudelle:\neepillistä sankarikerrontaa, persoonallista seurustelua\nihmisenmuotoisten jumalien kanssa, rajatonta mielikuvitusta, joka\nhelposti siirtyy todellisuuden rajan yli, kykyä näkemään ihmistä\njumalvoimien taistelun kohteena. Kiinan muinainen runotar päinvastoin\ntarkoin pysyy tämänpuolisen elämän arkisessa, kotoisessa järkevyydessä,\nkohoamatta uskonnollisissa juhlarunoissakaan muuhun kuin uhrimenojen\nselostamiseen ja ajallisen menestyksen rukoilemiseen. Mutta näissä\nrajoissa se usein ihastuttavasti ilmentää elämän ja varsinkin luonnon\ninhimillisen ja läheisen kauneuden, niin sattuvasti, että runo on vielä\ntänä päivänä yhtä herkkä ja tuore kuin synnyinhetkenään tuhansia vuosia\nsitten. Kiinalaisten taiteellinen voima ilmenee siis todellisuuden\nverrattomassa herkistämisessä runoudeksi.\n\n\"Aamun kunnia kiipeää kiireelleni; näen kapeita, valkoisia ja\npurppuraisia, sinisiä ja punaisia kukkia; olen levoton; jotakin liikkui\nalhaalla kuloruohossa; luulin kuulevani hänen askeleensa; sitten\nheinäsirkka siritti; kuorma kirposi sydämeltäni\". Näin herkästi näkee,\nkuulee ja tuntee rakastajaansa odottava neito. Öisen juhlan kulkua\nseuraava miettii ja näkee: \"Kuinka kuluu yö? Ei ole vielä keskiyö.\nAlhaalla pihalla soihtu roihuaa kirkkaasti; kuulen kaukaa\nrummunpärinää. Kuinka kuluu yö? Yö ei ole vielä mennyt. Kuulen torvien\näänen kukkuloilta; soihdun valo häipyy nousevan päivän tieltä. Kuinka\nkuluu yö? Yö on mennyt. Soihtu savuaa aamun valossa, lohikäärmelippu\nliehuu auringossa\". Tämä on hienoa ja herkkää, taiteellista maalausta,\njoka antaa selvän kuvan iloisesta juhlasta ja sinne pääsemättömän\npidätetystä kaihosta.\n\nShiking on Kiinan runouden perusteos ei vain ikänsä ja sisällyksensä\nvaan myös runorakenteellisen asunsa vuoksi. Siitä ilmenee, että\nkiinalaisen lyriikan tehokkain ulkoinen kaunistuskeino on alusta saakka\nollut loppusointu. Samoin kuin erämaansa yksinäisyydessä ratsastava\nbeduini, huomasi auransa jäljessä asteleva kiinalainenkin hyräilemiensä\nlauseiden loppusanojen joskus miellyttävästi sointuvan, ja tämän\nsoinnun sekä sen mukana koko lauseen erikoisesti painuvan muistiin.\nTästä soinnun kauneudesta ja halusta muistaa vielä huomenna somasti\nsattunut joiun säe lähti kehittymään kiinalaisten loppusoinnullinen\nrunous. Sen varhain saavuttamasta hienostuneesta ja viljellystä\nasteesta on Shiking todistuksena: vain sen runoissa käytetyt\nloppusoinnut ovat taiderunoudessa laillisia. Vanhin kiinalainen säe\nsisältää vain neljä sanaa, mikä rakenne oli myös yleisin; useampi- ja\nharvempisanaisiakin säkeitä käytettiin. Nelisanaiset säkeet\nyhdistettiin tavallisimmin nelisäkeisiksi ryhmiksi, joiden sointukuvio\non: aaba; muitakin säeyhdistelmiä ja sointukuvioita sallittiin.\nUudemman kiinalaisen runouden valtamitta on seitsemän ja viiden sanan\nsäe. Tang-dynastian aikana (618-905 Kr.j.) kaikki sanat jaettiin\nsoinnullisuutensa ja soinnuttomuutensa perusteella kahteen luokkaan,\njoiden sointuarvot oli säkeitä rakennettaessa tarkoin otettava\nhuomioon, minkä kautta syntyi eräänlainen \"runojalkajako\" ja\n\"skandeeraus\". Kun lisäksi tuli loppusoinnutus, syntyi säe, joka kyllä\non mitä tarkimman kaavan alainen, mutta kiinankielen tuntijain\nlausunnon mukaan korvalle erittäin miellyttävä. Etevien runoilijain\ntuotteista on sitä paitsi kaikki kaavamaisuus hävinnyt kielen nerokkaan\nkäytön vuoksi.\n\nShikingin käänsi latinaksi jesuiitta Alexander La Charme 1700-luvun\nalussa, mutta painettiin käännös vasta 1830. Siihen perustuu\nsaksalaisen Fr. Rückertin käännös (1833).\n\n\n3\n\nRunouden harrastus on ollut Kiinassa hämmästyttävän yleistä ja\nrunoilijain lukumäärä laskematon. Erikoisesti on mainitun\nTang-dynastian valtakausi ollut runouden loistoaikaa. Kun 1707 keisarin\nkäskystä ruvettiin julkaisemaan näytekokoelmaa Tang-runoilijain\ntuotteista, paisui siitä 900-osainen teos, sisältäen yli 48.900 runoa.\nTämä antologia on Cambridgen yliopiston kirjastossa. Muutamia\nrunoilijoita on mainittava.\n\n_Li Tai-po_ (705-762 Kr.j.) oli tunnettu nimellä \"karkoitettu enkeli\",\nmillä vihjattiin siihen taivaalliseen voimaan, jolla hän näytti -- aina\nviinin liikuttamana -- luovan runonsa. Hänen kerrotaan kuolleen\nhukkumalla, juovuksissa ihailtuaan kuuta ja tavoiteltuaan sen\nkuvajaista vedestä. Tarinan mukaan keisari oli antanut hänelle\nkultataululle kirjoitetun valtuutuksen valtion kustannuksella syödä ja\njuoda kaikissa kapakoissa. Li Tai-po, kulkurirunoilija ja keisarin\nsuosikki, on laulanut itsensä Kiinan kansan sydämeen herkästi\ntulkitsemalla luonnon kauneutta, inhimillisesti suremalla elämän\nlyhyyttä ja kuoleman varmuutta, ja ylistämällä kiitävän hetken ja\nvarsinkin viinin nautintoja.\n\n\"Kedot ovat viileitä\", hän kuvaa aamun tuloa, \"hiljainen sade on\nlakannut; kevään värit kuohuvat joka puolella. Sininen lammikko on\ntäynnä hyppiviä kaloja; puiden oksat sujuvat laulavien rastaiden alla.\nKedon kukkaset ovat kastelleet jauhoiset poskensa; vuorten heinä on\ntaipunut vyötärönsä kohdalta vaakasuoraksi. Bambujen reunustaman virran\nyläpuolelta hajoaa tuulen voimasta hitaasti pilven viimeinen hiutale\".\nHän ikuistaa herkästi ja elävästi pienen hetken, antaen sille hienoa\nrunouden henkäystä: \"Hiljaa liikutan valkohöyhenistä viuhkaa istuessani\npaidanrinnus auki vihreässä metsässä. Otan pois päähineeni ja ripustan\nsen kiven kärkeen; männyistä tuleva tuulenhenkäys leikkii paljaalla\npäälaellani\". Ystävästään hän runoilee: \"Ystäväni asuu korkealla\nitäisillä vuorilla, hellästi rakastaen laaksojen ja kukkulain\nkauneutta. Vihreässä keväässä hän lepää tyhjissä metsissä, ja nukkuu\nvielä, kun aurinko on jo korkealla. Männyntuoksuinen tuuli puhdistaa\nhänen hihansa ja nuttunsa pölystä; somerpohjainen virta puhdistaa hänen\nsydämensä ja korvansa. Kadehdin teitä, jotka kaukana melusta ja\npuheesta lepäätte korkealla, sinisillä pilvipatjoilla\". \"Miksi\nhaluaisimme olla jumalia ja kuolemattomia?\" hän kysyy runossaan\nRyyppään yksin kuutamossa: \"Juo kolme pikarillista, niin voit\ntäydellisesti ymmärtää suurta Tao'a, juo enemmän, niin tunnet olevasi\nyhtä koko luonnon kanssa. Vain ne, jotka ovat vaipuneet luontoon,\nvoivat täysin ymmärtää viinin iloja; en puhukaan niistä selvänä\noleville\".\n\nLi Tai-pon runous oli samalla hienon taiteellista ja kansanomaista;\nhänen ystävänsä ja aikalaisensa _Tu Fu_ (712-770) oli syvällisempi,\nmietelmiin taipuva runoilija, joka on erikoisesti sivistyneistön\nsuosiossa. Hänkin oli keisarien ja mandariinien ystävä, mutta vietti\nsilti suuren osan elämäänsä kulkurina. Jouduttuaan yksin autiolle\nsaarelle kymmeneksi päiväksi ja syötyään ja juotuaan tämän näin pitkän\npakollisen paaston jälkeen ylen runsaasti hän kuoli äkkiä tästä\nkoituneisiin seurauksiin.\n\nHän runoilee herkästi illan tullen tehdystä veneretkestä\nbambutiheikköön, jossa lotuksen kukat loistavat puhtaina ja kirkkaina\nillan viileässä ilmassa; tulee sade, tuuli iskee purren keulaan ja\nkaunottaret pelkäävät kulmiensa tummien kaarien kastuvan. Hienosti hän\nkuvaa taivaan pojan istumassa mandariiniensa keskellä, loistaen\njalokivikoristeissaan kuin aurinko tähtien ympäröimänä. Mandariinit\npuhuvat vakavasti vakavista asioista, mutta keisarin ajatukset ovat\nlentäneet ulos avoimesta ikkunasta. Posliinipaviljongissaan keisarinna\nistuu naistensa keskellä, kuin kirkas kukka lehtien joukossa. Hän\najattelee keisaria, joka viipyy liian kauan neuvostossansa, ja\nliikuttaa väsyneenä viuhkaansa. Tuoksuva ilman henkäys suutelee\nkeisarin kasvoja. \"Lemmittyni liikuttaa viuhkaansa ja lähettää minulle\nhuuliensa tuoksua\", ajattelee keisari ja lähtee loistavassa\njalokivipuvussaan posliinipalviljonkia kohti, jättäen totiset\nmandariininsa vaiti ollen katsomaan toisiinsa.\n\nKolmas Tang-dynastian elämänhaluisen ajan mainittava, tuottelias,\nkansanomainen ja kuuluisa runoilija on _Po Tshy-i_ (772-846), ylhäinen\nmies, joka hoiti korkeita virkoja, mutta ehti silti runoilla. Hänen\npyrkimyksensä oli, kerrotaan, elävän kielen mukainen helppotajuisuus,\nminkä vuoksi hän luki runonsa vanhalle talonpoikaisvaimolle, poistaen\nniistä jokaisen sanan, jota tämä ei ymmärtänyt. Hänen runoistaan\nhengähtää ystävyyden ja rakkauden onni, nuoruuden ja viinin ilo,\nvanhuuden ja kuoleman alakuloisuus, ja vielä kirkas huumori:\n\n\"Ihmisen sydän rakastaa kultaa ja vihreätä kiveä, ihmisen suu viiniä ja\nhuulia. Niin ei tee virran vanha mies; hän juo kurpitsankuorestaan\npyytämättä mitään muuta. Virran eteläpuolelta hän hakkaa polttopuita ja\nniittää heinää; pohjoispuolelle hän on rakentanut seinät ja katon. Joka\nvuosi hän kylvää yhden auranalan peltoa; keväällä hän ajaa laitumelle\nkaksi keltaista vasikkaa. Nämä puuhat tuottavat hänelle suurta lepoa;\nniiden lisäksi hänellä ei ole mitään toivomusta eikä huolta. Sattumalta\ntapasin hänet kävellessäni rannalla; hän vei minut kotiinsa ja majoitti\nminut olkikattoiseen majaansa. Erotessani hänestä palatakseni\nkaupunkiin ja hoviin tämä vanha mies kysyi arvoani ja palkkaani.\nEpäillen sanojani hän nauroi äänekkäästi ja pitkään: 'Keisarin\nneuvonantajat eivät nuku olkikattojen alla'\".\n\nRajoittuen nimien mainitsemisessa näihin kolmeen Tang-dynastian\nrunoilijaan huomautamme, että kiinalaisen lyriikan tunnusmerkkinä on\npyrkimys vangita hetken vaikutelma, kuva, kuin valon välähdys, ja antaa\nsen herättämän tunnelman sitten, kun runo on luettu, kasvaa ja levitä\nmielessä kuin renkaiden tyynessä vedenpinnassa. Se ei siis pyri\nniinkuin länsimaiden runous epigrammaattiseen, selkeän kärjelliseen\najatuksen ilmaisuun, vaan suggestiiviseen, vihjailevaan, edelleen\nkasvavien kaunomielteiden herättämiseen. Muistettava on vielä, että\nkiinalaisten eriskummalliset koristeelliset sanamerkit sisältävät\nheille paljon enemmän kuin tuon \"sanan\": ne ovat eurooppalaiseen\nkirjoitukseen verrattuina kuin suggestiivisia tauluja, joista avautuu\nmonenlaisia, runolle erikoista lisäkauneutta antavia näköaloja; tämän\nvoi vain synnynnäinen kiinalainen tajuta.\n\nLemmenrunous ei kimalaisilla ole niin vallitsevaa kuin muilla\nkansoilla; se pysyttelee aina hienon siveyden ja puhtauden asteella.\nLyriikka on yleensä lyhyttä, vaikka useampisatasäkeisiäkin runoja on.\nKertomarunoutta heillä ei ole, vaan ovat he käsitelleet siihen kuuluvat\naiheistot suorasanaisina tarinoina ja romaaneina.\n\n\n4\n\nSiitä huolimatta, ettei sivistynyt kiinalainen pidäkään suorasanaista\nkertomakirjallisuutta, romaania, taidekirjallisuuteen kuuluvana,\nrohkenemme kuitenkin siirtyä klassillisen runouden korkeilta\nkukkuloilta sen kansanomaisille huvipuistokentille.\n\nTarinointi on ollut kiinalaisilla ikivanhaa. Sen huomattavana\naiheistona ovat olleet historialliset tapahtumat, rajasodat, kapinat ja\nvallankumoukset, jotka aina ovat vaikuttaneet jännittävästi itsestään\nperin kiinnostuneiden kiinalaisten mielikuvitukseen. Syynä siihen,\nettei tästä aineistosta syntynyt kertovaa sankarirunoutta, lienee mm.\nkielen erikoislaatu: jo varhain tämä oli pidätetty klassillisen\nlyriikan tarpeisiin, jonka lakien ulkopuolella Kiinan vanhoillisissa,\ntapoihin piintyneissä oloissa sitä oli sittemmin vaikea käyttää.\nKertomisen halu pysytteli sen vuoksi proosan kannalla, ja kun lopuksi\nruvettiin tarinoita kirjoittamaan, käytettiin tavallista puhekieltä,\npyrkimättä pyytämään klassillisen runokielen hienouksia näin\nvaatimattoman alan käytäntöön.\n\nKiinalaisten proosakertomus kohoaa kirjoitettuna näkyviin 13:nnella\nvuosisadalla, omituista kyllä: mongolien tultua valtaan 1260, mikä\nviittaisi siihen, että nämä olisivat tuoneet romaanimuodin mukanaan\nKeski-Aasiasta. Sen jälkeen se kasvaa laajaksi, sisältäen lyhyesti\nsanottuna kaikki kertovan kirjallisuuden tärkeimmät alat. Kun ei enää\nolla Shikingin säätämän hienon puhtauden piirissä, vaivutaan joskus\nsiveettömyyksiin. Kun kiinalaiset eivät näitä aloja kirjallisuudeksi\ntunnusta, vaan ovat jopa kieltäneet levittämästä alan julkeimpia\nilmiöitä, täytyy tätä korkean tason mädäntynyttä kohtaa pitää\npoikkeuksena. Esimerkkeinä kiinalaisten kertomakirjallisuudesta\nmainittakoon seuraavat teokset:\n\nVanha historiallinen romaani San Kvo Tshih (Kolmen valtakunnan\nhistoria) käsittelee ajanlaskumme toisella vuosisadalla sattuneita\nlevottomuuksia. Sen kirjoittajasta ei ole varmaa tietoa: nykyisessä\nasussa, joka periytynee 13:nnelta vuosisadalta, lienee kolmen\nkirjailijan osuutta. Teos on laaja romanttinen kronikka, jonka pohjana\novat historialliset tapahtumat, ja jossa sotakuvauksella on huomattava\nsija. Yliluonnolliset seikkailut kutoutuvat eriskummallisesti juonen\nkehitykseen. Historialliset romaanit tulivat tämän jälkeen hyvin\nsuosituiksi ja kesti niiden kukoistusaikaa aina Ming-dynastian loppuun,\n1600-luvun puoliväliin saakka. Tällöin ilmestyi tuntemattoman\nkirjailijan sepittämä suurromaani Hung Lou Meng, jota pidetään\nkiinalaisen romaanikirjallisuuden huippusaavutuksena. Sen juoni on\nmutkallinen ja omintakeinen, liikkuen rakkauden, kunnianhimon,\nrikkauden, köyhyyden ja muiden inhimillisten kiihotinten piirissä,\nja loppuselvitys yllättävästi traagillinen. Henkilöitä on yli\nneljäsataa, mutta on jokainen osattu yksilöllistää mestarillisella\nluonnehtimistaidolla. Eräät kohtaukset ovat realistisia samaan tyyliin\nkuin esim. Fieldingin romaaneissa, mutta samoin kuin näissä, niissä\npyritään kuvaamaan ihmisluonnetta, tekemättä itse kuvauksen laatua\npäätarkoitukseksi.\n\nPorvarillinen elämänkohtaloiden romaani oli Kiinassa suosittu. Sen\nvarhainen, ehkä jo 1300-luvulta periytyvä näyte on tuntemattoman\nkirjailijan Mitä tuuli kertoo kuutamossa (Hao-Kieu-Tshuen) [saksasta\nsuomentanut Lauri Viljanen nimellä Ihanteellinen rakkaus, WSOY, 1928],\ntarina moraalisesti esikuvallisesta rakastavasta parista, hyvien\ntapojen kultainen kirja, joka johtaa lukijan syvälle vanhan Kiinan\nelämään.\n\nKiinalaisten kertomataide esiintyy edukseen parissa kokoelmateoksessa,\njoilla on klassillinen arvo. 15:nneltä vuosisadalta on peräisin Tshin\nKu Tshi Kuan (Ihmetarinoita, vanhoja ja uusia), joka sisältää\nnelisenkymmentä kertomusta. Nämä muistuttavat lähinnä eurooppalaisista\nyliluonnollisista haamu- ym. ihmetarinoista. Kertomatyyli on\nrauhallista, järkevää, hienosti taiteellista. Suggestiivisen\nkauhukertomuksen ongelma on niissä nerokkaasti ratkaistu. Toinen\nkuuluisa kokoelma on Liao Tshai (Eriskummallisia tarinoita), jonka 1679\nkirjoitti _Pu Sung-Ling_, julkisessa tutkinnossa reputettu\nvirkamiesalokas. Hänen kertomuksiensa aiheina ovat tavallisen perhe- ja\nmuun porvarillisen elämän ilmiöt, ja hänen äänilajinsa on moralisoiva.\nVaikka Pu Sung-Ling kirjoittikin proosaa, oli hänen tyylinsä niin\ntaiteellista, että kiinalaiset ovat myöntäneet hänelle pääsyn\n\"kuolemattomien\" kirjailijainsa joukkoon.\n\n\n5\n\nJuhlamenojen yhteydessä suoritettu laulu, tanssi ja soitto, jolloin on\nkerrottu ja elein kuvattu jotakin, on ilmeisesti ollut kiinalaisen\ndraaman vanhin muoto; sellaista tarkoittanevat ne näytelmätaidetta\nkoskevat maininnat, joita on periytynyt aina 18:nnelta vuosisadalta\nennen ajanlaskumme alkua. Tällaisena alkiona näytelmä on sitten pysynyt\nhyvin kauan saavuttamatta esim. vielä Kungfutsen aikana niin suurta\nmerkitystä, että hän olisi ottanut sitä huomioon kansan kasvatusta\nkoskevassa järjestelmässään. Saamme tulla aina mongolien valtakauteen\nsaakka (1260-1368 Kr.j.), ennenkuin voimme varmuudella todeta\nvarsinaisen näytelmän syntyneen suurin piirtein siinä merkityksessä\nkuin nykyisin käsitetään. Mongolikeisarien, Jenin dynastian, ajoilta on\nsäilynyt vanhin kiinalaisten näytelmäkokoelma: Jenin sata näytelmää,\njoka julkaistiin 1615. Kun kiinalaiset eivät pidä näytelmiäkään\ntaidekirjallisuutena, ei niitä otettu heidän virallisiin luetteloihinsa\neikä julkisiin kirjastoihinsa, ja on niiden säilyminen ja tietojen\nsaaminen niistä sikäli ollut epävarmempaa ja vaikeampaa. Toinenkin\nlaaja kokoelma on säilynyt ja julkaistu 1845. Kaikkiaan tunnetaan\npuolisentuhatta kiinalaista näytelmää.\n\nKiinassa oli lailla säädetty, että näytelmässä tulee olla siveellinen\ntarkoitus; epäsiveellisen näytelmän kirjoittaja sai kitua kiirastulessa\nniin kauan kuin hänen näytelmäänsä esitettiin. Vaikka tämän uhan olisi\nluullut vaikuttavan, ei kumminkaan niin käynyt: lain säännös jäi\nnoudattamatta ja näytelmäin siveellinen taso sikäli alemmaksi kuin\nusein olisi toivottavaa. Samoin kuin indialaiset kiinalaisetkin\novat olleet kykenemättömiä kohoamaan puhtaan tragedian\ntasolle: Jenin näytelmät esim. voidaan jakaa historiallisiin,\nuskonnollis-koomillisiin, luonnekomedioihin, juoni-, perhe-,\nmytologisiin ja rikosdraamoihin, kaiken sen, mikä voisi olla\ntraagillista, ollessa melodramaattista. Ajan, paikan ja toiminnan\nyhteyttä ei pidetty tarpeellisena; näytelmät voivat olla niin pitkiä,\nettä esitys voi kestää koko päivän; näyttämöt olivat tilapäisiä ja\nnäyttämökoristeet vaatimattomia; kuten indialaisissa näytelmissä\nnäyttelijät alituiseen sivuhuomautuksilla ilmaisevat, missä he ovat ja\nmitä tekevät; puvut sen sijaan olivat loisteliaita. Näytelmän kieli on\nproosaa, viljellympää ja kansanomaisempaa, aina osan esittäjän\nsivistysasteen mukaan, mutta huippukohtauksissa pääosan esittäjä\nmuuttaa puheensa koristeellisen kukkaiskieliseksi, runomittaiseksi, ja\nesittää sen laulaen. Kiinassa ei ole kastilaitosta, vaan yhteiskunnan\npäivänpuoli kuuluu virallisissa tutkinnoissa hyväksytyille oppineille,\njoiden ennen tuli olla perehtyneitä klassilliseen kirjallisuuteen, mm.\nrunouteen, jopa osata itsekin runoilla. Tämä yhteiskunnallisten asemien\njakoperuste kuvastuu näytelmissäkin: kiinalaisten seurapiirien sankari\non Tshoang-Jen, oppinut, joka kerskaa sillä, että hänen esi-isänsäkin\novat suuren oppineisuutensa vuoksi saaneet korkeita virkoja\nhoidettavikseen. Kaikkien säätyjen ansiot ja viat esitetään\npuolueettomasti. Naisosia on runsaasti, hienosta, miehelleen\nkuuliaisesta, sivistyneestä puolisosta häikäilemättömään, rikolliseen\nviettelijättäreen saakka, ja naisten asema miesten rinnalla on paljoa\ntasavertaisempi kuin myöhemmin todellisuudessa. Sen jälkeen kun eräs\nnäyttelijätär pääsi keisarin rakastetuksi, eivät naiset enää saaneet\nesiintyä näyttelijättärinä, vaan esittivät naisosia sittemmin pojat ja\neunukit. Näyttelijän ammattia ei pidetty kunniallisena. Milloin juonen\nsolmu on käynyt niin lujaksi, ettei sitä voi inhimillisin voimin\naukaista, käytetään Deus ex machinaa, joka tässä isällisesti\nhallitussa, jumalien Olymposta vailla olevassa valtakunnassa aina on\nitse Taivaan poika, keisari. Loppu usein huipentuu keisarin\nylistykseksi, kuten Elisabethin ajan draamoissa, vieläpä Molièren\nTartuffessa. Länsimaistenkin käsitysten kannalta arvostellen\nkiinalaisessa näytelmässä on myönnettävä olevan huomattavia\nansiopuolia: neroutta vaikuttavien, tunnelmallisten kohtausten\nluomisessa (kun esim. hylätyn sankarittaren puoliso koettaa laulaa\nluutun säestyksellä uudelle vaimolleen eikä voikaan, tai kun keisari\nistuu yksin, surren lemmittyään, jonka tietää lähteneen pois, mutta ei\nkuolleen, ja kun silloin linnun pahaa ennustava huuto katkaisee syvän\näänettömyyden), satiiria (esim. epärehellistä ja lahjuksia kalastelevaa\ntuomaria vastaan, joka on kiinalaisen näytelmän tavallisimpia\nhenkilöitä) ja huumoria (esim. tutkintojen suorittamisen kuvauksessa).\nKiinalaiset sanovat näytelmätaidetta \"rauhan ja onnen nautinnoksi\" ja\novat innokkaita teatterissa kävijöitä.\n\nKiinalaisten historiallinen draama muistuttaa Shakespearen\nkronikkanäytelmiä, käsitellen valtakunnan historiaa alkaen 7:nneltä\nvuosisadalta e.Kr. aina 10:nnelle vuosisadalle saakka Kr.j. Tunnetuksi\non tullut Salaperäinen lipas sen kautta, että jesuiitta Prémare käänsi\nsen pohjalla kirjoitetun myöhemmän kiinalaisen näytelmän Tshao-perheen\nnuori orpo (Tshao-Shi-Ku-Öl) ranskaksi (1735), josta Voltaire sai\naiheen näytelmäänsä Kiinan orpo (L'Orphelin de la Chine, 1755).\nValtakunta kaipaa kruununperillistä, joka vihdoin syntyy, mutta\njonka keisarin ensimmäisen puolison vihan vuoksi täytyy kasvaa\ntuntemattomana. Uskollisen eunukin ja kamarineidon avulla hän lopuksi\ntulee hallitsijaksi. Taivaan pagodin alku muistuttaa Hamletin\nhaamukohtausta: sodassa surmansa saaneet isä ja poika ilmestyvät\ntoiselle pojalle, kertovat kuolemastaan ja pyytävät kostamaan.\nUskonnollisesta draamasta siinä merkityksessä, että tarkoitettaisiin\nuskonnollisen hengen elähdyttämää taidetta, ei voida puhua; kysymys on\nsatiirista eri lahkoja vastaan. Luonnenäytelmät ovat myös satiireja,\nesim. tekopyhyyttä, saituutta ym. halveksittavia ominaisuuksia vastaan.\nKiinalaisen Don Juanin nimi on Lu-Tshai-Lang; hänen periaatteensa\nlemmenasioissa ovat yhtä väljät kuin länsimaisen vastineensa, mutta\nhäntä ei vie paholainen kuten tätä, vaan kiinalaisen järkevästi ja\narkipäiväisesti poliisi, joka hirttää hänet. Juonikomedian alalla\nkiinalaiset ovat ammoin olleet parisilaisen pilan tasalla, kuten jo\nnäytelmäin nimet, esim. Rakkauden pantti, Morsiusvuoteen peitto,\nRakastunut professori, Täydellinen kamarineitsyt jne., osoittavat.\nPerhedraamat käsittelevät porvarillisen elämän tavallisia tunteellisia\naiheita; alan kuuluisin näytelmä on 14:nneltä vuosisadalta periytynyt\nKao-tong-kia nimisen kirjailijan kirjoittama Luutun historia (Pi-Pa-Ki,\nkäännetty ranskaksi 1841). Se oli alkuaan kirjoitettu vastapainoksi\neräälle vanhemmalle, siveettömyydestä moititulle rakkausnäytelmälle\nnimeltä Läntisen paviljongin tarina (Si-Siang-Ki), joka oli erikoisesti\nsivistyneiden suosima. Mytologisissa draamoissa kuvastuu kiinalaisten\ntaikausko ja henkien maailma; ne eivät ole milloinkaan saavuttaneet\nerikoisempaa menestystä. Suosittuja ovat sitä vastoin aina olleet\nrikosdraamat, esim. Liitupiiri (Hoei-Lan-Ki), joka käännettiin\nenglanniksi 1832.\n\nKiinalaisten näytelmä, varsinkin sen juonikomedia, on kauttaaltaan,\nvähäpätöisiä eroavaisuuksia lukuunottamatta, samanlainen kuin Euroopan\nuuden ajan draama, läheisempi ja tutumpi kuin kreikkalaisten näytelmä.\nIndia on ainoa maa, josta se on voinut saada vaikutuksia. Tästä ei\nkuitenkaan ole todistuksia. Emme voi muuta kuin otaksua, että ihmisten\nsamanlaisuuden vuoksi päädytään toisistaan tietämättä ja riippumatta\nsamanlaisiin tuloksiin.\n\n\n6\n\nKungfutsen kaanonista olemme maininneet Laulujen kirjan, Shikingin;\nmuut neljä ovat: Iking l. ennekirja, joka sisältää hämärää selontekoa\nyhteiskunnan kehityksestä ja jota käytetään ennuskirjana; Shuking l.\ntietoja Kiinan varhaisesta historiasta; Liki l. seremoniakirja; ja\nTshuen-Tshiu l. Kevät ja syksy, Kungfutsen kotivaltion kronikka. Näihin\nviiteen perusklassikkoon (King) liittyvät ns. pienemmät klassikot\n(Shu): Si-Shu l. neljä kirjaa, jotka mm. sisältävät Kungfutsen Suuren\nopin (Ta-Hsio); Hsiaoking l. kunnioituksen kirja; ja Urh-ja,\nklassillisen kirjallisuuden sanakirja.\n\n_Kungfutse_ (= mestari Kung) syntyi 550 e.Kr. ylhäisestä, mutta\nvarattomasta suvusta, aikana, jolloin läänityslaitos oli jo rappeutunut\nja alituiset sodat raivosivat. Opintovuosiensa jälkeen ja hoidettuaan\npienempiä virkoja hän ryhtyi 22-vuotiaana opettajaksi, neuvomaan\nnuorille miehille puhtaan elämän ja oikeamielisen hallitsemisen\nperiaatteita, samalla itse uutterasti edelleen harjoittaen opintoja.\nKolmenkymmenen ikäisenä hän tunsi saavuttaneensa varman vakaumuksen.\nTaitavasti välttäen kotivaltiossaan riehuvien puoluetaistelujen vaarat\nhän asui siellä edelleen opiskellen ja opettaen, kunnes 52:n ikäisenä\nnimitettiin Tshung-tu-kaupungin päälliköksi. Tästä alkoi hänen ja hänen\noppilaidensa toiminta korkeina virkamiehinä, jolloin rauha, rehellisyys\nja hyvät tavat jälleen pääsivät Lun valtiossa kunniaan. Huomattuaan\ntämän ja peläten Lun mahtavuuden tästä liiaksi paisuvan, Tsi-valtion\nkateellinen hallitsija lähetti Lun hallitsijalle suuren seurueen\nkauniita naisia, jotka olivat taitavia laulajia ja soittajia. Lun\nhallitsija lankesi ja Kungfutse lähti pois kotivaltiostaan,\nvaellukselle koko Kiinaan. Hän oli silloin 55-vuotias. Vasta\nkolmentoista vuoden kuluttua, 483, hän palasi kotiin, omistaen\nviimeiset vuotensa kaanoninsa sommitteluun. Hän kuoli 478 ja haudattiin\nTsi Fun kaupungin luona olevaan Kungien hautausmaahan; hauta, joka on\nsäilynyt, on Kiinan kansallispyhäkkö ja pyhiinvaellusten päämaali.\n\n\"Viiden kirjan kaanonin\" teokset ovat Kungfutsen sommittelemia\nvarhaisemmista aineksista; kirjoittanut hän on vain Kevään ja syksyn\nlyhyen tekstin. Historiakirjan esipuheen, joitakin kohtia Ennekirjasta\nja Seremoniakirjasta. \"Neljän kirjan kaanonissa\" lienee Suuren opin\nlyhyt esitys hänen laatimansa. Kaanonin kaikki kymmenen kirjaa ovat\nolleet pari vuosituhatta, vuoteen 1906 saakka, kiinalaisten\nopinlähteinä, joiden perinpohjainen tuntemus on vastannut, sanokaamme:\nEuroopan ensimmäistä perustavaa opinnäytettä, ylioppilastutkintoa.\nMainittuna vuonna vanha tutkintojärjestys lopetettiin.\n\nKungfutsen oppi on käytännöllistä elämänfilosofiaa, valtio-,\nyhteiskunta- ja siveysoppia, eikä ollenkaan uskontoa, mikäli tällä\ntarkoitetaan tuonpuolisia käsityksiä ja niiden hengen heijastumista\ntämänpuoliseen elämään. Suurin piirtein Kungfutse on tulkinnut\nkiinalaisten vanhaa elämänviisautta, täsmällistyttäen sen ytimekkäiksi\nlauselmiksi. Yhteiskunta oli hänen mielestään \"Taivaan\" asettama, ja\nrakentui viidestä pääsuhteesta: hallitsijan ja alamaisen, miehen ja\nvaimon, isän ja pojan, vanhempien ja nuorempien veljien, ja ystävien\nsuhteesta toisiinsa. Ensinmainittujen neljän tehtävänä oli\nhallitseminen, jonka ohjeena oli oleva oikeamielisyys ja hyvyys,\njälkimmäisten osana alistuminen tähän hallitukseen. Ystävien kesken oli\nhyveiden molemminpuolinen edistäminen oleva silmämääränä. Näitä\nvelvollisuuksiaan ihmiset tosin alituisesti rikkoivat intohimojensa\nharhauttamina, mutta Kungfutse luotti silti ihmisluonteen hyvien\nominaisuuksien voittoon. Mallikelpoinen hallitsija hänen käsityksensä\nmukaan pian kasvattaisi alamaisensa mallikelpoisiksi ihmisiksi.\n\nKungfutsen siveysoppi sisältyy hänen \"kultaiseen ohjeeseensa\", jolle\nhän antoi seuraavan muodon: \"Sitä, mitä ette halua itsellenne tehtävän,\nälkää tehkö muille\". Tämän ohjeen hän saattoi ilmaista yhdellä ainoalla\nsanamerkillä (shu), joka kiinalaiselle ilmaisee \"keskinäisyyttä\",\n\"sydänten sopusointua\". Hän ymmärsi myös ohjeensa positiivisen puolen,\npuhuen siitä oppilailleen. Hänen viisaudensanansa ovat satojentuhansien\noppineiden levittäminä painuneet kansan mieleen ja syvästi vaikuttaneet\nsen kasvatukseen.\n\nKungfutse ei tuntenut olevansa jumalallisen ilmoituksen välittäjä, vaan\nkohdisti oman ymmärryksensä asein huomionsa kokonaan ihmiseen ja hänen\najallisiin olosuhteisiinsa. King-kirjoissa mainitaan usein korkein\nolento, joka pelkäävän kunnioittavasti tunnustetaan kaikkivaltiaaksi,\npersoonalliseksi olevaisuuden hallitsijaksi. Kungfutse käyttää\nJumalasta epämääräistä \"Taivaan\" nimeä, minkä johdosta yksilöllinen\nsuhtautuminen Jumalaan lakkaa. Vainajien hengillä ja tulevaisen elämän\nongelmilla ei ihmisen pitänyt mieltänsä rasittaa.\n\nKiinalaiset ovat sommitelleet hänen siveysopistaan eräänlaisen\n\"huoneentaulun\", joka on lyhimmässä muodossaan seuraava:\n\n    I. Ihmisyys: 1. Yleismieli; 2. Epäitsekkyys; 3. Vanhempien\n       kunnioitus; 4. Lempeys; 5. Laajasydämisyys; 6. Jalomielisyys.\n   II. Oikeus: l. Rehellisyys; 2. Suoruus; 3. Veljeys; 4. Miehuus;\n       5. Kohtuus; 6. Säädyllisyys.\n  III. Nuhteettomuus: l. Kunnioitus; 2. Varovaisuus; 3. Nöyryys;\n       4. Vaatimattomuus.\n   IV. Viisaus: l. Ihmistuntemus; 2. Periaatteiden ymmärtäminen;\n       3. Elämän ymmärtäminen; 4. Näkevä silmä ja kuuleva korva.\n    V. Uskollisuus: 1. Yksinkertaisuus; 2. Totuus; 3. Puhtaus;\n       4. Vilpittömyys.\n\n   [Kalle Korhonen: Suuri oppi. S. It. Seuran julkaisuja, 1921.]\n\n\n7\n\nKiinalaisilla oli useita huomattavia filosofeja, mm. Kungfutsen\naikalainen _Laotse_, joka opetti, \"ettei ole tehtävä mitään, jolloin\nkaikki tulee tehdyksi\", ja että paha on palkittava hyvällä; Kungfutsen\nvastustaja _Kuangtse_, ja hänen oppinsa kehittäjä ja levittäjä\n_Mongtse_ (Mencius, 372-289 e.Kr.) ym. Syventyminen näiden oppeihin ei\nkuitenkaan kuulu esityksemme puitteisiin. Muutamin sanoin on sen sijaan\nesitettävä kiinalaisten historiallinen ja maantieteellinen\nkirjallisuus.\n\nKiinalaisen historiallisen kirjallisuuden perustava ja keskeinen\nhenkilö on _Se-Ma-Tshien_ (145-87 e.Kr.), hovin pääastrologi, joka\nsaattoi loppuun jo isänsä aloittaman valtakunnan yleishistorian nimeltä\nShi Tshi (Historiallinen esitys). Tämä jakautuu viiteen pääosaan:\nkeisarillisen hallituksen aikakirjoihin, ajanlaskun mukaisiin\ntapahtumataulukkoihin, eri alojen kuvauksiin, vasalliruhtinaiden\naikakirjoihin ja elämäkertoihin. Ensimmäinen osa alkaa \"Keltaisesta\nkeisarista\", vuodesta 2698 e.Kr.; luotettava historiallinen pohja\nsaavutetaan vasta n. 800 e.Kr. Eri alojen kuvaukset koskevat uhri- ja\njuhlamenoja, musiikkia, fysiikkaa, ajantietoa, tähtitiedettä, uskontoa,\nvesiteitä ja kauppaa. Viimeinen osasto on nykyajan kannalta antoisin\nsisältäen mitä kiintoisimpia kuvauksia tunnetuista miehistä ja naisista\nvarhaisimmilta ajoilta alkaen, ja sikäli mitä parhainta opastusta\nkiinalaisten elämän ymmärtämiseen ennen ajanlaskumme alkua. Niiden\nohessa mainitaan myös rajakansojen nimiä, mm. villi paimentolaiskansa\nnimeltä Hsuingnu, jolla on todettu tarkoitetun hunneja. Se-Ma-Tshienin\nsuurta teosta (525.000 sanaa, 219 osaa) pidettiin sittemmin mallina,\njonka mukaan eri hallitsijasukujen historiat kirjoitettiin. Näissä\nherättää huomiota se totuudenrakkaus ja puolueettomuus, jota\nvaltaanpäässyt hallitsijasuku noudatti toimittaessaan edeltäneen\ndynastian historian kirjoitetuksi.\n\nToinen Kiinan historian keskeinen, klassillinen teos on 11:nnellä\nvuosisadalla (Kr.j.) eläneen valtiomiehen _Se-Ma-Kuangin_ kirjoittama\nTung Tshien (Historian kuvastin), joka käsittelee aikaa 5:nneltä\nvuosisadalta e.Kr. vuoteen 960 Kr.j. Muusta historiallisesta\nkirjallisuudesta mainittakoon laajat elämäkerralliset esitykset, jotka\neivät sanottavasti eroa vastaavista eurooppalaisista.\n\nJo varhain kiinalaiset ryhtyivät tutkimaan ja mittaamaan omaa maatansa,\njonka jokaisen tärkeämmän maantieteellisen tai sivistyksellisesti\nhuomattavan piirteen he kuvasivat. 16:nnella vuosisadalla, jesuiittain\nsaapuessa Kiinaan, siellä oli olemassa tarkkoja topografisia\nesityksiä koko valtakunnasta. Tämä harrastus on osaltaan ilmausta\nmatkustuksen- ja tiedonhalusta, joka on aina ollut kiinalaisten\nerikoispiirre. Merkintöjä rajalla asuvain kansain oloista esiintyy\naikaisin. Buddhalaisuuden levitessä Kiinaan ajanlaskumme alussa heräsi\nhalu päästä käymään tämän opin syntymäsijoilla, josta sitten tuotiin\nBuddhan kuvia ja pyhiä kirjoituksia. Sellaisen matkan teki 399-414\nKr.j. buddhalainen pappi _Fa Hsien_, mennen maitse Gobin ja Hindukushin\nkautta ja palaten Kalkuttasta meritse. Toinen pappi, _Hsyan Tsang_,\nteki 629-645 saman matkan, tuoden mukanaan mm. 657 buddhalaista kirjaa,\n150 pyhää esinettä ja paljon veistoksia ja maalauksia. Kotiin\npalattuaan hän heti istui kääntämään näitä kirjoja kiinaksi sekä\nkirjoittamaan matkakuvausta, joka tunnetaan niinellä Kertomus\nlänsimaista.\n\n\n8\n\nKaikki yllä käsitelty kirjallisuus kuuluu menneeseen aikaan: uuden ajan\npyrkimykset, ylinnä länsimaiden voittoisa tekniikka, ovat tarttuneet\nniin lujasti Kiinan kansan käteen, että tämän täytyy tulla johdetuksi\nkokonaan uuteen, entisyydestä jyrkästi eroavaan kehityskauteen. Siitä\non ollut seurauksena mm., että klassilliset sanamerkit, joita tosin on\nymmärretty kaikkialla valtakunnassa, eri murrealueillakin, ovat\nosoittautuneet riittämättömiksi ja hankaliksi ilmaistaessa uuden ajan\nasioita, ja että elävien murteiden ja puhekielen mukainen uusi\nyleiskieli on käynyt välttämättömäksi. Tämän vuoksi on Pekingin\nmurretta ruvettu opettamaan kouluissa kansalliskielenä. Lukutaidon\noppimisen ja uusien asioiden ilmaisemisen helpottamiseksi on luovuttu\nsilmälle tarkoitetuista klassillisista sanamerkeistä ja siirrytty\nkorvalle tarkoitettuihin äänenmukaisiin merkkeihin, kirjaimiin, joiden\nlukumäärä on 40. 1918 opetusministeriö julisti tämän uudistuksen\nviralliseksi, mutta se on toistaiseksi päässyt hyvin vähän käytäntöön.\nTähän on epäilemättä vaikuttanut se, että eurooppalaisesti sivistynyt\nnuori Kiina käyttää kirjoissa ja sanomalehdissä Pohjois- ja\nKeski-Kiinan yleisimmin ymmärrettyä murretta, ns. pei hua-kieltä; se\nkirjoitetaan sanamerkeillä. Kiinassa on siis kaiken muun uuden ohella\nsyntymässä uusi kirjakieli, jolla kirjoitettu kirjallisuus\nymmärrettävästi tulee saamaan aikansa pyrkimysten leiman.\n\n\n\n\nIX. JAPANILAISET.\n\n\n1\n\nSiitä saakka, kun aasialaisten kielten tutkija Heinrich Julius Klaproth\n1820 määritteli japaninkielen urali-altailaiseksi, ovat filologit\nponnistelleet saadakseen täsmällisesti ja tieteellisesti pätevillä\nperusteilla lopullisesti todetuksi sen sukupuun. Sukulaisuutta on oltu\nhavaitsevinaan etenkin koreankielessä, mutta varmuutta ei ole\nsaavutettu: vuosituhansiksi saarilleen eristäytyneenä japaninkieli on\nniin kauan elänyt omintakeisesti, että sen synnyn jäljet ovat kadonneet\nsiitä näkymättömiin.\n\nAluksi japanilaiset lienevät käyttäneet korealaisia kirjaimia, mutta\nomistivat sitten kiinalaisen sivistyksen mukana Kiinan kirjoitusmerkit.\nTämä kävi tietenkin päinsä sen vuoksi, että nämä olivat ideogrammeja,\nsanan tulkitseman asian kuvia: esim. \"riisin\" merkki siis sopi\njapanilaisillekin: he lausuivat sen kohdalla oman kielensä sanan. Kun\nnämä merkit kuitenkin tavallisesti toivat mukanaan myös esittämänsä\nkiinalaisen sanan, joka sitä paitsi voitiin lausua kahdella tavalla\nriippuen siitä, oliko se periytynyt kieleen Korean kautta vanhempana,\ntai myöhemmin, buddhalaisen käännytystyön aikana, suoraan Kiinasta, oli\nseurauksena, että kiinalaiset sanamerkit voitiin lukea kolmella\ntavalla. Täten kiinankieli oksastui japaniin. Yksinkertaistuttaakseen\nkirjoittamisen japanilaiset muuttivat sen foneettiseksi: todettuaan,\nettä heidän kielessään oli 47 erilailla ääntyvää tavua he valitsivat\nnäitä vastaavat sanamerkit ja käyttivät niitä foneettiseen\nkirjoitukseen, jota on kahta lajia, vaikeampaa hiragana ja\nyksinkertaisempaa katakana-kivjoitusta. Eurooppalaisten kirjaimien\nkäyttäminen on kokeilun alaisena.\n\nRodullisesti japanilaiset sensijaan ovat selvästi sijoitettavissa\nkiinalaisten rinnalle; heissä voidaan todeta sekä ainulaista että\nmalajilaista sekoitusta, mutta yleistyyppi eroaa sangen vähän\nkiinalaisesta. Kansallisluonteeltaan he ovat iloisia, kohteliaita ja\ntyytyväisiä; he salaavat tunne-elämänsä, näyttämättä esim. milloinkaan\nkiivastuvansa, mutta ovat syvimmältä luonteeltaan sisukkaita ja\nintohimoisia. Isänmaalliset tunteet ovat hyvin kehittyneitä.\nAsiantuntijat määrittelevät heidät varsinkin kiinalaisiin verraten\nsotaisiksi. Samoin kuin kiinalaisten, on heidänkin taiteellinen\naistinsa kehittynyt jo hyvin varhain; eurooppalainen panee erikoisesti\nmerkille sen nerokkaan kätevyyden, jolla japanilainen esim.\npiirustuksissaan tai maalauksissaan -- yhden tai korkeintaan muutaman\nyksityiskohdan sulavalla esittämisellä -- ilmentää kuvattavan esineen\ntai asian syvimmän luonteen. Tämä kiintyminen kuvaaviin,\nluonteenomaisiin yksityiskohtiin, jonka tapaamme jo kiinalaisilla,\nantaa leimansa heidän taiteelleen, myös runoudelle.\n\n\n2\n\nJo kiinalaisten lyriikasta puhuen saatoimme todeta sen taipumuksen\nkäyttämään lyhyttä, suggeroivaa pienoismuotoa, joka välähdyksenä\naloittaa mielessä sarjan taiteellisia ajatuksia. Tämä lyhyt muoto on\nJapanin runoudessa yksinomaan vallitseva, kehitetty niin omintakeisesti\nja käytetty niin johdonmukaisesti, ettei sillä ole vertaistaan.\nLukemattomina kirsikankukkina nämä pienoisrunot huomauttavat kukista,\nlinnuista, kuutamosta, putoavista lehdistä, lumihiutaleista, vuoren\nsumusta, lemmen autuudesta, elämän katoavaisuudesta jne., laajentumatta\nkuvauksiksi ja jääden vain ihastuneiksi viittauksiksi kauneutta kohti.\nKun japanilainen runous ei tunne rytmiä, ei alku- eikä loppusointua,\ntyytyen vain joskus käytettyyn ajatuskertoon, ja rakentaen säkeensä\nvain tavujen lukumäärän perusteelle, yhdistäen ne kolme tai viisi\nsäettä sisältäväksi säkeistöksi, joka sitten muodostaa \"runon\", voimme\nymmärtää, että kun \"tila\" on näin rajoitettu ja ulkonaiset keinot niin\nsäästeliäät, säkeisiin sisältyvän ajatuksen tai kuvan tulee todellakin\nolla äärimmäisen herkästi tajuttu ja ilmaistu, jos mieli tästä syntyä\n\"runoutta\". Mutta tällaisessa impressionistisessa pienoistaiteessahan\njapanilaiset ovat mestareita: heidän kolme säettänsä on kuin kolme\nsiveltimenvetoa, jotka riittävät tulkitsemaan kukkivan kirsikkapuun\nkauneuden. Niitä lukiessa tulee muuten mieleen runouden alkeellisin\nmuoto.\n\nYksinkertaisin on kolmisäkeinen hokku, yhteensä 17 tavua; yleisin on\nviisisäkeinen uta. l. tanka: ensimmäisessä ja kolmannessa 5, toisessa,\nneljännessä ja viidennessä säkeessä 7, yhteensä siis 31 tavua.\nPoikkeuksellisesti säkeiden lukumäärä voi joskus nousta aina\nneljäänkymmeneen, mutta silloinkin on 5- ja 7-tavuisten säkeiden\nyllämainittua vuorottelua noudatettava.\n\nJapanin vanhin taiderunoaitta on vuodelta 756 Kr.j. periytyvä Manjoshu\n(Myriadien lehtien kokoelma), joka edustaa kiinalaisesta vaikutuksesta\npuhdasta runoutta ja sisältää mm. kahden vanhan ajan kuuluisimman\nrunoilijan, _Hitomaron ja Akahiton_, säkeistöjä. Ikänsä ja\nsisällyksensä sekä merkityksensä puolesta Manjoshu on Shikingin\nvastine. Hitomaron tankat ovat seuraavan sisältöisiä:\n\n    Kasugan suolta\n    näkyy nousevan savua.\n    Varmaankin naiset ovat poimineet keväiseltä suolta\n    kasviksia ja keittävät niitä nyt.\n\n    Älkööt miehet, jotka syntyvät\n    minun jälkeeni,\n    konsa, konsa joutuko\n    samanlaisille lemmenpoluille\n    kuin minun ovat olleet!\n\nAkabito huomauttelee sirosti:\n\n    Urheat miehet\n    ovat menneet kunniakkaalle\n    metsästysretkelle;\n    naiset viistävät punaisilla hameillaan\n    puhdasta merenrantaa.\n\n    Luumunkukka,\n    jota ajattelin näyttää\n    veljelleni,\n    ei ollutkaan kukka:\n    oli vain vastasatanutta lunta!\n\nV. 905 Kr.j. sommitteli runoilija _Tsurajuki_ toisen klassilliseksi\ntulleen runokokoelman nimeltä Kokinshu (Kokoelma vanhoja ja uudempia\nrunoja), joka sisältää tuhansia yllämainittujen kaltaisia\nviisisäkeistöjä. Tämän jälkeen hersyvä runous järjestettiin aina\nuusiksi kokoelmiksi, joita kertyi 15:nnelle vuosisadalle mentäessä\nkaksikymmentä. Niitä sanotaan Yhdenkolmatta hallituksen kokoelmiksi\n(Niju-itshi Dai-shu). Kun niihin liitetään runoilija _Teika Kion_\n13:nnella vuosisadalla järjestämä kokoelma Hiaku-ninshu (Sata runoa\nsadalta runoilijalta), on Japanin koko klassillinen runous --\nvaltamerellinen kirsikankukkia -- mainittu. Tällaisena, etupäässä\nhienostuneen ylimystön ajanvietteenä ja sivistyksennäytteenä, se on\npysynyt nykyaikaan saakka, jolloin tutustuminen länsimaiden runouteen\nja japanilaisten kiihkeä jäljittelynhalu on vienyt monenlaisiin\nkokeiluihin.\n\nRunouden suuresta merkityksestä Japanissa on osoituksena se, että v:n\n1867 vallankumoukseen saakka pidettiin hokkujen ja tankojen\nsepittämistaitoa hyvään kasvatukseen kuuluvana välttämättömyytenä,\nmistä kuitenkin useimmiten selvittiin jäljentämällä vanhoja. Mikado\nMutsuhito omisti joka ilta hetken runoilulle ja toimeenpani kerta\nvuodessa runokilpailun määrätystä aiheesta. V. 1900 oli aiheena\n\"bambupuita lumessa\", seuraavana vuonna \"Vedestä kuvastuvat männyt\".\nTämä tapa on edelleen voimassa: 1932 oli aiheena \"lintujen laulu päivän\nvaljetessa\". Onnistuneimman tankan sepittäjä on sinä vuonna paras\nrunoilija. [G.J. Ramstedt: Runouden valta Japanissa. Nuori Suomi 1931.]\n\n\n3\n\nJapanilaisilla ei ole kertovaa runoutta, vaan on heidän historiallinen\nvaistonsa jo varhain purkautunut suorasanaisiksi ajantiedoiksi;\ntällainen keisarinna Gemmion toimesta 712 Kr.j. kirjoitettu kronikka,\nKojiki (Kertomus vanhoista asioista), on Japanin kirjallisuuden vanhin\nmuistomerkki; se sisältää lyhyesti sanoen Japanin mytologian ja\nsatuhistorian. V:lta 720 Kr.j. on peräisin Nihongi (Japanin kronikka),\nsekin erään keisarinnan huolenpidosta syntynyt mytologinen ja\nsatuhistoriallinen teos, kirjoitettu kiinaksi. Molemmat ovat Japanin\nkansallisteoksia, korvaamattomia lähteitä tutkittaessa kansan\nmuinaisuutta ja sen maailmankuvaa. 16:nnelta vuosisadalta periytyy\n100-niteinen valtakunnan virallinen historia Dai Nihonshi.\nJapanilaisten historiallinen kirjallisuus on laaja ja monipuolinen,\nsisältäen mm. elämäkertoja ja muistelmateoksia.\n\nNaisten muistia ja puhtaan kielen taitoa japanilaiset siis saavat\nkiittää varhaisten, kiinalaistumattomalla japanilla kirjoitettujen\nkronikkojensa syntymisestä; heidän ansiokseen on myös luettava\njapanilaisten romaani, monogatari. Vanhin tähän alaan kuuluva teos on\nTaketori-monogatari (Bamhunhakkaajan tarina), viehättävä kertomus\nkuuttaresta, joka rangaistukseksi karkoitetaan tänne, tulee täällä\nkaikkien jumaloimaksi ja rukouksistamme huolimatta palaa takaisin\nkuuhun -- kuva, joka johtaa mieleen indialaisten apsara-sadut. Vanhan\nromaanin huippusaavutuksena pidetään runoilijatar _Murasaki no\nHhikibun_ 54-osaista teosta Genji-monogatari (1004 Kr.j.). Se on\nrauhallinen ja yksityiskohtainen tosielämän kuvaus Kioton\nseurapiireistä, keskushenkilönä keisarillisen suosikkinaisen poika ja\n54 hienoston naista, joiden kauneutta ja hyveitä se ylistää.\nKirjailijatar _Sei Shonagon_ julkaisi samoihin aikoihin romaanin Makura\nno Zoshi (Pieluspiirrelmiä), joissa koruttomasti ja elävästi kuvataan\nKioton ylimystön elämää. Monogatarikirjallisuus on laajaa ja aiheiltaan\nmonipuolista Sindbad-tarinoista Genoveva-legendoihin, lemmenromaaneihin\nja ritarikertomuksiin saakka, taustana yhteiskunnalliset olot, sodat ja\nuskonnolliset virtaukset. Japanin keskiaika, 14:nneltä vuosisadalta\n1600-luvun alkuun, ei ollut suotuisa kulttuurin kehittymiselle\nloppumattomien sisällissotien vuoksi, mutta sen jälkeen alkaneena ns.\nTokugava-aikakautena (1603-1867), jolloin Jedo tuli Kioton sijaan\npääkaupungiksi, kirjallisuus virkistyi; ilmestyi mm. laajat sarjat\nhistoriallisia (kesakubon), lemmen- (ninashobon) ja kansan- (kusazoshi)\nromaaneja. Ensinmainituista kuvastuu ilmielävänä läänityslaitoksen:\nvasallien, daimioiden ja samuraiden, jyrkkien ja julmien\nkunniakäsitysten, harakirin aika; lemmenromaaneissa ovat onnettomasti\nrakastuneet usein valmiita itsemurhaan; teehuoneiden tanssijattarilla\non niissä huomattava asema, koska heidän elämänsä tarjosi sitä\nvaihtelua, jota romaaneissa tarvittiin, mutta joka kokonaan puuttui\njapanilaisen aviovaimon elämästä.\n\nKansanromaanit ovat samoja kuin lemmentarinat, mutta erottavat\njapanilaiset ne eri luokaksi halvan ulko- ja kansanomaisen kieliasun\nvuoksi. Ne ovat usein siveettömiä. Kuuluisin tämän aikakauden\nkirjailijoista on _Tazikava-Bakuin_ (1767-1848), jonka tuotanto\nkäsittää 290 teosta; huomattavin niistä on Hakkenden (Kahdeksan koiran\nhistoria), 106-niteinen jättiläisromaani. Kun viimeinen shoguni Keiki\n1867 luovutti vallan mikadolle ja Tokugava-aikakausi päättyi, alkoi ns.\nMeiji-kausi l. Japanin uudistumisen aika, jolloin länsimaat tulivat\nkirjallisuudenkin, mm. romaanin alalla esikuviksi. Japaniksi on\nkäännetty, voi sanoa, Euroopan tärkein taidekirjallisuus, mutta\ntietymätöntä vielä on, miten japanilaisten kansallinen henki käyttää\nhyväkseen näitä ulkoa tulleita herätteitä.\n\n\n4\n\nShintolaisiin juhlamenoihin kuului vanhastaan kagura niminen\nuskonnollinen eletanssi, jota sotilasluokka rupesi käyttämään\nsuostutellessaan jumalia puolelleen. Buddhalaiset papit, jotka\nkeskiaikana olivat ainoita sivistyksen edustajia, kehittivät tämän\neletanssin näytelmän luontoiseksi sepittämällä kahden esiintyjän\nlaulettaviksi sanoja; tällainen kuoron säestämä tanssi- ja lauluesitys\ntunnettiin nimellä no, ja oli se uskonnollista, fantastista, joskus\nmyös sotaista laatua. Ylimysluokka erikoisesti suosi no-esityksiä,\njoissa käytettyihin pukuihin ja naamioihin uhrattiin paljon varoja ja\nsuurta taiteellista huolta. Vakinaisia näyttämöitä ei ollut, vaan\nsuoritettiin esitys teltassa, jonka taustaan oli aina maalattu kuusi,\nkaikkien no-näytelmien välttämätön perinnekoriste. Jokioka Tsuge\nniminen kokoelma sisältää 335 klassillista no-näytelmää, joista\nmuutamat ovat peräisin 1400-luvulta, ja jotka vieläkin ovat kansallista\nkulttuuria harrastavissa piireissä suosittuja. No-taide kuului vain\nylimyksille. Sen liiallisen vakavuuden lieventämiseksi esitettiin\nvälissä pieniä piloja (kyogen).\n\nTokugava-aikakauden alkaessa rakennettiin Jedoon ensimmäinen teatteri,\nshibaija (1624), ja ruvettiin esittämään näytelmiä yhteiselle kansalle:\ndraamallisia ballaadeja (joruri) ja hilpeitä tanssikuvaelmia (kabuki).\nEdelliset ovat nukketeatteria, näyttämön takana sanojen lausuja ja\nsamisenin soittaja; aihe on aina vakava; jälkimmäisiä esittivät aluksi\nnaiset, mikä sittemmin siveellisyyssyistä kiellettiin. Kabuki-pilasta\nkehittyi pian varsinainen nykyaikainen näytelmä, jonka aihepiiri on\nsama kuin romaaneissa. Teatterin tekniikka täydellistyi varhain -- mm.\npyörivä näyttämö tuli pian käytäntöön -- ja eteviä näyttelijöitä\nesiintyi. Kabuki-teatteri oli vain rahvasta varten -- daimio tai\nsamurai ei sinne milloinkaan tullut. Vasta 1867:n jälkeen on tämä\nraja-aita kaatunut ja teatterista tullut kaikkien yhteiskuntaluokkien\nhuvilaitos länsimaiden malliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJapanin kuuluisin nykyajan runoilija on paroonitar _Takeko Kujloh_.\nKuva ja kirjoitus, jonka Japanin lähetystö on ystävällisesti antanut\nkäytettäväksemme, on hänen maalaamansa ja runoilemansa. Runo on tanka\nja sisältää:\n\n    Valkoinen lilja\n    maljakossa helmikuun,\n    huoneessa talven --\n    ystävä kallis, joka\n    kaukaa luokseni saapui.\n\n\n\n\n\n\nKREIKKALAISET.\n\n\n\n\nI. VARHAISKULTTUURI, HOMEROS JA MUU EEPILLINEN RUNOUS.\n\n\n1\n\nNiin kauan kuin Kreetan saarelta, Knosoksen ja Phaistoksen muinaisten\npalatsien raunioista, löydetyt kuva- ja viivakirjoitukset ovat\ntulkitsematta, ei voida tietää, mikä rotu ja kansa on luonut viime\nvuosikymmenien arkeologisen tutkimuksen esiin kaivaman, ikivanhan ja\nihmeteltävän korkealla asteella olleen ns. minolaisen kulttuurin.\nVoidaan vain seurata sen kehitystä neoliittiselta asteelta läpi\npronssikauden aina rautakauden kynnykselle, ja todeta sen korkea laatu,\nvoidaan tutkia sen eri muotoja sekä läntisellä että itäisellä\nmantereella, Mykeenessä, Aigeian saarilla ja Troiassa, mutta\nminkälaista, minne päin sukua tämä korkeasti kulttuurikykyinen\nVälimeren rannikoiden alkuperäinen asuttajakansa oli, siitä ei ole\nvielä tietoa. Kielteinen puoli on varmempi: se ei ainakaan ollut sitä\nkansaa, joka myöhemmin tunnetaan helleenien l. kreikkalaisten nimellä.\n\nKun indoeurooppalaiset l. arjalaiset kansat, joiden hengenelämään\nolemme jo tutustuneet kuvatessamme indialaisten ja persialaisten\nkirjallisuutta, historian aamuhämyssä rupesivat karjalaumoineen\netsimään uusia asuinsijoja, harhautui osa heistä myös sille laajalle\nniemimaalle, jonka tunnemme Balkanin nimellä, ja josta he uusien\ntulijoiden tunkemina hakeutuivat yhä etelämmäksi, Kreikkaan. Uusimman\nteorian mukaan he olisivat kuuluneet ns. Joonien heimoon ja olisi\nheidän tulonsa tapahtunut noin 2000 seuduilla e.Kr. Heidän jälkeensä\nsaapuivat ns. akhaialaiset (aiolialaiset), työntäen tällä välin\nmerenkulkuun perehtyneet joonialaiset edellään saarille ja Vähän-Aasian\nrannikolle; tämä olisi tapahtunut n. 1800 e.Kr. ja tällöin joonialaiset\nolisivat tunkeutuneet mm. Kreetaan, jossa vallitsi alkuasukkaiden\nkehittämä minolaisen sivistyksen vanhin muoto, ns. kamares-kulttuuri,\nja jossa nyt heidän tulonsa aloitti uuden kauden. Kun akhaialaiset\nvuorostaan n. 1500 saapuivat sinne, alkoi minolaisen kulttuurin\nloistokausi, jota kesti n. 1200 saakka e.Kr., ja jonka komeana\nheijastuksena on Kreikan mantereella ns. mykeeneläinen kulttuuri.\nKolmas arjalainen kansanaalto, ns. doorilaisten vaellus, aiheutti tämän\nkorkean kulttuurimuodon vähittäisen rappeutumisen (1200-900) ja\nheimojen sijoittumisen Aigeian meren rannikoille ja saarille siten,\nkuin historiasta tunnemme.\n\nNämä pohjoisesta tulevat raa'at arjalaisheimot tapasivat siis Kreikassa\nja vielä enemmän Kreetassa korkean kulttuurin. Sen luojakansa on\ntodennäköisesti ollut niin hienostunut, ettei se ole kyennyt tekemään\nsotakuntoisille tulijoille sanottavaa vastarintaa. Näistä tuli heidän\nuusi hallitseva luokkansa, joka vähitellen omisti heidän kulttuurinsa,\nruveten antamaan sille oman henkensä sisällystä; se otti sitä, mitä\nsillä ei ollut, mutta ei luopunut kaikesta siitä, mitä sillä oli, esim.\nuskonnostaan, jonka se säilytti yleensä arjalaisella pohjalla, joskin\nsisällyttäen siihen paljon uusia jumalia ja uskomuksia. Tämä kaikki on\ntapahtunut pitkän ajan kuluessa, hitaasti ja vaihein, jotka ovat meille\nlähemmin tuntemattomia. Siinä kansassa, jota sanomme kreikkalaiseksi,\non varmaan sen astuessa historian valoon paljon sen hallittavaksi\nalistuneen pohjakansan verta, niinkuin sen kulttuurikin on arjalainen\njohdannainen Aigeian meren alueen ikivanhasta pohjakulttuurista.\n\nNäin siis arjalaisen rodun eräs haara joutui ilmastoon ja\nmaantieteellisiin olosuhteisiin, jotka olivat sen entisille\nasuinpaikoille, sanokaamme: Keski-Aasian ja Mustanmeren\npohjoispuolisille aroseuduille, aivan vastakkaisia. Jyrkkävaihteisen\nmannerilmaston sijaan heitä nyt hyväili lämpimän meren tasoittama ilma\nja aurinko; arohorisontin yksitoikkoisuuden tai toisaalta\nloppumattomien metsien hämyn sijasta heillä oli nyt nähtävänä vuorien,\nlaaksojen, tasankojen, metsien, meren ja sen lahtien, kauniisti\nkaareutuvien saarenselkien ainainen, sinikimalteinen vaihtelu, joka\ntäyttää mielen ilolla. Sisämaalaisista heidän oli pakko muuttua\nmerikansaksi. Ja lopuksi he olivat viljelemättömänä luonnonaineksena\njoutuneet vuosituhansia vanhan kulttuurin alaisiksi, kulttuurin, joka\nilmeisesti oli saanut vaikutuksia haamilais-seemiläiseltä taholta, ja\njoka oli jo muovannut sielunsa Välimeren hymyilevän kuvan kaltaiseksi,\nhelposti ohjaten kokemattomat tulokkaat omiin uomiinsa. Tässä valimossa\nsyntyi se sopusoinnun, sophrosynen, henki, jonka kreikkalaiset ovat\nantaneet länsimaiden taiteelle. Muuta selitystä ei tiede ole tälle\nilmiölle löytänyt.\n\n\n2\n\nKnosoksen, Phaistoksen ja Mykeenen palatsit ovat niin korkean\nkulttuurin tasolla, että niissä on varmasti kaikunut laulu ja soitto.\nTullessaan niihin isänniksi joonialaiset ja akhaialaiset\ntodennäköisesti tapasivat siellä entisen runottaren, ja muun kulttuurin\nohella omistivat hänetkin. Niin kauan kuin minolainen kirjoitus pysyy\nmykkänä, ei ole mahdollista ratkaista, mitkä kreikkalaisten\nkirjallisuuden piirteet ehkä ovat minolaista, mitkä arjalaista\nperintöä. Kreikkalainen kirjallisuus on kuin Pallas Athene, joka\ntäysikasvuisena syntyi Zeuksen päästä: Iliaana ja Odysseiana,\neepillisen runouden huippusaavutuksina, se ilmestyy näkyviin, peittäen\ntaakseen koko varhaisemman, pitkällisen kehityksen aikakauden. Voimme\nvain otaksua, että arjalaisten vanha hengenelämä on tälläkin taholla\nollut suunnilleen samaa, mihin Veda-kirjojen vanhimmat ainekset\nviittaavat: hymneinä ilmentyvää, taivaan henkilöllistyneille nimille\nosoitettua palvontaa, rinnalla yhä runsaampi tarinain ja myyttien\ntiheikkö, jonne kadotessaan heimojen entiset johtajat ja voimahenkilöt\nvähitellen muuttuivat jumaliksi tai myös päinvastoin. Mutta onko esim.\npukuna oleva mitta, ehdoton alistuminen rytmiin ja runojalkojen\nmäärään, tulos kehityksestä, jossa minolaisellakin runotaidolla on\nollut osansa, sitä emme vielä kykene ratkaisemaan. Toteamme vain, että\nIlias ja Odysseia, sellaisina kuin ne nyt tunnemme, ovat kreikkalaisen\nkirjallisuuden ensimmäinen säilynyt näyte, josta tämän kirjallisuuden\nvarsinainen historia alkaa.\n\nSuomalaisille, jotka ovat nähneet oman kansalliseepoksensa\nmuodostumisen, on Iliaan ja Odysseian synty, rohkenemme sanoa,\nhelpommin käsitettävissä kuin niille, joille tällainen runous on\nkansojen aamuhämärään kuuluva ihme. Omasta vielä äsken eläneestä\nkansanrunoudesta tiedämme, että siinä vapaasti käsitellään\njumalaistaruja, luontoa, satuja ja historiaa, yleensä pysyen lyhyehkön\nrunon rajoissa, ja että niin kauan kuin tässä runoilussa ollaan\nkirjoitustaidon ulkopuolella, luonnollisen viljelyksen ja muistin\nasteella, on kuin luonnon järjestyksen mukaan olemassa erikoisia\nrunolaulajia, jotka muistissaan säilyttävät kuulemiaan sikermiä, kuka\nmitäkin, sepittelevät niihin lisiä, ja yhdistelevät eri aiheita. Jos\ntästä pohjakasvillisuudesta on syntyäkseen jotakin vielä laajempaa,\njossa eri sikermät liittyvät helmiksi yhteiseen nauhaan, tarvitaan\nrunoiluvoimainen, kansan sielunelämää ymmärtävä yleiskyky, joka kokoaa\nnuo hajanaiset sikermät ja runoilee niiden oman hengen viitteiden\nmukaan kaikki eheäksi kaarisillaksi, _kirjoittaen_ työnsä tuloksen.\n[Kreikkalaisten kirjoitusvälineenä oli Egyptistä saatu papyrus\n(biblos), jolle kirjoitettiin ruokokynällä (kalamos) poikkipalstoihin.\nKirjoittamatonta papyrusrullaa sanottiin kartaksi (khartes) tai\ntomokseksi (tomes). Pienempiä muistiinpanoja varten käytettiin\nvahatauluja, joita oli rengastettu yhteen kaksi (diptykhos) tai\nuseampia, ja joihin kirjoitettiin merkkejä terävällä metallitikulla\n(stylos). Kun ajanlaskumme alussa pergamentti tuli käytäntöön, tehtiin\nsiitä vahataulujen mallin mukaisia kirjoja, joiden lehtiin siis voitiin\nkirjoittaa molemmin puolin.] Ajatellessamme Kalevalan syntyä, joka on\nyleispiirteiltään tällainen, me selkeästi ymmärrämme, että ennen tätä\nlopullista runoilijaa ja kirjoittamista ei ole missään ollut olemassa\nvarsinaista kansaneeposta; on ollut vain -- ja luultavasti useimmilla\nkansoilla -- kertovia laulusikermiä, ballaadeja, tarinatiheikköjä,\njoista lopullinen kirjoittava runoja on tehnyt kansaneepoksen, jos\nkohtalo on sallinut hänen syntyä; ellei niin ole käynyt, on\nkansaneeposkin jäänyt ilmestymättä. Tämän teorian sovittaminen myös\nHomeroksen runoelmiin näyttää antavan tyydyttävän vastauksen sen\nrakentumista koskeviin, yhä väittelyn aiheina oleviin kysymyksiin.\n\nIliaan tausta, akhaialaisten sotaretki Troiaan, on siirtynyt satujen\npuolelta historian piiriin sen jälkeen, kun sekä Mykeenen että\nHissarlikin (Troian) kaivaukset ovat paljastaneet kulttuuripiirin, joka\non yllättävän yksityiskohtaisesti homerolainen, ja jonka eräät löydöt\nantavat tukea sille otaksumalle, että joku Mykeenen kuningas,\nilmeisesti siihen aikaan Kreikan mantereen mahtavin hallitsija,\ntodellakin näyttää n. 1200 e.Kr. tehneen sotaretken Troiaan. Iliaan\ntaustana on siis historiallinen tapahtuma, jonka kaiku jatkui tarinoina\nja ballaadeina. Toinen tarinasikermä, Helenan ryöstö, koskee sotaretken\nsyytä, pyrkien olemaan vastauksena siihen luonnolliseen kysymykseen,\nmiksi Mykeenen kuningas lähti sotaretkelle niin kauas kuin\nmeren toiselle puolelle. Kansanrunous ei selittele suur- eikä\nkauppapoliittisia syitä, tuntien vain sankaruuden, rakkauden, vihan,\nkoston, kateuden ym. henkilökohtaiset seikat ja suhteet. Helena,\nKlytaimnestra, Menelaos ja Agamemnon ovat doorilaisen, Dioskureja,\nKastoria ja Polydeykestä, koskevan myyttiryhmän jumalia, Helena\nnimenomaan Dioskurien sisar, Zeuksen ja Ledan tytär, jonka eräässä\ntarinassa ryöstää joonialaisten (ateenalaisten) sankari Theseus,\ntoisessa luomisvoiman jumala Hermes. Helenan ryöstö on siis doorilainen\nmyytti, todennäköisesti yleinen indoeurooppalainen vertauskuvallinen\nkertomus taivaan aarteesta, auringosta, jonka yön demoni ryöstää\nluolaansa, mutta jonka ilta- ja aamutähti, Kastor ja Polydeykes, aina\nsieltä vapauttavat. Aioliassa tämä myytti muuttui tavalliseksi\nkansansaduksi, jossa kaunis kuninkaanpoika ryöstää vieraan maan\nkuninkaan puolison, minkä johdosta syntyy sota. Akhilleus on\nthessalialainen sankari, arjalaisilta ajoilta periytynyt valon jumala,\njoka vähitellen inhimillistyi kuolevien soturien kaltaiseksi. Jo siellä\nhän on Andromakhen suvun ja Hektorin vihollinen. Näin voidaan todeta\nIliaan \"pohjalla\" olevan vanhoja myyttisikermiä.\n\nOdysseian seikkailusarja taas on luonteenomainen meriä kulkevalle,\nhoukuttelevan tuntemattomuuden äärellä asuvalle kansalle, joka\nuteliaana katsoo horisontin viivaan. Jo egyptiläiset sepittivät\n\"laivurijuttuja\", vaikka eivät olleetkaan merikansaa siinä\nmerkityksessä kuin esim. foinikialaiset; profeetta Joonan tarinassa\nkäytetään muinaista merimiesjuttua. Tullessaan uusille asuinsijoilleen\nhelleenit varmaan tapasivat minolaisen meriromantiikan, jossa\nOdysseus-historiat ovat jo voineet olla jossakin muodossa valmiita.\nNiin käy yleensä sille, joka tulee sisämaasta meren rantaan: täällä\novat ammoisista ajoista jutelleet ja juttelevat paikoin vieläkin\ntarinoitaan argonautat, Odysseukset ja Sindbadit, joita \"maakravut\"\nällistyen kuuntelevat.\n\nIliaan pohjana olevat tarinapiirit ovat kehittyneet etupäässä Kreikan\nmantereella, josta aiolialaiset veivät ne mukanaan Vähään-Aasiaan.\nOdysseian tarinat ja ihmeseikkailut ovat paikallisuudesta vapaampaa\nrannikkojen runoutta. Kun Troian sikermä koski samalla sekä vanhaa että\nuutta kotimaata, tuli se aiolialaisten keskuudessa suosituimmaksi, ja\nalkoivat muut ryhmät järjestyä sen ympärille. Kun kreikkalaisilla on\nollut jo arjalaisena perintönä uskonnollinen hymni, jonka aoidi esitti\nlaulamalla, phorminks-nimisen kielisoittimen säestyksellä, on\ntodennäköistä, että maallinenkin, esi-isiä, sankareita, päällikön\nkunniaa ja sotaretkiä ylistävä runous on ottanut mallia siitä ja ollut\nalkuasteellaan laulaen esitettyä ja soittimin säestettyä. Tällaisia\nlaulajia esiintyy Odysseiassa kolme, Demodokos, Medon ja Phemios.\nIliaassa ei heitä vielä ole, vaan laulaa Akhilleus itse tahtoessaan\ntäten huvitella. Mutta kun tahdikkaita daktylisäkeitä, jollaisia hymnit\nluultavasti ovat olleet, esitetään \"laulamalla\", vie tahti pian voiton\nja laulaminen muuttuu ennenpitkää \"lausumiseksi\", joka sekin voi\nkäyttää soittimen säestystä helähdyttämällä soinnun määräkohdissa.\nTästä on esimerkkinä se laulun ja lausumisen sukuinen tapa, jolla\ntodennäköisesti muinais-englantilaisia runoja esitettiin,\nhelähdyttämällä harppua määrättyjen korkokohtien vahvistamiseksi.\nAoidien uskonnollisen hymnirunouden tilalle ilmestyy näin vähitellen\nrapsodien lausuntarunous, aiheinansa huippu- ja solmukohdat kaikille\ntunnetuista tarinasikermistä ja tapahtumista.\n\nTätä aiolialaisten ja heidän eteläpuolellaan asuneiden joonialaisten\n_ballaadirunoutta_ voidaan alkuasteellaan asiallisesti sanoa\nkansanrunoudeksi. Mutta kun sitä etupäässä esitettiin päälliköiden ja\nmuiden mahtimiesten \"hoveissa\", se oli luonteeltaan ylimyksellistä,\nnäiden elämän ja maailmankatsomuksen mukaista. Ja kun kuusimitta\nedellyttää käyttäjältään ei vain luontaista, vaan yhtä paljon myös\nkoulutettua kykyä, tuli rapsodin tehtävä ennenpitkää erikoiseksi\nammatiksi, johon täytyi taitomiesten koulussa valmistua. Tämä merkitsi\nsitä, että runoille ruvettiin asettamaan tietoisesti \"taiteellisia\"\nvaatimuksia, että lyhyesti sanottuna kehittyi _rapsodien taiderunous_,\njonka sepittämisessä varsinkin joonialaiset olivat eteviä. Tällä\nasteella on runoniekkojen kilpailu luonnollinen asia, ja niin joku\netevä kyky voittaa toiset esim. sommittelemalla vanhat ballaadit\nentistä laajemmaksi sikermäksi. Tällainen \"alku-Ilias\" on oltukin\nIliaassa huomaavinaan: Akhilleuksen ja Agamemnonin riita. Ja näin on\nsaavuttu loppuasteelle: sen jälkeen kun opittiin kirjoitustaito,\nsepitti joku suuri rapsodi olemassaolevat ballaadi- ja pienemmät\neepilliset sikermät laajaksi yhtenäiseksi runoelmaksi, joka nyt\n_kirjoitettiin_ muistiin. Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, oli\ntodellinen eepos syntynyt ja pitkän ajanjakson kestänyt kehitys\nsaavuttanut lopputuloksensa. Tuo suuri rapsodi, jonka olemassaolo\ntäytyy edellyttää, koska ilman häntä ei Iliasta eikä Odysseiaa voi\nnykyisessä taiteellisesti täydellisessä muodossaan ajatella olevan\nolemassa, on tunnettu _Homeroksen_ nimellä yhtä kauan kuin hänen\nrunoelmansakin. Vaikka hänestä ei olekaan säilynyt muita tietoja kuin\nettä hän on ollut sokea ja että seitsemän kaupunkia riiteli kunniasta\nsaada olla hänen synnyinpaikkansa, ei ole mitään syytä riistää häntä\nirti ainakaan Iliaan yhteydestä ja tehdä hänestä keksittyä\nmyyttiolentoa.\n\nSamoin on Odysseia tarvinnut runoilijan, joka on kirjoittanut sen\nsiihen muotoon, jollaisena se on meille periytynyt.\n\nLopullisen asunsa Ilias sai n. 850-750, Odysseia n. 800-700 e.Kr.\nEdellinen sisältää 24 laulua, 15.693 säettä, jälkimmäinen myös 24\nlaulua, mutta vain 12.110 säettä.\n\n\n3\n\nIlias on niitä maailmankuuluja runoelmia, joihin perinnemaineen vuoksi\non vaikea suhtautua itsenäisesti. Koettaessa lukea sitä kuin entuudesta\ntuntematonta uutuutta huomio helposti kiintyy seuraaviin seikkoihin:\n\nIlias alkaa keskeltä vuosia kestänyttä tapahtumasarjaa, kuin\nedellyttäisi runoilija sen kuulijoilleen tunnetuksi ja rupeaisi nyt\nkertomaan Akhilleuksen ja Agamemnonin riitaa koskevaa osaa. Ja se\nloppuu Hektorin hautajaisiin, ennenkuin lopullinen päämäärä, Ilionin\ntuho, on saavutettu, eli siis kuten episoodi ainakin, joka ei vielä\nilmaise, miten itse pääjuonen käy. Toiminnan ajan voi runoelmasta\nlaskea: se kestää tarkalleen 51 päivää.\n\nAkhilleuksen suuttumus ja sen lepyttäminen on siis Iliaan keskeinen,\nkannattava kaari, jonka alla kaikki tapahtuu. Lähtien seuraamaan\nrunoelman kulkua lukija pian tuntee, kuinka siitä kaikuu herkeämättömän\nriennon rytmi, joka kiihtyy taistelukuvauksissa nopeimmilleen, mutta\nvirtaa verkkaisemmin eleegisissä kohdissa, kuten Andromakhen\njäähyväisissä ja kuolonvalituksissa. Tätä vauhtia kannustaa loppumaton\ntaistelun jyminä, vaskivarusteiden kumahtelu, keihäiden lento,\nleiskuvaharjaisten hevosten kiito pitkin taistelukenttää, ja urhojen\nkuolo, kun \"kaatui mies rytinällä ja kalskuen soi sopavasket\". Vielä\nenemmän: sen taustana on ratkaisevimmilla hetkillä Zeuksen jylinä ja\njumalien itsensä henkilökohtainen osanotto taistelun melskeeseen. Ilias\non ennen kaikkea taistelurunoelma, persoonallisten urotekojen,\nkaksintaistelujen, ylistyslaulu, joka puolueettomasti ihannoi\nsankaruutta, ken vain sitä osoittaa, ja erikoisesti vielä nimiltä\nmainittujen urhojen valiosarjaa. Pian sitten runoelma ihastuttaa kuvien\nja vertausten harvinaisella tuoreudella ja kauneudella. Kun\nkiitäessämme nopean eepillisen virran mukana kohtaamme niitä yhä uusia,\nkuin ohi vilahtavan rannan kukkia, vakautuu käsitys, että runoelma saa\njuuri niistä huomattavan osan kauneuttansa. Esimerkiksi akhaijit\n(I, 480-483):\n\n    Nostivat maston taas, levähyttivät valkean purjeen.\n    Tuuli sen pullistutti ja riemuisaa kohinaansa\n    pauhaten kuohuvat aallot soi kokan kiitävän alla.\n    Laivapa laskettain yli aaltojen matkasi tietään.\n\nTai runoilija kuvaa troialaisten yöpymistä sotatanterelle säkein, jotka\novat aidon luonnonkauneuden innoittamia (VIII, 552-558):\n\n    Yöpyi noin väki Ilionin sotatanteren ääreen,\n    urhea, uskalias, lukemattomin vartiovalkein.\n    Niinkuni paistavan kuun kera syttyin taivahan tähdet\n    kirkkahat kimmeltää, kun tuuleton ilma on tuiki,\n    kukkulat hohteess' ui sekä laaksot, rantojen törmät,\n    taivaan korkeus seestehinen vaill' ääriä aukee,\n    kiiluvi tähdet kaikki, ja paimenen mielt' ilo täyttää.\n\nLuonnonkuvia runoilija suosii etupäässä vertauksina; varsinkin muutamat\nnäyttävät erikoisesti painuneen hänen mieleensä ja käyttää hän niitä\nyhä uudelleen eri muodoissa. Ryntäävä urho on hänestä ennen kaikkea\nleijona, joka näkyy olleen silloin karjaa hoitaville akhaijalaisille\ntuttu tuhoeläin (XX, 456-465):\n\n    Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura\n    raatelias, jota surmaamaan kyläkuntien miehet\n    taajana parvena käy, sepä kyyristyy, kita aukee\n    hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas,\n    kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee,\n    vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein\n    viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin,\n    miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.\n\nPuolustautuvaa urhoa hän usein mielellään vertaa villiin karjuun, joka\najokoiria, miehiä (XII, 146-149):\n\n    parvea pauhuisaa pesärotkoll' ottavi vastaan,\n    syrjin syöksyvi päin, ylt'ympäri viskoen viitaa\n    maast' ylös juuriltaan; kovin kirskuvi, kalskuvi hampaat,\n    kunnes jonkun peitsi jo käy sekä riistävi hengen.\n\nHevonen myös suo hänelle monesti uljaan vertauksen: taistoon rientävä\nurho on kuin ori, joka parrestaan (VI, 507-511):\n\n    päitset katkoen karkaa pois, tömisyttäen kenttää,\n    virran vierivän luo, kuss' ain' on tottunut uimaan,\n    uljautt' uhkuen, pää ylähällä ja ympäri kaulan\n    leiskuva, lentävä harja, se korskana kauneudestaan\n    päin tutun laidunmaan hepolaumaa laukaten kiitää.\n\nMeren karjaspää aalto ja tuimassa tuulessa nuojuva vilja, kallion\nhalkeamasta ryöppyävä kimalaisparvi ja ulapan yli ryntäävä musta pilvi,\njoka \"veen yli viistäissään rajumyrskyä kantavi myötään\", ovat mm.\nHomeroksen vertausten aiheina, joiden sattuvaisuus, luonnontuoreus ja\nkauneus vastustamattomasti valtaavat mielen. Mutta väliin hän hakee\nvertauksensa aloilta, joita _me_ emme voisi kyseessä olevain asiain\nyhteydessä käyttää, koska niihin liittyy naurettavuuden häivähdys;\nsiitä Homeros tuskin on itse ollut tietoinen. Niinpä hymyilemme, kun\nTroian vanhusten sanotaan istuvan kuninkaan neuvostossa \"kuin puusirkat\nmetsikön puussa liljanhentoa sirkuttain sirinäänsä\" (III, 151-152), tai\nkun Aiaan taistelua ylivoimaa vastaan verrataan itsepäiseen aasiin ja\npikkupoikiin (XI, 558-562):\n\n    Niinkuin peltoon riistäytyy pojilt' aasi, ja vaikka\n    raippoja poikki ne lyö sen kylkiin, niskuri painuu\n    viljaan vehmaaseen ja sit' ahmii; poikaset pieksää,\n    huitovi raipoillaan, vaan lapsill' lasten on voimat,\n    vaivoin pois ne sen saa, kun on kyllikseen se jo syönyt --\n\ntai kun uljaan Sarpedonin taistelua pölyn ja ylivoiman keskellä\nkuvataan näin (XVI, 641-644):\n\n    Sankea temmellys sitä saarteli kuin ometossa\n    kärpäset kiehuu, kuss' ovat astiat lypsetyt täyteen,\n    kun kevätaika on mailla ja kiuluja kastavi maito:\n    tungos sankea noin sitä saarsi.\n\nKaikenkaikkiaan oivallamme tutustuessamme Homeroksen vertauksiin, että\nniihin sisältyy yllättävän runsas sarja mitä terävimmällä silmällä\nnähtyjä elämän tuoreita asioita, jotka on kuvattu tarkoin hallituin,\ntodellisuudessa pysyvin viivoin ja värein; eheinä, täydellisinä ja\nkirkkaina ne avautuvat eteemme kuin jalot taulut kehyksistään. Niitä on\nyhteensä 178.\n\nPitkälti ei ole tarvis Iliasta lukea, ennenkuin sen ihmiset rupeavat\nhahmottumaan mielessä. Toteamme miehet, jotka kaikki ovat ylimyksiä,\nsoreiksi ja uljaskasvuisiksi, joiden kehitystaso on jokseenkin sama\nkuin reippaiden, urheilevien poikien, ja sielunelämä samalla tavalla\nhämärien uskomusten vallitsemaa kuin nykymaailmassa villikansoilla.\nKummastuen panemme merkille heidän hillittömän, pojan kehityskauteen\nkuuluvan välittömyytensä: voimatta hallita itseään he antavat\nratkaisuvallan mielenliikahduksilleen, vihastuen, uhmaillen, jurottaen\nsisukkaasti, ja mennen kostonhimossaan vihollisen ruumiinkin\nhalpamaiseen herjaamiseen (jota runoilija paheksuu), taas leppyäkseen\nja antaakseen sanan vuoron jaloille tunteille; he vaipuvat pohjattoman\nsurun valtaan, itkien ääneen kuin lapset, kunnes tämä vaihtuu iloksi,\nremahtaen helposti riemuksi; neuvostossa, jossa istutaan valtikka\nkädessä, he -- kuninkaatkin -- \"haukkuvat\" toisiaan kuin pojat ainakin,\nja taistelunsa he aloittavat uhkaamalla ja halventamalla\nvastustajaansa, jonka surmattuaan suuriäänisesti kehuvat itseään.\nUljaimmallekaan ei tavallinen luonnollinen pelko ole vieras: Hektor\npakenee Akhilleusta:\n\n    Niinkuni vuorten haukka, mi nopsin on lentävä lintu,\n    arkaa kyyhkyä ahdistain kevykäisenä kiitää;\n    syrjään kyyhkynen heittyy, vaan kimeästi se kiljuin\n    syöksyvi jälkeen myös himoll' ahneell' iskuhun saaliin --,\n\nmutta kelpaa maa tällekin, kun hänen veritöistään kauhistunut\nSkamandros-virta nousee häntä vastaan:\n\n                     Ylös rynkäsi veestä Akhilleus,\n    karkkosi kauhuissaan yli kentän, min jalat jaksoi --\n\nmistä syntyvä mielikuva ei sovi yhteen sankarin arvokkuuden kanssa.\nIliaan sankarit ovat mielialoineen, taisteluineen, naisineen,\nkarjoineen, uhreineen, aterioineen, vaski-, kulta- ja rauta-aarteineen,\nsuuria lapsia, jotka ovat leikissä koko sielullaan mukana, ja joita\nyht'äkkiä jokin outo risahdus voi kovasti säikähdyttää.\n\nTästä taustasta luonteet kohoavat selvinä näkyviin: Agamemnon, valtansa\ntunteva, ylpeä, uljas, mutta taipuva kohtalon ilmeisestä viittauksesta,\npäätänsä pitempi kömpelömpilinjaista veljeänsä Menelaosta, jonka vaimon\nmenetys on tehnyt katkeraksi ja kostonhimoiseksi; Akhilleus, Iliaan\nArjuna, intohimoisen rakkauden, sammumattoman ystävyyden, leppymättömän\nvihan ja kyltymättömän kostonjanon julma ja raaka sankari, joka\ntyrmistyttää tunteemme vastatessaan jalon Hektorin pyyntöön\n(XXII, 345-349):\n\n    \"Kautt' älä polvien mult', älä vanhempain ano, koira!\n    Kunp' oma vimmani sais minut silpomahan sekä syömään\n    raa'altaan sinut, moiset työt olet mulle sa tehnyt!\n    Siks sinun ruumiiltas ei pois aja koiria kenkään\";\n\nitsepäiseen aasiin verrattu Aias ja yhtä urhea Diomedes -- molemmat\nsuoranaisia sotakoneita; viekas Odysseus jne. Runoilija on kehittänyt\nyksilöllisen luonnehtimisen taidon hyvin pitkälle: hän on tutkinut\nhenkilönsä, jopa ilmiöt yleensä, niin tarkoin, että kykenee ilmaisemaan\nniiden kuvaavimman piirteen -- joko kyseessä olevassa tilanteessa tai\nylipäätänsä -- yhdellä ytimekkäällä laatusanalla. Näiden toteamme\nseuraavan henkilöitä alusta loppuun saakka tuntomerkkeinä kuin\nnumerolaput nykyaikaisten sotilaiden kaulassa, omana koristeellisena\nkuteenaan, jonka näin tietoinen käyttäminen edellyttää pitkää\nkehityskautta ja ammattimaisesti varmistunutta käsitystä siitä, mikä\nvoi runoelmaa kaunistaa. Nämä tunnetut homerolaiset mainesanat,\nepiteetit, -- merinopsa, sopasorja, hohtavajousi, jumal-aimo,\nhelo-olka, sotikuulu, hepourho, sotaärjyinen, monineuvo jne. -- ovat\ntosiasiallisesti Iliaan huomattavin ulkoinen koriste, joka antaa\nhenkilökuville sekä yksilöllisyyttä että maalauksellista väriä.\n\nSaatamme muuten todeta -- se lienee nykyaikaisen lukijakunnan yleisin\nvaikutelma --, että troialaiset, ennen muita jalo ja miehekäs Hektor,\novat sekä ulkonaisen että sielunelämänsä puolesta korkeammalla,\nhumaanisemmalla sivistystasolla kuin silmittömän kiihkoiset\nakhaijalaiset, jotka saalista ahnehtiessaan ja sitä jakaessaan\nmuistuttavat rantoja ryösteleviä viikinkejä. Odysseiassa sanotaankin\n(IX, 41-42): \"Ryöstettiin tavaroita ja naisia, nuo tasaeltiin runsaat\nsaaliit, jott' osa oikea kullekin koituis\". Ilmeinen on tämä\nhumaanisuus vanhassa Priamoksessa ja yleensä troialaisten naisissa,\njoista Andromakhe on kuuluisain jäähyväis- ja kuolinvalituskohtausten\nansiosta miehensä rinnalla runoelman todellinen kaunistus. Hänen\ntunne-elämänsä on korkealla inhimillisellä tasolla, samalla sekä syvästi\nnaisellinen että liikuttavasti ylevä, elämää tunteva ja traagillinen.\nHän lausuu puolisolleen (VI, 410-412):\n\n                    Vaan sinut surma jos sortaa,\n    vaipua helmaan maan paremp' ois mun, sill' elämäss' ei\n    lohtua mull' ole, kons' olet ehtinyt kohtalos määrään.\n\nSurumielisen tyynesti ja miehekkäästi vastaa siihen Hektorin\nrauhallinen ääni (VI, 488-489):\n\n    Kohtaloaan ei välttänyt taas ole ihminen kenkään,\n    ei alin, korkeinkaan, ken tänne on syntynyt kerran.\n\nSyvästi painuvat nykyaikaisenkin lukijan mieleen Andromakhen sanat\norpouden kovuudesta (XXII, 490-498):\n\n    Pois ikäkumppanit kaikk', ilot, leikit orpous ottaa,\n    painuksissa on pää, moni kyynel poskea kastaa.\n    Turvaa puutteessaan isän ystävihin polo orpo,\n    tarttuvi kiertäissään tätä vaippaan, tuot' ihotakkiin;\n    armahtaa joku ehkä ja maljast' antavi tilkan,\n    huulta mi kostuttaa, vaan suut' ei kostuta kuivaa;\n    tai joku poikanen, joll' eloss' on isä, äitikin vielä,\n    pois hänet karkoittaa käsill' iskien, ilkkuen suullaan:\n    'Tiehesi suori! Sun eip' ole taattosikaän sija täällä'.\n\nYleisimmin lienee myötätuntomme troialaisten puolella, johtuen, paitsi\nyllämainituista syistä, myös siitä, että vaistomaisesti asetumme\nsorretun rinnalle.\n\nHuomio kiintyy sitten jo vertauksissa ja laatusanoissa ilmenevään\naitotuoreeseen realismiin, joka on kauttaaltaan Iliaan tunnusmerkkinä.\nRunoilija ei kertaakaan putoa tyylistään, vaan pysyy jumalistakin\npuhuessaan sen aineellisen, käsin koskettavissa olevan todellisuuden\npiirissä, joka on hänen runoelmansa maailma. Hänen katseensa,\nhuomiokykynsä ja kuvaustaitonsa terävyys saavuttaa joskus suorastaan\npöyristyttäviä tuloksia, esim. silloin, kun hän kuvaa taistelevaa urhoa\nja kertoo, miten ja mihin paikkaan ase osuu. Lukiessamme, kuinka\nryntäävän Hektorin (XV, 607-609):\n\n    suust' oli ulkona vaahto, ja tummien kulmien alta\n    silmät leimusivat, kypär' uljas uhkaten nyökkyi --\n\ntai kuinka Diomedes surmaa häneltä armoa pyytävän Dolonin niin äkkiä\n(X, 457), että\n\n    suuss' oli äännähys vielä, kun vieri jo pää somerikkoon --\n\nkuinka peitsi sattuu aina tarkoin ilmoitettuun paikkaan, rintanäppylän\nviereen, kaulaan, vatsaan, josta suolet pursuavat, niskaan lävistäen\nkielen jne., tunnemme, kuinka todellakin runoilijan sanaan (XXIV, 359)\nmeiltä \"pöyristyi ihokarvat kaikk' yli ruumiin\": saamme nähdä\npronssikauden ihmisen taisteluvimman vallassa, niin ilmielävänä kuin\nsanoin on suinkin mahdollista kuvata. Tämä realismi, joka ei kuitenkaan\nhorjahda mauttomaan, tympäisevään naturalismiin (navetan kärpäset eivät\ntosin ole siitä kaukana), on luonteenomaista koko runoelmalle, mutta\nvarsinkin taistelukuvauksille, nimenomaan peitsen sattumisen ja\nkuoleman tulon maalaamiselle (XX, 469-473):\n\n                    Koki Tros käsin tarttua polviin,\n    armoa pyytäen; vaan uros maksaan survasi miekan;\n    suljui maalle jo maksa, ja virtana pois veri tumma\n    pitkin rintoja vieri, ja laskihe yö yli silmäin,\n    hält' elo hälveni pois.\n\nTältä puoleltaan runoelma ilmaisee riippuvaisuutensa alkukantaisesta\nsankarirunoudesta, jolle, kuten esim. Deboran voittovirsi todistaa,\nilkku vihollisen häviön johdosta on ominaista.\n\nNämä realistiset taidekeinot ovat runoilijalle hyödyllisiä myös sikäli,\nettä hän niiden avulla elävästi ja sattuvasti -- joskus ehkä\nitsetiedottomasti -- ilmentää syvää huumoriansa. Hän luo oivallisen\nhumoristisen mielikuvan verratessaan Aiasta itsepäiseen aasiin; samoin\nkertoessaan, kuinka suunpieksäjä Thersites (II, 217-219):\n\n    kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka\n    painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon\n    suippeni, kasvoi peittona sen hiushaituva harva --\n\nherjaa neuvostossa Agamemnonia, joka ei kuitenkaan suo hänelle mitään\nhuomiota, ja kuinka Odysseus nuhtelee häntä ja lyö valtikallaan\nselkään, jolloin (II, 266-271):\n\n    Kyykertyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,\n    paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta\n    valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,\n    tuntien tuskaa, nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki;\n\ntai kuvatessaan pelkoa, hämmästystä ym. mielenliikkeitä, kuinka esim.\nOdysseus (XI, 461-462):\n\n    Väistihe urho ja kumppanejaan luo luihkaten kutsui.\n    Kertaa kolme hän huusi, mi kurkuss' äänt' oli hällä;\n\ntai kuinka Patroklos nähtyään danaolaisten pakenevan \"kämmeniänsä\nreisiin löi\" (XV, 397). Tämä hänen terävä katseensa toteaa vielä\nlinjojen kauneuden ja järjestää joskus, kuten Hephaistoksen takoessa\nAkhilleuksen kilpeä, näkynsä viehättäviksi elämänkuviksi\n(XVIII, 490-496):\n\n    Kahden kansavan kaupungin kuvat muovasi sitten.\n    Toisess' armaat häät, ilojuhlat juur' oli: soihduin\n    morsio saatettiin läpi kaupungin, heleästi\n    helkkyi ilmoihin häälaulu, ja jäi talo taaton;\n    nuoret kieppuen karkelivat, kisatanterehella\n    huilut pauhaten soi sekä lyyryt; kaikk' ovihinsa\n    karkasi ihmeissään, ihaellen naapurinaiset.\n\nLopuksi emme voi olla huomaamatta, että runoelmassa ilmenee sankaruuden\nja humaanisuuden lisäksi jaloa isänmaanrakkautta ja jylhää kohtaloonsa\nalistumista, mikä antaa sille korkeata nousun ja avartumisen\nholvikauneutta. Hektor innostaa väkeänsä (XV, 494-499):\n\n                     \"Jos kehen keihäs\n    sattuva lie tahi nuoli ja kuolo ja kohtalo kohtaa,\n    kuolkoon! Kunnia hälle on suojaten syntymämaataan\n    kaatua --\".\n\nAkhilleus vastaa uhmaten kuolevan Hektorin varoitukseen häntäkin\nlähestyvästä kuolemasta (XXII, 365-366):\n\n    \"Kuollos vain! Oma kohdatkoon mua kohtalo sitten,\n    kons' on säätävä Zeus sen mulle ja muut ikivallat\".\n\nIlias on myös sankaritoverusten korkean ystävyyden ylistys -- runoelma,\nliittäen Akhilleuksen ja Patrokloksen tarinan samaan rivistöön, jossa\nvarhaisimpina ovat babylonialaisten Gilgamesh ja Eabani, ja\nhebrealaisten Daavid ja Joonatan.\n\nJättäen Iliaan maailmankuvan, uskonnollisen taustan ja sen aiheuttamat\nyleiset mietteet siksi, kunnes Odysseia on käsitelty, toteamme tässä\njohtopäätöksenä edellisestä vain, että se tempaa koskena kohisevalla\nvauhdillaan ja monipuolisella, harvinaisella, inhimillisellä\nkauneudellaan nykyaikaisenkin lukijan täydelleen mukaansa, niinkuin\nolisi päivän tuoreinta ja meille läheisintä runoutta. Tästä johtuu,\nettemme välitä niistä heikkouksista ja kuolleista kohdista, joita\nmatkan varrella kyllä tapaamme: siitä, että runoilija esim. joskus\nkertoo uudelleen sen, minkä on kuvannut jo aikaisemmin ja minkä lukija\nsiis tuntee, ja että suku-, laivasto- ja kansaluettelot ovat\npainolastia meille, joskaan eivät todennäköisesti muinaisille\nhelleeneille.\n\n\n4\n\nOdysseiaa lukiessa tulee tietenkin verranneeksi sitä Iliaaseen ja pian\ntehneeksi eräitä huomioita. Senkin toiminnan ajan voi laskea: se\nkäsittää 41 päivää. Ensiksikään siinä ei ole tunnettavissa sitä\nmukaansa tempaavaa kosken vauhtia ja kohinaa, joka on Iliaalle niin\ntunnusmerkillinen, vaan matkaa runoelman virta kauttaaltaan paljoa\nrauhallisemmin; kulkua hidastuttaa erikoisesti se, että saman\nkertominen uudistuu nyt häiritsevän usein, ja että Telemakhoksen lähtö\nhakemaan isäänsä on oikeastaan erillinen runoelma. Vain Odysseusta\nviskovan myrskyn ja kosijain surman kuvauksessa tuntuu Iliaan\nnopea, kiihkeä tahti. Yleissävyltään Odysseia on runomittainen\nseikkailuromaani, joka kuljettelee rinnan useata juonta, käsitellen\nniitä vuorotellen eri luvuissa ja johtaen ne kaikki huippuna olevaan\nloppunäytökseen. Jumalat eivät ota näihin tapahtumiin osaa niin\nkiihkoisesti kuin taisteluihin Ilionin edustalla; ovatpa kosijat\nkokonaan ilman jumalien suosiota ja apua.\n\nToiseksi täytyy todeta, ettei Odysseiassa ole sitä samaa kuvien\ntuoretta runsautta kuin Iliaassa; niiden avulla syntyvät vertaukset\novat siinä harvalukuisempia -- niitä on vain 29 --, värittömämpiä ja\nmehuttomampia; useat se suoraan lainaa Iliaasta, esittämättä niitä\nkuitenkaan alkuperäisessä mehevyydessään. Tuntien Iliaan kuvat ja\nvertaukset voi huoletta sanoa perehtyneensä parhaaseen, mitä\nhomerolaisella runoudella on tältä alalta tarjottavana. Samaa on\ntodistettava epiteeteistä: ei niidenkään käyttö tunnu Odysseiassa niin\ntuoreelta ja nasevalta kuin Iliaassa, jossa ne loistavat ja säteilevät\nkuin jalokivet kauniilla kankaalla.\n\nPääasiassa nämä seikat: kerronnan hitaampi tahti ja yleensä erilainen,\nkauttaaltaan matalammalla oleva sävy, taso ja vertausten vähäisempi\nkäyttö, niiden lainaaminen Iliaasta, joskus melkein säe säkeeltä, mutta\nkuitenkin laihduttaen, aiheuttavat sen ajatuksen, että Odysseia on\nnuorempi kuin Ilias ja jonkun toisen rapsodin kirjoittama. Ilmeisesti\non viimemainitun valmistuttua eepillinen sikermärunous saanut uutta\nvauhtia ja paljon viljelijöitä, mistä on ollut seurauksena mm.\nsen kuluminen ja monien säkeiden muuttuminen jäykistyneeksi\nyleisomaisuudeksi, jota kaikki voivat käyttää. Nämä muuttumattomiksi\njäätyneet säkeet muodostavat vielä Iliaassa oman koristeellisen\nkuteensa, melkeinpä soitannollisen \"motiivin\", sillä sellaiseltahan --\nvaskitorven yhä uudistuvalta törähdykseltä -- tuntuu esim., kun aina\nurhon kaatuessa \"soi sopavasket\", mutta Odysseian toisissa kohdissa on\nniiden käyttö niin runsasta, että se tunnahtaa jo kaavamaiselta,\nmaneerilta. Liian usein saamme esim. lukea saman arkipäiväisen\ntoteamuksen:\n\n    Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa --\n\ntai olla mukana, kun laiva aina samalla tavalla kiskaistaan hietikolle,\ntai kun jo liian tuttuja leijonavertauksia edelleen käytetään.\n\nMutta toiselta puolen Odysseiassa on runsaasti aineksia, jotka\ntaiteellisella tehollaan saavat lukijan unohtamaan nämä sinänsäkin\nvähäiset muistutukset. Ei ole luultavaa, että runoelman saturomanttiset\npuolet sitä tekevät -- Kalypso ja Kirke ovat tulleet meille liian\ntutuiksi sekä vertauskuvina että satuolentoina --, vaan varmemmin ne\ntosielämän ja henkilökuvauksen puolet, joita runoelma runsaasti\nesittää. Ylimmäksi niistä asettaisimme phaiakilaisten idyllin,\nNausikaan, hänen poukkujenpesuretkensä, palloleikkinsä, muuleilla\najonsa, isänsä ja äitinsä, ja näiden koko patriarkallisen hovin ja\nkaupungin, joka tuntuu kuvastelevan Välimeren sinessä, kirkkaan\nauringon ja hohtavan taivaan alla. Nausikaa on maailmankirjallisuuden\nensimmäinen \"tytöistä parhain\", järkevyydessään, tottelevaisuudessaan\nja itsetiedottomassa suloisuudessaan viehättävin neito, minkä antiikki\non luonut. Phaiakilaisten hovi on, niin tulemme ajatelleeksi, samalla\nvanhojen hyveiden ja uuden ihmisyyden tyyssija, kirkas- ja\ntyynivaloinen humaniteetin koti. Ithakan hovissa taas Penelopeia,\nTelemakhos, Eurykleia, Eumaios ja Philoitios esittävät jaloja\nihanteita, nimenomaan uskollisuutta, tavalla, joka on helleenien\nihmiskäsitykselle mitä suurimmaksi kunniaksi. Onhan ehkä jaloin ja\nsuurilinjaisin heistä, Eumaios, yhteiskunnalliselta asemaltaan vain\nsikopaimen, mutta siitä huolimatta ajatuksiltaan, koko henkiseltä\nrakenteeltaan, kuningasten vertainen. Kruununa tässä luonnekuvien\nsarjassa on Odysseuksen koira, Argos, ainoa, joka tuntee kotiin\npalaavan isäntänsä ja kuolee nuolaistuaan hänen kättänsä --\npateettinen, syvästi vaikuttava kuva. Ithakan hovissa on samaa\npatriarkallisen hovin liikuttavaa idylliä kuin phaiakilaisten, mutta\nvallitsee siellä nyt häiriötila, joka saa luonteiden syvimmät\nominaisuudet paljastumaan. Tällöin tulemme näkemään, kuinka näissä\nluonteissa asuu valoisan humaniteetin rinnalla Iliaasta tuttu julmuus:\nOdysseus surmaa armoa pyytävän kosijan iskien häneltä kaulan poikki,\nniin että Iliaan tavoin (XXII, 329):\n\n    suuss' oli äännähys vielä, kun pää pölykössä jo pyöri;\n\nEumaios ja Philoitios hirttävät vuohipaimenen ilkkuen hänelle, ja\nrunoelman valoisa hieno urho Telemakhos himmentää kuvaansa surmaamalla\ntuskallisesti kosijain rakastajattarina olleet orjattaret.\nPronssikauden ihmisiltähän emme kuitenkaan saa vaatia oman aikamme\nhumaanisuutta.\n\nOdysseian huumori on yhtä aitoa, melkeinpä tietoisempaa kuin Iliaan.\nKun viisaan Nestorin poika kuvaa vanhan isänsä luonteeltaan kuumaksi ja\nkiivaaksi, jonka suuttumusta on syytä varoa (XV, 211-214), huomaamme\nrunoilijan iskevän veitikkamaisesti silmää. Samoin, kun Odysseus\nunohtaa olevansa vanhan kerjäläisukon näköinen ja kertoo (XIV, 467-),\nkuinka hän voimainsa päivinä muka oli Odysseuksen ja Menelaoksen kanssa\nväijyksissä Troian edustalla, ja kun Eumaios tarinan kuultuaan vakavin\nilmein vastaa (XIV, 508-509):\n\n    \"Vanhus, juttusi tuo ylen oiva on, jonka sä kerroit,\n    paikallaan sanat kaikk', et liikoja laskenut lainkaan\".\n\n\n5\n\nMainitsematta on jäänyt se, mikä on yhteistä molemmille runoelmille:\nniistä kuvastuva helleenien maailmankäsitys ja uskonto. Iliaassa (VIII,\n10-27) Zeus puhuu pohjimmaisena olevasta Tartaroksen yöstä,\nmaanalaisesta tyrmästä, \"kuss' ovet rautaiset sekä vaskinen kynnys on\",\nja joka on Haadeen alla sen matkan, \"mink' on taivoa maa matalampi\".\nYlinnä siis on Olympos, sen alla Maa, tämän alla Haades, ja alinna\nTartaros. Puhuupa Zeus kultaisesta köydestä, joka riippuisi läpi\nilmojen ja josta jumalat saisivat turhaan koettaa temmata maahan häntä,\nylikäskijäänsä. Tunnemme tässä ns. ptolemaiolaisen maailmankuvan\nensimmäisen luonnoksen, saman, jonka vielä Milton asetti\nParatiisi-runoelmansa pohjapiirustukseksi. Odysseiassa (XI) sitten\ntapaamme mielikuvan varjojen, vainajain \"sielujen\", valtakunnasta, joka\non jossakin Okeanoksen rannalla, pimeydessä -- ei oikeastaan \"alhaalla\"\neikä Haadeessa, vaan samassa tasossa kuin Maa, tämän valoisan piirin\nulkopuolella. Nämä mielikuvat olivat helleeneillä yleensä hämäriä ja\nristiriitaisia. Tästä käy selville, ettei heillä ollut tulevaisen\nelämän toivoa siinä merkityksessä kuin esim. egyptiläisillä, vaan oli\nheidän käsityksensä siitä yhtä lohduton kuin babylonialaisilla ja\nhebrealaisilla. Onni oli saavutettavissa vain ajallisessa elämässä,\njohon siis kaikki huomio kohdistui. Tästä elämäntahto sai erikoista\nkiihkeyttä -- ja samalla myös traagillisuutta, koska tulevaisen\nkorvauksen toivo ja tämän aiheuttama resignaatio puuttuivat.\n\nElämän yksinomainen tämänpuolisuus on varmaan ollut päätekijänä siinä\n\"kehityksessä\", jonka tuloksena olivat ihmisen kaltaiset, melkein hänen\ntasollaan olevat jumalat. Tämä kehitys on tapahtunut hyvin varhain,\nkoskapa jo Homeroksen aikana todellinen kunnioitus näitä jumalia\nkohtaan oli kadonnut: heistä oli tullut leikinlaskun kohteita ja\nkoomillisten tilanteiden naurettavia sankareita. Ja tarkemmin tutustuen\nIliaan ja Odysseian uskontoon huomaamme, etteivät nämä rappeutuneet\njumalat helleenejä tyydyttäneetkään: he aavistivat, että Olympoksen\nleikkivän jumalperheen takana oli korkeampi voima, Sallimus, Kohtalo,\nIkivalta, Moirat, joka sokeasti, kuten näytti, ihmisille tuntemattomin\nja, käsittämättömin perustein ja tarkoituksin, antoi todelliset\nloppuratkaisut. Näin helleenien aurinkoinen, linja- ja muotokaunis\nelämä sittenkin kuvastuu synkkää ja tutkimatonta taustaa vastaan, joka\ntosiasiassa täyttää heidän elämänsä alituisella pelolla. Puhe\nhelleenien iloisesta, aurinkoisesta, kauniista pakanuudesta on näin\nollen totta vain tärkein rajoituksin: käytännössä se oli huomattavassa\nmäärässä tuntemattoman voiman aiheuttaman pelon rasittamaa,\ntraagillista.\n\nTämän voi todeta erittäinkin Iliaasta: huolimatta urhojen\nelämänympäristön ilmeisestä \"taiteellisuudesta\", siihen kuin\nluonnostaan kuuluvasta linja- ja värikauneudesta, me näemme koko ajan\nheidän sielunsa pelkorasituksen ja tunnemme aavistuksen Ilionin\nsynkästä kohtalosta, voimasta, jonka piirtämää järkkymätöntä uraa\nkaikki kulkee loppuluhistusta kohti. Ja kun Odysseiasta vihdoin näemme,\nkuinka voittaneet akhaijit katoavat ulapan myrskyyn ja kuolemaan,\ntäydentyy Iliaan traagillinen tunnelma lopullisesti. Odysseia on\nvaloisampi, mutta senkin kimaltelevia aaltoja himmentää varjojen maan\nikävyys. Luettuamme nämä runoelmat ja todettuamme niiden taustana\nolevan kohtalohengen ymmärrämme, miksi hymyilevän meren helleeneistä\ntuli tragedian luojia.\n\nMuistaessamme, että juuri homerolaisten runojen kiteytymisen aikoihin\nläheisessä Palestiinassa profeetta Aamos esitti selvän käsityksen\nyhdestä ainoasta, kaikkia kansoja hallitsevasta, vanhurskaasta\nJumalasta, olemme pakotetut myöntämään, että helleenien vastaavat\nkäsitykset olivat hämäriä ja matalia. Heidän erikoisalansa oli\nmaallisen, todellisen, käsinkoskettavan elämän muotokauneus, jonka\nsopusoinnusta he iloitsivat siitä huolimatta, että kohtalon tumma pilvi\nnäkyi heidän taivaansa rannalla. Vasta tragediassaan ja filosofiassaan\nhe vähitellen kohoavat korkean aatekauneuden asteelle. Mutta\nhomerolaisellakin kehityskaudella he ovat eräässä suhteessa\nseemiläisten yläpuolella: satunnaisesta julmuudesta huolimatta heissä\nei ole hebrealaisten osoittamaa leppymättömän vihan ja kirouksen\nhenkeä, vaan he ovat sielunrakenteeltaan humaaneja.\n\nHomerolaisen runouden perusominaisuudet käyvät erittäin selviksi, jos\nvertaamme Iliasta Mahabharataan: edellinen noudattaa kaikkialla\ntasapuolista, tyyntä ja normaalia suhteellisuutta, pitäen silmällä\nrunorakenteen, henkilöiden ja tapahtumain soveltuvaisuutta siihen\nsuunnitelmaan ja maailmaan, josta on kysymys; siinä ilmenee muodon\nvoittava voima -- vis superba formae -- korkeimmillaan; jälkimmäinen\non, kuten jo tiedämme, vuoren suuruinen rykelmä muodottomuutta, joka\nvaikuttaa samalla tavalla kuin mahtavasti vyöryilevä kaaos. Silloin kun\nedellinen kirein ohjaksin valvoo yksityiskohtien soveltuvaisuutta\nkokonaisuuteen, jonka piirustus on alusta loppuun saakka selvillä,\njälkimmäinen särkee yksityiskohdatkin troopillisen irvokkaiksi\nkoristeiksi, kooten ne sitten suureksi, mutta yleislinjoiltaan\nmuodottomaksi rakennelmaksi.\n\nIliaasta tuli helleenien kansalliseepos, pyhä kirja, jonka ympärille he\nsaattoivat kokoontua. Jo varhain syntyi eri kaupungeissa eri\n\"painoksia\", jotka jonkin verran poikkesivat toisistaan; pyrkimyksestä\nsaada poistetuksi nämä eroavaisuudet sai alkunsa Iliaan tutkimus.\nAleksandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos (n. 220-143 e.Kr.) on\ntoimittanut Iliaan siihen muotoon, jollaisena se on meille periytynyt.\nVanhin säilynyt Iliaan käsikirjoitus on 10:nneltä vuosisadalta (Codex\nVenetus); se painettiin Firenzessä 1488. Siitä siis alkaa Iliaan\nsuoranainen vaikutus Euroopan taidekirjallisuuteen. Sen kääntäminen eri\nsivistyskielille on ollut kansojen kulttuurin kypsyysnäyte; suomeksi\nsen on mestarillisesti tulkinnut professori Otto Manninen (1919, 1924);\naikaisemmin esitetyt näytteet on otettu hänen käännöksestään.\n\n\n6\n\nVarhaishelleenien muuta runoutta on säilynyt niin paljon, että voimme\nmuodostaa siitä täsmällisen käsityksen. _Homerolaiset hymnit_ (säilynyt\n34) ovat rapsodin rukouksia (prooimion), joilla hän ennen esityksensä\nalkua kääntyi jumaluuden puoleen; pitemmät niistä sisältävät myyttejä.\nIliaan ympärille on ryhmittynyt sikermä sen tapahtumia täydentäviä\neepoksia, ns. _eepillinen kyklos_, jossa käsiteltiin etupäässä Troian\ntarinaa: Kypria nimisessä sodan vaiheita Iliaan alkuun saakka,\nAithiopis ja Iliu Persis (Troian hävitys) nimisissä sen loppua Hektorin\nhautajaisista Ilionin hävitykseen saakka. Myös Odysseiaa täydentäviä\nrunoelmia löytyi. Itsenäinen on ollut Theben tarinapiiriä käsittelevä\nsikermä, johon ovat kuuluneet runoelmat Thebais, Oidipodeia ja\nEpigonoi, ja josta Oidipusta koskevat aiheet ovat peräisin. Helleenien\nluonteen hilpeä, satiirinen puoli on jo tänä varhaisaikana saanut\nilmaisunsa Margites nimisessä, sekä kuusimitoin että jambisäkein\nsommitellussa runoelmassa, jonka päähenkilönä on itserakas, muka kaikki\ntietävä ja kaikkeen kykenevä pässinpää. Paljoa myöhäisempi kuin\nse on Iliasta pilkaten mukaileva Sammakoiden ja hiirien sota\n(Batrakhomyomakhia): sammakkojen kuningas Physignathos tarjoutuu\nviemään selässään Psikharpakshiiren tämän asuntoon; käärmeen uhatessa\nmatkalla sammakko sukeltaa ja hiiri hukkuu; hiiret julistavat tämän\njohdosta sammakoille sodan; jumalat ottavat siihen vakavina osaa, ja\nkun se ei rupea loppumaan, Zeus lähettää sammakoille avuksi kravut,\njotka lyövät hiiret pakosalle. Taistelevilla \"sankareilla\" on\nkoristeinaan nasevasti ja humoristisesti keksityt homerolaiset\nepiteetit: hiirillä \"leivännakertaja\", \"juustonahmija\",\n\"lusikannuolija\", sammakoilla \"kurnuttaja\", \"mudanrakastaja\",\n\"liejussaloikoja\" jne. Tämä runoelma voi olla merkkinä satiirisen,\nihmisten elämää kuvailevan ja ruoskivan eläinsaduston olemassaolosta.\n\nJoonialaiset rapsodit, jotka loivat sekä Iliaan että sittemmin siihen\nliittyvät kyklilliset eepokset, levittivät runoutensa, mytologiansa ja\nkielimurteensa jo varhain myös Kreikan mantereelle, jossa sielläkin\njoonialainen murre tuli eepillisen runouden kieleksi. Kun eepillinen\nrunous rupesi elämään täällä itsenäisesti, ns. epyllioneina, lyhyinä\nrunoelmina, jotka käsittelivät paikallisia perinteitä, oli\nluonnollista, että mantereen omat aiheet ja katsomukset vähitellen\nrupesivat siitä kuvastumaan. Tällainen selvästi mannerkreikkalainen,\njopa maalainen runoilija on _Hesiodos_, ensimmäinen helleenikirjailija,\njosta on säilynyt tositietoja. Hän on ilmeisesti myöhäisempi kuin\nHomeros, jonka runoudesta hän on saanut opastusta, kertoo itse isänsä\nmuuttaneen Aioliasta eli siis homerolaisen runouden alkukodista\nBoiotiaan, ja syntyneensä täällä, Helikonin lähellä olevassa Askran\nkylässä, sekä eläneensä nuoruutensa ajan paimenena. Menetettyään isän\nkuoltua perintönsä veljelleen hän lähti pois kotiseudultaan, ruveten\nkuljeksivaksi runojaksi; Khalkiin runokilpailussa hän voitti palkinnon,\nkolmijalan. Hänet murhattiin epäiltynä majaystävänsä tyttären\nviettelemisestä. Hesiodoksen nimeen liittyy ns. _didaktinen epiikka_,\nso. opettavainen kertomarunous, jonka aiheina eivät enää ole ylimysten\nsankariteot ja seikkailut, vaan yhteisen kansan tavallinen elämä, sen\nsiveelliset käsitykset, maailmankuva ja jumalat. Runoelmassa Työt ja\npäivät (Erga kai hemerai), joka sisältää vain 828 säettä ja on\nmaailmankirjallisuuden vanhin opetusruno, hän nuhtelee veljeänsä tämän\npetollisuudesta ja antaa maanviljelystä ja merenkulkua koskevia\nopetuksia; lopun muodostaa boiotialaisen talonpojan kalenterin\nmuotoinen ohjeluettelo. Kärsimänsä vääryyden johdosta runoilija\nsyventyy miettimään, mistä paha saa alkunsa, kertoen kuuluisat myytit\nPrometheuksesta ja Pandoran lippaasta, lausuu uskonsa ylimmän,\nlahjomattoman oikeamielisyyden olemassaoloon, ja antaa siten\nrunoelmalleen siveellistä syvyyttä. Ohjeissaan hän kansan tapaan\nmielellään käyttää sananlaskuja, ilmoittaen esim., miten sille käy,\njoka kaivaa kuoppaa toiselle, ja että \"aamuhetki kullankallis\". Hän\nkertoo vielä tarinan viidestä maailmankaudesta, sanoen itse elävänsä\nrautaisena aikakautena ja kaipaavansa kultaista aikaa, jolloin kaikki\noli paremmin kuin \"nyt\". Hesiodos käyttää ensimmäiseksi vertausta\npaheen leveästä ja hyveen kaidasta tiestä. Hänen luonnonkuvansa ovat\njoskus herkkiä ja kauniita. Teoksessaan Jumalien polveutuminen\n(Theogoniai, 1.022 säettä) hän esittää jumalien sukupuun eri myyttien\nmukaisesti, tarkoituksena jonkinmoisen \"järjestyksen\" aikaansaaminen\nsiihen sekavuuteen, joka helleenien polyteistisessä uskonnossa tässä\nsuhteessa vallitsi. Runollisestikin arvokas on se osa, nimeltä\nTitaanien sota (Titanomakhia, ss. 636-774), jossa kuvataan Zeuksen ja\nmuiden jumalien taistelua kapinaan nousseita titaaneja vastaan; lopuksi\nZeus salamoillaan syöksee titaanit maahan avautuvan kuilun läpi niin\nsyvälle maan alle kuin tämä on taivasta alempana, Tartarokseen, joka on\nrautaporttisen vaskimuurin ympäröimä ja kolminkertaisen yön peittämä,\njumalienkin pelkäämä paikka. Rautaisen alasimen putoaminen taivaasta\nmaahan kestää yhdeksän vuorokautta ja saman verran maasta Tartarokseen.\nTämä on sama maailmankuva kuin Homeroksella; Zeuksen ja titaanien\ntaistelun kuvaus on ilmeisesti ollut lähteenä Miltonilla. --\nHesiodoksen nimeen liitetty Naisien luettelo (Gynaikon katalogos)\nkertoo naisista, joilla on ollut lemmensuhde Zeuksen kanssa ja joista\ntämän vuoksi on tullut sankareiden äitejä. Herakleen kilpi (Aspis\nHerakleus) on kuiva mukaelma Iliaassa kuvatusta Akhilleuksen kilvestä.\n\n\n7\n\nHelleenien kertomarunouden runomitta on siis heksametri, joka ilmestyy\nnäkyviin sen mukana, jo täysin kehittyneenä ja lopullisena, ilmeisesti\npitkällisen, meille tuntemattoman kehityskauden tuloksena. Rientävät\ndaktylit (-- - -) antavat sille vilkkautta, tasaiset, vakavat spondeet\n(-- --) juhlallista marssintahtia, pää- ja sivukesuurat (tauot)\ntarpeellisten pysähdysten mahdollisuuksia, aina tasapitkät säkeet\nmilloinkaan lepoon raukenematonta vauhtia. Se on rakenteensa\ntäsmällisyydestä huolimatta herkkä ja taipuisa, ilmaisten hyvin\nasioita, tunteita, kerrottua ja suoraa puhetta, mielialoja ja aatteita,\nvaatien kerronnan ja ajattelun aukotonta, johdonmukaista jatkumista ja\nsitoen kaikki lujaksi kokonaisuudeksi. Käyttäjältänsä se kysyy\nmahdollisimman suurta kielen hallitsemista. Näin siitä on tullut\ntaiteellisen kertomarunouden ylimyksellinen valtamitta, jolla on ollut\nsuuri merkitys Euroopan runouden sanoiksi saannissa.\n\nIliaan ja Odysseian rakenteen ja tyylin mukaan on eepillisen runouden\npäätunnuksina pidetty kerronnan alkamista keskeltä toiminnan tuoksinaa\nja katkeamista saatettuaan silloin alkaneen juonen loppuun, ja\nkertojan pysymistä kokonaan näkymättömissä, selostaen asiat täysin\npuolueettomasti ja antaen niiden kuvata henkilöitänsä, puuttumatta\ntähän milloinkaan omin sanoin. Nämä tunnukset eivät kuitenkaan ole\nkunniassa edes Hesiodoksen runoissa, joissa kertoja päinvastoin pitää\nitseään erikoisesti näkyvillä. Ajatellessamme uuden ajan kertovia\nrunoelmia voimme todeta, että esim. Arioston ja Byronin eepillisissä\nrunoelmissa kertojan oma persoona on keskeisesti saapuvilla, kun siitä\ntaas ei ole -- Lönnrotin alkusäkeitä lukuunottamatta -- mitään merkkejä\nKalevalassa. Varhaisempi käsitys epiikan luonteesta onkin ahdas ja\nharhauttava: eepoksen ei tarvitse alkaa tapahtumasarjan keskeltä eikä\nloppua äkkiä, ilman taiteellista rauhoittumista; Iliaassa tapahtuu näin\nvain siksi, että on kysymyksessä osa tunnetusta sikermästä; sen\nkerronta on tosin täysin ulkokohtaista kansanrunoissa, mutta\ntodennäköisesti etupäässä siksi, että näiden laulaja on yleensä sillä\nasteella nimetön ja näkymätön; se voi olla ja on hyvinkin\npersoonallista monien taiderunoilijain kertomarunoissa. Johdonmukainen\n_runollisen kerronnan voima_ on oleva epiikan lakina ja päämääränä.\n\n\n\n\nII. ELEGIA JA JAMBI, LAULU JA KUOROLYRIIKKA.\n\n\n1\n\nKuusimitta oli, kuten olemme nähneet, rapsodien taiderunouden muoto,\nlähtöisin pyhän hymnirunouden piiristä. Sen tasapituus tekee\npysähtymisen vaikeaksi, tahti kun ei pääse milloinkaan rauhoittumaan\nloppuun. Tämä puutteellisuus tuli poistetuksi, kun huomattiin tällaisen\ntyyntyvän vaikutelman syntyvän asettamalla kuusi- ja viisimitta\nrinnakkain. Kaiku on nyt toinen: edellinen säe pitää tahdin tasaisena\nja korkeana, jälkimmäinen sallii sen miellyttävästi rauhoittua loppuun.\nTämän on Schiller ilmaissut mestarillisin parisäkein:\n\n    Kuusmitta nousevi kuin veden suihkuvan läikkyvä pylväs,\n    viismitta vaipuen taas soinnuksi rauhoittuu.\n\nTällaista parisäettä kreikkalaiset sanoivat distikhoniksi ja niistä\nsommiteltua runoa elegiaksi (elegeia). Siitä, kuka on keksinyt tämän\narvokkaan muodon ja kuinka vanha se on, ei ole sen tarkempaa tietoa\nkuin että se on joonialaisen runotaidon tuote, ilmeinen kuusimitan\nkehittymä, taiderunouden harrastuksen saavutus. Otaksutaan elegian\nalkuaan olleen kuolonvalitus, vaikka tällaista ei olekaan säilynyt. Jo\nvarhaisten elegiain aiheet vaihtelevat: niissä käsitellään\nisänmaallisia tunteita, sotaa, politiikkaa, nautintoja ja rakkautta.\nMyöhemmin se saattoi saada kertovankin sisällyksen. Uuden ajan\nrunoudessa elegialla tarkoitetaan yksinomaan mietteliästä,\nsurumielistä, menneisyyteen kaivaten kohdistuvaa runoa, jonka ei\nvälttämättä tarvitse olla sommiteltu distikhoneista.\n\nElegia on yksilöllisyyden ilmaisija, syntynyt ulkokohtaisen,\npersoonattoman epiikan vastapainoksi. Helleenien maantieteellinen\ntietopiiri oli Homeroksen ja Hesiodoksen päivistä laajentunut,\nkäsittäen nyt Välimeren itäosan. Yhteiskunnalliset olot olivat\nmuuttuneet. Kaupunkivaltiot olivat tulemassa elämän polttopisteiksi,\njoissa kunnianhimoiset yksilöt taistelivat vallasta. Helleenien\nluonteenomainen yksilöllisyys alkoi näytellä osaansa. Ei voitu enää\ntyytyä eepilliseen ulkokohtaisuuteen ja persoonallisuuksien katoamiseen\nasiain ja tapahtumain taa, vaan haluttiin nimenomaan ilmaista oma\nosuus. Tätä pyrkimystä palveli kuten sanottu taiderunouden piirissä\nkehittynyt elegia, mutta myös kansan keskuudessa jo ammoin kukoistanut,\nsen yksinkertaista ja korutonta elämäntahtia kuvaava, puhetta lähinnä\noleva jambi (- --), jonka nyt sieltä näkyville nousevat yksilöt toivat\ntaiderunouteen aseenaan, yksilöllisyytensä kuvastajana. Ei ollut aikaa\nkäyttää juhlallista kuusimittaa -- tahdottiin sanoa asiat nopeasti ja\nkärkevästi kuten tekivät teräväkieliset kansalaiset kaupungin torilla.\n\nVanhan hymnin ja ballaadin esittämistä sanottiin \"laulamiseksi\" ja\nsäestettiin phorminks nimisellä, alkuaan kaksi- ja myöhemmin\nnelikielisellä soittimella, joka on käsitettävä lyyran alkumuodoksi.\nTämä \"laulaminen\" on ilmeisesti kuitenkin ollut \"lausumista\", jonka\ntahtia soittokone terästi; nelikielisellä soittimella ei ole juuri\nmahdollista ilmaista säveltä, yksitoikkoista, lausumiseen soveltuvaa\n\"jonotusta\" lukuunottamatta. Elegian lausumista säestettiin myös\nhuilulla, joka vastasi suunnilleen meidän klarinettiamme ja periytyi\nAasiasta päin. Ylipäätänsä ei näytä mahdolliselta johtaa kreikkalaisten\nsoitolla säestettyä ja laulettua \"laulua\" (melos) eepillisen eikä\neleegisen taiderunouden linjalta, vaan on se, samoin kuin jambi, kansan\nluonnollisen lauluilon ilmentymä taiderunoutena.\n\nMeloksen tieltä kaatui vaikea este silloin, kun phorminks kehittyi\nlyyraksi, so. kun siihen lisättiin kolme kieltä ja kaikupohja\n(kilpikonnan kuori), jolloin saatiin yhtä askelta vaille oktaavi ja\nvoimakkaampi ääni. Nyt voitiin \"laulut\", melokset, paremmin ilmentää\nmusiikkipuoleltaan. Näin alkoi kreikkalaisen \"laululyriikan\" kehitys,\njossa runojaloilla ja sävelillä on ollut toisiinsa herättävä vaikutus.\nMelos on ollut erikoisesti aiolialaisten mielirunoutta; seitsenkielisen\nlyyran (kitaran) keksijä oli perinteen mukaan lesbolainen _Terpandros_\n(n. 700 e.Kr.).\n\nKansan elämässä on tanssi yhtä luonnollinen kuin laulu: yhtyvätpä\nmolemmat joskus ilmaisemaan alkeellisia, hurmioituneita uskonnollisia\ntunteita, kuten tiedämme esim. Daavidin historiasta. Kun aiolialainen\nmeloslyriikka tuli kiertävien laulajien kautta laajemmin tunnetuksi, se\ntietenkin vaikutti eri seutujen vastaaviin ilmiöihin, laulujen\nsanoihin, runomittaan ja säveliin. Missä tanssia ohjattiin laululla ja\nsoitolla, siellä tämä rikastui sisällykseltään ja säveleeltään. Näin\nkävi Spartassa, jossa tanssi oli tärkeällä sijalla sekä uskonnollisissa\nmenoissa että kasvatuksessa. Syntyi vähitellen erikoinen _doorilainen\nkuorolyriikka_, tanssin, laulun ja soiton puolesta korkea, omintakeinen\ntaidemuoto. Kysymyksessä oli luova taide kaikissa kolmessa suhteessa:\nensin runoilija sepitti _oodin_ (aoidein = laulaa), jolla tarkoitetaan\nvaihtelevin runomitoin liikkuvaa, ylevähenkistä, kolmikkosäkeistöihin,\ntriadeihin, jakautuvaa runoa; tämä sävellettiin kuoroa varten, joka\nesitti sen musiikin säestyksellä, tanssien ja laulaen; myös tanssi\nluotiin erikoisesti jokaista uutta oodia varten. Esitys suoritettiin\nsiten, että ensin kuoron toinen puoli esitti triadin ensimmäisen\nsäkeistön, strofin (strophe); sitten toinen puoli toisen säkeistön,\nantistrofin: ja lopuksi koko kuoro kolmannen säkeistön, epoodin\n(epodos). Esityksen aikana kuoron molemmat puolet suorittivat\njuhlalliset tanssikuviot, kokoontuen aina epoodin kohdalla yhteen.\nStrofit tavallisesti sepitettiin samalla, epoodi eri runomitalla.\nSiitäkin, että tämä oratorion kaltainen laulu ja musiikki, jonka\nesittämisessä tanssi oli tärkeällä sijalla, tunnettiin yleensä\ndoorilaisen kuorolyriikan nimellä, ja että oodi enimmäkseen\nkirjoitettiin doorilaisella murteella, ilmenee kuorolyriikan\nspartalainen alkuperä.\n\n\n2\n\nVarhaisin tunnettu elegiain sepittäjä oli _Kallinos_ (n. 600 e.Kr.),\nkotoisin Ephesoksesta. Hänen runoistaan, joissa hän innosti\nkansalaisiaan taisteluun maahan hyökänneitä kimmeriläisiä ja Magnesian\nkaupungin asukkaita vastaan, on säilynyt vain vähäisiä sirpaleita.\nHäntä voidaan pitää poliittisen ja sotaisen elegian perustajana.\nKuuluisampi kuin hän on spartalainen _Tyrtaios_ (n. 650 e.Kr.), toisen\nmesseenialaissodan aikainen intomielinen runoilija, joka tulisilla\nelegioillaan ja marssilauluillaan innosti spartalaisia taisteluun.\nAteenalainen perinne on ilkeämielisesti leimannut hänet nilkuksi\nateenalaiseksi koulumestariksi, joka oli lähetetty \"auttamaan\"\nspartalaisia näiden taistelussa, mutta Tyrtaios on kuitenkin ollut\nsynnynnäinen spartalainen, runoilija ja soturi, jonka säkeitä sotilaat\nlauloivat marssiessaan ja leiritulillaan. Vain kolme täydellistä\nelegiaa on säilynyt ja lisäksi yhdeksästä sirpaleita; marssilauluista,\njotka oli sepitetty anapaestimitoin ja doorilaismurteella, on säilynyt\nvain pieniä näytteitä. Yhden elegioista on Viktor Rydberg tiivistänyt\nDeksippos-runoonsa, Ateenalaisten lauluksi, jonka säkeistä siis\nTyrtaioksen henki puhuu meidän ajallemme.\n\nKolophonista kotoisin oleva _Mimnermos_ (n. 630-600 e.Kr.) on tunnettu\nnuoruuden lyhytaikaisuutta valittavista elegioistaan, jotka perinteen\nmukaan omisti huilunsoittajatar Nannolle. Nanno niminen, Mimnermoksen\nsepittämäksi luultu elegiakokoelma oli hellenistisenä aikana olemassa,\nja sen lemmenelegiat tulivat vastaavan myöhemmän runouden malliksi.\nNuoruuden katoavaisuus, rakkauden lyhyys, vanhuuden ikävyys järkyttävät\nrunoilijaa. Hän vapisee nähdessään nuoruuden kukoistavan niin suloisena\nja huokaa peläten: kunpa se saisi kestää! Mutta se on haihtuvainen kuin\nuni; vanhuus tulee kuin pilvi, hämärtäen katseemme terävyyden ja\nhenkemme kirkkauden. Kykenemättä siis näkemään nuoruudesta\nriippumatonta hengen elämän ja vanhuuden kauneutta Mimnermos kuitenkin\nkoskettaa sydämen herkkää kieltä kysyessään, mitä on elämässä jäljellä,\nkun kultainen rakkaus puuttuu, ja ilmoittaessaan haluavansa kuolla\nsamalla kuin se sammuu hänen sydämestään. Hänen runoutensa yleensä\nilmaisee poliittisen merkityksensä menettäneiden Joonian kaupunkien\nhuolettomaksi, aisti-iloiseksi käynyttä elämää, jota katoavaisuuden\nhengähdys himmentää. Hänelle tavallaan vastasi kuuluisa ateenalainen\n_Solon_ (n. 600 e.Kr.) kehoittaessaan elegioissaan kyllä iloitsemaan\nnuoruudesta, mutta muistamaan, että kuta vanhemmaksi tulemme, sitä\nenemmän opimme. Elämänonnen tärkein edellytys on sophrosyne,\ntasapainoisuus, kohtuullisuus: nautintojen ei pidä olla\nvelvollisuuksien täyttämisen esteenä eikä onni saa olla niistä\nriippuvainen. Solonin viisaista elegioista on säilynyt n. 250 säettä.\n\nMegaran kaupungista, Korinthoksen kannakselta, oli kotoisin _Theognis_\n(n. 540 e.Kr.), doorilainen aatelismies, joka tulkitsi elegioissaan\npuolue-elämässä saavuttamiansa katkeria kokemuksia. Hänen nimeensä\nliitetty Theognidea-kokoelma sisältää n. 1400 säettä, mutta läheskään\nkaikki eivät ole hänen. Hänelle kuuluvat kuitenkin riittävät kuvaamaan\nmiehen: leppymättömän vihan ja kostonhimon valtaan joutuneen sielun,\njoka takoo elämänkokemuksensa teräviksi viisaudensanoiksi, osoittaen ne\nKyrnos nimiselle nuorukaiselle. Ylevästi hän opettaa, että vain kaunis\non hyvää, että ei-kauniilta puuttuu hyvyys; hän toteaa, että silloin ei\nvaltion elämässä hyvä seuraa, kun huonot ainekset oman voiton ja vallan\nvuoksi röyhkeästi tunkeutuvat etusijaan: syntyy puoluesota ja\nkansalaiset rupeavat murhaamaan toisiaan; hän ylistää Zeuksen suuruutta\nja kaikkivaltaa, mutta ei ymmärrä sitä, miksi hyvä ja huono niin usein\njoutuvat saman kohtalon alaisiksi; maan lapsille olisi parasta,\netteivät he syntyisi eivätkä milloinkaan näkisi auringon häikäiseviä\nsäteitä, tai että he, jos ovat syntyneet, saisivat heti kuolla; toivo\non ainoa jumala, joka lopuksi jää ihmisille; jalolle mielelle on\nköyhyys pahempi onnettomuus kuin pitkällinen tauti tai vanhuus, pahempi\nkuin kuolema. Ylpeästi ja itsetietoisesti hän sanoo: \"Maailma\ntietäköön, että nämä ovat Theogniin sanoja. Hänen nimensä tunnetaan,\nhän on Megarasta kotoisin. Ei ole ihmettelemistä, poikani, etten voi\npuhua kaikille mieliksi: eihän Zeuskaan miellytä kaikkia\". Theognidea\non ollut viisaudenkirja, josta on löytynyt elämänkokemusten vastakaikua\nmonilta eri aloilta. Siitä sai alkunsa hellenistisen ajan\nepigrammirunous.\n\nVertauskuvallinen _eläinsatu_ kohoaa varhain näkyviin, liittyen\nSamos-saarelta kotoisin olevan orjan, _Aisopoksen_, nimeen, jonka\notaksutaan eläneen kuudennen vuosisadan keskipaikoilla. Häneltä ei\nkuitenkaan ole mitään säilynyt, vaan ovat nämä sadut periytyneet meille\nmyöhempien kirjailijoiden antamassa asussa.\n\nVanhin tunnettu jambien sepittäjä ja tämän runoudenlajin aloittaja on\nParos-saarelta kotoisin oleva _Arkhilokhos_. Kun eräässä hänen\nrunosirpaleessaan kuvataan huhtik. 6 p. 648 e.Kr. tapahtunut\nauringonpimennys, on siitä saatu tarkka tieto hänen elämänsä\najankohdasta. Hän oli seikkaileva soturirunoilija, joka vainosi\narmottomalla pilkalla vihamiehiään, mm. naapuriaan siksi, että tämä oli\nkieltäytynyt antamasta hänelle tyttärensä Neobulen kättä. Sotaretkellä\nTraakiassa hän heitti pois kilpensä ja pakeni, arvellen helpommin\nhankkivansa uuden kilven kuin hengen. Kreikkalaiset ovat pitäneet häntä\nsuuressa arvossa, Sophokleen vertaisena, todennäköisesti osaksi sen\nvuoksi, että hän käytti uutta runomittaa, jolla kreikkalaisten näytelmä\nsitten luotiin. Hänen runojensa naturalistinen sisällys lienee\naiheuttanut niiden häviämisen, niitä kun ei tämän vuoksi voitu ottaa\nnuorisolle tarkoitettuihin kokoomateoksiin, joissa kreikkalaisten\nrunoutta ylipäätänsä on paljon periytynyt jälkimaailmalle. Arkhilokhos\nsanoo samalla sekä ylpeästi että vaatimattomasti:\n\n    Ei kultakuormat Gygeen mua liikuta,\n    en katehisna nurkuele konsanaan\n    jumalten töitä, valtikkaa myös mielien.\n    On kaikki moinen kaukana mun katseeltain.\n\n[Kreikankielestä suomentanut V. Arti. Runomitta on ns.\ntrimetri l. kolmimitta = 6 jambia, muutettuna trokeiseksi\n= -| = -: = -||: -- -| -- -| -- -: --].\n\nArkhilokhoksen nuorempi aikalainen oli Samos-saarelta kotoisin oleva,\nAmorgos-saarelle siirtokunnan perustanut _Semonides_ (n. 625 e.Kr.),\njolta on säilynyt pitkähkö naisiin kohdistettu jambinen ivarunoelma.\nHän tekee naisista eri eläinten jälkeläisiä, määritellen sen mukaisesti\nheidän luonteensa. Täysin tyytyväinen hän on vain mehiläisestä\npolveutuvaan. Myöhemmistä jambirunoilijoista mainittakoon Ephesoksesta\nkotoisin oleva _Hipponaks_ (n. 540 e.Kr.), kerjäläisrunoilija, joka\nkoetti puolustaa itseään ja kiristää kannatusta myrkyttämällä säkeensä\nmahdollisimman syövyttäviksi. Muuttamalla kuudennen eli viimeisen jalan\ntrokeeksi (-- -) hän loi ns. \"ontuvan jambin\", jota myöhemmin paljon\nkäytettiin pilkkarunoissa.\n\n\n3\n\nLaulu, melos, on kaikunut Hellaassa monipuolisena ja rikkaana, mutta\nvain perin pieni osa siitä on säilynyt jälkimaailmalle. Enemmistö\nmainituista runoilijoista on vain paljaita nimiä: periytynyt säemäärä\non niin vähäinen, ettei ole mahdollista selvitellä niiden perusteella\nrunoilijain yksilöllistä luonnetta. Huomattavimmat, jälkimaailmallekin\nselväpiirteisinä säilyneet melosrunoilijat ovat lesbolaiset, Mytilenen\nkaupungissa 600-luvulla samanaikaisesti eläneet Alkaios ja Sappho,\njotka kohottavat aiolialaisen runouden huippuunsa.\n\n_Alkaios_ oli ylimys, joka taisteli valtaan pyrkivää kansanpuoluetta\nvastaan, joutui maanpakoon, ja kotiutui sitten, kun tyranni Pittakos\npalautti rauhan. Hän runoili monenlaisista aiheista, ylistäen jumalia\nja vapautta, ja vihaten tyranneja, mutta ennen kaikkea häntä voi sanoa\nlemmen ja viinin laulajaksi, aistillisen kauneuden palvojaksi. Hänen\nkäyttämänsä nelirivinen säkeistö, joka tunnetaan hänen nimellään, on\nsamalla miehekäs ja sointuva:\n\n    Mut mistä päin nyt mahtavi tuullakaan,\n    kun ristiin, rastiin lainehet vyöryvät\n    näin purtta kohti? Tää se meidät\n    kantavi keskehen mustan kuohun,\n    kovasti vastaan myrskyä ponnistain.\n    Jo maston juureen vettä on pulpunnut,\n    ja purjeet kaikki riekaleina\n    köysissä vain lepatellen vinkuu.\n\n[Kreikasta suomentanut V. Arti. Alkaioksen mitan kaava:\n\n    1-2:nen säe: =| -- -| -- =| -- | -- -| =\n            3:s: =| -- -| -- -| --   -- =\n            4:s: -- - -| -- - -| -- -| -- =].\n\nAlkaios on mm. sepittänyt _Sappholle_ oodin, josta on säilynyt lause:\n\"Orvokkihius, puhdas, suloisesti hymyilevä Sappho, haluan sanoa sinulle\njotakin, mutta häveliäisyys estää\". Sapphon vastaus tähän on myös\nsäilynyt: \"Jos olisit halunnut jotakin hyvää ja kaunista, ei\nhäveliäisyys olisi koskettanut silmiäsi, vaan olisit puhunut\navomielisesti\". Alkaioksen säe osoittaa, että Sappho oli hänelle,\nlemmen ja nautintojen kiihkeälle runoilijalle, henkilö, jolle ei voinut\nmennä sanomaan mitä tahansa, ja Sapphon vastaus, että runoilijatar oli\nhyvin selvillä kauneuden ja hyvyyden puhtaasta avomielisyydestä. Sappho\noli kunnioitettu ylimysnainen, mikä ilmenee mm. siitä, että hänen\nkuvansa lyötettiin rahoihin. Perinnetietojen mukaan, joiden\ntodenperäisyyttä ei ole mahdollista tarkistaa, hän on ollut naimisissa\nja hänellä on ollut tytär, Kleis, johon hän on ollut hellästi\nkiintynyt: \"En vaihtaisi häntä koko Lydiaan enkä suloiseen\nLesbokseeni\", hän sanoo eräässä säkeessään. Hänellä on ollut kaksi\nveljeä: Kharaksas, jota hän on moittinut sen johdosta, että veli\ntuhlasi omaisuutensa kauniille Dorikha-hetairalle, ja Larikhos, joka\noli Mytilenen ylimmäinen \"maljankantaja\" -- virka, jonka hoitajan tuli\nolla ylimys. Kokonaan legendain piiriin kuuluu tarina hänen\nonnettomasta rakkaudestaan nuorta kaunista merimiestä, Phaonia,\nkohtaan, ja siitä, että hän olisi tämän vuoksi heittäytynyt mereen\nLeukadian jyrkänteeltä. Mahdollista on, että hän Mitylenen levottomien\nolojen johdosta oli jonkin aikaa maanpaossa Sisiliassa. Perinne kertoo\nhänen olleen pieni ja tummaverinen. Antiikin aikana Sapphon runoja oli\nrunsaasti olemassa: 9 kirjaa, yksi joka runottarelle; häntä itseä\nkunnioitettiin kymmenentenä. Tästä aarteesta meille on säilynyt vain\nkaksi runoa: Aphroditelle ja Ystävättärelle, sekä muutamia\npienoispaloja ja sirpaleita. Mutta perinnemaineen ja näiden nojalla\njälkimaailma pitää Sapphoa maailman hienoimpiin lyyrikkoihin kuuluvana.\n\nSappho on ilmeisesti ollut Mitylenen sivistyneiden piirien keskeinen\nhenkilö, vapaa, itsenäinen nainen, jo varhain arvossapidetty\nrunoilijatar, jonka kasvatettaviksi runon, soiton ja tanssin taitoon\nylimystö lähetti tyttäriänsä. Kun kreikkalaiset yleensä, kuten jo\nolemme nähneet, ihailivat nuoruuden kauneutta, ja kun Sapphon koulun\nopetus tarkoitti tämän kauneuden ilmituomista viehättävimmissä\nmuodoissaan, on aivan luonnollista, että Sapphon kaltainen lyyrillinen\nkauneudenpalvoja usein ihastui suojatteihinsa tunne-elämänsä koko\ntulisuudella, kiintyen heihin niin, ettei esim. voinut sietää ajatusta\nheidän menostaan miehelään. Näitä tunteitansa hän purkaa runossaan\nYstävättärelle, Anaktorialle, arvellen sen miehen pääsevän osalliseksi\njumalien autuudesta, joka saa \"istua kanssasi kahden, katsella sinua\nsilmästä silmään, kuulla aivan läheltä ääntäsi ja suloista puheluasi,\nja tuntea naurusi herättämää kaipausta\". \"Kuinka se koski sydämeeni ja\njärkytti syvästi sieluani!\" runoilijatar huudahtaa: \"kun vain katsahdin\nsinuun, ei ääneni enää saanut sanoiksi, kuin olisi kieleni katkennut:\nihoni alla polttavat pistävät liekit, silmäni eivät enää ota vastaan\nkuvia, korvissani kuuluu suhisevia ääniä, hiki kohoaa iholleni, ja koko\nruumiini vapisee; olen kalpea kuin kuloruoho, eikä puutu paljoa, etten\nole näöltäni kuin kuollut\". Runossa Aphroditelle jumalatar kysyy, \"kuka\non saatettava ystävättärenä syliisi, kuka on loukannut sinua, Sappho?\nAnna neidon paeta sinua tänään -- huomenna hän jo sinua hakee. Nyt hän\nei ehkä sinua rakasta -- huomenna hän jo tekee sen vasten tahtoaan\".\nYstävyysliitot samaan sukupuoleen kuuluvien välillä olivat\nkreikkalaisilla niin yleisiä, että ne on käsitettävä hyväksytyn ja\noikeutetun, luonnollisen tunne-elämän ilmaisuiksi, niinkuin näkyy\nPlatonin Pidoista.\n\nSapphon runoista hehkuu välitön, hillitön tunne, joka vallitsee\nrunoilijattaren koko olemusta. Kysymys ei ole aistillisesta nautinnon\nhurmasta, vaan kiintymyksestä koko sielun intohimolla, ainaiseksi.\nSapphon runo Anaktorialle polttaa vielä tänään ja on Euroopan\nkirjallisuuden ensimmäinen todellinen rakkausruno. Hänen runomittansa,\njoka tunnetaan hänen nimellään, on johdannainen Alkaioksen mitasta,\ntyynempi, naisellisempi, suloisempi:\n\n    Kirjo-istuimeltasi, Aphrodite,\n    vilppiin valmis Zeun tytär, pyyntö kuule:\n    ällös suo mun harmien, huolten alle\n               vaipua, ylhä!\n\n    Tullos taasen, torjuos luotain lemmen\n    tuskat karmaat, tyynnytä mielen kaipuu,\n    kunne kääntyykin se, ja kanssain itse\n               kulkeos taistoon!\n\n[Runon Aphroditelle ensimmäinen ja viimeinen säkeistö, kreikankielestä\nsuomentanut V. Arti. Rytmikaava:\n\n    1-3:s säe: -- -| -- =| -- - -| --  | -- =\n          4:s: --  -| -- =].\n\nAlkaioksen ja Sapphon kouluun kuuluu Teos-saarelta kotoisin oleva\njoonialainen _Anakreon_, joka vietti parhaan osan elämästänsä tyrannien\nhovirunoilijana, mm. Samos-saaren kulttuurihenkisen valtiaan\nPolykrateen (533-522) suosikkina. Hänen runojansa on säilynyt vain\nvähän, mutta niistä on todettavissa hänen runoutensa erikoislaatu:\nlemmen ja viinin avomielinen ylistys. Kun tyrannit olivat\ntukahduttaneet puoluetaistelut ja lopettaneet intohimoja kiihdyttävän\npolitikoimisen, jouduttiin hakemaan viihdytystä nautinnoista, joista\nlempi ja viini, Eros ja Bakkhos, omalla oikeudellaan asettuivat ensi\nsijalle. -- Anakreontican nimellä tunnettu kokoelma, joka sisältää 60\nyllämainitun tyylistä pikkurunoa, on syntynyt myöhemmin -- se mainitaan\nvasta Rooman keisarien aikana --, eikä sisällä Anakreonin alkuperäisiä\nrunoja. Ne ovat teeskennellyn siroja, ilmeisesti ylihienostuneen ajan\ntuotteita, mutta sellaisinakin veikeitä ja miellyttäviä. Niistä on\nperäisin mielikuvamme Anakreonista, elämänhaluisesta vanhuksesta, joka\nhapsiensa hopeasta huolimatta pyytelee impien rakkautta ja pitelee\npuoliansa nuorten rinnalla. Niillä on ollut huomattava vaikutus\nrenessanssin ja 1700-luvun runouteen -- niistähän suorastaan kuvastuu\nrokokoon siro, kohtelias perhoslempi. Anakreon käytti omia vaihtelevia\nrunomittojansa; Anakreontican pikkurunot on useimmiten käännetty\nuudenaikaisille loppusointuisille mitoille, kuten esim. seuraava Miksi\nsaan juoda:\n\n    Maa tumma vettä juopi,\n    ja metsä juopi myös;\n    ja virta meren suopi\n    myös juonnin olla työss';\n    juo päivä meren vettä\n    ja kuuhut valoaan:\n    siis tästä näkyy, että\n    myös minä juoda saan.\n\n\n4\n\nKuorolyriikka on Kreikan mantereen ainoa itsenäisesti kehittämä osuus\nnyt puheena olevassa aiolialais-joonialaisessa runoudessa, jolla\nmeloslyriikkaa lukuunottamatta on ratkaisevassa määrässä joonialainen\nleima. Kuorolyriikkaa on, kuten on jo mainittu, erikoisesti viljelty\nSpartassa, mutta on sitä kyllä käytetty muuallakin. Kuorolyyrikoista\ntunnetaan Alkman, Arion, Stesikhoros, Ibykos, Simonides, Bakkhylides ja\nPindaros.\n\n_Alkman_, joka eli 7:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla, oli syntyisin\nlydialainen, joutuen jo nuorena orjaksi Spartaan, Agesidaan perheeseen,\njoka vapautti hänet. Säilyneistä katkelmista voidaan päättää hänen\nrunoutensa olleen siltana subjektiivisen melos- ja objektiivisen\nkuorolyriikan välillä: yksilölliset, esim. luonnontunnelmat, vaihtuvat\nmyytin epiikaksi; strofirakenne ei ole vielä kehittynyt. Kuuluisia\nolivat Alkmanin neitokuorot (partheniai). Seuraava katkelma tuo mieleen\nGoethen herkän luonnon rauhan kuvan (Vaeltajan yölaulun):\n\n    Nukkuuhan jo nyt vuorien harjanteet ja laaksot,\n    jyrkät rintehet ja kuilut,\n    lehdet, maan madot, muut poven tumman ruokkimaiset,\n    niin vuorten kauriit kuin mettistenkin parvet,\n    ja vauhkot veen purppura-aavojen viiltäjät,\n    nukkuuhan petolinnut\n    mahtavasiipiset myös.\n\n[Kreikankielestä suomentanut V. Arti; runomitta, tavujen luku, sama\nkuin alkuperäisessä,]\n\n_Arion_ (n. 625) oli kotoisin Lesboksesta, Methymnan kaupungista, ja\noleskeli Korinthoksen tyrannin Periandroksen hovissa. Häntä pidetään\ndithyrambin, Dionysoksen ylistykseksi esitetyn juomalaulun kehittäjänä\nkuoro-oodiksi, jolla on ollut tärkeä osuus Dionysoksen kunniaksi\nvietetyissä kevätjuhlissa ja tragedian syntymisessä. Häneltä on\nsäilynyt vain pieni Poseidonille omistettu katkelma.\n\n_Stesikhoros_ (640-550) oli kotoisin Sisiliasta, Himeran kaupungista,\njoten hän siis on ensimmäinen Grecia Magnan kulttuurin edustaja\nrunouden alalla. Häneltä on säilynyt vain muutama sirpale, niin ettei\nvoi saada käsitystä hänen yksilöllisestä runoilijaluonteestaan;\nkuitenkin tiedetään juuri hänen kehittäneen kuorolyriikan lopulliseen\nmuotoonsa. Hän poisti yksilölliset ainekset ja äänilajin, ottaen aiheet\nmyyteistä, jotka kertoi lyyrillisen eepillisesti, rikastuttaen ne\nrunomitallisesti; häntä sanottiin \"lyyrilliseksi Homerokseksi\".\n\n_Ibykos_ oli myös kotoisin Italiasta, Regionin kaupungista, ja oleskeli\nPolykrateen hovissa samaan aikaan kuin Anakreon. Hänen runonsa, joista\non säilynyt vain sirpaleita, käsittelivät rakkautta kauniisiin\nnuorukaisiin ja neitoihin. Hänen toimestaan, sanotaan, ruvettiin\nkuorolyriikkaa käyttämään myös maallisen ylistyksen ilmituomiseksi, sen\nsiihen saakka oltua vain uskonnon palveluksessa. Tästä saivat alkunsa\nkuorolyriikan huippusaavutukset, voitonylistysoodit l. epinikiat.\nIbykos murhattiin hänen ollessaan matkalla Korinthoksen lähellä; ollen\nkuolemaisillaan hän näki kurkiparven lentävän ylitsensä ja haastoi\nnäitä kostamaan hänet. Mentyään Korinthokseen, teatteriin, murhaajat\nhuomasivat kurkiparven liihottelevan taivaalla, jolloin yksi heistä\njoko peloissaan tai pilalla sanoi: \"Katsokaa Ibykoksen kostajia!\", mikä\njohti rikoksen ilmituloon. Tästä on Schiller saanut aiheen runoonsa\nIbykoksen kurjet.\n\nYllämainitut kuorolyyrikot ovat oikeastaan vain nimiä, joiden\nmerkityksestä vanhat tiedot kertovat, mutta joiden runoudesta meidän on\nvaikea muodostaa perusteltua käsitystä, sitä kun on säilynyt niin\nvähän. Tutumpi on Keos-saarelta, joonialaisen kulttuurin piiristä,\nlähtöisin oleva _Simonides_ (n. 556-467), joka oleskeli Hipparkhoksen\nhovissa Ateenassa ja hänen tultuaan murhatuksi Skopaan ja Antiokhoksen\nhovissa Thessaliassa. Marathonin taistelun jälkeen hän palasi Ateenaan,\njossa hän nyt ylisti entisen suosijansa murhaajia, Harmodionia ja\nAristogeitonia, ja esiintyi Themistokleen innokkaana kannattajana. Kun\nviimemainittu kukistettiin, lähti Simonides, joka oli tällöin jo\n80-vuotias, Sisiliaan, saaden turvapaikan Syrakusan tyrannin Hieronin\nhovista, jossa tapasi kilpailijansa Pindaroksen ja sisarensapojan\nBakkhylideen. Hän kuoli Sisiliassa. Hän on ensimmäinen runoilija, jonka\nmainitaan vaatineen tuotteistaan käteisen rahapalkkion.\n\nSimonideen runous on monipuolista, käsittäen voittolauluja l.\nepinikioita, valituslauluja (threnoi) ja eleegisiä epigrammeja.\nArtemisionin meritaistelua ylistäessään hän laulaa Thermopylain\nsankareista, kuinka kadehdittava ja ihana oli heidän kohtalonsa, kuinka\nheidän hautansa on temppeli, suru heidän kiitoksensa ja kyyneleet\nmuistomerkkinsä, jota ei ruoste syö eikä ajan hammas hävitä. Eräässä\nvalituslaulun katkelmassa hän kuvaa meren aalloilla arkussaan\najelehtivaa Danaeta, joka sydämeen käyvin sanoin puhuttelee poikastansa\nPerseusta: \"Nuku, lapsi! Nukkukoon myös meri ja määrätön kärsimys! Ja\nsinulta, oi isä Zeus, loistakoon meille lempeämmän kohtalon käsky; että\nsitä näin rohkein sanoin rukoilen, se suo minulle anteeksi tämän lapsen\ntähden\". Kuuluisimpia ovat Simonideen epigrammit, joilla hän mm.\nikuisti aikansa mainehikkaat taistelut. Hänen on tunnettu Thermopylain\nmuistosäe, Leonidaan hautakirjoitus:\n\n    Kulkija, Spartaan jos viepi sun ties, niin kerto'os siellä:\n    Täyttäen käskyä lain kaaduimme puolesta maan.\n\n_Bakkhylides_ (n. 475) oli Simonideen sisarenpoika, myös Keos-saarelta\nkotoisin, enonsa oppilas kuorolyriikan jalossa taidossa. Hänkin\nkäytti hyväkseen Syrakusan kulttuurihenkisen tyrannin Hieronin\nvieraanvaraisuutta; sanotaan Hieronin suosineen häntä enemmän kuin\nPindarosta. V. 1896 löydettiin papyrus, joka sisälsi 20 Bakkhylideen\nrunoa: 14 epinikiaa, 2 paiania ja 4 dithyrambia. Epinikian\ntarkoituksena oli kilpailujen voittajan ylistäminen, ja varsinaisena\nsisällyksenä myytti, joka sopivalla tavalla asetettiin voittajan\nyhteyteen; runo päättyi varoittaviin viisauden opetuksiin; strofijakoa\nnoudatettiin ja runomitat olivat vaihtelevia. Paianiksi (paian)\nsanottiin Apollolle omistettua kiitoslaulua, jonka varsinainen sisällys\nkäsitteli jotakin myyttiä. Tämä kerrottiin ballaadimaisesti ja koko\nruno tarjottiin loppusäkeissä uhriksi Apollolle. Bakkhylideen\nrunotyylin tunnusmerkkinä on ajatusten kirkkaus ja helppotajuisuus,\nhomerolainen mieltymys maalauksellisiin yksityiskohtiin, ja\nkoristeellisten mainesanojen käyttö.\n\nKorkeimpaan taiteellisuuteen kehitti kuorolyriikan boiotialainen\n_Pindaros_ (n. 522-443), kotoisin Kynoskephalain kylästä Theben\nläheltä. Hän sai runoilijakoulutuksensa osaksi kotona, jossa häntä mm.\nopetti runoilijatar Korinna, kehoittaen häntä, kun hän pyrki liiaksi\nsyventymään mytologisiin tarinoihin, \"siroittamaan siemeniä kädellä\neikä heti tyhjentämään koko säkkiä\", osaksi Ateenassa. Kahdenkymmenen\nvanhana hän oli jo kuuluisa runoilijalahjoistaan, ja ruvettiin häneltä\ntilaamaan juhlarunoja, joista hän tietenkin sai palkkion. Kun\nboiotialaiset pysyivät persialaissodissa kylmästi puolueettomina, ei\nPindaros voinut saada sitä Hellaan vapauden runoilijan seppelettä, joka\nkuihtumattomana kaunistaa Simonideen otsaa. Ateenalaisten osuutta\nvapaustaistelussa hän kuitenkin ylevin säkein ylisti, ja Ateena oli\naina hänen ihailunsa kohde. Hän matkusteli paljon, oleskellen mm.\nSisiliassa, Akragaan tyrannin Teronin ja Hieronin hovissa.\n\nPindaroksen runous on monipuolista, käsittäen hymnejä, paianeja,\ndithyrambeja, parthenioita, threnoita, tanssi- ja ylistyslauluja\n(enkomioneja), epinikioita ja epigrammeja, yhteensä 17 kirjaa, kuten\nAleksandrian aikakaudelta tiedetään. Mutta koko tästä aarteistosta on\nsäilynyt vain 44 epinikiaa, joihin siis käsityksemme Pindaroksen\nrunoudesta perustuu. 14 ylistää olympialaisten kilpailujen\nöljypuunlehvä-, 12 pythialaisten laakeri-, 11 nemealaisten havu-, ja 7\nisthmoslaisten kilpailujen persiljaseppeleen voittajaa. Itse voittoa ei\nPindaros juuri kuvaa, vaan siirtyy lyhyen, ylistävän \"alkusoiton\"\njälkeen voittajan sukua ja kotipaikkakuntaa koskettelevaan myyttiin,\njonka runoilee uudelleen ylevin kuvin ja ajatuksin; lopuksi hän palaa\ntaitavasti takaisin voittajaan, jolle kohdistaa viisaita opetuksen ja\nkehoituksen sanoja.\n\nPindaroksen ajattelu ja tunne-elämä on uskonnollista: hän pyrkii\nkohottamaan jumaluuskäsitystään pois siitä loukkaavain tarinain\npiiristä, johon olympolainen jumalperhe oli niin varhain vajonnut; hän\nopettaa, ettei ihminen voi nähdä tulevaisia, elleivät jumalat paljasta\nniitä hänelle, minkä ne tekevät oraakkeliensa (profeettain) kautta; ja\nmietiskelee sielun kohtaloa kuoleman jälkeen, ollen tietoinen\nsielunvaellusopista ja ajallisen elämänvieton merkityksestä\ntuonpuolisille kohtaloille, niinkuin Eleusiin ja muut mysteriot\nopettivat. Hän muistuttaa usein niistä rajoista, jotka jumalallinen\ntahto asettaa ihmiselle, mutta kehoittaa samalla koettamaan parhaansa\nsaavuttaakseen nuo rajat. On pyrittävä \"terveen onnen\" tilaan,\nvarallisuuden ja hyveiden omistamiseen ja harjoittamiseen,\nhavittelematta kuitenkaan liian korkealle, että vältettäisiin jumalien\nkateus. Pindaros ei kohoa aikansa siveysoppia ylemmäs, vaan käskee\nkuten se rakastamaan ystäviä ja vihaamaan vihollisia, mutta hän edustaa\nkuitenkin korkeata siveellistä kantaa uupumatta kehoittaessaan jaloon\nkilpailuun ja itsensä hillitsemiseen.\n\nPoliittisilta mielipiteiltään Pindaros näyttää olleen terveesti\nkansanvaltainen: \"Politiikassa mielestäni keskitie saavuttaa\npysyväisimpiä tuloksia; siksi en ylistä itsevaltiaan osaa; ne hyveet\nherättävät innostustani, jotka palvelevat kansan parasta\" (Pythial.\nep., XI, 52). Hieronille osoitetuissa epinikioissa hän puhuu\n\"raivoavasta kansasta\"; kuninkaalla on hänen mielestään ainutlaatuinen\nmahdollisuus toimia kansan parhaaksi; hän hahmottelee ihannekuninkaan,\nmutta tyrannivallan ihailua ei hänen runoissaan tapaa. Sisilian\ntyranneihin hän suhtautuu miehekkään riippumattomasti, vaikka on ollut\nheidän vieraanaan, puhuen Kreikan kansalaisista ylpeimpien\nsisilialaisten vertaisena, ja runoilijasta pyhän viran hoitajana. Hän\nylistää persialaissotien jälkeistä aikaa elinkeinojen ja sivistävien\ntaiteiden edistäjänä, puhuen kunnioittavasti \"rauhasta, kaupunkien\nystävästä\". Eepilliset runoilijat lauloivat sodasta, Pindaros laulaa\nvoitoista rauhan töissä.\n\nPindaros eroaa Kreikan muista runoilijoista mielikuvituksensa rohkean\nlennon vuoksi, mikä antaa hänen sanonnalleen oman korkean leiman.\nMetaforia, vertauskuvaa, hän käyttää runsaasti myös tavallisistakin\nasioista. Vertaukset ja kuvat ovat monipuolisia, omaperäisiä,\n\"Pindaromaisen superlatiivisia\", kuten on sanottu. Tavalliset lauseet\nhän osaa taitavasti uudistaa erikoiskaikuisiksi, ja muodostaa\nyhdistelemällä daktyleiksi erikoisesti käyttökelpoisia sanoja. Runon\ntekniikan hän hallitsee mestarin tavoin: \"Minun oikeuteni olkoon keksiä\nuusia runoja, minun taito pitää oma suuntani runottarien vaunuissa; ja\nolkoon rohkeus apunani, ja kyky omistaa paljon\" (Olymp, ep. IX, 80),\nhän sanoo synnynnäisen runoilijan itsetunnolla. Luonto on hänelle\nläheinen ja kaunis, ja värit hän toteaa terävämmin kuin runoudessa\nyleensä siihen saakka.\n\nNäiden ansiopuolien perusteella kreikkalaiset pitivät Pindarosta\nkansallisrunoilijanaan. Voimme ymmärtää, että mainittujen\nominaisuuksien ilmeneminen runossa antaa sille ylevän sävyn ja syvän\nsisällyksen, ja että tällaisen runon esittäminen laulaen, soittaen ja\ntanssien on ollut korkea taide-elämys.\n\nPindaros aloittaa -- toisin kuin tavallisesti -- ensimmäisen\npythialaisen epinikiansa ylistämällä musiikkia, lyyraa: \"Kultainen\nlyyra, tummakiharaisten runotarten ja Phoiboksen yhteinen seuralainen,\njoka juhlan alkaessa hiljaa kuuntelet tanssiaskeleita: sinun sointuasi\nkuuntelee laulajan korva, kun houkuttelet värisevistä kielistäsi\nkarkeloa johtavan hymnin ensimmäiset äänet. Sinä sammutat ikuisesti\nleimuavan salaman nuolen, ja Zeuksen valtikalla istuva kotka, lintujen\nruhtinas, uinahtaa, laskien valtavat siipensä lepoon molemmin puolin.\nSinä vuodatat sen kauniisti kumartuneen pään ympärille yön pilven ja\npainat suloisesti sen luomia. Se uinuu, ja myrskyisten sävelten\nlannistamana sen selkä kohoilee hiljaa. Sodan hurja jumala jättää\njäykkien keihästen melskeen ja virkistää sydäntänsä laulun voimalla.\nSinun lumonuolesi tunkee jumalien sydämiin, kun sitä ohjaa Apollon käsi\nja suloisten runotarten taide\".\n\nElegia ja jambi, melos ja kuorolyriikka edustavat jossakin määrin\nperäkkäisiä kehitysasteita ja aikakausia. Pindaros on lyriikan\nviimeinen suuri nimi, jonka jälkeen lyyralla ei enää soiteta huomion\narvoisia säveliä. Persialaissotien jälkeinen aika etsi itselleen uuden\nilmaisumuodon, näytelmän.\n\n\n\n\nIII. NÄYTELMÄ.\n\n\n1\n\nSelvittyään voitollisesti persialaissodista Hellas kohosi poliittiseen,\nhenkiseen ja taloudelliseen kukoistuskauteensa, kehittäen kulttuurin,\njonka kauneusarvot ovat vieläkin voittamattomia. Johtavaan asemaan\nnousi Ateena, jolla oli ollut isänmaan puolustamisessa niin kunniakas\nja ratkaiseva osuus. Siitä tuli tämän jälkeen Hellaan kulttuurin keskus\npariksi sadaksi vuodeksi, kunnes se hellenistisenä aikana, n. 200-luvun\nalkaessa, vaipui pieneksi filosofien kaupungiksi, joka eli suurista\nmuistoistaan. Ateenassa ja Attikan maakunnassa asui niiden korkeimman\nkukoistuksen aikana yhteensä n. 170.000 vapaata ja n. 150.000 orjaa --\nsen väkirikkaampi ei ollut valtio, jonka henkinen elämä oli niin\nrikasta ja voimakasta, että sen vaikutus tuntuu vielä nykypäivinä. Tuo\nparin sadan vuoden aika, Ateenan henkisen hegemonian huippukausi, on\nsamalla sekä loistava kulttuuritarina että suuri arvoitus, jonka\nratkaisua ei voi tyydyttävästi perustellen johtaa selvistä\nedellytyksistä; meidän on tyytyminen vain siihen ylimalkaiseen\nselitykseen, että Hellaan ikivanhat kulttuuriperinteet olivat nyt rodun\nlahjakkuuden ja voimakkaan kansallisen nousun ja innostuksen\nkypsyttäminä päässeet kukkimisen asteelle.\n\nRunoudessa tämä kukkiminen ilmenee näytelmän muodossa. Vaikka onkin\nvaikeata selvittää näytelmän kehitystä varhaisimmasta alustaan eri\nasteiden kautta Aiskhylokseen saakka, on kuitenkin riidaton, helposti\noivallettavissa oleva tosiasia, että attikalainen draama on\nkreikkalaisten runouden kehityksen yleiskaaren lopputulos. Se sai\naiheensa mytologian ja sankarirunouden, kyklillisten eeposten piiristä,\njosta on myös lähtöisin toiminta ja käsitys siitä, että runon\nkeskustelua voi esittää kaksi rapsodia vuoropuheluna. Mitäpä olivat\nrapsodit muuta kuin näyttelijöitä, joiden esitykset varmaan usein\nolivat hyvin draamallisia. Lyriikka antoi näytelmälle ensinnäkin jambin\nja trokeen, joilla voitiin tulkita luontevasti puhumisen tahti; sitten\nkuoron, jonka esitykset jo selvästi viittasivat draamaan; ja lopuksi\npindarolaisten oodien ylevän hengen, joka on läheistä murhenäytelmän\nkauneudelle. Attikalaisessa tragediassa tapaamme kaikki nämä ainekset:\naiheena on myytti; juonen huippukohdan muodostaa sanansaattajan\neepillisen-draamallinen kuvaus; keskustelu on vuoro_puhelu_, mutta\nkuoro _laulaa_; viimemainitun osuudessa käytetään vanhaan tapaan\ndoorilaista, muussa joonialais-attikalaista murretta.\n\nMutta se tie, jota kulkien näytelmä pääsi tähän kehityksen kaaren\nlopputulokseen, on mutkallinen ja osin vieläkin hämärän peitossa.\nSeuraava lyhyt esitys rajoittuu vain tärkeimpiin pääasioihin.\n\n\n2\n\nAteenan uskonnonharjoituksessa oli tärkeällä sijalla luonnon\nkasvuvoiman ja viinin jumalan Dionysoksen palvonta. Hänen kunniakseen\ntoimeenpantiin keväällä, elapholion- (maalis-huhti-) kuussa, Akropoliin\njuurella, kaakkoispuolella olevan temppelin edustalla, suuri juhla,\njossa aluksi olivat keskeisenä ohjelmana jumalan vaiheista kertovat\nmyytit. Herodotos on käsittänyt Dionysoksen samaksi jumaluudeksi kuin\negyptiläisten Osiriin. Ilmeistä onkin, että kysymyksessä on ikivanha\nkevätjuhla, tammikuussa lenaia-juhlassa, kuolleeksi luullun, mutta nyt\nheränneen, kasvavan ja kukoistavan Iakkhoksen, nuoren Dionysoksen --\nOsiriin -- Tammuksen -- palvominen. Nuori luomisen jumala oli\nsaatettava yhteyteen maaemon kanssa, ja niinpä kuljetettiin Dionysos\nlaivan muotoisissa vaunuissa, mukanaan kevätviettien vallassa remuava\njuhlasaatto, vierailulle läheiseen Eleusiin pyhäkköön, jossa\nmystillisin menoin palvottiin maan jumalatarta Demeteriä ja hänen\ntytärtänsä Korea. Ateenassa juhlamenot suoritettiin jumalan alttarin\nympärillä, uhraamalla ensin vuohi (joka kuului Dionysoksen\nseurue-eläimiin), ja sen jälkeen laulamalla hymni jumalan kunniaksi.\nTätä laulua sanottiin \"vuohenlauluksi\" (tragodia). Ohjelmaan kuului\nvarhaisasteella vielä se, että joko uhrin suorittaja tai laulajien\njohtaja, jotka ovat myös voineet olla sama henkilö, kertoivat myyttejä\njumalasta, kuoron välillä laulaessa. Kuoro on käsitettävä jumalan\nseurueeksi, jona kuten tunnettua oli Silenus-ukko, satyyreja ja eri\neläimiä; paremmin tätä seuruetta kuvatakseen kuoron jäsenet naamioivat\nitsensä vuohiksi (satyyreiksi) ja sileeneiksi, hevosihmisiksi, tulkiten\nkevään ja viinin hurmaa alttarin ympärillä suorittamillaan irvokkailla\nkarkeloilla. Dionysosjuhlaan on vielä kuulunut kulkue, joka meidän\nsiveys- ja sopivaisuuskäsitteitämme loukkaavalla tavalla on palvonut\nPriapusta, siitoksen jumalaa, ja jonka saattue on kokonaan heittäytynyt\nviettielämänsä valtaan.\n\nTämä alkuaste, jolloin siis ei ollut vielä olemassa muuta kuin\n\"vuohenlaulu\" ja satyyrien karkelo, kehittyi dithyrambin tultua\nAteenassa tunnetuksi suureksi kuoroesitykseksi, johon entinen\nvaatimattomampi \"vuohenlaulu\" sisältyi, ja johon, paitsi kuoron omaa\ntanssia, kuului myös phallos-lauluja esittävien satyyrien villiä\nkarkeloa. Kuoron johtaja (koryphaios) edusti Dionysosta ja puhutteli\njoskus kuoroa, jonka puolesta vastasi erikoisesti siihen valmistunut\nhenkilö, hypokrites (= vastaaja); tämä oli jälkeenpäin näyttelijäin\nammattinimi. Toimintaa ei ollut muuta kuin mitä myyteistä saattoi\nilmetä, lyyrillisen aineksen ollessa vielä kokonaan voitonpuolella.\n\nPerinteen mukaan olisi \"vastaaja\" ollut kuudennella vuosisadalla,\nPeisistratoksen aikana, eläneen attikalaisen runoilijan _Thespiin_\nkeksintö, saman, jonka pitäisi sepittäneen ensimmäiset näyttelijän,\nkuoronjohtajan ja kuoron esittämät varsinaiset draamat, ja jonka\nHoratius kertoo kulkeneen Attikan kaupungeissa ja kylissä\nvankkureineen, jotka saivat olla hänen näyttämönänsä. Thespiin\nnäytelmiä ei ole säilynyt eikä hänen osuudestansa draaman kehitykseen\nole todistuksia, mutta todennäköisenä voi pitää, että häntä koskeva\nperinne ilmaisee siinä suhteessa nousukohtaa. Hänen aikanaan jo on\n\"näytelmä\", mikäli sitä nimeä voi vielä käyttää, irtautunut Dionysoksen\nmyyteistä, mikä saattoi käydä päinsä siten, että koko esitys,\nhuolimatta sen asiasisällyksestä, tarkoitettiin uhriksi Dionysokselle.\nNimenomaan sitten mainitaan, että ensimmäinen suuri draamakirjailija\nAiskhylos lisäsi toisen näyttelijän, tehden näiden välisen keskustelun\nnäytelmän pääasiaksi ja kuoron vain näiden säestäjäksi, heidän\ntunteidensa kaikupohjaksi. Sophokles lisäsi vielä yhden, ja niin oli\nkreikkalaisten tragedia saanut lopullisen rakenteensa.\n\nKomedian synty on myös johdettavissa Dionysoksen palvonnasta, jossa\nrahvaanomainen, vallaton iloittelu oli tärkeällä sijalla. Maaseudun\nviininkorjuujuhlissa oli päänumerona samanlaatuinen phalloskulkue kuin\nAteenan Dionysos-juhlassa: maakylän (home) iloiset veikot kulkivat\njalan tai ajaen talosta ja kylästä toiseen, kantaen phalloksen kuvaa ja\nkilpaillen sukkeluuksien ja hävyttömyyksien keksimisessä, joita\nkylvivät ympärilleen ja joiden kohteeksi varsinkin vastenmielisyyttä\nherättäneet henkilöt joutuivat. Kulkueessa laulettiin (aoidos =\nlaulaja) erikoista juhla- (= komos-) laulua, jossa viininjumalan\nkunnioittamisen ohella ilmeni karkeata pilaa ja rivouksia. Laulun\nesittäjiä sanottiin \"komoksen laulajiksi\" (komoedoi). Tällaisia juhlia\npidettiin Kreikassa yleisesti, mutta perinne mainitsee doorilaisten\nniitä erikoisesti suosineen, jopa Megariista kotoisin olleen Susarionin\nniiden pohjalla \"keksineen\" komedian, jonka esittäjiä sanottiin\ndikelisteiksi. Ne tulivat suosituiksi myös Sisilian doorilaisissa\nsiirtokunnissa, joissa komedia onkin kehittynyt aikaisemmin kuin\nAteenassa. Dionysoksen ylistyslaulu tunnettuihin henkilöihin\nkohdistuvine letkauksineen tuli vanhan attikalaisen komedian\nsuoranaiseksi alkajaksi. Huomattava on siis, että vaikka tragedia ja\nkomedia ovatkin lähtöisin Dionysoksen palvonnan piiristä, ne kuitenkin\nsaavat alkunsa eri kohdista ja ovat kehittyneet itsenäisesti.\n\nKreikkalaisilla oli kolmaskin näytelmän muoto, ns. satyyridraama. Kuten\nedellä sanotusta on jo selvinnyt, se on kehittynyt tragedian rinnalla\n-- se esitettiinkin aina tragediain jälkeen, ja sen kirjoittivat\nsäännöllisesti näiden sepittäjät. Satyyridraama oli muuten tragedian\nkaltainen, paitsi että sen aiheeksi valittiin myytti, joka ei\nsisältänyt traagillista kohtaloa, ja että kuoron muodostivat aina\nsatyyrit, oli myytin sisällys mikä hyvänsä. Satyyridraamaan siis\nperiytyi alkuperäisen Dionysospalvonnan kuoro; sitä voi pitää\ntragediain vaikeammin käsitettävän sisällyksen ja kauneuden jälkeen\nrahvaalle tarjottuna tunnelman helppotajuisempana ja kansanomaisempana\nilahduttajana.\n\nAttikalaisen draaman kukoistusaikana ei traagillisia ja koomillisia\naineksia yleensä yhdistetty samaan näytelmään (poikkeuksena on joskus\nEuripides), vaan pidettiin tragedia ja komedia niin jyrkästi\nerillään, että se tuli säännöksi. Mutta jo neljännellä vuosisadalla\nkirjoitettiin \"murhenäytelmiä\", joissa oli koomillisia aineksia ja\njotka poikkeuksetta päättyivät onnellisesti; niitä sanottiin\n\"hilaro-tragedioiksi\" tai \"tragi-komedioiksi\". Kirjailija Menandros\n(342-291) on erikoisesti tunnettu siitä, että hänen näytelmissään yhtyi\nvakavia ja humoristisia aineksia.\n\nSuunnilleen edellä esitetyllä tavalla on ymmärrettävä Aristoteleen\nsanat draaman synnystä: \"Sekä tragedia että komedia saivat alkunsa\nedeltäpäin harkitsematta -- edellinen dithyrambin johtajista,\njälkimmäinen niistä, jotka johtivat phalloslauluja\".\n\n\n3\n\nVoidaksemme selvästi ymmärtää attikalaisen draaman ja sen esityksen\ntäytyy saada käsitys kreikkalaisten teatterista. Kuten on mainittu,\nsuoritettiin varhaiset Dionysos-menot alttarin (thymele) ympärillä,\njoka oli Ateenassa pystytetty Akropoliin juurella olevan Dionysoksen\ntemppelin edustalle, muualla aluksi todennäköisesti torille. Katsojat\nseisoivat ympärillä; kehittyneemmissä oloissa, joissa palvontapaikka\ntuli vakinaiseksi, heitä varten rakennettiin istuinsijat, ensin puusta,\nsitten kivestä. Alttarin ympärillä oleva aukio tuli näin olemaan\npyöreä; sitä sanottiin orkestraksi (orkhéstra). Se ja sen ympärillä\noleva katsojien piiri oli yhteisnimellä teatteri (theatron = paikka,\njossa katsotaan). Kun kuoron ja näyttelijäin täytyi valmistua\nsyrjempänä esitystä varten ja saapua sieltä orkestralle, oli tätä\nvarten tarpeen orkestran välittömään yhteyteen rakennettu puku- ja muu\nvarustehuone; tästä kehittyi orkestran taustana, sen tangenttina tai\nleikkaajana oleva, myöhemmin kaksikerroksinen, kapean suunnikkaan\nmuotoinen rakennus (skini = teltta), jonka molemmat siivet (paraskénia)\nulkonivat lähemmäksi orkestraa, jättäen, siis keskustaan syvennyksen,\njoka vastasi nykyaikaisen teatterin näyttämöä. Tämän edessä, molempien\nsiipien välissä, oli pilaririvi. \"Näyttämön\" keskellä ja myös molempien\nsiipien seinässä oli ovi. Pilaririvin eteen jäänyttä kapeata avointa\ntilaa sanottiin proskenioniksi. Skene-rakennuksen lattia näyttää olleen\nkorkeammalla kuin orkestra, jonne laskeuduttiin keskellä olevia\nportaita myöten. Teatterit rakennettiin poikkeuksetta vuorten juurelle,\njotta katsojille olisi mukavasti saatu tasaisesti kohoavat istuinrivit.\nTämä vaikutti teatterien muotoon: istuinpaikat järjestettiin\npuoliympyröiksi, joiden molempia päitä jatkettiin suorana linjana\nskenéä kohti; tämän ja istuinrivien päiden väliin jäi molemmille\npuolille käytävä (parodos), joita myöten yleisö saapui paikoilleen ja\nkuoro orkestralle. Viimemainittu oli siis istuinrivien muodostaman\npuoliympyrän \"helmassa\", taustana skene; sinne voi mukavasti nähdä\nkaikkialta ja puhe kuului sieltä selvästi kuten ainakin keskipisteestä\nsäteitä pitkin joka taholle. Muista teatterivarusteista mainittakoon,\nettä joskus (ei Ateenan teatterissa) johti orkestran keskelle\nmaanalainen käytävä, jota varmaan haamut käyttivät ilmestyessään; ellei\ntällaista käytävää ollut, haamut asettuivat erikoispaikalle (kharonioi\nklimakes), mutta sen asemasta orkestralla ei ole tietoa. Skene oli kuin\ntemppelin pääty, joka sellaisenaan saattoi kuvata suurta alttaria; sen\nhuipulle oli rakennettu erikoinen lava esittämään jumalien puhepaikkaa\n(theologeion). Jumalien saattamista varten sieltä ilmateitse\nnäyttelijäin yhteyteen oli olemassa jonkinlainen \"nostokurki\"\n(mekhane), mistä on johtunut sanonta deus ex machina. Ukkosta\nmatkittiin bronteion nimisellä koneella, vyöryttämällä kiviä\nmetalliastioissa. Jonkinmoisia kulissivarusteita käytettiin näyttämön\nvaihtumisen ilmaisemiseksi, vaikka ne tulivat kysymykseen harvoin,\ntoiminta kun enimmäkseen tapahtui ulkona. Niinpä jo Aiskhyloksen\naikana, jolloin skene oli vielä alkeellinen, sen pilarien väliin tai\nseinälle ripustettiin maalattuja kankaita (pinakes) ilmaisemaan,\nminkälaatuisesta näyttämöstä oli kysymys. Skenen seinässä tai pilarien\nvälissä, keskioven molemmin puolin, oli myöhemmin kaksi pyörivää\nlieriön puolikasta (periaktoi), joiden sisään saatettiin skenen\npuolella asettaa joitakin uuden näyttämön tunnuksia, ja jotka sitten\npyöräytettiin orkestraan päin. Tämä on nykyaikaisen pyörivän näyttämön\nalkio. Jos nimenomaan oli ilmaistava, että jotakin tapahtui huoneessa,\nsuoritettiin näytelmän tämä osa ekkyklema nimisellä lavalla, joka oli\nasetettu pyörien päälle ja työnnettiin tarvittaessa saapuville. Kun\nainoatakaan skenerakennusta ei ole säilynyt, ovat käsitykset sen\ntodellisesta tarkoituksesta jonkin verran toisistaan poikkeavia.\n\nKreikkalaisen teatterin varsinainen näyttämö oli siis tuo pyöreä tai\npuolipyöreä orkestra; siinä suoritettiin näytelmän esitys ja siinä oli\nkuoro koko ajan. Kuoro saapui orkestralle parodos-käytäviä myöten.\nPysyivätkö näyttelijät koko ajan orkestralla ja oliko heitä varten\nsiinä korkeampi lava (okribas) tai puhumapaikka (logeion); tulivatko he\norkestralle proskenionista (kuten voisi päätellä Atossan saapumisesta\norkestralle -- Persialaisissa -- ja siitä, että kuorovanhus\nodottaessaan sanaa Kserkseeltä nimenomaan katsoo skenenen päin) ja\nesiintyivätkö he ehkä joskus viimemainitussa paikassa -- näistä\nseikoista ei ole täyttä varmuutta. Jotta yleisö olisi kauempaakin\nvoinut erottaa, ketkä kuoron joukosta olivat näyttelijöitä, näiden\npituutta jatkettiin erikoisilla jalkineiden alle sidotuilla\nkorottimilla, \"koturneilla\" (kothornos), joita kuitenkin käyttivät vain\ntragediain esittäjät. Lisäksi näyttelijät pitivät korkealle otsan yli\nkohoavaa naamiota, jonka ilme vastasi näytelmän luonnetta, ja tuuheata\nperuukkia. Puku oli kirjava ja kirkasvärinen tragedioitakin\nesitettäessä. Tässä kaikessa kuvastuu myös perinteitä Dionysoksen\nhilpeistä palvontamenoista ja satyyrikuoron kaviojaloista.\n\nKoturnit, naamio ja se, että katsojien enemmistö oli verraten kaukana,\nvaikuttivat huomattavasti näyttelemiseen: liikkeet olivat laajoja ja\nharkittuja, ilmeet eivät tulleet kysymykseen; tunteiden tulkitsijana\noli liikkeiden lisäksi vain ääni, joka kuului naamion takaa\ntoisenlaiselta kuin puhuttaessa ilman sitä. Tarkoin oli varottava,\nettei liikkeillä eikä lausumisella rikottu esityksen sopusointua ja\njuhlallista tahtia. Näytelmän uskonnollisesta alkuperästä ja siitä,\nettä esitys oli aina jumaluudelle pyhitetty, johtui, että näyttelijät,\njotka muuten olivat tavallisia Ateenan kansalaisia, olivat hyvin\narvossapidettyjä henkilöitä; joskus runoilijat itse esiintyivät\nnäyttelijöinä. Kun myöhemmin näytelmätaide levisi koko helleeniseen\nmaailmaan, tuli näyttelemisestä varsinainen ammatti, jonka harjoittajat\nmuodostivat erikoisia dionysolaisia, etuoikeuksia saavuttaneita\nrikkaita ammattikuntia. Kuuluisin näistä oli Teos-saarella perustettu\nJoonialainen seurue. Kierteleviäkin seurueita oli. Aleksanteri Suuren\nkuolemaan saakka näytelmätaide kuitenkin oli yksinomaan Ateenan\nerikoisuus.\n\nKuten mainittu, teatterinäytännöt pidettiin Ateenassa elapholionkuussa,\njolloin esitettiin vain tragedioja ja satyyridraamoja; lenaia-juhlissa\ntammikuussa esitettiin myös komedioja. Juhlat olivat samalla kilpailuja\n(agon): niitä vietettiin kolme päivää; kunakin päivänä esitettiin aina\nyhden runoilijan kolme tragediaa (trilogia) ja satyyridraama (yhteensä\ntetralogia); kolmannen päivän lopussa jakoi virallinen, viisijäseninen,\nvalantehnyt palkintolautakunta runoilijoille kolme rahapalkintoa,\njoista ensimmäinen ilmaisi voittajan. Myös näyttelijät kilpailivat\nkeskenään, saaden palkintoja. Juhlan ylimpänä johtajana oli ensimmäinen\narkontti, jolta runoilijan, joka tahtoi ottaa osaa näytelmäkilpailuun,\ntuli \"pyytää kuoroa\". Ilmoittautuneista arkontti valitsi kolme ja\nmääräsi, kenen (siihen varallisuudeltaan kykenevän ja muuten halukkaan)\nkansalaisen tuli kustantaa heille kuoro, so. olla heidän\nkoragoksenansa. Näyttelijät runoilija hankki itse -- mahdollisesti\nvaltio suoritti pääosan esittäjän, protagonisteen, palkkion -- ja hänen\noli itsensä pidettävä huoli harjoittamisesta. Kuoroon kuului aluksi 50\njäsentä, mutta vähensi nämä Aiskhylos 12:ksi, joihin Sophokles lisäsi\nkolme; kuorossa oli tämän jälkeen yleensä 15 jäsentä. Koragoksen\nkunniapalkintona oli kolmijalka. Näytelmien esitys kesti koko päivän.\nPääsy teatteriin oli köyhille kansalaisille maksuton. Dionysoksen\npappeja ja muita arvohenkilöitä varten oli varattu parhaat sijat.\n\nNäin Ateenan kansa oli kehittänyt itselleen elämän totuutta ja\nkauneutta syvällisesti tulkitsevan taidemuodon, nauttien siitä sekä\nluonnon että kansallisen kevään hengessä sinitaivaan alla, autereen\nväreillessä Ateenaa ympäröivien vuorien, Hymettoksen, Pentelikonin ja\nLigabettoksen, rinteillä ja meren siintäessä Peiraieuksesta päin.\n\nKreikkalaisen tragedian historia voidaan jakaa kolmeen osaan: ensiksi\ntulee Thespiistä alkava ja Aiskhylokseen ulottuva _varhaisaika_\n(n. 534-499), josta on säilynyt vain nimiä, ja jonka näin mainitsemalla\nsivuutamme; toiseksi Aiskhyloksen, Sophokleen ja Euripideen\n_klassillinen aika_ (499-405); ja kolmanneksi tämän jälkeen\nattikalaisuuden piiristä irtautuvan _yleishelleenisen tragedian aika_,\njonka loppua ei voi vuosiluvulla ilmoittaa. Komedian historiassa on\nensiksi erikseen mainittava _sisilialainen komedia_; attikalaisen\nkomedian historia voidaan sopivasti jakaa seuraavasti: _vanha komedia_\n(n. 460-400); _keskikomedia_ (n. 400-338); ja _uusi komedia_\n(n. 338-280).\n\n\n4\n\nPersialaissotien kynnyksellä valtasi Hellaan kansan vakava mieliala,\njossa pelon ja suuren vaaran hurmion rinnalla ilmeni lujaa luottamusta\njumaluuteen, uskonnollista heräämistä, vaipumista pohtimaan\njumalallisen johdon tarkoitusta. Kun se palasi voitokkaana taistelusta,\noli sen kasvoilla syvempi ja hartaampi ilme kuin aikaisemmin. Tämän\nsyventyneen hengen tulkitsee _klassillisen ajan_ aloittaja Aiskhylos\ntragedioissaan.\n\n_Aiskhylos_ (525-456) oli Eleusiista syntyisin, aatelismies ja soturi,\njoka oli veljineen taistellut vapaussodassa, haavoittunut, ja\nsyvällisenä luonteena sekä ajan vakavan hengen herättämänä vaipunut\npohtimaan ihmisen ja jumalain välisen suhteen syvimpiä ongelmia.\nViidenkolmatta vanhana hän otti ensi kerran osaa näytelmäkilpailuun;\nhänen viimeinen trilogiansa Orestes esitettiin 458. Kaikkiaan hän on\nkirjoittanut n. 90 näytelmää, joista on säilynyt vain seitsemän.\nKulttuuriystävällisessä Sisiliassa hän kävi kolme kertaa, ja kuoli\nsiellä, Gelonin kaupungissa. Hänen hautakirjoituksensa kuului: \"Tämän\nkiven alla lepää ateenalainen Aiskhylos, Euphorionin poika, joka kuoli\nGelan vehnäntuottoisessa maassa; hänen pelottomasta uljuudestaan voi\nkertoa Marathonin lehto tai pitkähiuksinen persialainen, joka tuntee\nsen hyvin\". Hänen runoilijalaakereistaan ei siis mainita mitään, mistä\npäättäen miehekäs runoilija itse on määrännyt, ehkä sommitellut\nhautakirjoituksensa. Hänen teoksensa painettiin Venetsiassa 1518.\nAiskhyloksen säilyneistä näytelmistä (ainoa lähde on 11:nneltä\nvuosisadalta periytynyt ns. Mediciläinen käsikirjoitus, joka sisältää\nmyös runoilijan lyhyen elämäkerran) pidetään varhaisimpana\nTurvanhakijoita (Hiketides), jossa hän kuvaa, kuinka Danaoksen 50\ntytärtä hakee turvaa heitä uhkaavaa pakkoavioliittoa vastaan. He\nmuodostavat kuoron, jolla on vielä pääosuus. Draamallinen jännitys\nsyntyy odotuksesta, miten heidän käy. Aiheen voi käsittää runoilijan\nvastalauseeksi sekä serkkujen välisiä että yleensä pakkoavioliittoja\nvastaan, mutta tulkitsee hän siinä samalla yleisiä uskonnollisia\nmielipiteitään, ennen muuta ajatuksiaan ylimmästä voimasta, Zeuksesta,\njonka tiet ovat ihmisille salattuja ja käsittämättömiä. Syvä viisaus ja\nhumaanisuus tuulahtaa joskus hänen säkeistään, jotka ovat kauttaaltaan\nkorkean, vakavan runouden asteella. Ateenalaisten kansallinen itsetunto\non mieluisasti sykähtänyt, kun Argoksen kuningas on huomauttanut\nkosijain röyhkeälle lähettiläälle: \"Barbaari, sinä aivan sekapäinen,\nmieletön mies, miten kohtelet helleenejä!\" Aiskhylos on kreikkalaisen\ntragedian perustaja myös aatteellisesti: hänen käsittelemänsä\nristiriita ja syyllisyys ovat menneiden tekojen heijastuksia ihmisen\nsiveellisen tuomiovallan piirissä, jossa niille on löydettävä jumalien\ntahtoa tyydyttävä ratkaisu.\n\nPersialaiset (Persai, 472) on maailman ensimmäinen historiallinen\ndraama. Siinä runoilija ylistää Salamiin voittoa (480) siten, että hän\njalosti, hienotunteisesti ja humaanisti kuvaa persialaisten surua\nkärsityn tappion johdosta. Voimme ymmärtää, että ne 30.000 helleeniä,\njoiden Platon kertoo olleen läsnä näytelmän ensiesityksessä, voimakkaan\ntunteen vallassa kuuntelivat sanansaattajan komeata kuvausta Salamiin\ntaistelusta, jossa tuhannet heistä olivat itse olleet mukana. Mutta\nrunoilijan opetus, että Jumala on ylpeitä vastaan -- siksi oli Kserkses\nkukistunut -- esti kaiken ilkun, josta ei näytelmässä ole\nvivahdustakaan.\n\nSeitsemän Thebeä vastaan (Hepta epi Thebas, 467) on Oidipus-trilogian\nviimeinen osa. Trilogian aiheena on kolmen sukupolven syyllisyys:\nLaioksen avioliitto vastoin oraakkelin varoitusta ja ennustuksen\ntoteutuminen siten, että hänen poikansa Oidipus surmaa isänsä ja nai\näitinsä Iokasten, kuitenkaan tietämättä sukulaisuudestaan; tämän\nilmitulo, Oidipuksen itsensä suorittama silmiensä sokaisu ja poikiinsa\nkohdistama kirous. Viimeisessä osassa sukukirous täyttyy: Theben\nkuningas Eteokles ja hänen veljensä Polyneikes, joka kuuden sankarin\nkera, itse seitsemäntenä, ryntää isänmaatansa vastaan, saavat surmansa\nkaksintaistelussa. Kansa kieltää hautaamasta Polyneikestä, mutta tämän\nsisar Antigone uhmaa kieltoa, noudattaen sydämensä käskyä. Jo\nTurvanhakijoissa Aiskhylos oli lausunut, että jumalallinen\nmaailmanjohto maksaa hyvän hyvällä ja pahan pahalla, ja kostaa\nsyyllisyyden lapsille ja lastenlapsille. Tätä ajatusta hän tahtoi tällä\ntrilogiallaan teroittaa.\n\nKahlehdittu Prometheus (Pr. desmothe, n. 460) on keskimmäinen osa\ntrilogiasta, johon lisäksi kuuluivat hävinneet Prometheus tulentuoja ja\nVapautettu Prometheus. Siinä runoilija kuvaa, kuinka Prometheus on\nherättänyt lahjallaan ihmiskunnan itsensä tietoisuuteen, kohottaen sen\npois eläimen tasolta kulttuurin asteelle, ja kuinka hänestä täten on\ntullut ihmiskunnan hyväntekijä. Zeus oli tahtonut hävittää ihmisen ja\nPrometheus oli siis menetellyt hänen tahtoaan vastaan, mutta siitä\nhuolimatta on käsittämätöntä, miksi hänen täytyi tämän vuoksi kärsiä\nniin julmasti. Okeanottaret, Okeanos, Zeuksen uhrina harhaileva Io, ja\nZeuksen nöyräselkäinen lähettiläs Hermes koettavat houkutella häntä\ntunnustamaan menetelleensä väärin ja kärsivänsä siis aiheellisesti,\nmutta hän on taipumaton. Hän ei ymmärrä, miksi viattoman täytyy kärsiä,\nmutta uskoo kaiken olevan tutkimattoman, Zeuksenkin yläpuolella asuvan\nvoiman tahtoa, joka kerran oli antava tähän pulmaan tyydyttävän\nratkaisun, so. sovittava Jumalan ja ihmiskunnan välit, ja vapauttava\nhänet. Tämä ratkaisu on ollut kuvattuna trilogian kolmannessa,\nhävinneessä osassa, jossa Zeuksen oma poika, Herakles, aikaansaa\nsovitustyön. Silloin tulee kostetuksi syyllisyys, johon Zeus itse on\ntullut vikapääksi syöstessään vallasta isänsä Kronoksen. Syvät\ntraagilliset näköalat avautuvat tästä näytelmästä: itsensä\ntietoisuuteen ja olemassaolonsa arvoituksen pohdintaan herännyt\nihmiskunta, joka kulttuurikehityksensä valoisuudesta huolimatta\nlakkaamatta kyselee alkuansa ja lopullista tarkoitustansa, tuntien\nJumalan vihan painoa ja odottaen sovitusta; viattoman kärsimys, joka\nkäsittämättömänä ja epäoikeudenmukaisena rasittaa meitä, herättäen\nhalun kirota syntymistämme ja Jumalaamme. Teroittamalla katseensa tähän\ntraagilliseen solmukohtaan helleenien henki osoitti syvällistä elämän\narvoituksien luotaamiskykyä ja toi näkyviin aiheen, joka on sittemmin\ninnoittanut mm. Jobin kirjan tuntematonta runoilijaa, Miltonia,\nGoetheä, Shelleytä ja Rydbergiä.\n\nOresteia (458) on ainoa Aiskhyloksen kokonaisena säilynyt trilogia. Sen\nperusjuonena on Atreuksen suvun rikollisuuden sovitus: Atreus on\nkarkoittanut veljensä Thyesteen ja syöttänyt tälle tämän omien lapsien\nlihaa; hänen poikansa Agamemnon on uhrannut jumalille oman tyttärensä\nIphigeneian lähtiessään Troiaan; näin on syntynyt vaikea verenvika,\njoka vaatii sovitusta, ja niinpä nyt trilogian ensimmäisessä osassa,\nAgamemnonissa, palaavan kuninkaan puoliso Klytaimnestra, Iphigeneian\näiti, ja Thyesteen poika Aigisthos surmaavat Agamemnonin. Klytaimnestra\non Aiskhyloksen kuninkaallisia naistyyppejä, samantasoinen kuin\nKserkseen äiti Atossa, tietoinen tehtävästään, lujatahtoinen ja\nleppymätön; Aigisthos ja hän ovat samanlainen pari kuin heikko Macbeth\nja luja lady Macbeth. He eivät myönnä tehneensä väärin, mutta kuoron\nsanoista kaikuu tunne, ettei sukukirous ole tullut tällä uudella\nmurhalla sovitetuksi. Keskimmäisessä osassa, Hautausuhrin tuojissa,\n(Khoephoroi) maanpaossa ollut poika Orestes kostaa kuin Hamlet isänsä\nkuoleman surmaamalla Aigisthoksen ja äitinsä Klytaimnestran, mutta\nsilloin kostottaret, Erinyit, raivostuen rupeavat ahdistamaan häntä.\nKolmannessa osassa, Suopeatahtoisissa (Eumenides), Pallas Athene antaa\nOresteelle turvapaikan Ateenassa, jossa tuomioistuin tutkii hänen\nasiansa ja vapauttaa hänet, jumalattaren äänen kallistaessa muuten\ntasapainoisen vaa'an hänen hyväksensä. Erinyit leppyvät ja ottavat\nvastaan nimen \"Suopeatahtoiset\". Sovituksen ja anteeksiannon täytyi\nsiis tulla jumalalta, koska muuten verikoston mukaan murha jatkuvasti\naina siittää murhan.\n\nNäin oli Aiskhylos kehittänyt vielä alkeellisesta kuorokertomuksesta\ndraaman, johon hän kuoron ja kahden näyttelijän avulla osasi luoda\nkasvavaa odotuksen ja toiminnan jännitystä todella draamallisessa\nmielessä. Hänen ajatusmaailmansa on uskonnollista ja kaikuu hänen\nnäytelmiensä pohjalta jumaluuden tutkimattomasta voimasta\nmuistuttavana, rikoksista, ylpeydestä ja kaikesta vian hankkimisesta\nvaroittavana, viisautta henkivänä ja yleväksi runoudeksi sommiteltuna\njulistuksena, joka johtaa mieleen kristinuskon opetukset.\n\n\n5\n\nAiskhylosta on verrattu Michel Angeloon -- hänen nuorempaa aikalaistaan\n_Sophoklesta_ (496-406) Rafaeliin; vertailu antaakin heidän\nolemuksestaan ja saavutuksistaan suunnilleen oikean kuvan. Sophokles\noli kotoisin Ateenan lähellä olevasta Kolonoksen kylästä, oli\nylhäissukuinen, sai hyvän kasvatuksen, ja vietti elämänsä yksinomaan\nAteenassa, valtion palveluksessa tehtyjä matkoja lukuunottamatta.\nSuuren runoilijan maine, Perikleen ja muiden etevien miesten ystävyys,\nkansalaisten rakkaus ja isänmaan historian ylin kaarikohta olivat hänen\nosanansa. Harvinaisen korkeaan ikään päässeenä, elämän kauneuden\nsaattelemana, runoilijavoimien pysyessä herpautumattomina loppuun\nsaakka, hänen sallittiin kuolla ennen isänmaansa luhistumista.\nViidentoista vanhana hän johti nuorukaisten kuoroa Salamiin\nvoittojuhlassa, voitti kahdeksankolmatta ikäisenä Aiskhyloksen\nnäytelmäkilpailussa, saavutti niissä kaikkiaan 24 ensi palkintoa, ja\nkirjoitti yli 120 näytelmää. Kun hän niissä osoittaa valtiastaiteilijan\nneroa, syntyy tästä kaikesta ylevä, samalla valoisa ja syvä ihmiskuva,\njota jälkimaailma yksimielisesti ihailee. Hänenkään näytelmistään ei\nole säilynyt enempää kuin seitsemän; ne sisältyvät ns. Venetsialaiseen\nkäsikirjoitukseen, joka painettiin ensi kerran 1502.\n\nAiskhylos halusi kuin Milton osoittaa oikeiksi Jumalan tiet ihmiseen\nnähden, aina teroittaen tutkivan katseensa olevaisuuden takana ohjia\npitelevää mystillistä voimaa kohti. Sophokles on tässä suhteessa\nerilainen: tutkimatta hän alistuu jumalien, kohtalon, tahtoon,\nrupeamatta etsimään traagillisten ristiriitojen aiheita niin kaukaa.\nHän löytää ne lähempää: ihmisen omasta sydämestä. Siellä raivoavien\nintohimojen kuohu ja niiden aiheuttamat taistelut ovat todellisia,\nvarsinaisia inhimillisten murhenäytelmäin aiheuttajia. Aiskhylos oli\nsiis titaani, joka kuten Michel Angelo painiskeli valtavien\ntuonpuolisten ongelmien kanssa; Sophokles on valoisa, nerokas\nihminen, joka terävästi toteaa sen, mikä meissä on oleellisinta:\nsielunkärsimyksemme. Niinpä Aias-näytelmän samanniminen päähenkilö,\nIliaasta tunnettu sankari, joka mielettömästi suuttuneena siitä, ettei\nsaanutkaan kaatuneen Akhilleuksen aseita, oli surmannut lampaita\nluullen tuhoavansa vastustajiaan, herättyään hulluudestaan tuntee\nhäväisseensä itsensä ja vaikeiden sieluntaistelujen uhrina heittäytyy\nmiekkaansa. Antigone on rakennettu yksinomaan sielullisista\nristiriidoista; se on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään Seitsemän Thebeä\nvastaan. Uusi kuningas Kreon kieltää hautaamasta isänmaan petturia\nPolyneikestä, mutta totellen korkeampaa tunnon käskyä Antigone päättää\ntehdä veljelleen tämän viimeisen palveluksen ja hautaa hänet. Hän\npuolustautuu kuninkaan moitteita vastaan sanomalla mm. kuuluisat sanat:\n\"En myötä vihaamaan mä syntynyt, vaan rakastamaan\". Kuningas tuomitsee\nhänet nyt elävänä haudattavaksi, haastaen täten kovuudellaan vastaansa\nkaikkien inhimilliset tunteet: hän rupeaa horjumaan ja kovan\nsieluntaistelun jälkeen päättää jumalien vihaa peläten itse toimittaa\nPolyneikeen hautaan ja vapauttaa Antigonen maanalaisesta kammiosta.\nMutta kaikki on jo myöhäistä, hän on liian kauan paaduttanut sydäntään:\nAntigone on ehtinyt surmata itsensä ja samoin hänen sulhonsa, Kreonin\noma poika Haimon; viimeksi poistuu sieluntuskien järkyttämänä manalle\nviimemainitun äiti Eurydike, ja kuningas Kreon jää yksin kantamaan\nsokean ylpeyden ja epäinhimillisen kovuuden painamaa kruunuaan: se mitä\nhän piti kuninkaan velvollisuutena, syöksi hänet turmioon.\nInhimillisyys, humaanisuus, on Sophokleen suuri sanoma.\n\nKuningas Oidipus (Oidipus Tyrannos) käsittelee Antigonen kaamean\ntarinasikermän varhaisempaa astetta: Aiskhyloksen näytelmän Seitsemän\nThebeä vastaan yhteydessä on lyhyesti viitattu Labdakolaisten synkkään\nsukuperinteeseen. Oidipus on tehnyt sen mitä teki tietämättä\nsuhteestaan isäänsä ja äitiinsä, puhtaan tunnon inholla torjuen\nviittauksen, että kaupungin onnettomuudet aiheutuisivat hänen\nsalaisesta syyllisyydestään. Mutta kun asiain todellinen laita rupeaa\nvähitellen, vihjauksin ja tosiseikoin, paljastumaan, valtaa hänet\nkaamea epäilys, joka saa hänet polttavan sieluntuskan uhrina\nkaivautumaan yhä syvemmälle totuutta kohti. Kun se sitten valkenee\nkokonaisuudessaan, hän rangaistuksekseen itse sokaisee silmänsä.\nNäytelmästä tulvivan järkyttävän murheen valtaamina, nähdessämme\nOidipuksen tulevan sokeana kerjäläisenä näyttämölle, jossa hän\nvielä äsken hallitsi kuninkaana, emme muista kysyä, onko tämä\noikeudenmukaista; joka tapauksessa se on syvästi traagillista. Ylevällä\nhumaanisuudella ja lempeydellä Sophokles kuvaa meille \"syyllisiä, jotka\novat syyttömiä\". Samalla kuin tämä näytelmä on jylhätunnelmainen\nsisällykseltään, se on mallikelpoinen draamalliselta rakenteeltaan:\nsielullinen jännitys kasvaa aste asteelta, kunnes totuuden ilmitulon\naiheuttama luhistus saa aikaan syvän murheen ja samalla alistumisen\ntunteen. Sophokleen viimeinen tragedia: Oidipus Kolonoksessa (Oidipus\nepi Kolonoi), on onnettoman kuninkaan loppukohtalon esitys. Kiroten\nKreonin ja poikansa Eteokleen ja Polyneikeen, jotka ajavat hänet\nmaanpakoon, vaikka hän on ruvennut toipumaan onnettomuudestaan ja\ntahtoisi jäädä Thebeen, Oidipus lähtee mierolle tyttärensä Antigonen\ntaluttamana ja saapuu Kolonokseen. Tällä välin kirous on ruvennut\nvaikuttamaan: Eteokles on karkoittanut Polyneikeen, joka on paennut\nArgokseen ja varustanut siellä kuusi sankaria hyökkäykseen\nkotikaupunkiaan vastaan. Oraakkeli on kuitenkin ennustanut, että voima\nasuu siellä, missä Oidipus on, ja tämä päättää kuolla Kolonoksessa,\ntorjuen molempien riitapuolien esitykset. Näytelmän pohjakauneutena on\nKolonoksen luonnonihanuuden lyyrillinen ylistys, jota syventää se,\nettei jylhä sokea vanhus sitä näe.\n\nAiskhyloksen naiset, esim. Atossa ja Klytaimnestra, ovat\nsuuripiirteisiä tragediain valtijattaria, jotka kohoavat miesten\nyläpuolelle kylmänrohkeassa päättäväisyydessään. Sophokleen Antigone on\nsamoin periaatteiltaan luja ja myös toimitarmoinen, mutta hänen\ntunne-elämänsä on inhimillisempää, herkempää, kuin Aiskhyloksen\nnaisilla; hänen sisarensa Ismene on kokonaan naisellinen tunneolento,\njonka kyyneleiden hohde kimmeltää suruisesti runoilijan säkeistä.\nSophokleen vanhemmissa näytelmissä (Traakialaisnaiset -- Trakhiniai ja\nElektra) ovat naiset samoin inhimillisten sieluntuskien ja tunteiden\ntulkkeja. Onneton Deianeira, joka mustasukkaisuudessaan koettaa\nNessoksen verellä pidättää itselleen miehensä rakkauden ja täten\nmyrkyttää hänet, sekä sitten itse omalla hengellään maksaa tekonsa, on\nsielunelämältään vivahdusrikkain ja inhimillisin nainen, minkä antiikki\non yleensä näyttämölle tuonut. Oresteen sisar Elektra on nyt -- toisin\nkuin Aiskhyloksen näytelmässä -- johtava kostotar: kosto on hänelle\npyhä velvollisuus, jonka täyttämisestä ei koidu syyllisyyttä. Hän on\ntoimitarmoinen kuin Antigone -- vähiten naisellinen kaikista\nsisaristaan, jopa kova, katsoen siihen, että koston esineenä on hänen\näitinsä.\n\nPhiloktetes-näytelmä, on maailmankirjallisuuden ensimmäinen\nRobinson-taru: Troiaan sotaretkelle purjehtivat akhaijit jättävät\nkäärmeenpistosta sairastuneen Philokteteen oman onnensa nojaan\nLemnos-saarelle, jossa hän saa olla Troian koko piirityksen ajan,\nkymmenen vuotta. Mutta kun käy selville, ettei kaupunkia saada\nvalloitetuksi ilman Philoktetesta ja hänen hallussaan olevaa Herakleen\nerehtymätöntä jousta, saapuvat Odysseus ja nuori Neoptolemos,\nAkhilleuksen poika, hakemaan häntä. Kettumainen Odysseus houkuttelee\nNeoptolemoksen pettämään Philokteteen: sanomaan suuttuneensa\nakhaijalaisiin, lähteneensä kotiin ja ottavansa Philokteteen mukaansa.\nTästä ihmisrakkauden osoituksesta viimemainittu ihastuu ja\nluottavaisena antaa taikajousen nuorelle ystävälleen. Mutta nyt tämän\nomatunto herää, hän tunnustaa petoksensa, antaa jousen takaisin, ja\nlupaa pysyä sanassaan: viedä Philokteteen kotiin. Se on kuitenkin\ntarpeetonta, sillä Herakles, Deus ex machina, ilmestyy ja ilmoittaa,\nettä Philokteteen tuleekin mennä Troiaan, jossa hänen jalkansa paranee\nja kaikki kääntyy hyväksi. Näytelmässä väreilevät siis syvät\nsiveelliset tunnelmat: sotatoverien kylmä itsekkyys, yksinäisyyden ja\nsairauden traagillisuus, elämää kokeneen miehen kavaluus, ja nuoren\nturmeltumaton rehellisyys, jolle jumalat antavat hyväksymisensä.\n\nSophokles käytti kuten on mainittu kolmea näyttelijää, minkä vuoksi\nkuoron osuus väheni. Kuoro muutti lisäksi luonnettaan: se on Sophokleen\nnäytelmissä paremminkin tapahtumien puolueettomana kaikupohjana,\nsäestäen sieltä henkilöiden mielialoja ja tunnelmia. Hänen teoksensa\npainettiin Venetsiassa 1502.\n\n\n6\n\nAiskhyloksen uskonnollista pohjasäveltä ei kuulu enää Sophokleen\nnäytelmistä, joissa lyyrillisvoittoisesti, hienosti ja terävästi,\nkuvataan sielullisia ristiriitoja. Vielä lähemmäksi ihmistä tulee\nEuripides, attikalaisen murhenäytelmän kolmas tähtinimi, niin lähelle,\nettä hänen henkilönsä ovat todellisia, eivätkä enää myyttien\nihanneihmisiä -- runoilijan omia aikalaisia, vaikka heillä onkin\nmyyttien nimi ja puku. Aiskhylos on aikakautensa vilpittömän\nuskonnollisen heräämisen ja kansallisen nousun epäilyksistä vapaa\nrunoilija; Sophokles on Perikleen ajan kauniin sopusoinnun tulkki,\njonka korkealle tähtäävä katse menee epäilysten ohi; Euripides tuo\naikakauden hengestä ilmi sen, mikä siinä on käymistilassa, ja viittaa\ntulevaisuuteen, tullen siis epäilyksestä ja oppositiosta nousevan\npyrkimyksen tulkiksi. Kaikki kolme edustavat täten toistensa nuorempina\naikalaisina aikakautensa eri kehitysasteita: nousua, puolipäivän\nkorkeutta, ja hajaantumista.\n\nMuistaessamme Aiskhyloksen kirjoittaneen n. 90 ja Sophokleen yli 120\nnäytelmää, joiden kaikkien aiheet oli otettava kyklillisistä\ntarina-aarnioista, ja että tietenkin oli olemassa paljon muita\nnäytelmäseppoja, ymmärrämme Euripideen aseman käyneen tämän johdosta\nmelko vaikeaksi: aiheitten parhaat varastot oli jo käytetty. Oli\npoikettava vanhoista perinteistä sekä tässä että rakenteellisessa\nsuhteessa, jos mieli olla jäljittelemättä vanhempia suuria\nkirjailijoita ja saada ilmaistuksi jotakin itsenäistä. Vanhojen\nvanaveteen joutuvan nuoremman kirjailijan asema on usein epäedullinen.\nLisäksi oli kuulijakunta muuttunut: vaikka se yhä nautti Aiskhyloksen\nja Sophokleen näytelmistä, se kuitenkin suhtautui niihin kuten\nklassillisiin runoteoksiin, omistamatta enää naivilla hartaudella ja\ntunnestautumisella niiden uskoa. Päinvastoin se oli joutunut\nepäilyksen, erittelevän ja järjellisiä perusteita vaativan arvostelun\nhengen valtaan, jonka Anaksagoras oli tuonut Vähästä-Aasiasta: aurinko\nei ollut enää jumala, vaan valkohehkuinen metallikiekko, isompi kuin\nPeloponnesos. Tässä valossa on Euripideen tuotantoa arvosteltava.\n\n_Euripides_ (480-406) oli perinteen mukaan syntynyt Salamiin taistelun\npäivänä Salamiin saarella, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet.\nHuvinäytelmäin kirjoittajat pilkkasivat -- sellaista oli Ateenan\ndemokratia -- hänen vaatimatonta sukuperäänsä -- isä oli muka ollut\nvain pikku kauppias, äiti vihannesten myyjätär. Miten hyvänsä: he\nkuitenkin antoivat pojalleen kunnollisen kasvatuksen ja jättivät\nhänelle niin paljon omaisuutta, että hän saattoi sen varassa antautua\nrunoilijakutsumukselleen. Hänestä kerrottiin aiotun ensin atleettia ja\nsitten taidemaalaria, mutta tulikin enemmän -- suuri runoilija.\nViidenkolmatta vanhana hän sai ensimmäisen näytelmänsä, Peliadeen,\nesitetyksi; yhdeksänneljättä vanhana hän sai ensi kerran palkinnon,\njoka suotiin hänelle kaikkiaan viisi kertaa. Vieroen yhä\nrahvaanomaisemmaksi käyvää kansanvaltaa hän poistui Ateenasta n. 409,\njolloin oli jo menettänyt molemmat, perinteen mukaan uskottomat\nvaimonsa, oleskellen ensin Magnesiassa, Thessaliassa, ja sitten\nMakedonian runoilijoita suosivan kuninkaan Arkhelaoksen hovissa,\nPellassa, jossa perinteen mukaan kuoli kateellisten hovilaisten hänen\nkimppuunsa usuttaman villin koiralauman repimänä. Hänen sanotaan\nkirjoittaneen kaikkiaan 92 draamaa, joista 8 on ollut satyyrinäytelmiä.\nSäilynyt on 17 sekä yksi satyyrinäytelmä; Rhesos nimisestä näytelmästä\nei olla varmoja, onko se hänen. Ne ovat periytyneet eri\nkäsikirjoituksina, jotka ensi kerran painettiin Firenzessä 1496.\nRajoitetun tilan vuoksi käsittelemme niistä vain huomattavimmat.\n\nVanhin säilynyt on Alkestis, joka esitettiin 438 -- hieno tarina\nuskollisesta puolisosta, joka vapaaehtoisesti menee manalle miehensä\nAdmetoksen puolesta. Tämän oli näet kohtalonsa mukaan kuoltava\nmääräpäivänä. Mutta vieraaksi tullut Herakles, joka talon murheesta\ntietämättä ryyppää ja iloitsee, palkitsee, päästyään selville asiasta,\nkestiystävyyden riistämällä Alkestiksen takaisin kuolemalta. Kuolevan\npuolison jäähyväiskohtaus on liikuttavan kaunis, eloon jäävän murhe\nsamoin. Admetoksen vanhan isän ahneessa elämänhalussa on hienoa\nsatiiria: hänenhän, jolla missään tapauksessa ei ole enää monta\nelinvuotta, sopisi paremmin kuolla poikansa puolesta kuin tämän lasten\näidin. Herakleen rehevä elämänilon purkaus ja näytelmän onnellinen\nloppu osoittavat, ettei Alkestis ole tavallinen tragedia, vaan ehkä\ntetralogian viimeinen, satyyridraaman sijasta esitetty hilarotragedinen\nuutuus, jonka surun ja ilon sekoitus viittaa Shakespeareen. Toteamme\nmyös, ettei kysymys ole mistään kyklillisestä myytistä, vaan\ntavallisesta kansansadusta, jossa kuolema saapuu sovittuna aikana\nnoutamaan saalistaan; sellaisia legendatoisintoja on suomalaisillakin.\n\nAlkestis on hieno, uhrautuvaisuudessaan suuri nainen; Medeian (431)\nsamanniminen päähenkilö, barbaarikuninkaan velho tytär, joka on\nrakkauden tähden murhannut isänsä, Jasonin puoliso, jota tämä saa\nkiittää kaikesta, hengestäänkin, mutta jonka hän silti uuden rakkauden\nvuoksi kevytmielisesti hylkää, on suuri kärsimystensä ja intohimonsa\nyli-inhimillisen palon vuoksi: kaikki rakkauden ja koston tähden on\nhänen tunnuksensa. Hänen taistelunsa pidättääkseen itselleen miehensä\nrakkauden, kiintymyksensä lapsiin, joiden viaton kuolema äidin kädestä\nkostoksi isälle valaa näytelmään säälivän kauhun tyrmistystä,\nytimekkäät, elämän ja rakkauden syvää tragiikkaa todistavat\nvuorosanansa, kaikesta huolimatta järkyttävä inhimillisyytensä\nja realistinen todellisuutensa -- tämä on tehnyt Medeiasta\nnäytelmärunouden keskushenkilön, jota kaikki aikakaudet ovat kuvanneet.\nEi ole epäilystäkään, kenen puolella on runoilijan myötämieli: Medeian\n-- ja kuitenkin häntä on sanottu naisten vihaajaksi!\n\nRakastavan naisen intohimon voima on aiheena Hippolytoksessa (429),\njonka samannimiseen päähenkilöön, Theseuksen poikaan, hänen\näitipuolensa Phaidra on rakastunut. Kun Hippolytos hylkää tämän\nsukurutsauksellisen lemmen, tekee Phaidra häntä vastaan saman syytöksen\nkuin Potifarin vaimo, aiheuttaa täten hänen kuolemansa, mutta maksaa\ntekonsa omalla hengellään. Phaidra on ylevä, jalo olento: intohimon\nvoima vain harhauttaa hänet traagilliseen erehdykseen. Hekuba (425) on\njärkyttävä kuva Priamoksen puolisosta, joka akhaijien ja\ntraakialaiskurinkaan julmuuden kiduttamana antautuu kokonaan\nkostolleen, siinä pöyristyttävällä tavalla onnistuenkin; hänen omien\nkärsimystensä mitta on kuitenkin niin runsas, että hän silti säilyttää\nkauhunsekaisen, säälivän myötätuntomme. Ion (n. 421) ei ole tragedia,\nvaan myytillisistä nimistään huolimatta oikeastaan juonikomedia:\nruhtinatar Kreusalla on ollut -- tietysti jumalan kanssa --\nlemmenseikkailu, jonka tulos on hiljaisuudessa kasvatettu Delphoissa.\nPojan isä, Apollo, osaa nyt, Kreusan ja hänen miehensä Ksutoksen\ntullessa Delphoihin toivioretkelle, järjestää niin, että Ksutos ottaa\nhänet omakseen, kuitenkaan tietämättä hänen olevan Kreusan poika;\nateenalaisten katsojien palkkana on varmaan ollut filosofinen hymähdys:\ntämä ei ole ensi kerta, jolloin nainen on jumalien avulla vetänyt\nhyväuskoista miestään nenästä ja saattanut hänet naurettavaan valoon.\nTämänkin näytelmän päähenkilö on nainen; se viittaa komedian syntyyn.\nJos näin jatkaisimme Euripideen näytelmäin luettelemista, voisimme\ntodeta, että kaikissa jäljellä olevissa, kahta Heraklesta koskevaa\nlukuunottamatta, naisten kärsimykset, intohimot ja kohtalot ovat\nerikoisesti runoilijan huomion esineinä. Kuuluisin heistä on Iphigeneia\n(Iphigeneia Auliissa ja Iphigeneia Tauriissa), ensinmainitussa aluksi\nkuolemaa luonnollisesti pelkäävä lapsenomainen neito, mutta sitten\nkutsumukseensa innoittuva sankaritar, joka oivaltaa koko kansan edestä\ntapahtuvan kuoleman kunniakkuuden ja kauneuden; toisessa humaanisuuden\nylevä papitar. Tunnettu on näiden näytelmien vaikutus Goetheen.\n\nEuripideen viimeinen näytelmä on Bakkhattaret (Bakkhai), jonka hän\nkirjoitti Makedonian hovissa ja joka esitettiin Ateenassa vasta hänen\nkuoltuaan. Tässä hurjalla voimalla luodussa villissä runoelmassa\nkuvataan Dionysos-jumalan saapumista Aasiasta ja sitä hurmaantunutta\nraivotilaa, johon hänen palvojansa ja palvojattarensa joutuvat. Katsoja\nnäkee aluksi hymyillen, kuinka itse vanha kuningas Kadmos ja\nkunnianarvoisa tietäjä Teiresias tarttuvat thyrsossauvaan ja intoutuvat\nottamaan osaa Dionysoksen juhlaan, mutta ilmeemme käy sitä\nvakavammaksi, kuta pitemmälle ehdimme: Dionysoksen lahja saa kyllä\nunohtamaan surut ja huolet, mutta samalla muunkin todellisuuden, mm.\njärjen ja inhimillisyyden, paljastaen eläimellisen pohjaluonteemme. Kun\nvanha kuningatar Agalle raivotilassaan joukkionsa kanssa repii\nkappaleiksi oman poikansa Pentheuksen, joka on vastustanut\nDionysos-hurmiota, ja ilmestyy sitten poikansa pää thyrsossauvan\nkärjessä bakkhattarien etupäässä näyttämölle, jossa vasta herää\nhuomaamaan hirmutekonsa -- hän on luullut surmanneensa leijonan --,\ntoteamme kuulleemme ja nähneemme jotakin huippurealistista, joka\nsaattaa melkein kauhulla ajattelemaan vanhan runoilijan mielikuvituksen\nvoimaa. Mitä hän lieneekin tarkoittanut: sitäkö, ettei jumalten lahjaa\nsaa halveksia eikä myös käyttää väärin, joka tapauksessa Bakkhattaret\non hänen värikkäin luomuksensa, joka vaikuttaa voimakkaasti\nnykyaikaiseenkin lukijaan. Erikoisuutena mainittakoon, että hän käyttää\ntoisissa kohdissa loppusointuja.\n\nJo tästä pienestä katsauksesta toivottavasti ilmenee, että Euripides\noli jonkin verran irtautunut tragedian perinnekaavasta, saattaen\nihmisensä lähemmäksi todellista elämää. Hän ei ole filosofi, vaan\nrealistinen näytelmäkirjailija, jonka huippuvaikutelmat joskus kipeästi\nja tyrmistyttävästi repivät tunteitamme. Samoin kuin Sophokles hänkin\nkuvaa sielunkärsimyksiä, etsien ne mieluiten naisen sydämestä, mutta\nhänen esityksensä on räikeämpää ja vuorosanansa Strindbergin tapaan\nsyövyttävämpiä, täynnä totuutta, mutta ehkä vailla vanhemman\naikalaisensa tyyntä kauneutta. Painettiin 1496 Firenzessä.\n\nSophokleen ja Euripideen kuollessa 406 loppui kreikkalaisen tragedian\nkukoistuksen aika. Se alkoi Aiskhyloksen ensimmäisellä voitolla 485 ja\nkesti siis kaikkiaan n. 80 vuotta. Mutta se oli ylevän runouden\nmaailmanhistoriallista suviaikaa, joka ihanasti vieläkin heloittaa\nkaukaisuudesta.\n\n\n7\n\nAristoteles muodosti tietenkin kuuluisan tragediaa koskevan\nmääritelmänsä tutkimalla etupäässä edellä mainittujen suurten\ntraagikkojen teoksia. Sen selostaminen niiden yhteydessä on siis\npaikallaan, samalla huomauttaen, mistä ovat johtuneet sitä koskevat\nmeidän aikaamme asti vallinneet väärinkäsitykset.\n\n\"Tragedia on\", sanoo Aristoteles Poetiikan kuudennen luvun alussa,\n\"vakavan ja kokonaisen toiminnan jäljittelevä esitys, toiminnan, jolla\non melkoinen ulottuvaisuus; esitysvälineenä on kaunistettu (so.\nrunomuotoinen ja sävelletty) sana, jonka kaunistuskeinoja käytetään\npaikoittain kaikkia yhtähaavaa, paikoittain yksitellen; esitys ei\ntapahdu kertovassa muodossa, vaan toimivien henkilöiden kautta\nja niin, että se herättämällä sääliä ja pelkoa aiheuttaa näiden\nmielenliikutusten katharsiksen\". [Professori K.S. Laurilan suomennos.\nSeuraavassa on käytetty hänen Johdatustaan estetiikkaan, WSOY, 1911.]\nSen jälkeen, mitä edellä on tragedioista sanottu, ei tässä\nmääritelmässä pitäisi olla muuta epäselvää kuin kreikankielinen sana\nkatharsis. Sitä Aristoteles käyttää sen lääketieteellisessä, so.\n\"purkautumisen\" merkityksessä: katsellessamme murhenäytelmää me\ntunnestaudumme siihen ja otamme sen kohtalot omiksemme, mikä vaikuttaa\nsen, että omat todellisetkin tunnepatoutumamme, joita sydämeemme elämän\narjessa kasvaa, pehmenevät ja pääsevät purkautumaan. Mutta tämä on\nmeille samalla helpotus, kuin sielunrippi, ja lopputuloksena on\nrauhoittunut, kuulas tyytymys. Tämän voimme kokea itsessämme, jos\nkykenemme tunnestautuen seuraamaan murhenäytelmän kohtalonkaarta.\n\nAristoteleen mukaan tulee tragedian juonen olla niin pitkä, että sen\nkestäessä voi katsoa uskottavasti tai sisäisen välttämättömyyden lain\nmukaisesti onnen ehtivän kääntyä onnettomuudeksi tai päinvastoin.\nKuitenkin hän pitää tarkoituksenmukaisena tragedian toiminnan ajan\nrajoittamista yhteen vuorokauteen. Tämä rajoitus, jota ranskalainen\nklassillisuus piti ehdottomana lakina, ei saa täyttä tukea\nattikalaisesta tragediasta -- esim. Euripideen näytelmässä\nHeraklelaiset (Herakleidai) toiminnan täytyy edellyttää kestävän\nkauemmin -- ja onkin Aristoteleen oma, tavallisimman käytännön\nperusteella tekemä johtopäätös. Paikan yksyyden lakia, jota\nranskalainen klassillisuus myös vaati noudatettavaksi, ei Aristoteles\nole lausunut, eikä attikalainen tragedia aina ottanut huomioon:\nEumenideissa esim. näyttämö muuttuu kolmesti. Sen sijaan Aristoteles\nkyllä vaati toiminnan yksyyttä, so. yhden juonen johdonmukaista ja\nelimellistä kehittymistä. Juoni on oleva joko yksinkertainen,\nkehittyen siten kuin olemassaolevat ja ilmaistut edellytykset\nosoittavat, tai monimutkainen, jolloin yllättävä käänne (peripeteia)\nvie toiminnan aivan toiseen tulokseen kuin luulisi, vieläpä sisäisen\nvälttämättömyyden pakosta. Viimemainittu juoni on tietenkin\ndraamallisesti rikkaampi. Traagillisen henkilön tulee Aristoteleen\nmukaan olla ylhäinen, pohjaltaan hyvä ja jalo, mutta intohimojensa\nvaikutuksesta hairahtunut, ja tragedian siis kuvaus hänen\nsyöksymisestään onnen kukkuloilta tuhoon. Tätä määritelmää ei\nattikalainen tragedia tue: aihevalinnan pakosta traagilliset henkilöt\nkyllä ovat ylhäisiä, mutta heidän kaarensa loppuu jokseenkin yhtä usein\nonnellisesti kuin onnettomasti. Kysymys on Aristoteleen omasta kannasta\neikä attikalaisessa tragediassa vallinneen asiaintilan toteamisesta.\nAristoteleen mielipiteestä sai alkunsa uuden ajan käsitys\ntraagillisesta syynalaisuudesta, mikä on syvästi vaikuttanut\ntraagillisuuden olemuksen määrittely-yrityksiin. Aristoteleen\nmielipiteistä mainittakoon vielä, että traagillisena henkilönä\n\"naistyyppi on (mieheen verrattuna) ala-arvoinen, orja kokonaan\narvoton\"; tätäkään väitettä ei tragedia tue: Atossa, Klytaimnestra,\nAntigone, Alkestis, Medeia, Phaidra ym. ovat päinvastoin miestyyppejä\nkorkeammalla, onpa nimenomaan Klytaimnestra sekä urhoollinen että\npeloittava, jollaiseksi naista ei Aristoteleen mukaan saanut kuvata.\n\nTästä käy selville, että attikalainen tragedia oli sittenkin hiukan\ntoista kuin Aristoteleen määrittelemä. Se oli yksinkertaisesti\npateettinen, voimakkaasti tunteisiimme vetoava, suuressa määrässä uuden\najan oopperan kaltainen kuvaus sadunomaisen, ylhäisen henkilön\nkamppailusta jumalien säätämää kohtaloa vastaan, päättyen joko\nonnettomasti tai onnellisesti. Uuden ajan ranskalainen klassillinen\ntragedia juontuu Aristoteleesta, jonka se on käsittänyt osaksi väärin,\nosaksi yksipuolisesti. Shakespearen tragediat ovat tuloksia keskiajan\nkirkkonäytelmän linjalta. Miltonin Kärsivä Simson (Samson Agonistes) on\nrakennettu puhtaan attikalaisen tragedian mukaan.\n\nEuripides muuten käytti selittävää prologia, jonka jälkeen kuoro saapui\norkestralle ja seurasi ensimmäinen kuorolaulu (parodos). Sen jälkeen\ntuli ensimmäinen episoodi (epeisodos) l. näyttelijäin keskustelu. Vain\njambinen kuusimitta (trimetri) esitettiin lausumalla, trokeinen\nkahdeksikko (tetrametri) puoleksi laulaen ja lausuen; kaikki\nlyyrilliset kohdat laulettiin. Ensimmäisen episoodin jälkeen seurasi\nkuoron osuus (stasimon), sitten taas uusi episoodi jne. loppuun\n(eksodos) saakka, jolloin kuoro poistui huilunsoittajain saattamana.\nEpisoodien lukumäärä vakiintui vähitellen viideksi, minkä Horatius\nsittemmin vahvisti säännöksi. Tästä on saanut alkunsa uuden ajan\nmurhenäytelmien jakautuminen viiteen näytökseen.\n\nKaksi henkilöä periytyi attikalaisesta tragediasta seuraavan ajan\nmurhenäytelmään: sanansaattaja, joka on epiikan vanhaa osuutta, ja\nlemmenasioita järjestelevä imettäjä, joka on Euripideen keksintö,\nesiintyen ensi kerran Hippolytoksessa.\n\n\n8\n\nDoorilaisen Dionysos-iloittelun esittäjiä sanottiin Sisiliassa\nphlyakeiksi; sen kehitti alkeelliseksi komediaksi Kos-saarelta kotoisin\nollut _Epikharmos_ (540-450) kirjoittamalla siihen asti vapaasti luodut\nvuorosanat todellisiksi näytelmän osiksi. Hänen näytelmänsä, joita ei\nole säilynyt, ovat olleet kahta laatua: satyyrinäytelmiä mukailevia\npiloja, joissa myyttien korkeat henkilöt on pudotettu naurettavan\narkipäiväisyyden ja typeryyden asteelle -- Herakles esim. on\n\"kehitetty\" juopoksi ja syömäriksi --; ja erilaisia ihmistyyppejä --\nmerimiehiä, tyhmiä talonpoikia, filosofeja ja parasiitteja --\nesittäviä, joista viimemainittu jäi kirjallisuuteen pysyväksi. Niissä\non ollut paljon sananlaskujen tai muuten sattuvien lauselmain muotoon\npuettua viisautta, minkä vuoksi Platonin sanotaan pitäneen häntä\nsuuressa arvossa, jopa Homeroksen vertaisena. Epikharmoksen näytelmissä\nei ollut kuoroa. Syynä siihen, ettei Dionysos-iloittelujen poleeminen\npuoli näy Sisiliassa kehittyneen, on ilmeisesti ollut siellä\nvallitsevan tyranniuden ja rangaistuksen pelko; sen vuoksi kärki\nsuunnattiin aloille, joilla ei tarvinnut pelätä ketään loukkaavansa.\n\nTämän alkeellisen komedian kehittyessä syntyi sivutuotteena ns. miimi,\njolla tarkoitetaan vain luettavaksi aiottua, arkisen elämän pieniä\nmutta huvittavia asioita ja tyyppejä esittävää kaksinpuhelua.\nHuomattavana miimikirjailijana mainitaan syrakusalainen _Sophronos_\n(n. 430), joka viehättävästi kuvasi jokapäiväisiä asioita, mm. naisten\nharrastuksia. Theokritoksen 15:nnestä idyllistä: Naiset Adoniin\njuhlassa, jonka pitäisi olla Sophronos-mukaelma, ilmenee herttaisesti\nGorgon ja Praksinoan ikuisesti naisellinen lörpöttely ja huoli\npuvuista, lapsista ja juhlaanlähdön kiireestä, aina saidasta miehestä,\njoka on vuokrannut asunnon näin kaukaa, mutta josta ei saa puhua pahaa\nlasten kuullen.\n\nAttikalainen komedia säilytti Dionysos-kulkueen luonteen sikäli, että\nse kehitti sen keskeisenä olevasta laulusta vuorosanoiksi sommitellun,\npäivän kysymyksiin ja henkilöihin kohdistetun polemiikin, ja lisäsi\nsiihen kuoron, jäljitellen tässä ja yleensäkin tragediaa.\nDionysos-kulkueen jäännökseksi, muistoksi sen johtajan esiintymisestä\nja komoslaulusta, on käsitettävä ns. parabasis, so. runoilijan\nkääntyminen keskellä näytelmää suoraan yleisön puoleen puhuakseen\nasioista, joiden ei tarvinnut kuulua itse näytelmään. Kun kuorokaan ei\nottanut oikein sulaakseen kokonaisuuteen, jäi vanhan attikalaisen\nkomedian rakenne jonkin verran hajanaiseksi. Komediain esitykset\njärjesti noin 470:n jälkeen valtio; niitä näyteltiin pääasiallisesti\nlenaia-, mutta myös kevätjuhlissa; kukin kirjailija kilpaili vain\nyhdellä näytelmällä, joita esitettiin kaikkiaan kolme; kuorossa oli 24\njäsentä. _Kratinos_ (n. 450-422) nimisen kirjailijan mainitaan\nkorottaneen Ateenassa Dionysoksen karnevaali-iloittelun taiteeksi, ja\nnimenomaan ohjanneen sen räikeän poleemiselle uralle. Ateenalaisten\nmielestä lisäksi Dionysos-juhlien luonne salli kaikkea sitä puheissa ja\neleissä, mikä loukkaa meidän siveydentuntoamme; tästä oli seurauksena\nkomediain siveettömyys.\n\nVanhan attikalaisen komedian kuuluisin edustaja on _Aristophanes_\n(n. 444-380), vanhoillinen, ylimysmielinen puoluemies, lämmin\nisänmaanystävä, kylliksi vapaamielinen astuakseen itsekin oman\nvalonheittäjänsä kartioon. Hänen neljästäviidettä komediastaan on\nsäilynyt yksitoista: mm. Ateenan silloisesta politiikasta tunnettua\nnahkuri Kleonia ruoskiva Ritarit (Hippos, 424), Sokratesta vastaan\nkohdistettu Pilvet (Nephelai, 422), ateenalaisten käräjöimishalua\nvitsova Ampiaiset (Sphekes, 422), josta juontuu Racinen Käräjäpukarit\n(Les Plaideurs), antiikin Kesäyön unelma: Linnut (Ornithes, 414), ja\nkirjallisaiheinen näytelmä Sammakot (Batrakhoi, 405), jossa Aiskhylos\nja Euripides riitelevät manalassa tragedian valtaistuimesta, edellisen\ntietysti voittaessa. Saadaksemme asiallisen käsityksen Aristophaneen\ntaiteesta tutustumme lähemmin Lintuihin.\n\nKyllästyneenä ateenalaisten politikoimiseen, käräjöimiseen,\nilmiantajiin, huonoihin runoilijoihin, ennustajiin, ammatin varjolla\nkerjääjiin, yleensä demokratian turmelukseen, ja ennen kaikkea omiin\nvelkoihinsa, kansalaiset Neuvokas ja Hyvätoivo ovat lähteneet etsimään\nsellaista kaupunkia, jossa ei olisi tällaisia epäkohtia, ja saapuneet\nnaakan ja variksen opastamina Harjalinnun luo, joka on entinen ihminen.\nHeistä on Neuvokas viisaampi, Hyvätoivo tyhmempi, ja heidän\nalkukeskustelunsa muistuttaa lähinnä sirkusilveilijäin esiintymistä\nsilloin, kun nämä aikovat ruveta suorittamaan jotakin pilaansa.\nNeuvottelu Harjalinnun kanssa päättyy siihen, että ryhdytään\nperustamaan lintujen valtakuntaan, maan ja taivaan välille,\nihannekaupunkia. Harjalintu huutaa lintukansan saapuville, ja\nkuunnellessamme hänen kutsuansa toteamme ilveilevän sävyn muuttuvan\nhienoksi, tunnelmarikkaaksi lyriikaksi, jossa ilmenee mestarirunoilijan\nlaulutaito ja todennäköisesti hänen varsinainen syvin olemuksensa.\nLinnut saapuvat, muodostaen kuoron, joka erilaisia lintuja esittävissä\nnaamioissaan ja puvuissaan varmaan on ollut eriskummallinen nähtävyys.\nKun lintujen kaupungin rakentamisesta on sovittu ja Neuvokas, Hyvätoivo\nja Harjalintu ovat poistuneet hakemaan itselleen höyhenpukua, sillä\neiväthän he muuten voisi lentää ilmassa olevaan kaupunkiin, suorittaa\nkuoro ensimmäisen parabasiksen, jossa kirjailijan lyyrillinen voima\ntaas pääsee oikeuksiinsa. Neuvokas ja Hyvätoivo palaavat pukeutuneina\nlinnuiksi, päättävät nimittää kaupunkinsa \"Käkeläksi\" ja rupeavat\ntoimittamaan sen vihkiäisuhria; tällöin he ajavat pois: uhraajaksi\ntarjoutuvan papin; repaleisen, pitkätukkaisen runoilijan, joka\ntuppautuu sepittämään dithyrambeja Käkelän perustamisen kunniaksi\nvarastelemalla muiden säkeitä; ennustajan, jolla on iso oraakkelikirja\nkainalossa; maanmittarin, joka tulee koneineen ja tahtoo antaa\ntärkeitä, tulevan kaupungin asemakaavaa koskevia ohjeita; pöyhkeän\nkomissaarin, joka saapuu ilmoittamaan ateenalaisten tahtoa; ja\nasetusten kauppiaan, joka ilmestyy myymään jäljennöksiä Ateenan\nkansankokousten päätöksistä. Reipas ja sukkela Neuvokas antaa heille\nkaikille ansion mukaan, pieksäen heidät, mikä on varmaan ollut Ateenan\nrahvaan mieleen, sillä juuri tällaiset loiset olivat kaikkien\nvastuksina. Seuraa toinen parabasis, jossa äskeinen ilveily taas\nmuuttuu kauniiksi runoudeksi. Linnun muotoinen sanansaattaja tulee\nkertomaan rakennustyön edistymisestä, ja vielä toinen siitä, että\nKäkelän läpi on huomaamatta päässyt pujahtamaan joku siivekäs jumala.\nZeuksen lähettiläs Iris tuleekin ilmoittamaan, että ihmisten pitää\nuhrata jumalille; nämä eivät näet enää ole saaneet nauttia uhrisavusta,\nKäkelä kun nyt estää tuoksun nousun taivaaseen. Muutamalla nasevalla\nhävyttömyydellä Neuvokas nolaa Iris-neidon, joka hämillään lentää\ntiehensä. Ihmiset ovat kuulleet ihannekaupungin perustamisesta ja\nsanantuoja ilmoittaa heidän tuhansin lähteneen sinne, jolloin\nNeuvokkaalle tulee kiire varustamaan heitä varten höyheniä. Ensiksi\ntulee Tuhlaajapoika toivoen lintujen valtakunnassa saavansa kuristaa\nisänsä ja periä hänen omaisuutensa, mutta kuulee, että sielläkin täytyy\npäinvastoin pitää huolta vanhemmistaan, saa kilven ja miekan, ja\npoistuu muuttuneena. Runoilija Kinesias toivoo siellä tulevansa täysin\nymmärretyksi. Sykophantti (ilmiantaja) haluaa siipiä ehtiäkseen\nvakoilla niin paljon kuin suinkin. Molemmat saavat katsojain iloksi\nansion mukaan. Nyt saapuu Prometheus, jolla on vanhaa kaunaa Zeusta\nvastaan, ilmoittamaan, että tämän vallan päivät ovat luetut, kun ei\nuhrinkäryä enää tunnukaan: ellei hän saa paastoa loppumaan, uhkaavat\nmongertavat barbaarijumalat tehdä kapinan. Samalla tulee Zeuksen\nlähetystö: Poseidon, Herakles ja kamalasti mongertava barbaarijumala\nTriballos (olemme kuulevinamme ateenalaisten naurun), vaatimaan\nuhriesteiden poistamista. Mutta Neuvokas ei ole heitä aluksi\nhuomaavinaan, vaan paistaa makeita ruokia, joiden tuoksu saa Herakleen\nunohtamaan arvokkuutensa ja velvollisuutensa. Kun Triballoksen\nmongerrus aina selitetään suostumukseksi Neuvokkaan ja Herakleen\nesityksiin, on lopputulos selvä: Zeus luovuttaa Neuvokkaalle\nvaltikkansa ja puolisoksi Basileian, so. valtansa. Näytelmä päättyy\nNeuvokkaan ja Basileian hääkulkueeseen.\n\nJo selostus osoittaa, ettei kirjailijan mielikuvitus tunne esteitä,\nvaan luo ja tuo lintukansan ja -kaupungin selvästi nähtäväksemme. Hän\nvaihtaa sävynsä vaivattomasti pilasta, satiirisista letkauksista, joita\non runsaasti samaan tapaan kuin nykyajan \"katsauksissa\", \"revyissä\", ja\nkomiikasta herkän runolliseksi, jopa vakavaksi. Koko ajan aavistamme\nrunoilijan tarkoittavan vaillinaista, puutteellista ja turmeltunutta\nyhteiskuntaansa, ja haaveilevan ihannekaupungista, jota ei voida\nperustaa maahan eikä taivaaseen, vaan lintujen valtakuntaan niiden\nvälille l. siis ilmaan. Mutta niinpä se onkin saavuttamaton haave.\nAristophanes ihailee kansallisen nousun yksimielistä Ateenaa ja toivoo\nsellaisen ajan palaavan, kykenemättä käsittämään sitä, mikä oli hänen\naikansa aatteiden taistelussa positiivista. Tästä seuraa, että hän oli\nhyvä sensori ja pilkkaaja, mutta kykenemätön johtamaan kansaansa\neteenpäin. Hänen näytelmänsä painettiin Venetsiassa 1498.\n\n\n9\n\nVanha attikalainen komedia oli niin erikois-ateenalainen ilmiö, ettei\nsillä ole ollut sanottavaa vaikutusta myöhemmän ajan huvinäytelmään.\nNs. _keskikomedia_, joka oli suosittu Aristophaneen ajoilta, n. 400\nalkaen, aina Ateenan itsenäisyyden loppuun (338) saakka, on meille\nlähemmin tuntematon, ainoatakaan tähän aikakauteen kuuluvaa näytelmää\nkun ei ole säilynyt, ellei sellaisena pidetä jo Aristophaneen Plutosta.\n37 kirjailijanimeä mainitaan. Tiedetään, ettei kuoroa enää ollut ja\nettä näytelmät olivat ns. tapakomedioja, joissa oli vakinaisia\ntyyppejä: sotilaita, loisia, elostelijoita ja porttoja sekä itserakas\nkokki. Kehitys oli saanut tämän käänteen siksi, että näytelmien\npoleeminen aikalaisiin kohdistuva letkauttelusävy oli kielletty.\n\n_Uusi komedia_ oli keskikomedian kehittyvää jatkoa, jolla oli\ntäsmälliset tyyppinsä: saita ja pahantuulinen isä, jota usein petetään;\nportto, joka on väliin ahne ja halpamainen, joskus Kamelianaisen tapaan\ntunteellinen, jalo ja uhrautuva; ankarasti kohdeltu poika, joka ei\ntahdo mitenkään suostua isän ehdottamaan avioliittoon, koska on\nuskollisesti rakastunut toisaalle; viekas orja, joka auttaa nuorta\nherraansa, pettää isää ja järjestelee juonen kaikki langat, mikäli\nviimemainittu tehtävä ei ole joutunut parasiitin huollettavaksi; julma\ntyttökauppias; ja kerskaileva sotilas. Kun vaimo ja tyttäret olivat\nkreikkalaisilla suljetut kodin eristyneisyyteen, ei heitä\nhuvinäytelmässäkään esiinny. Yleistaso on matala, aineellinen ja\nsiveetön, juonen sommittelu köyhä. Portto todetaan usein vapaaksi\nAteenan neidoksi ja voi siis mennä avioliittoon. Eräissä Menandroksen\nhilarotragedioissa on taso kuitenkin korkeampi; hänen tällaiset\nkomediansa voi historiallisesti yhdistää sellaisiin tragedioihin kuin\nEuripideen Alkestis ja Ion; ne lähentelevät uuden ajan ns. \"kyynelöivää\nkomediaa\" (comédie larmoyante). 64 kirjailijaa mainitaan; heistä oli\nkuuluisin _Menandros_ (342-291), jonka näytelmistä on säilynyt\nTerentiuksen käännöksinä neljä ja sitä paitsi katkelmia. Viimeisenä\ntämän alan edustajana pidetään _Poseidippos_ nimistä kirjailijaa, joka\neli noin 280.\n\nUudella komedialla on ollut myöhempään huvinäytelmään ratkaiseva\nvaikutus. Se tuli ensin tunnetuksi ja suosituksi Roomassa, josta\nPlautus ja Terentius välittivät sen eteenpäin, renessanssiin.\nViimemainitun kansanteatteri, jota myös Shakespeare edustaa, käytti\nuuden komedian aiheita. Molièren välityksellä se valloitti Euroopan\nkaikki näyttämöt, vaikuttaen herättävästi eri maiden kansallisen\nkomedian syntyyn. Sen aiheet uusiutuvat usein vielä nykypäivienkin\nhuvinäytelmissä.\n\n\n\n\nIV. TIEDE.\n\n\n1\n\nPalaten takaisin esi-attikalaiseen aikakauteen, niihin varhaisiin\nvuosisatoihin, joina hedelmällinen aiolialais-joonialainen henki loi\nepiikan, elegian ja jambin, selostamme lyhyesti myös joonialaisten\najattelun tuloksia. Olemme maininneet homerolaisen maailmankuvan;\njoonialaisten mielikuvitus ei ajanpitkään tyytynyt siihen, vaan rupesi\ntutkimaan sitä tarkemmin, varsinkin pohtien maailman syntyä. Mutta se\nei, kuten esim. indialaiset, vaipunut elämän alkuperän mystilliseen\nhautomiseen, tai kuten hebrealaiset ihmisen ja Jumalan siveellisen\nsuhteen mietiskelyyn, vaan käsitteli kysymystä ihmisen ulkopuolella,\nraittiin ajattelun logiikalla, fyysillisenä ongelmana. Kreikkalaisten\nensimmäinen filosofi _Thales_ (n. 640-546), kotoisin Miletoksesta,\nheidän mittausoppinsa, tähtitieteensä ja filosofiansa perustaja,\notaksui kaiken syntyneen vedestä, koska oli todennut veden\nvälttämättömyyden elolliselle. Hänen oppilaansa _Anaksimandros_\n(611-547) tuli siihen päätelmään, että kaiken alkuna (arkhe) on\nloputon, rajaton aine (apeiron), joka ei vanhentunut eikä vähentynyt,\nvaan aina synnytti uutta elämää. Ephesolainen _Herakleitos_\n(n. 540-475) totesi, että kaikki on muuttuvaista, että \"ihminen ui vain\nyhden kerran samassa virrassa\"; muuttuminen tapahtuu togros-nimisen\n\"maailmanjärjen\" mukaan; tämä on \"elävää tulta\", joka on kaiken\n\"perusaine\". Herakleitoksen ajattelu on huomattavasti vaikuttanut uuden\najan filosofiaan. Klazomenaista kotoisin oleva _Anaksagoras_\n(n. 500-428), joka toi joonialaisten filosofian Ateenaan, opetti kaiken\nolevaisen rakentuneen rajattoman pienistä osasista, joiden muodostaman\nalkukaaoksen \"järjestävä henki\" on muovannut kosmokseksi; täten hänestä\ntuli atomiopin perustaja.\n\nTämä loogillinen ajattelu oli omiaan viemään vastarintaan silloista\nihmisenmuotoisten monien jumalain palvelusta kohtaan: Anaksagoraan\ntäytyi tämän vuoksi poistua Ateenasta ja kolophonilainen _Ksenophanes_\n(n. 550) vietti suurimman osan elämäänsä maanpaossa, koska hänen\nmonoteistinen, ihanteellinen käsityksensä oli kokonaan ristiriidassa\nvallitsevan uskontomuodon kanssa. Mutta samalla kuin joonialainen\nfilosofia näin vapautui alkeellisista uskonnollisista mielikuvista, se\nmyös muuttui ratsionalistiseksi, rajoittaen ihmishengen mystillisen\nelämän kaipuuta. Samoin kuin 1700-luvun ratsionalismi, sekin tämän\nvuoksi herätti rinnalleen mystillisiä liikkeitä: traakialaisperäisen\n\"orphilaisen veljeskunnan\", jonka Eleusiin mysterioissa kuvastuvissa\nmenoissa puhtauden ja pyhityksen saavuttamiseksi, askeettisissa\nelämäntavoissa, uhreissa ja opeissa on paljon uskonnon historian\nkannalta varteenotettavaa; filosofi Parmenideen oppeja noudattavat\nelealaiset (Grecia Magnassa olevan Elean kaupungin mukaan), jotka\nväittivät, että \"kaikki on yhtä\" ja että me voimme tunkea tämän yhden\nolevaisen perille vain ajattelun kautta; ja ns. pythagoralaiset, jotka\naskeettisuutensa ohella olivat myös filosofis-fyysillisten ongelmain\nmietiskelijöitä, asettaen kaiken pohjaksi lukusuhteet ja siten\naavistaen luonnonlakien matemaattisuuden. Viimemainitun liikkeen\nperustaja oli Samos-saarelta kotoisin oleva _Pythagoras_ (n. 582-500),\njoka eli tärkeimmän osan ikäänsä Krotonissa, Etelä-Italiassa.\n\nJoonialaisten filosofien ajatuksissa voi kuvastua sitä tietoa, minkä\nkeskuksia olivat Egypti ja Babylonia. Maailmankuva rupesi vapautumaan\nhomerolaisesta alkeellisuudesta myös yhä kehittyvän tähtitieteen\njohdosta: pythagoralaiset ovat ensiksi esittäneet sen otaksuman, että\nMaa on pallon muotoinen. Maantieteen alkeet kehittyivät sikäli kuin\nmatkustelu eri maihin vilkastui. Vanhoista jumalien ja sankarien\nsukuluetteloista sekä eepillisistä kaupunkien perustamis- ym.\ntarinoista syntyi historian alkio, ns. logografien kirjallisuus:\nmiletolainen _Hekataios_ (n. 500) mainitaan ensimmäisenä, joka on\nteoksessaan Historiat (Historiai) koettanut erottaa myyttiä ja\nhistoriaa toisistaan. Hänen nimeensä on liitetty maantieteellinen\nkuvaileva teos Matkoja maan ympäri (Ges periodos).\n\n\n2\n\nSeuratessamme filosofian historiaa tulemme siis Anaksagoraan mukana\nAteenaan. Mutta täällä toteamme aluksi, etteivät ateenalaiset\ntarvinneet valtionsa hoidossa metafysiikkaa, vaan puhujan viisautta,\njolla asiat saataisiin \"hoidetuiksi\" kansankokouksissa. Tyydyttämään\ntätä tarvetta ilmestyi nyt erikoisia \"viisauden opettajia\",\n\"sofisteja\", jotka maksusta antoivat opetusta välttämättömäksi\nkäyneessä puhetaidossa l. retoriikassa. Kuuluisan attikalaisen\nretoriikan luojia ovat joonialainen _Protagoras_ (n. 481-411), ja\nsisilialainen _Gorgias_ (n. 483-375), Platonin samannimisen dialogin\npäähenkilö. Reetorien kielenkäyttö kehittyi vähitellen huolelliseksi,\nperin yksityiskohtaisten kauneus- ja loogillisuuslakien säätelemäksi,\nniin että suorasanaisen esityksen rakentaminen lopuksi oli yhtä tarkkaa\nkuin runouden sepittäminen. Mm. alku- ja loppusointujenkin käyttämistä\nja sanojen järjestämistä määrättyyn tahtiin pidettiin tärkeänä. Täten\nsujuvaksi ja kauniiksi, jopa taiturimaiseksi kehittynyt attikalainen\nmurre tuli vallitsevaksi koko Hellaan proosassa. Retoriikka astui\nlopuksi runouden sijalle, tyydyttäen kauneuskaipuuta lauseittensa ja\nsanojensa kaiulla. Sen säilyneiden tuotteiden esimerkki on\nhuomattavasti vaikuttanut Euroopan johtavien sivistyskielien tyyliin.\nKuuluisimpia Ateenan puhujista, reetoreista, oli _Isokrates_ (436-338),\njosta Platon, kuten Sokrateen lausunto Phaidros-dialogissa osoittaa,\ntoivoi paljon, ja joka toimi kansanvallan palauttamisen jälkeen (403)\nkymmenen vuotta puheiden kirjoittajana Ateenan oikeuksissa, häneltä kun\npuuttuivat puhujan välttämättömät ulkonaiset edellytykset. 392 hän\nperusti puhujakoulun, jossa opetti, miten loogillinen ja samalla\ntaiteellinen puhe oli rakennettava, ja johon saapui oppilaita sekä\nMustanmeren siirtokunnista että Sisiliasta saakka. Poliittisena\nkirjailijana hän oli myös huomattava, ajaen elämänaatteenaan\nkreikkalaisten yhtyneiden voimien hyökkäystä Aasiaan; siitä syntyvä\nkansallinen innostus oli parantava siveellisesti turmeltuneet olot.\n_Aiskhines_ (389-314), alkuaan näyttelijä, sotilas ja virkamies,\nMakedonian politiikan vastustaja, muuttui 347 Philippoksen ystäväksi,\nruveten voimakkaalla puhetaidollaan ajamaan tämän etuja. Hänet\nkuitenkin voitti vielä suurempi puhuja, Demosthenes, ja hän poistui\nvapaaehtoisesti maanpakoon, jossa kuoli. Suurin ja tunnetuin\nattikalaisista puhujista olikin _Demosthenes_ (384-322), ihanteellinen\nisänmaanystävä, ja johdonmukainen valtiomies, kuuluisa varsinkin\npuheistaan Philipposta vastaan, historiasta mainehikas Ateenan\nitsenäisyyden marttyyri.\n\nHarjoittaessaan ja tutkiessaan puhetaitoa sofistit asian luonnosta\njohtuen erikoisesti kohdistivat huomionsa logiikkaan, jolla\njoonialaisten luonnonfilosofia oli luotu, ruveten sillä pian kuin\nterävällä aseella koettelemaan kaikkea olevaista ja sen kestävyyttä.\nTämä johti siihen, mikä on \"sofismin\" nykyaikainen merkitys: hiuksia\nhalkoviin, rikkiviisaisiin päätelmiin, joilla näennäisesti voitiin\njärkyttää tavallisimmatkin kokemukseen perustuvat tosiasiat.\nTällaisella ajatustoiminnalla, joka erehdyttävästi muistuttaa keskiajan\nskolastiikasta, oli käytännössä vain repivä, kielteinen merkitys.\nKykenemättä rakentamaan mitään se irroitti ateenalaiset entisistä\nuskomuksista, joita kyllä valtion ja suuren yleisön ennallaan pysyneen\ntaikauskon vuoksi edelleen tarkoin noudatettiin ja vaadittiin\nnoudatettaviksi, tehden heistä materialisteja jokseenkin samoin kuin\n1700-luvun valistusfilosofia aikansa sivistyneistä. Mutta se oli silti\ntotuuteen pyrkivän hengen oire, ja saattoi löytää edustajakseen ja\narvostelijakseen henkilön, joka osasi ohjata siinä piilevän pyrkimyksen\npositiiviseen suuntaan. Tällainen aikansa edelle ehtinyt\npersoonallisuus oli Sokrates.\n\n_Sokrates_ (469-399) vie meidät samalle totuuden etsimisen tasolle,\njosta aikaisemmin olemme tavanneet Buddhan ja Kungfutsen. Hän oli\nkuvanveistäjän ja kätilön poika, ulkomuodoltaan ruma ja kömpelö, sai\nAteenan nuorukaisten tavallisen kasvatuksen, so. opetusta\näidinkielessä, voimistelussa ja musiikissa, ja perehtyi itse myöhemmin\nmittausoppiin, tähtitieteeseen, joonialaisten filosofiaan ja sofistien\nlogiikkaan. Ammatikseen hän valitsi kuvanveiston, mutta hylkäsi sen;\nantautuakseen oraakkelien, unien ja merkkien -- kuten uskoi --\nosoittamaan jumalalliseen kutsumukseen, so. kansalaistensa vapaaseen\nkasvattamiseen. Hän täytti tunnontarkasti kansalaisvelvollisuutensa,\npalvellen mm. hopliittina kolmella sotaretkellä, mutta ei pyrkinyt\npoliittisiin tai virka-asemiin, joista arveli koituvan siveellisiä\nkiusauksia. Useat Ateenan huomattavimmista henkilöistä olivat hänen\nläheisiä ystäviänsä. Elämänsä hän vietti mitä vaatimattomimmin,\nnoudattaen sisäisen äänensä, daimonionin, käskyjä. Tällainen oli\nlyhyimmiten kuvattuna henkilö, jonka ateenalaiset runoilijan, nahkurin\nja puhujan ilmiannosta tuomitsivat kuolemaan valtiolle vaarallisena\njumalien kieltäjänä ja nuorison turmelijana.\n\nSokrates ei ollut sofisti, \"viisauden opettaja\", joksi Aristophanes\nhänet ylimalkaisesti leimasi, eikä filosofikaan, \"viisauden rakastaja\",\nvaan etupäässä kasvattaja, jonka tehtävänä oli \"herättää, kehoittaa ja\nnuhdella\". Hän hylkäsi sekä joonialaisten luonnonfilosofian, koska\nihmisälyn oli hänen mielestään mahdotonta päästä luonnonlakien perille,\nettä heidän halunsa \"etsiä viisautta sen itsensä vuoksi\", mikä sekin\noli pyrkimistä mahdollisuuksien rajan ulkopuolelle, ja käänsi ajattelun\nensi kerran kreikkalaisten keskuudessa, traagillisia runoilijoita\nlukuunottamatta, ihmiseen ja nimenomaan hänen siveelliseen\nolemukseensa. Kasvatuskeinokseen hän valitsi kuten Buddha keskustelun\n(dialektike), koska ei pitänyt oikeana omien mielipiteiden suoraa\nopettamista, vaan tahtoi johdattaa oppilaansa itsenäisesti omistetun\ntiedon kautta valitsemaan oikeat käsitykset. Hän ei kirjoittanut\nmitään, mutta hänen oppilaansa, etenkin Platon ja Ksenophon, ovat\nesittäneet teoksissaan hänen ajatuksensa. Platonin kuuluisat dialogit\novat kirjoittajansa käsitysten värittämiä, mutta Ksenophon, jolla ei\nollut omaa filosofiaa, on todennäköisesti juuri tämän vuoksi tulkinnut\nmestarin mielipiteet uskollisimmin; hänen suhteensa Sokrateeseen\nmuistuttaa Boswellin suhteesta Johnsoniin.\n\nDialektiikassaan Sokrates pyrki osoittamaan, lyhyesti sanottuna, että\nhyve on samaa kuin tieto. Joka on päässyt täydellisen ja oikean tiedon\nperille, toimii myös siveellisesti oikein, sillä eihän kukaan tässä\ntapauksessa voi pitää siveellisesti väärää itselleen mieluisempana; jos\nnäin kuitenkin käy, on se merkkinä siitä, että tieto sittenkin on ollut\nvajavaista. Sokrates uskoi, koska oli itse harvinaisen lujatahtoinen,\nettä ihmiselle on mahdollista, jännittäen tahtoansa, saavuttaa itsensä\nsyvällisellä tarkkaamisella varma oikean oivallus, mikä tekee hänet\nsiveellisesti tietoiseksi ja muiden arvostelusta riippumattomaksi,\njohtaen hänet hyveeseen. Tässä Sokrates lausui siveysopin itsenäisyys-\neli autonomisen perusaatteen. Oivaltaessaan oikean ja valitessaan tämän\ntiedon vaikutuksesta hyveen ihminen lisäksi toimii oman onnensa ja\netunsa mukaisesti; tämä on siveysopin autarkkinen peruste, so. hyveen\ntie on riittävä palkinto jo sinänsä ja tekee ihmisen sisäisesti\nvapaaksi, riippumattomaksi kohtalosta. Näiden käsitystensä mukaisesti\nsiis Sokrates saattoi sanoa tuomareilleen: \"Hyvälle miehelle ei ole\nolemassa mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa\" ja \"Elämä vailla\nalinomaista tutkistelua ei ole ihmiselle elämisen arvoinen\". Näin\nhänestä myös tuli siveysopin, etiikan, perustaja.\n\nAikansa kielteiseen sofismiin Sokrates suhtautui suunnilleen samoin\nkuin Kant valistusajan filosofiaan, so. hän puhdisti, korotti ja käänsi\nsen positiiviseksi. Historiallisena henkilönä hän on verrattavissa,\npaitsi jo mainittuihin, vielä Jeesus Nasarealaiseen. Yhtäläistä\nheissä on se, että molemmat olivat aikakautensa siveellisten ja\nihmisyysihanteiden edustajia. Kumpainenkaan ei kirjoittanut mitään,\nmutta heidän \"opetuslapsensa\" tulkitsivat sittemmin mestarinsa\najatukset \"dialogeissa\" ja \"evankeliumeissa\", joiden keskeinen henkilö\nhän on. Molemmat saivat kuolemallaan vahvistaa julistamansa totuudet,\nvoittaen kuolemansa jälkeen ja myös sen kautta. Kumpainenkaan ei ollut\naskeetti, vaan saattoi ottaa osaa jaloon seurusteluun, mutta oli silti\npienentänyt ruumiilliset tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi,\nvaipumatta kuitenkaan kerjäläisen asemaan. Erilaista on taas se, että\nSokrates oli etupäässä loogikko, lukuunottamatta mainittua daimonionia,\njonka mystillistä, opastavaa ääntä hän noudatti; ettei hän vähäksynyt\nvirallisia menoja, joiden tavanomaista noudattamista piti kansalaisen\nvelvollisuutena, ja joiden \"takana\" näki oman yhden ainoan jumalansa;\nettei hän vaatinut opetuslapsiltaan uskoa, vaan järkeilyn tietä\nsaavutettua vakaumusta, so. ennakkoluulotonta totuuden etsimistä; ja\nettei hän siis ollut uskonnon perustaja. Näiltä puolilta katsottuna\nJeesus oli innoituksen täyttämä mystikko; vastarinnassa tavanomaisia\nuskonnollisia käsityksiä kohtaan, pitäen siveellistä uudestisyntymistä\ntärkeämpänä kuin lain täyttämistä; ehdottoman uskon vaatija; uuden\nmaailmanuskonnon perustaja. Sokrates oli valtion kansalaisuus-aatteen\nelähdyttämä, Jeesus ajatteli sorretun kansan jäsenenä ihmistä yleensä.\nEdellisen toiminta tarkoitti huomattavassa määrässä valtion elämän\nparantamista, jälkimmäisen yksinomaan ihmisen ja sikäli ihmiskunnan\nsiveellistä uudestisyntymistä. Erilaisuudet ovat siis suuremmat ja\nratkaisevasti tärkeämmät kuin yhtäläisyydet: kreikkalainen jää\njuutalaisen varjoon. Mutta kaikki se, mikä antiikin elämässä on\nSokrateen jälkeen jaloa siveellistä pyrkimystä, juontuu hänestä, ja sen\nvuoksi tämä Ateenan vaatimaton kansalainen on maailmanhistorian\nsuurhenkilöitä.\n\n\n3\n\nSokrateen ajatukset johtivat neljän filosofisen koulun syntyyn:\nMegarasta kotoisin ollut _Euklides_ lähti siitä, että hyve on tietoa,\nja pyrkien määrittelemään tiedon erotti sen aistimusten ja kokemusten\npiiristä ja joutui näin metafyysilliseen mietiskelyyn. Hänen\n\"kouluansa\" sanotaan \"megaralaiseksi\". Kynosarges nimisessä\ngymnasionissa (Ateenassa) opettanut _Antisthenes_ kohdisti huomionsa\nSokrateen keskeisimpään ajatukseen lausuessaan, että ihmisen\ntulee ennen kaikkea pyrkiä siveelliseen, sisäiseen vapauteen ja\nriippumattomuuteen, ja sitä varten pienentää kaikki tarpeensa vähimpään\nmahdolliseen määrään. Täten hän tuli ns. \"kyynillisen koulun\"\nperustajaksi. Kyreneläinen _Aristippos_ opetti, että kun tieto on samaa\nkuin hyve, ja lähtö tiedon kautta hyveen tielle tuottaa onnea, meille\non tärkeintä päästä perille, miten saamme tiedon. Se tapahtuu vain\naistimiemme kautta, jotka ovat ainoa väline tätä varten. Mutta\naistimuksemme ovat joko tuskallisia tai ilahduttavia. Meidän tulee siis\njärjestää elämämme niin, että aistimuksemme ovat vain viimemainittua\nlaatua, jolloin toteamme, että elämän päämääränä on oleva välittömästi\nkoettu aistinnautinto. Tätä on omalla sisäisellä vapaudella,\nalistumatta sen orjaksi, käytettävä onnen hankkimiseksi. Näin\nAristippos perusti ns. \"kyreneläisen koulun\". Poikkeamatta tämän\nlaajemmin filosofian historiaan esittelemme lopuksi neljäntenä kouluna\nsen synteesin ja kehitelmän, jonka runoilijafilosofi Platon loi\nSokrateen ajatusten pohjalla.\n\n_Platon_ (427-347) oli ateenalaista ylimyssukua, Sokrateen oppilas ja\nystävä, aikansa korkeimman sivistyksen tasolla oleva, terävän älyn ja\nrunoilijan mielikuvituksen omaava nero. Kerrotaan hänen haaveilleen\nrunoilijan laakereista, mutta hävittäneen säkeensä tutustuttuaan\nSokrateeseen. Tämän kuoleman jälkeen hän lienee oleskellut jonkin aikaa\nMegarassa. Perinne kertoo hänen tehneen matkan Egyptiin, Kyreneen ja\nGrecia Magnaan, Syrakusaan, jonka valtias Dionysos I ja tämän\nsukulainen Dion olivat hänen suosijoitaan, kunnes tyranni riitautui\nfilosofin kanssa ja toimitti hänet kotimatkalle. Vanhoilla päivillään\nolisi Platonin pitänyt käydä vielä kaksi kertaa Syrakusassa, jonka\ntyranneja koetti innostaa oppiensa toteuttamiseen. Näitä perinteitä ei\nole kuitenkaan voitu tarkistaa. Sokrateen kuoleman jälkeen hän rupesi\nopettamaan Akademos-sankarille pyhitetyssä lehdossa (> akademia),\naluksi tarkoituksena esittää Sokrateen ajatukset oikein ja puhdistaa\nhänen muistonsa, ja sitten yhä enemmän kehittyen itsenäiseksi\nfilosofiksi. Ajatuksensa hän puki dialogien muotoon, joiden\nkeskushenkilönä on Sokrates. Niitä on 24 ja ovat ne kaikki säilyneet\n(Kritias vaillinaisena). Platonin teokset painettiin ensi kerran\nVenetsiassa 1513. Seuraavassa luomme lyhyen katsauksen niiden\npääsisällykseen.\n\nEnsimmäisessä ryhmässä (Lakhes, Kharmides ja Lysis) käsitellään\nurhouden, vaatimattomuuden ja ystävyyden olemusta, ja osoitetaan,\nkuinka vaikeaa, jopa mahdotonta, on niiden täsmällinen määrittely.\nTietoisen ja itsetiedottoman hyveellisyyden ero todetaan, mutta samalla\npyritään Sokrateen käsitykseen, että tieto ja hyve on samaa. Mistä siis\njohtuu mainittujen henkilöiden hyveellisyys, joka ollen itsetiedotonta\nei voi perustua tietoon? Sokrates vastaa: \"Hyvettä ei voida opettaa;\nse, mitä tavallisesti pidetään hyveenä, syntyy itsestään tai saadaan\ninnoituksen kautta itsetiedottomasti\". Tämä on väittelyn aiheena myös\ntoisessa ryhmässä (Protagoras, Io ja Menos).\n\nKolmas ryhmä (Euthyphron, Apologia, Kriton ja Phaidon) käsittelee\nSokrateen syytteen ja tuomion yhteydessä heränneitä kysymyksiä: (1)\nhurskauden olemusta, uskonnon ja hyveellisyyden osoittamista samaksi,\nniinkuin Pindaros, Aiskhylos ja Sophokles olivat aavistaneet, ja\noikeata jumalanpalvelusta, jollaiseksi ymmärrämme Sokrateen tunnustavan\nvain sen, mikä suoritetaan hengessä ja totuudessa; (2) Sokrateen\npuolustautumista oikeudessa, jolloin hän esittää elämänsä ja\nmielipiteensä, väittelee syyttäjiensä kanssa, ja osoittaa, ettei hän\npelkää kuolemaa, vaan tahtoo totella mieluummin Jumalaa kuin ihmisiä;\n(3) totuudenrakkautta ja hyvän kansalaisen velvollisuuksia isänmaatansa\nkohtaan: Sokrates ei tahdo paeta, koska hänet on tuomittu laillisesti\nja kansalaisen velvollisuus on siinäkin tapauksessa olla lojaali\nisänmaansa lakeja kohtaan; (4) sielun kuolemattomuutta: jos sielu on\npuhdas, se lähtee näkymättömään maailmaan, mutta jos se on saastunut\nruumiin yhteydessä, se viipyy maan läheisyydessä syntyäkseen uudelleen\njossakin alemmassa muodossa; olevaisen alkusyytä: Sokrates on luopunut\nluonnonfilosofeista ja ruvennut etsimään ei kaikkeuden alkusyytä\nitseään, vaan sen kuvaa sielun maailmasta, johon aatteet, ideat, esim.\nkauneuden idea, heijastuvat.\n\nPhaidonissa siis Platon ensi kerran kohoaa siihen mystilliseen\naatemaailmaan, joka on hänen mietiskelynsä kohteena neljännen ryhmän\ndialogeissa (Symposion, Phaidros, Kratylos). Ensinmainittu on\naiheensa vuoksi tullut Platonin kuvitelluista keskusteluista ehkä\nkuuluisimmaksi, sillä siinä (Pidoissa) hän käsittelee ensin avoimesti\nrakkautta ja sen eri ilmenemismuotoja, mm. poikarakkautta, mutta\nosoittaa sitten Sokrateen puheessa, kuinka Eros oikeastaan on\npyrkimystä hyvään ja kauniiseen, kuolemattomuuteen. Sielujen kauneus on\nkorkeampaa kuin ruumiiden, ja tietojen, ideain, kauneus sitäkin\nylempää; vasta kun tämä on saavutettu ja omaksuttu, on elämä elämisen\narvoista. On siis siirryttävä yhdestä kaikkiin kauniisiin muotoihin,\nsitten kauniiseen käytäntöön, ajatuksiin, ja lopuksi yhteen ainoaan\nehdottoman kauneuden ajatukseen, joka on nähtävä sielun silmillä;\nsilloin meille avautuu \"kauneuden rajaton valtameri\", me käsitämme\nJumalan ja tulemme kuolemattomiksi. Phaidros käsittelee myös rakkautta,\njoka on \"jaloa hulluutta\". Selittäessään tätä Sokrates vertaa sielua\nkaksivaljakkoon: jumalallisilla sieluilla ovat molemmat orhit hyviä,\nihmissieluilla on toinen paha. Ennen tuloaan ihmiseen sielu tuon\nlevottoman orhin vuoksi menetti siipensä, putosi alas ja otti ihmisen\nmuodon, joista ylin on filosofin ja alin tyrannin, yhteensä yhdeksän\nastetta. Kymmenentuhatta vuotta kuluu, ennenkuin hän voi palata\nalkuperäiseen olotilaansa, paitsi siinä tapauksessa, että hän on\nfilosofi tai jalon rakkauden innoittama. Silloin hän näkee kauneuden,\njoka ylläpitää hänessä \"jumalallista hulluutta\". Dialogin toisessa\nosassa Platon selvittelee kantaansa retoriikkaan nähden: Sokrates\nvähäksyy kirjoitettuja puheita ja kehoittaa ystäväänsä palaamaan\nkeskusteluissa kehiteltyyn filosofiaan. Kratylos on irrallinen,\nvähäpätöisempi dialogi, käsitellen kielen olemusta ja viitaten vasta\nlopussa ideaoppiin.\n\nViidenteen ryhmään voidaan sijoittaa kuuluisat dialogit Gorgias ja\nValtio. Edellisessä attikalaisen retoriikan isän, sofisti Gorgiaan\nväite, että retoriikka on oikeuden asiaa palveleva taide, ja että\nvallan salaisuus on vakaumuksen luominen, saa Sokrateen osoittamaan,\nettei niin ole: retoriikka on imartelua, eikä taidetta; vallan\nsalaisuutena ei ole vakaumuksen luominen. Retoriikkaa tulisi käyttää\nvain itsensä syyttämiseen ja oman vihollisensa puolustamiseen. Jos\nviattomalle tehdään vääryyttä, niin vika on vääryydentekijän, ja\nkasvaa, jos hän pakenee. Valaisemalla näin eri puolilta ehdottoman\noikeuden ylevyyttä Sokrates (Platon) tosiasiassa harjoittaa mitä\nankarinta arvostelua kansansa valtiollista elämää vastaan, jossa asiat\n\"hoidettiin\" puhujain taidolla, oikeuden ja totuuden kustannuksella.\n\nValtiossa (Politeia) Platon osoittaa, minkälainen oli oleva se\nyhteiskunta, jossa oikeus ja filosofit olisivat vallassa. Siinä on\nkolme säätyä: ylinnä filosofit l. kaitsijat, joiden on toimittava\nvaltion johtavana järkenä; sitten auttajat l. sotilaat, joiden oli\npuolustettava yhteiskuntaa, ja viimeksi maanviljelijät ja muut\nammattien harjoittajat, joiden on tuotannollaan aineellisesti\nylläpidettävä kaikki. Tunnemme tässä jaossa sielun ja sen vaunujen\neteen valjastetut orhit. Kaikki säädyt kasvatetaan erikoisesti tuleviin\ntehtäviinsä. Jos nyt jokainen suorittaa tarkoin osuutensa, on tuloksena\nyhteiselämän sopusointu, jossa kaikki viihtyvät. Silloin oikeus on\nylimmällä sijalla, noudatettuna joka kohdassa. Platonin Valtio on\nmaailmankirjallisuuden ensimmäinen utopistinen teos, jolla on ollut\nsyvällinen vaikutus yhteiskunnalliseen ajatteluun, ja joka vielä\nnykyaikana opettaa valtiota pitämään huolta siveellisistä tehtävistään.\n\nKuudenteen ryhmään luetaan dialogit Euthydemos (pilaileva esitys\nfilosofian arvosta ja sofismista), Parmenides (ideaopin vertailua\nfilosofi Parmenideen oppiin, jonka mukaan tosiolevainen on\nyhteydellinen ja iäinen, lähestyttävissä vain ajatuksin), Theaitetos\n(tutkimus tiedon olemuksesta, joka erotetaan aistimuksien\nvälityksestä), Sophistes (jokaisella kieltävällä määritelmällä on\nrinnallaan myöntävä; totuuden hienoa olemusta ei pidä määritelmillä\nsitoa ja siten estää ajatuksen elinvoimaa ja liikkumisvapautta),\nPolitikos (tutkimus kuninkaasta, hallittavista ja hallitusmuodoista,\njoista paras on perustuslaillinen monarkkia, huonoin tyrannius l.\nitsevaltius; tilintekoa kansanvallan väärinkäytöksistä: paras suunta on\nvoimassa olevien lakien noudattaminen), ja Philebos (tutkimus hyvän\nolemuksesta: ei nautinto eikä tieto ole korkeinta hyvää, vaan tämä\nrakentuu suhteellisista mitoista, kauneudesta, tosiolevaisesta, älystä,\ntieteestä, taiteesta, oikeista mielipiteistä ja puhtaasta nautinnosta).\n\nSeitsemänteen ryhmään luetaan Timaios, joka sisältää valtavan kuvauksen\nnäkyväisestä maailmasta ja sen luomisesta. Siinä Platon kertoo\nEgyptistä saamansa tunnetun Atlantis-tarinan ja legendoja\nesihistoriallisesta Ateenasta, joita molempia hän täydentää\nKritias-katkelmassa. Timaios siis on laaja esitys siitä, mille asteelle\nkreikkalaisten maailmankuva oli kehittynyt ennen Aristotelesta. --\n\nPlatonin viimeinen teos on keskenjäänyt Lait, jossa hän kuin pois\nlähtevä lääkäri antaa kirjalliset ohjeet, miten hänen kotiansa ja\nperhettänsä on hoidettava: iäkäs ateenalainen keskustelee\nlainsäädännöstä lakedaimonilaisen ja kreetalaisen kanssa. Hänen\nteoksensa painettiin Venetsiassa 1513.\n\nKirjallisuuden historiassa on erikoisesti ylläolevan selventäväksi\nlisäksi huomautettava, että Platon tulee teoksissaan lausumiensa,\nkauneuden ja taiteen olemusta koskevien ajatusten kautta estetiikan\nluojaksi. Kaunis ja taide ovat hänen mielestään ensinnäkin kaksi eri\nilmiötä. Kaunis on, kuten varsinkin Pidoista ilmenee, alimmasta\nkorkeimpaan lueteltuna: muodollista, jonka tunnusmerkkeinä ovat\nulkonainen tarkoituksenmukaisuus, mitanmukaisuus ja sopusuhtaisuus,\nyhtenäisyys ja yksinkertaisuus; henkistä, joka on samaa kuin hyve; ja\nabsoluuttista, ehdotonta, joka on ideain kauneutta. Taide on\njäljittelyä (mimesis), mutta kun ideain maailmaa ei voi jäljitellä,\ntaide muuttuu vain sitä edustavan valhetodellisuuden esitykseksi ja on\nsellaisena vähäarvoista, totuudesta lähtien vasta kolmannella sijalla.\n\"Runoilijat ovat vain hyveen ja muiden runoissaan käsittelemiensä\nasiain varjokuvien jäljittelijöitä, jotka eivät ollenkaan tapaa\ntotuutta\". Taiteen vaikutus on turmiollista, koska se kohdistuu\nolemuksemme alhaisempaan, epäjärjelliseen puoleen, kuvaamalla, kuten\nvarsinkin runous, järjen valvonnan ulkopuolella olevaa tunnekuohua, ja\nkoska se lahottaa uskonnon ja yhteiskunnan perusteita, levittäessään\nkuten Homeros vääriä käsityksiä jumalista, kuolemasta, haudantakaisesta\nelämästä jne. Taide kelpaa siis korkeintaan ajanvietteeksi, kuulumatta\nterveen valtioelämän tarpeisiin, eikä sillä ole sijaa Platonin\nihannevaltiossa. Tähän hylkäystuomioon Platon päätyy logiikan\npakottamana, vastoin omaa haluansa, sillä hän ilmoittaa kaikesta\nhuolimatta rakastavansa taidetta. Sopinee tässä yhteydessä mainita,\nettä Leo Tolstoin mielestä taiteen tuli suoranaisesti edistää ihmisen\nsiveellistä kohoamista; muuten sitä oli pidettävä turmiollisena. Täten\nhän siis asettui taiteeseen nähden omana tarkoituksenaan hylkäävälle,\nso. Platonin kannalle. [K.S. Laurila: Johdatus estetiikkaan, jota\nolen rohjennut käyttää täten lyhyesti viitatessani Platonin\ntaidekäsityksiin.]\n\nPlaton ei oikeastaan muodostanut ajatuksiaan täsmälliseksi\njärjestelmäksi, vaan vapautuen aina edellisestä teoksestaan työskenteli\nkuin alusta alkaen joko samansukuisten tai uusien ongelmien\nratkaisussa. Ajattelussaan hänellä oli aseenaan, paitsi Sokrateelta\nopittua \"järjen voimistelua\", loogillista dialektiikkaa, yhtä\npaljon myös lennokas, runollinen, totuuteen intuitiivisesti,\nnäkemyksellisesti pyrkivä mielikuvitus. Huolimatta siitä, että esim.\nhänen sietävä käsityksensä luonnonvastaisesta rakkaudesta osoittaa\nhänen vielä olleen meille vastenmielisen pakanuuden kannalla, hänen\nideaoppinsa toisaalta ilmaisee hänen kohonneen asteelle, joka on\nkorkein, mihin ihmisen henki milloinkaan on päässyt janotessaan ja\nkuvitellessaan olevaisen takana asuvaa ikuista totuutta, kauneutta ja\nhyvyyttä. Nämä ylevät runollisfilosofiset ajatuksensa Platon on pukenut\nmuotoon, joka osoittaa hänen olleen myös suuri taidekirjailija. Hänen\nmahtavan hahmonsa varjo lankeaa koko seuraavaan aikakauteen, muuttuen\nkeskiaikana salamyhkäisen tiedon lähteeksi ja meidän aikanamme syntyjä\nsyviä etsivän hengen suurtunnukseksi.\n\n\n4\n\n_Aristoteles_ (384-322) oli Platonin etevin ja kuuluisin oppilas, jonka\nelämäntyöllä on ollut Euroopan kulttuurin kehitykseen syvällinen ja\nperustava vaikutus. Hän oli syntynyt Athos-niemellä, Stageiran kylässä,\nMakedonian kuninkaan Amyntas II:n henkilääkärin Nikomakhoksen poikana.\nSaatuaan isänsä ammatin johdosta luonnon, mm. anatomian tutkimiseen\nsuuntautuvan kasvatuksen, hän tuli 17-vuotiaana Platonin oppilaaksi.\nAteenassa hän vietti elämänsä toisen jakson, parikymmentä vuotta,\nperehtyen Platonin filosofiaan, tähtitieteeseen ja retoriikkaan sekä\nyleensä ateenalaisten kulttuuriin. Jo tällöin hän perusti oman koulun,\nluennoiden omintakeisesti ja aloittaen omien tieteellisten teosten\nkirjoittamisen. Platonin kuoltua 347 alkoi Aristoteleen elämän kolmas\njakso: n. 344 hän matkusti Mysiaan, Atarneuksen hallitsijan Hermeiaan\nluo, joka oli hänen \"yliopistotoverinsa\", ja meni naimisiin tämän\nottotyttären kanssa. Täältä hän Hermeiaan kuoltua muutti ensin\nMityleneen ja sieltä Makedoniaan, Philippoksen hoviin, nuoren\nAleksanterin opettajaksi, jona toimi 343-342. Aristoteleen kerrotaan\nluennoineen oppilaalleen monarkkiasta ja siirtomaista, ja tämän\nnukkuneenkin opettajansa Ilias päänsä alla. Hän saavutti kuuluisan\noppilaansa ystävyyden, mutta menetti sen elämänsä lopulla sukulaisensa,\nAleksanterin historioitsijan Kallistheneen vuoksi, jota oli suositellut\nkuninkaalle. Vaikutusvaltaansa hän käytti kotikylänsä Stageiran\nhyväksi, jonka makedonialaiset olivat hävittäneet, toimittaen sen\nrakennetuksi uudelleen ja laatien sille hallitusmuodon. N. 334\nAristoteles palasi Ateenaan, jossa, Lykeion (> lyseo) nimisessä\ngymnasionissa, käyskennellen sen käytävillä (peripatoi), rupesi\nluennoimaan oppilailleen, minkä johdosta hänen \"akatemiaansa\" alettiin\nsanoa \"peripateettiseksi\" kouluksi. Itse hän oli samalla kertaa\ntutkija, lukija, luennoitsija, kirjailija ja kirjojen kokoilija.\nAleksanterin kuoltua 323 ateenalaiset syyttivät häntä siitä, että hän\nmuka palvoi jumalana ystäväänsä, tyranni Hermeias vainajaa, eli siis\njumalattomuudesta, jolloin hän poistui Khalkiiseen, Euboiaan,\n\"koska ei halunnut ateenalaisten toista kertaa rikkovan filosofiaa\nvastaan\". Täällä hän kuoli 322. Hän eli siis synnyltä, asemalta,\ntyötilaisuuksilta ja saavutuksilta sivistyneen, kunniakkaan, uuraan ja\ntulosrikkaan elämän, jonka onnesta ja humaanisista periaatteista hänen\nsäilynyt testamenttinsa todistaa.\n\nAristoteleen tuotanto on ollut harvinaisen laaja, käsittäen antiikista\nperiytyneen tiedon mukaan 146 eri teosta, jotka jakautuivat 400\n\"kirjaan\". Säilynyt on, paitsi sirpaleita, 47, jotka voidaan jakaa\nseuraavasti: (1) _loogilliset_, 6, sisältäen logiikan perustiedon;\nniistä on käytetty yhteisnimeä Organon (väline), koska logiikka on se\nväline, jolla tietoon tungetaan; (2) _fyysilliset_, 26, sisältäen\naristotelelaiset käsitykset luonnontieteen yleisistä perusteista,\ntähtitieteestä, sielusta, ihmisen fyysillisen elämän ilmiöistä,\neläimistä, kasveista, väreistä jne.; näistä ovat kuuluisimmat Taivaasta\n(Peri ouranou), Sielusta (Peri psykhes), Eläinten historiasta (Peri ta\nzoa historiai) ja Kasveista (Peri phyton); (3) _sekalaiset_, 4,\nsisältäen tutkimuksia eri aloilta; (4) _metafyysilliset_, 1, sisältäen\nMetafysiikan (Ta meta ta physika); (5) _käytännölliset_, 6, sisältäen\nesityksen siveysopista (Nikomakhoksen etiikan -- Ethika Nikomakheia)\n[Nikomakhos oli Aristoteleen poika] ja valtiosta (Politika) ym.; (6)\n_taidetta koskevat_, 3, nim. kaksi puhetaitoa ja yksi runoutta koskeva\n(Runoudesta -- Peri poietikes); ja (7) _historialliset_, 1, nim.\nesityksen Ateenalaisten valtiomuodosta (Athenaion politeia). Täyttä\nvarmuutta ei ole siitä, että kaikki nämä teokset olisivat periytyneet\nAristoteleen itsensä antamassa sanamuodossa, mutta kyllä siitä, että ne\nluotettavasti tekevät selkoa peripateetikkojen filosofian tuloksista.\nNe eivät ole dialogeja, vaan selittäviä ja todistelevia tieteellisiä\ntutkimuksia. Ne ovat säilyneet aivan sattumalta, joutuen ensin\nVähään-Aasiaan, jossa ehtivät jo melkoisesti turmeltua, kunnes eräs\nkirjain kokoilija toi ne Ateenaan, josta Sulla vei ne v. 86 e.Kr.\nRoomaan. Arabialaisten filosofian yhteydessä on kuvattu niiden\nvaikutusta sitä tietä keskiaikaan. Niiden tutkiminen alkuperäisinä\nalkaa renessanssin aikana. Ateenalaisten valtiomuoto on löydetty vasta\n1891.\n\nAristoteles ei ollut runoilija kuten Platon, vaan kokemusperäinen\ntiedemies, joka tutkimalla yksityisiä ilmiöitä koetti saada selville\nniiden takana hallitsevan yleispätevän lain. Hän oli siis nykyaikaisen,\ninduktiivisen tutkimusmenetelmän perustaja, ja viaton siihen, että\nhänen teoksensa, etupäässä Organon, tulivat keskiajalla kuin tieteen\nviimeisenä sanana deduktiivisen todistelun lähtökohdiksi. Tästä johtuu\nmyös, että hän on filosofina tavallaan oppi-isänsä vastakohta:\nPlatonille on todellisuutta vain olevaisen takana asuva yleispätevä\nidea, jonka kuva tai heijastus yksilöllisesti olevainen on; hän siirtää\nsiten lopullisen totuuden yliluonnollisen alueelle; Aristoteleelle on\ntodellisuutta kaikki yksilöllisesti olevainen olipa se luonnollista tai\nyliluonnollista. Hän jakaa sen kolmeen päälajiin: luontoon, Jumalaan ja\nihmiseen. Luonto rakentuu luonnonesineistä ja ne taas aineesta ja\naineettomasta osasta (eidos). Luonnollinen maailma on iankaikkinen,\npyrkien yhä enemmän aineen \"hengistymiseen\" päämääränä Jumala. Tämä on\nyliluonnollisesi kaiken yläpuolella, maailman kehien ja niissä kiinni\nolevien taivaankappaleiden liikuttaja jotka taas voimallaan\naikaansaavat luonnon liikunnon, so. elämän. Mutta hän ei ole mekaaninen\nvoima, vaan perussyy, iankaikkinen elävä olento, hyvyys, äly, ja siten\nmyös kokonaan aineeton yksilö. Ihminen rakentuu kuten muutkin\nluonnonesineet aineesta ja aineettomasta olevaisesta, mutta aine on\nhänessä orgaanista, ja aineeton osa sitä vastaavaa olevaista, jota\nsanomme sieluksi. Muista orgaanisista ja sielullisista yksilöistä\nihmisen erottaa hänellä yksin oleva järki (logos) eli äly (nous), joka\nainoastaan on Jumalasta peräisin ja kuolematon. Tämän vuoksi ihminen\nmuodostaa oman erikoisryhmänsä. Tämä filosofia sisältyy Aristoteleen\nMetafysiikkaan.\n\nIhmisen älyn liikunta on kolmea laatua: ajattelua (theoria), kävtäntöä\n(praksis) ja toimintaa (poiesis). Ensinmainittu on tiedon hankintaa:\n(1) aistin (aisthesis) ottaa vastaan vaikutelman; (2) muisti (mneme)\nsäilyttää sen; (3) kokemus (empeiria) vertaa vaikutelmia; (4) äly\n(nous) toteaa yleislain. Praksis sisältää yksilön ja valtion\nsiveysopin: hyve on järjenmukaista sielun toimintaa, so.\näärimmäisyyksien karttamista ja oikean keskitien etsimistä ja\nnoudattamista; valtion kansalaisen tulee pyrkiä hallitsemaan ja alistua\nhallittavaksi hyveen ohjeiden mukaisesti; kansalaisen yksilönä\nsaavuttama onni on myös valtion onni. Oikea hallitus pyrkii yhteis-,\nharhaperusteilla toimiva hallitus vain omaan hyväänsä; edelliseen\nkuuluvat valistunut monarkkia, ylimys- ja tasavalta, jälkimmäiseen\ndemokratia, harvain- ja tyrannivalta. Käsitellessään helleenien\netevämmyyttä muiden kansain rinnalla Aristoteles otaksuu siinä\nilmenevän ilmaston ja olosuhteiden vaikutusta, lausuen siis ajatuksia,\njoilla tuli olemaan Montesquieun kehittäminä suuri merkitys\n1700-luvulla romantiikan alkaessa. Nämä asiat Aristoteles selittää\npääasiallisesti teoksissaan Sielusta, Nikomakhoksen etiikka, ja\nPolitiikka. Kolmas, toimintaa käsittelevä ryhmä on sitten se johon\nkuuluu mm. runous. Aristoteleen esteettiset mielipiteet sisältyvät\nhänen Poetiikkaansa, Politiikkaansa, Retoriikkaansa ja Ongelmiinsa\n(_sekalaisiin_ kuuluva teos).\n\nAristoteles erottaa hyvän ja kauniin, joista edellinen ilmenee vain\ntoiminnassa, jälkimmäinen \"myös liikkumattomassa\". Kauniin alue on siis\nlaajempi. Kauniin tärkeimmät muodot ovat \"järjestys, sopusuhtaisuus ja\nrajoitus\", so. ollakseen kaunis, yksilön, esineen, ilmiön tulee olla\nulospäin selvärajainen, sisäisesti eheä ja täydellinen, siten\nrakennettu, että osan poistaminen särkee kokonaisuuden, ja osiensa\nsijoitukselta ja yleisiltä linjoiltansa tasapainoinen: kokonaisuus,\njossa erilaisuudet sointuvat yhteen. Lisäksi se ei saa olla liian\npieni, koska se silloin ei voi mitättömyytensä vuoksi, häipyen\nympäristöönsä, olla kaunis, eikä myös liian suuri, koska sitä ei\nsilloin voi kerralla tajuntaansa omistaa eikä siis saada\nkokonaisvaikutusta. Ylläsanottua yleensä pidetään Aristoteleen\nkäsityksenä varsinaisesta kauniista, huolimatta siitä, että hän\nRetoriikassaan lausuu siitä eroavia ajatuksia. Taidetta hän pitää\nPlatonin tavoin \"jäljittelynä\", mutta tämä hänen mielestään siten\npaljastaa kohteensa syvimmän aatteellisen olemuksen, so. idealisoi sen.\nSe on siis, päinvastoin kuin Platonilla, todellisuutta korkeammalla,\nlähempänä totuutta, ideaa. Näin se voi olla tositiedon saavuttamisen\nvälineenä sekä luojalleen että vastaanottajilleen: \"Runous on\nfilosofisempaa ja vakavampaa kuin historia\", koska se esittää yleistä\neikä yksilöllistä. Sen vaikutusta vastaanottajiin Aristoteles selittää\npuhuessaan musiikista, jolla on hänen mielestään merkitystä huvina,\nsiveellisenä virkistyksenä, ja jalona harrastuksena (diagoge). Tämä\nosoittaa, kuinka tärkeäksi hän arvostaa taiteen yleensä. Taiteeksi\nAristoteles muuten hyväksyy vain eepillisen ja draamallisen runouden\n(ilmeisesti viimemainittuun kuuluvana, sitä mainitsematta, lyriikan),\nnäyttämötaiteen, musiikin ja tanssin, ja inhimillisiä aiheita esittävät\nkuvaamataiteet. Taiteen hän jakaa sen mukaan, millä keinoin, mitä ja\nmiten esitetään. Aiheita on kolmenlaisia: yleviä, keskinkertaisia ja\nalhaisia luonteita, mikä johtaa murhe- ja huvinäytelmän erottamiseen.\nEsitystavasta johtuu eepoksen ja draaman ero. Runous on tämän mukaan\nluonteiden ja sieluntilojen jäljittelevää esittämistä sanan ja kuvien\navulla, so. havainnollisesti (ei siis käsitteellisesti), ja ilmiöiden\nperuslakien paljastamista, (ei siis yksityiskohtien kuten esim.\nproosahistoria). Aristoteleen käsityksen tragediasta olemme jo\naikaisemmin esittäneet.\n\nLopuksi mainittakoon Aristoteleen maailmankuva, koska se sellaisenaan\nperiytyi 1700-luvulle saakka ja oli keskiaikaisen maailmankatsomuksen\nperustus. Maailman keskuksena on liikkumaton, pallon muotoinen Maa,\nensimmäinen alkuaine, jota ympäröivät jäljelläolevien elementtien:\nveden, ilman ja tulen, kehät; näiden jälkeen seuraa viidentenä\nalkuaineena eetteri (quinta essentia, \"viides olevainen\", kuten\nkeskiaikana sanottiin). Eetterimeressä pyörivät eri suuntiin\nMaa-keskeiset, pallomaiset kehät l. sfäärit, joissa kiertotähdet olivat\nkiinni; näitä kehiä oli aluksi 10, nim. Kuun, Merkuriuksen, Venuksen,\nAuringon, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen, kiintotähtien,\nkristallitaivaan ja \"äärimmäisenä liikkuvan\" (Primum mobile) kehät,\njoista viimemainittu oli maailman ulkokuori; sen takana vallitsi\n\"hiomaton kaaos\", kuten Milton sanoi. Aristoteles kuvitteli kehiä\nolevan kaikkiaan 55. Maailmankuvan olivat pääpiirteissään tällaiseksi\nkehittäneet jo Platon ja varsinkin hänen oppilaansa Eudoksos. Se on\nvielä Miltonin Kadotetun Paratiisin pohjapiirustuksena.\n\nPeripateettisen koulun johtajaksi tuli Aristoteleen jälkeen lesbolainen\n_Theophrastos_ (372-287), jonka teos Siveellisiä luonteita (Ethikoi\nkharakteres) -- kokoelma lyhyitä, terävästi piirrettyjä luonnekuvia,\njoka huomattavasti vaikutti uusattikalaisen luonnekomedian syntyyn\n-- sai uuden ajan kirjallisuudessa tärkeän sijan ja paljon\njäljittelijöitä, esim. ranskalaisen La Bruyèren (1688). Aristoteleen\nteokset painettiin Venetsiassa 1495-1498.\n\n\n5\n\nLopetamme esityksen kreikkalaisten filosofiasta lyhyesti mainitsemalla\nne kaksi \"koulua\", _epikurolaisen ja stoalaisen_, joilla oli niin\ntärkeä vaikutus hellenistisen ajan siveellisiin katsomuksiin ja jotka\nvieläkin antavat nimen sille tavalle, miten ihmiset elämään\nsuhtautuvat. _Epikuros_ (342-270) oli kotoisin Samoksesta, mutta\nsyntyisin attikalaisesta suvusta, opiskeli Akatemiassa ja vaikutti\nAteenassa v:sta 307 alkaen kuolemaansa saakka sivistyneen, ihailevan\noppilasjoukon kunnioittamana. Hänen johtamansa \"lahkon\" elämäntapa oli\näärimmäisen yksinkertaista ja vaatimatonta, esim. pienenkin viini- ja\njuustoannoksen jo ollessa ylellisyyttä. Epikuroksen siveysopin\nlähtökohta on Aristippoksen aistimuskanta ja nautintofilosofia; hänkin\npitää mielihyvää elämän korkeimpana päämääränä, mutta ei siten, että\nsiihen pyrittäisiin hetkellisillä aistillisilla nautinnoilla, vaan\nsiten, että viisaalla ja vanhurskaalla elämäntaidolla hankitaan\npysyväistä hyvinvointia ja koetetaan välttää kaikkea, mikä tuottaa\ntuskaa. Luonnonfilosofiassaan Epikuros palasi Demokritoksen\nmaterialistiseen atomioppiin, jonka mukaan oli olemassa vain atomeja ja\ntyhjä avaruus, sielunkin muodostuessa atomeista. Epikuros opetti\nsamoin, pyrkien hävittämään Platonin ja Aristoteleen opeissa\nvallitsevan aineen ja hengen vastakohtaisuuden, ihmisen riippuvaisuuden\njumalista ja kohtalosta, ja siten myös hänen kuolemanpelkonsa.\n\nStoalaisen koulun (Stoa poikile = maalauksilla koristettu pylväskäytävä\nAteenan kauppatorin pohjoispuolella) perusti neljännen vuosisadan\nlopulla Kyproksesta, foinikialaisesta Kitionin kaupungista kotoisin\noleva _Zenon_ (336-264), ja sitä kehittivät erikoisesti hänen\noppilaansa _Kleanthes_ (301-232, alkuaan nyrkkeilijä ja vedenkantaja,\nliikanimeltä \"aasi\") ja _Khrysippos_ (280-206). Stoalaisuus\nlähtee siitä kyynikkojen käsityksestä, että ihmisen tulee pyrkiä\nsisälliseen vapauteen, mm. vähentämällä kaikki tarpeensa pienimpään\nvälttämättömyyteen. Tämä sisällinen vapaus tuottaa korkeimman\nmielihyvän, ollen vapautumista intohimoista, samaa kuin Sokrateen\nsiveellinen tietoisuus, sen autonomia ja autarkkia. Sisällinen vapaus\non saavutettavissa elämällä sopusoinnussa luonnon kanssa. Stoalaisten\nluonnonkäsitys oli sekä Epikuroksen tavoin materialistinen että\nmonistis-panteistinen. He kuvittelivat, että \"alussa\" oli ollut vain\nhieno henkiaineellinen, koko kaikkeuden täyttävä elävä voima, pneuma,\njossa vallitsi käsittämätön kuumuus ja sen johdosta ulospäin pyrkivien\nvoimien jännitys. Syntyneen liikunnon aiheuttama \"jäähtyminen\" sai\npneuman jotkut osat \"hyytymään\", ja niin maailmankaikkeus syntyi,\neroten pneumasta. Se on siis kauttaaltaan elävä, jossa jokaista atomia\nhallitsee kaksi perusvoimaa: passiivinen ja aktiivinen. Viimemainittu\non sama kuin järki (logos). Näin siis pneuma panteistisesti läpitunkee\nkoko olevaisuuden, lukemattomin eri vaikutuksin. Ihmisessä se ilmenee\nsieluna, joka pyrkii tietoon ja hallitsee meitä. Luonnossa se vaikuttaa\njärkähtämättömänä lainmukaisuutena, kohtalona, mutta tämän rinnalla\nmyös lempeänä kaitselmuksena. Syntyessä olemme kuin puhdas paperi,\njohon ei ole mitään kirjoitettu; sikäli kuin hallitseva osamme, sielu,\nsiivilöi kokemuksistamme johtopäätökset, tuo taulu rupeaa täyttymään\nviisaudella; tämän me saavutamme korkeimmassa määrässä silloin, kun\nlopullisesti vapautuneina intohimoista olemme päässeet siveellisen\nautonomian asteelle. Silloin on omanamme viisaus, tuo hellenistisen\najan siveysopin korkein päämäärä, jota juutalaisten runous niin\nlämpimästi kehoitti etsimään.\n\nSekä Epikuroksen että stoalaisuuden opit saavuttivat hellenistisenä\naikana suuren vaikutusvallan, kuten jo olemme nähneet puhuessamme\njuutalaisten kirjallisuudesta. Tähän kajoamme vielä hellenistisen\nkirjallisuuden yhteydessä.\n\n\n6\n\nNyt palaamme takaisin siihen vaiheeseen, jolloin syntyi kreikkalaisten\nhistoriallinen tiede. Kuten olemme maininneet, oli joonialaisten äly\ntälläkin alalla aloittajana, ja joonialaisen hengen merkeissä\nhistoriatiede pääsikin ensimmäiseen varsinaiseen saavutukseensa.\n\n\"Historian isä\" _Herodotos_ (n. 484-425) oli syntyisin\nVähästä-Aasiasta, doorilaisesta Halikarnassoksen kaupungista, jossa\nkuitenkin vallitsi joonialainen kulttuuri ja kielimurre. Saatuaan\ntavanmukaisen kasvatuksen, so. opetusta äidinkielessä, voimistelussa ja\nmusiikissa, hän omistautui kirjallisuuden palvelukseen, tyrannin\nhallitsemassa kaupungissa kun ei ollut tilaisuutta antautua vapaan\nkansalaisen varsinaiseen tehtävään, politiikkaan, ja ryhtyi\nmatkustelemalla hankkimaan tietoja. Sen jälkeen kun tyranni Lygdamis\noli surmauttanut (457) Herodotoksen läheisen sukulaisen,\nmyöhäiseepillisen runoilijan Panyasiin, tuleva historioitsija poistui\nkotikaupungistaan, muuttaen Samokseen. Matkoihinsa hän käytti\nhuomattavan osan ikäänsä (464-447). Hänen tiedetään käyneen Susassa ja\nBabyloniassa, Tyroksessa, Mustanmeren länsirannikolla, aina Dnjeperillä\nsaakka, Skyytiassa ja Traakiassa, Kreikan mantereella, Aigeian saarilla\nja Egyptissä. Täten hän hankki omaan kokemukseen perustuvan käsityksen\nkoko silloisten kreikkalaisten tuntemasta \"maanpiiristä\". Kun tyranni\nLygdamis karkoitettiin n. 450, Herodotos muutti takaisin\nHalikarnassokseen, jossa esitti julkisesti osia tällöin jo\naloittamastaan Historiasta. Vastaanotto ei ollut suopea -- kukaan ei\nole profeetta omalla maallaan -- ja niin Herodotos muutti Ateenaan n.\n447. Täällä hän pääsi älymystön valioseuraan, jonka huippuina olivat\nPerikles, Aspasia, Pheidias, Protagoras, Zeno, Sophokles, Euripides\nym., luki ateenalaisille teostansa ja sai kansalta (445) kymmenen\ntalentin (n. 2.400 punnan) palkinnon. Ateenasta hän muutti\nsiirtolaisten mukana (443) Grecia Magnaan, Thurionin kaupunkiin, jossa\nasui kuolemaansa saakka. Hänen Historiansa, jonka hän jakoi runottarien\nlukumäärän mukaan yhdeksään osaan, tuli tunnetuksi renessanssin aikana,\njolloin (n. 1450) se käännettiin latinaksi. Suomeksi sen on kääntänyt\nprofessori Edv. Rein (1907-10).\n\nHerodotoksen tarkoituksena oli kuvata persialaisten suuri hyökkäys\nKreikkaa vastaan ja kreikkalaisten kansallinen nousu. Voidakseen nähdä\ntämän oman aikansa suurtapahtuman tarpeellisen välimatkan päästä hän\ntahtoi tutustua koko siihen näyttämöön ja tilanteeseen, jossa se\nesitettiin, ja kaikkiin niihin kansoihin, jotka olivat joko\nosanottajina tai katsojina. Tätä varten hän matkoillaan perehtyi eri\nkansojen historiaan, so. niihin tarinansekaisiin perinteisiin, jotka\nvielä silloin olivat historian asemassa, ja koettaen käsitellä niitä\nkriitillisesti kirjoitti ensin johdannon, joka aineiston runsauden\nvuoksi paisui niin, että se täyttää kaksi kolmattaosaa koko teoksesta.\nTämän alansa laajuuden vuoksi hänen teoksensa sai yleishistorian leiman\nja merkityksen. Kun lukiessamme hänen rauhallista, yksityiskohtaista\nesitystään joskus kummeksimme hänen herkkäuskoisuuttaan ja ehkä\nhymähdämme hänen arvosteluilleen ja johtopäätöksilleen, meidän tulee\nmuistaa, ettei hänellä ollut minkäänlaista mallia tai perinnekäsitystä\nsiitä, miten historiaa oli kirjoitettava, vaan hänen täytyi luoda\nkaikki. Silloin ymmärrämme, kuinka vaikeata oli edes yrittää kritiikkiä\nsen kaaoksen keskellä, joksi tosi ja tarina tänä varhaisaikana olivat\nsekaantuneet. Herodotoksen Historian (Histories Apodeksis) ansiopuolia\novat kriitillisyyden yritysten lisäksi aineiston laajuus ja\nmonipuolisuus, avomielisyys ja puolueettomuus, jolla asiat esitetään,\nse, ettei siitä tunnu puoluehenkeä eikä kansallista turhamaisuutta, ja\nlopuksi hienosti ja hiljaisesti taiteellinen kertomatapa, jonka vuoksi\nse on vielä meidän aikanamme viehättävää luettavaa. Heikkoutena on taas\nse, ettei tekijällä ole kykyä tunkeutua ilmiöiden todellisiin\npohjasyihin eikä käsittää niiden yhteyksiä. Hän on romanttinen\nhistorioitsija, jonka voima ilmenee kuvauksista. Hänen oma\nmaailmankatsomuksensa kuvastuu siitä, että hän uskoo jumalien\nhallitukseen ja pitää esittämiään tapahtumia heidän tahtonsa\nilmauksina. Myöhemmät antiikin, keskiajan ja renessanssinkin\nhistorioitsijat pitivät häntä mallinaan, mm. sommitellen henkilöidensä\npuheet väliin hyvin laajoiksi oratio recta-esityksiksi. Kirjallisuuden\nhistorian kannalta teos on kanava, jonka kautta epiikka tuli\nkäännetyksi sadun ja runon piiristä todellisuutta kohti.\n\nHerodotoksen nuorempi aikalainen _Thukydides_ (n. 460-399) oli\nylhäissukuinen, rikas ateenalainen, Miltiadeen pojan Kimonin\nsukulainen, Traakiassa olevan maatilan ja kultakaivoksen omistaja. 424\nhän oli sotapäällikkönä Traakiassa, joutui tappiolle ja tuomittiin\nmaanpakoon, eläen sitten maatilallaan ja matkustellen 404:ään saakka.\nTänä vuonna maanpakotuomio peruutettiin ja hän kävi Ateenassa, palaten\npian maatilalleen, jossa asui kuolemaansa saakka. Ruumis tuotiin\nAteenaan ja haudattiin Kimonin holviin, jossa Plutarkhos kertoo sen\nnähneensä. Painettiin Venetsiassa 1502.\n\nThukydideen päämääränä oli Peloponnesolaisen sodan historian\nkirjoittaminen, vieläpä niin, että siitä olisi hyötyä niille, \"jotka\nhaluavat saada menneisyydestä asiallisen kuvan, käyttääkseen tätä\navaimena tulevaisuuteen, joka todennäköisesti toistaa menneisyyden tai\nmuistuttaa siitä\". Hän pitää Herodotosta tarinain kertojana ja pyrkii\nmahdollisimman tarkkaan asiallisuuteen ja sikäli myös kriitillisyyteen,\nosoittaa tiedemiehen ankaruutta itseään kohtaan sekä rajoittamalla\naiheensa että siinä myös pysymällä, lankeamatta Herodotoksen tavoin\nlaajoihin syrjäkuvauksiin, eikä tunnusta yliluonnollisten voimain\njohtoa, vaan katsoo kaiken tapahtuvan perustuvan järkisyihin tai sitten\nsattumaan. Näin syntynyt kahdeksaan osaan jakautuva teos esittää ensin\n431 alkaneen sodan syyt ja jatkuu 411 saakka, loppuen keskelle\nlausetta. Kulttuurihistoria on kokonaan syrjäytetty. Herodotoksen\ntapaan puheet on kirjoitettu oratio rectaksi, kuten Perikleen kuuluisa\npuhe kaatuneiden muistolle. Kuvauksissaan, esim. kertoessaan ruton\nhävityksistä Ateenassa, Thukydides osoittautuu taidekertojaksi.\nAntiikin historiankirjoittajista häntä voidaan pitää nykyaikaisimpana\nja tieteellisimpänä. Suomennettu.\n\nKolmas tämän myrskyisen ajan mainehikas historioitsija ja kirjailija on\nateenalainen _Ksenophon_ (n. 430-350), Sokrateen uskollinen ystävä,\netevä soturi, joka johti persialaisen vallantavoittelijan Kyroksen\navuksi lähteneet 10.000 palkkasoturia Mesopotamiasta Mustanmeren\nrannikolle (400), kuten hän itse kertoo Anabasis-teoksessaan.\nPergamonin lähellä vangitsemansa persialaisen perheen lunnasrahoilla\nhän pääsi taloudellisesti riippumattomaan asemaan, palvellen tämän\njälkeen Spartan kuninkaan Agesilaoksen joukoissa ja ottaen osaa\nspartalaisten puolella Koroneian taisteluun (394). Asuen sitten\nElis-maakunnassa, Olympian lähellä olevassa Skilluksessa, Leuktran\ntaisteluun (371) saakka, jolloin spartalaisten jouduttua häviölle hänet\nsieltä karkoitettiin, ja sen jälkeen Korinthoksessa, hän käytti\nvanhemman puolen ikäänsä kokonaan kirjailijan työhön. Hänen ensimmäinen\nteoksensa on mainittu Anabasis (= \"marssi ylämaahan\", suomennettu),\nkirjoitettu innostavasti ja asiallisesti; sen eräät henkilökuvat, esim.\npäällikkö Klearkhos, ovat taiteellisesti hahmoteltuja, jylhiä ja\nmieleenpainuvia. Kyropaideia (= Kyroksen kasvatus) on tavallaan\nhistoriallisen romaanin laatuinen kuvaus Persian valtakunnan\nperustamisesta ja ensimmäisen Kyroksen nuoruudesta. Se oli mallina\nmyöhemmille vastaavanlaatuisille kasvatusromaaneille (esim. Fénelonin\nTélémaquelle, 1699). Hellenika on Thukydideen historian jatkoa,\nkäsitellen vuodet 411-362. Vihaten Ateenan demokratiaa ja ihaillen\nspartalaisia Ksenophon oli kykenemätön saavuttamaan sitä intohimotonta\nja puolueetonta kantaa, joka olisi ollut välttämätön todella asiallisen\nja kriitillisen esityksen syntymiselle. Muistelmat Sokrateesta\n(Apomnemoneumata Sokratus) ovat kirjoittajan opettajan ja ystävän\npuolustusta, esittäen filosofin henkilöllisyyden, elämän- ja puhetavan\nhyvin todenmukaisesti. Ksenophon on kiintynyt, käytännön mies kun oli,\nenemmän opettajansa kasvatukselliseen toimintaan kuin hänen syvempiin\nfilosofisiin mietelmiinsä, antaen hänestä ehkä saman verran\nvaillinaisen kuin Platon liioitellun kuvan. Ksenophonin muista\nteoksista mainitsemme vain dialogin Pidot (Symposion), jossa Sokrates\non päähenkilönä, ja joka kuvaa eloisasti ateenalaisten illanviettoa.\nKsenophon oli kuuluisa ruumiillisesta kauneudestaan ja älykkyydestään;\nrajoittuneisuutta osoittaa kuitenkin se, että hän uskoi uhrien\nsuoranaiseen vaikutukseen ja ennustustaitoon; hänen tyyliänsä, joka\nväliin tulee väsyttäväksi, on paljon ihailtu ja jäljitelty. Hänen\nteoksensa painettiin ensi kerran 1516.\n\n\n\n\nV. HELLENISTINEN AIKA.\n\n\n1\n\nAleksanteri Suuren valloitukset vaikuttivat käänteentekevästi\nkreikkalaisen kirjallisuuden ja yleensä sivistyksen historiaan. Sen\nsijaan, että tämä vielä äsken oli rajoittunut Hellaaseen ja\nsiirtolaiskaupunkeihin Mustanmeren rannikolla ja Grecia Magnassa, sen\npiiri laajeni nyt käsittämään koko läntisen Aasian, Egyptin ja Afrikan\nrannikon aina Karthagoa myöten. Helleenit, jotka vielä Philippoksen\naikana olivat olleet kiintyneinä kaupunkivaltioidensa keskeisiin ja\nsisäisiin poliittisiin riitoihin, olivat nyt tulleet pakotetuiksi\nantamaan kansalaisvaltansa ulkoa saapuneelle käskijälle ja lopettamaan\nkinastelunsa. Heidän siis oli täytynyt luopua siitä vapaasta\nvaltiollisesta elämästä, josta myös taide oli usein saanut jaloa\nkiihoitinta, mutta nostaessaan katseensa kotikaupungin ulkopuolelle he\nsaattoivat toisaalta todeta, että heidän kulttuurilleen oli\nkorvaukseksi raivattu kuninkaanteitä idän ja etelän kaukaiseen\nhorisonttiin saakka. Samalla kuin poliittisesti intohimottoman\nyliopistokaupungin rauha vähitellen laskeutui Ateenan ylle, jolle nyt\nalituisten demokraattisten ja vieläkin joskus uudistuvien\nkapinalevottomuuksien jälkeen alkoivat vuosisataiset hiljaiset onnen ja\nlopuksi unohduksen ajat, lähti Hellaasta ehtymätön siirtolaisvirta\nkansoittamaan suuren valloittajan avaamia sivistyskeskuksia. Hellaan ja\nPersian pari vuosisataa kestänyt kamppailu oli päättynyt edellisen\nlopulliseen voittoon.\n\nAleksanteri Suuren luoman kreikkalaisen valtapiirin kulttuuria sanotaan\n\"hellenistiseksi\", erotukseksi siihen asti vallinneesta, alueeltaan\nahtaammasta ja myös luonteeltaan toisenlaisesta helleeniläisestä\nkulttuurista. Samoin kuin viimemainittu, hellenistinenkin oli\nkaupunkikulttuuria, maaseutuväestön eläessä edelleen omien kansallisten\nja muiden perinteidensä mukaan; vanha egyptiläinen sivistysmuoto otti\nuuden tulokkaan rinnalleen, luopumatta omastaan. Huomattavin\nkulttuurikeskus oli Aleksandria (perustettu 332), jonka mukaan koko\naikakautta sanotaan joskus \"aleksandrialaiseksi\". Tämä nopeasti\nkasvanut, pian puolen miljoonan asukkaan kaupunki oli tieteen ja\nkirjallisuuden tyyssija nykyaikaisessa mielessä: sen Museion (> museo)\noli tutkimuslaitos, \"instituutti\", jossa harjoitettiin\nluonnontieteiden, lääketieteen ja kirjallisuuden sekä kielen tutkimista\nei vain oppimista, vaan myös uusien tulosten saavuttamista varten.\nMuseionin yhteydessä oli kirjasto, johon oli koottu antiikin koko\nkirjallisuus, yhteensä yli puoli miljoonaa papyrusrullaa. Toinen\nhuomattava sivistyskeskus oli Vähässä-Aasiassa oleva, roomalaisten\nvallan mukana loistoon noussut Pergamon, jonka kirjastossa sanotaan\nolleen 200.000 papyrusrullaa, ja jossa pergamentti keksittiin, kun\npapyruksen vienti perinteen mukaan Egyptistä kiellettiin. Sen jälkeen\nkun Rooma vähitellen liitti valtapiiriinsä hellenistisen kulttuurin\nalueet, sivistyksen keskus siirtyi Roomaan.\n\nHellenistisen kulttuurin sivistyskieli oli kreikka: puheessa uudempi,\nklassillisista muodoista irtautunut, kirjallisuudessa entinen\nklassillinen. Mutta sen henki löi leimansa muunkinkieliseen\nkulttuuriin, kuten olemme nähneet käsitellessämme Vanhaa Testamenttia\nja tulemme toteamaan tuonnempana kuvatessamme roomalaisten saavutuksia\nnäillä aloilla. Tässä pysymme vain kreikankielisessä kirjallisuudessa.\nSen vaiheissa voidaan erottaa ensiksi Aleksandrian aika, jota kestää\nmeidän ajanlaskumme alkuun eli siihen saakka, jolloin Rooma jo voitti\nsen sivistyskeskuksenakin; Rooma oli valmistautunut tähän Kreikan\nvalloituksesta (146) saakka, omistaen yhä enemmän kreikankielistä\nkulttuuria. Meidän ajanlaskumme mukana alkoi näin hellenistisen\nkulttuurin toinen, kreikkalais-roomalainen vaihe, kestäen vuoteen 529\nsaakka, jolloin Justinianus käski sulkea viimeiset pakanallisen\nfilosofian \"koulut\". Tämä käytännössä jo silloin merkityksetön, mutta\nsilti kuvaava määräys siirtää ajatuksemme keskiaikaan.\n\nOri siis muistettava, että kysymyksessä on suunnattoman pitkä\naikakausi: 800 vuotta, laskien Aleksanteri Suuren kuolemasta alkaen.\nHelleeninen henki ei saavuttanut koko tänä aikana vanhan\nklassillisuuden tuoreutta eikä syvällisyyttä, vaan tyytyi yleensä\ntyöskentelemään jäljittelevänä ja selittelevänä. Sen huomio olikin\nkohdistunut etupäässä tieteeseen, runouden ollessa lepohetkien\nvirkistyksenä. Koko suunnattomasta kirjallisuusmäärästä, joka on näinä\nvuosisatoina valmistunut, on muuten säilynyt vain häviävän pieni erä,\njoten on syytä olla arvosteluissa varovainen.\n\nPari uutta runouden lajinimeä tapaamme hellenistisenä aikakautena:\nidyllin ja epigrammin. Edellinen (eidyllion) merkitsi alkuaan vain\npientä \"kuvaa\" (ollen vähennysmuoto sanasta eidos = hahmo, kuva), ja\nosoitettiin siihen liitetyllä määräyssanalla, minkä tyylisestä\n\"kuvasta\" milloinkin oli kysymys. Aleksandrialaisena aikana, etupäässä\nTheokritoksen Idyllien vaikutuksesta, ruvettiin sitten tällä nimellä\nkäsittämään runoa, joka sisältää kuvauksen paimenien elämästä\nluonnonkauneuden, lemmen ja rauhallisten olosuhteiden vallitessa, eli\nns. bukolista runoutta (bukolikos = paimenten elämään kuuluva).\nRenessanssin aikana nimi annettiin Theokritosta ja Vergiliusta\njäljitteleville paimenrunoille. Sittemmin on nimen alue laajentunut,\njopa sen paimenmerkitys unohtunut, ja tarkoitetaan idyllillä nyt\nyleensä rauhallista, sopusointuista, alkuperäisen viatonta ja puhdasta,\nlemmen rusoloisteella väritettyä elämänkuvaa. Epigrammi merkitsee\n\"kirjoitettua\", ja erikoisesti muistomerkin kirjoitusta; sitten\nlyhyttä, kärkevää pienoisrunoa. Perinne siis vaatii, että epigrammin\ntulee olla lyhyt, sisältää mieleenpainuva ajatus, ja päättyä terävään\nkärkeen; sitä on allaolevassa latinankielisessä distikhonissa verrattu\nmehiläiseen, jonka piikki, hunaja ja pienuus sillä tulee olla:\n\n    Omne epigramma sit instar apis: sit aculeus illi;\n    sint sua mella; sit et corporis exigui.\n\n\n2\n\nHellenistisen runouden ensimmäinen huomattava nimi on Aleksandrian\nkirjaston johtaja _Kallimakhos_ (n. 310-236), kirjastonsa luetteloija\nja siten kirjallisuuden ensimmäinen historioitsija. Oppineen miehen\ntavoin hän oli ihastunut menneisyyden saavutuksiin, ja tahtoi ottaa ne\nrunouden esikuviksi. Ainoat, joita hän ei tällaisiksi hyväksynyt,\nolivat esiklassillisen ajan suureepokset, koska ne oli tarkoitettu\nnaiville, vastaanottokyvyltään tuoreemmalla asteella olevalle\nyleisölle. Niiden sijasta oli jäljiteltävä pienoiseepoksia,\n\"epyllioneja\", joita me emme tunne, mutta joita varmaan Aleksandrian\nkirjastossa oli. Hän ei muutenkaan hyväksynyt pitkiä runoja, vaan\nsanoi: \"Pitkä runo, suuri onnettomuus\"; runollisten sepitelmäin piti\nolla lyhyitä. Näiden periaatteidensa mukaan Kallimakhos kirjoitti\nhomerolaisia l. siis kuusimittahymnejä (säilynyt 6), joissa on\nrukouksen ja lyriikan henkeä; kun roomalaiset eivät niitä jäljitelleet,\nei niillä ole ollut vaikutusta myöhemmän ajan kirjallisuuteen;\nepyllionin jäljitelmän nimeltä Hekale, josta on säilynyt katkelmia ja\njoka kuvaa nuoruuden voimassa ja rikkaudessa esiintyvän Theseuksen\ntaistelua Marathonin villiä härkää vastaan ja Hekale nimistä, vanhaa,\nhyväntahtoista talonpoikaisnaista, asettaen nämä kaksi elämänasemaa\nrinnakkain ja siten vedoten humaanisiin tunteisiimme; laajan kokoelman\nelegioja (Aitia); Catulluksen käännöksenä säilyneen kertovan elegian\nBereniken hiukset; ja epigrammeja (säilynyt 64). Perinne kertoo\nKallimakhoksen kirjoittaneen n. 800 \"teosta\". Epyllion-runoelmilla oli\nvaikutusta seuraavaan aikaan: Catullus ja Ovidius sepittivät niitä ja\nsamoin heidän esimerkkinsä mukaan monet renessanssin runoilijat;\nShakespearen ainoat eepilliset runoelmat: Adonis ja Lucretia, ovat\nniiden kaikua. Kallimakhoksen elegiat ovat yleensä eroottisia, mikäli\nniistä on tietoja säilynyt: usein niissä rakastaja valittaa lemmittynsä\nkovuutta ja taipumattomuutta, lohduttaen itseään sillä laihalla\nvahingonilolla, että muutkin ovat saaneet kokea samaa. Bereniken\nhiukset kertoo, kuinka Ptolemaios Euergeteen puoliso Berenike lupasi\nuhrata Aphroditelle yhden kiharansa, jos vain hänen miehensä palaisi\nsotaretkeltä terveenä. Kohteliaat jumalat ottivat kiharan vastaan ja\ntekivät siitä tähdistön, jolle yhtä kohteliaat astronomit antoivat\nruhtinattaren nimen. Tämän kuuluisan suortuvan tapaamme 1700-luvulla\nAleksander Popen Kiharan ryöstö nimisestä runoelmasta. Epigrammirunous\non etupäässä eroottista; se on kuten muistamme pidettävä Theogniin\nelegiain perillisenä ja johdannaisena. Kallimakhoksen runoudesta\ntuulahtaa enemmän oppineen taituruus kuin nerous, eli kuten Ovidius\nsanoi:\n\n    \"Quamvis ingenio non valet, arte valet\".\n\nKallimakhoksen oppilas _Apollonios_ (Rhodolainen, n. 200) ei hyväksynyt\nmestarin laajoja runoelmia hylkäävää kantaa, vaan sepitti jo nuorena\nsuuren eepoksen argonautain retkestä nimeltä Argonautika. Kun\nKallimakhos ja aleksandrialaiset pitivät sitä epäonnistuneena,\nsuuttunut runoilija poistui Rhodokseen, jonka asukkaat ottivat hyvin\nvastaan sekä hänet että runoelman, antaen hänelle kansalaisoikeudet,\nmistä hän sai liikanimensä Rhodios. Palattuaan Aleksandriaan hän nyt\nsai paremman kohtelun ja nimitettiin 196 Museionin kirjaston\nhoitajaksi. Mytologinen puoli ei voinut enää tätä aikaa viehättää,\nmutta sitä enemmän sielullisten tuskien, Medeian sisäisen taistelun,\nkuvaus: Vergiliuksen Aeneiin IV:stä laulusta, Didon lemmenpalosta,\nnäemme, miten se on vaikuttanut aikalaisiinsa. Roomalaiset pitivät tätä\nrunoelmaa arvossa.\n\nAjan tieteellisestä hengestä ja esiklassillisen runouden jäljittelystä\njohtui, että Hesiodoksen tapaan jouduttiin eepillisen opetusrunouden\nalalle, joka kehittyi huomattavaksi. Mainittakoon _Aratos_\n(n. 315-245), Kilikiasta kotoisin ollut runoilija, joka sepitti\nkuuluisan tähtitieteellisen runoelman Ilmiöitä (Phainomena), lähteenään\nEudoksoksen tähtitiede. Apostoli Paavali tarkoittaa häntä puhuessaan\n(Ap. t., 17, 28) tessalonikalaisille \"teidän runoilijoistanne\" ja\nsiteeratessaan säkeen: \"Sillä me olemme myös hänen sukuaan\", joka\nsisältyy Aratoksen runoelman alussa olevaan, Zeukselle kohdistettuun\nhymniin. Pergamonilainen, toisella vuosisadalla elänyt runoilija\n_Nikandros_ sepitti mm. käärmeistä ja niiden pistojen parantamisesta\nkuusimittarunoelman Theriaka, mytologisen eepoksen Heteroeumena, jota\nOvidius käytti Metamorphoses-runoelmansa pohjaksi, ja viljelysrunoelman\nGeorgika, joka on ollut Vergiliuksen vastaavan teoksen lähteenä.\nNikandroksen sepitelmillä ei ollut runollista arvoa.\n\nHellenistisen ajan lopussa oli eepillisellä runoudella indiaanikesä. N.\n400 sepitti Egyptin kreikkalainen _Nonnos_ (= pyhä) Dionysiaka nimisen,\n48 kirjaa sisältävän eepoksen, jonka aiheena on Dionysoksen matka\nIndiaan ja paluu sieltä. Alkulauluissa hän käsittelee Euroopan ryöstöä,\ntitaanien taistelua, Theben myyttejä ym., kuvaten Dionysoksen synnyn\nvasta kahdeksannessa. Aihe oli suosittu siksi, että siinä saattoi\nverrata Aleksanteri Suurta jumalaan ja voitettuja titaaneja hänen\nvihollisiinsa. Runoelma muistuttaa Indian eepoksia mielikuvituksensa\nhersyväisyyden ja kuvauksen laajuuden vuoksi. Kuusimittaa Nonnos\nkäyttää mestarillisesti.\n\nNonnoksen koulussa on säeseppyytensä saavuttanut _Musaios Grammatikos_,\njonka elinaika lienee sattunut n. vuoteen 500. Hänen pieni epyllioninsa\nHero ja Leandros on tunteellisena lemmentarinana ollut suosittu\nkaikkina aikoina. Abydoksesta kotoisin oleva nuorukainen Leandros\nrakastui Aphroditen papittareen Heroon. Kun tämä ei saanut mennä\nnaimisiin, he lempivät salaa: joka yö Hero asetti lyhdyn asuntonsa,\nHellespontoksen rannalla olevan tornin huippuun merkiksi, että Leandros\nosaisi uida salmen poikki hänen luokseen. Eräänä yönä myrsky sammutti\nlyhdyn ja Leandros hukkui. Kun aallot toivat hänen ruumiinsa rannalle,\nsyöksyi surusta murtunut Hero mereen. Schiller kirjoitti heistä\nballaadin, Byron ui samasta paikasta Hellesponton yli, Grillparzer\nsommitteli draaman. Painettiin Firenzessä 1494.\n\nOsoituksena siitä, ettei luonnontuoreuden ja raikkaan runollisuuden\novi ollut hellenistisenäkään aikana kokonaan suljettu, ovat\nsisilialaissyntyisen Theokritoksen Idyllit. _Theokritos_ eli kolmannen\nvuosisadan keskivaiheilla, etsi hovirunoillaan Syrakusan tyrannin\nHieronin ja Aleksandrian hallitsijan Ptolemaios Philadelphoksen\nsuosiota, oleskeli jonkin aikaa Kos-saarella, ja saavutti\nkuolemattomuuden Idylleillään, so. paimen- l. bukolisilla ja\nmiimivuoropuheluillaan. Nämä ovat samaa runoutta kuin aikaisemmin\nmainitun sisilialaisen Sophronoksen miimit, mutta Theokritos erikoisti\nedeltäjänsä jokapäiväistä elämää kuvaavat runopukuiset dialogit\nkäsittelemään ihannoitujen vuohenpaimenten ja -paimenettarien elämää,\nkilpalaulantaa ja lemmentuskia, minkä vuoksi tätä alaa ruvettiin\nsanomaan \"bukoliseksi\" runoudeksi, miimin jäädessä kaupunkilaiselämää\nkuvaavan vuoropuhelun nimeksi ja kehittyessä myöhemmin näytelmäksi.\nTheokritoksen runoista, joissa voi todeta homerolaisen\nluonnonraikkauden vaikutusta ja jotka on kirjoitettu kuusimitalla ja\ndoorilaismurteella, tuulahtaa kansanelämän ja luonnon tuoreus\nsellaisena kuin siitä haaveilee tällaisesta erilleen joutunut,\nsuurkaupungin hälinään ja tukahduttaviin oloihin kyllästynyt ihminen.\nNiissä nyt ensi kertaa esiintyvät myöhemmästä paimenrunoudesta tunnetut\nThyrsis, Daphnis, Battos, Korydon, Menalkhas ym., niistä kuuluu Panin\nsyrinks-huilu, lähteen lirinä, tuulahtaa myrtin tuoksu ja\nluonnonvaraisen elämän runous. Miimejä on Theokritokselta säilynyt vain\nkolme, joista Sophronokselta saatu Naiset Adonisjuhlassa on jo ennen\nmainittu. Paimenrunoudella tuli olemaan suuri merkitys seuraavien\naikojen kirjallisuudelle: Vergilius sepitti sen mukaisesti Bucolicansa,\nja se tuli renessanssin ja rokokoon muotirunoudeksi. Theokritos kuvaili\nhenkilöissään itseään ja ystäviään, joten paimenen asu oli oikeastaan\nvain naamio; myöhemmin paimenrunous irtautui kokonaan todellisuudesta\nja muuttui ihanteellisessa teatterimaisemaympäristössä suoritetuksi\nsiroksi lemmenleikiksi. Se on vaikuttanut maalaustaiteeseenkin, esim.\nNicolas Poussinin ja Claude Lorrainin maisemamaalaukseen.\n\nPaimenrunouden sepittäjinä ovat lisäksi tunnetut syrakusalainen\n_Moskhos_ ja Vähästä-Aasiasta kotoisin ollut, Sisiliassa asunut _Bion_\n(n. 100 e.Kr.), jonka runoista jo hengähtää liikatunteellisuus. 1890\nlöydettiin papyrus, joka sisältää kolmannella vuosisadalla eläneen\n_Herodas_ nimisen runoilijan ontuvalla jambilla sepittämiä\nhumoristisia, joskus hyvin naturalistisia miimijambeja (mimiamboi).\nNiissä esiintyy ilmielävinä osaksi samoja tyyppejä kuin\nuusattikalaisessa komediassa.\n\nEpigrammirunoilijoista olemme jo maininneet Kallimakhoksen;\nTheokritoksen nimissä kulkevia epigrammeja on myös säilynyt; niiden\nerikoisena mestarina pidetään Samos-saarelta kotoisin olevaa\n_Asklepiadesta_ (n. 250), jolta on periytynyt nelisenkymmentä siroa\nrivistöä. Tällaisia pienoisrunoja syntyi suunnaton määrä. N. 60 e.Kr.\nkokosi Gadarasta, Syriasta, kotoisin oleva sofisti ja runoilija\n_Meleagros_ 46:n edeltäjänsä valiotuotannon Seppele (Stephanos)\nnimiseksi, tekijäin mukaan aakkosellisesti järjestetyksi teokseksi\nHänen työtänsä jatkoivat monet kooten samanlaisia antologioja (anthos =\nkukka), joiksi niitä ruvettiin sanomaan. Ne ovat kaikki hävinneet,\nmutta säilyneet ovat (1) bysanttilaisena aikana, kymmenennellä\nvuosisadalla, eläneen Konstantinos _Kephalaan_ antologia, joka perustuu\nsekä edeltäjien työhön että hänen oman aikansa epigrammirunouteen, ja\n(2) munkki Maksimos _Planudeen_ (1320 Kr.j.) antologia. Näistä tuli\njälkimmäinen ensiksi tunnetuksi ja painettiin 1494; Kephalaan antologia\nlöydettiin vasta 1606 Heidelbergin kirjastosta ja tunnetaan sen vuoksi\nnimellä Anthologia Palatina (myös: Kreikkalainen Antologia). Se alkaa\nSimonides Keolaisen epigrammeista ja pujottaa näitä rihmaan enemmän\nkuin 3.600 kpl., viimeiset bysanttilaiselta ajalta, kuten jo\naikaisemmin, Anakreonin yhteydessä, on kerrottu; monet ovat viallisia\nja vähäpätöisiä, mutta useimmat siroja kuin helmet. Se on paitsi\ntaiteellista arvoansa myös ensiluokkainen kulttuurihistoriallinen\nlähdeteos.\n\nHellenistisenä aikana teatteri tuli yleiseksi taide- ja\nhuvittelulaitokseksi, oltuaan neljännen vuosisadan lopulle saakka\nattikalainen erikoisuus. Kaikkiin suurempiin kaupunkeihin rakennettiin\nvähitellen teatterit. Kun uusattikalainen komedia ei käyttänyt kuoroa\nja kun orkestraa tarvittiin mm. väliaikamusiikkia varten, joutuivat\nnäyttelijät yhä enemmän esiintymään skenellä, joka tämän johdosta\nlaajeni, lähtien kehittymään nykyaikaista näyttämöä kohti. Klassillisia\nkuoronäytelmiä tai yksinkertaisempaa, sanokaamme, nykyaikaista sirkusta\nmuistuttavaa huviohjelmaa esitettäessä oli edelleenkin näyttämönä\norkestra.\n\nIrtauduttuaan Ateenasta draama menetti uskonnollisen, Dionysos-juhliin\nsidotun luonteensa. Klassillinen tragedia syrjäytyi, tullakseen\noppineiden lukudraamaksi; ajan omasta tragediasta ei ole ainoatakaan\nsäilynyt. Runoilija _Lykophronin_ (n. 250) monodraama Kassandra on\nrunoelma, mutta lienee sangen lähellä hänen tragediojensa tyyliä.\nSeitsemän Ptolemaios Philadelphoksen (285-247) aikana toiminutta\ntraagillista runoilijaa sai Aleksandrian kriitikoilta \"Plejadien\"\n(Atlas-jättiläisen seitsemän tähdiksi muutetun tyttären) kunniakkaan\nryhmänimen. Ajan henkeen sopivampi oli aikaisemmin käsitelty\nuusattikalainen komedia ja siihen liittyvä laulunäytelmä; lisäksi\ntoimeenpantiin upeita tanssikuvaelmia (pompai). Näyttelijäin\nmuodostumisesta ammattilaisiksi on jo aikaisemmin mainittu.\n\n\n3\n\nHellenistisen ajan huvinhaluinen yleisö, joka vaati elämältä yhä\nhienostuneempia nautintoja, ei siis kyennyt enää vastaanottamaan eikä\nluomaan suuren, naivin uskon kannattamaa runoutta, vaan vaipui velttoon\nsievistelyyn, eroottiseen elegia- ja paimenrunouteen sekä\nepigrammeihin. Edellisten takaa kuultaa se kansanomainen\nlemmenkaskuilu, joka oli proosamuodossa aina ollut olemassa, ja jota\neleegikkojen tarpeeksi oli julkaistukin: _Parthenios_ (n. 75 e.Kr.)\nsommitteli 36 onnettomasti päättyvää lemmentarinaa sisältävän kokoelman\nnimeltä Eroottisia aiheita (Erotika pathemata). Se on säilynyt, mutta\nMiletoksesta kotoisin olevan _Aristeideen_ (n. 150-100 e.Kr.)\nMiletolaiset tarinat (Milesiaka), yhteensä kuusi kirjaa, ovat\nhävinneet. Tunnetun kaskun Ephesoksen leskestä, jonka roomalainen\nPetronius kertoo, tiedetään kuuluneen niihin. Voimme siis sanoa, että\nhellenistisenä aikana vanha kansanomainen lemmen- ja kepposkasku kohosi\nnäkyviin proosakirjallisuutena, jota luettiin ajanvietteeksi ja joka\noli samanlaatuista kuin keskiaikainen ranskalainen fabliaux-tarinasto.\n\nTällaista tarinoimispuolta hoiti muuten helleenienkin keskuudessa\nammatillinen sadunkertojakunta, joka hellenistisenä aikana, yhteyden\nitämaihin tultua läheiseksi, kehittyi yhä tärkeämmäksi ajanvietteen\nhankkijaksi. Näissä saduissa oli itämaiseen tapaan eroottinen\nseikkailupuoli etualalla -- ne ovat suuressa määrin muistuttaneet\nDecameronen tarinoita. Niitä on säilynyt, esim. satu kauniista\nhetairasta Rhodopesta, joka on antiikin Tuhkimo.\n\nToinen proosa, jolla myös oli ikivanha pohja, oli se laivuri- ja muiden\nseikkailutarinain piiri, joka muodostaa jo Odysseian perusaineksen.\nNiistä sommiteltiin aluksi kertovia runoja, jotka sittemmin muuttuivat\nproosaksi: maantieteellis-fantastisiksi ja yhteiskunnallista kritiikkiä\nsisältäviksi utopiakuvauksiksi sadunomaisista maista ja oloista.\nEdellisistä, joiden ainesta sisältyy paljon myös Herodotoksen teokseen,\nmainittakoon _Iambuloksen_ Robinson-tarina Indiaan saakka ulottuvasta\nseikkailuretkestä: kertoja joutuu mm. oleskelemaan seitsemän vuotta\nsaarella, jonka neljän kyynärän pituisilla ja 150-vuotiaiksi elävillä\nasukkailla on kaksi kieltä, niin että he saattavat keskustella kahden\nkanssa samalla kertaa. Teos ei ole säilynyt, mutta tunnetaan\nselostuksista ja kuuluu hellenistiseen aikaan. Ensimmäiselle\nvuosisadalle e.Kr. kuuluu ns. _Pseudokallistheneen_ kuvaus Aleksanteri\nSuuren seikkailuista itämailla, jonka neljännen vuosisadan alussa Kr.j.\nkäänsi latinaksi Julius Valerius Alexander Polemius, ja jolla tuli\nolemaan tavaton vaikutus keskiajan kirjallisuuteen. Tämä on jo\njonkinmoinen fantastinen \"historiallinen\" romaani, joka asettuu\nsamalle linjalle kuin Ksenophonin Kyropaideia. Utopiakuvaukset ovat\nhyvin vanhoja. Niistä mainittakoon _Hekataioksen_ kertomus (Ges\nperiodos-teoksessa) onnellisista hyperborealaisista, jolla Rudbeckin\nväärinymmärtämänä tuli olemaan huomattava vaikutus Skandinavian ja\nSuomen kansoja koskeviin romanttisiin varhaiskuvitelmiin; Platonin\nkertoma Atlantis-tarina; ja sisilialaisen _Euhemeroksen_ (n. 300 e.Kr.)\nPyhä historia (Hiera anagraphe), jossa kerrotaan kuvitellusta matkasta\nArabian rannikolla olevalle saarelle ja väitetään jumalien alkuaan\nolleen ihmisiä (ns. euhemeristinen myyttien selitystapa).\n\nVarsinainen kreikkalainen romaani on syntynyt vanhan eroottisen\naihepiirin laajentumisesta sen kautta, että siihen yhdistyi edellä\nesitetty seikkailukuvaus, etupäässä \"historiallinen\", vähiten, jos\nollenkaan, utopistinen. Vanhin tunnettu eroottinen romaani on toiselta\nvuosisadalta e.Kr. periytynyt tuntemattoman tekijän Tarina Ninoksesta\nja Semiramiista, serkuksista, joiden uskollisuus kestää kaikki\nkoettelemukset. Muista romaaneista mainittakoon ensi vuosisadalta Kr.j.\nperiytyvä _Antonius Diogeneen_ teos Ihmeitä Thulen tuolla puolen;\ntoisella vuosisadalla Kr.j. eläneen ephesolaisen _Ksenophonin_\nEphesiaka; samanaikaisen syrialaisen _Iamblikhoksen_ Babyloniaka,\n(kertomus Rhodaneesta ja Sinoniista); kolmannelta vuosisadalta\nperiytyvä, syrialaisen kristityn _Heliodoroksen_ Aithiopika (joka\nlöydettiin 1526 Budasta, Matthias Corvinuksen kirjastosta); kolmannen\nvuosisadan alussa eläneen _Longoksen_ Daphnis ja Khloë; Aphrodisiasta,\nVähästä-Aasiasta, kotoisin olleen, neljännellä vuosisadalla eläneen\n_Kharitonin_ Khaireas ja Kallirrhoé; aleksandrialaisen, viidennellä\nvuosisadalla eläneen Akhilleus _Tatioksen_ Leukippoksen ja Kleitophonin\nseikkailut; ja tuntemattoman tekijän Apollonios Tyrolainen, joka on\ntullut tunnetuksi latinankielisestä käännöksestä ja sisältää\nkertomuksen kuningas Antiokhoksen rikollisesta rakkaudesta tyttäreensä\nja tämän suhteen paljastajan, Apollonioksen, seikkailuista. Siihen\nperustuu Shakespearen Perikles. Juoni on yleensä samanlaatuinen:\nrakastutaan ensi silmäyksellä, seikkaillaan ryövärien käsissä maalla ja\nmerellä, ollaan kadonneita kuninkaanpoikia tai -tyttäriä, ja lopuksi\nvietetään häät. Sankaritar ei ole hetaira eikä aviovaimo, vaan nuori\nviaton tyttö, joka nyt ensi kerran ilmestyy kirjallisuuteen. Seuraavien\naikojen kirjallisuudelle tulivat tärkeiksi Heliodoroksen ja Longoksen\nromaanit, varsinkin Daphnis ja Khloë, joka paimenromaanina sai paljon\njäljittelijöitä. Tyyli noudattaa retoriikan ohjeita niin tarkoin, että\ntätä proosakirjallisuuden lajia voidaan sanoa myös retooriseksi\nromaaniksi.\n\n_Heliodoros_ oli kotoisin Syrian Emesasta ja on todennäköisesti ollut\nsofisti; elänyt kolmannella vuosisadalla Kr.j. Nimensä on hänen\nromaaninsa saanut siitä, että sen tapahtumat alkavat Aithiopiassa.\nTämän mustalle kuninkaalle Hydaspeelle syntyi valkoinen tytär sen\njohdosta, että kuningatar oli raskaana ollessaan nähnyt marmoripatsaan.\nPeläten joutuvansa syytetyksi aviorikoksesta kuningatar antoi lapsensa\npois; hänestä tuli lopuksi Delphoin papitar nimeltä Kharikleia. Jalo\nthessalialainen ylimys Theagenes rakastuu häneen ja ryöstää hänet.\nSeuraa paljon merirosvo- ym. seikkailuja, kunnes päähenkilöt lopuksi\nkokoontuvat yhteen silloin, kun Kharikleian oman isän piti uhrata hänet\njumalille. Hänen syntyperänsä tulee kuitenkin ajoissa ilmi ja\nrakastavaiset saavat toisensa. Tapahtumien runsaus, henkilöiden\nmonipuolisuus, tapojen ja luonnon kuvaus, ja tyylin hienous ovat tämän\nvanhan romaanin huomattavia arvopuolia.\n\n_Longos_ on myös ollut n. 200 Kr.j. elänyt sofisti, jonka romaani on\nretoorisesta tyylistään huolimatta hieno tunteiden maalaus, lähempänä\nnykyaikaista romaania kuin Aithiopika. Daphnis ja Khloë ovat heitteeltä\nlöydettyjä lapsia, jotka kasvavat paimenten hoidossa idyllisissä\nolosuhteissa ja rakastuvat toisiinsa, sitä kuitenkaan ilmaisematta tai\nhuomaamatta. Tämän puhtaan, idyllisen lemmen kuvaus on kirjan hienoin\npuoli. Merirosvot vievät Khloën, mutta lopuksi tämä löytää oikeat\nvanhempansa. Mustasukkainen Daphnis, joka myös löytää vanhempansa, saa\nlopuksi Khloën omaksensa, ja he palaavat takaisin maaseudulle\njatkaakseen idyllistä elämäänsä. Ranskalainen 1600-luvun paimenromaani\n-- Honoré d'Urfén La Sireine -- perustuu Longoksen kirjaan; samoin\nMontemayorin Rakastunut Diana (D. enamorada), Tasson Aminta ja Allan\nRamsayn Herttainen paimen (The Gentle Shepherd); Bernardin\nSaint-Pierren kuuluisa Paul ja Virginia on sen myöhäisintä kaikua.\n\nRetoorisista romaaneista mainittakoon erikoisesti _Philostratos\nAteenalaisen_ (n. 170-245 Kr.j.) sommittelema Apollonios Tyanalaisen\nelämäkerta, jonka hän kirjoitti keisari Alexander Severuksen puolison\nJulia Domnan pyynnöstä. Sen päähenkilönä on mainitunniminen\nuuspythagoralainen kreikkalainen filosofi, joka oli syntynyt muutamia\nvuosia ennen ajanlaskumme alkua, ja hankki itselleen laajat tiedot ja\nihmeidentekijän maineen. Hän oli mm. matkustellut Indiassa saakka,\njossa oli perehtynyt brahmaanien mystiikkaan. Monien vaiheiden jälkeen\nhän lopuksi asettui Ephesokseen, perustaen sinne filosofikoulun; siellä\nhän kuoli, \"jos hän kuoli\", kuten Philostratos vihjaillen sanoo. Teos\non käsitettävä romaaniksi, jossa pakanallinen ja kristillinen ihmeusko\nja taikuus rehoittaa; pohjalta kuultaa henkilö, joka vakavasti on\nkoettanut puhaltaa uutta elävää henkeä pakanuuden vaipuvaan viisauteen.\nKristinuskon vastustajat, mm. Voltaire, ovat ylistäneet Apollonios\nTyanalaisen oppeja.\n\nLopuksi huomautamme, että keskiajalla tunnetut romaanit: _Dares\nPhrygiuksen_ Troian hävityksen historia (De excidio Troiae historia) ja\n_Dictys Cretensiin_ Kertomus Troian sodasta (Ephemeris belli Troiani),\non alkuperäisesti kirjoitettu kreikaksi, vaikka nämä, muutamia\nsirpaleita lukuunottamatta, ovat hävinneet. Ne ovat tärkeitä siksi,\nettä niistä keskiaika sai käsityksensä Homeroksesta ja Troian sodasta,\njota ne kuvasivat troialaisten kannalta.\n\n\n4\n\nHellenistisen ajan kirjailijoista ansaitsee erikoista huomiota\n_Lukianos_ (120-180 Kr.j.), jolla on proosassa sama asema kuin\nAristophaneella runoudessa. Hän oli syntyisin Syriasta, Samosatan\nkaupungista, Euphratin varrelta, rupesi harjoittelemaan\nkuvanveistäjäksi, mutta muutti alaa ja valmistui reetoriksi, jollaisena\naluksi hankki toimeentulonsa, matkustellen koko Rooman valtakunnassa\naina Galliaa myöten. Ansaittuaan riittävästi hän sitten asettui\nAteenaan, antautuen kirjailijatyöhön. Lopun ikäänsä hän asui\nAleksandriassa korkeana virkamiehenä, kuollen siellä. Hänen nimessään\nkulkee yli 80 teosta, niistä 71 lyhyttä dialogia. Painettiin Firenzessä\n1496.\n\nLukianos oli nerokas epäilijä ja teräväsanainen satiirikko,\nhellenistisen ajan Voltaire ja Heine samassa persoonassa. Totuuden\netsijänä hän oli perehtynyt filosofien järjestelmiin ja todennut toisen\ntotuuden toisen kieltämäksi, oli tutustunut kristittyjenkin oppiin,\njoskin pinnallisesti, -- kaikkeen siihen aatteelliseen ja muuhun\nhumbugiin, joka vallitsi maailmassa silloin niinkuin aina, ja päätti\nkylmän ja terävän älyn miehenä ruveta hyökkäämään sitä vastaan,\ntaistelemaan \"terveen järjen\" puolesta, rohkealla luottamuksella kuten\nkaikki \"valistuneet\" henget.\n\nMallina Platonin dialogit hän sommitteli ensin sarjan uusattikalaisen\nkomedian mukaisia, realistisia hetairakuvauksia, kunnes syrialaisen\nsatiirikon Menippoksen (3:nnella vuosisadalla e.Kr.) kirjoitusten\nopastamana löysi oman ivallisen tyylinsä, jonka tuloksia ovat mm.\nsatiirit Ikaromenippos ja Keskusteluja manalassa (Negrikoi dialogoi).\nEdellisessä Menippos nousee kuin Ikaros taivaaseen, Zeuksen luo, joka\nkaivaten vanhaa hyvää aikaa surumielin toteaa saavansa tyytyä joka\nneljäs vuosi annettuun viralliseen uhriin, kun sitä vastoin\nAsklepiokselle, Apollolle ja aivan vieraille jumalille uhrattiin\nrajattomasti. Jälkimmäisessä kirjailija ei enää tyydy tähän iloitteluun\nvanhojen jumalien kustannuksella, vaan ivaa kaikkea, mitä elämässä on\nviehättävää: kauneutta, kunniaa, rikkautta ja voimaa. Manalaan\ntultaessa ne kaikki täytyy riisua pois. Uni eli kukko niminen dialogi\nkertoo köyhän suutarin, Mikylloksen, onnellisesta unesta, jonka kukko\nkeskeyttää laulullaan. Kukko selittää olevansa Pythagoras, mikä on ivaa\ntämän sielunvaellusopista, ja rupeaa keskustelemaan suutarin kanssa.\nDialogi loppuu siihen, että molemmat lähtevät tarkastamaan, ovatko\nihmiset onnellisia, avaten kukon pyrstöhöyhenellä kaikki lukot. Tämän\nmielikuvan lainasivat sitten espanjalainen Luis Velez de Guevara\n(1579-1644) ja tältä ranskalainen Alain René Le Sage (1668-1747). Timon\nnimisessä dialogissa Lukianos kuvaa rikasta tuhlaria, joka tultuaan\nköyhäksi oppii halveksimaan sekä rikkautta että sen ympärillä etuilevia\nloisia ja imartelijoita. Tätä aihetta käsittelivät myöhemmin mm.\nitalialainen Matteo Maria Boiardo (1434-1494) ja William Shakespeare.\nMuista Lukianoksen teoksista muistettakoon profeetta Joonan yhteydessä\nmainittu Tosikertomus, kuvaus eriskummallisesta retkestä kuuhun,\nseikkailuista siellä ja paluusta takaisin, olosta \"merikäärmeen\"\nvatsassa ja lopuksi \"Onnellisten saarilla\", josta myöhemmin Rabelais,\nCyrano de Bergerac ja Jonathan Swift saivat aiheen vastaavanlaatuisiin\nkuvitelmiinsa.\n\n\n5\n\nPlaton ja Aristoteles olivat vielä hallinneet ja käsitelleet kaikkia\ntieteitä; hellenistisenä aikana, tieteiden eri haarojen yhä edistyessä,\ntämä ei ollut enää mahdollista: täytyi erikoistua eri aloille.\nAikakauden tieteistä pääsivät huomattavalle tasolle kirjallisuuden ja\nkielen tutkimus, filosofia, matematiikka, tähtitiede, maantiede,\nlääketiede ja historia.\n\nAleksandrian Museionin kirjastomiehet pitivät päätehtävänään hankkia\nkirjastoonsa kaikki olemassa olevat teokset, tutkia niiden tekstit, ja\nreunahuomautuksilla perustellen vahvistaa niiden oikea muoto. Lisäksi\ntulivat selitykset. Kun teoksiin kirjurien niitä jäljentäessä oli\nvuosisatain kuluessa pujahtanut ja jäänyt lukemattomia virheitä, voimme\nhyvin ymmärtää tällaisen tekstikritiikin tarpeellisuuden. Kuuluisin ja\netevin näistä kirjallisuuden tutkijoista oli _Aristarkhos_ (n. 220-143\ne.Kr.), joka Iliasta ja muita Hellaan klassikkoja koskevilla\ntekstikriitillisillä tutkimuksillaan on perustanut tämän alan tieteen\nnykyaikaisessa merkityksessä, pyrkien selittämään tekstin syventymällä\nkirjailijan omiin tarkoituksiin. Toisin menetteli pergamonilainen\nkritiikki, joka stoalaisuuden vaikutuksen alaisena piti klassillisia\nrunotaiteen tuotteita vertauskuvina. _Didymos Khalkenteros_(n. 63\ne.Kr.--10 Kr.j.) oli kuuluisa ahkeruudestaan ja tuotteliaisuudestaan --\nn. 3.500 nimeä. Meille periytyneet selitykset (skholia) ovat etupäässä\nhänen. Varsinainen kielentutkimus sai alkunsa sofistien logiikasta,\njoka johti huomion myös kieliopillisiin seikkoihin. Ensimmäisen kreikan\nkieliopin (Tekhne grammatike) kirjoitti Aristarkhoksen oppilas\n_Dionysios Thraks_ (\"traakialainen\", n. 160-100); se on säilynyt.\nAleksandrian oppineiden erikoisalana oli myös käännöstyö, jonka\ntuloksena oli mm. hebreaa ymmärtämättömiä juutalaisia varten toimitettu\nVanhan Testamentin kreikankielinen laitos Septuaginta (n. 150 e.Kr.).\n\nAikakauden kahdesta huomattavimmasta filosofisesta koulukunnasta,\nstoalaisista ja epikurolaisista, on jo aikaisemmin tehty selkoa. Nämä\nelämäntaidon ja uskonnollisen maailmankäsityksen opit saavuttivat\naikakautensa jalointen henkien kannatuksen: _Panaitios_ (Rhodoksesta,\nn. 180-110 e.Kr.) korosti erikoisesti yleisen inhimillisyyden\nvaatimusta, _Epiktetos_ (Phrygiasta, synt. n. 60 Kr.j.) saarnasi\nytimekästä vanhurskautta (Epiktetoksen diatribit -- Epikteton diatribai\nja Käsikirja -- Enkheiridion), ja Rooman keisari _Marcus Aurelius_\n(121-180 Kr.j.) Mietelmissään (Meditationes, kirjoitettu kreikaksi)\nylevää siveysoppia, jossa stoalaisuus jo on muuttunut lämpimäksi\npersoonalliseksi uskonnollisuudeksi.\n\n_Epiktetos_ oli syntynyt n. 60 Kr.j. Hierapoliissa, Phrygiassa, oli\nnuorena Neron suosikin Epaphroditoksen orjana Roomassa, mutta pääsi\nsittemmin vapaaksi; opiskeli stoalaista filosofiaa ja tuli sen vuoksi\nDomitianuksen aikana (94) karkoitetuksi; eli loppuikänsä\nNikaiopoliissa, Epeiroksessa; kuoli Hadrianuksen aikana. Stoalaisten\nkirjailijoiden ja heidän viisautensa tutkimisesta sinänsä ei ole\nhyötyä, opettaa Epiktetos, ellemme kohdista koko huomiotamme ja\ntahdonvoimaamme oikean elämäntavan oppimiseen. Sen olemme saavuttaneet\nsilloin, kun voimme aina alistua kaikkeen, tapahtuipa meille mitä\nhyvänsä, uskoen, että on olemassa Jumala, joka johtaa maailmaa, ja\netteivät edes ajatuksemmekaan ole häneltä salatut. Ihminen kuuluu\nsuureen järjestelmään, jonka muodostavat Jumala ja hän; hän on kyllä\nvaltionsa kansalainen, mutta samalla Jumalan valtakunnan jäsen, voiden\noppia tuntemaan Jumalan tahdon. Hänellä on sydämessäänkin Jumala, joka\nei milloinkaan lepää, varjeleva henki, joka ei jätä häntä koskaan\nyksin. Filosofin tehtävänä on päästä tuntemaan Jumalan tahto ja siten\ntodelliseen sopusointuun maailmankaikkeuden kanssa. Epiktetoksen\nihanteena oli tällainen filosofi, joka on saavuttanut korkeimman\nvalistuksen ja vapaana kaikista maallisista pyyteistä, maailmasta\nkokonaan eronneena, antautuu lähetyssaarnaajan tehtävään saattaakseen\nmuutkin osallisiksi saavuttamastaan onnesta ja rauhasta.\n\n_Marcus Aurelius_ kasvoi mitä tarkimman ja suopeimman huolenpidon ja\nohjauksen alaisena, sai ensin reetorin ja lakimiehen tietopuolisen\nopetuksen, mutta kiintyi sitten stoalaisuuden syvälliseen tutkimiseen,\nnoudattaen elämässään kaikkia sen periaatteita ja eläen niin\npidättyväisesti ja karusti, että vahingoitti sillä terveyttään.\nElämänkatsomuksensa hän on tulkinnut Mietelmissään (kreikkalainen nimi\nTa eis eauton --- Itsetutkisteluja), jotka hän kirjoitti lukemattomien\nhallitustehtäviensä ohella, keskellä elämänsä uupumatonta hyörinää,\nmistä johtuu sekä niiden katkonaisuus että tuore välittömyys. Pienin\npaloin hän kertoo sisällisen elämänsä kehittymisen, mainiten mm. jo\nnuorena tutustuneensa Epiktetoksen kirjoituksiin, ja lausuu\nsyvällisestä hengenelämästä todistavia siveellisiä kokemuksia. Hän on\nstoalainen, mutta hänen oppiansa on vaikea ilmaista erikoisena\njärjestelmänä. Elämän tarkoituksena on Aureliuksen mukaan mielen\ntasapaino, joka on saavutettavissa viljelemällä viisautta eli\npyrkimällä tajuamaan hyvän ja pahan ero, tekemällä aina oikeutta\nkaikille, valittamatta sietämällä työtä ja tuskaa, ja noudattamalla\nkohtuullisuutta joka suhteessa. Ihmisen tulee tehdä työtä ja hoitaa\nasemansa yhteiskunnassa, aina noudattaen hänessä asuvan järjen aatteen\nkehoituksia ja kieltoja. Näille eri yhteyksissä ilmeneville opetuksille\nantaa tehoa se koruton ja vilpitön, hellä sävy, jolla ne on lausuttu;\nne ovat suuren hengen eläväksi tullutta evankeliumia. Vaikka Marcus\nAurelius vainosi kristittyjä, joita ei tuntenut, valtakunnan aatteelle\nvahingollisen suunnan kannattajina, on hänen oma siveysoppinsa täysin\nkristillistä. Hänen teoksensa on antiikin arvokkaimpia lahjoja\njälkimaailmalle. Se painettiin ensi kerran 1558.\n\nElämäntaitoa opettivat myös kyynikot, filosofi _Diogeneen_ (n. 412-323\ne.Kr.) oppilaat, jotka tahtoivat saavuttaa ulkonaisen ja sisällisen\nriippumattomuuden rajoittamalla tarpeensa niin vähiin kuin mahdollista:\nDiogenes heitti pois juoma-astiansa huomatessaan voivansa juoda\nkädestä. Sokrateen dialogit muuttuivat heidän kirjoittaminaan ns.\ndiatribeiksi (diatribai), joissa kiivaasti hyökkäiltiin yleisiä,\nvarsinkin uskonnollisia käsityksiä vastaan. Niiden kirjoittajana\nmainitaan erikoisesti filosofi _Bion_ (n. 225 e.Kr.). Menippoksen\nsatiirit ovat johdannaisia diatribeista. Puhtaasti teoreettisen\nfilosofian alalta mainitaan _Pyrrhon_ (n. 360-270 e.Kr.), joka kokonaan\nkielsi tiedon hankkimisen mahdollisuuden, jopa senkin tiedon, ettemme\ntiedä mitään; tästä vakaumuksesta koituu täydellinen sielunrauha.\nHellenistisen ajan kuuluisin filosofinen saavutus on kuitenkin ns.\nneoplatonismi, uusplatonilaisuus, jota voidaan pitää helleeniläisen ja\nsiihen hellenistisenä aikana vaikuttaneen itämaisen ajattelun\nsynteesinä, antiikin viisauden iltaruskona ennen keskiajan yötä.\n\nItämainen filosofia, so. uskonto, tuli hellenistisen maailman\nkuuluville etupäässä hellenisoituneiden, Aleksandriassa asuvien\njuutalaisten kautta, joiden joukossa oli, kuten hebrealaisten\nkirjallisuudesta jo tiedämme, huomattavia kirjailijoita. Filosofina\nnäistä on tullut kuuluisaksi _Philon Juutalainen_, joka oli syntynyt\nn. 20 e.Kr. ja oli siis Jeesus Nasarealaisen aikalainen.\nPythagoralaisten, Platonin ja stoalaisten ajattelun johtamana hän\nkiintyi miettimään juutalaisten käsitystä Jumalasta, jonka tahtoi\npuhdistaa kaikista ihmisten antamista määritelmistä ja ominaisuuksista,\nkuvitellen hänet olevaisuudessa vallitsevaksi mystilliseksi voimaksi,\njosta ihmisen ei ole mahdollista tietää mitään lähempää, ja joka on\n\"sinänsä täydellinen ja itselleen riittävä\". Kaikkeutta luodessaan ja\nylläpitäessään Jumala käyttää hänessä olevaa, mutta silti itsenäistä\nvoimaa, maailmanjärkeä, logosta, joka on hänen ja maailman välittäjä ja\nyhdysside, Jumalan esikoisena syntynyt poika ja ihmisten puoltaja hänen\nedessään. Täyden autuudentunteen ihminen voi saavuttaa vasta sitten,\nkun hän irtautuu intohimoista ja kohoaa ajattelunkin yläpuolelle,\nvaipuen hurmioon ja siten ilmoituksena tai näkynä omistaen itselleen\nJumalan hengen. Tähän Philonin teologis-eetilliseen oppiin liittyi nyt\nns. uusplatonilaisuus, sen varsinainen perustaja _Plotinos_ (204-269\nKr.j.), antiikin viimeinen suuri ajattelija. Hänenkin mielestään Jumala\non kaikkien määrittelyjen ulkopuolelle jäävä \"oleva\", alkuperäinen ja\nitsenäinen, täydellinen \"ykseys\", hyvyys, jonka yltäkylläisestä\nrunsaudesta, ilman logoksen tai muun välittäjän apua, ovat virranneet\n\"ulos\", \"emaneeranneet\", henki ja ideat (nous); näistä ovat sitten\nsyntyneet sielu ja aine. Kehitys on siis käynyt ylhäältä alaspäin,\nykseydestä moninaiseen, jossa aine on alhaisinta, pahaa, Jumalalle\nvierasta. Moraalin tehtävänä on johdattaa ihminen samaa tietä takaisin,\nso. on askeesin avulla pyrittävä irtautumaan aineesta, viljeltävä\nsielua mietiskelyllä ja lopuksi hurmiotilan kautta saavutettava yhteys\nalkulähteeseen, iankaikkisesti olevaiseen Jumalaan.\n\nKehittäessään oppiansa hengen virtaamisesta alkuolevaisesta ja sielun\nsekä aineen muodostumisesta siitä Plotinos johtui lausumaan estetiikan\nkannalta merkittäviä ajatuksia: henki (nous) on kaunista, koska se on\nmuodon saanutta alkuolevaista hyvyyttä; ollen vailla muotoa tämä itse\nnäet ei ole vielä kaunista, vaikka onkin hyvää; seuraava aste, sielu ja\naine, ovat myös kauniita sikäli kuin henki pääsee niistä ilmenemään.\nTaiteilijan tehtävänä on vapauttaa aine niistä esteistä, jotka\nhimmentävät hengen eli ikuisen kauneuden kajastusta, so. täydentää\nluontoa tai sisäisten, näkemystensä mukaan luoda sellaistakin, jota ei\nluonnossa ole. Tässä Plotinos toteaa mielikuvituksen olemassaolon ja\ntehtävän, tuoden antiikin esteettisen ajattelun asteelle, jota vasta\nuusin aika on tarkemmin tutkinut.\n\nTällaisena uusplatonilaisuus tuli koko sivistyneen pakanamaailman\nuskonnoksi.\n\nMatematiikassa kreikkalaiset kehittivät aritmetiikan verranto-opin ja\nirratsionaalilukujen asteelle, ja loivat geometrian, jonka\nyksinkertaisimmat alkeet tosin olivat kotoisin Egyptistä. Kolmannella\nvuosisadalla e.Kr. Aleksandriassa elänyt _Eukleides_ sisällytti\naikakautensa geometrian saavutukset Alkeet (Stoikheia) nimiseen\nteokseen, jota kaksikymmentä vuosisataa on käyttänyt johdatuksena tähän\ntieteeseen. Toinen kuuluisa nimi on syrakusalainen _Arkhimedes_\n(287-212 e.Kr.), matemaatikko, fysiikan tutkija ja keksijä, jonka\nteoksista 9 on säilynyt; huomattavimmat tuloksensa hän on saavuttanut\ngeometrian ja mekaniikan alalla. Kuten tunnettua hän sai surmansa\nSyrakusan valloituksessa.\n\nMatematiikan rinnalla edistyi tähtitiede. Pian Aleksandrian\nperustamisen jälkeen siellä työskentelevät Aristyllos ja Timokharis (n.\n320-260 e.Kr.) valmistivat perustavaa laatua olevan tähtikartan.\nKuuluisa _Aristarkhos_ Samolainen asui Aleksandriassa n. 280-264 e.Kr.\nsuorittaen teräviä laskelmia auringon ja kuun etäisyydestä maasta\n(jotka ovat säilyneet) ja väittäen, että maa kiertää auringon ympäri,\nminkä johdosta stoalaiset nostivat häntä vastaan syytteen\njumalattomuudesta, aivan samoin kuin teologit Galileita vastaan.\nHuomattavia tähtitieteilijöitä olivat: _Eratosthenes_ (276-194 e.Kr.),\nMuseionin kirjastonhoitaja, tähtitieteellisten välineiden täydentäjä ja\nkeksijä, ja maan ympärysmitan verraten tarkka laskija; rhodolainen\n_Hipparkhos_ (n. 130 e.Kr.), joka ensimmäiseksi määräsi planeettain\nnäennäisten liikkeiden lait, laatien taulukkoja, joiden mukaan nämä\nliikkeet voidaan laskea; hän keksi trigonometrian; ja _Ptolemaios_ (n.\n150 Kr.j.), joka omisti ja kehitti Hipparkhoksen saavutukset, luoden\nmyöhään uudelle ajalle saakka järkkymättömänä vallinneen ns.\nptolemaiolaisen maailmankuvan, jonka mukaan maa on auringon ja\nkiertotähtien ympyränmuotoisten ratojen liikkumaton keskipiste.\nTähtitieteen saavutukset Ptolemaios esitti teoksessa Syntaksis megiste,\njonka arabialaiset säilyttivät Almagest (= Al megiste) nimisenä, ja\njosta olemme saaneet lähes kaikki kreikkalaisten tähtitiedettä koskevat\ntietomme.\n\nMaantieteen perustajana voidaan pitää Aristotelesta, joka todisti maan\ntäytyvän olla pallon muotoinen ja lausui oikean käsityksen lauhkeasta,\nkuumasta ja arktisesta vyöhykkeestä. _Eratosthenes_ laski ensimmäiseksi\n\"asutun maanosan\", oekumenen, alueen, perustaen Geographika-teoksellasm\nmatemaattisen maantieteen. _Strabon_ (synt. 63 e.Kr.) matkusteli kuin\nHerodotos, kuvaillen koko oekumenen kuuluisassa teoksessaan Geographia,\njoka on säilynyt (painettiin ensi kerran Venetsiassa 1516).\n_Ptolemaioksen_ Geographike syntaksis on samanlainen kokoomateos\nmaantieteen kuin Almagest tähtitieteen alalta. Ensimmäisen tunnetun\nmaailman kartan sommitteli Eratosthenes.\n\nLääketieteen kehitti silloisiin oloihin nähden korkealle kannalle\n\"lääketieteen isä\", Kos-saarelta kotoisin oleva Perikleen aikalainen\n_Hippokrates_ (n. 460-360 e.Kr.). Hänen nimeensä liittyneistä 87\nkirjoituksesta voi vain osa olla hänen tekemiään; ne painettiin ensi\nkerran Venetsiassa 1526. Hippokrateen asteelta lääketiede kehittyi\nvasta Aleksandriassa; erikoisesti anatomia, joka jo vanhastaan,\nbalsamoitaessa saavutettujen tietojen kautta, oli ollut Egyptin\nlääketieteen perustana, sai nyt huomiota osakseen; tiedetään elinten\ntoimintoja tutkitun elävistäkin ihmisistä, tieteen uhreiksi\nluovutetuista rikollisista. Aleksandrian lääketieteilijöistä olivat\nkuuluisimmat _Herophilos_ (335-280 e.Kr.) ja hänen aikalaisensa\n_Erasistratos_, edellinen Hippokrateen suunnan jatkaja, jälkimmäinen\nsiitä riippumattomamman \"koulun\" perustaja. Antiikin lääketieteen\nviimeinen suuri edustaja oli mysialainen _Claudius Galenus_ (n. 130-200\nKr.j.), joka pysyi Hippokrateen kannalla, oli tuottelias kirjailija, ja\nkoko keskiajan lääketieteellinen auktoriteetti.\n\nHistoriankirjoittajista on mainittava arkadialainen _Polybios_\n(n. 204-122), joka joutui 1.000 akhaialaisen nuorukaisen kanssa\nroomalaisten panttivangiksi, päästen onnekseen L. Aemilius Pauluksen\nperheeseen, tämän poikien, Scipion ja Fabiuksen, opettajaksi. Tässä\nasemassa, P. Cornelius Scipio Africanus nuoremman elinaikaisena\nystävänä ja sotaretkitoverina, hänelle avautui pääsy kaikkialle ja hän\nperehtyi tarkoin roomalaisten historiaan ja elämään, ruveten pitämään\nheitä kansana, jonka historiallisena tehtävänä oli yhdistää kaikki muut\nkansat valtikkansa alaisiksi. Karthagon valloituksessa hän oli\nsilminnäkijänä saapuvilla. Vaikutusvaltaansa hän käytti mm. Akhaian\nliiton kapinan (146) seurausten lieventämiseksi, saavuttaen\nkansalaistensa kiitollisuuden. Loppuelämänsä hän käytti Rooman\nvalloitusten historian (Histories) kirjoittamiseen, aloittaen\nensimmäisestä puunilaissodasta (264), johon saakka sisilialaisen\nTimaioksen historia ulottuu, ja päättäen teoksensa Akhaian liiton\nkukistumiseen 146. Polybioksen maine historioitsijana perustuu hänen\npyrkimykseensä päästä oivaltamaan aikakauden johtava pohja-aate,\naineistonsa monipuolisuuteen ja luotettavuuteen, kriitillisyyteensä, ja\nkäsittelemiensä tapahtumien ja vaiheiden ensiluokkaiseen tärkeyteen.\nHänen Historiansa 40 kirjasta on säilynyt vain 5 ensimmäistä.\n\nPolybioksen historiaa jatkoi Syrian Apameasta kotoisin ollut stoalainen\nfilosofi ja yleisoppinut _Poseidonios_, ulottaen kuvauksensa vuoteen 86\ne.Kr. Sitä ei ole kuitenkaan säilynyt. _Diodorus Siculus_ (=\nsisilialainen, n. 50 e.Kr.) ulotti suuren kuvauksensa Historiallinen\nkirjasto (Biblioteke historike) vuoteen 21 e.Kr. _Dionysios\nHalikarnassolainen_, joka eli meidän ajanlaskumme alussa, kirjoitti\nRooman muinaisuus (Romaike arkhaiologia) nimisen historian ulottaen sen\nensimmäiseen puunilaissotaan saakka. Erikoisesti on Euroopan\nsivistyshistoriaan vaikuttanut Boiotian Khaironeiasta kotoisin ollut\n_Plutarkhos_ (n. 46-120 Kr.j.), filosofi, keisari Hadrianuksen\nkasvattaja ja monipuolinen kirjailija, jolta on säilynyt suuri joukko\nerilaatuisia opettavia teoksia (Opera mor alia) ja lisäksi sarja\nElämäkertoja. Näissä hän esittelee huomattavia henkilöitä, aina rinnan\nkreikkalaisen ja roomalaisen, pyrkien vaikuttamaan sekä varoittavasti\nettä innostavasti. Tämän muotokuvakokoelman oli Shakespeare lukenut, ja\nse oli uudella ajalla, 1700-luvun lopulle saakka, suosituimpia antiikin\nteoksista. Painettiin Parisissa 1572.\n\nBabylonialainen pappi _Berossos_ julkaisi n. 250 e.Kr. Babylonian, ja\negyptiläinen pappi _Manethos_ (n. 300 e.Kr.) Egyptin historian, jotka\nmolemmat ovat olleet näiden kansojen historian päälähteitä siihen\nsaakka, kunnes opittiin tulkitsemaan hieroglyfejä ja kiilakirjoituksia.\n\nTähän lopetamme esityksen antiikin kreikankielisestä kirjallisuudesta,\nkoska se tämän jälkeen muuttui pakanallisesta kristilliseksi,\nhellenistisestä bysanttilaiseksi. Ennenkuin voimme seurata sen vaiheita\nniin pitkälle, on luotava katsaus latinankieliseen ja\nvarhaiskristilliseen kirjallisuuteen.\n\n\n\n\n\n\nROOMALAISET.\n\n\n\n\n1. ESIKLASSILLINEN AIKA.\n\n(240-80 e.Kr.)\n\n\n1\n\nKun historian valo alkaa hämärästi heijastua Apenninien huipuista ja\nPadus-joen (Pon) silloin vielä aarniometsää kasvavilta alamailta,\ntoteamme monien eri kansanheimojen asuvan koko Italian niemimaalla ja\npäässeen länsirannikon hedelmällisillä alueilla jo verraten korkean\nkulttuurin asteelle. Näiden kansojen rodusta emme kuitenkaan voi sanoa\nmuuta kuin että ne todennäköisesti olivat indoeurooppalaisia, sekä\nvarhaisempaa aaltoa että myöhempää, kelttiläisten nimellä tunnettua\njälkimaininkia, ja saapuneet Italiaan esihistoriallisena aikana.\nPoikkeuksena olivat korkeasti sivistyneet etruskit, joiden kielellisiä\nmuistomerkkejä on onnistuttu tulkitsemaan sen verran, että voidaan\nainakin kieltää heidän olleen indoeurooppalaisia. Ratkaisematta on siis\nvielä heidän rotunsa ja kielensä: se, olivatko he ehkä tuota\nsalaperäistä, korkean kulttuurin saavuttanutta \"välimerenrotua\", jonka\nolemme tavanneet Aigeianmeren rannikoilla, ja joko asuneet Italiassa\nikitietämättömistä ajoista tai tulleet sinne, kuten perinne kertoo,\nVähästä-Aasiasta Lydiasta, vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen\nindoeurooppalainen asutus oli jo saapunut. Niiden monien kielien ja\nmurteiden lisäksi, jotka tämän johdosta Italian aamuhämärässä kaikuivat\nrupesi sitten jo varhain Sisiliasta ja Etelä-Italiasta kuulumaan ensin\nfoinikialaisten ja sen jälkeen etenkin kreikkalaisten puhetta. Sikäli\nkuin Rooman alue ja valta vuosisatain kuluessa kasvoi, saavutti myös\nsen eli Latiumin maakunnan kieli latina yhä laajemman levikin,\nvähitellen sulattaen itseensä tai tukahduttaen kaikki muut kielet\npaitsi kreikkaa. Korkeamman sivistyksen tulkkina tämä päinvastoin otti\nraa'an valloittajan kasvatikseen, ruveten opastamaan sitä\nkirjallisuuden, taiteen ja tieteen pariin.\n\nHistoriasta tiedämme vanhojen roomalaisten olleen karua\nmaanviljelijäkansaa, jolla oli harvinaisen voimakkaat valtiota\nrakentavat ja hallitsevat vaistot, mutta joka todennäköisesti juuri\ntämän vuoksi ehti tai kykeni perin vähän omistamaan huomiota\nhienommalle hengenviljelykselle. Sen jumalat (dei indigetes) olivat\nluonnonvoimien tai -esineiden olennoitumia saavuttamatta täsmällisempää\nhenkilömuotoa ja järjestymättä varsinaiseksi jumalperheeksi sekä\naiheuttamatta runollisten myyttien kasvua, kuten kreikkalaisilla.\nValloitusten mukana vanhat jumalat saivat rinnalleen yhä uusia (dei\nnovensides) kunnes helleenien jumalperhe lopuksi pääsi Roomassakin\nvallitsevaksi. Roomalaiset osoittivat naivin lapsuutensa aikana syvää\ntaikauskoa ja jumalien pelkoa, ja sittemmin edelliseen yhtynyttä\nväljähtynyttä välinpitämättömyyttä, mikäli ei ollut kysymys valtion\nuskonnosta, mutta eivät mielikuvituksen lentoa, ja vain\npoikkeustapauksena taipumusta ihmisen ja maailman perusarvoitusten\npohtimiseen. Tutustumme siis heissä kansaan, jonka keskuudessa\ntaiteellinen hengenelämä on muuhun kehitykseen nähden myöhäinen, jopa\nkaikissa pääkohdissa kreikkalaisilta opittu.\n\nTätä kielteistä päätelmää ei ole käsitettävä niin, etteikö Rooman\nalkuajan karuilla maanviljelijöillä silti olisi ollut runoansa ja\nlauluansa, sillä laulutonta kansaa tuskin onkaan. Hyvällä syyllä\nvoidaan otaksua, että ns. saturninen runomitta (versus saturnius:\n- --| - --|- -- | -|| -- -| -- -| -- -), jota on käytetty roomalaisten\nvarhaisemmissa tuotteissa, kuvastaa vanhaa kansanrunouden rytmiä. Tämä\nrunous on yksinkertaisen musiikin säestämänä ilmennyt kansanelämän\ntavallisten nousukohtien, touonteon ja elonkorjuun, häiden,\nhautajaisten ja sodan yhteydessä, joista muisto säilyi mm. Arvales- ja\nSalii-pappien menoissa, niin vanhassa kielimuodossa, ettei myöhempi\npolvi enää sitä ymmärtänyt, itkuissa (neniae), fescennilauluissa\n(carmina fescennina), jotka kuuluivat viininkorjuu- ja hääjuhlien\nohjelmaan, ym. Viimemainitut ovat helleenien maakylien phalloslauluja\n(fascinum = phallos) vastaava ilmiö, joiden esittämisessä roomalaisten\nluontainen, heille alunperin erikoisesti tunnusmerkillinen draamallinen\nkyky pääsi oikeuksiinsa. Fescennilaulut pysyivät kuitenkin lyriikkana,\njoka myöhemmin omistettiin yksinomaan häiden viettoon ja sai hopeaisena\naikana huolitellun taiteellisen asun, varsinaisen draaman lähtiessä\nkehittymään kansanomaisesta satura-esityksestä, jolla tarkoitettiin\nvuohennahkoihin pukeutuneiden ilveilijäin koomillisia lauluja ja\nvapaita vuoropuheluja, säestäjänä välttämätön huilu (tibia).\nKaupunkielämän kehittyessä satura-ilveilyjä ruvettiin esittämään\nsielläkin ja saivat ne lisäaineistoa etruskilaisten näyttelijäin\nvastaavista suorituksista (ludiones): viimemainitut olivat kotiutuneet\nRoomaan 364 e.Kr., jolloin \"näyttämöleikkejä\" (ludi scenici) ruvettiin\nkäyttämään uskonnollisissa menoissa. Näiden esittäjiä nimitettiin nyt\n\"histrioneiksi\" (histriones) ja olivat heidän suorituksensa edelleen\ntanssia ja lauluja. Ns. atellanit (Atellanae fabulae), jotka\nperiytyivät Campaniassa olevasta oskilaisesta Atella-nimisestä\nkaupungista, olivat myös ilmaus latinalaisten draamallisista lahjoista.\nNe olivat koomillisia, vapain lauluin ja kaskuin esitettyjä kuvauksia\nmaalaisten elämästä; keskustelu oli hetken päähänpistojen varassa.\nHenkilöt sitä vastoin olivat vakinaisia tyyppejä: pappus (isä tai\naviomies), maccus (aasinkorvainen narri ja ahmatti), bucco\n(pulloposkinen, ahnas lörpöttelijä), dossenus (ovela petturi), jotka\ntunnemme myöhemmistä italialaisista draamoista ja ovat siis omana\nkansallisena erikoisuutenaan periytyneet ikivanhoilta ajoilta. Kolmas\nkansanomaisen näytelmän varhaismuoto oli miimi (mimus), jota ei ole\nsekoitettava aikaisemmin mainittuun hellenistiseen miimiin, vaan joka\non samanlaatuinen kansanomaisen koomillinen ja karkea, vapaa esitys\nkuin ne, joita kreikkalaisten \"dikelistit\" (sisilialaisten \"phlyakit\")\nsiveettömissä puvuissa ja naamioissa esittivät. Muistettava on,\netteivät saturat, atellanit ja miimit ole tällä varhaisasteella\n\"kirjallisuutta\", vaan kansanomaisia, kirjoittamattomia, vapaita\nlaulu-, tanssi- ja ilveilyleikkejä, täynnä hetken innostuksen\nsynnyttämiä kompia ja sukkeluuksia, ja todennäköisesti juuri\nsanottavasti eroamatta toisistaan.\n\nTällaista kirjallisuuden pohjaelämää -- lisäksi vielä satuja ja\nsankaritarinoita, jotka opimme tuntemaan sivistyksemme alkeiden mukana\n-- roomalaisilla siis oli jo hyvin varhain. Varsinainen kirjallisuus\nalkaa vasta kirjoitustaidon mukana. Roomalainen kirjaimisto on\nmuodostettu kreikkalaisesta ja käyttivät sitä ensiksi papit omiin\nkäytännöllisiin tarkoituksiinsa: sepitettiin muistokirjoituksia,\npidettiin kirjaa tärkeimmistä tapahtumista (Annales maximi),\nkirjoitettiin muistiin kuuluisia puheita, kuten esim. sokean Appius\nClaudiuksen puhe Pyrrhosta vastaan (280 e.Kr.), lakeja, esim.\nKahdentoista taulun laki (n. 450) jne. Näin alkeellisina pysyivät\nroomalaisten kirjalliset olot siihen saakka, jolloin he kolmannella\nvuosisadalla valloitettuaan Etelä-Italian tulivat välittömään\nkosketukseen sikäläisten sivistyneiden kreikkalaisten kanssa.\nKirjallishistoriallinen merkkitapaus oli Tarentumin valloitus 272,\njolloin mm. eräs nuorukainen, josta sittemmin tuli Livius Andronicuksen\nnimellä \"roomalaisen kirjallisuuden isä\", joutui orjaksi Roomaan,\ntoimeenpannen siellä 240 ensimmäisen puunilaissodan voittojuhlassa\ndraaman esityksen. Tästä vuodesta lasketaan Rooman varsinaisen\ntaidekirjallisuuden alkaneen.\n\nRoomalaisen kirjallisuuden historia käsitellään tavallisesti seuraavina\njaksoina:\n\n    I. Esiklassillinen aika (240--80 e.Kr.);\n   II. Klassillinen l. kultainen aika (80 e.Kr.--14 Kr.j.);\n  III. Hopeainen ja loppuaika (14--138--keskiaika).\n\n\n2\n\nValloitettuaan Etelä-Italian ja Sisilian roomalaiset joutuivat\nhienostuneen kreikkalaisen kulttuurin piiriin; heillä oli kyllä\nvoittopuolena voima ja hallitsijakyky, mutta siitä huolimatta\nkorkeamman sivistyksen hypnoosi alisti heidät valtaansa. He hylkäsivät\nCaton edustaman latinalaisen kansallisvaltion ihanteen ja valitsivat\nScipioiden linjan: roomalaisen maailmanvallan, jossa sivistys oli\nkaksikielinen, kreikkalainen ja latinalainen, ensinmainittu valliten\nkulttuurin alalla, johtaen ja opettaen, jälkimmäinen halliten\nvaltakuntaa, jäljitellen ja oppien. Tämä kreikkalaisen kulttuurin\nsuorittama rauhallinen valloitus tapahtui esiklassillisena aikana, n.\n150 vuoden kuluessa. Kultaisen ajan alkaessa kaikki sivistyneet olivat\nkaksikielisiä; kreikka oli kirjallisuuden ja kaupan pääkieli, yleensä\nsiinä asemassa, jonka vanhemman ja korkeamman kulttuurin kieli aina\npyrkii saavuttamaan. Todella kansallisen roomalaisen kirjallisuuden\nkehittyminen ei päässyt alkuunkaan, vaan kääntyi se heti ensi\nsynnystään kreikkalaiselle linjalle, jolle myös kaikista\nitsenäisyysyrityksistä huolimatta jäi.\n\n\"Roomalaisen kirjallisuuden isä\", mainittu _Livius Andronicus_\n(n. 284-204 e.Kr.), oli joutuessaan orjaksi vain n. 12-vuotias. Mitään\nmuuta erikoisempaa sivistystä hänellä ei siis silloin ole voinut olla\nkuin että hän osasi äidinkieltänsä, kreikkaa. Tätä hän ei ole\nunohtanut, vaan on päinvastoin kehittänyt sen taitoa, koska on\nmyöhemmin opettanut sitä ja latinaa roomalaisille. Opetuksen pohjana\noli runous; sitä varten oli kyllä saatavissa kreikan- mutta ei\nlatinankielisiä tekstejä, joita ei vielä ollut runouden alalta\nsanottavasti olemassakaan. Poistaakseen tämän puutteen Livius\nAndronicus ryhtyi kääntämään Odysseiaa latinaksi, saturniosäkeiksi.\nTämä Odysia niminen opus oli käytännössä kouluissa vielä Horatiuksen\naikana. Siitä on säilynyt vain pieniä, merkityksettömiä katkelmia,\njotka eivät tee kielelliseltä eivätkä runolliselta kannalta edullista\nvaikutusta. Tällainen oli roomalaisten ensimmäinen yritys kertovan\nrunouden alalla.\n\nKunnon koulumestarin nimi liittyy myös roomalaisten taidedraaman\nsyntyyn. Kun ensimmäinen puunilaissota oli saatettu voitokkaaseen\nloppuun (240) ja \"Roomalaiset juhlat\" (Ludi Romani) piti vietettämän\nvoiton kunniaksi tavallista upeammin, sijoitettiin ohjelmaan\nkreikkalaisten tavan mukaan myös näytelmäesitys, tragedia ja komedia.\nTällaiseen roomalaiset olivat ehtineet tottua Etelä-Italiassa ja\nSisiliassa, jossa yhteinen viha puunilaisia vastaan oli tehnyt heistä\nja kreikkalaisista ystäviä. Ehkä oli Livius Andronicus heille tällaista\nohjelman täydennystä suosittanut -- joka tapauksessa hän hankki\ntarvittavat näytelmät kääntämällä todennäköisesti jonkin myöhäisemmän\nkreikkalaisen murhenäytelmän ja Menandroksen komedian. Tätä\nkääntäjätyötänsä hän sitten jatkoi, muodostaen oman näyttelijäkuntansa,\nja hänen työnsä johdosta kreikkalainen ja kreikkalaismallinen\nnäytelmä tuli vallitsevaksi, sysäten syrjään, joskus käytetyksi\njälki-ilveilyksi, kansallisen saturan ja miimin. Lyriikankin alalla\nLivius Andronicus esiintyi, sepittäen 207, jolloin hän oli jo vanhus,\nkuorolaulun -- ehkä kääntäen jonkin parthenionin --, jonka 27\nroomalaista neitoa esitti. Vaikka hän siis oli vain kääntäjä, tulee\nhänelle silti Rooman kirjallisuuden perustajan kunnia. Runon\nkaunistuskeinoina hän käytti paitsi rytmiä, myös alkusointua.\n\n\n3\n\nItalialaisen kansan erikoistaipumus draamalliseen ilmaisutapaan on\ntodettavissa siitäkin, että alkuun päästyään roomalaisten kirjallisuus\ntoistaiseksi etupäässä jatkui ja kasvoi näytelmänä. Tämän eri laadut ja\nalkuperä opittiin tuntemaan ja nimittämään siitä, minkälaisissa\npuvuissa näyttelijät niitä esittivät: kansallisaiheista huvinäytelmää\nsanottiin fabula togataksi (toga = roomalaisten päällysviitta),\nkreikkalaisperäistä huvinäytelmää fabula palliataksi (pallium =\nkreikkalaisten viitta), kansallisaiheista murhenäytelmää fabula\npraetextaksi (toga praetexta = ylhäisten purppurareunuksinen viitta) ja\nkreikkalaisperäistä murhenäytelmää fabula crepidataksi (crepida =\nkorkea-anturainen puolikenkä, verrattava koturniin). Toisin kuin\nAteenassa, näytelmäin esitykset eivät olleet riippuvaisia\nuskonnollisista juhlista, vaan kuuluivat vapaan valinnan mukaisesti\nkaikenlaisiin juhla- ja huvittelutilaisuuksiin. Varsinaisia\nteatteripäiviä, jolloin ludi scenici (näyttämöhuvit) olivat\npääohjelmana, kuitenkin oli: esim. Augustuksen aikana 38 vuodessa.\nValtio avusti niiden toimeenpanoa pienellä apurahalla. Kun tämä ei\nriittänyt kustannuksiin, hankittiin loput yksityistä tietä:\ntavallisimmin aedilit, mutta myös muut kansansuosiota pyytelevät\nvirkamiehet ja yksityiset tekivät näytelmäin esitykset mahdollisiksi,\nmikä oli taiteen kannalta turmiollista, silloin kun näet pyrittiin\ntyydyttämään enemmän rahvaan huvitteluhalua kuin taiteellisia\nvaatimuksia. Vähitellen tämän vaikutuksesta arvokas näytelmätaide\nsyrjäytyi: tragediojen sijaan tulivat komeat pukunäytelmät ja\npantomiimit, komediojen sijaan miimit, joiden aiheena oli mm.\nuusattikalaiselle komedialle vieras aviorikos.\n\nPääosana roomalaisten näyttämöiden ohjelmassa niiden terveenä aikana\noli uusattikalaisen komedian mukaelma. Tämä oli muuten esikuvansa\nkaltainen, paitsi että siinä oli puheen (deverbia) lisäksi lyyrillisiä\nkohtia (cantica), jotka esitettiin laulaen. Lauluesityksiä ei\nkuitenkaan suorittanut osan varsinainen näyttelijä, vaan sitä varten\nhänen vierelleen ilmestynyt erikoinen laulaja, jolla oli vielä säestäjä\nrinnallaan. Laulun loputtua viimemainitut poistuivat ja osan\nvarsinainen esittäjä jatkoi tehtäväänsä. Laulujen musiikkipuolta\npidettiin niin tärkeänä, että säveltäjän nimi mainittiin kirjailijan\nnimen rinnalla. Syytä on luulla, että tämä puoli ilmaisee vanhan\nkansanomaisen, laulullisen satura- ym. esityksen vaikutusta ja on\nitsenäinen roomalainen piirre.\n\nNäyttelijät olivat tavallisimmin tälle alalle kasvatettuja orjia,\nkotoisin Etelä-Italiasta ja Kreikasta. He muodostivat seurueen, jolla\noli perehtynyt ammattimies (dominus gregis = lauman herra) johtajanaan,\nuseimmiten entinen näyttelijäorja, joka oli menestynyt urallaan,\nkoonnut varoja ja ostanut itsensä tai päässyt muuten vapaaksi. Hän osti\nnäytelmän kirjailijalta, hankki esittämisluvan kansanhuvituksia\nvalvovilta viranomaisilta (curatores ludorum) ja etsi todennäköisesti\nkirjailijan avustuksella sen suojelijan, joka lopullisesti \"maksoi\nviulut\". Ateenassahan kirjailija oli usein myös näyttelijä, jonka\nammatti oli kunnioitettu; Roomassa ei kirjailija ollut näyttelijä, eikä\ntämän ammatti ollut siellä kunnioitettu, vaan liittyi siihen\nala-arvoisuuden tahra (infamia). Tämä johtui etupäässä siitä, että\nnäyttelijät olivat orjia, ja näytelmien usein irstaasta, vanhojen,\nankaroiden roomalaisten mielestä hyviä tapoja turmelevasta\nsisällyksestä. Vielä Terentiuksen aikana näyttelijät esiintyivät ilman\nnaamiota, mikä merkitsi sitä, että heidän täytyi kohdistaa mitä\nsuurinta huolta myös ilmeisiinsä; tästä roomalaisten näyttelijätaide\nsai tärkeän sysäyksen yksilöllisempään suuntaan kuin kreikkalaisin\nnaamiovarustein oli mahdollista. Myöhemmin roomalaisetkin rupesivat\nkäyttämään naamioita, mutta silti heidän oli erikoisen huolellisesti\nviljeltävä yksilöllistä elepuoltaan, katsojat kun nyt istuivat siinäkin\npaikassa, jossa oli kreikkalaisen teatterin orkestra, ja olivat siis\naivan näyttämön (pulpitum) reunan vieressä. Voimme sanoa, että\nroomalaiset ovat täten luoneet eurooppalaisen näyttelijätaiteen.\nMuutamien heidän kuuluisien näyttelijäinsä nimet ovat säilyneet: Q.\nRoscius Gallus (k. n. 62 e.Kr.) oli yhtä etevä sekä traagikkona\nettä koomikkona, samoin kuin hänen nuorempi aikalaisensa,\nkreikkalaissyntyinen Clodius Aesopus. Molemmat olivat suuren puhujan,\nHortensiuksen, hartaita kuulijoita, ja Roscius on kirjoittanut\ntutkielman puhetaidosta ja näyttelemisestä. Puhetaidosta roomalaisten\ntragedia saikin jaloimmat piirteensä.\n\nAlkuaikoina näytelmät esitettiin tilapäisillä lavoilla; Rooman ankarat\ntasavaltalaiset eivät suosineet teatteria eivätkä mielellään suoneet\nsille vakinaista asuinsijaa. Rooman ensimmäisen teatterin rakensi vasta\nPompeius (55 e.Kr.), mutta siinä oli vielä näyttämörakennus puusta;\nsitä käytettiin myös amfiteatterina, mm. sen avajaisjuhlallisuuksissa\n(52), joissa surmattiin 500 leijonaa ja 20 elefanttia. Tämän jälkeen\nRoomaan ja provinssikaupunkeihin rakennettiin yleisesti teattereja,\njoista toisiin mahtui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kun roomalaiset\ntunsivat holvin ja betonin käytön, he saattoivat rakentaa teatterinsa\ntasaiselle maalle, mistä johtui niiden Colosseumista tunnettu pyöreä,\nmonikerroksinen, kaariaukkoinen ulkomuoto; orkestraa ei enää ollut,\nvaan siihen oli asetettu ylhäisten henkilöiden istuimet; siitä on\ntullut nykyaikaisten teatterien permanto. Näyttämöpuoli oli rakennettu\nyhtenäiseksi kokonaisuudeksi katsomon kanssa, skene levennetty ja\nlaskettu alemmaksi. Näin on nykyaikainen teatteri kaikilta\npääpiirteiltään roomalaisen teatterin perillinen.\n\n\n4\n\nLivius Andronicuksen työtä jatkoi hänen nuorempi aikalaisensa,\npuunilaissodassa taistellut synnynnäinen latinalainen (campanialainen,\ntoisten mukaan Rooman kansalainen) _Gnaeus Naevius_ (n. 264-194)\nrunoilemalla saturniomitoin äidinkielelleen kreikkalaisten tragedioja\nja komedioja. Kansallista omaperäisyyttä ja itsenäisyyttä hän osoitti\nsekä poikkeamalla helleeniläisistä malleistaan että sepittämällä\nainakin kaksi kansallisaiheista murhenäytelmää, fabula praetextaa, nim.\nSuden eli Romuluksen ja Reunuksen ravinnon (Lupus vel Alimonium Romuli\net Remi), ja Clastidiumin (samanniminen Gallia Cispadanan kaupunki),\nviimemainitun konsuli M. Claudius Marcelluksen kunniaksi sen johdosta,\nettä tämä oli 222 voittanut kelttiläiset. Suurimman menestyksensä hän\nkuitenkin saavutti komediain kirjoittajana, käyttäen malleinaan\nkreikkalaisia huvinäytelmiä, mutta aina osoittaen jonkin verran\nkansallista omaperäisyyttä. Hänen esikuvinaan olivat etupäässä\nuusattikalaiset komediat, mutta hän koetti istuttaa Roomaan myös vanhan\nattikalaisen huvinäytelmän satiiria, singoten nuolensa mm. mahtavaa\nMetellus-sukua vastaan. Mutta saturniosäkeellä sanottuna: Malum dabunt\nMetelli Naevio poetae -- \"Pahoin kostavat Metellukset runoilija\nNaeviukselle\", so. Rooma ei ollut Ateena, jossa tällaisen ivan\nsietäminen kuului kansalaishyveisiin: runoilija vangittiin. Vankilassa\nhän sepitti kaksi näytelmää, joissa koetti silitellä satiirinsa iskemiä\nhaavoja. Kansantribunien väliintulon johdosta hän pääsi vapaaksi, mutta\nsai lähteä maanpakoon (n. 204) Afrikkaan, Uticaan, jossa kuoli.\nTodennäköisesti täällä, erillään Rooman teatterista ja rakkaasta\nisänmaastansa, hän ikävissään sepitti saturniomittaisen eepillisen\nsankarirunoelman nimeltä Puunilaissota (Bellum Punicum), joka on siis\nalkuperäisen latinankielisen epiikan esikoinen. Historiallinen\nmerkityksensä tällä runoelmalla on vielä senkin vuoksi, että siinä\nkuvitellaan Homeroksen ja sisilialaisten tarinoiden mukaan troialainen\nAineias (Aeneas) Rooman perustajaksi. Kuten tunnettua on tämä tarina\nVergiliuksen välityksellä levinnyt muuhunkin Eurooppaan, jonka kansat\nhankkivat sen mukaan keskiajalla itselleen loistavia esi-isiä: frankit\nesim. tiesivät polveutuvansa Priamoksen pojasta Francuksesta ja\nbrittiläiset Aeneaan jälkeläisestä Brutuksesta; Eddan johdannossa\nilmoitetaan, että muinaisskandinaavien esi-isät, aasat, oikeastaan\nolivat lähtöisin Aasiasta. Sotaa koskevat runoelman osat olivat\ntapahtumia luettelevaa kronikkaa. Naeviuksen teoksista on säilynyt vain\nkatkelmia. Niistä ilmenee, että hän on ollut jyrkkä puoluemies, joka on\nintohimoisesti elänyt mukana aikansa taisteluissa. Ylpeä ja\nitsetietoinen on myös hänen oma sepittämänsä hautakirjoitus: \"Jos\nkuolemattomien olisi sopivaa itkeä kuolevaisia, niin jumalaiset\nrunottaret itkisivät Naeviusta, runoilijaa; sillä sen jälkeen kun hänet\non jätetty Manalan aarrekammioon, roomalaiset ovat unohtaneet, miten\nlatinankieltä on puhuttava.\" Naevius käytti jambista kolmijalkaa,\ntrimetriä (senariusta), josta sitten tuli roomalaisten näytelmien\npäämitta.\n\n[Versus saturnius: - --|- --|- --|- || -- -| -- -| -- -.\n\n    Immortales mortales si foret fas flere,\n    Flerent divae Caraenae Naevium poetam;\n    Itaque postquam est Orci traditus thesauro\n    Obliti sunt Romai loquier lingua Latina.]\n\n_Titus Maccius Plautus_ (n. 254-184) oli Livius Andronicuksen nuorempi\naikalainen, syntyisin Umbrian Sarsinasta. Jo nuorena hän lähti Roomaan,\njossa pääsi teatterin, todennäköisesti Livius Andronicuksen\npalvelukseen, mutta missä ominaisuudessa, on tuntematonta. Säästettyään\nrahaa hän rupesi liikemieheksi, yrittäen ulkomaankauppaa, menetti\nkaikki ja palasi pennittömänä Roomaan, jossa jonkin aikaa eli\nmyllytyöläisenä. Muuta ei hänen elämästään tunneta. Tästä voi päätellä,\nettei hän ole nuoruudessaan saanut opillista sivistystä, ja että hänen\nnäytelmätuotantonsa kuuluu hänen elämänsä myöhempään kauteen, jolloin\nhän oli -- ehkä mm. kauppamatkoillaan -- jo ehtinyt oppia kreikkaa ja\nperehtyä Etelä-Italian uusattikalaiseen komediaan; saturat, atellanit\nja miimit hän varmaan tunsi hyvin nuoruudestaan saakka, sillä vain\nerikoinen pätevyys niiden alalla ja luontaiset taipumukset olivat\nvoineet avata hänelle niin varhain tien näyttämön palvelukseen. Vielä\nvoimme päätellä, että hänen syntyperänsä ja elämänsä ympäristö:\ntavallinen italialainen rahvas, oli se koulu, josta hän sai mehevän,\nrikkaan, taipuisan kielensä, ja että hän oli sitä paitsi täysin\nperehtynyt silloisen \"sivistyneistönkin\" puhetapaan, käytellen mestarin\ntavoin kaikkia vivahduksia, mitä osan yhteiskunnallinen asema ja\nammatti milloinkin vaati. Kreikkalaiseen huvinäytelmään, joka oli hänen\nmallinsa -- Plautus oli yksinomaan fabula palliatan kirjoittaja -- hän\noli tarkoin syventynyt, rikastuttaen sitä lyyrillisten puolien\nkehittämisellä, sijoittamalla siihen lauluja (cantica), oman aikansa\nkansanlyriikkaa. Hänen runomittansa ovat monipuolisia ja vaihtelevia.\n\nPlautuksen näytelmiä on säilynyt kaksikymmentä. Roomalaisena aikana\nhänen nimessään kulki 130 näytelmää, joista oppinut Varro lopuksi\nerotti todella hänelle kuuluvina yksikolmatta, vieläpä juuri ne, jotka\novat meille periytyneet. Ne ovat kaikki uusattikalaisten komediain\nkäännöksiä ja mukaelmia, joukossa kolme Menandroksen (Molemmat Bacchiit\n-- Bacchides, Stichus ja Lipas -- Cistellaria). Aiheiltaan ne voidaan\njakaa mytologisiin (Amphitruo), luonnetta kuvaaviin (Ruukku --\nAulularia), sattuma (Kaksoisveljekset -- Menaechmi), juoni (Kummitus --\nMostellaria, Valehtelija -- Pseudulus, Kerskaileva sotilas -- Miles\ngloriosus, ym.) ja perhekomedioihin (Aarre -- Trinummus, ym.). Kaikki\non tehty saman kaavan mukaan: näyttämö on Ateenassa tai muualla\nHellaassa ja esittää katua, taustana päähenkilön ja hänen ystävänsä\ntalot; henkilöinä ovat isä, joka usein on matkoilla ja saapuu\nodottamatta kotiin yllättämään hänen poissa ollessaan kuin viimeistä\npäivää elänyttä poikaansa; pojan nokkela ja uskollinen orja, joka tekee\nkaikkensa kääntääkseen asiat parhainpäin; pojan rakastajatar, kaunis\nhetaira, jolle rahat ovat etupäässä joutuneet; hänen tai isän\nuskollinen ystävä, joka myös tekee parhaansa, jotta kaikki loppuisi\nonnellisesti; makedonialainen palkkasoturipäällikkö, joka on\nsuunnattoman typerä ja turhamainen, kerskaillen ja valehdellen\nuroteoistaan sen mukaan; loinen, joka on kuin varjo hänen vierellään,\nsiepatakseen palan silloin, kun hänen imartelunsa sellaisen hänen\nherransa hyppysistä irroittaa; parittelija, koronkiskuri, palvelijat,\nnaapurit, ym. Henkilöt ovat siis jokseenkin samoja kuin atellanien\npappus, maccus, bucco ja dossenus. Juonen rakenteesta mainittakoon\nseuraavat esimerkit: Amphitruossa Juppiter ja Mercurius ottavat\nAmphitruon ja tämän palvelijan Sosian hahmon ja menevät Amphitruon\nollessa sotaretkeltä tämän puolison Alcumenan luo käyttämään puolison\naviollisia oikeuksia, mistä syntyy paljon hassuja selkkauksia. Kun\nuusattikalainen komedia ei käyttänyt mytologisia aiheita, on\nPlautuksella tässä ollut esikuvana jokin toisen suunnan,\ntodennäköisesti keskikomediaan kuuluvan Arkhippoksen näytelmä. Myös\ntarentumilaisen Rhintonin (323-285) tiedetään sepittäneen samanaiheisen\nhilarotragedian. Tämä vanha taru Herakleen syntymästä (sillä hän oli\nseurauksena Juppiterin ystävällisestä vierailusta) on uuden ajan\nEuroopalle erikoisesti tuttu Molièren Amphitryon-mukaelmasta (1668).\nRuukun päähenkilö, siihen saakka köyhä Euclio, on saanut säästetyksi\nhiukan rahoja, jotka on kätkenyt ruukkuun, peläten tämän jälkeen joka\nhetki, että ne varastetaan. Tämäkin näytelmä on Molièren sille\nantamassa muodossa (Saituri -- L'Avare, 1668) Euroopan tunnetuinta\nteatteriohjelmistoa. Kaksoisveljeksissä syntyy hassuja selkkauksia\nveljesten yhdennäköisyyden vuoksi; tätä aihetta on sittemmin paljon\nkäytetty, mm. Shakespeare suoraan mukaillen Hairahduksissa ja muuntaen\nLoppiaisaatossa. Kummituksessa kerrotaan, kuinka poika on isän\nmatkoilla ollessa elänyt hurjasti ja kuinka hänen uskollinen orjansa\nTranio koettaa estää yllättäen palannutta isää pääsemästä taloonsa\nuskottelemalla hänelle, että siellä kummittelee. Tämä näytelmä elää\nHolbergin Abracadabra-komediana. Viimemainitun näytelmässä Diderich\nMenschenschreck on ollut esikuvana Plautuksen Valehtelija (Pseudulus),\njonka lurjusmainen ja häikäilemätön orja Ballio erikoisesti herättää\nhuomiotamme. Kerskaileva sotilas, jossa makedonialaisen upseerin\nhallusta viekkaasti hänen oman tyhmyytensä avulla pelastetaan hänen\nryöstämänsä toisen miehen lemmitty, ja toimitetaan hänelle vielä\npalkaksi hyvä selkäsauna, on siitä pitäen ollut suosittu aihe: tapaamme\nsen jo Tuhannenyhden yön tarinoissa (Nahkuri ja hänen vaimonsa) ja\nsitten Shakespearen näytelmissä, joissa Parolles (Kaikki hyvin, kun\nloppu on hyvin) ja ennen muita Falstaff ovat Plautuksen Pyrgopoliniceen\nrintaperillisiä. Sen jälkeen on näitä kerskailevia sotilaita, joita\nsiviliin kuuluvat kirjailijat ovat aina mielellään ivanneet, kasvanut\nkokonainen armeija, joukossa Ludvig Holbergin Jacob von Tyboe, ja\nHenryk Sienkiewiczin kuuluisa suurisuinen Zagloba-ritari. Aarteessa\nkerrotaan tuhlaavasta pojasta, poissa olleen isän saapumisesta, ja\nuskollisesta ystävästä, joka päinvastoin kuin epäillään on rehellisesti\nja hyvin hoitanut poissa olevan omaisuutta. Perhekomedioissa (esim.\nVangit -- Captivi) Plautus on joskus vakava, melkeinpä tunteellinen.\nAjan tyyliin kuuluvasta rivoudesta huolimatta voimme lukea hänet\nsiveellisiin kirjailijoihin, joka halveksii aiheistonsa arkisuutta,\neikä tahdo puolustaa paheellisuutta.\n\nVangittujen prologissa hän lausuu:\n\n    Profecto expediet fabulae huic operam dare:\n    Non pertractate factast neque item ut ceterae,\n    Neque spurcidici insunt versus immemorabiles:\n    Hic neque peiurus lenost nec meretrix mala\n    Neque miles gloriosus.\n\n    Totisesti kannattaa tutustua tähän näytelmään:\n    Se ei ole samaa ennen puitua kuin muut,\n    Siinä ei ole riettaita säkeitä, jotka mielellään unohtaa;\n    Siinä ei esiinny valehtelevaa parittelijaa, ei pahaa porttoa,\n    Eikä kerskailevaa sotilasta.\n\nPlautusta arvosteltaessa on otettava huomioon hänen mukaelmistaan\nilmenevä kirjailijakykynsä, hänen merkityksensä omalle ajalleen ja\nmyöhemmille aikakausille, ja vasta viimeiseksi häntä lukiessa syntyvä\nnykyaikainen käsitys. Yksimielisiä ollaan siitä, että Plautus\nilmeisesti on suorittanut mukaelmatyönsä sangen itsenäisesti, omin\nkirjailijalahjoin, mehevällä ja sujuvalla kielellä, humoristisesti,\neläytyen eri osien hahmotteluun. Vaikka siis hänen näytelmänsä\nolivatkin nimiltään ja näyttämöiltään kreikkalaisia, kajahti niistä\nkuitenkin kuuluville jotakin roomalaisille tutunomaista, mikä\nselittää niiden saavuttaman pysyväisen suosion. Historiallista\nmerkitystä jälkimaailmalle ne tulivat saavuttaneeksi etupäässä\nsiksi, että ne olivat ainoita jäännöksiä antiikin laajasta\nhuvinäytelmäkirjallisuudesta, ja että ne renessanssin aikana nostettiin\nnäkyviin antiikin muun kirjallisuuden ohella malliksi ja esimerkiksi,\njota oli noudatettava. Tietenkin tähän on vaikuttanut myös niiden\nsisällys, se mikä uusattikalaisessa komediassa oli pysyvää saavutusta.\nAikaisemmin sanotusta on käynyt selville, että ne ovat täten\nvaikuttaneet huomattavasti uuden ajan keskeiseen draamakirjallisuuteen.\nLopuksi on sanottava nykyaikaisen lukijan kannalta, ottamatta huomioon\nfilologista mieltymystä, että Plautuksen komediat usein tuntuvat\njuonirakenteen puolesta teennäisiltä, jopa lapsellisilta, todellakin\n\"teatterilta\", mutta että hän silti kykenee vieläkin toisin paikoin\nvangitsemaan tarkkaavaisuutemme, pääasiallisesti kahdella\nominaisuudellaan: yleisinhimillisten heikkouksien paljastamisella ja\norjatyypillään. Köyhä Euclio, joka pelkää, että hänen vaivoin säästetyt\nrahansa varastetaan, astuu pois aikansa puitteista kaikkialla tutuksi\nilmiöksi, jonka vaiheilla on aina Molièren häneen liittämää saiturin\nkammottavaa, mutta samalla inhimillistä heikkoustragiikkaa. Ja\nkerskaileva sotilas riisuutuu mielessämme makedonialaisesta\nunivormustaan, muuttuen osaksi omasta itsestämme, tuoksi enemmän tai\nvähemmän salatuksi ja aisoissa pidetyksi kerskailun ja suurentelun\ntaipumukseksi olemattomilla ansioilla, joka muodostaa meidän jokaisen\nsielunspektriimme oman viirunsa. Me häpeämme kuunnellessamme hänen\nleventelyjään. Suurta kummasteluamme on sitten omiaan herättämään se,\nettä näiden näytelmäin varsinainen päähenkilö, kaiken alku ja loppu, on\norja, eikä suinkaan hänen isäntänsä. Tarkemmin ajatellen toteamme\ntässä ilmenevän ikivanhan käsityksen siitä, kuka työn tekee,\nisäntä vai renki. Tämä on kaikkialla yleinen keppossatujen aihe,\njolla kansanrunotar ilmaisee yhteiskunnallisen kritiikkinsä;\nkun uusattikalainen komedia otti juonirakenteensa tästä\nkepposromantiikasta, nousi sen mukana luontevasti keskeiseen asemaan\ntuo aina ihailtu nokkela renki, uskottu palvelija, orja, järjestämään\nisäntänsä tyhmyyden seurauksia. Eläytyessämme tähän romantiikkaan --\nlukiessamme Plautuksen komedioja -- me mieluiten asetumme tuon orjan\nasemaan, sillä silloin voimme tyydyttää haluamme saada nauraa niille,\njotka ovat meidän yläpuolellamme -- vaikka ovatkin, siitä olemme aina\nvakuutettuja, tyhmempiä kuin me. Kun siis vielä me kykenemme nauttimaan\ntämän nokkelan orjan taitavuudesta ja etevämmyydestä typerän\nisäntäväkensä rinnalla, niin mitä sitten ne tuhannet orjat, jotka\nkatsoivat häneen kuin kuvastimeen, luullen näkevänsä itsensä.\nPlautuksen näytelmät painettiin Venetsiassa 1472.\n\n\n5\n\nNaeviuksen ja Plautuksen tyyli oli kansanomaista ja heidän\nkirjailijatyönsä \"demokraattista\", tarkoitettua Rooman yhteisen kansan,\nhuvittajaksi. Sillä oli myös, huolimatta kreikkalaisten esikuvien\ntarkasta noudattamisesta, roomalaiskansallisiakin ominaisuuksia. Se\nolisi ehkä vakiintunut Plautuksen komedian keveälle uralle, elleivät\nhänen parikymmentä vuotta nuoremmat aikalaisensa Ennius ja Cato olisi\nvalaneet siihen uutta henkeä, joka vaikutti hillitsevästi.\n\n_Quintus Ennius_ (239-170 e.Kr.) oli syntyisin Rudiaen kaupungista,\nEtelä-Italiasta, ylhäisestä suvusta, kasvaen Graecia Magnan hienoimman\nkulttuurin hengessä. Hänen äidinkielensä oli kreikka ja sen rinnalla\noskinkieli; latinaa hän oppi hallitsemaan myöhemmin; näin hänellä oli\nkuten hän sanoi kolme \"sydäntä\" (corda). Hänen ylimyksellinen\nsukuperänsä (hän kuvitteli olevansa synnyinseutunsa tarunomaisen\nkuninkaan jälkeläinen) sai hänet myötämieliseksi Rooman tasavallan\nvaltiashengelle. Palvellessaan toisen puunilaissodan aikana (204)\nsadanpäämiehenä Sardiniassa hän tutustui päällikköönsä, jykevään\nroomalaiseen Cato vanhempaan, jonka mukana matkusti samana vuonna\nRoomaan, ruveten elämään siellä kreikankielen opettajana ja\nkreikkalaisen runouden kääntäjänä, ja saavuttaen vähitellen monien\nhuomattavien kansalaisten ystävyyden ja kansalaisoikeudet.\nTerveluontoinen, iloinen, ahkera, elämäntavoiltaan vaatimaton,\nihanteiltaan ylimyksellisesti runollinen, uskonnollisilta\nmielipiteiltään sekä valistunut että harras Ennius otti esikuvikseen\nKreikan klassilliset, ylevät runotuotteet, kääntyen vähitellen\nsyntyneen sivistyneen ylimystön eikä rahvaan puoleen. Hänen\nkirjailijatyönsä oli laaja ja monipuolinen: mm. hän tutki latinan\noikeinkirjoitusta ja keksi pikakirjoitusjärjestelmän; sepitti\n(epäonnistuneen) huvinäytelmän; ja kehitti vanhasta saturasta uuden\nmuodon, roomalaisten sittemmin ylpeästi erikoisomaisuudekseen\nmainitseman satiirin, joita (Saturae) sommitteli vaihtelevin runomitoin\nmonista asioista kaikkiaan kuusi kirjaa, käyttäen niissä Sisilian\nkreikkalaisia runoilijoita, kaksinpuhelua, siveellisesti opettavaa\nsatua, ja omia kokemuksiaan. Huomattavimmat ovat Enniuksen saavutukset\ntraagillisena ja kertovana runoilijana. Noin viidenkolmatta hänen\nsommittelemansa tragedian nimi tunnetaan: ne ovat enimmältä osalta,\nkuten säilyneet sirpaleet osoittavat, mukaelmia tai käännöksiä\nEuripideen näytelmistä (fabulae crepidatae), vain parin kuuluessa\nkansallisaiheisen fabula praetextan luokkaan. Katkelmista ilmenee vielä\nse antiikin myöhempien kirjailijoiden mainitsema piirre, että Ennius\nosasi valaa sankareihinsa roomalaista miehekkyyttä ja kuntoa, puheen ja\ntunteen voimaa, ylevää arvokkuutta, ja sankarittariinsa samalla ylevää\nja hellää intohimoa ja lyyrillistä herkkyyttä. Kieli ei ole niin\nluontevaa kuin kansanomaisessa komediassa; alkusoinnun ja sanaleikkien\nkäyttö on yleistä; runomitat ovat epätasaisia. Kertovana runoilijana,\nAikakirjojen (Annales) sepittäjänä, Ennius sitten sai \"Rooman\nHomeroksen\" nimen ja jälkipolven ihailun. Tässä 18 kirjaa sisältävässä\nrunoelmassa (säilynyt n. 600 säettä) hän ensi kertaa kuusimitalla\nkuvasi Rooman kansallisen kehityksen sadunomaisesta muinaisuudesta\nomaan aikaansa saakka, tosin sekoittaen sadut ja todet, mutta siitä\nhuolimatta antaen työlleen runollista arvoa kuvauksen tosioloisuudella\nja nerouden elävöittävällä voimalla. Vaikka hänen kuusimittansa onkin\nvielä jäykkää, on hän kuitenkin sen käyttäjänä samoin kuin kansallisen\nhistoriakäsityksen luojana Vergiliuksen ja Liviuksen edeltäjä. Aiheetta\nei siis Ennius hautakirjoituksessaan sanonut: \"Älköön kukaan itkekö\nminua, älköönkä surren viettäkö hautajaisiani, sillä minä elän yhä\nkulkiessani ihmisten suun kautta\". Ovidius sanoi hänestä toden\nlausuessaan: Ingenio maximus, arte rudis -- \"Älyltä ylen etevä,\ntaiteelta aloittelevainen\".\n\nEnniuksen tuoja Roomaan, historiasta kuuluisa vanhoillinen\nmaanviljelijä, sotilas, virkamies ja tapaintuomari, yleisen\nsiveellisyyden vannoutunut vartija _M. Porcius Cato_ vanhempi (234-149)\nehti työteliään elämänsä aikana hankkia itselleen kirjailijankin\nmaineen. Latiumin talonpoikana, aina uskollisena kansalliselle\nerikoisluonteelleen, elämäntehtävänään vastustaen \"graeculuksia\" ja\nheidän miehisille miehille sopimatonta, hempeätä kulttuuriaan, hän oli\nlatinalaisempi, kansallishenkisempi kirjailija kuin ainoakaan\nedeltäjistään. Tämä särmikäs, riitainen, väkevä \"turpeenpuskija\", jota\nsitkeästi innostivat korkeat valtiokansalaisuusihanteet, ei tietenkään\nollut erikoisemmin \"lyyrillinen\" henki, vaan joutui luonnostaan\nhyötynäkökohtia noudattavan proosakirjallisuuden alalle, jossa oli\nkansansa ensimmäinen huomattava nimi. Hänen ainoa säilynyt teoksensa\nkäsittelee maanviljelystä, ollen nimeltään De Agricultura, ja sisältäen\nsekalaisia talonhoidon ohjeita sekä kiintoisia tietoja silloisten\nroomalaisten maanviljelijäin kotitavoista. Pääteoksessaan, joka oli\nseitsenkirjainen Rooman historia nimeltä Synnyt (Origenes), Cato kuvasi\nkansansa vaiheet muinaisuudesta omaan aikaansa saakka, osoittaen siinä\nymmärtävänsä antaa arvoa niiden muiden Italian kansojen historialle ja\nosuudelle yhteiseen kunniaan ja menestykseen, jotka olivat liittäneet\nkohtalonsa Roomaan ja taistelleet sen rinnalla. Hän julkaisi 150\npuhettaan, jotka oli etupäässä kohdistanut yhä lisääntyvää\ntapainturmelusta vastaan, Ohjeita pojallensa, (Praecepta ad Filium)\nnimisen ytimekkään ja jämerän viisaudenkirjan, joka oli samalla\nlainkäytön, puhetaidon, terveydenhoidon ja maanviljelyksen opas, ja\nrunomittaisen \"huoneentaulun\", Laulun tavoista (Carmen de Moribus).\n\nTäten Naevius, Plautus, Ennius ja Cato ikäänkuin taistelivat siitä,\nminkä verran kansallista omintakeisuutta ja samalla demokraattisuutta\npääsisi heidän aloittamaansa roomalaiseen kirjallisuuteen ja mitkä\nihanteet siinä muuten tulisivat vallitseviksi; kreikkalaisuus kuitenkin\nsäilytti jo alussa valtaamansa aseman, ja kirjallisuus muuttui\nvähitellen hienostuneen yläluokan erikoisharrastukseksi, rahvaan\npalatessa takaisin sen luonteen mukaisiin gladiaattori- ym. raakoihin\nhuveihin. Kuvaavaa on, että Catonkin täytyi lopuksi, vanhuksena,\nopetella kreikkaa. Alkaneita kirjallisuuden aloja jatkoivat: komediaa\n_Statius Caecilius_ (n. 220-168), alkuaan gallialainen orja ja sitten\nEnniuksen ystävä, jota kriitikko Volcacius Sedigitus pitää\nkoomillisista runoilijoista parhaana, ja jolta on säilynyt vain\nsirpaleita; ja _P. Terentius Afer_, josta alempana; _tragediaa_\nEnniuksen sisarenpoika ja oppilas, Brundisiumista kotoisin ollut\nrunoilija ja taidemaalari _Marcus Pacuvius_ (n. 220-132), joka säilytti\nenonsa aloittamat korkeat perinteet ja saavutti Ciceron todistuksen\nmukaan Rooman suurimman traagillisen runoilijan maineen; ja _Lucius\nAccius_ (n. 170-86), jolla oli oman sukupolvensa aikana suuren\nrunoilijan nimi; molemmilta on säilynyt vain sirpaleita; _satiiria_\n_G. Lucilius_, josta myöhemmin.\n\n\n6\n\nPlautuksen rinnalla tavallisesti kuin kaksoisveljenä mainittu _Publius\nTerentius Afer_ (n. 185-159) oli kuten nimi osoittaa syntyisin\nAfrikasta, Karthagosta, olematta silti puunilainen (poenus), mitä hän\nehkä tahtoi tuolla nimellään alleviivata. Hänet tuotiin Roomaan nuorena\norjana, joutui senaattori Terentius Lucanuksen palvelukseen, sai tältä\nensin vapaan miehen kasvatuksen ja pian vapauden sekä nimen, ja pääsi\nälykkäänä ja sivistyneenä nuorukaisena kirjallisiin piireihin, joiden\nhuippunimenä oli Scipio Africanus nuorempi, ja joiden suosiota nautti\nsiinä määrin, että hänen vastustajansa vihjailivat oikeastaan\nviimemainitun luoneen hänen näytelmänsä, hän itse kun ei muka siihen\nkyennyt. Mukailtuaan neljä Menandroksen (Androksen neito -- Andria;\nItsensäkiduttaja -- Heautontimorumenos; Eunuchus ja Veljekset --\nAdelphi), ja kaksi Euboian Kharystoksesta kotoisin olleen\nApollodoroksen komediaa (Phormio ja Anoppi -- Hecyra), hän lähti\nKreikkaan, tutustuakseen ihailemansa kirjallisuuden kotimaahan.\nPaluumatkalla hän kuoli. Terentius oli tavallaan kolmen kulttuuripiirin\ntuttu: foinikialaisen, kreikkalaisen ja latinalaisen, ja\nvierassyntyisenä orjana vailla sitä roomalaista aitoutta, joka oli\nollut Plautuksen erikoispiirteenä. Hänessä olivat voitolla hienostuneet\nvaistot, jotka vieroivat kansanomaista tuoreutta, hakien tyydytystä\nhioutuneista, hillitymmistä muodoista. Niinpä Terentius onkin\nkielenkäytöltä, tyyliltä ja näytelmiensä rakenteelta Plautuksen\nvastakohta eikä hänen kaksoisveljensä: hienostunut, ylimyksellinen\nkieli- ja rakennetaiteilija, mutta samalla vailla edeltäjänsä tuoreen\nhuumorin voimaa. Hänen näytelmiensä sisällys on ennen sanotusta\nyleispiirtein tuttu: juonen keskeisenä lankana on lemmenselkkaus ja\nisän ja pojan erimielisyys. Niissä ilmenee humaanisuutta, jota ei ole\nPlautuksella, ja toiset niistä koskettelevat elämän vakaviakin puolia.\nAndroksen neidossa keskeisenä henkilönä esiintyvä jalo hetaira Chrysis\non kirjallisuuden ensimmäinen \"kamelianainen\". Muistettava kuitenkin\non, että nämä ansiot paremmin kuuluvat Menandrokselle kuin\nTerentiukselle. Prologeissaan hän puolustautuu arvostelijoitaan vastaan\nja kertoo aikaansa kuvaavia tapauksia, mm., kuinka silloin, kun Anoppi\npiti esitettämän ensi kertaa ja näytös oli juuri alkanut, yleisö\njuoksikin tiehensä katsomaan vähän matkan päässä ottelevia\nnyrkkeilijöitä ja temppuilevia nuorallatanssijoita, ja kuinka toisella\nkerralla, vaikka oli jo päästy toiseen näytökseen, joku miekkailija\nhoukutteli katsojat luoksensa, aiheuttaen huutoa ja tappelua, niin että\nesitys oli keskeytettävä. Huomattavin on Veljekset, jossa esitetään\nkaksi nuoren miehen kasvatussuuntaa: ahdas ja ankara, peräänantava ja\nhemmotteleva, edellisen kokonaan epäonnistuessa. Sitä mukailivat monet\nlatinalaiset koulukomediat ja siihen perustuvat Molièren Aviomiesten\nkoulu ja osaksi Naisten koulu (École des maris, 1661, École des femmes,\n1662). Kaikki Terentiuksen näytelmät ovat säilyneet; ne painettiin ensi\nkerran Strassburgissa 1470.\n\n_Gaius Lucilius_ (n. 180-103) kuului ritarisäätyyn ja oli Scipio\nAfricanus nuoremman läheinen ystävä, ylhäisen kirjallisen piirin\nälyniekka. Hän valitsi välineekseen Enniuksen aloittaman satiirin,\nkehittäen siitä monipuolisen ilmaisutien ajatuksilleen ja\nmielikuvilleen. Käyttäen trokeista trimetriä, kuusimittaa,\nkaksinpuhelua, kirjeitä ym. runomittoja ja muotoja hän itsenäisesti,\nilman esikuvia, käsitteli jokapäiväisen elämän asioita, politiikkaa,\nsotia, oikeudenhoitoa, syömistä ja juomista, rahan hankkimista ja\ntuhlaamista, häväistysjuttuja ja paheita, tehden sen riippumattoman ja\nrohkean miehen rehellisellä suorasukaisuudella, ilman omaa kiipeämisen\nhalua tai ajamatta puolueiden asiaa, vain haluten paljastaa hallitsevan\nryhmän puolueellisuuden ja kykenemättömyyden, keskiluokan itsekkäät\npyrkimykset, ja alaluokan ostettavuuden. Hän kirjoitti satiirejaan\nkolmekymmentä kirjaa, mutta vain noin 1100 säettä on säilynyt.\n\nNäin olemme saapuneet esiklassillisen ajan loppuun. Luodessamme siihen\nyleiskatsauksen voimme todeta sen saavutukset niin huomattaviksi, että\nne vaikuttavat määräävällä, suuntaa antavalla tavalla klassilliseen,\nkultaiseen aikaan. Muoto ja ratkaisevasti sisällyskin ovat\nkreikkalaisia; kansallista erikoisuutta tapaamme vain varhaisemmassa\nkomediassa, fabula praeteztassa ja satiirissa. Ylevää, runollista,\nkansallista aatteellisuutta edustaa vain Ennius. Kuusimitta on jo\nkotiutunut, mutta on vielä jäykkä ja kömpelö. Sivistynyt keskustelu ja\nvaltiollisessa elämässä välttämätön oratoorinen proosakieli on suuresti\nkehittynyt, mutta sillä ei ole vielä ilmaistu yksilöllisen\nmielikuvituksen ja tunne-elämän hienoja vivahduksia. Kreikkalaisen\nkirjallisuuden ja kulttuurin vaikutus rajoittuu toistaiseksi Roomaan ja\nLatiumiin, keskisen, itäisen ja pohjoisen Italian ollessa vielä\nheräämättä ja sivistykseltään liian kehittymätöntä vaikuttaakseen\nkirjallisuuteen. Vasta liittolais- ja kansalaissodat avaavat koko\nItalian kreikkalais-roomalaiselle kulttuurille, jonka kirjallisuuden\nkultainen kausi nyt alkaa.\n\n\n\n\nII. KLASSILLINEN L. KULTAINEN AIKA.\n\n(80 e.Kr.--14 Kr.j.)\n\n\n1\n\nKultaisen ajan alkuvuosikymmenet ovat tasavallan rappeutumisen ja lopun\naikaa, jolloin heilahdettiin toisesta äärimmäisyydestä toiseen,\ndiktatuurista rahvaanvaltaan. Puoluetaistelujen melskeissä, jolloin\naina etsittiin kansan suosiota, kohosi jo tasavallan alkuaikoina\nkehityksensä uralle lähtenyt puhetaito korkeaan kukoistukseen;\nhistoriankirjoitus elpyi sen kautta, että aikakauden keskeiset\nvoimahenkilöt tai sen terävänäköiset syrjästäkatsojat tahtoivat esittää\nkokemuksiaan, tarkoituksiaan ja arvostelujaan niistä suurista\nvaiheista, joiden osanottajina tai näkijöinä he olivat olleet; ja\nrunous sai uuden herätyksen siitä, että syvästi tuntevat yksilöt\nkäänsivät katseensa pois ympäristönsä julmuuksista, kohdistaen sen\nomaan sielulliseen maailmaansa, jonka yksilölliset soinnut nyt ensi\nkerran kumpuavat latinankieliseen kirjallisuuteen. Vaikeissa\nristiriidoissa ja suurissa vaaroissa tulevat toimivien henkilöiden\nluonteenominaisuudet ja siveellinen olemus kirkkaaseen valaistukseen,\nniin että näemme heidät elävinä edessämme, selvempinä kuin\nihmiset yleensä tähän saakka. Puhujain ja valtiomiesten,\nkirjailijapoliitikkojen osuus aikakauden henkiseen elämään on niin\nhuomattava, että vuosia 80-42 on sanottu \"Ciceron ajaksi\". Antaen tälle\nroomalaisen kulttuurin huippunimelle sille kuuluvan kunnian aloitamme\nkultaisen ajan lyhyellä esityksellä tästä mainehikkaasta miehestä.\n\n\n2\n\n_Marcus Tullius Cicero_ (106-43 e.Kr.) oli syntyisin varakkaasta\nritarisuvusta ja sai hyvän kasvatuksen, joka alusta pitäen suunnattiin\npuhujan, so. lakimiehen, asianajajan ja poliitikon uralle, sisältäen\nopetusta äidinkielessä ja kreikassa, filosofiassa, lakitieteessä ja\npuhetaidossa. Viidenkolmatta vanhana (81) hän esiintyi oikeudessa ensi\nkerran, pitäen puheen eräästä lainopillisesta seikasta, Quinctiuksen\npuolesta (Pro Quinctio). Seuraavana vuonna hän pelkäämättä puolusti\nisänmurhasta syytettyä nuorukaista (Pro Sex. Roscio Amerino), vaikka\nmuuan Sullan suosikki oli läheisesti asiaan sekaantunut. Tämä peloton\nesiintyminen vaarallisissa olosuhteissa on nuorelle Cicerolle\nkunniaksi. Tämän jälkeen hän lähti opintomatkalle Hellaaseen, mm.\nkuunnellen Ateenassa, \"viidennessä akatemiassa\", Antiokhos\nAskalonilaisen luentoja, joissa tämä eklektisesti, valikoiden, koetti\nsulattaa yhteen platonilaisia, stoalaisia ja peripateetikkojen\naatteita, ja Rhodoksessa reetori Molonia, jonka raitis, hillitty tyyli\nsai hänet sen jälkeen välttämään Roomassa silloin vallalla olleen\naasialaisen puhetyylin liioiteltuja koristeita, alkusointua ja\nteennäistä rytmiä. Palattuaan Roomaan (77) hän ryhtyi toimimaan\nlakimiehenä ja poliitikkona, saaden hoitaakseen useita luottamustoimia,\nmm. kvaestorinviran Sisiliassa (75), jonka kansan suosion saavutti\noikeamielisyydellään ja inhimillisyydellään. Sisilian olojen tuntijana\nhän piti (70) kuusi syytöspuhetta Verrestä vastaan (In Verrem), joka\nSisilian praetorina oli harjoittanut tunnotonta kettämistä, myöntäen\nnyt syyllisyytensä pakenemalla jo ennen oikeudenkäynnin loppua.\nOllessaan virkauransa huipulla, konsulina (63), Cicero piti kuuluisat\nneljä puhettansa Catilinaa vastaan (In L. Catilinam), hajoittaen tämän\nsalaliiton ja ollen tästä saavutuksestansa niin ylpeä, että erehtyi\nkonsulikauttansa käsittelevässä runossaan (De consulatu suo)\nhuudahtamaan:\n\n    \"O fortunatam natam me consule Romam!\"\n\n-- ikäänkuin kapinan kukistuminen olisi merkinnyt Roomalle ihan sen\nuutta syntymistä, mikä lisäksi muka oli tapahtunut erikoisen suotuisana\najankohtana: hänen ollessaan konsulina. Tämän jälkeen Cicero, jota\nRooman vanhat patriisit vihasivat, pitäen häntä nousukkaana (homo\nnovus), joutui taisteluun Caesaria vastaan, tappiolle ja maanpakoon\nTraakiaan (58), josta kuitenkin sai palata seuraavana vuonna. Kiihkeänä\ntasavaltalaisena, tunteellisena, mutta liian toivorikkaana ja\nherkkäuskoisena luonteena, vailla sitä kylmää, laskevaa, kauas\ntähtäävää neroutta, jolla Caesar aikakauttansa ohjaili, Cicero joutui\nedelleen heikommalle puolelle; hänen elämänvaiheensa näinä vuosina ovat\nRooman valtataistelun keskeisintä historiaa, johon emme tässä voi\nsyventyä; niiden varrella hän kuin virkistyäkseen toisin ajoin\nharjoitti ahkeraa kirjallista työtä. V. 51 hänet määrättiin praetoriksi\nKilikiaan, jossa jälleen kunnostautui oikeamielisyydellään,\ninhimillisyydellään ja tarmollaan. Palattuaan seuraavana vuonna Roomaan\nhän liittyi Pompeiuksen puolueeseen ja joutui siis alkaneessa\nkansalaissodassa jälleen häviölle; Caesar ei kuitenkaan kantanut kaunaa\nhäntä kohtaan, vaan salli hänen rauhassa asettua Roomaan, kirjallisten\ntöidensä ääreen. Caesarin kuolema vei hänet taas taisteluun\ntasavaltalaisten ihanteiden puolesta; mm. hän piti kuin uusi\nDemosthenes 14 filippiläistä puhetta Marcus Antoniusta vastaan (In M.\nAntonium orationum Philippicarum libri XIV). Kun Octavius suojeli häntä\nveltosti ja Antoniuksen puolisona oli Ciceron verivihollisen Clodiuksen\nleski Fulvia, hänen kohtalonsa oli selvä: filosofin tyyneydellä hän\notti vastaan surmaniskun murhaajan kädestä Formiaessa jouluk. 7 p. 43.\nPää ja kädet naulattiin Forumin julkiseen puhujalavaan, rostraan,\nsitten kun Fulvia oli hiusneulalla lävistänyt hänen kielensä!\n\nNuoruudessaan ja joskus myöhemminkin Cicero sepitteli säkeitä. Hänen\nrunollinen tuotantonsa ei kuitenkaan ansaitse huomiota, vaan sisältyy\nhänen kirjallinen elämäntyönsä tyhjentävästi (1) retoorisiin\nkirjoitelmiin, (2) puheisiin, (3) poliittisiin ja filosofisiin\ntutkielmiin ja (4) kirjeisiin.\n\n_Retoorisiin kirjoitelmiin_ (säilynyt 7) kuuluvat mm. seuraavat:\nPuhujasta (De Oratore, 55), joka on Ciceron nuoruuden kuuluisimpien\npuhujien L. Crassuksen ja M. Antoniuksen kuviteltu keskustelu,\nkäsitellen puhujalle välttämättömiä tietoja, puheen aiheita, muotoa ja\npitämistä; Brutus l. kuuluisista puhujista (Br., de claris oratoribus).\njoka on Rooman puhetaidon lyhyt historia; ja Puhuja (Orator, 46), jossa\nCicero viimeisen kerran kuvaa täydellisen puhujan ihanteen: hänen on\noltava myös täydellinen ihminen, ja johon hän sanoo keskittäneensä\nkaiken, mitä hänellä on hyvää aistia. Nämä kirjoitelmat ovat\npitkäaikaisen kokemuksen ja käytännön tuloksia, joissa\nasiantuntemuksella koetetaan sulattaa kreikkalaisen ja roomalaisen\npuhetaidon parhaita puolia yhä korkeammaksi taiteeksi. Esimerkiksi\nsiitä yksityiskohtaisesta tarkkuudesta, jolla puhe oli rakennettava,\nmainittakoon, että Ciceron mielestä sen kreikkalaisten tapaan oli\noltava luonteeltaan rytmillistä, mutta ei kuitenkaan niin\ntäydellisesti, että se muuttuisi runoksi. Erikoisen tärkeä oli rytmi\nlauseiden lopussa (clausula), auttaen ne päättymään sointuvasti ja\nmiellyttävästi. Tällaisiin hienouksiin oli roomalaisten kielikorva\nerittäin tarkka. Lauseen sanat oli myös valittava ja sijoitettava niin,\nettä syntyi laajempi rytmi. Cicero tunsi asian terävän kielikorvansa\navulla, erehtymättä clausuleissaan: vasta nykyaika on hänen omista\npuheistaan todennut säännön, jota hän noudatti, vaikka ei sitä\ntuntenut.\n\n_Puheista_ on tärkeimmät mainittu elämänvaiheiden yhteydessä; lisäämme\nniihin vain puheen Clodiuksen murhaajan Milon puolesta (Pro T. Milone,\n52), jossa Cicero koetti osoittaa Milon tehneen teon puolustaessaan\nitseään. Viittä viimeistä puhetta Verrestä vastaan ei Cicero julkisesti\npitänyt, Verres kun pakeni, vaan kirjoitti ne. Toisen filippiläisen\npuheensa hän myös jätti pitämättä, julkaisten sen lentokirjasena.\nCiceron tapana oli muuten laatia aiotusta puheestansa lyhyt\nläpileikkaus, jota hän käytti esiintyessään; jos hän tunsi\nonnistuneensa, hän jälkeenpäin kirjoitti puheensa lopulliseen muotoon.\nNäin ei ainoakaan hänen puheistaan liene siinä muodossa, jossa se on\nalkuaan pidetty; noin sadasta on meille periytynyt 57. Sisällys\nosoittaa niiden olevan tyypillisiä asianajajan tai puoluepoliitikon\npuheita, so. ne eivät aina kuvasta hänen todellisia mielipiteitään; on\nsiis turhaa moittia häntä epäjohdonmukaisuudesta, joka on eri puheita\nverratessa väliin hyvin räikeä. Totuutta hän näin ollen joutui joskus\npitelemään \"asianajajain tunnetulla tavalla\". Hän oli kuuluisa\ntunteellisuudestaan; hänen vihamiehensä pilkkasivat häntä hänen\nkyyneleistään. Roomalaisten maku sieti räikeitä moitesanoja, joita\nCicero ei säästellytkään. Toisaalta hän mielellään laski pilaa ja\nkäytti sanaleikkejä ollen aikansa kuuluisin älyniekka, jonka tiliin\npäivän parhaat kaskut aina vietiin; Caesarille piti joka päivä kertoa\nCiceron hauskimmat jutut. Häntä moitittiin turhamaisuudesta ja\nitserakkaudesta eikä syyttä, mutta hän lievensi tätä vikaansa joskus\nyhtymällä naurajiensa pilkkaan. Palattuaan ensi kerran maanpaosta hän\ntunnusti avomielisesti: \"Olen ollut aasi\". Muodoltaan, sisällykseltään\nja tarkoitukseltaan Ciceron puheet ovat Demostheneen puheiden jatkoa.\n\n_Poliittisista tutkielmista_ mainittakoon säilyneet dialoginmuotoiset\nValtiosta (De Republica, 54) ja Laeista (De Legibus, 52). Edellisessä\nCicero kuvaa Platonin, Aristoteleen, Theophrastoksen ja\nperipateetikkojen mukaan ihanteellista valtiomuotoa; sen loppuosana on\nkuuluisa Scipion uni (Somnium Scipionis), jossa Cicero Platonin mukaan\n(Erin näky) runollisesti kuvaa ptolemaiolais-pythagoralaista\nmaailmankaikkeutta ja ilmaisee uskonsa tulevaiseen elämään, jossa\nansiokkaille annetaan suuremmat palkinnot kuin milloinkaan maallisessa\nelämässä. Laeista on Platonin mukaan sommiteltu ensinmainitun teoksen\njatko, johon stoalainen Khrysippos on huomattavasti vaikuttanut.\n\n_Filosofisista tutkielmista_, joita on säilynyt 11, mainittakoon\nesitykset Korkeimmasta hyvästä ja pahasta (De finibus bonorum et\nmalorum, 45), jossa käsitellään epikurolaisten, stoalaisten ja\nperipateetikkojen oppia ylimmästä hyvästä ja asetutaan stoalaisten\nkannalle; Väittelyjä Tusculumissa (Tusculanae disputationes, 45), jossa\njärkeillään kuolemasta ja osoitetaan sen pelkääminen aiheettomaksi,\nkivuista ja niiden sietämisestä, viisaudesta, kuinka sen avulla voimme\nkestää murheet ja saavuttaa mielenrauhan, ja hyveestä riittävänä ehtona\nonnen saavuttamiselle; Jumalien luonteesta (De deorum natura, 44), so.\nepikurolaisuudesta ja stoalaisuudesta, jumalien olemassaolosta,\nluonteesta, maailmanhallinnosta ja sallimuksesta; Velvollisuuksista (De\nofficiis, 44,), joka on Ciceron pojalleen kirjoittama siveysopillinen\nkehoitus; Academica (45), selostus Ateenan ns. \"uuden akatemian\"\nfilosofiasta, jonka mukaan oli tarkoin tutkittava väitteet puolesta ja\nvastaan ja sitten omaksuttava se, mikä sillä hetkellä tuntui\nhyväksyttävimmältä; Cato maior vanhuudesta (C. m. de senectute, 44),\njossa Cato kauniisti ylistää vanhuuden onnea; ja Laelius ystävyydestä\n(L. de amicitia, 44), jossa Laelius keskustellen vävynsä kanssa\nselittää ystävyyden aatetta, ajatellen erikoisesti äsken kuollutta\nScipiota; lähteinä ovat olleet Theophrastos ja Aristoteles. Cicero ei\nollut itsenäinen filosofi, vaan tahtoi kirjoituksillaan tuoda\nkreikkalaisten filosofian roomalaisten saataville. Ennen häntä ei\nroomalaisilla ollut omakielistä filosofista kirjallisuutta,\nLucretiuksen runoelmaa (josta myöhemmin) ja eräitä vähäpätöisiä\nepikurolaisia esityksiä lukuunottamatta; nyt Cicero loi sellaisen,\nsovittaen kreikkalaisten filosofian roomalaisten ajattelutapaan ja\nvakiinnuttaen latinankielen tämän alan sanaston. Hän oli itse\nmielipiteiltään stoalainen, jota uskonnollinen tunne-elämä lämmitti,\nsen virtauksen aloittaja, joka myöhemmin tuli niin lähelle\nkristinuskoa. Ettei hänen filosofiansa ollut tyhjiä sanoja, sen todisti\nhänen kuolemanhetkellään osoittamansa miehuullisuus.\n\n_Ciceron kirjeitä_ on säilynyt 774 kpl. ynnä lisäksi niiden yhteydessä\n90 hänelle osoitettua. Vanhimmat periytyvät v:lta 68, jolloin hän\naloitti kuolemaansa saakka kestäneen ahkeran kirjeenvaihdon T.\nPomponius Atticuksen, Kreikan-matkallaan saavuttamansa elinaikaisen\nystävän, \"toisen minänsä\" kanssa. Näissä kirjeissään hän on\navomielinen, inhimillinen, tunteellinen yksilö, vapaasti purkaen\nsydäntään, ajattelematta kenenkään arvostelua. Ilmielävänä niistä\nkuvastuvat Rooman jokapäiväinen meno ja politiikan salaiset\nvaikuttimet, joiden tutkimiselle ne ovat ensiluokkaista lähdeaineistoa.\nHänen teoksensa painettiin Venetsiassa 1534-1537.\n\nTällainen oli mies ja hänen työnsä, joka keski- ja renessanssin aikana\nkohosi antiikin kirjailijanimistä korkeimmalle, joka on opettanut\nEuroopalle puhe- ja tyylitaitoa uusimpaan aikaan saakka, jota on toisin\najoin liiaksi ylistetty, toisin taas liiaksi syrjäytetty.\nMyönnettäköön, ettei hän ollut itsenäinen filosofi, ettei hänellä ollut\ntodellisen valtiomiehen silmää ja käytännöllistä kykyä -- että hänellä\noli moitteenalaisia luonteenheikkouksia; siitä huolimatta hän on\nkokonaisuutena korkeasti sivistynyt, humaani, aikansa turmeluksesta\nmuihin verraten jokseenkin vapaa, siveellinen henki, joka herättää\nkunnioitustamme. Jalon aavistuksen kaukainen valo kuultaa joskus hänen\nsieluunsa:\n\n\"Nec erit alia lex Romae, alia Athenis, alia nunc, alia posthac; sed et\nomnes gentes et omni tempore una lex et sempiterna et immutabilis\ncontinebit unusque erit communis quasi magister et imperator omnium\nDeus\".\n\n[\"Eikä Roomassa tule vallitsemaan toinen laki ja toinen Ateenassa,\ntoinen nyt ja toinen tulevaisuudessa, vaan sama ikuinen ja muuttumaton\nlaki tulee käsittämään kaikkien aikojen kaikki kansat, kaikkien ainoana\nja yhteisenä opettajana ja käskijänä Jumala\". (De republica III, 22).]\n\n\n3\n\n_C. Julius Caesar_ (102-44) osoitti humaaneja\ngentlemanniominaisuuksiaan mm. siten, ettei lukenut Ciceron touhuilua\ntälle suuresti viaksi, vaan ymmärtäen hänen luonteensa ja arvonsa oli\npitkämielinen häntä kohtaan, välittämättä kostaa hänelle. Rakentaessaan\nRooman tasavallasta maailmanvaltaa Caesar ehti osoittaa olevansa myös\nrunoilija, korkean arvoasteen historiallinen kirjailija, ja etevä\npuhuja. Runoteokset ja puheet ovat hävinneet, mutta viimemainituista on\nitse Cicero todistanut, että Caesar osasi puhua latinaa mitä hienoimmin\n(\"latine loqui elegantissime\"). Historiateokset ovat säilyneet:\nMuistelmat (Commentarii) Gallian sodasta (De bello gallico) ja\nkansalaissodasta (De bello civili) ovat historiakirjallisuuden yhä\neläviä, päivän tuoreita teoksia. Edellisessä Caesar tahtoo osoittaa,\nettei Gallian valloitus suinkaan ollut itsekkyydestä aiheutunut\nrikollinen anastus- ja ryöstö-, vaan Rooman alueiden koskemattomuuden\nja rauhan kannalta välttämätön puolustussota; jälkimmäisessä hän kuvaa\ntaistelunsa Pompeiusta vastaan, selvitellen toimintansa perusteita.\nViileän puolueettomasti, asettaen itsensä muiden henkilöiden rinnalle,\nyksinkertaisesti ja koruttomasti, rauhallisen asiallisesti ja selvästi\nhän kertoo kaikki, mitä oli tapahtunut, luoden juuri tämän kautta\nvaikuttavan historiallisen tyylin, jolla arvokkaasti jatkoi Thukydideen\nperinteitä.\n\nCaesarin teokset ovat persoonallisia muistelmia, jotka hän kirjoitti\npuolustautuakseen, ja joista hän, niiden ulkokohtaisesta sävystä\nhuolimatta, on voinut jättää pois hänelle epäedullisia asianhaaroja.\n_Gaius Sallustius Crispus_ (86-34), hänen nuorempi aikalaisensa,\npuoluelaisensa ja ystävänsä, suoritti työnsä ulkokohtaisena\nhistorioitsijana, sekoittamatta siihen persoonallisia muistelmiansa;\nkreikkalaisten tapaan hän valitsi aiheekseen jonkin määrätyn\nhistoriallisen tapahtuman, tutkien ja selostaen sen syyt, vaiheet ja\nseuraukset. Tunnettuja ovat hänen teoksensa Catilinan salaliitto (De\nconjuratione Catilinae) ja Jugurthan sota (Bellum Jugurthinum).\nElettyään miehuutensa ajan silloisten ylimysten tapaan loisteliaasti,\nahnaana nylkijänä, hän ruvettuaan kirjailijaksi muutti elämäntapansa ja\nesiintyy teoksissaan ankarana moralistina. Hänen kirjallisena\nesikuvanaan oli Thukydides.\n\nCiceron ystävä _Cornelius Nepos_ (n. 99-24), lukemattomien koululaisten\nikivanha tuttu, oli ahkera kirjailija, jonka laajasta tuotannosta on\nsäilynyt vain osa: Caton ja Atticuksen (Ciceron ystävän) elämäkerrat,\njotka ovat alkuaan kuuluneet suureen teokseen Latinalaisista\nhistorioitsijoista (De Latinis historicis), ja Kuuluisista vierasten\nkansain johtajista (De excellentibus ducibus exterarum gentium, joka on\nosa suuresta teoksesta nimeltä Kuuluisista miehistä -- De viris\nillustribus). Nepos ei aina onnistunut aiheidensa valinnassa ja on\nvailla terävää arvostelukykyä, tyytyen vain ylistämään; elämäkerroissa\non erehdyksiä; tyyli on selvää, kieli virheetöntä.\n\nTässä ryhmässä tulee viimeisenä mutta ei suinkaan vähäpätöisimpänä\nmainittavaksi ensimmäinen roomalainen yleisoppinut _Marcus Terentius\nVarro_ (116-27), kotoisin Sabinumin maakunnasta, jossa\nvarhaisroomalaisen kunnon arveltiin viimeiseksi säilyneen.\nLatinankielen ja Italian muinaisuuden ensimmäisen tieteellisen tutkijan\nL. Aelius Stilon (154-74) ja Ateenan Akatemian, Antiokhos\nAskalonilaisen oppilaana hän hankki laajan historiallisen ja\nfilosofisen sivistyksen, toimien sitten kirjailijana, monivaiheisena\npoliitikkona ja sotilaana, Pompeiuksen puoluelaisena, mutta silti\nCaesarin ystävänä, praetorinvirka korkeimpana saavutettuna asemana.\nCaesar suojeli häntä voittonsa jälkeen, käyttäen häntä kirja-aarteiden\nkokoojana aikomaansa suurkirjastoa varten. Pelastuen Caesarin kuoltua\nAntoniuksen vainolta Varro vietti elämänsä viimeiset 15 vuotta uuraassa\nkirjallisessa työssä, kuollen \"kynä kädessä\". Hän oli luonteeltaan äreä\nja ankara, elämältään stoalaisesti vaatimaton, tyyliniekkana\nkeskinkertainen.\n\nVarron tuotanto, joka käsittää 74 eri teosta, yhteensä n. 620 \"kirjaa\",\nvoidaan jakaa (1) kaunokirjallisuuteen, (2) historiallisiin ja\nmuinaistieteellisiin, ja (3) filosofisiin ym. teoksiin. Ensinmainitut,\njoihin on mm. sisältynyt 700 elämäkertaa käsittänyt Kuvia (Imagines)\nniminen teos, siitä antiikin aikana melkein ainoalaatuinen, että oheen\noli liitetty myös käsitellyn henkilön kuva, ovat lähes viimeiseen\nriviin saakka hukkuneet. Vain Menippolaisista satiireista (Satirae\nMenippeae, alkuaan yli 150 kirjaa) on säilynyt huomattavia sirpaleita.\nNe on kirjoitettu kreikkalaisen satiirikon, aikaisemmin mainitun\nMenippos nimisen orjan sepitelmien mukaan (jotka ovat kaikki\nkadonneet), ja käsittelevät kiittäen mennyttä ja moittien omaa aikaa.\nOtsakkeet, esim. Ilta on aamua viisaampi (Nescis quid vesper serus\nvehat), Tunne itsesi, Vanhat miehet lapsia toisen kerran jne. antavat\nviittauksen niiden sisällyksestä. Ne olivat Varron kirjoituksista\nsuosituimpia. -- Varron historiallinen ja muinaistieteellinen tuotanto\non Cato maiorin ja Stilon tutkimusten jatkoa; hänen pääteoksensa oli\nMuinaistietoja (Antiquitates), joka jakautui kahteen osaan:\ninhimillisistä ja jumalallisista asioista (rerum humanarum et\ndivinarum). Se on ollut laaja ja tyhjentävä esitys, tietojen lähde,\njosta myöhemmät sekä pakanalliset että varhaiskristilliset kirjailijat\novat paljon ammentaneet; käsityksen siitä olemme muodostaneet etupäässä\nkirkkoisä Augustinuksen Jumalan valtakunnasta (De civitate Dei) nimisen\nkuulun kirjan perusteella, jonka lähteenä Varron kirja monessa kohdassa\non ollut. Varron tutkimuksiin perustuu pääasiassa kuningasten ja\nvarhaistasavallan kronologia. -- Kolmanteen ryhmään kuuluvista Varron\nmonista ja monipuolisista kirjoituksista mainittakoon vain teokset\nLatinankielestä (De lingua Latina, osaksi säilynyt) ja Maataloudesta\n(De re rustica, kokonaan säilynyt). Varro oli selvillä, että kieltä on\ntutkittava myös historiallisesti, ja siteeraa joskus vanhaa latinaa,\nvaraten näin latinan historialliselle tutkimukselle tärkeätä aineistoa.\nMaataloutta koskeva teos on dialogin muotoinen.\n\nVarro on lyhyesti sanottuna Rooman kansallisen tieteen perustaja,\neritoten sivistyshistorian alalla. Cicero lausui hänestä: \"Meidät,\njotka harhailimme omassa kaupungissamme kuin vieraat ja muukalaiset,\novat kirjoituksesi tuoneet kotiin, niin että kykenemme näkemään, missä\nja keitä olemme; olet ilmoittanut meille isiemme kaupungin iän,\njärjestänyt aikaluettelon, opettanut meidät tuntemaan pyhän ja\nvaltio-oikeuden, yksityiselämän sodan ja rauhan aikana ... ja\nlahjoittanut meille runsaasti tietoja runoilijoistamme, latinalaisesta\nkirjallisuudesta ja latinankielestä\".\n\n\n4\n\nEnniuksen Aikakirjojen jälkeen ei pitkiin aikoihin ilmestynyt\nainoatakaan huomattavaa, suurta runoelmaa; vielä Ciceron ajan alkupuoli\noli siinä suhteessa hedelmätön. Kansalaissotien jyminä täytti ihmisten\nmielen, tukahduttaen suuret runolliset ajatukset. Mutta mainitun ajan\nloppupuolella ilmestyi näkyviin runoilijanimi, johon koetut ja nähdyt\nkauhut vaikuttivat toisella tavalla: kuin musertaen hänet julmuudellaan\nne saivat hänet syventymään kaikkeuden arvoitukseen ja tuskaisella,\ntraagillisella tunnolla etsimään lievitystä ihmisen kuolemanpelolle.\nSyntyi suuri runoelma kaikkia aikoja varten, Lucretiuksen Kaikkeuden\nluonteesta (De rerum natura), teos, jossa roomalainen runotar vapautui\nkreikkalaisen kasvattajattarensa holhouksesta ja helähdytti lyyrastaan\nomintakeisen, oudonrohkean sävelen.\n\n_Titus Lucretius Carus_ (n. 98-55) oli ylhäinen roomalainen, jonka\nelämänvaiheista tiedämme oikeastaan vain sen, että hän runoilijain\ntavoin tunsi elämäntuskan liian polttavana, haki sille lievitystä ja\nselitystä runollisesta filosofiastaan, ja varhain palaen loppuun\nsurmasi itsensä. Hieronymuksen tieto, että hän olisi tullut\nmielisairaaksi lemmenjuomasta, kuvastaa sen ajan käsitystä\nmielisairauden syistä. Hänen runoelmastaan toteamme, että hän joskus\nnäki kuin hallusinaatioita, että hän askarteli työssään liian\nkiihkeästi, unissaankin, kuitenkin jättäen sen kesken ja\nviimeistelemättä (Cicero julkaisi sen hänen kuoltuaan), harrasti kuten\nmonet muut sen ajan nuoret roomalaiset kreikkalaista filosofiaa, jota\nsilloin Roomaan saapuneet hellenistiset filosofit, varsinkin\nepikurolaiset, muotiasiana opettivat, ja seurusteli vertaisena (ei siis\nkuin Horatius ja Maecenas) hienon ylimyksen Gaius Memmiuksen kanssa.\nVielä voimme todeta, että hän oli joutunut inhimillisen kauhun valtaan\nnähdessään nuorena kansalaissodan hirmuisuudet ja aikuisena Roomassa\nvallitsevan sekasorron, ja että hän on ollut tarkkasilmäinen,\ntunteellinen luonnonpalvoja, vuorien kiipeäjä ja erämaiden yksinäisten\nvaellusten ystävä, joka tuntee yksinkertaisen maalaisaterian\nhauskuuden. Siis ensi kerran, tekisi mieli sanoa, esiintyy roomalaisten\nkirjailijain rivistössä yksilöllinen, tunteellinen, itsensä ja\nikuisuuden suhdetta aprikoimaan vaipunut sielu, inhimillisen\nkohtalotragiikan verta tiukkuva sydän, joka tuntuu kahden vuosituhannen\ntakaa tutulta ja läheiseltä kuin kuluvan hetken veljemme.\n\nLucretiuksen esikuvana on ehkä ollut Empedokleen runoelma Physis; hänen\nlähtökohtansa on joka tapauksessa kreikkalaisten luonnonfilosofia ja\nihanteensa Epikuros. Aleksandrialaisten kuivat opettavaiset eepokset,\njoista esim. Aratoksen Phainomena oli näihin aikoihin käännetty\nlatinaksi, olivat ehkä myös saaneet hänet ajattelemaan tällaisen\nrunoelman sepittämistä. Vaikka sen nimi käsittää \"asiat\", so. kaiken\nolevaisen, Lucretius kuitenkin kohdistaa huomionsa etupäässä siihen,\nmikä on omiaan vapauttamaan ihmisen jumalien, kuoleman ja tämän\njälkeisen olotilan pelosta. Tämä on nimenomaan hänen tarkoituksensa.\nRunoelma on kirjoitettu kuusimitalla ja jakaantuu kuuteen kirjaan.\nKahdessa ensimmäisessä hän tutkii olemisen perusteita, väittäen, ettei\ntyhjästä voi jumalankaan kautta syntyä mitään (nullam rem e nihilo\ngigni divinitus umquam), että kaikki on ainetta ja tyhjyyttä (inane).\nAineen alkutekijöinä (primordia rerum) ovat lakkaamatta liikkuvat\natomit, joiden yhtymisistä (eventa) olevainen syntyy. Maailmaa ei siis\nhallitse yksilöllisten jumalien tahto, vaan atomien liikunta; vain\natomit ovat ikuisia: muu on niiden yhtymisestä ja eroamisesta\naiheutuvaa syntymistä ja hajoamista, atomien aina säilyttäessä\nluomisvoimansa. Kolmannessa kirjassa osoitetaan, että sielu ja henki\n(anima ja animus) ovat myös atomien yhtymisen tuloksia, laadultaan vain\nhienompia kuin ne, joita voimme nähdä tai kosketella. Kuollessamme ne,\nsamoin kuin ruumiimme, hajoavat jälleen atomeiksi, ja olemisemme\nkärsimys lakkaa. Kuolemanpelko ja vainajain sureminen on täten\naiheetonta. Ei ole mitään olotilaa kuoleman jälkeen, vaan me palaamme\nsilloin takaisin atomien joukkoon. Neljännessä kirjassa käsitellään\nEpikuroksen oppia kuvista eli sitä, miten aistimuksemme ja siis\ntietomme syntyvät. Olevaisesta irtautuu tunnuskuva (simulacrum), joka\näärettömän hienona (mutta aineellisena silti) vaikuttaa aistimiimme tai\nsuoraan sieluumme, unessa tai näkyinä. Tähän perustuu uskomme vainajain\nhenkiin. Viides kirja sisältää Maa-keskeisen maailmankuvan selityksen,\nmiten atomien erilailla yhtyessä taivaankappaleet ovat syntyneet; mitkä\nolennot ovat todellisia ja mitkä vain kuviteltuja; miten ihminen on\nsyntynyt riippumatta jumalista ja vähitellen kehittynyt sivistyneeksi,\nsosiaaliseksi olennoksi; ja miten lopuksi on vainajien palvonnasta\nkehittynyt jumalien pelko. Kuudennessa, viimeisessä kirjassa runoilija\nvaipuu luonnonilmiöiden tutkimiseen, koettaen etsiä niille\nluonnollisia, fysikaalisia selityksiä. Kirja päättyy Ateenassa\nraivonneen ruton kuvaukseen, joka on tehty Thukydideen kertomuksen\nmukaan.\n\nToteamme siis, ajatellessamme runoelman filosofista puolta, siinä\nilmenevän rohkeaa halua saada järkeä tyydyttävästi selvitetyksi\nolemassaolomme syvimmät ongelmat, samat kysymykset, jotka yhä ovat\nfilosofiamme keskeisimmän kiinnostuksen kohteina; terävää\nsielutieteellistä erittelyn kykyä; tarkkaa luonnonilmiöiden\nhuomioitsemista; ja selvää järkeä ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen\nmietiskelyssä. Hän tahtoo ymmärtää kaiken olevaisen yhden suuren\nkokonaisuuden, luonnon, erilaisina ilmentyminä: \"Luonto on kaiken\nseppo\" (Natura daedala rerum). Tämän siunauksellisimmat toiminnat hän\nrunoelmansa alkusäkeissä henkilöllistää \"Alma Venukseksi\", jonka\npuoleen rukoillen kääntyy. Lucretiusta ei pidä sanoa \"ateistiksi\",\nsillä hänen \"ateisminsa\" tarkoitti vain silloisten jumalien\nkieltämistä; pohjalla asuu vapaa, oikeastaan syvästi \"uskonnollinen\",\nso. palavasti korkeimpaan totuuteen pyrkivä henki, joka vakavassa,\nsiveellisessä mielessä pelkäämättä taistelee ihmissielun kammottavia\nrasituksia, taikauskoa, vastaan. Väärin on myös sanoa häntä\nepikurolaisen nautintoelämän ihailijaksi, sillä sitä hän ei ollut;\npäinvastoin roomalaiset miehekkäät hyveet olivat hänelle mieluisia.\nAsiallisesti voisimme häntä sen sijaan verrata Saarnaajaan, jonka\npessimismi joskus hengähtää hänen säkeistään: Lucretius ei uskonut\nihmisonnen pysyväisyyteen. Näin runoelma muodostuu voimakkaan\npersoonallisuuden syvällisten ajatusten ilmaisuksi, jossa on lisäksi\npaljon runollista kauneutta.\n\nDe rerum natura on säilynyt kokonaisuudessaan, tuli renessanssin aikana\ntunnetuksi (painettiin Venetsiassa 1500), ja on vaikuttanut\nhuomattavasti 1700-luvun maailmankatsomukseen: onhan viimemainitun\nkatkera viha uskontoa, taikauskoa ja ennakkoluuloja vastaan,\nmaterialismi ja naivi luottamus valistuksen voimaan kuin Lucretiukselta\nopittua, lukuunottamatta pyrkimystä matemaattis-deistiseen\nlainalaisuuteen, jonka sijaan Lucretius asetti atomien liikunnan. Kun\nviimemainittu toisen kirjan alussa runoilee siitä, kuinka \"suloista on\nkaukaiselta rannalta katsoa toisten hätää myrskyisellä merellä, tuulten\ntohisevassa taistelussa, ei iloitakseen toisten onnettomuudesta, vaan\nsiitä, että on itse säilynyt moisen turman kynsistä\", tai siitä, kuinka\n\"mieluista on, itse vaaroilta turvassa, katsella järjestettyjen\nsotarintamien valtavia kamppailuja\", tulee mieleen Edmund Burken\nfilosofia pelosta ylevän tunteen aiheuttajana silloin, kun pelkäävä\nitse on turvassa. Kun Lucretius kuvailee luonnontilaisen ihmisen\nelämää, luulemme joskus lukevamme Popen idylliä onnellisesta\nindiaanista, tai Rousseauta.\n\n\n5\n\nLucretiuksen nuorempi aikalainen, Veronasta ja Benacus (Garda-) järven\nrannalta kotoisin oleva _Gaius Valerius Catullus_ (n. 84-54),\nkansallisuudeltaan mahdollisesti kelttiläinen, on (nykyaikaisen arvion\nmukaan) Rooman etevin lyyrillinen runoilija, niin siro, sointuva ja\nsydämen itkulta tosi, ettei kaksi vuosituhatta ole kyennyt hänen\nääntänsä vaimentamaan. Caesarin tuttavan poikana, rikkaana\nnuorukaisena, hänet lähetettiin parinkymmenen vanhana Roomaan\ntäydentämään sivistystään ja pyrkimään poliitikon ja valtiomiehen\nuralle. Hän opiskelikin ahkerasti runoutta, johon oli jo Veronassa\nsaanut ohjausta, perehtyen aleksandrialaiseen ja varsinkin\nvarhaiskreikkalaiseen, aiolialaiseen lyriikkaan, ja mukaillen -- nyt\ntai myöhemmin -- edellisestä epyllionit Attis, Peleus ja Thetis ja\nkuten aikaisemmin on mainittu Kallimakhoksen elegian Bereniken hiukset\n(Coma Berenices), jälkimmäisestä Sapphon ihanan Häälaulun\n(Epithalamium: \"Ilta on tullut, nuorukaiset, nouskaa\" -- Vesper adest:\njuvenes, consurgite). Poliittinen ura jäi, runotar ja Rooman kultaisen\nnuorison samalla aistillinen ja henkevä nautintoelämä tempasivat hänet\nkokonaan huimaan bakkanaaliseen pyörteeseensä. Hän rakastui polttavan\nintohimoisesti vanhan Metellus Celerin nuoreen puolisoon, Clodiaan,\njoka oli Ciceron verivihollisen, Milon surmaaman tribuni Publius\nClodius Pulcherin sisar, ja jonka salaperäistä vetovoimaa nuoriin\nmiehiin Cicero on kuvannut puheessaan Pro M. Caelio (56). Tämä nainen\non Catulluksen kuuluisa Lesbia, josta nimestä kuvastuu runoilijan\nihastus Sapphon lemmenrunouteen. Näin astuu ensi kerran antiikin\nkirjallisuuteen aviorikollinen lemmensuhde; siihen saakka oli näet\nrakastettu neitoja, hetairoja ja nuorukaisia, mutta ei aviopuolisoita,\njotka elivät haaremin eristyneisyydessä ja ilmeisesti hoitivat\nharha-askeleensa perin hyvin, koska ei edes uusattikalainen komedia\nhuomannut ottaa niitä aiheekseen, minkä teki vasta myöhempi\nkarkeasävyinen miimi. Lesbian ja Catulluksen tarina on luettavana\nviimemainitun edelliselle omistamista runoista, joista kuvastuvat\nintohimon eri asteet ja vaiheet: ehdoton antautuminen rakkauden valtaan\nja riemukas omistamisen ja vastarakkauden varmuus, vähitellen syntyvä\nepäilys ja mustasukkaisuus, vapautumisyritykset ja uudelleen\nleimahtavan lemmen hetkelliset eheytymiset -- amoris integrationes --,\ntraagillinen vihan ja rakkauden tila:\n\n    Odi et amo. Cur id faciam, fortasse requiris.\n        Nescio, sed fieri sentio et excrucior --\n\n    Vieron ja lemmin. Miks' sitä teen, kysyt multa sa ehkä.\n        Tiedä en, tunnen vain, tunnen ja kärsin mä vain.\n\nRunoilijan intohimoinen hellyys puhkeaa luonnollisen aistillisiksi,\nliikuttavan tosiksi lemmenelämän kuviksi. Hän kadehtii varpusta, jonka\nkanssa armas häntä odottaessaan leikkii, ja kirjoittaa tuon pienen\nkotilinnun kuoleman johdosta elegian, jonka juhlallinen, vakava sävy on\nmurheellisen humoristisessa ristiriidassa aiheen pienuuden kanssa --\ntemppu, jonka sittemmin usein runoudessa tapaamme. Ja omistuksen\nvarmuudessa hän hurmautuneena lausuu:\n\n    Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme!\n    Vanhusten ylen ankaroiden juorut\n    arvoisiks kolikon vain katsokaamme.\n    Päivät laskevat, päivät nousevat taas:\n    meidän, kun lyhyt päivä kerran laskee,\n    täytyy yö ikikestäväinen maata.\n    Suudelmaa tuhat suo, sen jälkeen sata,\n    sitten taas tuhat, sitten toinen sata,\n    sitten taas tuhat uusi, sitten sata.\n    Sitten kun monikertainen on tuhat,\n    kaikki sekoittakaamme itseltämme,\n    ettei voi paha silmä vahingoittaa\n    tietäissään, miten mont' on suudelmata.\n\nKun hän sitten pettymyksien tuskassa ja mustasukkaisuuden polttaessa\nryhtyy tukahduttamaan onnettomuudeksi kääntynyttä tunnettaan ja todeten\nolevansa siihen liian heikko turvautuu jumalien apuun, syntyy viiltävän\ninhimillinen, mutta samalla tarkoitusperältään jalo avunhuuto, joka\ntuntuu vieläkin kuuluvan meidän kaikkien sydämestä:\n\n    Oi jumalat, jumalaista jos vain on laupias olla,\n    auttaa voitte jos myös kauhussa kuolemankin,\n    kurjan mun puoleen katseenne luokaa, piinani viekää,\n    jos hyvin koskaan ma tein: piinani, turmani mun,\n    myrkyn, mi suonissa kiertäen syö elonvoimani kaiken,\n    kauas rinnastain kaikk' ilot karkoittaen!\n    En enää pyydä mä että hän lemmellä lempeeni vastais,\n    pyydä mä mahdotont' en: että hän tahraton ois.\n    Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto,\n    viekää multa se pois uskollisuuteni vuoks.\n\nRiistäytyäkseen irti tunteestaan ja Rooman tuhlaavaisesta elämästä\nCatullus liittyi (57) propraetori C. Memmiuksen seurueeseen, matkustaen\nhänen kanssaan Bithyniaan; tarkoituksena oli myös raha-asioiden\nparantaminen, mikä ei kuitenkaan onnistunut Memmiuksen ahneuden ja\nsaituuden vuoksi. Omalla purrellaan, jonka rakennutti Amastriissa,\nMustanmeren rannalla, hän sitten purjehti Hellaan autereisten ulapoiden\nyli kotiin, puhjeten -- saavuttuaan huvilaansa Sirmion niemelle, Lacus\nBenacuksen rannalle -- ihastuneena ylistämään sen kauneutta:\n\n    Oi terve, armas Sirmio, sa iloitse!\n    Te kaikki Garda-järven aallot, iloitkaa,\n    te raikukaatte, kaikki naurut kotoiset!\n\n[Runokäännökset otettu professori V.A. Koskenniemen teoksesta\nRoomalaisia runoilijoita (WSOY, 1919).]\n\nPalattuaan Roomaan hän osoittautui toiseksi mieheksi kuin ennen: hänen\nepigrammeissaan ja muissa runoissaan, joilla hän nyt kuin Arkilokhos\nhäpäisee mm. kovin syvälle vajonnutta Lesbiaa, hänen lukuisia\nihailijoitaan, ja valtaan kohoavaa Caesaria, isänsä ystävää, on häijy\nhenki, ja ne ovat usein myös niin törkeitä, että soisi niiden jääneen\nsepittämättä. Jälleen Caesar osoitti suuruuttansa antamalla nämä\nneulanpistokset anteeksi, pyytämällä runoilijan aterialle, ja pysymällä\nhänen isänsä ystävänä edelleenkin. Pian tämän jälkeen (54) Catullus\nkuoli, tuntematonta, millä tavalla.\n\nCiceron, Cornelius Nepoksen, puhuja Hortensiuksen, runoilija Licinius\nCalvuksen ym. älyniekkojen piirissä Catullus edustaa synnynnäisen\nrunoilijan neroutta. Hänellä oli taiteilijan voimakas elämänjano; hän\noli avomielinen ja rehellinen kuin ainakin se, joka ei haudo salaisia\nkunnianhimoisia suunnitelmia; hän oli ehkä kelttiläisesti liian\ntunteellinen ja tulinen, vailla roomalaisten kylmää itsehillintää.\nKootessaan vasta vähää ennen kuolemaansa runonsa kirjaksi hän omisti\nsen Cornelius Nepokselle, \"joka ystävän silmällä aina löysi arvokasta\nkynäni leikittelyistä\", mutta määritteli itse sen arvon perin\nvaatimattomasti sanoilla Nugae (= piloja, leikittelyjä) ja Ineptiae\n(= tyhjänpäiväisyyksiä, hullutuksia). Toisin sanoo suomalainen\nrunoilija: \"Lyriikka sellainen kuin Catulluksen on sydämien omatunto,\nsydämen ääni maailman monien äänten joukossa\". [V.A. Koskenniemi, ennen\nm. t., s. 64.]\n\n\n6\n\nActiumin taistelu tapahtui syysk. 2 p. 31; elok. 1 p. 30 Octavius\nvalloitti Aleksandrian, ja Antonius ja Kleopatra surmasivat itsensä;\ntammik. 11 p. 29 Januksen temppeli suljettiin ensi kerran 200 vuoteen,\nkoko valtakunnassa alkaneen rauhan merkiksi, ja pysyi suljettuna 45\nvuotta. Alkoi ns. Augustuksen aika, joka rauhan, laillisen järjestyksen\nja vähitellen lisääntyvän aineellisen hyvinvoinnin puolesta epäilemättä\non Euroopan historian onnellisimpia. Sata vuotta raivonneet\nkansalaissodat muuttuivat muistoiksi, demokratian nimessä harjoitetut\nvallanhimoiset vehkeilyt ja kansankiihoittajain oratoorinen melu\nlakkasivat, maanviljelijät ja kaupunkien porvarit saivat rauhassa\nhoitaa elinkeinojaan, virkamiesten täytyi lopettaa laittomuutensa,\nelämäntavat aluksi puhdistuivat -- kaikkialle tuntui ulottuvan luja\ntahto, joka jyrkästi vaati kansalaisten elämän uudistumista, rauhaa ja\nehdotonta alistumista Rooman lakeihin.\n\nNämä muuttuneet olosuhteet vaikuttivat myös kirjallisuuteen.\nPyrkiessään päämääriinsä Augustus kaukonäköisesti valitsi senkin\naseekseen, osoittaen sille uudet työalat. Historioitsijat eivät enää\nvoineet kirjoittaa arvostelevia esityksiä läheisemmän menneisyyden tai\noman aikansa tapahtumista, sillä niihin olisi ehkä sisältynyt\nkritiikkiä Caesaria ja hänen seuraajaansa kohtaan, mutta nostaen\nkatseensa korkeammalle heidän tuli esittää ne syyt ja se ura, joiden\nvuoksi ja jota kulkien Rooma ja Juliusten suku oli kohonnut maailman\nherraksi. Tämä näkökantahan oli jo sinänsä runoutta, kelvaten ylevän\ntaiteen pohja-aatteeksi ja synnyttäen uudelleen tasavallan likaisissa\ntaisteluissa sammuneen yleisisänmaallisen, sankari-ihanteellisen\nhengen. Runous, joka vielä äsken, Lucretiuksen ja Catulluksen aikana,\noli ollut maailmaa vierovaa filosofista mietiskelyä tai lemmentuskien\nyksilöllistä valitusta, aiottua vain ylimystöä varten ja harrastettua\nvain sen keskuudessa, kohoaa nyt pois tästä ahtaasta piiristä ja tullen\nkoulujen kautta laajemman kansan omaisuudeksi opettaa sen katsomaan\nsuuria kansallisromanttisia näköaloja. Ja muutenkin se hyötyy yleisestä\nrauhasta: se ei lankea enää poliittisiin kiusauksiin; joonialainen\njambi- ja aiolialainen meloslyriikka nyt todella kotiutuu Roomaan;\nrauhan onnen idyllinen kauneus ja kelpoisuus elämän ihanteeksi todetaan\nsirosti Horatiuksen kuulussa epoodissa maaelämän sulosta [suomentanut\nKyösti Wilkuna]:\n\n    Se onnen parhaan löytänyt on, kaukana\n          ken hyörinästä maailman\n    vain lailla isäin kontuansa viljelee\n          ja tyyntä viettää elämää.\n\nSuuren persoonallisuuden tavoin Augustus (vallassa 31 e.Kr.--14 Kr.j.)\nkokosi ympärilleen heimolaissieluja, joista muutamat ovat tulleet\nkirjallisuuden historiassa kuuluisiksi. _Gajus Cilnius Maecenas_\n(n. 70-8 e.Kr.), ylhäissukuinen, rikas etruskilainen, sotapäällikkö,\ndiplomaatti, Augustuksen luotettu ystävä, Vergiliuksen, Horatiuksen,\nPropertiuksen ym. suosija, on jättänyt \"mesenaatin\" nimen kaikille,\njotka aatteellisesti ja varsinkin aineellisesti ovat kirjallisuuden ja\ntaiteen asiaa edistäneet. Toisen, pienemmän kirjallisen piirin\nkeskuksena oli _M. Valerius Messalla Corvinus_ (64 e.Kr.--8 Kr.j.),\nHoratiuksen ja nuoremman Ciceron opintotoveri Ateenassa, Tibulluksen\nym. ystävä. Muistettava kirjallisuuden harrastaja oli myös Catulluksen\nja Vergiliuksen ystävä, sotilas ja triumfin viettäjä _C. Asinius\nPollio_ (66 e.Kr.--5 Kr.j.), joka maiden jaossa veteraaneille pelasti\nVergiliuksen omaisuuden. Hän perusti Rooman ensimmäisen julkisen\nkirjaston, sijoittaen sen Atrium Libertatis nimiseen rakennukseen;\nsinne hän asetti kuuluisimpien kirjailijoiden kuvapatsaat, elossa\nolevista Varron. Hänen tiedetään ensimmäiseksi lausuneen sepitelmiään\nystäväpiirilleen, mistä kielen, runomittojen ja tyylin arvostelu ja\nkehitys suuresti hyötyi.\n\nKirjoja kohtaan roomalaiset rupesivat tuntemaan suurempaa kiinnostusta\nvasta tasavallan loppuvuosisatana, jolloin sivistyneen, varakkaan talon\nsisustukseen kuului myös kirjasto. Näin tuli kirjoista, joita\nmonistettiin nopeasti sanelemalla ne useille kirjureille (orjille)\nyht'aikaa, oston ja myynnin esineitä; kirjakauppiaat (librarii l.\nbibliopolae) menestyivät hyvin. Kirjakaupan (taberna librarii)\novenpielessä oli luettelo kulloinkin myytävinä olevista teoksista;\nMartialis, joka tästä kertoo, mainitsee hänen Epigrammiensa ensimmäisen\nkirjan maksaneen 5 denaria (ehkä noin 2 kultamarkkaa). Kirjoja\nkustansivat etupäässä rikkaat harrastelijat, sellaiset, kuin yllä on\nmainittu. Huomattavia kirjojen kustantajia olivat veljekset Sosius ja\nCiceron ystävä T. Pomponius Atticus. Kirjojen tultua näin\nkauppatavaraksi kävi vähitellen selväksi, että tekijän, kustantajan ja\nmonistajan oikeudet aiheuttivat lainopillisia omistuskysymyksiä. Tästä\njohtui keisari Justinianuksen aikana annettu laki kirjurien oikeuksista\njäljentämiinsä teoksiin -- tekijänoikeuslain alku.\n\nRooman kirjastojen synnystä mainittakoon lyhyesti, etteivät roomalaiset\nvielä välittäneet Karthagon kirja-aarteista, vaan lahjoittivat ne\nAfrikan pikku hoveille; vain Magon maanviljelystä koskeva teos\nmäärättiin käännettäväksi latinaksi. Aemilius Paulus toi Roomaan (167)\nPerseuksen kirjaston, ottaen sen ainoaksi osuudekseen sotasaaliista,\nkoska hänen poikansa rakastivat kirjoja. Sulla toi (84) Roomaan\nkuuluisan kirjainkokoilijan ja -varastelijan Apellikon Teolaisen\nkirjaston, johon sisältyivät mm. Aristoteleen ja Theophrastoksen\nteokset. Lucullus toi (67) sotaretkiltään idästä runsaat kirjavarastot,\nantaen ystäviensä vapaasti niitä käyttää. Tämän jälkeen kirjastojen\nomistaminen tuli, kuten sanottu, muodiksi. Cicero, Atticus ja Varro\nkokoilivat innokkaasti kirjoja; eräs Tyrannion omisti 30.000, Serenus\nSammonicus 62.000 kirjaa. Caesarin ja Varron puuhista yleisen kirjaston\nperustamiseksi on mainittu; aikeen toteutti kuten sanottu Asinius\nPollio. Augustus perusti kaksi julkista kirjastoa: toisen sisarensa\nkunniaksi Porticus Octaviae nimiseen loistorakennukseen, toisen Apollon\ntemppeliin Palatinus-kukkulalle. Molemmat tuhoutuivat tulipalossa,\nedellinen Tituksen, jälkimmäinen Commoduksen aikana. Seuraavatkin\nkeisarit pitivät kirjastojen perustamista ja huoltamista kunnianansa;\nkuuluisin oli Trajanuksen Bibliotheca Ulpia. 4:nnellä vuosisadalla\nKr.j. oli Roomassa 28 ja muualla Italiassa 24 yleistä kirjastoa.\nKirjoitusvälineinä olivat papyrus ja ruokokynä (calamus); vahataulut\n(tabula), joista syntyi codex, kun useampia liitettiin yhteen, piirrin\n(stilus), ja viimeiseksi luja pergamentti (vellum). Papyruskirja oli\npoikkipalstoihin jaetun rullan, pergamentti kirja nykyaikaisen kirjan\nmuotoinen. Nimi oli tavallisesti lopussa.\n\n\n7\n\nAugustuksen ajan runoilijat vaikuttivat siis oloissa, jotka kyllä\njonkin verran rajoittivat heidän yksilöllisyyttään, mutta samalla\nohjasivat heidän kykynsä määrättyjä yleisiä, myös valtakunnallisesti,\nkansallisesti ja siveellisesti arvokkaita tarkoitusperiä kohti, ja\ntarjosivat heille edulliset työmahdollisuudet. Ensimmäinen heistä\naikajärjestyksen mukaan on Vergilius.\n\nRoomalaisten kansallisrunoilija, latinalainen Homeros, Danten opettaja\nja opas hänen yliluonnollisilla näkymatkoillaan, keski- ja uudenajan\nesikuva ja ihanne 1700-luvun loppuun saakka, vieläkin täydellä syyllä\narvossapidetty _P. Vergilius Maro_ (15/10 70--21/9 19) oli syntyisin\nPon pohjoispuolelta, Mantovasta, Mincius-joen rannoilta, samoilta\nseuduilta kuin Catullus. Hän oli maanviljelijän poika, kasvanut Pon\nlaakson pehmeässä luonnonkauneudessa, autereisten vuorien siintäessä\npohjoisesta; sai tietopuolisen kasvatuksensa Cremonassa, Mediolanumissa\n(Milanossa) ja Roomassa, jossa perehtyi epikurolaiseen filosofiaan,\nroomalaiseen ja kreikkalaiseen runouteen; ja ryhtyi palattuaan kotiin\nsepittämään Theokritoksen Idyllien mukaisia Paimenrunoja (Bucolica,\ntunnettu myös nimellä Eclogae, = kr. ekloge = valikoima). Näillä hän\nsaavutti täällä silloin maaherrana olleen Asinius Pollion suosion, mikä\nkoitui hänelle suureksi hyödyksi vähän myöhemmin, kun Philippin\ntaistelun jälkeen ruvettiin (43) jakamaan triumviraatin vastustajain\nmaita veteraaneille. Pollion ja hänen vaikutuksestaan Octaviuksen\navulla Vergilius sai takaisin jo menettämänsä maatilan; näissä\nmelskeissä hän oli kerran hengenvaarassa. Pollion kehoituksesta hän nyt\nmuutti Roomaan, jossa saavutti Maecenaan suosion ja runoilijain\nVariuksen ja myöhemmin Horatiuksen ystävyyden; jo opiskeluajaltaan hän\ntunsi elegiarunoilijan Cornelius Galluksen. Roomassa Vergilius\nviimeisteli Paimenrunonsa, julkaisten ne (37), minkä jälkeen muutti\npois Roomasta, asuen Neapoliissa (Napolissa) ja Nolassa. Vuodet 37-30\nhän omisti Maanviljelysrunoelma (Georgica) nimisen teoksen\nsepittämiseen, lukien sen (29) Aasiasta palaavalle Augustukselle, ja\nloppuikänsä Aeneis-eepoksen luomiseen. Saatuaan sen valmiiksi (19) hän\nmatkusti Ateenaan, aikoen oleskella Hellaassa kolme vuotta,\nkorjaillakseen ja viimeistelläkseen runoelmaansa. Ateenassa hän tapasi\nAugustuksen, joka kehoitti häntä palaamaan kotiin, sairastui helteen\nrasittamana Megarassa, mutta jatkoi siitä huolimatta matkaansa, ja\nkuoli Brundisiumissa. Kuolinvuoteellaan hän määräsi Aeneiin\npoltettavaksi, koska ei ollut mielestään vielä saanut hiotuksi sitä\nlopulliseen muotoon, mutta Augustus kielsi toimeenpanemasta kuolevan\nkäskyä ja niin pelastui tämä suuri runoelma. Hänet haudattiin\nNeapoliihin, jossa hänen hautansa oli suorastaan uskonnollisen\npalvonnan kohteena. [Vergiliuksen teokset painettiin 1470.]\n\nSäilyneistä Paimenrunoista (yhteensä 10) kuvaa ensimmäinen sitä surua,\nminkä uusi maidenjako aiheutti, ja ilmaisee runoilijan kiitollisuuden\nPolliolle ja Octaviukselle, hänen syvän rakkautensa kotiseutuun, ja\nherkän luonnontajunsa. Yhdeksäs kertoo samasta asiasta, muutamilla\nsäkeillä ilmeisesti tarkoittaen runoilijan maatilaa, ja kuinka\n\"Menaloas pelasti omaisuutensa yhdellä laululla\". Kuuluisin on neljäs\neklogi, joka on kirjoitettu 41 ja osoitettu Asinius Polliolle,\nseuraavaksi vuodeksi määrätylle konsulille. Viitaten johonkin Sibyllan\nennustukseen, että vuonna 40 oli alkava uusi kultainen aika,\n\n    jolloin tähdetär taas palajaa, palajaa myös mahti Saturnon,\n    uus suku taivahinen alas astuvi korkeudesta,\n\nrunoilija (kohteliaasti kääntäen puheen perilliseen, jota Pollion\npuoliso juuri odotti) huudahtaa:\n\n    Auttaos ilmaumaan, sees Artemis, poika, mi päättää\n    tään ajan rautaisen, niin että jo syntyvi maille\n    uus suku kultainen. On valta jo veljes Apollon.\n\nEnnustaen sitten hänelle suurta tulevaisuutta runoilija laulaa:\n\n    Hän jumalaisen saa elon, seurass' on jumaloiden\n    hän sekä sankarien, ja hän laiseks' näyttyvi noiden;\n    rauhoin vallitseepi hän mait', esitaattojen kunnoin.\n    Poika sa hentoinen! Sua lahjoineen vähin maa tää\n    tervehtii, muratit tuo köynneliäät, mehu-yrtit,\n    ynnä akanthukset hymyvät, vesiruusujen kimput.\n\n                              [Suomentanut Kajava Valve.]\n\nSen jälkeen runoilija kauniisti kuvaa tulevan kultaisen ajan rauhaa ja\nonnea. Jo kristinuskon ensi vuosisatoina nämä säkeet ymmärrettiin\nväärin: luultiin Vergiliuksen niillä Jumalan hengen vaikutuksesta\nennustaneen Kristuksen syntymistä. Sitä hän ei tehnyt, mutta tässä\nonnittelurunossaan Polliolle hän kyllä tuli tulkinneeksi sen hartaan\nonnen ja rauhan kaipuun, joka vuosisadan kestäneiden sotien jälkeen\nItalian kansan sydämessä vallitsi, ja joka usein, monien kansain\nkeskuudessa, on vastaavissa vaiheissa pukeutunut tällaiseksi sankarin\ntoivoksi, uskoksi siihen, että hän on perustava tulevan onnelan. Tästä\nkärsivien toivosta on rakentunut Messias-usko.\n\nVergiliuksen Paimenrunot ovat kyllä ulkonaisesti Theokritoksen\njäljittelyjä, jopa osin käännöksiäkin, mutta sisäisiltä arvoiltaan\nsilti hänen omiansa. Kysymys ei ole Arkadian kuvitelluista maisemista\neikä paimenista, ei sirosta doorilaisesta ruokopillistä, jolla\nsoitellaan päivän unettavassa raukeudessa, vaan runoilijan kotiseudun\nkauneudesta, Italian todellisesta luonnosta ja sen palvojan\nherkkyydestä. Samoin ovat ihmiset todellisia, ajan myrskyissä kärsiviä\nyksilöitä, talonpoikia, jotka ovat liikuttavasti kiintyneet\nkotipaikkaansa. Runoilijan ehkä kelttiläisperäiseen syntyyn viittaa se\ntraagillisen lemmentunteen voima, joka ilmenee toisesta ja varsinkin\nkahdeksannesta laulusta. Kielen kauneutta ja rytmin erehtymättömyyttä\nkaikki asiantuntijat ihailevat.\n\nVergiliuksen Maanviljelysrunoelma liittyy ulkoiselta aihepiiriltään\nopettavaisiin runoelmiin, samaan rivistöön, jonka Hesiodos aloitti Työt\nja päivät teoksellaan, johon aleksandrialaisten oppineiden kuivat\neepokset ja pergamonilaisen Nikandroksen Georgika kuuluvat, ja josta\nviimeksi olemme tavanneet Lucretiuksen. Sen neljä kirjaa, jokainen\nkeskimäärin n. 530 säettä, käsittelee nimen mukaisesti maanviljelystä,\nantaen siitä mitä yksityiskohtaisimpia ohjeita. Näin oli Maecenas\ntarkoittanutkin pyytäessään runoilijaa sepittämään tällaisen teoksen:\nkansalaissotien aikana rappiolle joutunut Rooman pääelinkeino,\nmaanviljelys, oli saatava kohentumaan -- kansalle oli annettava siitä\nkehoittava, innostava ohjekirja. Maanviljelijän poikana ja\nmaalaiselämän ja luonnon ihailijana Vergiliuksella oli tähän mitä\nparhaat edellytykset. Hän ryhtyi siis työhön rakkaiden asioiden ja\nmuistojen innostamana, suorittaen sen siten, että myös runoilija pääsi\noikeuksiinsa. Tosioloisesti, mutta samalla herkistäen kaikki näkynsä\nrunouden autereella hän kuvasi maanviljelijän elämän vuosikierron, sen\nläheisen yhteyden luontoon ja tämän sydämelle ja mielikuvitukselle\ntarjoaman ilon.\n\n_Ensimmäisessä_ laulussa hän käsittelee maan muokkaamisen keväällä,\nmaalajien erilaisuuden, kesantonapidon, kylvämisen, siemenviljan taudit\nja muut vahingoittajat, maanviljelyksen synnyn ja työkalut, taivaan ja\ntähtien osoittamat sopivat työajat, ja säämerkit; _toisessa_ puiden\nlisääntymisen siementen ja vesojen kautta sekä keinotekoisesti,\nhedelmälliset ja hedelmättömät puulajit, Italian etupuolet muihin\nmaihin verrattuna, hyvän maalajin ja miten sen kelpoisuus on\ntutkittava, viiniköynnöksen, öljy- ja muiden puiden hoidon;\n_kolmannessa_ karjan, hevosten, lampaiden ja vuohien hoidon, villan ja\nmaidon kokoomistavan, koirien pidon ja käärmeiden karkoituksen, karjan\ntaudit ja Alpeilla raivonneen karjaruton; ja _neljännessä_ mehiläisten\nhoidon, pesien sijoituksen ja laadun, parveilun, sodat, eri lajit,\nmehiläisille hyödyllisten kasvien istuttamisen puutarhaan, mehiläisten\ntyöt, luonteen, yhteiskuntajärjestyksen, tottelevaisuuden, verotuksen,\nviholliset, sairaudet ja lääkkeet ym.\n\nRunoelman läheisin edeltäjä ja sukulainen on Lucretiuksen De rerum\nnatura, joka oli päivän uutuus Vergiliuksen tullessa ensi kertaa\nRoomaan, ja jota hän sekä ihaili että vieroi. Maanviljelysrunoelman\nfilosofinen pohja: kuvaus ihmisen taistelusta luontoa vastaan, ja monet\nulkoiset, rakenteelliset piirteet on siitä johdettava. Kaikkiaan se on\nlatinalaisen runottaren aidoin tuote, yhtä roomalainen kuin Odysseia on\nkreikkalainen, maan runoelma meren runoelman rinnalla. Kaunis\n\"maahenki\" ilmenee joskus sen säkeistä:\n\n    O fortunatos nimium, sua si bona norint\n    agricolae! quibus ipsa procul discordibus armis\n    fundit humo facilem victum iustissima tellus.\n\n[Oi, liian onnellisia olisivat maanviljelijät, jos tuntisivat oman\nhyvänsä, sillä heillehän, (sen lisäksi, että saavat olla) kaukana\naseellisista ristiriidoista, itse oikeamielinen maa tuottaa helpon\nelannon. Georg. II, 458-460.]\n\n\n8\n\nMuistamme Gnaeus Naeviuksen maanpakolaisena sepittämän eepoksen nimeltä\nPuunilaissota, jossa hän juonsi Rooman suvun Troiasta saakka, valiten\nPriamoksen pojan Aeneaan sille kantaisäksi; muistamme Enniuksen,\n\"Rooman Homeroksen\", joka Aikakirjoissaan kertoi Rooman koko historian,\nilmentäen voimakkaasti sen sotaista, valloituskykyistä kansallishenkeä.\nJo varhain oli Vergilius oman henkensä innoittamana, näiden ja\nHomeroksen esimerkin mukaan, ruvennut haaveilemaan suuresta\nkansallisesta runoelmasta, jossa kuvaisi Alba Longan historiaa; kun nyt\nAetiumin taistelun jälkeen maailma näytti saaneen pitkällisen rauhan ja\nkultainen aika koittaneen, hän Augustuksen innostamana ryhtyikin\nsepittämään runoteosta sadunomaisesta mutta jo kansalliseksi\nperinteeksi muuttuneesta sankariaiheesta, josta samalla kuvastuisi\nRooman ja sen nykyisen hallitsijan suuruus ja kunnia: Aeneaan paosta\nTroiasta, harhailuista merellä, ja Karthagon ja Rooman perustamisesta.\nYhdistävänä siteenä nykyisyyden ja tämän aiheen välillä oli se, että\nJuliusten kantaisä Iulus oli tarun mukaan Aeneaan poika. Näin syntynyt\nroomalaisten kansalliseepos sisältää 12 laulua, kymmenisentuhatta\nkaikuvaa kuusimittasäettä.\n\nRunon alkaessa Aeneaan harharetket ovat loppumaisillaan: myrsky ajaa\nhänet Libyan rannikolle, jossa hän joutuu Karthagoon, kertoen sen\nkuningattarelle, Didolle, vaiheistaan. Juoni on siis saatu Odysseiasta,\njonka sankari samoin ajautuu phaiakien saarelle, kertoen sen hovissa\nseikkailuistaan. Tämä on kolmen ensimmäisen laulun sisällys.\nNeljännessä laulussa hän Apollonioksen Argonautikon, Jasonin ja Medeian\ntarinan mukaan, kuvaa Didon suurta rakkautta ja kuolemaa, kun Aeneas\nJuppiterin käskystä, taas muistaen korkean tehtävänsä, jonka\nkuningattaren hehkuvan lemmen palossa oli hetkeksi unohtanut, kylmästi\njättää hänet. Dido lausuu juhlallisesti:\n\n                    \"Mun luistani kostaja nouskoon\n    liekein, miekoin sortelijaks suvun dardanolaisen,\n    nyt tai vastedes, milloin vain on voimia. Olkoot\n    uhkaten rannat rantoja päin, päin aaltoja aallot,\n    miekat miekkoja päin: sotikoot isät, poikien polvet\".\n\nDidon kuolemaa runoilija sitten kuvaa seuraavasti:\n\n    Raivona tempoen, mielessään teko kaamea, Dido,\n    välkähdys silmissään verenpuuntava, värjyvät täplät\n    kasvoillaan sekä valju jo kalpeus saapuvan kuolon,\n    linnan syöksähtää pihapiiriin, rientäen kiipee,\n    vimmahinen, roviolle ja miekan dardanolaisen\n    kiskaltaa -- tähän eipä sit' ollut pyytänyt käyttöön.\n    Siinä kun iliolaispuvut nuo näki, tuon tutun vuoteen,\n    kotvaks sortui kyynelien sekä muistojen valtaan,\n    vaipui pieluksiin, sanat viimeiset nämä virkkoi:\n    \"Aartehet armaat, kun jumal' antoi, sallima soi sen,\n    huolteni helmassanne ja tään elon sammua suokaa.\n    Sen elin, loppuun tien jo ma, kohtalon säätämän, kuljin;\n    astuu nyt manalaan mun korkea varjoni. Kuulun\n    kaupungin minä tein, omat muurit näin, minä kostin\n    mieheni kuolon, rankaisin vihatyöt oman veljen,\n    onnekas, ah, ylen onnekas, maan tämän rantoja jollei\n    konsana koskea ois kokat saaneet dardanolaiset!\"\n    Painuen pielukseen viel' äänteli: \"Kostoa vailla\n    kuoloon käyn, toki käyn. Hyv' on vaipua näin tykö varjoin.\n    Nauttien roihun tään ulapalta se julmuri Troian\n    nähköön, retkilleen kera vieköön kuoloni viestin\".\n    Virkki; ja miekkaan lankeavan hänen näin sanoessaan\n    palvelijattarien näki parvi ja huuruvan raudan\n    hurmehisen, kädet myös veren kastamat. Täyttävi linnan\n    huuto, ja järkytetyn läpi kaupungin huhu rientää.\n\n        [IV:n laulun loppusäkeet, suomentanut Otto Manninen.]\n\nTästä juonsi alkunsa Karthagon ja Rooman välinen sammumaton viha.\nViidennessä laulussa tuuli ajaa Aeneaan Sisiliaan, jossa hän\nkunnioittaa isänsä kuolinpäivää kilpaleikein, samoin kuin Akhilleus\nPatrokloksen muistoa. Kuudes laulu sisältää kuvauksen Aeneaan matkasta\nmanalaan, tapaamaan isäänsä Anchisesta, ja on kaikua Odysseian\nyhdennestätoista kirjasta. Sibyllan saattamana hän -- kädessään\nroomalaisten kansanuskomuksista saatu kultainen taikavirpi, strena,\njoka varjelee kuolemalta manalassakin -- astuu alas varjojen\nvaltakuntaan, jossa Charon saattelee heidät Styx-virran yli. Sibylla\nnukuttaa Cerberoksen, manalan koiran, he vaeltavat vainajain synkkien\nasuinmaiden läpi, jossa ensin kuulevat väkivallalla surmattujen lasten\nitkua ja sitten tapaavat viattomina surmattuja, itsensämenettäjiä,\nrakkauden kaihoon menehtyneitä, ja Didon, joka huolimatta Aeneaan\npuolusteluista synkkänä kääntyy pois. Seuraavat sankarien varjojen\nseutu, ja sitten -- Tartaroksen, rikollisten asunnon, antiikin\nhelvetin, jäädessä vasemmalle -- Pluton linna ja Elysiumin kentät,\njossa autuaiden sielut asuvat lehtojen varjossa, ja jossa ikuisella\nriemulla palkitaan jalot sankarit ja isänmaansa edestä uhrautuneet\nhenkilöt, Jumalaa puhtain sydämin ja käsin palvelleet papit, Apollon\nkunniaa laulaneet runoilijat, älyllä ja jaloilla taidoilla ihmissukua\nhyödyttäneet ja ansioittensa kautta kuolemattomiksi tulleet\nkansalaiset: kaikkien heidän otsalleen on sidottu lumivalkea nauha.\nVoimme todeta että Aeneiin kuudes laulu sisältää sen näkemyksen, jonka\nDante laajensi kristillisten käsitysten mukaisesti suurrunoelmakseen.\n\nAeneiin alkupuoli on siis syntynyt suurin piirtein Odysseian\nmukaelmana; loppupuolen voimme rinnastaa Iliaan kanssa. Samoin kuin\ntässä Helenasta, taistellaan Aeneiin kuudessa viimeisessä laulussa\nLatinuksen tyttärestä Laviniasta, joka on antanut rukkaset rutulien\nkuninkaalle Turnukselle, mutta suostunut tulemaan Aeneaan puolisoksi.\nJoukkojen katselmus esim. muistuttaa Iliaan laivaluettelosta, ja\nVulcanuksen takoma Aeneaan kilpi Hephaistoksen tekemästä Akhilleuksen\nkilvestä; näin runoelma jatkuu Iliaan mukaisesti, saavuttaen\nhuippukohtansa Aeneaan ja Turnuksen (= Pariin ja Menelaoksen)\nkaksintaistelussa. Tarkoituksena on osoittaa, kuinka Aeneas toi\nLatiumiin sivistyksen ja jumalien palvonnan, eikä suinkaan, miten\ntroialaiset valloittivat Latiumin, mikä ei olisi miellyttänyt\nroomalaisia. Latinus on koko ajan ylikuninkaana ja Rooman suuruus\nrupeaa kasvamaan latinalaisten ja troialaisten liitosta.\n\nAeneistä arvostellessa on otettava Huomioon hänen oman aikansa käsitys.\nOlemme nähneet, että huolimatta kreikkalaisista esikuvistaan sekä\nPaimenrunot, että Maanviljelysrunoelma ovat varsinaiselta\nsisällykseltään italialaisia, kansallishenkisiä teoksia, jotka --\nvarsinkin viimemainittu mm. innostuneella Italian-ylistyksellään --\nvarmaan ovat lämmittäneet roomalaisten isänmaanrakkautta. Tämän\nkansallisen runoilijahengen johdonmukainen ilmaus on Aeneis, erotuksena\nvain se, että siinä nyt unelmoidaan Roomasta maailmanvaltana, joka\ntoteuttaa suurta historiallista tehtävää koko ihmiskunnan hyväksi. Tämä\nmahtava valtioaate ja runoilijan tulevaisuuteen tähtäävä katse antavat\nAeneiille itsenäisyyden, erikoisaseman Homeroksenkin rinnalla, joskin\nse on tietysti puhtaasti runollisilta arvoiltaan heikompi kuin tämä.\nRunoilijan oma aika käsitti tämän ja piti Vergiliusta täydellä syyllä\nkansallisrunoilijanaan, samalla erikoisesti ihastuen hänen runoasunsa\nsoreaan ja sointuvaan täydellisyyteen. Uusi aika, joka löydettyään\nHomeroksen ensin liiaksi moitti Vergiliusta tämän jäljittelystä ja\nAugustuksen palvonnasta, on ruvennut muuttamaan käsitystään: edellinen\noli antiikin aikana laillisesti sallittua, jälkimmäinen vain\nkiitollisuutta, kohteliaisuutta ja muotia; alla asui tunteellinen,\nherkkä luonnonpalvoja, isänmaataan rakastava, aatteellinen ja hurskas\nsielu, jonka pietas väreilee hienona pyhyytenä kaukaa kahden\nvuosituhannen takaa. Dante ei sano ilman syytä Vergiliuksen tehneen\nhäntä \"laulajaksi ja kristityksi\":\n\n    Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,\n    lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus,\n    joll' olen teostasi tutkistellut.\n\n    Mun mestarini oot, mun tekijäni:\n    sinulta yksin oppinut ma olen\n    sen tyylin kauniin, jok' on kunniani.\n\n[Inferno, ss. 82-87, suomentanut Eino Leino. \"Laulaja ja kristitty\" on\nkotoisin Kiirastulesta, XXII, 73, ja tarkoittaa IV:n eklogin Danteen\ntekemää vaikutusta.]\n\n\n9\n\nAugustuksen ajan toinen suurrunoilija oli _Quintus Horatius Flaccus_\n(8/12 65--17/11 8 e.Kr.), Maecenaan kuulu ystävä. Vergiliuksen rinnalla\nhän täydentää runouden ajan hengestä antamaa kuvaa: kansallisrunoilija\non idealisti, joka hartaalla mielellä ihannoi elämän ja ihmiset tehden\nviimemainituista sankareita -- Horatius on tosioloisempi, realisti,\njonka mielikuvitus ja tunne eivät juuri lehahda lentoon, koska hieno ja\nterävä harkinta pitää pyrstöstä kiinni. Vergilius oli kotoisin\npohjoisesta, kelttiläisestä maaperästä, Horatius kuin tasapainon vuoksi\netelästä, Apulian rajalta, Venusian kaupungista, mahdollisesti\nkreikkalaisesta sukujuuresta, hänen isänsä kun oli vapautettu orja.\nYhtä huolehtivainen ja kunnollinen kuin Vergiliuksen oli Horatiuksenkin\nisä: hän hankki pojalleen mahdollisimman hyvän sivistyksen vieden hänet\nRoomaan, kouluun, jossa ankara koulumestari Orbilius Pupillus patukan\nuhalla luetutti Livius Andronicuksen eriskummallista Odysiaa, varjeli\nhäntä huonolta seuralta, ja viisain opetuksin avasi hänen silmänsä\nnäkemään elämän siveellisiä lakeja. Ikuiseksi kunniakseen Horatius on\navoimesti tunnustanut kiitollisuudenvelkansa oivalliselle, viisaalle ja\nvaatimattomalle isälleen, josta on hahmotellut miellyttävän kuvan mm.\nSatiiriensa I:n kirjan kuudennessa runossa (Tyytymyksen onni), lisäten\n(ss. 93-96):\n\n                 Vaikkapa luontokin määräis\n    vuotemme alkamahan taas syntymähetkestä lähtein,\n    sallien, ett' isän, äidin sais kukin mielensä jälkeen,\n    niin omat vanhemmat minä uudestaan valitseisin.\n\n             [V.A. Koskenniemen suomennos, e.m.t., s. 100.]\n\nV. 45 Horatius matkusti Ateenaan opiskelemaan Kreikan kirjallisuutta ja\nfilosofiaa; hänen menestykselliset ja miellyttävät opintonsa\nkunnianarvoisan Akatemian varjoisissa lehdoissa keskeytyivät 44,\nkansalaissodan puhjetessa, jolloin Brutus saapui Ateenaan värväämään\nnuoria roomalaisia taisteluun \"vapauden puolesta\". Innostuen Horatius\nliittyi hänen esikuntaansa, seurasi häntä Aasiaan, ja palveli Philippin\ntaistelussa sotatribunina. Noudattaen Arkilokhoksen esimerkkiä hän\nkuitenkin verilöylyn alkaessa heitti kilpensä ja pakeni, milloinkaan\ntämän jälkeen sekaantumatta sotilaallisiin asioihin ja ollenkaan\nalleviivaamatta kykyään tällä alalla. Kertoen (Epistulae, II, 2, 42-54)\nnäistä tapahtumista Horatius mainitsee niiden seurauksena menettäneensä\nkoko omaisuutensa (kuten Vergiliuskin aluksi) ja köyhyyden pakottaneen\nhänet sepittelemään säkeitä. Elättäen itseään kvaestorin kirjurina hän\nonnistui näillä herättämään Vergiliuksen huomiota. Tämä esitti hänet\nMaecenaalle, ja niin oli hänen onnensa luotu. Maecenas lahjoitti\nhänelle (34) pienen maatilan Sabinilaisvuoristosta (läheltä nykyistä\nTivolia), poistaen siten hänen taloudelliset huolensa ja sallien\nhänen nauttia maaelämän sulosta, joka oli hänelle mieluista jo\nlapsuudenpäiviltä, Venusian maatilalta, ja ilmenee monista hänen\nrunoistaan. Ystävyyssuhteissa Maecenaahan, Augustukseen ja moniin\nmuihin ylhäisiin roomalaisiin, Vergiliuksen kuoltua tunnustetusti maan\nensimmäisenä runoilijana, jolta Augustus tilasi hymnin (Carmen\nsaeculare) v. 17 e.Kr. vietettyyn vuosisataisjuhlaan, Horatius eli\nsuuremman osan ikäänsä viisaan kaunista elämää, omistautuen vain\nrunoudelle. Lyhyt sairaus riisti hänet pois marrask. 17 p. 8 e.Kr.;\nAugustus, jonka hän oli määrännyt perillisekseen, antoi haudata hänet\nMaecenaan viereen, joka oli poistunut aikaisemmin samana vuonna.\nHoratius ei ollut naimisissa, mutta nuorena hänen sydämensä oli\niloinnut Cinaran seurasta, menettämättä silti itsenäisyyttään, ja\nsittemmin kuuluivat nuoret Lycet, Lydiat, Chloet, Glycerat, \"suloisesti\nnauravat ja puhuvat\" Lalaget hänen seuraansa ja pitopöytäänsä samalla\noikeudella kuin vanhat viinit. Nuorukaisena hänellä oli \"mustat kiharat\nkapealla otsalla\" (nigros angusta fronte capillos); vanhempana hän\nkuvasi itseään seuraavasti:\n\n    Kasvulta pieni, jo varhain harmaa, ystävä paahteen,\n    äkkiä suuttuva, mut toki helposti leppyvä myöskin.\n\n[V.A. Koskenniemen käännös; hänen on myös vertaus nuorista naisista ja\nvanhoista viineistä. Molemmat e.m.t., ss. 85 ja 87.]\n\nSuosijoitaan kohtaan hän säilytti itsenäisyytensä, tehden sen niin\nhienosti ja arvokkaasti, että suhteet vain siitä lujittuivat.\nAugustukselle osoittamassaan testamentissa Maecenas kirjoitti: Horatii\nFlacci ut mei esto memor -- \"muista Horatius Flaceusta niinkuin (olet\nmuistanut) minua\". Horatiuksen teokset painettiin 1470.\n\nEpoodit, jolla kreikkalaisella, kuorolyriikasta lainatulla nimellä\nHoratiuksen varhaissepitelmät tunnetaan (yhteensä 17), ovat yrityksiä\nluoda Arkilokhoksen jambien mukaisia satiireja. Kymmenessä\nensimmäisessä Horatius käyttääkin jambisia kolmi- ja kaksi-, lopuissa\nvaihtelevampia mittoja. Niissä on terävyyttä, ruoskimisen henkeä ja\nivaa enemmän kuin myöhemmin osoittautui Horatiuksen luonteeseen\nkuuluvaksi, mutta samalla myös syvää ystävyydentunnetta,\nisänmaallisuutta, ja idyllisen maaelämän ylistystä. Kuuluisimmaksi on\ntullut viimemainittua aihetta käsittelevä toinen epoodi (Beatus\nille qui procul negotiis), huolimatta siitä, että se on oikeastaan\npilaa, luultavasti tähdättyä Vergiliuksen \"maahenkeä\", O\nfortunatos-vuodatuksia vastaan: koko idyllinen maaelämän onnen maalaus\nnimittäin osoittautuu loppusäkeissä koronkiskuri Alphiuksen mietteiksi,\njoiden johdosta hän -- arvattavasti aikoen ryhtyä maanviljelijäksi --\nkiireesti sanoo keskellä kuukautta rahansa irti, sijoittaakseen ne\nkuitenkin ensimmäisenä päivänä uudelleen. Todeten tuon maaelämän\nkuvauksen mieleenpainuvan kauniiksi jälkiaika tavallisesti unohtaa nuo\nneljä viimeistä säettä, vapauttaen ihanan runon sitä pilaavasta\nlisäkkeestä ja tehden näin runoilijalle suuren palveluksen. Hartaina\novat sen jälkeen kaikki sukupolvet lukeneet tätä kaukana maailman\nhyörinästä, isäin konnulla, vietetyn tyynen elämän ylistystä, tuntien,\nkuinka runoilija loitsii joka säkeellään eläväksi aina uuden, meille\nrakkaan elämänpiirteen, kunnes ne lopuksi soivat sielussamme\nehtoohartaana tyydyttävänä rauhan virtenä:\n\n    Kun näin sä perhees kanssa illastat ja näät,\n        kun lammaslauma tarhaan käy\n    ja kyntöhärjät kotiin astuu allapäin\n        ja loistellessa lietes sun\n    kun tutut kotiorjas istuu, elämääs\n        sä tyytyväinen olla voit.\n\n                  [Kyösti Wilkunan suomennos.]\n\nEpoodinsa Horatius julkaisi vasta myöhemmin (30), jolloin tietenkin oli\nkirjoittanut ne, jotka on osoitettu Maecenaalle. Hänen ensimmäinen\njulkaistu teoksensa on Satiirien ensi kirja (35), joka tuotti hänelle\nMaecenaan lahjana maatilan; toisen kirjan hän julkaisi Epoodien jälkeen\n(29). Satiirihan oli roomalaisten ainoa kansallisesti omintakeinen\nkirjallisuudenlaji, kehitetty kansanomaisesta saturasta, varhaisina\nviljelijöinä Ennius ja varsinkin Lucilius. Viimemainitun viitan otti\nnyt harteilleen Horatius, sepittäen 18 kuusimittaista runoa, jotka\njoskus jakoi kaksinpuheluiksi, ja joissa hän humoristisessa, usein\nitseiroonisessa sävyssä, pohjalla viisaan sielun ulkokohtainen,\nylemmältä asteelta tuleva satiirinen hymähdys, pakinoi ihmisten\ntyytymättömyydestä osaansa, intohimoista, omista ja muiden vioista,\nmatkasta Brundisiumiin, tyytymyksen onnesta, hullunkurisesta\noikeudenkäynnistä, vanhasta viikunapuun pölkystä, josta tehtiin jumala\nja variksenpelätti ja joka kertoo kummitusnäyistään, tunkeilijasta,\noikeasta kohtuullisuudesta, stoalaisista, runoilijan ylimmästä\ntoivomuksesta, orjasta, joka puhuu Horatiukselle suoria sanoja,\nnousukkaan juhla-ateriasta ym. Nämä humoristiset, moralisoivat, viisaat\nkuusimittajutelmat ovat hauskimmillaan esim. silloin, kun Horatius\nvilkkaasti kuvaa matkaansa Brundisiumiin -- Maecenaan seurueessa,\nmukana myös Vergilius -- niin elävästi, että tuntuu kuin olisimme itse\nnäkemässä tungeskelevia merimiehiä, ahnaita ravintolanisäntiä,\nkokemassa meritautia, kuulemassa matruusien riitaa ja sammakoiden\nkurnutusta, odottamassa sovittuun kohtaukseen maalaistyttöä, joka ei\ntulekaan, katselemassa eri kaupunkeja jne., ja syvimmillään esim.\nsilloin, kun Horatius sallii Saturniajuhlan johdosta orjansa Davuksen\npuhua itselleen totuuksia. Annettuaan isännälleen perinpohjaisen\nsiveellisen kohennuksen ja paljastettuaan hänen inhimillisiä\nheikkouksiaan: kuinka aina ylistelet menneitä aikoja, vaikka niihin\nsiirtyneenä pian muuttaisit nuottisi -- olet olevinasi tyytyväinen\nkotipöydän antimiin ja kiität kodin rauhaa, lentääksesi heti tiehesi,\njos vain Maecenas lähettää päivälliskutsun -- ollen maalla kaipaat\nRoomaan ja päinvastoin -- lankeat vatsasi viettelyksiin ja olet naisten\ntakia valmis uhraamaan omaisuutesi ja maineesi -- kuinka:\n\n    Itse sä orjana palvelet ken mua herrana käsket,\n    kuljettaa sinä niinkuin nuorasta itseäs annat.\n\nLopuksi Davus lausuu seuraavat viisaat sanat:\n\n    Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina\n    hallitsee himojaan, ken ei kuoloa, köyhyyttä pelkää,\n    ken oma herransa on sekä valtaa ja loistoa vieroo,\n    itse on kyllin itselleen, oman mittansa täyttää,\n    niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon kaikki\n    ulkoa suunnatut.\n\n                      [V.A. Koskenniemen suomennokset.]\n\nHarvinaisen miellyttävällä, humoristisella tavalla esitetty itseironia\n-- Horatius ajaa lopuksi Davuksen ulos -- tulkitsee näissä säkeissä\nkuin ohimennen runoilijan vapausihanteen: sisällinen vapaus vasta tekee\nihmisen todella itsenäiseksi. Tässä hän edustaa maailmankatsomusta,\njoka vielä kahden vuosituhannen kuluttua valkenee vain harvoille, ja on\nkorkein tunnustus ihmisen hengen suuruudesta.\n\nHoratiuksen Satiirit eivät siis ole millään tavalla myrkyllisesti\nsyövyttäviä, kuten esim. Luciliuksen, vaan kuten sanottu viisaan\nelämäntaiturin humoristisia hymähdyksiä omien ja muiden heikkouksille.\nHän on kauniisti epikurolainen, ei harras eikä uskonnollinen kuten\nVergilius -- mieluumminkin Lucretiuksen oppilas --, humaani, iloinen ja\nhyvä mies, joka sivistyneesti ja valistuneesti yhdistää\nelämänmukavuudet ja hengenharjoitukset.\n\nAikajärjestyksessä tulevat sitten käsiteltäviksi Horatiuksen kuuluisat\nOodit (Carmina, Laulut, 4 kirjaa, joista kolme ensimmäistä ilmestyi 23,\nneljäs vasta 13); nimi kuten tiedämme on peräisin kreikkalaisesta\nkuorolyriikasta, mutta ei merkitse sitä, että Horatius olisi\nnoudattanut tämän rakennetta, jakoa strofiin, antistrofiin ja epoodiin;\npäinvastoin hänen Oodinsa (kaikkiaan 103) ovat näytekokoelma\nerilaisista kreikkalaisista runomitoista, varsinkin Alkaioksen ja\nSapphon käyttämistä, joiden vertaisen lyriikan luominen oli Horatiuksen\npäämääränä. Pyrkiessään siihen Horatius, kuten nyt tiedämme, suorastaan\nkäänsi ja mukaili mainittujen kreikkalaisten runoja, toisaalta jonkin\nverran muuttaen heidän mittojaan latinan ominaisuuksien mukaisiksi,\ntoisaalta sulattaen ja hioen viimemainittua näihin mittoihin\ntaipuvaiseksi. Enemmistö hänen oodeistaan on tällaisia käännöksiä;\nlatinankielen tuntijain yhteinen mielipide on, että tämä on niissä\nsaavuttanut korkeimman taipuvaisuutensa ja ilmehikkyytensä, että\nHoratius osoittaa niissä olleensa latinan runokielen mestari, kehittäen\nsen huippuasteelle.\n\nHoratius ei itse pitänyt Epoodejansa sen arvoisina, että olisi niiden\nperusteella vaatinut kuolematonta nimeä; Satiireja hän taas ei pitänyt\nvarsinaisena runoutena; sen sijaan hänen miehuutensa ajan tuotteet,\nOodit, olivat hänen mielestään hänen runoilijatyönsä \"vaskea kestävämpi\nmuistomerkki\". Roomalaiset uskoivat niin, sillä olihan jo niiden muoto\nsellainen, että roomalainen runous sen puolesta kohosi kreikkalaisen\nrinnalle, ja kaksi vuosituhattahan on todistamassa runoilijan muutenkin\nolleen oikeassa. Tosin niistä ei pulppua ilmoille lauluntäyteisen\nsydämen välitön liverrys, joka soi Pan-jumalan huilun juoksutuksena,\nvaan niissä puhelee Satiirien viisas, elämän lait, lahjat ja\nvastoinkäymiset tunteva tuttavallinen pakinoitsijamme, mutta silti\nunohdumme kuuntelemaan hänen sointuvia säkeitään, kun hän viisaasti,\ntyynesti, lämpimästi juttelee ystävilleen, tai pilaillen keskustelee\nrakastettujensa kanssa. Väliin hänen sävynsä on juhlallinen, väliin\nsurumielisen vakava, kuten Torquatukselle osoitetussa tunnetussa\nkevätlaulussa (Diffugere nives), jossa kevään kauneus ja kaiken\nkatoavaisuus rinnastetaan unohtumattomaksi molliksi. Olemme tomu ja\nvarjo, elämme päivästä toiseen, ja ainoa varma tosiasia on kuolema:\n\n    Kun sinä, Torquatus, oot kerran kuoleva pois, kun\n          lausunut tuomios on\n    ankara Minos, ei pelastaa sua voi suku, kuntos,\n          ei puhetaitosikaan.\n    Eihän Artemis ees pois saanut Hippolytosta\n          kätköstä Tuonelan yön,\n    myöskään Theseus ei Manan voinut vallasta riistää\n          armasta ystävätään.\n\n                    [Kyösti Wilkunan suomennos.]\n\nHoratiuksen runomuotoisten Kirjeiden (Epislulae) ensimmäinen kirja\n(20 kirjettä) ilmestyi 19, toinen kirja (3 kirjettä) hänen elämänsä\nloppuvuosina. Tapaamme niissä Satiireista tutun ystävämme, mutta jonkin\nverran muuttuneena: olivathan nämä kevään tuotteita, onhan välissä\nOodien kesä, ja elettävänä nyt kuulas syksy. Ensimmäisessä kirjassa hän\non jälleen moralisti, jopa filosofi, kuitenkaan tunnustautumatta\nmihinkään erikoiseen suuntaan; silti voimme todeta, että nuoremman iän\nelämänhaluisempi epikurolaisuus on väistymässä ja sijaan tulemassa\nviileä, tyyni stoalainen viisaus, joka on kokenut kaikki eikä enää\nmitään ihmettele. Nil admirari on hänen filosofisen sielunasenteensa\ntunnus. Toisessa kirjassa on viimeisenä kirje Lucius Calpurnius Pisolle\nja hänen pojilleen, yleisesti tunnettu nimellä Runo-oppi (Ars poetica).\n\nKirjeet ovat uusi kirjallisuuden muoto, jota ensin oli käyttänyt\nLucilius, mutta jonka nyt teki suosituksi Horatius: niissä saattoi\ntuttavuuden verhossa, kuin kahden kesken, jutella asioista jos mistä,\nantaen sanoille satiirista, arvostelevaa sävyä. Renessanssi käytti tätä\nmuotoa, joka sitten periytyi 1700-luvun kirjallisuuteen. Paitsi\nsatiiria, keveätä, hauskaa moitiskelua, kirjeet saattoivat sisältää\nmyös sekä moraalisia että muita opetuksia. Viimemainituista on\nensimmäinen ja kuuluisin Runo-oppi. Perinteen mukaan oli Horatius siinä\nkäyttänyt hyväkseen aleksandrialaisen Neoptolemoksen vastaavanlaatuista\nteosta, joka taas oli sommiteltu Aristoteleen estetiikan pohjalla.\nHoratiuksen Runo-oppia pidettiin renessanssin aikana lakikirjana, josta\nei poikkeusta sallittu; sitä jäljiteltiin kaikissa maissa ja Boileau\nteki siitä klassillisuuden ohjesäännön, joka oli voimassa 1700-luvun\nlopulle, romantiikan heräämiseen saakka. Sen monet lauseet ovat saaneet\nsananlaskujen siivet, useimpain tietämättä, mistä ne ovat kotoisin.\nKuitenkin täytyy sanoa, että Runo-oppi oikeastaan sangen vähän\nkäsittelee sitä runoutta, mikä oli Horatiukselle itselleen ominaista,\nettä hän tulkitsee siinä enemmän aleksandrialaista runouden\nnuuskaviisautta kuin omia kokemuksiaan; pikkuhyödyllisyyden ohessa se\non kauan myös kahlehtinut runohenkeä.\n\nRuno-opin sisällys on lyhyesti selostettuna seuraava:\n\nTeoksen sommittelussa on pyrittävä eheyteen, sen kaikki osat on\nyhtäläisesti käsiteltävä. Aiheet on valittava voimien mukaan, jolloin\nesitystapa pysyy niiden tasolla ja asiat sanotaan oikeassa\njärjestyksessä. Runomitat on sovitettava aiheen mukaan, joka myös\nmäärää tyylin. Valmiit luonteet, kuten esim. Akhilleus, on esitettävä\nperinteen mukaisina; uudet luonteet on kehitettävä alusta loppuun\njohdonmukaisesti, sopusoinnussa oman itsensä kanssa. Alussa ei ole\nlupailtava liikoja, sillä voi käydä niin, että \"vuoret aikovat\nsynnyttää, mutta syntyykin naurettava hiiri\". Näytelmiä rakennettaessa\non muistettava, että vähemmin koskettaa mieliä se, mikä oivalletaan\nkuulon kautta, kuin se, mikä nähdään. Kuitenkaan ei Medea saa silpoa\nlapsiaan nähtemme, eikä näyttämöllä muutenkaan pidä tällaisia\njulmuuksia esittää. Näytöksiä olkoon viisi, puhuvia henkilöitä kolme,\nja jumala esiintyköön ratkaisijana vain pulmallisissa tapauksissa.\nKuoro säestäköön näyttelijän osaa ja velvollisuutta ja esiintyköön\nyleensä hillitsevästi.\n\nTämän jälkeen Horatius lyhyesti huomauttaa näytelmämusiikin,\nhuilunsoiton, kehityksestä; siitä, miten satyyrinäytelmiä on\nesitettävä; selostaa tavalliset runojalat, kehoittaen tutkimaan\n\"kreikkalaisia esikuvia öin ja päivin\"; ja innostaa roomalaisia\nnäytelmärunoudessakin kilpailemaan kreikkalaisten kanssa. Taipumus ja\nharjoitus ovat runoilijalle yhtä tärkeitä; perinpohjainen sivistys\ntarjoaa hänelle ainekset; ihanteellinen mieli kehittää häntä; hänen\ntehtävänsä on hyödyttää ja huvittaa. Toisia virheitä voimme antaa\nanteeksi, kun ne esiintyvät vain kerran, loistokohtien rinnalla, mutta\nHomeros ei saa nukahtaa. Oikea käsitys runoilijan tehtävästä estää\nkyvyttömät runoilemasta. Kypsymätöntä ei ole julkaistava: on\nmahdollista hävittää, mitä ei ole julkaissut, mutta kerran julki\nsaatettu sana ei tule takaisin.\n\n\n10\n\nMaecenaan piiriin kuului nuori elegiarunoilija _Sextus Propertius_\n(n. 45-15 e.Kr.), kotoisin Umbriasta, Asisiumista. Augustuksen\ntoimeenpanema maiden riisto veteraaniensa hyväksi vähensi huomattavasti\nhänenkin varallisuuttansa, jättäen kuitenkin sen verran, että hän\nkykeni hankkimaan hyvän kasvatuksen ja asumaan Roomassa, jossa\nomistautui runoudelle, valmistumatta mihinkään ammattiin. Hänen\nelegiojansa on neljä kirjaa (4.046 säettä), ensimmäinen, Cynthia,\njulkaistu jo n. 25, muut myöhemmin. Sisällykseltään ne ovat\nkolmenlaisia: lemmenelegioja 72, joista 60 koskee Cynthiaa;\npoliittisia ja muita päivänkysymyksiä käsitteleviä 13; ja\nhistoriallis-muinaistieteellisiä 6. Kuten tästä ulkoisesta seikasta jo\nnäkyy, on hänen runoutensa keskeisenä kohteena ja valtijattarena\nCynthia, so. eräs Hostia niminen vaalea kaunotar, joka kuului\nsivistyneimpien hempukoiden luokkaan, ja joka piti runoilijaa kuin\nhunajaan tarttunutta perhosta kahleissaan viisi vuotta (28-23). Lemmen\naistillinen intohimo, omistuksen ilo ja mustasukkaisuuden tuska,\nrunoilijan koko olemuksen ydin kohdistuu Cynthiaan, josta hän sanoo:\n\n    Oot koti ainoa mulle sa, Cynthia, oot isä, äiti.1\n\n                          [V A. Koskenniemen suomennos.]\n\nHänen intohimonsa on niin tulista, että hän on siinä suhteessa\nlänsimaiden huippunimiä. Esikuvana hänellä on ollut aleksandrialainen\nKallimakhos; jo antiikki ihaili hänen herkkää kuvaustaitoaan\n(blanditia), hänen hienoa kauneudentajuaan ja sanavalmiuttaan\n(facundia). Distikhonin käytössä häntä pidetään mestarina. Liian\nrunsaat viittaukset mytologisiin seikkoihin tekevät hänen runonsa\nnykyaikaiselle lukijalle raskaiksi.\n\nM. Valerius Messallan piiriin kuului elegiarunoilija _Albius Tibullus_\n(n. 54-19 e.Kr.), varakas maanomistaja, joka hänkin sai luovuttaa\nmaataan veteraaneille, ja roomalainen ritari, jonka vastoin luonnettaan\nja tahtoaan täytyi suorittaa kymmenen vuotta sotapalvelusta. Hän on\nVergiliuksen sukuinen uskonnollinen henki, maaseudun ja rauhan\nihailija, sisällyttäen tähän tunteeseensa myös Horatiuksen\nmaalaiselämän idyllin; Horatius, joka oli hänen ystävänsä, sanoi\nhänelle: \"Sinulla on sydän oikealla paikalla. Jumalat ovat antaneet\nsinulle kauniin ulkonäön, varallisuutta ja taidon nauttia elämästä\".\nHänen elegiojansa on säilynyt neljä kirjaa, mutta vain molemmat\nensimmäiset ovat varmasti hänen; kolmas ja neljäs kirja sisältävät\ntodennäköisesti hänen tyylinsä mukaisia Messallan kirjailijapiirin\nelegioja, jotka hänen kuoltuaan liitettiin hänen teoksiinsa. Kiintoisia\novat Messallan sisarentyttären Sulpician ja nuorukaisen Cerinthuksen\nlempeä koskevat elegiat, joissa on neljäkymmentä ensinmainitun, ainoan\ntunnetun roomalaisen runoilijattaren säettä.\n\nTibulluksen tunteiden kohteena on maaseudun keskiluokkaan kuuluva Delia\n(= Diana, oikea nimi Plania), jonka -- puolison ollessa sotaretkellä --\nrunoilija opetti hoitamaan lemmenasioita. Delia oli hyvä oppilas:\npetettyään ensin miestään hän pian petti Tibullustakin, joka tyrmistyen\nhuomasi olevansa vain yksi rakastaja monista. Toisessa kirjassa Delian\nsijalla onkin jo Nemesis, yläluokan hieno hempukka, jonka ahneutta ja\nkovasydämisyyttä runoilija katkerasti valittaa, pysyen kuitenkin hänen\ntalutusnuorassaan kuolemaansa saakka. Tibullus ei ole ihailtava, mutta\nsilti rakastettava luonne; hänen elegiansa, joihin hän ei sälytä\nmytologisia viittauksia, ovat kirkkaita, tunteellisia, luonnollisia.\nKaunis näyte hänen kyvystään tai ainakin tyylistään on eräs\nSulpicia-sikermään kuuluva runo, jota pidetään Tibulluksen sepittämänä\nja jossa hän ylistää Sulpiciaa:\n\n    Mars, sinun päiväkses Sulpicia on koristaunut:\n    kaunista jos rakastat, niin tule katsomahan!\n    -- -- --\n    Kunne hän kääntyykään, Sulpicia, kunne hän kulkee,\n    niin hänen askeltaan Gratia seuraelee.\n    Kaunis hän on, kiharansa jos kaikki hän hulmuta antaa,\n    kaunis, jos tukkansa taas yhtehen solmivi hän.\n    Hurmaa täynnä hän on, kun hän purppuramantteliss' astuu,\n    hurmaa täynnä kun hän valkehin vaattehin käy.\n    -- -- --\n\n                          [V.A. Koskenniemen suomennos.]\n\n\n11\n\nViimeinen eleegikko ja Augustuksen ajan huomattava runoilija on\n_Publius Ovidius Naso_ (43 e.Kr.--17 Kr.j.). Kansalaissotien ajat eivät\nkuuluneet hänen muistinsa piiriin, vaan hän heräsi elämän tietoisuuteen\nAugustuksen rauhan kultaisina vuosina, vailla menneisyyden vakavaksi\ntekeviä kokemuksia. Hän oli kotoisin Sulmosta, Abruzzien vuoristosta,\njonka luonnonkauneutta aina ihaili, syntyisin varakkaasta\nritarisuvusta, johon veteraanien hyväksi toimitettu maiden anastus ei\nulottunut; sai Roomassa virkamieskasvatuksen ja toimi jonkin aikaa\nalempana virkamiehenä, mutta luopui tältä uralta ja antautui kokonaan\nrunoilijaksi, koska \"kaikki, mitä hän koetti kirjoittaa, muuttui\nrunoksi\":\n\n    \"et quod temptabam scribere, versus erat\".\n\nVergiliuksen hän oli nähnyt; Horatius luki hänen runojaan; hän oli\nTibulluksen ja varsinkin Propertiuksen läheinen ystävä. Runoilija\nMacerin kanssa hän matkusteli vuoden päivät, käyden Ateenassa, Troian\nmuinaisella paikalla, Vähän-Aasian kaupungeissa ja Sisiliassa. Jo\nvarhain hän liittyi siihen monilukuiseen kirjailijajoukkoon, jonka\njäsenten nimet hän viimeisessä maanpaosta kirjoittamassaan kirjeessä\nluettelee, ja siihen kultaiseen nuorisoon, joka muistamatta elämän\nvakavuutta ja Augustuksen siveellistä ankaruutta omistautui Apollon,\nBacchuksen ja Venuksen palvelukseen, ja jonka johtajattarena oli\nAugustuksen tytär Julia. Kuulumatta Maecenaan, Messallan tai kenenkään\nmuun hyväntekijän piiriin, mutta saaden viimemainitulta rohkaisua, hän\njoutui käyttämään loistavaa runokykyään aiheisiin, jotka eivät olleet\nhänen lahjojensa arvoisia. Hänen kolmas vaimonsa, josta hän puhuu\nkunnioittaen ja rakkaudella, oli Augustuksen puolison Livian suojatti,\nja on Ovidius tämän johdosta voinut päästä Palatinuksen hovin\nnuorempaan piiriin, mikä tuli hänelle kohtalokkaaksi. Augustuksen\nsuosiota hän ei milloinkaan saavuttanut. Ei ole aivan varmaa, oliko hän\nitse elämässään lemmenkirjojensa kaltainen elostelija, sillä paljon\nniissä voi olla vain nähtyä, kuultua ja kuviteltua.\n\nOvidiuksen varhaisin säilynyt teos on elegiakokoelma Lemmenleikkiä\n(Amores), jonka keskushenkilönä on Corinna niminen nainen. Kuvausten\nrealismi pakottaa edellyttämään, että kysymyksessä on todellinen\nrakastajatar, vaikka aleksandrialaisten eleegikkojen tapaan hän kyllä\nsaattaisi olla kuviteltukin. Sisällys on paikoin siveyttä loukkaava,\nsamalla aistillinen ja kyynillinen. Kohoten puhtaammalle,\nihanteellisemmalle tasolle Ovidius sitten julkaisi Lemmenkirjeitä\n(Heroides) nimisen teoksen, jossa yksikolmatta kuuluisaa rakastavaa\nnaista: Ariadne, Medea, Penelopeia jne., runomuotoisissa kirjeissä\nrakastajilleen valittaa lemmentuskiansa. Tämän ajatuksen hän oli saanut\nrappeutuneelta kreikkalaiselta puhujakoululta, jossa tällaisia\nkuviteltuja puheita mielellään sommiteltiin; hän muutti ne vain\nrunomuotoisiksi kirjeiksi. Tähän kauteen kuulunee myös hävinnyt\nmurhenäytelmä Medea. Viihtymättä kuitenkaan kauempaa tällä puhtaammalla\nalalla, joka kenties ei huvittanut hänen lukijakuntaansa, Ovidius\npalasi takaisin omaan maailmaansa ja sepitti runoelman Lempimisen taito\n(Ars amandi, n. 2 e.Kr.) Tämä laaja kuusimittateos, jonka muodon\ntäydellisyys on Ovidiuksen tekniikan loistonäyte, on satyyrin\nkyynillisellä vakavuudella ja asiallisuudella kirjoitettu\nsiveettömyyden opas, viettelytaidon oppikirja, jossa lyhyesti sanoen\nosoitetaan, miten viettely on menestyksellä suoritettava ja\nrakastajatar hankittava, miten hänen uskollisuutensa säilytettävä, ja\nmiten naisten on puolestaan meneteltävä. Näin oli länsimaiden\nkirjallisuus saanut oppaan, jollaisia itämaiden kirjallisuudessa oli\nuseita. Uumoillen, ettei teos ollut oikein sopusoinnussa Augustuksen\nyhteiskunnallisen kasvatuspolitiikan kanssa, Ovidius kiiruhti\nilmoittamaan tarkoittaneensa vain puolimaailmaa eikä suinkaan\nkunniallisia, perheellisiä roomalaisia. Ja omalla tavallaan\nparantaakseen asiaansa hän sepitti uuden runoelman: Lemmen\nparannuskeinoja (Remedia amoris), jossa selitti, miten lopuksi\nparhaiten päästäisiin irti aikaisemmin niin vaivalloisesti hankituista\nlemmenkahleista. Augustus, joka v. 2 e.Kr. eli siis Lempimisen taidon\nilmestymisen aikoihin karkoitti tyttärensä Julian (pojintimansa\nTiberiuksen puolison) siveettömyyden vuoksi maanpakoon, antoi\nrunoilijan ymmärtää, että aihealaa oli muutettava, ilmaisematta syvää\nnärkästystään tällä kertaa muulla tavalla.\n\nAavistamatta koonneensa kiireelleen ukkospilven, josta tuhoava salama\nsaattaisi iskeä milloin hyvänsä, huoleton runoilija ryhtyi nyt\nsepittämään runoteosta mytologisista aiheista. Valiten sekä\nkreikkalaisesta että myös roomalaisesta mytologiasta ne tarinat, joissa\nkerrottiin joistakin ihmemuutoksista, hän pergamonilaisen Nikandroksen\nHeteroeumena-runoelman mukaan sommitteli 60 kuusimittaista\nrunokertomusta, epyllionia, antaen teokselleen nimen Muutoksien kirjat\n(Metamorphoseon libri). Tuoreena, värikkäänä, täysin näkyvän luonnon\nmukaan ajateltuna, mutta kokonaan vailla henkistä, uskonnollista\naatteellisuutta, siinä esiintyy olympolainen jumalmaailma suhteissaan\nihmisiin; ensimmäinen runo, Luominen, antaa hyvän käsityksen siitä\nylevästä voimasta, johon Ovidiuksen runotar saattoi parhaillaan ollen\nkohota, minkä jälkeen tarina liittyy toiseen veikeänä ja sirona,\nkertoen Daphnesta, Phaetonista, Euroopasta, Narkissoksesta, Niobesta,\nPygmalionista ym., viimeiseksi -- Augustukselle osoitettuna imarteluna\n-- Caesarin muuttumisesta tähdeksi ja kohoamisesta jumalien joukkoon.\nToinen teos, jota hän sepitti samanaikaisesti, oli Kallimakhoksen Aitia\nrunoelman mukaan suunniteltu Juhlapäivät (Fasti). Kehyksenä\nroomalaisten kalenteri se kuvaa elegiarunoin niitä myyttejä ja\npuolihistoriallisia tarinoita, jotka liittyivät eri juhlapäiviin.\nRunoilija käyttää -- hänen aikomuksensa oli omistaa teos Augustukselle\n-- uskonnollista, isänmaalliskansallista äänilajia, luoden sarjan mitä\nviehättävimpiä kertovia elegioja, ja erehtyen vain harvoin tuttuun\nkyynillis-kevytmieliseen sävyynsä. Näin siis terveellinen kuri oli\nohjannut runoilijan aloille, joilta hänen lahjakkuutensa löysi\narvoisensa aiheet.\n\nMuutoksien kirjat valmistuivat v. 8 Kr.j. Juhlapäiviä oli valmiina\nkuudelta kuukaudelta. Silloin mainitun Julian tytär, L. Aemilius\nPauluksen puoliso, myös nimeltään Julia, teki äitinsä kohtalosta\nviisastumatta niin vakavan siveellisen hairahduksen, että Augustus\nkarkoitti hänet maanpakoon. Joko oli Ovidius jollakin tavalla\nosallisena tähän häväistysjuttuun tai tiesi hän liian paljon eikä\nymmärtänyt pitää suutansa kiinni -- valituskirjoituksissaan hän\nhämärästi puhuu \"erehdyksestään\" --, tai piti suuttunut Augustus\nLempimisen taidon sepittäjää kaiken pahan alkujuurena ja karkoitti\nhänet (v. 9 Kr.j.) sen tähden maanpakoon Mustanmeren länsirannikolle,\nTomin pieneen linnoituskaupunkiin. Täällä runoilija vietti\nloppuelämänsä, kykenemättä miehuullisesti kantamaan kohtaloansa.\nArmahduksen toivossa hän kirjoitti viisi kirjaa Valituksia (Tristia) ja\nsarjan Kirjeitä Mustaltamereltä (Epistulae ex Ponto), jotka osoitti\nystävilleen Roomaan. Hänen runollinen kykynsä on niissä heikompi kuin\naikaisemmin, mutta äkillisen kohtalonkäänteen aiheuttama kärsimys\nkuvastuu niistä selvästi.\n\nOvidiuksen teoksilla on ollut huomattava vaikutus jälkimaailman\nrunouteen. Saksalainen Christian Hoffmann von Hoffmannswaldau mukaili\n1600-luvulla Lemmenkirjeet nimellä Sankarien kirjeitä (Heldenbriefe);\nEnglannissa on Popen runokirje Heloisa Abelardille niiden mukaan\nsyntynyt, ja ne pitkät yksinpuhelut, joita ranskalaisklassillisten\nmurhenäytelmien sankarittaret lausuilevat, ovat niiden tyyliin\nsepitettyjä. Muutoksien runot taas ovat olleet lähes ainoina näytteinä\nantiikin epyllioneista, lyhyistä runokertomuksista, ja ovat\naistillisella, värikkäällä kauneudellaan paljon vaikuttaneet\nmyöhäisrenessanssin maalaustaiteeseen, ollen kuin sen taulujen\nallekirjoituksia. Giambattista Marini sai niistä mytologisten runojensa\naiheita; Ariosto ja Tasso ovat hyötyneet niissä ilmenevästä kerronnan\nvoimasta; niiden hehkua tuntuu Shakespearen Adoniissa ja Lucretiassa.\nNiiden jumalmaailma se nousi kuolleista renessanssin aikana -- ei\nniinkään paljon Homeroksen eikä Hesiodoksen. Ovidiuksen teokset\npainettiin Roomassa ja Bolognassa 1471.\n\nKirjailijat joskus ikäänkuin syntyvät uudelleen: jos vertaisimme\nOatullusta Heineen tai Musset'hen, olisi Ovidiusta verrattava Wildeen:\nsama nerous, kyynillisyys, moraalittomuus, sama äkillinen maanpako.\n\n\n12\n\nEnnenkuin lopetamme kultaisen ajan kuvauksen, on mainittava _Titus\nLivius_ (59 e.Kr.--17 Kr.j.), Pataviumista (Paduasta) kotoisin oleva,\nsivistynyt, varakas mies, Vergiliuksen tavoin ihanteellinen ja\nrunollinen henki, joka on saavuttanut katoamattoman maineen 142 kirjaa\nsisältävällä Rooman historialla (Ab urbe condita libri). Asetuttuaan\nActiumin taistelun jälkeen Roomaan ja tultuaan Augustuksen ystäväksi --\nkuitenkaan luopumatta tasavaltalaisista mielipiteistään ja alentumatta\narvottomaan imarteluun --, hän ryhtyi kirjoittamaan tätä suurteosta,\nomistautuen kokonaan työlleen. Tiberiuksen tultua keisariksi (14 Kr.j.)\nja Kooman kirjallisten olojen muuttuessa suuren suosijan ja sensorin\npoistuttua hän palasi takaisin synnyinkaupunkiinsa, jossa kuoli.\n\nHänen historiansa alkaa sadunomaisesti muinaisuudesta, Aeneaan\nmaahantuloa ja Rooman perustamista koskevista tarinoista, ja ulottuu\nDrusuksen kuolemaan saakka (9 e.Kr.). Siitä on säilynyt vain 35 kirjaa\n(I-X, XXI-XLV), mutta näistäkin on pari (XLI ja XLIII) vaillinaista;\nhävinneistä on kuitenkin olemassa kohtalaisen tarkkoja selostuksia\n(periochae). Hän kirjoittaa kuin siveellisiä tarkoitusperiä ajatteleva\nisänmaallinen runoilija, tahtoen pystyttää Roomalle todella sen\narvoisen muistomerkin, pitää nykyisyyden ylösrakennukseksi ja\nvaroitukseksi hereillä muistoa niistä hyveistä, jotka olivat tehneet\nisänmaan suureksi, ja niistä varjopuolista ja paheista, jotka olivat\nvaikeuttaneet sen menestystä. Syvä vakaumus Rooman suuruudesta antaa\nhänen teokselleen arvokkuutta ja siveellistä tehoa. Näin isänmaanystävä\nja runoilija voittaa hänessä tiedemiehen, suomatta hänen pysähtyä\nkaikkien saatavissa olevien lähteiden tutkimiseen ja kriitilliseen\nkäyttämiseen. Kirjallisuuden historian kannalta on tullut erikoisen\ntärkeäksi hänen teoksensa alkuosa, joka kertoo muinaisroomalaisista\nsankareista, sillä se on ollut se kultakaivos, josta monet runoilijat\novat murtaneet malmia kalskahteleviin roomalaisdraamoihinsa.\n\nAugustuksen aika oli roomalaiskansallinen aallonharja, joka pitkien\nvainovuosikymmenien jälkeen kohotti näkyviin rivistön korkeita\nrunollisia kykyjä. Mutta kun nämä olivat suorittaneet kutsumuksensa ja\nilmaisseet aikakautensa hengenelämän, ei jälkipolvi enää jaksanut\nnousta heidän tasolleen. Sillä ei ollut enää samoja ihanteita eikä\nkiihottimia kuin edeltäjillään, ei samaa uskoa eikä aiheiden tuoreutta,\nja niin se vaipui työskentelemään arkipäivän harmaassa, viileässä\nvalaistuksessa. Alkoi roomalaisen kirjallisuuden hopeainen kausi.\n\n\n\n\nIII. HOPEAINEN JA LOPPUAIKA.\n\n(14--138--keskiaikaan.)\n\n\n1\n\nSiitä hetkestä, jolloin roomalaiset joutuivat tekemisiin Etelä-Italian\nhienostuneen ja veltostuneen kulttuurin kanssa, alkaa heidän\nhistoriassaan taistelu \"tapainturmelusta\" vastaan. Tämä taistelu on\nyksi niitä linjoja, joita saattaa seurata Rooman valtakunnan\nhajoamiseen saakka, ja joka varmaan kulkee lähellä tämän luhistumisen\nydinsyitä. Hengenelämässä se ilmenee vanhan roomalaisen kunnon\nihailuna, joka myöhemmin sulautuu stoalaisuuteen, kansallishenkisenä\nrunoutena ja satiirina, sekä toiselta puolen juuri tänä \"turmeluksena\",\nepikurolaisuutena, Ovidiuksen runouden laatuisten aihealojen\nviljelyksenä. Augustuksen valtaan tullessa alkanut parin sadan vuoden\npituinen rauhantila, jolloin kansa oli kokonaan estetty ottamasta osaa\nvaltiollisiin tehtäviin, vaikutti siunaustensa ohella myös\nveltostuttavasti ja turmelevasti. Vaikka tämä rappeutuminen koskikin\netupäässä sivistyskeskuksia ja niiden ylempiä säätyjä, oli se juuri\ntämän kautta sitä tuhoisempaa, se kun näin jäyti kansakunnan johtavaa\nosaa.\n\nTämä \"tapainturmelus\" -- käyttääksemme edelleen vanhanaikaista, liian\nyleistävää ja naivin siveellisesti kiivailevaa sanaa -- oli monessa\nsuhteessa seurauksiltaan tuhoisa -- tuhoisin ehkä siinä, miten se\nvaikutti väestöön. Siitä näet johtui, ettei tahdottu synnyttää lapsia\neikä tehdä työtä, varsinkaan ruumiillista. Näin ei saatukaan\nsyntyväisyyden kautta korvatuksi kansalaissotien aiheuttamaa juuri sen\nväestön ja työvoiman menetystä, joka oli kansallisen kulttuurin\nelinvoimaisin kannattaja, vaan oli yhä enemmän turvauduttava orjiin.\nNäitä tuotettiin suunnattomat määrät aluksi idästä ja sittemmin\npohjoisesta, niin paljon, että lopuksi suurin osa kaikesta\nvarsinaisesta työstä joutui orjain suoritettavaksi. Aikain kuluessa,\nvanhan kreikkalais-roomalaisen kansan ydinosan edelleen kuivuessa, tämä\nuusi ja aina tuoretta barbaariverta saava orjakansa muutti rodullisesti\nja henkisesti väestön koko pohjakerroksen. Tällä ei siis voinut olla\nmitään kansallisia ihanteita, vaan se oli kykenemätön ja haluton\ntukemaan herrojensa kreikkalais-roomalaista kulttuuria. Tämän\nvarsinaiset luojat ja kannattajat olivat hävinneet -- se muuttui\njuurettomaksi puuksi, joka ei enää voinut tuottaa hedelmiä. Niin pian\nkuin kirjallisuus irtautuu kansallisuudesta, siitä kuivuu elinneste.\n\nVuosisatain kuluessa näin tapahtunut väestön rodullinen ja henkinen\nmuuttuminen toi mukanaan monenlaisia seurauksia. Itämainen aines, joka\noli luonnostaan itsevaltiuteen alistuvaista, pysyi ulkonaisesti\nrauhallisena, mutta levitti valtakuntaan omia uskontojansa, jotka,\nkuten juutalaisten uskonto, Mithras-palvonta ja kristinusko, lopuksi\nkokonaan tuhosivat viralliset valtion jumalat, ja irroittivat kansan\nsen menneisyydestä perinpohjaisemmin kuin ehkä mitenkään muuten olisi\nollut mahdollista. Pohjoisesta tullut, vapauteen tottunut\ngermaanilainen aines taas oli levotonta, järkyttäen valtakuntaa\ntuhoisilla sotilaskapinoilla ja levittäen pohjoisissa metsissä ja\nkaukaisilla aroilla asuvien barbaarien keskuuteen sadunomaisia,\nhoukuttelevia käsityksiä etelän rikkauksista. Itämainen aines yhä\nvahvisti sitä asemaa, mikä kreikankielellä jo tasavallan aikana oli\nroomalaisten keskuudessa ruvennut olemaan, niin että se oli esim.\nRoomassa ensimmäisellä vuosisadalla yleinen rahvaankin kieli.\nMaaseudulle se ei kuitenkaan erikoisemmin levinnyt, sillä itämaiset\norjat olivat enimmäkseen sivistyneitä kaupunkilaisia -- huonoja\nmaatyöläisiä. Tällaisiksi olivat sen sijaan kuin luotuja väkevät\ngermaanit, jotka tämän johdosta oppivat Italian kansankielen; he siis\nkyllä roomalaistuivat, mutta eivät hellenisoituneet, ja valloittivat\nlatinalle aikanansa sen sijan, mikä sillä länsimaissa keskiaikaan\nsiirryttäessä oli. Kreikka rupesi vähitellen peräytymään asemistaan\nlännessä, siirtyen valtakunnan keskuksen mukana Bysanttiin, keskittyen\nsinne ja tullen lopuksi vain bysanttilaisen kulttuurin kieleksi.\n\nNäistä lyhyesti mainituista perussyistä johtui siis\nkreikkalais-roomalaisen kulttuurin häviö. Se oli jo kuollut, kun\nbarbaarit saapuivat, ja olisi kaatunut aikanaan kuin laho puu, ilman\nheidän hyökkäystään ja kristinuskon vaikutusta. 1700-luvun kielteisen\ntieteen tulos, että Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö oli\netupäässä kristinuskon hajoittavan vaikutuksen aikaansaama, ei ole\nnykyisen tieteen valossa oikea.\n\n\n2\n\nAugustus ja hänen mahtavat ystävänsä suosivat kirjallisuutta paitsi\nehkä harrastuksesta myös poliittisista syistä: tärkeänä aseena\nsaavutetun aseman ja hallitsijasuvun vakaannuttamiseksi. Mutta niin pian\nkuin caesarius oli vakiintunut ja tullut itsestään selväksi, jopa\njumalaiseksi laitokseksi, eivät caesarit enää suosineet kirjallisuutta\nmuuten kuin ehkä henkilökohtaisen harrastelun vuoksi; poliittisesti he\ntunsivat istuvansa satulassa niin lujasti, etteivät enää kirjailijoita\npelänneet eivätkä tarvinneet. Maecenaiden aika oli mennyt, kirjallisuus\nsai tulla toimeen omin varoin. Kun se jo aikaisemmin oli irtaantunut\nlaajemmista riveistä ja muuttunut ylimysten ja hovin erikoisuudeksi,\njäi sen kannattajapiiri hovin sille kylmennyttyä varsin pieneksi. Usein\nkirjailijat valittivatkin mesenaattien puutetta.\n\nOlemme aikaisemmin viitanneet siihen, kuinka jotkut valtakunnan\nreunoilta, tuoreemman veren piiristä, tulleet kirjailijat -- esim.\nCatullus ja Vergilius -- toivat kirjallisuuteen uutta intoa ja voimaa,\nikäänkuin se, mikä oli elähtäneistä roomalaisista yhdentekevää, vielä\nolisi kyennyt innoittamaan naiveja, turmeltumattomia maalaisia. Tämä\nkaikissakin oloissa varsin luonnollinen ilmiö jatkui keisarien aikana:\nsivistyksen rajan nyt siirtyessä käsittämään Gallian ja Espanjan,\nnäiltä uusilta alueilta nousi tuoreita, virkeitä kulttuurihenkilöitä,\njotka jäivät aikakautensa parhaiksi nimiksi.\n\nAugustuksen ajan loppuun saakka kirjallisuuden historia on selkeästi\nkerrottavissa kirjailijoittain, koska jokainen heistä siihen mennessä\nesittää yksilöllistä ja uutta. Mutta kultaisen ajan loputtua tilanne\nmuuttuu: uutta ei luoda, vaan voimat tarvitaan edes entisyyden\nkohtalaiseksi jäljittelemiseksi; kirjailijoiden päät eivät kohoa varsin\nkorkealle, mutta siitä huolimatta on tutkittava, mitä alaa he\nedustavat. Tästä johtuu, että jälkiklassillinen kirjallisuus voidaan\nkäytännöllisimmin selostaa aloittain.\n\n\n3\n\nKreikkalaisten runous muuttui kuten muistamme _retoriikaksi_,\nproosaksi, joka puhuttiin tai luettiin ääneen kuulijakunnalle ja oli\nomalaatuistansa, muodon ja sisällyksen puolesta mitä tarkimmin\ntutkittua ja määriteltyä taidetta. Kun Augustuksen tultua valtaan\npoliittinen, demagoginen retoriikka täytyi lopettaa, rupesi\ntaideretoriikka saamaan yhä enemmän suosiota. Reetoreita virtasi\nRoomaan, jonka hienot salongit mielellään kuuntelivat puhujien\nkonstikasta lausuntaa. Oikeuksissa sitä paitsi tarvittiin entistä\nenemmän, valtakunnan suunnattomasti laajennuttua, lainopillista\npuhetaitoa. Retoriikan opettajaa sanottiin \"sofistiksi\", jolla nimellä\noli vielä vanhaa hyvää Isokrateen aikaista kaikuansa: se merkitsi nyt\nreetorin taidon korkeinta astetta, ja säilytti tämän merkityksensä\nkeskiajalle saakka. Reetorikouluja tuettiin yleisillä varoilla ja\nniiden oppituolit olivat hyvin haluttuja. Pienemmissä kaupungeissa\npääsi kolme, suuremmissa viisi sofistia veroista vapaiksi; toiset\nheistä rikastuivat ja elivät loisteliaasti. Sofistin päämääränä oli\nkuulijakunnan yllättäminen ja valtaaminen jollakin komealla,\nodottamattomalla käänteellä; puheet olivat pääasiallisesti kahta\nlaatua: suasoriae (= neuvovia), joissa oli aiheena historiallinen\ntapahtuma tai jokin tarina ja sen toiminnan arvostelu, ja controversiae\n(= väitteleviä), joissa olivat aiheina lainopilliset kysymykset. Mutta\nkaikki aiheet, kuuluivatpa ne kumpaan tai mihin luokkaan tahansa,\nesitettiin tiedon ja älyn komeilevina näytteinä. Rikkailla oli omat\npuhesalinsa, yhteinen kansa sai kuulla reetorien rikkiviisauksia\nkylpylaitoksissa ym. julkisissa paikoissa. Aikakautemme neljä\nensimmäistä vuosisataa oli Rooman valtakunnassa todellakin reetorien\nkultaista aikaa.\n\nRetoriikalla oli vaikutusta kirjallisuuteen, joka ei voinut välttyä sen\ntyylin tartunnalta, ja erikoisesti näytelmään. Tämä roomalaisen\nrunouden vanhin tytär oli joutunut rappiolle jo tasavallan aikana:\nmurhenäytelmät, sekä kansalliset että kreikkalaiset, jäivät syrjään --\nniitä lausuttiin vain pienille harrastelijapiireille: samoin vähenivät\nuusattikalaiset huvinäytelmät. Pääsijan anastivat murhenäytelmistä\nirtautuen ns. pantomiimit, joilla tarkoitetaan miimillistä, kuoron\nsäestämää, mykkää tanssiesitystä, ja komedioista irtautuen ns. miimit,\njoilla taas tarkoitetaan laulu-, tanssi- ja keskusteluesitystä, aiheina\nsiveettömät lemmenseikat ja päähenkilöinä archimimus (myös archimima,\njolloin osaa esitti nainen), sannio (= ilveilijä) ja stupidus (=\npässinpää). Kaikkein alimman \"teatterimuodon\", sirkuksen, merkitys\nrahvaan huvituksena on sivistyshistoriasta tunnettu. Pantomiimi l.\nfabula saltica (= tanssinäytelmä) vastaa meidän balettiamme, miimi\nlemmenpilaa.\n\nRetoriikan vaikutuksella näytelmään emme suinkaan tarkoita näitä\nalhaisia teatteritaiteen lajeja, vaan niitä tragedioja, kaikkiaan\nyhdeksän (Raivoava Herkules -- H. furens, Thyestes, Phoenissae,\nPhaedra, Oedipus, Troades, Medea, Agamemno, ja Herkules Oita-vuorella,\n-- H. Oetaeus), jotka on kirjoittanut Neron opettajana ja filosofina\ntunnettu _Lucius Annaeus Seneca_ nuorempi (n. 3 e.Kr.--65 Kr.j.). Kuten\nnimet osoittavat, ovat niiden aiheet kotoisin kreikkalaisesta\nmytologiasta; niiden mallina onkin ollut kreikkalainen tragedia, ja\nerona on vain se, mikä johtuu vallitsevan retoriikan ja roomalaisten\nmaun vaatimuksista. Näin on dialogi kuin terävää asianajajain\nväittelyä, kärkeviä pistoja puolesta ja vastaan kuin miekkailtaessa,\nmikä on kotoisin controversiae-tyylistä. Henkilöt lausuilevat pitkiä,\npuheen kaltaisia vuodatuksia, eritellen niissä reetorien tapaan\nkaikenlaisia periaatteellisia kysymyksiä, esim. sitä, onko itsemurha\noikeutettu jne. Näin kuulijan huomio siirtyi pois varsinaisesta\njuonesta, jonka kehittely ja heijastuminen luonteisiin ja tekoihin jäi\nvähemmän tärkeäksi puoleksi. Tietäen, ettei sellainen samalla hento ja\nsyvä traagillinen kauneus kuin esim. Sophokleen Antigone miellyttäisi\nraskasverisiä roomalaisia, Seneca tarjosi heille järeämpää, areenan\nkauhujen alaan kuuluvaa aineistoa. Tämän hän saattoi tehdä vastoin\nHoratiuksen sääntöä (Runo-oppi: \"Älköön Medea surmatko lapsiaan yleisön\nnähden\"), koska ei aikonutkaan näytelmiään esitettäviksi, vaan\nainoastaan luettaviksi. Nimien osoittama aiheiden valinta jo ilmaisee\nhänen pyrkimyksensä suuntaa: Herkules surmaa vaimonsa ja lapsensa,\nThyestes saa veljeltään juodakseen murhattujen poikainsa verta, Medea\ntappaa lapsensa, Oedipus sokaisee itsensä -- kaikki yleisön nähden.\nLisäksi hän käyttää haamuja runsaasti: Agamemnon aloittaa Thyesteen\nhaamu, ennustaen tulevista onnettomuuksista; Thyesteen aloittaa kahden\nhaamun keskustelu. Näistä tarkoitusperistä johtui, että kuoron osuuden\ntäytyi huomattavasti vähentyä. Näytelmät ovat kaikki 5-näytöksisiä ja\nnoudattavat muuten Aristoteleen ohjeiksi käsitettyjä lakeja.\n\nSenecan näytelmät ovat ainoat täydelliset tragediat, jotka ovat\nsäilyneet roomalaisten draamakirjallisuudesta. Vaikka niillä ei ole\nesteettisesti suurta arvoa -- aivan vailla runollista kykyä ei Seneca\nsuinkaan ollut, kuten monet yksinpuhelut ja kuorot osoittavat --, ne\nvaikuttivat syvästi renessanssin draamaan, syvemmin kuin vasta\nmyöhemmin tunnetuiksi tulleet kreikkalaiset tragediat. Vielä 1700-luvun\n\"sankarillisissa murhenäytelmissä\" kuulemme hänen onton paatoksensa\nkumisevan. Näytelmätaiteen tuhosi lopullisesti kristinusko, joka ei\nvoinut suvaita sen julkeata siveettömyyttä; kirkko erotti näyttelijät\nyhteydestään eikä suonut heille kristillistä hautausta. Jyrkästi\nkirjoitti näytelmiä vastaan Tertullianus (Näytelmistä -- De\nspectaculis, n. 200). Kauimmin eli miimi sen kautta, että se painui\nvähitellen sirkushuviksi ja kuljeksivien ilveilijäseurueiden\nerikoisalaksi; keisari Justinianuksen kuuluisa puoliso Theodora oli\nalkuaan Bysantin sirkuksen mima. Näin vaatimaton oli se lanka, joka\nvälitti antiikin näytelmätaiteen keskiaikaan.\n\n\n4\n\nRuvetessamme puhumaan runoudesta huomautamme, että Kreikan\nvarhaiskirjallisuuden yhteydessä mainittujen Aisopoksen satujen\nlatinaksi runoilija _Phaedrus_ kuuluu tähän aikaan, ensimmäisen\nvuosisadan alkupuoliskolle. Hän oli syntyisin makedonialainen, mutta\noli tuotu lapsena Italiaan, todennäköisesti orjana, koska tiedetään\nAugustuksen vapauttaneen hänet. Hänellä ei ollut runollista kykyä sen\nenempää kuin tarvittiin näiden kreikankielisten satujen jambisten\nkolmijalkojen muuttamiseksi latinalaiseen runoasuun ja joidenkin omien\nkaskujen liittämiseksi väliin. Nämä moralisoivat tarinat -- esimerkkinä\nniistä mainittakoon koira, joka ui lihapala suussa joen yli ja ahneuden\nja kateuden vuoksi menetti sen, kurki sammakkojen kuninkaana jne. --\ntunnettiin keskiaikana, vaikka Phaedruksen nimi olikin niiden\nyhteydestä unohtunut; ne oli muutettu proosaksi. Vanhin tällainen\nproosamukaelma on Nilantin Leydenissä 1709 julkaisema Anonymus Nilanti,\nlaajin ja huomattavin ns. Romulus, joka sisältää 83 satua.\nViimemainitusta on peräisin suurin osa keskiajan latinankielisestä\neläinsatukirjallisuudesta; siitä julkaistiin myös elegiamittaisia\ntoisintoja.\n\nMoralisoiva eläinsatu on _satiirin_ sisar, sillä moittiihan sekin\nihmisten heikkouksia. Tämä roomalaisten vanha kirjallisuudenlaji, jonka\nHoratius oli muuttanut miellyttävästi nuhtelevaksi, itseirooniseksi\npakinoimiseksi, kukoisti edelleen keisariaikana, mutta nyt jälleen\nvanhaan tapaan syövyttävänä ja kärkevänä. Neron aikalainen _Aulus\nPersius Flaccus_ (34-62), joka on jättänyt jälkeensä lempeäluonteisen,\nulkomuodoltaan kauniin, äidillensä kuuliaisen pojan maineen, innostui\n-- luettuaan vanhaa satiirikkoa Luciliusta ja Horatiusta -- sepittämään\nkuusimittasatiireja, ehtien ennen varhaista kuolemaansa saamaan\nvalmiiksi kuusi. Tämä rikas, hienoluonteinen nuori mies tunsi\nilmeisesti paremmin kirjat kuin elämän, joten hänen mainittujen\nrunoilijain ja retoriikan koulussa syntyneet yleiset vuodatuksensa\n\"tapainturmelusta\" vastaan ovat vailla oman kokemuksen antamaa tehoa,\nmutta siitä huolimatta, kirjatiedon perusteella, hänen siveellinen,\nstoalainen tarkoituksensa ja arvokas, sivistynyt sävynsä tekee hänen\nsatiirinsa huomattaviksi saavutuksiksi tällä alalla. Keskiajalla niitä\npidettiin suuressa arvossa niiden siveellisen hengen vuoksi.\n\nVihassaan kiivas, sanoissaan häikäilemättömän, vaikuttavan kärkevä, oli\nsen sijaan _Decimus Junius Juvenalis_ (n. 60-140), keisarien ajan\nmainehikas satiirikko, hopeaisen ajan viimeinen huomattava kirjailija.\nHän kuului keskiluokkaan, oli saanut reetorin sivistyksen, oli\ntaloudellisesti riippumaton, omistaen pienen maatilan, mutta ei rikas,\nja vietti pitkän elämänsä Roomassa. Vahvistamattoman perinteen mukaan\nlähetti Hadrianus -- erään suuttuneen näyttelijän kantelun johdosta --\nhänet sotilastoimeen Egyptiin, kun hän jo oli 80-vuotias. Täällä hän\nkuoli. Runoilija Martialis oli hänen ystävänsä, joten hän ei liene\nollut omissa elämäntavoissaan poikkeuksellisen askeettimainen. Hän\nsepitti Satiirinsa (5 kirjaa, yhteensä 16 satiiria) pitkän ajan\nkuluessa, n. 100 ja 130 välillä, ja julkaisi ne eri aikoina.\nEnsimmäiset viisi huokuvat mitä tulisinta vihaa epattokeisaria\nDomitianusta (81-96) vastaan, jonka aikana ei voinut satiirien\njulkaisemista ajatellakaan; viides on katkera kuvaus niistä\nnöyryytyksistä, joihin köyhät joutuvat rikkaiden pitopöydässä; kuudes\nkohdistuu toista sukupuolta vastaan, jota runoilija sydämestään vihasi.\nKymmenennen aiheena on \"inhimillisten toiveiden turhuus\". Loppuosassa\nilmenee korkean iän ja aikaisempien purkauksien aiheuttama\nrauhoittuminen. Juvenaliin satiirin nimetyt kohteet kuuluivat\nmenneisyyteen -- nykyisyyden moittiminenhan hänen tyyliinsä olisi ollut\nvaarallista; elämä ja ihmiset eivät liene olleet niin kurjia kuin hän\nmaalaa: Plinius nuoremman kirjeet antavat paremman kuvan, ja kun\nsatiirin tehokkuus on tavallaan suoraan verrannollinen sen kohteiden\nmoitittavuuteen, on tämä omiaan houkuttelemaan runoilijaa\nliioitteluihin, joita myös retoriikka voimavaikutelmia hakiessaan\nsuosi. Mutta nämäkin varaukset huomioon ottaen täytyy myöntää\nJuvenaliin satiireista ilmenevän aitoa närkästystä ja vihaa paheiden\nharjoittajia vastaan, ehkä alaluokkalaismaista kateuttakin\nparempiosaisia kohtaan, ärmättiluonteen yleistä moittimisen halua, jota\nei inhimillinen huumori pääse jalostamaan, mutta silti yleensä\nrehellisen persoonallisuuden oikeata, siveellisen vakaumuksen\ninnoittamaa pyrkimystä. Hänen luonteensa itsenäisyyttä ja miehekkyyttä\nilmaisee se, ettei hän vajoa niin alastomaan imarteluun kuin useimmat\nkeisariajan kirjailijat.\n\nJuvenaliin ystävä _Marcus Valerius Martialis_ (n. 38-103) oli kotoisin\nEspanjasta, Augusta Bilbiliistä, syntyisin iberialaisesta suvusta; sai\nhyvän kasvatuksen, omistaen tietoja uuden kulttuurijanoisen rodun\nhelppoudella ja ihastuksella, ja nautti siinä ohessa kotiseutunsa\nluonnosta, metsästyksestä ja kalastuksesta. Kasvoi voimakkaaksi\nmieheksi, jolla oli \"jäykkä espanjalainen tukka\", ja hauskan luonteensa\nvuoksi nuoresta alkaen kaikkialla minne joutui paljon \"veljiä\". Muiden\nmaanmiestensä, esim. Senecain, Roomassa saavuttama menestys houkutteli\nhäntä sinne; hän matkusti sinne 64, käynnille, jota kesti 34 vuotta.\nRoomassa Martialis eli boheemirunoilijana, imarrellen ylhäisiä ja\nrikkaita niin kauan kuin saattoi hyötyä heistä -- esim. Domitianusta,\njoka Martialiin säkeiden mukaan oli maailman suurimpia hallitsijoita --\nhäväistäkseen heitä mikäli sellaisesta oli hyötyä heidän kuoltuaan ja\nylistääkseen taas päivän uutta tähteä. Tämän menettelyn moitittavuutta\nlieventää se, että niin oli ajan tapa: Maecenaan ja Horatiuksen hieno\nsuhde oli rappeutunut muun elämän mukana -- imartelu pysyy\nsiedettävissä rajoissa vain kunnollisten kesken --, ja vielä se, että\nMartialis todennäköisesti suhtautui koko asiaan runoilijan\nhalveksivalla ylemmyydellä antaen täysin kourin sitä, mistä tyhmät\nrikkaat näyttivät eniten pitävän. Kolmantena lieventävänä seikkana on\nmainittava, että Martialis oli kaikesta tästä huolimatta etevä\nrunoilija, joka kiteytti Epigrammeihinsa (yhteensä 14 kirjaa,\njulkaistut 84-102, viimeinen hänen palattuaan Espanjaan) eloisan,\naurinkoisen, kärjekkään mutta myrkyttömän kuvan aikansa Roomasta ja sen\ntavallisesta elämästä. Niissä hän mestarillisella kärkevyydellä,\nkehittäen epigrammin lopulliseen täydellisyyteensä antamalla sille tuon\naikaisemmin mainitun \"piikin\" (aculeus), ikuistaa ystävänsä ja\nsuhteensa, mainiten peloittavan avomielisesti asiat oikeilla nimillään,\nihaillen uskollisuutta ja vaatimattomuutta (fides et simplicitas), ja\npaljastaen oman suuren sydämensä, jossa mm. rakkaudella lapsiin oli\ntärkeä sijansa. Vertauskohdaksi sopii ehkä Menandros, joka Ateenan\nkulttuurin iltapäivänä esitti suunnilleen samaa osaa kuin\nMartialis Rooman keisarikauden alkavan rappeutumisen aikana --\nmaailmankansalaisen osaa kuin 1700-luvulla joku Parisin tai Lontoon\nälyniekka, jolla oli kärkevät sanat kielellä, runosoinnut sormenpäissä,\nsielussa oman ylemmyyden tunto siitä huolimatta, että oli aineellisesti\nriippuvainen rikkaiden pöydältä putoavista muruista.\n\nSatiirikkoihin kuuluu myös _Publius Papinius Statius_ (n. 45-96),\nnimittäin Silvae- (Puut-) runojensa osalta. Nämä (yhteensä 32) ovat\neriaiheisia: viisi imartelee keisaria ja hänen suosikeitaan, kuusi\nvalittaa kuolemantapauksia ja lohduttaa surevia, muut koskettelevat\nkodin ym. tavallista elämää, antaen viehättävän kuvan mm. ylimysten\nhienoista huviloista. Statiuskin on muistanut lapsia. Suurin osa hänen\nrunoistaan on kuusimittaa. Hän ja Martialis eivät olleet ystäviä.\n\nNeron aikana satiiri sai uuden muodon: proosakertomuksen. Sen loi\n_Petronius Arbiter_ niminen kirjailija. Epävarmaa on, onko hän\nse Petronius, josta Tacitus kertoo: hillittömän elämänsä ja\nrehellisen-hävyttömän puhetapansa vuoksi kuuluisa Neron hovimies ja\nmakutuomari (arbiter elegantiarum), joka tyrannin epäluulon uhrina\nlähetti hänelle myrkyllisen luettelon kaikista hänen rikoksistaan ja\nsitten surmasi itsensä avaamalla suonensa, viettäen viimeiset hetkensä\nhuolettomalle, kuolemaa pelkäämättömälle epikurolaiselle kuvaavalla\ntavalla. Hänen teoksensa Satirae on roomalainen, realistinen\nkehitelmä kreikkalaisesta proosasta: koomillisesta kertomuksesta,\nseikkailuromaanista ja tapainkuvauksesta. Viitaten siihen, mitä\nsanottiin kreikkalaisesta romaanista, huomautamme sellaisista\naineksista kuin Theophrastoksen luonnekuvista, joihin sisältyy paljon\nkoomillista tilannekuvausta, Theokritoksen ja Herodaan miimeistä, jotka\nesittävät kohtauksia arkielämästä, Menippoksen satiireista, jotka Varro\noli mukaillut, ja laivuri- ym. tarinoista, kepposromantiikasta, joka on\nyhtä vanhaa kuin elämä itse, ja jota pian esim. Lukianos käytti\ntuotannossaan. Näistä aineksista Petronius nyt loi teoksen, joka on\njuoneltaan ja sisällykseltään täsmälleen samanlainen kuin uuden ajan\nns. pikareskiromaani: katkeamattomana ketjuna jatkuva kuvaus joidenkin\nhirtehisten seikkailuista.\n\nSiitä on säilynyt 141 jaetta eli osastoa, laajin 1650 löydetty\nTrimalchion pidot. Romaanin päähenkilö on sen kertoja itse, kiertävä\nnuori \"puhuja\" Encolpius, joka on sattunut loukkaamaan Priapus-jumalaa\nja joutunut tämän vainoamana kulkeelle; hän on muuten ehtinyt olla\ngladiaattori ja rosvo, ja suorittaa pääosan monissa arveluttavissa\nlemmenseikkailuissa. Hän on nyt saapunut tovereineen johonkin Campanian\nkaupunkiin, jonka kylpylaitoksessa pitää loistavan esityksen huonosta\nkirjallisesta mausta; sitten seuraa räikeä porttolakohtaus, rähinää\ntorilla, likainen lemmenseikkailu, ja kuvaus entisen orjan, määrättömän\nrikkaan nousukkaan, Trimalchion, pidoista. Vieraina ovat kulkurimme ja\npaljon isännän omaan säätyyn kuuluvaa väkeä, hänen naisiaan ja\nimartelijoitaan. Olemme kuin jonkun maailmansodan aikaisen\nsivistymättömän nousukaskulassin pidoissa: mitä eriskummallisimpia ja\nylellisimpiä ruokia; viinejä virtana; yllätyksiä, jotka ovat typeriä\nmuiden paitsi isännän mielestä; isännän pöytäpuheita, joista ilmenee\nhänen määrätön pöyhkeytensä ja sivistymättömyytensä, hänen koko\nelämänsä, syntymänsä, saastainen nuoruutensa ja kuolemansa; yhä\nlisääntyvää humaltumista ja lopuksi yhteinen kylpy. Petronius\nosoittautuu eteväksi satiirikoksi, teräväksi psykologiksi ja tehoisaksi\nrealistiksi, joka kuvaa ja maalaa todellisuuden mitä tarkimmalla\npiirustuksen ja värien sattuvaisuudella, jopa pelkäämättömän\njohdonmukaisella luonnollisuudella. Romaani jatkuu tämän jälkeen vielä\nmonin seikkailuin, jotka antavat kirjailijalle aiheen aina uusien\ntilanteiden ja ihmisten kuvaamiseen. Kuuluisa tarina Ephesoksen\nmatroonasta, jonka Petronius oli ottanut sittemmin hävinneistä\nMiletolaisista tarinoista (Milesiaka), on kerrottu siinä ensi kerran.\nUnohtaen sen, mikä alastomuudellaan loukkaa makuamme, on nykyajankin\ntunnustettava Petronius korkean luokan taiteilijaksi.\n\nSatiiri jatkuu tämän jälkeen kreikankielisenä Lukianoksen tuotannossa,\njosta on aikaisemmin tehty selkoa, ja pilkahtelee silloin tällöin\nnäkyviin Bysantin kirjallisuudessa. Länsimailla satiiri sammuu, mutta\nkytee todennäköisesti eläintarinoina kansan keskuudessa, kohoten sieltä\nkeskiajalla näkyviin Kettu Repolaisen ympärille ryhmittyneenä,\npohja-aineksiinsa palautuvana sikermänä.\n\n\n5\n\nPetroniuksen Satirae on siis satiirinen romaani, aikakautensa ihmisten\nja tapojen kärkevästi tehty kuvaus. Filosofi ja reetori _Lucius\nApuleiuksen_ kuuluisa teos Muutoksia (Metamorphoseon Libri XI),\ntunnettu myös nimellä Kultainen aasi (De aureo asino), on puhtaasta\ntarinoimisen halusta syntynyt teos, jolla ei ole satiirista\ntarkoitusta. Apuleius oli syntyisin (n. 125) Afrikasta, Numidian\nMadaurasta, sai hyvän kasvatuksen Karthagossa ja Ateenassa, ja teki\nlaajoja matkoja itämaille perehtyäkseen uskonnollisiin mysterioihin.\nToimittuaan asianajajana Roomassa hän palasi Afrikkaan, meni rikkaisiin\nnaimisiin ja eli loppuikänsä keisaripalvonnan pappina, antautuneena\nkirjallisiin harrastuksiin ja luennoiden filosofiasta. Augustinus\nmainitsee hänet. Hänen kuolinvuottaan ei tunneta. Hänen aikanansa oli\nolemassa erään kreikkalaisen, Lukios Patralaisen, nimessä kulkeva\nkansanomainen satukirja nimeltä Metamorphoses, josta Lukianos otti\ntarinan aasiksi muuttuneesta miehestä, kertoen sen omaan satiiriseen\ntyyliinsä. Saman jutun otti Apuleius laajan romaanimaisen sepitelmän\nkehykseksi, lisäten siihen paljon välikertomuksia, joista kuuluisin on\nAmor ja Psyche, ja tehden aasin lopullisesta palaamisesta ihmismuotoon\ntärkeämmän tapahtuman kuin alkuperäisessä.\n\nSeikkailtuaan aikansa aasin hahmossa nuori sankari sai näet uudelleen\nihmisen muodon Isiin avulla, ruveten sitten hänen papikseen.\nApuleiuksen teos on ulkonaisesti tyypillinen näyte retoriikan\nvaikutuksesta kirjallisuuteen: arvokas ja naurettava, intohimoinen\nja kauhistava, mielikuvitus ja tunne, tehty koristeellisuus,\nrunomitallisuus -- kaikki yllättävät käänteet ja tyylikeinot ovat\nsiinä vallitsevina. Sisällykseltään teos on pilkahdus antiikin\nkansanomaisesta tarinamaailmasta, varsinkin sen itämaisesta\naarteistosta, alusta loppuun saakka seikkailuiltaan huvittava\npikareskiromaani, joka Petroniuksen kirjan ohella on antanut paljon\naiheita alan myöhemmille kirjailijoille, Boccacciolle, Cervanteelle ja\nLe Sagelle. Amor ja Psyche -- leikillinen itämais-olympolainen kertomus\nsiitä, kuinka Venus suuttuu Psychelle tämän kauneuden vuoksi ja\nlähettää Amorin häntä rankaisemaan, kuinka tämä rakastuukin hänen\nkauneuteensa ja kuinka viaton, kiltti Psyche raukka monien kohtaloiden\nja seikkailujen jälkeen vihdoin jumaluudeksi muuttuneena saa Amorin\nlailliseksi puolisokseen -- on maailmankirjallisuuden veikeimmin\nkerrottuja, kimaltelevimpia tarinoita, jossa väreilee itämaiden\nlumolinnassa nukkuvan neidon ja Venuksen olympolainen kauneus.\n\nApuleiuksenkin teoksesta kuvastuu jonkin verran sitä itämaisen\nmystiikan aiheuttamaa ihmeidenkaipuuta, jota koskevat tarinat\nerikoisesti ryhmittyivät Philostratoksen kuvaaman Apollonios\nTyanalaisen ympärille; niistä on tehty selkoa kreikkalaisen\nkirjallisuuden yhteydessä. Samoin viittaamme aikaisemmin mainittuihin\nDictys Cretensiin ja Dares Phrygiuksen nimellä tunnettuihin\nsankariromaaneihin, joiden latinankielisistä laitoksista keskiaika sai\n-- Homeros Latinuksen ohella, josta myöhemmin -- tietonsa Troian\nsodasta.\n\n\n6\n\nPuhtaasti _lyyrillinen runous_ palaa hopeaisena aikana ja sen jälkeen\nheikosti, leimahtaen vain joskus kirkkaampaan liekkiin. Sellainen\nleimahdus keskellä hämärää iltapäivää on tuntemattoman runoilijan\naikaisintaan toisella vuosisadalla sepittämä, 93 tetrametriä käsittävä\nVenuksen valvojaiset (Pervigilia Veneris). Sen kertautuva säe:\n\"Huomenna lempiköön se, joka ei ole milloinkaan lempinyt, ja jokainen,\njoka on lempinyt, lempiköön huomenna\" --\n\n    Cras amet qui numquam amavit, quicque amavit cras amet --\n\nkaikuu kauniina johtoaiheena läpi koko runon, joka on Venuksen, elämän\nuudistuvan voiman, hurmaantunutta ylistystä.\n\nHopeainen aika loppuu Hadrianuksen kuollessa (138), keisarin,\njoka oli runoilija ja tieteiden suosija, leikillisten säkeiden\nsepittäjä sekä kreikaksi että latinaksi. Kuolinvuoteellaan hän tunnusti\nmaailmankatsomuksensa seuraavin säkein, joissa hän sirosti leikittelee\nsoinnuilla:\n\n    Animula vagula, blandula,\n    hospes comesque corporis,\n    quae nunc abibis in loca\n    pallidula, rigidula, nudula\n    nec ut soles dabis iocos!\n\n    [Sieluni häilyvä, hieno,\n    ruumiini vieras ja seuralainen,\n    nyt poistut seutuihin,\n    kalman kylmiin, alastomiin,\n    jossa et pilaile, kuten tapasi on.]\n\nVanhoja fescenni-lauluja ruvetaan sepittämään uusiin taiderunollisiin\nmuotoihin. _Decimus Magnus Ausonius_ (n. 310-395), kotoisin\nBurdigalasta (Bordeaux'sta), reetori, opettaja ja kristitty, sepitti\nmonien teosten ohella myös Idylliä nimisen kokoelman, johon sisältyy\nrunollisten arvojensa vuoksi muistiin jäänyt kuvaus Mosel-virrasta\nnimeltä Moselia.\n\n_Eepillisellä runoudella_ oli tänä aikana lyhyt kukoistuskausi.\nMahdollisesti jo Augustuksen aikaan kuuluu tieteellinen eepikko _Marcus\nManilius_, jonka elämästä ei tiedetä mitään. Hänen runoelmansa, 5\nkirjaa sisältävä Astronomiaa, on oppinut, perinpohjainen esitys\nantiikin saavutuksista tähtitieteen alalla ja kuuluu siis opettavaisten\neeposten luokkaan. Huomattava nimi on _Marcus Annaeus Lucanus_ (36-95),\nSeneca nuoremman veljenpoika, rikas perijä, Neron ystävä ja sitten\nhänen kateutensa ja julmuutensa uhri. Varhain kypsyneenä hän sepitti\nmonenlaista, mutta hänen runoilijakunnianhimonsa päämääränä oli suuren\neepoksen luominen. Ottaen aiheekseen Caesarin ja Pompeiuksen sodan hän\nnäin sepitti Pharsalia-runoelman, ehtimättä kuitenkaan suorittaa sitä\nloppuun, jonka todennäköisesti olisi muodostanut Philippin taistelu.\n\nSe sisältää kymmenen kirjaa, alkaen Neron ylistyksellä ja sodan syiden\nsekä Caesarin ja Pompeiuksen luonteiden kuvauksella, ja loppuen\nCaesarin tuloon Egyptiin ja Aleksandrian sodan alkuvaiheisiin. Se on\nenemmän retoorisin tyylikeinoin sepitetty kronikka -- olematta silti\nasiallista historiaa -- kuin taiderunoelma, minkä vuoksi Quintilianus\nsanookin Lucanuksesta aivan oikein: \"Magis oratoribus quam poetis\nannumerandus\" -- \"kuuluu enemmän puhujiin kuin runoilijoihin\". Nero,\njoka aluksi suosi Lucanusta, tuli pian kateelliseksi, kieltäen\nrunoilijaa jatkamasta, kun kolme ensimmäistä kirjaa oli ilmestynyt ja\nsaavuttanut yleistä suosiota. Suuttunut runoilija jatkoi kuitenkin\ntyötänsä salassa, tehden sitä nyt jyrkästi tasavaltalaisessa hengessä,\nja sekautui vihassaan Gaius Calpurnius Pison salaliittoon Neroa vastaan\n(65). Jouduttuaan tästä kiinni hän inhimillisessä heikkoudessaan koetti\npelastautua ilmiantamalla äitinsä (joka kuitenkin pääsi pakoon), mutta\nhuomattuaan, ettei siitä ollut apua, jälleen rohkaisihen, avasi\nsuonensa ja kuoli lausuillen runoelmansa eräitä säkeitä, joissa hän\nkuvaa haavoittuneen sotilaan kuolemaa. Jälkiaika on arvostellut hänen\nrunoelmaansa eri tavoin, mutta sillä on ollut huomattava merkitys uuden\najan draaman historiassa sen kautta, että Pierre Corneille on saanut\nsiitä vaikutelmia. Tätä tietä sen sankarillinen retoriikka -- Senecan\nretoriikan ym. rinnalla -- pääsi kajahtelemaan Ranskan klassillisessa\ntragediassa.\n\nMuista eepillisistä runoilijoista mainittakoon _Gaius Valerius\nFlaccus_, Vespasianuksen ja Tituksen aikalainen (kuoli n. 90), kotoisin\nPataviumista (Paduasta). Hän sepitti Apollonios Rhodolaisen vanhan\neepoksen, Argonautican, mukaan, joka oli jo aikaisemmin Roomassa\ntunnettu erään Varro Atacinuksen (n. 82-36 e.Kr.) käännöksestä, oman,\nkeskenjääneen Argonauticansa, jonka tarkoituksena oli Vespasianuksen\nBritannian-retken ylistäminen: kuin Jason hän muka pelkäämättä purjehti\ntuntemattoman meren yli. _Titus Catius Silius Italicus_ (25-101),\npuhuja, joka varovaisuussyistä lainasi kykynsä Neron uhrien muka\nsyyllisyyden todistamiseen ja pääsi konsuliksi tyrannin kuolinvuonna\n(68), Vitelliuksen ystävä, mutta siitä huolimatta Flaviusten suosima,\nAasian prokonsuli, innokas kirjallisuuden harrastaja ja kokoilija,\nCiceron ja Vergiliuksen palvoja, viettäen viimemainitun haudan ääressä\nloppuvuotensa, sepitti Puunilaissodat (Punica, 17 kirjaa, 14.000\nsäettä) nimisen eepoksen toisesta puunilaissodasta, mallina Ilias,\nosoittaen siinä yhtä perinpohjaista oppineisuutta kuin runollisen kyvyn\npuutetta. Siliuksen sepittämänä on viime aikoihin saakka pidetty ns.\nLatinalaista Homerosta (Homerus Latinus), kunnes todettiin, että eräs\nmuuten tuntematon Baebius Italicus onkin sen tekijä; se on\nrunomittainen lyhennys Iliaasta, sikäli huomattava, että keskiaika\ntunsi Homeroksen mm. siitä. Jo mainittu _Statius_, keisari\nDomitianuksen hovirunoilija, joka rukoili hallitsijaa jumaluutena ja\nkateellisena kilpaili Martialiin kanssa imartelun taidossa, sepitti\nThebais-nimisen, 12 laulua käsittävän runoelman Theben vanhasta\nveljesvihan aiheesta, ja toisen, Achilleis-niminen, tästä Iliaan\nsankarista. Eepillinen runous oli muodissa vain Neron ja Domitianuksen\naikana, jolloin sitä lausuttiin julkisissa juhlatilaisuuksissa.\nNeljännen vuosisadan loppupuolella sen elävöitti hetkeksi _Claudius\nClaudianus_ (k. n. 400), jonka laajasta tuotannosta mainittakoon\nrunoelma Proserpinan ryöstö.\n\n\n7\n\nRetoriikasta ja sen vaikutuksesta kirjallisuuteen on aikaisemmin\nlyhyesti mainittu. Sen teoriaa selitti ajanlaskumme alussa\ntyhjentävästi Lucius Annaeus Seneca vanhempi (n. 54 e.Kr.--39 Kr.j.,\nkotoisin Espanjasta) teoksessaan Väittelyjä (Controversiae), josta mm.\non saatu paljon aineksia myöhemmin sommiteltuun juttukokoelmaan\nRoomalaisten urotöitä (Gesta Romanorum). Toinen retoriikan opettaja\n_Marcus Fabius Quintilianus_ (35-95) oli myös espanjalainen; hän johti\nparikymmentä vuotta Rooman huomattavinta reetorikoulua ja julkaisi\nvanhoilla päivillään esityksen pedagogiikastaan nimeltä Puhujan\nkasvatuksesta (Institutio Oratoria), jossa hän kokeneena koulumiehenä\nmitä perinpohjaisimmin tekee selkoa kaikesta siitä, mitä oli\nopittava ja tiedettävä tullakseen hyväksi puhujaksi. Quintilianus\nihaili Ciceroa ja vastusti oman aikansa retoriikan liioitteluja. Hän\nesiintyy teoksessaan hienosti sivistyneenä, valistuneena, jalona\npersoonallisuutena. Kymmenes kirja sisältää katsauksen kreikkalaisiin\nja roomalaisiin klassikkoihin, arvostellen niitä tyylilliseltä\nkannalta, ja on siis kirjallisuuden historialle tärkeä. Reetoreista\nmainittakoon viimeiseksi _Marcus Cornelius Fronto_ (n. 100-170),\nkuuluisa puhuja ja asianajaja, Marcus Aureliuksen opettaja, joka käytti\nvanhanaikaista, karua latinaa kreikkalaisen kukkaiskielen\nvastapainoksi. Häneltä on säilynyt muutamia kirjeitä, joiden sisällys\nei ole hänen suuren maineensa arvoinen.\n\nRetoriikasta siirrymme luontevasti sen pääsisällykseen, _filosofiaan_,\njonka kuuluisin roomalainen edustaja on ennen mainittu näytelmien\nsepittäjä _Lucius Annaeus Seneca_ nuorempi (n. 3 e. Kr.--65 Kr. j.),\nreetori Senecan toinen poika ja runoilija Lucanuksen eno. Hän oli\nnuorena kasvissyöjä ja ehdottomasti raitis, sai perinpohjaisen reetorin\nja filosofin kasvatuksen, valmistui lakimieheksi ja kohosi\nkvaestoriksi, kun Messalinan vaikutuksesta karkoitettiinkin Korsikaan\n(41). Täällä hän vietti kahdeksan vuotta, koettaen saada paluuluvan mm.\nimartelemalla karkoittajiaan. Uusi keisarinna, Agrippina, kutsutti\nhänet takaisin, nimitytti hänet praetoriksi ja poikansa Neron\nkasvattajaksi. Tätä menestyksen aikaa kesti vielä Neron hallituksen\nensimmäiset onnelliset vuodet, aina 62:teen saakka, jolloin Senecan\nasema järkkyi mm. siksi, että hänen \"ministeritoverinsa\",\npraetoriaanien viisas ja humaani päällikkö Afranius Burrus kuoli. Hän\npyysi turhaan saada poistua yksityiselämään, ja teki itsemurhan\nsyytettynä osanotosta Pison salaliittoon. Elämän alhot ja vallan huiput\nkokenut, suunnattoman rikkauden koonnut filosofi kuoli mielipiteidensä\nmukaisella stoalaisella tyyneydellä.\n\nSenecan tuotanto oli laaja ja monipuolinen. Hänen Puheensa (Orationes),\nIndiaa ja Egyptiä sekä maanjäristyksiä kuvaavat teoksensa ovat\nhävinneet, mutta hänen Fyysillisistä tutkimuksistaan (Naturales\nQuestiones) on säilynyt seitsemän sää- ja tähtitiedettä käsittelevää\nkirjaa. Seneca on arvannut, että tulivuoret ja maanjäristykset ovat\njossakin yhteydessä keskenään ja väittää että pyrstötähdet liikkuvat\nkuten kiertotähdet kiintonaisten kehiensä mukana. Karkoittajaansa\nkeisari Claudiusta hän häväisi tämän kuoleman jälkeen menippolaisella\nSatiirilla joka ei anna aivan edullista kuvaa hänen luonteestaan. Muut\nteokset ovat siveysopillisia, stoalaisia kirjoitelmia: Kaksinpuhelua\n(Dialogi, 12 kirjaa), Siveellisiä kirjeitä Luciukselle (Epistulae\nmorales ad Lucium, 20 kirjaa, 124 kirjettä) ym. Kaikki on kirjoitettu\ntuttavallisen keskustelun tyyliin ja osoitettu lukijalle, jonka\notaksuttuja väitteitä väliin siteerataan; niissä käsitellään sellaisia\naiheita kuin sallimusta, viisaan tyyneyttä vihastumista, lohdutusta,\nelämän onnen perusteita, elämän lyhyyttä, laupeutta (osoitettu\nNerolle), hyviä töitä, ajan oikeata käyttämistä, ystävien valintaa,\nomaatuntoa, kohtaloonsa tyytymistä jne., eli siis kaikille tarpeellisen\nelämäntaidon yhteisiä peruskysymyksiä. Ne ovat siveyssaarnoja --\nilmauksia myöhemmästä stoalaisuudesta, joka ei ollut enää teoreettista\nfilosofiaa, vaan siveysoppia, uskontoa, niinkuin tämä asia nyttemmin\nymmärrettiin. Senecan edustamat käsitykset ovat joko kauttaaltaan\nkristillisiä tai niin lähellä niitä, että häntä on, vaikka väärin,\npidetty kristittynä; onpa sepitetty muka hänen ja Paavalin välinen\nkirjeenvaihto. Erikoisesti huomattava on Senecan korkea käsitys\nJumalasta; hän on kokonaan vapautunut aikansa aineellisesta\nmonijumalaisuudesta, opettaen: \"Jumalaa emme voi nähdä silmillämme,\nvaan meidän on todettava hänet hengellämme; vain Jumala on hyvä,\nhäneltä ei ole mitään salassa, hän elää meissä; Jumala on lähelläsi,\nkanssasi, sisälläsi -- prope est a te Deus, tecum est, intus est\".\nSenecaa on arvosteltu eri tavoin hänen valtiomiehenä osoittamansa\nluonteen heikkouden vuoksi, vaatimalla häneltä sitä, mitä hän opetti.\nTällainen vaatimus on yleensä inhimillisesti katsoen liian ankara.\nSeneca jaksoi täyttää sen vasta kuollessaan.\n\nSenecan luonnontieteelliset harrastukset antavat aiheen mainita ne\nmuutamat nimet, jotka Rooman kirjallisuudella on esitettävänä\n_kokemusperäisten tieteiden alalta_. Suoranainen käytännön kirja on\nespanjalaisen _Lucius Junius Moderatus Columellan_ (n. 50 Kr.j.)\nteos Maanviljelyksestä (De re rustica), jossa hän suurella\nluonnonrakkaudella ja täysin oivaltaen asian siveelliset arvot opetti\nmaanviljelyksen eri puolia. Teos ilmestyi 62 e.Kr. Hänen aikalaisensa\n_Aulus Cornelius Celsus_ julkaisi maataloutta, sotataitoa,\nlääketiedettä ym. käsittelevän tietokirjan, jonka lääketieteellinen osa\n(De medicina, 8 kirjaa) on säilynyt; se on roomalaisen kirjallisuuden\ntärkein näyte tältä alalta, huomattava varsinkin kirurgiaa\nkäsitteleviltä kohdiltaan. Celsusta on sanottu lääketieteensä vuoksi\nroomalaisten Hippokrateeksi, ja kauniin kielensä ja tyylinsä vuoksi\nlääkärien Ciceroksi. Tunnetumpia kuin nämä ovat molemmat Pliniukset.\n\n_Gaius Plinius Secundus_ (vanhempi, n. 23-79) oli syntyisin Gallia\nTranspadanasta, sai kasvatuksensa Roomassa, oli Senecan oppilaana, ja\nvalmistui asianajajaksi. Palveli sotilaana Galliassa, käyden kolme\nkertaa Germaniassa; eli Neron ajan yksityishenkilönä, pääasiallisesti\nRoomassa, mutta palasi Vespasianuksen tultua keisariksi jälleen valtion\npalvelukseen, toimien huomattavissa asemissa Galliassa, Espanjassa ym.\nRooman laivaston päällikkönä hän oli elok. 24 p. 79 valtakunnan\nsotasatamassa, Misenumissa, ja lähti sieltä Vesuviuksen purkauksen\nalkaessa muutamin laivoin Stabiaehen (nyk. Castellamare), seuratakseen\nilmiötä lähempää ja pelastaakseen ystäviään. Täällä hän tuhoutui. Jo\nnuorena hän oli kiinnostunut kirjallisuuteen ja tieteisiin, kooten\nsiitä alkaen sotaretkilläänkin tietoa kaikenlaista ja tullen lopulta\nniin ahkeraksi, että tuskin malttoi syödä tai kylpeä tai nukkua\nalituisilta opinnoiltaan. Jo päivän koitteessa hän kävi saamassa\nohjeensa Vespasianukselta, voidakseen suorittaa virkatehtävänsä\nmahdollisimman varhain ja siten säästää aikaa tutkimuksiin. Hänen\nvarhaisemmat teoksensa: Germanian sotien historia (20 kirjaa), joka on\nollut Tacituksen Germanian lähteenä, retoriikkaa käsittelevä Studiosus,\nja Hänen oman aikansa historia (31 kirjaa), joka on ollut Tacituksen ja\nSuetoniuksen lähteenä, ym. ovat hävinneet, mutta säilynyt on hänen\npääteoksensa Luonnon historia (Naturalis historia), yhteensä 37 kirjaa.\nNäistä ensimmäinen sisältää esipuheen, sisällys- ja lähdeluettelon,\ntoinen \"maailman\" matemaattisen ja fyysillisen kuvauksen, kolmas jne.\nsilloiset käsitykset maantieteestä, kansatieteestä, roduista, ihmisen\nruumiin toiminnoista, eläin- ja kasvitieteestä, maanviljelyksestä,\npuutarhanhoidosta, lääkeaineista, kivennäistieteestä, hopean ja\npronssin käsittelystä, maalauksesta, muovailusta ja marmoriveistoksien\ntekemisestä. Kirjailija sanoo esipuheessa koonneensa 20.000\ntosiasiaa n. 2000 kirjasta. Hän on hengeltään stoalainen, ylpeä\nroomalaisuudestaan, tasavallan aikaisten hyveiden ihailija; tyylissä\ntuntuu retoriikan vaikutus. Teos tuli tunnetuksi varhain keskiaikana --\nesim. Baeda Venerabilis omisti sen -- ja oli sen tieteen peruskivenä.\nUusi aika on saanut siitä kirjailijoita ja hävinneiden teosten\nsisällystä koskevia tietoja.\n\nSiirtyessämme _historian_ alalle tulee mainittavaksi kuuluisa nimi:\n_Cornelius Tacitus_ (n. 55-120), elämäkerralliselta puoleltaan tunnettu\nvain niistä viittauksista, joita hänen omat teoksensa ja 11 Plinius\nnuoremman hänelle osoittamaa kirjettä sisältävät. Niistä tiedämme hänen\nolleen asianajaja, joutuneen läheltä seuraamaan Domitianuksen terroria,\nja olleen sotapäällikkö Julius Agricolan vävy. Vuosisataisjuhlassa 88\nhän oli praetorina, kuului erääseen vanhaan pappiskollegiumiin, ja oli\npoissa Roomasta 89-93, luultavasti Germaniassa. 93-96 hän oli\nsenaattorina, tuntien siksi olevansa myötäsyyllinen silloin\ntoimeenpantuihin oikeusmurhiin. 97 hän tuli konsuliksi, ja oli\nsyyttäjänä eräässä kuuluisassa oikeusjutussa. Kaikesta päättäen hän on\nollut ylhäinen, lahjakas, kunnioitettu henkilö, jonka mieli synkistyi\nterrorin aikana niin, ettei se myöhemmin koittaneen onnen rauhassakaan\ntäysin virkistynyt. Keisari Tacitus (275-276) piti itseään\nhistorioitsijan jälkeläisenä ja rakensi hänelle muistomerkin; tämä oli\nolemassa vielä 1500-luvun lopussa, jolloin paavi Pius V antoi hävittää\nsen. Tacituksen teoksista ovat säilyneet: Keskustelu puhujista\n(Dialogus de oratoribus), jossa käsitellään keisariajan puhetaidon\nrappeutumisen syitä; Agricola, hänen appensa elämäkerta, historiallinen\nylistyskirja; Germania, kansatieteellis-maantieteellinen tutkielma,\njolla tekijä tahtoi kiinnittää roomalaisten huomiota germaaneihin,\npohjoisessa yhä voimakkaammaksi kasvavaan kansaan; suurisuuntainen\nHistoriat (Historiae), jossa tekijä kuvaili omaa aikaansa Galbasta\nDomitianuksen kuolemaan saakka (69-97), ja josta vain osa on säilynyt;\nja Vuosikirjat (Annales, vain osa säilynyt), jossa kerrotaan tapahtumat\nAugustuksen kuolemasta Neron kuolemaan (14-68).\n\nTacitus oli nähnyt niin paljon aikansa turmelusta ja julmuuksia, että\nhänestä tuli historioitsijana menneiden aikojen kiittäjä ja oman ajan\nvakava tuomari. Hän on tiedemiehenä korkeammalla tasolla kuin esim.\nLivius siksi, ettei hän tyydy vain tapahtumien kuvaamiseen kuin\nkehitysasteina mentäessä määrättyä tulevaisuutta kohti, vaan ilman\nmitään ennakkopäämäärää koettaa etsiä niiden syvimmät aiheuttajat.\nKuvaillessaan germaaneja ja heidän alkuperäisiä \"luonnollisia\" olojaan\nhän kuin oman veltostuneen ympäristönsä vastapainoksi ihannoi niitä,\npäästäen siten liikkeelle käsityksen, joka perinteeksi muututtuaan\nvaikutti 1600-luvun lopulla pohjoismaissa, Suomessakin, ilmenneen\nromanttisen kansa- ja muinaisuusliioittelun syntymiseen. Germania on\nmuuten teos, jossa _suomalaiset_ mainitaan ensi kerran (fenni).\nTacituksen tyyli on retoriikan vaikutuksesta vapaata, lyhyttä,\nytimekästä, ja siksi myös vaikeatajuista.\n\nTacituksen aikalainen ja ystävä oli _Gaius Plinius Caecilius Secundus_\n(n. 62-113), \"Plinius nuorempi\", samannimisen vanhemman tiedemiehen\nsisaren- ja ottopoika, sotilas ja hyvin menestynyt virkamies. Hän ei\nollut varsinainen historioitsija, mutta on tullut tunnetuksi\nYlistyspuheestaan Trajanukselle (Panegyricus Trajano dictus), joka\nretooristen kukkakimppujen joukossa sisältää tarkat tiedot keisarin\nelämästä ja hänen politiikastaan hallituksensa kahtena ja puolena\nalkuvuotena; Kirjeistään (9 kirjaa), joista roomalaisen gentlemannin\ntämänaikainen elämä mitä tarkimmin kuvastuu: hovimenot, oikeusistuimet,\nlausuntasalit, harrastelijain ja filosofien väittelyt, kaupunkien\nvilkas hyörinä, huvittelut maaseudulla ja rannikolla, taideharrastukset\njne.; ja Kirjeenvaihdostaan Trajanuksen kanssa, jossa hän Bithynian\nmaaherrana mm. selostaa menettelyään kristittyjen tuomitsemisessa ja\nsaa keisarilta ohjeita. Nämä Pliniuksen kirjoitelmat ovat siis\nensiluokkaisia lähteitä hänen aikansa kulttuurihistorian, mm.\nVähän-Aasian kristittyjen olojen ja menojen tutkimiselle. Plinius kuoli\nBithyniassa.\n\n_Gaius Tranquillus Suetonius_ (eli 100-luvun molemmin puolin) oli\npuhuja ja asianajaja, Plinius nuoremman ystävä, seuraten häntä\nBithyniaan; sittemmin keisari Hadrianuksen yksityissihteeri (magister\nepistularum), jolla tässä virassaan oli tilaisuus päästä keisarilliseen\narkistoon. Menetettyään tämän toimen siksi, ettei osoittanut\nkeisarinnalle hovimenojen mukaista kohteliaisuutta sinä aikana, jolloin\nHadrianus oli Britanniassa, hän vietti loppuikänsä Roomassa\nkirjailijana. Hänen monista teoksistaan, joihin on kuulunut mm.\nsirpaleina säilynyt Kuuluisista miehistä (De viris illustribus) --\nsarja runoilijaelämäkertoja --, on kokonaisena säilynyt vain Keisarien\nelämästä (De vita Caesarum), joka kuvaa Caesarit Juliuksesta\nDomitianuksen kuolemaan saakka. Teos ei sisällä laveampaa ajankuvausta,\nvaan on huomio koko ajan kohdistunut keisareihin, joiden luonne ja\nhistoria valaistaan ei vain tärkeillä asiakirjoilla, vaan myös\nhäväistysjutuilla ja hovijuoruilla. Se täydentää Tacitusta ja on tärkeä\nlähdeteos.\n\nKeisarien historiaa jatkoivat tästä eteenpäin monet kronikoitsijat,\nkirjoittaen kritiikittömiä, mutta tutkimukselle silti tärkeitä teoksia.\nHuomattavan historioitsijan arvon on saavuttanut kreikkalaissyntyinen\n_Marcellinus Ammianus_ (n. 325-400), monivaiheinen sotilas ja Julianus\nApostatan seuralainen tämän sodassa Persian shahia Shapur II:sta\nvastaan. Myöhemmällä iällään hän asettui Roomaan, kirjoittaen Menneiden\ntapahtumien historian Nervan tulosta valtaan Valensin kuolemaan saakka\n(96-378). Teos sisälsi 31 kirjaa (Rerum Gestarum Libri XXXI), mutta\nvain 18 on säilynyt -- onneksi ne, jotka käsittelevät hänen omaa\naikaansa. Gibbon, joka Ammianuksen mukaan kuvasi Julianuksen kuoleman,\nlausui hänestä: \"Ammianus on tarkka ja luotettava opas, joka sommitteli\naikansa historian vapaana niistä ennakkoluuloista ja intohimoista,\njotka tavallisesti aikalaisten mieltä vaivaavat\". Hän ei ollut\nkristitty, vaan jalosti valistunut pakana, jonka vapaamielinen\npuolueettomuus on huomattava. Hänen kuvauksestaan, kuinka ylenmääräinen\nverotus oli köyhdyttänyt asukkaat ja kuinka armeijan kuri ja moraali\noli höltynyt, ymmärrämme, miksi parikymmentä vuotta hänen kuolemansa\njälkeen gootit saattoivat niin helposti voittaa ennen niin mahtavan\nRooman.\n\n_Latinankielen tutkimus_ oli jatkunut Varron jälkeen herkeämättä,\ntuottaen sanakirjoja, kriitillisiä tekstijulkaisuja, oikeinkirjoitus-,\nlausunta- ja runoilu-oppaita, ja kielioppeja. Mainitsemme viimeisen ja\nkuuluisimman nimen, _Priscianus Caesariensiin_ (n. 500), jonka\nKieliopilliset perusteet (Institutiones grammaticae) sisältää\njärjestelmällisen, perinpohjaisen esityksen latinan äänne- ja\nlauseopista sekä sitä paitsi lukuisasti otteita vanhojen kirjailijoiden\nteoksista, joista emme muuten tietäisi paljoa. Kielitieteilijänä hän on\nriippuvainen kreikkalaisista auktoriteeteista. Hän oli laajalti\ntunnettu jo varhaisena keskiaikana.\n\n_Kirjallisuuden historian_ alalta on mainittava _Aulus Gellius_\n(n. 130-180), kielen ja retoriikan tutkija, roomalainen virkamies.\nOllessaan Ateenassa opiskelemassa filosofiaa hän ryhtyi \"pitkinä\ntalviöinä\", kuten perinne kertoo, sommittelemaan teosta roomalaisista\nkirjailijoista, käyttäen siihen omia muistiinpanojaan, Adversaria,\njoita oli eri aloilta koonnut. Näin syntyi teos Attikan öitä (Noctes\nAtticae, 20 kirjaa), joka on säilynyt muuten, paitsi 8:nnesta kirjasta\nvain nimiluettelo. Sekavuudestaan huolimatta se on arvokas lähde\ntietojensa ja otteidensa vuoksi.\n\nKuta pitemmälle seuraamme hopeaista ja sen jälkiaikaa, sitä heikommin\ntoteamme kirjallisuuden varsinaisen elinvoiman pulppuavan, kunnes se\nkokonaan kuivaa hengettömäksi jäljittelyksi. Poikkeuksena on\n_lakitiede_, jonka tutkimisessa roomalaisten realiteetteja rakastava,\nloogillinen luonne löysi erikoisalansa, ja joka muun kirjallisuuden ja\ntieteen rappeutuessa päinvastoin kehittyi yhä korkeammalle asteelle.\n_Rooman laki_, länsimaiden lainsäädännön perustus, esitetään\ntavallisesti historialliselta puoleltaan viiden kehityskauden\ntuloksena: pohjana on kuningasten ajan, Latiumin pienen kylävaltakunnan\nperinnäistapojen laki; sitten seuraa jus civile eli se lainkäytäntö,\njoka vähitellen tuli voimaan Rooman kansalaisoikeuksien omistajain\nkesken siihen mennessä, kunnes Etelä- ja Keski-Italia oli valloitettu;\ntähän liittyvät kolmanneksi tasavallan loppuaikoina, Rooman\nkansalaisten ja muukalaisten välisten suhteiden ilmaisuina, jus gentium\nja jus honorarium: kansojen laki ja kunnialaki; näin syntyneet\noikeustapaukset, joissa ohjeina olivat jo varhain esiintyneet ja\nyhä lisääntyneet ennakkopäätökset, \"ymmärtäväisten vastaukset\",\nresponsa prudentium, muodostivat sen, mikä keisarien aikana, aina\nDiocletianukseen saakka, tunnettiin nimellä luonnollinen oikeus (jus\nnaturale); viides vaihe on sitten lopullinen kodifioiminen, joka\nsuoritettiin loppuun keisari Justinianuksen aikana.\n\nEnsimmäisen perinpohjaisen lakien selvittelyn ja ristiriitaisuuksien\npoistamisen suoritti n. 130-180 toiminut, muuten tuntematon lainoppinut\n_Gaius_, jonka Institutiones on täydellinen, tyhjentävä esitys Rooman\nlain periaatteista; tuli tunnetuksi vasta 1816. Kuuluisa lakimies oli\n_Aemilius Papinianus_ (k. 212), Septimius Severuksen ystävä ja\nkirjastonhoitaja, ja sittemmin praetoriaanien päällikkö; hänen\nteoksistaan on säilynyt vain katkelmia. Hänen nuorempi aikalaisensa oli\n_Domitius Ulpianus_ (k. 228), kirjastonhoitaja ja sittemmin\npraetoriaanien päällikkö, jus civilen laaja selittäjä; häneltäkin on\nsäilynyt vain katkelmia. Gaius, Papinianus, Ulpianus, Julius Paulus\n(edellisen aikalainen) ja Herennius Modestinus (n. 240) olivat ne viisi\nlakimiestä, joiden mielipiteen tuli keisari Valentinianus I:n\nmääräyksen mukaan olla ratkaiseva. Selittävän kauden jälkeen seurasivat\nlopputuloksina johdonmukaiset lakiteokset: Theodosius II:n laki (Codex\nTheodosianus, 438), ja Justinianus I:n aloittama Sivilioikeus (Corpus\njuris civilis, 533-565), joka sisältää lyhyen johdanto-esityksen\nInstitutiones, Otteita (Digesta l. Pandectae), Peruslait (Codex\nconstitutionum), ja Lisälakeja (Novellae). Näiden tärkeiden teosten\ntoimittaja oli aluksi kuuluisa lakimies _Tribonianus_ (k. n. 547),\nasianajaja, syvällinen lainoppinut, selväjärkinen, toimelias mies,\nJustinianuksen oikeusministeri.\n\n\n\n\n\n\nVARHAISKRISTILLINEN KIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nKuvatessamme kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuuden\nloppuvuosisatoja olemme ikäänkuin tunteneet, kuinka ohella ja alla\nvähitellen kasvaa ja vaikuttaa hiljainen pyhä voima, kuin hapatus, joka\naluksi aivan huomaamattomana jonkin ajan kuluttua on muuttanut koko\naineen toisenlaiseksi. Samalla kuin saattelemme mainitut kirjallisuudet\nei hautaan vaan kammioiden kätköön, kuin kallisarvoiset mutta kuivat\npuut, joihin ei enää puhkea uusia lehtiä eikä kukkia, kohtaamme sieltä\npalatessamme, sen kynnyksellä, uuden hengen ilmestyksen, evankeliumin,\n\"iloisen sanoman\", joka ihmiskunnan uskonnollisen kaipuun tyydyttäjänä\nja samalla runollisena näkynä viittaa kädessään olevalla liljalla\ntulevaisuuteen. Ihmiskunnan historiassa alkaa uusi vaihe, jonka\nhenkisen rakennuksen on luonut tämä evankeliumi: kristinusko.\n\nSe teos, johon kristinusko perustuu ja sisältyy, on Uusi Testamentti,\nkristittyjen pyhien kirjoitusten kokoelma, heidän käsityksensä mukaan\nVanhan Testamentin lupausten täyttymys, jota vailla Raamattu ei ole\nkokonainen. Käsitellessään Uutta Testamenttia kirjallisuuden historian\ntehtävänä on tutkia, miten kristillinen kirjallisuus on yleensä\nsyntynyt ja miten on muodostunut tällainen pyhän kirjan arvon saanut\nerikoiskokoelma.\n\n\n2\n\nJeesuksen ja hänen opetuslastensa pyhä kirja oli Vanha Testamentti,\njonka Jeesus usein osoitti hyvin tuntevansa. Hän ei kirjoittanut mitään\neikä ilmaissut toivomusta saada opetuksiansa leviämään kirjoitettuina.\nKun juutalaisten mielikuvien vallassa olevat opetuslapset käsittivät\nhänen sanansa niin, että hän aikoi pian tulla maan päälle toisen\nkerran, kaikessa kunniassaan, lopullisesti täyttämään Messias-aatetta,\neivät hekään, varsinkin kun olivat oppimattomia, tulleet pitäneeksi\ntarpeellisena Jeesuksen opetuksien muistiin kirjoittamista. Mutta\nkäytännölliset seikat tekivät tämän pian pakolliseksi: ei ollut\nmahdollista puhua kaikille suullisesti, joten täytyi lähettää tieto\nJeesuksen sanoista kirjallisesti; sitä paitsi muistitieto rupesi pian\nerilaistumaan, joten piti kirjoittamalla saada sovituksi ja\nvakiinnutetuksi alkuperäinen oikea ajatus. Näin voimme teoreettisesti\ntulla siihen johtopäätökseen, että Jeesuksen kuoleman jälkeen on\nvähitellen syntynyt aramean- ja kreikankielisiä muistiinpanoja siitä,\nmitä Jeesus oli sanonut. Tämä johtopäätös on saanut tosiasiallisen\nvahvistuksen sen kautta, että vv. 1897, 1903 ja 1907 löydettiin\nEgyptistä, Oxyrhynchuksesta, joka oli varhaiskristillisyyden sikäläisiä\nkeskuspaikkoja (n. 20 penink. etelään Kairosta) kolme kreikankielistä\npapyrusta, jotka sisältävät nykyisiin evankeliumeihin kuulumattomia\nJeesuksen sanoja (Logia Jesu) ja katkelmia parista tuntemattomasta\nevankeliumista. [Suomentanut Osw. Stenroth ja ilmestyneet teoksessa\nApostolisien isien kirjat. Suom. Teol. Kirj.-Seuran julk. XVII, 1928.]\nTosiasiana voidaan nyt pitää, että tällaiset Jeesuksen sanat, joita on\nvoinut olla eri laitoksia, arameaksi ja kreikaksi, ja joita apostolien\naikalainen ja sen vuoksi \"apostoliseksi isäksi\" sanottu, Phrygian\nHierapoliista kotoisin ollut varhaiskristillinen kirjailija Papias\nilmeisesti tahtoo tulkita Herran sanojen selityksillään [julkaistu\nsuomeksi mainitussa teoksessa], ovat varhaisinta kristillistä\nkirjallisuutta ja nimenomaan sitä, joka on ainakin Matteuksen ja\nLuukkaan evankeliumien pohjana. Siitä, minkälaisia nämä Jeesuksen sanat\novat olleet, on parhaana näytteenä Vuorisaarna. Lisäksi on muistettava,\nettä jo Jeesuksen eläessä sai alkunsa legendatieto hänen ihmetöistään,\njoka versoi ja kasvoi kuten aina profeettain ympärille kutoutuva\ntarinasto, antaen osuutensa hänen kuvaansa.\n\nMutta alkukristittyjen rakkaus ei kiintynyt vain Jeesuksen sanoihin,\nvaan myös hänen henkilöönsä ja elämäänsä. Luonnollisista,\ninhimillisistä syistä täytyi nämäkin tiedot, joiden lähteet\nrajoittuivat ajan mukana yhä pienempään piiriin, koota ja merkitä\nmuistiin. Mainitun Papiaan tiedonannon mukaan eräs Markus niminen\nhenkilö, joka oli Pietarin seuralainen ja tulkki, kirjoitti Pietarin\nkuoltua muistiin sen, mitä tämä oli kertonut Jeesuksen sanoista ja\nteoista, kykenemättä kuitenkaan -- sanoo Papias -- saamaan niitä\noikeaan järjestykseen, hän kun ei ollut itse ollut Jeesuksen\nseuralainen. Tämän oli Papias kuullut henkilöltä, joka taas oli saanut\ntietonsa \"vanhimmilta\", so. ensi polven kristityiltä. Markuksen\nevankeliumi, joka siis perustuisi enemmän Pietarilta suoraan kuin\nlogia-kokoelmista saatuihin tietoihin, olisi tämän mukaan syntynyt ehkä\nRoomassa Neron vainojen, 64:n jälkeen, mutta ennen vuotta 70,\nkoska Jerusalemin hävityksestä ei mainita siten kuin se olisi jo\ntapahtunut. Tieteellä ei ole ollut syytä epäillä tämän kertomuksen\ntodenperäisyyttä, vaan on Markuksen evankeliumi kaikesta päättäen\nvanhin; aikain kuluessa siihen on tehty muutamia laajennuksia ja\npienempiä muutoksia, jotka tarkoittavat Jeesuksen Messias-tehtävän\nkorostamista. Markusta arvellaan samaksi nuorukaiseksi, joka oli läsnä\nJeesuksen vangitsemisessa -- erääksi Uudessa Testamentissa usein\nmainituksi Johannekseksi, joka käytti myös roomalaista Markus-nimeä.\nHänen evankeliuminsa on tarkoitettu pakanakristityille; sen johtavana\naatteena on Jeesuksen henkilön, hänen tekojensa ja \"iloisen sanomansa\"\nesittäminen. Siinä on paljon tapahtumia, mutta vähän puheita, mikä\nsekin osoittaa logioilla olleen suhteellisesti pienen osuuden sen\nsyntyyn. Jeesus on siinä Joosefin ja Marian poika, Johannes Kastajan\nopetuslapsi.\n\nUudessa Testamentissa ensimmäisenä olevan evankeliumin kirjoittajasta,\n_Matteuksesta_, jota kristillinen perinne pitää Jeesuksen ystävänä\nLeevi-publikaanina, lausuu mainittu Papias: \"Matteus hebreankielellä\nkirjoitti sanat (ta logia) ja kukin tulkitsi ne kykynsä mukaan\", mikä\nkuvaisi paremmin logia-kokoelman kuin hänen kreikankielisen\nevankeliuminsa syntymistä. Viimemainittua pidettiinkin 1500-luvulle\nsaakka käännöksenä Matteuksen alkuperäisesti hebreaksi kirjoittamasta\nevankeliumista. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan sen kirjoittaja --\nMatteus tai joku muu -- on käyttänyt sepittäessään sitä kahta\nkreikankielistä päälähdettä: jotakin logiakokoelmaa -- ehkä Papiaan\nmainitsemaa, minkä kautta kirjoittajaksi on tullut Matteus, -- ja\nMarkuksen evankeliumia. Evankeliumi on kirjoitettu hajaannuksessa\nolevia juutalaisia varten, joille tahdotaan todistaa, että Jeesus on\nMessias. Hän ei ole nyt Joosefin eikä hänen puolisonsa Marian, vaan\nPyhän Hengen ja puhtaan neidon poika, syntyisin Daavidin suvusta,\nVanhan Testamentin Messias-ennustusten täyttäjä aatteellisessa\nmerkityksessä, Jumalan valtakunnan perustaja maan päälle. Kirjoittaja\non joko asunut Palestiinassa tai ollut läheisessä kosketuksessa sinne.\nKoska Jerusalemin hävitykseen viitataan, se on kirjoitettu 70:n\njälkeen, mutta ennen 100. Jeesuksen Messias-luonne oli siis kehittynyt\nnopeasti Markuksen evankeliumin jälkeen.\n\nPainavat syyt osoittavat sitten, lyhyesti sanoen, että kolmannen,\nLuukkaan evankeliumin kirjoittaja on tämänniminen apostoli Paavalin\nseuralainen, todennäköisesti lääkäri, sama, joka on kirjoittanut\nApostolien teot. Se on sepitetty n. 80 eli mahdollisesti hiukan\naikaisemmin kuin Matteuksen. Alussa hän ilmoittaa \"tarkkaan tutkineensa\nalusta alkaen kaikki\", so. asiat ja lähteet, näitä kuitenkaan\nmainitsematta; sisällys osoittaa niiden olleen Markus ja\nlogia-kirjoitukset. Lisäksi hän on käyttänyt omaa kuulemaansa\nlegenda-ainesta. Näin on hänen evankeliumistaan tullut johdonmukaisin\nja täydellisin, syntymästä kuolemaan ja ylösnousemukseen johtava,\nrunollinen ja aatteellinen kertomus. Se esittää Jumalan armahtavana,\nrakastavana isänä, ja Jeesuksen erikoisesti köyhien ja halveksittujen\nystävänä, langenneiden nostajana ja sorrettujen auttajana. Se on\nosoitettu pakanakristityille. Luukkaan tyylissä tuntuu hiukan\nretoriikan vaikutusta, mutta vain niin paljon, että näemme hänen olleen\nsivistynyt mies; lisäksi hän on ollut runoilija.\n\nKaikesta näin kerrotusta selviää, miksi näitä kolmea evankeliumia on\ntotuttu sanomaan _synoptisiksi_: ne on sepitetty sekä yhteisten\nlähteiden että yhteisen näkemyksen mukaisesti. Niiden keskeinen henkilö\non Jeesus, joka käsitetään Messiaaksi, \"Ihmisen pojaksi\". Hän on tullut\nmaailmaan vapahtamaan ihmiskuntaa, kärsinyt asiansa puolesta, kuollut,\nnoussut ylös, ja mennyt taivaaseen, josta alkukristittyjen mielestä oli\npian palaava pitämään viimeistä tuomiota. Historiallisesti ja\nihmisymmärryksellä harkiten näemme tässä juutalaisen Messias-käsityksen\nmuuntuneen kristillis-aatteelliseksi ja siihen yhtyneen itämaisia\nmielikuvia jumalallisesta uhrautumisesta ja palaamisesta takaisin\nkuoleman valtakunnasta. Jeesuksen oman opetuksen keskeisin ilmaus on\nVuorisaarna, joka on yksinomaan siveysoppia, ja joka oli epäilemättä\nJerusalemin alkukristityille pääasia. Tällainen oli näiden kolmen\nevankeliumin uskonto: siveysopiltaan korkein ja täydellisin, mihin\nihmiskunta on päässyt, yliluonnollisilta puoliltaan vielä\ndogmaattisesti määrittelemätön. Viimemainittu ajatustyö ei sopinutkaan\noppimattomille alkukristityille, vaan se jäi kouluutuneen älyn ja\nhurmioituneen näkemyksen -- Paavalin -- suoritettavaksi.\n\n\n3\n\nPerinteen mukaan apostoli Paavali kärsi marttyyrikuoleman samalla\nkertaa kuin apostoli Pietari -- Neron vainon aikana 64. Hän ei siis\ntuntenut evankeliumeja, koska näitä ei ollut silloin vielä\nkirjoitettukaan, vaan oli saanut tietonsa Jeesuksesta ja tämän opista\nmuista lähteistä. Hänen kirjeensä eri seurakunnille ovat siis vanhempia\nkuin synoptiset evankeliumit, lähinnä logioita vanhinta kristillistä\nkirjallisuutta. Näin on apostoli Paavali ensimmäinen todella tunnettu\nkristillinen kirjailija.\n\nHän oli hajaannuksen juutalaisia, Benjaminin suvusta, ja siksi\nsoveliaasti Saul nimeltään, kotoisin Tarsoksen kaupungista, Kilikiasta.\nSeurustellessaan ei-juutalaisten kanssa hän käytti Syriassa yleistä\nPaulus-nimeä. Hellenisoituneessa Tarsoksessa, jossa oli kuuluisa\nstoalainen yliopisto, hän sai toiseksi äidin- ja luultavasti\nvarsinaiseksi puhekielekseen kreikan, tutustuen myös hellenistiseen\nsivistykseen, sen ulkonaisiin ilmauksiin, filosofiaan ja jonkin verran\nrunouteenkin, kuten näkyy Apostolien teoista (17, 28), jossa Paavali\nsiteeraa kotimaakunnastaan kotoisin olleen runoilija Aratoksen sanoja:\n\"Sillä me olemme myös hänen sukuaan\". Hän kuului keskiluokkaan, mutta\noli Rooman kansalainen, mikä oli täällä kaukaisessa maakunnassa samaa\nkuin aateluus. Juutalaisten sivistykseen hän perehtyi kodissaan,\nTarsoksen synagogassa ja Jerusalemissa, jossa, \"Gamalielin jalkain\njuuressa\", sai tietopuolisen, farisealaisten luokalle kuuluvan\nkasvatuksen. Ammattitaidoksi hänelle oli opetettu teltan teko --\narvattavasti telttakankaiden kutominen. Näin hänestä tuli\nfarisealainen, so. kiihkeästi kansallistunteinen, juutalaisten\nmenneisyyteen, lakiin ja ennen kaikkea Messias-ajatukseen\nintohimoisesti kiintynyt henki, joka nykyisyyden vastapainoksi ravitsi\nsieluaan Deuterojesajan sykähdyttävillä ennustuksilla. Tämän\nfarisealaisen kansallistunnon lisäksi hän oli myös uskonnollinen\netsijä, joka haki selittämättömän kaipuun tyydytystä ja aluksi\nsaavuttikin sitä lain tunnontarkalla noudattamisella. Mutta hänen\nkirjoituksistaan näemme hänen pian huomanneen, että laki oli vain tie\nsynnin tuntemiseen, tuottamatta noudattajalleen sitä vanhurskauden\ntilaa, joka kangasti Paavalin päämääränä. Tämän vanhurskauden lähde\nsaattoi juutalaisuuden mukaan olla vain tuleva Messias ja hänen\nonnenaikansa. Tälle asteelle voimme päätellä Paavalin päässeen silloin,\nkun hän rupesi saamaan farisealaiselta ympäristöltään väritettyjä,\nvihamielisiä kuvauksia Jeesuksesta ja hänen opistaan. Kun sitten levisi\ntieto, että yhä kasvava lahko palvoi ristiinnaulittua, mutta väitteen\nmukaan ylös- ja taivaaseen noussutta Jeesus Nasarealaista juuri sinä\nMessiaana, joka oli juutalaisten pyhien kansallis-uskonnollisten\nunelmain keskus, voimme ymmärtää tämän tuntuneen nuoresta, kiihkeästä,\nihanteellismielisestä rabbiinista rienaukselta, joka oli kuolemalla\nrangaistava. Tämä teki Paavalista kristittyjen vainoajan, so. hänen\nvaikuttimensa olivat ilmeisesti mitä jaloimmat. Mutta vaikka hän näin\ntaistelikin Tooran puolesta, asui hänen sydämessään silti tuo mainittu\netsijän epäilys. Oliko Stefanuksen kuoleman näkeminen lisännyt sitä, ja\nsielussa ruvennut kuulumaan kuiskaus: entäpä noilla vainotuilla onkin\nhallussaan jotakin arvokkaampaa kuin Toora? Varmana voimme pitää, että\nDamaskuksen tien kohtaus on ollut tulos tulisen sielun epäilyksen\ntuskasta, etsijän taistelusta, joka on ollut niin voimakas, että se on\npurkautunut näyksi, niinkuin järkyttävissä sielunkamppailuissa voi\nsattua. Se muutos, mikä Paavalin mielipiteissä nyt tapahtui, oli ollut\njo kauan kypsymässä: hän oli aina uskonut, että tuleva Messias oli\nantava hänelle vanhurskauden eli rauhan Jumalassa -- salamana hänelle\nnyt valkeni, että Jeesus olikin tällainen Messias, vaikka toisella,\naatteellisemmalla tavalla kuin juutalaisuus kuvitteli; Stefanuksen\nvakaumus ja kuolonriemu todistivat sen: oli päästävä Jeesus Messiaan\nyhteyteen ja etsijän pulma olisi ratkaistu.\n\nSaavutettuaan tämän vakaumuksen: että Jeesus oli Jumalan poika ja\nMessias, Paavali filosofisesti kouluutuneena reetorina tahtoi selvittää\nitselleen kaikki ne uskonnolliset ongelmat ja johtopäätökset, jotka\ntästä perusasiasta seurasivat, ja vietti jonkin aikaa hiljaisuudessa,\n\"Arabiassa\". Lain valmistava merkitys ja samalla riittämättömyys oli\nhänelle selvä: sen tehtävänä oli ajaa ihmiset hakemaan Jumalan armoa,\nmutta se ei kyennyt antamaan elämää. Tämä saavutetaan uskon kautta:\n\"Ihminen vanhurskautetaan uskosta ilman lain tekoja\" (Room. 3, 28).\nUskon esineenä on oleva Jeesus Kristus, Jumalan poika, joka oli\nMessiaana lähetetty lunastamaan meitä lain alla alaikäisinä huokaavia\norjia vapauteen, isän lapsiksi hänen kanssansa. Lunastaminen tapahtui\nristikuoleman kautta. Näin meidän tulee siirtää katseemme laista\nJeesukseen, joka on tullut lain sijaan, ja \"pukeutua Kristukseen\".\n\nTähän filosofiaan sisältyy Paavalin sekä mystiikka että uusi\nmaailmanuskonto: \"Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole\norjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä kaikki te olette\nyksi Kristuksessa Jeesuksessa\" (Gal. 3, 28). Jerusalemin seurakunta oli\nvielä juutalainen lahko, johon yhtyminen vaati ensin kääntymistä\njuutalaisuuteen, mikä oli pakanoille vastenmielistä; Paavalin uskontoon\noli portti avoinna suoraan kaikille, jotka uskoivat Jeesukseen.\nOpetuslapsi-apostolien työ tarkoitti etupäässä juutalaisten\nkäännyttämistä uskomaan, että heidän odotettu Messiaansa olikin jo\ntullut; pakanain apostoli, jolle Rooman kansalaisena, sivistyneenä\nhenkilönä, yleisvaltakunnallinen, kokonaisuutta silmälläpitävä\najatustapa oli tuttu, kohdisti työnsä suuren valtiomiehen vaistolla\nkoko silloiseen tunnettuun ihmiskuntaan. Näin hänestä tuli Damaskuksen\nnäyn herättämänä uuden maailmanuskonnon perustaja.\n\nPaavalin suhteen Jeesukseen määräsi ilmeisesti kokonaan tämä\nsielullinen näky, jossa Vapahtaja ilmestyi hänelle henkiolentona; se\noli hänen omakohtainen kokemuksensa Jeesuksesta ja siihen perustui\nhänen palava uskonsa ja vakaumuksensa: \"lihassa\" elänyt opetuslasten\nnäkemä ja kokema Jeesus oli hänellä toisessa sijassa. Ajan hengessä\nasuva syvä syyllisyydentunto -- niin on pakko ihmisjärjellä\najatella -- oli kehittänyt ihmiskunnan lapsuudesta saakka eläneen\nlepytysuhri-ajatuksen oman syntivelkansa mittaiseksi: käsitykseksi\ninhimillisten uhrien riittämättömyydestä ja jumal-uhrin\nvälttämättömyydestä. Jeesuksen elämän ja opetukset, omat uskonnolliset\ntoiveensa, näkynsä, aikansa uhrimystiikan -- kaikki Paavali eli ja koki\nomakohtaisesti sydämessään, päätyen uskoon ja vakaumukseen, jota oli\ntaistellen nuoruudesta saakka etsinyt. Hän oli luonne, jolle\njärkkymätön _uskon tila_ oli henkinen välttämättömyys; saavutettuaan\nsen hän saavutti rauhan.\n\nNyt alkava Paavalin elämän vaihe, hänen lähetysmatkansa, jotka Luukas\non elävästi kuvannut Apostolien teoissa, ja hänen 13 kirjettänsä (vv.\n33-64) eri seurakunnille ja henkilöille antavat hänen luonteestansa ja\ntoiminnastansa kuvan, joka on johdonmukainen tulos siitä, mitä edellä\non sanottu. Voimme todeta, että hän on nyt näissä uusissa\nmielipiteissään yhtä täsmällinen ja jyrkkä kuin arvattavasti\naikaisemmin rabbiinilaisissa, puhuen niinkuin se, joka ei teoretisoi,\nvaan esittää sisäisen elämän lopullisia kokemuksia; hän on myös kiivas,\njopa fanaattinen, ajaessaan käsityksiään, voimatta sietää muiden\nmielipiteitä ja riitautuenkin, jos niin pitkälle jouduttiin. Erikoinen,\nsyvä, mystillinen vakaumuksen voima, pyhä siveellinen arkuus ja\npuhtauden vaatimus, oman heikkouden inhimillinen tunnustaminen, nöyrä\navomielisyys, sisäisen äänen ehdoton johto, puhuu hänen sanoistaan,\njotka hän osaa asettaa vaikuttaviksi, mieleenpainuviksi lauselmiksi tai\nväliin ajan tyylistä muistuttavaksi väittelyrivistöksi. Mutta\nkiivasluonteisten tunneihmisten tavoin hänellä asuu sydämessään myös\nsuuri hellyys, puhjeten näkyviin rakkauden alituisena teroittamisena ja\nunohtumattoman syvällisenä ja kauniina määritelmänä (I Korintt. 13),\njoka kohoaa runouden kirkkaimpien alppihuippujen joukkoon. Ystävyys ja\nmyötämieli ovat hänelle kallisarvoisia, mikä kauniisti todistaa hänen\ninhimillisyydestään. Ja kaiken sisällyksenä ja yläpuolella on lopuksi\njuhlallinen katoavaisuuden ja iankaikkisen elämän aate, kaiken\nmaallisen ollessa vain valmistusta uutta täydellistä olotilaa varten.\nLukiessa Paavalin kirjoituksia _kirjallisuutena_ voi ja täytyy todeta\nniiden kumpuavan voimakkaan, hengenelämältään ainoalaatuisen sielun\nsyvimmistä kammioista, sieltä, jossa uskonnollinen ja runollinen\ntunne-elämä syntyy ja josta se toisistaan eroamatta pulppuaa\nmystillisenä aatemaailmana.\n\nTällainen oli, lyhyesti ja puutteellisesti hahmoteltuna, Paavalin\nuskonto. Pohjoismaissa, joissa sillä Lutherin selityksien kautta on\nvallitseva asema -- Suomessa, jossa tapaamme sen mm. herännäisyydestä\n--, on erikoinen syy osoittaa Paavalin kirjeille kirjallisuutenakin\nhuomiota ja merkitä niiden sekä maailmanhistoriallinen että\nkauneusarvo. Yhtä tuoreina kuin 2000 vuotta sitten ne puhuvat meille\nsydämemme milloinkaan vanhenemattomista, keskeisimmistä kysymyksistä,\nopettaen uskoa, toivoa ja rakkautta.\n\n\n4\n\nLogiat, Paavalin kirjeet ja kolme synoptista evankeliumia ovat siis\nvanhinta kristillistä kirjallisuutta. Sen jälkeen seuraa Johanneksen\nevankeliumi, joka asettuu siinä määrin Paavalin henkisen Jeesuskuvan ja\njuutalaisuudesta riippumattoman maailmankristillisyyden kannalle, että\nsen kirjoittajan on täytynyt tuntea hänen kirjeensä. Tämän,\nesittämiensä tapahtumien ja niiden järjestyksen, ynnä filosofisen\njohdantonsa ja sävynsä vuoksi se ei voi olla apostoli Johanneksen,\nJeesuksen rakkaimman opetuslapsen kirjoittama, jonka sivistysaste oli\ntällaiseen saavutukseen riittämätön, vaan on sepittäjä ollut joku\ntoinen. Evankeliumista itsestään näkyy, että hän on ollut hellenistisen\nfilosofian hengessä kasvanut, hajaannuksessa elänyt juutalaiskristitty,\njoka ei ollut henkilökohtaisesti nähnyt Jeesusta, tuskinpa hänen\nopetuslapsiaankaan, mutta joka todennäköisesti oli käynyt Juudassa, --\nettä hän oli jumaluusoppinut ja näkijä, joka hengen silmillä katsoi\nJeesukseen todeten hänessä jumalallisuuden, stoalaisten mystillisen,\nalusta saakka olemassa olleen Sanan, Logoksen, lihaksitulon, jonka\ntarkoituksena oli Jumalan pelastusohjelman täyttäminen. Evankeliumi on\nkirjoitettu todennäköisesti Ephesoksessa n. 100.\n\nNäin nimetyt kirjoitukset siis muodostavat Uuden Testamentin pohjan;\nniitä nuorempiin, jotka nekin periytyvät ensimmäisen vuosisadan lopulta\nja joista kuvastuvat kristinopin jatkuvan kehityksen eri pyrkimykset ja\npuolet, aikakauden taipumus allegorisiin selityksiin (Hebrealaiskirje)\nja apokalyptisiin näkyihin (Johanneksen ilmestys), emme voi tässä\nsyventyä. Huomautamme vain lopuksi, kuinka evankeliumit ovat puhtaasti\nkirjallisuutena, runoutena, tuoneet ihmiskunnan mielikuvitukseen\nkauneusaarteen, jonka merkitys on ollut aivan laskematon.\nJeesuksen elämä ja persoonallisuus, hänen sanansa ja varsinkin\nvertauksensa, aurinkoinen vaelluksensa, synkkä kuolemansa ja kirkas\nylösnousemuksensa, ovat tulleet taiteellisen mielikuvituksen\nkeskeiseksi aiheeksi, jonka ylimaallinen, lempeä loiste hurmaa sydämet\naina uutena auringonnousuna. Samoin kuin Vanhasta voimme Uudestakin\nTestamentista todeta, että juutalaisten profeettain hengen sanoma on\nsaanut siinä jälleen, pulputessaan mystillisen innoituksen lähteestä,\nsisällyksen ja asun, joka on totuudessaan ja koruttomassa kauneudessaan\nainoalaatuista ja ylintä.\n\n\n5\n\nOn muistettava, etteivät edellä kosketellut kirjoitukset suinkaan\nolleet ainoita, joita logia-asteen, Paavalin kirjeiden ja evankeliumien\naikana ja jälkeen kristittyjen keskuudessa syntyi, vaan että niiden\nrinnalla versoi paljon enemmän tai vähemmän samanlaatuista. Lähinnä\nUutta Testamenttia ovat ns. Apostolisten isäin kirjoitukset, joilla\nyleisesti sanoen tarkoitetaan evankeliumien henkeä noudattavia, vuoteen\n140 mennessä ilmestyneitä kristillisiä kirjoitelmia. Esimerkkeinä\nniistä mainittakoon aikaisemmin kosketeltu Papiaan kirjoitus, neljännen\n\"paavin\", Clemens Roomalaisen Kirje korinttilaisille, hänen Toinen\nkirjeensä korinttilaisille l. jumalanpalvelusohjeensa, 1883 löydetty\nDidakhe eli kahdentoista apostolin opetukset, Barnabaan kirje,\nIgnatiuksen ja Polykarpoksen kirjeet, ja Hermas nimisen kirjoittajan\nPaimen, joka valaisee Rooman kristittyjen asemaa n. 130-150. [Kaikki\njulkaistu suomeksi ennen mainitussa Apostolisten isien kirjat nimisessä\nteoksessa.] Tämän ryhmän ulkopuolelta voidaan mainita lukuisat\ntuntemattomien kirjailijain evankeliumit ja \"teot\", ja toisen\nvuosisadan kuluessa ilmestyvät väittelevät tai filosofiset kirjailijat,\nhuomattavimpana Justinus Marttyyri (n. 100-165), alkuaan pakanallinen\nfilosofi, joka käytteli retoriikan aseita uuden vakaumuksensa\npuolustamiseksi, ja jonka teokset (Dialogi ja Apologia) ovat parhaita\nlähteitä kristinuskon aseman selvittämiseksi 2:lla vuosisadalla. Hänen\nkohdallaan haihtuu siihen saakka historialliselta kannalta vallinnut\nhämäryys ia varsinainen selkeä kirkkohistoria alkaa. Jo siitä asti, kun\nevankeliumeja ja Paavalin kirjeitä ym. ylösrakentavia kirjoituksia\nseurakunnille luettiin, heräsi varsinkin gnostilaisen mystiikan\naiheuttaman hämäryyden johdosta halu saada tarkoin määrätyksi, mitkä\nkirjoitukset olivat, niinkuin alkukristityt uskoivat, jumalallisen\nhengen innoittamia, mitkä ihmisten omia tuotteita. Mallina ja\nkehoittajana tässä oli tietenkin Vanha Testamentti, laki, kaanon, jonka\nsuljettuun piiriin ei mikään epäilyttävä kirjoitus voinut tunkeutua.\nTätä selvittelyä kesti niin kauan, että vasta piispa Damasuksen 382\nRoomassa pitämä synodi vahvisti Uuden Testamentin nykyiselleen.\n\nSäilyneistä käsikirjoituksista ovat vanhimmat ja huomattavimmat:\n\n(1) Codex Vaticanus, 4:nneltä vuosisadalta, sisältänyt alkuaan koko\nRaamatun, mutta nyt U.T. vaillinainen. Tietoja siitä, miten se on\nVatikaanin kirjastoon tullut, ei ole säilynyt; ensi kerran se esiintyy\nv:n 1481:n luettelossa.\n\n(2) Codex Sinaiticus; löydettiin 1844 P. Katariinan luostarista,\nSinailta, ja on nyt Pietarissa. Sisältänyt alkuaan koko Raamatun, mutta\nV.T. nyt vaillinainen. On olemassa merkkejä siitä, että sama kirjuri on\nkirjoittanut näitä molempia. Peräisin 4:nneltä vuosisadalta,\ntodennäköisesti Aleksandriasta.\n\n(3) Codex Alexandrinus, 5:nneltä vuosisadalta. Konstantinopolin\npatriarkka Kyrillos, joka todennäköisesti oli tuonut sen edellisestä\nvirkapaikastaan, Aleksandriasta, lahjoitti sen 1621 Englannin Kaarle\nI:lle. Alkuaan täydellinen, nyt paikoin turmeltunut. Lontoossa, Br.\nMuseumin kirjastossa. Kreikkalainen Uusi Testamentti painettiin 1514.\n\n\n6\n\nEdellisessä kappaleessa lyhyesti mainitut \"teot\" ovat Apostolien\ntekojen kaltaisia, todennäköisesti suurimmaksi osaksi kuviteltuja\nkertomuksia eri apostolien lähetysmatkoista, joista kuten tunnettua\nemme tiedä mitään. Niiden sisällykseen on vaikuttanut aikakauden\npakanallinen seikkailuromaani ja muotoon retoriikka. Ne sisältävät\nmyös rakkausaiheen, mutta käsitettynä kristillisen askeesin,\npidättyväisyyden ja puhtauden kannalta. Niitä on pidettävä kristillisen\nromaanin alkumuotona, jonka syntymäseutu siis on Syria ja Vähä-Aasia.\nKuuluisin näistä kristillisistä varhaisromaaneista on Paavalin ja\nTheklan teot (Acta Pauli et Theclae). Sen mukaan Thekla oli ylhäisten\nvanhempain tytär Ikoniumista, saaden opettajakseen itse apostoli\nPaavalin. Kun hän 17-vuotiaana rikkoi kihlauksensa, syyttivät omaiset\nhäntä siitä, että hän oli kristitty. Ristinkuva kädessään Thekla nousi\nroviolle, mutta liekit väistyivät hänen tieltänsä. Antiokiassa hänet\nheitettiin petojen eteen, sidottiin villin härän sarviin ja syöstiin\nkäärmeiden kuoppaan, mutta hän pelastui kaikista näistä vaaroista.\nPalattuaan Ikoniumiin hän rupesi elämään erakkona, tullen kuuluksi\npyhyydestään ja ihmeistään. Tämä Paavalin ihannoimiseksi kirjoitettu\nkertomus periytyy n. 180:n paikkeilta. Tertullianus kertoo, että sen\nkirjoittaja, joku presbyteri, erotettiin virastaan siksi, että oli\nantanut siinä naisen esiintyä opettajana ja kastaa itsensä, mikä soti\nkirkollista järjestystä vastaan.\n\nTheklan historiasta kuultaa läpi tämän ajan toinen suosittu\nkirjallisuuden muoto: marttyyrien elämäkerrat. Vainojen aikana tuli\nluonnollisista syistä tavaksi, että uskonsa puolesta henkensä\nmenettäneiden, loppuun saakka lujina pysyneiden \"todistajain\" elämä ja\nkuolema kerrottiin suullisesti tai kirjallisesti seurakuntalaisille.\nNäin syntyi vähitellen marttyyrien elämäkertoja, jotka pian saivat ajan\nyleisen tyylin, retoriikan, leiman, so. puolustuspuheet esim.\nlaajenivat laajoiksi esityksiksi kristinuskon puolesta pakanain\nsyytöksiä vastaan. Eri paikkakunnilla ja eri päivillä oli omat\nmarttyyrinsa. Vanhin tunnettu marttyyrikertomus on Smyrnan seurakunnan\nPhilomelionin seurakunnalle lähettämä kuvaus piispa Polykarpoksen\nkuolemasta 155. [Julkaistu suomeksi J. Kauppalan teoksessa Marttyyrien\nhistoria, WSOY, 1925.] Marttyyrikirjallisuus paisui laajaksi, sisältäen\nsekä yleisiä että paikallisia martyriologioja. Vanhimmat tunnetut\nperiytyvät 9:nneltä vuosisadalta.\n\nMarttyyrien elämäkerrat ja kärsimyshistoriat kuuluivat vielä laajempaan\nsamanlaatuiseen kirjallisuuteen: pyhimysten elämäkertoihin, joita oli\nalkanut syntyä samanaikaisesti. Vanhin säilynyt on Aleksandrian\nkuuluisan piispan Athanasiuksen (293-373) kirjoittama oman aikalaisensa\nja ystävänsä, länsimaiden ensimmäisen munkin kuvaus Pyhän Antoniuksen\nelämä. Helenopoliin piispa, galatalainen Palladios, julkaisi viidennen\nvuosisadan alussa kokoelman erakkojen elämäkertoja nimeltä Lausiakon,\njonka Rufinus Tyrannius käänsi latinaksi ja sisällytti Historia\nLausiacan nimellä 33 munkkikuvausta käsittävään teokseensa Historia\nEremitica. Tämän kautta se tuli tunnetuksi keskiajalla, ollen silloin\nhurskaiden mielilukemista. Raamatun kääntäjä latinaksi, munkki\n_Hieronymus_ (n. 340-420), kirjoitti kolme tällaista erakkokuvausta:\nPaulus Erakon, Munkki Malkhuksen ja Pyhän Hilarionin elämäkerrat.\nEgyptin Thebestä kotoisin ollut nuori Paulus -- kerrotaan\nensinmainitussa -- pakeni erakoksi erämaahan, viettäen siellä\ntäydellisessä yksinäisyydessä lähes vuosisadan. Toinen erakko,\nAthanasiuksen kuvaama Pyhä Antonius, sai silloin unessa ilmoituksen,\nettä erämaassa asui vielä pyhempi mies kuin hän, ja lähti tietenkin\nheti etsimään tätä ihmeolentoa. Matkalla hän sai kokea monenlaisia\nseikkailuja, tavaten mm. satyyrin ja kentaurin, kunnes löysi Pauluksen.\nVanhukset asuivat nyt yhdessä, ja korppi toi heille ruokaa. Pauluksen\nkuoltua Antonius hautasi hänet kahden leijonan avulla. Tämä lyhyt\nselostus antaa viittauksen alan laadusta.\n\n\n7\n\nLyhyesti on nyt käsiteltävä eräs varhaiskristillisen kirjallisuuden\nlaji, joka on alusta saakka ollut mitä tärkein kristilliselle\nhengenelämälle: _hymnirunous_. Juutalaiskristityt lauloivat\njumalanpalveluksissaan vanhaan tapaan psalmeja, jotka arameaksi ja\nkreikaksi käännettyinä säilyttivät heidän uskonnollisissa menoissaan\nvaltasijan. Niiden rinnalla oli käytännössä _hymnejä_, jotka yleensä\nolivat samanlaatuisia kuin psalmit. Paavali siteeraa niitä neljässä\nkohdassa kirjeissään; muutamassa on sekä rytmi että loppusointu. Philon\nJuutalainen, joka eli ensimmäisellä vuosisadalla, kertoo teoksessaan\nMietiskelevästä elämästä (De vita contemplativa), että Palestiinan\nesseniläisiä vastaava aleksandrialainen therapeutien uskonnollinen\nlahko sepitti hymnejä juhliansa varten; niissä käytettiin erilaisia\nrunomittoja, ja seurakunta yhtyi laulamaan loppukertoa. Plinius\nnuoremman kirjeestä Trajanukselle tiedämme Bithynian kristittyjen\nlaulaneen hymnejä; muista lähteistä tunnetaan antifonisen (kahden\nkuoron) vuorolaulun ensiksi tulleen käytäntöön Antiokian kirkossa ja\nsieltä levinneen muualle.\n\nHymnirunous kehittyi erikoisesti syrialaisen kirkon keskuudessa: n. 200\neli Edessassa gnostilainen filosofi _Bardenios_, joka samoin kuin hänen\npoikansa _Harmonios_, runoili hymnejä ja sävelsi ne, saavuttaen siten\npaljon kannattajia. Kun ne olivat gnostilaisia, eivät kristityt voineet\nniitä käyttää, mutta niistä sai _Ephraim Syrialainen_ (306-373)\nrunollisen herätyksen, sepittäen niiden säveliin uudet sanat. Tämä\nkirjailija, jota on sanottu \"syrialaisen kirjallisuuden klassikoksi\",\non huomattava hengellinen runoilija; hänen käyttämänsä kieli, syria,\noli aramean kehittymä, koko Syrian ja Mesopotamian tämänaikainen\nvaltakieli. Syrialaisten hymnien runomitta perustui korkoon ja tavujen\nlukuun; loppusointu esiintyi joskus; kreikaksi käännettäessä tämä\nrakenne siirtyi mukana, syrjäyttäen antiikin muodon.\n\nVaikka alkuperäinenkin kreikankielinen hymnirunous kukoisti -- sen\nkuuluisimpia nimiä ovat piispat _Methodius_ (k. n. 311) ja _Synesius_\n(n. 400) sekä _Gregorius Nazianzilainen_ (330-390), jotka ovat\nmuillakin aloilla huomattavia kristillisiä kirjailijoita -- voidaan\nkuitenkin sanoa itämaisen kirkon noudattaneen tässä suhteessa enemmän\nhebrealais-syrialaista kuin kreikkalais-klassillista suuntaa. Alan\njatkovaiheet kuuluvat jo bysanttilaisen kirjallisuuden historiaan.\nLänsimainen hymnirunous on saanut herätteensä idästä sen kautta, että\nPictaviumin (Poitiers'n) piispa _Hilarius_ (n. 300-367), \"lännen\nAthanasius\", karkoitettiin areiolaisuuden vastustajana 356 Phrygiaan,\njossa ja muualla Vähässä-Aasiassa viipyi n. 361:een saakka.\nTaistellessaan areiolaisia vastaan hän ehti siellä tutustua\nkreikkalaiseen virsirunouteen, ruveten itse sepittämään vastaavia\nlatinankielisiä, kuten Hieronymus ja Sevillan piispa Isidorus kertovat;\nniitä käytettiin todistettavasti vielä 7:nnellä vuosisadalla, mutta\nainoatakaan, joka varmasti tiedettäisiin Hilariuksen sepittämäksi, ei\nole nykyaikaan saakka säilynyt, lukuunottamatta paria ei-liturgista\nkatkelmaa. Hänen nimensä on tuttu virsikirjassamme olevasta Hilariuksen\nkiitosvirrestä, jonka pohja voi olla hänen kreikasta kääntämänsä.\nLänsimaisen virsirunouden varsinaisen perustajan asemaan joutuu täten\nMilanon piispa _Ambrosius_ (n. 340-397), joka ymmärtäen Hilariuksen\nyrityksen merkityksen sepitti useita hymnejä, osoittaen niissä\nhuomattavaa runollista kykyä. Kun areiolaiset -- kertoo Augustinus\nTunnustuksissaan -- vaativat pääsiäisviikolla 385 yhtä Milanon kirkkoa\nitselleen, istui Ambrosius siellä seurakuntineen kaksi päivää ja yötä\nestääkseen anastuksen: pysyäkseen hereillä kansa lauloi Ambrosiuksen\nhymnejä. Hänen nimessään kulkevista hymneistä -- virsistä -- tiedetään\nseuraavat neljä hänen sepittämikseen: Deus creator omnium (Jumala\nkaiken luoja), Aeterne rerum conditor (Kaiken ikuinen perustaja), Jam\nsurgit hora tertia (Jo nousee kolmas hetki) ja Veni redemptor gentium\n(Tule kansain vapahtaja) jotavastoin ns. Ambrosiuksen kiitosvirsi Te\nDeum laudamus (Sinua, Jumala, me kiitämme, suom. vk. 331) luetaan hänen\nomakseen vain hurskaan legendan perusteella. Näistä on esim. Aeterne\nrerum conditor aamuvirsi, jossa ensin käännytään kaiken ikuisen\nperustajan puoleen ja sitten kuvataan, kuinka kukko huutaa päivän\ntulleeksi, herättäen aamutähden ja ihmiset, ajaen pimeydentöiden\ntekijät piiloihinsa, ja antaen toivoa, sairaille lievitystä ja\nlangenneille uskoa. Loppusäkeissä taas käännytään Jumalan puoleen ja\npyydetään, että Hän loistaisi valona sydämiimme ja poistaisi sieltä\nhengen yön; \"Sinua ylistäköön äänemme ensiksi, Sinulle osoitettakoon\ntämä aamukiitoksemme\":\n\n    Tu, lux, refulge sensibus\n    Mentisque somnum discute,\n    Te nostra vox primum sonet,\n    Et ora solvamus tibi.\n\nAmbrosiuksen runomitta on neljä jambia (dimetri); loppusointua ei ole;\nsäkeistössä on aina neljä säettä. Hän noudattaa vielä klassillisen\nrunouden sääntöjä, mutta yksinkertainen jambitahti antaa hänen\nrunoilleen kansanomaista sävyä.\n\nMilanon kirkoista rupesi hymnien käyttö leviämään, aiheuttaen hersyvää\nhymni- ja rituaalista runoutta. Huomattava hymnirunoilija oli\nespanjalainen _Aurelius Clemens Prudentius_ (n. 348-410), jonka teos\nPäivälaulujen kirja (Kathemerinon) sisältää seuraavat 12 hymniä: Kukon\nlaulaessa, Aamulaulun, Aterialle ruvetessa ja pöydästä noustessa, Valon\nsyttyessä, Maatamennessä, kaksi Paastolaulua, Laulun joka hetkeä\nvarten, Hautaus-, Joulu- ja Itämaan tietäjien laulun, edes nimillä\nosoittaaksemme niiden aihepiiriä ja elämän menoon mukautuvaa laatua. Yö\non synnin yön, päivä Jumalan armon vertauskuva; kukolla on sama\nPietarin historiasta periytynyt varoittajan tehtävä kuin Ambrosiuksen\nhymnissä. Suomalaisen Virsikirjan n:o 207: \"Jo vaietkoon valitusäänet\"\n(Iam maesta quiesce querela) on ote Prudentiuksen Hautauslaulusta.\nKeskiajan kynnyksellä aloitteleva latinalaiskristillinen runous sai\nPrudentiuksesta lahjakkaan edustajan, kuten tulemme seuraavasta\nnäkemään.\n\nHymnirunouden rinnalla ansaitsevat huomiota ne _eepillisen runouden_\nyritykset, joilla varhaiskristillinen kulttuuri koetti hälventää\npakanallisen kirjallisuuden lumoa. N. 330 eli Espanjassa ylhäissukuinen\npresbyteri _Gaius Vettius Aquilinus Juvencus_, joka mainittuna vuonna\njulkaisi kuusimittaisen Evankeliumirunoelman (Libri evangeliorum IV),\nyhteensä n. 3000 säettä. Tämä ensimmäinen kristillinen eepos, jonka\nsisällyksenä on etupäässä Matteus ja ulkoisena mallina tekijän hyvin\ntuntema Vergilius, alkaa pakanallisten eeposten tyyliin Pyhälle\nHengelle osoitetulla rukouksella, pyytäen häneltä runollista\ninnoitusta. Tekijä uskoo, että Vapahtajan historia ja kristinuskon\nsyvät totuudet toki ovat ylevämpiä epiikan aiheita kuin pakanallisten\nsankarien keksityt seikkailut. Puuttumatta tähän laajakantoiseen\nkysymykseen yhdymme vain paavi Gelasiuksen viisaaseen lausuntoon: \"Item\nJuvenci nihilominus laboriosum opus non spernimus, sed miramur --\nälkäämme halveksiko Juvencuksenkaan ahkeruutta vaatinutta työtä, vaan\nihmetelkäämme sitä\".\n\nLatinankielisen kirjallisuuden historia luettelee Juvencuksen jälkeen\nuseita nimiä, jotka sepittivät Raamatun-aiheisia kertovia ja opettavia\nrunoelmia. Heidän työllään on merkitystä etupäässä sikäli, että\nse oli esimerkkinä ja innostajana barbaarirunoilijoille, joiden\nRaamatun-aiheinen runous on keskiajan alussa kirjallisuuden\nerikoispiirteenä. Epiikankin alalla kohoaa huomattavalle arvosijalle\nmainittu _Prudentius_, jonka teos Voitonseppeleitä (Peristephanon)\nsisältää 12 laajaa marttyyrien ja 2 apostolien (Pietarin ja Paavalin)\nylistystä, legendaa, joiden kertova luonne on joskus ballaadin\nsävyinen. Näillä Laurentiuksesta, Eulaliasta, Agneksesta ym.\nkertovilla, eri runomittoihin sepitetyillä sujuvilla runoelmilla on\nollut merkitystä keskiajan runoudelle.\n\n\n8\n\nAikaisemmin olemme sivumennen maininneet Justinus Marttyyrin ja hänen\nteoksensa. Tällainen apologeettinen, puolustava, kirjallisuus on\nvarhaiskristillisen aikakauden erikoispiirre.\n\nN. 178 kirjoitti eräs _Celsus_, josta ei tiedetä muuta kuin mitä on\nvoitu päätellä hänen omasta kirjastaan ja kirkkoisä Origeneen\nvastauksesta siihen, teoksen Tosi sana (Alethes Logos), jossa hän\nankarasti hyökkäsi kristinuskoa vastaan. Celsus on ollut Lukianoksen\nystävä, sivistynyt maailmanmies, jolla ei oikeastaan ole ollut muuta\nuskontoa kuin luottamus Rooman vallan pysyväisyyteen; hän on\ntodennäköisesti ollut aleksandrialainen, tuntenut idän juutalaisuuden,\nuseita Vanhan Testamentin kirjoja, synoptiset evankeliumit,\npaavalilaisen ajatustavan, ja koko silloisen kristillisyyden, sen\nsisäiset olot ja riidat.\n\nSelostettuaan ensin juutalaisten väitteet kristittyjä vastaan Celsus\nhuomauttaa molempien olevan yhtä naurettavia: edelliset odottavat\ntaivaallisen vapahtajan tuloa, jälkimmäiset sanovat hänen jo tulleen.\nAjatus Jumalan lihaksitulosta on mahdoton, ja miksi olisi ihmisillä\nyksin muiden luotujen rinnalla tällainen etuoikeus? Ja miksi olisi\nJumala valinnut juuri juutalaiset? Kristinoppi on heikkoa filosofiaa,\njoka ei perustu todelliseen historiaan; sitä ei voi kunnioittaa, eikä\nsen opettajilla, kutojilla ja kengänpaikkaajilla, voi olla mitään\nsanomista sivistyneille. Kääntyäkseen siihen pitää olla tietämätön ja\nlapsellisen arka; se kokoaa kannattajikseen vain orjia, lapsia, naisia,\nlaiskureita ja rikollisia; Jeesus oli muka lähetetty syntisiä\npelastamaan, mutta -- sanoo Celsus -- hän ei välitä ihmisestä, joka on\nkehdosta hautaan kulkenut oikeata tietä. Kristityt ovat epälojaaleja\nvaltiota kohtaan ja jokainen kirkko on laiton yhdyskunta. Miksi eivät\nkristityt voi alistua suurten filosofien oppeihin ja poliittisten\nauktoriteettien ohjeisiin?\n\nKolmannella vuosisadalla kirjoitti Plotinoksen oppilas,\nuusplatonilainen historioitsija ja reetori _Porphyrios_ (n. 233-304)\nteoksen Kristittyjä vastaan (Kata Khristianon). Hän oli filosofiansa\nohella syvästi uskonnollinen luonne, jonka päämääränä oli Jumalan\ntodellinen tunteminen. Hänen uskonnonfilosofiansa ja kristinuskon\nristiriita on ratkaisematta vielä tänä päivänä. Osoituksena siitä,\nkuinka tarkka Raamatun tutkija hän oli, mainittakoon hänen todenneen,\nettä Danielin kirja on kirjoitettu Antiokhos Epiphaneen aikana.\n\nKun hyökätessä kristinuskoa vastaan vähitellen siirryttiin pois\nsivistymättömän rahvaan taikauskoisen syyttelyn asteelta filosofian\npiiriin, pakotti se kristityt apologeetit kohoamaan samalle tasolle,\nso. rakentamaan oman uskonnonfilosofiansa. Justinus Marttyyri oli jo\nkorkeamman luokan apologeetti, mutta kristillisen filosofian\nvarsinainen aloittaja on _Clemens Aleksandrialainen_ (n. 150-220,)\npakanavanhempien poika Ateenasta, antiikin sivistyksen ja kristillisen\najattelun hieno, sopusointuinen edustaja, Aleksandrian katekeettikoulun\nensimmäisen kristillisen yliopiston, johtaja. Janoten tunne-elämänsä\ntyydytyksen ohella myös järjen tyydytystä, tietoa, hän palasi Platonin\nfilosofiaan ja muunsi sen kristinuskon valossa korkeimmaksi\nmahdolliseksi tiedoksi Jumalasta, olemassaolosta ja hyvästä tahdosta.\n\nHänen oppilaansa oli kuuluisa _Origenes_ (n. 185-254), marttyyri-isän\npoika, opettajansa jälkeen kauan katekeettikoulun johtaja, uupumaton\ntutkija, joka silpoi itsensä vapautuakseen seksuaalisista ajatuksista\nja voidakseen opettaa myös naisia. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli\nharvinaisen laaja, käsittäen mm. Raamatun tekstikritiikin sikäli täysin\nuudenaikaisessa mielessä, että hän koetti päästä selville ehdottomasti\noikeasta alkuperäisestä sanamuodosta, laajat Raamatun selitykset,\nja perinpohjaisen filosofis-dogmaattisen esityksen (Peri arkhon),\njoka oli koko vanhan kirkon aikana ainoa järjestelmällinen\nyleiskatsaus kristilliseen maailmankatsomukseen, ja jossa hän, kuten\nkirjoituksissaan yleensäkin, oli saattavinaan antiikin ja kristinuskon\nsopusointuun. Oleskellessaan Palestiinassa, Caesareassa, jonne 230 oli\nmuuttanut, hän kirjoitti apologeettisen teoksen Kahdeksan kirjaa (Kata\nKelson), jossa polemisoi Celsuksen Tosi sanaa vastaan; kun hän siteeraa\nCelsuksen melkein koko teoksen, jonka kristityt valtaan päästyään\njuhlallisesti polttivat, on sen sisällyksestä täten saatu tarkka tieto.\nOrigeneen kirja on ensiluokkainen lähde tutkittaessa kristillistä\najatustapaa ja kristittyjen oloja kolmannen vuosisadan alkupuolella.\nJälkimaailma on todennut, että Origeneen ja Celsuksen filosofiset ja\nteologiset peruskäsitteet ovat usein hyvin lähellä toisiansa, vaikka\nOrigenes itse ei ole ollut siitä tietoinen. Hänen puolustuksensa on\nvakuuttavinta silloin, kun hän todistukseksi kristinuskon totuudesta\nvetoaa sen ihmistä uudistavaan voimaan, ja heikointa silloin, kun hän\nspekulatiivisesti konstruoi sitä voidakseen kumota vastustajansa\nväitteet.\n\nPorphyrioksen vakavaa teosta vastaan kirjoitettiin neljä puolustusta,\nmutta ne ovat hävinneet. Yhden niistä sepitti Caesarean piispa\n_Eusebios_ (n. 260-340), Origeneen uskollinen ystävä, kun tämä vanhalla\niällä joutui opillisista syistä kristiveljiensä vainon alaiseksi. Hänen\nlaajasta tuotannostaan on tärkeimpänä mainittava Kirkkohistoria (324),\njosta hän on saanut \"kirkkohistorian isän\" kunnianimen. Syyt, joiden\nvuoksi hän ryhtyi tähän työhön, olivat sekä historiallisia että\napologeettisia. Eusebios uskoi elävänsä uuden ajan kynnyksellä ja\ntahtoi tulevaisuuden hyödyksi merkitä muistiin ne suuret tapahtumat,\njoiden todistajia ensimmäiset kristityt sukupolvet olivat olleet. Mutta\nsamalla hän tahtoi osoittaa koko maailmalle, kuinka kristinuskon\nhistoria todistaa sen jumalallisen alkuperän ja suuruuden. Kun hän\ntodellisen historioitsijan vaistolla aina pyrkii esittämään\npohjimmaiset lähteet ja muodostamaan käsityksensä vain niiden\nperusteella, oli tuloksena arvoltaan ensiluokkainen teos.\n\nHellenistisen filosofian ahjosta, Aleksandriasta, jossa itä ja länsi\nkohtasivat toisensa ja tarjoilivat toisilleen aatteitansa, oli näin\ntullut myös kristillisen filosofian keskus. Kristittyjen\nkatekeettikoulu oli Museionin mallinen laitos, jossa hellenistinen ja\nkristillinen filosofia väkisinkin sulautui yhteen Origeneen edustamaksi\njärjestelmäksi. Ne omituiset, fanaattiset uskonriidat, joita näinä\nvuosisatoina raivosi, juontavat yleensä lähtönsä Aleksandriasta, siellä\nsyntyneistä opin vivahduksista, ja rajoittuvat etupäässä kreikkalaiseen\nmaailmaan, jossa filosofia oli vanhastaan viihtynyt. Länsi, josta nyt\nkreikkalaisuus oli peräytymässä, jäi yleensä näiden hienovivahteisten\nerimielisyyksien ulkopuolelle, kohdistaen Rooman perillisenä huomionsa\nulkonaiseen, hallinnolliseen järjestäytymiseen, ja suhtautuen\nhylkäävästi koko tähän kreikkalaishenkisyyteen, joka aiheutti\nkristittyjen keskuudessa niin paljon hajaannusta.\n\nVarhaisin latinankielinen apologeetti on _Marcus Minucius Felix_, jonka\nelämän ajankohdasta ja vaiheista ei tiedetä mitään. Hänen teoksensa\nOctavius on pakanan ja kristityn keskustelu, sommiteltu Ciceron\ntyyliin, ja kuvastaen roomalaisten asiallisuutta ja tervettä järkeä.\nMinuciuksen merkitys on ollut vähäpätöinen, mutta sitä tärkeämmän sijan\non saavuttanut latinankielinen apologeetti, Augustinuksen jälkeen\nhuomattavin lännen vanhan kirkon kirjailija, _Q. Septimius Florens\nTertullianus_ (n. 155-222). Hän oli sadanpäämiehen poika Karthagosta,\nmonipuolisen kasvatuksen saanut asianajaja, jolla oli etevän lakimiehen\nmaine. Tämä oli hänen voimansa, kun hän käännyttyään kristinuskoon\ntahtoi johtaa sen vastustajien väitteet in absurdum, mahdottomuuteen,\nmutta myös hänen heikkoutensa, se kun sai hänet turvautumaan\nkristinuskon puolustuksessa asianajajain sofistisiin temppuihin.\nPerehdyttyään laajalla matkalla idän kristinoppiin hän asettui\nKarthagoon ja aloitti, käyttäen melkein yksinomaan latinaa, teologisen\nkirjailijatoiminnan, jolla lyhyesti sanottuna tuli länsimaisen\nkatolisuuden perustajaksi, lopullisesti tehden latinan sen kieleksi ja\nosoittaen sille sen oman opillisen suunnan. Lakimies kun oli, hän\nkäsitti maailman oikeuslaitokseksi, jossa lakina oli dogmatiikka,\ntuomarina Jumala, syytettynä ihmisparka ja puolustusasianajajina Jeesus\nja kirkko. Fanaattisesti vihaten filosofiaa, joka vaati kaikesta\njärjellisiä selityksiä, hän viskasi vasten sen kasvoja kuuluisan\ntunnuslauseensa: credo quia absurdum -- \"uskon juuri siksi, että tiedän\nsen olevan järjetöntä\". Tämä intohimoinen, särmikäs, kirjoituksissaan\nkansanomainen mies oli toista tyyppiä kuin antiikin kulttuurin hyviä\npuolia rakastavat kaunohenkiset aleksandrialaiset. Hänen\nkirjoituksestaan teattereja vastaan (De spectaculis) on aikaisemmin\nmainittu. Keskiajan kirkon viha tiedettä vastaan, sen askeesia suosiva\nluonne ja \"obskurantismi\" yleensä periytyi melkoisessa määrässä juuri\nTertullianuksen kirjoituksista.\n\n\n9\n\nLänsi ei kuitenkaan jäänyt kokonaan Tertullianuksen lainopillisen\njumaluusopin varaan, vaan kehitti sen rinnalla myös oman henkensä\nmukaisen tieteen, pysyen yleensä selvemmillä, todellisemmilla vesillä\nkuin mystiikkaa rakastava hellenistinen kristillisyys. Perustava\npersoonallisuus on tässä suhteessa monesti aikaisemmin näkyviin\nvilahtanut Raamatun latinaksi kääntäjä, munkki _Eusebius Sophronius\nHieronymus_ (n. 340-420).\n\nHän oli syntyisin Stridon kaupungista, Dalmatian ja Pannonian rajalta,\noikeaoppisista (ei-areiolaisista), varakkaista vanhemmista, sai hyvän\nkasvatuksen, jota täydensi Roomassa reetori Aelius Donatuksen,\nkeskiaikana käytetyn latinan kieliopin, Ars grammatican, tekijän\njohdolla, perehtyen filosofiaan, retoriikkaan ja lakitieteeseen.\nOleskeltuaan mm. Galliassa hän lähti 373 matkoille itämaille, sairastui\nAntiokiassa, sai uskonnollisen herätyksen, ja luopui tämän johdosta\nsuurimmasta maallisesta rakkaudestaan: pakanallisista runoilijoista:\n\"Daavid oli tämän jälkeen oleva hänen Simonideensa, Pindaroksensa ja\nAlkaioksensa, hänen Flaccuksensa, Catulluksensa ja Severuksensa\".\nOltuaan 6 vuotta erakkona Antiokian läheisyydessä, jolloin uupumatta\nopiskeli ja kirjoitti (mm. aikaisemmin mainitun Paulus-erakon\nkuvauksen), hän vihitytti itsensä presbyteriksi (379), otti kiihkeästi\nosaa Antiokian uskonnollisiin riitoihin, tuli 382 paavi Damasuksen\nsihteeriksi, ja joutui näin kääntämään Raamatun latinaksi. Tällä välin\nhän ehti toimia innokkaasti luostariaatteen hyväksi, sai Rooman\nylhäisön naisista paljon suosijoita, joille mm. opetti hebreaa, ja\njoutui näin varsinaisen papiston vihoihin. Damasuksen kuoltua 384 hän\nlähti Roomasta, asettuen lopullisesti Bethlehemiin, jonne hänen rikas\nsuosijattarensa Paula rakensi kolme nunna- ja yhden munkkiluostarin.\nTäällä Hieronymus, joka tiedemiehenä kaikkialla piti silmänsä auki,\nkäänsi juutalaisten oppineiden avulla Vanhan Testamentin suoraan\nhebreasta, ja oli muillakin aloilla erittäin tuottelias. Paitsi kahta\nennen mainittua erakkokuvausta (Vita Hilarionis ja Vita Malchi),\nRaamatun selityskirjoituksia ym., hän sepitti laajan teoksen\nKuuluisista miehistä eli kirkollisista kirjailijoista (De viris\nillustribus sive de scriptoribus ecclesiasticis), joka on elämäkertoina\nkerrottu kristillisen kirjallisuuden historia. Sekauduttuaan\ntavallisella kiihkollaan pelagiolaisriitaan hän sai vanhoilla\npäivillään kaksi vuotta piileskellä vihollisiaan; hän kuoli\nBethlehemissä.\n\nHieronymus on saanut \"pyhän\" nimen ilmeisesti enemmän kirkolle\ntekemiensä palvelusten kuin hurskautensa vuoksi. Hän on tyypillinen\naikansa kuva: hengen ja lihan alituinen taistelukenttä, jossa voitto\nvaihtelee kahtaalle. Mutta siinä ohella hänen tieteellinen vaistonsa\nteki hänestä Raamatun filologian syvällisen tuntijan, ja sen\narkeologian uranuurtajan, joka vieroen hellenistisen tieteen\nvertauskuvallisia selitystapoja tahtoi pysytellä tosiasiain pohjalla.\nJa sikäli Hieronymus on länsimaisen kristillisen tieteen perustavia\nnimiä.\n\nHieronymus herättää kiinnostustamme etupäässä ristiriitaisen aikansa\ntunnuksena, josta sen eriskummalliset hengen pyrkimykset tyypillisesti\nkuvastuvat. Hänen nuorempi aikalaisensa, toinen länsimaisesti\najatteleva henki, _Augustinus_ (354-430), johdattaa sen sijaan\nmieleemme nykyajan ihmisen, joka sydämensä taistelujen kautta\nhaparoiden pyrkii totuutta kohti.\n\nSyntyisin Numidian Thagasteesta, varakkaan, kääntymättömän isän, mutta\npuhtaasta, kauniista, ylimaallisesta hurskaudesta kuuluisaksi tulleen\nkristityn äidin, Monican, poikana, hänet kasvatettiin reetoriksi,\nlempilukemisena roomalaiset runoilijat. Etsijäluonteena hän\najelehti cicerolaisesta totuuden hakemisesta manikealaisten\nkristillis-gnostilliseen lahkoon, ihastuen tämän runolliseen\nmystiikkaan, mutta aistillisena luonteena voimatta täyttää sen\nkieltäymysvaatimuksia. Syventyen ihmisen sielullisiin ongelmiin hän\nsitten totesi manikealaisuuden riittämättömyyden ja loittoni siitä,\nlähestymättä kuitenkaan katolista kristillisyyttä. \"Niin monien\nrukousten poika ei voi olla kadotettu\", lohdutti tällöin Thagasteen\npiispa hänen äitiänsä. Opiskeltuaan Roomassa hän sai 384 reetorin\ntoimen Milanossa, esiintyen nyt uuden akatemian skeptillisenä\nfilosofina ja ehjentäen mielessään manikealaisuuden dualismia\nuusplatonilaisuuden ykseydellä ja ideamaailmalla. Piispa Ambrosius,\njonka sieluun mahtui sekä antiikin sivistys että ankara oikeaoppisuus,\nlumosi nyt Augustinuksen voimakkaalla persoonallisuudellaan ja\nsaarnoillaan; Paavalin kirjeiden tutkiminen yhä lisäsi hänen\ntaisteluaan maailmaa ja lihaansa vastaan; tutustuminen pyhän\nAntoniuksen heräämiseen ja luopumiseen maailmasta järkytti häntä\nsyvästi; ja niin hänen sydämensä särkyi ja hän heittäytyi itkien\nmaahan, kuten hän itse Tunnustuksissaan kertoo. Kuvatessaan tätä\nkääntymistään, valmistumistaan kasteeseen, äitinsä iloa ja hänen pian\ntämän jälkeen tapahtuvaa kuolemaansa Augustinus osoittaa korkeata\ntaiteellista lahjakkuutta. Palattuaan Afrikkaan ja elettyään muutaman\nvuoden hiljaisuudessa, hänet valittiin (391) Hippon presbyteriksi ja\n(394) piispaksi. Jo ennen kääntymistään hän oli ollut tuottelias\nfilosofinen kirjailija, etsien itselleen vakaumusta; nyt hän jatkoi\ntuotantoaan koettaen tehdä muita osallisiksi siitä vakaumuksesta, jonka\noli saavuttanut, ja joutuen ajan tavan mukaan pitkällisiin\nväittelyihin. Niiden vaiheet ja tulokset kuuluvat kirkkohistoriaan,\njoka antaa hänelle ratkaisevan merkityksen roomalaisvaltiollisen ja\nkatolisen kirkon aatteellisena rakentajana, uskonnollisena\najattelijana, jonka käsitys synnistä, armosta ja uskosta viittaa\nkeskiajan yli uskonpuhdistuksen oppeihin. Kirjallisuuden historian\nhuomattavimpia teoksia ovat sen sijaan Tunnustukset (Confessiones, 397)\nja Jumalan valtakunnasta (De civitate Dei, 413-426).\n\nAugustinuksen Tunnustukset [suomentanut Osw. Stenroth. WSOY, 1905] on\nrehellisesti avatun sydämen kirja, joka poistaa väliverhon ihmisen\nsalaisimman näyttämön edestä. Se on oman elämän kuva, tehty niin\nsuurella ja armottomalla totuudenrakkaudella kuin on kohtuullista\nihmiseltä pyytää kysymyksen ollessa hänestä itsestään; voimmepa\notaksua, että hän vastakääntyneenä näki siihenastisen elämänsä\nsynkemmässä valossa kuin ehkä aina olisi syytä ollutkaan. Se on\nJumalalle osoitettu rippi, katsaus kirjoittajan nuoruuteen aina\nkääntymiseen saakka, tarkoituksena Jumalan rauhan löytäminen. Siitä\nvoidaan todeta, että Augustinus oli hieno psykologi ja syvällinen,\nsynnistä ja armosta kärsien ja riemuiten tietoinen luonne, jonka\naatemaailma, ihmisen ja jumalallisuuden yhteys, kohoaa hänen\najankohtansa yläpuolelle, tuntuen omakohtaiselta vielä nykyajankin\nihmisestä. Niinpä onkin Tunnustukset kirja kaikkia aikoja varten,\nensimmäinen sarjassa, johon sittemmin on liittynyt useita kuuluisien\nitsepaljastajain teoksia. Ainoakaan niistä ei ole sarjan ensimmäisen\nvertainen.\n\nJumalan valtakunnasta on juhlallinen kuvaus Augustinuksen\nmielikuvituksen voimasta ja näkemysten laajuudesta. Oli tapahtunut\nuskomaton asia: barbaarit olivat 410 valloittaneet ikuisen kaupungin,\njärkkymättömäksi uskotun Rooman, ja sen johdosta nousi huuto, että\nkristinusko oli saattanut valtakunnan tällaiseen heikkouden tilaan;\nkristitythän eivät välittäneet tästä maailmasta. Tähän syytökseen\nvastaa nyt Hippon piispa apologialla, joka kohoaa näyn kaltaiseksi\nhistorian filosofiaksi, selittäen, miksi näin oli tapahtunut, missä\nvaiheessa Jumalan teot ihmisiin nähden nyt olivat. On aikain alusta\nollut olemassa kaksi valtakuntaa: maallinen, civitas terrena, ja\njumalallinen, civitas Dei. Ensinmainitun perusti veljenmurhaaja Kain,\nAbelin ollessa ensimmäinen Jumalan valtakunnan kansalainen; Rooman\nperusti veljenmurhaaja Romulus. Ihmiskunta on aina jakautunut\nvoittajiin ja voitettuihin, ryöstäjiin ja ryöstettyihin, itsekkyyden\nedustajiin ja heidän uhreihinsa, ja niin on syntynyt suuria\nmaailmanvaltoja, ensin Assyria ja sitten Rooma. Jumala oli antanut\ntämän kaiken tapahtua, koska hän tahtoi Rooman kautta opettaa\nihmiskuntaa, mutta nyt oli tämä tehtävä suoritettu. Rooma sai vaipua ja\nantaa sijaa sille, jota se oli kutsuttu valmistamaan: Jumalan\nvaltakunnalle, kirkolle, kristinuskolle -- henkiselle maailmanvallalle,\njohon kaikkien kansojen tulee alistuen kuulua. Roomalaiset hyveet: jalo\nkunnianhimo, isänmaanrakkaus, uhrautuvaisuus, olivat tältä näkökannalta\nryövärien hyveitä, jota vastoin esim. marttyyrien hyveet olivat\nkestäviä Jumalan valtakunnankin valossa. Ravintoa näille ajatuksilleen\nAugustinus oli saanut mm. Varron Antiquitates-teoksesta, (s. 369).\n\nKatolinen kirkko ja paavin valta piti itseään Augustinuksen Jumalan\nvaltakuntana, ottaen hänen teoksensa pyyteittensä perusteeksi. Mikä on\nollut Augustinuksen tarkoitus, on epäselvää; runoilijain näyt usein\nsietävät monenlaisia selityksiä. Mutta juuri sen vuoksi, että\nAugustinus oli suuri runoilija, voimme uskoa hänen oikeastaan, olematta\nsiitä itsekään selvästi tietoinen, nähneen hengessään kaiken vääryyden,\njulmuuden ja sorron, jota civitas terrena on, väistyvän ja vihdoinkin\nantavan sijan ja sananvuoron oikeuden ja totuuden valoisalle\nvaltakunnalle.\n\nKun Hippon piispa, antiikin viimeinen suuri kirjailija, sairasti\nkuolintautiansa, ilmestyivät vandaalit kaupungin porteille. Piirityksen\nkestäessä hän kuoli, tarvitsematta omin silmin nähdä, kuinka maailma,\njoka oli luonut muodoilta niin kauniin ja ajatuksilta niin syvällisen\nkulttuurin, vaipui keskiajan yöhön, odottamaan renessanssin aamua.\n\n\n\n"]