[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhcGxO-_3X4aLxQjzoj4P6I22-Fl8TjnuXC5spqYxXYY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":18,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1979,"Aarnihauta ja muita juttuja","Wells, H. G.",1866,1946,"1979-wells-h-g-aarnihauta-ja-muita-juttuja","1979__Wells_H._G.__Aarnihauta_ja_muita_juttuja",null,"novelli",[14,15,16,17],"seikkailu","rikos","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1895,1913,8879,57365,false,58885,[27,28],"Science fiction, English -- Translations into Finnish","Short stories, English -- Translations into Finnish",[30,31,32,33],"Adventure","Crime, Thrillers and Mystery","Science-Fiction & Fantasy","Short Stories","\"Aarnihauta ja muita juttuja\" by H. G. Wells is a collection of short stories written in the early 20th century. The book includes various tales that blend adventure with elements of fantasy and mystery, likely featuring characters who embark on expeditions and encounter extraordinary circumstances, particularly in unknown or exotic locales.  At the start of \"Aarnihauta,\" two men, Evans and Hooker, are navigating a boat toward a rich jungle where they believe a hidden treasure lies. The narrative paints a vivid picture of their anticipation and the natural beauty surrounding them, as well as hints at previous interactions involving a mysterious Chinese man and the allure of lost gold. Their excitement is tempered by exhaustion and thirst, leading them to discover more than they bargained for as they find a dead Chinese man alongside the treasure, setting the stage for a thrilling and dark twist in their adventurous quest. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Kokoelma sisältää neljä H. G. Wellsin varhaista novellia, joissa seikkailu ja jännitys kohtaavat. Tarinoissa etsitään aarretta viidakosta, kohdataan sukupuuttoon kuollut jättiläislintu kaukaisella saarella ja seurataan keksijöiden kokeiluja.","H. G. Wellsin 'Aarnihauta ja muita juttuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1979. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AARNIHAUTA JA MUITA JUTTUJA\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\n\nMailta ja meriltä 25.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAarnihauta.\nLentävä mies.\nAepyornis-saari.\nKonservaattorin riemuvoittoja.\n\n\n\n\nAarnihauta.\n\n\nVene läheni maata. Lahden poukama lepäsi tulijain edessä, ja sen\npohjukassa oleva tyrskytön paikka, missä ei näkynyt valkoista vaahtoa,\nosoitti millä kohtaa mereen laskevan pienen joen suu oli; aarniometsän\ntiheämpi kasvu ja tummempi vihreys osoitti joen juoksua kaukaisten\nkukkuloiden välitse.\n\nMetsä ulottui täällä ihan rantaan saakka. Siintävinä ja ääriviivoiltaan\nutuisina kohosivat taampana etäisyydessä vuoret ikäänkuin äkkiä\njäätyneet aallot. Meri oli tyven, vain mainingit liikkuivat hiljaa.\nAurinko helotti polttavan kuumasti.\n\nAiroissa istuva mies keskeytti soutunsa. \"Täällä jossakin sen pitäisi\nolla\", sanoi hän. Hän veti airot veneeseen ja ojensi kätensä suoraan\neteensä.\n\nKokassa istuva toinen mies tähysti maata tarkoin. Hänellä oli keltainen\npaperilehti polvillaan.\n\n\"Tulehan katsomaan tätä, Evans\", sanoi hän.\n\nMolemmat miehet puhuivat hiljaa, ja heidän huulensa olivat kovat ja\nkuivat.\n\nEvansiksi nimitetty mies tuli hoiperrellen kokkaan päin, kunnes saattoi\nnähdä toverinsa olan yli.\n\nPaperi muistutti kömpelösti piirrettyä karttaa. Paljosta\ntaskussa-kantamisesta se oli kulunut laskospaikoistaan rikki, ja mies\npiteli haalistuneita palasia koossa niistä kohdin, mistä ne olivat\nlähteneet irti. Siinä saattoi heikosti erottaa lahdelman ääripiirteet\nmiltei poishankautuneina lyijykynäviivoina.\n\n\"Tässä\", sanoi Evans, \"on tyrskypaikka, ja tuossa on joen suu.\"\n\nHän kuljetti peukaloaan karttaa pitkin.\n\n\"Tämä mutkikas viiva on joki -- tahtoisinpa saada siitä kulauksen\nsuuhuni -- ja tämä tähti osoittaa paikkaa.\"\n\n\"Näethän tuon pisteviivan tuossa\", sanoi karttaa pitelevä mies. \"Se on\nsuora viiva, joka kulkee riutan aukeamasta palmuryhmän luo. Tähti on\nsiinä, missä tämä viiva leikkaa joen. Meidän täytyy panna merkille se\npaikka, kun laskemme rantajärveen.\"\n\n\"Mitä ihmettä nuo pienet viivat tässä alhaalla mahtavat merkitä?\" sanoi\nEvans. \"Siinä näyttää olevan ikäänkuin rakennuksen pohjapiirros tai\njotakin sellaista. Mutta mitä nuo kaikki sikinsokin vedetyt pikku\npiirrot ovat olevinaan, sitä en käsitä. Ja mitä tuo kirjoitus\nmerkitsee?\"\n\n\"Se on kiinankieltä\", selitti karttaa pitelevä mies.\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi Evans. \"Hänhän oli kiinalainen.\"\n\n\"He olivat kaikki kiinalaisia\", sanoi karttamies.\n\nMolemmat istuivat hetkisen ja tuijottivat maata, jota kohden vene\nhiljalleen lipui. Sitten Evans katsahti airoihin.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi soutaa, Hooker\", sanoi hän.\n\nKumppani laskosti paperin rauhallisesti, pisti sen taskuunsa, astui\nvarovasti Evansin ohi ja alkoi soutaa. Hänen liikkeensä olivat väsyneet\nkuten miehen, jonka voimat ovat miltei tyyten lopussa.\n\nEvans istui puoliavoimin silmin ja katseli koralliriutan\nvalkovaahtoista tyrskyä, joka hiljalleen läheni. Taivas oli kuin\ntulinen pätsi, sillä aurinko oli puolipäivän korkeudella.\n\nVaikka he nyt olivat niin lähellä aarretta, ei hän kuitenkaan tuntenut\nsitä iloa, jota oli odottanut. Ääretön jännitys kamppailussa, ennenkuin\nhe olivat saaneet asemapiirroksen haltuunsa, sekä pitkä yömatka\nmannermaalta tänne avoimessa veneessä ja eväittä oli vienyt häneltä\nilon. Päästäkseen hilpeämmälle tuulelle hän koetti kiinnittää\najatuksensa kultaharkkoihin, joista kiinalainen oli puhunut, mutta\nmieli ei ottanut viipyäkseen niissä, vaan hän palasi tuontuostakin\nmiettimään suolatonta vettä, jota oli joessa, ja huuliensa ja kurkkunsa\nsietämätöntä kuivuutta. Meren säännöllinen loiske koralliriuttaa vasten\nalkoi kuulua, ja se teki hyvää hänen korvilleen. Vesi lirisi pitkin\nveneen laitoja, ja airoista sitä tippui joka vetäisyn välillä. Hän\nvaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen.\n\nHän näki vielä himmeästi saaren, mutta omituinen uni kutoutui hänen\naistiensa havaintoihin. Oli muka jälleen yö, jolloin hän ja Hooker\nolivat keksineet kiinalaisen salaisuuden; hän näki kuunvalaisemat puut,\npienen nuotiotulen ja kolmen kiinalaisen tummat hahmot -- toiselta\npuolen kuutamon hopeahohteen, toiselta nuotion punaisen loimon\nvalaisemina -- ja kuuli heidän mongertavan huonoa englanninkieltään --\nsillä he olivat kotoisin eri maakunnista. Hooker oli ensin päässyt\nheidän puheenaineensa perille ja viitannut häntä kuuntelemaan. Osittain\noli keskustelua mahdoton kuulla, osittain se oli käsittämätöntä.\nFilippiineiltä purjehtinut espanjalainen laiva meren pohjassa, sen\naarteet kätkössä tuomiopäivään asti -- siinä tarinan tausta;\nhaaksirikkoinen miehistö, tautien, taistelun tai muun tuhon harventama,\npuutteellinen kurinpito, vihdoin lähtö laivasta veneillä, joista kukaan\nei sen koommin ole kuullut mitään. Sitten oli Chang-hi vasta vuosi\nsitten, kulkiessaan rannikolla, sattumalta löytänyt nuo parisataa\nvuotta kätkössä maanneet kultaharkot, oli jättänyt dshonkkinsa\n[kiinalainen kolmimastoinen purjevene, leveä ja lyhyt, kokka ja perä\nkorkeat] ja sanomattomalla vaivalla haudannut ne maahan ypö yksin,\nmutta erittäin varmaan paikkaan. Hän huomautti erityisesti kätköpaikan\nvarmuutta -- se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua\nmennäkseen niitä noutamaan sieltä. Yhtäkkiä tuli esille pieni kartta,\nja äänet hiljenivät. -- -- Sievä juttu kahden tyhjätaskuisen\nenglantilaiskulkurin korville! -- Sitten uni johti Evansin siihen\nhetkeen, jolloin hän piteli Chang-hi'n palmikkoa kädessään. Kiinalaisen\nhenki ei merkitse niin paljon kuin eurooppalaisen. Chang-hi'n pienet,\nviekkaat kasvot, jotka ensin olivat rohkeat ja raivoisat kuin yllätetyn\nkäärmeen, sitten pelokkaat, kavalat ja rukoilevat, tulivat unessa yhä\nselvemmiksi. Lopuksi Chang-hi irvisti -- se oli kerrassaan käsittämätön\nja kammottava irvistys. Yhtäkkiä kaikki muuttui kovin tukalaksi ja\nvastenmieliseksi, kuten unessa usein tapahtuu, Chang-hi nauraa räkätti\nja uhkasi häntä. Hän näki unessa suuria kultakasoja ja miten Chang-hi\ntuli ja yritti vetää häntä pois niiden luota. Hän tarttui Chang-hi'n\npalmikkoon -- miten paksu se keltainen elukka oli ja miten se sätki ja\nirvisti! Se tuli myös yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten nuo\nloistavat kultakasat muuttuivat palavaksi rovioksi, ja suuri\npaholainen, hämmästyttävästi Chang-hi'n näköinen, paitsi että sillä oli\npaksu, musta häntä, alkoi syöttää häntä hiilillä. Toinen paholainen\nhuusi huutamistaan hänen nimeänsä: \"Evans, Evans, senkin unikeko!\" --\nvai Hookerko huusi?\n\nHän heräsi. He olivat rantajärven suulla.\n\n\"Tuolla ovat ne kolme palmua. Ne ovat kai samalla linjalla kuin tuo\npensaikko\", sanoi hänen toverinsa. \"Ota vaari! Kun pääsemme noiden\npensaiden luo ja siitä menemme suoraan metsään, niin tulemme paikalle,\nheti kun olemme saapuneet joelle.\"\n\nHe näkivät nyt joen suun. Se näky toi eloa Evansiin.\n\n\"Souda lujaan\", sanoi hän, \"taivaan nimessä, tai muuten minun täytyy\nlatkia merivettä!\"\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti hopeajuovaan, joka kimalteli\nkallioiden ja vihreiden pensaiden lomista. Yhtäkkiä hän käännähti\nhurjistuneena Hookeriin päin.\n\n\"Anna minä soudan!\" sanoi hän.\n\nHe saapuivat joen suulle. Kun oli kuljettu vähän matkaa ylöspäin, otti\nHooker vettä kouraansa, maistoi sitä ja sylki takaisin. Hetken kuluttua\nhän maistoi uudestaan. \"Jo kelpaa\", sanoi hän, ja he alkoivat kiireesti\nammentaa vettä suuhunsa.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", sanoi Evans, \"tämä käy liian hitaasti!\" Ja\nkumartuen miltei vaaralliseen asentoon veneen laidan yli hän alkoi\nsuullaan imeä vettä.\n\nÄkkiä he herkesivät juomasta, ohjasivat veneensä pieneen sivupuroon ja\naikoivat laskea maalle läpi tiheän pensaikon, joka riippui vesirajassa\npuron yläpuolella.\n\n\"Meidän täytyy tunkeutua tästä meren rantaan saakka, jotta löytäisimme\npensaikkomme ja oikean suunnan.\"\n\n\"Parempi on soutaa ympäri\", sanoi Hooker.\n\nHe soutivat siis takaisin joelle ja siitä merenrantaan sille paikalle,\nmissä pensasryhmä kasvoi. Siellä he nousivat maalle, vetivät kevyen\nveneensä kauas rannalle ja kävelivät sitten pensaikon kulmaan, kunnes\nriutan aukko ja pensaikko tulivat samalle suoralle viivalle. Evans oli\nottanut veneestä mukaansa alkuasukkaiden käyttämän työaseen, joka oli\nL:n muotoinen ja jonka poikkikappale oli peitetty kiillotetuilla\nkivillä. Hookerilla oli airo.\n\n\"Juuri tätä suuntaa meidän on kuljettava\", sanoi hän, \"tästä läpi,\nkunnes kohtaamme joen; sitten meidän on katseltava ympärillemme.\"\n\nHe astuivat tiheätä viidakkoa, jossa kasvoi ruokoa, saniaisia ja nuoria\npuita. Alussa oli kulku vaivalloista, mutta vähitellen puut tulivat\nisommiksi ja maa niiden alla väljemmäksi. Tulinen auringonpaahde\nmuuttui vilpoiseksi katveeksi. Puut tulivat lopulta vihreiksi\npylväiksi, joiden latvat muodostivat vihannan katoksen korkealle heidän\nyläpuolelleen. Rungoissa riippui valkeita kukkia, ja köynnöskasvit\nkiemurtelivat puusta puuhun kuin köydet. Varjo syveni syvenemistään.\nMaassa alkoi näkyä sieniä ja jotakin punaruskeaa peitekasvia.\n\nEvansia värisytti. \"Täällä tuntuu melkein kylmältä äskeisen helteen\njälkeen\", sanoi hän.\n\n\"Toivon, että olemme oikealla tiellä\", sanoi Hooker.\n\nÄkkiä he näkivät edessään aukeaman, josta kirkas päivänpaiste tunkeutui\nmetsään. Siellä oli myös loistavan vihreätä pensaikkoa ja heleänvärisiä\nkukkia. Sitten he kuulivat veden lirinää.\n\n\"Täällä on joki!\" huudahti Hooker. \"Kohta olemme perillä.\"\n\nJoen rannalla oli rehevä kasvullisuus. Suuria, tuntemattomia ja\nnimettömiä yrttejä kasvoi mahtavien puiden juurilla levittäen\nruusukkeiset, vihreät viuhkansa valoa kohden. Leveällä, tyynellä\nvedenpinnalla, jota aarteenetsijät nyt katselivat, kellui paksuja,\nsoikeita lehtiä ja kalpeita, punertavan valkoisia kukkia, vesililjojen\nkaltaisia. Edempänä, missä joki teki polvekkeen, oli vedenpinta vaahdon\npeitossa, ja sieltä kuului kosken kohina.\n\n\"No?\" sanoi Evans.\n\n\"Olemme hiukan poikenneet suunnasta\", sanoi Hooker. \"Sitä odotinkin.\"\n\nHän kääntyi ja katsoi taakseen äänettömän metsän tummaa, viileätä\nvarjoa.\n\n\"Jos kuljemme joen rantaa vähän matkaa ylös tai alas, niin löydämme\npaikan\", virkkoi hän.\n\n\"Sinä sanoit -- --\", alotti Evans.\n\n\"Hän sanoi, että siellä on kiviröykkiö\", sanoi Hooker.\n\nMiehet katsoivat hetkisen toisiansa silmiin.\n\n\"Mennään sitten koetteeksi ensin hieman alaspäin\", sanoi Evans.\n\nHe kävelivät hitaasti eteenpäin tähystellen ahnain silmin ympärilleen.\nEvans pysähtyi äkkiä.\n\n\"Mitä hittoa tuo on?\" kysyi hän.\n\nHooker seurasi silmillään hänen kätensä viittausta.\n\n\"Jotakin sinistä\", sanoi hän.\n\nHe olivat huomanneet sen noustuaan pienelle kummulle. Vähitellen\nsaattoi erottaa mitä se oli.\n\nHe läksivät kiivaasti astumaan sitä kohden, kunnes näkivät sen\nkokonaan. Evansin käsi puristi suonenvedontapaisesti työasetta, joka\nhänellä oli muassaan.\n\nHeidän näkemänsä esine oli kiinalainen mies, joka makasi suullaan\nmaassa. Hän oli kuollut, siitä ei voinut erehtyä.\n\nMiehet vetäytyivät lähemmäksi toisiaan ja tuijottivat tuota\nkammottavaa, elotonta ruumista. Se virui aukealla paikalla puiden\nvälissä. Läheisyydessä oli kiinalaismallinen lapio ja edempänä\nhajoitettu kiviröykkiö aivan äskettäin kaivetun kuopan vieressä.\n\n\"Täällä on jo käyty ennen meitä\", sanoi Hooker epävarmalla äänellä.\n\nEvans rupesi yhtäkkiä hirveästi kiroilemaan ja polki hurjasti\njalkaansa. Hooker kalpeni, mutta ei virkkanut mitään. Hän lähestyi\nruumista. Hän näki, että sen kaula oli paksu ja punainen, kädet ja\nranteet turvoksissa.\n\n\"Pyh!\" sanoi hän, kääntyi äkkiä ja meni kuopan luo. Häneltä pääsi\nhämmästyksen huudahdus. Hän kutsui Evansia, joka asteli verkalleen\nhäntä kohden.\n\n\"Narri hoi, kaikki on reilassa! Kulta on täällä vielä.\"\n\nHän kääntyi katsomaan kuollutta kiinalaista ja sitten jälleen kuoppaa.\n\nEvans syöksyi paikalle. Osittain esillekaivettuina oli siinä heidän\nedessään himmeänkeltaisia harkkoja. Hän kumartui kuoppaan, kaivoi\nmultaa paljain käsin ja kiskoi esille yhden noista raskaista kangista,\nSamassa pisti pieni oka häntä käteen. Hän veti sormillaan hennon piikin\npois ja nosti harkon kuopasta ylös.\n\n\"Vain kulta tai lyijy voi olla näin raskasta\", sanoi hän.\n\nHooker katseli vieläkin kuollutta kiinalaista. Hän ei ollut oikein\nselvillä asiasta.\n\n\"Mies on nähtävästi tullut ennen kuin ystävänsä\", sanoi hän vihdoin.\n\"Hän tuli tänne yksin, ja joku myrkyllinen käärme on tappanut hänet...\nIhme vain, miten hän on löytänyt paikan.\"\n\nEvans seisoi kultaharkko kädessä. Mitä hänelle merkitsi kuollut\nkiinalainen!\n\n\"Meidän pitää hommata nämä kappaleet täältä pienin erin mantereelle ja\nkaivaa ne siellä maahan joksikin aikaa\", sanoi hän. \"Mitenkä saamme ne\nveneeseen?\"\n\nHän riisui nuttunsa, levitti sen maahan ja heitti sille pari kolme\nkultaharkkoa. Silloin hän huomasi, että toinen pieni oka oli pistänyt\nhäntä käteen.\n\n\"Tämän verran kai jaksamme kantaa\", tuumi hän. Sitten hän yhtäkkiä\nkivahti omituisen kiihkeästi: \"Mitä sinä tuijotat eteesi?\"\n\nHooker kääntyi häneen päin: \"Minä en oikein... voi sietää tuota näkyä.\"\nHän osoitti päännyökkäyksellä ruumista. \"Hän on aivan saman näköinen\nkuin...\"\n\n\"Hullutusta\", sanoi Evans, \"kaikki kiinalaiset ovat saman näköisiä.\"\n\nHooker katsoi häntä silmiin.\n\n\"Menen kuitenkin ja hautaan ensin tuon, ennenkuin ryhdyn auttamaan\nsinua noiden keltaisten kappaleiden kuljetuksessa.\"\n\n\"Älä ole narrimainen, Hooker\", sanoi Evans. \"Jätä se rauhassa\nmätänemään.\"\n\nHooker epäröi ja antoi katseensa liukua tutkivana pitkin ruskeata\nmaanpintaa.\n\n\"Jokin kammottaa minua\", sanoi hän.\n\n\"Nyt on kysymys siitä\", sanoi Evans, \"mitä teemme näille\nkultaharkoille. Hautaammeko ne tänne takaisin vai kuljetammeko ne\nveneessä mannermaan puolelle?\"\n\nHooker mietti. Hänen katseensa harhaili sinne tänne, milloin korkeiden\npuunrunkojen välissä, milloin ylhäällä pitkin auringon kultaamaa\nvihreätä lehtikatosta. Hän kauhistui jälleen, kun silmänsä osuivat\nsinipukuiseen kiinalaiseen. Hän tuijotti etsivästi metsän harmaaseen\npimentoon.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Hooker?\" kysyi Evans. \"Oletko huonolla tuulella?\"\n\n\"Hommatkaamme joka tapauksessa kulta täältä pois\", sanoi Hooker.\n\nHän tarttui nutun kauluspuoleen, Evans kävi kiinni toiseen päähän, ja\nhe nostivat kultataakan maasta.\n\n\"Mihin suuntaan?\" kysyi Evans. \"Veneellekö?\"\n\n\"Kummallista\", jatkoi hän, kun he olivat astuneet muutamia askelia,\n\"soutu on tehnyt käsivarteni kipeiksi. Tuhat tulimmaista!\" sanoi hän\nsitten. \"Niitä koskee niin vietävästi! Minun täytyy levähtää.\"\n\nHe laskivat taakkansa maahan. Evansin kasvot olivat kalpeat, ja pieniä\nhikihelmiä kihosi hänen otsalleen.\n\n\"Täällä metsässä on niin painostava ilma\", sanoi hän.\n\nSitten hän yhtäkkiä kivahti aiheettoman vihaisesti:\n\n\"Mitä tässä varrotaan koko päivä? Auta minua, sanon! Siitä asti kuin\nnäimme tuon kuolleen kiinalaisen, et sinä ole tehnyt muuta kuin\ntöllistellyt.\"\n\nHooker katsoi kumppaniaan terävästi kasvoihin. Hän tarttui nuttuun, ja\nhe kantoivat kultaharkkoja vaieten noin viisikymmentä metriä. Evans\nalkoi hengittää raskaasti.\n\n\"Etkö osaa puhua?\" kysyi hän.\n\n\"Mikä _sinua_ sitten vaivaa?\" kysyi Hooker.\n\nEvans horjui ja päästi äkkiä kiroten nutun maahan. Hän seisoi tuokion\nja tuijotti Hookeriin, sitten hän ähkyen tarttui kurkkuunsa. \"Älä tule\nlähelle\", sanoi hän nojautuen puuta vasten. Sitten lujemmalla äänellä:\n\"Minuutin päästä se on ohi.\"\n\nMutta hän ei pysynyt enää pystyssä tuenkaan varassa, vaan liukui\nhitaasti runkoa pitkin alas, kunnes lysähti kokoon puun juurelle. Hänen\nkätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin. Kasvot vääntyivät\ntuskasta. Hooker lähestyi häntä.\n\n\"Älä koske minuun! Älä koske!\" sanoi Evans tukehtuneella äänellä.\n\"Nosta kulta takaisin nutulle.\"\n\nKun Hooker otti käteensä kultaharkon, tunsi hän peukalonsa juuressa\nlievän piston. Hän tarkasti paikkaa, ja siinä näkyi noin sentimetrin\npituinen hieno oka.\n\nEvans päästi örisevän huudon ja kaatui nurinniskoin.\n\nHooker seisoi suu auki. Hän tuijotti kauhu silmissä okaa. Sitten hän\nkatsahti Evansiin, joka nyt virui kiemurassa maassa ja jonka selkä\nnotkahteli kouristuksentapaisesti. Sitten hän katsoi puunrunkojen ja\nköynnöskasvien välitse sinne, missä sinipukuinen kiinalaisen ruumis\nvielä näkyi metsän himmeässä, harmaassa siimeksessä. Hän ajatteli\nkartalle vedettyjä pieniä viivoja, ja silloin hänelle selvisi kaikki.\n\n\"Herra armahda minua!\" hän huudahti.\n\nSillä okaat olivat samoja, joita dajaakit [Borneon saaren alkuasukkaita\n(malaijilaista rotua)] myrkyttävät ja ampuvat ruokopuhaltimillaan. Hän\nkäsitti nyt, mitä kiinalainen oli tarkoittanut kehuessaan kätköpaikan\nvarmuutta.\n\n\"Evans!\" huusi hän.\n\nMutta Evans makasi hiljaa ja liikkumatta; jäsenet vain nytkähtelivät\nkamalasti, suonenvedontapaisesti. Ja syvä hiljaisuus täytti metsän.\n\nSitten Hooker alkoi innokkaasti imeä tuota peukalon juuressa olevaa\npientä kipeätä kohtaa -- kalliin henkensä pelastamiseksi. Mutta äkkiä\nhän tunsi omituista vetoa ja pistelyä käsivarsissaan ja hartioissaan;\nsormetkaan eivät enää ottaneet liikkuakseen. Silloin hän tiesi, että\nimeminen oli turhaa ja että hänenkin täytyi kuolla. Ja yhtäkkiä hän\nherkesi imemästä, istuutui kultakasalle, painoi otsansa käsiin ja\nkyynärpäänsä polvia vasten ja tuijotti kumppaninsa muodottomaan, mutta\nyhä vielä värähtelevään ruumiiseen.\n\nChang-hi'n virnistys muistui hänen mieleensä. Painostava kipu alkoi\ntuntua kaulassakin ja kiihtyi vähitellen. Korkealla hänen päänsä päällä\nhumisi leppoisa tuuli puiden latvoissa, ja tuntemattoman kukan valkeita\nterälehtiä varisi hämärässä hiljaa liihotellen maahan.\n\n\n\n\nLentävä mies.\n\n\nKansatieteen tutkija katseli miettivästi harvinaista linnunsulkaa.\n\n\"Ette näyttänyt mielihyvällä luopuvan siitä\", sanoi hän.\n\n\"Se on päälliköille pyhitetty esine\", vastasi luutnantti, \"samoin kuin\nkeltainen silkki, kuten tunnettua, Kiinan keisarille.\"\n\nTiedemies ei vastannut. Hän vitkasteli. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi\npuhumaan:\n\n\"Mistä ihmeestä on syntynyt tuo uskomaton juttu lentävästä miehestä,\njota täällä kerrotaan?\"\n\nLuutnantti hymähti. \"Mitä teille sitten on kerrottu?\"\n\n\"Minä huomaan\", sanoi tutkija, \"että olette selvillä maineestanne.\"\n\nLuutnantti pyöritti itselleen savukkeen.\n\n\"Kuulisin sen mielelläni kerran uudelleen\", sanoi hän. \"Mitä siitä tätä\nnykyä sanotaan?\"\n\n\"Se on suunnattoman lapsellista\", vastasi tiedemies harmistuneena.\n\"Millä ilveellä olette saanut aikaan sellaisen tarinan itsestänne?\"\n\nLuutnantti ei vastannut, vaan heittäytyi yhä hymyillen selkäkenoon\ntuolissaan.\n\n\"Tässä minä istun\", jatkoi tiedemies, \"neljänsadan penikulman päässä\nmatkani määrästä, ottaakseni selville mitä tämän kansan saduista on\njäljellä, ja löydän vain toinen toistaan mahdottomampia juttuja eräästä\noljenvaaleasta, ihan nuoresta luutnantista: hän on haavoittumaton --\nhän voi hypätä elefantin yli -- hän osaa lentää. Tämä viimeinen seikka\non kovin pähkinä. Muuan vanha ukko kuvasi teidän siipiänne, kertoi,\nettä niissä oli mustat sulat ja että ne olivat lähes muulin pituiset.\nVäitti nähneensä monta kertaa teidän liihottelevan kuutamossa\nkukkuloiden yli Shendumaahan päin, -- Tyhmyyksiä semmoiset jutut!\"\n\nLuutnantti nauroi iloisesti. \"Lisää, lisää!\" sanoi hän.\n\nTiedemies kertoi edelleen, kunnes väsyi.\n\n\"Sellaista pilaa olette tehnyt näistä yksinkertaisista vuoriston\nlapsista! Miten se on käynyt päinsä, mies?\"\n\n\"Valitan suuresti\", vastasi luutnantti, \"mutta minut on siihen\npakotettu. Toden totta pakotettu. Enkä minä siihen aikaan osannut\naavistaakaan, mitä kiinalaisten mielikuvitus tekisi jutusta.\nPuolustuksekseni voin mainita, että ainoastaan varomattomuus, vaan ei\nsuinkaan mikään ilkeys, saattoi minut korvaamaan kansansadun uudella\nsadulla. Mutta koska asia näyttää pahoittavan teidän mieltänne, koetan\nselittää sen teille.\n\n\"Se tapahtui viimeisen-edellisen Lushai-sotaretken aikana, ja päällikkö\nWalters luuli, että heimo, jonka luona te nyt kävitte, oli\nystävällismielinen. Täysin luottaen kykyyni tulla omin neuvoin\ntoimeen lähetti hän senvuoksi minut laaksoa ylös -- neljätoista\nenglannin-penikulmaa -- antaen mukaani kolme derbyshireläistä [sotilaita\nDerbyshiren maakunnasta, pohjois-Englannista] ja puolen tusinaa\nsepoy-sotilaita [Englannin armeijan intialaisia alkuasukas-sotilaita],\nkaksi muulia ja siunauksensa, ottamaan selkoa asukasten mielialasta\nkylässä, missä te vastikään olette käynyt. Kymmenmiehinen joukko --\nkahta muulia lukuunottamatta -- neljätoista penikulmaa ja sodan aikana!\nTehän olette nähnyt tien?\"\n\n\"Tien?\" sanoi tutkimusmatkailija.\n\n\"Se on nyt parempi kuin silloin. Ylöspäin matkatessamme täytyi meidän\nsillä kohtaa, missä laakso kapenee, kahlata penikulma joessa, polvia\nmyöten kuohuvassa vedessä, ja kivillä, jotka olivat liukkaat kuin jää.\nSinne minulta putosi kiväärikin. Myöhemmin ovat intialaisemme louhineet\nkalliota dynamiitilla ja rakentaneet sen mukavan tien, jota te olette\nkulkenut. Alempana, siellä missä nuo korkeat kalliot ovat, täytyi\nmeidän ehtimiseen, muistaakseni toistakymmentä kertaa muutaman\npenikulman matkalla, kulkea joen poikki.\n\n\"Varhain seuraavana aamuna saavuimme määräpaikkaan. Tehän tiedätte\nmiten se sijaitsee, vuoren ulkonemalla suunnilleen noiden korkeiden\nkukkuloiden keskustassa. Ja kun huomasimme, miten kammottavan\nlevollisena kylä lepäsi auringonpaisteessa, pysähdyimme tuumimaan.\n\n\"Silloin he lennättivät meitä vastaan kappaleen pronssisesta\nepäjumalankuvasta, ikäänkuin tervehdykseksi. Se vyöryi jyristen\nrinnettä alas, suhahti ohitseni tuuman verran olkapäästäni ja kaatoi\ntoisen muulimme, joka kantoi muonavarojamme ja kapineitamme, En ole\nikinä ennen enkä jälkeenpäin kuullut niin murhaavaa ryminää. Sitten\nhuomasimme kylän ja itäisen kukkulan välisellä kalliolla joukon miehiä,\njotka pyssyillä varustettuina ja vuoristoviitat yllä liikkuivat sinne\ntänne.\n\n\"'Käännös oikeaan', komensin minä, 'ei liika lähekkäin'. Miehet\nkääntyivät, ja me läksimme täyttä karkua laaksoa alas. Emme jääneet\npelastamaan kuolleen muulimme kantamusta, mutta toisen muulin otimme\nystävyydestä mukaamme -- se kantoi minun telttaani ja muuta tavaraa.\n\n\"Niin päättyi tämä maineeton taistelu. Taakse katsoessani näin koko\nlaakson vilisevän voittajia, jotka kirkuivat ja ammuskelivat. Mutta\nkeneenkään ei sattunut. Nämä kiinalaiset eivät pyssyillään paljoa\ntoimita, paitsi joskus väijyksistä ampuessaan. He istuvat tuntikausia\ntähdäten, pyssy kiven varassa, mutta kun he juoksusta ampuvat, tapahtuu\nse vain komean näön vuoksi. Hooker, eräs derbyshirelaisistani, piti\nitseään hyvänä ampujana. Kiertäessämme muuatta kallion kulmausta hän\nseisahtui koettaakseen onneaan, mutta ei saanut osumaan.\n\n\"En ole mikään Xenofon [kreikkalainen historioitsija] kertoakseni\npitkälti joukkoni peräytymisestä. Kahden ensi penikulman matkalla\nmeidän täytyi kahdesti torjua viholliset vaihtamalla laukauksia heidän\nkanssaan, kun he tulivat liian lähelle. Mutta tämä oli verrattain\nyksitoikkoista työtä, kunnes saavuimme lähelle sitä paikkaa, missä\nvuoret lähestyvät jokea ja laakso kutistuu kuiluksi. Siellä näimme\nonneksi puolen tusinaa mustapäitä, jotka hiipivät viistoon kukkulan yli\nvasemmalla sivullamme, siis itäpuolella, ja kulkivat melkein samaa\nsuuntaa kuin mekin.\n\n\"Silloin käskin pysähtyä. 'Katsokaa tuonne', sanoin Hookerille ja\ntoisille englantilaisille osoittaen päitä; 'mitä nyt teemme?'\n\n\"'Kaula poikki, tai olen neekeri!' sanoi eräs heistä, 'Sehän meitäkin\nadottaa', tuumi toinen. 'Tunnethan kiinalaisen tavan, George?'\n\n\"'Siinä paikassa, missä joki kapenee, he voivat osata meihin jokaiseen\n50 metrin päästä', sanoi Hooker. 'Eteenpäinmarssiminen on suorastaan\nitsemurhaa.'\n\n\"Minä katselin oikealla puolellamme olevaa kalliota. Alempana\nlaaksossa se jyrkkeni, mutta näytti vielä tällä kohtaa noustavalta. Ja\nkaikki kiinalaiset, jotka tähän asti olimme nähneet, olivat olleet joen\ntoisella puolen.\n\n\"'Joko se tie tahi seisahdus', arveli eräs intialaisistamme.\n\n\"Niinpä aloimme kavuta kallionrinnettä ylös. Siinä näytti olevan\njonkinlainen polku, ja sitä me seurasimme. Heti ilmestyi ylempänä\nlaaksossa muutamia kiinalaisia näkyviin, ja minä kuulin laukauksia.\nSitten näin, että eräs intialaisistamme istui maassa noin 30 metriä\nalapuolellamme. Hän oli istuutunut aivan hiljaa, nähtävästi jottei\nsaattaisi meitä levottomiksi. Komensin taas pysähtymään. Käskin\nHookerin uudelleen koettaa ampumataitoaan, laskeusin itse alaspäin ja\nhuomasin, että mies oli saanut kuulan sääreensä. Otin hänet syliini,\nkannoin muulin luo ja asetin hänet sen selkään, vaikka eläimellä jo\nennestäänkin oli tarpeeksi kantamista teltassa ja muissa tavaroissa,\njoita emme olleet ehtineet riisua siltä. Tultuani miehen kanssa toisten\nluo näin Hookerin seisovan tyhjäksi ammuttu Martini-kivääri kädessään,\nirvistävän ja osoittavan liikkumatonta mustaa täplää, joka näkyi\nlaakson yläpäässä. Kaikki muut kiinalaiset olivat kadonneet\nkalliolohkareiden tai notkelman taa.\n\n\"'Viisisataa metriä', sanoi Hooker, 'ei senttiäkään vajaa! Ja vannon,\nettä ammuin miestä kalloon.'\n\n\"Minä käskin häntä tekemään sen toistamiseen, ja sitten jatkoimme\nmatkaamme. Mitä pitemmälle pääsimme, sitä jyrkemmäksi rinne tuli, ja\npolku, jota kuljimme, kapeni kapenemistaan. Lopulta oli pelkkää\nkalliota sekä ylä- että alapuolellamme. 'Tämä se on parasta tietä, mitä\nolen milloinkaan nähnyt Lushai-maassa', sanoin rohkaistakseni miehiäni,\nvaikka jo pelkäsin mitä tuleva oli. Ja kierrettyämme hetken kuluttua\nerään kallionkielekkeen jouduimmekin umpiperään, jyrkänteen reunalle.\nVuoriharjanne loppui siihen.\n\n\"Oivallettuaan asian laidan alkoi eräs derbyshireläisistä kiroilla\nonnettomuuksia, joihin olimme joutuneet. Intialaiset pysyivät tyyninä.\nHooker murisi, latasi kiväärinsä, kääntyi takaisin ja meni\nkallionkielekkeen taa.\n\n\"Kaksi intialaista auttoi toverinsa muulin selästä alas, ja sitten he\nalkoivat purkaa juhdan kuormaa.\n\n\"Päästyäni niin pitkälle, että saatoin katsella ympärilleni, tein sen\nhuomion, ettei asemamme sentään ollut perin toivoton. Olimme\nvuorihaarakkeella, joka saattoi leveimmältä kohdaltaan olla kymmenen\nmetriä poikkimitaten. Yläpuolellamme kaartui kallio niin, että meitä\noli mahdoton ampua ylhäältä päin, ja alapuolellamme oli sadan metrin\nkorkeudelta miltei pystysuoraa kallioseinää. Jos asetuimme pitkäksemme,\nei meitä syvänteestä voinut kukaan nähdä. Lähestyminen oli mahdollista\nvain äsken kulkemamme tien puolelta, ja siellä merkitsi yksi mies yhtä\npaljon kuin kokonainen joukko. Me olimme luonnon muodostamassa\nlinnoituksessa; paha vain, ettei meillä ollut nälkää ja janoa vastaan\nmuuta varastoa kuin yksi ainoa elävä muuli. Sitäpaitsi olimme enintään\n7-8 penikulman etäisyydellä pääjoukostamme, ja sieltä tietysti\nlähetettäisiin etsijöitä päivän tai parin päästä, ellei meitä alkaisi\nkuulua takaisin.\n\n\"Noin vuorokauden kuluttua...\"\n\nLuutnantti keskeytti. \"Oletteko koskaan tuntenut janoa, Graham?\"\n\n\"En sillä lailla\", vastasi tiedemies.\n\n\"Hm. Makasimme siellä koko päivän, yön ja seuraavan päivän saamatta\nsuuhumme muuta kuin pari kastepisaraa, jotka puristimme vaatteistamme\nja teltasta. Ja allamme virtasi joki kuohuen ja vaahdoten keskellä\nuomaa olevan kallion molemmin puolin. Sellaisia päiviä, jotka olivat\nniin vailla kaikkia tapahtumia, mutta samalla niin rikkaat tunteista,\nen ollut vielä siihen asti elänyt. Aurinko näytti silminnähtävästä\nliikkumisestaan huolimatta seisovan paikallaan niinkuin silloin, kun\nJoosua sen pysähdytti, ja se poltti kuin läheinen pätsi, Ensimäisen\npäivän iltana sanoi eräs derbyshireläisistä jotakin -- ei kukaan\nkuullut mitä -- ja katosi kalliokulmakkeen taakse. Kuulimme laukauksia,\nja kun Hooker kävi siellä katsomassa, oli mies poissa. Ja aamulla oli\nhaavoittunut intialaisemme kuumeessa ja putosi tai hyppäsi jyrkänteeltä\nalas. Sitten ammuimme muulimme, ja pitipäs tietysti käydä niin, että\nsekin henkitoreissa nytkähdellessään putosi kallionreunalta syvyyteen\njättäen jäljelle meidät kahdeksan miestä.\n\n\"Saatoimme nähdä intialaisen ruumiin alhaalla, pää vedessä. Se makasi\nsuullaan ja, sikäli kuin minusta näytti, jotenkin ehyenä. Niin ahnaasti\nkuin kiinalaiset hänen päätänsä himoitsivatkin, oli heillä kuitenkin\nsiksi paljon älyä, että antoivat hänen maata siinä, kunnes tuli pimeä.\n\n\"Ensin puhelimme siitä, mitä toiveita oli, että pääjoukkomme kuulisi\nampumisen, ja arvailimme, joko siellä pian alettiin kaivata meitä.\nIllan tullen kävi keskustelu yhä kuivemmaksi ja harvasanaisemmaksi.\nIntialaiset pelasivat keskenään jotakin peliä pienillä kivillä ja\nsitten he kertoivat juttuja. Yö oli viileä, Toisena päivänä ei kukaan\nenää puhunut. Huulemme olivat mustuneet, ja kurkkua poltti kuin\ntulessa. Makailimme kallionreunalla ja tuijotimme toisiimme. Ehkä\nolikin parasta, että pidimme kukin ajatuksemme omana tietonamme. Toinen\nenglantilaisista sotamiehistä alkoi kirjoitella savipiipun palasella\nkallioseinään jotakin jumalatonta pötyä viimeisestä tahdostaan, kunnes\nminä kielsin sen. Kun katsoin kallionreunalta laaksoon ja näin kuohuvan\njoen, teki melkein mieleni seurata intialaisemme esimerkkiä. Minusta\nnäytti viehättävältä ja suloiselta mennä suhista ilman läpi, tietäen\nperillä saavansa kulauksen vettä -- tai ainakin pääsevänsä janosta\nainiaaksi. Mutta oikeaan aikaan tulin ajatelleeksi, että olin komentoa\npitävä upseeri ja että velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä, ja\nse pidätti minut tyhmyyksistä.\n\n\"Tuo ajatus jätti kuitenkin aivoihini erään suunnitelman. Nousin ja\naloin tarkastella telttaani ja sen kangasta ja ihmettelin, etten ollut\nennen sitä hoksannut. Sitten silmäsin vielä kerran kallionreunalta\nalas. Tällä kertaa korkeus näytti minusta suuremmalta ja kuolleena\nmakaavan sotamiehen asento tuskallisemmalta. Mutta kävi miten kävi,\nyrittää piti! Lyhyesti sanoen: aioin käyttää telttaa laskuvarjona.\n\n\"Leikkasin telttakankaasta melko suuren ympyrän, noin kolme kertaa niin\nsuuren kuin tämä pöytäliina, parsin keskellä olevan reiän, solmin\nreunan ympäri kahdeksan nuoraa, jotka yhtyivät toisesta päästään ja\nsiten auttoivat laskinvarjon muodostumista. Miehet loikoivat ympärillä\nkatsellen puuhaani, jota he näyttivät pitävän jonakin uudenlajisena\nmielenhäiriönä. Sitten selitin aikeeni brittiläisille sotamiehilleni,\nja heti kun yö oli seurannut lyhyttä hämärän hetkeä, ryhdyin tuumasta\ntoimeen. Molemmat miehet pitelivät laitettani koholla, ja minä otin\nniin pitkän vauhdin kuin kävi päinsä. Ilma täytti kankaan ikäänkuin\npurjeen, mutta kallionreunalla -- se on tunnustettava -- minut valtasi\npelko ja pysähdyin äkkiä.\n\n\"Heti seisahduttuani häpesin -- tällainenhan olisi voinut sattua\ntaistelussakin rintaman edessä --, menin takaisin ja otin uuden\nvauhdin. Tällä kertaa hyppäsin -- tykyttävin sydämin, kuten muistan\n-- suoraan ilmaan, ja suuri valkea purje pullistui yläpuolellani.\n\n\"Minusta tuntui kestävän kauan, ennenkuin laskuvarjo alkoi kannattaa.\nEnsin se yritti kallistua sivulle. Sitten huomasin, miten kallioseinä\nvieressäni syöksyi ylöspäin, kun taas itse tunnuin olevan\nliikkumattomana. Sitten silmäsin alaspäin ja näin pimeässä joen ja\nkuolleen intialaisen kiitävän vastaani. Mutta erotin myös kolme\nkiinalaista, jotka kauhuissaan tuijottivat ylöspäin minuun, ja näin\nlisäksi, että intialainen oli päätön. Silloin olisin mielelläni\nkääntynyt takaisin.\n\n\"Seuraavassa tuokiossa oli saappaani terä yhden kiinalaisen suussa, ja\nsamassa silmänräpäyksessä hän ja minä makasimme päällekkäin maassa,\npurjekankaan peittäessä meidät alleen. Luulen, että murskasin hänen\nkallonsa saappaani korolla. En odottanut muuta, kuin että hänen\ntoverinsa vuorostaan iskisivät minun pääni mäsäksi; mutta nuo pakana\nraukat eivät olleet koskaan kuulleet laskuvarjosta mitään ja pötkivät\nheti pakoon.\n\n\"Vapautin itseni telttakankaan sokkeloista ja kiinalaisen ruumiista ja\nkatsoin ympärilleni. Noin kymmenen askelen päässä virui intialaisen pää\ntuijottaen kuutamoon. Sitten huomasin veden ja menin juomaan. Ympärillä\noli hiljaista; kuului vain pakenevien kiinalaisten juoksu, heikko huuto\nylhäältä ja veden solina. Juotuani kylliksi läksin heti matkalle\njokivartta alaspäin.\n\n\"Ja siihen loppuu selitys lentävän miehen tarinan synnystä. En tavannut\nainoatakaan ihmistä tuolla kahdeksan penikulman taipaleella. Saavuin\nWaltersin leirille kymmenen tienoissa, ja etuvartija pöhkö oli niin\ntyperä, että laukaisi pyssynsä minua kohden, kun astuin pimeästä esiin.\nNiin pian kuin Waltersin paksu kallo oli tajunnut kertomukseni, lähti\nviisikymmentä miestä matkalle laaksoa ylöspäin karkoittamaan\nkiinalaisia ja noutamaan miehiämme. Itse en lähtenyt mukaan; minulla\noli täysi työ janoni sammuttamisessa.\n\n\"Te olette kuullut, minkä jutun kiinalaiset ovat seikkailustani\ntekaisseet. Muulin pituiset siivet! Ja mustat sulat! Lystikäs\nluutnanttilintu! Niin, niin!\"\n\nLuutnantin mieli viivähti hetkisen menneissä asioissa. Hänen kasvonsa\nolivat iloiset. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Tuskin uskotte, kun sanon, mutta perille saapuessaan miehet näkivät,\nettä kaksi muuta intialaista oli hypännyt kallion reunalta alas.\"\n\n\"Ja muut voivat hyvin?\" kysyi tutkimusmatkailija.\n\n\"Niin\", vastasi luutnantti, \"muut voivat hyvin, tietysti\nlukuunottamatta tuntuvaa janon vaivaa.\"\n\nJa sitä muistellen hän kaatoi lasiinsa viskyä ja soodavettä.\n\n\n\n\nAepyornis-saari.\n\n\n[Aepyornis = sukupuuttoon kuollut jättiläislintu, jonka muna on noin 8\nlitraa vetävä. Sen jäännöksiä on tavattu Madagaskarin saarella.]\n\n[Tikankontti (Cypripedium calceolus) = kämmekkäisiin eli orkideoihin\nkuuluva yrtti.]\n\nArpinaamainen mies kumartui pöydän yli ja katseli kukkakimppuani.\n\n\"Kämmekkäisiäkö?\" kysyi hän.\n\n\"Muutamia\", vastasin minä.\n\n\"Tikankonttia\", arveli hän.\n\n\"Enimmäkseen\", sanoin minä.\n\n\"Tuskin mitään uutta sentään! Minä tutkin nämä saaret viisi- tai\nkuusikolmatta vuotta sitten. Jos löydätte täältä jotakin uutta, niin se\non sitten _aivan_ uuttaa. Minä en jättänyt paljoa.\"\n\n\"En ole mikään kokoilija\", sanoin.\n\n\"Olin siiloin nuori\", jatkoi hän. \"Taivas, miten minä lensin! Olin\nkaksi vuotta Itä-Intiassa ja seitsemän vuotta Brasiliassa. Sitten\nläksin Madagaskarille.\"\n\n\"Tunnen pari tutkijaa nimeltä\", sanoin, kun huomasin kertomuksen olevan\ntulossa. \"Kenelle te silloin keräilitte?\"\n\n\"Dawsonille. Oletteko koskaan kuullut Butcherista puhuttavan?\"\n\n\"Butcher -- Butcher?\" Nimi tuntui tutulta. Sitten muistin oikeusjutun,\n_Butcher kantajana Dawsonia vastaan_.\n\n\"Mitä!\" sanoin. \"Tekö olette se mies, joka haastoi toiminimen oikeuteen\nvastaamaan suorittamattomasta neljän vuoden palkasta! -- Olitte\njoutunut autiolle saarelle...\"\n\n\"Palvelijanne\", sanoi arpinaamainen mies kumartaen, \"olen juuri sama\nmies. Merkillinen tapaus, eikö totta? Siellä minä istuin saarella\nkooten pientä omaisuutta; työtä ei mitään, eikä toiminimellä\npienintäkään mahdollisuutta irtisanoa minua. Se huvitti minua monesti,\nkun sitä ajattelin istuessani saarella. Tein laskelmia -- suuria\nlaskelmia -- koko saaren täyteen, korukirjaimilla.\"\n\n\"Miten se kävikään?\" sanoin minä. \"En enää oikein muista asiaa.\"\n\n\"No... Tiedättekö mikä Aepyornis on? Oletteko kuullut sellaisesta?\"\n\n\"Hiukan. Andrews kertoi minulle uudesta lintulajista, jota oli tutkinut\njo kuukauden päivät. Juuri ennen lähtöäni. Sillä kuuluu olleen lähes\nmetrin pituiset lonkkaluut. On kai ollut hirvittävä peto.\"\n\n\"Eipä ihme\", vastasi arpinaamainen mies. \"Se _oli_ peto. 'Tuhannen ja\nyhden yön rook-lintu oli juuri siitä johtunut satu. Mutta milloin nuo\nluut löydettiin?\"\n\n\"Muistaakseni kolme tai neljä vuotta sitten -- vuonna 1891, ellen\nerehdy. Kuinka niin?\"\n\n\"Kuinkako niin? Koska itse ne löysin -- hitto vie -- ja siitä on lähes\nkaksikymmentä vuotta. Ellei Dawson tyhmyydessään olisi ruvennut\nrettelöimään palkan tautta, niin mitkä loistavat kaupat liike olisi\nvoinut tehdä!... Minkä minä sille mahdoin, että se pahuksen vene läksi\nkarkuun!\"\n\nHän oli hetkisen vaiti. \"Oletan, että paikka, mistä uusi luu\nlöydettiin, on sama. Eräs suon tapainen noin 160 kilometriä\nAntananarivon [Madagaskarin pääkaupunki] pohjoispuolella. Tunnetteko\nsen ehkä? Sinne päästäkseen täytyy kulkea rannikkoa pitkin veneissä.\nEttekö muista?\"\n\n\"En. Mutta muistaakseni Andrews mainitsi jostakin suosta.\"\n\n\"Sama se kai on. Itärannalla, ja siinä on vedessä jotakin, joka\nehkäisee mätänemisen. Se haisee kreosootilta. Se muistutti minulle\nTrinidadia.\"\n\n\"Löysittekö munia?\"\n\n\"Löysin, ja muutamat niistä olivat yli puolentoista jalan pituisia.\nMiltei sattumalta ne löysin. Olimme munia etsimässä, minä ja kaksi\nneekeriä, tuollaisessa kummallisesti kokoonkyhätyssä veneessä, ja\nsamalla kertaa löysin luutkin. Meillä oli mukanamme teltta ja neljän\npäivän muona, ja pystytimme leirin erääseen kovapohjaisempaan paikkaan.\nKun sitä muistelen, tuntuu vieläkin nenässäni merkillinen tervamainen\nhaju. Työ ei ollut leikintekoa. Kuten tiedätte, tutkitaan pohjaliejua\nrautaisella haralla. Munat siinä tavallisesti särkyvät. Tahtoisin\ntietää, kauanko siitä on, kun näitä jättiläislintuja on todella elänyt.\nLähetyssaarnaajat kertovat, että alkuasukkailla on taruja siitä,\nmilloin ne elivät, mutta itse en ole sattunut koskaan kuulemaan niitä.\nMutta munat, jotka löysimme, olivat tuoreita kuin vastamunitut. Ihan\ntuoreita! Kun veimme niitä veneeseemme, pudotti toinen neekeri yhden\nniistä kalliolle, jolloin se särkyi. Annoin lurjukselle aimo\nselkäsaunan. Hän sanoi, että tuhatjalkainen oli puraissut häntä. Mutta\nkoetan pysyä asiassa. Muna maistui hyvältä, ikäänkuin olisi ollut\nvastikään munittu, ei haissut ollenkaan, ja kuitenkin oli emo kuollut\njo ehkä kolme-, neljäsataa vuotta sitten! No niin. Olimme koko päivän\npuuhanneet liejussa saadaksemme munat ehyinä talteen, ja olimme\nmustanharmaan lian peitossa, ja minä olin tietysti äkäinen. Mikäli\ntiedän, olivat ne ainoat munat, mitä sieltä on saatu ehyinä, eivätkä ne\nolleet edes puhjenneet. Myöhemmin olen tarkastellut Lontoon\nluonnonhistoriallisessa museossa olevia; kaikki ne olivat puhjenneita\nja palasista kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja osia puuttui kokonaan.\nMinun löytämäni olivat täydelliset, ja aioin palattuani hämmästyttää\nniillä maailmaa. Tietysti olin kiukuissani tuolle neekeritolvanalle,\njoka viheliäisen hyönteisenpiston tähden teki tyhjäksi kolmen tunnin\ntyön. Annoin hänelle selkään että mäikyi.\"\n\nArpinaamainen mies veti taskustaan savipiipun. Ojensin hänelle\ntupakkamassini. Hän täytti piippunsa hajamielisesti.\n\n\"Miten niiden muiden kävi?\" kysyin. \"Toitteko ne ehyinä kotiin? En enää\noikein muista...\"\n\n\"Siinäpä tulee jutun merkillisin osa. Minulla oli vielä jäljellä kolme\nmunaa, kaikki aivan tuoreita. Panimme ne veneeseen, ja sitten menin\ntelttani luo keittämään kahvia. Molemmat pakanat jätin rannalle; toinen\nniistä ulisi lapsellisesti saamansa hyönteisenpiston tähden, ja toinen\nsäesti häntä. Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo heittiöt\nkäyttäisivät hyväkseen omituista asemaani ja tekisivät minulle\nsemmoisen kepposen. Mutta arvelen, että hyönteisenpisto ja minulta\nsaatu selkäsauna tekivät miehen vihaiseksi ja että hän sai toisenkin\nyllytetyksi tuumaan.\n\n\"Muistan, miten istuin rauhassa tupakoiden, veden kiehuessa\nväkiviinakeittiöllä, jonka tavallisesti aina otin mukaani tällaisille\nretkille. Ihailin suota auringonlaskussa. Kaikki oli mustaa ja\nveripunaista, viirullista, -- ihmeellinen näky. Ja etäämpänä maa yleni\nharmaiksi, utuisiksi kukkuloiksi, ja niiden takainen taivas oli\npunainen kuin sulatusuunin kita. Ja viidenkymmenen metrin päässä\nselkäni takana nuo kirotut pakanat -- välittämättä illan ihmeellisestä\nrauhasta -- istuivat tuumimassa, miten lähtisivät veneellä tiehensä ja\njättäisivät minut yksikseni kolmen päivän muonan ja liinateltan\nseuraan, ilman juomista, lukuunottamatta pientä vesinassakkaa. Kuulin\njotakin huudontapaista takaapäin, ja siellä he jo olivat kanootissaan\n-- veneeksi sitä tuskin kävi sanominen -- parinkymmenen metrin päässä\nrannasta. Älysin paikalla mitä oli tekeillä. Kiväärini oli teltassa, ja\nsitäpaitsi siinä ei ollut luoteja, vaan pelkkiä lintuhauleja. Sen ne\nriivatut tiesivät. Mutta taskussani oli pieni revolveri, ja sen vedin\nesille juostessani rantaan.\n\n\"'Tulkaa takaisin!' karjuin minä revolveri ojossa. He vastasivat\nminulle jotakin, ja se roikale, joka oli munan särkenyt, irvisti. Minä\ntähtäsin toista, sillä hän oli terve ja souti venettä, mutta ammuin\nharhaan. He nauroivat. Minä en kuitenkaan vielä antanut perään. Tiesin,\nettä tässä oli pysyttävä kylmäverisenä, tähtäsin uudelleen, ja mies\nhypähti pystyyn, kun kuula sattui häneen. Tällä kertaa hän ei nauranut.\nKolmannella laukauksella osasin häntä päähän, ja hän suistui laidan yli\nveteen vieden airon muassaan. Se oli harvinaisen onnistunut laukaus\nrevolverilla. Luulen, että välimatkaa oli 50 metriä. Mies upposi heti.\nEn tiedä, oliko hän hukkuessaan jo kuollut vaiko vain tainnoksissa.\nSitten huusin toista miestä palaamaan, mutta hän kyyristyi veneen\npohjalle eikä vastannut. Laukaisin jäljellä olevat panokset hänen\nperäänsä, mutta osaamatta.\n\n\"Olin täysin neuvoton, saatte uskoa. Siinä nyt seisoin mustalla\nrannalla, takanani alava suo, edessäni aava, päivänlaskun jälkeen\nkylmyyttä huokuva meri ja lisäksi tuo musta vene, joka ajautui yhä\nkauemmaksi ulapalle. Sanon teille, että sillä hetkellä kirosin\nperusteellisesti Dawsonit ja Jamrochit ja museot ja kaiken, mitä niihin\nkuuluu. Ärjyin neekerin perään manaten häntä tulemaan takaisin, kunnes\nääneni sortui.\n\n\"Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin lähteä uimalla häntä\ntavoittamaan ja panna itseni alttiiksi haikalojen hyökkäyksille. Avasin\nlinkkuveitseni, otin sen hampaisiini, riisuin vaatteeni ja kahlasin\nveteen. Kadotin veneen näkyvistäni, mutta lähdin uimaan sitä suuntaa,\nmissä tiesin sen olevan. Toivoin, että neekeri oli liian tyhmä venettä\nohjaamaan, ja arvelin sen jatkavan kulkuansa entiseen suuntaan. Pian\nnäinkin sen taivaanrannalla lounaassa päin. Hämärän aika oli mennyt,\ntuli yö. Tähdet alkoivat häämöttää sinen läpi. Minä uida huhdoin kuin\nkilpaa, vaikka käsiä ja jalkoja alkoi pakottaa.\n\n\"Lopulta sen saavutin, kun kaikki tähdet jo tuikkivat taivaalla. Kun\ntuli pimeä, näin vedessä jos jonkinlaista kiiltävää -- merisäihky,\ntiedättehän. Monta kertaa päätäni huimasi. Tuskin tiesin mikä oli\ntähtiä, mikä merisäihkyä, tai uinko selälläni vai vatsallani. Vene oli\nmusta kuin yö, ja vesi loiskui sen laitoja vasten kuin sulana läikkyvä\ntuli. Sisään kavutessani olin tietysti varovainen. Minua huoletti, mitä\nmies aikoi ensiksi tehdä. Hän näytti makaavan kyyristyneenä veneen\nperässä; kokka oli koholla vedestä. Ajautuessaan alus kääntelehti\nhiljalleen -- se oli kuin jonkinlaista valssia, tiedättekös. Uin\nkokkapuolelle, vedin sen alas ja odotin, että mies heräisi. Sitten\nkapusin laidan yli sisään, veitsi kädessä, valmiina ottamaan vastaan\nhyökkäyksen. Mutta mies ei liikahtanut. Siinä minä sitten istuin pienen\nveneen kokassa ajelehtien tyvenellä, fosforisäihkyisellä ulapalla,\nylläni taivaan kirkkaat tähdet, odottaen mitä tapahtuman piti.\n\n\"Joltisenkin ajan kuluttua huusin hänen nimeään, mutta hän ei\nvastannut. Olin liian väsynyt uskaltaakseni lähestyä häntä. Siinä me\nsitten istuimme molemmat. Minä taisin pari kertaa torkahtaa. Aamun\nsarastaessa näin, että hän oli kuollut, turvonnut ja punainen. Löydetyt\nkolme munaa ja luut olivat keskellä venettä pohjalla; vesitynnyri,\nkahvirasia ja hiukan keksi leivoksia, käärittyinä vanhaan\nkapkaupunkilaiseen sanomalehteen, olivat vainajan jalkain juuressa ja\npolttoväkiviinaa sisältävä astia hänen allansa. Airoa ei ollut eikä\nmitään muutakaan kapinetta, jota olisi voinut käyttää soutimena,\nlukuunottamatta väkiviina-astiaa. Päätin siis ajelehtia edelleen,\nkunnes minut korjattaisiin jonnekin. Toimitin laillisen tutkinnan,\ntotesin, että neekerin kuoleman syynä oli ollut käärmeen, skorpionin\ntai tuhatjalkaisen purema, ja vieritin ruumiin mereen.\n\n\"Sitten ryyppäsin hieman vettä ja söin jonkun keksin. Luulen, että kun\nistuu niin matalalla kuin minä silloin, ei näe pitkälle; ainakin\nMadagaskar oli hävinnyt näkyvistäni, eikä muustakaan maasta näkynyt\njälkeäkään. Lounaan kulmalla näin purjeen -- laiva näytti kuunarilta,\nmutta sen runko ei tullut näkyviin. Pian oli aurinko ylhäällä\ntaivaanlaella ja alkoi paahtaa kovasti. Varjele sitä kuumuutta, minulla\naivot melkein kiehuivat! Koetin pistää pääni veteen, mutta hetken\nkuluttua osui silmäni Kapkaupungin Argus-lehteen; asetuin pitkäkseni\nveneen pohjalle ja levitin lehden päälleni. Miten ihania tuollaiset\nsanomalehdet saattavat olla! En ole koskaan lukenut sellaista kokonaan,\nmutta mihin kaikkeen ihminen ryhtyykään ollessaan niin yksin kuin minä\nsilloin! Luullakseni luin tuon siunatun lehden kaksikymmentä kertaa\nalusta loppuun. Terva kärysi kuumuudesta veneen syrjissä ja muodosti\nsuuria kuplia.\n\n\"Kymmenen päivää minä ajelehdin\", jatkoi kertoja. \"Se tuntuu vähältä,\nkun sen näin vain sanoo, eikö totta? Jokainen päivä oli edellisensä\nkaltainen. Tähystystä en toimittanut, paitsi aamuin ja illoin -- niin\nhelvetillinen oli kuumuus. Kolmena ensi päivänä en nähnyt yhtään\npurjehtijaa, ja ne, jotka sittemmin näin, eivät huomanneet minua.\nNoin kuudentena yönä eräs laiva kulki ohitseni tuskin puolen\nenglannin-penikulman päässä, täysin valaistuna, ikäänkuin suuri tulinen\nkärpänen. Kannelta kuului soittoa. Nousin pystyyn ja huusin minkä\njaksoin. Toisena päivänä rikoin yhden aepyornis-munista, irroitin\nkuoren sen toisesta päästä pala palalta, maistoin sisällystä ja tulin\niloiseksi huomatessani, että se kelpasi syötäväksi. Hiukan väkevää se\noli -- en sano pilaantunutta -- suunnilleen ankanmunan makuista. Siinä\noli eräänlainen pyöreä täplä ruskuaisen syrjässä, noin kuusi tuumaa\nläpimitaten, ja siinä näkyi veriviiruja ja valkoinen kohta ikäänkuin\nsisälle vievänä johtimena, ja se tuntui minusta omituiselta. Mutta en\nsilloin vielä ymmärtänyt, mitä se merkitsi, enkä ollut siinä asemassa,\nettä olisin voinut liiaksi valikoida ruokia. Munassa riitti syötävää\nkolmeksi päiväksi; lisäksi söin hiukan keksiä ja ryyppäsin vettä.\nPureskelin kahvipapujakin -- virkistävää ainetta. Toisen munan rikoin\nkahdeksantena päivänä -- ja olin lentää selälleni kauhistuksesta.\"\n\nKertoja oli hetkisen vaiti.\n\n\"Niin\", jatkoi hän, \"se oli kehittymistilassa. Teidän on luultavasti\nvaikea uskoa sitä. Vaikeaa se oli itsellenikin, vaikka näin sen kumman\nomilla silmilläni. Kolme-, neljäsataa vuotta oli muna ehkä maannut\nkylmässä, mustassa liejussa. Mutta erehtyminen oli mahdotonta. Siinä\noli edessäni poikasen alku paksuine päineen, kyyryselkineen, sydän\nsykkien kurkun alla; ruskuainen oli kutistunut kokoon, ja kuoren\nsisäpuolella oli suuria kalvoja. Olin keskellä Intian valtamerta\npienessä vene-pahasessa ja haudotin suurimman sukupuuttoon kuolleen\njättiläislinnun munaa. Olisipa ukko Dawson tiennyt! Se olisi toden\ntotta vastannut neljän vuoden palkkaa! Vai mitä arvelette?\n\n\"Minun täytyi kuitenkin syödä tarkoin suuhuni koko tuo kallisarvoinen\nkappale, ennenkuin korallisaari tuli näkyviin, ja monet palaset\nmaistuivat hiton pahalta. Kolmannen munan jätin koskematta. Tarkastin\nsitä valoa vasten, mutta kuori oli niin paksu, ettei sen läpi saattanut\nhavaita, mitä sisällä tapahtui, ja vaikka kuvittelinkin kuulevani veren\nsykintää, saattoi se yhtä hyvin olla omien korvieni suhinaa, kuten voi\nkuulla esimerkiksi jos panee merisimpukan kuoren korvaansa vasten.\n\n\"Sitten tuli saari, atolli. [Atolli = kehänmuotoinen koralliriutta; sen\nkeskellä on järvi eli laguuni, johon tavallisesti johtaa merestä\nsalmi.] Tuli niin sanoakseni yhtäkkiä näkyviin aivan lähelläni auringon\nnoustessa. Ajauduin suoraan sitä kohden, kunnes olin enää vajaan\nkilometrin päässä siitä, mutta sitten virta teki mutkan ja minun täytyi\nsoutaa voimaini takaa käsilläni ja jättiläismunan kuorenpalasilla\npäästäkseni riutalle. Ja lopulta se onnistuikin. Saari oli, kuten\nkaikki nämä pienet atollit, tuskin neljä englannin-penikulmaa\nympärimitaten; siinä oli lähde ja muutamia puita, ja laguunissa vilisi\nkaloja. Munan kannoin maalle ja asetin sen hyvään paikkaan\nnousuvesirajan yläpuolelle auringonpaisteeseen, missä sillä oli paras\ntilaisuus hautua, ja veneen vedin kauas kuivalle; sitten läksin\nretkeilylle katselemaan uutta asuinpaikkaani. Kumma, kuinka ikävä\ntuollainen korallisaari voi olla! Niin pian kuin olin löytänyt lähteen,\noli kaikki mielenkiintoni mennyttä. Poikasena olin kuvitellut, ettei\nmikään olisi hauskempaa ja jännittävämpää kuin olla ja elää kuten\nRobinson Crusoe; mutta tämä paikka oli yksitoikkoinen kuin postilla.\nVaelsin saaren ristiin-rastiin, löysin syötävää ja mietiskelin. Mutta\nsuoraan sanoen, ennenkuin ensimäinen päivä oli lopussa, tuntui minusta\noloni kuolettavan ikävältä. Minulla oli kuitenkin aikamoinen onni --\nsamana päivänä, jona astuin saarelle, tapahtui säänmuutos. Raivoisa\nukonilma kulki ohitse pohjoispuolelta koskettaen siivellään saartani,\nja yöllä puhkesi myrsky ja rankkasade. Jos olisin vielä ollut merellä,\nei mikään olisi tällaisessa rajuilmassa voinut estää venettäni\nkaatumasta.\n\n\"Minä nukuin veneen alla, ja muna oli onneksi hiekassa ylempänä\nrannalla. Ensimäinen asia, minkä muistan, oli rysähdys, ikäänkuin\nsadoittain pieniä kiviä olisi sattunut veneeseeni, ja vesiryöppy, joka\nsyöksyi ylitseni. Olin uneksinut Antananarivosta, kavahdin pystyyn ja\nhuusin palvelijatartani saadakseni tietää mitä oli tekeillä ja hapuilin\nsivultani tuolia, jolla tulitikut tavallisesti olivat. Sitten muistin\nmissä olin. Tuolla vyöryivät säkenöivät aallot ikäänkuin tahtoen niellä\nminut, ja muuten oli ympärilläni pilkkopimeä. Ilmassa viuhui ja vonkui\nkamalasti. Pilvet näyttivät riippuvan ihan pääni päällä, ja vettä satoi\nkuin saavista kaataen. Suuri aalto tuli vyöryen minua kohden kuin\ntulinen, sähisevä käärme, ja minä hyppäsin pystyyn. Samassa muistin\nveneen ja juoksin rantaan, kun vesi sihisten virtasi takaisin, mutta\nalus oli kadonnut. Sitten johtui mieleeni muna, ja hapuilemalla löysin\npaikan, missä se oli. Siellä oli kaikki kunnossa; raivokkaimmatkaan\naallot eivät ylettäneet munaan saakka, ja minä asetuin siis sen\nkumppaniksi. Voi taivas sellaista hirvittävää yötä!\n\n\"Myrsky tyyntyi ennen aamun tuloa. Taivaalla ei näkynyt\npäivänkoitteessa pilvenhattaraakaan. Pitkin rantoja makasi hajallaan\nlaudanpalasia -- veneeni surulliset jäännökset. Tämä antoi minulle\nkuitenkin jotakin tehtävää; käyttäen hyväkseni kahta vierekkäin\nkasvavaa puuta kyhäsin itselleni veneen pirstaleista jonkinlaisen\nmajan. Ja päivällä poikanen tuli munasta. Tuli kuin tulikin, herra,\njuuri kun paraikaa vetelin päivällisuntani muna päänaluksena. Kuulin\näänen ja tunsin sysäyksen -- munan toinen pää oli puhki, ja lystikäs\npieni ruskea linnunpää pisti esiin. 'Hih-hei', sanoin minä, 'terve\ntuloa tähän maailmaan!' Ja hiukan räpyteltyään se pääsi kuoresta ulos.\n\n\"Se oli aluksi pikkuinen, lystikäs olento, kooltaan kuin pieni kana --\nmuuten tavallisten linnunpoikasten näköinen, paitsi että oli suurempi.\nSen höyhenpuku oli väriltään likaisenruskea, tai oikeita höyheniä sillä\ntuskin oli, ennemmin untuvamaisia karvoja. Olin sanomattoman iloinen\nsiitä. Sillä sen minä teille sanon, ettei Robinson Crusoe puhu\nlähimainkaan tarpeeksi yksinäisyydestään. Tässä oli nyt hupainen\nseuranpitäjä. Se katseli minua, vilkutti silmiään kuin kana, piipitti\nja alkoi heti nokkia, ikäänkuin sellainen asia, että se oli tullut\nmunasta muutamia satoja vuosia liian myöhään, ei merkitsisi kerrassaan\nmitään. 'Hauska nähdä sinua, Perjantai!' sanoin minä; sillä heti kun\nolin veneessä huomannut, että muna oli kehittymistilassa, oli\nmielestäni päätetty asia, että nimitän sen Perjantaiksi, jos se joskus\npääsee munasta. Olin hieman huolissani pienokaisen ravinnon tähden ja\nannoin sille heti palasen raakaa kalaa. Se söi sen ja avasi nokkansa\ntahtoen lisää. Minä tulin tästä hyvin iloiseksi, sillä nykyisissä\noloissa minun olisi lopulta täytynyt syödä se, jos se olisi\nnäyttäytynyt liian vaateliaaksi ja valikoitsevaksi.\n\n\"Saatte todella ihmetellä, kun kuulette, mikä merkillisen huvittava\nlintu tämä aepyornis-poikanen oli. Alusta alkaen se seurasi minua\nkaikkialle. Sen oli tapana seisoa vieressäni ja katsella, kun\nkalastelin laguunin rannalla, päästäkseen kanssani saaliinjaolle. Se\noli ymmärtäväinenkin. Rannoilla makaili inhottavia vihreitä,\nnystermäisiä eläviä, näöltään kuin pieniä säilyke-kurkkuja, ja kerran\nse koetti syödä sellaisen, mutta sylki sen takaisin suustaan eikä\nsittemmin enää katsahtanutkaan niihin.\n\n\"Ja se kasvoi kasvamistaan. Ihan sen saattoi silmin nähdä. Ja kun en\nole koskaan ollut mikään seuramies, sopi sen tyyni, ystävällinen olemus\nminulle erinomaisesti. Lähes kaksi vuotta elimme saarella\nmahdollisimman onnellisina. Minulla ei ollut mitään rahahuolia, sillä\ntiesin, että palkkani kasvoi Dawsonilla yhä suuremmaksi saatavaksi.\nSilloin tällöin näimme jonkun purjeen, mutta meidän luoksemme se ei\ntullut. Minä huvittelin koristelemalla saarta kuvioilla, joita kyhäsin\nmeritähdistä ja erilaisista kirjavista näkinkengistä. Pitkin koko\natollia sommittelin moneen paikkaan nimen _Aepyornis-saari_ sekä\nkaikenlaisia matemaattisia laskuja ja merkkejä suurilla kirjaimilla. Ja\nväliajoilla loikoilin maassa katsellen lintua, joka tepasteli\nympärilläni ja kasvoi kasvamistaan, ja tuumiskelin, miten kerran\nmaailmassa, jos pääsen saaresta pois, ansaitsen elatukseni\nnäyttelemällä lintuani. Ensimäisen sulkasatonsa jälkeen se kaunistui,\nsai harjan ja sinisen kaularöyhelön ja joukon vihreitä pyrstösulkia. Ja\nsitten tuumiskelin, tokko Dawsonilla oli mitään laillista oikeutta\nlintuun. Myrskysäillä ja sadeaikana loikoilimme majassa, jonka olin\nkyhännyt vanhasta veneestä, ja minä juttelin sille valeita kotoisista\nystävistäni. Ja myrskyn jälkeen läksimme kiertämään saarta nähdäksemme,\noliko meri tuonut rannalle mitään kaluksi kelpaavaa. Se oli kuin\nidylliä, saatte uskoa. Olisipa minulla vielä ollut hiukan tupakkaa,\nniin olisin elänyt kuin taivaassa.\n\n\"Mutta toisen vuoden lopulla pikku paratiisimme rauha häiriytyi.\nPerjantai oli silloin maasta nokan päähän mitattuna noin neljätoista\njalkaa korkea; sillä oli iso, leveä pää kuin kuokan terä, kaksi suurta\nruskeaa, keltareunaista silmää, jotka olivat eteenpäin kuten ihmisellä,\neivät sivuille niinkuin kanalla. Sen höyhenpuku oli kaunis -- ei\ntuollainen puolittainen surupuku niinkun teikäläisellä kamelikurjella,\nvaan sekä väriltään että laadultaan enemmän kasuaaria [austraalialainen\nstrutsi-lintu] muistuttava. Siihen aikaan se alkoi nostella harjaansa\nminulle, pöyhistellä ja yleensä osoittaa epämiellyttävän luonteenlaadun\nmerkkejä.\n\n\"Vihdoin tuli aika, jolloin kalansaalis kävi huonoksi, ja lintu alkoi\nsilmäänpistävän epäilyttävällä tavalla tepastella ympärilläni. Arvelin,\nettä se oli syönyt merikurkkuja tai muuta sellaista, mutta sen\ntyytymättömyys oli todella vakavaa laatua. Minunkin oli nälkä, ja kun\nvihdoin olin saanut kalan maalle, aioin pitää sen itse. Kärsivällisyys\noli sinä aamuna lyhyt molemmin puolin. Lintu sieppasi kalan nokkaansa,\nja minä sivalsin sitä päähän, jotta se hellittäisi saaliinsa. Mutta\nsilloin se hyökkäsi kimppuuni, peijakas!\n\n\"Ja tämän siltä sain naamaani\", sanoi mies osoittaen arpea. \"Sitten se\ntöytäisi minut kumoon. Tuntui aivan kuin kuormahevonen olisi potkaissut\ntakajaloillaan. Minä nousin pystyyn, ja kun näin, ettei se vielä\nottanut talttuakseen, panin käsivarteni ristiin kasvojeni eteen ja\nryntäsin täyttä vauhtia sen kimppuun. Mutta se liikkui luisevilla\njaloillaan nopeammin kuin juoksijahevonen eikä lakannut antamasta\nminulle vasaraniskun kaltaisia potkuja ja sohimasta päätäni\nkuokkanokallaan. Pääsin laguunin rantaan ja syöksyin veteen kaulaa\nmyöten. Se jäi veden ääreen seisomaan, sillä se vihasi jalkojensa\nkastumista, ja sitten se alkoi rääkyä kuin kalkkunakukko, mutta paljon\nrömeämmin, ja tepasteli rannalla edestakaisin. Minun täytyy myöntää,\nettä tunsin itseni sangen pieneksi, kun siinä neuvottomana katselin,\nmiten tuo siunattu kivikauden olento herrasteli rannalla. Päästäni ja\nkasvoistani vuoti veri, ja ruumiini oli ylt'yleensä täynnä kuhmuja.\n\n\"Päätin uida viistoon laguunin poikki ja jättää linnun hetkeksi yksin,\nkunnes selkkaus unohtuisi. Kiipesin korkeimpaan palmuun ja istuin\nsiellä miettien kaikkea, mitä oli tapahtunut. En luule, että minua\nmikään on koskaan niin syvästi loukannut kuin tuon linnun käytös, sen\ntöykeä kiittämättömyys. Minähän olin ollut sille enemmän kuin veli,\nolin sen haudottanut ulos kuoresta ja kasvattanut sen. Suuri, kamala,\nmuinaisaikainen lintu! Ja minä ihmisolento -- menneiden aikakausien\nsivistyksen perillinen j.n.e.\n\n\"Vähän ajan kuluttua uskoin jo, että lintu itsekin näki asiat samassa\nvalossa ja katui käytöstään. Ajattelin, että jahka ongin sievän pienen\nkalan ja ikäänkuin sattumalta menen ja annan sen sille, niin se tulee\njärkiinsä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin opin tietämään, kuinka\nleppymätön ja kiittämätön tuollainen sukupuuttoon kuollut lintu voi\nolla. Sulaa ilkeyttä täynnä!\n\n\"En tahdo kertoa teille kaikista niistä pikku juonista, joilla yritin\nsaattaa lintua järkiinsä. Se on suorastaan mahdotonta. Vieläkin poskeni\npunastuvat häpeästä, kun ajattelen mitä tölmäyksiä ja potkuja sain\ntuolta peijakkaan ihme-otukselta. Koetin väkivaltaa. Kivittelin sitä\nturvallisen välimatkan päästä korallipalasilla, mutta se vain nieli ne.\nTähtäsin siihen veitselläni ja olin vähällä kadottaa sen, vaikka se\nolikin liian paksu linnun nieltäväksi. Koetin lannistaa sen nälällä ja\nlakkasin kalastamasta, mutta se nokki pakoveden aikana matoja rannalta\nja elätti itsensä niillä niin hyvin kuin taisi. Puolet ajastani vietin\nlaguunissa, kaulaa myöten vedessä, toisen puolen palmujen latvoissa.\nYksi niistä ei ollut ihan tarpeeksi korkea, ja kun lintu näki minut\nsiellä ylhäällä, niin se valmisti itselleen hauskan päivän nokkimalla\nsääriäni. Se oli sietämätöntä. En tiedä, oletteko koettanut koskaan\nnukkua palmun latvassa. Minua siinä aina vaivasivat mitä kauheimmat\nunet. Ja ajatelkaa häpeääni sitten! Tuolla tuo sukupuuttoon kuollut\nlintu rehenteli kuin röyhkeä poikanulikka minun saarellani, jolla itse\nen saanut edes jalkapohjaani lepuuttaa. Montakertaa itkin väsymyksestä\nja harmista. Sanoin sille suoraan, ettei tarkoitukseni ollut antautua\nminkään kirotun muinaisjäännöksen hätyytettäväksi autiolla saarella.\nKäskin sen mennä hiiteen sohimaan nokallaan oman aikakautensa\nmerenkulkijoita. Mutta se vain nokki minua. Suuri, inhottava lintu --\npelkkää kaulaa ja koipia!\n\n\"En halua kertoa, kuinka kauan tätä tällaista menoa kesti. Olisin jo\naikoja sitten tappanut sen, jos olisin tiennyt miten. Vihdoin kuitenkin\nkeksin keinon, millä päästä siitä. Se on etelä-amerikkalainen temppu.\nPunoin ongensiimoistani ja meriruohoista lähes kahdentoista metrin\npituisen, lujan nuoran, jonka päihin kiinnitin kaksi korallipalasta.\nTyö kesti tosin jonkun aikaa, minun kun täytyi milloin kiivetä puuhun,\nmilloin paeta laguuniin. Tilaisuuden saatuani heilautin nuoraa muutaman\nkerran vinhasti ympyrässä pääni yläpuolella ja singahutin sen lintua\nkohti. Ensi kerralla heitin harhaan, mutta toisella kertaa nuora\ntarttui sievästi sen koipiin ja kiertyi pari kertaa ympäri. Lintu\nkellahti kumoon. Heittäessäni olin ollut vyötäisiä myöten järvessä,\nmutta heti kun lintu kaatui, ryntäsin vedestä ja iskin veitseni sen\nkurkkuun...\n\n\"Vielä nytkin minusta tuntuu vastenmieliseltä muistella tätä.\nSurmatyötä tehdessäni olin mielestäni ikäänkuin murhaaja, vaikka vihani\npetoa kohtaan olikin ankara. Kun sitten olin päässyt voitolle ja näin\nsen vuodattavan verensä valkealle hiekalle ja katselin, miten nuo\nsuuret, kauniit koivet ja siro kaula nytkähtelivät kuolinkamppailussa,\nsilloin... Äh, joutavia!\n\n\"Tuon murhenäytelmän jälkeen tuli yksinäisyyteni ahdistavaksi kuin\nkirous. Herra Jumala! Ette voi käsittää, kuinka minä sitä lintua\nkaipasin. Istuin surren sen ruumiin ääressä ja värisin joka kerta, kun\nsilmäsin autiota, hiljaista riuttaa. Ajattelin mikä sievä lintu se oli\nollut munasta tultuaan ja muistelin kaikkia niitä tuhansia hauskoja\nkujeita, joita se oli tehnyt, ennenkuin rupesi häijyksi. Juolahti\nmieleeni, että jos olisin ainoastaan haavoittanut sitä, niin ehkä sen\nolisi vielä saanut kasvatetuksi paremmille tavoille. Jos minulla olisi\nollut työase, millä kovertaa korallivuorta, olisin kaivanut sille\nhaudan. Minusta ihan tuntui, kuin se olisi ollut ihminen. Kun ei niin\nollen käynyt laatuun syödä sitä, panin sen laguuniin, missä pienet\nkalat sen nakersivat puhtaaksi. En pelastanut sulkiakaan.\n\n\"Sitten juolahti erään huvialuksellaan risteilevän amerikkalaisen\nherrasmiehen mieleen ajatus käydä katsomassa, vieläkö saartani oli\nolemassa.\n\n\"Hän ei tullut päivääkään liian varhain, sillä yksinäisyys oli jo\nperinpohjin masentanut minut, niin että mietin enää vain, mennäkö\nmereen ja siten päästä kaikesta vai käydäkö käsiksi noihin inhottaviin\nviheriäisiin...\n\n\"Linnun luut myin eräälle Winslow nimiselle miehelle, jolla oli kauppa\nlähellä British museumia [Englannin kansan omistama museo Lontoossa,\nsisältävä suurenmoiset luonnontieteelliset ja historialliset kokoelmat\nja kirjaston] ja hän sanoo myyneensä ne ukko Haversille. Näyttää siltä,\nettei Havers käsittänyt niitä erittäin suuriksi, ja vasta hänen\nkuolemansa jälkeen ne ovat herättäneet huomiota. Niille annettiin nimi\nAepyornis -- mitä aioitte sanoa?\"\n\n\"_Aepyornis vastus_\", sanoin minä. \"Merkillistä, juuri tästä eräs\nystäväni kerran jutteli minulle. Kun löydettiin sellainen Aepyornis,\njonka reisiluu oli kyynärän pituinen, niin arveltiin, ettei suurempaa\nvoinut enää olla, ja sille annettiin nimi _Aepyornis maximus_.\nMyöhemmin joku toi ilmoille neljän ja puolen jalan mittaisen reisiluun,\njolle annettiin nimeksi Aepyornis Titan. Sitten teidän tuomanne\nAepyornis vastus löytyi Haversin kuoltua hänen kokoelmistaan, ja\nsenjälkeen on vielä tullut päivänvaloon _vastissimus_.\"\n[Latinankielisiä tieteellisiä nimityksiä, jotka suomennettuina\nmerkitsevät: Aepyornis maximus = \"suurin aepyornis\"; Aep. Titan =\n\"jättiläis-aepyornis\"; Aep. vastus = \"hirmuinen aepyornis\"; Aep.\nvastissimus = \"hirmuisin aepyornis.\"]\n\n\"Winslow kertoi siitäkin minulle\", sanoi arpinaamainen mies. \"Jos vielä\nuseampia Aepyorniksia löydetään, niin joku tiedemies saa halvauksen. --\nMutta kyllä sitä voi ihmiselle sattua merkillisiä asioita, eikö totta?\"\n\n\n\n\nKonservaattorin riemuvoittoja.\n\n\n[_Konservaattori_ = henkilö, jonka tehtävänä on valmistaa\nluonnontieteellisiä museoesineitä säilytettäviksi (täyttämällä y.m.\ntavoilla). -- _Konserveeraaminen_ on yhteinen nimitys tässä käytetyille\nmenettelytavoille.]\n\nKerron tässä muutamia museoesineiden valmistussalaisuuksia. Eräs vanha\nkonservaattori niistä kerran haasteli minulle ollessaan hienossa\nhiprakassa. Kas näin hän tarinoi:\n\n\"Ei kukaan ole osannut täyttää eläimiä niin hyvin kuin minä. Olen\ntäyttänyt elefantteja ja kärpäsiä, ja molemmat ovat, jukoliste,\nnäyttäneet elävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin itse elävät eläimet.\nIhmisiäkin olen konserveerannut -- pääasiallisesti lintutieteen\nharrastelijoita. Kerran täytin erään neekerinkin.\n\n\"Lakiko muka kieltää? Eikä! Minä laitoin sen neekerin niin, että sillä\noli sormet harallaan, ja käytin sitä vaatenaulakkona, mutta eräänä\niltana typerä palvelijani suuttui sille ja särki sen. Se tapahtui ennen\nkuin te tutustuitte minuun. Olisin tehnyt uuden, mutta nahkaa oli niin\nvaikea saada.\n\n\"Vastenmielistäkö? Kuinka niin? Minusta täyttäminen on kolmas keino,\nyhtä hyvä kuin hautaaminen tai ruumiinpoltto. Sillähän lailla voisi\nsäilyttää rakkaat omaisensa aina ympärillään. Muutamat täytetyt olennot\nsiellä täällä talossa tekisivät saman tehtävän kuin suuri seura ja\ntulisivat paljon halvemmiksi. Voisihan niihin laittaa vielä\nkellovärkit, jotka panisivat ne liikkeelle ja tekemään hyötyä.\n\n\"Täytyyhän ne tietysti vernissata, mutta eivät ne siitä rupea\nkiiltämään enemmän kuin mitä monet ihmiset luonnostaan tekevät. Ukko\nManningin kalju esimerkiksi... Ja semmoisille voi ainakin puhua\njoutumatta keskeytetyksi, vieläpä vanhoille tädeillekin.\nTäyttämistaiteella on suuri tulevaisuus, saatte uskoa. On olemassa\neräitä fossiileja...\" [Fossiilit = entisaikoina eläneiden eläinten (tai\nkasvien) jäännöksiä.]\n\nHän vaikeni yhtäkkiä.\n\n\"Ei, oikeastaan minun ei ehkä pitäisi kertoa siitä teille.\" Hän imeksi\npiippuaan miettivänä. \"Mutta olkoon! Tietysti sillä ehdolla, ettette\nmainitse kuulemianne kellekään. Tiedättekö, että minä olen tehnyt\nmuutamia drontteja ja ison ruokin? [Drontti ja iso ruokki =\nsukupuuttoon kuolleita lintuja.] Vai ette! Olette nähtävästi\nvasta-alkaja tällä alalla. Hyvä ystävä, puolet kaikista isoista\nruokeista, joita on museoissa olemassa, ovat suunnilleen yhtä oikeita\nkuin Vapahtajan hame Trierissä. Me rustaamme niitä kuikanhöyhenistä ja\nsen semmoisesta. Ja suuret ruokinmunat sitten!\"\n\n\"Mitä hullua?\"\n\n\"Niin, me teemme niitä hienosta posliinista. Ja se homma lyö leiville,\nsen minä sanon. Niistä saa hyvän hinnan -- eräästäkin maksettiin\näskettäin 300 puntaa. Se taisi todellakin olla oikea, mutta ihan varma\nei siitä tietysti voi koskaan olla. Aika tarkkaa työtä se on, ja sitten\nne täytyy laittaa pölyisiksi, sillä ei kukaan, jolla on hallussaan\nsellainen kallisarvoinen muna, uskalla puhdistaa sitä. Sievä juttu. Jos\njoku epäilisikin munan alkuperää, ei hän tohtisi tutkia sitä kovin\ntarkoin. Se on siihen liika haurasta pääomaa.\n\n\"Ette tiennyt, että taiteemme on saavuttanut näin korkean kannan? Hyvä\nystävä, se on saavuttanut vielä korkeammankin. Minä olen kilpaillut\nluonnon omien teosten kansa. Yhden niistä _oikeista_ isoista ruokeista\"\n-- hänen äänensä aleni kuiskaukseksi -- \"yhden niistä _oikeista_\nisoista ruokeista olen minä tehnyt.\n\n\"Nähkääs, täytyy opiskella lintutiedettä ja omin päin tuumia, miten\nasia on järjestettävä. Ja vielä enemmänkin: muutamat liikemiehet ovat\nkehottaneet minua varustamaan jonkun noista Uuden Seelannin\npohjois-saaren edustalla olevista tutkimattomista kallioluodoista\nmuutamilla tuollaisilla linnuilla. Ja sen minä ehkä teenkin jonakin\nkauniina päivänä. Mutta juuri tällä hetkellä on minulla eräs\ntoinen pikku asia käsillä. Tiedättekö mikä _dinornis_ on? Se on\njättiläislintu, joka hiljattain on kuollut sukupuuttoon Uudessa\nSeelannissa. 'Moa' on sen nimi nykyään. Ei ole enää yhtään moaa\nmaailmassa.\n\n\"No te kai ymmärrätte? Sen luita on löydetty jostakin suosta, vieläpä\nsulkiakin ja kuivia nahanpalasia. Ja nyt minä paraikaa teen -- mitäpä\nsitä kannattaisi koettaa salata -- täydellistä, täytettyä moa-Iintua.\nTunnen erään sikäläisen miehen, joka on valmis vannomaan löytäneensä\nsen hautautuneena jonkinlaiseen mätänemistä ehkäisevään mutaan ja\nolleensa pakotettu täyttämään sen oitis, jottei se olisi mennyt\nhajalle. Sulat ovat erikoisia, mutta olen keksinyt keinon valmistaa\nniitä kärvennetyistä strutsin sulista. Petosta ei voi huomata muuten\nkuin mikroskoopilla, mutta kukaan ei arvatenkaan halua sitä varten\nkyniä rikki hienoa kappaletta. Nähkääs, tällä tavoin minäkin puolestani\nhiukan niinkuin avitan tieteen edistystä.\n\n\"Mutta tämä kaikki on ollut pelkkää luonnon jäljittelemistä. Olen minä\nsentään tehnyt enemmänkin. Olen -- voittanut luonnon. Olen _luonut_\nlintuja\", sanoi hän hiljentäen ääntänsä. \"Uusia lintuja, parannettuja.\nToisenlaisia kuin kaikki tähän asti nähdyt linnut.\"\n\nSeurasi paljon puhuva hiljaisuus.\n\n\"Olen, oikeammin sanoen, rikastuttanut maailmankaikkeutta. Muutamat\ntekemistäni linnuista olivat uusia mesilintu-lajeja, erittäin sieviä\npikku olentoja, mutta toiset olivat kerrassaan merkillisyyksiä.\nIhmeellisin oli luullakseni eräs 'Anynsalopteryx Jejuna'. Jejuna -- se\nmerkitsee 'tyhjä' -- oli sen nimenä siksi, ettei siinä todellakaan\nollut mitään sisällä. Typö tyhjä lintu -- vartavasten luotu\ntäytettäväksi. Ukko Javvers omistaa sen nyt, ja hän on siitä yhtä ylpeä\nkuin minäkin. Se on kerrassaan mestariteos, muodoton kuin pelikaani,\nhävyttömän näköinen kuin papukaija, nälistyneen kömpelö kuin flamingo\nja väriltään ihmeellisen kirjava kuin kiinalainen ankka. Ajatelkaas,\nsellainen lintu! Minä sen rustasin haikaran luurangosta, tukaanin\nnokasta ja jos jonkinlaisista höyhenistä. Sellainen konserveeraustaide\non sulaa huvia sille, joka rakastaa ammattia.\n\n\"Mitenkö tulin sen tehneeksi? Se kävi yksinkertaisesti kuten kaikki\nsuuret keksinnöt. Joku niistä nuorista neroista, jotka kirjoittelevat\ntieteellisiä artikkeleita sanomalehtiin, sai käsiinsä saksalaisen\nvihkosen, jossa puhuttiin Uuden Seelannin linnuista. Hän käänsi osan\nsiitä sanakirjan ja selvän järkensä avulla ja sekoitti nykyaikaisen\napteryxin erääseen ammoin kuolleeseen lintuun, kertoi linnusta, joka on\nviisi jalkaa korkea, harvinainen, arka, elää Pohjois-saaren metsissä ja\non erittäin vaikea pyydystää ja niin edespäin. Javvers, joka on\nkeräilijäksi merkillisen tietämätön, sattui lukemaan nämä rivit ja\nvannoi, että hänen täytyi saada tuollainen lintu hinnalla millä\nhyvänsä. Ahdisti kaikkia linnunkokoojia kysymyksillään. Ja tapaus\nosoittaa, mitä mies saa aikaan sitkeydellä ja tahdonlujuudella. Eräs\nkokooja vannoi, että hänellä oli lintu semmoinen, jota ei ole enää\nmissään ja jota ei ole koskaan ollutkaan ja joka häveten nöyryyttävää\nrumuuttaan ei luultavasti olisi tahtonutkaan olla olemassa, jos sen\nmieltä olisi kysytty. Ja hän sai sen. _Hän sai sen_.\" --\n\nTämän jälkeen konservaattori vielä jatkoi juttua kertoen minulle, miten\nhän kerran valmisti viehättävän merenneidon, jonka eräs kiertävä pappi\nkuitenkin löi rikki pitäen sitä epäjumalankuvana tai vielä pahempana.\nMutta koska tämä kohtaus teoksen luojan ja hävittäjän välillä on tuiki\nsopimaton julkaistavaksi, täytyy minun jättää se tässä kertomatta.\n\nLukija, joka ei tunne kokoilijan vaikeuksia, on kenties taipuvainen\nepäilemään konservaattorini puheita, mutta ainakin mitä ruokinmuniin\nja täytettyyn lintuhirviöön tulee, tiedän minä, että etevien\nlintutieteilijäin lausunnot tukevat hänen sanojaan. Ja uutinen\nuusseelantilaisesta linnusta oli eräässä hyvin arvossapidetyssä\naamulehdessä, sen tiedän varmasti, sillä konservaattorilla on jäljennös\nsiitä ja hän on näyttänyt sen minulle.\n\n\n\n"]