[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f21B8Qc_J3jihz1ahIhh7SAa4-2BQ7zytCwSKyswfZU0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1980,"Onnen aalloissa","Ivalo, Santeri",1866,1937,"1980-ivalo-santeri-onnen-aalloissa","1980__Ivalo_Santeri__Onnen_aalloissa","Historiallisia kertomuksia","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1904,null,26010,171814,false,58917,[24,25,26],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction","Short stories, Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Onnen aalloissa: Historiallisia kertomuksia\" by Santeri Ivalo is a collection of historical narratives likely written in the early 20th century. The book unfolds tales from the past, illustrating the social and political dynamics of Finland, particularly during the era of the Finnish Duchy and its transition under various noble influences. The narratives prominently feature characters caught in the crossroads of love, ambition, and societal expectations.  At the start of the book, we are introduced to a young girl named Kaarina who, while tending to her younger sisters, inadvertently becomes captivated by a regal hunting party led by Duke Juhana. As he stops to address her, Kaarina experiences a whirlwind of emotions, beginning with shyness and culminates in a surge of youthful hope and joy. Following this meeting, the narrative transitions to a festive atmosphere in Turku Castle, where Kaarina finds herself elevated in status, catching the attention of the Duke amidst a lively celebration, ultimately becoming enmeshed in a world of nobility filled with both admiration and envy. Through Kaarina's journey, the early chapters set the stage for a rich exploration of themes such as social class, romance, and the fleeting nature of happiness amidst the backdrop of historical events unfolding in Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Historiallinen teos sisältää kertomuksia Suomen menneisyydestä eri vuosisadoilta. Avaustarinassa nuori Juhana-herttua hoveineen ratsastaa 1500-luvun Turussa, ja muut kertomukset vievät lukijan muun muassa vankiloihin, markkinamatkoille ja sota-ajan tunnelmiin.","Santeri Ivalon 'Onnen aalloissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1980.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ONNEN AALLOISSA\n\nHistoriallisia kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOnnen aalloissa.\nKaksi kuvaa kuluneilta ajoilta\nTeini\nKrister-herran verkalasti\nSuomalainen seikkailija\nKuoleva vanki\nVanha kersantti\nTyön lomassa\nErään tiedemiehen kohtalo\nEräs markkinamatka\n\n\n\n\n\n\nOnnen aalloissa\n\n\nI\n\nHämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori\ntyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä\nläheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä\nsiskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi\nmaista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja\npuhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin,\njoka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä\nhänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet\ntytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen\nkaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen\nleikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski\nkudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään\nkohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, -- vaan silloin hän\njäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa\nkädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin,\ntulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.\n\nSieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset\npäitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa\nja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt\nhulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo\ntulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat\nmetsästysretkelle lähdössä, -- palvelijat tulivat taaempana kantaen\ntorvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon\nkeskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa\nja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä\nseurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan.\nHän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti\ntuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja\nvarreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä\nKustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa\nSuomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta\nilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti\nvereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.\n\nTyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas\nkiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja\npainautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen\nnähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään -- ei tiennyt\nhän itsekään miksi -- ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien\npartaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli\n-- kauhukseen --, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut,\nvaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden\nja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään.\nJa aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka\nilmeisesti puhutteli juuri häntä.\n\n-- Terve, tyttö siinä ojan partaalla... mikset tervehdi herttuatasi?\n\nNuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin\ntämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, --\nhän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat\nja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin\nmiellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla\nistuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä,\nniin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen,\nnotkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta\nvavisten, siihen ääneti seisomaan.\n\n-- Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea\nnuori herra hevosensa seljästä.\n\n-- Kaarina, vastasi tyttö ujosti.\n\n-- Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?\n\n-- Hannu porvari... tullin luona tuossa.\n\n-- Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi\ntalossaan, -- sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi\non. Sen nimi on Kaarina.\n\nNuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön\nkauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän\nseurueensa puoleen virkkaen:\n\n-- Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa\nnuoruutta, iloa, kauneutta, -- mutta sitähän löydämme täältä runsain\nmitoin.\n\nAatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas\nääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:\n\n-- Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee\nHannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!\n\nSeurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät\npäiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan\npartaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja\nkatseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti\nportista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili\nkorkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat\nvirrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava\nriemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli\nsyttymään herkkä.\n\nNiin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen\nkukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:\n\n-- Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?...\n\n\nII\n\nTurun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan\nvuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin\nturnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien\nteatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain\nsäveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun\nsaapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan\nympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän\noli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan\nkorjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden\nseiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut\nkilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset\npatjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät\nistuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin\nviljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita,\npalvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna\nasukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, -- nuori ruhtinas rakasti\niloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.\n\nLoistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot\nheijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat\nja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja\nkohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt\noli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät\nnyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut\nvenheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu\nratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli\nhänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä\noli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja\noli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla\nkukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä\nliikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja\nrattoisuutta ympärilleen.\n\nNeitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon\nhänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä\neipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka\nrinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.\n\nSe tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin\nmatalan majan \"helmi\". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti\nmiellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että\nporvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa\nkeskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua\nja kateutta mielessään tuota \"kadulta löydettyä\" tyttöä kohtaan, joka\nniin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen\nsuosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien\naatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla\nesiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat\nkatseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, -- häntä ei\nvoinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut\nkorkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti\nsiitä vain vilpittömästi iloitsevan.\n\nKevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli\njuhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden\nhopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät\nvahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä\nvalmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja\npunaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat\nkädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat\ntekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat\npuikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina\npalvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta\njuhlasuojiin.\n\nIloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru\nkajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren,\nnuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa\nveljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen\nosoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä\nistuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä\ntuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin\nsaakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:\n\n-- Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.\nIloitkaamme siitä!\n\nVaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta,\nsilmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:\n\n-- Mutta missä on kuningattareni?\n\nJa salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen\npunastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän\npäähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen\nKaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:\n\n-- Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja\nkuningattaren arvon sinulle myös vaadin.\n\nKuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja\nherttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:\n\n-- Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin\nkevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.\n\nMutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti\npaksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan\nja virkkoi:\n\n-- Valitsen senkin.\n\nJa hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:\n\n-- Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.\nTässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.\n\nJa hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:\n\n-- Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.\n\nParittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle\n-- ja \"herttuattarelle\", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen\ntoiset tekivät, pilkalla toiset, -- heistä meni herttuan vallattomuus\nliian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan\nherttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt\nhän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.\n\nUjona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle\njuhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä\noli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli\nhetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain,\nettä hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.\n\nJuhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva\nlaulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat.\nKaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka\nhäntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja\nluottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.\n\n-- Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta,\njossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.\n\n-- Ja malja Suomen herttuattarelle!\n\nNe sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat\nsoinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen,\nkuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä\nkuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että\nsitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.\n\n\nIII\n\nOli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta\ntuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet\nikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion\nkorkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla\nleikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja\npunakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi\nja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten\nleukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli,\nmutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli\nlinnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.\n\n-- Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta\nkatsomaan.\n\nHerttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla\nkartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti,\nkun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa\naina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää\npihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa\niltapidoista.\n\nNuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti\nsen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan\nnäköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan.\nHän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa\nkiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden\nranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty\nnimi: \"Kaarina\". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen\nlahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen\nsyntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään\nniitä lahjoja ennen oli tullut... Ja tiheämpään oli herttua itse ennen\nhänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut.\n-- No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan\npuoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat,\nkirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.\n\n-- Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, --\nhän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää\nkoko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.\n\nNiin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan\nelämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja\njuhlia, joiden keskustana taas on \"Kaarina rouva\", niin, \"rouvaksi\"\nhäntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja\nmatalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin\nisä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on\nonni täydellinen.\n\n-- Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis\naarteenani vaalin.\n\nNiin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille\ntarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus\nvaloisana, onnekkaana, rusohohteisena.\n\nKoputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden.\nPikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari\nHenrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen\nsaksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli\npalvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan\nkäsikirjuria vastaan.\n\n-- Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan\nnytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne\nmeidän luo?\n\nMutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän\nheitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.\n\n-- Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan\nmatkoillaan.\n\n-- Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?\n\nMestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.\n\n-- Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi\nkorjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja\nsen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.\n\nKaarina hytkähti: \"neiti\", ei siis enää \"rouva\".\n\n-- Istukaa, kertokaa! sopersi hän.\n\n-- Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois..., muualle.\n\n-- Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa... minne?\n\n-- Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa...,\ntoistaiseksi..., ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.\n\nVeri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus\nkuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut\nsitä ymmärtää.\n\n-- Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte!\nSehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen\nkoskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan... ja\nminua!\n\nKylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:\n\n-- Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en\nuskalla sitä tehdä... ennenkuin herttua käskee.\n\n-- Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.\n\nNyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan\nvarmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja\nhiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:\n\n-- Mitä, karkoittaako hän minut -- ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert,\nsanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä... Vai onko tuo käsky\nymmärrettävä karkoitukseksi?\n\nMestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.\n\n-- Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut\nhänen sydämensä, -- sanokaa, sanokaa pian!\n\nNyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän\nhakaltaen kertoi hän:\n\n-- Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän\nvaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin --\nymmärrättehän...\n\n-- Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?\n\nMestari hymähti.\n\n-- Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo\nalulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja\nmikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen\nsuosiollinen.\n\n-- Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan\nnuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä\navautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan,\nikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa\nhänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä\nhuoahdus:\n\n-- Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset,\npotkitut maailman jalkoihin!\n\nMestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä\nsaattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä\nsäälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja\nlempeämmällä äänellä hän nyt puhui:\n\n-- Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran\nvoittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä\non teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin\npotkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa\nja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän\nja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät\nkunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla\nhuomenlahjoilla on hän teitä muistava, -- herttuan suosio on teidät\nkyllä vielä onneenne saattava.\n\n-- Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!\n\n-- Olkaa järkevä, kehoitti mestari, -- eihän sitä voinut ijäti\nkestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän,\nettä kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, --\nmuutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.\n\nKaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne\nviilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.\n\n-- Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä\nsiimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta,\nettä hän edelleen on teille jalomielinen.\n\nHän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka\ntakassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein\npimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja\npikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.\n\nVaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan\nselventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut\nsitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan\nkäsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin\npainuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa\nitsekseen: \"Muutahan ette ole voinut uneksuakaan.\"\n\nNiiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.\n\n-- Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä\nlämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on\nniin raskasta, kun ne taittuvat... Mitä jää jälelle niiden sijaan,\nlemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan\nrakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä\noli niin lämmittävä, niin luottamusta antava...\n\nHiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen.\nSen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka\nhänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu.\nHän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan\nranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se\nkilahtaen putosi, -- siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan\nkansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen\nlemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.\n\n\nIV\n\nTykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan\nedustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on\nnyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä,\nihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä\npitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja\ntylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat\nseinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja\nkylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan\nsotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen\nkuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet\nkuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan.\nNyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille,\nhänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä\nviimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa\nkaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.\n\nToivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan\nupeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli\nheidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten\nniiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen\nvaltuutettujaan vastustaa?\n\nSiitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet,\ntalleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun\nasti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he\nkoettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan\nyhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, -- lohduttivat\nheitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin\nvoivan suoda heille turvaa ja suojelusta.\n\nMutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä\nyksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain\nmenosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa\nse kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse\naikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle\nasemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies,\nurhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan\nluo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon\navioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet,\nhän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut\nnoilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti\nitkettyjen öiden jättämä harso. -- Ratsumies saapuu viestiä tuoden,\nkarauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. --\nMinkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen\nnainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin\nepätietoisuuttaan tyydyttämään, -- hänen yksin ei. Katkeruutta\nsekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty,\nja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu\nentisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.\n\nKaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja\nsisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja\nja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli,\nkuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan\nottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan\nyli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville,\nportteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja\nylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.\n\nTaas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa\nlevottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos\nja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja,\njoita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä\njoukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko\nympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea\nkatse..., hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei\nhän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa,\nhaettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?\n\nSaattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen\nnaisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton\nkestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin\nihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän\npihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä\nnyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei\nkenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan,\nhäntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat\nlaskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.\n\n-- Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.\n\n-- Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua...\n\nTuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa\nluo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta\nmelua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa.\nNuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas\novelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta,\ntuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina.\nNiin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on\nkumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen\nrinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä\nryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän\njälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat\nnuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.\n\nYksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei\nkukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä\nmitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo\nja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti\non hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja\ntyöntää hänet takaisin, -- vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä\nei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.\n\nIlta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet\nvuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina\nhämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin\nsuojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata\nnaurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä.\nHerttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt\navoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista\nkellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät\nauki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä\nkovaäänisemmiksi.\n\nJo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva\nvapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He\nsytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.\n\n-- Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.\n\n-- Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit\nlemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.\n\n-- Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!\n\nYksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli\njoukon johtaja, -- Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies,\nJuho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita\nvieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut,\nmonet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan\nnähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin\nmonet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä\nhyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja\nKaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.\n\n-- Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana\nsilloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt\nherttuakuntasi -- tai tutkimme sen itse.\n\nJa he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas\nvaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja\nhepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita\nja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo\nlöysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella\nkoonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja\nrintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat,\njoiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät\nja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät\nkiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen\nvaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja\nlattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he\nvaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He\npenkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat\npatjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.\n\nPuolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen\nvarjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää\nvavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa\nmuiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai\nsärkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen\nylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet\nkädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun\noli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen\nkäsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:\n\n-- Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan\ntarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi\npenikat ja hae heille kattoa mistä löydät.\n\nKaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti\npuolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että\nhänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja\nsiksi hän vielä viivähti.\n\n-- Mitä viivyt, mene!\n\nSilloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja,\nkääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi,\n-- muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut.\nToisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle\nkäsivarrelleen, ja kolmas -- valkotukkainen, nelivuotias tyttö, --\njuoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän\nasunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun\nlinnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen\nympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään\nyöhön.\n\nSiellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta,\nainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen\nrevittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa\nvastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä\nmistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen\nrikkirevityssä mielessään: -- Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu\nhukkui kaikki, kaikki!\n\n\nV\n\nVerkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin\nhiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki\nsen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.\n\nVanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn\nkartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut\nollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies\nnojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu,\nsiellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin\nlämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta\nkerran taas savu nousee.\n\nVanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli\noikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan\nhuvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa\nasukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä\nasti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan\napulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut\nruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen\nomistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se\noli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas\nväkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä\nseisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty\ntulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin\npuhdisti heitä odotellessaan.\n\nNiin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia\nmyrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen\nlaineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet\nosia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen\nvaltaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja\nJuhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa\nJuhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut\nEerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin,\nse ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja\nläheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.\n\nViestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana\nherttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti\nlapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin\ntoisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta\nKaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet,\nhän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua\nsenvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja\nmennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli\nhän haaveksinut vielä enempää, -- siksi kai oli kohtalon kosto hänet\nniin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.\n\nMutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan\nmajaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra,\njommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan.\nSe oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti\nEerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut\nunhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä\naikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan\npäästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon.\nSiksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä\nentisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.\n\nNiin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle\nlahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta\nisäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja\nsiksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.\n\nJo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse\nsaattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin\niloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan\nlampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo\nsuora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei\nollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat\nvielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet,\njotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle\nolivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui\nhitaasti sammutettua kaihoa.\n\n-- Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka\niloisena jo portailla hyppeli.\n\n-- Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi\näiti.\n\n-- Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun,\nvihdoin uuteen kotiin pääsimme?\n\n-- Enkö ole iloinen -- olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä\nsydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.\n\nAikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui\nheidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. \"Nythän\nolemme vihdoin perillä\", -- äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän\najatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä,\nonniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen\njälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.\n\nTuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin\nturvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin,\njoita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo\nhävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet\nsinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta\nsydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja\npelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä\nkirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein\nkuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän\noli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin\nystävinä hänen luokseen.\n\nJa hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan\nsyventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä,\nnuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja\nuudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät\nnöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne\nsittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo\nkuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle\nniistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.\n\n-- Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui\nyksinäinen nainen itsekseen. -- Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla\nvielä onnellinenkin -- yksinäisten muistojeni kautta.\n\nMutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon\npehmoisen vaippansa alle.\n\n\n\n\nKAKSI KUVAA KULUNEILTA AJOILTA\n\n\nYhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle\nettä itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie\nvalmistui sekä Tornioon että Kajaaniin -- ei vuottakaan väliä. Nämä\nkulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille\npohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on\noltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia\nyritteliäisyyden mahdollisuuksia.\n\nOnpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden\npohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka\novella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako\najan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan\nnäillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan\nmuuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, -- muuttaa\npois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin,\nmikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin\nvuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset:\nmaa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt,\ntoivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on\nsanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin\nmuiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan\nauttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan... Mutta\ntuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se\non koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika\nvielä paranee... Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä\nedellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen\nkukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt\naika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden\nmuistojen ajaksi... Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla\nseuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman\nvivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta\nvastaan?\n\nEi. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri\nloistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja.\nAikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja,\nväliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.\n\nNe ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on\nniistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen\npilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden\n\"nälkämaiden\" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä\ntäytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset\nvuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.\n\n\nI. TORNION MARKKINAT.\n\nJäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi\nkeväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen\nvesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä\nja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan,\neivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei\npääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna\nniinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät\npääse alkamaan.\n\nKärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet\nsiellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat\nTornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä\njokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät,\npirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä\noli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin\nja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin\noli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua\njoka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut\npitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko\ntalvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi\npeittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä\nnäkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota\nkankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot\nja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.\n\nMutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut\nhoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten\npojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä.\nPoronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja\nkaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla.\nMutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta\nlähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.\n\nTänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita\nodottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin\nlapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen\nveronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta\njatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten\nlähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja\npunareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun\nhe siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään\nsaapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia\nlaukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat\nsuurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti\nkohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka\ntoisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata\nverottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan\nmiehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat\nsiivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin\nidän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka,\ntuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten\nseurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia\nnorjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille,\nmissä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin\nmajautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä\nheidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten\nkanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä\ntunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta\nhe olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion\nmiehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren\nvuonojen varsilla.\n\nKevät kului.\n\nKun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion\nrannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät\nvenematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja\nsieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle\nsaakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän murrettaan oli\nvaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he\nolivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten\npitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. --\nSisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden\npitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä\njoku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa\npeskissään. Hänellä ei ollut paljon myötävätä eikä siis paljoa millä\nostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita\nodotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan,\njoi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten\njonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle,\npainuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.\n\nVaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli\nsärki ne ja hajoitti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimmäinen purje\nmereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan\nsatamaan, niitä olikin jo kauan merellä risteillyt maihinpääsyä\nvartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain\nrantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin\nTurun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien\nporvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin\ntavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat\nsiis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin\naittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla:\nkankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja,\njopa houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin.\nNiillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia,\nkuivattua haukea ja suolattua lohta.\n\nNyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät\ntoivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä\naitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät\naittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettuivat ja\nnäistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä\nnousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää\nTornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne\nliike ja kauppa keskittyi.\n\nOmituinen kieltensekoitus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui\nkolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina\nsyntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan\ntunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja,\ntarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä\neivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään\noikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa\noli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia.\nSenvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä\nannettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän\narvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli\nhelapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä\noravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin\ntuppivyötä.\n\nLaivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä.\nToisia tuli, toisia läksi, toisista purettiin, toisiin lastattiin.\nTavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan\nja aamuvarhaasta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla\noli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta\nja niitä meni minkä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat\nasunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat\ntuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia,\nkenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki\nhalusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta.\nTorniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet\nniiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla\nkaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.\n\nVapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu\ntulleja eikä passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä,\nmarkkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen\nhyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen\n\"lapinvoudin\" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut\nvaltakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat\nkylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen\nesivallan edustaja tuo \"vouti\" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka\ntahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen\nenemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien\nja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin\noli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin.\nHarvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin\nheimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin\nyhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin\neriheimoiset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla\ntai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa\nkimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä\ntaisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut\nenää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti\nsiksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan\npitämään. Mutta usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta\nnäyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta\nja idättivät uutta vainoa ja kostoa. -- Varkaus oli häpeällinen\nrikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta\noli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut\nsuostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty\nsai pitää hyvänään, -- katsokoon eteensä!\n\nKirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa\nkirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin\nkaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä\nkerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat\nkirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä\nhe eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin\naina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville\nmurheellisille -- ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä.\nVaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta\neikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha,\nkenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi\nmassissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin siltä pitää kesäiltoina\nmarkkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki\noudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa\nnaimiskaupatkin pantiin alulle -- moni Tornion tyttö siellä löysi\nsulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.\n\nKuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta\nja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli\naina niissä käyneitä, niille lähteviä. Ja siksi pohjoismaiden vanhin\nhistorioitsija Olaus Magnus itse kävi asiasta tehden noita markkinoita\nkatsomassa ja laati niistä kirjaansa selonteon, piirsipä kuvankin\nnoita markkinoita esittämään ja valaisemaan silloisen elämän virkeyttä\nnapapiirin rajoilla.\n\nTämä ensimmäinen kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, mutta\nmahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin\nvuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin\nsittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine\nPohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.\n\n\nII. VUOHENGINKOSKEN RANNALLA.\n\nToinen \"kuvamme kuluneilta ajoilta\" voidaan sovittaa sille paikalle\nOulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun\njärveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme\npäättyy, -- Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin\nmitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille\nraunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei\nollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa,\nasumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin\nedellisessä kuvassa.\n\nNämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita,\neräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana,\nhukka maitten mittarina.\n\nMutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin\naikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä,\netelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla\nvirranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin\nvihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet\nsaapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin\nja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla\nlastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla\nköysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat,\ntietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat\npoikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille\njärville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät\ntalvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä\npohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan\nsavolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa\nriitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka\nsaapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä\nhaapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa\nvirroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä\noli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden\nlepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja\nantoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja\nSavon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja\nostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka\nOulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka\nkesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita\nrupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken\nrannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat\nkävivät nekin tunnetuiksi.\n\nMutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä\nmarkkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi\nsovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä,\nveljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain\nkimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita\nnoissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää\nja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä\nvääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas\nhampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä --\naina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto,\ntehtiin \"ikuinen rauha\" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan\naikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha\nrikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja\nlaskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja\nkorvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin\nhaavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä\nmiehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.\n\nPohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään\nnäiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin\nväistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan\nsitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne\nviljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he\nvoiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin\nlahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen\nsiten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset\nne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista\ntaistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se\ntaistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun\nkukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen\nja odottaneet uuden ajan valkenemista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen\npitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman\nelämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia\nkuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja\nturvallisempi.\n\n\n\n\nTEINI\n\n\nKäsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti\npitkäkoipinen teini pimeitä kujosia myöten aamukylmässä kouluun.\nHän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen,\nmutta se ei tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä\ntuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli\nse syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, -- viimeisen leipäpalansa\noli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän\ntuvassa. Mutta se pala oli ollut liian pieni, se ei riittänyt\nlämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti\nkestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin\nPietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa...,\nkärtyisiä ovat olleet viime aikoina.\n\nTeini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin\ntuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi,\nmutkainen katu aukeni eteen. Mutta sekin oli vielä aivan pimeä,\nainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn\nikkunan läpi kuumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen.\nKun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti,\nsilloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo\nlähteä kotoaan paljo aikaisemmin.\n\nKoulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen\ntakkavalkean punertava hohde. Ovella telmi jo toisia teinejä ja he\ntahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään\nsillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta\nsitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut\npyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle\npenkille, kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo\ntuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan\npöytätuolia johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista\nkirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli\noppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli\nsaanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi\nne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteessa, ja ryhtyä\nmuuhun ansioon.\n\nNiinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi,\njoka oli lähtenyt kaupunkiin, koettamaan onneaan opin ohdakkeisella\npolulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut,\nsaanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien\nkeittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton\nsaanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin\nopastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti täytenä\nsaapunut kotoa markkinamiesten matkassa ja niin oli aina eletty siihen\nasti, kunnes lomalle lasketut teinit kaikki olivat pienissä parvissa\nlähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta\nja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti\nkesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta\nsaapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään\nkärsimättömiksi kärttäjille, -- nyt oli seinä noussut Antille eteen.\n\nNäitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari,\nastui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi.\nAntin kimppuun ei mestari monesti päässyt, vaan tänään Antti oli\nhajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä\nteinit hajautuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi\ntyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari patukkaa\nkäyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien\nhajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, mutta ukon suupielien\nvinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.\n\nPorvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat\nmaalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten\nkeitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun\nodottamaan, -- nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein huimasi päätä.\nMutta pisteliäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.\n\n-- Tulit eilen ja tulit tänään, -- taasko huomenna tulet? --\nveistelivät he. -- Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun\nsinä pääset popsimaan.\n\n-- Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta\nsilloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, -- kappa nauriita\nja puoli lehmän reittä.\n\n-- No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo\nkapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa...!\n\nNiin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin\njokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin\nmukana. Kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takaisin kouluun\nja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa\nasui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita\nja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli\naikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita\nkoululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja\nsitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu ja sen vuoksi hän ankarasti\nAntille tiuskasi: -- Mitä teinirahoja, ne olen jo jakanut ja omistani\nlisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan.\nOlethan itsekin saanut, -- parempi olisi, jos te joskus toisitte\nminulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin\nettä aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.\n\n-- Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.\n\n-- Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö,\nniinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan\napulaispapin viran.\n\nAntti huomasi jo, että hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata\nkiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että\nsekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä\nkäski.\n\n-- Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni,\npyysi hän ujosti.\n\nMutta siitä mestari tuskastui.\n\n-- Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki\nsen kieltää, -- vai tahdotteko, että minulta tämä viheliäinen virkani\nvietäisiin!\n\nOmin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan\nmestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla\nharjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja.\nPääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja\npyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarien\nperheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja\nsepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista\nsaivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta,\neikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan\npäästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he\nsaapuivat kuninkaankartanon portaille veisaamaan, 6 kannua olutta,\npuolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, --\nse kirjoitettiin \"porttirahoina\" oikein voudin tileihin ja siitä\nteineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivän päivät olivat taas\ntulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä\nvarten valmistautuivat, -- hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa\nkiertämään...\n\n-- Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.\n\n-- Elä aina märehdi sitä latinalaista kielioppia, pistelivät he.\n\nVaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua\npolkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä\nkujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja\nsuksensa. Ja verkalleen lähti hän potkimaan kaupungin portista ulos\nyksin talviseen metsään.\n\nEntisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat,\nolivat ihmiset armeliaampia koululaista kohtaan ja näiden toimeentulo\nluostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti\nhyväksi työksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän\naneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai\npiispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä,\nettä niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa\noppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan\nluvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat\nkoulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen\nlaitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin,\nnäiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan\najatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi\nnäitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka\nvietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, -- hallitus tahtoi itse\nkiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat\nsuorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa.\nSen sijaan hallitus itse kantoi \"teinirahoja\" talonpojilta,\ntarkoituksessa jakaa niitä koululaisille, mutta ne rahat supistuivat\nhyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.\n\nSiihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen\nteini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään,\nkerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla\nsiis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet.\nHän mietti siinä hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää\nluvut sikseen, opille annettiin näinä sotaisina aikoina hyvin vähän\nmerkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin\noli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia\nvastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat\ntaloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli\nsaatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti\nseljässä hiihtelevästä teinistä.\n\n-- Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään\ntuulottautumaan, sanoivat he ivalla.\n\n-- Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee,\nkoipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule\nsotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää\nja silavaa, ja kultia ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä\nse maksaa soturin kunnia ja maine!\n\nAntti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen\nsotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti Turun lähimpäin maatalojen ohi, --\nniitä kävivät teinit liian usein verottamassa -- alkaakseen kerjuunsa\netempätä. Ilta rupesi jo tulemaan ja hän hiihti vielä metsäistä\ntaivalta.\n\nSaapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti\nasiansa. Mutta siellä oli jo liian usein käynyt samoja asiamiehiä ja\nniille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas oli kieltänyt teinikulun\nja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä,\nse on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti,\nettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.\n\nYöksikään ei Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään\nedelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia\nraajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien\nvarrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel\ntirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki,\npystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä\nnäin kihnuttaa, ennenkuin saattoi toivoa lukuajan loppuvan, -- ja\nmitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen\napulaispapin paikka jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla,\nja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljon nälkää! Miksei hän\nviskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki\ngrammatiikat ja retoriikat ja dialektiikat, ja tarttunut miekkaan,\njoka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisee joka\nkylässä, -- ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua sellaiselle, niin ovat\npestirahat taskussa ja ruumin ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei\nmielisuosiolla anneta...\n\nTähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne\ntuumat kasvattivat hänen mieleensä, -- kirjat olivat jo käyneet hänelle\nrakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen\nsiinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi,\nkulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan\nja armahti häntä sekä vei hänet läheiseen matalaan majaansa yöksi.\nJa aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja\nrohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas\nsydänmaata kohti. --\n\nKuta syvemmäs sisämaahan hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset\nkävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai\nkorjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi.\nSuksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla.\nKevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää\nEenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla\nkoulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan.\nMutta mieluistapa oli sitä takkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä\npuolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa\noli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja\nratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten\npanemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit\nantaneet teineille heidän osansa ja kaupungin laidassa nämä hilpeät\nnuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun\nAntti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät\nhe häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei\nensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti\nkerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin\nsilmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen\ntulijaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta\nteiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.\n\nIloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan\nyöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille\nroihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut\nteki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia\njuhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun\nloputtua toisti hän vielä kerran yksin:\n\n    Gaudeamus igitur\n     Juvenes dum sumus.\n\n\n\n\nKRISTER-HERRAN VERKALASTI\n\n\nViipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen\nja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra,\nylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin\nankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin.\nKolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt\nkoko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan\nväestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes\ntyyneellä tuulella, -- aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan\nkiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat,\nettä mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen\nhyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman\nlastin tai kiskastuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei\nkenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli\nyhtä ankarasti kuin kaikkia muita.\n\nUkko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen\nlisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruumin puolesta, mutta vielä\ntarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa --\nsalaa tietysti -- paljon kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut\nperiäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja\ntestamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, mutta kun hän\nsitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle\nluostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, -- ja siitä\neivät harmajat veljet häntä paljon siunanneet. Viipurin porvariston\nja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven,\nmuonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun -- eräällä\nkuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo\nmuutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet\nnureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä\nolivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi\nukko heiltä siitä rangaistukseksi -- uuden veron, aivan ylimääräisen.\nHän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä\nhän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle -- maksettiin.\n\nNiin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli\nhänellä jotakin syytä olla äreä.\n\nMutta eräänä kesäpäivänä -- se oli vuonna 1437 -- oli Krister\nNiilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea\nkääpitti hän käppyrässä -- hänen, selkänsä oli näet jo vanhuuttaan\nkoukussa -- ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan,\nniin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä\nverestivät kiukusta. Hän torui nyt alapäällikköään, linnanvouti Antero\nStoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:\n\n-- Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut\nhuonosti.\n\n-- Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt\ntiehensä, luultavasti Rääveliin.\n\n-- No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.\n\n-- Hän on Räävelin porvari...\n\n-- Olkoon, hänet on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes\nsammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja\nvahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi\nTurussa ja Viipurissa ja kaikkialla -- hä, etkö ymmärrä? Te olette\nsamanlaisia lurjuksia kaikki, -- no, suoria käskyjäni täyttämään, eläkä\nsiinä verukkeitasi mukita!\n\nVouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen\nhymähtää.\n\nSillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla\nharmissaan; hän oli kuin olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut\nnaurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen\nporvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään\nsulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, -- se kai häntä enin\nsapettikin.\n\nSeikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming,\njoka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan\nharjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä\nkevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken\nkauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori\noli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta\ntällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden\nvarjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo\nmonta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita\nja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan\nkanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli\nViipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis\nvaltaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.\n\nSiinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua\nhakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin\nansaittavana ja hän lupasi Vinkeä auttaa, mutta kovilla ehdoilla:\npuolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta\nsuostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan\nsen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon\nmahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen\nFlemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin. Krister Niilonpoika antoi\nrääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa\nvakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin.\nKevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari\nRaaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.\n\nJuoni olikin onnistua, -- Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut\nViipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa\nhänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi\nvikuroimaan -- lienee mies juonen älynnyt -- ja selitti jättävänsä\nasian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta,\nKrister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan -- ajateltakoon vain\nsitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti\nturvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun,\npurjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen\nkäskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova\ntutkimus -- sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei\nHannukaan ollut hänen ystäviään -- Vinke parka pantiin lujalle lastinsa\njohdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan\ntunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli\nantanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja\nansaitakseen puolet verkalastista.\n\nJuttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä huolta pitivät, sitä\nhe vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon\nsinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa\njuuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua\njärjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset\nnuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet\nhän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen\nporvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki,\naavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen\ntuottanut.\n\nKrister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä\noli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon,\nmillä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit\nnäkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty\nilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty,\nsillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi\nkaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen\njäseneksi ja hänellä olikin nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain\nollessa keskenään riitaisia, paljon toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne\nsaivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä\nsitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten\nsormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!\n\nJa siksi hän vielä sanantuojan mentyä kiukkuillen kalisti rautaista\nmiekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:\n\n-- Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse\nlaivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin\nperin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin... ehkä me voimme saada\ntuomioistuimen toimeen täälläkin! Mutta ei hän sentään uskaltanut\noikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan,\nhevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat\nmuut, Viipurin porvarit eivät varsinkaan, joista monet olivat Olavi\nVinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämessään kiittivät häntä hänen\nkepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon\nnäkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto\nnielasta sappensa, -- kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!\n\nMutta toisin kävi.\n\nKaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä\nViipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen\nmaihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei\nollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään\njoitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät\nselvittämättä. -- Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet\nnähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että\nhän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhää.\nLinnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös\nvihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi\nVinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.\n\nKirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot,\nkun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan\nvarmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään.\nMutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa\nhiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän.\nPorvareilla itsellään oli sitävastoin mieli matalana, he katselivat\nkaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien\ntakana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he\nkuiskailivat toisilleen:\n\n-- Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.\n\n-- Sääli, -- sinne jäänee nyt Vinkeparka todellakin virumaan, kunnes\nsammalet päähän kasvaa. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti\nDegen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä\nVinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet\npelastaakseen.\n\n-- Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämikkö, huoahti raatimies\nErik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.\n\n-- Sinne lahoo mies! -- --\n\nMutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli\npitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman\nja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli\nhänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea\ntahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä\nhänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.\n\nJa niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä\nlinnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja\ntuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken \"epärehellinen\nmenettely\". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin\nheidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi.\nJa sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran\nmyhäillyt.\n\nSillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan\nvälikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, -- nyt tuomitkoot\ntai vapauttakoot!\n\nPorvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin\nkivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin\njoutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki\nsitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä,\nminkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan\nvastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt\nsopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen\nverkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, --\nukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.\n\nRaati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana,\npyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen\njuttu.\n\n-- Syytönhän mies on, lasti on hänen omansa, meidän pitäisi hänet\ntuomita vapaaksi. -- Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli\nVinken kanssa asioissa.\n\n-- Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä\nenin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha, hyvä ystävänsä.\n\n-- Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista\nporvareista joku.\n\n-- Niin, hm, tankkaili pormestari. -- Ja jos oikein katsotaan, oli\nVinke tehnyt sopimuksen, tuhman tosin, mutta...\n\n-- Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.\n\n-- No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi! Mutta sitäpä ei\nuskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin\nlangettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä\npääsi.\n\nTuo samainen nuori porvari silloin virkahti:\n\n-- Annetaan miehen karata!\n\nRaatimiehet katsoivat toisiaan, -- tuuma heitä kaikkia miellytti. Mutta\nsamassa oli epäilyskin valmis:\n\n-- Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.\n\n-- Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan. Mutta pormestari lopetti\nne keskustelut:\n\n-- Paetkoon jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa\ntuomio.\n\nJa silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi\nVinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle,\njalosukuiselle Krister Niilonpojalle puolen verkalastin hinnan,\nniinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2 000 Riian markkaa, joksi\nse hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja\nvangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.\n\nApealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä\nkyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan,\nhe tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan\nlohdutti. -- --\n\nMutta hullusti kävi.\n\nViikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla\nraatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita.\nSillä hullusti oli taas käynyt. Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli\ntosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi\nilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä\nei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän\neräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin\nja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä\noli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimmäisen\nturvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä\nsuojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja\nvastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei\nollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin\nkarattua, ollut sydän kiukusta haleta ja kuultuaan miehen piilevän\nluostarissa vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten\nuhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä\nhurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan\noli hakenut Jumalan-turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä\npelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa\nmiestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke\nlinnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.\n\nHullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.\n\nOlavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean\npyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle\nnuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit\nolivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra\noli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos\nmaksatte verolastin hinnan, nuo 2 000 Riian markkaa, niin mies saa\nmennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.\n\nPormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla\nneuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea.\nEihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke\nparan tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.\n\n-- Se on paljon rahaa, 2 000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti\nDegen neuvotonna.\n\n-- Paljon, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina\nollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli\nraatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa\nselvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.\n\n-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.\n\n-- Mutta voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas\npurjehdimme Rääveliin asioille?\n\nKiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut\nrikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin,\nkun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä.\nÄh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät\nlopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan\nitaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli\nhätäviesti toisensa perästä. Rahat vietiin siis linnan portille, mutta\nkäsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkuin onneton\nrääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin\nröyhitty tarhapöllö, tukka pystössä, silmät pullollaan ja läähättäen\nhän vain pyysi päästä linnasta pois. Mutta saita linnanherra luki\nensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten\nlaukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan\nnäkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin\nauttajainsa Viipurin porvarien seurassa kulkemaan kaupunkiin.\n\nMutta kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen\nsyksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän\nviipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itsensä meren yli\nRääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja\nkun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli\nsaattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet\nsilmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin,\n-- ei vaikka minkälainen hätä tulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa\nenää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo\nsaanut aivan tarpeekseen.\n\n-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi\npormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta\nrannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.\n\n-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se\ntuli ukolle itselleen.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut\nTukholmaan muutosta mitään.\n\nOli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde\noli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa\noli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit\nlukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen\nverkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN SEIKKAILIJA\n\n\nMieliala Haapaniemen kadettikoulussa oli juhlallinen ja vakava. Nuoret\nsoturinalut seisoskelivat alakuloisina pienissä ryhmissä käytävissä\nja kuisteilla supatellen salaperäisiä tuumia ja luoden aina toisinaan\nvihaisia katseita pihan toisella puolella olevaan opettajiston\nrakennukseen, jonka ovet pysyivät sitkeästi suljettuina. Lamassa olivat\nnuoret mielet ja syksyinen tihkusade, joka alinomaa liotti luontoa,\nteki senkin vielä harmajan ja ikävän näköiseksi.\n\n-- Sääli hilpeää miestä ja iloista toveria! virkahti melkein huoahtaen\neräs siinä supattavassa poikajoukossa:\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, -- antaisimmeko\nme näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, --\nei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.\n\n-- Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko\ntuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.\n\n\"Ukolla\" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista\njohtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten\nopettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken\nvereksestä, ikävästä tapauksesta.\n\n-- Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja\nellei se tepsi, silloin...\n\n-- Ettäkö erottaisiin mekin...?\n\n-- Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole\nvielä ukon pakko peräytyä.\n\nMiettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään.\nJa varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä\nodottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.\n\nMutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja\njonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen\narestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli\nmelkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet\nriisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin\nlämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita,\njänteviä voimistelutemppuja, -- ja vihelteli taas.\n\nNäitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein\nennen, -- eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä\nviimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän,\nvoittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta\nottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa\nleilillisen olutta, -- hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin,\nmutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt\nmihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko\ntalven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt\nkumppaniensa kanssa metsälle -- ja siitähän se tämä uusi juttu nyt\noli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät\nrevon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa\njoutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien,\nampui sen -- oikean pulskan hopearevon, -- mutta tovereita ei siihen\nkuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu... No sepä\nihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä\noli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi\nheinälato liekkeinä korkealle taivaalle.\n\nOsuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin\nhe olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli \"ukolle\"\njo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan\nsuuttuneen... Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen -- sinnehän\nniitä mahtui --, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko\nlaitoksesta... No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi\ntunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa\nputkassakaan... Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti,\naukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan\nnäköiset... So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi...\n\nSyvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu\nluokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja\njännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas,\nvalkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni\nvärähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että \"tänä päivänä on\nHaapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä\ntakia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu\nyksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän\nviimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas\npääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan... Entinen\nkadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä\nhuoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja\npoistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa\nenää koskaan palata...\"\n\nKäsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli\nja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat.\nVaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat\nhajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä\nmakuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin...\n\nLähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä\narmoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan\nOton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja\nkäski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää\nkarkotetusta puhumatta.\n\nVaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin\npimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä\nyönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin\nrohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli\nvannonut toimeenpanevansa.\n\n-- Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta\nyhdessä soutamaan lähdetään...\n\n-- Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian\naikaisin vihiä.\n\n-- Huomenna hän saa hakea poikiaan!\n\n-- Silloin me ollaan maailmalla!\n\nHilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään\nmatkalle -- hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä\ntunteja -- ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien\nsiinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he\ntulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin.\nHetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät\npinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina\neivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin\nolisi pitänyt.\n\nJo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä\naskeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu\npimeään eteiseen...\n\n-- Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni\nulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.\n\n\"Ukolla\" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista\nja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun\nnuorukaiset pyrkivät ulos.\n\n-- Sisään joka mies -- huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos...\nkas siinä sinä olet... sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä\nnouset vankkureihin ja ajat.\n\nNiin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä\ntihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen\nsittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti\niloisen laulun.\n\nVaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat\nsiinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:\n\n-- Sääli hilpeää miestä... Se tapahtui syksyllä 1799.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUpseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa\nSysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja\nHovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan\npolveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä\npolvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan\nmenettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven\nja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen\nesi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle\nXII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten\naseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli\nViipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui\npienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli\nnuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi\nja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä\npitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat\nhänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi\nvankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui\neräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle.\nSaatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään\nnaimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta\nsyntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka\nnyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä\nperintötiloillaan.\n\nHänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa\nvankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori\näiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta\nolla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia\ntiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa\nkasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen\nhilpeys pysyi siinä aina.\n\nVallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää\nvietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa\nviljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja\nkarhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli\nratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen\nherra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää\nisintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko\ntalosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:\n\n-- Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän\nsamassa lisäsi:\n\n-- Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!\n\nJa taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan\npitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka,\nmustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili\nolikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet\njärjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa\nhänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.\n\nTuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla\nratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän\nheidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja\npainoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon\novet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä\nlasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa\nympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä\nkummalla ja kauhulla katsellessa.\n\nJo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi\naavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä\nkotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että\nkiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä\npitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja\npyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista\nneiti Jeannette Bröijeriä.\n\nTämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja\nseisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi\nhämmästyneenä.\n\n-- Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko\nruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?\n\nNäin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää,\n-- pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän\nvastauksen, -- nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut\nsoreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena\nodottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä\nsunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja\nkihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.\n\nVaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki,\nhuokailivat kainoissa sydämissään:\n\n-- Sääli hilpeää miestä...!\n\nMonta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa,\nTurussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien\ntovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen\nja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin\ntosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan\nusein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti\ntuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen\nnauroivat -- ja antoivat anteeksi.\n\nTurussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään\nparooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan,\njoka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti\nnäistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit.\nIloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita;\nrauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja\npanivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin,\nmutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat\nsamalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.\n\nEräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina\nsotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat\nkaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti\noli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut\nkastelluksi kuivaa kurkkua... Portin ohi mennessään näkivät he siinä\nkapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti\nistuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen\nviileässä varjossa... Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa... kieltä\ntuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:\n\n-- Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?\n\n-- Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni\nponnistus, niin me istumme heidän keskessään.\n\nPuistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri\nporvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa\ntarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta... sen täytyy\nsittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri\njälessä... voimakas ponnahdus -- ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä\nsokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta\njälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin\ntaivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.\n\nNämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat,\nymmärtävät yskän -- ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja\nsen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa\nseurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja\naatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.\n\nMutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa\nvilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä\nrinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina.\nSiinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä\nja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä\nvastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi.\nVaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat,\nmitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi\nparoonille harmillaankin:\n\n-- Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?\n\n-- Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi...? Ja parooni ottaa\nkahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun\nylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi\njälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä... Säikähtynyt\nihmisjoukko juoksee huudellen pakoon...\n\nSilta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää,\nhengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä\nja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen,\nvaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut\nporvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä\nkohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.\n\nSiihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset\nseikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa\ntakasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli\nviratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä\nsuututtaen heitä kujeillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan\nsyttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän\nhänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten\nkersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina\nSiikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin\nAdlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena\ntoveriseuroissa.\n\nLapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä\nvenäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz\ntoivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi\ntarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, --\ntarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.\n\nAina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle\nretkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen\narmeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan\nvihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten\nleiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki\ntietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan,\nettä uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin\nkulussa Venäjän armeijalle avuksi.\n\nSilloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi\nhänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään\nSysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä\nmorsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena\nkärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava,\nsillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin\nruokavaroja hankkivia kasakoita,--mutta nuori seikkailija ei ollut\ntottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi\nhän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka\nkyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he\nsaivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan\noli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri\nparastaikaa kasakkaosasto, -- kunhan eivät toki keksisi valepukuista\nvakoojaa!\n\nTuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika\nerityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka\nsattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti\nesiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin\nottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin\nvakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio\nselväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.\n\nYksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten\noli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä\npidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa,\njossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä\ntalonväki saisi tavata.\n\nKauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän\nmiehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan\nkoetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa\nvenäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili\nhän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran\npuhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja\njäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään\nkylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja\nkasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata\nvirren yhdessä sulhonsa kanssa, -- kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin\nlaskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.\n\nTarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa\ntoisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi\npolvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki,\nhänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat\nneitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa\nsäkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja\nhartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.\n\nSillä tyttönen veisasi näin:\n\n\"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä\ntunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen\nsilloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja\nhyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut\npelastaa. Aa-amen.\"\n\nJa vanki toisti hartaasti:\n\n\"Amen.\"\n\nLiikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin\ntuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon\nrakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla,\njoka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi\nnukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka\nvartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja\nuupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.\n\nUlkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa\nsilmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli\nsuoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön.\nVartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti\nsoutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja\npitkin... ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle,\nmutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen...\n\nKuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi\nyön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton\nseikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä\nPadasjoelle.\n\nSiellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas\npakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran\nkoettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen\njoukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren\nvakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä\nviemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi\nlänttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan\npois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet\nviepi Tukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMenetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat.\nLevottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas\nsukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa\nmiehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä\npunotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa\npanee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen\njulkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas,\nhänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu\nleviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan\nsuvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin\njuoniin.\n\nKansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.\n\nKaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan\njuhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla,\nhampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi\nlainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia\nviritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta\nkulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.\n\nJo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen\nlävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä\nvierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa\nkaturahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa\nsaattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden\nvalkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat\npuolet kadun leveydestä.\n\n-- Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!\n\n-- Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!\n\n-- Hän meille ilveilee...!\n\nVäkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen,\nsitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta,\nhosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat,\nhyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen... Kansa raivostuu,\nryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva\nnainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen,\nkalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon.\nFerseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän\npääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen\nporttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka\nintohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra\ntallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa\npolvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.\n\nVihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle,\nkadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo\ntutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi\npuettu mies, -- se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt,\nVoipalan ja Hovilan perijä.\n\nLevottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt\nolla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana\nkaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin\nmurhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten\nnähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt\nseikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.\n\nSillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, --\nolihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä.\nMutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt\nmitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu\nsyylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu\nkuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä\ntunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa\nvankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään\nmitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio.\nHänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson\nkarkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana,\njos hän sinne palaa.\n\nMaanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen\nSuomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta\nSuomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja\nFersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen\nvehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan,\njoka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen\nseikkailija etelän kuumille rannoille.\n\nYksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne\njoutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä\nrikkaana edessään, -- ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja\niloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.\n\nLankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta\npian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle\neikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa.\nPulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana\nhän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän\noli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta\nvastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki\nvielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei\nsallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi\nnyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa\nmiestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan\nkuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai\nsieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha\näitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa,\njota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena\noli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa\nesineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer,\nodotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan...\n\n-- Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina\npalveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin\nkohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt\nriittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta.\nKaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta\nsuomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä\ntaskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.\n\n-- Kotiin, Suomeen!\n\nSiellä aikoi hän loppuikänsä -- hän oli jo yli neljänkymmenen iässä\n-- rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli\nollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa\nomaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin\ntultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa\nkanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja\nlempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän\nheille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla\nkiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.\n\n-- Kotiin, Suomeen!\n\nJännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua\ntuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle\nlähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa\nvarmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja\ntoivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului,\n-- odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja\ntaas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.\n\nVielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa\nodotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti\nodottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän\ntuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja\nmuistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon\npäähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty\nRuotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli...\n\nEspanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta\nja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli\nvanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet\ntunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia\nTukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja\narmotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu,\nepäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut\ntakaisin vehkeilemään, -- hänen mittansa katsottiin olevan täyden.\n\nTaas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.\n\nMutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta.\nHänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se\nhänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan\nEspanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs\nrupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista\nupseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten\nvälisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin\nhallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan\nvangin vapaaksi.\n\nMutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä\njo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet\nvapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen\nmiehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen\nkerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan\nkauppalaivalla Cadixiin.\n\nMutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli\nnyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet\nheikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa\nviettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan\nuudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat\nolivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas\nhankkia jokapäiväistä leipääkin.\n\nSiksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona\nikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt\nkunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta\nnyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa\nSysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla\ntoiveilla hän niitä odotti.\n\nMutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut.\nOlot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle\nmitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli\nei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan\npoissa, niihin takaisin, -- hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää\nne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias\nmorsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla --, sellaista summaa,\nminkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.\n\nJa siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä\npuutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.\n\nVielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen\nhilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui\nriveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä\nelämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä,\nvalitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli\nseikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta\najoissa rauhaisaa satamaa. \"Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni\nauttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin\nhaudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon\nolisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle\nanteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt,\nsinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja\nuskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi,\npaljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on,\nettä nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman\nrakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume;\njoka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja\npihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden\nruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan\nsuuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten\nkaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian\nminunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa\nperhehaudassa...\"\n\nSen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä\nparikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan,\nodotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena\nlaskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan\n\"levottomat luut\" lepäävät.\n\nUsein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken\nmuisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin\nlapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina\nesimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:\n\n-- Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, -- hän oli aina niin reipas ja\niloinen...\n\n\n\n\nKUOLEVA VANKI\n\n\nPäättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa-\nja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja\nluoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet\nyksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan\nrauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista\nruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, --\nmuutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.\n\nSiihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella,\nei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia\nvankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja\nsellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.\n\nEräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu\nsiinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli\nkaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain\npalaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt,\nhengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen\nkatseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa\nrantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa\nkuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä\nja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee\nedessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen\nahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä\nkuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen\npalaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.\n\nSurunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta\nmatalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on\nillallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden\nvahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki\nrantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän\nei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu\nyhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet\nsiihen, -- mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta\nsaaresta!\n\nYksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan\nlevitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee\nsen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän\nutuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen\najatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei\nole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä\nlähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut\nelämässään oikeutta.\n\nHän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos\ntapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin\nkauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen\nelämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei\nvoi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon\npilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä\nnytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso\nhänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina\nedessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi\nlennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan,\njoilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.\n\nHän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan\nja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan,\nkohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että\nheidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja\nettä heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän\nei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista\nmahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan\nraatanut... Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät,\nmutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se\nasetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän\nisiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa.\nSe oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko,\nmutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille,\nettä tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka\nvielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään\nsitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat\nkyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He\njäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat\nveroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta\noikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt\nlampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.\n\nVanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä\nliitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan\nyhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät\npakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja\nluottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se\nviipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin\nautioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin\nleipä... Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan\nkaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he\nolivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia\nei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä\nsyrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat\nasumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli\nsadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki\nvielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää,\nniin kauan on elämää olemassa, -- niin oli hän neuvonut viimeisiä\nnaapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.\n\nMutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille\nmetsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan\nkansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin\nmetsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä.\nSyntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat...\n\nHe sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin,\nheidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian\nrinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän\nvain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen\nkäsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä\npitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä\nvuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan,\nunohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita\nKarjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että\nvielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen\nmaansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran\ntarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä\ntiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen\nmies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven\nvallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin\nylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi\ntoteuttamaan hänen lujan uskonsa.\n\nHän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja\nheilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt,\nhänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti,\npuolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla\non tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen\nviiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen,\npelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa\nja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin\nvarma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa\non täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle\nviikatemiehelle.\n\nPäivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan\nvangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän\nusvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön\noli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä\nrantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta.\nKäsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa,\nharmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja\nhervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että\nyö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean\nsilmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa\nkylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon\nhymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan\nkuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.\n\nSitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä\nhengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut\nlahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois,\nuskostaan luopumatta.\n\nIltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli\nmyöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin\nluota, heilautti häntä käsivarresta... kahle kilahti taas kimakasti\nyön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois\nviikatemiehen matkassa.\n\n\n\n\nVANHA KERSANTTI\n\n\nRaskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua\nreestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi\nvieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen\nkantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.\n\nArkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät\nsotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka\nviimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä\nse ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan\nturkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan\nhautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella\nreunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin\nyritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi\nnaapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat,\njoiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka\nsiinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut\nlumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.\n\nSen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä\nkalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan\nmatalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.\n\n-- Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?\n\n-- Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska\nmajuri on saattamassa.\n\n-- Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. -- Vai se se nyt on kuollut,\nmikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.\n\n-- Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.\n\n-- Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut,\ntekeytyi vain.\n\n-- Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä\noli, tuossa kai se nyt on tallella.\n\n-- Jos lie siinäkään.\n\n-- Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.\n\nMiehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja\ntuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.\n\nSe oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman\nensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä\nviettämään.\n\nSe oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat\nenimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa\nolivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa,\nja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet\ntiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten\njaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti\nvielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja\nvakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi\nyleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa\nkanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein\nyksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan\nja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.\n\nNiin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa\njonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä\npitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo\nmuukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut\nmajurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin\nasemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä\nkoskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin\nkenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen\nporstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli\nnikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli\njoitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen\nkersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta\nsilti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon\nsisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä\nsilloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan\naatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten\nläsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille\nupseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin,\neikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei\nPiekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa --\nja se tapahtui usein, -- oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa,\nvaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.\n\nNiin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan\nkersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt,\nmikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen\nhuomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.\n\nKivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli\nkersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella\npunssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli\nsyöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa\njo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista\nenemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti\nja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet\ntekivät tiukkoja liikkeitä.\n\nKeskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien\nkesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana\nvanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon\nväitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan\ntärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset\nseurasivat toinen toistaan, -- nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen\nsydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin\neroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.\n\nGråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa\npunoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi\npohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä\nkiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa\nkirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.\n\nHän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui\nnopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta,\nnäytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja\nmielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit\nja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja\nkoko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön\nhiljaisuus.\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\n-- Mitä kieltä hän puhuu?\n\n-- Onko se tuo tosiaankin Gråman?\n\nSupattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia\nkysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat,\nolivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun\nGråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania\nkäsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli\npäässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.\n\n-- Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.\n\n-- Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta\ntaluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan\nkatseen ja huudahti ruotsiksi:\n\n-- Sinäkö käsket minut ulos!\n\n-- Minä, vastasi majuri kalpeana. -- Ja sinun täytyy poistua, muuten...\n\nSiihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla\nhänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen\ntaa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa\ntuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa,\nja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt\npäänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja\nentinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.\n\nMutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään\nselvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen\nkulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja\nsupatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa\nkuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä -- von Fersen,\nPiper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, -- mutta mitään varmaa\ntai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat\nnauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut\nhumalassa ja puhunut pötyä.\n\nJa Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi,\npysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään,\nkun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä\nhuoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman\narasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja\nepäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen.\nMutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa\npitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.\n\nMuuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan\nsekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia\nvanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut\nja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle;\npuolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli\nluettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla\nvarhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle\nlänteen päin.\n\nPitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset\nrupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin\nvälinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.\n\n-- Palaako hän vielä?\n\n-- Luultavasti ei... taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti\nolevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän\noli varsin huolissaan tuosta matkasta.\n\nGråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa\nkersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin\nrupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta\nhänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa\nkajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä\nisolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.\n\nPaitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla\npelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti\njuhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut\nläheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja\nlehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa\njuhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä,\nhämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä\nnauru ja laulu puistikon tanterella.\n\nSyrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen\nnuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen\nsilmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki\npäivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä\nja pysähtyi:\n\n-- Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole\ntottunut itkemään?\n\n-- Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa\njuuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka\nolen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja\nhaudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä\nomaisteni keskessä viettää vanhuuteni.\n\n-- Ja sinä sen olisit ansainnut... niin, sinun on täytynyt liiaksi\nkieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin\nonnesi voi vielä kääntyä.\n\n-- Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt...\n\nSen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla\nvanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt\nihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi\noli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti\nporstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa\nhiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla\nlumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä\naikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo\nlukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.\n\nMutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan\nreunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen\npoistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa\nkättä ja lähtivät haudalta hekin.\n\nTuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen\nhautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut\npaikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut\nkyselläkään.\n\n\n\n\nTYÖN LOMASSA\n\n\nSuuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa\npalatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä\nkookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei\nkuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn\npaperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi\ntarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi\nkynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin\nvalkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:\n\n-- No, se on valmis nyt?\n\n-- Se on valmis, nimiä vailla.\n\n-- Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään\npäättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia\nnäkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös\nesitän hyväksyttäviksi, ja sitten...\n\nVanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit\nsilmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet\nkasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui\nhänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen\npaperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:\n\n-- Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa\nkasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.\n\nSilloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan,\nkomean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa\nedestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:\n\n-- Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä\nluodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan\nja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä\npyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli\nja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen\nonnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen\nvastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri\ntällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin\npilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen\nmahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin\nveroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka\nomien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä\nonnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa.\nMeidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat\nperustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun\nsaamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin\nvielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon\nkansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme\nperustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama\nja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni.\nMutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani\nelää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni\nehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt\nlaskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen\nkuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää\nryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin.\nSitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi\nhilpeästi:\n\n-- Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin\npysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:\n\n-- Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta\nmiksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus\nvaloisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi.\nMinä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia\nilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa\nsilmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan,\nja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle\npohjalle. Minä en epäile.\n\n-- En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten\nistuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. -- Alku on ainakin\nlupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne\nkauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.\n\n-- Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin\nansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun\ntavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.\n\nNuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen\nkomitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka\nviimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin\nyhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista,\njossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies,\nharmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli\nSuomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja\npersoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.\n\nHän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle,\njonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien\njoulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna\n1811.\n\nPietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen\najatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan\nvaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:\n\n-- Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän... Unelman -- olisiko\nsiis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi\ntodellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. -- Elämäni on ollut täynnä\nunelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein\nkaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi\nenää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus.\nMinä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot\nja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä,\nettä edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain\nunelma, kaunis mutta petollinen?\n\nYksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan\nja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa,\nkoettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan\ntoivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää\nhaaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria\nsuunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille,\nollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina\npainanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä\noli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana\nauttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta -- ja nyt\noli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä\nisänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti\nSuomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle -- ja nyt oli\nSuomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan\nvaltiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa\nkäyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen\nverisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle\nniin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman\nNapoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan?\nHöylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita\nmuistoja, katkenneita toiveita -- muuta ei...\n\nTuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin\nkirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:\n\n-- Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon\nkajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin\nhyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään\npyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen\ntunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen\najan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat\nrikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi\nmitään pysyvää, mitään todellista, -- hupeneeko kaikki tyhjäksi?\nMaailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut\nvanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen\nkansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan.\nTämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja\nauttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin\nkukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan\nonnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas,\ntoivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka\nonnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella\nsiunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin\nedelliset kaikki?\n\nHän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen\nkatseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:\n\n-- Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt\nkerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää\najankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset,\nettä se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen\njalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen\nvaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.\n\nHänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja\nhänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta\nhänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus\nnäytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen\nistui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän\nedessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen,\nettä hänen laskemansa perustus kestäisi.\n\nHän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi\ntaloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla,\nvahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa\nkarusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen\neikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei\nsitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen,\nköyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän\niloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen\nonnen perusteita laskettaessa.\n\nSe horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin\nvaloisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli\nsitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli\nmahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön\nunelmansa toteuttamiseksi.\n\nTällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän\nkutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin\ntuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten\ntaas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat\nvarjoina kuvastuivat puolipimeässä.\n\nYht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla\nkadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat\nvaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut.\nNiissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä\nsyrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta.\nSiinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.\n\nMonia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja\ntaas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta\nvastaan. Hän mietti:\n\n-- Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten\nasemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut\nvaltiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja\nkansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea,\nuskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin\nelämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana,\ntahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin\nlastulinna...?\n\nTaas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt\nvähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen.\nHän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa\ntaivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili\nkohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen\nkansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa\nlivetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää\nperustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset\nolivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui\nraataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon\nkuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti\ntodistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin\nselvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin,\nhaihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen\nviimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa...\n\nRinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin\nsai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi\nkirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.\n\nPalvelija ryntäsi huoneeseen.\n\n-- Tulet! komensi kenraali.\n\nPalvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua\nja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto\npalautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä\npaperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein\nkuin rukoillen:\n\n-- Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin\ntaidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en\nosaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko,\npuutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia\nen minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta\nvanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on\nminulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon\nkäyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia\nsiitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa\nminuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, -- mutta\nmuista, että minä olen ihminen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta,\njossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta\ntämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas\nja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta\ntyöhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun\nvanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä\nUuteen.\n\n\n\n\nERÄÄN TIEDEMIEHEN KOHTALO\n\n(Elämäkerrallisia piirteitä.)\n\n\nAnders Erik Afzelius -- mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai\nmoni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään,\njoka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan\nmerkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun\nyliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi\nmuiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.\n\nMikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan\nisänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän\nopettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties\nhän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen\nelämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä,\njotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli\nharvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä\nhän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän\npiti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän,\njoutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää\nniitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat\nhänenkin omansa.\n\nMe luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin\npiirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.\n\nAnders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi\nUpsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun\nyliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina,\nsiirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun\nensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana,\nteoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen\nlainlaadintatoimissa, -- Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin\nmonesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän\nkumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan\nlakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin\nSuomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän\nerosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen\nvainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850\nRiiassa heitti henkensä.\n\nMistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen\ntäytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa\nsattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan\nkuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät\ntunnetut.\n\nAika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin\nkongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa\nhallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja\nharrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita\nkansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli\nMetternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin\nihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin,\nhallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään\nkansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen\nsiten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön\nitsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas\noli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino\ntuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan\njärjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin\nsuoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen\npaikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia\nvoivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen\nmiehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman\nmaailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon\nalaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf\nIvar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo\nmuuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa\nesityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän\n\"rikoksensakin\" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta\nolivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan,\nsanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden\npuolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei\nvieläkään yksityiskohdittain tunneta.\n\nArvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan\nyliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan\nkansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta,\npalannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja\nnuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja\nopettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain\njoukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä\nlehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja\njoka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut\nherätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja\ntodistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli\nm.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin\nsilloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821\ntämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan\nliian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui\nsamoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria\nansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston\nvarakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin\nheikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän\nsiihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se\nnyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin\nettä Afzeliuksen kohtaloihin.\n\nArvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa\n\"Mietelmiä Suomen oloista\", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin\ntoimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen\npäällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan\npidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon\nhänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta\nja yliopistosta pois, koska se \"oppositsiooni\", jota hän muka\nherätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli\ntukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden\nyksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei\nolisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.\n\nToisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin\npohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta\nitsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.\n\nHän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa\nsuurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään\ntäpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi\ntulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri\nRehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain\ntuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas\nja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti\nkonsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan\nhoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas\nsyrjäytettävä.\n\nSiihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun\nyliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä\nvaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt\nyhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista\nyksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät\nmääräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin.\nHän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta\nja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin\nkansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen\nsuuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja\neikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden\nvarakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella\nrangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat\nheittäytyneet.\n\nKuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän\nalliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten\ntunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan\noli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan\ntoisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff,\njoka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut\nkäyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme\nuudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin\nsuosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman\ntoteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan\ntuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi\nkäsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko,\njoka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa.\nJa pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa\nsattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty\npikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne\nvetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.\n\nKohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että\nmuutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille\nselkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui\nkahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin\nkuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois\nyliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten\njärjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin\nAminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli\njäseneksi kutsuttu, -- seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin\nvielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon\nylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut\npuolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu\nrangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta,\nkaikessa ankaruudessaan toimeen.\n\nMutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun\nyliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi\nvarakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun\nohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin\nselittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt\njärkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja\nlyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu\nsyntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä,\nhuomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti\ntapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi,\n-- pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt\nmurhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa\nkäytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi.\nNuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen\nisänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes\njohonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä\nloukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen\nyhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta\nja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut\nAminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän \"attentaatin\" johdosta\noli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä\nrupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä\nkiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.\n\nAfzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä\nrehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti\nAminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata\nAfzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa.\nMitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut,\nmutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen\nAminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan,\njoka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai\ntämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei\njälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa\nmitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän\nolisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla\nhänen \"yleinen vahingollinen suuntansa\", joka oli rangaistava.\n\nYllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti\ntäyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli,\nja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri\nRehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja\nniin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen\nsäilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä.\nAminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta,\nvälttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun\nläänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon\nyllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis\nmihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui\nAfzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla\nhänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän\nitse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, --\nei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta\nvarakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen\nkonsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä\nluettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on\nhyvin lyhyt tässä kohden. \"Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius\nnousi ja läksi\", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt\nAfzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen,\ntoukok. 20 p:nä 1822.\n\nMinkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä,\njoissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava\nhenki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein\naavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin\nomaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä\njulkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse\noli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan\nollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari\nkuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion\nkokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat\ntoimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä\nankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen\noli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä\nhän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut\nvai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin\neräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi\nsittenkin poistua \"vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi\nherättää huomiota\". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen\nkenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä\nrikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu\nSuomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että\n\"Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se\nole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista\".\nTämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko\nyksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.\n\nJälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja\nvaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin\nihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin\npyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta\nedelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija,\nedellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen\noikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo\nkohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja\njakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka\nhalveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut\nja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti,\nhän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia\nvankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista\nvainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti\nmasentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin\nselitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että\nAminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli\nhänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää,\nmeni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta,\nettä yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon\nvuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi.\nMeillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa\nankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu\nlehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että\nsilloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden\nsortoa ja yksilöjen vainoamista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa,\njotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois\nmaamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät\npäättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen\nelämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa\njälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä\nseikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen\nonnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.\n\nTosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa\nkun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille,\npois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta\nvarten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja\nlainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti\nsairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän\nmyöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää\nmitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän\njäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja\nasettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän,\ntaitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m.\nViipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään\nlahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta\ntarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien\nhenkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa,\nvenäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän\nkuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea\noli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta\nniin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin\nkiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi\nv. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut\nyksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin\nteräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja\nkerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen\nharmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa\nAfzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa\n1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff\nilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa,\nelää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja\nettä hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei\nvieläkään ole ilmestynyt.\n\nNiinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä,\nvaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai\nkenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka\nsamalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää\nyllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan.\nKolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut\ntoimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli\nantaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti\ntäytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta\nvastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät.\nMuuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat\nja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli\npantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi\nyliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta\nZakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta\njääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius\nviipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet\nkiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä\nasia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli\nsananmukaisesti esitettävä.\n\nMitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen,\nei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian.\nSiihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon\nkuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä\nlähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.\n\nMutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle\ntässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä\nsuuremmaksi turmioksi.\n\nViranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan.\nPietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen\nläänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta\nkirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen\nlähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin\nvieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä\nkävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle\npassin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista\nsitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius\nantoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta\npäätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa\nhän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei\noltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.\n\nTämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta\nmenetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä\nkehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti\nhän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin\nhänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä\nolivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin\nSuomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa\nAfzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston\nvarakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius\noli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn\nmaanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina\nPietariin.\n\nMikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli\nsyynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus\nyhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on\nhämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi\ntämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä\nulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen\nlahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa,\nvaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa\nkirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt\nItä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla\nnoina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa\nomistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla\npidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain\npuolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius\nvietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen\njälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin\nehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta\nhän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän\nmenetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina,\nja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan\nalaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa\non yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä\nja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata\nerinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille\nMenshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan\nmaasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei\nole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän\nvielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on\nvaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä,\nilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa,\nsekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan\nosoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä.\nHän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen\nkatkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa\nkuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla\nsydäntä särkeviä.\n\nAlussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että\nAfzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen,\nsotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli\naivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi\noleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten,\nettä Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan.\nSinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin\nviereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen\npoliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon.\nMuistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat\nhuippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu,\nnousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui.\nArveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli\nLappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä\npois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.\n\nAfzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin\nasti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt\nhän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän\nhuojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai\nniistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä\nnimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta\nmyöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa\nv. 1850.\n\nTämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet,\non kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle\nja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain\ntunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän\nkirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift\n1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa\nkoskevia tutkimuksia.]\n\n\n\n\nERÄS MARKKINAMATKA\n\n\nJoulunalusviikolla ajoi tavallisuuden mukaan pitkämatkaisia kuormia\nKuopion markkinoille. Ne olivat tavarakuormia, joissa tuotiin\nmarkkinamyötävää Pohjanmaan rantakaupungeista asti. Halki Suomen ne\nolivat tulleet, usein umpeen tuiskuttuneita talviteitä myöten. Miehet\nolivat kävelleet kolmisenkymmentä penikulmaa kuormainsa perässä ja\nmäkilöissä auttaneet hevosiaan kuormia vetämässä ja runsas viikko oli\nsillä taipaleella vierähtänyt. Ilo oli siis miehillä mielissä, kun he\nvihdoin Kuopioon ehtivät ja saivat asettua tuttaviin majataloihinsa\nkunnolleen lepäämään yhdeksi yöksi, ruvetakseen aamulla myöskentelemään\nnoita pitkän matkan takaa vaivalla kuljettamiaan kauppatavaroita.\n\nSe oli siihen aikaan, jolloin kukaan ei vielä Suomessa ollut nähnyt\nuntakaan rautateistä ja jolloin ei Saimaan kanavakaan vielä muodostanut\nkauppatietä itäsuomalaisille. Savonkin kauppa kävi vielä halki Suomen\nPohjanmaan rantakaupunkeihin, -- taikka, toisin sanoen, nämä hommasivat\nsavolaisille kotiin heidän välttämättömimmät tarpeensa. Kuopio oli\nvielä kaupunkina nuori ja vasta-alkava eikä sillä ollut rantakaupunkien\noikeuksiakaan.\n\nJa se oli myöskin siihen aikaan, jolloin eivät mitkään viina-asetukset\nestäneet väkijuomain vapaata kuljetusta ja kauppaa milloin ja missä\ntahansa. Tämä seikkakin kuuluu asiaan. Sillä noissa kaukaa tulleissa\nkuormissa, jotka joulunalusviikolla saapuivat Kuopion markkinoille,\noli muun kauppatavaran joukossa melkein säännöllisesti myöskin\nrommilekkereitä, jotka usein anastivat varsin suurenkin sijan\nkuormasta, -- rommin muodossa sitä silloin parempia jouluviinoja\nenimmäkseen viljeltiin, ei tietty Suomessa silloin vielä paljoa\nkonjakeista eikä muista punsseista. Niinpä oli niissäkin kahdessa\nkuormassa, jotka eräänä iltana jouluneellusviikolla ajoivat Kuopioon,\nnassakka nassakan vieressä ja se oli hyvää rommia. Sillä nuo kuormat\nolivat tulleet poikki Suomen Raahesta, ja Raahe oli tunnettu hyvästä\nrommistaan.\n\nPian siis levisi Kuopion markkinaväessä tieto näiden kuormain\nsaapumisesta ja markkina-aaton aamuna rupesi ostajia jo saapumaan sen\ntalon pihalle, johon nuo molemmat kuormat olivat ajaneet.\n\nToista näistä kuormista oli ajanut raahelainen kauppias Turkkunen itse\nja toista hänen puukhollarinsa, luokkisäärineen Villperi. Ja siellä he\nnyt markkina-aaton aamusta asti seisoivat kinoksessa poronnahkaisissa\nkallokkaissa ja naapukka takaraivolla ja mittasivat halstoopeilla\nlekkereistään rommia ostajille, jotka ruplat kourassa heidän rekiensä\nympärillä tungeskelivat. Kaupat luonnistivat mainiosti, ostajat sekä\nmyöjät olivat tyytyväisiä, sillä rommi oli hyvää, jos oli hintakin hyvä.\n\nMutta kun markkinain aattopäivä kului lopulleen ja ostajat vihdoinkin\nkatosivat majatalon pihalta, silloin tekivät Turkkunen ja Villperi,\nkahdenkesken jouduttuaan ja päästyään pakinoihin päivän kaupasta, erään\nhavainnon, joka oli yhtaikaa ilahduttava ja harmillinen. Rommi oli niin\nhyvin mennyt kaupaksi, ettei ollut enää itse markkinapäiväksi jälellä\nkuin yksi täysi astia ja toisessa vähän pohjalla.\n\n-- Mistä nyt nykitään kun parta loppuu? tuumii Villperi. -- Huomenna\nvasta markkinat oikein alkavat.\n\n-- Niin, ollappa nyt rommia vielä muutamia lekkereitä, kyllä ruplat\nirti lähtisivät, arveli Turkkunen, ja lisäsi korvallistaan kynsien: --\nToista astiaa vain jälellä, -- kun saisi sitä millään kumman kujeella\nedes vähän jatketuksi!\n\nVillperi hymähti:\n\n-- Miksei sitä saa jatketuksi, onhan sitä jatkettu väliin kotonakin.\nVettä vain astioihin!\n\n-- Hm! Ajetaanhan kumminkin kaivolle hevosia juottamaan, eihän niitä\nole joutanut juottamaan koko päivänä.\n\nKyllä Villperi älysi mistä oli kysymys ja ratit hän ensiksi haki\nreen pohjalta esille. Ja sitten ajoivat miehet talvi-illan pimeässä\nnaapuritalon pihalle, jossa tiesivät hyvän kaivon olevan. Hevoset\nsaivat nyt mielin määrin juodakseen. Mutta juottoämpäristä mätti\nVillperi hallin toisensa perästä kaivovettä tuohon vajaaseen\nrommiastiaan ja Turkkunen tasoitteli sillaikaa rommia täydestä\nastiasta vajanaiseen, niin että sitä tuli olemaan yhden verran, noin\npuoli astiaa kummassakin. Sanaakaan ei siinä puhuttu, hiljaa vain\nporonnahka-kallokkaissa tassittiin pehmoisella lumella ja hommattiin\nillan pimeässä.\n\nJo olivat molemmat astiat taas melkein täydet, eivät toki vielä aivan.\nSilloin pysähtyi Villperi työstään ja kysyi arkaillen:\n\n-- Vieläkö minä panen vettä astioihin? -- Hänen mielestään sitä\njatkoa jo oli tullut hyvä joukko ja häntä rupesi se liika vetevyyskin\nepäilyttämään. Mutta Turkkunen komensi:\n\n-- Pane, pane, astiat täyteen!\n\nPian olivat astiat aivan täydet ja raahelaiset ajoivat takaisin\nmajataloonsa, sen lämpöiseen pirttiin nukkumaan päivän töistä väsyneinä.\n\nMutta seuraavana aamuna, ennenkuin päivä vielä oli vaiennutkaan,\nalkoi kaupan käynti uudelleen. Turkkunen ja Villperi seisoivat\ntaas kumpikin rekensä ääressä ja mittasivat yhä taajalukuisemmalle\nostajakunnalle tuota nyt vähän ohkaisemmaksi käynyttä rommia. Mutta\nsiitä he luonnollisesti eivät mitään puhuneet eivätkä toisilleen paljon\nsilmääkään iskeneet, vakavina vain mittasivat ja kiersivät rahoja\nturkkiensa taskuihin. Ei ollut vielä murkinan aika käsissä, kun heiltä\nlopullisesti kaikki rommiastiat olivat tyhjät ja myöhästyneet ostajat\nsaivat palata ilman majatalon pihalta. Silloin menivät kauppiaat\npirttiin, söivät vankan aterian ja arvelivat ruveta pieniä ettoneunia\nottamaan, ennenkuin iltapäivällä kotimatkalle lähtisivät. Villperiä\nkyllä se makuulle rupeaminen vähän epäilytti, -- omatunto kun ei ollut\nihan puhdas, -- ja jo hän kerran isännälleen ehdottikin, että eiköhän\nolisi viisainta lähteä heti ajamaan kotiin päin ja levätä sitten\ntaipaleella. Mutta niin painosti sentään häntäkin, että hän hetkeksi\nvetäysi penkille pitkäkseen.\n\nMutta kauan ei hän ollut siinä maannut, kun hän yhtäkkiä karahti\npystöön. Hän oli kuullut ääniä pihalta ja kun hän ikkunan läpi sinne\nsilmäili, näki hän miesjoukon siellä seisovan, syleskelevän ja\nkiroilevan, ja hän tunsi siinä joukossa aamuisia ostajiaan. Turkkunen\noli samoihin aikoihin tehnyt saman havainnon ja molemmat he heti\nymmärsivät, mistä oli kysymys. Ja he arvasivat, että pian ne miehet\nsieltä tupaankin työntyvät.\n\nTurkkunen hätäysi, pyörähti pari kertaa lattialla neuvotonna ja juoksi\nsitten uunin taa. Sieltä hän neuvoi Villperi raukkaa, joka yksin\navutonna jäi keskelle lattiaa seisomaan:\n\n-- Vastaa sinä, että olet vain puukhollari etkä tiedä mistään mitään.\nSano minun jo lähteneen kotimatkalle.\n\n-- Mutta jos ne mulle selkään antavat, tuskitteli Villperi. Vaan\nenempää hän ei ehtinyt. Sillä jo tulla kolisivat miehet suurella\nrymyllä pihasta pirttiin ja astuivat uhkaavina lattialla seisovan luo,\nkellä savipullo tai leili, kellä tuopin mitta heristetyssä kourassaan.\n\n-- Petit meidät, vettä möit, vesisaksa, juo itse tämä sinukkasi, mutta\nmeille anna rahamme takaisin.\n\nNiin he murisivat ja haukkuivat ja hyvin lähelle kävivät Villperiä,\njoka verkalleen heidän edestään peräysi pirtin perälle. Tämä koetti\nselittää, että syy ei ollut hänen, hänellä ei ollut mitään rahoja, hän\non vain puukhollari. Mutta siihenkö ne suuttuneet ja petetyt rommin\nostajat olisivat asiansa heittäneet!\n\n-- Rahat taikka selkään! uhittelivat he. -- Eilen möitte oikeaa\ntavaraa, tänään vesisintua, -- maista! Anna rahat tänne, niin saat\npitää sotkusi, muuten selkään!\n\nHe tarttuivat jo hyvin ilkeällä tavalla Villperiä kaulustaan ja toiset\ntahtoivat väkisin pakoittaa häntä juomaan myymänsä rommin. Villperi\nraukka oli helisemässä, varma selkäsauna oli hänellä tiedossa ja häntä\nsittenkin harmitti se, että Turkkunen itse lymyili uunin takana ja\nsäilytti nahkansa.\n\nMutta miehet tiukkasivat:\n\n-- Rahat takasin ja heti!\n\nJo rupesi selkään paukkumaan. Silloin Villperi raukka, joka ei muuta\nneuvoa keksinyt, huusi:\n\n-- Tule pois Turkkunen uunin takaa, tule! Miehet tahtovat rahojaan,\nmuuten minut pieksävät.\n\nSalaisuus oli ilmaistu, miehet läksivät uunin taustaa tutkimaan.\nTyytymättömänä ja suutuksissaan astui Turkkunen sieltä esiin ja hänen\npuoleensa nyt koko puijattujen kiukku kääntyi. Eikä siinä auttanut\nTurkkusen muu, kuin maksa pois rahat vaatijoille. Sekoitettu rommi\nkaadettiin takasin astioihin ja siten vihdoin, joskin häpeällä,\nostajista selvittiin.\n\nMutta nyt eivät raahelaiset enää majatalon pihalla kauan virnailleet.\nKiireellä he valjastivat hevosensa, istuivat rekiinsä tyhjien lekkerien\nrakoon ja lähtivät täyttä kyytiä ajamaan Kuopion kaupungista pois\nlänttä kohden, ehtimättä majatalonkaan väelle paljon hyvästiä sanomaan.\n\nKauan he niin hyvää juoksua ajoivat kertaakaan pysähtymättä ja\ntoisilleen sanaakaan virkkamatta; Turkkunen itse ajoi edellä ja\nVillperi hytyytti perässä. Vihdoin, kun Kuopion kaupunki ja ne rommin\nostajat, jotka eivät olleet ehtineet petosta huomata, olivat penikulman\npäässä takana, antoi Turkkunen eräässä ylämäessä hevosensa astua ja\nhuusi jälempää tulevalle Villperille:\n\n-- Sitä ruokalepoa meidän ei pitänyt ruveta ottamaan!\n\nMutta Villperi, joka vielä oli sen mielialan vallassa, jolloin nyrkit\nhänen niskassaan paukkuivat, vastasi murahtaen:\n\n-- Eikä pitänyt liikoja sitä vettäkään rommiin panna!\n\nTurkkunen ymmärsi yskän, vaan ei ollut huomaavinaankaan, virkkoi vain:\n\n-- No, sitä älä sure, että vielä hiukan astiain pohjalla hilkkasee.\nKyllä me se jäännös tällä kotimatkalla myödään, kaikki myödään loppuun\nja ihan täydestä rommista!\n\nJa taas hölkkäsivät hevoset hyvää vauhtia eteenpäin Raahen kaupunkia\nkohti.\n\n\n\n"]