Tampereen kaupungin historia III

TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA III

Tampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Tampereella, Tampereen kaupungin kustantama, 1932

SISÄLLYS:

Tampereen historia Itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin.

1. Tehdaskylästä suurkaupungiksi.

2. Tampereen uudempi teollisuus.

    a) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus.
    b) Pellavatehdas.
    c) Verkatehdas ja villateollisuus.
    d) Tampereen uuden kutomateollisuuden kokonaiskehitys.
       Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella.
    e) Paperiteollisuus.
    f) Sahausteollisuus ja puunjalostus.
    g) Metalli- ja koneteollisuus.
    h) Jalkine- ja nahkateollisuus.
    i) Vaatetusteollisuus.
    j) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus.
    k) Muita teollisuuden haaroja.
    l) Tampereen teollisuuden yleiskehitys.
 3. Uusi käsityö.
 4. Kulkuneuvot ja liikennelaitokset.
    a) Höyrylaivaliikenne.
    b) Rautatiet.
    c) Tampereen liikennelaitoksia.
 5. Tampere kauppakaupunkina.
 6. Uuden kunnallishallinnon ensi vuodet.
 7. Puolue-elämää ja vaalitaisteluja.
    a) Kahdeksankymmenluvulla.
    b) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta.
    e) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet.
    d) Tampere valtiopäivillä.
    e) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta.
 8. Kunnallishallintoa.
 9. Kunnallistaloutta.
    a) Erityiset kunnalliset tulolähteet.
    b) Kunnallisverot: vanha jakso 1802–1874.
    c) Kunnallisverot: uusi jakso 1875–1905.
    d) Kaupungin menot.
    e) Kaupungin rahaliike.

10. Kasvava kaupunki.

    a) Kyttälä.
    b) Jatkuvia järjestelyjä.
    c) Rakennus- ja talonomistusoloja.
    d) Asuntokysymys.
    e) Työväen asunto-oloja.

11. Vettä ja valoa.

12. Puhtaus ja terveys.

13. Köyhyyden ja työttömyyden kysymyksiä.

    a) Nälkävuodet.
    b) Kaupungin uudempi köyhäinhoito.
    c) Hyväntekeväisyys.
    d) Työttömyys.

14. Alkoholikysymys ja raittiusliike.

    a) Käänne väkijuomakysymyksessä.
    b) Seitsenkymmenluvun rientoja.
    c) Gööteporin järjestelmä Tampereella.
    d) Tampereen raittiusyhdistykset.
    e) Kunnalliset väkijuomataistelut.

15. Työväen elämää ja oloja.

    a) Työväenluokka yleensä.
    b) Tehtaalaisoloja.
    c) Työväen yleisiä oloja. Ulkotyöväki.
    d) Työoloja.
    e) Vanhaa työväenhuoltoa.

16. Vanhempi työväenliike.

    a) Työväenliikkeen varhaisvaiheita.
    b) Työväenyhdistys ja sen valtakausi.
    c) Alkava ammattiyhdistysliike.

17. Kirkollinen elämä. Opetuslaitokset.

    a) Kirkko.
    b) Oppikoulut.
    c) Ammattikoulut.
    d) Tampereen kansakoulut.

18. Luku Tampereen sivistyshistoriaa.

Viitteitä ja huomautuksia.

Teoksessa mainituista vanhemmista rahalajeista selitys II osassa. – Suomen markat merkitty kussakin paikassa muuttamatta silloisessa määrässään.

ITÄMAISESTA SODASTA SUURLAKON AIKOIHIN

I. TEHDASKYLÄSTÄ SUURKAUPUNGIKSI.

Itämaisen sodan käänteentekevä merkitys. – Taloudellisen elämän uudistus ja aineellisuuden aikakausi. – Teollisuuden valtakausi Tampereella. – Väkiluvun kasvaminen: tehdaskylästä suurkaupungiksi.

Tampereen erioikeuksien vaiheet ja merkitys kaupungin historiassa. Erioikeuksien uudistaminen ja sen aiheuttama taistelu. Erioikeuksien päättyminen v. 1905. Tampereen teollisuus omilla jaloillaan.

Uudenaikaisen työväenluokan muodostuminen Tampereella. Kansalliset, kunnalliset, kansanvaltaiset ja sosialiset virtaukset. Työväenliike. Uusi valtiollinen asema.

Tämä osa Tampereen kaupungin historiaa esittää kaupungin vaiheita ja oloja yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, tarkemmin määritellen Aleksanteri II:n hallituskauden alusta ja Itämaisen sodan päättymisestä v. 1905 alkaviin suuriin valtiollisiin tapauksiin saakka.

Itämaisen sodan ajan käänteentekevää merkitystä koko maallemme yleisesti ja Tampereen kaupungille erityisesti ei tässä tarvitse tehostaa. Maallemme se oli uuden valtiollisen syntymisen aika. Mutta mainitut vuodet eivät tulleet aikakausien rajapatsaaksi ainoastaan ulkonaisten valtiollisten tapaustensa vuoksi. Ulkonaiset tapaukset olivat sisällisten syiden seuraus. Edellinen aikakausi oli ollut erityinen aatteiden aikakausi. "Nerojen aikakaudella" oli tapahtunut kansan eri kerrosten monipuolinen herääminen, uskonnollinen, isänmaallinen, suomalais-kansallinen ja vapaamielis-yhteiskunnallinen vapautuminen.

Vielä suurempi muutos oli silloin alkanut tapahtua yhteiskunnan taloudellisissa pohjaoloissa. Taloudelliset edistykset ja muutokset olivat jo "Nikolain aikana" huomattavia, niinkuin teoksemme toisessa osassa on Tampereen kohdalta osoitettu.

Itämaista sotaa lähinnä seurannut aika tuli teollisten elinkeinojen ja liikenneolojen suureksi käänteeksi. Aineellisen elämän kysymykset ja pyyteet olivat nyt ensi sijalla valtion ja koko kansan pyrinnöissä. Tämä tosioloisuus eli käytännöllisyys oli uuden aikakauden silmäänpistävin ja yleisin ominaisuus. Aatteiden aikakautta seurasi käytännön miesten, tehdaspatruunain ja kansallisten maisterien proosallinen aikakausi. Siltä ei uusi aikakausi ollut mikään taantumuskausi. Runebergiin, Lönnrotiin ja Snellmaniin nähden voitiin puhua "jälkeläisten" ajasta; mutta kansa kokonaisuudessaan marssi eteenpäin.

Saimaan kanavan avaaminen, sähkölennättimen ja postimerkkien käytäntöön ottaminen, ensimmäisten höyrysahain perustaminen olivat uuden aikakauden ensivuosien merkkitapauksia. V. 1862 valmistui Suomen ensimmäinen rautatie. Suuri työn ja tuotannon murros oli ilmeisesti tapahtumassa. Liikkeeseen tullut vyöry jatkui yhä suurempana. Ensimmäisestä höyrysahasta tuli uuden suuren metsäteollisuuden alkaja, ensimmäisestä rautatiestä maan pääosan yli ulottuvan rautatieverkon ensimmäinen silmukka. Maan tuotanto lisääntyi ja moninaistui ja väkiluku kasvoi nopeasti. Teollisuuden ja elinkeinollisen vapaamielisyyden henki pääsi äkkiä yleiseen valtaan ja muutti koko yhteiskunnallisen ajatustavan. V. 1859 julaistiin ensimmäiset käsityötä ja kauppaa suuremmassa määrässä vapauttavat asetukset ja määrättiin uusi maallemme edullinen tullitaksa. V. 1863 uudelleen heränneen eduskuntalaitoksen päätehtäväksi tuli sopivain oikeudellisten muotojen ja kuosien laatiminen uudelle elinkeino- ja yhteiskuntaelämälle. Sillä tavoin tuli käytännössä alkuun kansamme yleinen siirtyminen vanhasta erioikeus-yhteiskunnasta uuteen vapaan kilpailun yhteiskuntaan.

Nämä uudistukset olivat laajakantoisia ja perinpohjaisia. Ne vaikuttivat vähitellen koko maahan ja koko kansaan, kunnes vihdoin kaikki oli kuin uudestaan syntynyt. Mutta tämä siirtyminen uusiin oloihin ei tapahtunut kaikkialla ja kaikissa oloissa yhtäläisesti ja yhdenmukaisesti, vaan usein epätasaisesti, asteittain ja vähitellen. Tampereella oli käänne jyrkkä. Kerrotut tapaukset ynnä niihin liittyvät seikat, kuten kaupungin erioikeuksien uudistaminen v. 1855 ja Itämaisesta sodasta alkanut kaupungin teollisuuden ja liike-elämän nopea nousu, olivat suuria käännetapauksia pienen Tampereen oloissa. Jos missään niin täällä alkoi uusi aika suurteollisuuden lipun johdolla. Kiehuvan kosken äärellä kantoi uusi industrialismi nyt nuoruutensa täyttä kukintaa. Kaupungin edistyminen oli jo ennenkin uskollisesti seurannut teollisuuden, tarkemmin sanoen Finlaysonin puuvillatehtaan kehitystä, kuten näkyy seuraavista numeroista:

                                    v. 1840  v. 1850  v. 1855

    puuvillatehtaassa työntekijöitä     59      733      909
    kaupungissa asukkaita            1 819    3 207    3 820

Seuraavana aikana teollisuuden johtava valta ja vaikutus tuli yhä ilmeisemmäksi. Vapaakaupungin erioikeuksien uudistaminen v. 1855 oli jo enemmän suurteollisuuden mahdin kuin sen avuntarpeen ilmaus. Teollisuus pystyi jo seisomaan omillakin jaloillansa, omain kapitaliensa ja työläisjoukkojensa varassa. Jo Itämaisen sodan päättymisvuonna pantiin kaupungin erioikeuksista riippumatta kosken toisella puolella alkuun kaksi uutta suurtehdasta. Siten tämä paikkakunta yhä enemmän tuli suurteollisuuden ja erityisesti kutomateollisuuden keskukseksi Suomessa. Tampereen teollisuus koki seuraavina aikoina kyllä moniakin onnenvaiheita, mutta se kesti kuusikymmenluvun pumpulipulat, nälkävuodet ja tulipalot ja kulki niin perittyine tapoineen, vakavaraisena ja varmana uusia aikoja kohden.

Suurteollisuuden yhteiskunnalliset seuraukset eivät täällä jääneet ilmenemättä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten ennen mestaroimassa kaupungissa alkoi tuntua uudenaikaisen teollisuusylimystön vaikutus; Nottbeckit, Frenckellit, Wasastjernat, Törngrenit ja heidän kaltaisensa eivät olleet ainoastaan vapaakaupungin kuuluisuuksia, vaan myös valtiossa huomattuja, paljon vaikuttavia elinkeinon ja edistyksen miehiä. He olivat huippuja parhaillaan muodostuvassa suuremmassa yhteiskuntaluokassa, vapaan kilpailun luomassa teollisuus- ja liikemiesluokassa, jonka yhteiskunnallinen arvo ja paino eivät johtuneet viroista, opista eikä erioikeuksista, niinkuin entisten yläluokkain, vaan vapaasta käytännöllisestä elinkeinotoiminnasta ja varallisuudesta; osakekirjat, pankit ja ääniasteikot olivat tämän uuden luokan oikeimpia tulkitsijoita ja eduskuvia.

Tärkeänä asteena elinkeinollisen elämän kehityskulussa Tampereella oli "suuri vuosikymmen", seitsenkymmenluku, jolloin kaupunki sai kauan odotetun rautatiensä, liike lisääntyi kaikin puolin, Kyttälä yhdistettiin kaupunkikuntaan ja Tampereen väkiluku kasvoi vuosikymmenessä 6 986 hengestä v. 1870 koko 13 645 henkeen v. 1880 eli lähes kaksinkertaisesti (95 %).

Tämä kehityssuunta pysyi edelleenkin voimassa. Tampereen teollisuus kasvoi lakkaamatta, aivan erikoisesti vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä, ja samalla vauhdilla kasvoi sen väkiluku. Kaupungin varsinaisen teollisuuden työntekijäin luku v. 1910 oli kasvanut 8 452:ksi ja kaupungin kirkonkirjoihin merkitty väkiluku 45 442 hengeksi.

Asukkaita v. 1855 vain 3 820, mutta v. 1910 jo 45 442 – siinä Tampereen kehitys tehdaskylästä sisämaan suurkaupungiksi, siinä kaupungin historian sisällys yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa!

Teollisuuden johtava merkitys kaupungin kehityksessä ilmenee teollisella työllä elävän väestön valta-asemasta vielä v. 1910: Tampereella oli tämän väestön suhdeluku silloin väestölaskun mukaan 48.2 % eli lähes puolet kaupungin koko väkiluvusta vastaavan suhdeluvun ollessa Turussa 37.7 %, Helsingissä 29.1 % ja Viipurissa 24.0 %.

Tampereen teollisuuden ja kaupungin kehitystä seuratessa herää myöskin kysymys, mikä osa Tampereen kuuluisilla erioikeuksilla on ollut tuossa kehityksessä. Tämän seikan arvosteleminen ei kuitenkaan ole helppoa. Oikean käsityksen saamiseksi tästä aikanaan niin arkaluontoisesta taloudellisesta kysymyksestä tulee kiinnittää huomiota yhtaikaa kahdelle taholle: antajiin ja ottajiin, maan yleiseen ja Tampereen paikkakunnalliseen teollisuuteen.

Ensimmäinen aikakausi Tampereen vapaakaupunginoikeuksien historiassa kesti erioikeuksien julistamisesta v. 1821 erioikeuksien uudistamiseen v. 1855. Tampereen alkavalle suurteollisuudelle pidettiin tällöin tarjolla monenlaisia taloudellisia etuja, jotka olivat kielletyt maan muiden seutujen teollisuudelta. Kaikenlaiset teollisuuden raakatavarat ja puolivalmisteet olivat siihen aikaan yleensä ankarain tullien alaisia, haitaksi maan alkavalle teollisuudelle yleensä, mutta eduksi erioikeutetulle teollisuudelle. V:n 1821 vapaakaupunginoikeudet tarjosivat Tampereella etuja oikealle ja vasemmalle, tehtailijoille ja käsityöläisille, melkeinpä mielin määrin, ilman rajoituksia ja valvontaa. Mutta todellisuudessa eivät nämä erioikeudet saaneet suurtakaan merkitystä, ellemme ota huomioon Finlaysonin tehdasta, jolla kuitenkin oli myöskin omat yksityiset erioikeutensa. Tampereen erioikeudet todistivat vain isällisen hallituksen halua keinotekoisesti luoda maahan tehdasteollisuutta, jota ei muulla tavoin näyttänyt syntyvän. Todellisuudessa ei erioikeuksista ollut mainittavaa hyötyä Tampereen teollisuudelle eikä mainittavaa vahinkoa muiden seutujen teollisuudelle. Tehotakseen erioikeudet edellyttävät, että niiden omistajat pystyvät oikeuksiansa käyttämään. Mutta niin ei käynyt Tampereella. Missä ei eloa ja liikettä vielä ollut, siellä ei niitä keinotekoisesti saatu heräämään. Tehdasteollisuudelta täällä maan sydämessä puuttui kulkuneuvoja, pääomia, teollisuustuotteiden kuluttajia. Varoja ja myyntitilaisuuksia oli ainoastaan Finlaysonin tehtaalla ja myöskin paperitehtaalla. Ne siis olivat ainoat, jotka kykenivät kaupungin tullivapauksia käyttämään hyväksensä. Mutta muuten oli kaupungilla näihin aikoihin isompi ilo pienistä majoitus- ja kruununverovapautuksistaan kuin suurista teollisuuserioikeuksista.

Itämaisesta sodasta alkoi uusi aikakausi Tampereen teollisuudessa ja erioikeusoloissa. Vapaakaupunginoikeuksista syttyi nyt kiivas taistelu. Monopolien aikakautta oli seurannut teollisen vapauden aikakausi, jolloin kilvan riennettiin teollisuuden kieriväin kultapallojen perässä. Aineelliseen taisteluun sekaantui aatteellinenkin. Vapaan työn ritarit ryntäsivät innokkaasti kaikkea sitä vastaan, mikä kahlehti ja sorti uuden ajan henkeä ja oikeudentuntoa. Tampereen vanhat erioikeudet sopivat niin toisessa kuin toisessakin suhteessa erinomaisesti uuden liikkeen mustaksiseinäksi ja maalitauluksi.

Sellaisissa oloissa tulivat vapaakaupunginoikeudet uudelleen järjestettäviksi. Manifesti 20 p:ltä joulukuuta 1855 uudisti Tampereen kaikki erioikeudet viideksikymmeneksi vuodeksi eli v:n 1905 loppuun saakka. Pianpa kuitenkin ruvettiin rakentamaan aitoja näiden oikeuksien ympärille. Kuulutuksella 15 p:ltä elokuuta 1856 annettiin tarkkoja määräyksiä Tampereelle tulevain tavarain tullikäsittelystä ja valvonnasta. Kuulutus 12 p:ltä toukokuuta 1858 jo suorastaan rajoitti ja vähensi vasta uudistettuja erioikeuksia. Siinä annettiin tarkempia määräyksiä tehdaslaitosten tullivapaista raaka-aineista. Tampereen tehtaat jaettiin kahteen luokkaan: tästälähin perustettaviin ja vanhoihin. Ensinmainittujen tehtaiden tullivapaus oli koskeva ainoastaan "perusaineita, joiden jalostaminen ja valmistaminen joksikin tuotteeksi on tehtaan tarkoituksena, samoinkuin myös muita raakoja ja valmistamattomia luonnontuotteita", ja tuli senaatin näiden tehtaiden hakemuksesta ennakolta määrätä ne perusaineet ja luonnontuotteet, joita tehtaat saisivat vapaasti tuoda; tätä vapautta ei kuitenkaan saatu myöntää "sokerikiehimöille, tupakkatehtaille ja muille laitoksille, joita pääasiallisesti käytetään käsivoimalla". Kaupungin vanhat tehtaat taas saivat vapaasti tuoda "kaikkia niitä aineita, joita suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi sisältyy niihin tuotteisiin, joita näissä laitoksissa valmistetaan", eräitä paperitehtaan tarpeita lukuunottamatta.

V:n 1858 kuulutus selvin sanoin julisti tullivapauden kuuluvan vain Tampereen tehtaille, eikä kaikille niillekään. Ilmeisesti tahdottiin riistää tullivapaus pieniltä teollisuudenharjoittajilta, joiden tuotanto oli käsityömäistä. Suurta merkitystä ei tällä rajoituksella tosin käytännössä ollut, koskapa ulkomaan markkinat muutenkin olivat jokseenkin suljetut Tampereen pieneltä teollisuudelta, mutta aikansa vallitsevia katsantotapoja mainittu piirre hyvin tulkitsee.

Myöhemmin tämä kireys Tamperetta kohtaan kuitenkin heltisi. Marrask. 12 p. 1873 annettiin uusi julistus "siitä, mitä vaarinottaman pitää nautittaissa sitä vapriikeille ja käsitehdaslaitoksille Tampereen kaupungissa suotua tullivapautta erinäisiä raakatavaroita ja muita tavaroita varten". Tämä julistus asetti kaupungin vanhat tehtaat samaan asemaan, mihin 1858 v:n kuulutus oli asettanut uudet tehtaat; vanhainkin tehtaiden oli nyt hankittava senaatilta ennakollisia määräyksiä, mitä tavaroita kukin tehdas sai tullitta tuoda maahan. Mutta 1858 v:n kuulutuksen omavaltaisia tullirajoituksia ei v:n 1873 julistuksessa uudistettu. Päinvastoin jätti uusi julistus kysymyksen tullivapauden laajuudesta aivan avonaiseksi.

Tämän julistuksen mukaisesti käsiteltiin Tampereen tullivapautuksia siihen saakka kunnes ne lakkasivat. Tehtaat hankkivat tarpeensa mukaan senaatilta pysyviä vapautuskirjoja luetelluille tavaroille ja näiden vapautuskirjain nojalla sitten perivät tullilaitokselta takaisin suorittamansa tullimaksut. Finlaysonin tehtaalla ja erioikeuksien viimeisinä vuosina joillakuilla muilla teollisuuslaitoksilla oli oikeus erityistä takausta vastaan saada tavaransa tullista ilman ennakkomaksua. Merkitsemme tähän ne summat, mitä tullilaitos eräinä vuosina vuosijaksolla 1875–1895 maksoi takaisin Tampereen tehtaille; nämä numerot eivät sisällä Finlaysonin tehtaan tullivapauden arvosummia, koska niistä ei ole ollut tietoja saatavissa. Palautussummat tekivät:

                        etuanaut-                       etuanaut-
    vuonna     mk    tivia tehtaita   vuonna     mk   tivia tehtaita

    1875     2 360         1          1890     27 953       3
    1885     9 111         4          1895     46 214       6

Tampereen tullikamarin kautta tuoduista tavaroista nautittujen tullivapauksien arvo vapaakaupunginoikeuksien viimeisinä vuosina 1900–1905 taas olivat seuraavat (tiedot sisältävät Tampereen kaikkien erioikeutettujen tehtaiden nauttiman tullivapauden arvon):

    vuonna              mk       vuonna               mk

    1900 ............ 918 000    1903 ............   553 000
    1901 ............ 604 000    1904 ............   901 000
    1902 ............ 562 000    1905 ............ 1 087 000

Kahdeksankymmenluvun lopulta alkaen näyttävät Tampereen tullivapausolot perin toisenlaisilta kuin aikaisemmin.

V:n 1873 julistuksen ilmestymisen jälkeen tulkittiin Tampereen tullivapauksia sangen auliilla tavalla. Tehtaat saivat oikeuksia tuoda ulkomailta tullivapaasti melkeinpä mitä hyvänsä. Siitä huolimatta hupeni tullivapauksien rahallinen arvo ensi aikoina odottamattoman vähiin. Tämä outo seikka on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Itämaisen sodan jälkeen kääntyi maan koko taloudellinen elämä uusille, vapaammille urille. Maan yleiset tulliolot muutti 1869 v:n tullitaksa ratkaisevasti teollisuusystävällisiksi. Useiden teollisuuden raaka-aineiden tulli joko kokonaan poistettiin tai melkoisesti alennettiin. Koneiden käyttämistä ja valmistamista koetettiin edistää erityisillä tullihelpotuksilla. Nyt nauttivat maan kaikki tehtaat erioikeuksia; Tampere ei tehnyt mitään omillansa. Pellavatehdas ja verkatehdas eivät menettäneet paljoa, vaikka ne perustettiinkin Tammerkosken itärannalle, minne kaupungin erioikeudet eivät ulottuneet. Kun ne sitten tulivat erioikeuksien osallisuuteen, käyttivät ne tullivapauttansa vain vähässä määrässä: verkatehdas säästi kahdeksankymmenluvulla pari kolme tuhatta markkaa vuodessa, pellavatehdas ei sitäkään.

Vasta viimemainitun vuosikymmenen lopussa muuttuivat Tampereen tulliolot perinpohjaisesti. Tullitulot, joita Suomen valtio nyt vapaakaupungin vuoksi rupesi menettämään, nousivat huomattaviin, lopulta jo tavattoman suuriin summiin. Tämän merkillisen muutoksen selittämiseksi ei riitä enään viittaus yleisiin tullioloihin. Vaikka näet muutamilla erikoisaloilla tullit kohosivatkin, niin yleensä ne nyt alentuivat. Mutta Tampereella siitä huolimatta erioikeudet nyt saavuttivat suurimman rahallisen arvonsa. Mikä sen vaikutti?

Siihen oli useampia syitä. Pääsyy oli se, että teollisuudella nyt oli toiset ajat kuin ennen. Vihdoinkin oli Tampereen teollisuudella muutakin kuin tyhjiä erioikeuksia, oli pääomia, oli liikeneuvoja, oli ostajia. Nyt osattiin täällä käyttää erioikeuksia, vaikka taito opittiin vasta yhdennellätoista hetkellä. Rahat, mitä erioikeuksilla säästettiin, olivat pieniä pienten käsissä, mutta summassa suuria, suuria senvuoksi, että teollisuus nyt oli suurta. Tehtaat tavattomasti laajentuivat, muuttuivat todella suurtehtaiksi ja käyttivät hyväkseen koneiden ja tarvetavarain vapaata tuontia ulkomailta. Tullivapaussummat siitä tietysti kasvamistaan kasvoivat.

Toinen syy summain nousemiseen oli siinä merkittävässä väljyydessä, millä kaupungin tullivapauksia edelleenkin tulkittiin. Nähtävästi ei tahdottu uusilta vapaakaupungin tehtailta kieltää niitä oikeuksia, joita vanhemmat tehtaat saamainsa vapautuskirjain nojalla nauttivat. Kentiesi myöskin tahdottiin laajoilla tullivapauksilla herättää kotimaassa uusia teollisuudenhaaroja, jotka tähän asti olivat olleet ulkomaiden hallussa. Kuinka lieneekään, niin syntyi Tampereella yhdeksänkymmenluvun loppupuolella toinen laajoilla erioikeuksilla varustettu tehdas toisensa jälkeen. Jotkut niistä olivat kevyimmän keinottelun ilmauksia. Uusissa tehtaissa pääasiallisesti vain viimeisteltiin tullivapaiksi julistettuja ulkomaisia puolivalmisteita. Niinpä v. 1898 alkoi kaupungissa äkkiä suuri naulateollisuus. Sellainen näköjään pieni seikka kuin villalangan tulli muualla Suomessa, mutta tullittomuus Tampereella, nosti villatavarain kudonnan vapaakaupungissa huimaan vauhtiin; villakutomo toisensa jälkeen syntyi ulkomaisen villalangan varaan. Vv. 1896–1900 vähensi Tampereen villateollisuus Suomen valtion tullituloja vuosittain keskimäärin 74 200 markkaa. Tammerkosken itärannalla olevat tehtaat eivät enään halveksineet kaupungin erioikeuksia. Kelpasi nyt pellavatehtaankin konepajassaan rakennuttaa vetureja, kun yksi ainoa vuosi (1900) säästi sille päälle 100 000 markkaa erinäisten tarvetavarain tullia.

Mutta jo alkoi taivaanrannalle levitä vaipuvan vapaakaupungin iltarusko. Parhaaseen aikaan päättyivät kaupungin erioikeudet, parhaaseen aikaan sekä muiden että Tampereen teollisuuden itsensä vuoksi. Viimeinen kultakuume oli laajoissa kilpailijapiireissä herättänyt katkeruutta, jota vaimensi ainoastaan Tampereen erioikeuksien lähestyvän päättymisen toivo. Jo 1855 v:n manifestin julkaisemisesta saakka näyttävät kotimainen hallitus ja yleisö pitäneen selviönä, ettei vapaakaupunginoikeuksia v:n 1905 jälkeen enään uudistettaisi. Mitään oikeudellista tai taloudellista syytä sellaiseen uudistamiseen ei ollutkaan olemassa. Vapaakaupunginoikeudet olivat alkuaan annetut hallituksen suosiosta ja v:n 1855 manifestilla ne oli uudistettu ainoastaan määräajaksi; kieltämättä oli hallituksella oikeus määräajan kuluttua jättää mainitut vapaudet uudistamatta. Vuosikymmenien varrella olivat monet erioikeuksien säännökset jo menettäneet merkityksensä; kaupungin teollisetkin erioikeudet olivat tehneet tehtävänsä, auttaneet Tampereen teollisuutta omille jaloilleen ja tehokkaalla tavalla vaikuttaneet suurteollisuuden syntymiseen Suomen sisämaassa. Kiitollisuudella saattoivat Tampereen nuoremmat tehtailijat muistella vanhoja vapaakaupunginoikeuksia, joista heidän tehtailleen on ollut niin paljon hyötyä, muun muassa sekin, ettei Tampereen teollisuuden enään tarvinnut anella valtion almuja eikä elää maan muun teollisuuden kustannuksella.

Tampereen valtuusto katsoi syksyllä 1905 velvollisuudekseen esittää hallitukselle laajan anomuksen, jossa pyydettiin hallitusta määräämään, "että samalla kuin Tampereen kaupungille ja sen asukkaille vakuutetut majoitusta y.m. koskevat vapaudet yhä edelleen jäävät voimaan, tulee myöskin kaikkien mainitulle kaupungille suotujen tullierioikeuksien vastaiseksi saada muuttumatta jatkua tai, jos niiden voimassa olemisen aikaa katsotaan tarpeelliseksi rajoittaa, tulee niitä rajoittaa ainoastaan siitä kaupungin kanssa edeltäpäin sovittua ja varteenottaen, etteivät ne saa lakata ennenkuin määrättyjen vuosien kuluttua, jotka ovat niin lasketut, ettei ainoastaan keis. kirjeessä manufakturijohtokunnalle 4 p:ltä helmikuuta 1856 määrättyä aikaa saada ennen lakkaamista hyväksi käyttää, vaan myöskin kaupungin ennen mainitulle rautateollisuudelle annetaan tilaisuutta sitä ennen päästä sellaiseen kehitykseen, joka turvaa sen vastaisen toimeentulon."

Samoihin aikoihin käsiteltiin julkisuudessakin vilkkaasti kysymystä vapaakaupunginoikeuksien lakkaamisesta. "Tammerfors Nyheter" lehti pani toimeen kyselyn Tampereen teollisuudenharjoittajain ja liikemiesten kesken. Suurtehtaiden edustajain puolelta yleisesti myönnettiin, ettei erioikeuksilla, enään ollut suurta merkitystä kaupungin tärkeimmille teollisuuslaitoksille; ne eivät enään tarvinneet erioikeuksien apua, joiden säilyttäminen oli vääryys maan muita teollisuudenharjoittajia kohtaan. Ainoastaan pienemmän teollisuuden sekä erityisten teollisuudenhaarain (trikooteollisuuden, rautateollisuuden) arveltiin kärsivän muutoksesta haittaa, minkä kestämiseen näillä teollisuuslaitoksilla kuitenkin oli ollut valmistumisaikaa. Lausuttiinpa sellaisiakin mielipiteitä, että erioikeuksien poistamisesta olisi suorastaan hyötyä toimessa oleville suurtehtaille, koska niiden ei enään tarvinnut peljätä niin paljon kuin ennen kilpailun kasvamista, työpalkkain nousua ja halkojen kallistumista. Useimmat lausunnonantajat näyttivät olevan sitä mieltä, ettei erioikeuksien lakkauttaminen tulisi ehkäisemään kaupungin teollisen kasvamisen ja kehittymisen jatkumista.

Kuten odotettavaa oli, ryhdyttiin Tampereen valtuuston vapaakaupunginoikeuksien pitentämistä koskevan anomuksen johdosta muiden seutujen teollisuudenharjoittajain taholta vastatoimiin. Niinpä jätettiin erään Viipurin ja useiden Helsingin teollisuuslaitosten puolesta hallitukselle kirjoitus, jossa erittäinkin Ferrarian ja Ratinan harmittavaan rautateollisuuteen vedoten vaadittiin vapaakaupunginoikeuksien lakkauttamista. Samantapaisen anomuksen teki Taalintehtaan osakeyhtiö, joka valitti Ferrarian erioikeutetun naulateollisuuden vuoksi olleensa pakotettu lakkaamaan omasta naularaudan valmistuksestaan, minkä vuotuinen arvo jo oli noussut 1 1/2 milj. markkaan.

Senaatin v:n 1905 lopulla hallitsijalle lähettämässä alistuksessa annettiin Tampereen vapauksien historiallisesta merkityksestä seuraava kuvaus:

"Suurimmaksi osaksi näiden privilegioidensa nojalla, joista taloudellisesti enin merkitsevänä on pidettävä koneiden ja raaka-aineiden tullivapaa tuonti ulkomailta, onkin Tampere kohonnut maan ensimmäiseksi tehdaskaupungiksi, jossa useat ulkolaista raaka-ainetta käyttävät teollisuudenhaarat ovat edustettuina; maan kaupungeissa ja kauppaloissa valmistetun tavaran bruttoarvosta onkin Tampereen osalle tilastollisten tietojen mukaan laskettu tulevan 16 % ja sinne tuotetuista ulkolaisista koneista ja raaka-aineista palautetut tullimaksut, jotka viime vuosikymmenen vaiheilla keskimäärin tekivät 550 000 markkaa vuodessa, nousivat vuonna 1904 jo 900 000 markkaan. Tampereen kaupungille suotujen erioikeuksien tarkoituksena oli erityistä paikkakuntaa suosimalla edistää tehdaslaitosten syntymistä ja virkeyttää teollisuuselämää ylipäätänsä maassa, ja olikin tämä Hallituksen, silloisen ajan kansantaloudellisten periaatteiden mukainen toimenpide maan taloudellisen tilan edistämiseksi aikanaan omiaan sillä tarkoitettua tulosta matkaansaattamaan. Nykyään vallitsevissa oloissa sitävastoin, kun maan vaurastuneempi taloudellinen tila on pystynyt luomaan ja ylläpitämään eri teollisuudenhaaroja edustavia laitoksia kauttaaltansa maassa, vaikuttaa yhdelle paikkakunnalle myönnetty, taloudellisesti tärkeämerkityksellinen koneiden ja raaka-aineiden tullivapaa maahantuonti haitallisesti vapaaseen kilpailuun ja on sitäpaitsi omiaan ehkäisemään uusien sellaisten syntymistä maan muissa osissa. Puheenalaisen tullivapauden edelleen voimassaolo olisikin Senaatin mielestä kohtuuttomuus teollisuudenharjoittajia vastaan muualla maassa, joista useat sitäpaitsi, varmassa toivossa privilegioiden lopullisesta lakkaamisesta ensi vuoden alusta, ovat ryhtyneet uusiin liikeyrityksiin ja niihin panneet pääomia.

"Erioikeusasetuksen muut, ylempänä erikseen kosketellut kohdat ovat aikain kuluessa kadottaneet merkityksensä joko suoranaisten niitä kumonneiden lakisäädösten tai muuttuneiden olosuhteiden kautta. – Niinpä ei Tampereelle asettuville käsityöläisille ja tehtailijoille vakuutettu etuoikeus rakentamattomiin tontteihin ja osuuteen koskessa enään itse teossa sisällä mitään, kun ne jo ovat tulleet luovutetuiksi kaupungille, jonka asiana nyttemmin on siinä suhteessa vahvistetun järjestyksen mukaisesti niistä määrätä. – Vapautus kruunulle suoritettavista henki- y.m. maksuista lakkasi niinikään voimassa olemasta, kun yhteinen, henkirahan nimellä kulkeva vero helmikuun 20 p:nä 1865 annetulla asetuksella määrättiin kannettavaksi, joka asetus nimenomaisesti kumosi vanhempien säädösten kautta erinäisille kaupungeille siinä suhteessa myönnetyt erioikeudet. – Tampereen kaupungin nauttimaa majoitusvapautta taas ei myöhempäin asetusten kautta ole nimenomaisesti lakkautettu. Kun kuitenkin Senaatin päätöksellä 16 p:ltä heinäkuuta 1824 on selitetty, ettei tämä erioikeus ole voimassa sodan aikana, jolloin poikkeuksetta maan kaikki kunnat ja asukkaat Arm. Asetuksen mukaan 18 p:ltä tammikuuta 1882 ovat velvolliset puheenalaiseen rasitukseen korvauksetta osaaottamaan, ja rauhan aikana tapahtuva majoitus samaisen asetuksen nojalla korvataan asianomaisille, ei Senaatin mielestä ole syytä tätä erikoisetua pitentämällä edelleen pysyttää Tamperetta muihin maan kuntiin nähden erikoisasemassa. – Mitä vihdoin tulee elinkeinovapauteen, joka ylempänä mainitun 1821 vuoden julistuskirjan kautta suotiin Tampereella asuville teollisuudenharjoittajille, ei se nykyisin käsitä enempää kuin mitä voimassa olevat säädökset vakuuttavat elinkeinonharjoittajille Suomessa yleensä.

"Ministerivaltiosihteerin ylempänä viitatussa kirjelmässä tarkoitettua alamaista ilmoitusta asiassa [Ministerivaltiosihteerin kirjelmässä 27 p:stä jouluk. 1855 oli annettu Senaatin toimeksi 10 vuotta ennen Tampereelle myönnettyjen vapaavuosien päättymistä hallitsijalle ilmoittaa, olisiko silloin vallitseviin oloihin nähden erioikeuksia rajoitettava, vaiko ne kokonaan lakkautettava] ei Senaatti aikaisemmin tosin ole erityisesti tehnyt, koskei Senaatin mielestä, ennen kosketeltuja taloudellisia näkökohtia silmälläpitäen, ole ollut syytä esittää puheenalaisia privilegioita edelleen pitennettäviksi, mutta pyytää Senaatti samalla saada T. K. M:nne korkeaan huomioon kiinnittää, että Keisarikunnan ja Suomen välisten kauppasuhteiden järjestelyä koskevissa, 1890-luvulla ja sitä aikaisemminkin tapahtuneissa neuvotteluissa on aina lähdetty siitä varmasta olettamuksesta, ja niiden yhteydessä siihen viitattu, että jo sanotut erioikeudet vuoden 1906 alusta kokonaan lakkaavat. Senaatin mielestä ei myöskään Tampereen kaupunginvaltuuston edelläkerrotussa anomuksessa ole esitetty oikeudellisesti eikä taloudellisesti päteviä perusteita siihen, että puheenaolevat privilegiot olisivat niille alkuperin vahvistetun määräajan yli pitennettävät.

"Viittaamalla tässä esittämiinsä asianhaaroihin saa Senaatti silmälläpitäen maan taloudellisen kehityksen vaurastumista yleensä, alamaisena mielipiteenään lausua, ettei Senaatin vakaumuksen mukaan ole syytä rajoitetussakaan muodossa edelleen pitentää Tampereen kaupungille ylempänä mainittuja 1821 vuoden Arm. Julistuksella myönnettyjä sekä sittemmin 1855 vuoden Arm. Manifestilla 50 vuodeksi, lukien vuoden 1856 alusta, edelleen vahvistettuja ja siten kuluvan vuoden loputtua lakkaavia erioikeuksia."

Tampereen erioikeuksia ei uudistettu ja niin ne päättyivät vuoden 1905 päättyessä. Tämä toimenpide ei koskenut Finlaysonin tehtaan yksityisiä erioikeuksia, jotka jäivät voimaan siihen saakka, kunnes Suomen irtaantuminen Venäjästä itsestään ne lakkautti. (1)

Kuinka oli käynyt noiden laajain kansanluokkain, jotka vähitellen kerrostuivat teollisuuden ympärille eläen sen työssä ja ruuassa, mutta muuten jääden siitä syrjään?

Nekin uuden ajan henki herätti ja ajoi toimintaan kohoamisensa puolesta. Mutta näiden luokkain vaiheet kulkivat toisenlaista tietä kuin rahavaltaisen maailman. Niille sai henki vastaiseksi korvata varallisuuden ja vallan puutteen. Kansan sielussa virisivät uudella soinnulla äidinkielen suloiset sävelet, nyt kutsuen kaikkia suomalaisia vapaaseen kansalliseen elämään. Kuusikymmenluvulla valtasi tämä liike Tampereen väestön. Heräsivät kaikenlaiset kansansivistysriennot, tosin vaatimattomat, mutta sydämen lämmöllä ja kiintymyksellä vaalitut. Siinä lukiessa, laulaessa heräsi muitakin vapauden tunteita ja tarpeita. V. 1866 sai kaupunki suomalaisen äänenkannattajansa, "Tampereen Sanomat", joka nosti suomalaiset pyrinnöt laajemmalle ja vakavammalle pohjalle. Pian riehui täälläkin ankara kieli- ja kansallisuustaistelu. Olisi luullut, että johtovalta suomalaisessa Tampereen kaupungissa olisi ollut suomalaisten otettavissa niinpian kuin tuli päteviä ottajia. Mutta kamppailu kävi kylläkin pitkäksi ja sai selvän yhteiskunnallisen luonteen: suomalainen kansanvalta taistelemassa luonnottomiin ääniasteikkoihin nojautuvaa harvainvaltaa ja rahavaltaa vastaan.

Kun kunnallinen kansallisuuskysymys vihdoin tuli ratkaistuksi ainoalla mahdollisella tavalla, tamperelaiset innokkaimpien joukossa ottivat osaa kansallisuustaisteluun koko maan puolesta. Tämäkin taistelu jätti kuvansa yhteiskuntaan. Niinkuin industrialismi oli synnyttänyt oman luokkansa, niin kansallisuusriennotkin kokosivat yhteen oman johtavan säätynsä, suomalaisen keskiluokan, jonka laajana perustana ja pohjana olivat kansanopetuksen ja itsekasvatuksen avulla edistyneet pienet eläjät ja muut suomalaisten vähäväkisten joukot.

Vanhan yhteiskunnan tällä tavoin aineellisesti ja henkisesti muuttuessa eivät vanhat kunnalliset laitoksetkaan enään voineet tyydyttää uusien luokkain ja uusien aikain vaatimuksia. Elinkeinollisen ja valtiollisen vapautuksen rinnalla täytyi tapahtua kunnallinenkin uudistus. V:n 1873 asetus muutti kaupunkien itsehallinnon ikivanhat muodot. Uudet luokat tulivat nyt itse osallisiksi kaupungin hallintoon vuotuisesti uudistuvain kunnallisvaalien avulla, jotka liberalismia erinomaisesti kuvaavalla, kaksinaamaisuudella päästivät mukaan verraten paljon yleisöä, mutta samalla kytkivät äänestäjät varallisuusasteikon orjuuttaviin kahleisiin.

Tampereen kunnallislaitokset joutuivat vihdoin suomalaisen keskiluokan haltuun. Teollisuusluokka oli kyllä mahtava, mutta se oli harvalukuinen ja tottunut pitämään omain liikeasiainsa hoitoa ja vapaata yksityistä kansalaistoimintaa kunnallishallinnon vaivoja hauskempana. Henkisesti virkeä keskiluokka sitävastoin oli ottanut erikoistehtäväkseen huolenpidon yhteiskunnasta, s.o. tässä tapauksessa niistä yhteiskuntaluokista, joiden kannatusta se itsekin nautti. Tälle suomalaiselle keskiluokalle siten kahdeksankymmenluvulla joutui kunnallinen valta ja edesvastuu Tampereella. Mutta kunnalliselämässä ei nyt ainoastaan valta siirtynyt ja muodot tulleet uusiksi, vaan koko kunnallishallinnon tarkoitus, kaupungin yleisten asiain koko piiri, tuli toiseksi kuin ennen. Erioikeutettujen luokkain ja pienten konttikuntain edut olivat ennen olleet kunnallishallinnon pääasioita; nyt astuivat toinen toisensa jälkeen ratkaisua vaatimaan vakavat asuntokysymykset, tärkeät terveydenhoitoasiat, laajaperäiset taloudelliset tehtävät, huolestuttavat työn ja vielä huolestuttavammat köyhyyden kysymykset. Yhä monihaaraisemmaksi ja moninivelisemmäksi tuli ihmisten yhteiselämä tässä suurkaupungiksi jo muuttuvassa yhteiskunnassa. Tällaista kuohuvaa merta eivät entiset johtajat ja vallanpitäjät voineet enään hallita. Olojen onnellinen järjestäminen vaatii laajimpain kansalaispiirien voimakasta myötävaikutusta. Kansalaisjärjestöt, yhdistykset, puolueet ja puolueryhmät ryhtyivät käyttämään kaikkia keinoja vaikuttaakseen kuntaan ja kunnallisasiain hoitoon. Sillä tavoin alkoi tällä taholla näkyä uusi kehityskausi, yhteiskunnassa käydä uusi liike pohjalta pinnalle, uudet luokat astua vanhempain luokkain rinnalle yhteiskunnan lakkaamatta vaihtelevalla näyttämöllä, koko yhteiskunta nousta uuden aikakauden kolmannelle, erityisesti sosialiselle kehitysportaalle.

Elinkeinojen edistys oli tarvinnut työntekijäin käsivarsia, kansallinen edistys oli tarvinnut suurten joukkojen harrastusta ja myötävaikutusta. Vastavuoroon oli teollinen ja kansallinen vapautus hyödyttänyt ja kohottanut myöskin työtätekeviä kansanluokkia. Mutta tulokset työntekijäin uhrauksista ja ponnistuksista olivat kuitenkin ensi sijassa ja suurimmaksi osaksi joutuneet uusien valtaluokkain hyväksi, ja uudet olot olivat monilla tavoin kääntyneet työntekijäin vahingoksi. Yhteiskunnassa alkoi näkyä synkkiä varjopuolia. Ihmisiä oli yhdistetty lukuisilla uusilla siteillä, mutta samalla oli heidän välilleen luotu entistä syvempiä juopia. Mihin oli mennyt työn vanha vakuus? Ennen oli työkansa ollut orjan asemassa, mutta se oli nauttinut vuosipalkkaa ja isäntä oli vastannut työntekijän toimeentulosta; nyt oli työväki päässyt orjan päivistä, mutta palkat olivat viikko-, päivä- ja tuntipalkkoja ja entinen elämän turvallisuus oli mennyt. Mitä oli tuonut tuo kauniisti kimalteleva vapaus? Vieraan kaupungin siirtolaiseksi, kodittomaksi ja kotiseuduttomaksi kulkuriksi se oli tehnyt torpanlapsen. Ennen pitivät ihmiset, varsinkin vieraiden parissa, jyrkimmästi kiini arvo- ja säätyerostaan, mutta kotinurkissaan he söivät samanlaista ruokaa ja tunsivat samoja iloja ja suruja. Nyt olivat ihmiset tulleet samanarvoisiksi kaduilla ja kokouksissa, mutta kotiseinäin sisällä elettiin toisaalla ylellisyydessä ja rikkaudessa, toisaalla taas synkimmässä kurjuudessa. Sellainen oli lopputulos rahavallan ja kansanvallan pitkästä ja merkillisestä vuorovaikutuksesta.

Niin ajateltiin työntekijäin piireissä. Siellä aljettiin kasvavalla tyytymättömyydellä ja kipeällä kaipauksella tuntea ihmis- ja kansalaiselämän tärkeimmän alkuedellytyksen, turvatun toimeentulon tarvetta. Työväen henkinen herätys ja tämä työväenluokan erityinen tarve yhdessä kokosivat jäseniä työväenyhdistyksiin, joita työnantajat ja kansanystävälliset sivistyneet aluksi hoitivat ja johtivat, kunnes työväenliike rohkeni asettua vallassaolevia luokkia vastaan. Sivistysmaista, missä uuden ajan kehitys oli ehtinyt pitemmälle kuin täällä, tulivat sosialidemokratiset opit ja aatteet meikäläisen työväenliikkeen avuksi, niinkuin ennen olivat tulleet liberaliset opit teollisuusmiesten ja kansalliset aatteet suomalaisuuden pyrintöjen avuksi. Niin alkoi täälläkin uusi "luokkataistelu", niinkuin aina on käynyt, milloin suuret aatteet ja uudet kansankerrokset ovat pyrkineet ulos ahtaista kammioistansa.

Sellainen on pääpiirteiltään ollut se kehitys, joka menneen vuosisadan loppupuolen kuluessa muutti ja muodosti kansaamme. Mutta uudistunut kansa joutui uuden vuosisadan kynnyksellä raskaiden valtiollisten koettelemusten alaiseksi. Edellisen pitkän sisällisen kehityksen aikana oli valtiollinen vapaus maassamme jäänyt vähimmälle osalle. Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikana oli maatamme hallittu sortovaltaisesti. Mutta se ei ollut ehdottomasti pahaa ja tuomittavaa sortoa; se perustui silloiseen yhteiskuntaan, silloisiin oikeus- ja valtiokäsitteisiin; yhteiskunta suvaitsi tuota sortovaltaa, joka useinkin esiintyi valistuneena, näennäisesti kansan parasta tarkoittavana ja kansan hyväksi toimivana hallitus- ja virkavaltana. Se valtiollinen vapaus, joka saavutettiin Aleksanteri II:n hallituksen alkuaikoina, jäi sekin vaillinaiseksi ja puolinaiseksi vapaudeksi. Hallitus vielä piti itse suurimman vallan ja edesvastuun valtiossa. Mutta hallituksen rinnalla toimi nyt sen apulaisena ja ystävänä valittu kansa, säätyeduskunta. Se oli "keskinäisen luottamuksen" aikakausi. Kansa iloitsi saaduista armonosoituksista ja unohti pettymyksensä hallituksen päätösten käydessä epäsuotuisaan suuntaan. Vasta kansallisuustaistelu opetti yleisöä esittämään hallitukselle vaatimuksiakin ja harjoitti kansaa järjestettyyn taisteluun vastahakoista esivaltaa vastaan. Aleksanteri III:n aikaisissa valtio-oikeudellisissa väittelyissä venäläisten Suomi-syöjäin kanssa vahvistui täällä mielipide maamme sisällisestä itsenäisyydestä. Sillä tavoin oli Suomessa asteittain valmistuttu kestämään sen suunnattoman venäläisen sortovallan painoa, johon maamme Bobrikoffin aikana moneksi vuodeksi joutui. Tampereenkin väestöä tuo sortokausi kuohutti mitä syvimmin.

Aasian suurpolitiset tapahtumat sitten meidät hetkiseksi vapauttivat tuosta uusmongolilaisesta sortokaudesta. Maassamme oli opittu tuntemaan kansan valtiollisen vapauden sekä sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen eheyden arvo. Unohtumattomina "suurlakon" hetkinä yksimielinen kansa sääti itselleen yksikamarisen eduskunnan ja sen pohjaksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Jos missä niin Tampereen kansanvaltaisessa työläisyhteiskunnassa tunnettiin näiden tekojen merkitys Suomen kansan ja sen vähäväkisten kerrosten tulevaisuudelle.

Tämän Tampereen taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa historiassa yhtä tärkeän ajankohdan olemme valinneet teoksemme tämän osan päätekohdaksi. Voidaan olla eri mieltä määrättyjen vuosilukujen sopivaisuudesta ilmaisemaan aikakausien käännekohtia, aikakausien, jotka vain hitaalla kasvamisella ja kehittymisellä muuttuvat toisiksi. Siinä tiedossa emme ole asettaneet vuotta 1905 historian ratkaisevaksi käännepylvääksi, vaan pikemminkin vain matkan tarkastuspaikaksi ja merkiksi, joka ei estä meitä vapaasti luomasta katsauksia taaksepäin ja eteenpäin sen mukaan miten asiain ja esityksen kokonaisuus kulloinkin vaatii. (2)

2. TAMPEREEN UUDEMPI TEOLLISUUS.

a) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus: Finlaysonin tehtaan uudempi kehitys. Vaikea vuosikymmen: pumpulipula – nälkävuodet – tulipalo. Edistyksiä ja saavutuksia. Pohjoismaiden suurin pumpulitehdas. Tehdas v:n 1920 aikoina. – Lapinniemen puuvillatehdas.

b) Pellavatehdas: Tehtaan perustamisseikat. Kuvaus tehtaasta v:lta 1860. Tehtaan kansallinen merkitys. Tehtaan yleiskehitys ja suuret saavutukset. "Tampereen pellava- ja rautateollisuusosakeyhtiön" rahalliset vaikeudet ja niiden selvitys.

c) Verkatehdas ja villateollisuus: Tampereen verkatehtaan perustaminen ja kehitys. "Kehruutehtaita". Trikooteollisuus ja sen keskittyminen Tampereelle. Klingendahlin tehdas. Muita tehdaslaitoksia.

d) Tampereen uuden kutomateollisuuden kokonaiskehitys. – Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella. – "Kommunismista kapitalismiin".

e) Paperiteollisuus: Frenckellin paperitehtaan kukoistus ja loppuvaiheet. – "Puusta paperia". Tampereen kattohuopatehdas uuden paperiteollisuuden kehtona. Pellavatehtaan puuhiomo. Tampereen uudet paperitehtaat. Paperinjalostusteollisuus. Tampereen paperiteollisuus maata valloittamassa.

f) Sahausteollisuus: Sahain rintama Näsijärvellä. Puunjalostustehtaita.

g) Metalli- ja koneteollisuus: Pellavatehtaan konepaja. Muita konepajoja ja erikoistehtaita. Keinottelut yhdeksänkymmenluvun lopulla. Niiden jälkimuistoja.

h) Jalkine- ja nahkateollisuus: Suomen kenkäteollisuuden synty ja keskittyminen Tampereelle. Tampereen suuret kenkätehtaat. Nahkateollisuus.

i) Vaatetusteollisuus: Uuden teollisuudenhaaran kasvaminen Tampereella.

j) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus: Myllyt. – Viina- ja väkiviinateollisuus. Oluttehtaat. Muita ravinto- ja nautintoainetehtaita.

k) Muita teollisuudenhaaroja: Kivi- ja maateollisuus. – Tulitikkuteollisuus. – Teknokemiallinen teollisuus. – Grafillinen teollisuus.

l) Tampereen teollisuuden yleiskehitys: Tehtaiden luettelo vv. 1855–1900. Tampere v:n 1876 näyttelyssä. Tampereen teollisuuden sija Suomen teollisuudessa. Vertailuja muiden teollisuuskeskusten kanssa. Tampereen teollisuuden uusin kehityssuunta.

Ryhtyessämme esittämään Tampereen teollisuuden kehitystä Itämaisen sodan jälkeen luomme ensiksi katsauksen kaupungin yksityisten tehtaiden ja eri teollisuusryhmäin elämään ja toimintaan pitäen silmällä etupäässä tehtaiden omaa tuotantoa ja taloutta. Teollisuuden suhteista muuhun talouselämään ja yhteiskuntaan kerrotaan myöhemmin.

a) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus.

Menneen vuosisadan puolivälin jälkeenkin on Finlaysonin puuvillatehdas ollut Tampereen tärkein ja suurin ja samalla suurimman osan aikaa koko maan suurin teollinen laitos. Sitä merkitystä maan teollisessa kehityksessä, joka tällä tehtaalla ensimmäisinä aikoinaan oli, ei sillä kumminkaan enään myöhemmin ole ollut.

Kuusikymmenluku oli Tampereen puuvillateollisuuden vaikea vuosikymmen. Sen alkaessa oli Finlaysonin tehdas parhaassa mahdissaan. Uusia suuria tehdasrakennuksia muurattiin ja tehtaan koneistoa sekä työvoimaa lisättiin paljon. Mutta v. 1861 alkoivat vastoinkäymiset. Yhdysvaltain orjasodan aikana keskeytyi puuvillan saanti Amerikasta melkein kokonaan synnyttäen suuren pumpulipulan koko Europassa, missä puuvillateollisuuden raaka-aineena käytettiin lähes yksinomaisesti Amerikan pumpulia. Vuosia kului ennenkuin uudet tuotantomaat, Egypti ja Intia, saattoivat lähettää pumpuliansa markkinoille. Väliajalla monen monet puuvillatehtaat Europassa kukistuivat tai joutuivat suureen ahdinkoon. Tampereen tehdas tosin pysyi pystyssä, mutta senkin tuotanto taantui suuresti. Tehtaan työläisten lukumäärä, joka v. 1860 oli saavuttanut ensimmäisen huippunsa, 1 627, aleni alenemistaan, ollen v. 1861: 1449, v. 1862: 992 ja v. 1863: 897 henkeä, mistä se jälleen rupesi nousemaan, ollen v. 1864: 1 005 ja v. 1865: 1 171 henkeä. Työaika tehtaassa lyhennettiin, ainakin ajoittain, neljään päivään viikossa, ja työväen palkka sen mukaan. Tehtaan vuotuisen tuotannon määrä, joka v. 1859 ilmoitettiin 340 000 naulaksi lankoja ja 90 000 kpl:ksi kankaita, mainitaan vv. 1862 ja 1865: 170 000 naulaksi ja 60 000 kpl:ksi. Jo edellisellä vuosikymmenellä oli tehdas maksanut täydellisesti takaisin vanhat valtiolta saamansa lainat. Nyt pumpulipulan päätyttyä turvautui se jälleen kruunun apuun saaden valtiolta uuden 150 000 markan suuruisen lainan.

Tuskin oli pumpulipula päättynyt, kun maassa alkoi yleinen leipäpula; tulivat kauheat nälkävuodet ja nälkiintyneet joukot tulivat kolkuttamaan Finlaysoninkin tehtaan portteja. Puuvillatehdas, joka vastikään oli itse päässyt pulasta, sai nyt ruveta auttamaan toisia. Tehtaan työntekijäin lukumäärä kasvoi tavattomasti. Laitoksen tuotannon arvo sitävastoin ei lisääntynyt, vaan aleni. Meillä on syytä luulla, että tehtaan ihmisystävyydestään tunnetut isännät siten tänä kamalana hätäaikana harjoittivat tehtaallansa suurenmoista hyväntekeväisyyttä, hetkelliseksi avuksi monille hätäisille, mutta pitkälliseksi vahingoksi tehtaan työväen palkoille ja työtaidolle.

Monivaiheisen kuusikymmenluvun lopuksi sattui Finlaysonin tehtaalle vielä eräs onnettomuus. Tammik. 20 p. 1869 pääsi valkea irti tehtaan piharakennuksessa. Tuli hävitti kadun varrella olevan uuden tehdasrakennuksen, jossa oli kutomo, värjäyslaitos ja konttorihuoneusto, sekä toisen nelikerroksisen kutomorakennuksen, jossa oli viidettäsataa kangastuolia. "Hirmuinen oli paukkina ja rätinä, kun tämän rakennuksen rautakatto, välikatot ja sadat raskaat masinat yhtaikaa pudota räjähtivät alas", sanotaan Tampereen Sanomain palokertomuksessa. Tehtaalle tulipalo teki suuren vahingon, ja 400–500 tehtaalaista joutui puutteeseen. Kun hätääkärsiville järjestettiin tehtaalla tilapäistä työnansiota ja sieltä täältä tuli raha-apuja lisäksi, saatiin pahin hätä poistetuksi, kunnes tehtaan työ jälleen saattoi alkaa. Tämäkään onnettomuus ei tullut ilman seuraa. Kesällä 1870 hävitti tulipalo jälleen suurimman osan uudelleen korjattua kutomorakennusta ja noin 500 kutomakonetta. V. 1892 paloi puuvillavarastohuone täysineen.

Seitsenkymmenluvulla tehdas toimi verraten tasaisissa oloissa. Vuosikymmenen alkupuolella sen tuotanto nopeasti virkistyi. Parisin maailmannäyttelyssä v. 1867 Finlaysonin tehtaan tuotteet, niiden joukossa puolivillaiset kankaat, saivat hopeamitalin. Tavaton vedenpuute talvella 1876 ja Turkin sodan pelko v. 1877 taasen jonkin verran taannuttivat työtä. Viimemainittuna vuonna valmistui tehtaan uusi 950 (myöh. 1 200) kutomakonetta tiloittava kutomosali, joka silloisen päivänpakinan mukaan sai kansanomaisen nimen "Plevna". Tämä huone oli Suomen suurin työhuone; se on 137 m. pitkä, 39 m leveä ja saa valonsa 21-osaisesta lasikatosta.

Myöskin kahdeksankymmenluku oli puuvillatehtaalla tasaisen työn aikaa, lukuunottamatta vuotta 1885, jolloin sodanuhka häiritsi meikäläisiä pumpulitavarain markkinoita. Samoin ehkäisi maassamme vv. 1892–1893 vallinnut yleinen taloudellinen pula Finlaysonin tehtaan toimintaa, joka muuten yhdeksänkymmenluvulla jälleen lakkaamatta edistyi. Kun v. 1882 vedenpuute häiritsi tehtaan käyttöä, hankittiin avuksi höyryvoimaa, jota myöhemmin oli ruvettava käyttämään yhä suuremmassa määrässä. Erittäin ovat tässä mainittavat tehtaan suuret uutisrakennukset ja laajennukset yhdeksänkymmenluvun viimeisinä vuosina. Näihin uudistuksiin kuului m.m. kolmen km:n pituisen sähköradan johtaminen tehtaan halkovarastolle Santalahteen sekä uuden suuren kehräämön rakentaminen.

Uudella vuosisadalla on tämä tehdas työskennellyt vakaantuneella pohjalla ja säilyttänyt suuret saavutuksensa. Tärkeä tapaus liikkeen sisäisissä oloissa oli tämän suuryrityksen muodostaminen osakeyhtiöksi v. 1908 nimellä Finlayson & C:o Osakeyhtiö. Osakepääoma, 12 milj. mk, on vähitellen joutunut suureksi osaksi kotimaisiin käsiin. V. 1920 korotettiin osakepääoma 30 milj. mk:ksi ja myöhemmin 96 milj. mk:ksi.

Tehtaan kehitystä v:n 1860 jälkeen valaisevat seuraavat luvut:

             työnteki-   valmist.arvo         työnteki-   valmist.arvo
    vuosi     jöitä        milj. mk     vuosi  jöitä       milj. mk

    1860      1 627          1.8        1890   2 076         6.2
    1865      1 171          0.5        1900   3 030        10.1
    1870      2 326          3.5        1910   2 154        10.9
    1875      1 943          4.5        1915   2 148        13.9
    1880      1 662          4.7        1920   2 190       144.4
    1885      1 795          4.7        1925   2 465       113.8

Tehtaan tuotannosta ei ole käytettävissämme yhdenjaksoisia tietoja. Seuraavat satunnaiset numerotiedot voinevat kuitenkin antaa käsityksen tehtaan koneiston ja tuotantomäärän kasvamisesta viime sukupolvien aikana.

    Finlaysonin tehtaan tuotanto vv. 1859–1900

                      koneisto             valmisteiden määrä

                      kutoma-   lankoja    kankaita     vanua
    vuosi  kehrimiä   koneita   1 000 kg   1 000 kpl   1 000 kg

    1859    24 640       550        144        90         –
    1878    50 000     1 000      1 147       256         33
    1887    66 200     1 023      1 475       344         82
    1900   103 000     1 800      2 553       534        210

Uudella vuosisadalla ei tehtaan tuotanto-oloissa ole tapahtunut suurempia muutoksia.

Yksinkertainen lasku osoittaa, miten suuresti ja monipuolisesti Finlaysonin tehtaan tuotanto edistyi v:n 1859 jälkeen seuranneen neljänkymmenen vuoden kuluessa. Tehtaan kehrinten lukumäärä kasvoi nelinkertaiseksi ja kangastuolien kolminkertaiseksi, mutta kehrättyjen lankain määrä lisääntyi yli seitsemäntoistakertaisesti ja kudottujen kankaiden kuusinkertaisesti. Jokainen kehrin valmisti v. 1900 neljä kertaa enemmän lankoja ja jokainen kutomakone kaksi kertaa enemmän kankaita kuin v. 1859, mikä edistys oli epäilemättä ensi sijassa luettava suurentuneiden ja parantuneiden koneiden ansioksi.

Mutta varmaan oli työntekijäin ammattitaitokin tuon pitkän ajan varrella kohonnut: nelinkertaisesti kasvanutta kehrinmäärää ja kolminkertaisesti enentynyttä kangastuolimäärää v. 1900 hoiti ainoastaan kaksinkertaisesti kasvanut työläisjoukko. Tämä vanha tehdas kuuluukin niihin, joilla on ollut etu pitää työssään kauan palvellutta, kokenutta ja harjaantunutta väkeä. V. 1903 toimitetun kutomateollisuutta koskevan työtilastollisen tutkimuksen mukaan oli lähes puolet (41.1 %) Finlaysonin tehtaan silloisista työntekijöistä palvellut yli 10 vuoden ja 14.8 % enemmän kuin 30 vuotta. Sellaisia toimessa olevia työntekijöitä, jotka olivat olleet työssä viisikymmentä vuotta tai kauemmin, oli mainittuna vuonna tässä tehtaassa seuraavat neljätoista: puolauksen johtajatar Eeva Kaisa Helander, palvellut tehtaassa 62 vuotta; karttaaja Wilhelm Hagelberg 58, kehruunesimies Juhana Jansson 55, kehruunesimies Fredrik Wikman 54, vartija Juhana Friman 54, vartija Juhana Nord 54, telaaja Kaarle Kustaa Stenvall 54, liistaroija Emanuel Hellman 53, kankuri Robert Nyman 53, kelaaja Amanda Blom 52, kankuri Wilhelmina Hjelt 51, vyyhtijä Karolina Wilhelms 51, kelaaja Henrika Gustafsson 50 sekä apreterauksen esimies Kaarle Winter 50 vuotta.

Tehtaan oloista v:n 1920 aikoina annetaan tehtaan julkaisuissa seuraavia tietoja. Tehdas on Suomen suurin yhtenäinen teollisuuslaitos ja samalla suurin laatuaan koko pohjoismaissa. Paitsi tavanmukaisia koneellisia kehruu- ja kutomaosastoja kuuluu tehtaaseen vielä värjäämö, valkaisulaitos, köydenpunomaosasto, merseroimis- ja kalastuslankaosastot y.m. Tehdas on maassamme ainoa, joka suuremmassa mittakaavassa käyttää Jacquard-koneita. Tehdasta käyttää viisi vesiturbinia, jotka synnyttävät yhteensä 2 635 hevosvoimaa, ja neljä höyrykonetta, joiden yhteinen hevosvoimamäärä on 3 077; näiden höyrykoneiden joukossa on 1 600-hevosvoimainen Sulzer-höyrykone. Tuotannollisten kehrimien lukumäärä on yli 100 000 ja kutomakoneiden n. 2 000. Työsalien yhteenlaskettu pinta-ala on n. 70 000 m2. Tehtaan palveluksessa on n. 2 300 henkeä.

Tehtaassa valmistetaan melkeinpä kaikenlaatuisia puuvillalankoja ja -kankaita. Lankoja on kehrätty kaikkia numeroita aina 100:aan saakka. Tehtaan kangasmallikokoelmaan kuuluu lähes 9 000 erilaista mallia, joista kuitenkin vain n. 1 000 on käytännössä. Myynti tapahtui tehtaan vanhempina aikoina suureksi osaksi Venäjälle. Vuoteen 1918 saakka oli tehtaalla oma myyntikonttori Pietarissa, ja menekki oli vilkas myöskin Itämerenmaakunnissa ja Puolassa. Suomen ja reunamaiden itsenäistyminen katkaisi täydellisesti tehtaan vanhat myyntisuhteet, mutta menetettyjen markkinain sijaan on tehdas saanut uudet markkinat Suomessa. Tässäkin kohden on Finlaysonin vanha tehdas vähitellen kotimaistunut.

Tehtaan ijäkäs ja puuhakas isäntä Wilhelm v. Nottbeck kuoli v. 1890. Hänen lähimpinä apulaisinaan olivat työskennelleet, Ferdinand Uhden kuusikymmenluvun alussa palattua kotimaahansa Saksaan, konsuli C. de la Croix ja herra A. Sommer. Wilhelm v. Nottbeckin kuoltua toimivat tehtaan isännöitsijöinä kauppaneuvos A. Sommer vv. 1890–1897, kunnallisneuvos Chr. Bruun 1897–1900, Hermann Luders 1900–1912, Hugo Mäklin 1912–1917 ja Hj. v. Wendt 1917-.

Puuvillateollisuuden nousukaudella menneen vuosisadan viimeisinä vuosina sai Tampere toisen suuren puuvillatehtaansa, "Tampereen puuvillateollisuus-osakeyhtiön" omistaman Lapinniemen puuvillatehtaan. Yrityksen alkuunpanijoina olivat kauppaneuvos Arthur Sommer, rahastonhoitaja J. Kupiainen ja insinööri P. A. Sharples, kaikki Finlaysonin tehtaalla palvelleita. V. 1897 vahvistettujen sääntöjen mukaan oli yhtiön pääoma kaksi miljonaa markkaa. Tehdas saatettiin siis rakentaa suuri. Sen kauas näkyvät rakennukset kohosivat komealle paikalle Näsijärven kalliorannalle. Tehdasalue vuokrattiin kaupungilta, mutta lunastettiin v. 1912 omaksi. Tehtaan tuotannon kehitys ilmenee seuraavasta katsauksesta:

                Lapinniemen tehdas vv. 1899–1923

             kehrätty lankoja    kudottu kankaita   tehty vanua
    vuosina     milj. lbs.            kpl.            paalia

     1899         1.0                51 150              742
     1900         1.3                71 931            1 443
     1905         1.5                98 321              993
     1910         1.7                96 099            1 072
     1915         1.8               156 272              874
     1920         1.7               161 378              859
     1923         1.9               178 780            1 198

Valmisteiden arvo v. 1899 oli 1.4 milj. mk ja v. 1923 jo 57.5 milj. mk. Työläisten luku oli samassa ajassa kasvanut 390:stä 900:aan. V. 1928 työntekijäin luku n. 800 ja valmisteiden arvo 60 milj. mk. V:n 1923 aikoina oli tehtaassa 31 012 kehrintä ja 645 kutomakonetta. Osakepääoma oli 12 (nyk. 48) milj. mk. Tehtaan tuotanto oli tasaisesti kehittynyt kasvusuunnassa. Mainittavia häiriöitä oli sattunut ainoastaan v:n 1905 suurlakon sekä v:n 1918 aikana. Maailmansodan aikana oli Lapinniemen tehdas ensimmäinen järjestämään raakapuuvillan kuljetusta Jäämereltä Lapinmaan kautta Tampereelle. Lapinniemen tehdas on nykyään Tampereen ja koko maan suurimpia teollisuuslaitoksia, omalla alallaan kolmanneksi suurin maassa. Tehtaan toimitusjohtajina ovat olleet kauppaneuvos A. Sommer v:sta 1897 kuolemaansa saakka, senaattori L. Gripenberg vv. 1908–1909 ja insinööri M. Lavonius v:sta 1909 alkaen. (3)

b) Pellavatehdas.

Tämä tehdas on Finlaysonin tehtaan rinnalla kauan aikaa ollut Tampereen teollisuuden toinen pääpilari, ja vieläkin se on maamme mainittavimpia suurtehtaita, alallaan ainoa koko Suomessa.

Pellavatehdas on suurenmoinen muistomerkki viisikymmenluvun merkilliseltä teolliselta perustamiskaudelta. Tehtaan isä oli suurista teollisista suunnitelmistaan, rohkeista liikeyrityksistään, uudenaikaisista vapaamielisistä taloudellisista mielipiteistään ja monen mielestä ansaitsemattomasta kukistumisestaan tunnettu Laukon kartanon isäntä, varatuomari Aadolf Törngren. Heinäk. 12 p. 1856 sai Törngren oikeuden perustaa Tampereelle tehtaan kaikenlaisten pellava- ja hamppulankain sekä kankaiden valmistamista varten. Kukaties olisi pellavatehtaan syntymisen käynyt niinkuin Tampereen silkkitehtaan, jonka perustamiseen Törngren niinikään oli saanut luvan, elleivät sattumat olisi suosineet pellavatehtaan hommaa. Erään kertomuksen mukaan oli ruukinisäntä Kustaa Wasastjerna saatuaan haltuunsa Tammerkosken itärannalla olevan masuunin ja sahan ja turhaan yritettyään ostaa Jokioisten kartanoa ja ruukkia, kerran valitellut Törngrenille pulaansa, kun ei tiennyt mihin sijoittaisi liikoja rahojansa. Toinen sen johdosta esitti, että he yhdessä perustaisivat masuunin alueelle pellavatehtaan, jolle Törngren ei ollut löytänyt sopivaa paikkaa kosken länsirannalla. Päätetty ja tehty. Syksyllä 1856 muutettiin Törngrenin pellavatehtaan erioikeudet siten, että tehdas saatiin perustaa ja pitää käynnissä Hatanpään tilaan kuuluvalla vuokramaalla "kuitenkin ilman että ne erinäiset etuisuudet, joita Tampereen tehdaslaitoksille nyt jo on annettu tai vastedes annetaan, tulevat mainitun tehtaan hyväksi". Helmik. 28 p. 1857 tehdyllä lyhytsanaisella sopimuksella vuokrasi Wasastjerna Törngrenille 50 vuodeksi "tarpeellisen paikan pellavatehtaan perustamista varten" vuotuista 150 hopearuplan vuokraa vastaan.

Pellavatehdas rakennettiin Törngrenin ohjelman mukaisesti kerrassa suurenmoinen. Rakennustöihin lienee ryhdytty kesällä 1857. Viisikerroksisen tehdasrakennuksen piirustukset laati Turun lääninarkitehti Chiewitz. Rakennustyöt valmistuivat v. 1859 ja tulivat maksamaan 408 602 hopearuplaa. Mukavamman kulkuyhteyden aikaansaamiseksi pellavatehtaalta kaupunkiin rakennettiin v. 1858 Jalkasilta pellavatehtaalta Uudenkadun päähän.

Toukokuussa 1859 tuli uudessa tehtaassa käyntiin kutomo, jossa oli 96 kutomakonetta. Langat hankittiin Venäjältä, kunnes oma kehräämö syyskuussa m.v. saatiin käyntikuntoon. Työntekijöitä oli tehtaassa aluksi vain nelisenkymmentä. Vuonna 1860 tehdas jo toimi täydellisenä suurtehtaana. Siihen aikaan oli "Papperslyktan" lehdessä luettavana tästä uutistehtaasta seikkaperäinen kertomus, joka tarkoituksellisessa ylisteleväisyydessään on siksi hauska näyte silloisen yleisön teollisista katsantotavoista, ettemme malta olla tähän suomentamatta kirjoituksen pääkohtia. Ne kuuluvat:

"Kiitos ja kunnia niille, jotka viime vuosina ovat edistäneet maan teollisuuden kohoamista uusien tehtaiden perustamisella! Kiitos ja kunnia niille, jotka ovat koettaneet tehdä maan pääomia, sekä rahoja että työvoimia ja raaka-aineita, niin tuottoisiksi kuin mahdollista eivätkä kuten muut, ennen ja jälkeenpäin, kevytmielisesti ja ajattelemattomasti ole tuhlanneet niitä maalle hyödyttömiin yrityksiin!

"Ensimmäisellä sijalla niistä laitoksista, joita tarkoitamme, on kaiketi kieltämättä Tampereen pellavatehdas, samoinkuin sitä seuraava sija lienee tuleva Vaasan kaupungin lähellä olevalle puuvillakehräämölle. Kun luultavasti kaikki lukijamme yhtyvät siihen tunnustukseen, mikä edellä on annettu niiden miesten ansioille, jotka hyvin tunnettuina kautta koko maan ovat yritteliäisyydellään luoneet itselleen muiston tulevaisuudessakin, lienee lyhyt kuvaus Suomen ainoasta pellavakehräämöstä tervetullut... Vähän pumpulitehtaan alapuolella on kosken yli tehty porras. Kalliolta kalliolle luikertelee se poikki parhaan kosken ja tekee matkan kaupungista asutulle vastarannalle lyhemmäksi kuin tie tulisi vähän matkaa alempana olevan ajosillan kautta. Kun seisomme siellä, kuohuva koski muutaman jalan päässä allamme, ja katselemme kosken niskaan päin, kun veden liike ja pauhu valtavasti järkyttävät mieltämme, kun vaahtopää aalto puhuu voimakasta kieltään luonnon vallasta, ja sitten katsahdamme rakennuksiin, jotka kummallakin puolella seisovat kuin maan esivartijat raivoavaa vettä vastassa, niin kysymmepä, mitä ne siellä tekevät. Hajonneita kallionkappaleita ja kaatuneita puita odottaisi olevan ympärillä pikemmin kuin näitä komeita kivitaloja. Olemme uteliaita näkemään, kuinka niihin johtuva vesi kesytetään ja kukistetaan ja mitä hurjia ponnistuksia veden on täytynyt tehdä ennenkuin se on menettänyt mahtinsa. Enemmän viehättää oikealla rannalla oleva rakennus, joka näyttää rohkeammin taistelevan koskea vastaan ja jonka perustuksia kosken vaahto huuhtelee. Kiiruhdamme sinne, meidät otetaan siellä huomattavan hyvin vastaan, saamme oppaan ja kuljemme hänen kanssaan viisikerroksisen rakennuksen katsellen veden vaikutuksia, jotka eivät ensinkään ole hävityksen, vaan luomisen töitä. Ensimmäisessä kerroksessa on kolme turbinia, joihin vesi johtuu ja joista sitten liikevoima tavallisella tavalla siirretään rakennuksissa oleviin koneisiin; samassa kerroksessa myöskin häkilöidään eli ehkä oikeammin harjataan pellava. Karkeimman ja kokonaan kelvottoman pellavan erottavat koneet itse, joita pojat ja miehet hoitavat ja syöttävät. Pölyä on kauheasti; niin mieltäkiinnittävää kuin onkin tätä työtä katsella, ei sinne kuitenkaan mielellänsä kauaksi jää. Kun nyt näin puhdistetun pellavan mukana siirrymme toiseen kerrokseen, niin saamme siellä nähdä, miten pellavaa sitten kartataan tai kammataan, eli miksi sitä sanoisi, sekä kuinka se siinä muodostuu pitkiksi yhtäjaksoisiksi nauhoiksi eli hahtuviksi, jotka sitten myös samassa kerroksessa kehrätään hyvin löyhästi. Täällä ovat työntekijät kaikki naisia. Tomua ei enään ole niin paljon, vaan kuitenkin melkoisesti. Rullat, joissa löyhästi kehrätty lanka on, viedään sieltä neljänteen kerrokseen, missä siitä kehrätään tavallista lankaa. Mutta ennenkuin lanka kierretään lujempaan se kulkee kuuman veden kautta. Kuuma vesi, joka pysyy lämpömäärässään siihen johdetun höyryn avulla, tekee huoneen lämmön sangen suureksi ja ilma on jonkinverran kosteaa. Pienet pojat ja tytöt, joita siellä käytetään, tuntuvat kuitenkin viihtyvän varsin hyvin lämpimässä ja iloisesti ainakin näkyvät he työtänsä tekevän. Viidennessä kerroksessa, jonne kehrätty lanka viedään, puolataan osa kuteiksi niihin kankaisiin, joita tässä tehtaassa valmistetaan. Toinen osa taas vyyhdetään joko sellaisenaan myytäväksi, kun ne on pesty ja valaistu, tai käytettäväksi kankaiden loimeksi...

"Kolmanteen kerrokseen, jossa emme vielä ole käyneet, viedään nyt sekä käämit että se osa vyyhdittyä lankaa, joka tulee kudottavaksi. Erityisessä osastossa tätä kerrosta luodaan ja liisteröidään langat ennenkuin ne pannaan kangastuoleihin, jotka ovat toisessa osastossa. Siellä kudotaan sekä sileää pellavakangasta että kuviokangasta. Sukkula lentää edestakaisin uskomattoman nopeasti, kaikki käy niinkuin tavallisissa kangaspuissa, mutta ilman ihmisen apua. Niissä kangastuoleissa, joissa kudotaan kuviokangasta, liikkuu pahvisia malleja kangastuolin päällä. Näiden mallien avulla saadaan milloin toiset, milloin toiset loimilangat nousemaan, joten kudokseen syntyy samoja kuvioita kuin mallissa. Tässä kerroksessa on työssä sekä miehiä että naisia ja näyttää kuviokangaspuiden hoito etenkin olevan edellisten toimena.

"Jos taasen menemme siihen kaksikerroksiseen kylkirakennukseen joka lähtee päärakennuksesta ja niinkuin sekin on tiilinen ja rappaamaton, näemme miten lankoja ja kankaita pestään, valaistaan kloorivedessä ja kaulataan eli kartutaan, jotta ne tulevat tarpeellisen kiiltäviksi, ja vihdoin pannaan pakkoihin kauppaan lähetettäväksi. Tämä toimi suoritetaan toisessa kerroksessa ja osassa ensi kerrosta, missä sen lisäksi on puusepänverstas ja ne kaksi höyrykattilaa, joissa syntyy se höyry, joka sitten lämmittää sekä itse rakennuksen että tarvittavan veden.

"Kaikki tehtaassa työskentelevät ovat suomalaisia, useimmat kaupungin lähitienoilta ja siis suomeapuhuviakin. Ainoastaan työnjohtajat ovat englantilaisia. Työntekijäin luku taasen nousee nykyään noin viiteensataan, ja kaikkia heitä tarvitaan, sillä koko laitos on jo ainakin vähän toista vuotta ollut täydessä käynnissä. Nyt jo asetetaan neljättä turbinia, ja laitettavaksi tulee uusia kangaspuita.

"Kuten tunnettua menee kaikki kaupaksi, mitä tehdas valmistaa, niin että tehdasta voidaan vielä suurentaa, niin suuri kuin se jo onkin. Raaka-aine, pellava, on suureksi osaksi suomalaista; mutta käytetään ulkolaistakin pellavaa. Lähemmä sataviisikymmentä leiviskää pellavia sanottiin joka päivä käytettävän ensimmäisessä kerroksessa, samoinkuin joskus parikin sataa leiviskää pellavia päivässä häkilöitävän eli harjattavan..."

V. 1861 joutuivat sekä Törngrenin että Wasastjernan tehdaslaitokset

heidän perustamansa Tampereen pellava- ja rautateollisuus-osakeyhtiön haltuun. Pellavatehtaan kehitysvaiheita siitä alkaen kuvaavat yleisimmin piirtein seuraavat tiedot tehtaan työntekijäin luvusta ja sen tuotteiden myynnin arvosta eri ajankohtina:

           työnteki-   myynti              työnteki-   myynti
    vuosi   jöitä      milj. mk    vuosi    jöitä      milj. mk

    1861     612         1.8       1900     1 704        3.5
    1870     787         1.5       1916     2 142        4.8
    1880      –         1.5       1920     1 728       35.5
    1890   1 015         3.1       1925     1 396       55.6

Tehtaan koneiston kehityksestä ja tuotantomäärästä taas on seuraavia tietoja:

        Pellavatehtaan tuotanto vv. 1861–1920

                  koneisto                  tuotanto
            kehrimiä   kutomakoneita   lankoja     kankaita
    vuosi                 koneita      1 000 kg    1 000 kpl

    1861    n. 5 000         96          250           9
    1875       7 882        195          630          26
    1887       5 882        216          831          31
    1906      10 276        303        1 109          48
    1910         –          –        1 600          63
    1920      16 000        355        1 329          55

Pellavatehtaan kehitys on sitä omistavan yhtiön raha-asiain aikaisemman historian kirjavuudesta huolimatta ollut suurin piirtein merkittävän tasainen ja vakava. Tehtaalla on kuitenkin ollut voitettavanaan paljon vaikeuksiakin, jotka ovat johtuneet milloin Suomen ja Venäjän pellavanviljelysoloista, milloin maailmantaloudellisista syistä, milloin taas aivan paikallisista seikoista. Ensi vuosina oli tehtaalla myötäiset ajat, niin että se v. 1862 pantiin käymään ympäri vuorokauden. V. 1864 tehtaan käyntiaika supistettiin 20 tuntiin vuorokaudessa. Ensimmäiset huonot ajat tulivat vv. 1867–1868 ja sitten taas 1876–1878. Työaika supistettiin niiden johdosta yhteentoista ja v. 1875, jolloin joukko työläisiä työnpuutteen vuoksi irtisanottiin tehtaasta, yhdeksään tuntiin päivässä. Kahdeksankymmenluvun alkaessa palasivat hyvät ajat ja työaika pitennettiin jälleen 11 tuntiin, kunnes se v. 1905 toisista syistä kuin ennen lyhennettiin 10-tuntiseksi.

Tehtaan tuotteiden laatu pysyi huonoina aikoina yhtä korkealla kuin hyvinäkin. Parisin maailmannäyttelyssä v. 1867 Tampereen pellavatehdas sai pronssimitalin pellava- ja purjekankaistaan, Pietarin näyttelyssä v. 1870 tuli sille kultamitali ja Moskovan näyttelyssä v. 1882 korkein palkinto. Tehtaassa toimitettiin yhtä myötään koneiston ja rakennusten uudistuksia. Syyskuun 5 p. 1883 hävitti hirmuinen tulipalo koko pellavatehtaan, mutta tämä koettelemus kääntyi terveydeksi tehtaalle, joka nyt saatettiin rakentaa entistä ehompi. Jo seuraavan vuoden elokuussa alkoi tuotanto uudessa tehdasrakennuksessa, joka nyt oli supistettu yhtä kerrosta matalammaksi. V. 1885 pakotti Tammerkosken vedenvähyys pellavatehtaankin ottamaan käyttövoiman avuksi höyryn. V. 1892 sai pellavatehtaan yhtiö ostaa koko tehdasalueen omakseen kaupungilta 350 000 markan kauppahinnalla. Pellavatehdasta laajennettiin huomattavasti vv. 1898–1899, ja vv. 1910–1916 suoritettiin tehtaalla suuria uutisrakennuksia. Silloin m.m. rakennettiin suurenmoisella granittikanavalla varustettu sähkövoimalaitos, jonka turbinit voivat kehittää 3 600 hevosvoimaa ja joka vapautti tehtaan höyryvoiman tarpeesta.

Pellavatehtaan raaka-aineen hankinnan päävaiheet näkyvät seuraavasta asetelmasta:

                 ostettu pellavia (1 000 kiloin)
    vuonna    Suomesta    Venäjältä    yhteensä

    1861        286           24          314
    1870        476            4          520
    1880        315          294          681
    1900        966        1 114        2 136
    1910        270        2 058        2 328
    1920        713          881        1 595
    1925        497          342          839

Näistä luvuista näkyy pellavatehtaan pellavankulutuksen suuri kasvaminen, mutta myöskin kotimaisen pellavan rajoitettu osuus siinä. Kun v. 1861 pellavatehtaan käyttämistä pellavista vain 6 % oli vierasmaisia, oli maailmansodan alkaessa sama verta kotimaisia. Pellavatehdas perustettiin alkuaan kotimaisten pellavain jalostamisen tarkoituksessa ja se on aina koettanut kaikin tavoin edistää kotimaista pellavanviljelystä. Kun pellavanviljelys alkoi maassamme taantua, perusti pellavatehdas v. 1886 Lammille oman loukutus- ja lihtauslaitoksen, joka myöhemmin siirrettiin Hankalan kylään Koskelle. Numerot osoittavat, ettei tästäkään toimenpiteestä ollut ajan pitkään apua. Maamme itsenäistyminen ja ulkomaisen pellavanhankinnan vaikeutuminen on antanut pellavatehtaalle aiheen v. 1920 rakennuttaa Messukylään suuren laitoksen kotimaisen pellavan liotusta ja jälkikäsittelyä varten.

Pellavatehtaan tuotantotasosta antavat tehtaan julkaisut v:lta 1920 kiintoisia tietoja. "Kun tehdas on maan ainoa, on se pakotettu paitsi suurtuotantoon myöskin suureen monipuolisuuteen ja seurauksena on ollutkin pellavatehtaan muuttuminen maailman monipuolisimmaksi, mitä parhaiten osoittaa se, että tehdas kehrää lankanumeroita l:stä 120:een. Tämä tuotanto käsittää pellavakehruuteollisuuden kaikki haarat, siis karkeimmasta sidelangasta hienoimpaan palttinaloimeen ja -kuteeseen. Valmistuksen erikoisuuksista mainittakoon kaikki kenkäteollisuuden tarvitsemat yhdenkertaiset ja kierretyt langat, kaikki kalastustarpeisiin käytetyt langat, erilaatuiset koruompeluun sopivat langat, vieläpä posti- ja tullilaitoksen merkitsemislangatkin. Paitsi näitä on tehdas valmistanut myöskin pitsinnypläykseen käytetyt eri valkaisuasteisiin jalostetut lankalaadut. Lisäksi lippunyörit, purjelangat, matonloimilangat y.m.... Kutomo on tietenkin seurannut mukana liikkeen laajetessa ja on senkin koneistoa paljon lisätty, mutta myös tuntuvasti ja monasti uusittu. Kutomakoneiden lukumäärä on nykyisin 355, joista 55 on Jacquard-koneita, ja näiden lisäksi suuri määrä erilaisia kutomon apukoneita... Nykyisin on kuviollisten kudontatuotteiden järjestysnumero 342."

Tampereen pellavatehtaalla ei ole ollut kilpailijoita. Ainoa sentapainen yritys lienee ollut A. G. Dammin, J. K. Enqvistin, K. Hakulinin y.m. v. 1898 alkuunpanema "Tampereen kutomaosakeyhtiö", joka kuitenkin hyvin pian luopui epätasaisesta taistelusta.

Vaiherikkaampi kuin itse pellavatehtaan kehitys on ollut pellavatehtaan yhtiön taloudellinen historia.

Tampereen pellava- ja rautateollisuuden suuret alkajat Törngren ja Wasastjerna lienevät tunteneet maaperänsä huojuvaksi, koskapa turvatakseen laitoksiansa jo v. 1860 päättivät perustaa "Tampereen pellava- ja rautateollisuus-osakeyhtiön", jonka tuli ottaa haltuunsa pellavatehdas kehräämöineen ja kutomoineen, masuuni, konepaja, saha ja Haverin kaivos siihen kuuluvine maanviljelyksineen. Yhtiön pääoma oli oleva miljonan hopearuplaa jaettuna 2 000 osakkeeseen à 500 rupl.hop. Törngrenin ja Wasastjernan laitosten lunastamiseksi oli yhtiön maksettava 730 000 ruplaa.

Perustajat kehoittivat "isänmaallisen teollisuuden ja pellavan viljelyksen halukkaita suosijoita" rupeamaan yhtiön osakkaiksi. Halukkaat suosijat merkitsivät ainoastaan puolisensataa osaketta; rohkeiden merkitsijäin joukossa huomattiin: professori A. Liljenstrand, kauppias C. J. Hildén, tilanomistaja A. Meurman y.m. Loput osakkeista jäivät perustajille. Maalisk. 4 p. 1861 kuitenkin perustettiin yhtiö, joka viipymättä otti haltuunsa kaikki puheenaolevat laitokset. Törngren ja Wasastjerna jäivät edelleenkin tehtaiden johtajiksi.

Suuren yrityksen tuottamat taloudelliset vaikeudet alkoivat pian pelottaa. Ensi aluksi oli hallitus kaikin tavoin suosinut Törngrenin isänmaallista tehdaslaitosta myöntäen sille lainan toisensa jälkeen, niin että yksinään tämä tehdas jo v. 1861 oli saanut 1/10 valtion hypotekkirahaston koko lainausmäärästä. Mutta Törngren ei käyttänyt lainoja aina siihen tarkoitukseen, jota varten ne oli otettu, vaan lainaili pellavatehtaan yhtiön varoja muihin suuriin keinotteluihinsa kykenemättä suorittamaan lainoja takaisin rahassa. Ikävät seuraukset eivät jääneet ilmenemättä. Kun Törngren v. 1861 pyysi maksuajan pitennystä eräälle valtion vuodeksi antamalle 75 000 ruplan suuruiselle lainalle, myönnettiin kyllä maksuajan pitennys, mutta samalla senaatti salaisella kirjeellä käski Suomen pankkia katsomaan, että Törngrenin velkoja pankille ruvettaisiin vähittäin lyhentämään. Pellavatehtaan yhtiö joutui täten ankariin rahapuliin. V. 1864 oli Törngrenin luovuttava pellavatehtaan johdosta, ja v. 1866 hän teki vararikon; v. 1869 oli Wasastjernan tehtävä samoin. Ei ollut helppo pellavatehtaan yhtiön sellaisissa oloissa jatkaa toimintaansa nälkävuosina ja huonoina raha-aikoina, varsinkin kun yhtiö jotain pelastaakseen Törngrenin häviöstä oli syksyllä 1866 ottanut haltuunsa Törngrenin Helsinkiin perustaman, vielä keskeneräisen laivatokan, jonka kunnostaminen nieli yhtiön varoja miljonan markkaa ilman että toivottua ostajaa olisi ilmaantunut. Pellavatehdas kuitenkin piti yhtiötä pystyssä yli pahain aikain.

Kahdeksankymmenluvun alussa rupesivat yhtiön asiat paranemaan. Neljäntoista vuoden odotuksen jälkeen saatiin laivatokka v. 1880 myydyksi puoleen hintaan. Yhtiön osakkaiden oli ainoastaan kuutena vuonna tarvinnut jäädä ilman osinkoa. Tappiot on moninkertaisesti korvannut yhtiön talouden myöhempi loistava tila. Osakepääoma, joka v. 1895 oli 6.2 milj. mk, korotettiin v. 1917 jo 20 milj. ja v. 1928 aina 100 milj. mk:aan.

Tampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiön isännöitsijöinä ovat olleet tuomari Aadolf Törngren 1861–1864, tehtaanisäntä K. A. Wasastjerna 1864–1866, Carl Zuhr 1866–1869, konsuli F. E. Wahlgren 1869–1881, Carl L. Lundström 1881–1884, Henr. Solin 1885–1902, Napoleon Wesander 1902–1906 (myöh.-apulaisjohtaja), vuorineuvos Wolter Ramsay (toimeenpaneva johtaja) 1906–1927, Artur Donner 1927–1928 ja Arno Solin 1929–. Pellavatehtaan ensimmäinen suomalainen teknillinen johtaja oli insinööri J. T. Durchman (1882–1907).

Sattumat ovat aiheuttaneet sen, että Tampereen pellava- ja rautateollisuusosakeyhtiö on joutunut harjoittamaan pellavateollisuuden rinnalla monenlaista muutakin teollisuutta. Siitä tulee puhe asianomaisia teollisuudenhaaroja käsiteltäessä. (4)

c) Verkatehdas ja villateollisuus.

Tampereen verkatehdas johtaa alkunsa Jokioisten kartanon vanhasta verkatehtaasta. A. W. Wahren, joka vuosiksi 1838–1852 vuokrasi Jokioisten verkatehtaan, teki siitä neljäkymmenluvun alulla ajanmukaisen, ulkomaisia kehruu- ja kutomakoneita käyttävän tehdaslaitoksen. Mutta kun Wahren samaan aikaan perusti Forssan puuvillatehtaan, ja kun vuokratun verkatehtaan käyttö tuli hänelle liian hankalaksi, irtaantui hän vuokrakauden päättyessä kokonaan verkatehtaasta, jonka v. 1851 osittain Wahrenilta osti osittain kartanolta vuokrasi ruotsinmaalainen Axel Israel Frietsch. Epäedullinen vuokrasopimus, jonka mukaan verkatehtaan tuli vedenpuutteen aikana luovuttaa vedenkäyttönsä Jokioisten rautatehtaalle, saattoi verkatehtaan uuden isännän pian ajattelemaan tehtaansa siirtämistä Tampereelle.

Kesällä 1856 Frietsch vuokrasi Hatanpään kartanolta Tammerkosken itärannalla olevan 3 tynnyrinalan 6 1/2 kapanmaan suuruisen maa-alan ynnä oikeuden Tammerkosken vesiputoukseen 50 vuodeksi; vuokrasummaksi määrättiin viitenätoista ensi vuonna 200 ja sitten 300 hopearuplaa vuodessa sillä lisäehdolla, että jos tehtaan rakentaja möisi tehtaan, olisi Hatanpään kartanolla oikeus ennen muita lunastaa se omakseen. Uuden lupakirjan sai tehdas 12 p. marrask. 1856. Samana syksynä jo oli ruvettu paikalle rakentamaan nelikerroksista tehdasrakennusta ja yksikerroksista värjäämöä. Syksyllä 1858 tuotiin Jokioisten verkatehtaan koneet Tampereen tehtaaseen ja keväällä 1859 alkoi uusi tehdas, joka käytti toiminimeä "A. I. Frietsch & Comp.", käydä.

Verkatehtaan yleinen kehitys näkyy seuraavasta taulusta:

        Tampereen verkatehdas vv. 1859–1900

                              koneisto
    vuosi     työn-     kehritniä     kutoma-    tuotannon
            tekijöitä                 koneita    arvo mk

    1859       85           500           15      127 200
    1860       96           500           15      190 000
    1865       59            –           –      143 388
    1869/1870  90           540           21      199 000
    1875      153           912           32      413 000
    1880      100         1 712           31      285 800
    1885      128         1 712           37      381 000
    1890      226         2 390           51    1 078 600
    1895      292         2 390           81    1 911 800
    1900      432         3 650          102    1 525 000

Tiedot vv:lta 1859–1865 manufakturijohtokunnan kertomuksista, vv:lta 1865–1895 E. Nilssonin kirjoituksesta ja v:lta 1900 teollisuustilastosta.

Sanottavasti suuremmaksi, mitä tehdas oli vuosisadan vaihteessa, ei se myöhemmin ole enään kasvanut. V:n 1920 aikoina ilmoitettiin sen kehrimien luku 4 580:ksi ja kutomakoneiden 109:ksi.

Verkatehtaan alkaessa toimintansa kuului sen koneistoon kaksi villanpuhdistuskonetta, yhdeksän karttauskonetta, esikehruukone, viisitoista konekangastuolia, joista yhdeksän Jacquard-laitetta, viisitoista käsikangastuolia, kolme valkkauskonetta, kuusi harjauskonetta, opererikone, kolme dekaterikonetta, viisi ylileikkauskonetta, silityskone, hydraulinen puristin, villanpesuhöyrypannu, viisi verkakehilöä, kolme kyyppiä ja kuusi höyrypannua. Tätä koneistoa käytti kaksi turbinia, joiden voima yhteensä teki 30 hv. Tehtaassa valmistettiin v. 1859 hienoja, keskinkertaisia ja karkeampia verkoja, satineja, doffeleja, korderoita, huopia, bojia, flanelleja ja puolivillaisia kankaita kaikkiaan 19 000 kyyn. Raaka-aine oli kotimaan sekä Slesian, Kapmaan ja Australian villoja. Nelikerroksisen tehdasrakennuksen alakerrassa oli appreturilaitos, toisessa kerroksessa kehräämö, kolmannessa kutomo ja neljännessä kuivaushuone. Tehtaalla oli 15 000 hopearuplan suuruinen teollisuuslaina, joka pian lisääntyi 35 000 hopearuplaksi.

Onnenpyörä kuitenkin kierähti taaksepäin. Verkatehdas teki vararikon v. 1863, jona vuonna myöskin tehtaanisäntä A. I. Frietsch kuoli. Laitosta käytettiin sitten jonkun aikaa vararikkopesän laskuun, kunnes keväällä 1867 Suomen pankki osti sen huutokaupassa 168 000 markalla. Pian lakkasi tehdas kokonaan käymästä. Silloisina nälkävuosina ei kukaan uskaltanut ottaa haltuunsa kukistunutta tehdasta, vaikka sitä pankki tarjosi kaupaksi halvalla hinnalla.

Vasta kesällä 1869 osti tehtaan 125 000 markan kauppahinnalla nykyinen "Tampereen verkatehtaan osakeyhtiö", jonka perustajia olivat kauppaneuvos F. W. Frenckell, kapteeni N Procopé, tehtaanisäntä A. W. Wahren, insinööri Aug. Borgström ja kauppias Carl Zuhr, josta tuli tehtaan isännöitsijä. Syysk. 11 p. 1869 rupesivat levänneet tehtaan koneet taas käymään alottaen siellä uuden menestyksellisen työkauden.

Seitsenkymmenluvun ensi vuosina tehtiin verkatehtaalla pienempiä parannuksia ja laajennuksia. Kun Zuhr 1876 kuoli, otettiin tehtaan hoitajaksi ruotsinmaalainen C. G. A. Dahlbom (1877–1887). Hänen aikanaan oli tehtaalla huonoja vuosia, esim. vv. 1877–1878 rahapulan vuoksi, v. 1879, jolloin tehdas oli käynnissä vain neljä päivää viikossa, ja v. 1882, jonka tulos oli huono. Kuitenkin ponnisteli tehdas eteenpäin. Paperikonehuopain valmistus – tämän tehtaan erikoisuus – pantiin alulle; v. 1882 rakennettiin sitävarten nelikerroksinen tehdasrakennus (huopatehdas). V. 1887 tapahtui verkatehtaalla taasen johtajanvaihdos. Dahlbom kuoli ja hänen seuraajakseen tuli ruotsinmaalainen F. Nilsson. Seuraavana vuonna ruvettiin tehtaaseen rakentamaan uutta kolmikerroksista kivirakennusta. Mutta 31 p. heinäkuuta 1888 tuli verkatehtaan vuoro kestää ankara tulipalo, joka kuudessa seitsemässä tunnissa hävitti tehtaan päärakennuksen. Tuhkasta nousi uusi parempi tehdas, jossa työt alkoivat kesällä 1889. Verkatehtaan alueen lunasti tehtaan yhtiö v. 1892 Tampereen kaupungilta omakseen 120 000 markan hinnalla. Vv. 1892–1894 oli tehtaalla tavallista huonommat ajat, minkävuoksi laitosta pidettiin käynnissä ainoastaan neljä päivää viikossa. V. 1896 olivat olot jälleen niin suotuisat, että saatettiin ryhtyä tehtaan laajentamiseen ja parantamiseen, jotavarten tehdasyhtiön pääoma korotettiin 600 000 markaksi. Kolmen vuoden kuluttua osakepääoma lisättiin 1 200 000 markaksi, ja samaan aikaan aljettiin rakentaa uutta suurta kampalankakehräämöä, jossa työ alkoi huhtikuussa 1900. Vuosisadan vaiheaikana sattuneesta lamauksesta ja vv:n 1907–1911 liikepulasta huolimatta verkatehdas suoriutui hyvin näistä suurenneista tehtävistään. Osakepääoma korotettiin v. 1921 5.4 milj. ja myöhemmin 26 milj. mk:aan.

Keväällä 1904 luopui E. Nilsson tehtaan isännöitsijän toimesta palatakseen kotimaahansa. Hänen seuraajiaan ovat olleet August Lundelin (1904-1918) ja M. P. Lampén (1919–).

Maamme villateollisuus jakaantui menneen vuosisadan kuluessa vähitellen kolmeen päähaaraan. Vanhinta ja kauan aikaa tärkeintä haaraa edustivat varsinaiset verkatehtaat, joiden pääasiallisena työnä oli verkain ja kaikenlaisten paksumpani villakankaiden valmistaminen. Nämä tehtaat kehittyivät osittain vanhoista värjäysliikkeistä, osittain syntyivät ne suorastaan kapitalistisina tehdasyrityksinä. Tämän muotokunnan ainoa edustaja Tampereella on viime sukupolvien aikana ollut Tampereen verkatehdas, alallaan sekin maamme suurin laitos.

Toiseksi villateollisuuden päähaaraksi eristyivät vähitellen n.s. kehruutehtaat, jotka ottivat päätehtäväkseen "komisiolankain" kehruun, s.o. tilaajain tuomain villain kehruun. Kun näiden tehtaiden toiminta oli etupäässä paikallista laatua, eivät ne missään paisuneet suurtehtaiksi kuten useat verkatehtaat, vaikka useat kehruutehtaat rupesivatkin kehruun ohella harjoittamaan myöskin villakankaiden kudontaa joko tilauksesta tai varastoon. Menneen vuosisadan parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa perustettiin lukuisia mainitunlaisia tehtaita maahamme.

Tämän erikoisteollisuuden alkajana maassamme on pidettävä Petersonin villankehruutehdasta Tampereella. Tämä tehdas, jonka alkuvaiheet on ennen kerrottu, jatkoi toimintaansa vanhaan tapaansa, kunnes v. 1906 joutui kattohuopatehtaan haltuun ja lakkautettiin. Tehtaan koneistoon mainitaan v. 1885 kuuluneen 460 kehrintä ja kolme kutomakonetta. Pari vuotta myöhemmin oli tehtaassa 600 kehrintä. Tuotannon arvo oli v. 1890 jo 180 000 mk, mutta v. 1900 se aleni 95 000 markkaan.

Saman ryhmän teollisuuslaitos Tampereella on myöskin Liljeroosin kehruutehdas (Oy. H. Liljeroos). Tämä alakosken "Kehruusaarella" oleva tehdas on kehittynyt vanhemman Heikki Liljeroosin v. 1851 perustamasta värjärinliikkeestä. V:sta 1890 alkoi laitos nuoremman Heikki Liljeroosin johdolla toimia tehdasmaisesti. Main. v. oli tehtaassa viisitoista työntekijää ja tuotannon arvo oli 39 000 mk. V. 1900 oli työntekijöitä kolmekymmentä ja tuotannon arvo 155 000 mk; kehrimiä oli 700. Sen jälkeen on tehdas vielä suurentunut; nykyään työntekijöitä n. 50, kehrimiä 1 100.

Kolmanneksi villateollisuuden haaraksi on meidän aikanamme eristynyt trikooteollisuus, jolla tarkoitetaan sukkain, ihokkaiden y.m. venyväin pukimien ja erilaisten hienompain pukukankaiden, varsinkin naisten pukukankaiden, tehdasmaista valmistusta. Raaka-aineenaan tämä teollisuudenhaara käyttää etupäässä villa-, mutta myöskin pumpulilankoja. Tampereen trikooteollisuuden alkajana on pidettävä Nottbeckin sukkatehdasta, jonka tehtaanisäntä W. Nottbeck v. 1850 perusti Finlaysonin puuvillatehtaan yhteyteen ja joka jatkoi toimintaansa yhdeksänkymmenluvulle saakka, jolloin se lakkasi tehtaan tuotteiden Venäjälle vientiä kohdanneiden esteiden vuoksi. Tehtaassa valmistettiin pääasiallisesti puu villasukkia, mutta myöskin villaa siellä kudottiin. Yrityksen vähäntunnetuista vaiheista voimme esittää vain seuraavat tiedot:

             työnteki-   valm.arvo            työnteki-  valm.arvo
    vuonna    jöitä          mk      vuonna    jöitä       mk

    1850        18       72 000      1878        25      42 000
    1855        34       16 000      1885        39      40 000
    1860        35       20 000      1890        38     102 418
    1865        17         –        1895        19      40 000
    1870        21       24 000

Trikooteollisuus pääsi meidän maassamme vain hitaasti alkuun. V. 1887 oli Suomessa Nottbeckin sukkatehtaan lisäksi vain kolme sentapaista laitosta, nim. A. F. Knoblockin trikootehdas (per. v. 1880) Helsingissä, John Dalberg ja kumpp:n trikootehdas (per. 1882) Turussa ja T. Forstenin trikootehdas (per. 1887) Varkaudessa, joiden kaikkien tuotannon yhteenlaskettu arvo main. v. oli 314 789 mk.

Ripeämpään vauhtiin tämä teollisuudenhaara pääsi vasta yhdeksänkymmenluvulla, jolloin Tampereesta äkkiä tuli koko maan trikooteollisuuden pääpaikka. Aiheen tähän trikooteollisuuden nopeaan nousuun antoi ulkomaisten villalankain tulliton tuonti Tampereelle. Tämän edun ensimmäinen käyttäjä vapaakaupungissa oli N. Bauer, jonka Pyynikin juurelle perustama trikootehdas tuli käyntiin v. 1890. Muutaman vuoden kuluttua (1899) tämän yrityksen jatkajaksi ilmestyi "John Dalberg ja kumpp:n trikootehdas", joka arvattavasti tullivapauden vuoksi v. 1895 siirrettiin Turusta Tampereelle. Jouduttuaan v. 1897 vararikkoon elpyi tämä tehdas kuitenkin jälleen niin, että se v. 1900, jolloin yhtiön hallintokin siirrettiin Tampereelle, piti työssä 364 henkeä ja valmisti tavaroita 1 113 200 markan arvosta. Viimemainittuna vuonna kasvoi Dalbergin trikootehtaan yhtiö silläkin tavoin, että siihen sulautui herrain Grönblomin, Winterin y.m. v. 1897 perustama "Tampereen trikootehtaan osakeyhtiö". Samalla tavoin kävi "The Scotch Tweed Manufacturing Company" nimiselle helsinkiläiselle yhtiölle, joka v. 1898 ryhtyi rakentamaan verkatehdasta Pyynikin tehdasmaalle. Sittemmin Dalbergin tehdas tulipalon vuoksi lakkasi ja sen rakennusjätteet joutuivat Suomen trikootehtaan (Oy. Suomen Trikootehdas Ab.) haltuun, tämän yhtiön perusti v. 1903 myöhemmin lahjoittajana kuuluisaksi tullut kauppias Alfred Kordelin. Tehdas on siitä pitäin ollut toimessa valmistaen villa- ja puuvillakudelmia. Se on alallaan ollut Suomen suurin tehdaslaitos.

Huomattavimmaksi uudemmista Tampereen villatehtaista on tullut Klingendahlin tehdas (Ab. F. Klingendahl & C:o Oy.). Kauppias, myöh. kauppaneuvos Fabian Klingendahl perusti v. 1893 Pispalaan "Tampereen puuvilla- ja villatavaratehtaan", jossa parikymmentä työntekijää valmisti viidellä käsikutomakoneella tuotteita 150 000 mk:n arvosta vuodessa. Tehdas siirrettiin kaupunkiin v. 1896, jolloin sillä oli 40 työntekijää. Kun Hallituskadulla oleva tehdaspaikka kävi liian ahtaaksi, siirrettiin laitos uusiin omiin rakennuksiin kaupungin eteläosassa. V. 1900 muutettiin tehtaan omistusmuoto osakeyhtiöksi, jonka pääoma oli 1.5 milj. mk. Main. v. oli tehtaassa työssä 246 henkeä ja tuotannon arvo oli 1 290 000 mk. Vapaakaupunkietujen päättyessä rakennettiin tehtaalle v. 1906 oma suuri kehräämö, jossa ensimmäiseksi maassamme pantiin alkuun kampalankakehruu. Kampalankatuotteiden valmistaminen on sen jälkeen ollut tämän tehtaan erikoisuutena. Viime aikoina on tehtaassa ollut käynnissä satakunta kutomakonetta ja 10 700 kehrintä, joista 5 700 kampalankakehrintä. Työläisten lukumäärä on ollut n. 450. Osakepääoma on nykyään 9 milj. mk.

Ikäjärjestyksessä on tämän jälkeen mainittava Tampereen kutomateollisuus-osakeyhtiön tehdas. Se on kehittynyt kauppias J. Ruuskasen ja kauppaneuvos Fr. Björkqvistin perustamasta "Tampereen villakutomatehdas J. Ruuskanen ja kumpp." nimisestä yrityksestä, joka v. 1896 alkoi käydä kolmen työntekijän voimalla. Vuosikymmentä myöhemmin liike muutettiin osakeyhtiöksi ja laajennettiin m.m. hankkimalla sinne ensimmäinen akkunaverhokone Suomessa. Laitos, jonka suuret rakennukset sijaitsevat Satamakadun varrella, on myöhemmin joutunut Suomen trikootehtaan yhtiön haltuun.

Oy. Tampereen trikootehdas perustettiin v. 1907 muutaman kymmenentuhannen markan pääomalla. Työ suoritettiin ensi alkuun käsin ja liike oli verraten vähäistä. V. 1913 tämä tehdas osti "Oy. Kutomon" koneet ja raaka-ainevaraston ja on sen jälkeen huomattavasti kasvanut valmistaen erikoisuutenaan sukkia y.m.s.

Edellä on mainittu useita karille joutuneita puheenaolevan työalan yrityksiä. Niitä on ollut lisäksi "Kankuri" ja monia muita. Mutta lakkaamatta on täällä syntynyt uusia yrityksiä tällä suositulla tuotannonalalla. Viime aikoina esiintyneistä mainittakoon "Tampereen trikoo- ja nauhakutomo", "Tampereen uusi kutomaliike" ja "Sukka Oy." (5)

d) Tampereen uudemman kutomateollisuuden kokonaiskehitys. Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella.

Kerran saavutettuaan valtasijan Tampereen teollisuudessa kutomateollisuus on sen myöskin pitänyt. Tämän teollisuusryhmän kokonaiskehityksestä Tampereella menneen vuosisadan puolivälin jälkeen antaa teollisuustilasto seuraavan kuvan:

              työn-     valm.arvo                työn-     valm. arvo
    vuonna  tekijöitä   milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk

    1850        741       0.7        1890        3 491       10.2
    1860      2 047       2.4        1900        6 441       18.2
    1870      3 109       6.1        1910        5 780       26.7
    1885      2 961       7.5        1920        7 000      296.4

Tampereen kutomateollisuuteen on edelläolevissa luvuissa luettu myöskin vaatetusteollisuus.

Tämä kehitys on suurin piirtein ollut tasaisesti kasvava ja voimakas. Menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa lisääntyi kutomateollisuuden työntekijäin lukumäärä yhdeksänkertaiseksi ja sen vuotuinen tuotannon arvo 25-kertaiseksi. Sen jälkeen on Tampereen kutomateollisuuden kehitys ollut hitaampi, mikä on riippunut koko maan kutomateollisuusolojen kehityksestä. Mutta vaikka Tampereen kutomateollisuuden rinnalle on omassakin kaupungissa ilmestynyt lukuisia uusia edistyviä teollisuudenhaaroja, on se kuitenkin koko ajan ollut kaikkia muita teollisuudenhaaroja paljon edellä. V. 1890 työskenteli Tampereen teollisuustyöläisistä 55.1 % eli siis enemmän kuin puolet, v. 1910 vielä 47.4 % ja v. 1920 yhäkin 36.8 % s.o. enemmän kuin kolmasosa kutomateollisuudessa, joka jätti kaikki muut teollisuudenhaarat kauas jälkeensä.

Koko maan kutomateollisuudessa on Tampereen kutomallisuudella ollut monessakin suhteessa merkittävä asema. Kutomateollisuudella on viimeisten sukupolvien aikana ollut ensimmäisiä sijoja Suomen teollisuuden pääryhmäin joukossa. Viimeisten teollisuustilastojen mukaan oli kutomateollisuus työntekijäluvun mukaan laskettuna toisella ja tuotantoarvon mukaan neljännellä sijalla maan teollisuuden ryhmäin joukossa. Tampereen kutomateollisuuden osuutta koko maan kutomateollisuudessa menneen vuosisadan puolivälin jälkeen ilmaisevat seuraavat suhdeluvut:

             työntekij.   valm.arvo             työntekij.   valm.arvo
    vuosi        %            %         vuosi       %           %

    1850        58           54         1890       54          48
    1860        68           67         1900       55          52
    1870        83           55         1910       41          44
    1885        62           54         1920       46          34

Tampereen kutomateollisuus on puheenaolevina aikoina edustanut huomattavasti suurempaa puolta maan koko kutomateollisuuden työntekijäluvusta ja tuotannon arvosta. Kutomateollisuutemme kuuluu siihen teollisuuslaatuun, joka on joutunut käyttämään melkein yksinomaan ulkomaisia raaka-aineita ja joka jo siitä syystä on joutunut herkästi kokemaan kansainvälisen raaka-ainekaupan vaihtelujen vaikutuksia. Toiselta puolen Suomen kutomateollisuus on, oltuaan vanhempina aikoina pääasiallisesti Tampereen puuvillatehtaan ja pellavatehtaan harjoittaman viennin johdosta joissakin määrin "vientiteollisuutta", myöhempinä aikoina muodostunut edustavaksi "kotimarkkinateollisuudeksi". Mutta ei silloinkaan, kun Tampereen tehtaat veivät huomattavan osan tuotteitaan Venäjälle, kotimainen kutomateollisuus tyydyttänyt kotimaisen kulutuksen tarvetta eikä se ole sitä tehnyt myöhemminkään. Suoritettujen laskelmain mukaan tyydytti kotimainen teollisuustuotanto esim. puuvillatavarain kulutuksesta vv. 1884–1885 jopa 134,2 % (Venäjälle viennin vaikutusta), mutta vv. 1912–1913 vain 87.6 % ja vv. 1923–1924 ainoastaan 70.4 %. Maamme kutomateollisuus ei ole pysynyt kotimaisen kulutuksen tasolla, mikä näyttää aiheutuneen osittain kulutuksen nopeasta lisääntymisestä, osittain ulkomaisen teollisuuden monipuolisemman tuotannon johdosta, osittain vihdoin kaikkea ulkomaalaista tuotantoa suosivan tavan ja muodin vuoksi. Suomen ja semminkin Tampereen kutomateollisuuden kehitys ei näin ollen näytä vielä saapuneen mahdollisuuksiensa rajalle. (6)

Ennenkuin lopetamme katsauksemme Tampereen kutomateollisuuteen, on muutamalla sanalla muistettava erästä Tampereen kutomateollisuudesta haarautunutta merkillistä yritystä, nim. työmiesten puuvillatehdasta Kyröskoskella.

Tämän tehtaan perustivat neljä Finlaysonin puuvillatehtaassa palvelevaa päällysmiestä, Kaarle Aadolf Björkbom, Juhana Kustaa Ståhlström, Juhana Freedrik Ekqvist ja Samuli Lindstedt. Kertomuksen mukaan olisi Björkbom ollut tuuman varsinainen alkuunpanija. Hän oli lapsuudestaan saakka ollut työntekijänä ja sittemmin työnjohtajana Tampereen puuvillatehtaassa. "Mutta suomalainen kun oli – sanoo kertomus –, niin häntä yhä pidettiin huonolla palkalla. Kerran oli uusia Englannista tuotuja koneita asetettava paikalleen. Englannin suuria koneniekkoja oli saapuvilla tässä toimessa vaan eivät osanneetkaan täyttää tointansa, ja nytpä jouduttiin pahaan pulaan. Björkbom asetti koneen paikalleen ja sai suurkiitokset palkastaan, ne jalot Englannin koneniekat ottivat tavan mukaan rahat. Silloin pani Björkbom nämät Kyröntehtaan hankkeet alkuun." Toisessa kertomuksessa sanotaan Björkbomin palvelleen kolmekymmentä vuotta pumpulitehtaassa ja sinä aikana kehittyneen taitavaksi ammatissaan. Palkkaa hän sai vain viisi ruplaa viikossa. Eräänä päivänä tuli hän muutamain muiden työntekijäin kanssa tehtaansaarnaaja B:n puheille kertomaan, että heissä oli syntynyt tuuma perustaa kehräämö Kyröskoskelle. Asia tuli tunnetuksi ja puuha sai yleistä kannatusta. Päätettiin ryhtyä osakkeiden merkintään ja parissa viikossa oli osakkeet merkitty. Uutinen levisi muihin kaupunkeihin, ja monta kauppiasta tuli Tampereelle saadakseen osakkeita, mutta tulivat turhaan. Björkbomille tarjottiin nyt viidentoista ruplan viikkopalkkaa, mutta liian myöhään.

Tarinat sikseen. Tosiasia oli se, että mainitut viisi työnjohtajaa erosivat Finlaysonin pumpulitehtaasta perustaakseen suomalaisten työmiesten oman puuvillatehtaan. Olipa siihen aikaan kuulumatonta, että halveksitut suomalaiset työmiehet tässä ruotsinkielisten virkamiesten ja ulkomaalaisten tehtailijain hallitsemassa maassa uskalsivat sellaisiin puuhiin ryhtyä. Nuo viisi olivat hyvin harvinaisia työmiehiä. Kaupungin maistraatti todistikin, että "kullakin heistä oli säästettyä omaisuutta ja että heiltä, erinomaisen hyvin tunnettuja ja toimekkaita kun ovat, ei puutu keinoja mainitun tehtaan aikaansaamiseen."

Tehtaan perustamislupa saatiin 16 p. toukok. 1860. Vähillä rikkauksilla, mutta suurella taidolla ja suurilla toiveilla varustettuina läksivät Tampereen miehet Kyröskosken partaita mullistamaan. Niin reippaasti he siellä toimivat, että jo seuraavana vuonna (1861) kudottiin uudessa puuvillatehtaassa kankaita, 18 vesivoimalla käyvässä kangastuolissa; ne olivat vanhoja, Tampereen tehtaasta ostettuja koneita. Paitsi tehdasrakennusta oli pitkin mäkiäyrästä rakennettu "joukko siistiä huoneita, joissa työväki perheinensä asuu". "Heidän elämäänsä kehutaan siivoksi, johon isännät antavat hyvää esimerkkiä."

Itse tehdaslaitos oli järjestetty tavalla, joka lähenteli kommunistisia ihanteita. Isännät olivat tehtaansa ensimmäisiä työmiehiä. Björkbom oli tehtaan insinööri eli "mekanikko"; hän oli määrännyt koneiden mallit ja asettanut koneet paikoilleen. Ståhlström oli tehtaan kirjanpitäjä, "isännöitsijä" ja "agentti". Muut kolme johtivat tehtaan töitä tai olivat itse työssä; yhden heistä piti olla karttaus-, yhden kehruu- ja yhden kutomamestarina.

Alkava tehdas oli lisäksi varsin kansallinen. Ståhlström piti kirjansa suomenkielellä. Isännät aikoivat pitää tehtaassaan yksinomaan kotimaista työväkeä. "Ei ainoatakaan ulkomaan miestä – sanotaan eräässä kertomuksessa tästä tehtaasta – ole nähty heidän apunansa. He ovat Suomen miehiä suomen mielellä." Tämä tehtaan kotimaisuus, joka oli suurissa puuvillatehtaissa vallitsevan ulkomaisuuden räikeä vastakohta, varmaan osaksi selittää sen yleisen myötätunnon, jota suuri yleisö näkyy tälle teolliselle yritykselle suoneen.

Omilla voimillansa eivät työmies-yrittäjät Kyröskoskella kuitenkaan luulleet tulevansa toimeen. Apua he saivat Tampereen kauppiailta, etupäässä tunnetulta C. J. Hildéniltä. Nämä ja muut viisaat herrat järjestivät tehtaan korkeammat asiat. Niin syntyi "Kyröskosken tehdasyhtiö" (Kyröskoski Manufactur Bolag), jonka säännöt, hyväksytyt yhtiökokouksessa Kyröskoskella 29 p. tammik. 1861, lienevät merkillisintä, mitä meidän maassamme sillä alalla on nähty.

Näiden ruotsinkielisten yhtiösääntöjen mukaan jakaantui tehtaan yhtiö oikeastaan kahteen osaan: Kyröskosken mestarien ja Tampereen kauppiaiden yhtiöön.

Mestarien yhtiössä oli oleva viisi jäsentä ja nimitettiin sitä "tehtailijayhdistykseksi". Se sai vaivansa palkaksi ottaa yhtiön osakkeita 10 000 hopearuplan arvosta, siten että mekaninen mestari (Björkbom) sai 28 kpl. sadan ruplan osaketta ja muut neljä mestaria kukin 18 samanlaista osaketta. Mutta näiden paperien vastineeksi tuli heidän palkatta rakentaa tehdas ja palkatta työskennellä siellä. Jos rahoja tehtaaseen vielä tarvittaisiin, piti mestarien hankkia niistä puolet.

Kauppiaiden yhtiö sijoitti tehtaaseen 10 000 hopearuplaa sadan ruplan arvoisissa osakkeissa. Näille ulkopuolella tehtailijayhdistystä oleville osakkeenomistajille piti mestarien taata 6 %:n vuotuinen osinko. Koko yhtiön viisimiehisestä johtokunnasta piti kolmen jäsenen olla näitä ulkopuolisia. Yhtiökokouksessa, joka oli pidettävä kunkin tammikuun viimeisenä tiistaina, oli kullakin osakkaalla yksi ääni.

Päättäköön lukija, kenen puolella yhtiösääntöjen mukaan olivat edut ja kenen tuli kestää uhraukset. Se kysymys tuli muuten käytännössäkin pian näkyville.

Tehtaan yleiset vaiheet ilmenevät seuraavista numeroista:

        Kyröskosken tehtaan alkuvaiheet

                      työntekijöitä
              mes-     täysi-    ala-       yh-    valmist.
    vuosi   tareita   ikäisiä   ikäisiä   teensä   arvo mk

    1861       5        13         24       42     12 000
    1862       5        31         16       52     64 000
    1863       4        25         12       41     60 000
    1864       3        22          8       33     40 000
    1865       3        22          5       30     40 000
    1866       1         5         20       26     23 000
    1867/68 tehdas lamassa
    1869...... 1        14          1       16     10 000

               Hammarén ja kumpp.

    1870       1        23          8       32     23 500
    1871       1        29          7       37     39 000
    1872       2        75         15       92     65 000
    1873       2        67         18       87     65 000

Kyröskosken tehtaasta oli aiottu laittaa täydellinen kehräämö ja kutomo. Aluksi siellä kuitenkin ainoastaan kudottiin, mihin tarvittavat langat hankittiin Barkerin tehtaasta Turusta. V:sta 1862 alkaen päästiin kehräämään omassa tehtaassa. Kaikinpuolin oli tehdas silloin hyvässä alussa, työväkeä oli koko paljon ja valmista saatiin 64 000 markan arvosta. Näihin aikoihin mainitaan tehtaassa jo omaa "kaasuhuonettakin".

Mutta kolmea seikkaa eivät Kyröskosken mestarit olleet osanneet edeltäpäin ottaa laskuihinsa: Amerikan orjasotaa, sitä seuraavia nälkävuosia ja omaa vähäväkisyyttään. Nälkävuosina oli tehdas jo veisannut loppuvirtensä.

Yhtiökokouksessa 1868 päätettiin kiireimmiten myydä yhtiön sekä kiinteä että irtain omaisuus, jonka jälkeen yhtiö aikoi hajota. Seuraavana vuonna alkoi toivon tähti taas pilkistää. Tehdas, joka jo oli kokonaan seisahtunut, päätettiin panna uudelleen käyntiin. Uudet miehet astuivat aisoihin: asiamiehiksi Tampereella valittiin kauppias Laurén ja lukkarinoppilas Enbom ja tehtaan tirehtööriksi eli vaatimattomalla arvonimellä "käyttäjäksi paikalla" Samuli Lindstedt, joka välillä jo oli ollut pellavatehtaan palveluksessa. Mutta pitkälle ei tälläkään tavalla päästy, vaikka tehdas sai 4 000 markan lainan valtiolta. Tampereen kauppamiesten täytyi toistamiseen tulla apuun. Kesäkuussa 1870 myytiin tehdas kaikkineen päivineen kauppiaille G. O. Sumeliukselle ja L. J. Hammarénille 18 000 markan hinnasta.

Onnellisella hetkellä ryhtyi Hammarén ja kumpp:n tehdasyhtiö isännöimään Kyröskoskella. Hetkisen vielä kalkuttivat kangaspuut tehtaassa, mutta sitten ne vähitellen vaikenivat tehdäkseen tilaa paperikoneille, jotka tämän kosken äyräillä alkoivat aivan uuden aikakauden. (7)

e) Paperiteollisuus.

Myöskin Tampereen toisella vanhalla historiallisella teollisuudella, paperiteollisuudella, on menneen vuosisadan puolivälin jälkeen ollut merkittäviä vaiheita.

Tämän teollisuuden pääedustajan, Tampereen paperitehtaan, kehitystä ilmaisevat seuraavat luvut:

               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo
    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk

    1860        147       0.3        1900        339        1.8
    1870        136       0.5        1910        316        3.0
    1880        290       1.0        1920        255       24.4
    1890        302       1.3        1925        351       31.7

Tampereen paperitehdas on näiden monien vuosikymmenien kuluessa hitaasti mutta yhtämittaisesti varttunut. Sen ensimmäinen, v. 1841 hankittu paperikone oli käynnissä yhtämittaa v:een 1918 saakka eli 77 vuotta. Toinen suurempi kone hankittiin v. 1873 ja kolmas v. 1920. Mutta myöskin kuusikymmenluvulla mainitaan paperitehtaalle tulleen hankituksi jokin paperikone, minkä jälkeen tehtaan vuotuisen tuotannon arvo pian nousi puoleen miljonaan markkaan. V. 1878 mainitaan tehtaassa olleen kuusi kivirakennusta, joihin oli sijoitettu 30 valsilaitosta, kolme paperi- ja kolme silitys- sekä kolme lumpunkeittokonetta; käyttövoimana oli kuusi yhteensä 350 hevosenvoimaa kehittävää turbinia. Tehtaan loppuaikoina oli sen käyttövoimana 2 850 HV vesivoimaa ja 450 HV höyryvoimaa.

V. 1874 perustettiin tehtaan yhteyteen erityinen osasto puu- ja

olkivanukkeen valmistamista varten. Mutta tehtaan erikoisuutena pysyivät myöhemminkin lumppupitoiset ja erilaiset hienopaperit. Vv. 1906–1910 tehdasta perinpohjaisesti uudistettiin rakennusten ja muun järjestelyn puolesta. V:n 1920 laajennuksen jälkeen tehtaan vuotuinen tuotanto oli n. 12 000 tonnia paperia. Kun muualla maassamme on ajan varrella perustettu suuri joukko uusia laajoja paperitehtaita, ei Tampereen paperitehtaalla ole tällä alalla enään ollut sellaista johtavaa asemaa kuin ennen vanhaan, vaikka sillä onkin ollut paikka ensimmäisten joukossa.

Frenckellin paperitehtaan etuja on ollut sen vanha harjaantunut työväestö. Niinpä oli tehtaan työväestä v. 1887 yksi työntekijä palvellut yli 60 vuotta, kolme 40–60 vuotta, seitsemäntoista 20–40 vuotta ja kuusikymmentäkaksi 10–20 vuotta. Tehtaan toiminnan päättyessä v. 1929 oli eräs nainen ollut sen palveluksessa 59 ja eräs mies 55 vuotta.

Tehtaan tunnettu isäntä kauppaneuvos Frans Wilhelm Frenckell (aateloitu v. 1868 von Frenckell) kuoli v. 1878, minkä jälkeen tehdasta hoidettiin perillisten hyväksi. V. 1901 tehdas joutui "J. C. Frenckell ja Pojan osakeyhtiön" (J. C. Frenckell & Son Aktiebolag) omaksi; yhtiön osakepääoma oli miljonan mk. V. 1920 tämä yhtiö sulautui Rosenlewin suureen porilaiseen metsäteollisuusyhtiöön.

Tampereen paperitehtaan vaiherikas ja Tampereen kaupungin ja sen yhteiskunnan oloihin monella tavoin vaikuttanut historia on jo päättynyt. V. 1928 kaupunki tarpeelliseksi havaitun koskivoiman järjestelyn ja kaupungin keskustassa olevan kosken länsirantueen järjestelyä varten lunasti melkein koko tehdaskiinteimistön, joka kesällä ja syksyllä 1929 luovutettiin kaupungin haltuun. Paljon vanhoja muistoja, paljon vanhaa teollisuusluonnetta ja -tunnelmaa katoo pois tältä historialliselta kohdalta Tammerkosken rantaa, jossa on alkava uusi vapaampi, suomalaisempi ja onnekkaampi työ- ja edistyselämä kuin se, mitä) vanha raskas tehdaselämä on kyennyt yhteiskunnalle tarjoamaan.

Suomen paperiteollisuuden uudemmassa historiassa on Tampereen kattohuopatehtaalla melkein samanlainen sija kuin Frenckellin tehtaalla paperiteollisuutemme vanhemmassa historiassa.

Tampereen kattohuopatehdas näet on puuvanukkeen valmistamisen ensimmäisiä alkajia, oikeammin varsinainen alkaja maassamme. Tämän uuden paperiaineen keksi v. 1844 saksilainen kankurimestari Fr. Keller, jonka kerrotaan saaneen aatteensa siitä, kun näki ampiaisten rakentavan pesiään puunhöyhdöstä. Keller hioi tavallisella tahkolla puusta massaa, josta sitten puristamalla ja kuivaamalla teki paperilehtiä. V. 1845 alkoi hän käyttää keksintöänsä laajemmassa mitassa, mutta varain puutteessa täytyi hänen luovuttaa keksintönsä H. Volter nimiselle teknikolle. Yleisemmin tunnetuksi tuli Volterin hiomiskone vasta Parisin maailmannäyttelyssä v. 1867, jossa se sai kultamitalin.

Samassa Parisin näyttelyssä sai vuori-insinööri K. F. Idestam pronssimitalin Tampereella valmistetusta puupaperista.

Uusi paperinvalmistustapa oli näet tullut tunnetuksi Suomessakin. Manufakturijohtokunnan kertomuksessa vuosilta 1861–1865 siitä ensi kerran puhutaan seuraavin sanoin: "Tämän (paperiteollisuuden) yhteydessä lienee mainittava erästä viime vuosina syntynyttä uutta teollisuudenhaaraa, josta lupaa tulla hyvä tulolähde maallemme, nimittäin puu-paperimassan ja puupaperin valmistamista. Tämä teollisuus, joka itsessään on varsin yksinkertaista ja johon voidaan käyttää maassa yllin kyllin löytyvää raaka-ainetta, voi nousta suureen kehitykseen. Arvokasta raaka-ainetta siihen saadaan muuten huonosti kelpaavasta haapapuusta, jota ennen on käytetty ainoastaan tulitikkuteollisuuteen. Ensimmäisen tähän kuuluvan tehtaan perusti 29 p. helmikuuta 1860 saadun erioikeuden nojalla Viipurin pitäjän Kintereen kylään apteekkari A. Thuneberg, ja tuli tehdas käyntiin v. 1862, jolloin siellä valmistettiin 6 000 leiviskää paperimassaa, minkä arvo teki 12 000 markkaa. Sittemmin on tämän tehtaan tuotanto vuosi vuodelta kasvanut, niin että valmisteiden arvo v. 1865 ilmoitettiin 28 000 markaksi. Toisen erioikeuden samanlaisen laitoksen perustamiseen Tampereelle sai vuori-insinööri K. F. Idestam v. 1865, mutta laitos ei vielä sinä vuonna tullut käyntiin."

Vuori-insinööri Idestam oli jo edellisenä vuonna matkustellut Saksassa perehtyäkseen tuohon uuteen paperinvalmistukseen. Saatuaan 12 p. toukok. 1865 oikeuden "puulumpputehtaan" perustamiseen Tampereelle, rupesi hän rakentamaan tehdastaan Tammerkosken länsirannalta ostamilleen kaupunkitonteille. V. 1866 oli uudessa puulumpputehtaassa seitsemän työntekijää ja tehtaan tuotannon arvo oli sinä vuonna jo 10 000 markkaa. Valtiolta oli tehdas saanut 12 000 markan suuruisen teollisuuslainan.

Kaupungin sanomalehdessä annettiin samaan aikaan yleisölle tarkempia tietoja tuosta merkillisestä teollisuudenhaarasta. "Sanomia Tampereelta" sisälsi huhtikuussa 1866 tällaisen uutisen:

"Uusi tehdas. Jo muutamia viikkoja on täällä ollut käymässä tehdas, joka valmistaa paperiainetta puusta. Tämä tehdas antaa työtä noin 10 hengelle, ja raaka-aineena siinä käytetään lehtipuuta, niinkuin niinipuuta ja koivua, mutta eritenkin haapaa. Meillä on ollut tilaisuus nähdä paperia valmistettuna tällaisesta puuaineesta lumppuja lisäämällä suurempaan taikka vähempään määrään. Tämä paperi näyttää sekä sujuvuutensa että sitkeytensä puolesta olevan tavallisen paperin vertaisen."

Joulukuussa samana vuonna oli lehdessä luettavana tällainen uutinen:

"Puupaperia. Tämän lehden 14 numerossa kerroimme täällä äsköttäin tehtaan perustetun paperiaineen valmistamiseksi puusta, ja mainitsimme samassa, että siitä tehty paperi vetäisi tavalliselle paperille vertoja sekä sujuvuuden että sitkeyden suhteen. Puuaineen valmistaminen tapahtuu sillä keinoin, että puu muserretaan eli riipaistaan pieniin lustoihin ja sitten pestään, mitään muuta menetystä käyttämättä. Paperia, valmistettuna puoleksi puuaineesta, puoleksi liinalumpuista, Frenckellin paperipruukissa täällä, lienee jo saatavana, ja antaaksemme niille lukioillemme, jotka kentiesi siihen halustuvat, tilaisuutta tutkia sen paperin laatua, olemme painattaneet tämän numeron sellaiselle paperille. Sen hinnasta emme taida antaa tietoa, mutta luultavasti se tulee liinapaperia paljon halvemmaksi ja siitä syystä hyvin tervetulleeksi muiden seassa sanomalehdille, joiden, niinkuin lienee useimpien maamme sanomalehtien laita, täytyy pitää tarkka luku menoistansa."

Uuden tehtaan toiminnasta ensi vuosina saadaan teollisuustilastosta seuraavia tietoja:

               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo
    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk

    1866         7         10        1872        26          96
    1867         7         14        1873        20          36
    1868         7          1        1874        20          36
    1869         7         –        1875        20          36
    1870        14         20        1876        20          45
    1871        20         36

V. 1871 möi Idestam puuhiomonsa muutamaa vuotta ennen perustamalleen

Nokian paperitehtaan yhtiölle. Tämä yhtiö vuorostaan luovutti v. 1877 Tampereen laitoksen Aadolf Törngrenin samana vuonna perustamalle "Tampereen Kattohuopatehtaan osakeyhtiölle" (Tammerfors Takfiltfabriks Aktiebolag). Kattohuopayhtiö, jonka osakepääomana oli 300 000 markkaa, ryhtyi Törngrenin johdolla suuriin puuhiin, niinkuin Törngrenin tapa oli. Puuhiomon lisäksi rakennettiin paperitehdas, jossa ruvettiin kahdella paperikoneella valmistamaan kattohuopaa ja puupahvia. "Riittävän pääoman puute ja mahdollisesti myöskin se seikka, että yhtiön johtavan henkilön senvuoksi liian paljon täytyi omistaa aikaansa liikkeen rahalliselle puolelle sen sijaan, että olisi voinut keskittää työnsä itse tehtaan toimintaan, pakottivat kuitenkin yhtiön muutaman vuoden kuluttua luovuttamaan omaisuutensa vararikkoon. Tehdas joutui kuitenkin vain konkurssihallinnon alaiseksi, jota hallintoa kesti pari vuotta, kunnes liikkeen elokuussa 1889 ottivat haltuunsa vuorineuvos Rudolf Elving ja maisteri Anton Elving, jotka olivat ostaneet yhtiön kaikki osakkeet ja muodostivat sen uudestaan, m.m. lisäämällä osakepääomaa. Viipymättä aljettiin sitkeästi työskennellä tehtaan parantamiseksi ja sen konevoiman tehokkaammaksi käyttämiseksi sillä seurauksella, että raakahuovan ja luonnonruskean käärepaperin valmistus, joka ennen vuotta 1889 oli noussut korkeintaan 3 400 000 naulaan, muutamassa vuodessa kohosi 7 000 000 naulaan, vaikkei koneiden lukua lisätty."

Vuorineuvos Elving, jolla tällöin oli hallussaan 2/3 yhtiön osakkeista, osti v. 1895 loputkin niistä, niin että liike enään vain muodollisesti oli osakeyhtiö. Pian siirti hra Elving pääliikkeensä Kymen rannoille, minne hän perusti suuren Voikan tehtaan. Tampereen kattohuopatehdas sillä välin jatkoi työtänsä yhä laajemmassa kaavassa, kunnes Elvingin yhtiö v. 1903 möi Tampereen tehtaan sekä siihen kuuluvan Raumalla olevan asfalttilaitoksen uudestaan muodostetulle "Tampereen kattohuopa- ja paperitehtaan osakeyhtiölle" (Takfilt och Pappersbruks Aktiebolag i Tammerfors).

Kirjavista ulkonaisista vaiheistaan huolimatta on kattohuopatehdas viime vuosikymmeninä myötäänsä lisännyt tuotantoansa, niinkuin näemme seuraavista numeroista:

               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo
    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk

    1878         25       120        1900        125           –
    1885         85       374        1920        181       10 740
    1890        100       550        1925        158       17 781

V. 1917 tuli G. A. Serlachius yhtiö kattohuopatehtaan isännäksi

ostamalla sen osake-enemmistön.

Kattohuopatehtaan rinnalle ilmestyi Tampereella jo aikaisin toinenkin puuvanuketehdas, nim. Tampereen pellavatehtaan puuhiomo. Tämä laitos syntyi seuraavalla omituisella tavalla. V. 1871 tarjoutui neljä pellavatehtaan yhtiön osakasta, professori C. G. v. Essen, rehtori Alfr. Kihlman, kapteeni A. V. Lagerborg ja tohtori A. K. G. Lundenius, rakentamaan pellavatehtaan alueelle puuhiomon, joka lunastuksetta joutuisi pellavatehtaan yhtiön omaksi niinpian kuin hiomon perustajat olisivat aiotun laitoksen voitosta saaneet takaisin yritykseen sijoittamansa pääoman ynnä määrätyn koron. Tarkoitus lienee ollut saada tällä tavoin käytetyksi pellavatehtaalle kuuluvaa Tammerkosken vesivoimaa niin täydellisesti kuin mahdollista. Pellavatehtaan yhtiö tietenkin suostui edulliseen tarjoukseen. Puuhiomo rakennettiin pellavatehtaan alueelle v. 1872 ja seuraavana vuonna uusi laitos alkoi toimintansa, joka menestyikin kaikkien toivojen mukaan. "Vähemmässä kuin vuosikymmenessä eli v:n 1880 päättyessä oli sekä perustamispääoma, 326 500 mk 10 %:n korkoineen, ansaittu takaisin ja sen lisäksi vielä oli karttunut niin suuri ylijäämä, että omistajat saattoivat alkuperäisen ristipuista kyhätyn puuhiomon sijaan rakentaa kokonansa uuden suuremman kivisen hiomorakennuksen, mikä syksyllä 1881 täysin ajanmukaisessa kunnossa jätettiin yhtiön haltuun."

Tämän hyväonnisen puuhiomon toiminta ja tulokset näkyvät yleispiirteittäin seuraavista numeroista:

               työn-     valm.arvo               työn-     valm.arvo
    vuonna   tekijöitä   milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk

    )875        74         103        1900        115        270
    1885        84         187        1920        167      7 674
    1890       105         308        1925        166      8 516

Tampereen kasvuvoimainen paperiteollisuus ei ole rajoittunut vain Tammerkosken rannoille, vaan on se levinnyt kaupungin lähiympäristöihinkin. Santalahden paperitehdasta mainitaan jo v. 1885, mutta tehdas ei saavuttanut mainittavaa menestystä ennenkuin sen osti konsuli J. W. Enqvist, jolla ennestään oli hallussaan Santalahden höyrysaha. Santalahden paperitehtaan samoinkuin Särkänsaaren sahan ja v. 1913 perustetun Lielahden sulfittisellulosatehtaan on myöhemmin omistanut v. 1907 muodostettu "J. W. Enqvist osakeyhtiö", joka harjoittaa melkoisen suurta metsäteollisuusliikettä. Enqvist yhtiö omistaa myöskin Killinkosken puuhiomon Virroissa.

Santalahdessa sijaitsee myöskin v. 1893 perustettu Näsijärven pahvitehdas, joka on maan ensimmäinen lumppupahvitehdas. V. 1903 joutui tämä tehdas insinööri A. Sumeliuksen omaksi, joka sen uudisti ja laajensi. V:sta 1918 on tehtaan omistanut osakeyhtiö.

Mainittujen Santalahden seudun paperiteollisuuslaitosten lukua on lisännyt kauppaneuvos R. Haarlan v. 1919 rakennuttama suuri Haarlan paperitehdas.

Tampereen paperiteollisuus on kiinteässä kehityshistoriallisessa yhteydessä Tampereen paperinjalostusteollisuuden kanssa. Tämän myöhemmin varsin huomattavaksi kasvaneen ja haaroittuneen teollisuusalan alkajana on ollut Tampereen tapettiteollisuus. V. 1852 alkoi Tampereen paperitehtaan yhteydessä toimia Frenckellin tapettitehdas, jonka lyhyet vaiheet on ennen kerrottu. Uudelleen tämä teollisuushaara elpyi vasta v. 1892, jolloin Rud. Winterin, K. V. Helanderin ja W. v. Frenckellin perustama Tampereen tapettitehtaan osakeyhtiö alkoi työskennellä. Tehdas on myöhempinä aikoina mainittavalla menestyksellä toiminut Epilässä, jonne se siirrettiin v. 1909.

Monipuolista paperinjalostusteollisuutta on harjoittanut Raf. Haarlan kirjekuori- ja paperinjalostustehdas (per. 1903), joka on ollut esikuvana nuoremmille samanlaisille tehtaille; näistä uudemmista tehtaista mainittakoon Tampereen paperinjalostustehdas, jonka joht. E. V. Sevander ja paperimestari H. Jaatinen perustivat v. 1907.

Paperiteollisuuden työntekijäin lukumäärä, siihen luettuna myöskin kaikenlaisen paperinjalostus-, kirjansidonta- y.m.s. teollisuuden työntekijät, oli Tampereella v:n 1910 väenlaskun mukaan 633 ja v. 1920 koko 1 274 henkeä, mikä vastasi edellisenä ajankohtana 6.3 % ja jälkimmäisenä 8.0 % Tampereen kaikista teollisuuden työntekijöistä. Tällä tuotannonhaaralla on siten Tampereella ollut varsin huomattava asema.

Kuusikymmenluvulta lähtien on eri tahoilla maatamme, mutta etenkin Tamperetta lähinnä ympäröivissä maakunnanosissa, syntynyt suuri ryhmä paperiteollisuuslaitoksia, joita voidaan sanoa Tampereen siirtolatehtaiksi, joko ne sitten ovat suorastaan haarautuneet Tampereen teollisuudesta tai niitä ovat vanhemmasta teollisuudesta riippumatta perustaneet yritteliäät tamperelaiset liikemiehet.

Kattohuopatehtaan perustaminen herätti Tampereella suuren puuhiomojen ja paperitehtaiden rakentamisen innon, joka kuitenkin pääsi täyteen voimaan vasta katovuosien ohimentyä. Vv. 1868–1872 perustettiin Tampereen tienoille neljä ja muualla Suomessa samoin neljä uutta paperiteollisuuslaitosta.

V. 1868 perusti vuori-insinööri Idestam Nokian puuhiomon ja

paperitehtaan Pirkkalassa. Tehtaan omistamista varten muodostetun osakeyhtiön osakkaat olivat tosin parhaasta päästä helsinkiläisiä, mutta yrityksen juuret olivat Tampereella, jonka teollisuuspiiriin se jo sijaintinsakin vuoksi kuului.

Samaan aikaan kuin Nokiaan rakennettiin paperitehdasta ryhtyi Tampereen apteekkari G. A. Serlachius perustamaan paperitehdasta Mänttään Keuruulle. Tämä monipuolinen ja tarmokas teollisuusmies loi lyhyen ajan kuluessa tavattoman vaikeissa oloissa autioon ja yksinäiseen seutuun kukoistavan suurtehtaan, joka nyt on Sisä-Suomen huomattavimpia teollisuuskeskuksia.

Edellä jo on kerrottu, kuinka muutamat tamperelaiset tehtaantyömiehet perustivat Kyröskosken puuvillatehtaan ja kuinka tämä tehdas v. 1870 joutui Tampereen kauppiaiden L. J. Hammarénin ja G. O. Sumeliuksen muodostaman yhtiön omaksi. "Hammarén ja kumpp.", minkä nimen uusi yhtiö otti, jatkoi Kyröskoskella puuvillateollisuutta vielä parisen vuotta, mutta rupesi v. 1871 siellä harjoittamaan puuhiomoteollisuutta, joka siihen aikaan oli parhaassa nousussaan. Tämän tehtaan erikoisalaksi tuli luonnonruskean käärepaperin valmistaminen, jolla alalla tehdas on ollut uranuurtaja maassamme.

V. 1872 alkoi toimintansa myöskin Valkiakosken paperiteollisuuslaitos,

jonka tamperelaiset apteekkari E. J. Granberg ja kauppias K. O. Willgren edellisenä vuonna olivat perustaneet. Tällä tehtaalla, joka v. 1880 ensimmäisenä maassamme alkoi sulfattisellulosan valmistamisen, on ollut monet taloudelliset vaiheet, mutta kuuluu sekin nykyään Sisä-Suomen huomattavimpiin teollisuuslaitoksiin.

Sitten on muistettava Tampereen pellavatehtaan yhtiön harjoittaman paperiteollisuuden laajentumista. V. 1887 osti yhtiö Kymen varrella olevan Inkeroisten tehtaan, joka nykyään on yksi Kymenlaakson suurteollisuuden pääkannattajia.

Tamperelaista alkuperää on niinikään v. 1894 perustettu Jämsänkosken osakeyhtiö, joka on pannut alkuun nykyään "Yhtyneiden paperitehtaiden" omistaman Jämsänkosken suuren paperitehtaan.

Myöskin Tampereen kattohuopatehdas on ollut välirenkaana suuren paperitehtaan perustamiseen Kymen varrelle. Kattohuopatehtaan omistaja vuorineuvos Elving näet osti v. 1895 Valkealassa olevan Kyöperilän kosken, jonka äyräille seuraavina vuosina rakennettiin suuri Voikan paperitehdas. Tampereella oleva kattohuopatehdas sitten joutui eri yhtiön haltuun, mutta Voikan yhtiö omisti Tampereella olevan Kaupinojan sahan. Voikan tehdas ja sen lähellä olevat muut paperitehtaat ovat liittyneet Kymi-yhtiöön, josta on muodostunut maamme suurin yksityinen teollisuusyritys.

Kyröskosken tehtaan johtaja J. E. Hammarén, kauppaneuvos L. J. Hammarén ja hänen poikansa Edvin Hammarén perustivat v. 1896 Äänekosken osakeyhtiön, joka on pannut alkuun suuren puuhiomo- ja paperiteollisuuden Äänekoskella Keski-Suomessa. Samoille seuduille on Raf. Haarla myöhemmin (1926) perustanut Lievestuoreen suuren sellulosatehtaan.

Ähtärin koskille on syntynyt kokonainen siirtokunta pieniä tamperelaisia puuhiomoja. Ryötön puuhiomon perusti K. J. Yltiön, A. Pokin ja J. A. Johanssonin v. 1898 muodostama yhtiö. Sahanomistaja G. A. Lönnqvist rakennutti vv. 1899–1901 Vääräkosken ja vv. 1905–1906 Pärännekosken puuhiomot. Molemmat viimemainitut omistaa nykyisin toiminimi "G. A. Lönnqvistin perilliset", joka v. 1927 osti Mäntän yhtiöltä myöskin Ryötön puuhiomon.

Pari pienempää paperiteollisuusyritystä Tampereen lähistöllä on lakannut alkuunsa. Mutta onpa toisia jäänyt todistamaan Tampereen paperiteollisuuden elinvoimaisuutta. Niinkuin uusia vesoja vanhasta kannosta on Tampereen paperiteollisuudesta noussut uusia paperitehtaita puolessa Suomessa. (8)

f) Sahausteollisuus ja puunjalostus.

Tammerkoski on vanha sahauspaikka, jossa oli vesisaha jo 1600-luvun loppupuolella. Tuo vanha saha oli Tampereen kartanon, mutta Tampereen kaupungin perustamisen yhteydessä sen pitäminen joutui Hatanpään kartanon yksinoikeudeksi. Myöhemmin tämä monivaiheinen vesilaitos joutui Tampereen pellavatehtaan haltuun ja hävitettiin vasta menneen vuosisadan yhdeksänkymmenluvulla.

Kun Suomen puuliike kuusikymmenluvulla alkoi nousta ennen kuulumattomaan kukoistukseen, joka keskittyi pitkäin uittoväyläin suussa oleviin Kotkan ja Porin suuriin höyrysahoihin, rupesivat Näsijärven tukkilautat pyrkimään Tampereen kautta Kokemäenjokeen. Mutta kun Tampereen tehtaiden isännät mahtipontisesti kielsivät tukkien laskemisen Tammerkoskesta, täytyi porilaisten liikemiesten muulla tavoin toimittaa tukkinsa kannaksen poikki. Ensi aluksi se kävi päinsä niin, että tukit pinottiin pitkin Lielahden rantaa suuriin läjiin ja sitten talvikelillä vedätettiin hevosilla Pispalan harjun yli. V. 1863 Porin höyrysahayhtiö rakennutti erityisen tukkitien harjun yli: Näsijärven puoleiselle harjun rinteelle laitettiin kiskotie, jota pitkin tukit hevosvoimalla vedettiin harjulle, mistä ne sitten itsekseen saivat rullia pitkin huristaa alas Pyhäjärveen. Tämä tukkitie on ollut käytännössä meidän päiviimme saakka, vaikka tukkien vetäminen Näsijärvestä harjulle jo kauan on tapahtunut höyryn voimalla. Pispalassa on toinenkin höyryllä käyvä tukinkuljetustie, joka rakennettiin seitsenkymmenluvulla toisen porilaisen sahaliikkeen laskuun. V. 1930 valmistui Tampereen tehtaiden ja kaupungin avulla rakennettu valtion uittotunneli Pispalan harjun läpi.

Tampereen kulkuneuvojen parantuminen, etupäässä Tampereen radan rakentaminen, antoi aihetta parin höyrysahan perustamiseen Tampereellekin Näsijärven rantueelle. Ensimmäinen höyrysahoista oli Naistenlahden saha, joka perustettiin v. 1874. Sen omisti alkuaan "Tampereen höyrysahaosakeyhtiö" ja myöhemmin "Tampereen puunjalostusosakeyhtiö". Kahdeksankymmenluvulla oli tämä saha kapteeni Ans. Grahnilla ja sitä seuraavalla vuosikymmenellä sen omisti G. A. Lönnqvist, joka jo ennen oli sen vuokrannut.

V. 1875 perusti kauppias T. R. Enqvist _Santalahden höyrysahan_, joka

kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä joutui A. Ahlströmin haltuun. Uusia höyrysahoja ilmestyi kaupungin pohjoiselle rannikolle sen jälkeen vasta v. 1889, jolloin J. W. Enqvist rakennutti Särkänsaaren sahan ja G. A. Lönnqvist Soukanlahden sahan. V. 1898 pantiin pystyyn Kaupinojan saha, jonka Tampereen kattohuopatehdas omisti. Tampereen Näsijärven puoleiselle rantueelle oli siten syntynyt pitkä rivi suuria höyrysahoja.

Pyhäjärven puolelle perustettu Pyhäjärven höyrysaha joutui v. 1905 Alfred Selinin ja häneltä v. 1912 perustetun "Oy. Alfred Selinin" ja sitten v. 1919 "Pyhäjärven Saha-Oy:n" haltuun. Nykyään lienee tämä saha Tampereen seudun suurin sahaliike. Kaupungin alueella olevain sahalaitosten toimintaa v:sta 1885 alkaen valaisevat seuraavat numerot:

              sahain      työn-      tuotannon       tuotannon
    vuonna    luku      tekijöitä    määrä stand.    arvo 1000 mk

    1885        2          53             –             178
    1890        3         102           2 925            266
    1900        4         153           6 600            984
    1920        5         123             –          10 200

Puunjalostusteollisuuden alalla on Tampereella kuluvan vuosisadan aikana syntynyt joitakuita etupäässä rakennuspuusepäntyötä harjoittavia tehdaslaitoksia, kuten v. 1903 perustetun Tampereen höyrypuuseppä-osakeyhtiön tehdas, joka v. 1917 sijoittui ostamiinsa Näsijärven oluttehtaan rakennuksiin, Tampereen puunjalostustehdas, jonka omistaa v. 1905 perustettu yhtiö, ja Paasikosken puuteollisuus-osakeyhtiön tehdas (per. 1925) Näsijärven rannalla lähellä Santalahden pysäkkiä, mutta hienompi puunjalostus, kuten huonekalujen valmistaminen, on jäänyt käsityöverstaiden huostaan. (9)

g) Metalli- ja koneteollisuus.

Menneen vuosisadan puolimaissa oli Tampereen metalli- ja koneteollisuus vielä ensi alussaan. Ainoita mainittavia laitoksia sitä laatua olivat Finlaysonin puuvillatehtaan korjaus- ja konepaja sekä kosken toisella rannalla oleva masuuni, josta on ennen kerrottu. Renforsin konepaja, joka oli toimessa kuusikymmenluvulle saakka, ei tuottanut suurta mainetta kaupungille. Muuten edustivat käsityöläisten, kuten seppäin, kupariseppäin, vaskenvalajain y.m. pienet työpajat vielä viisikymmenluvulla pääosaa kaupungin metalli- ja koneteollisuudessa.

Käänteen näissä oloissa teki pellavatehtaan konepajan (Tampereen konepajan) perustaminen. V. 1856 ruukinisäntä Kust. Auk. Wasastjerna osti Tampereen masuunin ja rupesi sen yhteyteen rakentamaan konepajaa, joka sai erioikeutensa 1 p. toukok. 1857. Uuden konepajan vasaran jälkiä alkoi pian näkyä; m.m. rakennettiin siellä englantilaisen insinöörin Dillworthin johdolla Näsijärven ja Pyhäjärven ensimmäisten höyrylaivain, "Ahdin" ja "Laukon", koneistot (vv. 1858 ja 1859).

V. 1861 joutui konepaja masuunineen ja valimoineen

Wasastjernan ja Törngrenin muodostaman Tampereen pellava- ja rautateollisuus-osakeyhtiön omaksi. Konepajan yleinen kehitys niistä ajoista alkaen ilmenee seuraavista numeroista:

               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo
    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk

    1860        133       223        1900        440       1 300
    1870        123       175        1920        385      16 667
    1885        117       223        1925        475      27 017
    1890        160       511

Kuten näkyy oli konepajan toiminta heikoimmillaan seitsenkymmenluvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä hankittiin uusia koneita; v. 1887 mainitaan konepajassa olleen kolme kupoliuunia, höyryvasara y.m.s. laitoksia. Konepajan erikoistuotteiksi alkoivat jo tällöin tulla turbinit ja puuhiomokoneistot, joista tämä konepaja myöhemmin on ollut tunnettu. Uusi huomattava tuotannonhaara alkoi konepajassa v. 1898, jolloin siellä ruvettiin valmistamaan vetureja valtion rautateille. Sitävarten rakennettiin konepaja pohjiaan myöten uudestaan ja ajanmukaisemmaksi. V. 1905 sai konepaja valmiiksi sadannen veturinsa. V:n 1930 alkaessa niitä oli valmistettu yli 400.

Konepajan johtajia v:sta 1862 ovat olleet A. J. Lundahl, H. Kauffmann, R. Munsterhjelm, A. H. Solin, Th. Winter, Rob. Lavonius, T. Vesterlund ja L. Helenius.

Pari huomattavaa Tampereen metalliteollisuuslaitosta ja konepajaa on saanut alkunsa kaupungin vanhasta käsityöstä. Yksi niistä on K. F. Dunderbergin konepaja. V. 1853 alkoi K. K. Dunderberg kuparisepän liikkeen Tampereella. V. 1885 mainittiin tämän liikkeen harjoittavan myöskin levysepäntyötä. V. 1892 jätti perustaja liikkeensä pojalleen, tehtailija K. F. Dunderbergille. Hänen hallussaan toimi liike ensi aikoina "vaski-, rauta- ja levysepän verstaana", joka valmisti ajokaluja, levyastioita, paloruiskuja, koneita y.m. Uuden vuosisadan koittaessa oli laitoksesta tullut "konepaja, valimo, ajokalutehdas, vaski- ja levysepänliike" ja 1920-luvun alussa siihen kuului konepaja valimoineen, naulatehdas sekä osasto vesi- ja lämpöjohtojen rakentamista varten. Dunderberg nuor:n ryhtyessä liikettä hoitamaan työskenteli siinä kolme miestä, v. 1894 oli työvoima 20–25, v. 1900 jo 60 ja v:n 1920 aikoina sata miestä. Toinen kupariseppä Tuomas Wikholm alkoi Tampereella liikkeen v. 1871. V. 1885 mainitaan tämän liikkeen harjoittavan myöskin levysepän työtä. Sitten tulivat lisäksi koneiden korjaus ja rautatorvityö, kunnes vuosisadan lopussa alkuperäisen kahvipannupajan sijalla oli "metallitehdas, kupari- ja peltisepän liike" myyntivarastoineen ja muine uusine laitoksineen.

Samoin on kehittynyt Tampereen huomattava kassakaappiteollisuus. V. 1891 alkoi G. R. Grundström (myöh. Pohjakoski) Raumalla ensimmäisenä Suomessa valmistaa kassakaappeja. Vuosikymmenen lopulla liike siirtyi Tampereelle, jossa sitä v. 1901 rupesi hoitamaan G. R. Grundströmin kassakaappitehdas Oy. Tehdas, jonka v. 1917 osti maist. T. Kaipio, on laajentunut niin, että sen tuotannon arvo on viime vuosina ollut n. 3 milj. mk. Tampereen toinen kassakaappitehdas, joka käyttää toiminimeä Tampereen kassakaappitehdas Kaarlo Granath Oy, on alkanut tavallisena pajana v. 1899 ja alottanut nykyisen tuotantonsa v. 1905.

Erikoinen laatuaan on ollut Pyynikin jyrkänteellä kaikkien silmään sattuvassa korkeassa tornilaitoksessa sijainnut Tampereen haulitehdas, jonka perustamiseen kaupungin notari H. J. Bergman v. 1859 sai oikeuden. Haulitehdas pysyi kauan aikaa tämän omistajan hallussa. Kahdeksankymmenluvulla mainitaan laitoksen isäntinä K. Pettersson ja sitten G. A. Lönnqvist. Myöhemmin omisti tehtaan kauppiaiden R. Winterin ja K. Hjorthin v. 1895 perustama haulitehtaan osakeyhtiö. Haulitehtaan tuotannon arvo v. 1890 oli 10 000 ja v. 1900 lähes 51 000 mk. Laitos on myöhemmin siirretty Pispalaan.

Tammerkosken alapuolella oleva Ratinanniemi on ollut monenlaisen tilapäisen teollisuuden, varsinkin metalliteollisuuden, tyyssija. Siellä toimi ensi aluksi erään osakeyhtiön 1874 perustama "Tampereen lasitehdas", josta emme tiedä muuta kuin että sillä v. 1875 oli 17 työntekijää, jotka valmistivat tuotteita 35 000 mk:n arvosta; seur. vuonna oli työntekijäin lukumäärä 20 ja valmisteiden arvo 50 000 mk. Lasitehtaan isännöitsijänä lienee ollut kauppias L. J. Hammarén.

V. 1884 ruvettiin Ratinanniemellä harjoittamaan rautateollisuutta.

Silloin näet hra Jakob Axel Schollin sai oikeuden Tampereen kaupungilta 50 vuodeksi vuokraamalleen maalle perustaa "kaksoisahjon" raudan sulatusta ja melloitusta varten. Laitoksen nimenä oli oleva Ratina ja sen tuotteiden leimana "S.R.". Ruukki, jossa oli kuuden sentnerin höyryvasarakin, tuli käyntiin v:n 1885 alusta; joksikin osaksi käytti se raaka-aineekseen rautaromua. Työntekijöitä oli Ratinassa mainittuna ensi vuonna 12, ja ruukin valmisteiden arvo teki n. 24 000 mk. Sen pahempi oli ruukin ensimmäinen vuosi myöskin sen viimeinen: Ratinasta ja sen höyryvasarasta ei sen koommin kuulunut hiiskaustakaan. Hiljaisuutta kesti vuoteen 1897 saakka, jolloin Ratinasta taas alkoi kuulua teollisuuden ääntä. Tällä kertaa se tuli A. E. Wahlstedtin perustamasta konepajasta. V. 1899 tietää tilasto Wahlstedtin konepajassa olleen työntekijöitä 65 ja valmistuneen tuotteita 100 000 markan arvosta. Tämä konepaja vaikeni jo seur. vuonna. Parempi menestys oli Alfred Selinin Ratinaan yhdeksänkymmenluvun loppupuolella perustamalla halkosahalla, ensimmäisellä sitä laatua kaupungissa. Paikan vähemmin rohkaisevia perintömuistoja pelkäämättä alkoi v. 1903 uusi yhtiö, Oy. Ratinan tehtaat, siellä harjoittaa rautateollisuutta, pääasiallisesti hevosenkenkäin valmistamista tullittomasta ainesraudasta. Tästäkin yrityksestä tuli vain tilapäinen ilmiö. Myöskin nahkatehdas on ollut Ratinassa. Nykyään tällä yksinäisellä niemellä on Hämeen kalkkitiilitehdas ja sähkölaitoksen höyryvoima-asema. Tampereen kadonneisiin metalliteollisuuslaitoksiin kuuluu myöskin Onkiniemen konepaja. Sen lienevät herrat Ingelius ja Kingelin perustaneet v. 1889. Virallisessa tilastossa tätä laitosta mainitaan ensi kerran v. 1891, jolloin sen työntekijäin lukumäärä oli 45 henkeä ja valmisteiden arvo 93 000 mk, ja viimeisen kerran v. 1893, jolloin työntekijäin lukumäärä oli; supistunut 20 henkeen ja valmisteiden arvo 50 000 mk:aan. Tämän lyhytaikaisen konepajan päätyönä näyttää olleen saha- ja myllykoneistojen valmistaminen sekä korjaustyö.

V. 1889 perustui ja seur. vuonna alkoi toimia _Suomen sahanterätehdas_

Santalahdessa. Yrityksen alkuunpanija oli Ruotsissa asuva insinööri A. H. L. Gyllenberg, jonka mukana yhtiöön tulivat J. W. Enqvist ja R. Winter. V. 1895 muutti sahanterätehdas ent. Onkiniemen konepajan rakennuksiin. Tehdas, joka valmistaa sahanteriä ja teräkaluja, on työskennellyt menestyksellä, niinkuin näkyy seuraavista sitä koskevista numeroista:

               työn-       tuotannon
    vuonna   tekijöitä     arvo mk

    1891        14            4 000
    1900        27          150 000
    1920        32        2 100 000

Kilpailijakseen on Suomen sahanterätehdas saanut Epilässä sijaitsevan Oy. Sahanterän tehtaan, joka perustettiin v. 1910 insinööri S. Syrjäsen toimesta.

Yhdeksänkymmenluvun loppupuoli oli jälleen merkillinen käänneaika Tampereen metalli- ja koneteollisuuden kehityksessä. Tämä teollisuus nousi silloin Tampereella äkkiä suureen kukoistukseen, joka näytti saattavan kaupungin vanhemman metalliteollisuuden aivan pimentävään varjoon.

Näistä Tampereen uusista metalliteollisuuslaitoksista mainittakoon ensinnä Tampereen konetehdas (sijaintinsa mukaan tunnettu myös "Tammelan konepajan" nimellä). Sen perustivat teknikot Th. Sommers, Arth. af Hällström ja E. Waldens. Jo seur. vuonna liike järjestettiin osakeyhtiökannalle. "Sommers, af Hällström ja Waldensin konepaja" varttui sitten ripeästi, niin että sen työntekijäin lukumäärä v. 1900 oli 180 henkeä ja tuotannon arvo 550 000 mk. Tehtaassa rakennettiin näinä aikoina etupäässä höyrylaivoja ja rautatievaunuja. Myöhemmin, tultuaan uudelleen järjestetyksi ja saatuaan nykyisen toiminimensä on "Tampereen konetehdas" erikoistunut puunjalostusvälineiden ja -koneiden valmistamiseen.

Omanlaatuisen huomion alaiseksi tuli Tampereen uusi naula- ja rautateollisuus. V. 1897 perustettiin Tampereen raudan- ja teräksenjalostus-osakeyhtiö (Tammerfors Jern- & Stålförädlings Aktiebolag), jonka tarkoituksena oli viilain, teräkalujen ja muiden rauta- ja terästavarain valmistaminen. Tehtaan ensimmäisenä hallintokuntana olivat R. Amberg, R. Winter ja Alb. Snellman. Seur. vuonna sai yhtiö erittäin laajat tullivapaudet, joiden nojalla se saattoi tehtaassaan ruveta harjoittamaan suurehkoa puriste- ja lankanaulain y.m. musta- ja manufakturitakeiden valmistamista. V. 1900 oli tehtaan työntekijäin lukumäärä 92 henkeä ja valmisteiden arvo 570 000 mk.

Näin näytti Tampereen kaupungin perustajain alkuperäinen toivo alkavan toteutua, vapaakaupungista tulla Eskilstunan tapainen seppä- ja rautaruukkikaupunki. Suomen vapaakaupungin metalliteollisuuden myöhäinen kukoistus 19. vuosisadan viimeisessä lopussa joutuu kuitenkin omituiseen valoon ajatellessamme, että muualla Suomessa oli jo varttunut monipuolinen rautaruukki- ja taeteollisuus, joka ei vähimmässäkään määrässä tarvinnut tätä kutsumatonta apua. Hiukan toinen oli Tampereen konepajain asema, koska niiden valmistus ensi sijassa perustui omaan työhön ja vain vähemmässä määrässä raaka-aineen ja tarvetavarain tullivapauteen. Tampereen uusi naula-, rautalanka- y.m. metalliteollisuus sitävastoin perustui etupäässä juuri "raaka-aineen" – tässä tapauksessa puolivalmisteen – tullittomaan tuontiin. Ellei maassa jo ennestään olisi ollut tämäntapaisia tehdaslaitoksia, olisi Tampereen tullivapauden näin laaja tulkinta mahdollisesti ollut yleiseltä kannalta katsoen oikeutettu. Nyt se oli maamme vanhemmalle rautateollisuudelle odottamaton isku ja sai aikaan suorastaan mullistuksia puheenalaisella rautateollisuuden alalla.

Loimaan ja Jokioisten naulatehtaita lähellä olevissa piireissä päätettiin ryhtyä kilpailemaan Tampereen kanssa itse Tampereella. Siinä tarkoituksessa perustettiin v. 1898 Osakeyhtiö Ferraria, jonka alkuunpanijoiksi mainitaan insinööri J. Estlander ja pankinjohtaja E. Schybergson sekä Turun ja Loimaan liikemiehiä. Asianomaiset erioikeudet saatuaan yhtiö perusti Tammelan kaupunginosaan Tampereelle laajan teollisuuslaitoksen, johon kuului rautalanka- ja naulatehdas, konepaja, valimo, galvanisoimislaitos y.m.s. Tuotanto pääsi pian huimaavaan vauhtiin. Osakepääoma lisättiin vähässä ajassa 75 000 markasta 700 000 markkaan; v. 1900 oli tehtaassa 163 työntekijää ja tuotannon arvo nousi lähes 1.3 milj. markkaan.

Tällaisen voimayrityksen tieltä täytyi raudan- ja teräksenjalostusyhtiön poistaa naulalaitteensa. Ferraria sitävastoin yhä paisui. Siitä lohkesi v. 1903 jonkunlaiseksi haaraosastoksi Galvanisoimis-osakeyhtiö, joka rupesi harjoittamaan galvanisoitujen levyjen ja astiain, hevosenkenkäin y.m.s. tavarain valmistamista ja joka yhä edelleen on toiminnassa.

Toiselta puolen herätti Ferrarian toiminta eri tahoilla maata ikävää huomiota, joka selvimmin ilmeni Taalintehtaan yhtiön v. 1905 senaattiin antamassa Tampereen erioikeuksien lakkauttamista koskevassa anomuskirjassa. Siinä sanottiin m.m.:

"Sittenkuin nykyinen Taalintehtaan osakeyhtiö 1890-luvun keskivaiheilla oli perustettu ja tarmokkaampi toiminta jonkun aikaa kestäneen lamaannuksen jälkeen tehtaassa uudelleen alkanut, ryhtyi tehdas m.m. sangen laajassa määrässä valmistamaan kaikenlaatuisia naularautoja, s.o. naulain valmistamiseen sopivaa kankirautaa. Sitävarten rakennettiin m.m. kuusi putlausuunia ja ylimääräinen höyryvasara sekä höyrykone, minkä lisäksi entistä valsauslaitosta huomattavasti täydennettiin useammalla uudella valsausrullasarjalla y.m. Tehdas hankki silloiten maamme useimmille naulatehtaille niiden tarvitseman raaka-aineen ja nousi tällaisten rautalaatujen vuotuinen menekki ajoittain päälle 6 000 tonnin, mikä vastaa 1 500 000 markan arvoa. Mutta v. 1898 sai silloin muodostettu osakeyhtiö Ferraria Tampereen erioikeuksien nojalla oikeuden tuoda Tampereelle tullitta naulateollisuuteen tarvittavaa ainesrautaa, s.o. tavara sellainen, jota jo vuosikausia oli maassa valmistettu valmiina tehtaantuotteena, julistettiin nyt raaka-aineeksi, jota kotimaisen teollisuuden edistämiseksi saatiin tullivapaasti tuoda Tampereelle, jotavastoin tämä ja muut samanlaatuiset rautalaadut maamme muihin osiin tuotaessa olivat tullin alaiset. Seuraukset siitä ilmenivät pian. Toiselta puolen täytyi Taalintehtaan naularaudan valmistuksen, joka ei voinut kilpailla ulkomaiden suunnattoman suurtuotannon kanssa, vähitellen lakata, sen putlausuunit sammutettiin, osa valsauslaitosta suljettiin ja satoja työntekijöitä täytyi erottaa. Toiselta puolen saattoi Ferrarian osakeyhtiö, joka vähitellen yhdisti kanssansa kaikki maan läntisessä osassa toimivat naulatehtaat, sulkea nuo naulatehtaat ja siirtää niiden toiminnan Tampereelle, minne nyt muutaman vuoden aikana pääosa maan naulateollisuutta on ollut keskitetty, niinkuin näkyy siitäkin, että osakeyhtiö Ferraria yksin vuonna 1903 teollisuustilaston mukaan käytti päälle 4 000 tonnia ainesrautaa."

Ferrarian tuotantokustannukset Tampereella tulivat kuitenkin käyttövoiman kalleuden vuoksi niin suuriksi, että yrityksen tulevaisuus tuli uhatuksi Tampereen erioikeuksien loppuessa. Jo v. 1903 Ferraria osti Loimaan ja Jokioisten naulatehtaat ja alkoi vähitellen siirtää laitoksiansa Tampereelta sinne, mistä ne alkuaan olivat Tampereelle tulleetkin. V. 1910 lakkasi Ferrarian toiminta Tampereella kokonansa.

Tampereen uusin huomattava metalliteollisuuslaitos on Oy. Lokomo Ab:n tehdas, johon kuuluu konepaja, veturitehdas, höyryvasarapaja ja sähköteräsvalimo. Tehtaan pani alkuun v. 1915 insinööri Werner Ryselin, joka sitä ennen oli puolentoista vuosikymmentä työskennellyt Pellavatehtaan konepajan veturiosaston johtajana. Tehtaan valoisat viihdykkäät rakennukset sijaitsevat Hatanpään vainiolla, kauniilla paikalla Pyhäjärven rantamalla; koko tehdasalue on 37.5 ha laaja. Tuotanto, jossa on ollut voitettavana uranuurtajan vaikeuksia, on ollut varsin monipuolinen, mutta huomattavimpana osana siinä on ollut veturien valmistus, joita on jo tehty valtionradoille eri mallisia satakunta kappaletta. Muista erikoistuotteista mainittakoon tientekokoneet. Tehtaan kokonaismyynti, joka alkuvuosina oli n. 2.5 milj. mk., kohosi vv. 1920–1923 n. 10 milj. ja vv. 1928-1929 n. 27 milj. m:kaan. Työntekijäin lukumäärä on vaihdellut 350–400, mihin lisäksi tulee n. 40 kuukausipalkkalaista. Osakepääoma 5 milj. mk. Toimeenpanevina johtajina ovat olleet insinöörit W. Ryselin 1924) ja Armas T. Nikander (1925–).

Seuraavista numeroista näkyy se tavattoman nopea kehitys, joka menneen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä vallitsi Tampereella metalli- ja koneteollisuudessa (tällä alalla toimiva käsityökin siihen luettuna):

/' vuonna työpaikkoja työntekijöitä tuotannon arvo mk

1890 30 372 850 425 1900 56 1 381 4 855 180 */

V. 1890 oli Tampereen metalli- ja koneteollisuus viidennellä,

v. 1895 neljännellä ja v. 1900 kolmannella sijalla maamme metalliteollisuudessa; viimemainittuna vuonna olivat Tampereen edellä ainoastaan Helsinki ja Turku.

Uuden vuosisadan uusissa oloissa on Tampereen metalli- ja koneteollisuus kehittynyt hillitymmin, mutta kuitenkin huomattavasti. V:n 1910 väenlaskun mukaan työskenteli tällä alalla Tampereella, esikaupungit mukaanluettuina, 849 työntekijää ja v:n 1920 väenlaskun mukaan 1860 työntekijää, joista 350 metallien jalostuksessa ja 1 510 konepajoissa ja muussa koneteollisuudessa. Koko teollisuusväestä v. 1920 oli puheenaoleva työläisryhmä 11.7 %. Ainoastaan kutoma- ja vaatetusteollisuudella sekä jalkineteollisuudella on viime aikoina ollut suurempi työläismäärä kuin metalli- ja koneteollisuudella, joka siten on vähitellen kehittynyt yhdeksi kaupungin teollisuuden päähaaraksi. Maan kaupungeista oli myöskin v. 1920 ainoastaan Helsingillä ja Turulla suurempi metalli- ja koneteollisuus kuin Tampereella. (10)

h) Jalkine- ja nahkateollisuus.

Uuden vuosisadan alussa on Tampereesta äkkiä tullut uuden suurteollisuuden, jalkineteollisuuden, pääpaikka Suomessa. Tämän teollisuudenhaaran nopea voittokulku ja keskittyminen on uusimman teollisuushistoriamme kiintoisimpia tapauksia. Sen keskittyminen Tampereelle näyttää sattumalta, mutta on sillä historiallisia juuria ja syitä. Jo seitsenkymmenluvulla perustivat suutarinammatin ulkopuolella olevat liikemiehet joitakuita "kenkätehtaita", jotka eivät kuitenkaan ajan Pitkään jaksaneet pysyä pystyssä: kauimmin, noin kymmenen vuotta, näyttää toimineen Arth. Sommerin v. 1875 perustama kenkätehdas. Meikäläisellä yleisöllä näyttää aluksi olleen suuri epäluulo tehdasjalkineita vastaan. Ulkomaalaiset ovat opettaneet suomalaisia käyttämään tehtaassa valmistettuja jalkineita; vasta ulkomaalaisten, varsinkin amerikkalaisten jalkineiden käyttäminen sai Suomen yleisön vakuutetuksi tehdasjalkineiden kelvollisuudesta. Samalla oli raivattu tie uudelle kotimaiselle teollisuudelle, joka tuli houkuttelevaksi yritysalaksi, kun ulkomaisille jalkineille v. 1908 määrättiin entistä suurempi tulli.

Tällöin oli kotimainen jalkineteollisuus jo voimakkaassa kehitysvauhdissa. Ijältään vanhin ja maineeltaan kuuluisin Tampereen kenkätehtaista on Aaltosen kenkätehdas. Tehtailija Emil Aaltonen perusti v. 1896 Hattulaan kenkätehtaan, jota ensin käytettiin vain poljettavilla koneilla, kunnes v. 1902 otettiin käyttövoimaksi öljymotori. Hattulan ajan lopulla oli tehtaassa työssä 25 henkeä, jotka saivat valmiiksi 50 kenkäparia päivässä. V. 1905 muutettiin tehdas Tampereelle, missä se alkoi toimia Tammelan torin laidassa. Tuotanto sai nyt kokonaan uuden vauhdin, niin että v:n 1912 aikoina tehtaan työntekijäin lukumäärä oli 280 ja valmisteiden päivittäinen määrä 650 paria jalkineita. V. 1914 valmistui uusi erinomaisen kaunis ja tarkoituksenmukainen tehdasrakennus. Tehdas, joka Tampereelle tultuaan oli toiminut "Tampereen kenkätehtaan" nimisenä, sai v. 1917 omistajakseen "Emil Aaltosen kenkätehdas oy:n", jonka osakepääoma oli 3 milj. mk. Tehtaan isäntä, kauppaneuvos Aaltonen, on tullut kautta maan tunnetuksi sivistyselämän hyväksi tekemistään suurista lahjoituksista.

Ijältään toinen järjestyksessä Tampereen suurtehtaista tällä alalla on Attilan kenkätehdas. Sekin on maalta Tampereelle tullut tehdas. V. 1902 näet A. K. Attila perusti Nokialle laitoksen kengänpäällysten valmistamista varten – ensimmäisiä senlaatuisia teollisuuslaitoksia maassamme. V. 1906 tehtailija Attila osti kiinteimistön Tampereelta ja siirti sinne tehtaansa. Kahta vuotta myöhemmin tehdasliike muodostettiin "Oy. Attilaksi", jonka osakepääoma oli 120 000 mk – nykyään se on 5 milj. mk. Hankittuaan laajan rakennusalueen Tammelassa yhtiö sinne v. 1915 rakennutti uuden suuren kuusikerroksisen tehdasrakennuksen. V. 1909 yhtiö osti itselleen oman nahkatehtaan Pyynikin liepeellä. Tehtaiden tuotannon arvo oli v. 1915 jo 5.2 milj. ja v. 1920: 29.8 milj. mk. V. 1922 oli yhtiön palveluksessa 651 henkeä.

Kolmas Tampereen jalkineteollisuuden suurtehtaiden joukossa on ollut Hyppösen kenkätehdas, jonka perusti v. 1910 Väinö Hyppönen. Ensimmäisenä työvuonna oli tehtaan työntekijäin lukumäärä 13 ja tuotannon arvo parisataatuhatta mk. Mutta vaatimatonta alkua seurasi loistava jatko. V. 1912 muodostettu tehdasyhtiö "Hyppösen kenkätehdas oy." rakennutti v. 1917 Hatanpään vainiolle pohjoismaiden suurimman kenkätehdasrakennuksen, jossa 352 työntekijää v. 1920 valmisti tuotteita 19.4 milj. mk:n arvosta. Myöhemmin (v. 1928) on Hyppösen tehdas joutunut kumiteollisuuden palvelukseen.

Edellämainittujen suurten päätehtaiden ympärille kasvoi lyhyessä ajassa sikermä uusia keskikokoisia jalkinetehtaita, jotkut niistä erikoislaatujen valmistajia. Kun vielä v. 1914 Tampereella oli vain neljä jalkinetehdasta, oli niitä kymmentä vuotta myöhemmin pian parikymmentä. Mainitsemme niistä hiukan vanhempiin vuosiluokkiin kuuluvina ainoastaan Tampereen kenkäteollisuus-oy:n v. 1916 alkaneen ja suureksi paisuneen tuotannon, Huttusen kenkätehtaan, jonka perusti Väinö Huttunen v. 1916 ja joka valmistaa erikoisuutenaan keveitä naistenkenkiä (kultamitali Suomen messuilla v. 1925), Kenkätehdas Special'in (per. 1917), Hämeen kenkä- ja nahkatehdas oy:n (per. 1918), jolla on kenkätehdas kaupungissa ja nahkatehdas Teiskon Kämmenniemessä sekä Kanniston kenkätehtaan (per. 1919) Pispalassa.

Väenlaskujen mukaan työskenteli Tampereen jalkineteollisuudessa, siihen luettuna myöskin käsityömäisesti harjoitettu suutarinammatti, v. 1910 jo 518, mutta v. 1920 koko 1 465 työntekijää. Tampereesta oli lyhyessä ajassa aivan kuin taikomalla tullut jalkineteollisuuden suuri keskus maassamme, "suutarien pääkaupunki". Ei mikään muu Suomen kaupunki ole myöhemminkään voinut tällä tuotannon alalla lähimainkaan kilpailla Tampereen kanssa, joka yksin on viime aikoina edustanut n. 2/3 koko maan jalkinetehtaiden työntekijäin lukumäärästä.

Vaikea on sanoa, mitkä erikoiset syyt ovat missäkin tapauksessa vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, että niin moni jalkinetehdas on valinnut Tampereen sijaintipaikakseen. Siihen suuntaan vaikuttavia yleisiä syitä on varmaan ollut Tampereen liikennemaantieteellinen asema ja huomattava paikallismenekki, jotka ovat suotuisia edellytyksiä sellaiselle kotimarkkinateollisuudelle kuin jalkineteollisuudelle, sekä teollisuuden n.s. seurallisuus, joka saa uuden teollisuuden pyrkimään vanhan läheisyyteen, koska uusi teollinen yritys silloin voi vähimmällä vaivalla ja muutenkin edullisimmin hankkia ja ylläpitää koneistoansa, saada harjaantunutta työväkeä ja tarpeellista johtoa j.n.e. – Henkilöllisillä perinnäisillä ja sielullisillakin seikoilla on tässä ollut vaikutuksensa. Kuinka monella Tampereen tehtaan perustajalla onkaan ollut kotinsa ja aikaisempi työalansa Tampereella! Kun tähän lisäämme Tampereen teollisuus- ja liikemiesten tunnetun, historiallisissa oloissa kehittyneen herkkyyden uusiin teollisiin yrityksiin, niin alkaapa tuntua melkein luonnolliselta, että jalkineteollisuuden on pitänytkin keskittyä juuri Tampereelle eikä muualle.

Edellä on mainittu parin jalkinetehtaan Tampereella harjoittavan jalkinetuotannon yhteydessä myöskin nahanvalmistusta. Nahkateollisuutta on Tampereella harjoitettu kauemman aikaa myöskin itsenäisesti. Tämä teollisuus on saanut alkunsa osittain Tampereen nahkurinammatista, joka vanhoina aikoina oli Tampereen käsityön päähaaroja. Nahkuri J. N. Salminen alkoi liikkeensä v. 1884. Vuosikymmenien kuluessa on tämä liike askel askeleelta kehittynyt Salmisen nahkatehtaaksi, johon kuuluu Hatanpään alueella ja Epilässä sijaitsevia tehdaslaitoksia. Salmisen tehdas lienee ensimmäisenä Suomessa ruvennut käyttämään kromiparkitsemistapaa. V:sta 1917 on tehtaan omistanut "J. N. Salminen oy.", jonka osakepääoma oli joku aika sitten 3 milj. mk. Tehtaan työntekijäin lukumäärä ilmoitettiin muutama vuosi sitten 180 hengeksi ja vuotuisen tuotannon arvo 25 milj. mk:ksi.

Toisia tämän alan teollisuuslaitoksia ovat K. Tuomisen v. 1922 perustama Tampereen nahkatehdas ja maailmansodan oloissa v. 1916 perustettu Suomen hihnatehdas oy:n laitos. (11)

i) Vaatetusteollisuus.

Tampereen uusimmassa teollisuudessa herättää erityistä huomiota myöskin vaatetusteollisuuden monipuolinen ja nopea kehitys. Vaikka monet tähän kuuluvista teollisuuslaitoksista ovatkin vain laajentuneita käsityölaitoksia tai käsityömäisesti työskenteleviä pikkuliikkeitä, ovat taas toiset melkoisia kapitalistisia yrityksiä paikallista paljon laajempaa menekkiä varten. Kun sillä vaatetustyön alalla, jota tässä tarkoitamme, on enemmän yhtäläisyyttä tehdasyritysten kuin käsityöläislaitosten kanssa, näyttää meistä sopivimmalta mainita niitä tässä yhteydessä.

Tampereen vaatetusteollisuudella on asiallinen ja ajallinen alkunsa paitateollisuudessa. Tämän teollisuudenhaaran vanhin edustaja Tampereella oli Maria Petersonin paitatehdas ja pesulaitos (per. v. 1875). Myöhemmin toimi kaupungissa Conr. Tennbergin paitatehdas (per. 1896). Uusimmista yrityksistä tällä alalla on mainittavin osakeyhtiön omistama, v. 1910 perustettu Akkunaverho- ja paitatehdas, joka sijaitsee n.s. Elianderin niemellä Pyynikin rannalla. Sen lisäksi on Tampereella erikoistehtaita kauluksien ja kravattien valmistamista varten.

Lakkiteollisuudella on Tampereella juuria monessa vanhassa käsityönhaarassa. Turkkurin- ja siihen yhdistynyttä lakkiteollisuutta edustivat aikoinaan O. Holmbergin (per. 1862) ja Wilh. Zimmerin (1885) liikkeet. Lakkiteollisuutta on eristynyt myöskin hattumaakarien ja räätälien ammateista. V. 1890 mainitaan Tampereella turkkurien lisäksi yhtä "lakkiräätäliä" (kaksi työntekijää), v. 1895 neljä "lakkitehdasta" (16 työntekijää) ja v. 1910 kolme lakkitehdasta (16 työntekijää). Viimemainituista olivat huomattavimmat v. 1895 perustettu "Tampereen lakkitehdas" ja v. 1899 alkanut Naparstokin lakkitehdas (omistaja "Oy. I. M. Naparstok"), joka vieläkin lienee suurin niistä muutamista lakkitehtaista, joita Tampereella on.

Tampereen vaatetusteollisuuden suurena päähaarana on kuitenkin varsinainen pukuteollisuus. Siihen kuuluvista teollisuusliikkeistä mainittakoon v. 1910 perustettu Tampereen pukimo-oy. ja seur. v. perustettu Pukutehdas-oy., molemmat jo lakanneet, sekä uudemmista Heikkilä ja Kestilä Oy:n tehdas, joka on saanut alkunsa K. E. Heikkilän v. 1907 Mänttään perustamasta tehtaasta, joka v. 1918 siirrettiin Tampereelle, missä se nykyisin toimii omalla tehdaspaikallaan, P. Leskisen, M. Arvolan ja F. I. Kurikan v. 1919 perustama Tampereen pukutehdas oy., nykyään maamme johtavia laitoksia alallaan, ja v. 1920 perustettu Vaatetus-oy:n tehdas. Nämä uudet pukutehtaat ovat antaneet työtä sadoille työntekijöille, varsinkin naisille. V:n 1920 väenlaskun mukaan työskenteli Tampereen räätälinliikkeissä (etupäässä pukutehtaissa) 7261 työntekijää, niistä 629 naista.

Vaatetusteollisuuteen ovat sopivimmin luettavat sellaiset erikoistehtaat kuin Tampereen sateensuoja- ja keppitehdas, Haarlan matkalaukkutehdas ja eräät muut samantapaiset yritykset.

Kokonaisuudessaan Tampereen vaatetusteollisuuden nopea kehitys muistuttaa jossakin määrin Tampereen jalkineteollisuuden yllättävää kehitystä, vaikkei edellinen olekaan kasvanut sellaiseksi suurteollisuudeksi kuin jälkimmäinen. Molempain näiden teollisuudenhaarain kukoistus Tampereella on historiallinen todistus elämän vaatimusten ja mukavuuden kasvamisesta väestön laajoissa kerroksissa eikä vähimmin Tampereen oman työkansan keskuudessa. (12)

j) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus.

Myllyt. Tampereen porvarien ikuisista myllyriidoista on ennen kerrottu. Kyttälän jouduttua kaupungin haltuun pääsi kaupunki vihdoinkin noiden kauan kaivattujen myllyerioikeuksien omistajaksi. Vahinko vain, ettei kaupunkilaisilla itsellään ollut enään mainittavasti jauhatettavaa, kun maanviljelys oli ruvennut kaupungissa unohtumaan. Sen sijaan tuli myllystä ensimmäinen laitos, jolla kaupunki harjoitti suoranaista taloudellista toimintaa kaupungin rahaston hyväksi. Mitään määrättyä talousjärjestelmää ei kaupungin myllyn käyttämisessä kuitenkaan noudatettu. Ensi vuosina 1877–1880 hoiti kaupunki myllyänsä itse saaden siitä 7 000–12 000 markan vuotuiset tulot. Kun nämä tulot kuitenkin tuntuivat epävarmoilta, vuokrattiin laitos v. 1880 kymmeneksi vuodeksi G. Selinille 1100 markan vuotuisesta vuokramaksusta. Seur. vuonna rakennettiin myllylle 60 000 mk:n arvoinen kivirakennus. Kun sitten vuokra-aika päättyi ja kaupunki samaan aikaan päätti sijoittaa sähkölaitoksensa myllyn yhteyteen, suoritettiin myllyllä vv. 1891–1892 suuria laajennuksia ja uutisrakennustöitä, joiden kustannukset jauhomyllyn osalta laskettiin 157 144 mk:ksi. Kaupunki koetti sen jälkeen hoitaa myllyä omaan laskuunsa. Yritys ei tuottanut toivottua voittoa, jos ei mainittavaa tappiotakaan. Kuitenkin näki valtuusto v. 1896 parhaaksi vuokrata myllyn vesivoimineen helsinkiläiselle toiminimelle Schildt ja Hallbergille kymmeneksi vuodeksi astenousevaa 8 000–15 000 mk:n vuokraa vastaan. Sillä pohjalla mylly sitten pyöri taas muutaman vuoden, kunnes kaupungin sähkölaitoksen suuri laajennus vuosisadan vaihteessa vaati myllyn toiminnan supistamista, mihin vuokraajat suostuivatkin.

Myllyn teollisesta tuotannosta on seuraavia tietoja:

vuonna työntekijöitä tuotannon arvo mk

1885.......... 4 214 760

1895.......... 6 42 184

1900......... 18 275 000

Tampereen myllyteollisuus ei ole kuollut kaupungin myllyn mykistyttyä, vaan on meidän aikanamme elpynyt uudelleen eloon. Tuotannon ja kulutuksen yhä teollistuessa ovat osuuskunnat alkaneet harjoittaa myllyteollisuutta Tampereella. Kaupungissa olevista puolestakymmenestä nykyisestä myllylaitoksesta on kolme osuuskuntain omistamaa, nim. Hankkijan, Maantuotteen ja kaupunkilaiskuluttajain osuuskunnan Voiman myllyt; näiden lisäksi on kaupungissa pari yksityistäkin liikemyllyä.

Muita ravintoainetehtaita. Muutkin maalaiselinkeinot ovat alkaneet uudessa muodossa elää kaupungissa.! Tampereen ympäristön maanviljelijäin maidonmyynti-oy:llä on Tampereella meijeri, samoin kaupunkilaisella Voimalla. Yksityisiä meijerilaitoksia on muutamia. Margarinia on viime aikoina valmistanut Tampereen margarinitehdas-oy.

Makkarateollisuuden alkuvuotena Tampereella on pidettävä vuotta 1874, jolloin Toiminimi J. A. Johanssonin liike tuli perustetuksi. Säilyketeollisuus taas on; ollut täällä edustettuna v:sta 1887 alkaen.

Kahvinlisäketehtaan perusti Tampereelle O. Björkell v. 1877, josta lähtien sikuritehdas kauan surisi ja tuoksui Nalkalantorin varrella. Laitos ei ollut aivan vähäinen, kuten näkyy seuraavista sitä koskevista tiedoista:

    vuonna    työntekijöitä    tuotannon arvo mk

    1885            11              63 930
    1895            13             124 936
    1900            15             118 456

Tämä teollisuudenhaara on jo lakannut ja sen sijan ovat täyttäneet kahvipaahtimot, joista osuuskunta Voiman on mainittavin.

Karamelliteollisuuden edustaja Tampereella on v. 1903 perustettu Merikannon karamellitehdas.

Viina- ja väkiviinateollisuus. V:n 1865 kuuluisa paloviinalaki tosin lakkautti n.s. kotitarpeen viinanpolton, mutta pani samalla alulle paloviinan tehdasvalmistuksen maassamme. Maanomistajain ja kaupunkien asukkaiden ennen maksettava viinavero muutettiin viinatehtailijain maksettavaksi viinanvalmistusveroksi (Smk. 1:60 kannulta). Uuden lain mukaan sai viinan vuotuinen valmistusmäärä koko maassa nousta 4 300 000 kannuun, siten että 40 000 kannua oli oleva alin ja 100 000 kannua ylin määrä, minkä yksityinen tehdas saisi valmistaa. Viinatehtaita kohtaan valtio aluksi asettui omituiselle, Kustaa III:n aikaista kruununpolttimoiden vuokraamista muistuttavalle kannalle. Viinanpoltto-oikeudet olivat näet läänittäin huutokaupoin annettavat jokaiseksi polttokaudeksi sellaisille polttimoille, jotka laissa määrätyn valmistusveron lisäksi maksaisivat kruunulle korkeimman lisämaksun.

Täten syntyneen pieniä maalaispolttimoita suosivan viinalain piti olla voimassa kymmenen vuotta. Mutta se tuli muutettavaksi jo 1867 v:n valtiopäivillä. Viinateollisuus ei näet ottanut elpyäkseen uuden lain asettamilla ankaroilla ehdoilla, varsinkaan kun maassa oli yleinen nälänhätä. Täytyi siis rientää auttamaan viinapolttimoita jalkeille. V:n 1867 viinalaki alensi valmistusveron yhteen markkaan kannulta, vähensi tehtaiden paljottaismyynnin alimman määrän 15 kannusta viiteen kannuun ja myönsi muitakin helpotuksia viinateollisuudelle. Nyt vasta rupesi tehtaiden viinanvalmistus pääsemään vauhtiin.

Tehdasjärjestelmän teki sitten täydelliseksi v:n 1873 paloviinalaki. Ylin valmistusmäärä yhdessä tehtaassa ylennettiin 400 000 kannuksi, valmistusoikeuksia myönnettiin tehdasyhtiöillekin, eikä vain yksityisille polttimonomistajille, ja valmistusoikeuksien myynti huutokaupoin lakkautettiin, joten viinanvalmistus ja tehtaiden asema tuli vakavaksi. Viinanmenekin edistämiseksi alennettiin vähin myyntierä viinan vähittäiskaupassa neljänneskannuksi, jota etua konjakit ja rommit jo ennen olivat nauttineet. Vasta tämä liberalinen viinalaki teki viinateollisuuden taloudellisesti vapaaksi ja kohotti sen kukoistukseen monopolia nauttivain viinapatruunain ja veroja odottavan valtion suureksi tyytyväisyydeksi.

Nytpä täysin ymmärrämme ne syyt, miksi Tampereenkin uusi viinateollisuus varsinaisesti alkoi vasta v:sta 1873. Oikeastaan se tosin jo lienee alkanut paria vuotta aikaisemminkin. Apteekkari E. J. Granbergia mainitaan Tampereella viinanvalmistajana jo v. 1871. Polttimonsa Granberg luovutti perustamalleen Tampereen höyrypolttimon oy:lle, jonka säännöt vahvistettiin 1873. Se oli lajiaan omituinen yhtiö, sillä Granberg omisti aluksi yksin kaikki sen osakkeet. Vasta kolmen vuoden kuluttua näkyy apteekkari saaneen muitakin osakkaita yritykseensä, koska hän silloin uudelleen puuhasi polttimonsa siirtämistä mainitulle yhtiölle. Kaupungin valtuuston epäävästä lausunnosta huolimatta yhtiö sitten alkoikin toimintansa.

V. 1873 alkoi Tampereella toimintansa myöskin _Emil Hagelberg ja

kumpp:n höyrypolttimon oy_. Seuraavan vuosikymmenen alussa tämä polttimo joutui hallinnon alaiseksi. V. 1897 otti sen haltuunsa osakeyhtiö, joka käytti entistä nimeä, mutta jonka osakkeet olivat Tampereen höyrypolttimon osakeyhtiön osakkaiden hallussa. Tällä tavoin tuli Tampereen koko paloviinateollisuus yhden yrityksen käsiin. Yhtynyt liike esiintyi myöhemmin Tampereen höyrypolttimon osakeyhtiön nimellä, mutta sen päälaitoksena oli Hagelbergin vanha polttimo.

Tampereen paloviinateollisuuden suuruutta kuvaavat seuraavat numerot:

    vuonna   polttimoita   työntekijöitä   tuotannon arvo mk

    1885          2             36             253 040
    1890          2             28             184 278
    1895          1             18             393 142

V:n 1865 lainsäädännöllä alkaneen uuden paloviinateollisuuden loiseläjäksi sikisi ikäänkuin itsestään uusi väkiviina(sprii-)teollisuus, jonka päätehtävänä oli kaikenlaisten värjättyjen viinasekoitusten, kuten likörien, konjakkien y.m.s. valmistaminen. Kun tämä teollisuudenhaara ei ollut viinalain alainen, vaan nautti yleisten elinkeinolakien suojaa, kasvoi ja levisi se kuin rutto. V:n 1865 loppuessa oli puheenaolevain aineiden valmistuspaikkoja maassamme ainoastaan neljä. V:n 1870 loppuessa niitä oli jo 46, minkä johdosta manufakturijohtokunta vuosikertomuksessaan lausui: "Nämä tehtaat, jotka ovat saaneet oikeuden suomalaisesta paloviinasta valmistaa ja myydä väkiviinatavaroita teknillisiä ja muita tarpeita varten, ovat viime vuosien kuluessa lisääntyneet levottomuutta herättävään määrään. Niiden toiminta, joka ei teknillisessä suhteessa ole mitään huomiota ansaitseva, supistuu enimmäkseen siihen, että sekoittamalla joukkoon mausteita tai eterisiä öljyjä, annetaan yksinkertaiselle paloviinalle haluttavampi maku, joten nämä tehtaat ovat ainoastaan erioikeutettuja paloviinan myyntipaikkoja." Kun v. 1873 tällaisten väkiviinatehtaiden lukumäärä koko maassa oli noussut 65:een ja tuotannon arvo 4 797 057 mk:aan, mainitsi manufakturijohtokunta tuon summan tekevän 13 % maan kaikkien tehtaiden valmistusarvosta, "mikä seikka ei voi olla herättämättä huomiota".

Tampereellakin nousi tällainen väkiviinateollisuus v:n 1865 jälkeen äkkiä suureen kukoistukseen. Kaupungin apteekkimiehet ryhtyivät joukossa sitä alkuun työntämään. Ensimmäisen väkiviinatehtaan perusti v. 1866 apteekkari E. J. Granberg, toisen v. 1868 provisori Konst. Hakulin ja kolmannen samana vuonna provisori O. S. Mellgren. Viimemainitun tehtaan oikeudet joutuivat Mellgrenin kuoltua v. 1875 farmaseutti O. Björkellille.

Näistä kolmesta tehtaasta näkyy Granbergin lakanneen toiminnasta seitsenkymmenluvulla. Hakulinin tehdas sitävastoin jatkoi teollisuuttansa yhdeksänkymmenluvulle saakka. Björkellin tehtaan otti haltuunsa v. 1898 perustettu "Tampereen väkiviinanjalostustehtaan osakeyhtiö".

Sillä välin oli Tampereen höyrypolttimon osakeyhtiö v. 1880 perustanut väkiviinanjalostustehtaan. Kun sitten kaikkien väkiviinajuomain valmistaminen joutui viinalain säännösten alaiseksi, ajoivat olot näitä teollisuuden haaroja yhtymään. Björkellin yhtiön ja Hakulinin väkiviinatehtaan omistajat yhtyivät Tampereen höyrypolttimon osakeyhtiöön, joka v. 1897 otti huostaansa myöskin Hagelbergin viinatehtaan. Tällä tavoin joutui Tampereen koko viina- ja väki viinateollisuus yhden suuryhtiön haltuun.

Kaupungin väkiviinateollisuuden vaiheita esittävät seuraavat numerot:

    vuonna   tehtaita   työntekijöitä   tuotannon arvo mk

    1885        2             3             217 732
    1890        3             7              92 484
    1895        2             4             576 622

Vuosisatain vaihteessa alkoi Tampereen paloviina- ja väkiviinateollisuus taantua osittain yleisen väkijuomalainsäädännön, osittain Tampereen paikallisen raittiusliikkeen aiheuttaman entistä ankaramman kunnallisen väkijuomapolitikan vuoksi.

Mainittakoon ohimennen, että Tampereen viina- ja väkiviinateollisuus on ollut juurena v. 1888 perustetulle polttimoteollisuutta harjoittavalle "Hyvinkään tehtaan osakeyhtiölle", jonka tehdaslaitos oli Rajamäellä, mutta hallinto Tampereella, koska yhtiön osakkaat suureksi osaksi olivat tamperelaisia viinateollisuuden harjoittajia.

Viinin ja punssin valmistamista on Suomessa saatu harjoittaa vapaana elinkeinona vanhoista ajoista saakka. Mutta mainittavaksi teollisuudenhaaraksi se kehittyi vasta sitten kuin v:n 1886 viinalaki saattoi poltettujen väkiviinajuomain valmistuksen rajoitusten ja verotuksen alaiseksi ja väkiviinajuomain hintakin siis kohosi. Tampereella rupesi v. 1886 viiniteollisuutta harjoittamaan Conr. Tennberg, jonka tehdas v. 1888 sai kilpailijakseen Alarik Wehlmanin viinitehtaan. Kun yhdeksänkymmenluvun lopussa väkijuomain myynti Tampereella alkoi käydä epävarmaksi, viini- ja punssiteollisuuskin kokonansa lakkasi.

Oluttehtaat. Tampereen olutteollisuus, joka pääsi alkuun menneen vuosisadan keskivaiheella, kohosi pian mahtavaksi teollisuudenhaaraksi. Kaupungin oluttehtaista vanhimpia olivat apteekkari A. V. Tennbergin 1854 perustama Mustanlahden ja vv. 1863–1865 voimaan päässyt Onkiniemen panimo. Jälkimmäinen oluttehdas, hra Aksel Tennbergin ja apteekkari G. A. Serlachiuksen perustama, joutui kahdeksankymmenluvulla tehtailija K. Hakulinin huostaan. V:n 1876 aikoina puuhasi C. G. Blomberg kolmannen oluttehtaan perustamista ja v. 1883 se alkoikin toimintansa Santalahdessa; tämä tehdas joutui pian osakeyhtiön omaksi.

Nämä kolme vanhaa panimoa joutuivat v. 1891 silloin perustetun "Tampereen panimo-osakeyhtiön" omaksi, jonka pääoma oli miljonan markkaa.

Erillään näistä vanhemmista oluttehtaista toimi F. V. Gustafssonin v. 1886 perustama "Uusi panimo", joka v. 1893 joutui "Näsijärven osake-oluttehtaan" haltuun.

Vielä uuden ryhmän oluttehtaita sai kaupunki vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. V. 1897 alkoi Jyväskylän kauppaneuvos J. Johnssonin y.m. perustama Osakeyhtiö Pyynikin Panimo kohota kaupungin länsiäärelle Pyynikin metsän lähelle Ja seuraavana vuonna nousivat kaupungin itäiselle äärelle Tammelan torin varrelle pankinjohtaja Hj. Grönblomin y.m. muodostaman "Osakeyhtiö Ison oluttehtaan" rakennukset. Näiden uusien panimojen piti alkaa oikea jättiläistuotanto Tampereella. Pyynikin panimo rakennettiin 2 1/2 milj. olutlitran vuotuista tuotantoa varten ja se oli siten suurin laitos laatuaan Tampereella, suurin ja ajanmukaisin koko maassakin Helsingin Sinebrychoffin panimon jälkeen. Ison oluttehtaan tuotantokyky oli 1.2 milj. litraa vuodessa. Santalahdenkin oluttehdas rakennettiin v. 1899 uudestaan 2 milj. litran vuotuista tuotantoa varten.

Tampereen oluentuotannon kasvaminen ilmenee seuraavista numeroista:

    vuonna   panimojen luku   työntekijöitä   tuotannon arvo mk

    1885           3               35             133 200
    1890           4               54             282 900
    1895           4               67             236 000
    1900           5              162             637 232

Kuten näkyy Tampereen olutvirta tulvi vuosisadan loppuessa aivan tavattomasti. Niinä vuosina alkoivat tuotantonsa uudet suurpanimot. Mutta ne tuumat eivät kuitenkaan käyneet oikein tukkoon. Uuden vuosisadan ensimmäisinä vuosina rupesi maan olutteollisuuden tielle ilmestymään esteitä yleisen mielipiteen ja lainsäädännön puolelta (uusi olutlaki v:lta 1902). Tampereellakin olutteollisuuden edistyminen pysähtyi. V. 1903 kaupungin olutteollisuuden tuotannon arvo teki 675 000 markkaa eli vain vähän enemmän kuin v. 1900. Paremmin kestääkseen menekin huonontumista yhtyivät Tampereen panimot v. 1903 suureksi liitoksi, siten että Näsijärven osake-oluttehdas lisäsi pääomaansa 1.6 milj. markaksi ja osti kaupungin kaikki oluttehtaat. Panimojen arvo laskettiin silloin 2 1/2 miljonaksi markaksi.

Mutta olutteollisuuden taantumista jatkui. Näsijärven osake-oluttehtaan tuotantoon riitti Pyynikin tehdas, minkävuoksi muut oluttehtaat lakkautettiin ja niiden kiinteistöt muutettiin rahaksi. V. 1919 otti yhtiö omistamansa tehtaan mukaan nimekseen Oy. Pyynikki. Kieltolain aikana on tehdas jatkanut laillisten mietojen mallasjuomain valmistamista. V. 1922 osti konsuli S. Salmelin yhtiön osake-enemmistön ja otti tehtaan johdon käsiinsä. Laitos on edelleenkin suurtehdas, jonka työntekijäin lukumäärä on n. 150 henkeä ja vuotuisen tuotannon arvo n. 10 milj. mk.

Pyynikin panimon rinnalla toimii Tampereella kolme uudempaa kaljatehdasta.

Kivennäisvesiteollisuuden alkoi Tampereella v. 1877 apteekkari Th. Clayhills. J. G. Wennerstrandin v. 1885 perustama "Tampereen uusi vesitehdas" oli ikäjärjestyksessä toinen. Siitä tämä teollisuus vähitellen laajentui niin, että kaupungissa v. 1900 oli neljä kivennäisvesitehdasta, joiden työntekijäin luku oli 23 ja valmisteiden arvo 59 598 mk. Myöhemmin toimivista virvoitusjuomatehtaista ovat mainittavimmat Selinin vesitehdas ja Voiman tehdas.

V. 1863 sai sikarityöntekijä C. W. Stjerner oikeuden perustaa

Tampereelle tupakkatehtaan. Hän ei kuitenkaan saanut pystyyn mainittavampaa tehdasta, ja koko tämä teollisuudenhaara jäi vielä pitkäksi ajaksi kapaloihin. A. Mynttinen yritti v:n 1880 aikoina turhaan perustaa Tampereelle uutta tupakkatehdasta. Monivuotisempi laitos tuli vasta J. V. Viljasen v. 1884 perustamasta tupakkatehtaasta. Sittemmin oli Tampereella useitakin tupakkatehtaita, mutta ne olivat hyvin epävakaisia yrityksiä. Viljasen tehdas lakkasi yhdeksänkymmenluvun alussa ja samoin kävi myöhemmin Kiutun (per. 1891), Stepanoffin (per. 1892) ja osakeyhtiö Virginian (per. 1897) tupakkatehtaille. Tupakkatyö Tampereella eli miten kuten uudelle vuosisadalle saakka, jolloin se, merkittävää kylläkin, kokonaan sammui. (13)

k) Muita teollisuudenhaaroja.

Kiviteollisuus on ollut heikosti edustettuna Tampereen vanhemmassa teollisuudessa. Kivenhakkaajanliikkeet, mitä täällä on ollut, ovat olleet enimmäkseen vain pieniä yrityksiä. Vanhemmista niistä oli mainittavin O. R. Petterssonin v. 1882 perustama hakkaamo. Viime aikoina ovat tätä tuotantoa harjoittaneet Suomen Graniitti oy. ja muutamat yksityisliikkeet.

W. v. Frenckellin omistama kalkkitehdas on merkitty kaupungin karttaan v. 1879; ruukki oli toimessa vielä v. 1898, mutta ei ollut vielä silloin kasvanut kahden hengen hoidettavaa laitosta suuremmaksi.

Laajempi pohja on ollut Tampereen tiiliteollisuudella. Sen vanhemmista vaiheista on kerrottu tämän teoksen edellisissä osissa. V. 1857 mainitaan Tampereella Lindbergin, Rostedtin ja Tallqvistin tiiliruukkeja. Näiden lisäksi tuli seur. v. Finlaysonin tehtaan tiiliruukki. V. 1874 oli kaupungin alueella Lindbergin, Finlaysonin sekä kaksi Solinin tiilitehdasta. Toinen Solinin tiiliruukeista oli kaupungin vanhalla tiiliruukkiseudulla Nalkalan torin puolella, missä "Tiilitehtaankadun" nimi muistuttaa noita vanhoja aikoja. Toinen Solinin tiilitehtaista taas oli Santalahdessa, jossa tiiliteollisuutta niinikään oli harjoitettu jo Ruotsin ajoista saakka.

Tampereen tiiliteollisuuden myöhempi kehitys edistys- ja taantumusvaiheineen ilmenee seuraavista numeroista:

              tiili-      työn-        tuotannon      tuotannon
    vuonna   tehtaita   tekijöitä   määrä milj. kpl.  arvo mk

    1885        4           76            1.2          59 756
    1890        3           85             –          83 000
    1895        4          104            1.7          60 405
    1898        3          136            3.5         215 540
    1900        3           79            2.2         101 530

Huomattavimmat tiilenvalmistajat olivat puheenaolevalla ajanjaksolla Finlaysonin tehtaan, Idmanin sekä Lindemanin ja Pölläsen (Puolimatkan) tiilitehtaat. Kaupungin alueen ulkopuolella, etupäässä Messukylässä olevain tiilitehtaiden tuotantoa ei edellisessä ole otettu huomioon.

Nykyisin on kaupungin tiiliteollisuus huomattavaksi osaksi keskittynyt Oy. Näsin haltuun, joka omistaa m.m. Puolimatkan, Kalevan ja Harjun (Messukylässä) tiilitehtaat. Kalkkitiilitehdas on Ratinassa.

Menneen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä vilkastuneen rakennustoiminnan vaikutuksesta, josta aiheutui tiiliteollisuuden hetkellinen kukoistus, syntyi Tampereella asfaltti- ja sementtiteollisuus, jonka ensimmäinen harjoittaja oli Rich. Helanderin sementtivalimo ja asfalttiliike. Tämän ja muutamain muiden jo lakanneiden asfaltti- ja sementtiliikkeiden työtä ovat nykyisin jatkaneet pari Santalahdessa ja Messukylässä sijaitsevaa asfalttitehdasta sekä Tampereen sementtivalimo ja rautabetoni-oy ja Uusi sementtivalimo. Hienompaa keramista teollisuutta edustivat ennen vanhaan ainoastaan kaupungin savenvalajat. Heidän verstaittensa rinnalle ilmestyi menneen vuosisadan puolimaissa muutamia vähäpätöisiä "tehtaita", kuten E. J. Wennerqvistin fajanssitehdas (1848–1859) sekä J. H. Elianderin ja Laurénin savipiipputehtaat, joista edellinen oli käynnissä viisikymmenluvulla ja jälkimmäinen 1857–1867. Sen jälkeen on mainittava J. A. Johanssonin ja K. K. Tallqvistin v. 1896 perustama Tampereen kaakelitehdas, josta ei tullut pitkäikäistä. Myöhemmin ei Tampereella ole esiintynyt tämän alan teollisuutta.

Tampereen tulitikkutehtaista, jotka alkoivat toimensa viisikymmenluvulla, lakkasi Elianderin tehdas seitsenkymmenluvun alkuvuosina. Laurénin Pyynikin rannalla oleva tulitikkutehdas joutui omistajansa K. O. Laurénin kuoleman jälkeen herrain F. v. Frenckellin, C. Zuhrin ja W. v. Frenckellin perustamalle Tampereen tulitikkutehtaan osakeyhtiölle (Tammerfors Tändsticksfabrik Aktiebolag), jonka osakepääoma oli 80 000 markkaa. Tehtaan teknilliseksi johtajaksi otettiin ruotsalainen ammattimies, hra Walfrid Hultberg. Hänen taitavalla johdollaan kohosi tämä tehdaslaitos pian huomattavaan kukoistukseen. Tavallisen fosforin sijasta, jota siihen saakka yleisesti oli tulitikkujen valmistamisessa käytetty, ruvettiin Tampereella käyttämään amorfi-(puna-)fosforia ja aljettiin tikkuja kyllästää parafinilla. "Tampereen tulitikkutehtaan parafineerattu- ja varmuustulitikut" tulivat kuuluisiksi koko maassa. Useissa teollisuusnäyttelyissä Tampereen tulitikut saivat ensimmäisen palkinnon; niin Helsingissä v. 1876, Moskovassa v. 1882, Parisissa v. 1889 ja Lyypekissä v. 1900. Tehtaan tuotannon arvo oli

    v. 1885    63 000 mk      v. 1895    109 200 mk
    "  1890    90 000  "      "  1900    232 000  "

Valmistusmäärä on ollut melkoisen suuri, kuten esim. v. 1903, jolloin se oli 30 000 arkkua, kussakin 1 000 tulitikkulaatikkoa. Tulipalo ja tulvat toisinaan haittasivat tehtaan toimintaa. Tampereen tulitikkutehtaan tuotanto lakkasi jo ennenkuin ulkomaalainen trusti alkoi vallata Suomen tulitikkuteollisuutta. Nykyään on tämän teollisuudenhaaran edustajana Tampereen paikkakunnalla Pispalassa sijaitseva Osuustukkukaupan (OTK) tulitikkutehdas (per. 1925).

Tampereen uusinta lupaavaa teollisuudenhaaraa, teknokemiallista teollisuutta, edustavat useiden pienempäin teknokemiallisten tehtaiden ja Tampereen saippuatehtaan (per. 1909) lisäksi Sarvis Oy:nsarveisainetehdas Hatanpään alueella ja Kumiteollisuus Oy:n suuri tehdaslaitos ent. Hyppösen kenkätehtaan rakennuksissa.

Grafillinen teollisuus. Grafillisen teollisuuden Tampereella, niinkuin niin monessa muussakin Suomen kaupungissa, on saanut alkuun suomalaisen väestön sivistystarve. Kun kaupunki v. 1866 sai oman suomenkielisen sanomalehden, tarvitsi lehti myöskin kirjapainoa. Mainitun vuoden alussa saikin kauppaneuvos Frenckell luvan perustaa painon Tampereelle "Sanomia Tampereelta" oli kuitenkin aluksi painettava Hämeenlinnassa ja vasta kesällä 1866 voitiin lehteä ruveta painattamaan F. W. Frenckellin kirjapainossa omassa kaupungissa.

Tämän Tampereen ensimmäisen kirjapainon osti v. 1870 Emil Hagelberg ja kumpp. Hagelbergin kumppanina oli kirjapainon faktori W. F. Laibert, jonka kuoltua Hagelberg yksin jatkoi liikettä omaan kuolemaansa saakka v. 1885, senjälkeen liike siirtyi hänen pojalleen, Hjalmar Hagelbergille. V. 1893 ostivat mainitun kirjapainon faktori G. E. Jansson, latoja J. E. Syrén ja painaja J. W. Hellberg. Kirjapaino jatkoi toimintaansa "G. E. Jansson ja kumpp:n" toiminimellä, mutta myöhemmin tämä historiallinen kirjapaino on lakannut. Suomalaiskansallinen liike synnytti kaupungin toisenkin kirjapainon. "Aamulehteä" varten perustettiin v. 1881 Tampereen kirjapaino-oy:n kirjapaino. Se on kauan ollut kaupungin suurin kirjapaino.

Tampereen Työväen kirjapaino perustettiin v. 1904 osuuskunnaksi, mutta on myöhemmin muodostunut osakeyhtiöksi. Tämäkin kirjapaino perustettiin sanomalehden, "Kansan Lehden", julkaisemista varten.

Tampereella on viime vuosikymmenien kuluessa perustettu suuri joukko kirjapainoja, joista useimmat ovat hävinneet mikä lyhemmän mikä pitemmän aikaa toimittuaan. V:n 1910 aikoina toimi kaupungissa 13 kirjapainoa.

Kivipaino perustettiin Tampereelle v. 1898. Vuosikymmentä myöhemmin oli kivipainoja kaupungissa kaksi. Nykyäänkin on niitä kaksi, nim. Julius Syren ja kumpp. oy:n kivipaino, johon myös kuuluu kirjapaino, ja Uusi kivipaino.

Tampereen grafillisen teollisuuden kasvamisen menneen vuosisadan lopulla ja myöhemmin esittää seuraava katsaus:

    vuonna   laitoksia   työntekijöitä   tuotannon arvo mk

    1885         4            41              54 200
    1890         5            76             146 970
    1895         4            58             149 100
    1900         7           148             291 950
    1920        11           243           6 500 000

(14)

Liitämme tähän taulukoksi järjestetyn katsauksen Tampereen tehdasteollisuuden kehittymiseen 19. vuosisadan loppupuoliskon kuluessa:

             Tampereen teollisuuslaitokset vv. 1855–1900

    teollisuuslaitokset    per.v  1855  1860  1870  1878  1885  1890  1900

    Tammerkosken mylly       –     –    –    –    –     4     3    18
    Tammerkosken saha        –     –    –    –    –    21    25    –
    Paperitehdas           1783    147   147   136   279   215   302   339
    Brummertin nahkatehd.  1819      7    –    –    –    –    –    –
    Finlaysonin puuvillat. 1820    909  1 627 2 326 1 800 1 795 2 076 3 030
    Tennbergin öljytehdas  1843      5     4     3     4    –    –    –
    Vennerqvist. faj.tehd. 1848      3    –    –    –    –    –    –
    Petersonin villak.t.   1849     16    20    27    11    40    35    29
    Renforsin konepaja     1849     26    –    –    –    –    –    –
    Nottbeckin sukkatehdas 1850     34    35    21    23    39    38    –
    Elianderin piipputehd. 1851      3    –    –    –    –    –    –
    Liljeroosin villakehruu-
      ja värjäystehdas     1851     –    –    –    –    14    15    30
    Lindbergin olutpanimo  1851      1    –    –    –    –    –    –
    Heleniuksen ajokalut.  1851     17    –    –    –    –    –    –
    Elianderin tulitikkut. 1852     16    13    11    –    –    –    –
    Frenckellin tapettit.  1852      4    13    –    –    –    –    –
    Kottkampffin portterit.1853      1     2    –    –    –    –    –
    Mustanlahden olutpan.  1854      1    13    14     9    13    18    29
    Laurénin tulitikkut.   1856     –    40    16    40   140    60    85
    Verkatehdas            1856     –    96    81    82   128   226   432
    Pellavatehdas          1856     –   269   735   730   952 1 070 1 612
    Pellavateht. konepaja  1875     –   133   123    85   117   160   440
    Laurénin piipputehdas  1857     –     5    –    –    –    –    –
    Haulitehdas            1859     –     2     4     1     7    –    10
    Onkiniemen oluttehdas  1864     –    –     7    10    12    14    –
    Kattohuopatehdas       1865     –    –    14    25    85   100   125
    Emil Hagelberg & Kumpp.
      kirjapaino           1866     –    –    –    –    17    19    20
    Granbergin väkiviinat. 1866     –    –     1    –    –    –    –
    Hakulinin      "       1868     –    –     3     2    –    –    –
    Mellgrénin     "       1868     –    –     1    –    –    –    –
    Branderin konepaja     1872     –    –    –     4     8    –    –
    Puuhiomo               1873     –    –    –    89    84   105   115
    Hagelbergin viinapoltt.1873     –    –    –    16    16    14    –
    Granbergin viinapoltt. 1873     –    –    –    15    21    14    –
    Naistenlahden (Grahnin)
      saha                 1874     –    –    –    –    32    45    48
    Björkellin väkiviinat. 1875     –    –    –     1    –    –    –
    Petersonin sukkatehdas 1875     –    –    –    –    –    –    –
    Petersonin pesulaitos  1875     –    –    –     9    10    –    10
    Björkellin sikuritehd. 1877     –    –    –     7    11    14    15
    Lasitehdas              –      –    –    –    –    –    –    –
    Viljasen tupakkitehdas 1881     –    –    –    –    23    54    –
    Aamulehden kirjapaino  1881     –    –    –    –    11    26    35
    Renforsin kirjapaino   1883     –    –    –    –     3     4     2
    Santalahden oluttehdas 1883     –    –    –    –    10    12    21
    Ratinan rautatehdas    1884     –    –    –    –    12    –    –
    Näsijärven oluttehdas  1886     –    –    –    –    –    10    55
    Soukanlahden (Lönnqvistin)
      saha                 1888     –    –    –    –    –    –    20
    Särkänsaaren (Enqvistin)
      saha                 1889     –    –    –    –    –    32    50
    Tampereen uusi kirjap. 1889     –    –    –    –    –    23    27
    Paitatehdas             –      –    –    –    –     5    –    –
    Etikkatehdas            –      –    –    –    –     1    –    –
    Kalkkitehdas            –      –    –    –    –     2     2    –
    Lång & Ståhlbergin
      kirjapaino            –      –    –    –    –    10     4    –
    Bauerin-Dalbergin
      trikootehdas         1890     –    –    –    –    –    46   364
    Sähkölaitos            1891     –    –    –    –    –    –    15
    Kiutun tupakkatehdas   1891     –    –    –    –    –    –    –
    Stepanoffin tupakkat.  1892     –    –    –    –    –    –     6
    Tampereen tapettitehd. 1892     –    –    –    –    –    –    22
    Klingendahlin trikoot. 1893     –    –    –    –    –    –   246
    Suomen sahanterätehdas 1895     –    –    –    –    –    –    27
    Kaakelitehdas          1896     –    –    –    –    –    –    26
    Asfalttitehdas         1896     –    –    –    –    –    –   159
    Ruuskasen viilatav.t.  1896     –    –    –    –    –    –    50
    Virginian tupakkatehd. 1897     –    –    –    –    –    –    35
    Tammelan konepaja      1897     –    –    –    –    –    –   180
    Iso oluttehdas         1898     –    –    –    –    –    –    27
    Pyynikin oluttehdas    1898     –    –    –    –    –    –    38
    Kaupinojan saha        1898     –    –    –    –    –    –    35
    Sanoman kirjapaino     1898     –    –    –    –    –    –    25
    Tampereen kivipaino    1898     –    –    –    –    –    –    21
    Kankurin villatavarat. 1898     –    –    –    –    –    –    25
    Lapinniemen pumpulit.  1898     –    –    –    –    –    –   596
    Ferrarian rautatav.t.  1898     –    –    –    –    –    –   163
    Rauta- ja teräsjal.t.  1898     –    –    –    –    –    –    92
    Sjöstedtin trikootehd. 1898     –    –    –    –    –    –    20
    Kirjapaino Sampo       1899     –    –    –    –    –    –    48
    Tammerfors Nyheterin
      kirjapaino           1900     –    –    –    –    –    –    18
    Sylvanderin sukankut.   –      –    –    –    –    –    –     7
    Mallastehdas            –      –    –    –    –    –    –     2
    Tennbergin paitatehdas  –      –    –    –    –    –    –     8
    Väkiviinatehtaita       –      –    –    –    –     4     7    –
    Viinitehtaita           –      –    –    –    –    –    10    –
    Vesitehtaita            –      –    –    –    –     6    16    23
    Tiilitehtaita           –      –    –    –    –    76    85    79
    Sähköliikkeitä          –      –    –    –    –    –    –    34
    Muut tehdaslaitokset    –      –    –    28    83    –    –    –
    käsityöläisliikkeet     –     387   448   270   341   405   883  1 451
                        yhteensä 1 577 2 867 3 821 3 666 4 349 5 567 10 439

Taulukossa, joka on supistettu menneen vuosisadan puitteisiin, koska myöhempäin epälukuisten teollisuuslaitosten mukaanottaminen olisi paisuttanut katsauksen liiaksi, esiintyvät varsin selkeästi Tampereen teollisuuden myötä- ja vastoinkäymiset, hyvät ja huonot ajat menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa. Pellavatehtaan ja verkatehtaan perustaminen viisikymmenluvun loppupuolella on tässä kohden käännepatsaana. Siihen saakka Tampereen teollisuus lakkaamatta kasvoi. Mutta kuusikymmenluvulla tämä ripeä edistys lamaantui. Useita pieniä tehdaslaitoksia lakkasi; vanhat suuret tehtaat kestivät vain vanhalla voimallaan tämän pulan ja nälän vuosikymmenen. Vielä kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli teollinen aloterohkeus masennuksissa. Kuusikymmenluvulla syntyneistä tehdaslaitoksista olivat ainoastaan puuhiomo, sahat ja viinapolttimo merkittäviä; seuraavan vuosikymmenen ainoita huomattavampia teollisia uutislaitoksia olivat kirjapainot, sahat ja oluttehtaat. Vanhat, ennen vuotta 1860 perustetut tehtaat suorittivat näinä kolmena vuosikymmenenä, vv. 1860–1890, jättiläisosan Tampereen teollisuuden työstä; niiden työväestö edusti vielä 1890 yli 72 %:ia s.o. lähes kolmeaneljättäosaa Tampereen kaikista teollisista työntekijöistä. Vasta vuosisadan viimeisellä kymmenluvulla alkoi uusi perustuskausi ja uutistyö kaupungin teollisuudessa. Tampereella syntyi joukko villakutomoita ja rautateollisuuslaitoksia, jotka alkoivat uransa suurella vauhdilla; 22 % kaupungin kaikista teollisuuden työntekijöistä v. 1900 työskenteli yhdeksänkymmenluvulla perustetuissa tehtaissa. Mutta hallitsevassa asemassa oli edelleenkin vanha tehdasteollisuus, koska ennen vuotta 1860 perustetuissa tehtaissa työskenteli v. 1900 vielä 57.5 % kaikista teollisuuden työntekijöistä.

Samat yleiset vaiheet, mitkä näkyvät Tampereen teollisessa uutistyössä vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, ilmenevat myöskin sen työväestössä. Ensin työntekijäin lukumäärä nopeasti kasvaa viisikymmenluvulla, sitten seuraa kolmikymmenvuotinen suvanto, jolloin työntekijäin joukot yleensä pysyvät alallaan ja vain hiljoilleen kasvavat, kunnes yhdeksänkymmenluvulla teollisuuden työläisvirtakin tuntuu äkkiä tulvivan, nousten 5 567:stä työntekijästä (v. 1890) 10 439:ään (v. 1900).

Miltä puolen siten katselemmekin Tampereen teollista kehitystä puheenalaisena aikana, niin huomaamme siinä kolme vaihekautta, nimittäin kaksi lyhyttä nousuaikaa ja niiden välillä pitkän paikoillaanseisomisen ajan. Jälkimmäistä nousukautta seuraa sitten uusi nousukausi maailmansodan alkamisen lähinnä edellisenä vuosikymmenenä.

Tampereen uudemmassa tehdasteollisuudessa esiintyneistä erikoispiirteistä merkitsemme vielä seuraavaa.

Tampereen teollisuus oli aina menneen vuosisadan lopulle saakka suurimmaksi osaksi yksilöisteollisuutta. Se on johtunut perityistä historiallisista oloista. Siihen aikaan kuin Tampereen suurteollisuus varsinaisesti syntyi, vallitsi yksilöllinen tai perhepääoma vielä liike-elämää. Vasta vuosisadan puolimaissa alkoi osakeyhtiömuoto tulla käytäntöön. Vuosisadan lopulla se jo oli yleinen Tampereenkin teollisuudessa; v:n 1900 loppuun saakka oli kaupparekisteriin merkitty Tampereelta 34 teollista osakeyhtiötä, joihin oli sijoitettu noin 18 400 000 markkaa. Kun sen jälkeen vielä Frenckellin paperitehdas (1901) ja Finlaysonin puuvillatehdas (1906) ovat joutuneet osakeyhtiöiden haltuun, voipi sitä omistusmuotoa pitää melkein yksinvaltiaana kaupungin tehdasteollisuudessa. Muut uudenaikaiset teolliset pääomamuodot ovat täällä niinkuin muuallakin maassamme päässeet vauhtiin vasta aivan viime aikoina. Osuuskunnallinen teollisuus on jo ripeässä alussa, kunnallista teollisuutta on vastaiseksi koeteltu vain sähkö- ja rakennustyön aloilla ja valtion teollisuutta ei täällä ensinkään esiinny.

Edelleen on Tampereen teollisuudella kauan ollut ominainen vierasmainen väri. Tampereen teollisuus oli menneen vuosisadan loppupuolella todellisuudessa ainoastaan vähemmäksi osaksi kaupungin omain asukkaiden teollisuutta. Suurimpia tehtaita hallitsi vieras käskyvalta ja ohjasivat vieraat kädet. Tampereen 59 tehdaslaitoksesta ja niiden 9 088 työntekijästä v. 1900 oli laskelmamme mukaan 16 laitosta ja 6 568 työntekijää muualla asuvain omistajain ja isäntäin palveluksessa. Kaupungin omaperäisen teollisuuden osaksi jäi 43 laitosta ja 2 520 työntekijää. Tampere koskineen, erioikeuksineen ja muine etuineen oli kauan aikaa vieraspaikkaisten vieläpä ulkomaalaistenkin pohattain palvelija. Pienemmän, paikallisen tehdasteollisuuden sitävastoin olivat tamperelaiset itse luoneet ja itse he sen ovat jaksaneet hallitakin. Tämän tamperelaisessa teollisuudessa tapahtuneen jakautumisen näemme helposti yksityiskohdittaisin edellä olevasta teollisuuslaitosten luettelosta.

Puheenalainen seikka ei siltä todistane teollisen yritteliäisyyden ja siihen tarvittavain pääomain puutetta Tampereella tai Tampereen alemmuutta niissä kohdin muuhun maahan verraten. Olemme päinvastoin nähneet, miten innokkaasti Tampereen liikemiehet ovat harrastaneet muutamia teollisuuslajeja ja miten suuria teollisuuslaitoksia he ovat saaneet pystyyn ulkopuolella kotikaupunkiaan. Elämä ja liikkuvaisuus on teollisuudenkin laki. Vieraat voimat ovat vaikuttaneet Tampereen teollisuuteen, Tampere on vaikuttanut muiden seutujen teollisuuteen; siten on syntynyt vuorovaikutusta ja kiertoliikettä. Ijällä ja kokemuksella on tässä kohden ollut sangen suuri vaikutus. Niinpä vanhat perityt tavat vieläkin vallitsevat Tampereen teollisuudessa, mutta samalla tuo teollisuus lakkaamatta on luonut uutta teollisuutta. Tätä teollisuuden vanhenevaa, mutta aina kehittyvää ja uusia lehviä kasvavaa sukupuuta on edustanut parhaiten Tampereen paperiteollisuus, joka on ollut niin laajan nuoremman paperiteollisuuden alkujuuri.

Tampereen teollisuuden kunniaksi on merkittävä se suuri huoli, jota Tampereen suurtehtaat yleensä ovat panneet työnsä ja tuotteittensa laatuun ja kelvollisuuteen. Se on nähty ja saanut tunnustuksen useissa yleisissä näyttelyissäkin, joihin Tampereen teollisuus on ottanut osaa. Frenckellin paperitehdas sai jo v. 1849 palkinnon Pietarin ja v. 1853 Moskovan teollisuusnäyttelyssä. Finlaysonin tehdas esiintyi viisikymmenluvulla kunnialla itse Englannin teollisuusnäyttelyissä. Tukholman teollisuusnäyttelyyn v. 1866 ilmoittautuivat Tampereelta näytteillepanijoiksi puuvillatehdas, pellavatehdas, insinööri Idestam, tehtailija Peterson, apteekkari Serlachius, provisori Hakulin, karvarit Brummert ja Sundvall, läkkiseppä Fagerbohm, satulaseppä Rosengren, maalarit Tallgren ja mamseli Westerberg, siis sangen lukuisa joukko käsityöläisiäkin. Parisin maailmannäyttelyssä v. 1867 esiintyivät Tampereelta ainakin puuvillatehdas, pellavatehdas, paperitehdas sekä herra Idestam, joka asetti näytteille puupaperia.

Helsingin teollisuusnäyttely v. 1876 oli maamme silloisen teollisuuden voimannäyte, ja yleisesti Tampereenkin teollisuus siihen otti osaa. Virallisen luettelon mukaan olivat tamperelaiset asettaneet näytteille:

Tampereen pellavatehtaan yhtiö: lautoja, höyrykoneita (I palk.), turbineja sekä pellavatavaroita (I palk.);

J. C. Frenckell ja Poika: valaistua ja valkaisematonta olkipaperimassaa, paperilajeja (I palk.), pellavaöljyä ja -vernissaa, hamppuöljyä ja -vernissaa sekä pellavasiemenkaakkuja ja -jauhoja; F. W. v. Frenckell: herneitä sekä koriste- ja kukkakasveja;

A. Brander: metalliteoksia; Tampereen haulitehdas: haulia (II palk.);

Tampereen lasitehtaan osakeyhtiö: pöytälaseja;

Tampereen verkatehdas: verkoja ja villateoksia (II palk.);

Kyröskosken puuvillakutomo: puuvillakankaita; H. Liljeroos: värjättyjä villa- ja puuvillalankoja, valmistettua ja värjättyä sarkaa; Th. Peterson: villalankaa;

F. Numminen: nahkoja; K. F. Rosengren: satulasepänteoksia; Tampereen kenkätehdas: jalkineita;

J. Peterson: sukkia; Maria Peterson (Tampereen paitatehdas): kauluksia, kalvosimia, paitoja y.m.;

Tampereen puuhiomo: puumassaa ja pahvia; Kyröskosken puuhiomo: haapa- ja kuusi-puumassaa;

B. E. Martin: kirjansitojanteoksia; B. J. Frestadius: raaseja; J. Sten: piipunvarsia, sorvausteoksia; D. M. Välinen: sorvausteoksia;

Tampereen tulitikkutehdas: tulitikkuja (I palk.);

J. A. Fberlein: olutta, simaa, portteria; Axel Tennberg: olutta;

Augusta Peterson: lakeerausteoksia, pahvitöitä; Fatima Enckell: villalankoja (II palk.); Sofia Femlin: villalankoja.

Tampereen osa v:n 1876 näyttelyssä oli siten kylläkin huomattava.

Luomme vielä katsauksen Tampereen teollisuuden asemaan maan kokonaisteollisuudessa.

Menneen vuosisadan jälkipuolisko oli Suomessakin tehdasteollisuuden merkkiaika. Silloin tehdasteollinen tuotanto sai maan elinkeinojen joukossa entistä suuremman tehtävän ja edistyi nopeammin kuin muut elinkeinonhaarat. Julaistu teollisuustilasto antaa seuraavanlaisen yleiskuvan tästä tehdasteollisuuden ihmeellisestä noususta:

    a) Suomen tehdasteollisuus vv. 1855-1875

               työ-        työn-       tuotannon arvo
    vuonna    palkkoja    tekijöitä      milj. mk

    1855        171        3 419            4.7
    1860        290        7 202           12.2
    1865        403        7 945           20.5
    1870        404        8 807           26.7
    1875        521       13 939           49.2

    b) Suomen tehdas- ja käsityöteollisuus vv. 1885-1900

               työ-        työn-       tuotannon arvo
    vuonna    palkkoja    tekijöitä      milj. mk

    1885       4 319      39 473          124.8
    1890       6 496      59 176          167.0
    1895       7 197      65 250          188.5
    1900       8 033      98 759          339.6

Valitettavasti eivät tiedot aikakauden aikaisemmalta ja myöhemmältä jaksolta ole keskenään verrattavia. Manufakturijohtokunnan vuosikertomuksissa (1842–1876), josta aikaisemman jakson tiedot ovat otetut, ei ole tehdasteollisuuteen laskettu vuorityön, rautaruukkien, sahain, kirjapainojen eikä väkijuomateollisuuden tuotantoa, jotavastoin tehtaiksi on luettu kaikenlaisia pieniä manufaktureja, jotka oikeastaan olivat käsityöläislaitoksia. Teollisuushallituksen toimittama, v:sta 1884 alkava teollisuustilasto taasen, johon myöhemmän jakson tiedot perustuvat, käsittää vuorityön, kaikki tehdaslaitokset, kaupunkien käsityöläiset sekä maalla työskentelevät sepät, värjärit ja karvarit. Jonkun verran ehjemmän kuvan teollisuuden yleisestä kehityskulusta saamme, kun aikaisempaan jaksoon nähden käytämme hyväksemme saatavissa olevia tietoja silloisista kaupunkilaiskäsityöläisistä sekä maalaissepistä, -värjäreistä ja -nahkureista; vaikka tiedot sittenkin jäävät vaillinaisiksi, voimme kuitenkin tällä tavoin entistä paremmin havaita teollisen kehityksen yleisiä suuntia koko aikakauden kuluessa. Teollisessa tuotannossa vuosisadan loppupuoliskon kuluessa vallitsi kaksi suurta virtausta. Ensinnäkin nousi teollisuuden työntekijäin kokonaislukumäärä hyvin ripeästi, ollen

    v. 1855   12 780 työntekijää     v. 1885   39 473 työntekijää
    v. 1875   20 341     "           "  1900   98 759     "

Vaikkei maan väkiluku tämän aikakauden kuluessa lisääntynyt kahdenkertaiseksikaan, kasvoi teollisuuden työntekijäin lukumäärä kahdeksankertaiseksi.

Toinen merkittävä muutos teollisessa tuotannossa oli sen kehittyminen suurtuotantoon päin, keskittyminen entistä suurempiin työpaikkoihin. Kutakin teollista työpaikkaa kohden näet tuli

    v. 1855    3   työntekijää     v. 1885     9.1 työntekijää
    "  1875    6.6     "           "  1900    12.2     "

Nämä numerotiedot osoittavat samaa, mitä lukemattomat muutkin tosiasiat, nimittäin että Suomen teollinen tuotanto menneen vuosisadan keskipaikoilla oli vielä suurimmaksi osaksi käsityön tulosta, mutta että käsityöläiskautta seurasi pitkä murroskausi, jolloin käsityö ja käsityö-manufakturi yhä enemmän väistyivät tehdasteollisuuden tieltä, joka vuosisadan lopussa jo hallitsi teollista tuotantoa.

Maan yleisessä teollisessa kehityksessä puheenaolevalla aikakaudella on Tampereella ollut hyvin huomattava osa, joka ilmenee seuraavissa taulukoissa:

        a) Tampereen tehdasteollisuus vv. 1855-1875

             työpaikkoja       työntekijöitä      tuotannon arvo
                      %                %                     %
                     maan            maan         milj. mk  maan
    vuosi   luku   kaikista   luku  kaikista               kaikesta

    1855     15      8.7     1 190    34.8          1.1     24.4
    1860     15      5.2     2 419    33.6          3.1     25.4
    1865     22      5.5     2 408    30.3          1.2      6.1
    1870     24      5.9     3 551    40.3          7.2     27.2
    1875     33      6.3     3 746    26.1          9.9     20.1

        b) Tampereen tehdas- ja käsityöteollisuus vv. 1885–1900.

             työpaikkoja       työntekijöitä      tuotannon arvo
                      %                %                     %
                     maan            maan         milj. mk  maan
    vuosi   luku   kaikista   luku  kaikista               kaikesta

    1885    199      4.6     4 410    11.2         12.0      9.6
    1890    251      3.9     5 567     9.4         15.8      9.5
    1895    322      4.5     6 526    10.0         20.5     10.9
    1900    304      3.8    10 539    10.7         30.8      9.1

Aikakauden varhaisemmalla jaksolla oli kuten a) taulusta näkyy, Tampereella maan tehdasteollisuudessa kerrassaan hallitseva asema. Tampere ei ollut ainoastaan maan suurin teollisuuspaikka, vaan edusti yksinään suunnilleen kolmannesta maan tehtaiden työntekijäin luvusta ja – pumpulipulan aiheuttamaa tilapäistä taantumista lukuunottamatta – neljännestä tai viidennestä maan tehdastuotannon vuotuisen valmistuksen arvosta. Vuosisadan viimeisenä jaksona tämä asema melkoisesti muuttui. Tampereen tehdas- ja käsityöteollisuus kasvoi edelleenkin hyvällä vauhdilla, mutta muu maa pysyi nyt Tampereen rinnalla; vapaakaupunki edusti tällä jaksolla noin kymmenettä osaa koko maan teollisuuden työntekijäin luvusta ja yhtä suurta osaa valmisteiden arvosta. Tampere oli nyt toinen teollisuuspaikka maassa; Helsinki oli tullut ensimmäiseksi.

Näiden kahden teollisuuskeskuksen tuotanto on kuitenkin ollut luonteeltaan hyvin erilaista, niinkuin tarkemmin näkyy seuraavista tiedoista:

       Helsingin ja Tampereen teollinen tuotanto 1855, 1885 ja 1900

                      työntekijöitä                 tuotannon arvo
                                       %                           kutakin
                              kutakin     kau-             kutakin  kaup.
                         yht. työpaik-    pungin    yht.   työntek. asuk.
                              kaa kohden  väest.  milj.mk  kohd.mk  k. mk

    1855 (H:ki tehtaat)    490     17       2.2     0.8     1 701    47
         (T:re tehtaat) 1 190     79      32.2     1.1       966   301
    1885 Helsinki        4 395     12.4    86      16.2     3 680   316
         Tampere         4 410     22.1    27.3    12.0     2 728   745
    1900 Helsinki       11 917     17.2    12.7    52.9     4 439   566
         Tampere        10 539     34.7    29.0    30.8     2 925   897

Helsingin teollisuus oli menneen vuosisadan loppupuolella tunnettava lukuisista, mutta verraten pienistä teollisista työpaikoista; teollisuuden työntekijäin lukumäärä oli ainoastaan vähäinen osa kaupungin väestöstä. Pääkaupungin teollinen ylivalta perustui etupäässä itse pääkaupungin suuruuteen, joka oli edullinen monipuoliselle toiminnalle ja tarjosi tilaisuutta paikalliseen menekkiin. Helsingin teollisuus oli melkoiseksi osaksi kehittynyt vanhasta peritystä käsityöstä. Tämä teollisuuspaikka siis edusti monipuolista, keskikokoista tehdasteollisuutta.

Toisin Tampereella. Siellä oli teollisuustyöväestön lukumäärä läpi koko aikakauden tavattoman suurena osana kaupungin väkiluvusta, ja siellä oli teollisen tuotannon arvo kutakin kaupungin asukasta kohden niinikään suuri. Tuotannon arvo kutakin työntekijää kohden näyttää vähemmältä siitä syystä, että Tampereen teollisuudessa käytettiin alaikäistä työväkeä enemmän kuin Helsingissä ja missään muussa teollisuuskeskuksessa. Mutta alaikäisen työväen runsas käyttäminen onkin juuri suurteollisuuden tunnusmerkkiä. Tampereella olivat myöskin työpaikat suhteellisesti suuremmat kuin Helsingissä. Kosken voiman täytteeksi tai sen sijasta oli Tampereen teollisuudella (metalliteollisuutta lukuunottamatta) v. 1900 käytettävänään höyrykonevoimaa 6 409 hv., Helsingillä 2 115 hv. Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkaessakin siis oli Tampere vielä maamme varsinaisin teollisuuskaupunki, Tampereen teollisuus maamme kehittyneintä, selväpiirteisintä suurteollisuutta. Tampere oli vielä vanhalla paikallaan maan teollisen kehityksen etunenässä, vaikka pääkaupungin teollisuuden työntekijäjoukot ja valmistusmäärät olivat jo ehtineet edelle. Maan useimmat pienet kaupungit lukuisine työpaikkoineen, vähine työväkineen, pienine valmistusarvoineen ja mitättömine höyryvoimineen olivat suorastaan uudenaikaisen Tampereen vastakohtia.

Olojen kehitys on myöhemmin vielä suuremmassa määrässä jatkunut aljettuun suuntaan. Tampereen teollisuus on edelleenkin elinvoimaisesti kasvanut. Kahdeksankymmenluvun puolivälistä maailmansodan alkamisen aikaan sen tuotannon arvo oli kasvanut n. 4 1/2 kertaiseksi. Mutta samana aikana kasvoi koko maan teollisuus kuusin- ja Helsingin teollisuus yhdeksänkertaiseksi. Vanhassa teollisuusseudussa ei kasvaminen tietysti koskaan voi olla suhteellisesti yhtä nopea kuin uudessa. Mutta Tampereen tehdasteollisuus on uusimpina aikoina kieltämättä tullut yhä yksipuolisemmaksi, keskittynyt määrättyihin suurteollisuuden haaroihin ja jättänyt lukuisat teollisuuden alat muiden seutujen teollisen tuotannon haltuun. Tampereen teollisuus on tässä kohden yhä edelleenkin säilyttänyt erikoisen suurteollisen luonteensa.

Vanhat suuret tehtaat Tampereella ovat yhä kasvaneet ja uusia suuria teollisuudenhaaroja on täällä jaksanut nousta. Mutta Tampereen vanha ja uusi teollisuus ovat kasvaneet erilaisin edellytyksin. Vanhempi teollisuus nojautui erikoisoikeuksiin ja oli suurimmaksi osaksi vientiteollisuutta; uudempi teollisuus on ollut melkein yksinomaisesti kotimarkkinateollisuutta; kun Tampereen vanhempi teollisuus rakentui suurimmaksi osaksi Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden varaan, on sen uudempi teollisuus riippunut oman maan taloudellisesta kehityksestä. Teollisuustuotteiden joukkokulutuksen mahdollisuudet ovat maassamme kehittyneet vasta vähitellen kaupunkien väkiluvun kasvaessa, rautatieverkon kehittyessä, maatalouden kapitalistuessa. Yhdeksänkymmenluku on näissä kohdin ollut suuri käänneaika ja se on Tampereen kotimarkkinateollisuudenkin erityinen nousukausi.

Tampereen uusi teollisuus on vanhan tapainen siinä, että se käyttää etupäässä ulkomaisia raaka-aineita (tekstiiliaineita, metalleja, nahkoja ja monenlaisia tarveaineita). Tampereen teollisuus on senvuoksi suuressa määrin riippuva raaka-aineiden maailmankaupasta. Toiselta puolen on kotimainen tullipolitikka ratkaisevasti vaikuttanut Tampereen tärkeimpäin teollisuuden kehitykseen ja kohtaloihin. Tampereen teollisuus niinkuin koko maammekin vastaava teollisuus on kasvanut suureksi osaksi suojelustullien huomassa. Monella tavoin siten Tampereen teollisuus on kasvanut kiini maamme yleiseen talouselämään.

Hiukan toisenlainen kuva aukenee eteemme, kun tarkastamme Tampereen uusinta teollisuutta sen omassa lähiympäristössä, sen suhteessa Tampereen kaupunkiin. Väenlaskujen mukaan on Tampereen teollisuudesta ja käsityöstä elävä väestö, "teollisuusväestö", suhteessaan kaupungin kokonaisväestöön kehittynyt seuraavasti:

        Tampereen teollisuusväestö vv. 1890–1920

              kaupungin       teollisuusväestö
              kokonais-    koko teoll.     % kokonais-
    vuosi     väestö       väestö          väestöstä

    1890       20 483       10 810           54.4
    1900       38 778       14 721           39.1
    1910       44 147       21 201           50.1
    1920       47 865       28 797           60.2

Tampereen teollisuusväestön osuus kaupungin kokonaisväestöstä on siis kuluvan vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä suuresti kasvanut. Tämä kasvaminen ei kuitenkaan osoita itse teollisen tuotannon kasvamista, koska eräitä teollisuustyöväestä aikaisemmin erillään olevia työmies- ja päiväläisryhmiä on myöhemmin luettu teollisuustyöväkeen ja koska yleiset työpäivän lyhennykset varsinkin v:sta 1917 alkaen ovat pakottaneet tehtaita lisäämään työntekijäin lukua. Mutta ilmeisesti on Tampereen teollisuusväestön suhteellinen kasvaminen pääasiallisesti kuitenkin johtunut kansantaloudellisesta työnjaosta, joka on muodostanut Tampereesta yhä yksinomaisemman teollisuuskaupungin.

Miten ammatissatoimiva teollisuusväestö Tampereella on viime vuosikymmeninä ryhmittynyt teollisuustuotannon eri haaroihin, ilmenee seuraavasta väenlaskuaineistoon perustuvasta katsauksesta:

    Tampereen ammatissatoimivan teollisuusväestön ammatillinen
                   ryhmittyminen vv. 1890–1920

                                       (suhdeluvuin)
       teollisuuden haarat                 1890   1910   1920

    metalli- ja koneteollisuus              6.6    8.4  11.7
    kivi-, savi-, lasi-y.m.s. teollisuus    0.4    1.4   0.9
    nahka- ja karvateollisuus               1.5    0.9   1.7
    kutomateollisuus                       55.1   47.4  36.8
    jalkine- y.m. vaatetusteollisuus        9.5   16.3  19.4
    paperiteollisuus                        6.8    6.3   8.0
    puuteollisuus                           4.9    4.7   4.2
    rakennusteollisuus                      7.6    6.9   7.8
    kemiallinen y.m.s. teollisuus           1.4    0.03  0.7
    valaistus-, lämmitys-ja sähköteollisuus 0.1    1.0   1.9
    ravinto- ja nautintoaineteollisuus      4.3    3.6   2.5
    grafillinen teollisuus                  1.0    2.2   2.4
    muu teollisuus                          0.8    0.9   1.9
                                 yhteensä 100.0  100.0 100.0

Tässä taulukossa ilmenee selvästi Tampereen teollisuuden sisäisen rakenteen erilaisuus menneen vuosisadan loppupuolella ja tällä vuosisadalla. Kun v. 1890 kutomateollisuuden työväestö yksin oli yli puolet koko teollisuuden työväestöstä, oli se v. 1920 vain runsaasti kolmannes koko teollisuustyöväestöstä. Kutomateollisuuden rinnalle oli v. 1910 ilmaantunut jalkineteollisuuden suuri työläisryhmä ja v. 1920 metalli- ja koneteollisuuden vahvistunut työväestö. Vaikkeivät v:n 1920 luvut täysin määrin osoitakaan Tampereen teollisuudessa maailmansodan jälkeen tapahtunutta kehitystä, on uusi suunta näissä luvuissa kuitenkin jo selvästi tuntuva. (15)

3. UUSI KÄSITYÖ.

Käsityön käänneaika: Tehdasteollisuuden ja käsityön taistelu. Elinkeinovapaus ja käsityön vanhan aseman muuttuminen. – Uuden käsityön muodostuminen: Käsityön työnjako. Ammattien "siirtyminen". Ammattien "muodostuminen" kotitaloudesta; uusista tarpeista. Ammattien "eristyminen". Ammattien "yhdistäminen".

Uuden käsityön erikoishaarat: Metallityö. Kirjansitomatyö. Puuammatit. Rakennustyö. Vaatetustyö. Nahkatyö. Ravintotyö. Puhtaanapitoammatit. Valokuvaus. Muita käsityönhaaroja.

Tampereen käsityön yleiskehitys vv. 1815–1900. Tilasto. Taantumiskausi ja uusi nousu. Olot vv. 1913–1923. Jatkuva elämä ja jatkuva kuolema.

Käsityöläisluokan sisäisiä ja yhteiskunnallisia oloja: Mestarit, kisällit ja oppipojat. Naistyö käsityössä.

Käsityöläisrientoja: Käsityöläisopetus. Alemmat ja ylemmät käsityöläiskoulut. – Käsityöläisten taloudellisia yhteisrientoja: Tampereen käsityöläisten ja tehtailijain eläkerahasto. – Käsityöläisten yhdistyselämä: "Käsityöläisyhtiö". "Käsityö- ja tehdasyhdistys". "Tampereen Teollisuusklubi".

Menneen vuosisadan kuudennella, seitsemännellä ja kahdeksannella vuosikymmenellä tapahtui suuri käänne Suomen käsityössä. Vanha ammattikuntalaitos silloin kaikkineen lopullisesti kukistui. Tästä rauniosta on sitten kasvanut uusi käsityö, jolla yhä on ollut tärkeä sija teollisen tuotannon suuressa järjestössä.

Tehdasteollisuus meillä oli pitkän aikaa voimaton eikä kyennyt valtaamaan itselleen hallitsevaa asemaa teollisessa tuotannossa. Käsityön taloudellinen ja oikeudellis-yhteiskunnallinen asema pysyi jatkuvasti lujana. Tehdasteollisuus ja muu vapaa työ olivat täällä alkuaan kehittyneet niin sanoaksemme puolueettomalla alueella, missä ne eivät rikkoneet vanhan käsityön rajoja. Elinkeinovapauden päästessä edistysmaissa yleiseen valtaan ja kysymyksen siitä syystä kärjistyessä täälläkin vuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä oli meikäläinen industrialismi vasta vähässä määrässä kyennyt muuttamaan työn vanhoja oloja. Aineellinen todellisuus oli jäänyt kauaksi vapautta vaativan mielipiteen taakse. Tuntematta riittävästi taloudellisen elämän lakeja yleinen mielipide katsoi vanhan käsityöjärjestelmän syypääksi tehdasteollisen kehityksen hitauteen. Uuden tehdasteollisuutta suosivan suunnan rynnäkkö kohdistui senvuoksi erittäin kiivaasti vanhaa ammattikuntaisuutta vastaan. Tahdottiin kukistamalla kukistaa vanhat ammattikuntaisuusolot ja niiden sijalle lainsäädännöllisillä keinoilla luoda yleinen elinkeinovapaus, jolloin teollinen edistys oli muka itsestään seuraava.

Uusi teollisuus ja vanha käsityö joutuivat siten taisteluun. Käsityöllä ei tässä taistelussa ollut käytettävänään, niinkuin vastustajalla, rikkauden, kyvyn ja valistuksen tuottamia etuja. Sitä lujemmin käsityöläiset luottivat vanhoihin laillisiin oikeuksiinsa. Niin paljon kuin olikin syytä vanhassa käsityössä, niin taloudellisesti ja siveellisesti mustaksi kuin sitä maalattiinkin, sillä oli sittenkin vielä arvonsa, se pysyi vielä muutamissa suhteissa työyhteiskunnan koossapitäjänä, jonka tapoja itse tehdasteollisuuskin noudatti ja käytti hyväksensä, missä se suinkin oli sille edullista.

Murros ammattikuntaisesta työstä vapaaseen työhön tapahtui siten vähitellen ja asteettain, joskus aivan naurettavin puoliaskelin. Esimerkiksi kun 1859 v:n asetuksessa valtio jo juhlallisesti vapautti työmiesten sekä naisten ja lasten kangaskenkäin valmistamisen ynnä kengänpaikkuun ammattikuntaisuuden kahleista, mutta harkitsi yhteiskunnallisesti viisaaksi pidättää herrasväen nahkakenkäin teon vielä ammattikuntaisen työn taatussa hoidossa.

Mainittu 12 p. jouluk. 1859 annettu asetus oli siitä huolimatta ensimmäinen suurempi porras elinkeinovapauteen päin. Viisitoista vanhaa käsityönhaaraa siinä vielä jätettiin entisiin oloihinsa, ja porvaruusoikeuden hankkiminen pysytettiin vielä kaikkien käsityöläisten velvollisuutena, mutta monet tärkeät työalat jo vapautettiin ammattikuntain vallasta, ja vielä vapaammat kädet annettiin n.s. "itsesuojelijoille" eli sellaisille, jotka yksinänsä, omaksi toimeentulokseen harjoittivat jotain käsityötä. Vielä vapaammalle kannalle asettui valtiosäätyjen myötävaikutuksella syntynyt laki 24 p:ltä helmik. 1868, joka oli toinen merkkipatsas elinkeinovapauden tiellä. Täydellisen, voimmepa sanoa tieteellisen täydellisen ja kemiallisesti puhtaan, elinkeinovapauden vihdoin sääti 31 p. maaliskuuta 1879 annettu elinkeinolaki.

Näin oli taistelusta tullut edeltäpäin arvattava tulos. Heikomman ja ahtaamman talousmuodon täytyi väistyä väkevämmän ja laajemman tieltä. Käsityö menetti kaikki erioikeutensa ja sai ruveta jatkamaan elämäänsä ilman valtion suojaa, pelkästään taloudellisena laitoksena.

Mutta merkillistä: tuo peljätty vapaus ei tuhonnutkaan käsityötä. Vanhassa muodossaan käsityö kärsi suuren tappion. Mutta toiselta puolelta on uusi käsityö saavuttanut monia etuja, joita ei vanhalla käsityöllä ollut. Voi siis sanoa, etteivät vanhat monopolit kyenneet suojelemaan käsityötä, mutta ettei myöskään vapaa kilpailu kyennyt sitä hävittämään. Käsityö jäi edelleenkin olemaan talouselämän monimuotoisena tuotantojärjestönä.

Käsityön suuri muutos tuntui Tampereellakin. Totta kyllä oli täällä jo Nikolain aikoina tehty esillepyrkivästä ammattikuntaisuudesta ja sen monista metkuista vapaakaupunginoikeuksien mukainen loppu. Mutta tapa sittenkin pysyi tapana ja se suuri ammattikunta, jonka kaupunki kokonaisuudessaan porvaruusoikeuksineen ja muine vanhoine yhteiskunnallisine aitauksineen muodosti tuon pienemmän ammattikuntaisuuden ulko- ja yläpuolella, piti Tampereenkin käsityötä yleensä samalla kehitystasolla kuin muissakin kaupungeissa; täkäläinen käsityö mukaantui helpommin koko muun maan oloihin kuin oman kaupungin erioikeuksiin. Senpävuoksi kuuluivat elinkeinovapauden tömisevät askeleet selvästi täälläkin ja ilmenivät uuden käsityön kaikki vivahdukset täkäläisessäkin käsityössä.

Tässä historiallisessa teoksessa katselemme käsityötä historiallisena tuotantomuotona. Tehdasteollisuudella sen mukaan käsitämme yleensä sellaista teollista työtä, joka on kasvanut ja kehittynyt ulkopuolella vanhan käsityön piiriä ja riippumatta Sen tavoista ja muodoista. Uudella käsityöllä taas tarkoitamme vanhan käsityön jatkoa, vaikkapa uusi käsityö käyttäisikin tehdasteollisuuden muotoja ja tapoja.

Jo vanhempina aikoina oli käsityön työnjako s.o. käsityön ryhmittyminen eri käsityöhaaroihin Tampereella ehtinyt varsin pitkälle. Jos otamme lähtökohdaksemme vuoden 1815, josta alkaen on tarkempia tietoja Tampereen käsityöstä, niin huomaamme mainittuna vuonna kaupungissa olleen 25 (27) eri ammattia. Siitä alkaen näemme ammatillisen työnjaon kehittyvän hyvin moneen tapaan.

Ensinnäkin "siirtyi" tänne muista kaupungeista muualla tunnettuja, mutta täällä vielä edustamattomia ammatteja. Osittain ne olivat sellaisia, joita täällä oli ennenkin ollut, vaikka ne sitten syystä tai toisesta olivat jälleen hävinneet. Mainitsemme niistä esim. kivenhakkaajain ammatin, joka alkoi Tampereella uudelleen v. 1884 oltuaan sitä ennen kauan aikaa kaupungissa unohduksissa. Osittain taas olivat tänne muualta siirtyvät ammatit tällä paikkakunnalla aivan uusia. Sellaisia olivat kirjansitojan, levysepän, raasisepän eli karstamaakarin, instrumenttimaakarin, silkkihatuntekijän, neulamaakarin, kaunovärjärin, nuohoojan, konditorin, sokerileipurin ja kadunlaskijan ammatit, jotka tulivat Tampereelle Venäjän aikana ennen itämaista sotaa, sekä myöhemmin tänne siirtyneet kaidemaakarin (tullut v. 1866), kampamaakarin (1872), parturin (1880), tynnyrintekijän (1885) ja harjantekijän ammatit. Näitä vanhoja ammatteja oli kolmekymmenluvulla täällä edustettuna jo lähes puolen sataa, joten voimme sanoa vanhan käsityön silloin saavuttaneen ammatillisen työnjaon huipun Tampereella.

Sen rinnalla kesti täällä lakkaamatta "ammatinmuodostusta" s.o. ammattien syntymistä eli eristymistä alkuperäisestä kotitaloudesta tai kokonaan uusien tuotteiden valmistamisesta.

Erittäin huomattava on kotitaloudesta alkanut ammatinmuodostus ollut vaatetus- ja puhdistusteollisuuden alalla. Paitaneulomoja on Tampereella ollut v:sta 1875 ja samasta vuodesta alkavat pesulaitokset. Elinkeinovapauden tultua herätti varsinkin naisten pukujen valmistus eloon laajan käsityön. Kahdeksankymmenluvulla alkoivat ompelijattaret muodostua erityiseksi ammattiryhmäksi ja naisten hattuliikkeet ja muotiliikkeet pääsivät alkuun. Seuraavan vuosikymmenen uutuuksia olivat kappaneulomot, koruompeluliikkeet, nais- ja lastenvaateneulomot sekä silittäjät. V. 1900 ilmestyivät teollisuustilastoon saunottajat, jotka kuitenkin olivat toimineet ammatillisesti kaupungissa jo enemmän kuin puolen vuosisataa.

Uusia ammatteja on syntynyt myöskin uusien tuotteiden ja tarpeiden ilmestyessä. Tämäntapaista kehitystä, joka on tippunut etupäässä uusista keksinnöistä ja teknillisistä edistyksistä, esiintyy Tampereella yleensä vasta vuosisadan viimeisinä kymmeninä. Valokuvaus (v:sta 1880), urkuharmoniain ja pianojen valmistus, sähköteknikka ja kautsuleimasintyö vieläpä sairasvoimistelu- ja hieroma-ammatit ovat tällä tavoin joutuneet Tampereelle. Kun uusien tuotteiden valmistus viime vuosisadalla yleensä on edellyttänyt koneellista työtapaa, teknillistä taitoa ja pääomia, on suuri osa tästä teollisuudesta joutunut varsinaisen tehdasteollisuuden haltuun.

Edelleen on käsityön työnjako kehittynyt siten, että olevista ammateista on eronnut uusia itsenäisiä ammatteja ("ammatineristys"). Tampereella on siten syntynyt: levysepäntyö kuparisepän ammatista (1863); kaakelinvalmistus muurimestarien ammatista (1849) ja savenvalannasta; kotelo- ja pussityö kirjansitojanammatista (1880-luvulla); ajoneuvotehtaat (1852), huonekalutehtaat (1860), ruumisarkkutehtaat (1863), huonekalupuusepät ja rakennuspuusepät (1890-luvulla) puuseppäin ammatista; dritteliteollisuus (1890-luvulla) tynnyrintekijänammatista; piipputeollisuus (1885), sorvariteollisuus (1898) sekä sateensuoja- ja keppiteollisuus (1900-luvun alussa) sorvarinammatista; makkarateollisuus (1874) teurastuksesta; lakkiteollisuus (1880-luvulla), hattuteollisuus (1890-luvulla) räätälinammatista.

Mutta käsityön työnjakoa on syntynyt myöskin ammattien "yhdistämisestä". Tällainen kehitys oli vierasta vanhalle ammattikuntaisuudelle, jonka kulmakiviä juuri oli ammattien tarkka eristys. Tampereella tällainen yhdistäminen kuitenkin oli luvallista vanhempinakin aikoina. Yleisempään käytäntöön tällainen yhdistäminen tuli vasta elinkeinovapauden aikana. Sen tehtävänä on niin vanhempina kuin uudempinakin aikoina ollut pääasiallisesti heikon ammatin tukeminen. Käsityöläinen, jonka varsinainen ammatti syystä tai toisesta ei kannata, etsii mielellään jonkun sivuammatin. Vanhempina aikoina oli siten lasimestarintyö puuseppäin ja maalarien, raasisepän- ja läkkyrintyö kirjansitojain sivuammattina j.n.e. Myöhempinä aikoina, vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä, näemme kultaajan ammatin lasimestarien, ja lasinleikkauksen maalarien apuammattina. Samoin näyttää ajopeliteollisuus olleen yleinen apuammatti, jota nahkurit ja puusepät ovat tueksensa harjoittaneet. Vaskiseppäin apuammattina esiintyi levysepän työ, lakkiteollisuus löysi sijan turkkurien verstaissa ja leipurien apuammattina esiintyi kahvilanpito.

Voimme edellisestä jo arvata, miten suuresti kaupungin käsityö yksin ammatillisen työnjaonkin kautta on menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa muuttunut. Vielä selvemmin nämä muutokset esiintyvät tarkastaessamme yksityisten ammattien ja ammattiryhmäin oloja.

Seuraavasta taulukosta näemme, mikä osa käsityöllä on ollut metalliteollisuuden yleisessä kehityksessä Tampereella viime vuosisadan kuluessa:

    Käsityö metalliteollisuuden alalla Tampereella vv. 1815–1900

                             v. 1815   1855    1870   1885     1900
          ammatit            tp. tt.  tp. tt. tp. tt. tp. tt. tp. tt.

    seppiä                    3   4    1   6   2  10   5  29   8   101
    kupariseppiä              1   4    5  10   4  11   4  19   7   145
    kultaseppiä               4   7    6  21   4  16   3  15   6    33
    vaskenvalajia             2   3    4  16   2   6   3   3   3    16
    kultaajia                –  –   –  –  –  –   1   1   1     1
    levyseppiä               –  –    2   5  –  –   5  14   8    30
    karstamaakareja          –  –    4  12   2   7   1   2  –    –
    neulamaakareja           –  –    2   8   1   4   1   1   1     1
    kelloseppiä              –  –    2   5   1   3   6  14  11    32
    urkujentekijöitä         –  –   –  –  –  –  –  –   2    15
    sähkömekanikkoja         –  –   –  –  –  –  –  –   2    34
    käsityö                  10  18   26  83  16  57  29  98  49   408
    tehdasteollisuus         –  –    2  42   2 127   4 144   7   976
    koko metalliteollisuus   10  18   28 125  18 184  33 242  56  1 384

Metalliteollisuuden yleisessä edistymisessä on käsityökin ollut mukana, vieläpä erittäin huomattavalla tavalla. Työntekijäin lukumäärä tällä alalla suuresti kasvoi ja samalla käsityöliikkeet suurentuivat niin, että v. 1900 kutakin metalliteollisuuden alalla työskentelevää käsityölaitosta kohden tuli keskimäärin kahdeksan työntekijää. Myöhemmin on teollistuminen tällä alalla ollut niin suuri, että v. 1923 käsityöläistilaston mukaan Tampereen metallikäsityön 45 työpaikassa oli yhteensä ainoastaan 85 palkkatyöläistä.

Jo varhain näemme seppäin ammatin piirissä syntyvän laitoksia, jotka koettavat tällä vanhalla käsityönalalla käyttää hyväkseen uuden ajan teknillisiä edistyksiä. Sellaisia oli Aksel Adr. Branderin 1872 perustama metalliverstas, joka asiakirjoissa kulki milloin sepänverstaan milloin "konepajan ja valimon" nimellä, kunnes kahdeksankymmenluvun loppupuolella lakkasi toimestaan.

Vielä selvemmin näkyvät uuden ajan vaikutukset kupariseppäin ammatin vaiheissa. V. 1885 tuli siinä ammatissa keskimäärin 5.8, mutta v. 1900 jo 20.7 työntekijää kutakin työpaikkaa kohden. Dunderbergin v. 1853 perustetusta ja Vikholmin kuparisepänverstaista on kehittynyt nykyaikaisia konepajoja. Samalla tavoin kehittyivät A. Ahlqvistin v. 1876 ja D. A. Vaskisen v. 1885 perustamat kuparisepänliikkeet; yhdeksänkymmenluvulla ne kumpikin harjoittavat monipuolista metalliteollisuutta ja uuden vuosisadan alkaessa toimi niiden sijalla ajanmukainen metalliliike "Ahlqvist, Vaskinen ja K:ni", joka kuitenkin myöhemmin on lakannut. Levyseppäin työ, jonka alkaja Tampereella on ollut C. G. Ihanderin v. 1861 perustama verstas, kehittyi niinikään nopeasti tehdasmaiselle kannalle. Metallilevyn käyttäminen kattamis- ja uunitöihin sekä meijeriastiain valmistus avasivat tälle työlle uusia aloja. Tunnetuimpia tämän alan liikkeitä oli kauan aikaa D. Husson levysepän liike (per. 1873). Nykyään on tällä alalla Tampereella lukuisia liikkeitä. Jotkut niistä harjoittavat samalla vaskisepän työtä, kuten "Tampereen vaski- ja levysepänliike" ja "Vaski- ja Peltiteos-oy."

Kaikilla muillakin metallikäsityön aloilla Tampereella näemme vastaavanlaista kehitystä vaikkapa erilaisessa määrässä. Vanhemmilla kultasepänliikkeillä, kuten B. E. Wallinin (per. 1855) ja G. Lindellin (1879) on ollut lukuisia seuraajia, joista viimemainitun myötävaikutuksella v. 1899 perustettu "Suomen kultaseppä-oy." on harjoittanut tehdasmaista tuotantoa, ja monet ovat yhdistäneet kultasepänliikkeeseen kellokaupan.

Mainittavimpia kellosepänliikkeitä menneen vuosisadan loppukymmenissä olivat K. Toivosen (per. 1873), J. H. Ekendahlin (1876) ja J. Holltin (1879) kellosepänliikkeet. V. 1879 alkoi täällä liikkeensä myöskin kelloseppä Juho Holmstén (Heiniö), jonka työpajasta kahdeksankymmenluvulla kehittyi paikkakunnan ensimmäinen yksityinen sähköliike.

Urkuharmoniteollisuuden alkaja Tampereella oli Anshelm Hedén, jonka "urkuharmoni-, pianino-, puuseppä- ja tynnyritehdasta" mainitaan v. 1895. Toisen urkuharmonitehtaan perusti J. Hirvelä v. 1899. Kumpikin liike on myöhemmin lakannut.

Erikoisempaa kehitystä havaitaan täällä myöskin kirjansitomatyön alalla. Työntekijäin luku tässä ammatissa oli v. 1853 seitsemän, v. 1885 jo 28 ja v. 1900 koko 57. Kirjansitomatyön tehdastumiseen vaikutti varmaan paljon elinkeinovapauden sille tarjooma tilaisuus käyttää hyväkseen alaikäisten ja naisten työtä. Pienistä kirjansitojanverstaista alkoi tulla suuria verstaita avoimine puotineen, joissa aapisten, virsikirjain ja katkismusten lisäksi oli varastossa kaikenlaista muutakin sidottua- ja paperitavaraa. Sillä tavoin laajentuivat J. F. Olánin (per. 1874), B. E. Martinin (1875), O. V. Toivosen (1881) ja Hj. Hagelbergin (1885) kirjansitomot. Edelleen kehittyi ammatti eristymisen tietä. Olemme maininneet tamperelaisen Augusta Petersonin panneen Helsingin näyttelyssä 1876 näytteille lakeerausteoksia ja pahvitöitä; seuraavan vuosikymmenen alussa harjoitti toiminimi "Augusta Peterson & C:o" lasimaalausta ja lakeerausta. Tällä tavoin alkaneen teollisuuden jatkajana voinemme pitää Emil Renforsin v. 1880 perustamaa "kotelo- ja käyntikorttitehdasta". Samoihin aikoihin mainitaan täällä Kusto Ojasen pussitehdasta (1882) ja T. Leanderin rasiatehdasta (1884). Myöhemmin tätä alaa edustivat Hj. Grönblomin (1888), rouva M. Ingeliuksen (1894) ja Raf. Haarlan laitokset, viimemainitut Haarlan monipuolisen paperinjalostusteollisuuden alku.

Myöskin ammatinyhdistystä on paljon käytetty Tampereen uudessa kirjansitoma-ammatissa. Emil Renfors yhdisti laitokseensa pian kirjapainon, J. F. Olán kirjakaupan, Toivosen liike on niinikään harjoittanut kirjakauppaa ja Hagelbergin kirjansitomo oli ainoastaan osa kirjapainon, kirjakaupan ja kustannusliikkeen muodostamasta kokonaisuudesta. Samoin E. A. Majlundin ja K. W. Luukkosen yhdeksänkymmenluvulla perustamista sitomaliikkeistä muodostui kirjapaino- ja kustannusliikkeitä ja myöhemmin perustettiin Sulo Salmelinin ja Raf. Haarlan pussitehtaiden yhteyteen pienet kirjapainot.

Sitten on kaikki niin muuttunut, että v:n 1923 käsityöläistilastossa mainitaan Tampereella tällä alalla vain 3 työpaikkaa ja niissä 12 palkkatyöntekijää.

Puuammattien alalla tapahtuneet suuret muutokset tulevat näkyviin, kun merkitsemme, että Tampereella oli v. 1855 tähän ammattiryhmään kuuluvia työpaikkoja 11 ja työntekijöitä 44, mutta v. 1900 työpaikkoja 26 ja työntekijöitä 272. Aikakauden alkaessa (1855) työskenteli kaupungissa kolme puusepänverstasta, joista suurimmassa, Joh. Stenmanin, oli yksitoista työntekijää; sorvarinverstaita oli kuusi, niistä suurin oli J. R. Enqvistin, jossa viisi työntekijää suristi sorvia; lisäksi tuli kolme vähäistä vaunumaakarin verstasta. Siinä kaikki. Kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla perustettiin joitakuita "huonekalutehtaita", maalarinsälli Nyholm alkoi (1863) kaupungin ensimmäisen "ruumisarkkutehtaan", "kaidemaakarin" ammatti ilmestyi Tampereelle (1866), mutta muuten vaipui puukäsityö nyt alimmilleen. Kahdeksankymmenluvulla rupesi puusepäntyö jälleen elpymään. Sorvariliikkeen yksinomaiseksi työksi näkyy näihin aikoihin tulleen piippujen valmistaminen. Ennen täällä tuntematon tynnyrintekijän ammatti siirtyi Tampereelle (K. A. Hedelius). Mutta vasta yhdeksänkymmenluku tuli oikeaksi mullistusajaksi Tampereen puutyössä. Puusepänverstaat laajenivat tavattomasti – kaupungin laajetessa ja väkiluvun kasvaessa – ja höyry-, myöhemmin sähkövoima tuli käytäntöön puusepäntyössäkin. "Tampereen puuseppäin huonekalukauppa" alkoi toimensa v. 1897 J. Engbergin johdolla. Rakennuspuusepän työ eristyi muusta puuseppyydestä; samoin urkuharmoniteollisuus, josta on aikaisemmin puhuttu. Muistamme tässä myöskin vv. 1892 ja 1895 Tampereella perustettuja säletehdasyhtiöitä, joiden laitokset toimivat kaupungin ulkopuolella. Sorvaustyökin nousi nyt hetkeksi uuteen vauhtiin, kun v. 1898 perustettu Tampereen sorvariteollisuusosakeyhtiö alkoi verraten suuren tuotannon. Tehdas sittemmin uuden vuosisadan alkaessa lakkasi, mutta sen työtä jatkoi Tampereen sateensuoja- ja keppitehdas. A. Hedénin ja F. Soilusen v. 1895 perustamasta drittelitehtaasta ei tullut pitkäikäistä.

Tunnetummista puutyönharjoittajista Tampereella vuosisadan lopulla mainitsemme puusepät E. V. Karlssonin (verstas per. 1880) ja K. K. Tallqvistin (1890) sekä sorvari K. E. Viitasen (1882).

Uudella vuosisadalla on puusepäntyö Tampereella nähnyt uuden nousukauden ja samalla ammatineristyksen, joukkotavaran tuotanto kun on joutunut puunjalostustehtaiden haltuun huonekalu- ja muun hienomman puuseppätyön pysyessä käsityön kannalla; nykyisistä puuseppä- ja huonekaluliikkeistä merkitsemme Helenius veljesten, Hellén ja Halmeen, Evert Inveniuksen ja Ivar Lahtisen liikkeet sekä Tampereen huonekaluliikkeen. V:n 1923 käsityöläistilasto mainitsee Tampereella 19 puusepän, 5 kehyksentekijän, 2 sorvarin sekä puunleikkaajan, suksisepän, korintekijän ja laatikontekijän verstaat, yhteensä 30 työpaikkaa (43 työntekijää).

Rakennustyön alalle kuuluvat ammatit paisuivat suuresti menneen vuosisadan loppuaikoina. Rakennusmestareja oli v. 1855 kaupungissa kolme. Tampereen vuosikirjain ja niukkain osoitekalenterien mukaan oli rakennusmestareja v. 1881 kaksi, v. 1886 samoin kaksi, mutta v. 1895 jo 21 ja v. 1900 kaikkiaan 27. Nämä myöhemmät eivät enään olleet käsityöläisiin verrattavia elinkeinonharjoittajia, jotka suorittavat tilaustyötä, vaan teknillisen toimensa ohella liikemiehiä, jotka toimivat työnantajina, urakoitsijoina, kauppiaina. Menneen vuosisadan lopulla ja uuden alulla Tampereella toimineista tunnetuista rakennusmestareista mainittakoon P. Leander (liike per. 1882), K. V. Helander, R. Helander, Arth. af Hällström ja Th. Schreck. Nykyään toimii kaupungissa lukuisa rakennusurakoitsijakunta.

Rakennustyön varsinaisista työntekijöistä, muurareista, kirvesmiehistä ja kivityömiehistä, ei vanhempi teollisuustilasto anna mitään tietoja. V:n 1900 väenlaskun mukaan työskenteli Tampereella rakennusteollisuuden alalla 539 työntekijää. V:n 1910 väenlaskussa on rakennusteollisuuden ammatissatoimiva henkilöluku 701 ja v:n 1920 väenlaskussa 1 245. Näistä luvuista jo havaitsemme, että ennen niin vähäpätöisestä rakennusammatista on tullut nykyaikaisen käsityön tärkeimpiä aloja. Väenlaskujen mukaan oli kaupungissa v. 1890: muurareja 93 ja kirvesmiehiä 80; v. 1910: muurareja 126 ja kirvesmiehiä 249, sekä v. 1920: muurareja 144 ja kirvesmiehiä 278. Maalarien lukumäärässä havaitaan vastaavanlaista lisääntymistä. Tunnettu maalausliike oli aikoinaan A. Vuorisen maalausliike (per. 1872). Rakennustyöhön lukeutuvassa lasimestarinammatissa oli K. G. Lindbergin lasinleikkausliike (1877) tunnettu. V:n 1913 käsityöläistilasto mainitsee täällä 8 maalarinliikettä (70 palkkatyöläistä); v. 1923 oli maalausliikkeitä 6 (89 palkkatyöläistä). V. 1913 oli kaupungissa 4 pientä lasinleikkaajan ja kultaajan liikettä, mutta v. 1923 ei yhtäkään.

Nykyajan laajimpia ja monihaaraisimpia käsityön aloja on vaatetustyö. Siihen ryhmään ovat kuuluneet Tampereenkin laajimmat käsityöammatit, räätälien ja suutarien monine myöhempine erikoishaaroineen. Oltuaan jo menneen vuosisadan alussa verraten suuria ammattikuntia, laajenivat vaatetusammatit vuosisadan lopulla niin, että noin 2/5 kaikista käsityöpaikoista oli niiden hallussa ja likipitäin 1/3 kaikista käsityöntekijöistä kuului niiden työläisiin. Tässä työryhmässä oli vanha käsityömäinen tuotantotapa säilynyt yleisimmin. Sen verstaissa työskenneltiin vielä hyvin vähin työvoimin. Muutamat harvat suuremmat räätälin- ja suutarinliikkeet eivät olleet jaksaneet kukistaa noita sangen lukuisia pikkuverstaita. Niinpä oli v. 1885 päälle 53 % ja v. 1900 vielä lähes 29 % kaupungin suutarinverstaista "yksinäisliikkeitä", s.o. sellaisia, joissa omistaja oli verstaan ainoa työntekijäkin. Meidän aikamme yksinäisliikkeitä ei kuitenkaan ole verrattava entisaikain yksinäisliikkeisiin. Pikkuliikkeet eivät muinoin olleet työn alimmalla asteella; meidän aikanamme sitävastoin edustavat sellaiset pikkuliikkeet kuin suutarien yksinäisliikkeet niin teknillisesti kuin taloudellisestikin käsityötuotannon alinta astetta. V. 1885 lienee Tampereella vielä ollut räätälinliikkeitäkin, joilla ei ollut ompelukonetta; 30:stä silloisesta räätälinliikkeestä ilmoitti ainoastaan seitsemän omistavansa ompelukoneita. Huonosti sellaiset verstaat olivat varustetut uuden ajan työkilpailuun. Suuri olikin kertomusten mukaan vuosisadan lopulla työpula näissä pienissä työpajoissa ja joukoittain yhtyi suutareja ja räätälejä maasta lähtevään siirtolaisvirtaan.

Vanhemmista tämän aikakauden räätälinliikkeistä mainitsemme G. Grönroosin (per. v. 1871), F. W. Palmroosin (1878), E. Leinosen (1885) ja Th. Lönnin (1885) räätälinliikkeet. Ompelijattarien työn teki julkiseksi ja vapaaksi vasta 1879 v:n elinkeinoasetus. Kehitys naisten ompelutyön alalla on muuten ollut samanlainen kuin yleensä vaatetusteollisuudessa; paljon ahtaissa oloissa työskenteleviä yksinäisverstaita, harvoja suurempia liikkeitä puotineen, varastoineen ja "neulomoineen". Jo ennen on kerrottu kuinka Johanna Thurman v. 1850 sai oikeuden avata "muotikaupan" Tampereella. Se oli entisajan oloissa harvinainen poikkeustapaus ja se uudistui vasta v. 1879, jolloin Charlotte Hidén täällä avasi "koruompeluliikkeen". Seuraavalla vuosikymmenellä syntyi Tampereelle useita naisten vaatetusliikkeitä: neiti Hilda Winsténin (1882) ja rouva Berta Holmströmin (1885) "hattu- ja muotikaupat" sekä neiti Anna Johanssonin "kappaliike" (1889).

Räätälintyöntekijöitä oli Tampereella virallisen tilaston mukaan v. 1885 vain 49, mutta v. 1900 jo 167, joista 41 ompelijatarta. V:n 1910 väenlaskun mukaan oli kaupungissa 201 räätälintyöntekijää ja 849 ompelijatarta ja muotiompelijaa. V:n 1920 väenlaskun mukaan oli Tampereella räätäli-, ompelu- ja muotiliikkeiden omistajia 102, räätälintyöntekijöitä 726 (niistä naisia 629), muotiompelijoita 31 ja itsenäisiä ompelijattaria 388. Näissä luvuissa ilmenee viime vuosikymmeninä tällä tuotannonalalla tapahtunut suuri muutos: naisten työn ylivoimainen enemmyys, ja samalla tehdasmaisen tuotantomuodon valtaanpääsy. Käsityöläistilaston mukaan oli v. 1913 Tampereella 39 räätälinverstasta (146 palkkatyöläistä) ja v. 1923 verstaita 37 (palkkatyöntekijöitä 52).

Menneen vuosisadan loppukymmenien tunnetuimpia suutarinliikkeitä Tampereella olivat J. A. Salmisen (per. 1879), A. Partasen (1881), D. Lehtosen (1884), G. A. Lehtosen (1886) ja L. Lindénin jalkineliikkeet. Suutarintyöntekijöitä oli kaupungissa v. 1885 virallisen tilaston mukaan 66 ja v. 1900 koko 158. Suutarintyön vallankumous oli kuitenkin jo lähellä. V:n 1923 käsityöläistilastossa mainitaan Tampereella 47 suutarinverstasta ja niissä 77 palkkatyöntekijää, samaan aikaan kuin jalkinetehtaissa työskenteli puolentoistatuhatta työläistä!

Ei kauan sitten olivat Tampereella nahkatyön alalla maineessa nahkurinliikkeet sellaiset kuin J. Koskisen (per. v. 1872) ja K. G. Karlssonin (1874) sekä satulasepänliikkeet sellaiset kuin K. F. Borgenströmin (1858), K. L. Rosengrenin (1871) ja K. Sunellin (1877). Uusi tehdasteknikka on lyönyt maahan nämäkin vanhat ammatit, niin että v. 1923 mainitaan vain yksi nahkurinverstas ja siellä yksi palkkatyöntekijä ja kaksi satulasepänverstasta (viisi palkkatyöntekijää); verhoilijaliikkeet sitävastoin olivat edistyneet (7 työpaikkaa, 12 palkkatyöläistä).

Tampereen ravintotyön alalla olivat vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä merkittäviä m.m. Helinin (1861), O. W. Wilandtin (1877) ja P. Släden (1878) liikkeet. Mahtavasti kasvanut osuuskunnallinen leipomotyö on ehkäissyt tämän vanhan käsityöammatin kasvamisen; v:n 1923 käsityöläistilaston mukaan oli kaupungissa 29 leipuriliikettä ja niissä 76 palkkatyöläistä. Teurastajatyö on käsityöammattina niin taantunut, että v. 1923 Tampereella oli käsityötilaston mukaan ainoastaan yksi teurastusliike (8 palkkatyöntekijää).

Uuden työalan muodostavat puhtaanapitoammatit. Tampereen ensimmäisen parturiliikkeen perusti v. 1875 A. F. Wickström. V. 1900 oli kaupungissa kahdeksan parturiliikettä ja niissä 14 työntekijää. V:n 1920 väenlaskussa on merkitty 33 parturia ja kähertäjää, joilla oli 44 apulaista, suurin osa niistä naisia. Pesijöitä ja silittäjiä oli kaupungissa v. 1890 väenlaskun mukaan 86 ja v. 1920: 111.

Tampereen ensimmäiset vakinaiset valokuvaajat olivat Svante Lagergren (liike per. 1876), C. H. Andersson (1881) ja N. Rasmussen (1886). V. 1920 oli kaupungissa kuusi valokuvausliikettä ja niillä 40 apulaista; nykyään lienee kaupungissa valokuvaamoja kaksi sen vertaa ja lisäksi on valokuvatarpeiden kauppoja puolikymmentä.

Uudenaikainen elämä monine uusine tapoineen ja tarpeineen on luonut epälukuisen joukon pieniä käsityömäisiä liikkeitä, kuten motoripajoja, polkupyöräkorjaamoja, kumikorjaamoja, kirjoituskonekorjaamoja. Kaupungin kasvaessa ovat monenlaiset palvelusliikkeet, kuten konekirjoitus-, piirustus- ja kirjanpitotoimistot, kieltenopettajat, soitonopettajat, pianonvirittäjät y.m.s. saaneet asiakkaita Tampereella.

Tampereen käsityön ja pikkuteollisuuden yleiskehitystä uuden taloudellisen vapauden aikana valaisee seuraava viralliseen teollisuustilastoon perustuva taulukko:

             Tampereen käsityö vv. 1815-1900

                                käsityöntekijöitä
                                              % kaik.     % kau-
               työ-      yh-     työpaikk.    teoll.      pungin
    vuonna   paikkoja   teensä    kohden    työntek:stä   väestöstä

    1815        51        82        1.6         55          10
    1820        66       119        1.8         55          12
    1830        89       207        2.3         71          13
    1840       111       240        2.2         48          13
    1850       116       380        3.3         11          12
    1860       143       448        3.1         16           9
    1865       135       398        2.9         14           7
    1870        79       270        3.4          7           4
    1875        89       384        4.3          9           5
    1878       116       341        2.9          9           3
    1885       153       329        2.2          8           2
    1890       209       883        4.2         16           5
    1895       277     1 082        3.9         17           4
    1900       245     1 451        5.9         14           4

Nämä numerot niukkuudessaan kertovat murrosajasta, joka vallitsi Tampereen käsityössä kuusikymmenluvulta alkaen aina kahdeksankymmenluvulle saakka. Ennen tämän murrosajan alkua, vanhain työolojen vallitessa, näyttää Tampereen käsityö tasaisesti kasvaneen ja edistyneen. Työpaikkain luku kasvoi, verstaat vähitellen kasvoivat, niin että v. 1850 kutakin käsityöverstasta kohden tuli 3.3 työntekijää, mestari niihin luettuna. Vaikka käsityöntekijäin lukumäärä neljäkymmenluvulta lähtien alkoikin jäädä varjoon tehdastyöväen laajenevain joukkojen rinnalla, kesti vanhan käsityön kukoistusta kuitenkin vielä viisikymmenluvullakin.

Ei tarvitse kauan tarkastaa tuota vanhaa käsityötä huomatakseen, että sen elämä oli lähimmässä yhteydessä lähiseutujen maataloudellisen elämän kanssa. Maalaistarpeita tyydyttävät käsityöläiset, kuten värjärit, nahkurit, satulasepät, kuparisepät, vaskenvalajat y.m., olivat silloin kaupungin käsityöläiskunnan niin miesluvultaan kuin arvoltaan huomattavimpana osana. Nämä niin sanoaksemme maakunnan ammatit silloin kasvoivat ja kukoistivat, mutta paikalliset eli kaupunkilaisammatit kituivat tai jos kasvoivat, niin eivät juuri arvossa ja varallisuudessa.

Kaikelta taholta rupesi kuusikymmenluvulla, ja jo aikaisemminkin, häviö uhkaamaan tätä vanhaa käsityötä. Ensinnäkin se sisällisesti ravistui ja ränstyi ja tämä sisällinen taantuminen oli sitä näkyvämpi mitä enemmän käsityö joutui ristiriitaan uusien vapaiden työmuotojen kanssa. Eräs tamperelainen kirjeenvaihtaja kertoo v. 1857 Tampereen käsityölaitosten olevan perin alhaisella kannalla: "Käsityölaitosten tila (Tampereella) kertoo tavallista tarinaa ammattikunta-erioikeuksien vaikutuksesta, jota ilman olisi vaikea käsittää, miksi niin nopeasti kasvavassa tehdaskaupungissa, jolla on ympärillään yleensä hyvinvoipa maaseutu, käsityölaitokset ovat niin suuressa kurjuudessa, vieläpä suuremmassa, kuin yleensä maassa. Mitään taidokkaisuutta ei tietenkään kukaan vaatisikaan, mutta ken luulee olevansa oikeutettu vaatimaan mitä muita ominaisuuksia hyvänsä, on hän vaarassa suuresti pettyä. Ainoastaan se, joka odottaa rumaa ja heikkoa työtä, voi olla varma siitä, ettei erehdy, jos käsityöläismestari muuten katsoo etunsa mukaiseksi ensinkään suorittaa tilausta." Vaikka tässä mainetodistuksessa onkin silloisen muodin mukaisia sananparsia, sisältää se myöskin paljon totuutta. Eräästä toisenlaisesta ränstymisestä vanhemmissa käsityöläisoloissa on ennen mainittu. Se oli vanhan käsityön alennuksen aikaa.

Toiselta puolen taas joutui käsityö kuusikymmenluvulla taloudellisen mullistuksen alaiseksi. Tämä mullistus alkoi jo edellisen vuosikymmenen huonoista vuosista ja oli suoranaisessa yhteydessä maaseudun taloudellisen pulan kanssa. Miten surullisesti sitten kuusikymmenluvun kamalat hätäajat vaikuttivat Tampereen käsityöläisoloihin, sitäkin on ennen lyhyesti kosketeltu.

Käsityön taantumiskautta kesti kauas kahdeksankymmenluvulle saakka. Käsityöntekijäin lukumäärä hupeni hupenemistaan kaupungin väkilukuun verraten, eikä tämä hupeneminen riippunut väkiluvun nopeasta kasvamisesta, vaan käsityöntekijäin lukumäärä pieneni ehdottomastikin. Ajoittain pienenivät jo verstaatkin.

Siitä syvennyksestä sitten nousi uusi käsityö uusin edellytyksin ja uusin keinoin. Uusi käsityö oli nyt selvästi kaupunkilaiskäsityötä, jonka nojana oli kaupungin oma väestö. Paikallista kulutusta palvelevat ammattilaiset olivat nyt kaupungin käsityöntekijäin suurena pääjoukkona. Mutta paikallinen kulutus oli väkiluvun suuren kasvamisen sekä talouselämän yleisen eristymisen ja ammatistumisen vuoksi paljon suurempi ja monilaatuisempi kuin ennen. Omistamalla uusia työmuotoja, lisäämällä ammattitaitoaan, ottamalla avukseen kaikenlaisia työkoneita, kokoamalla varastoja ja avaamalla myymälöitä oman kaupungin käsityö sai haltuunsa melkoisen osan tavattomasti kasvanutta teollista tuotantoa. Käyttämällä hyväkseen uuden ajan kehittyneitä kulku- ja liikeneuvoja saattoi Tampereen käsityö vihdoin lähteä uudelleen valloittamaan vanhaa maakuntaansakin ja jatkamaan siellä isäin taistelua kilpailijoita vastaan – vanhaa taistelua peräti uusissa oloissa.

Mielisimmepä väittää, että menneen vuosisadan lopulla Tampereella jälleen oli jouduttu uuteen käsityön eli pikkuteollisuuden kukoistuskauteen. Verratessamme Tampereen käsityötä maamme muiden kaupunkien käsityöhön, tulemme virallisen tilaston perusteella siihen huomioon, että vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli Tampere käsityöntekijäin lukumäärään nähden kolmannella sijalla maan käsityökeskustain joukossa. Helsinki esiintyi silloin käsityön varsinaisena pääpaikkana maassa; enemmän kuin 1/4 kaupunkien käsityöntekijöistä asui niinä vuosina pääkaupungissa. Toisessa sijassa oli Turku (noin 16 % kaupunkien käsityöntekijöistä). Mutta myöskin Tampereen merkitys käsityöläiskaupunkina oli huomattavasti noussut, niin että sen osalle puheenalaisena aikajaksona tuli noin 8 1/2 % kaupunkien ammattilaisten luvusta.

Erityisesti huomattavaa on, että Tampereen käsityön asema oli eräässä suhteessa edistynyt varsinaiseen tehdasteollisuuteenkin verraten. Kaupungin käsityöntekijäin lukumäärä, joka v. 1885 laskelmaimme mukaan ei tehnyt täyttä 8 %:kaan Tampereen koko teollisuuden työväestä, oli v. 1890 jo 16 %, viittä vuotta myöhemmin 17 % ja 1900 vielä 14 % koko teollisuuden työväestä. Todellisuudessa oli käsityöläisten suhdeluku melkoista suurempi, jos laskemme käsityöläisiksi nekin laajat käsityömäisesti toimivat työläisryhmät, joita virallinen tilasto ei niiksi katsonut.

Vv. 1913 ja 1923 maassamme koottu erikoinen käsityötilasto antaa Tampereen käsityöstä seuraavan kuvan:

              Tampereen käsityöammatit vv. 1913–1923.

                                      v. 1913            v. 1923
                                 työ-      palkka-    työ     palkka-
        ammatit                  paikk.    työntek.   paikk.  työntek.

    läkki-, levy- ja vaskiseppiä   4          23        7        5
    karkeaseppiä                   3           8        8        6
    hienomekanikkoja              –          –        1       –
    korjauspajoja                  1           3        7       16
    polkupyöräkorjauspajoja       –          –        1        3
    kultaseppiä                    4          23        5       12
    metallinvalajia                1           2        1        1
    kaivertajia                    1           1       –       –
    kelloseppiä                    9          25       10       34
    koneseppiä                     1           3        2        3
    sähköjohtomekanikkoja          3          15        3        5
    ruukuntekijöitä                1           2        1        2
    kivenhakkaajia                 3          11        2       –
    kemiall. laitt. valm.         –          –        1        1
    lasinleikk. ja kultaajia       4           5       –       –
    turkkureja                     3          11       –       –
    nahkureja                      2           5        1        1
    suutareja                     37          81       47       77
    satulaseppiä                   2          17        2        5
    verhoilijoita                  1           1        7       12
    harjantekijöitä                2           7       –       –
    uutimenkutojia                 1          –       –       –
    trikoon- ja sukankutojia       2           7        3        5
    ompelijattaria                32         119       21       94
    muotiompelijattaria            4          20       11       40
    räätälejä                     39         146       37       52
    taideompelijattaria            5          14        3        8
    hatun- ja lakintekijöitä       3           6        2        5
    korsetin- ja liivintekijöitä  –          –        1        4
    kirjansitojia.                 8          39        3       12
    valokuvaajia                   2           9        8       29
    sorvareja                      3           4        2        1
    puuseppiä                     21          66       19       21
    puunleikkaajia                –          –        1       –
    suksiseppiä                   –          –        1        4
    ajoneuvojen valmistajia        1           1       –       –
    kehyksentekijöitä              5           6        5       12
    korintekijöitä                 2           3        1        2
    laatikontekijöitä             –          –        1        3
    veromyllyjä                   –          –        1        2
    teurastajia                    2           4        1        8
    makkaratyöntekijöitä          –          –        1       –
    leipureja                     12          58       29       76
    konditoreja                    1           3       –       –
    virvoitusjuomain valmistajia   3           5        1        6
    sikarintekijöitä.              1           4       –       –
    maalareja                      8          70        6       89
    kirjanpainajia                –          –        1       –
    leimasimentekijöitä            1           2        1        1
    partureja                     22          33       34       56
    kylpylaitoksia                –          –       28       79
    pesu- ja silityslaitoksia     –          –        6       17
                        yhteensä 260         862      334    1 101

Kun uusi käsityöläistilasto koskee ainoastaan sellaisia teollisia työpaikkoja, joiden tuotannon arvo jää alle 100 000 mk:n (suuremmat työpaikat luetaan tehdasteollisuuteen), eivät ylläolevan taulukon luvut ole verrattavia aikaisempien tilastollisten tietojen kanssa. Kuitenkin antaa taulukkomme yleiskäsityksen käsityön alenevasta merkityksestä Tampereen teollisessa tuotannossa, joskin häviäväin käsityönhaarain sijalle onkin syntynyt joukko uusia käsityömäisesti toimivia liikkeitä.

Taantuminen ja kuolema on siten lakkaamatta kulkenut uudenkin käsityön kintereillä. Uusien ammattien lakkaamatta syntyessä on vanhoja ammatteja lakkaamatta kuollut. Pääaiheena ammattien kuolemiseen ovat olleet teknilliset uudistukset, jotka ovat luoneet uusia väestön tarpeita paremmin tyydyttäviä käsityönhaaroja tai – tavallisimmin – siirtäneet tuotannon tehdasteollisuuden tai kaupan haltuun.

Vanhan käsityön harjoittajat olivat arassa yhteiskunnallisessa asemassa. Käsityöntekijät jakaantuivat kolmeen ryhmään, mestareihin, kisälleihin ja oppipoikiin, joista kullakin oli työelämässä erilaiset oikeutensa ja velvollisuutensa. Tapa on elänyt Tampereella näihin asti, vaikka käsityön olot ovat muuttuneet suuresti entisistä. Uuden elinkeinolainsäädännön aikana on kisälli- ja mestarilaitos ollut vain eräänlainen käsityö- ja tehdasyhdistyksen hoitama koristeellinen arvo- ja palkintokirja järjestelmä, jolla ei ole suurta käytännöllistä merkitystä, vaikka kyllä kasvatuksellinen arvo. Käsityö- ja tehdasyhdistyksen 60-vuotisen toiminnan ajalla 1868–1927 on Tampereella annettu kaikkiaan 529 kisällikirjaa. Kuinka annettujen kisällikirjain luku on vuosikymmenien kuluessa vaihdellut ja vähentynyt, näkyy seuraavista luvuista:

    vuosikymmenet   kisällikirj.    vuosikymmenet   kisällikirj.

     1868–1877        126           1898–1907         48
     1878–1887        154           1908–1917         64
     1888–1897         98           1918–1927         39

Vuosikymmenellä 1918–1927 annetuista 39 kisällikirjasta oli koko 15 Tampereen yleismaanviljelysnäyttelyn aikana v. 1922 järjestetyn käsiteollisuusnäyttelyn yhteydessä annettava.

Mestarikirjoja annettiin Tampereella vuosikymmenellä 1868–1877 vielä 58, seuraavalla vuosikymmenellä ainoastaan 12, mutta vuosikymmenellä 1918–1927 koko 53, joista kuitenkin koko 21 v:n 1922 käsiteollisuusnäyttelyn yhteydessä.

Oppilaita on useassa Tampereen ammatissa pidetty säännöllisellä tavalla äskeisiin aikoihin saakka. Monessa ammatissa on viime aikoihin asti ollut tapana ottaa jokseenkin vanhoja oppipoikia. Vielä v. 1898 kuuluu, että Tampereella otetaan moneen ammattiin oppilaita vasta 20 vuoden ijässä. Puusepän oppiin ilmoitettiin v. 1893 tultavan noin 18 vuotisena, leipurin oppiin tavallisesti 15 vuoden vanhana. Sitä nuorempain työntekijäin käyttäminen on Tampereen käsityössä aina ollut harvinaista. Käsityön oppineen työväen valituksista päättäen käytettiin Tampereen käsityössä menneen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä oppilaita ja oppimatonta työväkeä liiallisesti. Tampereen työväenyhdistyksen työtiedustelussa v. 1888 valittivat värjärin- ja kirjansitojantyöntekijät, että paljon oppimatonta väkeä pidettiin heidän vahingokseen. Suutarintyöntekijät valittivat, että oppipoikia liiaksi rasitettiin. Puusepän- ja nahkurintyöntekijät paheksuivat sitä, että mestarit pitivät liian paljon oppilaita sällien vahingoksi. Yleisesti valitettiin, että vieraita ja kulkutyömiehiä käytettiin ylen paljon. Samanlaatuisessa tiedustelussa v. 1893 ilmoitettiin puuseppäin puolelta, ettei oppilaita pidetty sälleihin verraten liian paljon, vaan että siinä kohden ylimalkaan vallitsi kohtuullinen suhde. Leipurintyöntekijät valittivat päinvastaisen seikan vallitsevan heidän ammatissaan. Räätälien ammatista huomautettiin, että kahdessa paikassa oli liian paljon oppilaita opinkäyneisiin verraten.

V:n 1913 käsityöläistilaston mukaan oli Tampereen käsityössä vielä 151 oppilasta (maalareilla 25, räätäleillä 25, leipureilla 20, kirjansitojilla 15, kellosepillä 13, mutta useilla ammateilla ei enään yhtään). V. 1923 oli oppilaita kaupungin käsityöammateissa enään vain 26, joista kellosepillä 10, partureilla 7 ja kaikilla muilla yhteensä 9! Käsityöoppilaiden olot ovat joutuneet uudelle kannalle käsityöläisopetuksessa tapahtuneen kehityksen ja v:n 1923 oppisopimuslain kautta.

Suuria muutoksia käsityön oloissa on saanut aikaan naisten työ. Tampereen käsityössä työskenteli virallisen teollisuustilaston mukaan naisia:

    v. 1885      30 eli  6.1 % kaikista käsityöntekijöistä
    v. 1900     235 eli 16.2 %    "             "

Tilasto on kuitenkin juuri naisten käsityöhön nähden erittäin vaillinainen, joten edellä olevat naisten työtä esittävät luvut, varsinkin v:n 1900, oikeittain olisivat tuntuvasti suurennettavat. Paitsi kirjansitoma-, leipoma- ja neuloma-ammateissa esiintyi v. 1885 naisia myöskin satulasepän, karstamaakarin, suutarin ja valokuvaajan ammateissa; v. 1900 työskenteli naisia lisäksi puusepän, sorvarin, teurastajan, makkarantekijän, parturin ja useissa metallityönkin ammateissa. Myöhemmin saa etsiä sellaista ammattia, jossa ei työskentelisi naisia. V. 1923 oli naisia 40 % kaupungin käsityön palkkatyöläisistä.

Käsityön piirissä esiintyi jo vanhoina aikoina monenlaisia laitoksia, joiden tehtävänä oli tukea tätä elinkeinoa ja sen harjoittajia. Sellaisia laitoksia olivat vanhat mestarien ja kisällien järjestöt, vanhat käsityöntekijäin eläkekassat ja vihdoin nuo aikaansa niin kuvaavat sunnuntaikoulut, jotka neljäkymmenluvun alussa alkoivat toimintansa käsityöläisten kohottamiseksi. Tampereellakin oli ollut vastaavia pyrkimyksiä. Erittäinkin sunnuntaikouluilla ja iltakouluilla oli aikoinaan suuri merkitys käsityön työväen joukossa, jonka henkisistä tarpeista ei ennen oltu millään tavoin huolehdittu.

Tampereen sunnuntai- ja iltakoulut jatkoivat toimintaansa aina v:een 1885 saakka. Mainittuna vuonna annettiin asetus, joka näiden koulujen sijaan perusti uuden koululaitoksen, n.s. alemmat ja ylemmät käsityöläiskoulut. Kun kaupungeissa kansakoulut jo olivat kehittyneet niin, ettei ammattikoulujen niinkuin ennen tarvinnut pitää huolta oppilaittensa alkeistiedoista, voitiin alempain käsityöläiskoulujen opetus nyt keskittää tärkeimpiin ammattiaineisiin. Näitä kouluja oli asetuksen mukaan pidettävä ei ainoastaan sunnuntaina, vaan sen lisäksi ainakin yhtenä arki-iltana. Ylemmän käsityöläiskoulun, joka oli tuleva iltakoulujen sijaan, tuli antaa jatkuvaa ammattiopetusta viitenä iltana viikossa. Näillä ehdoilla luvattiin valtion puolesta maksaa puolet näiden koulujen kustannuksista, jos kaupungit, käsityöläisyhdistykset tai muut niitä perustaisivat. Koulujen perustajilla oli oikeus laajentaa opetussuunnitelmaa asetuksen vaatimusten yli, jos vain muuten asetuksen yleiset ehdot täytettiin.

Tampereella ryhtyi Käsityö- ja tehdasyhdistys v. 1886 perustamaan käsityöläiskouluja, sittenkuin kaupungin sunnuntaikoulut oli ilmoitettu lakanneen. Alussa vuotta 1887 oli koulusuunnitelma valmis. Kun kaupungin käsityöläisoppilaat yleensä olivat kouluakäymättömiä maalaispoikia, katsottiin heitä varten tarpeelliseksi perustaa erityinen valmistava luokka, joka olisi kaksivuotinen (kaksi-osastoinen) ja olisi työssä viisi tuntia viikossa. Alempi käsityöläiskoulu olisi yksivuotinen ja toimisi seitsemän tuntia viikossa; ammattiaineena olisi piirustus. Ylempi käsityöläiskoulu, jossa ammattiaineina olisivat alkeis- ja ammattipiirustus ja koristepiirustus, työskentelisi viisitoista tuntia viikossa. Koulujen menot laskettiin 7 995 markaksi, kaluston ostoa ja vahtimestarin palkkaa lukuunottamatta. Kunnalta saatava vuotuinen kannatus oli arviolaskun mukaan Smk. 3 447:50.

Pääasiallisesti tämän suunnitelman mukaisesti Tampereen käsityöläiskoulut sitten toimivat, tarpeen mukaan sovelluttaen toimintaansa vv. 1900 ja 1920 annettuja yleisiä käsityöläisopetussäännöksiä. Oppilasluku Tampereen käsityöläiskouluissa on ollut verraten suuri, mutta v. 1918 tuli taantumus. Vielä v. 1922 oli oppilaita 118, mutta seur. v. ainoastaan 65. Käsityöläiskoulujen johtajina toimivat vuosikymmenien ajat opettajat Herman Niemi ja E. Kalkkinen. Tärkeiksi käsityöläisopetuksen ahjoiksi ovat viime sukupolven aikana tulleet kunnalliset ammattikoulut, jotka ovat järjestetyt kansakoulujen jatko-opetukseksi.

Toinen mainittava käsityöläislaitos Tampereella on ollut Tampereen käsityöläisten ja tehtailijain eläkerahasto. Tämä eläkerahasto on vanhimpia kansalaisten vapaita taloudellisia yhteisyrityksiä Tampereella. Eläkekassan pohjaraha hankittiin v. 1860 pidetyillä arpajaisilla, joiden puhdas tulo teki 123 ruplaa 22 kopeikkaa. Rahastohankkeen alkuunpanija näyttää olleen värjäri H. Liljeroos vanh., jonka monipuolisesta ja etevästä toiminnasta eritoten käsityöläisluokan hyväksi on monta muistoa. V. 1861 hyväksyttiin apurahastolle säännöt ja laitos alkoi toimia. Mutta toiminta oli heikkoa ja vuosikokouksessa 1867 todettiin kassan asiain olevan "jotensakin rappiolla".

Liljeroos näyttää nyt ottaneen toimekseen alkuunsa kuihtuneen apukassan pelastamisen tulevaisuudelle. V. 1868 annetun elinkeinolain johdosta oli kaupungissa muodostettu käsityöläisyhdistys, jonka valtuusmiesten ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli Liljeroos. Tässä yhdistyksessä hän ehdotti, "että yhtiö ottaisi käsityöläisten apukassaa hoitaakseen ja muuttaisi sen eläke- eli pensionikassaksi, kuitenkin sitä edellyttäen, että apukassan perustajat siihen suostuisivat". V. 1871 muodostettiinkin apukassa käsityöläisten eläkekassaksi ja sellaisena se toimi seuraavana aikana. Mutta uuden elinkeinolain määräysten johdosta eläkelaitos muutettiin v. 1886 "Tampereen käsityöläisten ja tehtailijain eläkerahastoksi". Eläkelaitoksen osakkaat ovat olleet perin harvat. V. 1898 heidän lukunsa ilmoitettiin seitsemäksi, niistä pari pankinjohtajaa, ja rahaston varat Smk:ksi 36 760:10.

V:n 1868 elinkeinoasetuksen mukaan oli Tampereellekin perustettava valtuuskunta käsityön ja käsityöläisten etujen valvomista varten. Maistraatin edessä valittiin samana vuonna viisi käsityöläistä ensimmäiseksi valtuuskunnaksi. Lopulla vuotta yhtyivät kaupungin tehtailijatkin seuraan, koska eivät perustaneet omaa yhdistystä. Yhdistys, jonka säännöt kuvernööri vahvisti, kutsui itseään "Vapriki ja käsityöläisyhtiöksi". Mutta jo v. 1870 vaativat käsityöläiset tehtailijain eroamista yhdistyksestä, koska käsityöläisten eläkerahasto, jonka hoidon yhdistys oli ottanut haltuunsa ja jonka varoja oli päätetty yhdistyksen varoilla kartuttaa, vaati tällaista eroamista ja koska muutenkin elinkeinolain vaatimukset tehtailijoihin ja käsityöläisiin nähden olivat hyvin erilaiset. Kun tehtailijain puolelta ei vastustettu eroa, tuli siitä maistraatin päätöksellä v. 1871 tosi ja Käsityöläisyhtiö jatkoi omavaraisesti toimintaansa aina v:n 1879 elinkeinolain voimaantuloon saakka. Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi värjäri H. Liljeroos vanh. vuoteen 1869 ja hänen seuraajanansa satulaseppä K. L. Rosengren. Yhdistyksen kannasta käsityöläissivistyksen asiassa on mainittava, että se v. 1875 työväen koulunkäynnin hyväksi puolusti "pieniä ankaruustoimenpiteitä", kun sivistys ei vielä ollut käsityöläisten kesken riittävästi levinnyt. V. 1873 päätti yhdistys asettaa muutamia käsityöläismestareja valvomaan oppilaiden käyntiä sunnuntaikoulussa. Samana vuonna yhdyttiin kirkkoherra Törnuddin yhdistyksen kokouksessa tekemään ehdotukseen, että käsityöläismestarit, kisällit ja oppilaat tekisivät yhteisen "striken" juoppoutta ja huonoa elämää vastaan. Käsityöläispiireissä vallitsevani parhaiden harrastusten suunnasta siten tämänkin yhdistyksen lyhytaikainen toiminta on kauniina todistuksena.

V:n 1879 elinkeinolain johdosta rupesi "käsityöläisyhtiö" seuraavan vuoden alussa muodostamaan olojansa uuden lain mukaisiksi. Tehtailijain yhtyminen yhdistykseen synnytti nytkin jupakan. Kun yhdistymistä käsityöläisten puolelta v. 1881 esitettiin, suostuivat pienemmät tehtailijat siihen mielihyvällä, ja koska tehtailijoilla ei ennestään ollut mitään laillista yhdistystä, laadittiin säännöt yhteistä yhdistystä varten, jotka säännöt kuvernööri 14 p. huhtik. 1881 vahvisti. Suuret tehtailijat valittivat senaattiin, anoen päästä erilleen yhdistyksestä. Päätös ei ollut vapauttava, ja v. 1885 saadun hovioikeuden päätöksen mukaan oli tehtaiden ja teollisuusyhtiöiden maksettava vuotuiset jäsenmaksunsa yhdistykseen.

Sillä välin oli Tampereen Käsityö- ja Tehdasyhdistys alkanut toimensa v. 1881 vahvistettujen järjestyssääntöjensä mukaan. Yhdistyksen ulkonainen järjestys: yhdeksänmiehinen valtuuskunta, säännökset jäsenten vuosimaksuista ("4 markkaa ammatin harjoittajilta ylimalkaan, mutta 20 markkaa niiltä, jotka teoksiensa valmistamiseksi pitävät koneellista käytinvoimaa tai liikettänsä harjoittavat siihen verrattavassa laveudessa"), kisälli- ja mestarikirjoista, valtuusmiesten kokouksista ja yhdistyksen täysikokouksista y.m.s., eivät ole merkillisiä. Huomattavammat ovat seuraavat sääntöjen pykälät:

"Yhdistyksen jäsenet tunnustavat itsensä velvollisiksi, kukin kohdastansa, kustantamaan kisällioikeuden saamiseksi jossakin ammatissa tarpeellista opetusta sunnuntaikoulussa tahi muussa elinkeinoja varten olevassa oppilaitoksessa kaikille heidän palvelukseensa kirjoitetuille tahi kontrahdilla otetuille oppilaisille; ja ovat yhdistyksen valtuusmiehet velkapäät tarkasti silmällä pitämään, ettei tätä velvollisuutta laiminlyödä." (§ 13).

"Yhdistyksen tulee huolenansa pitää, että varoja myöten matkustusapua tahi muita soveliaita kehoituksia antamalla nuoremmille työntekijöille, jotka ovat pääsneet kisälleiksi ammatissansa, nousevassa työläisten sukupolvessa herätetään ja vireillä pidetään halua oppitietojen ja työtaidon enentämiseen siinä ammatissa, johon itsekukin on ruvennut." (§ 14).

Käsityöläisten harrastussuuntia kuvaa myöskin seuraava v:n 1881 sääntöjen pykälä: "Kaikki yhtiötä koskevat kirjat, millä nimellä tai mistä laadusta ovatkin, kirjoitetaan Suomen kielellä." (§ 15).

Halki vuosikymmenien on Käsityö- ja tehdasyhdistys ollut Tampereen käsityöläisten elinkeinollisten ja yhteiskunnallisten pyrintöjen keskuselimenä. Sen sääntöjä on vähässä määrin muutettu vv. 1914 ja 1927. Erityinen työvaliokunta (valmistusvaliokunta) on ollut toimessa v:sta 1919. Jäsenmäärän vaihtelut ilmenevät seuraavista luvuista:

    vuonna   jäseniä   ammatteja      vuonna   jäseniä   ammatteja

    1868        85        38          1918       474        77
    1898       300        52          1928       567        45

Yhdistyksen säännöllisiin toimialoihin on kuulunut kisälli- ja mestarikirjain antaminen, pyydettyjen lausuntojen antaminen, käsityöläisten ammattiopetuksen valvominen, matka-apurahain jakaminen, jota varten v:sta 1882 alkaen saatiin kaupunginvaltuustolta anniskeluvaroja, ammattiaikakauskirjain hankkiminen kaupungin käsityöläisille, ammattivalistustilaisuuksien ja juhlain toimeenpaneminen j.n.e. Erityisesti ovat mainittavat yhdistyksen aikaansaamat oppilaiden ja nuorten työntekijäin töiden menestykselliset näyttelyt Tampereella. Ensimmäinen niistä pidettiin v. 1901 ja myöhemmin on niitä kaupungissa pidetty Tamperetta laajempaa piiriä varten vv. 1905, 1908 ja Tampereen maanviljelysnäyttelyn yhteydessä v. 1922. Suuria "mestarivihkiäisiä" on pidetty vv. 1913 ja 1915. Yhdistys on ollut säännöllisesti edustettuna maan yleisissä teollisuudenharjoittajain kokouksissa, joita on pidetty Tampereellakin vv. 1881, 1905 ja 1924 (teollisuuspäivät).

V. 1919 yhdistys hankki itselleen oman tarkoitukseen riittävän

osakehuoneuston Läntisenkadun 27:ssä. Siellä on vuodet läpi pidetty yhdistyksen, sen valiokuntain ja ammattiryhmäin kokouksia; v. 1925 oli kokouksia 314. Yhdistyshuoneustoon on sijoitettu yhdistyksen runsas kirjasto ja kiinnostava käsityöläismuseo.

Käsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuutettujen puheenjohtajina ovat olleet: tehtailija A. Vuorinen vv. 1880–1885, teknikko J. Holmstén 1885–1887, tehtailija H. Liljeroos nuor. 1887–1889, kultaseppä G. Lindell 1889–1896, räätäli G. Grönroos 1896–1898, kelloseppä J. Hollt 1898–1906 ja nahkatehtailija J. N. Salminen 1906–. Sihteerinä on v:sta 1882 alkaen toiminut teknikko J. Holmsten-Heiniö, koko yhdistyksen sielu.

Myöskin vapaamuotoisemman toiminnan herättämistä Tampereen käsityöläispiireissä on käsityö- ja tehdasyhdistys harrastanut. V. 1889 yhdistys kannatti ammattiyhdistysten perustamista työväen siveellistä valvomista varten. Ammattiyhdistykset eivät kuitenkaan syntyneet käsityö- ja tehdasyhdistyksen vaikutuksesta, vaan keskittyivät työväenyhdistykseen, jonka hartaimpia alkajia monet käsityöläismestaritkin olivat. Mutta kun työväenliike, joka yhä enemmän alkoi vaikuttaa käsityöntekijäinkin joukossa, viimein kääntyi suunnille, joille eivät vaikuttavat käsityönharjoittajat katsoneet voivansa sitä seurata, heräsi käsityöläisyhdistyksessä uusi harrastus koota käsityöläisten laajempia kerroksia käsityön yleisten etujen ja työnantajain ympärille. Näin jo kahdeksankymmenluvulla puuhattu käsityöläisseura toteutui v. 1895 perustettuna Tampereen Teollisuusklubina. Kun tämä seura kuoli, on sen työn jatkajaksi v. 1922 perustettu Ammattiklubi, joka edelleenkin on toiminnassa. (16)

KULKUNEUVOT JA LIIKENNELAITOKSET.

a) Höyrylaivaliike: Näsijärven höyrylaivaliike. – Höyrylaivaliikkeen alku Suomessa ja Näsijärvellä. "Ahti". Laivatie Virtoihin. "Ilmarisen" kulku maalla ja merellä. "Storfurst Wladimir". Näsijärven uudemmat höyrylaivaolot. Halkoliike. Uusia perkauksia ja kanavoimisia.

Tampereen–Hämeenlinnan höyrylaivaliike: Aadolf Törngren ja "Laukko". "Ilmarisen" matka Hämeenlinnaan. "Elias Lönnrot" ja "Vanaja". Laivaliikkeen kukoistus. Lempoisten kanava. – Laivaliikkeen taantuminen. "Elias Lönnrot" matkaa pohjoiseen.

Kaupungin satamat: Mustanlahden satamatöitä. – "Laukon tori" ja Pyhäjärven satamatyöt. – Satamaliike.

b) Rautatiet: Hämeenlinnan–Tampereen rata. Ensimmäiset suunnittelut. Tutkimus 1860–1861. Tamperelaisten anomus 1861. Loistavia laskuja. Rautatieasiat seisahtuvat. "Törngrenin rata". – Vv:n 1863–1864 valtiopäivät. Lahden ja Tampereen ratain kilpailu. Asia lykkääntyy. – Pietarin radan rakentaminen. – Turun–Tampereen–Hämeenlinnan yksityisratapuuha. V:n 1872 valtiopäivät. – Ruhtinas Uhtomskin huijaus. – Valtion rata Tampereelle. Ratatyöt. Rata avataan 1876. – Vaasan rata. – Porin rata. – Tampereen asema. – Tampereen rautatieliikenne.

c) Tampereen liikennelaitoksia: Tampereen tullikamarin kehittyminen ja liike. – Tampereen postiliikenne. Vanhoja oloja. Pienestä suureksi. – Sähkölennätin. – Puhelin.

Vanhat kulkuneuvot. Maantiet. Vanhoja ja uusia liikennesuuntia. – Kaupunki ja maakunta ennen ja nyt. – Uusi elinkeinoluokka.

Päästyämme työpajasta työpajaan jatkuneen kiertomme päähän palaamme ulko-oloihin, Tampereen seudun kauniiden maisemain, sen tummain harjujen ja valoisain vesien keskellä elävään hyörinään ja liikuntaan.

Entisten aikain syvää rauhaa ja lepoa emme enään näe täälläkään. Ulkonakin vallitsee ihmisten työssä ja toiminnassa menneen vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä sama meluisa ja kiireinen henki, sama voimia kokoova, lukuja summaava, kaikkea elämää suurentava ja uudentava pyrintö, jonka vaikutuksia jo tunnemme teollisesta tuotannosta. Koneet pitävät ylintä ääntä täällä ulkonakin, ne hallitsevat vesillä ja vainioilla; tehtaissa surisevat työkoneet, täällä kulkukoneet, höyrylaivat ja höyryveturit. Merkilliset ovat näiden uusien koneellisten kulkuneuvojen vaikutukset: ne muuttavat kaukaiset panoraamat ilmieläväksi todellisuudeksi, pystyttävät pienillekin puuhille suuret taustat, hajoittavat ihmiset maan ääriin ja kuitenkin saavat kaupungit kasvamaan kuin taikavoimalla, luovat kokoon mahtavia taloudellisia voimia, perustavat ihmeteltäviä liikelaitoksia, synnyttävät kokonaan uusia ammatteja ja elinkeinoluokkia. Sanalla sanoen: uudet kulkuneuvot ovat siirtäneet koko kaupungin uusiin oloihin ja tuoneet kaupungin asukkaille ennen tuntemattomia tehtäviä ja päämääriä.

Niinpä Tampereellakin seuraa ahdasta ja pikkuporvarillista "markkinakautta" paljon avara-alaisempi ja suurenmoisempi yleisen liikenteen aikajakso; ensin "höyrylaiva-" ja sitten "rautatiekausi", joihin liittyy koko liike-elämän uudistus uutukaisine muotoineen ja tapoineen.

a) Höyrylaivaliikenne.

Näsijärven höyrylaivaliikenne. Ennen maamme ensimmäisen rautatien valmistumista olivat höyrylaivat jo miespolven ajat kohisseet Suomen vesillä muuttaen yleisiä kulku- ja liikeoloja enemmän kuin yleensä luullaankaan.

Maine Suomen höyrylaivaliikenteen alkamisesta tulee karjalaiselle liikemiehelle Niilo Ludvig Arppelle, jonka Kiteen Puhoksessa rakennuttama höyryalus "Ilmarinen" v. 1833 alkoi liikkua Saimaan vesistöllä.

Varsinainen höyrylaivaliikenne kuitenkin pääsi vauhtiin ensiksi mertemme suurilla kulkureiteillä. Lopulla vuotta 1834 pantiin Turussa alkuun osakkeiden merkitseminen yhtiöön höyrylaivaliikenteen aikaansaamiseksi Tukholman–Turun–Helsingin–Tallinnan linjalle, ja seuraavana vuonna yhtiö lopullisesti muodostettiin. Yhtiön höyrylaivat "Furst Menschikoff" ja "Storfursten" alkoivat keväällä 1837 säännöllisen höyrylaivaliikenteen Tukholman–Pietarin linjalla. Vähäistä ennen – syysk. 27 p. 1836 – oli kuitenkin ruotsalainen höyrylaiva "Solide" käynyt Turussa ja siten muodollisesti alkanut höyrylaivaliikenteen Suomen merillä.

Seuraavan vuosikymmenen alussa (1841) kulki rannikkovesillämme jo yhdeksän höyrylaivaa, joiden kulkureitit ulottuivat Torniosta Pietariin.

Sisävesillä oli Arppen laiva kauan aikaa yksinäisenä ihmeenä. Kesti vielä pari- kolmekymmentä vuotta, ennenkuin höyrylaivaliikenne pääsi mainittavaan vauhtiin edes suurimmilla sisävesillämme. Vasta neljäkymmenluvulla lienee Saimaalle ilmennyt toveri "Ilmariselle" ja vasta Saimaan kanavan valmistuttua v. 1856 voidaan katsoa höyrylaivaliikenteen tulleen yleiseksi näillä vesillä, missä kesällä 1858 jo kahdeksan höyryalusta sanotaan sauhunneen.

Päijänteellä alkoi höyrylaivaliikenne v. 1856. Sen alkaja oli Venäjän kruunun rakennuttama höyryalus "Suomi".

Vuorossa oli nyt Näsijärvi. Vielä vuosisadan puolimaissa liikkuivat näillä vesillä vikkelät veneet ja hitaat halko jaalat ilman kilpailua. Turhaan odotteli höyrykulkijaa Muroleen uusi kanavakin, joka rakennettiin vv. 1850–1854. Tampereen kaupungin vuosikertomuksessa 1854 puhuttiin höyrylaivaliikenteestä vain hurskaana toivomuksena.

Olipa toivon toteutuminen kuitenkin jo hyvin lähellä. Ruukinisäntä K. A. Wasastjernan moniin muistettaviin yrityksiin kuuluu myöskin höyrylaivaliikenteen alkaminen Näsijärvellä v. 1858. Tämän vesistön ensimmäinen höyrylaiva oli nimeltään Ahti ja rakennettiin se Tampereella talvella 1857–1858. Alus oli pieni siipilaiva, 52 jalkaa pitkä ja 9 leveä. Sen puisen rungon rakensi pohjalainen rakennusmestari ja koneen valmisti englantilainen insinööri Tampereen masuunin (pellavatehtaan) konepajassa. Laivan kulkunopeus oli ensi aikoina noin 7–8 km tunnissa, myöhemmin kuitenkin hiukan enemmän; päivä sentään osapuilleen kului sen matkaan Tampereelta kuuden peninkulman päässä olevaan Ruoveden Ruhalaan (Kauttuun). Omituinen kuuluu alus olleen ulkonäöltään ja erimerkillinen oli kertomuksista päättäen sen konekin. Hermann Kauffmann kertoo muistelmissaan monta hullunkurista kaskua tämän höyryotuksen laitoksista ja elämänvaiheista. Niinpä oli koko konsti panna laivan siipiä käymään taaksepäin. Koneenkäyttäjällä oli monimutkainen puuha saada koneensa sitä varten tarpeelliseen kuntoon. Oli ensin suljettava höyryn pääsy silinteriin ja sitten riennettävä käsipyörästä vääntämään koneenosia toiseen asentoon. "Nämä liikkeet oli hänen kuitenkin tehtävä öljytyn salaman nopeudella,. s.o. sillä välin kuin laivan kulku ja vedessä laahaavat siipilavat pitivät koneen akselia liikkeessä; sillä jos se viipyi niinkauan, että siivet ja akseli ehtivät pysähtyä, niin kone helposti pysähtyi toiseen tai toiseen n.s. kuolleeseen kohtaan, s.o. akselinveivit jäivät vaakasuoraan sellaiseen asentoon, ettei höyry voinut sitä liikuttaa sinne eikä tänne. Kun tällainen onnettomuus sattui, ei syntynyt 'framåtia' eikä 'backia', vaan tuhannen touhua. Kansimiehen, lämmittäjän tai jonkun muun, joka oli lähettyvillä ja tunsi temput, oli silloin nopeasti kuin orava keikahdettava ylös toisen siipihuoneen katolle, avattava siellä oleva luukku, istuttava siihen ja jaloillaan kerran tai useammasti potkaistava siipilapoja, jotta kone vääntyi pois mainitusta kuolleesta kohdasta ja höyry jälleen pääsi velvollisuuksiansa täyttämään. Potkaisevan miehen tuli kuitenkin tietää, oliko potkittava 'framåt' vai 'back', sekä istua vastaavalle puolelle luukkua, muuten syntyi höyryä koneeseen päästettäessä päinvastainen vaikutus kuin tarkoitus oli."

Vaihtelevalla onnella ylläpiti "Ahti" liikennettä kaupungin ja Ruhalan välillä vielä kesällä 1869, jota seuraavana talvena alus hävitettiin ja sen merkillinen kone vietiin sahan koneeksi Längelmäelle.

"Ahti, joka välistä itse tarvitsi nyhjäyksen päästäksensä eteenpäin, on kuitenkin vienyt tämän seudun jättiläisaskeleen edespäin", kirjoitettiin tästä laivasta aikoinaan Tampereen sanomalehteen. Eikä liene liikaa kirjoitettu.

Höyrylaivaliikkeen päästyä Näsijärvellä alkuun ryhtyi valtio hyvin auliisti reilaamaan vesistön pohjoisempiakin kulkuväyliä. V:n 1861 kulkulaitoskomitea, joka esitti rautatien rakentamista Tampereelle, esitti myöskin Tampereen–Virtain kulkureitin perkaamista Tampereelta Muroleeseen kuuden ja Muroleesta Virtoihin viiden jalan syvässä kulkeville aluksille, ja kun senaattikin oli tähän esitykseen yhtynyt, antoi hallitsija 29 p. marraskuuta 1861 käskykirjeen mainitun perkaustyön suorittamiseksi. Käskyä ei kiirehditty toimeenpanemaan, mutta v:n 1862 katovuoden johdosta hallitus määräsi 30 000 ruplaa käytettäväksi lähivuosina näiden vesiteiden perkaamiseen hätäaputöinä. Vv:n 1863–1864 valtiopäiville annetussa esityksessä ehdotettiin Virtain Toisveden yhdistämistä surullisella kanavalla etelämpiin laivateihin sekä Keuruun reittien saattamista samalla tavoin Ruoveden laivatien yhteyteen. Näiden perkausten ja kanavoimisten laskettiin vaativan kustannuksia 136 000 markkaa vuosittain viitenä vuonna. Valtiosäädyt myönsivät vastaansanomatta anotun 680 000 markan määrärahan. Jos tuota ihmettelemme, niin toiselta puolen muistakaamme, että maamme kulkulaitoksillakin on ollut nuoruudenunelmansa, ja että sitäpaitsi Etelä-Pohjanmaan yhdistäminen eteläiseen Suomeen näytti siihen aikaan olevan paljon mahdollisempaa Näsijärven laivatien kuin haaveksitun Vaasan rautatien avulla.

Vastaiseksi supistuivat laivateiden raivaamisetkin verraten vähiin. V. 1863 perattiin Kautun virta ja kaivettiin Visuveden kaivanto, jonka kautta laivareitti aukeni aina Virtain Mustaanlahteen saakka, minne rakennettiin laituri ja tie. Sitten nälkävuodet ja uudet kulkulaitossuunnittelut muualla maassa pitkäksi ajaksi keskeyttivät suuremmat vesityöt Näsijärven puolella.

Sillävälin oli uusia höyrylaivan savuja ruvennut tupruttelemaan Näsijärvellä. Talvella 1862–1863 rakennettiin Tampereen masuunin konepajassa kahdeksan hevosvoiman koneella varustettu rautainen propellialus Ilmarinen. Laiva oli konepajan oma ja rakennettiin tehtaanisäntä Wasastjernan toimesta, joka halusi näyttää, että hänen konepajassaan kyettiin rakentamaan parempiakin aluksia kuin tuo puoleksi siipirikkoinen "Ahti". Uusi laiva laskettiin vesille jäiden lähdettyä 1863 ja se saattoi häpeään ne monet tamperelaiset, jotka olivat uskoneet, että rautainen laiva uppoisi heti kun veteen joutuisi. "Ilmarinen" oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki Kautun virrasta ylös Visuvedelle saakka.

Tämän laivan aika Näsijärvellä tuli kuitenkin sangen lyhyeksi, sillä jo ensimmäisenä kesänään 1863 se hilattiin niinkuin Troijan puuhevonen Tampereen kaupungin läpi Pyhäjärveen, missä sille alkoivat uudet kohtalot.

Poisviedyn aluksen sijaan rakennutti Venäjän kruunu talvella 1863–1864 Tampereen konepajassa Näsijärven liikennettä varten uuden rautaisen propellialuksen nimeltään Storfurst Wladimir (Suuriruhtinas Wladimir). Se oli 90 jalkaa pitkä ja 15 jalkaa leveä ja sen kulkunopeus oli päälle 15 km tunnissa. Tämä laiva välitti liikennettä Näsijärvellä kesillä 1864–1867, ensimmäisenä kesänä Venäjän kruunun omassa hoidossa, mutta seuraavina purjehduskausina vuokrattuna yksityisille; vuokraajina mainitaan varatuomari Törngren ja kellarimestari Joselin. Ensimmäisenä kesänään kulki "Wladimir" Tampereen Mustastalahdesta Virtain Mustaanlahteen, mutta kun jälkimmäinen satama oli kovin yksinäisessä ja autiossa seudussa, päätti laiva myöhemmin matkansa Visuveden laituriin. Näsijärven seutulaisten suureksi suruksi hajoitettiin "Wladimir" kesällä 1869 ja vietiin kappaleina Helsinkiin.

Kun myöskin "Ahti" v. 1869 väsyi vaivoihinsa, näyttivät Näsijärven höyrylaivaliikkeen tulevaisuuden toiveet niihin aikoihin sangen mustilta. Mainittuna vuonna kuitenkin perustettiin Tampereella kauppiaiden G. O. Sumeliuksen ja Antti Toikkosen y.m. toimesta Näsijärvi ångbåtsaktiebolag (Näsijärven höyrylaiva-osakeyhtiö) niminen pienempi yhtiö, joka Tampereen konepajassa rakennutti 20-hevosvoimaisen höyryaluksen. Laivan nimi oli Laine ja se alkoi kesällä 1870 ylläpitää säännöllisiä kulkuvuoroja Tampereen ja Visuveden välillä. V. 1874 lykättiin vesille Näsijärven höyrylaivayhtiön toinen alus Tampere, joka oli 35-hevosvoimainen ja suurin siihenastisista Näsijärven laivoista. Tämä kotikaupungin konepajassa rakennettu puinen matkustajalaiva piti siitä lähtien vuosikymmenien halki yllä säännöllistä liikeyhteyttä Tampereen ja Näsijärven vesistön perimmäisten satamain välillä. Uuden vuosisadan alussa (1904) rakennettiin puheenaolevalle yhtiölle Tammelan konepajassa ajanmukainen matkustajahöyrylaiva Pohjola, joka aluksi vuorotteli "Tampereen" kanssa Tampereen–Virtain linjalla. Seuraava Näsijärven reitin pitkänmatkan matkustajalaivoista oli maalaisyhtiön rakennuttama Tarjanne.

V. 1870 alkoi kirjakauppias E. Hagelbergin ja porvari Laurénin pieni

Toivo välittää liikennettä Tampereen–Vilppulan reitillä.

V. 1872 perustivat kauppias A. H. Solin ja kirjanpitäjä K. O. Willgren

Näsijärvi transportaktiebolag (Näsijärven kuljetusosakeyhtiö) nimisen laivausliikkeen, jolla seuraavina vuosina oli hallussaan useampia höyrylaivoja ("Sulhanen", "Jalo", "Koljo") sekä proomuja ja lotjia. Willgren oli aikaisemminkin harrastanut laivaliikettä rakennuttaen v. 1864 Näsijärvelle "höyrykoneella varustetun halkojaalan". Näsijärven kuljetusyhtiötä ei yhdeksänkymmenluvulla enään mainita. Sen sijaan 50 000 markan pääomalla v. 1875 perustettu Aktiebolaget Neptun (Neptun osakeyhtiö) paisui vähitellen melkoiseksi liikkeeksi, joka lukuisilla laivoillaan on harjoittanut suurta puutavarain, varsinkin halkojen kuljetusta tämän vesistön kaikista lokeroista.

Seitsenkymmenluvun loppupuolella alkoi Näsijärven höyrylaivaliike nousta kukoistukseensa. V. 1874 liikkui näillä vesillä kuusi höyrylaivaa (yhteensä 96 hevosvoim.), mutta v. 1880 jo viisitoista höyrylaivaa (260 hv.). Vaasan radan valmistuminen v. 1883 vähensi suuresti tämän laivareitin merkitystä Pohjanmaan ja eteläisen Suomen kauttakulkutienä. Paikallinen liike Näsijärvellä sitävastoin kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin Tampereen kaupunki ja teollisuus paisuivat ja Näsijärven vesistöpiirin maalaiskunnat edistyivät. Uusia höyryveneitä, enimmäkseen maalaisyhtiöiden omistamia, ilmestyi lakkaamatta välittämään kaupungin ja Näsijärven laiturien välistä liikennettä. Halkoliike näillä tienoin nousi muilla Suomen sisävesillä tuntemattomaan vauhtiin. Tampereen suuret tehtaat kuluttivat vuosittain suunnattomia määriä halkoja. Määräaikana talvella kokoontuivat pohjoisten pitäjäin isännät, jotka aikoivat halkoja myydä, Tampereen "halkomarkkinoille" sopimaan halkoja ostavain tehtaiden tai välittäjäin kanssa tulevan suven kaupoista ja hinnoista. Talvella ryskivät kirveet ja jurnusivat sahat halkometsissä kaukana maanselkäin liepeillä. Keväällä uitettiin halot puroja pitkin tutuille tukkireiteille, joita pitkin niitä sitten lautattiin selkävesille ja ladottiin laivateiden varsille usein kilometrien pitkiin pinoihin. Kaiken kesää Tampereen laivat hinasivat kukkuraisia halkoproomuja Tampereelle ja toivat ne tyhjinä takaisin kaukaisiin lahtiin ja salmiin, missä kalisevaa halonlastauselämää usein riitti läpi suven syksypimeisiin saakka. Kortelahden sataman tienoilla Tampereella kohosivat nuo kaikille Näsijärven kulkijoille tutut valtavan suuret halkovuoret, joita ahkerat pinoojajoukot rakensivat portaittain niinkuin ennen Egyptin pyramideja. Syksyllä olivat halkovuoret valmiit ja kevääksi ne taas katosivat. Siihen tapaan on Tampereen halkoliikettä jatkunut näihin saakka, vaikka liiketavat ovat jonkun verran vaihdelleet. Eteläisemmän Näsijärven vesistön saarten ja rantain metsät on halkoliike jo aikaa sitten kalunnut harvoiksi ja hennoiksi ja kaukaisilla sydänmaillakin se on lyönyt laajoja aloja alastomiksi.

Näsijärven laivatie vähitellen kaivautui yhä kauemmaksi pohjoiseen. Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella perattiin Hampaisten ja Toltaan salmet Virroissa, joten esteetön höyrylaivatie avautui Virtain kirkolle saakka. Vv. 1897–1898 rakennettiin Muroleen kanava kokonaan uudelleen. Vv. 1902–1907 vihdoin kaivettiin Herraskosken suurehko kanava, jonka kautta laivaliikenteelle avautui parin peninkulman pituinen Toisvesi. Siten tulivat kuusikymmenluvun kanavasuunnittelut ja valtiopäiväpäätökset kunnialla toteutetuiksi näillä kulkuneuvojen muuten karttamilla Satakunnan peräseuduilla. (17)

Tampereen – Hämeenlinnan höyrylaivaliikenne. Vaiherikkaampi kuin Näsijärven on ollut Pyhäjärven höyrylaivaliikenteen historia. Siitä voi sanoa, että se on loistanut ja loppunut. Tämä lyhytaikainen liikennekausi Tampereen–Hämeenlinnan välisillä ihanilla vesillä kukoisti Laukon kartanon kuuluisan isännän Aadolf Törngrenin viirin alaisena.

Kun tehtaanisäntä Wasastjerna v. 1858 oli rakennuttanut ensimmäisen laivan Näsijärvelle, päätti hänen liiketoverinsa Törngren toimittaa vastaavan suurtyön Pyhäjärven puolella. Ja kun hän näihin aikoihin harrasti vain suuria liikeyrityksiä, niin piti Tampereen konepajan rakentaa hänelle suurempi ja tilavampi alus kuin "Ahti", jonka malliseksi ja muotoiseksi uusi laiva muutoin oli tehtävä. Keväällä 1859 valmistui tämä uusi laiva ja sai kasteessa nimen Laukko.

Vaikka Sotkanvirta oli melkein voittamaton vastus tälle kiikkerälle ja heikkovoimaiselle höyryalukselle, jaksoi se kuitenkin ylläpitää säännöllistä höyrylaivaliikettä Vesilahden ja kaupungin välillä. Jos saapi uskoa laivasta annettuja tietoja, kuljetti se jo ensimmäisenä liikekautenaan neljässä kuukaudessa 6 000 matkustajaa, joten "Laukko" varmaan oli tarpeellinen seutulaisille ja hyödyttävä isännälleenkin.

Kesällä 1863 ilmestyi Pyhäjärvelle toinen höyryalus. Se oli Tampereen konepajan rakentama ja omistama rautainen propellialus "Ilmarinen", jonka ihmeellisestä taivalluksesta Näsijärvestä Pyhäjärveen on edellä kerrottu. Venäjän kruunun puolesta haluttiin saada höyrylaivaliikennettä Hämeenlinnan vesille ja tarjouduttiin sitävarten ostamaan "Ilmarinen" sillä ehdolla, että laiva omin voimin saapuisi Tampereelta Hämeenlinnaan. Sillä välillä ei siihen aikaan vielä ollut Lempoisten kanavaa, vaan oli laivan kuljettava Kuokkalan koskesta ylös. Tamperelaiset liikemiehet kuitenkin tekivät kaupan ja läksivät seikkailuun. Kolmen päivän ponnistusten perästä saapui alus kuin saapuikin Hämeenlinnaan eheänä, vaikka kyllä täydellistä uudelleenmaalausta kaipaavana.

Uudet omistajat muuttivat "Ilmarisen" nimen Udatshaksi ja muutamaa päivää myöhemmin se hienoksi maalattuna ja punaisilla samettityynyillä varustettuna kuljetti itse keisaria Hämeenlinnan puistosta Karlbergin kartanoon ja takaisin, sillä tavoin ylentäen Hämeenlinnan höyrylaivaliikenteen avajaisjuhlaa.

Tätä höyrylaivaliikennettä rupesi hoitamaan aikanaan kuuluisa Vanaja-yhtiö. Sen syntysanat lausui Törngren siinä innostuttavassa juhlassa, jonka Hämeenlinnan asukkaat pitivät puistossaan "Ilmarisen" saapumisen ja Törngrenin kunniaksi.

Aluksi vuokrasi yhtiö Venäjän kruunulta "Udatshan" ja toisen pienen höyryveneen Strelan, joka oli ostettu Hämeen vesille Crichtonin konepajasta Turusta. Näillä laivoilla ylläpidettiin liikennettä Hämeenlinnan ja Tampereen välillä siten, että toinen höyryvene kuljetti proomuilla tavaroita Hämeenlinnasta Lempoisiin, mistä tavarat maata myöten siirrettiin kannaksen yli toiseen laivaan, joka ne vei Tampereelle. Laivat olivat pieniä ja kulkivat hitaasti ja säännöttömin kulkuvuoroin, minkävuoksi ihmisiä harvoin matkusti niillä. Kun ei Vanaja-yhtiö ryhtynyt epäkohtaa korjaamaan, rakennutti Törngren Tampereen konepajassa omaan laskuunsa uuden matalassa kulkevan 80-hevosvoimaisen siipihöyryaluksen, jonka piti erityisesti soveltua näille hankalille kulkuväylille. Alus valmistui kesäksi 1865 ja sai Laukon entisen kotiopettajan nimen Elias Lönnrot.

Uusi laiva rupesi heti välittämään liikennettä Tampereen ja Lempoisten välillä, joten molemmat venäläiset höyryveneet joutivat kulkemaan Hämeenlinnan ja Lempoisten väliä. Liikenne siitä huomattavasti vilkastui. Vanaja-yhtiö otti "Elias Lönnrotin" omakseen, tilasipa itselleen vielä toisenkin aluksen Tampereen konepajasta.

Vanaja – se oli uuden laivan nimi – laskettiin vesille keväällä 1866 ja se kulki onnellisesti Kuokkalan koskesta, jonka silta sitä varten yhtenä helluntaiyönä purettiin ja jälleen rakennettiin, sekä alkoi heti välittää liikennettä Hämeenlinnan puoleisella laivatiellä.

Tampereen–Hämeenlinnan laivastoon kuului nyt jo viisi höyrylaivaa. Mutta ei siinä vielä kyllin. Vanaja-yhtiö antoi Venäjän kruunulle omansa takaisin ja rupesi hankkimaan itselleen uusia aluksia. Valkiakosken kanavan valmistuttua v. 1868 ja siten auennutta Keski-Hämeen reittiä varten rakennutti yhtiö Roineen ja osti v. 1872 Alku ja Jatko nimiset alukset. Liike ja elämä Tampereen–Hämeenlinnan laivatiellä puhkesi näinä suvina täyteen kukkaansa. Matkustajat tottuivat käyttämään ja suosimaan kelpo aluksia, jotka kahdeksassa tunnissa kuljettivat heidät virkakaupungista vapaakaupunkiin tai päinvastoin kaunista tietä ja kulkukeinolla, joka väsyttäväin maantiematkain jälkeen tuntui sangen mieluiselta. Vanaja-yhtiökin lienee ollut jonkin verran tyytyväinen; ainakin korjasi se vuodelta 1873 sanomalehtien mukaan voittoa 35 %.

Päälle päätteeksi oli viimeksimainittuna vuonna valmistunut Lempoisten kanavakin. Hyvin vanhat aikeet siten olivat toteutuneet. Jo satasen vuotta aikaisemmin oli täällä kaivettu alkuun Rikalan kanavaa, mikä yritys kuitenkin oli keskeytynyt. Vasta höyrylaiva-aikakautena tuli kanavasta tosi, vaikka oikeastaan Tampereen kaupunkia hiukan nolaavalla tavalla. Kun näet Pietarin radan suunnittelut alkoivat 1863–64 vv:n valtiopäiväin jälkeen syrjäyttää säätyjen jo hyväksymän Tampereen radan rakentamista, niin hallitus jollakin tavoin antaakseen hyvitystä ja korvausta tyytymättömille ilmaisi v:n 1867 säätykokoukselle aikovansa, mikäli valtiolla varoja riittäisi, kaivattaa lämpöisiin kanavan m.m. helpottaakseen maan läntisille osille yhteyttä rautatien kanssa. Kanavatyö, jonka kustannusarvio oli 368 800 markkaa, aljettiin jo v:n 1867 lopussa hätäaputyönä – sellainenhan se muutenkin oli – ja jatkettiin sitä pienessä mitassa seuraavan vuoden loppukesään saakka. Varain puutteessa olivat työt vuosina 1869 ja 1870 seisauksissa, mutta 1871 ne pantiin uudelleen käyntiin ripeämmällä vauhdilla, niin että liikenne kanavassa saattoi alkaa 28 p. syyskuuta 1873, vaikka kanava lopullisesti avattiin vasta seuraavana vuonna.

Kolme vuotta kanavan valmistumisen jälkeen valmistui Tampereen rautatie. Sen kilpailua ei höyrylaivatie kestänyt. Vanaja-yhtiö lakkautti liikkeensä kiiruimman kautta ja sen laivat hajaantuivat yksi sinne toinen tänne. "Elias Lönnrot" ostettiin Tampereelle ja hilattiin v. 1876 Pyhäjärvestä Näsijärveen samaa tietä, jota "Ilmarinen" aikoinaan oli tullut Näsijärvestä Pyhäjärveen; kun liika leveys esti "Elias Lönnrotia" pääsemästä Muroleen kanavasta läpi, pyöri se Näsiselällä, kunnes vielä kerran sai vaivautua maataipaleiden yli ja vihdoin pääsi vanhuuden lepoon Keurusselälle, jonka vesiä se vieläkin vellonee. "Vanaja"-laiva sai isäntäin muutoksessa nimen Adolf Törngren, ja se kulki jonkun aikaa Tampereen ja Hämeenlinnan väliä uuden omistajan Emil Hagelbergin lukuun. Mutta iloinen laivaliikenne Hämeenlinnan–Tampereen reitillä supistui vähimpään mahdolliseen ja vastavalmistunut kanava jäi kaipaamaan kulkijoita. Ainoastaan pienten höyryveneiden välittämä paikallinen liike on Pyhäjärvellä uuden vuosisadan alussa jälleen vilkastunut. (18)

Kaupungin satamat. Höyrylaivaliikenteen syntyminen Tampereen vesistöillä pakotti kaupungin panemaan huomiota satamaoloihinsa.

Jo Tampereen kaupungin suunnitteluissa 1700-luvulla oli venesatamia pidetty tulevalle kaupungille tärkeinä laitoksina. Mustanlahden–Kortelahden satamaan rakennettiin laitureja halkolotjia varten. Kuusikymmenluvulla ruvettiin siellä uusiin möljäyksiin, kunnes sinne 1893 rakennettiin kerrassaan kivinen rantalaituri ja aallonmurtaja. Sen jälkeen on sikäläisiä satamalaitoksia vielä laajennettu ja parannettu. Tampereen rautatien rakennuksen yhteydessä sai kaupunki Näsijärven puolelle satamaradan, kun valtio johti pistoradan Naistenlahteen ja rakennutti sinne laiturin. Tätä kaupungin syrjässä olevaa laituria on kuitenkin käytetty ainoastaan tavaraliikenteeseen.

Vähimmin hyötyä, mutta enimmän kustannuksia on Tampereen kaupungille tuottanut Pyhäjärven puoleinen satama. Tammerkosken kartalla v:lta 1860 näkyy pienessä poukamassa viimeisten tehdaslaitosten alapuolella merkittynä pienoinen höyry laivasilta, luultavasti Aadolf Törngrenin rakennuttama. Vilkastuneen satamaliikkeen ja -kaupan tarpeeksi ruvettiin siellä v. 1866 luomaan ja tasoittamaan uutta rantatoria, joka nimitettiin Laukontoriksi, arvatenkin siellä laituroivan kuuluisan höyrylaivan mukaan. Toria tehtiin sitten hätäaputyönä, mutta töitä kesti hätäaikain ohikin. V. 1870 ostettiin Laukontorin laajennusta varten tontti n:o 113 Itäisenkadun ja Satamakadun kulmasta, joka paikka jo kaupungin ensimmäisissä asemakaavoissa oli jätetty avonaiseksi, vaikka se sitten oli myyty asuttavaksi. Satamaa ja toria sitten miten kuten ylläpidettiin vuosisadan lopulle saakka, jolloin siellä ryhdyttiin laajoihin satamatöihin. Rantaan rakennettiin 160 m:n pituinen kivinen laiturimuuri ja neliskulmainen, kiviportainen venevalkama, kauneimpia mitä nähdä taittiin. Mutta maksoikin se huvi päälle 160 000 markkaa. Nämä työt valmistuivat v. 1900. Samaan aikaan suoritettiin täällä muitakin satama- ja rannansuojaustöitä, jotka 1898 ja 1899 vuosien tulvain synnyttämät vahingot olivat tehneet välttämättömiksi. Ratinanniemeen rakennettiin suuritöinen suojus, Ratinansalmea oli ruopattava ja yksin tein ammuttiin pois keskellä salmea oleva historiallinen Kuninkaankivi, se kun oli laivaliikkeelle alituisena haittana. Nämä lisätyöt tuottivat kaupungille päälle 50 000 markan ylimääräisen kustannuksen.

Satamain ylläpitäminen ja satamaliikkeen järjestäminen ja hoito aiheuttivat kaupungille melkoisia menoja, joita koetettiin korvata satamaliikkeen verottamisella. Näsijärven vanhoja halkokippareita verotettiin liikkeestänsä, ja satamassa käyviltä aluksilta otettiin siellä jo aikaisin erityinen satamamaksu, joka oli suoritettava kaupungin rahastonhoitajalle. Laukontorin tuottamain kustannusten korvaamiseksi ruvettiin siellä jo 1867 kantamaan pientä satamamaksua saapuvan tavaran painon ja laadun mukaan. Aste asteelta kaupungin satamatulot sitten nousivat, niin että ne v. 1888 olivat 3 896 ja 1900 kaikkiaan 24 000 markkaa.

Tampereen satamaliikkeen laadusta ja suuruudesta mainittakoon, että Näsijärven satama-alueen kautta kulki v. 1895 halkoja 34 682 metr. syltä ja hirsiä ja tukkia 122 668 kpl. sekä v. 1900 halkoja 49 198 metr. syltä ja hirsiä ja tukkeja 200 257 kpl.

Satamain hallintoa varten vahvistettiin kaupungille 1 p. jouluk. 1874 satamajärjestys. Sen johdosta kaupunki seuraavana vuonna asetti erityisen satamamestarin viran, josta palkaksi määrättiin 10 % satamatuloista, kuitenkin niin, että alin palkka olisi 800 markkaa. Tästä alusta on sitten vähitellen kehittynyt pysyvä satamakonttorilaitos. (19)

b) Rautatiet.

Hämeenlinnan – Tampereen rautatie. V. 1876 valmistui Tampereen ensimmäinen rautatie. Tavallisesti näkee jälkimaailma siinä tapahtumassa ainoastaan säännöllisen kehityksen luonnollisen tuloksen: kun kerran oli rakennettu Suomen ensimmäinen rautatie, olihan sitä luonnollisesti jatkettava kauemmas sisämaahan, lähinnä Näsijärven vesistölle ja sen lupaavaan tehdaskaupunkiin. Niin yksinkertainen ja helppo ei se asia kuitenkaan ollut; kaksikymmentä vuotta sitä päässä ja paperilla rakennettiin, monien mutkien ja tuhansien tuskien kautta oli tämän suuren puuhan kuljettava, ennenkuin se toteutui. Näistä Tampereen radan koukkuisista alkuvaiheista on tässä lyhyesti kerrottava jo siitäkin syystä, että niiden ääressä näemme Tampereen henkilöitä ja oloja uudessa valossa.

Jo lopussa neljäkymmenlukua laadittiin kenraalikuvernööri Menschikoffin toimesta suuressa valtiosalaisuudessa Suomen ensimmäisen rautatien, Helsingin–Hämeenlinnan radan, suunnitelmia. Kun seuraavan vuosikymmenen alussa hallituksen aikeet tulivat yleisemmin tunnetuiksi, syntyi niiden yhteydessä puheita ja toiveita rautatien jatkamisesta Tampereelle saakka. Ne olivat tietenkin ainoastaan etäisiä, vaikka siltä hauskoja haaveita. Mahdollisesti tamperelaiset, jotka viisikymmenluvun ensi vuosina hyvin valppaasti valvoivat etujansa maan mahtavan kenraalikuvernöörin edessä, sanoivat hänelle sanasensa kaupunkiin saatavan rautatienkin puolesta. Toiveet eivät kuitenkaan liene olleet suuret, koskapa esim. kaupunginkertomuksessa v:lta 1854 tyydytään sen vaatimattoman ajatuksen lausumiseen, että rautatien jatkaminen Hämeenlinnaan saakka ja höyrylaivatien avaaminen Hämeenlinnasta Tampereelle vilkastuttaisi Tampereen kauppaa ja elinkeinoja. Pian lakattiin sellaistenkin toiveiden ilmituomisesta, kun Itämainen sota syttyi ja veti hallituksen ja kansan huomion toisaalle.

Sodan loputtua heräsi rautatiekysymys uudelleen ja tällä kertaa aivan uudella vauhdilla ja täydellä todella. Se ei nyt enään ollut virastojen salakähmäistä hanketta, vaan yleinen isänmaallinen asia, jota vapaamielisemmät hallitusmiehetkin kaikella tarmolla koettivat edistää. Kuuluisassa senaatin istunnossa 24 p. maalisk. 1856 keisari Aleksanteri II käski senaatin muiden edistystoimien muassa ryhtyä myöskin kulkulaitosten parantamiseen. Viipymättä alkoikin virkamieskomitea kenraalikuvernööri Bergin johdolla harkita tätä keisarillisen ohjelman osaa. Komitea ehdotti ensi sijassa rakennettavaksi Helsingin–Hämeenlinnan radan, senaatti yhtyi esitykseen ja jo alussa maaliskuuta 1857 sai ehdotus hallitsijan hyväksymisen. Ratatyöt pantiin sitten alkuun ja niitä jatkettiin sillä menestyksellä, että maaliskuun 17 p:nä 1862 vakinainen liikenne saattoi alkaa tällä maamme ensimmäisellä radalla.

Niinä vuosina vallitsi maassamme jo yleinen kulkulaitoshuumaus. Vanhoillisimmatkin mielet innostuivat ja esittivät merkillisiä kanavoimissuunnitelmia. Edistysmiehet puolustivat rautateitä. J. V. Snellman julkaisi "Litteraturbladissaan" v. 1856 suurenmoisen suunnitelman sisämaiden ja erityisesti suurten sisäjärvien yhdistämisesksi rautateillä rannikon liikekeskuksiin. Kumma kyllä ei hän eivätkä muut rautateiden harrastajat näytä vielä tällöin panneen erityisempää huomiota rautatien rakentamiseen Tampereelle. Snellmanin piirtämät radat kulkivat kyllä läheltä Tamperetta, mutta eivät poikenneet kylään. Hänen ja muiden kirjoituksista huomaa, että silloin vielä katsottiin helposti aikaansaataviksi luultujen laivateiden täydellisesti riittävän pienen vapaakaupungin tarpeita tyydyttämään. Pidettiinhän vielä tällöin tutkimisen arvoisena, eikö Päijännettä voitaisi kanavilla yhdistää Saimaan vesistöön, Kokemäenjokeen ja päälle päätteeksi suoraan mereenkin. Vasta kun huomattiin tällaisten kanavain tulevan maksamaan tuhottomia summia, ruvettiin (1858) virallisesti kannattamaan Snellmanin lausumaa ajatusta Päijänteen yhdistämisestä rautatiellä tekeillä olevaan emärataan. Onhan siis kyllä käsitettävää, että monet silloiset kansalaiset katsoivat Länsi-Hämeen helppokulkuisen vesistön kanavoimisen ainakin aluksi riittävän niiden seutujen liikenteen välittäjäksi.

Kokonaan unohduksissa ei siltä Tampereen rautatiekysymyskään näinä vuosina ollut, vaan hautui ja valmistui se hiljaisuudessa. V. 1860 määrättiin varoja Hämeenlinnan–Tampereen ratasuunnan tutkimiseen. Tutkimuksen suoritti insinöörikunta eversti Knut Stjernvallin johdolla. Hänen suunnitelmansa mukaan oli rata tuleva 75 virstan pituiseksi, kulkeva Kalvoilan, Akaan ja Lempäälän kautta – siis samaa suuntaa, jota nykyinen rata kulkee – sekä maksava 2 550 000 hopearuplaa.

Radan rakentaminenkin alkoi jo joutua vakavan harkinnan alaiseksi. Tamperelaisten hyvän suosijan kenraalikuvernööri Bergin alotteesta näet asetti senaatti keväällä 1861 uuden korkeiden virkamiesten komitean käsittelemään maan kulkulaitoskysymyksiä, m.m. rautatien jatkamista Hämeenlinnasta Näsijärvelle ja Päijänteelle.

Hätäkös oli nyt tamperelaisten painaa palkeita, kun oli kenraalikuvernööri takomassa. Keväällä 1861 joukko kaupunkilaisia ja lähiseutujen asukkaita, etunenässä tehtaanisäntä Aadolf Törngren, jättivät hallitukselle anomuksen rautatien jatkamiseksi Tampereelle. Anomusta seurasi seikkaperäinen "laskelma Tampereelle johdettavan rautatien eduista". Suurenmoiset olivat sen mukaan kaupungin ja sen ympärillä olevan maakunnan uinuvat taloudelliset voimat, jotka nyt odottivat vapauttavaa höyryhepoa. Näsijärven vesistön rantueet ovat – selitetään laskelmassa – suuremmat kuin Päijänteen, ja niiden ääressä on Sisä-Suomen metsärikkain osa äärettömine metsävaroineen, joita vain ulkomaiset markkinat voivat täysissä määrin kuluttaa, mutta jotka halpain kulkuneuvojen puutteessa saavat joko mädätä tai joutuvat ajattelemattoman haaskauksen alaisiksi. Tampereelta eteläänpäin olevan vesistön varrella ovat taas keskisen Suomen väkirikkaimmat pitäjät. Rautatielinja Tampereelle on ainoa, jolla meidän maassamme on rahallista menestystä, koska täällä jo on jotain valmista, jotakin sellaista, mikä tarvitsee kulkuneuvoja.

Anomuksen laatijat koettivat loistavilla laskelmilla hälventää kaikki epäilykset heidän rautatietänsä vastaan. Näiden laskujen mukaan oli tuonnin määrä Tampereen kaupunkiin vuosittain 716 000 leiv. tavaroita (siitä Tampereen tehtaisiin 532 000 leiv.) ja vienti Tampereelta 231 000 leiv. eli yhteensä tavarain tuonti ja vienti 947 000 leiv. Kymmeneen kaupunkia lähimpään pitäjään tuotiin 15 000 ja niistä vietiin 180 000 leiv. Edellä mainittujen tavarain kuljettamisesta rautatiellä kertyisi kaikkiaan 93 740 rupl. hopeaa, josta summasta rautatien pituuden mukaan laskettuna tulisi Helsingin–Hämeenlinnan radalle 53 564 ja Hämeenlinnan–Tampereen radalle 40 176 rupl. Kaikki tämä olevain olojen mukaan laskettuna. Mutta jos rata rakennettaisiin, niin liike suuresti enentyisi; esim. seuraavaan tapaan:

    edellämainittu tavaraliike kaksinkertaiseksi
       kasvaneena, rahtituloja rautatielle          187 480 rupl.hop.
    miljona "sleepersiä" à 15 kop.                  150 000  "    "
    2 000 pelkkaa à 2 rupl.                           4 000  "    "
    50 mastopuuta à 50 rupl.                          2 500  "    "
    10 000 tynnyriä tervaa à 40 kop.                  4 000  "    "
    valmiiksi hakattuja laivanaineita                16 000  "    "
                            yhteensä rautatietuloja 363 980 rupl.hop.

mistä summasta Tampereen radan osalle tulisi ennen käytetyn laskutavan mukaan 155 991 ruplaa. Vaan eihän vielä mitä. Osa Pohjanmaan kauppaa on jo ennestään kulkenut Tampereen kautta ja se nyt rautatien tultua kasvaisi "ainakin kymmenkertaiseksi". Tampereelta pohjoiseen olevain vesien kanavoimisesta rautatielle tulisi "arvaamattomia etuja". Myöskin Tampereen ja Hämeenlinnan välisten vesien kanavoiminen lisäisi suuresti radan paikallista liikettä, vaikkei vesitie voisikaan tulla Tampereen ja Hämeenlinnan väliseksi valtatieksi.

Laskujen laatijat eivät kitsastelleet niilläkään summilla, joita matkustajaliikenne tällä toivotulla radalla tulisi tuottamaan. Tuskin voidaan aavistaakaan – he lausuivat –, mikä liike syntyisi teollisuuskaupungin ja merikaupungin välillä. Pieni esimerkki valaisee laskelmaa: kun Pyhäjärvellä edellisenä vuonna pieni höyrylaiva alkoi laivaliikkeen, niin se alueella, missä asuu noin 12 000 henkeä, neljässä kuukaudessa kuljetti 6 000 ihmistä neljän peninkulman välimatkalla. Tampereen–Hämeenlinnan piiriin kuuluu ehdottomasti 60 000 asukasta ja rautatien voi muuten samanlaisissa oloissa katsoa kuljettavan kaksi kertaa niin paljon matkustavia kuin höyrylaivan. Siis on rautatielle laskettava 180 000 matkustajaa, joiden suorittamista maksuista (à Rupl. 1:50) karttuisi Rupl. 270 000:–, josta Tampereen–Hämeenlinnan radan osalle tulisi Rupl. 115 716:–.

Loppulasku: tavara- ja henkilöliikkeestä saisi Tampereen–Hämeenlinnan rata vuosittain 271 707 ruplaa, josta määrästä 75 virstan pituisen radan hoitokustannuksiin, laskettuna 1 000 ruplan mukaan virstalta, menisi 75 000 ruplaa ja säästöksi jäisi 196 707 ruplaa eli lähes 8 % rautatien rakennuskuluille. Tästä suuresta ihanuudesta ei tulisi mitään, jos rata jäisi rakentamatta. Ja mikä vielä pahempi: jos ei rataa jatkettaisi Tampereelle, niin Helsingin–Hämeenlinnan rata menettäisi yhtenä ainoana vuonna 362 272 ruplaa, joka on melkoisesti suurempi summa kuin se mikä voitaisiin säästää, jos rautatie n.s. "Sysmän suunnitelman" mukaan rakennettaisiin Hämeenlinnasta Päijänteelle.

Tamperelaisten ei olisi tarvinnut sysmäläisten kustannuksella rautatietä itsellensä ansaita, sillä heidän puuhansa näytti edistyvän ilmankin hyvällä vauhdilla. Virkamieskomitea sai pian valmiiksi mietintönsä; jossa se puolsi sekä Hämeenlinnan–Tampereen että Riihimäen–Lahden radan rakentamista vähitellen ja sitä myöten kuin valtiolla varoja riittäisi. Kun kuitenkin oli saatu tietää, että valtiolta liikenisi tähän tarkoitukseen ainoastaan satasentuhatta ruplaa vuodessa, niin komitea puolsi ensi sijassa Tampereen radan rakentamista sen välittömän hyödyn vuoksi, minkä mainittu rata tuottaisi, mutta piti kuitenkin suotavimpana, että molemmat radat, sekä Tampereen että Lahden, rakennettaisiin samanaikaisesti.

Senaatti oli uusien ratain rakentamisesta yleensä samaa mieltä kuin komitea. Mitä ratain rakentamisen järjestykseen tuli, niin oli senaatissa paljon kannatusta sillä mielipiteellä, että aluksi olisi ainoastaan Tampereen rata otettava työn alaiseksi; jotkut senaattorit (Trapp, Bergbom, Langenskiöld) vaativat, että Tampereen erioikeudet olisi lakkautettava, jos kaupunki saisi rautatien. Hallitsijalle senaatti siis esitti, että Helsingin–Hämeenlinnan radan valmistuttua ruvettaisiin niin ripeästi kuin valtion varat myöntäisivät rakentamaan Hämeenlinnan–Tampereen rataa, johon työhön sopisi käyttää edelliseltä ratarakennukselta vapautuvia työvoimia.

Ei olisi luullut enään minkään estäneen Tampereen radan rakennustöiden alkamista. Mutta keskelle kauneinta alkuansa koko tämä suuri yritys äkisti seisahtui kuin seinään. Pietarista tuli näet päätös sellainen, että kumpikin puheenalainen rata olisi "aikanansa" rakennettava, mutta töiden alkaminen jätettävä odottamaan valtion raha-asiain paranemista. Kysymys siis joutui viralliselle "pitkällepenkille", josta niin moni asia ei ole jaksanut enään nousta.

Kenraalikuvernööri Berg sai tähän aikaan jättää virkansa ja kaikki puuhansa Suomessa. Tammikuun valiokunnat ja muut valtiolliset riennot suuntasivat yleisen huomion uusille aloille ja vuoden 1862 ankara kato vihdoin näytti häätävän kaikki rautatieunelmat tulevaisuuden esirippujen taakse.

Tampereen onneksi oli kuitenkin itse Tampereella miehiä mokomia, jotka astuivat oikealla hetkellä esille tarttuakseen edistyksen ohjiin silloin kuin muut ne käsistään heittivät. Nämä miehet olivat tehtaanisännät W. v. Nottbeck ja Aadolf Törngren, joista jälkimmäinen näytteli pääosaa alkavassa kiintoisassa rautatienäytelmässä. Marraskuussa 1862 mainitut herrat jättivät uudelle kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa he viitaten vallitsevaan hätäaikaan ja työnpuutteeseen sekä valtion rahavarain niukkuuteen anoivat, että Tampereen rautatien rakentaminen jätettäisiin heidän huolekseen ja että hallitus auttaisi heidän yritystään niin paljon kuin mahdollista.

Tämän "Törngrenin radan" suunnittelu oli todellakin uutukainen. Sen ytimenä oli esitys, että kruunu antaisi rautatien rakentajille vuosittain 15 vuonna kruununmetsistä 150 000 pölkkyä, 5 sylen pituisia ja 10 tuumaisia läpimitaltaan. Jos kruunu heille sen pölkkymäärän takaisi, niin sillä kaupalla he, W. v. Nottbeck ja Aadolf Törngren, jättäisivät täydellisesti valmiin rautatien Suomen valtiolle. Tarjous perustui, niin anojat selittivät, suureen tukkikauppaan, jonka he aikoivat tehdä ulkomaalaisten kanssa ja joka voitiin järjestää niin, että Nottbeck ja Törngren yhdessä erässä saisivat nostaa koko kauppahinnan ulkomaalta ja 15 vuoden kuluessa lähettäisivät sinne tukit. Rahat saisi haltuunsa hallitus, joka niistä tarpeen mukaan antaisi rautatien rakennukseen. Valtio saisi itse myöskin valvoa rakennustyötä, johon oli aikomus käyttää kruunun insinöörejä. Rata voisi valmistua kahdessa vuodessa 2 500 000 hopearuplan kustannuksella. Nyt oli kysymys, kelpaisiko hallitukselle näin mukavasti saatava valmis rata. Päätös oli kiireesti annettava. Tilaisuus ei ehkä koskaan palajaisi. Sellaista jyrisevän suurenmoista tukki- ja rautatiehuijausta ei liene täällä toistamiseen yritetty. Ei voi syyttää hallitusta siitä, että se olisi tutkimatta hyljännyt ilmaiseksi tarjotun kansallisomaisuuden. Uusi kenraalikuvernööri, joka oli yrittäjäin kanssa suupuheissakin asiasta ja ystävällisesti lupasi sitä kannattaa, ilmoitti asian senaatille, senaatti pani sen maanmittaus- ja metsähallituksen tutkintoon. Kun Tampereen herrain umpimähkäisessä ehdotuksessa ei ollut tarkempia tietoja edes, minkälaisia puita he oikeastaan tarkoittivat, niin saivat he nyt maanmittaus- ja metsähallitukselle yksityiskohtaisemmin selittää tarkoituksiaan. He ilmoittivat hyväksyvänsä rautatien maksuksi vaihtoehtoisesti tukkien sijasta viisi miljonaa ratapölkkyä ja suostuvansa ottamaan pölkyt vastaan viiden vuoden kuluessa. Saatiin heiltä lisäksi tietää, että heidän oli rautatien rakentamisessa aikomus noudattaa K. Stjernvallin ohjelmaa, jonka laatija myöskin tulisi olemaan radan rakennuksen ylijohtaja. Sekin kuultiin, että tieto suuresta ulkomaalaisesta miljonakaupasta oli pidettävä vuoden päivät hampaiden takana.

Kun asia näin oli saanut lisävalaistusta, tarttui maanmittaus- ja metsähallituksen ylijohtaja tarkaksi tunnettuun laskukynäänsä. Paperille pinoutuivat kymmenet miljonat juoksusylet ja sadat miljonat kuutiojalat puutavaraa. Loppusummat osoittivat, että viiden miljonan ratapölkyn hankinta oli kruunulle tarjotuista vaihtoehdoista edullisempi, jos oli edullinen sekään. Gyldén antoi numeroiden puhua. Mutta tie- ja vesirakennuksen ylihallitus, jonka vuoro nyt oli antaa lausuntonsa, teki Gyldénin laskuista johtopäätökset ja yksimielisesti esitti tuota suurenmoista rautatiesuunnitelmaa – hyljättäväksi. Sellaiseksi tuli hallituksenkin lopullinen päätös. lieneekö siihen sitten vaikuttanut se nimetön arvostelija, joka asiakirjoihin joutuneessa kirjoituksessaan väitti Tampereen herrain rautatiellään pistävän omaan taskuunsa miljonan ruplaa kruunun kustannuksella.

Puolessakolmatta kuukaudessa tämä kuusikymmenluvun merkillinen ratakeinottelu alkoi ja loppui. Se hyöty tästä ilmaradasta kuitenkin oli, että se piti Tampereen rautatien asiaa vireillä ja antoi uutta vauhtia valtion omillekin rautatiepuuhille. Valtiollisen elämän uudelleen elpyminen saattoi maan rautatiekysymyksetkin kokonansa uudelle pohjalle. Jo v:n 1861 rautatiesuunnitelmia käsiteltäessä hallituksessa oli pari senaatin jäsentä (V. Furuhjelm ja B. Federley) periaatteellisista syistä vaatinut kaikkien rautatieasiain jättämistä lepäämään siksi kunnes maan valtiosäädyt pääsisivät niistä päättämään. Kun nyt valtiopäivät syksyllä 1863 kokoontuivat, päättikin hallitus – varmaan myöskin rahallisista syistä – jättää maan kulkulaitosten asiat koko laajuudessaan säätyjen ratkaistavaksi.

Hallituksen esityksessä, jossa senaatin valtiovaraintoimituskunnan uuden päällikön J. V. Snellmanin käsiala on tunnettavissa, ehdotettiin Helsingin–Hämeenlinnan radan jatkamista sisämaan suurille vesistöille, yhtäänne Päijänteelle ja toisaanne Näsijärvelle; ehdotetuista radoista oli itäinen haaraus johdettava Lahteen ja läntinen Hämeenlinnasta Tampereelle. Viimemainittu rata olisi tulevan Turun radan vuoksi rakennettava Länsi-Hämeen vesien eteläpuolitse, ja nousi tämän radan kustannusarvio 10 200 000 markkaan. Jos säädyt voisivat määrätä varoja molempain esitettyjen ratain rakentamiseksi, olisi töihin ryhdyttävä jommallakummalla radalla tai molemmilla radoilla samanaikaisesti hallituksen harkinnan mukaan. Esityksestä saattoi tehdä sen päätelmän, että hallitus puolestaan asetti Lahden radan ensi sijalle.

Vuosikausia oli hallitus harkinnut Lahden ja Tampereen ratain rakentamista pääsemättä kuitenkaan niiden rakentamisen järjestykseen nähden millekään päättävälle ja ratkaisevalle kannalle. Kuitenkin oli juuri tämä vähäpätöiseltä näyttävä kysymys mitä painavin, koska silloisen valtion taloudelliset voimat olivat pienet ja toisen radan rakentaminen merkitsi toisen lykkäytymistä epävarmaan tulevaisuuteen. Puheena olevain ratain välillä siis vallitsi ankara kilpailu. Kun nyt hallitus tarjosi säädyille kahta rautatien pätkää, niin syntyi niistä valtiopäivillä väkikartun vetäminen, joka vähitellen kiihtyi ja sitten kauan aikaa jatkui ulkopuolellakin valtiopäiviä. Se oli meidän ensimmäinen suuri rautatietaistelu. Siinä eri paikkakunnat, eri pyrinnöt, vieläpä eri aatesuunnatkin taistelivat keskenään. Tampereen rataa pidettiin Länsi-Suomen ja Pohjanmaan rautatieverkon ensi silmukkana; se oli maamme vanhoja viljelysseutuja ja niiden edistyneempiä elinkeino- ja kulttuuriharrastuksia edustava rata ja sitä puolustivat yleensä maan länsipuolen asukkaat, etunenässä Länsi-Suomen ylimykset ja liikemiehet. Lahden rata oli itäsuomalaisten erikoisrata, mutta se oli suunniteltu jatkuvaksi Pietariin saakka ja siten se oli myöskin suurpolitinen rata, jonka tiettyjä kannattajia olivat kotimaiset ja venäläiset hallituksenhuiput ja suurpolitikot. Asiaa valmistava valtiopäiväin valiokunta antoi kuitenkin etusijan Tampereen radalle. Ainoastaan vastalauseissa puolustettiin Lahden rataa ensin rakennettavaksi. Muutamassa vastalauseessa lausuttiin se luulo, että Tampereen tehtailijat toki yksissä voimin pystyisivät rakentamaan edes osan Tampereen radasta, kun pari vuotta aikaisemmin pari tehtailijaa oli kahden luvannut rakentaa koko radan. Säädyistä talonpoikaissääty antoi Lahden radalle etusijan, mutta tahtoi senkin rakentamisen lykätä toistaiseksi. Muut kolme säätyä päättivät, että Tampereen rata oli ensiksi rakennettava. Valtiopäiväin lopullisessa vastauksessa kuitenkin esitettiin asia epäselvemmin. Säädyt suostuivat valtiolainan ottamiseen molempain ratain rakentamista varten, mutta eduskunnan mielipide ratain rakentamisen järjestyksestä ilmeni vain siinä muodossa, että määräraha-eristä Tampereen radan kustannukset mainittiin ennen Lahden rataa.

Maalisk. 2 p. 1865 keisari vahvisti valtiopäiväin päätöksen.

Mutta taas nousi tie pystyyn. Lopulla vuotta 1865 oli kysymys rautatietöiden alkamisesta senaatin talousosaston käsiteltävänä. Asia oli nyt joutunut uudelle kannalle sen johdosta, ettei hallitus uskaltanut ottaa säätyjen myöntämää koko valtiolainaa (18 miljonaa markkaa), koska varoja puuttui korkojen ja kuoletuksen maksamiseen, vaan oli päättänyt tyytyä ainoastaan kuuden miljonan markan lainamäärään. Tällä summalla taas olisi saatu rakennetuksi Lahden rata, jonka kustannusarvio oli 5 860 000 markkaa, vaan ei Hämeenlinnan–Tampereen rataa, jonka kustannukset valtiopäiväin valiokunnassa oli laskettu 9 244 892 markaksi. Tämä seikka oli omiaan painamaan vaakaa Lahden radan hyväksi. Useimmat talousosaston jäsenet – m.m. J. V. Snellman – puolustivat Lahden radan rakentamista ennen Tampereen rataa, jota viimeksimainittua kannattivat ainoastaan hämäläiset senaattorit Gripenberg ja molemmat Furuhjelmit. Mutta talousosaston enemmistön päätöstä vastaan pani prokuraattori von Knorring vastalauseensa, koska senaatti oli mielivaltaisesti tulkinnut valtiopäiväin vahvistettua päätöstä, jossa ratain rakentamisen järjestys oli määrätty; prokuraattori lausui, ettei senaatilla ollut mitään oikeutta sekaantua lainsäädäntöön, koska senaatti on ainoastaan lakien toimeenpanija, ja että laintulkintakysymys olisi ollut ratkaistava senaatin yleisessä istunnossa. Todella palautettiinkin talousosaston esitys Pietarista alussa vuotta 1866 käskyllä, että asia oli käsiteltävä senaatin yleisessä istunnossa. Siellä menivät äänet tasan, mutta puheenjohtajan ääni ratkaisi asian sen mielipiteen eduksi, jonka mukaan senaatilla oli valta tulkita valtiopäiväin päätöstä sillä tavoin kuin senaatin talousosaston enemmistö oli tehnyt. Mutta prokuraattori piti nyt entistäkin lujemmin kiini siitä mielipiteestä, että säädyillä oli oikeus määrätä suostuntavarain käyttäminen ja etteivät valtiopäivät olleet jättäneet hallitukselle valintavapautta uusien ratain rakentamiseen nähden, minkävuoksi hän vaati asiaa jätettäväksi seisomaan seuraaviin valtiopäiviin saakka, ellei nim. Tampereen rataa tahdottaisi rakentaa ensiksi tai molempia ratoja yhtaikaa.

Seisomaan asia jäikin seuraaviin valtiopäiviin saakka, lieneekö sitten – niinkuin luullaan – prokuraattorin sana sen saanut pysähtymään. Virallisesti esitettiin seisauksen syyksi kotimaisen rautatielainan huono menekki ja lainan korkoihin käytettäväin viinaverorahain niukka tuotto, joka pakotti keskeyttämään lainanoton jo alkuunsa ja lykkäämään rautateiden rakentamisen tuonnemmaksi. Hallitsijan määräys tästä rautatierakennusten keskeyttämisestä annettiin huhtikuussa 1866.

Tampereen kaupungissa ja sen seuduilla herätti Tampereen radan syrjäyttäminen ikävää huomiota. Huhtik. 11 p. lähetettiin ministerivaltiosihteerille keisarille osoitettu anomus, jonka oli allekirjoittanut viisikymmentä Tampereen seuduilla asuvaa tilanhaltijaa sekä joukko kaupungin tehtaanisäntiä ja kauppiaita. Lausuttuaan sen uskon, että säätyjen määräämät varat rautatierakennusten kustantamiseksi helposti keräytyisivät, jos maassa saadaan vain parikin hyvää vuodentuloa, huomauttivat anomuksentekijät siitä hädästä, jonka Tampereen radan rakentamisen sillensä jättäminen uhkasi synnyttää. "Luullut rautatientyöt ovat niille seuduille, joiden läpitse Teidän Keis. Majesteetin vahvistamat rautatien linjat johdetaan, houkutelleet paljon työtä hakevia, jotka rautatientöiden alkamista odottaen elättävät itsensä kerjuulla, ja etenkin on Tampereen kaupungissa ja sen lähimmillä maaseuduilla käynyt kosolta kerjäläisiä, joka näyttää ilmaisevan, että joku oikeuden käsitys on kansaa vakuuttanut siitä, että Tampereen tien rakentaminen olisi maan lakien mukaan luonnollinen." Näin kerjäläisten kautta epäsuorasti syytettyään hallitusta laittomasta menettelystä anomus päättyi ponteen, "että Teidän Keis. Majesteetti tahtoisi käskeä valtiopäivillä suostutut rautatientyöt tehtäviksi siinä järjestyksessä, jonka maamme säädyt ovat päättäneet ja Teidän Keis. Majesteetti Maalisk. 2 p. 1865 annetulla asetuksella on hyväksynyt ja vahvistanut".

Samantapaisia alamaisia anomuksia toimitettiin hallitukselle Porin kaupungista, Ruoveden, Ilmajoen, Kuurtaneen, Alavuden ja Alajärven seurakunnista ja ehkäpä muualtakin. Anomukset eivät tuottaneet mitään tuloksia.

Tämän seisauksen aikana käännähtivät maan rautatieasiat tamperelaisille vielä entistä ikävämpään suuntaan. Uusi kenraalikuvernööri Adlerberg, joka keväällä 1866 ryhtyi virkaansa, alkoi suurella innolla ajaa Pietarin radan rakentamista, ja hänellä oli kannatusta Helsingissäkin. Niinpä ei hallituksen rautatie-esityksessä v:n 1867 valtiopäiville enään ehdotettu Tampereen radan rakentamista vaihtoehtoisestikaan, vaan suurella ponnella esitettiin siinä Lahden radan jatkamista Pietariin saakka ja Tampereen rautatien rakentamisen lykkäämistä "vastaiseksi". Hyvitykseksi tamperelaisille lupasi kruunu rakentaa – Lempoisten kanavan, ja senkin vain "sikäli kuin valtionvaroja riittäisi". Säätyjen enemmistöä ei ollut vaikea saada hallituksen lämpimästi suosiman radan puolelle, varsinkin kuin tähän aikaan maamme kauppasuhteet Venäjän kanssa olivat suotuisat ja Suomen kuviteltiin pääsevän tämän rautatien avulla suuren Europankin kanssa elävään yhteyteen, joka siihen saakka oli talvisin ollut vaikeaa. Kuinkapa olisi pieni Tampere voinut kilpailla itsensä Pietarin ja Europan kanssa! "Suurempien tarkoitusten saavuttamiseksi", niinkuin valtiopäiväin valiokunnan mietinnössä lausuttiin, siten Tampereen radan harrastajat saivat uhrata kymmenvuotiset unelmansa. Pietarin rataa ruvettiin rakentamaan; läntisen Suomen ratain alkamisestakaan ei ollut tietoa.

Mutta kun ajat paranivat ja Pietarin rata oli valmistunut, heräsivät syrjäytetyt rautatievaatimuksetkin eloon uudella voimalla. Aika oli jo viimeinkin tullut yhdistää Länsi-Suomenkin seudut jo valmiisiin ratoihin. Mutta aika oli tuonut uusia aatteitakin. Yksityiset henkilöt katsoivat nyt voivansa rakentaa köyhään maahamme moniakin Törngrenin ratoja. Luottamus hallituksen taloudelliseen kykyyn ei kuulunut enään muotiin, mutta yksityiseltä yritteliäisyydeltä odotettiin ihmeitä. Johan Ranskan–Saksan sodan lakattua ulkomaalaiset rahamiehet tiedustelivat täältäkin, sopisiko heidän sijoittaa miljoniansa Suomen rautatierakennuksiin, ja oma hallituksemme ajatteli samoihin aikoihin valmiinkin rautatieverkon luovuttamista yksityisten kykeneviin käsiin. Eihän siis Tampereenkaan kannattavaksi todistetun radan rakentamisesta enään tarvinnut murhetta pitää. Sitä haluttiin nyt rakentaa kilvan. F. W. von Frenckellin tiedonannon mukaan v:n 1872 valtiopäivillä oli "muutamia vuosia aikaisemmin" kaksi yhtiötä turhaan anonut lupaa Tampereen radan rakentamiseen; toiseen yhtiöön oli kuulunut m.m. silloinen kenraalimajuuri Knut Stjernvall ja toiseen tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen myöhempi ylijohtaja Julius Miekwitz. Vuoden 1871 alkupuolella pyydettiin hallitukselta jälleen kaksia oikeuksia Hämeenlinnan–Tampereen–Turun radan rakentamiseksi. Toisia oikeuksia pyysi Turun kaupunki; siellä oli kyllä paljon rikkaita miehiä, mutta kun kaupunki samalla itarasti anoi kolmen miljonan markan suuruista valtionapua aiottuun rautatietyöhön, niin hallitus kesällä 1871 antoi oikeudet toiselle hakijalle, kunnallisneuvos Robert Ullnerille, joka ei ollut sellaisia ehtoja asettanut. Muhkeasti toimitti uusi rautatienisäntä vaaditut takaukset. Rautatietöiden olisi pitänyt alkaa neljän kuukauden kuluessa lupakirjan antamisesta lukien. Mutta pettymyksiin tottuneet hämäläiset saivat taaskin turhaan odottaa. Kun v:n 1872 valtiopäivät kokoontuivat, ei näkynyt vielä merkkiäkään ratatöiden alkamisesta.

Näillä valtiopäivillä oli vallalla se mielipide, ettei Tampereen ja Turun ratain rakentamista voitu enään lykätä tuonnemmaksi. Turkulaisten puolelta esitettiin anomuksia, että valtio rakentaisi radat, jos kuten näytti niitä ei yksityisten toimesta saataisi aikaan. Tampereen edustajat porvarissäädyssä (Fr. Procopé ja E. J. Hammarén) ja F. W. von Frenckell ritaristossa ja aatelissa anoivat, että valtio ottaisi rakentaakseen Hämeenlinnan–Tampereen radan, joka viimemainitun anomuksentekijän kuvaa vain sanain mukaan oli sellainen "makupala, ettei sitä saisi jättää yksityisille yhtiöille, vaan pitäisi valtion se rakentaa". Tamperelaiset edustajat vaativat, että heidän kaupunkinsa rata olisi rakennettava erikseen ja ennen Turun rataa, jota vain satunnaisista syistä, yksityisen rakennusoikeuden johdosta, oli ruvettu käsittelemään Tampereen radan yhteyteen kuuluvana osana. Mutta valtiopäivät eivät ruvenneet erottamaan sitä, minkä kohtalo oli yhdistänyt. Säädyt päättivät anoa hallitukselta, että jollei annettua rakennuslupaa käytettäisi valtio ottaisi rakennuttaakseen Hämeenlinnan–Tampereen–Turun radan, jotavarten säädyt takasivat 20 miljonan markan suuruisen valtiolainan ja osoittivat varoja lainan vuotuismaksuiksi. Rata oli rakennettava vv:n 1863–1864 valtiopäivillä hyväksyttyyn suuntaan s.o. Länsi-Hämeen järvien eteläpuolitse, mistä Turun rata haaraantuisi. Jotkut edustajat tahtoivat Tampereen rataa rakennettavaksi Valkiakosken kautta ja Turun rataa johdettavaksi Riihimäeltä Loimaan kautta Turkuun; he kumminkin jäivät vähemmistöön. Valtiopäiväin hyviä päätöksiä ei kumminkaan päästy toimeenpanemaan, sillä rautatieoikeuksien yksityinen omistaja tai yksityiset omistajat alkoivat äkkiä ilmaista toimeliaisuuden oireita. Valtiopäiväin kestäessä vahvisti senaatti Turun–Tampereen–Hämeenlinnan rautatien yhtiön säännöt. Yhtiön takana näkyy olleen venäläinen ruhtinas E. Uhtomski, jolle kunnallisneuvos Ullner hallituksen luvalla myöhemmin siirsi rautatieoikeutensa. Eikä aikaakaan, niin sai koko Suomi sanomalehdistä hämmästyksekseen lukea, että työt uudella rautatiellä olivat alkaneet. Niihin ryhdyttiin syyskuun lopulla 1872 ruhtinaallis-venäläisillä alkajaismenoilla, joista silloisissa "Tampereen Sanomissa" luetaan seuraava hymyilyttävä juhlakertomus:

"Työ alotettiin, niinkuin jo viime n:ssa ehdimme mainita, kuluneen kuun 21 päivänä Hattulan pitäjäässä. Paikalle oli kokoontunut kaksisataa Hämeenlinnasta työhön otettua venäläistä sotamiestä. Sille mäelle oli rakennettu kuusista ja kuusenhavuista soma suoja, johon kutsutut vieraat Helsingistä, Hämeenlinnasta ja lähitienoilta olivat saapuneet ja jossa Hämeenlinnaan majoitetun Onegan rykmentin venäläinen pastori piti rukouksen rautatien työn menestyksestä ja julisti tämän työn Jumalan nimessä alotetuksi. Kohta sen jälkeen alkoikin työ niin tavoin, että mainittu pastori lykkäsi ensimäiset yksipyöräiset kärrit, soralla täytettyinä, mäeltä alas laaksoon, jossa hän ne tyhjensi. Samoin tekivät sitten kaikki muutkin kutsutut vieraat. Tämän perästä murkinoitiin. Rautatien rakennusmyönnytyksen ensimmäinen omistaja, kunnallisneuvos Ullner oli paikalla läsnä, mutta ruhtinas Uchtomskij, sen nykyinen omistaja, oli muilta toimilta estetty sinne tulemasta. Puheista, joita siinä tilaisuudessa pidettiin, tuli vielä ilmi, että työ on annettu urakalla tehtäväksi, että sen pitäisi olla valmiina puolentoista vuoden perästä, että suurempi joukko työväkeä piakkoin on odotettavana Venäjältä, että tie Turusta ehkä tulee vedettäväksi, niinkuin ensialusta oli ehdotettu, Akaan kirkolle eikä Viialaan, että valtiopankki Pietarissa on vakuuttanut antavansa rakennustyöhön tarpeelliset rahat, että rakennusjohtokunta tulee saamaan asemapaikkansa Helsingissä, ja että insinöörit Gummerus, Veléne ja Palmgrén tulevat rakennustöitä johtamaan Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Kaikki läsnä-olevaiset olivat ilomielin, nähdessänsä tämän niin hartaasti toivotun ja maallemme niin hyödyllisen työn vihdoin viimeinkin toteentuvan.

"Turkuun on tullut muutamia insinöörejä, jotka käyvät linjaa Viialaan. Maatyöt siellä piti alkaman toissa tiistaina, parhaasta päästä miehillä sinne sijoitetusta venäläisestä sotaväestä. Työntökärryjä y.m. on viety sinne höyrylaivalla, ja joukko sellaisia arvellaan tilatuksi Turun rautateos-yhtiön konepajasta.

"Näiden tietojen lisäksi kerrotaan asianomaisten kruununmiesten jättäneen keis. senaattiin todistuksen siitä, että työ tällä rautatiellä on alkanut."

Joulukuussa oli yleisöllä melkoisesti toisenlainen käsitys Uhtomskin radan rakentamisesta. "Koko tuo puuha, kun syksyn alkupuolella rautatietä varten tehtiin, luullaan olleen ainoastaan nä'yn vuoksi", lausui nyt Tampereen sanomalehti. Senaatti lienee alussa vuotta 1873 esittänyt myönnytyksen mitättömäksi julistamista. Mutta ruhtinas osasi pietarilaisilla tempuillansa pitää vielä kokonaisen vuoden keinottelun tilaisuutta itsellensä avoinna. Kun mikään muu ei enään auttanut, esitti hän lopuksi, että Suomen valtio hankkisi hänelle 17 400 000 markkaa, jolla urakkasummalla hän rakentaisi valtiolle puheenalaisen rautatien. Vasta 2 p. helmik. 1874 keisari julisti Uhtomskin oikeudet menetetyksi ja samana päivänä annettiin käsky radan rakentamisesta valtion tiliin. Myöhemmin keväällä ilmestyi julistus 20 miljonan markan suuruisen valtiolainan ottamisesta uuden radan rakennuskustannuksia varten.

Pian sitten tätä rautatietä todellisesti rakennettiin, tie- ja vesirakennusten ylihallituksen ylitirehtöörin kenraali J. Mickwitzin, hänen apulaisensa G. F. Ahlgrenin ja erityisen rautatiejohtokunnan johdolla. Työpäällikkönä Toijalan–Tampereen rataosalla toimi insinööri H. Th. Tallqvist. Työolot olivat siihen aikaan vielä koko verran toisenlaiset kuin nykyisin. Estääkseen rautatien työmiesten palkkoja nousemasta liikoihin hankki valtio Turun puolelle erityisten urakoitsijain välityksellä työväkeä Venäjältä "aina 400 mieheen saakka". Samassa isänmaallisessa tarkoituksessa käytettiin Tampereen puolella satoja venäläisiä sotamiehiä ratatöihin. Kyttälän kylään, jossa rautatienrakennuksen aikana pidettiin toisenkinmoista elämää, toimitti esivalta kasakoita järjestyksen valvojiksi; ne siellä hallitsivat lokakuusta 1874 seuraavaan helmikuuhun saakka.

Rautatien työmiesten laillisuuttakin valvottiin; heiltä vaadittiin sekä papin että nimismiehen passeja, etteivät he korkeamman palkan toivossa "luopuisi laillisista palveluspaikoistaan". Kaikesta siitä huolimatta tuli rata kuitenkin melkoisen kalliiksi; kokonaisuudessaan se maksoi 20 400 000 markkaa.

Tampereen rautatieasema rakennettiin itäpuolelle koskea. Tulevaa Pohjanmaan rataa varten suunniteltiin silloin rautatien johtamista Tammerkosken ylitse. Toisen suunnitelman mukaan olisi rautatiesilta ollut rakennettava Tammerkosken alapään yli, jolloin asema olisi rakennettu kaupungin länsipuolelle ja satamarata johdettu Mustaanlahteen. Sitä suunnitelmaa puolustivat kaupunkilaiset. Mutta rautatieinsinöörit katsoivat, että rautatieasema sellaisen järjestelyn kautta olisi tullut kovin ahtaalle alalle ja ratapenger tavattoman korkeaksi. Sekä teknillisistä syistä että kaupungin edun vuoksi siis rakennettiin asema kosken itäpuolelle, mistä vastainen Pohjanmaan rata oli johdettava Tammerkosken yli kosken niskasta.

Alussa vuotta 1876 olivat uudet radat jo kuljettavassa kunnossa. Kun edellisen vuoden loppukesä ja syksy olivat olleet tavattoman vähävetiset ja laivaliike senvuoksi oli loppunut tavallista aikaisemmin ja sellainen asiain tila oli haitallinen Tampereen tehtaiden tavarain tuonnille, saattoi väliaikainen liike uudella radalla alkaa jo 13 p. tammikuuta 1876. Aluksi tuli Tampereelle ja läksi Tampereelta vain kolme junaa viikossa. Kesäkuun 22 p. 1876 vihdoin avattiin rata varsinaiselle liikkeelle. Avajaisjuhla vietettiin Toijalassa kenraalikuvernööri Adlerbergin läsnäollessa. Siihen juhlaan Tampereen kaupunki varmaan otti osaa kaikesta sielustaan. (20)

Vaasan radan rakentaminen. Tampereen myöhempäin rautateiden syntyminen on ollut paljon helpompi kuin ensimmäisen. Jo viisi- ja kuusikymmenlukujen rautatiesuunnitteluissa oli Tamperetta pidetty Etelä-Suomea ja Pohjanmaata yhdistävän emäradan luonnollisena lähtökohtana. V. 1862 tutkittiin silmämääräisesti ratasuunta Tampereelta Näsijärven länsipuolitse Peräseinäjoelle. Jatkuneissakin rautatiesuunnitteluissa esitettiin Pohjanmaan rataa johdettavaksi Näsijärven länsipuolitse Hämeenkyrön kautta. Mutta vv:n 1877–1878 valtiopäiville esitti hallitus kokonaan uuden suunnitelman, jonka mukaan yksi maamme emäratoja olisi kulkeva Taavetista Mikkelin ja Jyväskylän kautta Vaasaan, mihin rataan liittyisi Tampereelta tuleva poikkirata. Rakennettavaksi esitettiin aluksi Jyväskylästä Vaasaan sekä tältä radalta Tampereelle ulottuvat rataosat. Tuo "keskimmäisen emäradan" ehdotus lienee ensimmäisenä aiheuttanut Tampereen–Pohjanmaan rautatielinjan suunnittelun Näsijärven itäpuolelle. Valtiopäiväin valiokunta esitti viimemainitun radan johtamista Tampereelta Ähtärin tienoolle vielä vaihtoehtoisesti Näsijärven itä- tai länsipuolitse, mutta kun erityinen tutkijakunta valtiopäiväin kesäloman aikana oli toimittanut uusia tutkimuksia puheenalaisilla linjoilla, esitti valtiopäiväin rautatievaliokunta uudessa mietinnössään tutkijalautakunnan mielipiteiden mukaisesti, että Tampereelta lähtevä rata johdettaisiin Vaasaan Vilppulan kosken ja Kolhon salmen ylitse, siis Näsijärven itäpuolitse. Tämän linjan säädyt sitten hyväksyivätkin. Sittenkuin rautatielinja oli vuoden 1878 kuluessa täydellisesti tutkittu ja siitä lopulliset kustannuslaskut laadittu, annettiin 7 p. huhtikuuta 1879 määräys radan rakentamisesta. Rakennustyöt aikoivat seuraavassa kesäkuussa. Yli-insinöörinä toimi G. F. Ahlgren ja hänen erottuaan Th. Tallqvist; ensimmäisessä työpiirissä, joka ulettui Tampereelta Vaasan läänin rajaan, johti töitä insinööri Ossian Bergbom. Rautatietyöt joutuivat niin, että jo marraskuussa 1882 saatettiin alkaa väliaikainen liikenne pitkin koko rataa. Syyskuun 29 p. 1883 rata luovutettiin vakinaiselle liikenteelle juhlallisilla avajaisilla Vaasassa. Tämän 307 km pitkän radan rakennuskustannukset olivat olleet ainoastaan 15 254 480 markkaa, pääasiallisesti viinaverorahoja.

Porin rata. Marraskuun 4 p. 1895 avattiin liikenteelle Tampereen–Porin rata. Sitä puuhattiin jo kuusikymmenluvulla, jolloin tämä linja silmämääräisesti tutkittiinkin. Turun radan valmistuttua suunnittelivat porilaiset rautatien rakentamista Porista Urjalaan. V:n 1888 valtiopäivät kumminkin päättivät radan rakentamisen Tampereelta Poriin ja v. 1890 alkoivat ratatyöt insinööri O. F. Lindbergin ylivalvonnan alaisena; Tampereen puolella johti töitä insinööri K. Snellman. Valmiina oli tämä 136 km:n pituinen rata tullut maksamaan 10 630 000 markkaa. Radan taitotöistä ovat erityisesti mainittavia suuri ja korkea silta Tammerkosken niskan yli, pylvässilloitus Mustanlahden satamassa sekä ratajohteet Pispalan harjun yli. Näiden laitelmain sekä kauniiden näköalainsa vuoksi kuuluu Porin radan alkupää Tampereen nähtävyyksiin.

Tampereen asema ja Tampereen rautatieliike. Tampereen rautatieasema, joka kauan aikaa oli Kyttälän kylän itälaidalla "kaiken kunnian takana", sai kaupungin kasvamisen ja itäisten kaupunginosain järjestelyn johdosta harvinaisen edullisen paikan keskellä kaupunkia. Asemarakennuksena sitävastoin on yhä vaatimaton, matala, jatkettu puurakennus, jonka olemassaolo ei uudempina aikoina enään ole ollut kunniaksi rautatielaitokselle eikä kaunistukseksi kaupungille. Rautatiealueen yli käyvän liikkeen helpottamiseksi on rakennettu pari silloitusta, joista Tammelan kaupunginosaan johtava pitkä ja hankala. Yöt päivät jatkuvine liikennehumuineen asema-alue on ollut levoton "kaupunki kaupungissa".

Tampereen rautatieliikenteen tavattomasta kasvamisesta antavat seuraavat numerotiedot käsityksen:

        Tampereen rautatieaseman liikenne vv. 1880–1920

              tullut ja mennyt          tullut ja mennyt
              matkustajaliikenne        tavaraliikenne
            matkusta-   milj. hen-    tavarain     milj.       aseman
    vuosi   jain luku   kilökilom.    tonniluku  tonnikilom.   tulot mk

    1880      34 251       2.4          28 053      –         310 260
    1890     111 996       8.4          80 595     16.3        671 845
    1900     383 475      25.2         159 923     26.01       216 080
    1910     514 035      32.5         174 348     29.51       594 556
    1920     881 755      56.9         267 238     42.1     12 884 842

Tampereen asema on liikenteen vilkkaudessa ollut maamme ensimmäisiä. Tulojen määrässä tämä asema oli v. 1890 kolmannella, v. 1900 neljännellä ja v. 1910 viidennellä sijalla Suomen rautatieverkon asemain joukossa. Ainoastaan Etelä-Suomen kolme pääsatamaa ja liikennekeskusta, Helsinki, Viipuri ja Turku (tavaraliikenteessä myöhemmin myöskin Hanko) ovat näissä kohdin olleet Tamperetta edellä. Sitävastoin on Tampereen asema alustansa asti ollut koko sisämaan rautatieliikenteen vilkkain keskus, jonka tavaraliikenne varsinkin on ollut huomattava. Tampereen rautatieliikenne on kasvanut sitä mukaan kuin täältä haaraantuva rautatieverkko on kasvanut. Kaukaisemmat ratarakennukset kuitenkaan eivät näytä suuremmassa määrin lisänneen Tampereen liikennettä, ja on ollut aikoja, jolloin rautatien paikallisliikenne sekä matkustaja- että tavaraliikenteessä on ollut tavattomankin vilkas, kunnes uusimpain aikain autoliikenne on aiheuttanut siinä muutoksen. Rautatieliikenteen muodostumiseen täällä niinkuin muuallakin ovat huomattavasti vaikuttaneet matkustajapilettien hinnoissa ja tavarain kuljetusmaksuissa tapahtuneet muutokset. Edullisen maantieteellisen sijaintinsa, kehittyneen teollisen tuotantonsa ja kauppansa sekä suuren väkilukunsa vuoksi Tampere kaikissa vaiheissa on pysynyt hallitsevassa asemassa sisämaan rautatieliikenteessä. (21)

e) Tampereen liikennelaitoksia.

Tullikamari. Tampereen kaupungin vanhastaan nauttima tullivapaus koski ainoastaan tehdaslaitosten koneita ja raaka-aineita, joten siis kaikki vapaakaupunkiin Venäjältä ja ulkomailta tulevat tavalliset kauppatavarat olivat yleisten tullimääräysten alaiset. Tampereen radan valmistuttua v. 1876 määrättiin Tampereen asemalle perustettavaksi tullitoimisto (julistukset 30 p:ltä toukok. ja 15 p:ltä kesäk. 1876). Aluksi tässä tullitoimistossa tullitettiin ainoastaan Venäjältä rautateitse saapuvia tavaroita; vanhain asetusten mukaan oli sisämaankaupunkien, m.m. myöskin Tampereen, tullitettava ulkomaantavaransa merikaupunkien tullilaitoksissa. V. 1877 kuitenkin määrättiin, että ulkomailta Suomen merisatamiin saapuvia tavaroita, jotka olivat meneviä sellaiseen sisämaan paikkaan, missä oli tullikamari, saisi tullittamatta kuljettaa määräpaikkaansa asti siellä tullitettavaksi. Sen johdosta voitiin Tampereen tullitoimistossa ruveta tullittamaan myöskin ulkomaantavaroita. V. 1883 valmistui kaupungin rakennuttama vaatimaton pakkahuone rautatien alueella. V. 1890 muutettiin Tampereen tullitoimisto täydelliseksi tullikamariksi. Samoihin aikoihin siirrettiin tullitoimisto, joka oli sijainnut Läntisen Pitkänkadun talossa 33, pakkahuoneen yhteyteen rakennettuun huoneustoon. Kun tämä huoneusto yhä kasvavan liikenteen vuoksi kävi ahtaaksi, ryhdyttiin v. 1897 alotteeseen uuden ajanmukaisen tullikamarin ja pakkahuoneen rakentamiseksi kaupungin kustannuksella. Laitos rakennettiin rautatiealueen ääreen Tammelan kaupunginosan puolelle Puolimatkan ja Tammelan katujen väliin ja se tuli kaupungille maksamaan neljännesmiljonan markkaa. Rakennukset valmistuivat v. 1901. Tampereen tullikamarin tullinkanto on tehnyt (milj. markoin ja %:na koko maan tullinkannosta):

                   keskimäärin                    keskimäärin
    vuosina        milj. mk. %     vuosina        milj. mk. %

    1886–1890       0.9    –    1906–1911        1.7   3.3
    1891–1895       0.9    –    1911–1915        1.5   2.8
    1896–1900       1.7    –    1916–1920        2.5   1.6
    1901–1905       1.7   4.6

Tullitulojensa suuruuteen nähden oli Tampere menneen vuosisadan loppupuolella kuudennella, mutta v. 1925 yhdennellätoista sijalla Suomen tullipaikkain joukossa. Näin ei kuitenkaan saada oikeaa kuvaa kaupungin tuonnin kehityksestä, koska yllämainittuihin summiin ei ole luettu tehtaiden tullivapautusten arvoa.

Vanhain asetusten mukaan ovat merikaupungit olleet oikeutettuja ulkomaisesta kauppaliikkeestä johtuvain kustannustensa korvaukseksi kantamaan erityistä veroa, n.s. tuulaakimaksua, määrätyn prosentin merikaupunkien kautta kulkevain tavarain tullimaksusta. Tampereen valtuuston anomukseen, että Tampereenkin kaupungille myönnettäisiin oikeus kantaa tuulaakia kaikesta kaupungin tullitoimiston kautta kulkevasta – myöskin tehtaiden tullittomasta – tavarasta, antoi hallitus v. 1881 sellaisen päätöksen, ettei Tampere sisämaankaupunkina voinut saada tuulaakioikeutta (sitä kannettiin Tampereella niiden merikaupunkien hyväksi, joiden kautta tavarat olivat Tampereelle tulleet), mutta että kaupunki saisi "liikennemaksun" nimellä kantaa tullitetuista tavaroista maksua senaatin vahvistettavan taksan mukaan. Tätä liikennemaksua on sitten heinäkuusta 1881 alkaen Tampereella kannettu kaupungin hyväksi seuraavat vuotuiset määrät:

    v. 1881      6 968 mk      v. 1910     29 507 mk
    "  1887     14 341 "       "  1920    109 234 "
    "  1900     35 436 "       "  1925    384 514 "

Kaupunki on siten saanut korvausta niistä uhrauksistaan, joita se on tehnyt tullilaitoksensa hyväksi. (22)

Tampereen postikonttori. Tampereen postikonttori, joka on yhtä vanha tai oikeastaan vanhempikin kuin Tampereen kaupunki, toimi ensi aikoinaan hitaan ja jäykän viraston tapaan, jonka liikkeessä virallisilla vapaakirjeillä oli hyvin huomattava sija. Menneen vuosisadan alkupuolella postikonttori vähitellen sai vapaamman liike- ja sivistyslaitoksen luonteen, kun sen välityksellä ruvettiin yleisemmin tilaamaan sanomalehtiä.

Kauanpa kuitenkin Tampereen postikonttori sai työskennellä perin hankalissa ja hiljaisissa oloissa. Vanhemmat postitaksat olivat niin monimutkaiset ja kummalliset, että on tässä mahdotonta tehdä niistä tarkempaa selkoa. Mainittakoon kumminkin, että kuusikymmenluvulla saatiin aikaan sellainen edistys, että kirjeistä sellaisiin paikkakuntiin, joihin lähetyspaikasta ei ollut suorin tein 20 peninkulmaa pitempää matkaa, oli maksettava ainoastaan 20 penniä, jos kirjeen paino ei noussut päälle luodin. Siitä oli m.m. se seuraus, että Tampereelta Jyväskylään menevästä yksinkertaisesta kirjeestä maksettiin 20 penniä, vaikka posti Tampereelta Jyväskylään kulki Hämeenlinnan kautta; mutta Hämeenlinnasta Jyväskylään oli kirjemaksu 40 penniä, vaikka kirje todellisuudessa kulki melkoista lyhemmän matkan kuin Tampereelta Jyväskylään pyrkivät kirjeet.

Postiliikenne oli Tampereella v. 1867 niin vilkastunut, että kaupunkiin saapui ja kaupungista läksi viikottain kuusi postia, nim. kolme Hämeenlinnaan, kaksi Pohjanmaalle (toinen Alavuden ja toinen Ikalisten kautta) ja yksi länteen (Lauttakylään). Näistä oli kolmas viikkoposti Hämeenlinnaan saatu aikaan v. 1863 ja Ikalisten viikkoposti v. 1865. Näihin aikoihin kasvoi postiliike vielä kesäisin, kun höyrylaivat rupesivat kuljettamaan postia, mutta uudelle pohjalle joutuivat postivuorot vasta rautatieliikenteen aljettua.

Tampereen postikonttori oli vanhempina aikoina kuin kääpiö, jolla oli jättiläisen tehtävät. V. 1867 se oli ainoa postilaitos koko sillä laajalla alueella, jonka ääripaikkoja olivat Alavus, Jyväskylä, Jämsä, Evo, Hämeenlinna, Lauttakylä, Ikalinen. Koko tällä alueella kulki, niinkuin jo mainittiin, yleinen posti ainoastaan neljällä taholla, nimittäin Tampereelta Hämeenlinnaan, Lauttakylään, Ikalisiin ja Alavudelle. Kun kuitenkin Tampereen–Hämeenlinnan välinen posti kulki vuorotellen Akaan, Sääksmäen kirkon ja Kangasalan kautta ja kun vanhaa kihlakunnanpostiakin paikoin käytettiin apuna, saatiin koillisen Satakunnan avaroille aloille useampia paikallisia postinkulkuja. Tämä paikallisliike tapahtui pääasiallisesti sillä tavoin, että Tampereen postikonttorista lähetettiin kruunun ja kihlakuntain postien mukana irtaimia postilaukkuja määrätyille luottamushenkilöille eri seuduissa. Erään luettelon mukaan v:lta 1866 olivat siten Tampereen postikonttorin irtolaukkujen vastaanottajia Kangasalla provasti Wegelius ja kauppias Sevon, Akaassa provasti Hildén, Pirkkalassa asessori Spåre, Karkussa vapaaherra Mellin ja kamreeri Lagerblad, Tyrväällä provasti Lilius, Mouhijärvellä provasti Mellberg, Hämeenkyrössä provasti Forsman, maisteri Stenhagen ja nimismies Alander, Ruovedellä herra Aminoff, provasti Durchman ja herra Kepplerus (Visuvedellä), Virroissa pastori Törnqvist ja metsänhoitaja Stjernvall sekä Orihvedellä kirkkoherra Kajanus ja metsänhoitaja Cajanus. Keuruulle kulki laukku Ruoveden kautta.

Paikallisliikenteen helpottamiseksi antoi postimestari Reuter v. 1866 valmistaa 12 pennin postimerkkiä, joita saatiin käyttää Tampereelta postikonttorin piiriin kuuluville seuduille menevissä kirjeissä, vaan ei muihin postikonttoreihin menevässä kirjevaihdossa. Ne paikat, joihin näillä postimerkeillä voitiin kirjeitä Tampereelta lähettää, olivat:

    Akaa         Kiikoinen    Pirkkala      Tottijärvi
    Eräjärvi     Kuhmalahti   Pälkäne       Tyrvää
    Hämeenkyrö   Kylmäkoski   Ruovesi       Vesilahti
    Kalvolla     Lavia        Sahalahti     Viljakkala
    Kangasala    Lempäälä     Suodenniemi   Virrat
    Karkku       Messukylä    Suoniemi      Ylöjärvi
    Keuruu       Mouhijärvi   Sääksmäki     Ähtäri
    Kiikka       Orihvesi     Teisko

Tästä luettelosta nähdään Tampereen silloisen postikonttorin piirin laajuus sekä ne paikat, jotka olivat Tampereen kanssa postiyhteydessä.

Kuusikymmenluvulla edistyi Tampereen postiliike vielä eräässä suhteessa. Kun postikonttori v. 1866 muutettiin laitakaupungille, esitettiin kaupungin sanomalehdessä n.s. "postilootikoiden" asettamista postia käyttävän yleisön mukavuudeksi, ja toden teolla kesällä niitä ilmestyikin kaupungille kahteen paikkaan. Seuraavana vuonna laitos jo oli pysyvä ja laatikot tyhjennettiin kuusi kertaa viikossa eli yhtä useasti kuin postin lähtökin tapahtui. Kun postikonttorikin näihin aikoihin oli auki yleisölle pari kolme, jopa viisikin tuntia päivässä, niin varmaan oli Tampereen vanha postikonttori seurannut aikansa edistystä niin hyvin kuin kukaan saattoi vaatia.

Mutta yhä nopeammin rupesi edistyksen pyörä pyörimään. Tuli rautatieliikenne ja yleinen liikkuvaisuus, tulivat kirjekortit, ristisiteet ja muut suuret postiparannukset, tulivat vihdoin tiheään ilmestyvät, tuhansin leviävät sanomalehdet ja sen kaiken mukana yhä laajempiin ja syvempiin kansankerroksiin leviävä kirjoitus- ja lukutaito ja -halu. Tampereen postiolot tämä kehitys lyhyessä ajassa kokonaan mullisti, niinkuin nähdään seuraavasta taulusta:

            Tampereen postiliike vv. 1845–1925

              maksett.                            kaikkia postilähet.
              kirjeitä    vapaa       sanoma-     yhteensä    kutakin
    vuosina     ja       kirjelähe-   lehti-                 kaupungin
              pakett.     tyksi.      numeroita              as. kohden

    1845        5 283       1 825          –        7 108       2.7
    1855       11 028       1 952          –       12 860       3.4
    1865       23 260       1 602          –       24 862       4.5
    1879       74 436       4 178     149 856      228 470      18.1

    1890      288 506       6 792     323 603      618 901      30.7
    1900      736 730      13 111     965 002    1 714 843      53.1
    1910    1 879 661      30 950   2 958 237    4 768 848     104.3
    1920    1 845 417      91 018   6 173 842    8 110 277     167.6
    1925    2 678 446     192 853   4 101 600    6 972 899     134.8

Tiedot vv:lta 1845, 1855 ja 1865 saatu Finl. Allm. Tidn. 1866, n:ssa 221 julaistusta taulusta. Tiedot myöhemmiltä vuosilta saatu postihallituksen julkaisemasta tilastosta. Tiedot vv:lta 1845–1865 koskevat vain lähtenyttä postia. Tiedot myöhemmältä ajalta koskevat sekä lähetettyä että saapunutta postia, mutta v. 1925 lähtenyttä postia sekä saapuneita sanomalehtinumeroita.

Vaikkeivät ylläolevan taulukon tiedot aikaisemmilta ja myöhemmiltä ajoilta olekaan täysin verrattavia keskenään, näkee niistä kuitenkin, miten tavattomasti postinkäyttö Tampereella on kasvanut yleensä ja kutakin kaupungin asukasta kohden. Lisättäköön, että Tampereen postikonttorista lähetettyjen rahalähetysten raha-arvo, joka v. 1910 oli 8.6 milj. silloista markkaa, oli v. 1920: 68.3 milj. ja v. 1925: 70.6 milj. markkaa.

Tampereen postikonttorin sisäisten olojen kehitystä kahdeksan vuosikymmenen aikana kuvaavat seuraavat luvut:

        Tampereen postikonttori vv. 1845–1925

                               posti-     postikonttorin
    vuonna        lähtenei-   konttorin       talous
                    den       henkilö-
                   postien     kunnan     tuloja    menoja
                    luku       luku         mk        mk

    1845             156         1         3 975      1 149
    1855             156         1         7 938      7 993
    1865             312         2        13 812     10 826
    1879             521        14        19 657     19 933
    1890           1 824        25        47 924     37 011
    1900           9 490        47       129 295     73 993
    1910              –        99       276 618    171 275
    1920              –       115     2 263 749  1 634 061
    1925              –       123     3 493 701  1 983 183

Erittäin hyvin näistäkin numeroista ilmenee Tampereen postiliikenteen kasvaminen. Tampereen postikonttori on sijainnut vuokrahuoneustoissa enimmäkseen Kuninkaankadun ja Hämeenkadun seuduilla. V. 1926 valmistui Tampereen posti- ja sähkölennätinkonttorille oma suuri talo Hämeenkadun varrelle kosken itäpuolella. (23)

Sähkölennätin. Tampereen lennätinkonttori avattiin 18 p. lokak. 1865. Suomen sähkölennätinlaitoksen perusti ja rakensi Venäjän kruunu, joka sen omistikin Venäjän ajan loppuun saakka. Useat Suomen kaupungit avustivat lennätinlaitoksen rakentamista saadakseen siten sähkösanomakonttorin paikkakunnallensa. Niinpä Tampereenkin kaupunki uhrasi 800 markkaa lennätinpylväiden pystyttämiseen Hämeenlinnasta Tampereelle, josta linja edelleen johdettiin Poriin. V. 1866 ilmoitettiin Tampereen sähkösanomakonttorissa olleen kaksi konetta ja neljä henkeä virkapalveluskuntaa; sähkösanomia suoritettiin main. vuonna 2 164. V. 1880 oli suoritettujen sähkösanomain luku täällä 7 373. Suomen itsenäistymisen jälkeen on lennätinlaitos ollut Suomen valtion laitos ja se on nykyään postilaitoksen kanssa saman hallinnon alainen. V. 1920 suoritettiin Tampereen lennätinkonttorista 22 161 kotimaista sähkösanomaa. (24)

Puhelin. Tampereen puhelinlaitoksen pani v. 1883 alkuun telefoniliikkeen tunnettu tienraivaaja Suomessa, turkulainen kauppias A. Nordfors. Keväällä main. vuonna mainitaan telefonin onnellisia omistajia kaupungissa olleen jo 39 ja seuraavana keväänä 54. V. 1886 oli heidän lukunsa noussut 87:ään. Telefonilangat alkoivat jo luikertaa kaupungista maaseuduillekin: Pirkkalaan, Messukylään, Kangasalle, jopa Pälkäneellekin. Viimemainittuna vuonna oli telefonikeskustelujen luku Tampereella 171 751.

V. 1891 luovutti kauppias Nordfors laitoksensa _Tampereen

Telefoniosakeyhtiölle_, joka siitä pitäin on jatkanut toimintaansa. V. 1914 oli telefoninumeroiden luku Tampereella yli 1 500. Oman 1.2 milj. mk maksavan talon puhelinlaitos sai v. 1913. Tämän vuosisadan alussa peittivät Tampereelta haarautuvat telefonijohdot tiheänä verkkona sen laajan piirin, missä pari sukupolvea sitten kerran tai päristi viikossa saapuvat postilaukut olivat ainoita tietojen ja sanomain välittäjiä. Telefoniyhtiö muutettiin puhelinosuuskunnaksi v. 1920; talo ei kuulunut kauppaan. V:n 1929 lopussa oli johtoverkon kaapelimäärä 50 173 m, tilaajayhtymäin lukumäärä 2 891 ja paikallispuhelujen luku 5 698 633. Tampere on laajain sisämaanseutujen tärkein puhelinkeskus, jossa myöskin valtion puhelinlaitoksella on asema (postitalossa). (25)

Vanhat kulkulaitokset. Uusien kulku- ja liikennelaitosten kehittyessä vanha maantieliike suuresti muuttui. Pitkät pumpulikaravaanit eivät enään kulkeneet Kristiinankaupungin ja Tampereen välisellä maantiellä eivätkä karttuunikuormat lähteneet maantietä myöten yrittämään Tampereelta Pietariin. Mutta paikallisen liikkeen välittäjinä ja uusia kulkuneuvoja täydentävinä ja jatkavina laitoksina pysyivät maantiet yhäkin vilkkaassa käytännössä. Menneen vuosisadan loppupuolella Ylä-Satakunnankin maantieverkko huomattavasti tihentyi. Suuremmista maantierakennuksista Tampereen tienoilla mainittakoon kuusikymmenluvun alussa rakennetut Kuloveden eteläpuolelta kulkeva Pirkkalan–Tyrvään tie ja Ruoveden Ruhalan–Vilppulan tie sekä yhdeksänkymmenluvun alussa valmistunut Tottijärven–Pirkkalan tie. Erikseen mainittavia ovat ne lukuisat uudet maantiet, joilla Ylä-Satakunnan asutuskeskuksia on yhdistetty rautateihin; sellaisia ovat esim. yhdeksänkymmenluvulla rakennetut Teiskon–Halimaan (Kangasalan aseman)–Kangasalan kirkon, Aituan–Korkeakosken aseman–Juupajoen maantiet ja monet muut lyhemmät asematiet. Omalle alueelleen on Tampereen kaupunki viime vuosikymmeninä rakennuttanut monta tietä, joista huomattavin on kahdeksankymmenluvulla rakennettu kaupungista Kalevankangasta pitkin Messukylään johtava valtamaantie.

Sekä uusien että vanhain kulkulaitosten kehittyminen on avannut Tampereelle monta uutta liikesuonta ja liikesuonen haaraa. Yleensä ovat höyrylaivat ja rautatiet enemmän vilkastuttaneet Tampereen vanhoja, luonnon ja asutuksen viittomia liikennesuuntia kuin raivanneet varsinaisesti uusia reittejä ja valloittaneet uusia voittomalta kaupungin liikkeelle. Mullistavimmin tässä kohden näyttää vaikuttaneen Vaasan rautatie, joka johti Tampereen välitöntä liikevaikutusta kauas Satakunnan perämaille, vieläpä Satakunnan rajain taaksekin. Etelään, länteen ja pohjoiseen oli Tampereella tämän vuosisadan alkaessa niin täydelliset liikennevälineet kuin meidän oloissamme saattoi vaatia. Sitävastoin olivat Tampereen liikenneyhteydet luoteeseen (s.o. Hämeenkyröön ja Ikalisiin) ja itään (s.o. Lahteen) päin jääneet vain ikivanhain maanteiden varaan. Rautateiden rakentaminen näille suunnille on ollut Tampereen liikenteen hartaita toivomuksia.

Maakunnan liikenne on suureksi osaksi Tampereen kaupungin suoritettavana. Kaupunkiinhan keskittyivät maakunnan höyrylaiva-, rautatie- ja autoliikenne, posti ja puhelin. Se joukko, joka kaupungissa suorittaa tätä monipuolista tehtävää, on kasvanut lyhyessä ajassa sangen huomattavaksi elinkeinoluokaksi.

Kulkulaitosten palveluksessa v. 1920 olleista 1 334 henkilöistä oli 793 rautateiden, 254 ajuriliikkeen, 77 laivaliikkeen ja 210 posti-, lennätin- ja puhelinlaitosten palveluksessa.

Kulkulaitostyöstä elävän koko väestöryhmän kasvamisesta Tampereella antavat väenlaskut seuraavan kuvan:

            kulkulaitos   väestö      kulkulaitos väestö

                       % kaup.                       % kaup.
    vuosi      luku    väestöstä      vuosi   luku   väestöstä

    1890        851      4.1          1910   3 043     6.9
    1900      2 068      5.3          1920   3 429     7.2

V. 1920 jälkeen on kehitys tällä alalla nopeasti jatkunut eteenpäin.

(26)

TAMMPERE KAUPPAKAUPUNKINA.

Kotimaisen kaupan kasvaminen ja muuttuminen. Uuden aikakauden "kaupallisuus". Lainsäädännölliset mullistukset.

Tampereen kauppaliikkeet: Kauppaliikkeiden luku. – Pikkukauppa. – Tukkukauppa. – Enimmän taksoitetut liikkeet vv. 1890 ja 1902. – Kaupan työnjako: "Rihkamakaupasta" eristyneet haarat. Rautakaupat. Maanviljelyskaupat. Muita erikoiskauppoja. – "Ruokaporvarien" työnjako. – Vaatetuskaupan kehitys. – Apteekit. – Kirjakaupat. – Tuotantokaupat. - Kauppa-asioimistot. – Vakuutustoimi. – Vientikaupat. – Vanhat ja uudet kauppatavat. – Osuuskauppaliike.

Asia- ja palvelusliikkeet: Ravintolat ja majalat. – Kylpylaitokset.

Raha- ja luottoliike: Vanhoja ja uusia käsityksiä. Tampereen säästöpankki. – Tampereen elinkorkolaitos. – Kauppapankit. Tampereen pankki. – Vapaat rahastot. Tilastoa.

Kauppiasluokka: Vanhat ja uudet kauppiaat. Kauppa-apulaiset. – Yhteisrientoja: Kauppayhdistys. Kauppaseura. Liikeapulaisseura. – Kauppasivistys: Tampereen kauppaoppilaitos. – Kauppiasluokan huomattavia henkilöitä: G. O. Sumelius. Frans Sumelius. L. J. Hammarén. G. P. Ahlgren. G. Selin.

Kunnallista kauppapolitiikkaa: Tampereen kauppaväestö. – Torikauppa.

– Markkinat. – Elintarpeiden kaupan järjestely. Kauppahalli. – Huutokauppalaitos. – Muita laitoksia.

Vanha ja uusi kauppa. Nykyajan Tampere ei ole ainoastaan tehdaskaupunki, vaan myöskin kauppakaupunki, vieläpä useammassa suhteessa erityisesti huomattava kauppakaupunki.

Tampereen kauppa on ollut ensinnäkin paikallista kauppaa, mikä johtuu siitä, että Tampere suurena väestökeskuksena on luonnollinen kulutuskeskus ja että tämä kulutus on erityisesti riippuvainen kaupan välityksestä. Kaupungin väestö on suureksi osaksi teollisuuden palkkatyöläisiä. Vallalla oleva palkkajärjestelmä on luonut tuhannet pienet rahaliikettä käyttävät yksityistaloudet, täyttänyt kodit kauppatavaroilla, tehnyt jokaisesta palkkalaisesta uudenlaisen taloudellisen tekijän: maksukykyisen ostajan. Juuri senvuoksi, että Tampere on tehdaskaupunki, on se erityisesti kauppakaupunkikin.

Mutta kaupungit meidän aikanamme eivät ole vain oman väestönsä kulutuspaikkoja, ne ovat lisäksi vieraankin väestön, avarampain tai ahtaampain ympäristöjen talouskeskuksia. Samanlainen talouskeskus kuin pääkaupunki on koko maassa, samanlaisia ovat pienemmät pääkaupungit omissa maakunnissaan. Tampereella tapahtuu suuri osa verraten laajan ympäristön kulutusta: maakunnan rahat katoavat Tampereen huveihin ja nautintoihin, Tampereen oppi-, lääkintö-, asianajo- y.m. tieto- ja taitolaitoksiin, Tampereen myymälöihin, konttoreihin ja pankkeihin. Harvat näistä yleisistä ja yksityisistä laitoksista ovat olemassa vain paikallista kulutusta ja tarvetta varten. Toiselta puolen Tampere kuluttaa suuren osan ympäristöseutujensa maa- ja metsätaloudellista tuotantoa. Tampere on siis myöskin maakunnan, muutamissa suhteissa koko maankin kauppakaupunki.

Menneellä vuosisadalla maamme kotimainen kauppa perinpohjin muuttui. Ensinnäkin se suunnattomasti kasvoi. Vuosisadan keskivaiheilla oli kotimaankauppa maassamme vielä sangen alkeellisella kannalla. Se oli keskittynyt harvassa oleviin pikkukaupunkeihin, joista maalaiset ostivat suolaa ja rautaa. Ylellisyystavaroita käyttivät ja ostivat ainoastaan varakkaammat säätyläiset, jos hekään. Kuinka toisin jo uuden vuosisadan alussa! Kauppatavarain ostajain piiri oli laajentunut kansan kaikkiin kerroksiin. Eivätkä uudet ostajat ainoastaan kuluttaneet useammanlaisia, vaan paljon suurempia määriä kauppatavaroita; ajatelkaamme vain n.s. siirtomaa- ja kangastavarain joukkokulutusta. Moninkertaisesti kasvanut kauppatavarain kulutus johtui tietenkin etupäässä yleisen varallisuuden ja ostokyvyn kasvamisesta. Kaupalle oli täten avautunut uusia suuria tehtäviä. Se oli astunut taloudellisen elämän etualalle kaikkea johtavaksi ja järjestäväksi voimaksi. Meidänkin oloihimme soveltuu W. Sombartin sattuva huomautus, että aikamme elinkeinollisen elämän sisin luonne on sen "kauppiaallisuus", jonka tunnusmerkkinä on laskelmoiva, keinotteleva, järjestelevä toiminta ja ainoana päämääränä voitto.

Kaupan tehtäväin ja muotojen muuttuessa muuttui vanhan kaupan yhteiskunnallinen asema nopeasti ja perinpohjaisesti. Vapaan kilpailun ja rajattoman keinottelun oppi oli alkuaan syntynyt ja kasvanut kaupan alalla, missä sitä oli helpoin toteuttaakin. Vapaan kaupan tuulten tänne tullessa kaatuivat toinen toisensa jälkeen kaupan vanhat raja-aidat ja väliseinät: kaupunkien mielivaltainen jako meri- ja sisämaankaupunkeihin, maakaupan kielto, kauppiaaksi pääsemisen vaikeutukset. V:n 1859 asetuksella varsinaisesti aljetun vapautustyön täydellisti v:n 1879 elinkeinolaki. Unohdetut, vaikkeivät suinkaan kaukaiset, ovat ne ajat, jolloin kaupunkien kauppiaat olivat virallisesti velvolliset pitämään suola- ja viljavarastoja. Nyt ei valtio huolehdi edes kunnollisen kauppatilaston kokoamisesta kotimaankaupasta. Kauppaa ennen holhoava ja mestaroiva valtio on itse joutunut vapautuneen kaupan holhottavaksi.

Luonnollisesti oli merikaupunkien ulkomaankauppamonopoli poistettava, kun rautateitä rakennettiin merisatamista sisämaankaupunkeihin. Liikkeen kasvaminen on merikaupungeille runsaasti korvannut monopolin menetyksen. Oli luonnollista, että maakaupan oli päästävä kahleistaan, kun rautatiet alkoivat risteillä maaseuduilla ja ajan koko kehitys rupesi maaseutuja nopeasti kaupunkilaistuttamaan. Korvauksen menetetystä maakaupastaan ovat kaupunkien kauppiaat saaneet omassa kaupungissaan. Niinpä on Tampereella nyt enemmän väkeä kuin kaupungin alkuaikoina koko Ylä-Satakunnassa, jonka väestön silloista ostokykyä lisäksi ei voi verratakaan nykyisen kaupunkilaisväestön ostokykyyn.

Kehitys on kaivanut suuren kuilun myöskin entisten aikain ja elinkeinovapauden kauppiaiden välille. Uusi kauppiaskunta kasvoi väkilukuun verrattuna lyhyessä ajassa niin paljon lukuisammaksi kuin entinen, että ennen pitkää kauppiaskunnan alimpiin kerroksiin syntyi erityinen kauppiaskurjalisto. Tämän lisäksi tuli siveellinen ero. Ennen täytyi kauppiaaksi pyrkijän palvella moitteettomat puotilaisvuotensa ja otsansa hiessä koota oman liikkeen alkamiseksi tarvittava pääoma. Elinkeinovapauden tultua rupesi kauppiaaksi kuka tyhjätasku hyvänsä; omaa kapitalia ei hän tarvinnut, sillä hän voi toimia luotolla tai suuremman kauppiaan asiamiehenä. Entisajan kauppias tahtoi ammatillaan ennen kaikkea elää. Kilpailuajan kauppias tahtoi ennen kaikkea voittaa; hänen ammattinsa oli peliä, jossa voitettiin tai surkeasti hävittiin. Ja hyvin yleinen oli tuo viimemainittu tulos. Toisten taasen onnistui tarmollaan, kyvyllään, viehättävillä myymälöillään, kohteliaisuudellaan ja muilla miellyttävillä kauppatavoilla voittaa oikullisten, häilyväin ostajain ja onnen suosio ja siten kohota kauppiaskunnan johtavaan kerrokseen.

Mutta kehitys ei ole pysähtynyt sillekään portaalle. Kun vapaan kilpailun aikaa seuranneella sosialisella aikakaudella on selvinnyt kaupan tärkeä tehtävä yhteiskuntataloudellisessa elämässä, on yhteiskunta uudelleen ryhtynyt järjestämään kauppaa uusien käsitysten mukaisesti toiselta puolen poistaakseen kaupan epäterveitä kasvannaisia, toiselta puolen taas järjestääkseen sitä kuluttajain ja koko yhteisön etua silmällä pitäen. Siinä mielessä ovat alkaneet toimia kuluttajain järjestämät osuuskunnalliset liikkeet, ja myöskin kunnallisessa toiminnassa on ilmennyt pyrkimyksiä ulottaa kunnan vaikutusta hyödykkeiden, jakelussa laajemmallekin alalle kuin vain järjestyksenpitoon ja terveydelliseen valvontaan. Maailmansodan pula ja hätäaika on tässäkin kohden antanut yhteiskunnalle perusteellista opetusta.

Tampereen kauppaliikkeet. Edellä kerrottua kehitystä voimme yksityiskohtaisesti seurata Tampereen kauppaelämässä. Kaupungin kauppaliikkeen tavatonta kasvamista puheenaolevana aikana esittää seuraava yleiskatsaus:

        Tampereen kauppiaat vv. 1855–1905

                                        kutakin
               kaup-      kaupungin     kauppiasta
    vuonna     piaita     väkiluku      kohden
                          henkeä        asukkaita

    1855         55         3 820          69
    1860         58         5 232          90
    1870         47         6 986         149
    1880        100        13 645         136
    1890        456        20 132          44
    1900      1 502        36 344          24
    1905      1 622        41 307          25

(27)

Kun virallisen tilaston mukaan Tampereella tämän vuosisadan alussa oli jouduttu siihen, että kutakin paria tusinaa kaupungin asukasta kohden on olemassa kauppias, niin tämä mitä selvimmällä tavalla osoitti pikkukaupan hallitsevaa asemaa Tampereen uudessa kauppaelämässä. Eiväthän nuo puolentoistatuhatta kauppiasta likikään kaikki voineet olla suurkauppiaita, eivät edes vaatimattoman myymälän omistajiakaan, vaan olivat heidän pääjoukkonaan varmaan tori- ja kojukauppiaat sekä kaikenlaiset epämääräiset kaupantekijät ja toimitsijat, joita on vilissyt kaikissa liikepaikoissa.

Kaikkien näiden yhteisiä historiallisia esi-isiä olivat Tampereen vanhat "höökarit", "ruokaporvarit" ja "suomalaiset porvarit", "marketentarit", "monglarit" ja muilla hallinnollisilla nimityksillä lajitellut pikku- ja kiertokauppiaat, jotka osittain kuuluivat kaupungin vanhaan porvaristoon, osittain olivat liikkeellä Tampereen markkinain aikana. Kuusikymmenluvulla, nähtävästi vähää ennen alkaneen vapaamman taloudellisen hallinnon vaikutuksesta, alkoivat liikuskelevat pikkukauppiaat asettua Tampereelle, jossa heidän lukunsa rupesi vähitellen kasvamaan. Kaupungille vuotuista elinkeinoveroa maksavain joukossa esiintyi kuusikymmenluvun ensi vuosilta alkaen kalakauppiaita, leipäkauppiaita, pumpulitavarain myyjiä, "monglareja" (kärkkyjiä) y.m.s. Tori- ja hallikaupan kehitys on kasvattanut lisäksi yhä laajempaa pikkukauppiasluokkaa. Mutta syvemmät juurensa oli Tampereen pikkukaupalla kaupungin asutus- ja elämäntavoissa ja elinkeinoissa, jotka edellyttivät vähittäiskauppaa, sekä elinkeinovapauden ajan liike-elämän hillittömässä kilpailussa ja hajanaisuudessa, jossa järjestymätön pikkukauppa voi versoa tukahuttavalla rehevyydellä. (28)

Tästä pikkukaupan laajasta lakeudesta kohosivat korkeina, kauas näkyvinä saarina Tampereen suurliikkeet, joiden toimialat olivat omaa kaupunkia paljon laajemmat. Niinkuin vanhempina aikoina lähiseutujen pikkukauppa, niin myöhempinä aikoina Ylä-Satakunnan seutujen ja vielä laajempainkin alueiden tukkukauppa on ollut Tampereen hallussa. Tukkukauppias möi tällöin tukuttain säännöllisesti kaikkia käypiä kauppatavaroita ja harjoitti sen ohella avointa myymäläkauppaakin; tukkukaupan eristyminen yhden ainoan tavaralajin tai -ryhmän tukkumyynniksi on jotakuta poikkeusta lukuunottamatta vasta uusimpana aikana tälläkin alalla tapahtuneen työnjaon seuraus. Tampereen tukkukaupalle ovat olleet eduksi kaupungissa tarjolla olevat hyvät tukkukaupan välineet, kuten suuret tavaravarastot, pankit, toimistot ja liikennevälineet eikä vähimmäksi osaksi vanhempain kauppiaspolvien jättämä perinnäistapa ja -henki.

Tukkukauppaa harjoitti Tampereella ainoastaan F. W. Frenckell, jonka tämä liike oli perustettu edellisenä vuonna. Vielä 1871 esiintyi hän kauppiasluetteloissa ainoana alallaan, mutta seuraavina vuosina nousivat tukkuliikkeiksi vanhemmat G. O. Sumeliuksen (per. 1859) ja Hammarén ja Laurénin (1860) kauppaliikkeet ja uudemmat J. Tirkkosen (1869), Ahlgren ja Blomin (1870), Söderlund ja Blombergin (1872) ja Frans Simeliuksen (1875) liikkeet. Seitsenkymmen luvulla Tampereen kauppa aivan ryntäämällä riensi eteenpäin. Ominaista näille vuosille oli monien kauppayhtiöiden perustainen, jotka yhtiöt kuitenkin järjestään purkautuivat lyhyen kokeilun jälkeen. Hammarén ja Laurénin liikkeen toinen osakas, L. J. Hammarén, perusti jo v. 1862 oman liikkeen, jonka v. 1870 luovutti C. W. Åkerlundille. G. F. Ahlgren tuli v. 1870 osakkaaksi liikkeeseen, mutta alkoi kuten hänen osakastoverinsakin jo v. 1873 oman liikkeen. Samoin luopui Vikt. Söderlund pian Söderlund ja Blombergin liikkeen osakkuudesta alkaakseen oman liikkeen.

Kahdeksankymmenluvulla tulivat tukkukauppaluokkaan J. V. Blomin (1873, v:sta 1898 J. V. Blomin seur.), Alex. Fontellin (1883), A. Poutiaisen (1884) ja Alex. Östermanin liikkeet, seuraavalla vuosikymmenellä K. P. Ruuskasen (1880), Kusto Ojasen (1885), Hj. Sundvallin (1890) ja Fr. Björkqvistin (1888) liikkeet, ja sarja on myöhemmin vielä jatkunut.

Useimmat näistä liikkeistä olivat mitättömästä alusta vähitellen kasvaneet huomattaviksi liikkeiksi. G. O. Sumeliuksen liikkeen perusti v. 1859 Gustaf Oskar Sumelius. Kun maakauppa sitten tuli luvalliseksi ja alkoi vilkastua, ryhtyi Sumeliuksen liike harjoittamaan tukkukauppaa ja jätti v:sta 1884 vähittäiskaupan kokonaan syrjään. Samalla tavoin kuin vähittäiskaupalle kävi liikkeen voinviennille, joka aikoinaan oli hyvässä vauhdissa, mutta sitten meijeriliikkeen synnyttyä lakkasi. Tukkukauppa sitävastoin yhä laajeni. V:sta 1860 alkaen oli liikkeen toisena osakkaana kauppias Aug. Nyberg ja hänen erottuaan 1866 perustajan nuorempi veli Frans Sumelius v:een 1875 saakka. V:sta 1870 alkaen liike sijaitsi omassa talossaan torin itälaidalla; uusi kaunistyylinen liiketalo rakennettiin v. 1900. G. O. Sumeliuksen kuoltua 1895 johti liikettä hänen poikansa Gösta Sumelius liikkeen lopettamiseen saakka v. 1916.

J. Tirkkosen liikkeen kehitys on huomattavimpia Tampereella. Liikkeen alkoivat v. 1869 puolisot Juhana ja Maria Tirkkonen (edell. 1841–1892, jälkimm. 1843–1919). Eikä se ensimmältä ollut kangastavarain kulkukauppaa mahtavampaa kauppaliikettä. "Isoa hevoskuormaa mukanansa kuljettaen he tekivät laajoja ja vaivaloisia matkoja Hämeen ja Savon salomaille tarjoten tavaroitaan kaupaksi kansalle ja erittäin sille väestölle, joka harvoin, tuskinpa milloinkaan pääsi kaupunkiin tarpeellisille ostoksilleen." Kun riittävä liikepääoma tällä tavoin parin vuoden kuluessa oli saatu kootuksi, avasi tämä yrittävä pariskunta pysyvämmän kangaskaupan yhdessä Tampereen torin varrella olevain "pilaripuotien" myymäkomerossa. Taas muutaman vuoden työn jälkeen oli liike päässyt niin paljon eteenpäin, että sille oli hankittava laajempi vuokrahuoneusto Kauppakadun varrella (1875). V. 1884 osti kauppias Tirkkonen tämän talon ja v. 1901 valmistui liikkeen nykyinen kivitalo. J. Tirkkosen kuoltua 1892 jatkoi rouva Tirkkonen liikettä uuden liiketalon valmistumiseen saakka, jolloin liike jakautui lankaosastoon, joka edelleenkin jäi rouva Tirkkosen hoitoon, ja kangasosastoon, jonka johdon Tirkkos-puolisojen poika Nikolai Tirkkonen (1875–1926) otti haltuunsa. Nuoremman Tirkkosen taitavalla ja tarmokkaalla johdolla kangasosasto muutamassa vuodessa paisui ajaksi maan suurimmaksi kangas- ja pukutavarain kaupaksi, joka ulkomaiden suurten muotitavaramakasiinien tapaan harjoitti "lähetysliikettä" maamme kaikilla äärillä.

Kuuluisaksi sekä liikkeensä laajuudesta että perustajansa tekemistä testamenttilahjoituksista tuli G. F. Ahlgrenin tukkuliike. Ahlgren oli aikansa esikuvallinen tukkukauppias; hän välitti Näsijärven ja Pyhäjärven vesistöjen seutujen maakauppiaiden ulkomaantavaroita ja perusti itsekin lukuisia maakauppoja. Hänen kuoltuaan jatkoi hänen liikettään A. Poutiainen muutamia vuosia.

Edellämainittujen tukkukauppain ohella toimi Tampereella menneen vuosisadan lopulla ja tämän alussa useita muita erilaisia kauppaliikkeitä. Niistä antavat seuraavat taksoitusluetteloista tehdyt poiminnot kiintoisan yleiskuvan.

    Enimmin taksoitetut kauppaliikkeet Tampereella vv. 1890 ja 1902

                                          taksoitetut    tulot mk

    enimmin taksoitetut v. 1890            v. 1890       v. 1902

    J. F. Olan, kirjakauppa (per. 1876)      15 000       (6 000)
    G. J. Marscén, manufakturikauppa (1868)  15 000       (9 000)
    H. Mäkinen, tukkuliike (1884)            15 000       (5 200)
    G. Lindberg, sekatavarakauppa (1878)     16 000          –
    A. A. Schéele, apteekki (1886)           18 000        47 000
    G. Selin, viljakauppa (1862              24 000
    J. W. Enqvist, puutavarakauppa           25 000       110 000
    K. P. Ruuskanen, tukkuliike (1886)       25 000       109 000
    K. Molin, apteekki (1874)                29 000          –
    A. Österman, tukkuliike (1884)           32 000          –
    Th. Clayhills, apteekki (1874)           32 600          –
    Fr. Sumelius, pankki- y.m. liike (1875)  32 700          –
    J. Tirkkonen, kangaskauppa (1869)        39 000        60 000
    C. G. Blomberg, puutavaraliike (1875)    40 400          –
    Ansh. Grahn, puutavaraliike              42 400          –
    Vikt. Söderlund, tukkuliike (1872)       45 000          –
    J. V. Blom, tukkuliike (1870)            56 800        40 000
    W:m Sandberg, rautakauppa (1878)         65 000        60 000
    A. Fontell, tukkuliike (1883)            85 000          –
    G. O. Sumelius, tukkuliike (1859)       139 000        91 400

        enimmin taksoitetut v. 1902

    Lindeman ja kumpp., puutavaraliike (1881)    –        20 000
    G. J. Hildén, puutavarakauppa (1889)         –        21 400
    K. F. Slastnikoff, sekatavarakauppa (1891)   –        22 200
    W. Aschan, apteekki (1892)                   –        23 200
    Fr. Muntzel ja kumpp., asioimistoimi (1890)  –        24 000
    Tampereen rohdoskauppayhtiö (1896)           –        25 000
    K. K. Sjöstedt, manufakturikauppa (1891)     –        27 000
    G. W. Osonen, asioimisto (1890)              –        29 000
    Rob. Huber, vesijohtoliike (1897)            –        30 000
    Tamp. vähitt.myynti- ja anniskelu-oy. (1892) –        37 000
    Kusto Ojanen, tukkuliike (1885)          (8 000)       40 000
    Fr. Björkqvist, tukkuliike (1888)       (10 000)       40 000
    Tampereen Rakennuskonttori (1888)       (10 000)       40 000
    Rautakauppaosakeyhtiö (1896)                 –        42 000
    John Blom, manufakturikauppa (1893)          –        42 600
    Tampereen viinikauppayhtiö (1896)            –        45 000
    G. A. Lönnqvist, puutavaraliike (1884)   (6 000)       55 000
    Hj. Sundvall, tukkuliike (1896)              –        60 200

Tampereen kauppamaailmassakin on esiintynyt varsin runsaasti työnjakoa s.o. sellaista vanhain liikkeiden haaraantumista ("ammatin eristystä") ja kokonaan uusien erikoisliikkeiden syntymistä ("ammatin muodostumista"), joihin Tampereen käsityön historiassa jo olemme perehtyneet. Luomme seuraavassa etupäässä V. Forseliuksen julkaisemain kauppakalenterien ja Tampereen osoitekalenterien perusteella lyhyen katsauksen tähän puoleen Tampereen kaupan kehitystä.

Tampereen kauppiaiden virallisessa luettelossa v.lta 1855 mainitaan kaupungissa olevan, paitsi kirjakauppiasta, tukkukauppias, 26 "rihkamakauppiasta" (kramhandlande), kuusi "höökaria", kahdeksan "suomalaista porvaria" ja "muotikauppa". Siinä on se tyvi, josta kaupungin myöhempi kauppa on kasvanut ja haaraantunut.

"Rihkamakaupalla" tarkoitettiin silloin sitä mitä myöhemmin on sanottu sekatavarakaupaksi. Tällaisten kauppain luku on Tampereella läpi aikain ollut suuri. Suurkauppain yhteydessä on jo tullut nimeltä mainituksi useita huomattavampia sekatavarakaupan harjoittajia. Mainittakoon tässä lisäksi J. A. Liljan (per. 1867), F. W. Palmroosin (1871), C. W. Åkerlundin (1870), A. F. Lindstedtin (1873) ja G. Helmisen (1878) aikoinaan tunnetut sekatavarakaupat, kaikki jo aikaa sitten lakanneet tai joutuneet toisille omistajille. Vanhemmat sekatavarakaupat möivät yleensä vaikka mitä; hyvin järjestetyssä sellaisessa puodissa piti olla tarjolla likimain kaikkia kaupassa kysyttyjä tavaralajeja; siinä kohden pyrkimykset olivat samantapaiset kuin nykypäiväin suurilla "tavarahuoneilla" tai "kauppamakasiineilla". Kuitenkin on kaupallinen kehitys vaikuttanut sekatavarakauppaan enimmäkseen hyvin eristävästi, niin että yleiskaupoista on haarautunut suuri luku nuorempia erikoiskauppoja.

Kuten tunnettua olivat suola ja rauta vanhemmittain tärkeimpiä meikäläisiä kauppatavaroita. Suola ei tiettävästi ollut yleisemmin erikoisen vähittäiskaupan esineenä, mutta raudan ja rautatavaran kauppa synnytti jo vanhoina aikoina tärkeimmissä kauppakaupungeissamme erityisiä "rautakauppoja". Kone- ja työaseteollisuuden tavaton edistyminen ja siten valmistettujen esineiden suuresti kasvanut käyttö koko kansan elinkeinollisessa ja jokapäiväisessä elämässä ovat tälle erikoiskaupalle antaneet vauhtia ja luoneet uudenaikaiset rautakaupat, jotka kuuluvat nykyajan huomattavimpiin kauppalaitoksiin.

Tampereella tämän erikoiskaupan alotti W:m Sandberg (1843–1887), joka nuoruudessaan oli palvellut ja saavuttanut ammattitaitonsa Helsingin rautakaupoissa. V. 1874 W:m Sandberg muutti Tampereelle G. O. Sumeliuksen liikkeen konttoristiksi, kunnes v. 1878 avasi täällä oman rautakaupan. Aluksi pysyi liike yksinomaan rautatavarain kauppana, mutta vähitellen siihen liittyä yhä useampi rautakaupan yhteydessä oleva kaupanhaara, joten rautakaupasta muodostui monipuolinen, koko maassa tunnettu rauta-, rakennus- ja taloustavarain ynnä maanviljelyskauppa. W:m Sandbergin kuoltua 1887 hoidettiin liikettä rouva Berta Sandbergin lukuun. V. 1897 joutui liike Rud. Winterin omaksi, joka sitä jatkoi toiminimellä "W:m Sandbergin seuraaja", kunnes liike järjestettiin "W:m Sandberg oy:n" haltuun.

Pääasiallisesti samalla alalla toimiva liike on G. Schreckin, L. E. Kjäldmanin ja Fr. Tukiaisen v. 1888 perustama, myöh. osakeyhtiön omistama Tampereen Rakennuskonttori oy. Kolmas samantapainen suurempi liike Tampereella oli v. 1896 perustettu "Rautakauppaosakeyhtiö". Rakennusaineiden kaupalla oli näiden rautatavarakauppain toiminnassa tärkeä sija.

Omaksi alakseen eristyivät rautakaupoista vähitellen "maanviljelyskaupat", jotka harjoittavat maatalouskoneiden, työaseiden, siementen, lannoitusaineiden y.m. maataloustarvikkeiden kauppaa. Tämä erikoiskauppa on Tampereella vanhaa juurta. Seitsenkymmenluvulla välitti paperitehtaan konttoristi Wilh. Cadenius ruotsalaisten ja englantilaisten maanviljelyskoneiden kauppaa ja v:sta 1881 harjoitti C. Engström samanlaista välitystointa. V. 1883 perustettu Alex. Fontellin kauppa niinikään työskenteli mainitulla alalla. Yhdeksänkymmenluvulla oli G. W. Osonen tämän toimialan tunnettuja edustajia Tampereella ja v. 1897 perustettiin 100 000 mk:n osakepääomalla "Hämeen maanviljelijäin kauppaosakeyhtiö", joka otti haltuunsa Ososen liikkeen ja jonkun aikaa oli tämän alan pääedustaja Tampereella. Myöhemmin on tämä kaupanhaara Tampereella niinkuin muuallakin Suomessa joutunut pääasiallisesti maanviljelijäin muodostamain koko maassa toimivain yhtiöiden ja osuuskuntain haltuun. Tampereella ovat huomattavat "Hankkijan" ja "Suomen maanviljelijäin kauppa-oy:n" liikkeet.

Aivan erityistä konekaupan alaa on edustanut G. Neidlingerin v. 1881 Tampereella avaama neulomakonekauppa. Jo aikaisemmin (seitsenkymmenluvun alkupuolella) olivat G. O. ja Fr. Sumelius tehtaiden asiamiehinä myyneet täällä neulomakoneita. Yksityinen vesijohtotarpeiden kauppa avattiin täällä v. 1898 Rob. Huberin liikkeen (nyt "Vesijohtoliike-Huber oy.") haaraosastona. Myöhempiä tamperelaisia liikkeitä tällä alalla ovat Dunderbergin ja "Tampereen vesi- ja lämpöjohto-oy:n" liikkeet.

Rautatavarain ja rakennusaineiden yleiskaupan rinnalla on Tampereellakin vähitellen kehittynyt yhä useampia raakatavaran ja työaineiden erikoiskauppoja. Jo seitsenkymmenluvulla harjoitettiin täällä erityistä ikkunalasikauppaa, kaakelikauppa oli niinikään kehittynyt välitysliikkeeksi vuosikymmeniä ennen kuin Tampereen kaakelitehdas v. 1896 perustettiin, tapettikauppa mainitaan v. 1883, kalkin kauppa, asfalttiliike olivat täällä joihinkin määrin eristyneitä ammatteja yhdeksänkymmenluvulla, ruuti- ja dynamittikauppa esiintyi erikoisena kaupanhaarana edellisen vuosikymmenen alusta alkaen (K. Hjorth 1881). Useat tämäntapaisista erikoistavarankaupoista ovat syntyneet vieraiden tehtaiden tuotteiden asioimistoista.

Vanhoista sekatavarakaupoista eristyneinä on pidettävä sellaisia erikoiskauppoja kuin lasi- ja porsliinikauppoja (1897), tupakkakauppoja (1887) ja teekauppoja. Myöskin hedelmä- ja herkkukauppa on sekatavarakaupasta kasvanut haara. Vanhempia sellaisia oli v. 1883 perustettu J. B. Grönqvistin säilykekauppa sekä muudan 1886 alkanut lyhytaikainen hedelmä- ja herkkukauppa; niillä on sittemmin ollut useita seuraajia. Syntynsä puolesta kuuluivat ulkomaisten väkijuomain, miedompain kotimaisten väkijuomain ja oluen kaupat tähän ryhmään. Sekatavarakaupan sukupuusta ovat lähteneet raakatavarakaupat, sellaiset kuin nahkakaupat (1883).

Ruokatavarain kauppa on suurempien kaupunkien monihaaraisimpia kaupallisia elinkeinoja. Tällaisella kaupalla on historialliset juurensa vanhoissa "höökarien", "porvarien" ja "ruokatavarakauppiaiden" (viktualiehandlande) harjoittamassa ruokatarpeiden kaupassa. Elinkeinovapauden tultua näiden kauppa-ammattien rajat rikkuivat, vaikka "porvarin" nimeä kansankielessä vieläkin käytetään entisessä merkityksessään ja vaikka yleistä, useampia tavaralajeja käsittävää ruokakauppaa on harjoitettu uusimpinakin aikoina.

Tällaisesta vanhasta ruokatavarakaupasta on eristynyt viljakauppa, joka vanhempina aikoina kuului melkeinpä kaikkien kauppiaiden toimialaan, mutta kuusikymmenluvulta lähtien alkoi esiintyä erikoiskauppana (G. Selin 1862). Vielä eristyneempää jauho- ja ryynikauppaa mainitaan kahdeksankymmenluvun alusta alkaen.

Lihakauppa on alkuansa kuulunut teurastajain ammattiin; Tampereen teurastajat möivät vanhempina aikoina tuoretta lihaa tilapäisesti, sitten määrättyinä viikon päivinä, vihdoin määrättyinä päivän tunteina. V:n 1866 aikoina mainitaan kaupungissa makkarakauppaakin, jota nähtävästi makkarain valmistajat harjoittivat. Mutta lihatavarain kauppa on myöskin vanha välikaupan haara. Sellaista erityistä liha- ja makkarakauppaa mainitaan Tampereella kahdeksankymmenluvun alussa (C. Engström). Myöhemmin on kaupungissa ollut myöskin erityisiä liha- ja erityisiä makkarakauppoja. Jälkimmäisistä mainittakoon J. A. Johanssonin (1885) ja K. A. Johanssonin (1892) liikkeet.

Maidon hankinnassa on Tampereellakin muutamassa vuosikymmenessä ehtinyt tapahtua useita mullistuksia. Vanhassa Tampereen kaupungissa saatiin maito omista lehmistä, joista riitti "tinkimaitoakin" karjattomille kaupunkilaisille. Kaupungin kasvaessa ja karjan vähentyessä ja vihdoin melkein kokonaan hävitessä tuli maalaisten maitotinkien aika ja torilla mitattiin ahkerasti ostomaitoa. Kuusikymmenluvulla myytiin maitoa Tampereen leipuripuodeissa ja "Hatanpään maitopuodissa sillan päässä", mutta useampia maitomyymälöitä olemme havainneet kaupunkiin ilmestyvän vasta yhdeksänkymmenluvulla. Uusimpina aikoina on yhä kasvaneen kaupunkilaisväestön maidonhankinta joutunut suurimmaksi osaksi kaupunkilaisten kuluttaja- ja maalaisten tuottajaosuuskuntain ja niiden meijeriliikkeiden haltuun, vaikka yksityinenkin maidonhankintaliike on jatkunut.

Voikaupat alkoivat esiintyä yhdeksänkymmenluvun alussa; oikeastaan ne olivat vanhain "porvarien" liikkeen jatkajia. Kalakauppoja mainitaan v:sta 1888 (eräs liike perustettu jo 1876) ja erityisiä munakauppoja, juustokauppoja y.m.s. esiintyy uuden vuosisadan luetteloissa.

Uusia muodostuksia elintarpeiden kaupan alalla on puutarhatuotteiden kauppa. V. 1875 alkoi K. Gauffin kaupungissa "julkisen puutarhamestarin liikkeen". Seuraavalta vuosikymmeneltä alkaen mainitaan kaupungissa "vihanneskauppoja" (1886). Kauppapuutarhurien liikkeeseen kuuluva haaraus on kukkaiskauppakin, jonkalaisia erityiskauppoja Tampereella mainitaan v:sta 1886 lähtien.

Erittäin runsas on kaupallinen työnjako ollut vaatetuskaupan alalla. Tämän alan monet haaraukset ovat saaneet alkunsa osittain yleisistä lanka- ja kangaskaupoista, osittain taas käsityöstä tai kotityöstä. Tampereen lanka- ja kangaskaupoista olivat vanhimpia puuvillatehtaan, verkatehtaan ja pellavatehtaan myyntipuodit, jotka ovat toimineet näiden tehtaiden alkuajoilta saakka. Huomattavia kangastavarain välikauppiaita ovat olleet esim. G. J. Marscénin (1864), J. Tirkkosen (1869) jo ennen mainitsemamme, K. Ylösen ja E. Janhusen liikkeet, molemmat viimemainitut perustetut v. 1880, sekä Paul Ståhlbomin (1887) ja Emil Brännlundin (1893) liikkeet. Uutta käsityötä kuvatessamme olemme kertoneet, miten Tampereelle syntyi erityisiä naisten vaatetuskauppoja, kuten muotikauppoja (1850), hattu- ja muotikauppoja (1882) sekä kappaliikkeitä (M. Aspelundin kappamakasiini, main. 1886, Anna Johnssonin kappaliike, per. 1889). Paitakauppoja ovat Tampereella kahdeksankymmenluvun keskivaiheilta lähtien edustaneet turkulaisten toiminimien G. A. Petreliuksen ja C. Fr. Juseliuksen haaramyymälät. Erityisten herrainvaatetusliikkeiden alkaja oli John Blomin 1893 perustama liike. Tampereen turkistavarain ja lakkien myynnin alkajoita ovat taas olleet O. Holmbergin (1862) ja Wilh. Zimmerin (1885) käsityöliikkeet. Jalkinekauppoja sekä harjakauppoja mainitaan uuden vuosisadan alkaessa.

Läheistä sukua vaatetuskaupoille ovat Tampereen koruompeluliikkeet (1879) sekä pienet ompelutarpeiden kaupat. Tässä yhteydessä mainittakoon myös korutavarakaupat, joista ensimmäinen oli Maria Roosin v. 1881 perustama liike, sekä leikkikalukaupat, jotka vuorostaan ovat saaneet alkunsa rouva Fredrika Lindholmin v. 1868 perustamasta leikkikaluliikkeestä, vaikka molempia viimemainittuja kauppaerikoisuuksia voidaan pitää myöskin kirjakaupoista eristettyinä myyntihaaroina.

Olemme seuranneet kappaleen matkaa kauppa-ammatillista eristymistä kolmella vanhalla kaupan alalla, nim. sekatavara-, ruokatavara- ja vaatetustavarakaupan alalla. On luettelematta useita erikoiskauppoja, joita ei voi katsoa vanhemmasta kaupasta eristyneiksi haaroiksi, vaan joita on pidettävä uutismuodostuksina. Sellaisia ovat muutamat käsityön alaan liittyvät kaupanhaarat, kuten useimmat huonekalu- ja ruumisarkkukaupat (1890-luvulta), kellokaupat y.m. Toiset välikaupat taas ovat kotitalouden alalle tunkeutuneita muodostuksia, niinkuin eläintenrehun kauppaa välittävät kaurakaupat ja heinäkaupat, joita mainitaan vuosisadan vaihteessa, kasvavan polttoainetarpeen synnyttämät halkoliikkeet, jollaisia mainitaan jo v:sta 1884 alkaen, j.n.e. Toiset kaupanhaarat vihdoin ovat aiheutuneet uusien tapain ja uudenlaatuisten kauppatavarain levitessä. Niinpä on urheilu herättänyt eloon kokonaan uuden kaupanhaaran: urheilukaupat. Sellaisia mainitaan Tampereella ensinnä eri osastoina muissa kaupoissa (1893), sitten itsenäisinä. Tästä kaupanhaarasta vuorostaan erinneitä erityiskauppoja ovat polkupyöräkaupat (1898), asekaupat ja kalastustarpeiden kaupat, molemmat viimemainitut lajit mainitut uuden vuosisadan alussa, mutta kaikki kolme lajia esiintyneet jo aikaisemmin muunlaatuisten kauppain (rautakauppain, kellokauppain) yhteydessä. Uusia muodostuksia ovat myöskin soitinkaupat, joita Tampereella esiintyi uuden vuosisadan alussa.

Vielä on tässä muistettava paria erikoista ja erioikeutettua kauppa-alaa, nimittäin apteekkeja ja kirjakauppoja.

Tampereen ensimmäisen apteekin omistajia ovat olleet Joh. Långhjelm 1802–1820, A. W. Tennberg 1820–1856, G. A. Serlachius 1858–1868, Karl Molin 1868–1899, K. Fr. Heinonen 1899–1904, A. J. Molin 1904–1921 ja Severi Haapanen 1921–. Toisessa v. 1857 perustetussa apteekissa ovat isännöineet E. J. Granberg 1857–1870, O. S. Mellgren 1870–1874, rouva S. K. Mellgren 1874, Th:s Clayhills 1874–1893, Fr. Borg 1893–1905 ja U. J. Hagberg 1905–. Kolmannen apteekin (Uuden apteekin) perusti E. Schéele v. 1886. Neljännen apteekin (Uuden kirkon apteekin) perusti v. 1892 Wolter Aschan. Viides (Tammelan) apteekki on F. Relanderin v. 1901 alkama. Kuudes ja seitsemäs ovat perustetut v. 1928.

Varsinaisen kauppansa ohella harjoittivat apteekit lähelle meidän aikojamme kaikenlaisen muunkin hyödyllisen ja hauskan pikkutavaran, kuten esim. kukansiementen, kauppaa. Apteekeista on eristynyt kivennäisvesien valmistaminen ja kauppa, lääkkeisteknillinen teollisuus ja rohdosliike, jota täällä ovat edustaneet kaupungin kaikkien apteekkarien v. 1896 perustama, suureksi kasvanut Tampereen Rohdoskauppa oy., jolla on varastoja Helsingissä ja Viipurissa ja joka myöhemmin on saanut rinnalleen muutamia toisiakin rohdoskauppoja ja rohdostehtaita.

Tampereen vanhemmassa kirjakaupassa rupesi vasta kuusikymmenluvulla ilmenemään vilkkaampaa toimintaa, kun Frenckellin kirja-asioimisto vähitellen muuttui säännölliseksi kirjakaupaksi (1866), minkä ohella puuvillatehtaan myymälässä jatkettiin hengellisten kirjain myyntiä. V. 1873 osti Frenckellin kirjakaupan E. Hagelberg, joka jo aikaisemmin oli ollut puheenalaisen kirjakaupan osakas. Tämä kirjakauppa harjoitti parisen vuosikymmentä hyvin monipuolista toimintaa: julkaisi paikkakunnan sanomalehteä, piti ainakin vv. 1871–1876 kirjakaupallista lainakirjastoa, oli taide- ja urheilukauppana, kauppasi kaikenlaista uutta pikkutavaraa, harjoittipa suurehkoa kustannustoimintaakin. V. 1891 kirjakauppa joutui H. T. Bärlundin haltuun ja on sitten kulkenut parin muunkin välikäden kautta; nykyisin se toimii "Hämeen kirjakaupan" nimisenä (1905).

Toisen varsinaisen kirjakaupan perusti E. Wesander v. 1883. Silläkin on ollut monta omistajaa, m.m. A. Mäki ("Väinämöisen kirjakauppa"). Tampereen suurin kirjakauppa oli aikanaan Emil Lyytikäisen v. 1900 perustama liike. Myöhemmin on perustettu uusia suuriakin kirjakauppoja, kuten "Tampereen kirjakauppa oy.". Tampereen kirjansitojain liikkeistä usea kehittyi kirjakaupaksi. Sellaista alkuperää olivat J. F. Olánin (1875), B. E. Martinin (1875) ja W. Toivosen (1881) liikkeet. Omaksi haarakseen eristyivät lähetyskirjakaupat, antikvarinen kirjakauppa (main. uuden vuosisadan alussa) sekä paperikaupat, joista ensimmäinen oli Helsingissä toimivan Lång & Ståhlbergin haaraosasto (1885). Viimemainittu toimihaara on sittemmin saanut lukuisia edustajia, joista jotkut, kuten Isak Julinin (1898) ja Luukkosen ja kumpp:n (1900) liikkeet, harjoittivat monenlaista grafillista tuotantoa ja kauppaa.

Edellä on kosketeltu pääasiassa vain varsinaista värikauppaa, jolla käsitämme omaa varastoa pitävää ja omalla vastuullaan toimivaa kauppaa. Mutta kauppa on meidän aikanamme yhä yleisemmin asettunut välittömästi tuotannon palvelukseen, avaten siten täälläkin uuden laajan alan välikaupanvastaista kauppatoimintaa. Muutamia näitä tuotantokauppoja on jo mainittu. Niitähän ovat olleet Tampereen omain tehtaiden vähittäismyymälät Tennbergin vanhasta öljykaupasta alkaen, vieraiden tehtaiden täällä avaamat myymälät, kuten Petreliuksen ja Juseliuksen paitakaupat, lukuisat käsityöläisten myymälät, joissa näemme niin monta vivahdusta verstasmyymälästä täydelliseen vieraaseen värikauppaan saakka, maalaisten kaupungissa avaamat maataloustuotteiden kaupat j.n.e.

Uuden kaupan ominaisuuksia on sekin, että se nykyajan kulkuneuvoja hyväkseen käyttäen helposti haarautuu yhdestä pesäpaikasta useampiin paikkoihin. Eivät kaikki Tampereen kaupat enään ole tamperelaisten omia ja johdettavia, vaan on kotoiseen joukkoon viime aikoina ilmestynyt monta vieraspaikkaisten liikkeiden haaraosastoa; esimerkkejä siitä on paitakauppain, vesijohtoliikkeiden, soitinkauppain, sähköliikkeiden, porsliinitavarain, kone- ja rautatavarain, neulomakoneiden, kutomakoneiden y.m. tavarain kaupan alalta. Tampereen liike on myöskin käynyt vuoroonsa vieraissa perustaen sinne tänne haarakauppojansa. Haarakauppajärjestelmä on oman paikkakunnan pienessä piirissäkin päässyt verraten laajaan käytäntöön, todistaen sekin puolestaan vähittäiskaupan valtaa suurenkin liikkeen alalla.

Samansukuisia ilmiöitä ovat kauppa-asioimistot (agenturit), joilla monenkarvaisilla laitoksilla on niin huomattava tehtävä nykyajan liike-elämässä. Asioimistoimen tavaton vauhti näyttää ainakin Tampereella olleen seitsenkymmenluvulla vilkastuneen vakuutusliikkeen alkuunpanema. Sitten rupesivat tehtaat seuraamaan esimerkkiä hankkien kilvalla "edustajia" ja asiamiehiä täälläkin. Ja niinkuin muussakin kaupassa niin agenturissakin syntyi eristävää ja yhdistävää kehitystä, niin että kun toiselta puolen suurliikkeet etsivät itselleen yhä enemmän erityisedustajia, niin toiselta puolen tällä alalla toimivat henkilöt rupesivat kokoamaan itselleen yhä useampia asioimistoja. Siten on asioimistoista Tampereellakin saattanut kehittyä melkoisen suuria itsenäisiä liikkeitä. Niistä mainittakoon tässä Ludv. Tallqvistin (1874), K. Hjorthin (1881), Hj. Grönblomin (1884–1896) sekä Fr. Müntzel ja kumpp:n (1890) asioimistot.

Erityiseksi asioimistoimeksi on, kuten sanottu, viime vuosikymmeninä kehittynyt vakuutustoimi. Kotimaisesta palovakuutustoiminnasta puhumatta näyttävät ulkomaiset palo ja muunlaiset vakuutusyhtiöt jo aikaisin saaneen edustajia Tampereella; niinpä toimivat A. Törngren ja G. A. Serlachius v. 1866 täällä ulkomaisten palovakuutusyhtiöiden asiamiehinä. V. 1871 oli Tampereella edustettuna 12 ja v. 1890 jo 31 vakuutusyhtiötä. Myöhemmin ovat kotimaiset yhtiöt kokonaan syrjäyttäneet ulkomaisten yhtiöiden toiminnan Tampereella. Hämeen läänin maakauppiaiden palovakuutusyhtiö (1899) oli ensimmäinen vakuutuslaitos, jolla oli pääkonttorinsa Tampereella. Myöhempiä Tampereella päämajaansa pitäviä vakuutuslaitoksia ovat keskinäinen tapaturmavakuutusyhdistys Otava, paloapuyhdistys Varma ja työväen keskinäinen vakuutusyhdistys Turva. Muunlaisista täällä toimivista asioimistoista mainittakoon höyrylaivatoimistot, joita v. 1876 oli kolme ja 1895 yksitoista, sekä siirtolaistoimisto, jollainen täällä esiintyi uuden vuosisadan alkaessa. Puheenaoleviin laitoksiin ovat vielä luettavia teollisuusliitot ja -yhtymät, joita teollisuuslaitokset ovat perustaneet yhteisten kauppaetujensa valvomista varten. Tällaisia yhtymiä ovat aikanaan olleet m.m. "Suomen tulitikkutehdasyhdistys" (1898), "Paperikonttori" ja "Pussitehtaiden yhdistys", joilla on ollut pääkonttorinsa Tampereella.

Sellaisen nopeasti kasvaneen väestökeskuksen kuin Tampereen kauppa pyrkii luonnollisestikin ensi sijassa täyttämään oman paikkakunnan kasvavaa tavarain tarvetta. Tampereen kauppa on senvuoksi ollut parhaasta päästä kulutus- eli tuontikauppaa. Mutta myöskin vientikaupalla oli huomattava sija aikaisemmissa oloissa, jolloin maataviljelevä väestö oli kaupungin kauppiaiden tärkeimpänä ostajapiirinä. Tällaista vientikauppaa pidettiinkin vanhoina aikoina sisämaan kaupunkien tärkeimpänä tehtävänä ja suureksi osaksi juuri sellaista kauppaa varten Tampere alkuaan perustettiinkin. Mutta vasta menneen vuosisadan puolivälin jälkeen rupeaa Tampereen kauppa vaatimattomassa määrässä toteuttamaan odotuksia siinä kohden. Kaupunginkertomuksissa on kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla pysyvänä lausuntona, että kaupungin kaupan tehtävänä on maalaistavarain ostaminen ja vienti. V. 1865 sanotaan maalaistuotteiden viennin melkoisesti kasvaneen; kaupungin kauppiaat olivat vuoden kuluessa ostaneet vähintään 25 000 leiviskää voita, 500 leiviskää talia ja 200 elukkaa, jotka oli teurastettu ja suolattu. V. 1868 ilmoitetaan kaupungin voinvienti 40 000 leiviskäksi. V. 1870 sanotaan sen taas alenneen "tavalliseen määräänsä", noin 25 000 leiviskään voita ja 500 leiviskään talia. Seuraavina vuosina se taas on nousemassa, v. 1871 tehden 32 000 leiv. Voi vietiin pääasiallisesti Ruotsiin; suurin kaupungin voinviejistä lienee ollut G. O. Sumeliuksen liike. Myöhemmin Tampereen voinvienti lakkasi, mutta lukuisat puutavaraliikkeet, joista toiset melkoisen suuret, pitivät yllä Tampereen vientikauppaa, vieläpä saattoivat sen entistä parempaankin voimaan. Tunnetuimmat puunvientiliikkeet on mainittu jo edellä kaupungin suurliikkeiden luettelossa. Näiden huomattavain vientihaarain ohella on Tampereella ajan mittaan harjoitettu pienempää vientikauppaa, kuten puolukkain (G. A. Serlachius kuusikymmenluvulla), nahkain (K. M. Eklund 1873) ja krapujen vientiä (A. Micha 1898).

Tampereen kaupan ulkonaisessa kehityksessä olemme siten havainneet monenlaista ryhmittymistä: vähittäis- ja tukkukauppaa, pien- ja suurliikettä, kotipohjaista ja vierasperäistä, itsenäistä ja riippuvaa, kulutus- ja tuotanto-, varasto- ja asioimiskauppaa. Kaupan sisäiseen elämään ei ole yhtä helppo tunkeutua. Erinäisissä uusissa kauppatavoissa huomaamme kuitenkin uuden "kauppiaallisen" hengen vaikutuksia. Monesta pikkuilmiöstä näemme, miten Tampereellakin kauppiaat ja liikemiehet vapaakaupan aikakautena muuttuivat, jos niin saa sanoa, käsityöläisistä keinottelijoiksi, passivisista aktivisiksi kauppiaiksi. "Kauppatuttavuus" hävisi ja sijaan tuli oikullinen epämääräinen "yleisö". Pimeät, ahtaat puodit ja kauppapöksät, joihin tuskin mitkään nimikilvet etsivää opastivat ja joiden korkeita portaita ainoastaan talon vanhat tutut osasivat vaaratta kulkea, muuttuivat hätä hätää hirmuisen räikeillä nimikilvillä, katupintaan ulettuvilla lasiseinillä ja häikäisevillä lampuilla valaistuiksi myymälöiksi, joissa yleisö kulki kuin itämaisten satujen saleissa. Kun kaupunki saa sanomalehden, alkaa kaupungissa kauppamainostus: ensin parilla pikkurivillä tavallisen lukemisen tavoin, sitten vuosi vuodelta näkyvämmin ja ponnekkaammin, vihdoin pauhaten ja pöyhistellen suurin kuvitetuin julistuksin käy kauppa aktivisesti yleisön kimppuun. Vanhoja tapoja hyljätään, uusia tulee käytäntöön. V. 1866 kaupungin johtavat kauppiaat ilmoittavat lakkaavansa pyhäkaupasta, tuosta vanhan tutullisen kaupan helmasynnistä. Mutta yöhön myöhään pidetään puodit arkisin auki, kunnes vastavirta syntyy sitäkin tapaa vastaan. Joulunäyttelyt näyttävät tulleen tavaksi kuusikymmenluvulla. Pysyvät "alennusmyynnit", palkintomyynnit, kilpamyynnit ja -ostot, palkintoarvonnat ja kaikki muut samanlaiset kaupan houkutus- ja kiihdytyskeinot näyttävät päässeen yleisempään valtaan menneen vuosisadan parilla viimeisellä vuosikymmenellä. (29)

Vihdoin rupesi yleisö kyllästymään koko tuohon järjestelmään. Hillittömän kauppakilpailun kehitys huijauksineen, vararikkoineen, tavaraväärennyksineen ja muine epämuodostuksineen kävi lopulta yhteiskunnalle rasittavaksi. Taloudellisesti ajattelevat viehättyivät niihin uusiin oppeihin, jotka vastustivat värikauppaa varsinkin sen räikeässä muodossa tahtoivat luoda kuluttajain oman, osuuskunnallisen kaupan, joka ilman välikäsiä liittyy itse tuotantoon. Vuosisadan loppuessa heräsi Tampereella, etupäässä työtätekevän luokan keskuudessa, osuuskauppaliike.

Tamperetta on joskus sanottu "Suomen Rochdaleksi", ja totta onkin, että maamme ensimmäinen varsinainen osuuskauppa on syntynyt täällä kankurien kesken niinkuin Englannin Rochdalessa.

Tampereen osuuskauppaliikkeen uranuurtaja oli tavallaan "Tampereen työläisten ravinto-yhdistyksen osakeyhtiö", joka lienee ollut toiminnassa jo v. 1882 (säännöt vahvistettu 25 p. syysk. 1883). Sääntöjen mukaan oli yhtiön tarkoituksena hankkia "mahdollisuutta työkansalle edullisimmilla hinnoilla ostaa kaikenlaatuisia ja paraanlaisia ravinto- ynnä muita kauppa-aineita (paitsi väkijuomia)" sekä käyttää "osan liikkeestä tulevasta voitosta rahaston perustamiseksi, jonka rahaston tarkoituksena on turvata osakkaita tapaturman ja vanhuuden tuottamista puutteista". Kaikesta päättäen oli yhtiö aiottu kuluttajain omaksi liikkeeksi, mutta todellisuudessa se kuitenkin toimi pääasiallisesti vain voiton tuottamiseksi osakkailleen. V. 1905 yhtiö möi kauppansa vieraille ja parin vuoden kuluttua se kokonaan kuoli.

Varsinainen osuuskauppaliike Tampereella alkoi Finlayson ja kumpp. työväen osuuskaupan perustamisesta v. 1900. Alkuvauhdin yritykselle antoi tehtaan isännöitsijän, kunnallisneuvos Chr. Bruunin tätä tarkoitusta varten v. 1898 tekemä 10 000 mk:n suuruinen lahjoitus. Bruun oli matkoillaan tutustunut Englannin voimakkaaseen osuuskauppaliikkeeseen. Silloin oli osuustoiminnallisen heräämisen aika maassamme. Vaikkei osuustoimintalakia vielä ollut, sai Finlaysonin tehtaanväen osuuskauppa varsin osuuskuntahenkiset säännöt. Niiden mukaan pääsi jäseneksi yhdistykseen jokainen mainitun tehtaan vakinaisessa palveluksessa oleva henkilö, joka sitoutui sääntöjä noudattamaan. Jäsen, joka erosi tai erotettiin tehtaan työstä, sai edelleenkin pysyä yhdistyksen jäsenenä, mutta häntä ei voitu valita johtokuntaan eikä muihin luottamustoimiin ja hän menetti myöskin äänioikeutensa. Myynti yhdistyksen kaupasta oli tapahtuva ainoastaan käteisellä rahalla. Väkijuomain kauppa oli kielletty. Kultakin jäseneltä vaadittiin vähintään 10 markan osuusmaksu. Liikenevä voitto oli jaettava jäsenille heidän ostoksiensa mukaisesti. Yhdistyksen toimikuntaan kuului kuusi jäsentä, jotka yhdistys valitsi yleisessä kokouksessa, ja jokaisella jäsenellä oli yhdistyksen kokouksissa yksi ääni. Yhdistyksen piirissä ilmenevät riitaisuudet oli valittujen luottamusmiesten ratkaistava.

Yritys alotti matkansa myötätuulessa. Puuvillatehtaan puolesta luvattiin osuuskaupalle vuokravapaa huoneusto ja kaupanhoitajan asunto. Myymälä avattiin 1 p. syysk. 1900. Osuuskunnan hallituksen ja kaupanhoitajain kokemattomuus aiheutti ikävyyksiä ja kiihtymyksen hetkiä, mutta myöhemmin läksi kehitys kaupanhoitaja Pentti Hirvosen johdolla kulkemaan tasaista ja varmaa uraa. V. 1901 oli tässä osuuskunnassa jäseniä 314 ja myyntimäärä teki 110 000 mk; v. 1915 oli jäsenluku 1 176 ja myynti 634 486 mk. V:sta 1908 saivat ulkopuolisetkin ostajat liittyä osuuskuntaan. V. 1913 osuuskunta osti itselleen oman talon (Puuvillatehtaankatu 12). Samoihin aikoihin perustettiin useampia sivumyymälöitä. V. 1916 astuttiin ensimmäinen askel Tampereen työväen osuuskauppain yhdistämiseksi, kun Finlaysonin osuuskauppa osti "Tampereen työväen osuuskaupan" varoineen velkoineen.

Finlaysonin työväen osuuskaupan syntyminen antoi aihetta Pellavatehtaan Työväen Osuuskaupan perustamiseen. Sen säännöt vahvistettiin 4 p. jouluk. 1900 ja myymälä avattiin 15 p. maalisk. 1901 tehtaan isännistön luovuttamassa vuokrattomassa huoneustossa. Liikkeen edistys oli yleensä varsin tasaista, toisin ajoin ripeääkin. Jäsenmäärä, joka v. 1901 oli 524, oli v. 1915 jo 1 258; myyntimäärä kasvoi samassa ajassa 145 000 mk:sta 597 739 mk:aan. Jo v. 1903 osuuskunta hankki itselleen oman talon, tosin vuokratontilla, Juhannuskylässä; paikalle on myöhemmin kohonnut osuuskunta "Voiman" suuri rakennus. V. 1908 tämäkin osuuskunta tuli kaikille avonaiseksi. Vähitellen avattiin uusia myymälöitä Tampereen esikaupungeissa ja lähimmällä maaseudulla.

Puuvillatehtaan ja Pellavatehtaan työväestöjen perustamain osuuskauppain menestyksellinen alkuvauhti kehoitti Tampereen muuta lukuisaa työväestöä seuraamaan esimerkkiä. Tampereen Työväenyhdistyksessä oli jo syksyllä 1899 keskusteltu yleisen osuuskaupan perustamisesta ja samoissa piireissä päätettiin keväällä 1901 perustaa osuuskauppa, Tampereen Työväen Osuuskauppa i.l., jonka säännöt saivat vahvistuksen 24 p. huhtik. 1901. Tämän Tampereen kolmannen osuusliikkeen myymälä avattiin 1 p. elok. 1901. Uudenluontoinen oli tämä osuuskunta siinä kohden, että sen jäseniksi pääsivät kaikki halukkaat kuluttajat. Siitäkin syystä jäsenluku, joka perustamisvuonna oli 180, reippaasti kasvoi, ylittäen v. 1908 tuhatluvun ja ollen v. 1915 jo 1 346; myyntimäärä oli ensimmäisenä täytenä toimivuonna 245 700 mk, mutta v. 1915 vasta 546 000 mk. Uusia myymälöitä avattiin ahkerasti. V. 1907 hankittiin oma kiinteistö (Viinikankatu 21). V. 1910 valmistui osuuskunnan omaan taloon sijoitettu mylly.

"Heti alusta pitäen vallitsi tamperelaisten osuuskauppain kesken hyvä yhteisymmärrys, mikä teki mahdolliseksi myös läheisen yhteistoiminnan, sillä keskinäinen kilpailu, sikäli kuin sitä oli havaittavissa, oli kilpailua kunniasta päästä etevimmäksi osuuskaupaksi." Kaupanhoitajat tekivät omasta alotteestaan edullisia yhteisostoja. Tampereen osuuskauppain alotteesta ja kustannuksella pidettiin v. 1903 Tampereella ensimmäinen yleinen osuuskauppain edustajakokous, jossa pantiin alkuun yhteisen osuustukkukaupan (SOK) perustaminen. Omalla paikkakunnallaan Tampereen osuuskaupat harjoittivat tehokasta valistustyötä. Kun Työväen osuuskauppa oli sulanut Finlaysonin työväen osuuskauppaan, tuli kauan harkittu kysymys Tampereen kaikkien osuuskauppain yhtymisestä yhdeksi suurosuuskaupaksi päivänkysymykseksi. Lopulla vuotta 1917 päätettiinkin perustaa uusi osuuskunta Osuusliike Voima i.l., johon entiset yhtyivät. Uuden osuuskunnan säännöt saivat vahvistuksen 11 p. lokak. 1917 ja kauppakirjat Finlaysonin ja Pellavatehtaan työväestöjen osuuskauppain ostamisesta uudelle osuuskunnalle allekirjoitettiin 29 p. jouluk. 1917.

"Voimalla" on sen jälkeen ollut hallitseva asema Tampereen mahtavasti paisuneessa osuuskuntaelämässä. Sen ulkonaiset saavutukset näkyvät seuraavista luvuista:

                          toimi-   henkilö-   myynti    omat varat
    vuosi      jäseniä   paikkoja   kunta    milj. mk.  milj. mk.

    1918         6 600     26        113        9.3       1.0
    1920        10 788     34        212       33.0       1.4
    1925        11 238     45        341       52.5       9.4
    1929        13 319     59        439       75.1      11.2

Helsingin "Elannon" jälkeen on Tampereen "Voima" maamme suurin osuuskauppaliike. Voiman jäsenistöstä on vanhasta perimyksestä suuri osa läheisten maaseutujen asukkaita; v:n 1919 jäsenistöstä (13 319 henkilöä) oli kaupungissa asuvia 6 115, esikaupungeissa asuvia 2 976 ja maaseudulla asuvia 3 928 henkilöä. Niin kaupungissa kuin maallakin on jäsenistö pääosaksi työväestöä. Tuotantolaitoksia on Voimalla kaupungissa höyryleipomo, mylly, kahvipaahtimo, meijeri, virvoitusjuomatehdas sekä kutomo ja maalla sikala; lisäksi tulee erinäisiä korjauspajoja. Voiman myymälät ja ravintolat, joista useimmat sijaitsevat omissa, osittain uudenaikaisissa ja komeissa taloissa, antavat leimaa Tampereen nykyiselle liike-elämälle. Voiman toimitusjohtajana on sen alusta tähän saakka ollut Finlaysonin osuuskaupan ent. johtaja Pentti Hirvonen.

Osuusliike Tuotanto r.l. perustettiin v. 1915. Liike sai alkunsa porvarillismielisen yleisön keskuudessa ja se liittyi samanmielisiin osuuskunnallisiin keskuslaitoksiin. Tuotannon kehitystä valaisee seuraava katsaus:

                       toimi-    henkilö-    myynti    omat varat
    vuosi   jäseniä   paikkoja    kunta     milj. mk   milj. mk

    1916      580        1          9          0.2       0.02
    1920    2 454       26        119         17.8       0.3
    1925    3 081       28        140         17.4       0.9
    1929    3 815       31        182         29.1       1.7

Liikkeellä on kaupungissa leipomo sekä useita erilaisia myymälöitä, kahvila, ruokala y.m. osuuskunnailla laitoksia. Niinkuin Voimalla on Tuotannollakin jäseniä ja myymälöitä Tampereen ympäristöilläkin, Kyröskoskella, Luopioisissa ja Vesilahdella saakka. Nykyinen toimitusjohtaja on Hugo Ahjo. (30)

Asia- ja palvelusliikkeet. Tällä ryhmänimellä tarkoitamme "esineetöntä kauppaa", s.o. liikettä, joka ammatillisesti toimii käsityön tapaan tai kuuluu n.s. "vapaisiin ammatteihin", mutta taloudellisesti perustuu kauppaan ja noudattaa kauppiaallista toimitapaa. Tähän ryhmään kuuluvat palvelustointa harjoittavat laitokset sellaiset kuin ravintolat, majalat ja kylpylaitokset, edelleen yksityisten henkilöiden harjoittamat monenlaiset ja moniasteiset palvelusammatit, kuten asioitsijain ja asianajajain, sairaanhoitajain ja lääkärien, piirtäjäin ja arkitehtien, soitonopettajain ja taiteilijain toimet.

Tampereen nykyinen monihaarainen ravintola- ja majalaliike on monesta juuresta kasvanut elinkeino. Se on lähimmässä yhteydessä kaupungin vanhan väkijuomaliikkeen kanssa, josta on aikaisemmin kerrottu. Väkijuomaliikkeen keskuksia olivat ennen kaupungin viinakapakat eri muunnoksineen. Kuusikymmenluvulla alkanut väkijuomalainsäädäntö eristi väkijuomain valmistuksen ja kaupan kokonaan kapakkaliikkeestä (väkijuomain anniskelusta). "Kapakat" hävisivät nimellisesti Tampereelta jo menneen vuosisadan puolimaissa. Ne olivat olleet pääasiallisesti väkijuomain anniskeluja. Niiden ammatillisia perillisiä olivat vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöiden anniskelupaikat sekä ne "ravintolat", jotka päätoimenaan harjoittivat väkijuomaliikettä maistraatilta saamainsa pysyväin oikeuksien nojalla, minkä lisäksi ne tavallisesti nauttivat myöskin niitä oikeuksia, jotka myöhemmin olivat valtuustosta riippuvia. Tunnetuimpia ja pitkäikäisimpiä tähän kaavioon kuuluvista ravintoloista olivat E. Joselinin ja J. L. Rosendahlin perustamat ravintolat. Edellisen "hotellia" ja biljardia mainitaan jo kuusikymmenluvun puolimaissa ja seuraavan vuosikymmenen keskivaiheille saakka oli Joselinin sali kaupungin enin käytetty konsertti- ja juhlahuone. Rosendahlin ravintola, "Hotelli Toivo", alkoi niinikään kuusikymmenluvun puolivälissä ja se oli toimessa jonkun aikaa uudella vuosisadallakin. Kuusikymmenluvun alussa mainitaan kaupungissa A. Lindebergin ja M. Granbergin ravintoloita. Kahdeksankymmenluvulla oli Tampereella useita "hotelliksi" kutsuttuja laitoksia, kuten "Hotelli Tampere" (1881), "Hotelli Vega" (1881), "Hotelli Suomi" (1881) ja "Hotelli Aura" (1886); näistä oli ainoastaan J. B. Grönqvistin perustama "Suomi" pitkäikäisempi.

Toisen ryhmän muodostivat etupäässä matkustavain majoittamista tarkoittavat varsinaiset "hotellit". Niistä on vanhin kaupungin kestikievari, joka jo vanhemmilta ajoilta alkaen näyttää olleen väkijuomain anniskeluoikeuksilla varustettu ravintola. Kuusikymmenluvulta lähtien mainitaan kaupungissa "Seurahuonekin", jonka pitäjät seuraavana aikana usein vaihtelivat. Kahdeksankymmenluvulla näyttää Seurahuone olleen kaupungin mainittavin ravintola ja juhlahuoneusto; v:sta 1898 alkaen se oli erityisen yhtiön oma, kunnes jälleen joutui yksityisille. Kaupungin valtuuston myötävaikutuksella syntynyt ja aikoinaan kaupungin omistama "Kaupunginhotelli" alkoi toimensa v. 1890; senkin vuokraajat usein vaihtelivat. Laajalta tunnettu matkustajain majala on myöskin ollut Puutarhakadun varrella sijaitseva "Lindroosin hotelli", joka lienee ollut olemassa jo v. 1870 ja jonka omistajana v:sta 1881 lähtien mainitaan rouva W. Lindroos; yhdeksänkymmenluvulla tämä hotelli joutui toisiin käsiin ja sai "Linnaisten hotellin" nimen. Vastapäätä rautatieasemaa avasi N. Bauer v. 1883 "Hotelli Wasa" nimisen majalan, josta seuraavalla vuosikymmenellä muodostui "Bauerin hotelli" ja "Bauerin kahvila". Yhdeksänkymmenluvulla perustettiin "Hälläpyörä" niminen hotelli (myöh. "Hämeenpyörä"). Kaikkiin näihin majaloihin oli yhdistettynä väkijuomain anniskelu. Mutta yhdeksänkymmenluvulla alkoi matkustajaliikkeen yhä kasvaessa kaupungissa syntyä myöskin raittiita "vieraskoteja" ja "matkustajakoteja" yksinomaan matkustavain majoittamista varten. Mainittavimpia niistä ovat nykyisin entisestä Bauerin hotellista laajennettu kristillinen matkustajakoti "Emmaus" ja v. 1929 valmistuneessa Teknillisen seuran kauniissa talossa ja kauniilla paikalla sijaitseva hotelli "Tammer".

Kolmanteen ryhmään kuuluivat vanhasta leipurinammatista kehittyneet konditoriat ja niistä edelleen muodostuneet väkijuomaravintolat eli "kahvilat". Vanhin tämänlaatuinen laitos Tampereella oli leipuri C. G. M. Tallqvistin v. 1847 perustama ja hänen jälkeläistensä vielä yhdeksänkymmenluvulla ylläpitämä "konditoria". Kahdeksankymmenluvun puolimaissa alkoi Conr. Engströmin konditoria- ja ravintolaliike. Konditorioihin verrattavia olivat myöhemmät lukuisat raittiuskahvilat, joiden alkajana Tampereella lienee ollut Vilho Udeliuksen v. 1886 perustama kahvila. Jo aikaisemminkin yritettiin Tampereella perustaa ravintoloita ja kahviloita ilman anniskeluoikeuksia. Niinpä avasi Sofia Lundmark kaupungissa v. 1867 sellaisen ravintolan; mutta ajan oloja kuvaa, että tämä ravintola kiirehti anniskelemaan olutta heti, kun sitä tuli kaupungissa yleisemmin saatavaksi. Kaupungin nykyaikaisten kahvilain loppumattomasta sarjasta mainittakoon osuuskunnalliset "Voiman" ja "Tuotannon" kahvilat ja ruokalat sekä Työväentalon suuri ja kaunis kahvila.

Tampereelle ominaisia ovat olleet lukuisat ulko- ja kesäravintolat. Jo v. 1867 avasi E. Joselin ulkoravintolan omassa rakennuksessaan Pyynikillä; kolmekymmentä vuotta pysyi tämä paikka Joselinien hallussa. Ylempänä Pyynikin rinteellä avasi rouva H. Rosendahl kahdeksankymmenluvun alkupuolella toisen vieläkin toimivan ulkoravintolan, joka jonkun aikaa toimi Joselinin ravintolan vieressä olevassa, myöhemmin G. O. Sumeliuksen omistamassa huvilassa. Molemmat Pyynikin ulkoravintolat keilaratoineen ovat aikoinaan olleet suuresti suosittuja. Viikinsaarella alkoi konditori C. G. M. Tallqvist, joka oli saaren vuokrannut, jo seitsenkymmenluvulla pitää kesäravintolaa; nykyisin on Viikinsaari luovutettu Työväenyhdistykselle kansanpuistoksi. Sangen suosittuja ovat aikoinaan olleet itse kaupungissa toimineet kesäravintolat: Kosken- eli Konsulinsaari, jossa J. B. Grönqvist piti ravintolaa v:sta 1883 alkaen, kunnes saari joutui Satakunnan sillan jalkoihin, Kirkkopuisto, jossa oli ravintolaelämää kahdeksankymmenluvulla, ja "Seurahuoneen puisto" Laukon torin varrella.

Myöhempäin yhdistyselämän aikain erityisiä ilmiöitä ovat olleet suljetut klubiravintolat; niitä on täällä ollut sekä ruotsalaisen Keskusteluklubin että Suomalaisen klubin että Kauppaseuran huoneustoissa.

Tähän monihaaraiseen ravintola- ja majalaliikkeeseen kuuluvat vielä yksinomaan ruokailutarjoilua harjoittavat liikkeet sekä yksityisten, yhdistysten ja tehtaiden perustamat työväen- eli kansankeittiöt, joilla Tampereella jo vanhemmista ajoista alkaen on ollut ahkera käyttäjäpiiri.

Vuosisadan vaihteessa ilmoitettiin kaupungissa toimivan 28 ravintoloitsijaa ja ruuantarjoilupaikkaa. Nykyisin niitä lienee puolisensataa.

Muista palvelusliikkeistä mainitsemme vielä kylpylaitokset. Menneen vuosisadan puolivälissä oli kaupungissa tavallisten saunain lisäksi kylpylaitos alakosken rannalla; sitä mainitaan vielä 1860-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä oli kaupungissa kylpylaitos sillan yläpuolella paperitehtaan alueella. Kahdeksankymmenluvun alussa perusti J. Rikala tunnetun kylpylaitoksensa kaupunkiin. V:n 1900 virallisessa teollisuustilastossa mainitaan kaupungissa 15 saunaa ja kylpylaitosta, joissa työskenteli 31 saunottajaa. Nykyään on Tampereella neljättäkymmentä kylpylaitosta ja saunaa. (31)

Raha- ja luottoliike. Raha- ja luottolaitokset ovat meidän aikanamme yleisen kauppa- ja liike-elämän sydämenä, jopa siinä määrin, ettemme voi käsittääkään, miten ilman näitä laitoksia taloudellinen elämä saattaisi jatkua. Kumminkaan eivät ole vielä kovin kaukana takana ne ajat, jolloin vieraan pääoman käyttäminen taloudellisessa elämässä rajoittui tavalliseen yksityiseen velkaan ja jolloin suurimmatkin liikkeenharjoittajat toimivat pääasiallisesti vain perityillä tai pitkän työn ja elämän kuluessa vähitellen kootulla pääomalla. Yleisten pääomain muodostuminen ja käyttö oli meidän maassamme menneen vuosisadan alkupuolella vielä ensimmäisessä alussaan. Kun Turussa 1830-luvulla muodostettiin ensimmäisiä osakeyhtiöitä, ylisti koko maa niissä ilmenevää "yhteishenkeä". Sama yhteisyyden henki loi maahan vähitellen varsinaisia raha- ja luottolaitoksia, joihin kerääntyi liikeneviä pääomia, jotka näiden laitosten välityksellä sitten siirtyivät uusien kapitalististen elinkeinojen palvelukseen. Vähitellen raha- ja luottolaitokset saivat yleisessä liikkeessä yhtä tärkeän aseman kuin suurtehtaat teollisessa tuotannossa; ainoastaan rahalaitosten avulla saatiin kokoon ne suuret pääomat, joita uuden ajan liike-elämä tarvitsi.

Nämä uudet käsitykset ja laitokset tunkeutuivat vähitellen myöskin kansan vähäväkisten kerrosten taloudelliseen elämään. Aljettiin opettaa kansalle säästäväisyyden hyvettä, avattiin varattomain luokkain tarpeeksi säästöpankkeja – maan ensimmäinen säästöpankki perustettiin Turkuun 1823 –, jotta köyhä kansa hyvinä aikoina säästämällä kokoisi ne pääomat, joiden nojalla se huonoina aikoina ja vanhuuden saapuessa voisi turvassa elää. Näitä yhteiskunnallisia aatteita kehittäessä johduttiin muunlaistenkin apurahastojen ja vakuutuslaitosten perustamiseen.

Tampereen Säästöpankki perustettiin v. 1857. Se oli ikäjärjestyksessä 22. maamme säästöpankeista. Jo viisikymmenluvun alussa näyttää kysymys säästöpankin perustamisesta Tampereelle olleen vireillä, ja v:n 1855 alussa sai joukko kaupungin käsityöläisiä ja kauppiaita pidetyksi kokouksen, missä nämä "säästöpankin perustajat" valitsivat tulevalle pankille johtokunnan ja antoivat sen tehtäväksi laatia säännöt pankille sekä hakea niille asianomainen vahvistus. Valitettavasti jäi puuha tällöin vielä vain hyvään aikomukseen. Muistossa se kumminkin pysyi ja suotuisan hetken tullessa, kun Tampereen käsityöläiset ja muut porvarit toukokuun 14 p:nä 1856 pitivät "rauhantanssiaisia" kaupungin kestikievaritalossa ja kun juhlatunnelma oli korkeimmillaan, ryhtyivät läsnäolijat keräämään pohjarahastoa kaupunkiin perustettavalle säästöpankille. Keräyslistan mukaan kokoontui pohjarahastoa kaikkiaan Rupl. 245:95. Nimeltä mainituista 44 lahjoittajasta oli 26 käsityöläistä, ja heistä lahjoitti kirjansitoja A. Lemlin yksin 100 ruplaa. Käsityöläisluokan luomaksi, käsityöläisaikakauden harrastusten muistoksi on siis Tampereen säästöpankki katsottava. Säätyläisten osallisuudesta kerrotaan tietolähteessämme: "Näissä ei kumminkaan näy olleen halua yhtyä yksinkertaisten käsityöläisten puuhiin siitäkin päättäen, että paikkakunnalla oleskelevien venäläisten sotilashenkilöitten seurassa viettivät oman 'rauhanjuhlansakin' eivätkä saapuneet porvariston toimeenpanemaan juhlaan."

Kesäk. 2 p. 1856 pidettiin säästöpankin perustava kokous, jossa hyväksyttiin pankin sääntöehdotus ja valittiin pankille ensimmäinen johtokunta. Valituiksi tulivat kirjansitoja A. Lemlin, värjäri K. Grönlund, nahkuri K. Sunell, neuvosmies S. Kuhlberg, kultaseppä A. J. Roos, nahkuri K. E. Helenius, Räätäli A. Helenius, seppä G. E. Blom, leipuri C. G. M. Tallqvist, nahkuri K. Lagerqvist ja kaupunginhaavuri K. P. Molin, siis melkein yksinomaan käsityöläisiä. Hyväksytyistä säännöistä, jotka otsakkeensa mukaan olisivat tulleet hyväksytyiksi jo v:n 1855 alussa ja jotka ovat edessämme tehtaansaarnaaja B. G. Bergrothin laatimassa suomenkielisessä muodossa, lainaamme tähän joitakuita kohtia Tampereen säästöpankin alkuperäisten tarkoitusten ja ajan rahalaitosten tapain sekä suomenkielen silloisen kirjallisen käytännönkin kuvaamiseksi.

"§ 1. Tämän laitoksen tarkoitus on: että varattomimmille ihmisille, niin mies- kuin vaimo-väen puolelta, erinomattain työväen ja palkollisten luokasta antaa tilaisuutta että rahan panoilla Säästökassaan kulutukseta saada tiettyä voittoo niistä vähistä rahoista, kuin heiltä vois säästettää, mutta kuin usein tuhlataan eli joutuvat hukkaan, kuin myös että heissä herättää mieltä hyvään toimeen ja säästäväisyyteen – omaisuudet, jotka aina saattavat omaan hyötymiseen ja voittavat kanssaihmisten luottamuksen ja hyvänsuonnon.

"§ 2. Rahanpanoja vastaanotetaan Säästökassan Konttuurissa joka lauantai ilta kello seitsemästä kahdeksaan. Jos lauvantaina sattuu olla juhlapäivä, on Konttuuri auki edellisenä ehtoona. Sisäänpanot ei saa olla kymmentä kopeekkaa vähemmät hopeassa. Niinpian, kuin panot nousevat kolmeenkymmeneen kopeekkaan, juoksevat ne ensimmäisestä päivästä oitis seuraavassa kuussa neljä sadasta eli procentin korvolla eli intressillä vuoteessa...

"§ 4... Keskiajaasta Joulukuuta pidetään Säästöpankin Konttuuri joka vuosi suljettuna aina Helmikuun alkuun seuraavana vuonna, jolla ajaalla Kontrakirjat pitää sisäänannettaman tutkittaviksi, kuinka ne rahalaskuinsa suhteen sopivat yhteen pääkirjan kanssa...

"§ 5. Enämpi kuin sata Ruplaa ei saa kukaan vuoden sisään, omaan eli toisen nimeen panna Säästökassaan. Intressin laskeminen pääsummaan lakkaa niinpian kuin se saatava summa nousee tuhanteen Ruplaan ja on se hallituksen vallassa kuinka kauvan niin iso summa saa Säästökassassa olla.

"§ 6. Koska pania tahtoo ottaa osan eli koko rahastonsa Säästökassasta, täytyy ylössanominen tapahtua Säästökassan Konttuurissa kahdeksaa päivää ennen jos ei summa ole suurempi kuin kymmenen Ruplaa, neljä viikkoa ennen jos summa on sitä suurempi, vaan ei nouse ylemmäksi kolmekymmentä Ruplaa ja kolme kuukautta jos summa sen yli menee...

"§ 7. Laitoksen ulosmenot kustannetaan niistä rahoista, kuin hyväntekeväiset kanssaihmiset ovat jo lahjoitaneet eli vastakin mielivät lahjoittaa kuin myös niistä liikarahoista, kuin uloslainoissa intresseistä odotettaisiin karttuvan. Kaikki ne kaupungin asukkaista, jotka senlaisilla kootuilla lahjoilla joko alkumiten ovat edesauttaneet eli vastalähin haluavat edesauttaa laitoksen kuntoon tulemista ja edistymistä, ovat osalliset siinä arvossa, että pidettää laitoksen perustaina ja päämiehinä. – Kuitenkin, jos laitos ilman senlaisia kootuita rahanapuja eli lahjoja on menestyvä, niin taitaa paitsi heitä myös muita Kaupungin arvossa pidettäviä asukkaita kaikista säädyistä ja luokista vastalähin hallituksen päätöksestä kutsuttaa osallisuuteen laitoksen hallinnossa.

"§ 8. Säästökassan hallinto toimitetaan lähintä yhdeltä hallitukselta eli niin kutsutulta Tireksionilta, jossa on yksitoistakymmentä jäsentä, joita laitoksen päämiehet suljetuilla listoilla valitsevat keskenänsä."

Säästöpankin perustaminen ei puolen vuosisataa sitten ollut yhtä yksinkertainen asia kuin nykyisin. Ensinnä anottiin Tampereen säästöpankille perustamislupaa ja puoltolausetta oman kaupungin hyvinluvalliselta maistraatilta, minkä jälkeen asia saatettiin matkalle korkeampaan paikkaan. Vasta seuraavana keväänä (1857) saatiin pankin säännöille hallituksen vahvistus. Kaupungin kirkossa sitten kuulutettiin, että Tampereen Säästöpankki alkaisi toimintansa lauantaina heinäkuun 18 p. 1857 kello 8 illalla. Huoneusto laitokselle saatiin luultavasti kaupungin raatitalosta, koska sen vahtimestari rupesi säästöpankin vahtimestariksi kolmen ruplan vuosipalkalla. Pankin hoitajiksi rupesivat heinä- ja elokuun ajaksi johtokunnan jäsenet Lemlin ja Sunell.

Niin päästiin alkuun. Miten sitten on jatkettu, näkyy seuraavasta seitsemän vuosikymmenen toimintaa käsittävästä katsauksesta:

    Tampereen säästöpankki vv. 1857-1925

                    tallettajain saa-   vastaa-   säästöjen    pankin
        tilivuosi    tava vuoden        kirjain   keskimäär.    omat
                       lopussa           luku     suuruus      rahastot
                          mk              mk         mk          mk

        1857            3 303             41        80:56         933
        1860           10 605             97       109:33       1 113
        1870           42 486            229       185:53       4 544
        1880          261 600            933       280:39      29 619
        1890        1 046 949          2 683       390:22     113 711
        1900        2 598 488          5 692       456:52     304 250
        1910        5 577 188          8 026       694:89     467 079
        1920       22 708 478         11 3641      998:281   1 80 000
        1925       77 042 176         17 406     4 426:18    5 600 000

Ei olisi pankin ensi vuosina luullut siitä milloinkaan miljonalaitosta tulevan. Pankki alkoi toimintansa – velalla, sillä käsityöläisten harrastuksen kokoamaa pohjarahastoa ei säästöpankki saanut, ne oli rahain kerääjä käyttänyt parempiin tarkoituksiin ja tarjonnut pankille sen sijaan pari omistamaansa velkakirjaa, jotka olivat pohjarahastoa suuremmat. Tehtailija T. Petersonin ja kirjansitoja Lemlinin antamilla lainoilla päästiin kuitenkin ensimmäisten vaikeuksien läpi ja pankki alkoi sen jälkeen säännöllisessä tahdissa hiljoillensa kehittyä. Tilapäisiin puliin tosin pankki edelleenkin silloin tällöin joutui. Vv. 1864 ja 1865 otettiin pankista pois enemmän varoja kuin sinne talletettiin, v. 1866 kävivät panokset ja otot tasan ja vv. 1867 ja 1868, vasta kärsitystä nälkäajasta huolimatta, panokset taas nousivat ottoja melkoista suuremmiksi. Vv. 1878 ja 1879 olivat panokset ja otot jotenkin samansuuruisia, mutta vielä v. 1891 uusiintui uhkaava ilmiö, otot kun olivat noin 33 000 markkaa suuremmat kuin talletukset. Toisinaan taas on ollut erittäin runsaita talletusaikoja, kuten suurina tukkivuosina seitsenkymmenluvun alussa ja vilkkaan rakennustoiminnan aikana yhdeksänkymmenluvun loppupuolella.

Silloin tällöin on säästöpankin toiminnassa sattunut hoitopuliakin: joskus on pankin täytynyt ottaa tilapäisiä lainoja yksityispankeilta, toisinaan taas ei säästöpankki ole tiennyt, mihin sijoittaa liikoja varojansa.

Suurlakon aikaisesta häiriöstä säästöpankin toiminnassa kerrotaan pankin muistojulkaisussa seuraava hupainen juttu: "Marraskuun alussa 1905 tapahtunut valtiollinen suurlakko aikaansai tosin, että paljon pääasiallisesti pienempiä säästöjä otettiin Säästöpankista. Osaksi tarvitsivat säästöönpanijat varansa elatuksekseen, kun heidän tulonsa lakon aikana olivat jääneet pieniksi; osaksi myöskin arat ja vähemmän ymmärtäväiset säästöönpanijat pelkäsivät, että pankissa olevat varat ryöstettäisiin, ja kiirehtivät sentähden ottamaan säästönsä omaan haltuunsa. Näiden ottojen suorittamiseen täytyi pankin hallituksen käyttää melkoinen osa Tampereen Osakepankkiin tallettamiaan varoja. Mutta kun kohta sen jälkeen koronmaksu pankin antamista lainoista alkoi, voitiin taas saattaa mainittu talletussumma entiselleen. Sitäpaitsi palasivat lakon aikana otetut säästöt taas takaisin pankkiin 1906 vuoden kuluessa. Niissä oleva naftaliini- ja kellarihaju näytti, missä niitä väliajalla oli säilytetty."

"Maailmansodan vaikutus Tampereen Säästöpankin liikkeeseen on tuntunut vain pienessä määrin. Sen alussa, syksyllä 1914 otettiin säästötileiltä parin kuukauden aikana noin puoli miljoonaa markkaa enemmän kuin tavallisesti vastaavana aikana, vaikka irtisanomatta maksettava määrä rajoitettiin sääntöjen sallimaan pienimpään summaan. Sitä seurasi myöhemmin rahan runsaus ja sijoittamisvaikeuksia, minkä vuoksi tallettajilta samalla kertaa säästöönotettava määrä joksikin aikaa rajoitettiin 5 000 markkaan. Vähitellen palauduttiin kuitenkin tavallisiin oloihin, jota sitten sodan jälkeen seurasi kireä raha-aika korkeine korkoineen."

Mutta mitkään edelläkerrotut vaikeudet ja häiriöt eivät ole olleet sellaisia, että olisivat säästöpankin luonnollista kasvamista suuremmassa määrässä ehkäisseet. Taulukostamme nähdään miten tallettajain saatavat vuosikymmen vuosikymmeneltä ovat kasvaneet tuhansista kymmentuhansiin, satoihintuhansiin, miljoniin. Näihin saataviin katsoen oli Tampereen säästöpankki v. 1890 kahdeksas ja v. 1900 viides järjestyksessä Suomen säästöpankkien joukossa; nykyään se on Suomen kaupunkien säästöpankeista kolmas (talletukset v. 1928 jo 152.5 milj. mk).

V. 1869 vahvistettiin Tampereen säästöpankille uudet todennäköisesti

tohtori Otto Blåfieldin valmistamat säännöt. Sen jälkeen on sääntöjä usein muutettu, mihin ovat antaneet aihetta säästöpankkilainsäädännön vaatimukset ja rahan arvon aleneminen. Sääntöjen mukaan ovat säästöpankin tallettajat valinneet pankin "isännät" ja isännät pankin hallituksen. Säästöpankin ensimmäisenä rahastonhoitajana toimi kirjansitoja A. Lemlin v:een 1858 saakka. Hänen jälkeensä ovat rahastonhoitajina, myöh. johtajina olleet kaupunginhaavuri P. Molin (1858–1870), kirjanpitäjä, sittemmin kauppias G. F. Ahlgren (1870–1878), kirjanpitäjä J. Wennerstrand (1879–1886), kauppias, kunnallisneuvos C. W. Åkerlund (1887–1911), prokuristi Uno Klingstedt (1911–1914), hovioik. neuvos U. Gadd (1914–1916, tosiasialliset hoitajat kirjanpitäjä K. A. Ekholm y.m.), johtaja Kalle Välimaa (1916–1919) ja johtaja J. K. Paurila (1919–),

Säästöpankin johtokunnan (hallituksen) esimiehinä ovat olleet kirjansitoja A. Lemlin (1858–1859), kultaseppä A. J. Roos (1861–1865), tohtori Otto Blåfield (1866–1876), kauppaneuvos L. J. Hammarén (1876–1906), tohtori G. R. Idman (1906–1907), apteekkari Th. Clayhills (1908), oikeusneuvosmies J. Sommers (1909–1916), kamreeri J. K. Laurila (1917–1919), kauppaneuvos Fr. Björkqvist (1920–1925) ja konsuli S. A. Nylund (1926–).

Vielä kuusikymmenluvulla kuului pankin hallitukseen yksinomaan käsityöläisiä. Mutta viimemainitun vuosikymmenen kuluessa tuli joukkoon kauppiaita, tehtailijoita ja virkamiehiä. "1870-luvun alkuun pysyivät käsityöläiset kumminkin vielä enemmistönä johtokunnassa, mutta alkoivat siitä lähtien vähetä. Vuosikymmenen keskipaikkeilla joutuivat he vähemmistöön; 1880 jälkeen heitä oli jälellä enää vaan pari, ja tammikuun 1 p:stä 1898 on talonomistaja, värjäri J. Fagerström yksin johtokunnassa edustanut sitä luokkaa, joka herätti elämään Tampereen säästöpankin ja yksin tuki sen ensimmäisiä haparoivia askelia – Tampereen käsityöläisluokkaa."

Pari ensimmäistä vuosikymmentä oli säästöpankki yleisölle avoinna joka arkilauantai-ilta klo 7–8. Vuodesta 1878 alkaen ruvettiin pankkia pitämään avoinna myöskin keskiviikkoisin klo 7–8 i. V:sta 1882 lähtien on pankki ollut avoinna joka arkipäivä. Pankin konttori sijaitsi alkuaan kaupungin raatitalossa ja sittemmin rahastonhoitajain asuntojen yhteydessä. V. 1899 säästöpankki osti 100 000 markan hinnasta kunnallisneuvos C. W. Åkerlundin talon. Tontille säästöpankki vv. 1901–1903 rakennutti helsinkiläisen arkitehtitoimiston Gesellius, Pindgren ja Saarisen laatimain piirustusten mukaan osan suureksi suunniteltua pankkitaloa. Valmiiksi rakennetut osat tulivat maksamaan päälle 1/2 miljonaa markkaa. Kokonaisuudessaan on talo valmistunut vasta v. 1926 arkitehti B. Federleyn piirustusten mukaisesti.

Uuden vuosisadan säästöpankkilaitoksia Tampereella ovat "Hämeen työväen säästöpankki" ja osuusliikkeiden säästökassat. "Voiman" säästökassa alotti toimintansa v. 1919 Talletukset olivat v:n 1929 lopussa 18.1 milj. mk, mikä vastasi 2 620 mk vastakirjaa ja 1 364 mk jäsentä kohden. "Tuotannon" säästökassassa oli ensimmäisenä vuonna 1920 talletuksia 49 000 ja v. 1929 jo 5.6 milj. mk.

Tässä muistettavia laitoksia on myös Tampereen pääoma- ja elinkorkolaitos.

Seitsenkymmenluvulla alkoi, lähinnä Ruotsin esimerkin vaikutuksesta, tavallisen pankki- ja säästöpankkitoimen rinnalla maassamme saada jalansijaa henkilöllinen vakuutusliike. Tahdottiin erilaisilla vakuutuksillakin totuttaa ihmisiä säästäväisyyden avuun ja vanhain päiväin turvaamiseen. Ensinnä perustettiin Suomeen useampia n.s. pääoma- ja elinkorkolaitoksia. Niistä oli vanhin "Turun elinkorkolaitos" (perust. 1857).

Nämä nykyaikaisen henkilöllisen vakuutusliikkeen lapsuuden aikoja sangen kuvaavat laitokset olivat jonkinlaisia säästöpankkeja ja vanhuudenvakuutuslaitoksia. Niiden varsinaisena houkutuksena oli n.s. "perintövoitto", jonka mukaan kuolleen osakkaan laitoksessa oleva pääoma tuli elossa olevain osakkaiden hyväksi. Perustajat luulivat näillä laitoksilla olevan suuren merkityksen yleisessä kansan säästäväisyydessä.

Tampereen kaupungin satavuotisjuhlan muistoksi v. 1879 kaupunginvaltuusto lahjoitti anniskeluyhtiön voittovaroista 10 000 markkaa kaupunkiin perustettavan pääoma- ja elinkorkolaitoksen pohjarahastoksi. Asian alkuunpanija lienee ollut konsuli Wahlgren, mutta toimeensaaja hovineuvos O. Blåfield. laitoksen toiminnan tarkempi suunnittelu, sääntöjen muovaileminen ja lopullisen vahvistuksen hankkiminen niille näkyy olleen pääasiallisesti viimemainitun hartaan yhteiskuntamiehen tointa.

Ulkonaiselta järjestykseltään ja toimitavaltaan tuli Tampereen pääoma- ja elinkorkolaitos samanlaiseksi kuin samanluontoiset vanhemmat laitokset. Mutta Tampereen laitoksen säännöissä on useita kohtia, jotka osoittavat, että niiden laatijoilla oli suurempiakin suunnitelmia, oli rohkeita pyrkimyksiä tämän laitoksen kautta saada alulle yleinen kansanvakuutus ei ainoastaan Tampereen kaupungissa, vaan laajemmillakin seuduilla. Siihen aikaan kuin Tampereelle pääoma- ja elinkorkolaitosta puuhattiin, luettiin sanomalehdissä uutisia, että Kuopiossa ja Jyväskylässä ajateltiin velvoittaa jokaista perheen isää, joka ei ollut varaton, tallettamaan jokaisen lapsensa puolesta lapsen ensimmäisenä ikävuonna vähintään viisi markkaa elinkorkolaitokseen. Samantapaista lastenvakuutusta koetti Tampereen elinkorkolaitos saada aikaan vapaaehtoisella tavalla. Siitä oli säännöissä yksityiskohtaisia määräyksiä.

Kauniit toiveet kuitenkin vain niukasti toteutuivat. Laitos ei missään suhteessa kohonnut maamme muita pääoma- ja elinkorkolaitoksia korkeammalle. Osakkaiden lukumäärä oli v:n 1907 lopussa 217, joiden saatavat olivat kaikkiaan 67 634 mk.

Valta-asema pääomain liikkeessä ei ole joutunut säästöpankeille eikä elinkorkolaitoksille, vaan kauppapankeille. Säästöpankin perustamisen jälkeen ei Tampereen kauan tarvinnut odottaa varsinaisten pankkien ilmestymistä. Alun teki Suomen pankki, joka v. 1861 perusti asioimiston Tampereelle. Asiamiehenä toimi 1861–1878 kauppias C. J. Hildén. Viimemainittuna vuonna avattiin täällä varsinainen Suomen pankin haarakonttori.

Yhdyspankilla on perustamisestansa saakka 1862 ollut haarakonttori Tampereella. Sen johtajina olivat ensimmäisinä aikoina itse W. v. Nottbeck (1862–1866) ja kapteeni Anselm Grahn (1867–1882). Tämän Tampereen vanhimman yksityispankin liike oli huomattavan vilkas niinkauan kuin sillä ei ollut kilpailijaa. Niinpä ilmoitettiin Yhdyspankin Tampereen haaraosaston liikevaihdon v. 1870 nousseen 16 215 808 mk:aan. Yhdyspankilla oli Tampereella oma liiketalo, joka rakennettiin vv. 1901–1902 prof. G. Nyströmin piirustusten mukaan.

Pohjoismaiden pankki (per. 1873) avasi v. 1875 Tampereella asioimiston, jota kauppias Fr. Sumelius hoiti kuolemaansa saakka (1893). Hänen aikanaan asioimisto muodostui vähitellen täydelliseksi haaraosastoksi. Pohjoismaiden pankilla oli Tampereella Kauppakadun varrella oma liiketalo, joka ostettiin pankille v. 1900 ja korjattiin sekä sisustettiin uudelleen arkitehti B. Federleyn piirustusten mukaan 1902. Yhdyspankin ja Pohjoismaiden pankin v. 1919 yhdyttyä Pohjoismaiden yhdyspankiksi on pankki toiminut ent. Yhdyspankin talossa.

V. 1889 perustettiin ja seur. vuonna alkoi liikkeensä

Kansallisosakepankki, luonnollisesti tämä pankki kiiruhti perustamaan haarakonttorin niin huomattavaan suomalaiseen liikekaupunkiin kuin Tampereelle. Haarakonttori alkoi toimensa samana vuonna kuin itse pääkonttorikin (1890). Tampereen konttoria johti ensi vuosina toht. Atle Genetz (1890–1897). Myöskin Kansallispankilla on oma suuri liiketalo Kauppakadun varrella; talon piirustukset on laatinut arkkitehti V. Penttilä.

Ikävän muiston jättänyt Maanviljelyspankkikin piti lyhyen olemassaolonsa aikana Tampereella haarakonttoria.

Vaasan pankki (per. 1879) avasi Tampereella oman haarakonttorin vasta 1896. Haarakonttorin ensimmäisenä johtajana oli kauppias Hj. Grönblom, joka Vaasan pankin yhdyttyä Liittopankkiin johti sen haarakonttoria Tampereella. Tälläkin pankilla on Tampereella oma kivinen liiketalo kaikkien pankkien yhteisen kadun, Kauppakadun, varrella. Talo rakennettiin v. 1899 kaupunginarkitehdin L. Petterssonin piirustusten mukaan.

Vihdoin sai Tampere oman paikallisen pääpankinkin, Tampereen osakepankin. Jo v:n 1890 aikoina ajateltiin kaupungissa oman pankin perustamista, mutta vasta yhdeksänkymmenluvun loppupuolella vallinneet raharikkaat ajat näyttäytyivät aatteen toteuttamiseen sopivaksi hetkeksi. Toimeen ryhdyttiinkin v. 1898 pankinjohtaja R. Laethénin sekä useiden paikkakuntalaisten alotteesta. Yhtiöjärjestys vahvistettiin 24 p. toukok. ja pankki avattiin liikkeelle 17 p. lokak. 1898. Tampereen pankin ensimmäinen pääjohtaja R. Laethén kuoli muutamia viikkoja pankin avaamisen jälkeen. Hänen seuraajakseen valittiin lakitiet. kand. Ernst Borenius (1898–1918).

Jo ensimmäisenä vuonnaan pankki osti Kauppa-, Kuninkaan- ja Hämeenkatujen välissä sijaitsevan talon. Tälle tontille on pankki eri ottein rakennuttanut suuren liiketalon; piirustukset laati arkitehti Birger Federley. Pankki suunniteltiin aluksi pieneksi paikalliseksi pankiksi, minkä vuoksi se karttoi haaraosastojen perustamista muille seuduille. Pankkia hoidettiin alusta alkaen hyvin varovasti, varmasti ja huolellisesti. Vähitellen liike suureni, ja haaraosastojakin tuli perustetuksi lähes puoleensataan. Talletukset, jotka v. 1900 olivat 2.1 milj. mk, olivat v. 1920 jo 79.1 milj. ja v. 1925 jo 212.4 milj. mk. Osakepääoma on vähitellen korotettu 3 miljonasta 40 miljonaan markkaan. V. 1929 Tampereen pankki eräiden muiden maakunnallisten pankkien kanssa liittyi suureen Maakuntain Pankki yhtymään.

V. 1917 perustetun _Suomen maatalouspankin_ pääkonttori oli

Tampereella, kunnes pankki v. 1927 siirtyi Helsinkiin. Haarakonttoreja ovat Tampereella avanneet Käsityöläispankki v. 1918 ja Helsingin pankki v. 1922.

Kaupungin raha- ja luottoliikettä on tuntuvassa määrässä lisännyt vapaa rahastoliike, jolla tarkoitamme rajoitetulla alalla toimivain, monenmoisia erikoistarkoituksia varten perustettujen rahastojen liikettä. Nämä rahastot ja laitokset ovat yleensä pieniä, mutta niitä on monta, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri virta. Laatunsa mukaan jakautuvat puheenaolevat rahalaitokset säästökassoihin, vakuuskassoihin (joihin luemme sairaus-, tapaturma-, eläke- ja hautauskassat), hyväntekeväisyys- ja köyhäinhoitorahastoihin, kulttuurirahastoihin, rakennusrahastoihin sekä lopuksi vapaisiin yhdistysrahastoihin ja niiden tapaisiin. Jos taas silmällä pidetään laitosten omistajia ja toimipiirin laajuutta, voidaan ne yhdistää kolmeen ryhmään, nim. erikoiskassoihin, työväen rahastoihin ja kunnan rahastoihin.

Erikoiskassoihin kuuluvat "Tampereen kaupungin kauppiaskunnan eläke- ja apurahasto" (per. 1844), jonka pääoma v. 1905 teki 325 122 mk ja "Tampereen käsityöläisten ja tehtailijain eläkekassa" (per. 1860). Yksinäisiä erikoiskassoja ovat vielä Vapaaehtoisen palosammutuskunnan rahastot, Rouvasväen yhdistyksen rahastot ja jotkut pienemmät yhdistysrahastot.

Tampereella on aikain kuluessa syntynyt useita työväen apukassoja ja niihin kerääntynyt melkoisia pääomia. Tällaisia kassoja on monenlaisia: sairaskassoja (Paperitehtaan työntekijäin sairaskassa, per. 1875), hautausapukassoja, yhdistettyjä sairas- ja hautausapukassoja (Tampereen työmiesten apukassa, per. 1814, Finlaysonin tehtaan työntekijäin apukassa, per. 1846, Pellavatehtaan työntekijäin apukassa, per. 1860, Verkatehtaan työntekijäin apukassa, per. 1871, y.m.) sekä eläkekassoja (Finlaysonin puuvillatehtaan, Pellavatehtaan, Verkatehtaan y.m. eläkekassat). Työväen apukassoja oli v. 1905 kaikkiaan 17, joiden varat tekivät yhteensä noin 700 000 mk.; v. 1925 oli tällaisia kassoja 28 ja niissä varoja n. 4 681 000 mk.

Omanlaatuinen laitos on Finlaysonin tehtaan työväen säästöpankki eli "Finlayson ja Kumpp. talletuskassa" (per. 1838), jonka varat ovat sijoitetut tehtaan liikkeeseen. Ajan varrella on tämä laitos kasvanut niin, että sen varat v. 1905 olivat 2 244 472 mk.

Tampereen kaupungin hallussa on ijältään ja tarkoitukseltaan sangen erilainen joukko rahastoja, joihin tilivuosien kuluessa on kerrostunut rahaa melko paksulta. Näiden kaupungin "erinäisrahastojen" laatu, luku ja varat vv. 1905 ja 1929 näkyvät seuraavasta luettelosta:

                                  v. 1905               v. 1929

    rahastojen laatu            rahas-    varat       rahas-    varat
                                toja     1 000 mk     toja     milj. mk

    hyväntekeväisyysrahastoja     8        256         13        3.1
    köyhäinhoidon      "          5        183          8        1.2
    opetuslaitosten    "         12        351         25        1.3
    kulttuuri-         "          4        290          8        0.8
    eläke- ja vakuut.  "          3        209          5        1.7
    järjestämis- ja rakennusrah.  6      1 346         19       54.8
    muita rahastoja              –         –          2        0.2
                        yhteensä 38      2 635         80       63.1

Kaupungin rahastoista on erityisesti mainittava v. 1899 perustettu "Tampereen kaupungin työväen tapaturmavakuutusrahasto", koska se on ollut ainoa varsinainen kunnallinen vakuutuslaitos. Sen varat olivat v. 1929 n. 1 318 000 mk.

Kaikista edelläkerrotuista raha- ja luottolaitoksista – säästöpankista, elinkorkolaitoksesta, kauppapankeista, erikoisrahastoista, työväen apukassoista, Finlaysonin tehtaan säästöpankista ja kaupungin hallussa olevista, suurimmaksi osaksi pankkitalletuksiin ja kiinnityslainoihin sijoitetuista rahastoista, joiden kaikkien lisäksi vielä tulee postisäästöpankki sekä julkisen valvonnan ulkopuolella olevat monet yhdistys- y.m.s. rahastot – on vuosien kuluessa syntynyt kokonaisuudessaan mahtava pääomajärjestö, joka varmaan on ollut paljon painava tekijä Tampereen asukkaiden taloudellisessa elämässä niinkuin kaupungin kauppaelinkeinossakin. (32)

Kauppiasluokka. Kaupassakin tavataan sitkeätä vanhoillisuutta yhtä suuressa jopa joskus suuremmassa määrässä kuin muussa elinkeino- ja yhteiskuntaelämässä. Niinpä eli Tampereen vapaakaupungissakin ennen kauppiaspolvi, joka harrasti kaikkea muuta kuin yleistä elinkeinollista vapautta, jonka edistämiseksi vapaakaupunki oli perustettu. Markkinakauden kauppias Tampereella ei juuri missään suhteessa poikennut sen ajan kauppiaista maamme muissa pienissä kaupungeissa. Silloinen kauppias oli ennen kaikkea ammattilainen, joka teki työtänsä käsityömäisesti, harjoitti kauppaa ammattina, oikeutena, monopolina niinkuin kaikki muutkin yhteiskunnan laillistuttamat elinkeinonharjoittajat. Kauppiaaksi päästiin määrättyjen palvelusvuosien suoritettua, eivätkä kauppiaat luokittuneet liikkeensä suuruuden, vaan oikeuksiensa laadun mukaisiin ryhmiin. Maantapa pakotti Tampereenkin vanhoja kauppiaita noudattamaan näitä sääntöjä; vapaakaupungin oikeuksien viittaamat rikastumiskeinot sitävastoin jäivät useimmilta käyttämättä.

Vanhoina pientuotannon ja pienkulutuksen aikoina oli personallisuus kaupan niinkuin käsityönkin tunnusmerkkiä. Sisämaan kaupungin kauppias oli mieskohtaisessa tuttavuussuhteessa maalaisen kanssa, jolle hän möi tiettyjä kauppatavaroita ja jolta hän osti maalaistuotteita. Silloinen kauppias ei halunnut levittää kaikenlaista rihkamaa kaikkeen maailmaan. Hän möi harvemmin ja suuremmissa erissä. Kun kotikaupunki oli pieni ja lähimaakunta harvaanasuttu, täytyi kauppiaan alituisesti tehdä markkinamatkoja lähelle ja kauas. Karttuneilla maalaistavaroillaan hän harjoitti pientä vientikauppaa. Siinä sekä tuontiasioissaan hänen oli käyttäminen merikaupungin tukkukauppiaan välitystä.

Tampereen kauppiaiden yhteiskunnallinen asema oli kuitenkin jo vuosisadan puolivälissä huomattavasti toisenlainen kuin miespolvea aikaisemmin. Todella maamme kauppiasluokka joutui neljä- ja viisikymmenluvuilla omituiseen välikauteen, jolloin vielä elettiin vanhoissa oloissa, vaikka uusi aika uusine tapoineen ja käsityksineen jo selvästi teki tuloaan. Kaupan kapaloita ruvettiin vähitellen päästämään ja kauppiaiden liikuntavapautta lisäämään. Pari hallinnollista asetusta olivat siinä kohden kuvaavia. V. 1841 laajennettiin "porvarikauppiaiden" y.m. pikkukauppiaiden oikeuksia. Pikkukauppiaan oikeuksien saamisen ehtona vaadittiin edelleenkin määrättyjä palvelusvuosia, mutta niihin lisättiin nyt, ensi kerran, sivistysvaatimuksia. Lasku- ja kirjanpitotaidolla osoitettu kauppiaallinen kyky näin astui kilpailemaan vanhain erioikeuksien kanssa. Vielä selvemmin uuden pääoman ja elinkeinon vapautta vaativan ajan henki ilmeni v:n 1850 kauppiasasetuksessa. Sen mukaan ei tukkukauppiaaksi pyrkivältä enään vaadittu muuta kuin taitoa ja rahaa – vieraiden kielten taitoa ja puhdasta omaisuutta vähintään 3 000 hopearuplaa meri- ja 1 500 hopearuplaa sisämaankaupungissa.

Sen jälkeen tuli kaupan alueellisten aitausten vuoro kaatua. V:n 1857 asetus rikkoi kaupunkien ja maaseudun vanhan kaupparajan sallien maakauppiaiden asettua "vähintään 50 virstan päähän" kaupungista. Kauppa-asetus v:lta 1868 vihdoin hävitti vanhan haitallisen "meri-" ja "sisämaankaupunki"luokituksen. Ne kaupan rajoitukset, mitkä vielä jäivät, olivat muodollista laatua; itse vanha rakennus oli jo auttamattomasti kukistettu.

Niin alkoi kauppiaille uusi aikakausi, jolla oli korea tunnuslause: "taitavuuden, kunnollisuuden, ahkeruuden ja säästäväisyyden ei tarvitse peljätä vapaata kilpailua". Tampereenkin maistraatti, joka varmaan tulkitsi kaupungin johtavain kauppiaiden mieltä, oli vielä v. 1861 maakauppaan nähden viiden peninkulman kannalla, mutta yhtyi jo 1863 yleiseen elinkeinovapausliikkeeseen.

Kiihtynyt kauppa on Tampereelle luonut erittäin lukuisan kauppa-apulais-luokan. Väestötilastot antavat seuraavia tietoja tämän "kaupan köyhälistön" kasvamisesta kaupungissa:

             kauppa-apulaisia              kauppa-apulaisia
    vuonna  miehiä  naisia  yhteensä   vuonna  miehiä  naisia  yhteensä

    1840      10      –       10      1890     160      84      244
    1860      23      –       23      1910     169     398      567
    1870      24       1       25      1920     345     656    1 001
    1880      69       5       74

Näemme tästä, miten suuri ero on kauppa-apulaisluokan entisyyden ja nykyisyyden välillä, miten kahdeksankymmenluvulla kauppa-apulaiset alkavat muodostua huomattavaksi osastoksi palkkalaisten armeijassa ja miten samalla vuosikymmenellä naiset rupeavat lukuisammin esiintymään tälläkin toimialalla. Tarpeellisen sivistyksen puute sekä pitkä työaika ja huono palkkaus ovat kauan pitäneet kauppa-apulaisten luokkaa verraten alhaisessa yhteiskunnallisessa asemassa. Kauppa-apulaisten työaika oli yhdeksänkymmenluvun alussa vielä 14–16-tuntinen V. 1891 kauppa-apulaiset saivat toimeen parannuksen, jonka mukaan työaika tuli olemaan yleensä talviaikaan 12-tuntinen ja kesällä 13-tuntinen. V. 1903 saatiin liikeapulaisseuran toimesta työaika suurimmissa liikkeissä 12-tuntiseksi ympäri vuoden, minkä lisäksi useissa liikkeissä työaika lauantaisin lopetettiin kello 7 i. (33)

Kauppiaiden järjestymisen historialliset alkujuuret ulettuvat Tampereella oikeastaan menneen vuosisadan alkupuoliskolle saakka, jos v. 1844 perustettua kauppiaiden apurahastoa saamme pitää sellaisena juurena.

Tampereen virallinen Kauppayhdistys (myöh. Kauppiasyhdistys) syntyi v:n 1868 elinkeinolain määräysten perusteella ja näkyy alkaneen varsinaisen toimintansa v:n 1871 alussa. Toukok. 19 p. viimemain. vuonna kuvernööri vahvisti kauppayhdistyksen järjestyssäännöt. Uudet säännöt kauppayhdistys sai 18 p. toukok. 1886. Tämä virallinen kauppias järjestö oli oikeastaan vanhan apurahaston jälkeläinen sekin, sillä apurahasto joutui ajaksi yhdistyksen haltuun ja yhdistyskin piti ja pitää vieläkin vuosikokouksensa "helmikuun alussa".

Toimissaan ei kauppayhdistys aina edustanut kaikkien vapaamielisimpiä mielipiteitä. Kahdeksankymmenluvun alussa se ajoi kaupungin pienempäin kauppiaiden asioita intoillen "liberalista elinkeinolakia", kulkukauppaa, juutalaisia ja markkinain hävittämistä vastaan. Mutta ymmärsi yhdistys kaupan etuja laajemmaltakin kannalta, niinkuin sen harrastukset kotikaupungin kaupan kehittämiseksi ja kauppiasluokan sivistyksen kohottamiseksi kyllä todistavat.

V. 1880 perustettiin kauppayhdistyksen piirissä vapaa kauppiasjärjestö,

"Tampereen kauppiain kauppaseura". Tämä seura, jossa suomenmieliset näyttävät olleen määräävänä aineksena, lakkasi kuitenkin jo kahden vuoden päästä.

Kahdeksankymmenluvulla oli Tampere jo paraassa kasvinkaudessa. Kauppa kävi, kauppiaskunta paisui luvussa ja mahdissa, kunnalliselämä vilkastui ja puolueolot kiristyivät. Mutta kunnalliselämässä vallalle päässyt suunta ei kaikin kohdin käynyt yhteen kauppiasmaailman etujen ja katsantotapain kanssa. Kauppiaskunnassa tunnettiin, että oli noustava unesta ja kiiruusti kokoonnuttava oman, kauppiaiden erityisiä värejä näyttävän lipun ympärille.

Helmik. 28 p. 1886 pidettiin Tampereen uuden vapaan kauppaseuran perustava kokous. Näin syntyneen Tampereen Kauppaseuran ("Handelsgillet i Tammerfors") säännöt senaatti vahvisti 10 p. kesäk. 1886.

Seuran varsinaisena keskuksena tuli olemaan yhteinen seurusteluhuoneusto. Säännöissä jo puhutaan seuran huoneustosta ja ravintolasta, ja "kauppaklubina" on seura ja sen kokoushuoneusto alusta asti ollut kaupungilla tunnettu. Myöhemmin seura lunasti tontin Laukon torin varrella ja rakennutti sinne sievän talon. Kauppaseuraan on aina kuulunut runsaasti jäseniä, yhdeksänkymmenluvun loppupuolella keskimäärin 128 jäsentä vuodessa.

Seuran elämä ja toiminta on ollut aika ajoin eloisata jopa myrskyistäkin ja sen vaikutus kunnalliseen elämään ja hallintoon on ollut kieltämätön. Tämän vaikutuksen laadusta on ollut eri mieliä. V:n 1886 sääntöjen mukaan oli seura virallisesti kaksikielinen, päättäen siitä, että se oli kutsuttava koolle molemmilla kotimaisilla kielillä ja että johtokunnan ensimmäinen pöytäkirja pidettiin ruotsiksi. Sekä kieliasiassa että väkijuoma- y.m. kysymyksissä seura joutui erimielisyyteen varsinkin suomalaisen puolueen kanssa. Vihollisuuksia jatkui kauas yhdeksänkymmenluvulle saakka ja ne ilmenivät milloin siten, ettei "Aamulehden" päätoimittajaa hyväksytty seuran jäseneksi, milloin peittelemättöminä päätöslauseina Suomalaista klubia vastaan, mutta tavallisimmin kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa. Mutta joskin näistä seikoista saattoi syntyä eri mieliä, ei voitane olla tunnustamatta, että seura kaikissa vaiheissaan hyvin valvoi Tampereen kauppiaiden ja kaupan etuja ja että sen onnistui ylläpitää ammatillista yhteishenkeä kauppiaiden keskuudessa. Varmaan tulkitsi kauppaseuran johtokunta oikein näitä seuran varsinaisia pyrintöjä, kun v. 1898 yksimielisenä toivomuksenaan seuralle lausui, "että kauppaseurassa tästälähin jätetään politillisiin asioihin sekaantuminen kokonaan syrjään, siitä ei ole tähänkään asti ollut mitään tuloksia, vaan päinvastoin saattanut karvasta mieltä ja häirinnyt ystävällistä sovinnollisuutta seurassa, joka, kuten tiedämme, on kokoonpantu useammista eri puolueista ja kansanluokista". Virallisen kauppiasyhdistyksen rinnalla on kauppaseura ollut johtavana sieluna kaikissa Tampereen kaupan ja kauppiaiden edistysriennoissa monen vuosikymmenen kuluessa.

Koko maan kauppiaiden yhteisiin rientoihin ovat Tampereenkin kauppiaat ottaneet osaa. Kolmeen yleiseen kauppiaskokoukseen kahdeksankymmenluvulla Tampereen kauppiasyhdistys lähetti virallisia edustajia, kahdessa se jäi edustamatta, Porin kokouksessa (1888) mielenosoitukseksi siitä, ettei Tampereen kauppiasyhdistyksen (kauppayhdistyksen) lähettämille keskustelukysymyksille oltu annettu tarpeeksi arvoa. Närkästys kuitenkin pian unohtui, kun kuudes yleinen kauppiaskokous (1890) pidettiin Tampereella, jolloin tamperelaisilla oli kylliksi tilaisuutta tuoda esille mielipiteitään. Tällöin niinkuin aikaisemminkin ilmeni usein se suuri ero, mikä vielä siihen aikaan oli olemassa Helsingin ja Tampereen kauppiaiden elinkeinollisissa käsityksissä. Myöhemmin on yleisiä kauppiaskokouksia pidetty Tampereella v. 1917 (14. yleinen kauppiaskokous) ja v. 1930 (viidennet kauppa- ja teollisuuspäivät).

Maamme kauppaelämälle tärkeän kauppakamarilaitoksen virallisena peruskirjana on 10 p. elok. 1917 annettu asetus, jonka johtavassa säännöksessä lausutaan: "Kaupan ja teollisuuden etuja ja oikeuksia valvomaan tarkoitetun kauppakamarin perustamista ja kannattamista varten muodostettakoon vapaaehtoisesti yhteenliittymällä kauppakamariyhdistys, jonka hallituksena kauppakamari samalla on". Jo ennen vuoden 1917 loppua Tampereen kauppaseura, Tampereen kauppiasyhdistys ja Tampereen käsityö- ja tehdasyhdistys tekivät alotteen Tampereen Kauppakamarin ja sen edellyttämän kauppakamariyhdistyksen perustamiseksi. Lopullisesti tuli kauppakamari kuitenkin perustetuksi vasta alussa toukokuuta 1918; säännöt olivat saaneet vahvistuksen jo alkupuolella tammikuuta s.v. Tampereen kauppakamaripiiriin tulivat kuulumaan Tampereen lisäksi Porin, Rauman ja Jyväskylän kaupungit sekä näiden kaupunkien väliset ja niitä ympäröivät maaseudut. Kauppakamari on sen jälkeen toiminut katkeamatta käsitellen uutterasti maan yleisiä ja piirinsä erikoisia kauppakysymyksiä ja antaen niistä viranomaisille lausuntoja. Kamarin vuosikertomuksissa ("Tampereen kauppakamarin julkaisuissa") on tehty selvää käsitellyistä kysymyksistä ja annettu tilastollisia y.m. tietoja piirin kaupan ja teollisuuden toiminnasta ja tapauksista. Kauppakamarin puheenjohtajina ovat olleet tuomari Einar Ahlman (1918), insinööri M. Lavonius (1919), pankinjohtaja Isak Julin (1920–1924) ja insinööri Lauri Helenius (1925–). Sihteereinä ja asiamiehinä ovat toimineet maist. K. B. Löw (1918–1920), tuomari Matti Olsson (1920–1922) sekä maisteri T. Pälve (1922-).

Yhteisriennot ovat Tampereen liikeapulaistenkin keskuudessa saaneet jalansijaa. V. 1894 perustettiin "Tampereen kauppa-apulaisseura", jonka säännöt kuvernööri vahvisti 4 p. jouluk. 1894. V. 1899 seura sai uudet säännöt ja otti nimekseen Tampereen liikeapulaisseura. Ensimmäisen varsinaisen kokouksensa yhdistys piti 15 p. tammik. 1895. Ensi vuosina näyttävät seuralliset pyrkimykset saaneen osakseen enintä harrastusta yhdistyksen piirissä, mutta vähitellen astuivat vakavammat pyrinnöt etualalle. Kesällä 1897 Tampereella pidetty ensimmäinen yleinen Suomen kauppa-apulaisten kokous avasi yhdistykselle paremman tulevaisuuden toiveita. Saman vuosikymmenen lopulla pidettiin yhdistyksen toimesta luentoja ja saatiin alkuun iltakoulu, josta myöhemmin on tullut valtion avustama pysyvä laitos. Oman pienen kirjastonkin on seura perustanut. Raittiusosasto "Sinivuokko" perustettiin yhdistykseen 1902. Yhdistyksen toiminta työpäivän lyhentämiseksi jo mainittiin.

Entisajan kauppiaan ammattiviisaus oli kotoisin kokemuksen koulusta ja hänen elämänvaiheissaan oli useinkin suurimpana tekijänä ollut onnenkauppa, joka hänet oli toritynnyrin vierestä tai markkinakuorman takaa taikakeinoillansa nostanut mahti- ehkäpä miljonamieheksi. Nykyajan kaupan tuhannet työntekijät eivät voi kaikki tulla mahti- ja miljonamiehiksi. Mutta he voivat päästä eteenpäin joukossa ja löytää menestyksensä kaupan yleisessä menestyksestä, jonka varmimpina perusteina ovat työ ja tieto. Sillä tavoin varmaan on tulkittava se yleinen innokas kauppasivistyksen harrastus, joka on niin huomattava piirre viime sukupolvien kauppaelämässä.

Tampereella on tämä harrastus ollut erittäin elävä ja luonut tarmokkaan toiminnan tällä alalla. Ensimmäisen yrityksen tähän suuntaan teki virallinen kauppayhdistys jo v. 1874, jolloin sen toimesta perustettiin iltakoulu nuorempia kauppa-apulaisia varten. Koulu järjestettiin hyvin yksinkertaisesti. Oppiaineiksi määrättiin laskento, ruotsalainen ja suomalainen kauno- ja oikeinkirjoitus, venäjänkieli ja maantieto. Oppituntia piti olla viikossa viisi, jaettuina keskiviikko- ja sunnuntai-illoille. Koulun kustannukset suoritettiin siten, että ne tasattiin oppilaita kohden ja oppilaiden isännät sitten maksoivat kunkin oppilaan osaksi tulleen summan.

Oppilaat kouluun saatiin yhtä yksinkertaisesti. Isännät ilmoittivat 17 puotilaistansa kouluun, ja sitten aljettiin. V. 1875 saatiin kouluun samalla lailla 14 oppilasta; seuraavana vuonna 15. Sitten rupesi työ vastustamaan. V. 1877 ilmoitettiin kyllä joukko oppilaita, mutta sopivista opettajista tuli puute. Vielä saatiin jonkinlainen opetus käyntiin, mutta parin vuoden perästä (1879) lakkautettiin koko koulu, josta oppilaatkin olivat arveluttavasti vähentyneet.

Kymmenen vuotta elettiin sitten eteenpäin ilman mitään kauppiasluokan sivistyslaitosta. V:n 1885 valtiopäivillä tehtiin turha anomus kauppakoulun perustamiseksi Tampereelle ja Viipuriin. V. 1889 vihdoin ryhdyttiin kaupungissa Tampereen kauppakoulun perustamisen puuhiin. Kerrotaan, että asian alkuunpanijoina olivat oikeastaan hämeenlinnalaiset. He näet olivat ruvenneet puuhaamaan kauppakoulua omaan kaupunkiinsa ja siinä tarkoituksessa lähettäneet keräyslistoja hyville naapureilleen Tampereellekin. Silloin heräsi Tampereen liikemiesten itsetunto, he palauttivat saamansa listat tyhjinä takaisin sinne mistä ne olivat tulleet ja rupesivat tositoimessa harkitsemaan kauppakoulun perustamista Tampereelle. Kauppiasyhdistyksen asettama komitea esitti perustettavaksi kaksi, vuotista kauppakoulua 16 vuotta täyttäneitä oppikoulun neljä (myöhemmin kolme) alinta luokkaa tai kansakoulun käyneitä mies- ja naisoppilaita varten ja sen yhteydessä iltakoulua kauppa-apulaisille. Esitys hyväksyttiin kauppiasyhdistyksen kokouksessa keväällä 1890, ja kun kannatusapuja koululle oli tiedossa riittävästi, päätettiin panna koulu toimeen.

Koulu tuli tietysti suomalaiseksi ja oli varmaan yleiseltäkin kannalta hyvin tarpeellinen maallemme, jossa silloin oli suomalaisia kauppakouluja ainoastaan Helsingissä ja Kuopiossa. Kun Tampereen edustajan Frans Sumeliuksen anomus 1891 v:n valtiopäivillä, että valtio ottaisi haltuunsa koulun, tuli hyljätyksi, kauppiasyhdistys tarjosi koulunsa Tampereen kunnalle. Valtuusto hyväksyi tarjouksen lopulla vuotta 1892, jolloin siis kauppakoulusta tuli kunnallinen oppilaitos. Samasta vuodesta alkaen koulu sai nauttia valtionapua.

Kun koulun johtajaksi oli valittu maist. Hj. Gyldén, koulu alkoi työnsä syksyllä 1890. Keväällä 1908 lopetettiin muutaman vuoden aikana annettu jatko-opetus, mutta sen sijaan alkoi seuraavana syksynä toimensa kauppakouluun liittyvä täydellinen kaksiluokkainen Tampereen kauppaopisto. Opistoon pääsemiseen vaaditaan sellaiset alkutiedot, jotka vastaavat lyseon viiden luokan, viisiluokkaisen yhteiskoulun, tyttökoulun tai kauppakoulun oppimäärää.

Tampereen kauppakoulun ohjelmaan kuului alkuaan myöskin erityisen iltakoulun toimeenpaneminen palveluksessa olevia kauppa-apulaisia varten. Mutta vasta syksyllä 1901 saatiin tällainen kaksiluokkainen iltakoulu eli Kauppa-apulaiskoulu toimeen kauppakoulun yhteydessä.

Tampereen kauppakoulu, kauppaopisto ja kauppa-apulaiskoulu muodostavat yhdessä Tampereen kauppaoppilaitoksen. Se on työskennellyt tasaisesti ja kasvavalla menestyksellä. Päättäessään v. 1915 viisikolmattavuotisen työnsä oli oppilaitos antanut opetusta kaikkiaan 2 040 oppilaalle, joista 1 088 oli saanut päästötodistuksen. Oppilaitos työskenteli aluksi vuokratuissa huoneissa Esplanadin varrella, kunnes v. 1912 sai muuttaa omaan ajanmukaiseen taloonsa, jonka kaupunki oli rakennuttanut Juhannuskylän kaupunginosaan arkitehti Viivi Lönnin piirustusten mukaan.

Ihmisten ja heidän elinkeinonsa suhteet ovat tavallisesti niin läheiset, että ne painavat toisiinsa lähtemättömän leiman. Helposti huomaa, miten kullakin ajalla vallitseva yleinen kauppasuunta on leimannut ajan kauppiaspolven. Eikö markkinakauden kauppaan, jonka ahtaissa oloissa harvoin koottiin häikäiseviä rikkauksia, kuulu myöskin kuva kauppiaspolvesta, jonka merkkinä on pitkä, uskollinen palvelus ja perityn tavan tyystän tarkka vartioiminen? Ja eikö sitä seuraava aika ole selvistä tai sameista lähteistä ilmestyväin nousukkaiden aika, noiden "omatekoisten" miesten, jotka tyhjästä luovat kulta- ja hopealinnoja, niinkuin saduissa kerrotaan! Vihdoin olemme nähneet, miten myöhemmän ajan yhteiskunta taasen kasvattaa uudenlaatuista kauppiaspolvea, koulutettua ja ahkeraa luokkaa, jota elähdyttävät uudet pyrkimykset.

Mutta toiselta puolen saavat elinkeinotkin lähtemättömän värin ihmisten ominaisuuksista; yksityisen kauppaliikkeen takana on aina omia yksilöllisiä tarkoituksiaan ajava ihminen. Samoin on kaupalla yhteiskunnallisessa merkityksessä omat edustavat henkilönsä, jotka toiminnallaan ikäänkuin liittävät kaupan yleisempiin kansallisiin ja yhteiskunnallisiin pyrintöihin. Silläkin Tampereen kaupan aikakaudella, josta tässä on puhe, on ollut sarja hyvin tunnettuja edustavia henkilöitään, jotka omalla kyvyllään usein tuntemattomuudesta nousten ovat muistettavalla tavalla edustaneet Tampereen kauppaa ja kauppiaskuntaa laajemmassa yhteiselämässä.

Muutamia heistä olemme jo maininneet. Heitä oli kauppias Gustaf Oskar Sumelius (1835-1895). Hän oli papin poika Pirkkalasta, mutta kun jo kaksitoistavuotiaana jäi yhdeksän alaikäisen sisaruksensa kanssa isättömäksi, täytyi hänen siitä pitäin ryhtyä itse ansaitsemaan elatustansa, ensin kauppias J. G. Lindebergin puotipoikana Tampereella, sitten samanlaisessa toimessa Porissa. Sillä ajalla hän säästi kokoon muutaman sataa ruplaa, joilla päätti perustaa oman liikkeen. Siinä aikomuksessa hän v. 1859 haki kauppiaanoikeuksia Ikalisissa, mutta kun asia mutkistui, muuttikin hän vielä samana vuonna vapaakaupunkiin, jossa alotti pienen rihkamakaupan. Täällä hän pitkän miespolven aikana oli toimelias suurkauppias ja yhtä toimekas ja harras kuntalainen, kaupungin kauppiaskunnan itseoikeutettuja luottamusmiehiä kunnallisissa, kirkollisissa, kaupallisissa ja sivistysriennoissa. Hänen niinkuin monen muunkin Tampereen johtavan liikemiehen julkisessa toiminnassa on havaittavana ominaista, ympäristöänsä ja aikaansa ymmärtävää vapaata ja tasapuolista henkeä. Lukuisat laitokset Tampereella ovat säilyttäneet G. O. Sumeliuksen muistoa, erityisemmin Tampereen vanhainkodin yhdistys, jota hän muisti suuremmalla lahjoituksella.

G. O. Sumeliuksen nuorempi veli pankinjohtaja Frans Petter Wilhelm Sumelius (1843–1893) oli kahdeksankymmenluvulla Tampereen huomattavimpia henkilöitä. Innokkaassa ja monipuolisessa kunnallisessa toiminnassaan hän osoitti enimmäkseen kannattavansa kansallismielisiä pyrintöjä. Vv:n 1885, 1888 ja 1891 valtiopäivillä hän edusti Tampereen kaupunkia. Hänen harrastuksensa ja miellyttävä personallisuutensa hankkivat hänelle kaupunkilaisten yleisen suosion; hänen äkillisen kuolemansa miehuuden parhaissa voimissa tunsi kauppiaskunta yhteiseksi surukseen.

Kauppaneuvos Lars Johan Hammarén (1833–1906) oli niinikään harras liikemies ja kansalainen, joka kuului monien vuosikymmenien ajat Tampereen johtavien miesten joukkoon. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti vanha ja uusi aika ja senvuoksi varmaan olikin hänen vaikutuksensa suurin niinä vuosikymmeninä, jolloin vanhan ylimyksellisen ja ruotsalaisen Tampereen muuttuminen suomalaiseksi ja kansanvaltaisemmaksi tapahtui. Hänen julkisesta toiminnastaan mainittakoon, että hän oli Tampereen edustajana vv:n 1872, 1877–1878, 1882 ja 1885 valtiopäivillä ja Tampereen valtuuston puheenjohtajana vv. 1879–1890. Tuskin oli sitä yhteistä yritystä Tampereella menneen vuosisadan kolmena, neljänä viimeisenä vuosikymmenenä, joissa ei Hammarénkin ollut mukana.

Olemme jo maininneet myöskin G. F. Ahlgrenin liikkeen. Gustaf Fredrik Ahlgren (1845–1883) oli syntynyt Tampereella köyhistä vanhemmista ja kuoli ainoastaan 38 vuoden ikäisenä kolme päivää jälkisäädöksensä laatimisen jälkeen. Käytyään kauppakoulun ja saatuaan apua tutuilta liittyi hän yhtiömiehenä Ahlgren ja Blomin liikkeeseen v. 1870, mutta perusti jo v. 1873 oman liikkeen joka menestyi niin hyvin, että oma velka jo kolmen vuoden kuluttua oli maksettu ja että hänen omaisuutensa vuosikymmentä myöhemmin oli puolen miljonaa markkaa. Hänen toimintansa kauppiasluokassa ja kunnallisissa toimissa oli, niin lyhytaikaiseksi kuin se jäikin, harras ja huomattava. Erikoisempi sijansa oli hänellä suomalaisen liikemiesluokan uranuurtajain joukossa Tampereella. Heidän pienessä "veljespiirissään" – G. F. Ahlgren, H. Liljeroos, F. W. Palmroos, Henrik Solin, Ernst Solin, C. W. Åkerlund – eli lämpimiä kansallisia ja sivistysharrastuksia, jotka sitten levenivät laajemmallekin. Ahlgren todisti harrastuksensa suurenmoisella testamenttilahjoituksella, jolla noin 750 000 markkaa tuli jaettavaksi erilaisille hyväntekeväisyys- ja valistuslaitoksille. Tampereelle näitä lahjavaroja tuli kauppiaskunnan eläkelaitokselle 60 000, Vapaaehtoiselle palokunnalle 20 000, Naisyhdistykselle 20 000 ja Tampereen köyhäintalolle n. 180 000 mk.

Tampereen kauppiasluokan edustaviin henkilöihin kuului myöskin Gustaf Selin (1830–1905). Tampereella hän alkoi toimintansa v. 1861 ruokakauppiaana. Siitä hänen liikkeensä vähitellen laajenivat ja hän itse joutui lukemattomiin luottamustoimiin. Niinpä on mainittu hänen v. 1882 olleen valtuusmiehenä, rahatoimikamarin, köyhäinhoitokomitean, palotoimiston ja säästöpankin johtokunnan jäsenenä, valtuuston valmistavan valiokunnan varajäsenenä, kirkkoneuvoston, alkeiskoulun johtokunnan, kauppiaiden eläkelaitoksen ja "Aamulehden" johtokunnan jäsenenä. Kunnallisessa itsehallinnossa se mies ainakin osansa suoritti. Tuossa aherruksessaan hän oli kokonaisen kansanluokan, vapauteen ja kunnalliseen vaikutukseen pyrkivän pikkuporvariston, edustaja ja vertauskuva. (34)

Kunnallista kauppapolitikkaa. Kaupan ja liike-elämän, erittäinkin vähittäis- ja pikkukaupan, vilkastuessa ja kasvaessa Tampereella on kaupalla elävä kansanluokka kasvanut ei ainoastaan ehdottomasti, vaan suhteellisestikin. Kaupungin pienuuden aikana oli kauppiasluokka Tampereella ollut verraten lukuisa, mutta tehdaskauden tullen oli tämä elinkeinoluokka menettänyt entisen asemansa. Menneen vuosisadan puolivälissä voi tämän kansanluokan arvata olleen noin 5–6 % kaupungin koko väestöstä. Mutta v. 1890 toimitetun väenlaskun mukaan kuului puheenalaiseen luokkaan kaikkiaan 1 364 henkeä s.o. 6.7 % ja v:n 1900 väenlaskun mukaan yhteensä 3 573 henkeä eli 9.2 % kaupungin koko väestöstä. V. 1910 kuului kaupalla elävään väestöön Tampereella 3 680 henkeä (8.3 %), mutta v. 1920 jo 5 595 henkeä (11.7 %). Tästä elinkeinosta ja väestöstä on kunnalliselle kauppapolitikalle Tampereella ollut aihetta ja tehtäviä yllin kyllin.

Yksi tämän politikan esineitä on ollut torikauppa. "Markkinatoriksi" olisi toria vanhempina aikoina sopinut kutsua, sillä ainoastaan markkinain aikana nähtiin torilla ja sen varrelle rakennetuissa "markkinapuodeissa" vilkkaampaa kauppaelämää. Muulloin oli toriliike jokseenkin hiljainen; tori oli enimmäkseen tyhjänä odotellen niitä harvoja maalaiskuormia, jotka markkinain väliaikoina tänne pistäytyivät. Uusien taloudellisten olojen ja uuden vapaamman lainsäädännön varassa rupesi Tampereella 1850-luvun loppupuoliskon kuluessa ja varsinkin 1860-luvulla muodostumaan uudenlaatuinen liikkuva pikkukauppiasluokka, jonka luonnollisena toimipaikkana oli tori. V. 1857 huomataksemme ensi kerran kaupunki päätti vuokrata markkinain väliajaksikin torin laidalla olevat pilaripuodit, jotka siis eivät enään olleetkaan yksinomaan "markkinapuoteja". Nämä pilaripuodit olivat sitten häviämiseensä saakka pikkukaupan pesäpaikkana Tampereella. Muullakin tavoin alkoi torilla näihin aikoihin syntyä pysyvää kaupustelua. Eräästä v. 1861 annetusta maistraatin määräyksestä näkee, että torilla kaupustelevat keittoruuan ja sahdin kauppiaat tunkeutuivat toisten vahingoksi ostamaan maalaisilta karjanantimia ja maantuotteita. Toisessa määräyksessä v. 1864 puhutaan suolakalan torikauppiaista; heitä kielletään jatkamasta kaupantekoansa torilla tai tynnyreistä jälkeen kello 3 ip. V. 1868 kielletään keitetyn ruuan ja leivän myyjiä harjoittamasta kauppaansa muualla kuin torilla, pitkin n.s. koulutontin rajaa. Samana vuonna kielletään myyminen torilla markkinain väliaikoina kello 3:sta ip. seuraavaan aamuun; ainoastaan leivänmyyjät saivat vapaasti kaupata tavaraansa heille määrätyssä paikassa. Torikauppa näihin aikoihin näyttää siis olleen jo verraten vilkas. V:n 1874 taksoituspäätöksessä puhutaan jo "määrätyistä paikoista", joissa saatiin harjoittaa suolakalan, kaljan, keittoruuan ja kahvin kauppaa. Tällöin määrättiin myöskin, että mainitunlaisten kaupustelijain tuli kiinnittää astioihinsa kaupungin rahastonhoitajalta hankittava veropoletti.

Näin kehittynyttä pysyvää torikauppaa varten annettiin v. 1880 seuraavat tarkemmat säännökset:

Järjestyksen saavuttamiseksi kaupassa niin sanotulla narinkilla jaetaan kauppatori eteläpuolen Hämeenkatua ja itäpuolen Kirkkokatua erityisiin lohkoihin, joihin vuosilippuja tulee lunastaa vuoden alussa tai silloin kuin joku haluaa paikkaa semmoisen paikan pitämiselle, seuraavan taksan mukaan:

    Kankaiden, sekatavaran y.m. kaupitselemisesta              20 mk.
    Käsityöläisten teoksien kaupitselemisesta ilman eroitusta  10  "
      ja lasketaan semmoiselle kauppapaikalle 3 neliökyynärän
      tila.
    Leivän, ru'an, spittingin j.n.e. niinkuin Sikarrien ja
      Papyrossien kaupitselemisesta                             5 mk.

Seuraavan kymmenluvun alkaessa oli Tampereen torikauppa jo niin suuri, että valtuuston oli ryhdyttävä sitä uudelleen järjestämään. V. 1890 hyväksyttiin "vastaiseksi" uudet torikaupan säännöt. Myöskin Tampereen polisijärjestyksessä v:lta 1892 oli torikauppaa koskevia säännöksiä, jotka täydensivät kaupunginvaltuuston antamia määräyksiä. Näin saavutettu järjestys ei kuitenkaan pysynyt kauan muuttamatta. Kaupunkilaisia kaupanharjoittajia pahoitti se, ettei maalaisten tarvinnut maksaa mitään torimaksuja, jotavastoin kaupunkilaisilta niitä kyllä kovistettiin. Torisäännöksiä muutettiin senvuoksi v. 1898 kaupunkilaisten eduksi, niin että myöskin kaupunkilaiset saivat myydä tuotteitaan samalla tapaa ja samoilla paikoilla toria kuin maalaisetkin.

Kaupungin uuden kauppahallin lähetessä valmistumistaan v. 1901 ryhdyttiin vihdoin uudelleen järjestämään kaupungin tori- ja satamaliikettä kaikessa laajuudessaan. Maalisk. 7 p. 1902 valtuusto hyväksyi uuden torijärjestyksen, josta kuvastuu se huomattava kehitys, mikä oli torikaupassa tapahtunut. Annamme Tampereen rahatoimikamarin kertoa uuden torijärjestyksen toimeenpanosta. "Muutokset aijottiin panna toukokuun alusta toimeen, mutta erityisistä anomuksista lykkäytyi täytäntöönpano heinäkuun alkuun. Näin jäi vanha kauppatori maanviljelyksen ja kotiteollisuuden harjoittajain omien tuotteiden myymäpaikaksi. Rihkamakauppiaat siirtyivät Laukontorille suurimmaksi osaksi, Tampereen Rakennuskonttorin kangashalliin muutti osa ja muutamia myös Tammelantorille. Käsityöläistavaroiden kauppa siirtyi pääasiallisesti Laukontorille, mutta myös Tammelantorille ja vähän Aleksanterintorille. Ravintoaineiden ammattikauppiaat siirtyivät Laukon-, Tammelan-, Aleksanterin- ja osaksi Kortelahdentorille. Suuremman puutavaran kauppa siirtyi Aleksanterintorille. Sinne ja myös Tammelantorille vietiin heinätkin, mutta vaakahuoneitten puutteessa annetaan heinäliikettä toistaiseksi harjoittaa myös vaakahuoneen luona kauppatorilla. Jokaisella torilla saavat ravintoaineiden ja kotiteollisuuden tuotteilijat vapaasti myydä omia tuotteitaan, mutta varsinaisten ammattilaisten ja välikauppiasten tulee hankkia itselleen vakinainen toripaikka, josta vuokra on suoritettava. Varattomuuden todistuksen nojalla on rahatoimikamari antanut vakinaisia toripaikkoja vuokrattakin omille kuntalaisille." Torikaupassa on tämänkin jälkeen tapahtunut paljon pienempiä muutoksia.

Tällä tavoin syntyi kaupungin vanhain vuosimarkkinain sijaan vähitellen pysyväiset markkinat. Jo kuusikymmenluvulla oli markkinain poistamista ruvettu yleisemmin vaatimaan. Mutta vielä kahdeksankymmenluvullakin markkinat jatkuivat entiseen tapaan. V. 1880 kaupungin hallitus laati seikkaperäisen taksan, minkä mukaan markkinamaksuja oli kaupungille kannettava. Taksassa mainittiin syyskuun "vapaamarkkinoita" sekä "tavanmukaisia" laskiais-, pääsiäis-, mittumaarian, Antin ja Tuomaan markkinoita. Melkoisena osana verolistassa olivat kaikenlaiset huvilaitokset. Mutta vähitellen täyttyivät huvilaitokset kaupungin omastakin väestöstä ja ne saapuivat tänne markkinain väliajoillakin tai muuttuivat kokonaan täällä pysyviksi laitoksiksi, kuten meidän päiväimme eläväinkuvain teatterit. Kaupungin ja kenenkään muun vahingotta on senvuoksi Tampereen varsinaiset markkinat saatettu virallisesti lakkauttaa, vaikka tavanmukaisia pienempiä markkinoita kaupungissa on edelleenkin pidetty.

Vanhain markkinahuoliensa sijaan on kaupunki saanut monenlaisia uusia kauppahuolia. Niinpä on kaupunkikunnan täytynyt ryhtyä järjestämään ja valvomaan ruokatavarain kauppaa, joka on niin läheisessä tekemisissä yleisten terveys- ja puhtausolojen kanssa. Aikaisimmin joutui tällaisten säännöstelyjen alaiseksi lihakauppa. Ensimmäisiä sensuuntaisia määräyksiä annettiin täällä v. 1868 (lihain peittämisestä torilla ja lihamyymälöissä). V. 1873 kiellettiin teurastajia kesän aikana toimittamasta teurastusta kaupungin sisällä ja määrättiin, että siihen toimeen oli käytettävä erityistä paikkaa kaupungin maalla. Tampereen seuduilla oli kauan aikaa – vielä v:n 1889 aikoinakin – levinnyt se Ruotsin aikaisiin säännöksiin perustuva käsitys, etteivät maalaiset saaneet torilla kaupitella neljää kappaletta tai yhtä leiviskää pienemmäksi paloiteltua elukkaa, ja että teurastajilla yksin oli lupa myydä lihaa pienissäkin erissä. Teurastusolojen parantamiseksi kaupunki v. 1888 rakennutti erityisen teurastushuoneen, jossa kaikki teurastus siitä lähtien oli toimitettava. Kaupungin polisijärjestyksessä v:lta 1892 annettiin sen mukaisia määräyksiä samalla kuin siinä myöskin julaistiin ohjeita lihamyymäläin hoitoa ja puhtaanapitoa, lihan paloittamista y.m. varten. Mainitussa polisijärjestyksessä annettiin, ensi kerran Tampereella, seikkaperäisempiä säännöksiä kaikenlaisten muidenkin ruokatavarain kaupasta kaupungissa. Vielä tarkemmin tuli ruokatavarain kauppa Tampereella järjestetyksi lääninhallituksen v. 1895 vahvistamilla erikoissäännöksillä. Kerrotulla kunnallisella säännöstelyllä on Tampere muiden suurempain kaupunkiemme mukana ollut tehokkaalla tavalla raivaamassa alaa uudenaikaisille, terveydellisille myyntitavoille ja niitä koskevalle yleiselle lainsäädännölle.

Mutta ei ainoastaan terveyspolisitoimella, vaan suoranaisesti kauppaa ja liikettä edistämälläkin on kaupunki puuttunut asukkaiden kauppaelämään. Siitä on todistuksena m.m. kaupungin suurenmoinen Kauppahalli. Sen puuhaaminen oli huomattavimpia kunnallispyrintöjä yhdeksänkymmenluvun loppupuolella. V. 1895 osti kaupunki entisen v. Bonsdorffin tontin, jolle päätettiin rakentaa kauppahalli. Samana vuonna jo julistettiin palkintokilpailu kauppahallin piirustusten laatimisesta. Seuraavana vuonna kuitenkin Teknillisen klubin esityksestä luovuttiin hallin rakentamisesta puheenaolevalle tontille, koska tämä torin ja kosken välinen alue havaittiin liian arvokkaaksi niin arkipäiväisen rakennuksen paikaksi. Sen sijaan ruvettiin v. 1897 suunnittelemaan hallin rakentamista Hämeenkadun vartisille tonteille 47 ja 50, joista edellinen jo ennen kadun levittämisen vuoksi oli ostettu ja jälkimmäinen nyt ostettiin 50 000 markan hinnasta kaupungille. V. 1898 sitten lopullisesti päätettiin rakennuttaa halli Hämeenkadun varrelle. Julistetussa piirustuskilpailussa sai arkitehti Hj. Åberg ensi palkinnon; hän sai laatiakseen rakennuksen piirustukset käytyään sitä ennen kaupungin antamalla matkarahalla ulkomailla kauppahallirakennuksia tutkimassa. Rakennustyöhön ryhdyttiin erityisen rakennustoimikunnan johdolla alkupuolella vuotta 1899. Vaiheiden jälkeen, joista muistettavin oli muurarien lakko v. 1900, kauppahallirakennus vihdoin valmistui kesäkuun alkuun 1901. Se oli viimeistelytöitä sekä sähkövalaistuslaitteita lukuunottamatta maksanut kaupungille 862 021 markkaa eli enemmän kuin kaksi kertaa alkuperäisen kustannusarvion määrän. Mutta sitten olikin talo uuden Tampereen uljaimpia. Siinä oli paitsi 172 myymälää sisältävää halliosastoa, maakerros, puotikerros, konttorikerros ja kaksi asuinkerrosta. Kauppahalliosaston kaikki myymälät varattiin yksinomaan ravintoaineiden kauppaa varten. Samaan aikaan näet valmistuivat Tampereen rakennuskonttorin eräälle torin lounaispuolella olevalle tontille rakennuttamat Kangashallit, jonne osa kangastavaran torikauppaa siirtyi.

Suomen kaupunkien huutokauppalaitokset ovat vanhaa alkuperää. Ne perustuvat 16 p. lokak. 1723 ja 12 p. heinäk. 1731 kaupunkien valitusten johdosta annettuihin kunink. päätöksiin ja vielä vanhempiin säännöksiin. Ei ollut Tamperekaan varsin suuri kaupunki, kun sinne v. 1805 asetettiin "huutokauppatirehtöri". Menneen vuosisadan kolme- ja neljäkymmenluvuilla huutokauppatirehtöri nautti kaupungilta pientä vuosipalkkaa niinkuin muutkin maistraatin virkamiehet. Myöhemmin tämä erä hävisi palkkauslistoilta; kaupungin kasvaessa ja huutokauppaliikkeen vilkastuessa huutokauppatirehtöri nähtävästi sai riittävän palkkion asetusten määräämästä huutokauppaprosentistaan. Vielä kahdeksankymmenluvulla kaupungin huutokauppahuoneusto sijaitsi raatitalossa. Seuraavalla vuosikymmenellä huutokauppapaikka siirrettiin Länt. Puistokadun varrelle, missä se myöhemmin sijaitsi kaupungin omistamassa talossa (Länt. Puistokatu 8).

Pitkin yhdeksänkymmenlukua Tampereen kauppaseura puuhasi pörssihuutokauppain aikaansaamista Tampereelle. Kun maistraatti ei suostunut tarjotusta korvauksesta jakamaan huutokauppamonopoliansa, raukesi pörssihuutokauppa-asia toteutuakseen tilapäisesti uuden vuosisadan alkupuolella.

Muista yleisluontoisista kauppalaitoksista mainittakoon vielä kaupungin vaakahuone. Se avattiin kaupungin torilla v:n 1868 lopulla "vanhan koulutalon paikalla", mutta myöhemmin se siirrettiin vanhan kirkon taakse. Nykyään se sijaitsee Heinätorilla. (35)

6. UUDEN KUNNALLISHALLINNON ENSI VUODET.

Suomen vanha kunnallishallinto: Paikallishallinnon aika. – Kaupunkihallinnon vaiheet. – Kunnallinen harvainvalta. – Valtion virkavalta. – Kaupunkien kunnalliset yhdyskunnat: "porvaristo", "porvarit ja talonomistajat", "kaupunkiseurakunta".

Uuden kunnallishallinnon synty: Taloudellinen ja valtiollinen murros. – "Itsehallinto" ja "kuntalaiset". – Laki kaupunkien kunnallishallinnosta v:lta 1873. – Kunnallinen vaalioikeus. – Valtuusto. – Kunnallisverotuksen uudistus ja sen merkitys.

Vanhan kunnallishallinnon loppukausi Tampereella. – Viimeiset kaupunginvanhimmat. – Uusia kunnallistapoja. – Seurahuonekokoukset 1872 ja 1873. – Kunnallinen hajanaisuus.

Uuden kunnallislain toimeenpano Tampereella. – Ensimmäisen valtuuston vaali. – Valtuusmiesten ensimmäinen kokous. – "Järjestyssäännöt Tampereen Valtuusmiehille". – Valmistava valiokunta. – "Ohjesääntö Tampereen kaupungin Rahatoimikamarille." – Rahatoimikamarin jäsenten vaali. – Ohjesääntö rahatoimikamarin virkamiehille. – Kamreerin ja arkitehdin vaali. – Muita toimia.

Kunnallishallinnon uusi suunta. – Suomalainen liberalismi Tampereella – Kunnalliset johtomiehet. – "Tampereen Sanomain" kunnallisohjelma 1870-luvulla. – Kunnallista uneliaisuutta. – Valtuuston vaalit. – Kielikysymys Tampereen hallinnossa. – Kokoukset 1865 ja 1866. – Suomalaisuuden ensimmäisiä liikkeitä. – "Tampereen Sanomain" ja libeialien kanta. – Kieliasiain järjestelyt valtuustossa 1875 ja 1878. – Suomenkieli voitolla. – Puolueiden järjestyminen. – Liberalien valtakauden loppu.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon suuriin vaiheisiin maassamme kuuluu myöskin kunnallishallinnon uudistus.

Tämä uudistus oli osa ajan yleisestä taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä ja kohdistui erityisesti kaupunkeihin, missä tuo kehitys oli joutuisin. Kaupunkien vanhat hallintolaitokset kukistuivat, niiden sijaan perustettiin uusia merkillisiä laitoksia ja kaupunkilaiselle yhteiselämälle avattiin ennen tuntemattomia kehityssuuntia, jotka ulettuivat ahtaita kaupunkialoja paljon laajemmalle ja vuorostaan hedelmöittävästi vaikuttivat yleisiin yhteiskunnallisiin oloihin.

Muinaisuuden yksinkertaisissa oloissa yleinen hallinto oli kehittymätön ja heikko. Valtionkin hallinto oli melkein yksinomaan vain paikallishallintoa. Kuninkaan virkamiehet olivat hajallaan maan eri kulmilla, toimien yksissä neuvoin kansan vanhain paikallisten laitosten kanssa. Nämä laitokset olivat siis pohjana valtionkin hallinnossa. Varmaa erotusta valtion hallinnon ja kunnallishallinnon välillä ei tehty eikä tarvittu tehdä. Ei ollut olemassa erityistä valtion hallintoa eikä erityistä kunnallishallintoa, vaan ainoastaan paikallishallintoa. Ei myöskään tehty erotusta lainkäytön ja hallinnon välillä, vaan kaiken hallinnon ohjeena olivat yleiset lait ja itsekunkin säädyn, luokan, ammatin tai paikkakunnan yksityiset erioikeudet ja suostutut sopimukset.

Sentapainen oli alkuaan Suomen kaupunkilaitoskin. Kaupungeillakin oli omat kunnalliset laitoksensa, jotka suorittivat lähes kaiken kaupunkihallinnon. Kaupunkien käräjillä eli "kaupunginkokouksessa" suostuttiin kuninkaan ja oman kylän veroista ja rasituksista ja valittiin neuvosto eli "raati" niinikään valitun "pormestarin" johdolla istumaan oikeutta ja pitämään huolta kaupungin asioista. Myöhemmin raati kehittyi kaksijakoiseksi laitokseksi, oikeutta käyttäväksi "raastuvanoikeudeksi" ja hallinnolliseksi "maistraatiksi". Viimemainittu laitos oli yleensä kaupungin toimeenpaneva ja valvova hallintolaitos, mutta tarkemmin eivät sen – niinkuin eivät muidenkaan vanhain kunnallisten laitosten – tehtävät tulleet määrätyiksi. Maistraatin ohelle muodostui sittemmin (1600-luvulla) toinen yksinomaan kunnallinen laitos, nim. "kaupungin vanhimmat", joka oli kaupungin varsinaisen porvaruusoikeutta nauttivan porvariston eduskunta. Se huolehti ja valvoi erityisesti verotusta ja kaupungin rahavarain käyttöä, mutta muuten sekin toimi sangen epämääräisen ohjelman mukaan, milloin päättävänä milloin vain neuvottelevana laitoksena.

Lienee ollut aikoja, jolloin tällainen hallinto hyvinkin tyydytti kaupunkikuntain tarpeet. Mutta myöhempinä ja varsinkaan myöhimpinä aikoinaan eivät nämä laitokset enään monestakaan syystä vastanneet kehittyvän kaupunkielämän vaatimuksia. Ensinnäkin muuttui kaupunkihallinto vähitellen täydelliseksi harvainvallaksi; kaupunkierioikeudet kasvattivat kaupungeissa porvarillisen luokkavallan ja porvariston luokkavallasta kehittyi porvarillinen harvainvalta. Sekä maistraatin että kaupungin vanhinten jäsenyys oli elinkautinen, ja saattoi kulua sukupolvia ilman että näiden laitosten henkilökunnassa tapahtui sanottavia uudistuksia. Se pieni valitsijapiiri, joka silloin tällöin kokoontui valitsemaan raatimiestä tai kaupunginvanhinta, oli liian heikko ja sivistymätön vaikuttaakseen kunnalliseen esivaltaan, jonka toimia harvoin valtionkaan puolelta valvottiin. Kaupungin asiain hoito heitettiin pienen porvarijoukon haltuun, joka niitä piteli oman päänsä mukaan ilman mainittavaa vastustusta jos ilman yleisempää kannatustakaan. Milloin yhteishyvän harrastusta ja edistyspyrkimyksiä syntyi, ne etsivät itselleen toteutumismuotoja muualta kuin kunnalliselämästä. Erioikeutetun porvariston ja sen hallinnon arvo aleni samassa määrin kuin varallisuus, sivistys ja kansalaisharrastukset niiden ulkopuolella kasvoivat.

Edelläkerrottua kunnallista harvainhallitusta täydensi Ruotsin vallan viimeisinä vuosisatoina kehittynyt valtion virkavalta. Ruotsin sotilaallisen mahtavuuden aikoina vanha kunnallis-paikallinen valtiojärjestelmä lopullisesti väistyi uuden keskus- ja itsevaltaisen valtiojärjestelmän tieltä. Erittäin vaikuttavaksi tässä kohden tuli uudelleen järjestetty lääninhallinto, joka sai suuren valvomis- ja määräämisvallan kaupunkienkin kunnallisasioissa. Vanhain lakien ja erioikeuksien jatkoksi ruvettiin kaupunkikuntain noudatettavaksi julkaisemaan monenmoisia hallinnollisia asetuksia ja määräyksiä, joita maaherrat alaisine virkamiehineen panivat täytäntöön valtion virkavallalla ja kunnallisten laitosten myötävaikutuksella tai sitä ilman. Kunnallista hallintoa pidettiin vain eräänä valtionhallinnon haarana, jota valtion ylemmät virastot saattoivat järjestää muun hallintonsa tapaan.

Tällä tavoin kaupunkien hallinto tuli valtion virkavallasta riippuvaksi ja kaupunkien kunnallislaitokset muuttuivat valtionhallinnon välineiksi. Muodollisesti porvaristo valitsi kaupungin virkamiehet, mutta todellisesti nämä virkamiehet palvelivat valtionhallitusta. Neuvosmiehiksi ja kaupunginvanhimmiksi valitut porvariston edustajat niinkuin koko porvarillinen valitsijakuntakin joutuivat virkamiesten holhuun alle. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella näyttää virkavalta kaupungeissa kehittyneen huippuunsa. Osoitteeksi virkamiesten suuresta vallasta ja vaikutuksesta kaupungeissa mainittakoon, että vielä vv:n 1877–1878 valtiopäivillä 60 % porvarissäädyn jäsenistä oli virkamiehiä. Kaupunkien virkamiesten niinkuin koko valtionhallinnon toiminta näinä oikeus- ja polisivaltion aikoina oli ennen kaikkea vain tarkastavaa, suojelevaa, ehkäisevää laatua. Kunnallisen harvainhallituksen ja hallinnollisen virkavallan yhtyneillä voimilla oli siten kaupunkikunnallinen elämä saatu melkein kokonaan seisahtumaan.

Kunnallisesta itsehallinnosta oli näissä oloissa jäljellä vain kaupungin asukkaiden itseverotus- ja vaalioikeus. Mutta nämäkin perusoikeudet olivat vuosisatain kuluessa jakaantuneet perin epätasaisesti ja antaneet aihetta useampien kaupunkilaiskerrosten muodostumiseen, joista toisilla oli kohtuuttomat oikeudet ja toisilla kohtuuttomat velvollisuudet.

Näitä asukaskerroksia eli yhteiskuntapiirejä oli kolme. (1) Alkuperäisesti kuuluivat kaikki kunnalliset velvollisuudet ja oikeudet kaupunkien varsinaiselle porvaruusoikeuksia nauttivalle, ammatillisia elinkeinoja harjoittavalle "porvaristolle". Mutta ammatillisen työn ohella tuli myöskin talonomistuksesta kaupungeissa tuottoisa elinkeino ja talonomistajia ruvettiin siitä syystä verottamaan kaupungin hyväksi. Vanhan itsehallinnollisen käsityksen mukaan oli verotukseen saatava veronmaksajain suostumus ja heille myöskin myönnettävä äänivalta niissä asioissa, jotka koskivat heidän verojensa käyttämistä. Tällä tavoin syntyi kaupunkeihin varsinaista porvaristoa laajempi yhdyskunta, nim. (2) "porvarit ja talonomistajat", joka yhdyskunta vanhan kaupunkihallinnon loppuaikoina tavallisimmin käytti vaali- ja verotusoikeutta kaupungin yleisissä asioissa ja siten muodosti kaupunkien varsinaisen kunnallispiirin.

Näiden vanhain kaupunkilaisryhmäin ulkopuolelle syntyi aikain kuluessa vielä uusi laaja kaupunkilaisluokka, johon kuului vuokralaisia, virkamiehiä, työläisiä y.m.s. väkeä. Kävi tarpeelliseksi verottaa näitäkin asukkaita ja myöntää heillekin vastaava sananvalta kaupungin yhteisissä asioissa. Luonnolliseksi verotuspohjaksi tarjoutuivat näiden ulkopuolisten palkat ja muut tulot. Mutta kun tuli kysymys heille myönnettävistä kunnallisista oikeuksista, eivät vanhemmat luokat enään suostuneet jakamaan juurtuneita kunnallisia erioikeuksiaan heidän kanssaan. Sen sijaan uudet luokat yhdessä entisten kanssa muodostivat uuden vanhasta erioikeutetusta kaupunkikunnasta erotetun kunnallisen yhdyskunnan, (3) "kaupunkiseurakunnan", jonka asioita käsiteltiin seurakunnallisissa laitoksissa, kirkonkokouksessa ja kirkkoneuvostossa. Kunnallisen kaupunkiseurakunnan toimipiiriin kuuluivat etupäässä kaupungin väestöä ja kaupunkia kokonaisuudessaan koskevat asiat, niinkuin opetus-, köyhäinhoito- ja terveysasiat. Kirkollisesta alkuperästään ja muodoistaan huolimatta puheenaoleva yhdyskunta oli vanhan kaupunkihallinnon loppuaikoina jo yleensä maallinen, kunnallinen laitos, mikä näkyy m.m. siitäkin, että valtionhallinto antoi sille käskyjä ja määräyksiä ja että muutamat alkuaan "seurakunnalliset" toimihaarat, kuten köyhäinhoito, jo ennen kunnallista uudistusta joutuivat puhtaasti kunnallisten erityishallintojen alaisiksi. (36)

Tämän vanhan historiallisen kaupunkijärjestelmän loppu alkoi menneen vuosisadan viisikymmen- ja kuusikymmenluvuilla selvästi lähestyä. Olojen pakosta, väestön kasvamisen ja väestöolojen muuttumisen paineesta vanha kaupunkihallinto alkoi, niinkuin viimeksi mainituista esimerkeistä näimme, itse murtaa vanhoja kuoriansa.

Vanhain olojen keskellä oli meidänkin yhteiskunnassamme ja semminkin kaupungeissa päässyt alkuvauhtiin uudenaikainen taloudellinen elämä uusine tuotantovoimineen, koneineen, pääomineen. Taloudellinen kehitys oli siirtänyt yhteiskunnallisen johdon keskisäädylle, joka, päästyään valtaan vapaan kilpailun ja vapaan toiminnan avulla ilman valtion apua ja ilman erioikeuksia, nyt riensi muuttamaan yhteiskunnan muotoja uusien oppiensa ja aatteidensa mukaisiksi. Yksilön vapaus julistettiin valtionkin toiminnan ainoaksi oikeaksi perustukseksi ja sen mukaisesti äänekkäästi vaadittiin kaikkien erioikeuksien, säätylaitosten, ammattikuntain ja luokkaoikeuksien kumoamista sekä laajinta valtiollista toimintavaltaa vapaille, valistuneille kansalaisille. Kuten tunnettu tämä liberalismin ensi väkirynnäkkö johti eduskunnan uudistukseen 1860-luvulla.

Valtiolliseen vapausliikkeeseen yhtyi kunnallisenkin vapauden liike. Myöskin kunnat huomattiin kärsiviksi yksilöiksi, jotka oli vapautettava valtion holhuusta. Mitä erityisesti kaupunkeihin tuli, niin puhui niiden vapauttamisen hyväksi jo se seikka, että kaupungit olivat uuden taloudellisen elämän keskipisteitä ja varakkaan ja sivistyneen keskisäädyn pesäpaikkoja. Jos missä tarvittiin yksilöllistä vapautta, niin tottakai kaupungeissa, missä koko yhteiselämä oli niin monien erioikeuksien ja kuristussääntöjen alainen. Täällä tarvittiin taloudellista vapautta, sillä koko kaupunkitalous oli perin vanhanaikainen ja epäkäytännöllinen. Täällä tarvittiin vapaata yhdistymistä pakollisen hajallisuuden sijaan. Ajan aatteiden innostamina meikäläisetkin johtajat alkoivat vaatia kunnille "itsehallintoa" valistuneiden ja vapaiden luokkain johdolla. Vapaan valtion "kansalainen" vaati sopusointuisaksi täydennyksekseen vapaan "kuntalaisen". Vapautuneen valtion piti saada avukseen ja tuekseen vapautunut kunta. Tarkoituksen ilmaisi sattuvasti kunnallisvaliokunta 1872 v:n valtiopäivillä lausuessaan kunnallisen uudistuksen pyrkimyksenä olevan "yhdistää kaupunkien asukkaat, jotka voimassa olevain asetusten mukaan hajautuvat moneen toisistaan ankarasti eroavaan ryhmään, heille kaikille yhteisen valtiokunnan yhtä oikeutettujen ja yhtä velvoitettujen jäsenten yhteydeksi".

Sellaisilla vasaroilla taottiin kaupunkien uusi kunnallisasetus v:lta 1873. Vanhain olojen kukistamisen laki suoritti jokseenkin perinpohjaisesti. Mutta uuden kunnallishallinnon luomisessa eivät puhtaat aatteet kaikissa kohdin toteutuneet, vaan jäi työhön melkoisia merkkejä vastakkaisten voimain vaikutuksesta.

Kaupunkikunnat saivat laajan päätäntö- ja toimeenpanovallan omissa kunnallisissa asioissaan, mutta samalla tuli valtion tarkastus ja valvonta kunnallisasioissa melkeinpä entistäkin ankarammaksi.

Uuden kaupunkikunnan perusteeksi tuli kaupunkiseurakunta. Kunnallinen äänioikeus annettiin seurakunnalliseen tapaan yleensä kaikille kaupungin täysi-ikäisille ja hyvämaineisille veroamaksaville miehille sekä sen lisäksi itsenäisessä asemassa oleville naisillekin. Mutta uudistuksen toimeenpanijat käsittivät kunnallisen, vapauden ja tasa-arvoisuuden vanhalla tavalla. Vapaus loppui siinä, missä varallisuus loppui, ja tasa-arvoisuus oli tasaisinta, kun sitä mitattiin kullekin kukkaron mukaan. Kunnallisen äänioikeuden käyttäminen tuli riippuvaksi äänestäjäin tulojen suuruudesta (veroäyriluvusta); korkein äänimäärä kumminkin rajoitettiin 25:een. Kunnallisia oikeuksiansa kaupunkilaiset saivat käyttää raastuvankokouksissa tapahtuvissa kunnallisissa vaaleissa sekä erinäisissä vähemmän tärkeissä asioissa.

Syvään ulettuvia muutoksia tapahtui myöskin kaupunkikunnan edustuslaitoksissa. Maistraatti tosin jäi koskematta, samaksi valvovaksi ja toimeenpanevaksi hallintovirastoksi, miksi se vuosisatain kuluessa oli muodostunut. Mutta elinkautisten "kaupunginvanhinten" sijaan saatiin nyt kaikella kunnallisella päätös- ja käyttämisvallalla varustettu kaupunginvaltuusto, joka oli lyhyeksi ajaksi (kolmeksi vuodeksi) valittava ja siis valitsijoista riippuva laitos.

Yhtä tärkeänä uudistuksena on pidettävä sitäkin perinpohjaista muutosta, minkä uusi kunnallishallinto sai aikaan kaupunkien taloudessa. Vanhassa kaupunkikunnassa vallitseva verotusjärjestelmä teki mahdottomaksi kaiken laajemman kunnallistalouden. Ei ollut yleisiä veroja, ei riittävää verotusvaltaa eikä yhtenäistä rahataloutta. Uusi kunnallislaki ei uskaltanut kovin perusteellisesti muuttaa vanhoja oloja. Niinpä säilytettiin kaupungeissa nuo kolme vanhaa historiallista verolajia: porvarien elinkeinovero, talonomistajan kiinteimistövero ja palkannauttijain tulovero. Ja jottei toinen luokka Pääsisi verotuksessa toistaan sortamaan, pysyi uusi kunnallislaki varovaisesti siinä vanhassa menettelytavassa, että taksoituslautakuntaan oli valittava kunkin näiden luokkain edustajia. Mutta todellisuudessa kunnallisverotus kuitenkin kadotti luokkaluonteensa: kaikkien verot yhdistettiin samanlaatuisiksi veroäyreiksi, kaikkien verot juoksivat samoihin kassoihin ja käytettiin samoihin tarkoituksiin. Kaupunki järjestyi yhtiön tai tehtaan tapaiseksi taloudelliseksi kokonaisuudeksi. Nyt vasta saattoi kaupunki siirtyä täydelliseen rahatalouteen, nyt tuli mahdolliseksi kunnallinen luotto, syntyi laajempi kunnallinen talous, uusi luova, suuria aikaansaava kunnallinen talous, joka ehkä olikin koko tämän liberalisen kunnallisuudistuksen tärkein tulos.

Yli puolen vuosisataa on tätä uutta kaupunkihallintoa maassamme jo kestänyt. Valtion elämä ja toiminta on sinä aikana suunnattomasti kasvanut. Mutta mielisimmepä väittää, että oikeastaan onkin kaupunkikehitys ollut johtamassa valtion kehitystä. Taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa ovat johtavat kaupunkimme, niihin Tamperekin luettuna, monessa kohden rientäneet valtion edelle. Kaupunkien vaikutus on tuntunut kaikkialla maaseuduilla, kaupunkihenki on vallannut koko valtion. Kaupungeissa ovat syntyneet ja kasvaneet uudet kansanvaltaiset liikkeet, jotka ajan tultua ovat lähteneet koko valtiota valloittamaan. (37)

Vanhan kunnallishallinnon viimeiset vuodet Tampereella näyttävät meille sangen räikeän kuvan vanhuuden heikkoudesta tutisevain kunnallisten laitosten ja uudelleen virkoavan, mutta tukevaa pohjaa ja ohjausta kaipaavan kansalaiselämän synnyttämästä ristiriitaisuudesta. Kaupungin julkisen elämän keskuspylväänä oli pormestarin ja kolmen raatimiehen muodostama maistraatti alaisineen pikkuvirkamiehineen. Milloin verovelvollisten mieltä oli kuulusteltava – ja sellaisia tapauksia sattui vuodessa useitakin – kutsuttiin "maistraatin kokoukseen" kuulusteltavaksi asian laadun mukaan milloin "porvaristo" milloin "porvaristo ja talonomistajat" tai yleensä "asianomaiset maksuvelvolliset". Maistraatin kokoukset olivat viisikymmenluvun loppupuolelta alkaen ruvenneet huomattavasti vilkastumaan, kun kaupungin käsityöläiset olivat hyväpäisten kellokkaiden johdolla oikein miehissä nousseet taksoitus-, virkamiesten palkkaus- y.m.s. kysymyksissä valvomaan luokkaetujansa, vastustajain mielestä suurella nälkäsilmäisyydellä. Mutta nämä taistelut koskivat vain ahtaampaa kaupunkikuntaa, kaupungin hallitusta sekä porvareita, kauppiaita ja tehtaita, eivätkä yleensä herättäneet sivistyneen virkamies- ja säätyläispiirin, vielä vähemmin työkansan kiinnostusta. Viimemainittujen väestökerrosten kunnallinen harrastus kohdistui sen sijaan kirkonkokouksiin, joissa keskusteltiin ja päätettiin köyhäinhoito-, oppikoulu-, kansakoulu- y.m. ajan kysymyksistä. Täällä olivat kaupungin säätyläiset ja papit johtajina. Tosin kaupungin alemmatkin kansankerrokset ottivat osaa kirkonkokouksiin, missä tavallisesti vastustivat herraspuoluetta, mutta kun tehtaalaisilta oli äänioikeus näissä kokouksissa riistetty, ei mitään voimakkaampaa kansanliikettä saattanut syntyä tässäkään kunnallisessa piirissä, joka siten jäi sivistyneen harvaliston hallittavaksi.

Käsityöläisten ja kauppiaiden suljettuna luokkaeduskuntana toimivat kaupungissa edelleenkin kaupunginvanhimmat. Heidän oloistaan ja toimistaan laitoksen viimeisinä aikoina ei ole tullut paljoa jälkimaailman tietoon. Sen mukaan kuin olemme voineet selville saada kuuluivat Tampereen viimeisiin kaupunginvanhimpiin seuraavat henkilöt: kauppias J. R. Enqvist, puheenjohtajana, kauppias C. J. Hildén (val. 1855), porvari K. F. Lindgren (val. 1861), kultaseppä A. J. Roos (val. 1861), seppä G. Blom, valuri G. Lumén (val. 1868), satulaseppä K. L. Rosengren (val. 1868), kauppias L. J. Hammarén (val. 1871), kauppias A. Nyberg (val. 1872), värjäri H. Liljeroos (val. 1872) ja nahkuri K. V. Lindström (val. 1873).

Kaikkiaan siis yksitoista, joista viisi kauppiasluokan ja kuusi käsityöläisluokan edustajaa. Kaikki tunnettuja arvon miehiä ja kelpo kaupunkilaisia. Mutta heidän ympärillään oli uusi yleisö, joka heitä vieroi ja syrji. Heidän tehtävänsä olivat supistumistaan supistuneet. Monet hallintoalat olivat jo saaneet erikoiset hoitajansa: kaupungissa oli palotoimikunnat, käsityö- ja tehdasyhdistykset, holhouslautakunnat, puhumattakaan köyhäinhoitohallituksista, kouluneuvostoista ja kansakoulujohtokunnista. Milloin uusiin toimiin ryhdyttiin, asetettiin taas erityiset henkilöt rakennustoimikunniksi ja terveyskomiteoiksi. Siinä vielä sivussa yksityisemmät puuhat, kirjastot, säästöpankit, palokunnat y.m. Kaupunki oli täynnä "yhtiöitä" ja yhdistyksiä, kokouksia ja "komiteerattuja". Kaupunginvanhimmat olivat todellakin uskomattoman vanhettunut laitos. Kaupunki ei sitä enään tarvinnut. Vielä viimeisen kerran kaupunginvanhimmat ryhtyivät johtoon, panivat alkuun Kyttälän lunastamisasian, mutta sekin asia temmattiin seuraavassa hetkessä heidän vaikutuspiiristään pois.

Maistraattikaan ei enään pysynyt vanhan ajan tavoissa, vaan sekin rupesi syrjäyttämään kaupunginvanhimpia ja kysymään neuvoja muualta. Syksyllä 1872 ruvettiin pormestari Fr. Procopén alotteesta seurahuoneella pitämään vapaita yleisiä kokouksia, joissa keskusteltiin kaupungin asioista. Näitä kokouksia pidettiin kerran kuussa ja jatkettiin niitä vielä keväällä 1873. Emme tiedä, ketkä näissä kokouksissa kävivät, mutta voimme arvata, että kaupungin "intelligenssi", sivistyneet tieto- ja virkaniekat niissä kaupungin asioita ratkaisivat. Kaupungin sanomalehti kertoi, että näissä kokouksissa "päätettiin" raatihuoneen rakentamisesta, kaupungin vesijohdosta, viemäriojasta, kansakoulurakennuksista, papinpalkoista y.m. tärkeistä kysymyksistä. Eikä maistraatilla ja kirkonkokouksella näy olleen siihen sen enempää sanottavaa, saivathan vain vahvistaa seurahuoneen hallituksen päätökset.

Siihen siis oli vanha hallinto Tampereellakin joutunut, että yleisiä asioita hoidettiin suloisimmassa sekasorrossa, vähin siellä, vähin täällä, raastuvassa, kirkossa ja seurahuoneella. Näytteeksi asiain silloisesta kulusta mainittakoon Tampereen ensimmäisten kansakoulurakennusten seikka: vapaa kokous keskusteli ja suunnitteli asian, kirkonkokous päätti rakentaa rakennukset, porvariston kokous luovutti maan ja maistraatti pani luovutuksen toimeen, minkä jälkeen rakennuskomitean ja kansakoulujohtokunnan työt alkoivat.

Tarvittiinkin jo uusi laki näitä hajaantuneita ja sekaantuneita oloja järjestämään.

Uusi kunnallislaki oli ensi sijassa vanhoja oloja parantava laki: se yhdisti ja järjesti hajonneen kaupunkikunnan. Sen muodoissa ja välineissä sitävastoin oli paljon "vanhaa uutta": eri luokkia edustavat taksoitusmiehet, taksoitusmenettely, koko verotustapa, niitä oli jo ennenkin kaupungeissa käytetty. Äänioikeutettujen kuntalaisten luku ei uuden lain vaikutuksesta mainittavasti kasvanut, kun varsinaiset palkkatyöläiset eivät päässeet äänestäjäin joukkoon. Kunnallinen johtovalta siirtyi nyt laillisesti sille luokalle, jolle se todellisuudessa jo oli suureksi osaksi siirtynyt. Paljonhan oli uudessa kunnallislaissa uuttakin, paljon edistyksen siemeniä, mutta enimmäkseen sellaisia, joiden tarvitsi kauan kasvaa ennenkuin hedelmän kantoivat. (38)

Uuden kunnallisasetuksen oli määrä astua voimaan v:n 1875 alusta. Lain toimeenpaneminen tuotti tietysti itsekussakin kaupungissa yhtä ja toista puuhaa. Tampereella tapahtui siirtyminen uusiin oloihin seuraavalla tavalla.

Kuulutuksella huhtik. 7 p:ltä 1874 maistraatti kutsui "kaupunginasukkaat" saman kuun 22 p:nä pidettävään kokoukseen "kuulustettaviksi, koska ne keisarillisessa asetuksessa Joulukuun 8 p. 1873 kunnallishallituksesta kaupungeissa, joka tulee voimassa olemaan Tammikuun 1 p:nä 1875, määrätyt muutokset kaupunkiin asetetaan ja päättämään sitä seuraavia tarpeellisia hankkeita". Kokous lienee pidetty ja siinä valittu nelimiehinen komitea – Fr. Procopé (puheenjohtajana), Aug. Nyberg, B. E. Wallin ja E. Laurén –, joka 13 p. elokuuta jätti esityksensä maistraatille. Ehdotuksen mukaan oli uusi laki toimeenpantava seuraavilla tempuilla ja seuraavassa järjestyksessä:

1) oli määrättävä perusteet taksoitus- ja tarkastuslautakuntien vaalia varten;

2) oli määrättävä taksoitus- ja tarkastuslautakuntain jäsenten, valtuusmiesten ja kaupungin tilintarkastajain luku;

3) oli maistraatin laadittava äänestyslista taksoitus- ja tarkastuslautakuntain vaalia varten sekä toimitettava nämä vaalit;

4) oli valittujen taksoitus- ja tarkastuslautakuntain arvioitava kunnan jäsenten tulot ja laskettava heille veroäyrit;

5) oli taksoitusluettelon saatua lain voiman maistraatin laadittava uusi äänestyslista kaikkia raastuvankokouksessa äänivaltaisia kunnan jäseniä varten;

6) oli maistraatin tämän äänestyslistan mukaan toimitettava valtuusmiesten, taksoitus- ja tarkastuslautakuntain sekä kaupungin revisorien vaali vuodeksi 1875.

Komitea, joka tämän laillisuuden kaikkien kiemurain ja mutkain tarkkaa tuntemista osoittavan menettelyn valmiiksi harkitsi, esitti omasta puolestaan, että valmistavain taksoitus- ja tarkastuslautakuntain vaali toimitettaisiin köyhäinhoitomaksujen perusteella siten, että "jokainen, joka vaivaismaksona sisälläolevalta vuodelta suorittaa vähintäin 3 mk 20 p:niä, saa 1 äänen ja 6 markasta 40 pennistä 2 ääntä ja niin edespäin aina 25 ääneen asti, joka tulee korkeimmaksi ääniluvuksi, jonka yksi äänioikeutettu voi saada". Taksoituslautakuntaan esitti komitea valittavaksi kahdeksantoista jäsentä ja tarkastuslautakuntaan yhdeksän (nämä määrät maistraatin kokouksessa alennettiin kahteentoista ja kuuteen).

Valtuusmiehiä komitea esitti valittavaksi 21 ja tilintarkastajia kolme.

Nämä esitykset hyväksyttiin vähäisillä muutoksilla ja lisäyksillä maistraatin kokouksessa 16 p. syysk. Maistraatin kokouksessa 14 p. lokak. toimitettiin valmistavain taksoitus- ja tarkastuslautakuntain jäsenten ja varajäsenten vaali.

Lähenevä kunnallisvaali alkoi jo jännittää mieliä. Julkiseen elämään tottunut pormestari näki olevan syytä kutsua halukkaita kaupunkilaisia vapaaseen keskustelukokoukseen raatihuoneelle 7 p. jouluk. Kaupungin sanomalehti kirjoitti odotettavasta vaalista: "Virkeätä osanottoa toivomme. Tämmöisissä asioissa emme saa olla välinpitämättömiä."

Valtuuston vaali tapahtui sitten 19 p. jouluk. Vaalissa käytti 67 äänestäjää vaalioikeuttaan. Ylimmällä äänimäärällä äänesti 26 äänestäjää. Valituiksi tulivat seuraavat 21 henkilöä:

                                       ääniä      äänestäjiä

    tohtori Otto Blåfield              1 024          65
    pastori A. O. Törnudd              1 022          63
    tehtaanisäntä W. v. Nottbeck       1 014          63
    kauppias G. O. Sumelius.           1 012          64
    Aug. Nyberg                          982          62
    L. J. Hammarén                       976          60
    tohtori K. E. v. Bonsdorff           956          60
    tehtaanisäntä E. J. Granberg         925          59
    maisteri F. E. Jernberg              921          59
    tehtaanisäntä John Peterson          890          56
    apteekkari Karl Molin                877          55
    kauppias C. W. Åkerlund              874          54
    kirjakauppias Emil Hagelberg         873          55
    satulaseppä K. E. Rosengren          842          48
    nahkuri K. V. Lindström              763          47
    porvari Gustaf Selin                 677          45
    nahkuri E. Numminen                  671          45
    kauppias A. H. Solin                 629          36
    leipuri M. Helin                     524          32
    talonomistaja E. Laurén              516          28
    taloudenhoitaja H. Ståhlberg         415          25

Hajaääniä sai 39 henkilöä. Vaali antoi maistraatille niin paljon työtä, että taksoitus- ja tarkastuslautakuntain sekä tilintarkastajain ynnä heidän varamiestensä vaali oli lykättävä 29 p:ksi joulukuuta.

Näin oli Tampereen kaupungilla uudet kunnalliset elimet. Valtuusmiehet olivat pormestarin kutsusta ensi kerran koolla 2 p. tammik., jolloin valtuuston puheenjohtajaksi valittiin kaupunginlääkäri O. Blåfield ja varapuheenjohtajaksi kauppias J. Hammarén.

Viipymättä ja kiitettävällä huolella ryhdyttiin valtuuston toimitapaa järjestämään. Valtuuston toisessa kokouksessa, joka pidettiin 20 p. tammik., hyväksyttiin seuraavat säännöt:

"Järjestyssäännöt Tampereen Valtuusmiehille.

1 §. Kaupungin Valtuusmiehet asettuvat istumaan siihen järjestykseen, jossa he valittaissa ovat ääniä saaneet, kuitenkin sillä tapaa että myöhemmin valitut saavat istumasiansa vanhempien jäsenten jälessä, paitsi jolloin Valtuusmies vuoden kuluessa on eronnut, astukoon uudesta valittu edellisensä sijalle.

2 §. Kokous alkaa määrätyllä ajalla ja joka estettä ilmoittamatta neljänneksen tunnin ajalla sen jälestä ei ole saapuville tullut taikka otollista syytä ilmoittamatta menee kokouksesta pois ennen sen loppua, maksakoon Kunnallishallituksesta kaupungeissa 8 p. Jouluk. 1873 annetun Asetuksen 37 § määräämän sakon.

3 §. Asia esitettynä ilmoittakoon se joka mielii puhua sijaltaan nousemalla sen puheenjohtajalle ja odottakoon sen jälestä puheenjohtajan käskyä mietteensä sijaltaan seisoen lausumaan, älköönkä kukaan keskeyttäkö toisen puhetta.

4 §. Älköön Valtuusmies ruvetko kunnan yleistä asiaa esittämään ennenkuin kokousta varten määrätyistä asioista on keskusteltu.

5 §. Äänestäissä ääntäköön ensin se joka istuu ensimäisenä ja sen jälestä muut siinä järjestyksessä jossa istuvat.

6 §. Jokainen kaupungin yhteisiä asioita koskeva kysymys, joka oltuaan Kunnallisasetuksen 36 §:n mukaan selvitettävänä, ensi kerran on Valtuusmiesten tarkastettavana laskettakoon, jonkun Valtuusmiehen sitä vaatiessa, pöydälle tulevaksi kokoukseksi. Valtuusmiesten enemmistön pyynnöstä laskettakoon pöydälle toinenkin kerta, mutta kun asia kolmannen kerran tulee esille, on se päätettäväksi otettava."

Lisäys 24 p. maalisk. 1875:

"7 §. Jolloin senlaatuinen asia on esillä, joka koskee erinäisesti jotakuta valtuusmiehistä, niin jättäköön se paikkansa siksi kuin asia on ratkaistu."

Puheenaolevassa tammikuun kokouksessa tehtiin koko joukko muitakin valtuuston toimintaa koskevia päätöksiä. Niinpä päätettiin, että kunnallisasetuksen 37 §:ssä määrätyt poissaolosakot on valtuuston sihteerin koottava, mutta jos joku ei vapaatahtoisesti suostu sakkoa maksamaan, on sakko jätettävä maistraatin ulosotettavaksi (2 §). Päätettiin myös teettää valtuustolle sinetti, johon oli piirrettävä kaupungin vaakuna sekä lauselma "Kunnan parasta" (6 §). Vielä päätettiin, että kaikki valtuusmiehille lähetettävät anomukset oli kirjallisesti tehtävä (14 §).

Niinkuin sopii odottaakin komiteain ja toimikuntain aikakaudelta, valiokuntajärjestelmä tuli jo alusta alkaen tavaksi Tampereen valtuustossa. Ensimmäisenä toimivuonnaan valtuusmiehet asettivat keskuudestaan viisi kuusi valiokuntaa erilaisia asioita käsittelemään. Tärkein näistä valiokunnista oli se, joka helmikuun kokouksessa asetettiin laatimaan uutta palkkasäännön ehdotusta kaupungin virkamiehiä varten, harkitsemaan kysymystä pormestarille ja neuvosmiehille määrätyn perunkirjoitusprosentin lakkauttamisesta sekä antamaan lausuntoa oikeusneuvosmiehen viran perustamisesta; myöhemmin tämä valiokunta antoi lausuntoja myöskin rahatoimikamarin virkamiehiä koskevista asioista. Jäseniksi tähän valiokuntaan valittiin kauppiaat Hammarén, Nyberg ja Sumelius, pastori Törnudd, kirjakauppias Hagelberg, maisteri Jernberg, tehtailijat Peterson ja Granberg sekä tohtori v. Bonsdorff. Lokakuun kokouksessa valtuusto päätti, että kaikki valtuusmiehille saapuvat asiat olivat heti jätettävät tämän alituisen valmistusvaliokunnan käsiteltäväksi; valiokunnan tuli joko antaa asiasta oma lausuntonsa tai esittää asian käsittelemistä toisessa valiokunnassa, missä tapauksessa valmistusvaliokunnan tuli ehdottaa myöskin uuden valiokunnan jäsenluku ja jäsenet. Joulukuussa päätettiin, että vuoden 1876 alituiseen valmistusvaliokuntaan oli valittava viisi jäsentä ja kolme varajäsentä. Töittensä jouduttamiseksi valtuusto teki maistraatin kanssa sellaisen sopimuksen, että maistraatti jättäisi tarpeelliset asiakirjat suoraan niille valtuusmiesten valiokunnille, jotka asiakirjoja pyytävät.

Ensimmäisenä työvuotenaan sai Tampereen valtuusto järjestetyksi myöskin toimeenpanevan virastonsa, rahatoimikamarin. Maaliskuun kokouksessa valtuusto vähäisillä muutoksilla hyväksyi maistraatin laatiman rahatoimikamarin ohjesäännön ehdotuksen ja lähetti sen senaatin vahvistettavaksi. Vahvistetussa muodossaan tämä ohjesääntö kuului seuraavasti:

"Ohjesääntö Tampereen kaupungin Rahatoimikamarille.

(Keisarillisen Suomen Senaatin vahvistama Toukok. 29 p. 1875.)

§ 1. Rahatoimikamari hoitaa kaupungin kiinteät omastot, sen rahavaraston ja muut omaisuudet, ylöskantaa sen tulot, toimittaa laillisesti määrätyt maksot ja pitää kaupungin puolesta huolta kaikista senlaisista yleisistä töistä ja toimituksista, jotka koskevat rahatoimistoa eivätkä kuulu julkiseen virkakuntaan tahi eivät ole erityisille hallituksille eli virkakunnille toimitettaviksi annetut.

Rahatoimikamari valvoo kaupungin oikeuksia, ajaa sen asiata oikeuksissa ja lainhakuasioissa, tekee ja antaa ulos rahatoimea koskevia välikirjoja ja velvoituksia, joiden laillista täyttämistä rahatoimikamari on velvollinen valvomaan; sekä hoitaa ne asiakirjat, jotka koskevat sen virkakuntaan kuuluviin asioihin; paitsi sitä katsoo Rahatoimikamari, että kaupungin varat tulevat kasvua kantaviksi pankkiin panemalla tahi jollakin muulla edullisella tavalla.

Rahatoimikamari kirjoittakoon virkamiestensä kautta kaupungin tilikirjat sopivien, erityisten nimityksien alla ja tehköön tiliä jokaisesta erittäin, mitä siihen kuuluu; tilikirjat ovat niin laitettavat, että rahatoimiston tilasta sekä kokonaisuudessaan, että mitä jokaiseen nimitykseen kuuluu, taidetaan milloinka hyvänsä selvästi saada tietää.

§ 2. Älköön Rahatoimikamari asianomaisten luvatta myykö, pantatko eli pidemmäksi ajaksi kuin viideksi vuodeksi vuokralle antako kaupungin maata tahi kiinteätä omaisuutta eli ottako lainaa, jota ei juoksevan tahi ensitulevan vuoden tuloilla taideta maksaa takaisin.

§ 3. Rahatoimikamariin kuuluu seitsemän jäsentä ja kolme varajäsentä, jotka kaupungin-valtuusmiehet valitsevat ääntöoikeutetuista miehistä. Toimestansa eivät ne saa palkkaa eikä maksua. Ne valitaan kolmeksi vuodeksi. Loppupuolella sitä vuotta, jona ensiksi valitut toimeensa rupesivat, erotetaan kuitenkin arvan kautta kaupungin-valtuusmiesten edessä kolme jäsentä ja yksi varajäsen sekä toisen vuoden kuluttua puolen jäljellä olevista. Jos jäsen eroaa hänelle määrätyllä virka-ajalla, on Rahatoimikamarin tekemän ilmoituksen johdosta, täyttövaali pidettävä ja olkoon näin valittu virassa sen ajan, joka eronneelle vielä olisi ollut jäljellä

§ 4. Joka on Rahatoimikamarin jäseneksi valittu, saa kieltäytyä siitä toimesta, jos ne 30 § 1 kohdassa Keisarillisessa Asetuksessa, 8 p. Jouluk. 1873, kunnallishallituksesta kaupungissa määrätyt syyt kieltäymiseen kaupungin-valtuusmiehen toimesta ovat olemassa. Jos kieltäyminen tapahtuu muusta syystä, tutkikoot valtuusmiehet ilmoitettua estettä. Jos kieltäymistä ei hyväksytä, ilmoittakoot kaupungin-valtuusmiehet syyn kieltoonsa ja olkoon tyytymättömällä oikeus Kuvernöörinvirastossa hakea muutosta Päätökseen siinä järjestyksessä, kuin mainittu Armollinen asetus säätää.

§ 5. Rahatoimikamarin jäsenet valitkoot joka vuosi keskuudestansa yhden esimieheksi ja yhden varaesimieheksi. Näistä vaalista ilmoitettakoon Maistraatille ja kaupungin-valtuusmiehille. Jos satunnaista syytä on molemmalle esimiehelle, olkoon se jäsenistä puheenjohtajana, jolle muut jäsenet sen toimituksen uskovat. Äänestys rahatoimikamarissa toimitetaan avonaisesti, paitsi vaalissa koska se on tapahtuva suljetuilla lipuilla. Äänet annetaan esiin huutoa myöten ja jokaisella jäsenellä on yksi ääni. Päätöksen määrää niinmuodoin yksinkertainen äänten enemmistö. Jos avonaisessa äänestyksessä yhtä monta ääntä kumpaakin mieltä puoltavat käyköön se mielipide noudatettavaksi, jota esimies puollustaa. Vaalissa määrätään arvalla etusijaa niiden kesken, jotka ovat saaneet yhtä monta ääntä.

§ 6. Rahatoimikamarin vakinaiset kokoukset tapahtuvat ensimäisenä tiistaina jokaisessa kuukaudessa, eli, jos juhlapäivä silloin sattuu olemaan, ensi arkipäivänä, sekä väliaikainen kokous, kuin Maistraatti, kaupungin-valtuusmiehet, Rahatoimikamarin esimies eli neljä jäsentä sitä vaativat. Esimies antakoon kirjallisen kutsumuksen kokoukseen ja, jos ei asia vaadi pikaista käyttelemistä, on se päivää ennen jäsenille ilmoitettava. Kutsumus väliaikaiseen kokoukseen sisältäköön ilmoituksen siitä eli niistä asioista, jotka tulevat esiteltäviksi. Este on ilmoitettava esimiehelle niin hyvään aikaan, että varajäsentä ehditään kutsua. Rahatoimikamarin kokouksesta on ilmoitus annettava Maistraatin ja kaupungin-valtuusmiesten esimiehille. Pormestari eli, jos hänellä on este, se, jonka Maistraatti jäsenistänsä siihen määrää, niinkuin myös kaupungin-valtuusmiesten esimies eli varaesimies saavat Rahatoimikamarin kokouksissa neuvottelemisissa olla läsnä, mutta eivät saa päätöksiin ottaa osaa

§ 7. Päätöksen tekemiseen vaaditaan, että vähintäin neljä Rahatoimikamarin jäsenistä, joilla on oikeus päätöksiin ottaa osaa ovat läsnä. Kokouksesta poissa olemisesta on sama sakko, kuin 37 § 2 kohdassa edellä mainitussa Keisarillisessa asetuksessa 8 p. Jouluk. 1873 määrätään valtuusmiehistä. Jos esillä on kysymys, jonka päätös voi myötänsä tuoda välittömän hyödyn tahi vahingon jäsenelle tahi jollekulle, joka hänen kanssansa on sukulaisuudessa tahi lankolaisuudessa, joka perustaa epuun, älköön sellainen jäsen ottako osaa neuvottelemisiin eikä päätöksiin.

§ 8. Pöytäkirjaan, joka Rahatoimikamarin kokouksissa on kirjoitettava, ei oteta keskusteluita, vaan ainoastaan päätös, olkoon se, joka on ollut eri mielestä, oikeutettu saamaan sen otetuksi pöytäkirjaan, ja antakoon, ennen tulevaa varsinaista kokousta, esimiehelle kirjallisesti lauseensa, joka liitetään pöytäkirjaan. Pöytäkirja on tarkastettava joko siinä kokouksessa, jossa se kirjoitetaan tahi viipymättä sen jälkeen esimieheltä ja siltä eli niiltä jäsenistä, jotka Rahatoimikamari siihen määrää. Kaikki Rahatoimikamarista menevät kirjoitukset ja säätämiset allekirjoittaa esimies ja pöytäkirjan kirjoittaja vahvistaa ne nimellänsä.

§ 9. Rahatoimikamarille avuksi asetetaan kamreeri, kasööri, rakennusmestari eli arkkitehti ja vahtimestari, jotka, paitsi vahtimestari, ovat kaupungin-valtuusmiesten määräämät.

§ 10. Rahatoimikamarin jäsenet vastaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta Rahatoimikamarille uskotun ylöskannon ja hoidon pitämisestä ja tilistä, joka edesvastaus kestää, siksi kuin vapaus siitä asianomaisessa järjestyksessä on annettu.

Läsnäoleva jäsen ilmoittakoon heti pöytäkirjaan vastalauseensa tehtyä päätöstä vastaan, jos ei se niinmuodoin määrätty edesvastaus ole häneen sovitettava, jonka jälkeen saa erityisen kirjallisen lauseen antamiseen hyväksensä käyttää sitä edellä 8 § määrättyä aikaa. Jäsen, joka on kutsuttu kokoukseen, mutta ilman laillista syytä jää pois, katsotaan hyväksyneeksi ne päätökset, jotka Rahatoimikamarin enemmistö on tehnyt siinä kokouksessa, jossa hänen olisi tullut olla läsnä, jos ei hän seuraavassa kokouksessa pöytäkirjaan anna vastalausetta sellaista päätöstä vastaan.

§ 11. Rahatoimikamarin tulee vuosittain ennen Marrask. 15 p. Maistraatille jättää kaikki tarpeelliset tiedot sellaisen ehdotuksen tekemiseen, joka on mainittu 58 § Keisarillisessa asetuksessa 8 p. Jouluk. 1873 kunnallishallituksesta kaupungissa; ja tulee Maistraatin, jos tämä laimin lyödään, sopivalla uhkasakolla pakoittamaan asianomaisia velvollisuuksiansa tässä kohden täyttämään.

§ 12. Paitsi tätä pitäköön Rahatoimikamari huolta kaikesta, joka on kaupungille hyödyksi, sekä noudattakoon ei vähemmin ne yleiset määräykset edellä mainitussa Armollisessa asetuksessa, kuin myöskin kaikki rahatoimeen koskevia, nyt voimassa olevia tahi edespäin annettavia sääntöjä.

§ 13. Valituksia Rahatoimikamarin päätöksistä ei voida tehdä.

§ 14. Kysymyksen kanssa muutoksesta tahi lisäyksestä tähän ohjesääntöön menetellään siinä järjestyksessä, kuin 51 § ennen mainitussa Keisarillisessa asetuksessa säädetään.

Tämä ohjesääntö on Rahatoimikamarin toimesta painettava ruotsin ja suomen kielellä sekä halvalla hinnalla yleisölle saatavana pidettävä."

Marraskuun 17 p. valtuusto valitsi rahatoimikamarin ensimmäiset jäsenet. Niiksi tulivat valmistusvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti:

varsinaisiksi jäseniksi: kauppiaat E. Sumelius ja J. R. Enqvist, tuomari O. Tammelin, vaskenvalaja G. Wikström, Porvari G. Selin, kauppias G. O. Sumelius ja kapteni F. Mörtengren, sekä varajäseniksi: kirjakauppias E. Hagelberg, taloudenhoitaja H. Ståhlberg sekä apteekkari Th. Clayhills.

Syyskuun kokouksessa valtuusmiehet hyväksyivät valmistusvaliokunnan laatiman ohje- ja palkkaussäännön rahatoimikamarin virkamiehille. Se kuului:

"1:o. Kamreeri valmistaa kaikki ylöskantoluettelot, kirjoittaa debet-setelit, tekee kaikki kaupungin tilikirjat paitsi kassakirjaa, toimittaa kaikki mitä kaupungin talouteen kuuluu, tekee protokollat kamarin kokouksissa sekä kaikki mitä kamari hänelle määrää. Palkka, 3.500 markkaa vuodelta, maksetaan neljänneksittäin (myöh. kuukausittain). Virkaan asetetaan epämääräiseksi ajaksi. Kamreeri saa, samoin kuin Maistraatin expeditionitaksassa on määrätty, maksoa asiakirjoista, jotka hän yksityisille antaa.

2:o. Kasööri kokoo kaikki tulot, toimittaa määrätyt maksot ja pitää kassakirjaa sekä on velvollinen antamaan 2.000 markan takaus tahi muu vakuus. Palkka 2.000 m. vuodessa maksetaan neljänneksittäin.

3:o. Arkitehti tekee kaupungin tarpeelliset piirustukset ja ehdotukset, punnitukset ja mittaukset, johdattaa kaikki kaupungin rakennus- ja muut työt sekä on kamarille apuna kaikissa mitä hänen virkaansa kuuluu. Palkka määrätään 2.000 m. ja sen lisäksi 12 markkaa päiväpalkkaa niistä päivistä, jolloin hän työskentelee isommissa uutisrakennustöissä ja isommissa töissä kaupungin puolesta. – Jos eri mieliä Arkitehdin nyt määrätystä päiväpalkasta ilmaantuisi, on asia sellaisissa tapauksissa jätettävä kaup. valtuusmiesten määrättäväksi.

Näitä virkoja haetaan kaup. valtuusmiesten luona."

Tämän ohje- ja palkkaussäännön hyväksyttyä julistettiin kamreerin ja arkitehdin virat viipymättä haettaviksi, ja marraskuussa toimitettiin vaalit. Valmistusvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti valittiin:

kaupungin kamreeriksi 13 hakijasta senaatin ylimäär. kamarikirjoittaja Karl Fredrik Jäderholm;

kaupungin arkitehdiksi 4 hakijasta arkitehti Frans Ludvig Calonius.

Rahastonhoitajaksi rahatoimikamariin siirtyi ilman hakemusta kaupungin kasööri Petter Molin.

Jouluk. 29 p. 1875 piti rahatoimikamari ensimmäisen kokouksensa, jolloin kamarin puheenjohtajaksi valittiin kauppias G. O. Sumelius ja sihteeriksi ohjesäännön mukaisesti kamreeri Fr. Jäderholm. Rahatoimikamarin virkahuoneustoksi vuokrattiin 20 markan kuukausimaksusta kasööri Molinin talosta huone, johon oli käytävä pihan puolelta. Siinä kohden ei alku ollut erityisemmin komea, mutta muuten oli rahatoimikamari hyvinkin täydellisessä kunnossa alkamaan varsinaista toimintaansa v:n 1876 alusta, niinkuin valtuusto oli päättänyt.

Paitsi näitä perustavia toimia ehti valtuusto ensimmäisenä työvuonnaan suorittaa useita muitakin tärkeitä tehtäviä, Satamamestarin toimi järjestettiin, kansakoululaitosta päätettiin laajentaa, paisuvaa viinatulvaa ruvettiin hillitsemään. Hyvin tärkeä teko oli "Tampereen kaupungin rakennusrahaston" alkuunpano. Tämä rahasto päätettiin perustaa valtuuston kokouksessa 24 p. helmik. suurempien yhtaikaa tapahtuvain taksoitusten välttämiseksi, vuotuisten maksujen tasoittamiseksi ja varain hankkimiseksi suurempia rakennustöitä ja mahdollisesti otettavain lainain korkojen ja kuoletusten maksamista varten. Tuloja rahasto sai erityisten kaupungin tonttien myynnistä; ensimmäisenä tuloeränä oli Frenckellin ja pojan v. 1875 ostaman tontin hinta 15 000 mk.

Erityisiä valiokuntia valtuusto asetti harkitsemaan tullikamarin perustamista Tampereelle, uuden elinkeinolain ehdotusta, maistraatin virkamiesten palkkain ylentämistä ja viinanmyyntioikeuksien myöntämistä.

Lisätyin luvuin valtuusto käsitteli Kyttälän lunastamisasiaa sekä neiti Vanoniuksen talon ostamista ja koulutalon myymistä, joista molemmat viimemainitut asiat v:n 1875 kuluessa joutuivatkin päätökseen.

Kaikkiaan valtuusto piti ensimmäisenä vuonnaan 19 kokousta, joista kuusi lisätyin luvuin. Tulleiden ja esitettyjen asiain luku oli 129 ja lähetettyjen kirjeiden luku 116. Vakinaista sihteeriä ei valtuustolla ollut, vaan hoitivat tätä tointa väliaikaisesti kollega F. E. Jernberg tammikuusta kesäkuuhun, kaupunginviskaali E. Wigrén heinä- ja elokuussa ja maist. Aug. Hildén syyskuusta seuraavan vuoden heinäkuuhun. Valtuuston kokouspaikasta kerrotaan Tampereen kaupungin vuosikirjassa 1882: "Eri kokouspaikkaa kaupungin valtuusmiehiä varten ei ole ollut. Ensi vuosina valtuusmiehet kokoontuivat vanhaan raastupaan tahi entisen Ylialkeiskoulun huoneisiin, sittemmin jonkun ajan kaupungin lukusaliin ja huhtikuusta 1878 uuteen realikoulurakennukseen, tavallisesti keskiviikkoisin ehtoopäivällä klo 5:stä klo 8 saakka." (39)

Tampereen valtuuston toiminta alkoi suotuisin entein. Jo ensimmäinen työvuosi osoitti, että kaupungin asioissa oli ruvennut puhaltamaan uusi vapaa tuuli. Seuraavina vuosina uusi suunta tuli yhä ilmeisemmäksi. Valtuuston toimintaa tarkemmin seuratessa huomaamme, että kaupungin kunnallishistoriassa nämä valtuuston ensi vuodet muodostavat lyhyen, selvästi rajoitetun väliajan, jonka tunnusmerkkinä oli omituinen, yhdistävä ja välittävä henki: kaupungin asiain johto ei ollut aivan entinen eikä myöskään ihan uusi, vanha ei ollut vielä varsin loppunut eikä uusi täysin alkanut, johtava luokka ei enään toiminut ruotsalaisuuden, mutta ei vielä suomalaisuudenkaan hengessä – kaikki merkkejä ajan yleisestä liberalisuudesta, täällä erityisestä tamperelais-liberalismista.

Uusi kunnallishallinto oli, niinkuin jo ensimmäisen valtuuston kokoonpano osoitti, huomattavasti ylimysvaltainen. Kunnallishallinnon toimeenpanon ansio tuli pienelle johtomiesten joukolle, jolla oli sekä yleisten asiain käsittelemiseen tarvittavaa tottumusta ja taitoa että halua käyttää näitä kykyjänsä kaupungin hyväksi. Matalassa ympäristössä nämä avut kohosivat tavallistakin korkeammalle. Kun ei mikään muu ryhmä saattanut kaupungin asiain hoidosta vastata, kunnallinen isännyys joutui luonnollisestikin kaupungin sivistyneelle vallasväelle, joka itseoikeutettuna otti haltuunsa kunnalliset kunniapaikat. Uusi hallinto tuli niin ollen melkoisessa määrässä harvainvaltaiseksi ja ylimykselliseksi. Mutta uusien kunnallismiesten puoltona oli se, että he olivat ajan vapaamielisten edistyspyrintöjen hartaita kannattajia ja että he innokkaasti työskentelivät "kunnan parhaaksi". Jotain loistokkuutta on jäänyt Tampereen valtuuston ensi aikain muistoon. Kunnalliselämän heräämiseen liittyvät lähes kaikki kaupungin kuuluisat nimet.

Alkavan kunnallishallinnon toimissa ei ensi näkemältä huomaa mitään punaista lankaa, mitään tarkkaa suunnitelmallisuutta tai määrättyihin tarkoituksiin pyrkimistä. Kumminkin noudattivat Tampereen johtomiehet tähän aikaan selvästi tunnettavaa ohjelmaa. Sen aatteellisena ja usein käytännöllisenäkin tulkkina oli kaupunginhallinnon puolivirallinen äänenkannattaja "Tampereen Sanomat", jonka varsinaisina ohjaajina oli pari vaikuttavaa kunnallismiestä, toht. O. Blåfield ja maist. F. E. Jernberg, vaikkeivät lehden tällöiset toimittajatkaan (opett. A. Tervo 1870–1877 ja kirjastonhoitaja T. Kärkönen 1878–1881) ja kustantaja (kirjakauppias Emil Hagelberg) näytä olleen lehden suunnasta välinpitämättömiä. Seitsenkymmenluvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen parina ensi vuonna luettiin "Tampereen Sanomissa" useita kirjoituksia, joissa kieltämättömällä taidolla ja kaunopuheliaisuudella sekä varsin monipuolisesti esitettiin kunnallishallinnon periaatteita Tampereen oloihin sovitettuina.

Näiden kirjoitusten mukaan oli sivistystä pidettävä kaiken julkisen elämän kulmakivenä, sivistyksen saavuttamista yhteiselämän tärkeimpänä päämääränä. Sivistyselämään, niin lehti opetti, kuului yhtenä pääosana yleisten kysymysten, valtion ja kunnan asiain, harrastus. Sivistys ja kunnallishallinto siis kuuluivat toisiinsa; sivistys herätti kunnallisharrastusta, kunnallisharrastuksen päätarkoituksena oli lisätä ja laajentaa sivistystä. Tampereen sanomalehti oli tavaton itsehallintointoilija ja sillä oli suuri usko kunnallishallinnon ihmeitätekevään voimaan. Päätehtävä kunnalliselämässä oli lehden mielestä vain nukkuvain herättäminen; muu seuraisi kyllä itsestäänkin. Surullisinta oli lehden mielestä se, että kaupungin väestön suuri enemmistö osoitti ilmeistä välinpitämättömyyttä uutta kunnallishallintoa kohtaan. Lehti teki parhaansa saadakseen kaupunkilaisia vaaleissa hereille. Hyvää asiaa edistääkseen se muun muassa useana vuonna tasapuolisesti julkaisi kaikki sille lähetetyt ehdokaslistat. Olihan itsehallinto lehden mielestä yläpuolella kaikenlaisten nurkka- ja kielipuolueiden, sellainen suuri asia, jota tuli harrastaa puolueettomuuden jalossa hengessä, ilman kielikiihkoa ja itsekkäitä luokkapyyteitä.

Ahkerista ponnistuksista huolimatta eivät saavutetut tulokset kuitenkaan aina vastanneet näitä korkeita tarkoituksia. Väärin, perin väärin tunsi Tampereen äänenkannattaja tämän matoisen maailman, kun luuli laajempaa kunnallista harrastusta saatavan aikaan vain yksityisiä ihmisiä kyhnäisemällä ilman yhtenäisten kansalaisryhmäin heräämistä ja puolue-elämän yhteenliittävää voimaa. Yleishälyytykset eivät paljoa auttaneet. Ensimmäisen valtuuston valittuaan kaupunki vaipui jonkinlaiseen kunnalliseen horrostilaan. Osanotto kunnallisvaaleihin oli pilan pikkuinen ja tavallisesti ei entisissä vaalilistoissa tehty muutoksia, ellei kuolema, sairaus ja poismuutto siihen suorastaan pakottaneet. Lisävaltuusmiesten vaalissa helmikuussa 1875 oli läsnä vain 23 äänivaltaista, samanlaisessa vaalissa joulukuussa 1875 annettiin 12 äänestyslippua ja seur. vuoden maaliskuussa toimitettuun lisävaltuusmiesvaaliin otti osaa 15 äänestäjää. Joulukuussa 1875 toimitettu varsinaisten valtuusmiesten vaali ei herättänyt sen suurempaa mielenkiintoa. Ehdokkaista puhuessaan kaupungin sanomalehti itse lausui lyhyesti: "Ei liene soveliaampia kuin ne, jotka viime vuonna näihin tärkeihin toimiin valittiin", mikä lausunto tuskin oli omiansa aikaansaamaan lehden niin hartaasti toivomaa kunnallista innostusta, puheena olevassa vaalissa tuli 20 äänivaltaisen äänillä valituksi lista, josta ainoastaan pari nimeä oli vaihdettu uusiin. Miten alhaalla vaaliharrastus kaupungissa seuraavina vuosina oli, näkyy seuraavista säännöllisiä valtuustovaaleja koskevista tiedoista:

             äänes-   korkein              äänes-    korkein
    vuonna   täjiä   äänimäärä    vuonna   täjiä    äänimäärä

    1874      65       1 024      1878       44        959
    1875      20         333      1879       100     1 722
    1876      22         427      1880       115     1 779
    1877      –         378

Kahtena viimeksimainittuna vuonna näkynyt havahtuminen ei merkinnyt "kulttuuripolitikan" voittoa, vaan alkavaa ryhmä- eli puolueheräystä, jonka näinä vuosina kiihtynyt kielikysymys ja erityisesti tuo tamperelaisiakin kipeästi koskeva suomalaisten koulujen kysymys oli saanut aikaan. Iiberalien toivoma kunnallinen herätys siis tuli, vaikka toisella tavalla kuin oli odotettu. Heidänkin täytyi maistaa kielitaistelun kirpelyyttä ja ikäväkseen nähdä kielikiistan tunkeutuvan kunnallishallinnon omiin pyhättöihin.

Suomenkielen pääseminen maamme viralliseksi kieleksi on tapahtunut mitä säännöllisimmässä astekehityksessä alhaalta ylöspäin, kansan pohjakerroksista hallitushuippuihin. Kuusikymmenluvulla oli jo noustu muutamia asteikon alkuportaita. Kirkonmenot ja kirkollinen opetus suomalaisilla maaseuduilla toimitettiin suomeksi, suomalainen kirjallisuus ja oppikoulut olivat alulla, suomalaisia sanomalehtiä ilmestyi ja yleensä oli suomalaisuus vilkkaassa edistymiskaudessa kansan alemmissa kerroksissa. Mutta hallinto ja koko virkamaailma eli kielellisesti vielä täydessä Ruotsin ajassa. Hallinnon kielenä Tampereellakin oli aina uuden kunnalliselämän alkamiseen asti ruotsi. Yleisön keskuudessa sitävastoin oli virallinen kielenkäyttö tähän aikaan hyvin sekavalla kannalla. Yksinomaan suomenkieltä käyttivät anomuskirjoissaan vain moukat, jotka eivät osanneet sivistyskieltä eivätkä jaksaneet kirjoituttaa itselleen ruotsinkielisiä asiapapereita. Kaiketi vain säälistä ja armosta maistraatti otti vastaan noita suomalaisia sepustuksia. Varsinaiset suomalaisuuden harrastajatkin viljelivät asiakirjoissaan siihen aikaan vielä ruotsia tai poikkeuksittain kahta kieltä. Mutta kaikkein useimmat kirjoittivat asiansa yksinomaan ruotsiksi, tulipa siitä sitten Tampereen ruotsia tai muuta siansaksaa.

V:n 1863 kieliasetus myönsi periaatteessa suomenkielellekin joitakin oikeuksia maan lainkäytössä ja virastoissa ja asetus 20 p:ltä helmik. 1865 alkoi hyvin hellävaroen toimeenpanna luvattuja muutoksia, m.m. suoden suomalaisille asianosaisille oikeuden erityisestä pyynnöstä saada asiakirjojansa virastoissa suomalaisina käännöksinä. Tämän asetuksen toimeenpano Tampereella oli paikkakunnan silloisia oloja sangen kuvaava. Keväällä 1865 kuvernööri tiedusteli vasta annetun asetuksen johdosta, miten Tampereen porvaristo ja viranomaiset tahtoisivat järjestää suomenkielen asian. Maistraatin edessä pidetyssä virallisessa kokouksessa olivat pöytäkirjan mukaan läsnä kauppiaat Orell, Hammarén ja Bränder, nahkuri Nordström "sekä koko joukko kaupungin ainoastaan suomenkieltä puhuvaa väestöä". Nordström ilmoitti, että kokouksessa luettu uusi asetus sisälsi kaikki toivottavat määräykset, ja häneen yhtyivät läsnäolijat yksimielisesti.

Asia ei kuitenkaan jäänyt sillensä, sillä seuraavana vuonna kaupungin pormestarin viran tultua entisen pormestarin Sacklénin kuoltua avoimeksi kuvernööri ilmoitti hallituksen jättäneen kaupungin asukkaiden oman määräämisen varaan, oliko kaupungin virkain joutuessa avoimeksi hakijoilta vaadittava taitoa ja sitoumusta toimittaa asiakirjoja suomenkielellä 1865 v:n asetuksen mukaisesti vai ainoastaan vähemmässä määrässä tarpeen ja olojen mukaan, mistä olisi aina ilmoitettava viranhakemisilmoituksissa. Maistraatin kokouksessa seppämestari Eklund lausui, että avoinna olevan pormestarinviran hakijain tulisi sitoutua heti toimittamaan kaikki asiakirjat suomeksi sille asianosaiselle, kantajalle tai vastaajalle, joka sitä pyytää, jotavastoin kauppias Hildén katsoi riittäväksi asetuksen 8 §:n mukaisen ylipäisen sitoumuksen antaa suomalaisia asiakirjoja. Äänestys suoritettiin pääluvun mukaan, ja 10 äänellä 9 vastaan hyväksyttiin Hildénin ehdotus. Yhden äänen enemmistöllä silloin ratkaistiin mitä tärkein kielikysymys tavalla, josta kokonainen sukupolvi sai kärsiä monenlaista haittaa ja rasitusta.

Toiselta puolen alkoi juuri samana vuonna, jolloin pormestarin kielikysymys ratkaistiin, suomalaisuus Tampereella erityisesti elpyä. V. 1866 alottivat "Tampereen Sanomat" vaikutuksensa ja seuraavina vuosina käytiin täälläkin suomalaisen kulttuuritaistelun esikahakoita ruotsalaisten koulupolitikkaa vastaan. Suomenkielen käyttämisen harrastus oli kaupungissa kasvamassa päättäen siitäkin, että joidenkuiden seurain ja johtokuntain pöytäkirjoja laadittiin suomeksi. Mutta innostus viimemainittuun suuntaan lamautui pian, eikä kaupungin äänenkannattaja erityisemmin kehoittanut taistelemaan suomalaisuuden puolesta. Lehti oli kielikysymyksessä alusta alkaen omituisella kannalla, jota voisimme nimittää suomalaisliberaliseksi. Se ei halunnut erityisesti ajaa suomalaisuuden asiaa, mutta harrasti kuitenkin kaupungin suomalaisen väestön parasta. Toisin sanoen, se ei harrastanut suomalaisuutta puolueasiana, vaan sivistysasiana; se ajoi sydämessään ja koko olemuksellaan suomalaisuuden asiaa, mutta suullaan se puhui

kielitaistelua vastaan.

Puolentoista vuosikymmentä "Tampereen Sanomat" johdonmukaisesti ylläpitivät sitä kantaansa, joka oli myöskin Tampereen ensimmäisten kunnallismiesten kanta. Sen katsantotavan päätunnuksena oli suuri suvaitsevaisuus ja suuri epämääräisyys. Siinä katsantotavassa voi löytää lievää ruotsinmielisyyttä tai lievää suomenmielisyyttä, kuinka tahdotaan. Se oli äärimmäisyyksiä karttava, eri osain yhteistä kokonaisuutta tai kielellistä "kokoomusta" tavoitteleva kanta, joka ennen kaikkea karttoi tahallista taistelua ja jätti kielikysymykset rauhallisen vapaan kilpailun ratkaistaviksi.

Näin ajateltiin Tampereella liberalisuuden loistovuosina, jolloin puoluejako kansallisuuspohjalla ei vielä ollut tullut selväksi. Väärin olisi – se vieläkin sanottakoon – leimata kaupungin kaikkia silloisia johtomiehiä ruotsinmielisiksi. He olivat oikeastaan sovinnaisen kaksikielisyyden kannalla. Heidän joukossaan oli epäilemättä niitä, jotka uskoivat ruotsinkielen "vapaassa kilpailussa" pitävän vanhan ylivaltansa, niinkuin toivoivat kunnallisasiain johdon pysyvän virkamiesten käsissä. Mutta heidän piirissään tapaamme silloiset johtavat suomenmielisetkin, ne, joita kaksikielisyys ei estänyt toivomasta suomalaisuuden lopullista voittoa ja varovasti työskentelemästä sen päämäärän saavuttamiseksi. On muistettava, että kuusikymmenluvulla Tampereella toimi kaksikielinen ylialkeiskoulu ja että tällä järjestelmällä oli mainitun koulun rehtorissa A. Rosendalissa taitava ja tarmokas puolustaja. Samaan suuntaan toimivat "Tampereen Sanomatkin", jotka seitsenkymmenluvun lopulla eivät enään tahtoneet panna kynttiläänsä vakan alle. "Me tarvitsemme – lehti eräänkin kerran kirjoitti kielipuolueista – toinen toistamme, me tuemme toinen toistamme, toinen ilman toista sortuu. Mutta mielettömintä puolueellisuutta on, kun sanotaan: paljon me toimitamme, mutta me toimittaisimme vielä enemmän, jos ei meillä olisi esteenä nuo, jotka vaan työskentelevät kansan valistamisen, kansan herättämisen puolesta."

Tämän kannan mukaisesti järjestivät kunnalliset johtajat valtuuston kieliolotkin, kun vapaa kunnalliselämä Tampereella alkoi ja päästi suomalaisenkin väestön ja sen kielen osallisiksi uuteen kunnalliseen hallintoon. Kieliseikkain ensimmäisestä järjestämisestä valtuuston pöytäkirja 20 p:ltä tammik. 1875 kertoo seuraavasti: "Edelleen otettiin puheenjohtajan esityksestä keskusteltavaksi, kumpaako kieltä, suomea vaiko ruotsia, on valtuuston kokouksissa käytettävä, jolloin ilman muuta keskustelua suullisista lausunnoista päätettiin, että kukin saa mielensä mukaan käyttää kumpaa kieltä tahansa, mutta että puhe, milloin puhuja ei itse lausu sanottavaansa kummallakin kielellä, on tulkittava toisellekin kielelle, ja suostui pastori Törnudd toimimaan tulkkina. Siitä kysymyksestä taasen, kummallako kielellä valtuuston kokousten pöytäkirjat ja muut kirjoitukset on laadittava, syntyi laajempi keskustelu, toiset kun vaativat suomea, toiset taas katsoivat ruotsinkieltä sopivimmaksi, jotavastoin vielä toiset lausuivat, että ensi sijassa olisi oikeutta ja kohtuutta noudatettava asian ratkaisemiseksi ja sillä perusteella puolsivat pöytäkirjain laatimista kummallakin kielellä. Tämän johdosta toimitetussa äänestyksessä päätettiin 3 äänen enemmistöllä, että pöytäkirjat on kirjoitettava ruotsinkielellä, mutta että sen ohessa päätökset olisi suomeksikin kirjoitettavat."

Kielikysymyksen käsittelyä jatkui valtuuston helmikuun kokouksessa. Kysymyksen herättyä – pöytäkirja kertoo – siitä, olisiko pöydälle pantuja asiakirjoja toimitettava myöskin suomen kielellä, pastori Törnudd katsoi, että koska muutamat valtuusmiehet eivät lainkaan ymmärtäneet ruotsin kieltä, vaati oikeus sellaisten asiakirjain esittämistä suomeksikin, jotavastoin toiset, tunnustaen tämän vaatimuksen oikeutuksen, huomauttivat siitä johtuvia suuria kustannuksia. Lopuksi hyväksyttiin välitysehdotus, että valmistusvaliokunnan lausuntojen loppuponnet olivat suomeksikin laadittavat.

Sangen vaatimattomaan asemaan oli siis suomenkielen tyytyminen Tampereen ensimmäisessä valtuustossa: saatiin käyttää suomalaisia puheenvuoroja ja lukea valtuuston ja valmistusvaliokunnan päätöslauselmat suomeksi, siinä kaikki.

Sillä kannalla pysyivät valtuuston kieliolot vuoden 1878 ensimmäiseen kokoukseen saakka (tammik. 9 p.). Mainitussa valtuuston kokouksessa kauppias Selin mainitsi kolme vuotta aikaisemmin ehdottaneensa valtuuston pöytäkirjakieleksi suomea ja uudistavansa nyt uuden kolmivuotiskauden alkaessa saman ehdotuksensa samoilla selvillä syillä kuin ennenkin. Ja todella olivat olot Tampereen valtuustossa kolmessa vuodessa ihmeellisesti muuttuneet, lieneekö sitten tähän aikaan erityisesti kiihtynyt suomalaisten oppikoulujen kysymys rohkaissut vapaakaupunginkin suomenmielisiä tai liberalit huomanneet viisaimmaksi tehdä parempaa tilaa kasvavalle suomalaisuudelle. Valtuustossa tehtiin useampiakin ehdotuksia Selinin esittämän asian ratkaisemiseksi. Puheenjohtaja Blåfield esitti, että pöytäkirjakieleksi otettaisiin yksinomaan suomi, mutta että valtuustosta lähteviä kirjelmiä saisi ruotsiksikin kirjoittaa. Toisten mielestä olisi pöytäkirjat kirjoitettava täydellisesti kummallakin kielellä (Jernberg) ja toiset tahtoivat pysyä ennallaan. Kun puheenjohtajan äänen ratkaistessa oli päätetty ryhtyä muutoksen tekemiseen, hyväksyttiin lopuksi puheenjohtajan tekemä sovitusehdotus, "että kaupungin Valtuusmiesten protokollat edespäin siksi kuin toisin ehkä määrätään, ovat suomeksi kirjoitettavat ja päätökset sekä suomeksi että ruotsiksi".

Tällä tavoin suomi tuli valtuuston pöytäkirjain pääkieleksi. Seuraavina vuosina suomenkieli sai yhä enemmän jalansijaa kunnallisessa eduskunnassa. Ilman mitään päätöstä, vain hiljaisen suostumuksen kautta, v:n 1881 lopussa ruotsinkieliset päätöslauseet katosivat valtuuston pöytäkirjoista, niin että seuraavan vuoden pöytäkirjoissa ei ruotsia tavata ensinkään. Valmistusvaliokunta seurasi isäntänsä menettelyä, rupesi ensin kirjoittamaan mietintönsä suomeksi ja ponsilauseensa kahdella kielellä, mutta heitti sitten ponsilauseistaan ruotsin kokonansa pois.

V. 1886 kapteeni Mörtengren esitti valtuustossa sen ajan kiristyneitä

puolueoloja varsin kuvaavan vaatimuksen, että valtuuston pöytäkirjakieleen nähden oli ruvettava noudattamaan v:n 1878 päätöstä, jota ei oltu muodollisesti kumottu. Vaikka tältä vaatimukselta ei puuttunut kannattajia, tehtiin nyt kuitenkin virallinen päätös, että suomenkieli oli oleva valtuuston pöytäkirjain yksinomaisena kielenä. Siitä pitäin on asia ollut riidaton.

Kaupungin muissa kunnallisissa virastoissa ei suomenkieli päässyt valtaan yhtä pian ja helposti kuin valtuustossa, ei vielä sittenkään, vaikka 1883 vuoden kieliasetus määräsi kunnan asukkaiden enemmistön kielen kunnan hallinnon kieleksi. Rahatoimikamari alotti toimensa rutiruotsalaisena virastona. Kun v. 1881 valtuustossa heräsi kysymys rahatoimikamarin velvoittamisesta käyttämään suomenkieltä, valtuusto 18 äänellä 11 vastaan hyväksyi sellaisen ihmeellisen selityksen, ettei valtuustolla ollut oikeutta määrätä rahatoimikamarin kieltä; valtuusto nöyrästi vain päätti ilmoittaa rahatoimikamarille toivomuksen, että kamari käyttäisi suomenkieltä valtuustolle lähetettävissään kirjoituksissa. "Kamari jätti – rahatoimikamarin historiassa kerrotaan – asian puheenjohtajansa ratkaistavaksi ja – pysyi edelleenkin ruotsinkielisenä. Valtuustokin kohteliaasti kirjoitti kamarille edelleen ruotsinkielellä, jopa niin, että kamarin tiedoksi lähetettyä suomenkielistä pöytäkirjanotetta seurasi ruotsinkielinen lähetekirjelmä. 1883 vuoden alusta tapahtui vihdoin muutos. Kamarin tammikuun 8 p:n kokouksessa nim. kauppias G. Selinin ehdotuksesta päätettiin, että pöytäkirjat, kirjeet ja tilikirjat toimitetaan vastedes suomenkielellä. Tämän päätöksen seurauksena oli, että valtuustokin rupesi kirjoittamaan kamarille suomenkielellä. Vuonna 1885 oli kamarin suomalaisuuden harrastus kehittynyt jo niin pitkälle, että kun maistraatti tapansa mukaan edelleen lähetti kamarille ruotsinkielisiä kirjeitä, kamari kerran palautti kolme tällaista takaisin ja kehoitti maistraattia suomennuttamaan ne kielenkääntäjällään. Tästä huolimatta kamarin omissa diarioissa ja joissakin muissa asiakirjoissa rehoitti yhä ruotsinkieli. Vuodesta 1887 muuttuivat sitten diariotkin suomenkielisiksi ja vähitellen syrjäytyi ruotsinkieli kokonaan kamarin käytöstä." Kaupungin köyhäinhoitojohtokunnan pöytäkirjat laadittiin 1870-luvulla yhtenä vuonna suomeksi ja toisena ruotsiksi, kunnes seuraavan vuosikymmenen ensi vuosina suomi vihdoin sielläkin vakaantui asiakirjakieleksi. Maistraatti sitävastoin kesti piiritystä viimeiseen saakka. Kun ei pormestaria oltu aikoinaan velvoitettu käyttämään suomenkieltä maistraatin asiakirjoissa, kaupungin oli v:n 1883 kieliasetuksen voimaanastuttua palkattava maistraatille suomenkielen kääntäjä kymmeneksi vuodeksi. Kuitenkin täytyi valtuuston v. 1887 antaa maistraatille muistutus siitä, että se valtuusmiehille lähettämissään kirjelmissä käytti ruotsia, vaikka valtuuston kieli oli suomi. Täysin suomalaiseksi virastoksi Tampereen maistraatti tuli vasta pormestari Procopén erottua virastaan 1903.

Kielikiistojen alkamista ja jatkamista eivät Tampereen liberalit varmaankaan mielihyvin katselleet. Jakamattomana joukkona he olisivat tahtoneet johtaa kaikkia kaupunkilaisia korkeampia kunnallisia pyrkimyksiä kohti. Mutta heitä ei ymmärretty. Jo muutaman vuoden kuluttua tuli tienhaara eteen, kansa jakaantui, mutta liberalit jäivät seisomaan paikoilleen.

Hienolla katkeruudella "Tampereen Sanomat" lopulla vuotta 1879 kuvailevat kaupungin pahenevia puolueoloja. "No onko meidän kaupungissa puolueita kaupungin hallituksen suhteen?" lehti kysyy. "Olihan täällä puoluejako: viinatehtailijain ja kauppiain, mutta kohta saadaan puolentoopin pullo kaikkialla, ja ne puolueet ovat rauenneet. Entä virkavalta ja demokratia? Tottakai! onhan meillä puolitusinaa virkamiehiä, ja ne käyttävät tietysti valtaansa sen verran kuin kalut pitää..." Mutta lehdellä on siinä kohden annettavana lohdutus: "Teillä on itsehallinto, kukistakaat virkavalta, jos sitä on, mutta älkäät surkeasti nurkissa valitelko."

Liberalit eivät enään hallinneet asemaa. Kun alkoi ärsytys, yllytys ja taistelu, loppui liberalien aika, päättyi ensimmäinen vaihe Tampereen uutta kunnallishistoriaa. Vielä seuraavana vuosikymmenenä olivat liberalit mukana kaupungin asiain johdossa, vaikuttivat arvokkailla personallisuuksillaan ja tunnustetulla kyvyllään paljonkin kaupungin asioihin. Mutta he olivat jo vieraassa ympäristössä.

Seitsenkymmenluvun ajat ja asiat ovat silmissämme jo saaneet historian tasaiset ja sulavat värit, johon pienet pilkut häviävät. Lyhyenä, mutta ehjänä ja luovana esiintyy katseltavaksemme Tampereen silloinen liberalinen kaupunkihallinto. Paljon silloin saadaan aikaan pienessä Tampereen kaupungissa. Oikeita miehiä oikeilla paikoilla, oikeaa mieltä, oikeita harrastuksia! Mutta vieraita miehiä, vieraita käsityksiä, vieraita tapoja sille uudelle yhteiskunnalle, joka oli kaupungissa kasvamassa. (40)

7 PUOLUE-ELÄMÄÄ JA VAALITAISTELUJA.

a) Kahdeksankymmenluvulla: Uusi suomenmielisyys. Suomalaisuus Tampereella. Aamulehden perustaminen 1881. Snellmanin adressi. Tampereen suomalainen seura. "S.S.S." "Tammerfors Aftonblad" ja "Tampere". "Konservationiklubi". – 1880-luvun kunnallisvaalit. V:n 1881 vaalit. "Punaisten" voitto 1882. Laimentuminen v. 1883. Vaalikokous 1884. Suomalaisen puolueen hajautuminen. Kunnallinen anarkia ja väkijuomakysymys. Suomenmielisten tappio 1885. – Viinakysymys 1886. Sekaannus loistossaan 1887. Sovinnolliset vaalit 1888. Suomenmielisten tappio 1889. "Viinapuolueen" muodostuminen. Suomenmielisten vaalivoitto 1890. Suomenmielisten uusi järjestyminen. Suomenmieliset työväenliikkeen johdossa. Suomalaisen puolueen kansanvaltaistuminen.

b) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta. Ensimmäiset äänioikeusliikkeet. Tehtaalaisten äänioikeusjuttu 1878–1880. Asianajajain mielipiteitä. Senaatin talousosasto julistaa tehtaalaiset palkollisiksi. Senaatin oikeusosasto päästää tehtaalaiset palkollissuhteesta 1885. Hallitusherrat ja talousosasto pitävät päänsä 1887. Tehtaalaisten äänioikeusasia valtiopäivillä. Tehtaalaiset saavat äänioikeuden 1895. – Veroäyrin peruste. Tampereen valtuusto "älyä ja varallisuutta" pelastamassa 1875. Laittomia veroja. Veroäyritaistelu 1880. Tampereen Sanomat "ylimyspuolueen" kimpussa. Veroäyrin perusteen alennus 1881. 200 markan peruste voittaa v. 1883. – Kysymys kiristyy 1889. Veroäyrin peruste pysyy 200 markassa.

c) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet: Suomalaisuuden kukoistuskausi 1890-luvun alussa. Suomalaisen klubin perustaminen 1891. Klubin "juntta". – Raittiusyhdistykset puoluerintamassa. Väkijuoma-asia valtuustossa 1890. Käänne raittiusmieliseen suuntaan 1893. – Työväenyhdistys vaalitoimistona. – Suomalainen puolue suurimmillaan 1893. – "Tampereen Uutiset". – Talonomistajayhdistys. – V:n 1890 kunnallisvaali ja sen uudistaminen. 1893. Vilkas vaali 1892. Vaalimuistoja v:lta 1893. Suomalaisen puolueen vaalivoittoja. Yksimielisyyden loppu. – Suomalaisen alaluokan liike. Työväen vapautuminen. Radikalinen suunta Tampereen työväenyhdistyksessä 1895 ja 1896. Työväen valtuusmiesehdokkaat. Työväen oma lista 1897. Tampereen "työväenpuolue" ja "työväenyhdistysten puoluehallinto". – "Nuoren Suomen klubi". – "Raittiuspuolue". – Suomenmielisten vaalivoittoja. – Työväen listan siveellinen voitto 1900. – Väkijuomain myyntikielto Tampereella 1903–1905. "Viinapuolueen" uusi vaalivoitto 1903. Edistyspuolueiden yhteistoiminta ja voitto v:n 1904 kunnallisvaalissa. Suurlakon vaikutus kunnallispolitikkaan.

d) Tampere säätyvaltiopäivillä: Tampereen ensimmäinen valtiopäivämies 1800. – "Suomen deputatio" 1808. Tampere Porvoon valtiopäivillä. – Suuri reformiohjelma. Tammikuun valiokuntaa valitsemassa. Fr. Procopé ja Aadolf Törngren Tammikuun valiokunnassa. – Valtiopäivämiesvaali 1863. F. w. Frenckell ja Jos. Grönberg. – Frenckell porvarissäädyn puhemiehenä 1867. – Tampere 1870-luvun valtiopäivillä. – Fr. Procopén valtiollinen toiminta. Liberalistien vaikutuksia Tampereella. – Puolueolojen muutos 1880-luvun alussa. – Valtiollinen vaali Tampereella 1881. Vaali uudistetaan. Procopén itseäänestysjuttu. Suomenmielisiä syytetään sosialismista. Kuvernöörin päätös sosialistisesta puolueesta. – V:n 1885 valtiopäiväin valmistukset Tampereella. Vehkeilyjä ja vaalikokouksia. Sekalistan voitto. Valtiopäivämiesevästyksiä. – Suomenmielisten voitto v:n 1888 valtiopäiväin vaalissa. – 1890-luvun valtiolliset vaalit. – Suomalainen puolue valtiollisen valtansa kukkulalla. – Uusia valtiollisia tapoja. – Sekavia vaaleja ja odottamattomia tuloksia. – Säätyeduskunnan loppu.

e) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta: Äänioikeus "porvariston" aikana. – V:n 1869 valtiopäiväjärjestys ja sen muutokset. – Tampereen vaalijärjestys v:lta 1871. 10 äänen ylin raja. Taantumus 25 ääneen. Senaatti ei vahvista Tampereen äänirajoitusta. Rajaton ääniasteikko. – Äänirajoitustaistelu alkaa. "Tampereen juttu" 1882–1884. Äänimäärä rajoitettu 25:ksi. Jälkilaskuja. – Uusi äänialennusliike. 10 äänen ohjelma. "Aamulehden" ja "Tampereen Sanomain" kanta. Ruotsinmielisten jarrutus valtiopäivillä. – 10 äänen rajoitus Tampereella 1895. – Yleisen äänioikeuden liike. Tampereen työväen osuus siinä. Mielenosoituksia ja puoluekokouksia. – Kahden äänen raja Tampereella 1902. Vanhan järjestelmän kukistus.

Loppukatsaus: Varhempain puoluetaistelujen luonne. – Sortovuodet ja suurlakko Tampereella.

a) Kahdeksankymmenluvulla.

Itämaisesta sodasta alkaneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen uudistumiskauden parina ensimmäisenä vuosikymmenenä ruotsalainen virkamies- ja sivistysluokka johti kenenkään häiritsemättä kansamme julkista yhteiselämää. Kuinka suuret tämän luokan ansiot valtion ulkonaisen hoidon alalla lienevät olleetkaan, suomalaisen kansanenemmistön pyrinnöille ei tuo vieras johto ollut suotuisa.

Ajan yleinen herätys sai suomalaisetkin kansanluokat jalkeille, avasi niillekin kehitysmahdollisuuksia, kutsui niitäkin vapauteen ja toimintaan. Aluksi suomalainen liike supistui vain kirjallisiin harrastuksiin, koulujen perustamiseen, suomenkielen käytännön levittämiseen ja muuhun sellaiseen rauhalliseen sivistystyöhön. Mutta luonnollisesti oli suomalaisen kansanenemmistön liike, voimainsa vartuttua, etenevä tältä kannalta, siirtyvä levosta hyökkäykseen, laajentuva sivistyselämän aloilta yhteiskunnan ja valtion aloille. Sellainen on kehityksen laki. Ruotsalaisen valtaluokan menettelystä kumminkin suuresti riippui, minkä muodon taistelu oli saava ja mille kannalle uusi liike oli asettuva maan johtavia luokkia kohtaan.

Valitettavasti nuo valtaluokat, taantumusmieliset ja ylenmäärin itsetietoiset byrokratit etupäässä, huonosti ymmärsivät ajan merkkejä. Suomalaisia pyrintöjä vastustettiin kaikkialla, missä suinkin taidettiin; jokainen suomalaisen sivistyksen edistysaskel merkittiin yleisen sivistystason alenemiseksi; suomenkielen virallista käyttämistä lupaavat asetukset saatiin toisilla asetuksilla raukeamaan tyhjiin; valtiollisessa ja vasta-alkaneessa kunnallisessa toiminnassa syrjäytettiin suomalaisia järjestelmällisesti. Seitsenkymmenluvulla puolueolot olivat siitä syystä jo varsin kireät. Vaikka suomalaisuuden lopullisesta voitosta vielä tuskin rohjettiin uneksiakaan, niin oli selvinnyt ainakin se, että maamme kieliryhmät ja yhteiskuntaluokat nyt seisoivat vihamielisinä toisiansa vastassa. Samoin oli selvinnyt sekin, ettei liberalisella laastilla enään voitu täyttää valtiollisen rakennuksen ammottavia halkeamia, vaan että vanha rakennus oli perustuksiaan myöten hajotettava ja uusi sen sijaan rakennettava.

Kahdeksankymmenluvun alkaessa tapaamme suomalaisen liikkeen kaikkialla taistelurintamassa. Sovinnon sanoilla ei enään ollut kaikua. Vanhat vahdit siirtyivät vähitellen pois, ja uutta väkeä tuli sijaan. Jos ei vastustajia oltu ennen tarkoin tunnettu, niin nyt ei heistä voitu erehtyä: niitä olivat ruotsalainen virkavalta ja viikinkileiri. Oli ennenkin taisteltu, tehty pyyntöjä ja anomuksia suomenkielen ja suomalaisten koulujen puolesta. Mutta nyt ei pyydetty enään armopaloja, nyt vaadittiin suomalaiselle kansalle sille kuuluvia oikeuksia, hyökättiin, kun ei muu auttanut, itse hallituksenkin kimppuun. Syntyi suomalainen vastustuspuolue, ensimmäinen varsinainen oppositio valtiollisessa historiassamme, käännettä merkitsevä valtiollisissa vaiheissamme.

Ne olivat kielikysymyksen kuumia päiviä, jolloin suomenkieli väkirynnäköllä valloitti itselleen virallisen kielen arvon ja aseman. Mutta suomalainen liike ei tyytynyt ainoastaan tähän vähäiseen kielelliseen voittoon. Se tähtäsi paljon korkeammalle. Vastustaja tosin oli ylivoimainen ja voitto vielä kaukana. Siitä huolimatta taisteltiin innolla ja urheudella. Ei vallan, vaan oikeuden vuoksi. Aatteen innostamina taistelivat puhtaan lippunsa ympärillä kahdeksankymmenluvun suomenmieliset. Siksi heitä on pidetty suomalaisuuden sankareina ja kahdeksankymmenlukua suomalaisuuden suurena vuosikymmenenä.

Kaikkialla, missä suomalaisia sydämiä sykki, yhdyttiin intomielin tähän vapauttavaan ja kohottavaan taisteluun; kaikille aloille, missä suomalaisuudella oli menestymisen mahdollisuutta, taistelu levisi. Vaan missäpä tarjoutui suomalaisille pyrinnöille parempia mahdollisuuksia kuin Tampereella, missä olivat ruotsalaisuuden perustukset heikommat, missä suomalaisuuden toukomaat paremmat kuin täällä suomalaisuudenkin vapaakaupungissa, jossa kansalliset "maisterit" johtivat kiitollista ja uskollista työkansaa. Kahdeksankymmenluku oli täälläkin suomalaisuuden suuri vuosikymmen. Se oli täynnä suomalaisuuden synnyttämää puolue-elämää ja vaalitaisteluja. Taistelu oli täälläkin sitkeätä ja pitkällistä, sillä suomalaisen liikkeen vastukset eivät täälläkään olleet niin heikot eivätkä voitot niin helposti saatavat kuin luulisi. Taistelukuvat eivät aina meitä viehätä: liian kiihkeänä rajupäänä usein myrsky riehui, surkea eripuraisuus joskus kalvoi suomalaisten omia rivejä. Mutta se oli kokonaisuudessaan sittenkin virkistävää ja rohkaisevaa elämää, ja sen melustakin selvästi kuulemme yhteisen edistyksen askeleita ja yhteissydämen tykytystä.

Emme voi tarkemmin osoittaa, mitkä erityiset seikat tai tapaukset saivat aikaan liberalien ja suomenmielisten pesäeron Tampereella. Uuden suunnan alkumerkkinä pidetään Aamulehden perustamista v. 1881, joka lehti seuraavina vuosina oli Tampereen "fennojen" varsinainen äänenkannattaja. Sen syntymisestä on kerrottu seuraavia seikkoja. J. W. Snellmanin täyttäessä toukokuun 12 p. 1881 seitsemänkymmentäviisi vuotta, sähkölennätinpäällikkö, maist. F. W. Jalander, kauppias C. W. Åkerlund ja tehtailija A. Vuorinen kävivät lähetystönä viemässä kunniavanhukselle 56 tamperelaisen allekirjoittaman onnitteluadressin. Tästä käynnistä ja adressista "Tampereen Sanomat" olivat ottaneet aihetta puhuakseen suomenmielisten liian kiihkeistä puolueharrastuksista. Tampereen suomenkielisissä ja eritoten mainituissa lähetystön jäsenissä oli tämmöinen puhe herättänyt niin suurta närkästystä, että he päättivät perustaa uuden sanomalehden, joka asettuisi jyrkemmälle kannalle kansallisuusasiassa.

Näin asiain kulkua on Tampereella muisteltu. Tampereen Sanomain moititusta käytöksestä olemme kumminkin havainneet sen ainoan jäljen, että kun lehdessä kerrottiin lähetystön edustavan Tampereen virkamiehiä, kauppiaita ja tehtailijoita, "latoja" siihen heitti sen pisteliään huomautuksen, etteivät kaupungin virkamiehet ja tehtailijat olleet valtuuttaneet lähetystöä puolestansa puhumaan. Sopimattomasta huomautuksestansa "latoja" sai ansaitun kurituksen erityisessä "jälkitilissä". Omasta puolestaan Tampereen Sanomat ottivat mitä hartaimmin osaa ylistetyn kansallissankarin riemujuhlaan. Eikähän toisin voinut ollakaan, koska päivän viettämisessä oli mukana Tampereen koko suomalainen väestö; tehtaalaisetkin, Tampereen Sanomain hyvät ystävät, lähettivät kunniavanhukselle sähkösanomia, paperitehtaalaiset 18, pellava- ja puuvillatehtaalaiset 258 henkilön allekirjoittaman. Edellä kerrotut uuden lehden perustamisen syyt tuntuvat senvuoksi verraten pieniltä ja personallisilta.

Mutta oli muita syitä, jotka pakottivat Tampereen suomenmielisiä ryhtymään entistä tarmokkaampaan toimintaan kansallisuusasiassa. Vähän jälkeen Snellmanin juhlan Tampereen fennot saivat kouluanomukseensa senaatin hylkäävän päätöksen, jossa julistettiin, ettei anomuksen tekijöillä ollut niitä ominaisuuksia, jotka antaisivat luotettavia takeita aiotun suomalaisen yksityislukion perustamisesta. Ruotsinmielisten täydellinen voitto Tampereella vuoden lopussa toimitetussa uudistetussa valtiopäivämiesvaalissa oli toinen kaupungin suomalaisia ärsyttävä tapaus. Tampereen Sanomain ikuiset saarnat veljellisyydestä ja kehoitukset yksimielisyyteen eivät enään tyydyttäneet ketään. Kaivattiin jo äänenkannattajaa, joka kerran puhaltaisi toistakin torvea. Vanhat Tampereen Sanomat katselivat asioita liiaksi paikkakunnalliselta kannalta voidakseen ymmärtää oman kylän näköpiiriä laajempaa kielipolitikkaa, jotapaitsi lehti yksityisenä liikeyrityksenä sopi paremmin yleisten kansallisten rientojen rauhalliseksi palvelijaksi kuin uuden puolueen sotatorveksi.

Sellaisten olojen vallitessa perustettiin Aamulehti, vaikkapa erityisemmät seikat lienevätkin määränneet sen syntymähetken ja kasteentodistajat. Uuden lehden puuhaajista mainittakoon paitsi Snellman-lähetystön jäseniä, maist. F. E. Jernberg, kauppias A. F. Lindstedt ja asioitsija J. W. Hirvonen. Näytenumero ilmestyi 3 p. jouluk. Helsingissä painettuna. "Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön" oma paino saatiin kuntoon ennen vuoden loppua ja seuraavan vuoden (1882) alusta alkoi Aamulehti säännöllisesti ilmestyä kahdesti viikossa.

Varsinaisesti uutta tässä tulokkaassa oli ainoastaan se päättäväisyys ja tarmo, millä se rupesi taistelemaan ruotsalaisuutta vastaan. Kun Tampereen Sanomatkin nyt täydellisesti yhtyivät uuteen suuntaan, ei sen ja Aamulehden välillä syntynyt mitään jyrkkää periaatteellista taistelua, vaan työskentelivät lehdet kauan aikaa veljellisessä sovussa toistensa rinnalla. Oikeastaan ne vain täydensivät toisiaan: Aamulehti oli yleisen kansallismielisen politikan ajaja Tampereella, Tampereen Sanomat taas suuremmalla kokemuksella ja harrastuksella edustivat Tampereen erityisiä pyrkimyksiä, kunnallishallinnon kehittämistä ja yhteiskunnallista kansanvaltaisuutta. On omituista huomata, miten suurta heikkoutta tuo kansallisuuden voimakas lähetyssaarnaaja Aamulehti osoitti paikallispolitisissa kysymyksissä; ensi aluksi senkin palstat olivat auki ruotsinkielisille ilmoituksille, ja kunnallisvaaleissa sen suuri rohkeus kutistui arveluttavasti, kun oli käytävä taistelemaan omia viikinki- ja liberalisuuruuksia vastaan; yhteiskunnallisissa asioissa lehti oli melkeinpä enemmän vanhoillisuuden kuin edistyksen äänenkannattaja. Lehden ensimmäisen päätoimittajan F. W. Jalanderin raskas ja mutkikas, filosofisiin ongelmiin mielellään poikkeava kirjoitustapa ei ollut omiaan viehättämään suurempaa lukijakuntaa. Kuitenkin Tampereen suomenmielisten yhteisen toiminnan johto joutui pian Aamulehden piirin haltuun ja vähitellen lehti kotiutui tamperelaiseen ympäristöönsä ja alkoi itsenäisemmin esiintyä kunnallispolitisissakin asioissa. Kaarle Viljakaisen tultua v:n 1884 alusta Aamulehden päätoimittajaksi maist. Jalanderin jälkeen lehti kääntyi ratkaisevasti käytännöllisempään suomalaisuuteen ja kansanvaltaisuuteen päin, ja Aamulehteä voitiin siitä pitäin katsoa Tampereen suomalaisen väestön pää-äänenkannattajaksi.

Paitsi uutta sanomalehteä syntyi Tampereen suomenmielisten keskuudessa kahdeksankymmenluvun alussa toinenkin yhdistävä ja järjestävä laitos: "Tampereen Suomalainen Seura". Tällainen seura päätettiin perustaa 30 p. lokak. 1882 pidetyssä kokouksessa ja seuraavan vuoden alussa seuran säännöt saivat vahvistuksen. Sääntöjensä mukaan oli seuran tarkoituksena tarjota jäsenilleen tilaisuutta seuraelämään ja ajatustenvaihtoon, jotavarten seura aikoi hankkia oman huoneuston ja pitää sanomalehtiä ja ravintolaliikettä. Ehdotukset uusien jäsenien ottamisesta tuli johtokunnan esittää seuralle "lausumalla tai lausumatta puoltosanansa heidän suhteensa". Varsinaisia kokouksia oli määrä pitää kerta viikossa. Jäsenmaksu oli määrätty vähintään 12 ja enintään 20 markaksi vuodessa. Tampereen suomalainen seura alkoi varsinaisen toimintansa 29 p. maalisk. 1883, jolloin seuralle valittiin johtokunta; sen puheenjohtajaksi tuli rehtori K. B. Wenell. Oman huoneuston seura vuokrasi räätäli Sileniuksen talosta.

Suomalainen seura vietti ensi aikoinaan sekä politisesti että seurallisesti vilkasta elämää; seuran keskuudessa oli varsinainen laulukuntakin. Snellmanin päivänä, 12 p. toukok. 1884 suomalainen seura kaikessa sovussa vietti vuosijuhlaansa Joselinin ulkoravintolassa. Mutta saman vuoden lokakuussa tapahtuneen valtiopäivämiesvaalin johdosta syntyi seurassa eripuraisuutta, muutamain seuran jäsenten omavaltaisuuden kun arveltiin aiheuttaneen sen, että kaupungin edustajaksi tuli valituksi muudan ruotsikkokin. "Asiasta nostettiin – siitä A. Dahlberg (Alhovuori) kertoo – seurassa jupakka, jossa yksimielisyyden rikkojain menettelyä ankarasti arvosteltiin; jyrkimmät vaativat heidän erottamistaankin, joka sentään ei tapahtunut. Seurauksena oli kuitenkin se, että useat seuran jäsenet perustivat alussa vuotta 1885 suomalaisen sanomalehtiseuran, joka ensi aikomaan käytti kokousilmoituksissaan kirjaimia S.S.S. Suomalainen seura lopetti nimellisestikin olemassaolonsa siinä muodossa, joka sille alkujaan annettiin. Sen sijaan perustettiin kuitenkin heti toinen, joka ei enää puuttunut vaivalloisiin ja riitaa herättäviin vaaliasioihin ollenkaan eikä muihinkaan vakaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen sijaan se harrasti seuraelämää ja pani ahkerasti toimeen huvitilaisuuksia. Politikoitsijat siirtyivät viettämään omaa yhdyselämäänsä, vaikka heistäkin miltei kaikki kuitenkin lienevät kuuluneet uuteen suomalaiseen seuraan."

Sanomalehtiseuran toiminnasta Alhovuori antaa seuraavan eloisan kuvauksen. "Vuoden 1885 loppuun tavataan S.S.S:n kokousilmoituksia ahkeraan sanomalehdissä, mutta sitte ne tykkänään loppuvat. Syynä lienee ollut, ettei sillä ollut minkäänlaisia sääntöjä eikä se siis mielestään voinut korporatsioonina vakinaisesti esiintyä. Sen toiminta supistui etupäässä vaaliasioiden järjestämiseen ja yleisten kokousten pitoon. Asuntona sillä oli pari huonetta jossakin ravintolassa, aluksi Seurahuoneessa, sitten Lindroosilla ja viimeksi Grönqvistin Suomi-nimisessä ravintolassa. Vaalihommissakaan ei sanomalehtiseura nimellään esiintynyt. Tavallisimmin kutsui se kiertokirjeillä lukuisamman yksityisen kokouksen tärkeimmistä kunnallisista asioista keskustelemaan. Joskus valittiin tämmöisissä kokouksissa 24-henkinen vaalikomitea, johon käsityöläisistä, kauppiaista ja palkannauttijoista määrättiin 8 jäsentä kustakin ryhmästä. Joskus lienee sanomalehtiseura itsekin tämmöisen komitean asettanut. – Sanomalehtiseuraan otettiin tosin tuon tuostakin uusia jäseniä ja sen jäsenmaksu lienee enimmäkseen ollut 5 markkaa, mutta siitä huolimatta pysyi sen jäsenluku jotenkin vähäisenä. Syynä siihen oli huoneiston pienuus, ja ympäröivä levoton ravintolaelämäkin varmaan esti monen seuraan yhtymästä."

Suomalaisen puolueen nopea järjestyminen Tampereella sekä sen muuttunut esiintymistapa ruotsinmielisiä vastaan pakottivat myöskin ruotsalaisuuden ystäviä kokoamaan ja järjestämään rivinsä Tampereella. Kesäkuun lopussa 1882 alkoi Tampereella säännöllisesti ilmestyä ruotsinkielinen viikkolehti Tammerfors Aftonblad. Lehti, jonka varsinaisena johtajana ja kirjoittajana oli kanslianeuvos A. Liljenstrand, ilmoitti edustavansa "puolueetonta kantaa kielikysymyksessä", mutta pian näkyi, että tämä puolueettomuus oli sulimmassa sovinnossa puhtaan viikinkiläisyyden kanssa. Lopummalla vuotta Tampereen ruotsikot ryhtyivät vielä uhkaavampiin toimiin, perustivat takausyhdistyksen, jonka tarkoituksena oli ruveta seuraavan vuoden alusta kaupungissa julkaisemaan "tosi-isänmaallisessa hengessä toimitettua suomenkielistä kansanlehteä". Kirjakauppias E. Hagelberg suostui takausyhdistykselle mainittua tarkoitusta varten luovuttamaan omistamansa Tampereen Sanomat, mutta peräytyi myöhemmin sopimuksesta. Suomenkielisen kansanlehden puuhaajat päättivät senvuoksi perustaa aivan uuden sanomalehden ja kirjapainon, ja v:n 1883 alusta rupesikin "Garantiförening'in" (Takausyhdistyksen) kirjapainosta kolmasti viikossa ilmestymään "Tammerfors Aftonbladin" kaksoisveli Tampere maist. A. B. Lindholmin toimittamana.

Vaikka kaikesta päättäen Tampereen ruotsinmielisen puolueen keskuudessa ensi esiintymisestä saakka vallitsi suuri yksimielisyys, perustettiin puolueen lujemmaksi yhteenliittymiseksi vielä uusi seurakin, "Tampereen konservationiklubi", jonka v. 1884 laaditut säännöt saivat vahvistuksen seuraavana vuonna.

Näin Tampereella kahdeksankymmenluvun alkuvuosina puolueet järjestyivät toisiansa vastaan. Liberalit olivat vähitellen hävinneet näyttämöltä. Pormestari Fr. Procopé, joka v. 1880 allekirjoituksellaan oli vahvistanut liberalisen puolueen kuuluisan ohjelman, oli parin vuoden päästä Tampereen ruotsalaisen puolueen johtomiehiä. Se oli ikäänkuin vanhan sovinnon ajan virallinen loppu. Entisten sopuisain, hyväätarkoittavain henkilöiden sijalla seisoi nyt näyttämöllä järjestyneitä ryhmiä, jotka eivät tunteneet mieskohtaisia tunteita ja joiden asianajajat eivät enään toimineet yksinomaan oman harkintansa, vaan puolueittensa määrättyjen, pysyväin ohjelmain mukaan. Yleiseltä kannalta katsoen tuo puolueiden järjestyminen, tuo lehtien ja klubien syntyminen siten merkitsi vanhan politikan loppua ja yhteiskunnallisen kehityksen kohoamista entistä kehittyneemmälle kannalle.

Kun nyt käännymme tarkastamaan puolue-elämän aaltoilua kahdeksankymmenluvun Tampereella, niin kiintyy huomiomme ensiksi jokavuotisiin kunnallisiin vaaleihin. Äänivaltaisten yleistä osanottoa näihin vaaleihin esittävät seuraavat numerotiedot, jotka ilmoittavat kussakin vaalissa saavutetun suurimman äänten ja äänestäjäin luvun:

    vaali-   suurin ääni-   äänes-   vaali-   suurin ääni-   äänes-
    vuosi       määrä       täjiä    vuosi      määrä        täjiä

    1879        1 722        100     1886       4 731         392
    1880        1 779        115     1887       4 999         316
    1881        3 411        275     1888       3 519         252
    1882        3 200      ei ilm.   1889       4 978         350
    1883        2 715        205     1890       5 815         430
    1884        2 364        128     1891       6 202         457
    1885        4 239      ei ilm.

Osanotto kunnallisvaaleihin oli tämän mukaan kahdeksankymmenluvun alkupuoliskolla vielä vanhaan tapaan laimea ja ainoastaan parina vuonna entistä vilkkaampi, mutta ei verrattavakaan siihen eloisuuteen, joka vallitsi kunnallisvaaleissa main. vuosikymmenen loppupuoliskon kuluessa.

Edellisen vuosikymmenen liberaleilta näkyvät Tampereen puolueet perineen sen käsityksen, ettei kunnallisasioita ollut katsottava yksinomaan valtiolliselta puoluekannalta, vaan että valtuustoon oli valittava arvoa nauttivia, kokeneita ja kyvykkäitä henkilöitä puoluekarvaan katsomatta. Siitä varmaan johtui Tampereen vaalimiesten sitkeä tapa ensi sijassa valita kunnallishallitukseen entisiä valtuusmiehiä, joista monen kunnallinen toimiaika siten pidentyi kolmivuosista vuosikymmeniksi. Eri puolueiden ehdokaslistat sisälsivät useinkin suurimmaksi osaksi samoja nimiä, jotka tietysti tulivat valituiksi suurilla äänimäärillä; ainoastaan pienen luvun paikkoja puolueet varasivat omille erikoisehdokkailleen. Varsinaista vaalitaistelua käytiin silloin vain muutamasta, usein parista kolmesta valtuusmiespaikasta. Tampereen kunnallisvaalit saivat kaikesta tästä hyvin henkilöpolitisen luonteen. Parhaat toiveet päästä kaikkien puolueiden yhteiseksi valtuusmiesehdokkaaksi ei ollut aina todellisesti kyvykkäimmillä ja ansiokkaimmilla, vaan joskus sellaisillakin henkilöillä, joiden pääasiallisin ansio oli se, etteivät olleet toimineet kenenkään mieltä vastaan, tai joiden arvo riippui heidän taloudellisesta vaikutuksestaan. Valtuuston omassa piirissä tällainen henkilöiden kunnioitus oli niin suuri, että valtuuston puheenjohtajana kauan aikaa toimi mies, josta sanottiin, että hän, "jos hän on puoluemies ollenkaan, ei ainakaan kuulu kaupungin äänivaltaisten enemmistöön".

Silmäänpistävää vaalikiihkoa ilmeni Tampereen kunnallisvaaleissa ensi kerran v. 1881. Jo parissa edellisessä vaalissa oli suomenmielisillä ja ruotsinmielisillä ollut omat ehdokaslistansa, mutta suuri osa ehdokkaista oli silloin ollut yhteisiä eikä muista ehdokkaista syntynyt vakavaa taistelua. Myöskin v:n 1881 vaalit näyttivät tulevan varsin rauhallisiksi. Julkisuudessa ei vaaleista kuulunut mitään eivätkä Tampereen Sanomat julkaisseet mitään ehdokaslistaa. Kuitenkin olivat nyt puolueiden välit kiristyneet. Suomenmielisten ja ruotsinmielisten listoissa oli ainoastaan kaksi yhteistä nimeä (Fr. Sumelius ja O. Blåfield). Vaaliottelu tuli Tampereen oloissa kuulumattoman innokkaaksi ja päättyi siten, että yhteisten ehdokkaiden lisäksi tuli valituksi viisi suomenmielisten ja kolme ruotsinmielisten ehdokasta.

Seuraavan vuoden (1882) vaali oli vielä räikeämpi puoluevaali. Sekä suomenmielisten että ruotsinmielisten ehdokaslistat julaistiin ennen vaalia kaupungin sanomalehdissä. Ruotsinmieliset noudattivat jo tällöin sitä sittemmin pitämäänsä tapaa, ettei listan laatijoita julkisuudessa mainittu. Osanotto tämän vuoden vaaliin oli lähimain yhtä vilkas kuin edellisessä vaalissa. Yhdelletoista täytettävälle valtuusmiespaikalle valittiin kaksi yhteistä (tehtailija H. Liljeroos ja kauppias G. O. Sumelius), kahdeksan suomenmielisten ja yksi ruotsinmielisten ehdokasta. Syylläkin siis paikkakunnan ruotsalainen lehti valitti, että "punaiset"(!) voittivat.

Suomenmieliset alkoivat siitä niin luottaa hyvään vaalionneensa, että v:n 1883 kunnallisvaalien lähestyessä pitivät tarpeettomana ryhtyä erityisempiin vaalivalmisteluihin. Valituiksi tuli neljä yhteistä ehdokasta (L. J. Hammarén, F. E. Jernberg, H. Solin ja E. v. Bonsdorff), viisi suomenmielisten ja yksi ruotsinmielisten ehdokas. Mutta edellisiin vaaleihin verraten nämä vaalit olivat huomattavasti laimenneet, mihin ehkä vaikuttivat osaltansa monet muut mainitun vuoden lopussa sattuneet kunnalliset kokoukset ja vaalit. Vielä alemmaksi vaaliharrastus vaipui v:n 1884 vaaleissa, joissa tuli valituksi neljä yhteistä ehdokasta (A. Sommer, A. H. Solin, F. Sumelius ja G. Selin), neljä suomenmielisten ja kaksi ruotsinmielisten ehdokasta. Tämä vaali oli muuten huomattava siitä, että nyt ensi kerran suomenmielisten ehdokkaat asetettiin yleisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu koolle suomalaisen seuran "ehdotuksesta".

Tämä valtuustovaali oli viimeinen, missä Tampereen suomalaiset esiintyivät jakamattomana kansallismielisenä puolueena yhdellä ainoalla ehdokaslistalla. Muualla maassa olivat Tampereen suomenmieliset tulleet tunnetuiksi toimeliaisuudestaan ja yksimielisyydestään. Nyt tuo kaunis yksimielisyys särkyi ja Tampereen suomenmieliset saivat mainetta erimielisyydestään.

Kahdeksankymmenluvun loppuvuosista tuli erittäin levoton ja sekava aika Tampereen kunnalliselämän historiassa.

Suomalaisen seuran lakattua politisesta toiminnasta ja suomal. sanomalehtiseuran hajottua ei suomenmielisillä ollut mitään pysyvää puoluejärjestöä. Tampereen suomenmieliset sanomalehdet eivät kumpikaan voineet koota ympärilleen, kaupungin koko suomalaista valitsijakuntaa. Vuosikymmenen lopulla alkanut työväenyhdistys ja aikaisemmin perustetut raittiusseurat eivät vielä katsoneet kunnallispolitikan kuuluvan ohjelmaansa. Vanhalle personapolitikalle aukeni taasen vaikutusalaa, ja yksityiset ja partiokunnalliset vaalivehkeilyt nousivat pian suureen kukoistukseen. Nyt alkaneita vuosia voisi täällä siitä syystä sanoa kunnallisen anarkian ajaksi.

Näiden vuosien vaalielämä kaikkine vähäpätöisine piirteineen ei itsessään ansaitsisi kertomista. Mutta niissä ilmenee kuitenkin muudan merkittävä seikka. Seuratessa näiden vuosien kunnalliselämää huomaamme näet helposti, että varsinaisena ristiriidan aiheuttajana siinä olivat yhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä ja etupäässä väkijuomakysymys, mutta vähemmässä määrässä myöskin yleisemmät työväen kysymykset. Kiintoisa oli tämän ristiriidan ratkaisu. Suomalainen puolue pääsi ikäväin kokemusten jälkeen uudelleen aseman herraksi, mutta ainoastaan luopumalla yksinomaiselta kielipolitiselta kannalta ja asettumalla kunnallisvaaleissa kansanvaltaiselle yhteiskuntapolitiselle pohjalle. Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella näemme siten Tampereella aivan uudenlaisen puolueryhmityksen: harvinaisen voimakkaan suomalaisen puolueen, joka raittiusliikkeeseen ja työväen kannatukseen nojaten hallitsee kaupunkia ruotsinmielisten, "viinapuolueen" ja muiden tyytymättömäni muodostaessa heikon vastustuspuolueen.

Ensimmäiset levottomuuden merkit suomalaisessa puolueessa ilmenivät v:n 1885 kunnallisvaaleissa. Maamme valtiollisilla pääpuolueilla oli siihen aikaan tavallista sovinnollisemmat välit. Ehkäpä vaikutti tuo esimerkki kehottavasti Tampereen suomenmielisiin, jotka sitäpaitsi jo ennenkin olivat olleet yhteistoiminnassa vastustajainsa kanssa äänestämällä kaikissa kunnallisvaaleissa useita yhteisiä ehdokkaita. Kuinka ollakaan, niin sovinnon ääniä alkoi nyt kuulua täälläkin. Tampereen Sanomat kirjoittivat sovinnon puolesta kunnallisissa vaaleissa ja Aamulehti tunnusti, että vähemmistöllekin oli suotava sijaa kunnallisessa eduskunnassa ja että viikingeissäkin oli henkilöitä, jotka osasivat erottaa kunnan asiat ja puolue-edut. Toiselta puolen rikkui samaan aikaan suomenmielisten puoluekuri. Siitä oli seuraus, ettei heidän vaali toiminnassaan ollut ei periaatteellista eikä käytännöllistä johtoa. Suomenmielisten virallisten listan kanssa kilpaili vaaleissa kolme, neljä muuta listaa, joita olivat laatineet "suuri joukko äänivaltaisia", "suuri joukko suomimielisiä" sekä tietysti ruotsinmieliset. Valituiksi tuli kolme kaikilla listoilla ollutta ehdokasta (G. O. Sumelius, H. Liljeroos ja J. A.. Pelkonen), kaksi suomenmielisten virallisen listan ehdokasta ja viisi muuta; kymmenestä valitusta oli neljä tunnettua viikinkiä. Suomenmieliset merkitsivät vaalin tappioksensa ja lukivat sen alkaneen erimielisyyden syyksi.

Erimielisyyden aiheista ja luonteesta saamme tarkempaa selkoa seuraavan vuoden (1886) tapauksista. Vasta annetun uuden viina-asetuksen mukaan tuli mainitun vuoden syksyllä valtuuston järjestettäväksi 25 % väkevämpäin alkoholijuomain myynti. Paloviinan myynti oli jo ennestään annettu vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiön haltuun, mutta konjakin y.m. poltettujen ja tislattujen väkijuomain kauppa oli jäänyt yksityisille kauppiaille, joille tämä erioikeutettu konjakkikauppa nähtävästi oli tuottavaa puuhaa. Konjakkikysymyksestä tuli nyt äkkiä päivän polttavin kysymys. Valtuustolle annettiin raittiudenharrastajain toimesta syntynyt 4 656 kaupunkilaisen allekirjoittama joukkoanomus, jossa pyydettiin valtuustoa kerrassaan lopettamaan paloviinan ja kaikkien väkiviinajuomain anniskelu ja vähittäismyynti. Tämän vaatimuksen täyttämistä pitivät monet raittiusystävällisetkin valtuusmiehet silloisissa oloissa mahdottomana, mutta jyrkimmin joukkoanomusta vastustivat kaupungin kauppiaat, joiden mielipiteitä tulkitsi eräs 391 pikkukauppiasluokkaan kuuluvan henkilön allekirjoittama ja valtuustolle toimitettu anomus sekä eräs toinen viiden suurkauppiaan laatima samanlainen kirjelmä. Kun valtuustossa istui kymmenen kauppiasluokan edustajaa sekä lisäksi viinatehtailija, niin ei kauppiaiden asialta puuttunut puolta valtuuston seinäin sisäpuolellakaan. Pitkäin keskustelujen jälkeen valtuusto päätti jättää konjakinmyynnin yksityisille kauppiaille, vieläpä niin häikäilemättömässä muodossa, että myyntioikeuksia myönnettiin 14, vaikka valtuuston valmistava valiokunta alkuaan oli esittänyt niiden vähentämistä viiteen. Asia päätettiin huutoäänestyksellä ja ainoastaan A. Vuorinen, joka yksinänsä oli puolustanut 4 656 kaupunkilaisen auomusta, pani vastalauseen päätöstä vastaan.

Tällainen tulos ei ollut omiansa tyydyttämään kaupungin raittiusmielisiä. Toiset taasen panivat ikävällä merkille, että tuskin kukistetuksi tulleen virkamiesvallan sijaan oli nyt saatu valtuustoon kauppiasvalta. Luottamusta suomenmielisiin johtomiehiin horjutti lisäksi heidän liiallinen myöntyväisyytensä konjakkiasiassa.

Valtuustovaalien lähetessä ilmestyi kaikenlaisia muitakin erimielisyyksiä kaupunkilaisten keskuuteen. Tehtaalaiset eivät olleet tyytyväisiä kaupungin varain "tuhlaukseen", ja vaativat, että työväkikin oli saatava edustetuksi valtuustossa. Ilmestyikin erityinen ehdokaslista, jota sanottiin Kyttälässä asuvan työväestön laatimaksi ("Kyttälän lista"). Liikemiehet laativat oman listansa, ja kerrottiin, että väkijuomaliikettä uhkaava ahdinko oli saattanut suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä kauppiaita, kielikysymyksestä huolimatta, liittymään yhteen. Raittiusväelläkin mainittiin olevan omat ehdokkaansa, "jotka eivät helposti ymmärrettävistä syistä voi olla samat kuin liikemiesten". Lisäksi sitten äänivaltaisten kansallismielisten yleisen kokouksen virallinen lista ja ruotsinmielisten lista. Siitä karttui jo viisi eri listaa. Tampereen Sanomissa selitettiin, että raittiusasia ja työväenkysymys "ovat ryhmittäneet kuntamme jäsenet tykkänänsä toisella tavoin kuin tätä ennen". Järkkymättä ei tällä kertaa jäänyt ruotsinmielinenkään puolue, jossa tapahtuneet vaalihankaukset m.m. saivat aikaan Tammerfors Aftonbladin toimittajan vaihdoksen.

Yleisen epävarmuuden vallitessa odotettiin joulukuun alussa kunnallisvaaleja. Ne kuitenkin lykkäytyivät jouluk. 28 p:ään, joten eri puolueryhmät saivat vielä harkitsemisen tilaisuutta. Niitä, "jotka harrastavat koko täkäläisen suomalaisen puolueen jälleenliittämistä yksimieliseen toimintaan yleisissä asioissa", kutsuttiin uuteen yleiseen vaalikokoukseen. Uusi lista saatiin kokoon ja Aamulehti ja Tampereen Sanomat sitä uskollisesti suosittelivat. Siitä huolimatta oli vaalissa liikkeellä hajoituslistoja suomenmielisten keskuudessa. Vaali oli tavattoman vilkas ja siinä kävi niin, että valituiksi tuli neljä yhteistä ehdokasta (E. v. Bonsdorff, H. Solin, P. Leander ja L. J. Hammarén), kaksi ruotsinmielisten ja neljä suomenmielisten ehdokasta; valittujen joukossa oli neljä kauppiasta.

V:n 1887 kunnallisvaalit olivat siitä huomattavat, että suomenmielisten yleisen kokouksen laatima lista nyt ihmeeksi oli "puhdas", ilman ainoatakaan ruotsinmielistä ehdokasta. Mutta puolueen eheyttä ei voitu enään saada aikaan sillä pohjalla. Sen todisti suomenmielisten yleinen kokous. Siellä näet luopumalla entisistä tavoista ja ennen kunniassa pidetystä "siveellisen voiton" aatteesta, joka perustui äänestäjäin enemmistöön, nyt päätettiin ehdokkaita listalle asetettaessa äänestää kunnallisen ääniasteikon mukaan. Äänten enemmistöllä sitten asetettiin listalle m.m. neljä varsinaista kauppiasta, kaikki tunnettuja viinapuolueen jäseniä. Vähemmistöläiset olivat jo ennen lähteneet pois kokouksesta, ja parin päivän kuluttua "60 valitsijaa" pani toimeen uuden kokouksen, johon kutsuttiin "varsinkin työväen luokkaan kuuluvia äänivaltaisia, jotta kävisi selville vaalimiesten enemmistön mielipiteet". Tässä uudessa kokouksessa laadittiin lista, joka poikkesi suomenmielisten virallisesta listasta ainoastaan siinä, että G. Selinin, K. H. Uittamon ja J. V. Viljasen sijaan oli merkitty nimet J. W. Enqvist, K. Lindberg ja A. Grönberg. Uutta listaa suositeltiin "noin 200 kansallismielisen äänivaltaisen" listana, mutta kun työväenyhdistys nimenomaan oli päättänyt olla "sellaisenaan" ottamatta osaa kunnallisvaaleihin, eivätkä listan ehdokkaat myöskään näytä olleen raittiusväen erityisiä ehdokkaita, lienee sitä pidettävä vain yleisenä tyytymättömäin listana. Suomenmielisten taholta, sekä Aamulehdessä että Tampereen Sanomissa, leimattiin puheenaoleva lista ruotsinmieliseksi, koska siihen oli otettu ruotsinmielinen tehtailija ja käsityöläinen. Erinäisiä muita hajoituslistoja näyttää olleen vaalissa liikkeellä. Vaalin tulos oli niin aavistamaton kuin olla taitaa. Sellaisista ehdokkaista, jotka olivat ainoastaan yhdellä listalla, ei tullut valituksi ainoakaan. Kielikannan mukaan oli valituista seitsemän suomen- ja kolme ruotsinmielistä. Suomenmielisten listalta tuli valituksi kuusi, "noin 200 kansallismielisen" ehdokkaista kahdeksan, mitkä suomenmielisten, mitkä ruotsinmielisten avulla. Valtuuston kanta väkijuoma-asiassa ei tämän vaalin kautta muuttunut raittiusmieliseen suuntaan.

V:n 1888 vaalit olivat jälleen selvemmät ja rauhallisemmat. Vaalin tulos oli edeltäpäin tiedossa, sillä tällä kertaa olivat suomenmieliset ja ruotsinmieliset laatineet perin sovinnolliset listat. Ehdokkaista oli näet kahdeksan yhteistä, joten erimielisyyttä oli ainoastaan kahdesta ehdokaspaikasta. Suomenmieliset lausuivat julkisuudessa mielihyvänsä siitä, että vastapuolue ottamalla listaansa suomenmielisen enemmistön nyt lopullisesti oli myöntänyt luonnolliseksi asiaksi, että supisuomalaisessa Tampereen kaupungissa asiat ovat hoidettavat yksinomaisesti suomenkielellä. Yhteisistä ehdokkaista oli kuusi suomen- ja kaksi ruotsinmielistä; heidän lisäkseen tuli valituksi yksi suomenmielisten ja yksi ruotsinmielisten ehdokas. Mutta jos sovinnollisuus näissä vaaleissa oli suuri, niin osanotto vaaliin oli sitä laimeampi; edellisistä vaaleista äänimäärä aleni nyt 1 500 ja äänestäjäin luku 70.

Seuraaviin, v:n 1889 kunnallisvaaleihin mennessä oli edellisen vuoden kaunis sovinto jälleen haihtunut. Kielipolitikan pohjalla ei todellakaan enään voitu kunnallisasioita ratkaista yhteiskunnallisen kysymyksen, ensi sijassa väkijuomakysymyksen muodossa, käydessä yhä polttavammaksi. Ruotsinmieliset ja kauppiasluokka asettuivat ratkaisevasti kansanvaltaisuuden tunkeilua vastaan; ne muodostivat nyt yhdessä suuren puolueen, jossa ruotsalaisuus, ylimysvaltaisuus ja kauppiasetu viihtyivät hyvässä sovussa. Suomalainen puolue ei tietenkään saattanut yhtyä tuohon liikkeeseen, mutta siltä puuttui päättäväisyyttä ja halua, kukaties voimiakin, asettua liittoutuneita vastaan. Suomalaisten ehdokaslista oli kielipolitisesti puhdas, mutta muuta selvää väriä ei siinä näkynyt. Seurauksena oli romahdus – täydellinen vaalitappio suomalaiselle puolueelle. Ei ainoakaan sen yksin asettamista ehdokkaista tullut valituksi. Sen sijaan ruotsalaisen klubin laatima lista kokonaisuudessaan sai loistavan voiton. Kuusi sen ehdokkaista oli suomenmielistenkin listalla (E. v. Bonsdorff, C. W. Åkerlund, P. Leander, F. E. Jernberg, H. Solin ja L. J. Hammarén) ja neljä valituista oli viikinkiä.

Tampereen Sanomat antoivat tapauksesta seuraavan naulan päähän osuvan selityksen: "Nyt sattuikin niin, että kauppasääty lähes kokonaisuudessaan yhtyi ruotsalaisten ehdokaslistaan, vieläpä niin, että jättivät syrjälle omatkin kauppaseuran kokouksessa asettamansa ehdokkaat. Vaikka onkin myönnettävä, että ruotsalaisten lista oli erittäin maltillinen ja suomalaisille edullinen, on tämä vaali kuitenkin omiansa kuvaamaan sitä muutosta, mikä paraillaan tapahtuu puolueryhmityksessä kaupungissamme. Nyt nimittäin alkaa taistelu kansanvaltaisen suomalaisen puolueen ja sen vastapuolueen välillä, johon vastapuolueeseen on liittynyt, paitsi varsinaisia ruotsinmielisiä, joukko entisiä suomalaisia, jotka tahtovat ehkäistä kansan yhä karttuvaa osanottoa yleisten asiain käsittelyssä."

Näiden vuosien suomalaisista tyytymättömistä, jotka suomenmielisinä seurasivat myöskin suomalaisen puolueen toimia, A. Alhovuori antaa seuraavan lisäkuvauksen: "Suomenmielisessä puolueessa oli oikein vakinainen joukkokunta, lähes kahteenkymmeneen mieheen, joka kunkin yleisen kokouksen jälkeen vielä varmemmaksi vakuudeksi kokoontui johonkin yksityisasuntoon kaikessa viisaudessa harkitakseen, oliko yleinen kokous ehdokkaita asettaessaan ollut ehkä liian jyrkkä. Jos niin arveltiin menetellyn, niin joukkokunta, johon kuului pelkkiä 25 äänen miehiä, etenkin kunnallisissa vaaleissa ryhtyi joko ääniä hajoittamaan tai suorastaan vastapuoluetta auttamaankin. Oikein ikäväkseen saakka saa noiden vuosien Aamulehdestä lukea kirjoituksia, joissa milloin sävyisän vakuutuksen, milloin purevan pilkan, milloin ankaran suorapuheisuuden kautta koetettiin näille leväperäisille puoluelaisille teroittaa, mitä puolue-elämä oikeastaan on, – että yhteisissä asioissa ventomielinen tuttavuussuhteiden lukuun ottaminen on sen puolueen heikontamista, johon kuitenkin tahtoo tulla luetuksi."

V:n 1889 tappiosta suomenmieliset saivat täydellisen hyvityksen v:n 1890 kunnallisvaalissa, jossa nyt vuorostaan suomenmielisten laatima lista kokonaisuudessaan pääsi voitolle. Kahdestatoista valitusta kahdeksan (G. R. Idman, F. W. Palmroos, A. Poutiainen, A. Sommer, A. Grönberg, F. Sumelius ja J. W. Enqvist) oli myöskin ruotsinmielisten listalla; varsinaisia ruotsinmielisiä lienee valituista ollut ainoastaan yksi tai kaksi. Osanotto vaaliin oli hyvin vilkas; äänestäjäin ja annettujen äänien luku oli suurempi kuin milloinkaan ennen.

Viimemainitun vaalin kautta kunnallispolitinen elämä alkoi Tampereella jälleen päästä selvemmille vesille. Suomalainen puolue rupesi taasen keskittymään. Siinä oli tapahtunut silminnähtävä muutos. Pahimmat hajoittajat erosivat nyt perältäkin suomalaisesta puolueesta siirtyäkseen pysyväksi kantaväeksi viinapuolueeseen. Toiselta puolen vaalitilasto osoitti, että oikea syy suomalaisen puolueen voittoon oli vähä-äänisten valitsijajoukkojen liittyminen siihen. Se taas oli selvästi tulos työväenyhdistyksen perustamisesta ja suomenmielisten tässä järjestössä saavuttamasta johtoasemasta.

Mainitsimme, kuinka työväki parissa aikaisemmassa vaalissa oli osoittanut omintakeisen toiminnan oireita. V:n 1886 vaaleissa esiintyi muiden mukana työväen alotteesta syntynyt "Kyttälän lista". Ominaisine ehdokkaineen (Abr. Jokinen, Tuomo Leander, Kaarlo Renström, H. K. Uittamo, J. V. Viljanen) tämä lista oli melkoista kansanomaisempi kuin suomalaisen puolueen siihen saakka käyttämät listat. Tampereen Sanomissa ilmaistiin ilmeistä myötätuntoa Kyttälän listaa kohtaan. "Työväestömme on jo – lehti lausui – myöskin vähitellen alkanut herätä itsetajuntaan ja käsittämään asemaansa yhteiskunnassa. Se on alkanut ymmärtää, että silläkin tulisi olla jonkinmoista sanan sijaa yhteiskunnallisten asiain ratkaisemisessa, jotka niin läheltä koskevat sitäkin ja etenkin sen kukkaroa." Sellaiset sanat ja teot olivat siihen aikaan vielä outoja. Aamulehti kääntyikin erityisessä kirjoituksessa toveriaan vastaan väittäen, ettei voi olla perää siinä, että työkansa heti alkaisi itsenäisen toimintansa puolueen hajoittamisella, "sillä jos työkansa sen tekisi, osoittaisi se samalla tyytymättömyyttään tähänastiseen suomalaisen puolueen toimintaan, jota tyytymättömyyttä se ei vielä ole ilmoille tuonut. Samalla pitäisi se ne miehet, jotka ovat edustaneet suomalaista puoluetta yhteisten asiain käyttelemisessä, kelvottomina työkansan etuja valvomaan." Vaali sitten lykkääntyi ja suomalainen puolue sai miten kuten joukkonsa kootuksi lopullisessa vaalissa. Tulos tästä työväen ensimmäisestä napinasta oli se, että tästälähin oli suomalaisen puolueen listoilla aina joku tai joitakuita työväkeä erityisemmin edustavia ehdokkaita entisten virka-, kauppa- ja teollisuusluokkain edustajain lisänä. Niinpä tuli J. V. Viljanen listalle jo 1886 v:n myöhemmässä vaalissa ja v:n 1887 vaalissa sekä hän että H. K. Uittamo ja K. G. Lehtonen olivat suomalaisen puolueen listalla.

Viimemainitussa vaalissa oli työväessä kumminkin vielä tyytymättömyyttä, mikä johtui valtuuston viinaystävällisestä kannasta ja samanlaisten taipumusten ilmenemisestä suomalaisessa puolueessa. Tyytymättömät joutuivat helposti ruotsinmielisten pauloihin. Ainoastaan siten on ymmärrettävää, miten voitiin selittää työväen listaksi tuota "noin 200 kansallismielisen äänivaltaisen" listaa, josta työväen ehdokkaat v:lta 1886 oli poistettu ja heidän sijaansa asetettu selviä viikinkejä.

Työväen suhtautuminen näiden vuosien vaaleihin oli omituinen. Taistelu oli pakottanut puolueet etsimään työväen kannatusta. Ruotsinmieliset toimittivat J. V. Viljasen v. 1889 valtuustoon, suomenmieliset pitivät Uittamon listallaan v:sta 1887 alkaen, mitä pidettiin suurena kansanvaltaisena ansiona. Tampereen Sanomat lausuivat v. 1888, ettei ole liika vaatimus, että työväki keskuudestaan saisi valtuustoon edes yhden varsinaisen edustajan, ja lehti vakuutti, että tämä toivomus vuosi vuodelta kasvaa yhä jyrkemmäksi vaatimukseksi. Mutta vaikkapa suomenmielisten lista näin saavuttikin työväen suosiota, ei se kuitenkaan saanut suurempia äänestäjäjoukkoja liikkeelle. Ja niin tuli v:n 1889 musertava tappio.

Apu tuli silloin toisella tavalla. V. 1887 perustettiin Tampereen työväenyhdistys, joka tuota pikaa muodostui varsinaiseksi työväenjärjestöksi ja sai suuren vaikutuksen kaupungin työväestöön. Yhdistys joutui alusta pitäin suomenmielisten johdettavaksi. Kunnallisiin vaaleihin ei yhdistys ensi vuosinaan puuttunut, joko vaatimattomuudesta tai siitä syystä, ettei sen apua luultu tarvittavan. Mutta v:n 1890 vaalien edellä työväenyhdistys ensi kerran kehoitti "kaikkia äänivaltaisia, mutta etenkin äänioikeutettua työväestöä ja naisia", ottamaan osaa sekä koevaaliin että varsinaiseen valtuustovaaliin, mikä päätös silloisissa oloissa luonnollisesti tarkoitti sitä, että työväen tuli vaaleissa kannattaa suomenmielisten laatimaa listaa.

Näin Tampereen työväki liittyi suomenmieliseen puolueeseen ja tässä puolueessa tapahtui ratkaiseva käännös kunnalliseen kansanvaltaisuuteen päin. Tuo suomalaisen puolueen sisällinen muuttuminen oli tärkein tulos kahdeksankymmenluvun kunnallispolitisesta kehityksestä.

Ne "fennot", jotka kahdeksankymmenluvun koittaessa joutuivat Tampereen kaupungissa eturintamassa taistelemaan viikinkivaltaa vastaan, olivat monessa kohden toisen hengen lapsia kuin heidän työväenasioissa puuhailevat seuraajansa yhdeksänkymmenluvun alussa. Tässä työväen hiljaisessa yhteiskunnassa oli koulunkäymättömällä, tyhjästä nousseella kauppiasluokalla suureksi osaksi se johtajan asema, mikä muualla tavallisesti oli virkamiehillä sekä perityllä sivistyksellä ja varallisuudella. Mikäli viimemainittuja aineksia Tampereella oli, ne liittyivät enimmäkseen ruotsalaiseen puolueeseen. Suomalaisen puolueen pääjoukko oli nousukkaista kauppiasluokkaa ja muuta sangen porvarillista väkeä, jonka henkiset voimat olivat vähäiset ja varallisuus heikompi kuin kilpailevan puolueen. Mutta suomenmielisten puolella oli miesluku, nuoruuden toimihalu ja aatteellisen voiman paino. "Puolueen jäseniä innostutti se tieto, että heidän toimensa tarkoitti kaupunkilaisten suurta enemmistöä, jopa koko kansankin yhteistä asiaa." Ei tahdottu ainoastaan vastustaa kilpailevaa puoluetta, vaan luoda jotain uutta. Ensi aluksi henkisellä alalla, jossa tarve oli suurin. Nuo vanhemmat suomenmieliset olivat ensi sijassa kansallisuuden harrastajia, Snellmanin kansallisten aatteiden vaatimattomia, mutta uskollisia kannattajia. Heidän harrastuksensa ja ponnistuksensa keskittyivät luonnollisesti kielikysymykseen ja koulukysymykseen. Se, mitä he tällä alalla, sekä välittömällä toiminnallaan että valtiollisen suomenmielisen puolueen jäseninä, saivat toimeen, pysyy aina muistettavana.

Kunnallisessa elämässä sitävastoin ei ensimmäinen suomalainen puolue päässyt milloinkaan oikeaan vireeseen. Kahdeksankymmenluvulla tosin tapahtui yleinen kansanvaltaistuminen kunnallisen niinkuin muunkin julkisen yhteiselämän alalla. Alkoi säännöllinen ohjelmaperäinen puolue-elämä, nousi siveellisen enemmistövallan vaatimus entisen yksityisten oikeuksiin ja omaantuntoon rajoittuvan yhteiskuntakäsityksen rinnalle, saivat merkitystä sanomalehdet, kokoukset, klubit ja yhteiset päätökset. Mutta tässä kaikessa oli sittenkin enemmän koreaa kuorta ja muotoa kuin uutta sisällystä. Uuden ajan vaatteissa kulkivat vanhan ajan ihmiset. Niinpä osoitti Tampereen suomenmielinen puolue kunnallisissa asioissa vanhoillisuutta ja heikkoutta, joka oli omituisena vastakohtana puolueen reippaaseen kielipolitiseen ja valtiolliseen kansanvaltaisuuteen.

Kunnallisasioita – Aamulehti kertoo – ei suomalaisessa puolueessa käsitetty. Yleisö oli niistä välinpitämätön. Kunnallispolitinen toiminta jäi pääasiallisesti pienen, G. F. Ahlgrenin y.m. muodostaman pikkuryhmän haltuun, eikä tämä harvainvaltaisuus paljoakaan vähentynyt siitä, että puolueen ehdokaslistain tekeminen myöhemmin joutui suomalaiselle seuralle. Valtuustossa suomenmieliset jäsenet tyytyivät siihen, että saivat suomenkielen siellä viralliseksi, mutta kaikki vaikuttavat asemat ja ratkaisevan johtovallan he kiltisti jättivät ruotsinmielisille suurmiehille, joiden käsissä olivat pankit ja rahavalta.

Näin Aamulehti. Tampereen suomenmielisten menettelyn syvemmät syyt olivat ajan yleisissä yhteiskunnallisissa oloissa. Kahdeksankymmenluvulla oli kansan suuri enemmistö vielä yhteiskunnallisessa horrostilassa. Ainoastaan kansan yläluokat ottivat osaa valtiolliseen ja kunnalliseen toimintaan. Yhteiskunnallinen ja valtiollinen valta, joka vielä vähän aikaa sitten oli ollut hallituksen ja virastojen käsissä, ei voinut suoraa päätä pudota alimpain kansankerrosten syliin. Tuskinpa nämä luokat olisivat kyenneetkään sellaista valtaa käyttämään. Vain yläluokalla katsottiin olevan uuden yhteiskunnan johtoon tarvittavaa älyä ja kykyä, ja yläluokka katsoi itseänsä kansan luonnolliseksi holhoojaksi tai puolestapuhujaksi. Mitään vääryyttä ei sillä katsottu kansalle tapahtuvan; kun ei kansalla ollut mitään oikeuksia, ei siltä myöskään oltu mitään oikeuksia riistetty.

Tämä yhteiskunnallinen käsitystapa oli myöskin suomenmielisten. Niin lähellä kansan syviä kerroksia kuin suomalaisen puolueen pääosa omalta sukuperältään olikin, niin jyrkästi se siitä yhteiskunnallisesti erosi. Suomenmielisetkin olivat säätyläisiä ja kuuluivat siihen johtokykyiseen vähemmistöön, jonka suuresta merkityksestä heidän lehdissään niin usein puhuttiin. Hekin kunnioittivat syvästi suuria veronmaksajia ja näkivät heidän suurissa äänimäärissään kaitselmuksen viisaan järjestyksen.

Kuitenkin juuri suhtautuminen kansaan erotti suomenmieliset ruotsinmielisistä. Suomalaisen kansan voima oli maahan kaivettu aarre, jonka arvon suomenmieliset jo tunsivat. Kun ruotsinmieliset saattoivat katsoa valtansa perityksi, lain ja sivistyksen pyhittämäksi, eivät suomenmieliset voineet vedota niihin perusteisiin, mutta he johtivat pyrkimyksensä ja vaatimuksensa itse kansasta, ajan kansallisuusaatteista. Sillä perustuksella suomenmieliset uskalsivat vaatia itselleen kansan luonnollisille edustajille kuuluvia oikeuksia, ja kansan syvät rivit antoivat siveellistä pontta tälle vaatimukselle. Ruotsalainen johtava luokka esti kansallismielisiä pääsemästä heille kuuluville sijoille. Senvuoksi oli ruotsalainen johtava luokka kukistettava; se oli kysymyksen ydin, johon taistelu keskittyi. Suomalaisuuden asia ei siis ollut ratkaistava hankkimalla valtaa yhteiskunnallisesti poljetuille suomalaisille kansanluokille, vaan hankkimalla kansalle suomalainen yläluokka, saattamalla kansa ruotsalaisen johtovallan sijasta seuraamaan suomalaista. Sanalla sanoen: suomenmieliset harrastivat kansanvaltaisuutta olematta siltä itse kansanvaltaisia myöhemmässä merkityksessä, aivan niinkuin muinoin Suomen sivistyneet olivat harrastaneet suomalaisuutta, siltä olematta suomenmielisiä.

Emme siis voi odottaakaan, että Tampereen suomenmielisillä vielä kahdeksankymmenluvulla olisi ollut mitään selvää ja pysyvää kunnallisohjelmaa. Siinä kohden puolue kauan pysyi vain tilapäisen henkilöpolitikan kannalla. Vaalikokouksissa ei milloinkaan ollut puhetta muusta kuin henkilöistä; asiat olivat sivuasioita, henkilöt pääasioita. Koko kunnallinen toiminta hajosi aroiksi henkilökysymyksiksi, ja tuttavuudet, juorupuheet ja muut yhtä pikkuruiset seikat painoivat kunnalliselämässä usein enemmän kuin yhteiskunnan tärkeimmät kysymykset. Kahdeksankymmenluvun kuluessa tässä kehityksessä vain vähitellen tapahtui muutos ja seuraavan vuosikymmenen alkaessa oli Tampereen koko kunnalliselämä, niinkuin olemme nähneet, kääntymässä uusille urille. Kansallisten aatteiden linnalle pyrki vastaheränneiden kansanvaltaisia aatteita. Näiden yhteiskunnalliselle elämälle niin tärkeiden aatteiden alkujuuria ja vaiheita lähdemme nyt seuraamaan. (41)

b) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta.

Jokavuotisten kunnallisten vaalitaistelujen ohella käytiin Tampereella miespolven ajat sitkeää taistelua kunnallisen äänioikeuden kansanvaltaistuttamisen puolesta. Tässä taistelussa on huomattava kaksi päähaaraa: (1) taistelu kunnallisen äänivaltaisuuden laajentamisesta ja (2) taistelu olevan äänioikeuden jakamisesta (veroäyrin perusteesta). Kerromme erikseen kummastakin.

Kysymys työväen, etupäässä tietysti tehtaalaisten, osallisuudesta kaupungin asiain ratkaisuun alkoi työväenkaupungissa kuohuttaa mieliä jo ennen varsinaisen kunnallishallinnon alkamista. V. 1871 työmiehet näkyvät tehneen ensimmäisen turhan yrityksensä äänioikeuden saavuttamiseksi. Kun näet 2 p. elok. mainittuna vuonna kirkonkokouksessa oli tarkastettavana kirkkoneuvoston tekemä äänestyslista, niin sitä vastaan suuri joukko tehtaalaisia teki asiamiehen kautta sen muistutuksen, ettei heidän nimiänsä ollut siinä mainittuna. Muutos tehtaalaisten toivomaan suuntaan ei kumminkaan tullut kysymykseenkään, sillä anojat katsottiin palkollisiksi, joilla kirkollisten asetusten mukaan ei ollut äänestysoikeutta kirkonkokouksessa.

Kunnallisen äänioikeuden taistelussa on Tampereen tehtaalaisten seuraavaa suurta yritystä (vv. 1878–1880) tässä erityisesti muistettava, koska se sielullisen tarkasti kuvaa maassamme silloin vallitsevia käsityksiä työväestä ja sen äänioikeudesta ja koska silloin annettu senaatin päätös pitkiksi vuosiksi eteenpäin määräsi vallanpitäjäin kannan tässä asiassa.

Syksyllä 1878 esitti 283 Finlaysonin tehtaan työläistä maistraatille vaatimuksen päästä käyttämään kunnallista äänioikeutta. Ne perusteet, joilla työmiesten – tai oikeammin heidän asianajajansa, tuomari V. Cajanuksen kirjelmässä vaadittiin tehtaalaisille äänioikeutta, eivät kaikissa kohden käyneet yhteen nykyajan mielipiteiden kanssa. Ensinnäkin näet siinä työväen äänioikeutta katsottiin yksinomaan veronmaksusta johtuvaksi ja siitä kokonaan riippuvaksi oikeudeksi. Toiseksi tehtaalaiset katsoivat sen seikan, etteivät he olleet tehneet työnantajansa kanssa minkäänlaista työsopimusta, ei pitempi- eikä lyhempiaikaista, todistukseksi siitä, että he olivat vapaita työntekijöitä ja etteivät he olleet toisen isäntävallan alaisia palkollisia. Tuo jälkimmäinen kohta tuli kuitenkin tehtaalaisten kompastuskiveksi. Tampereen valtuusto, jonka mieltä maistraatti kuulusteli, selitti keväällä 1879 antamassaan lausunnossa, että voimassa olevan kunnallislain mukaan tehtaalaiset olivat velvollisia maksamaan kunnallismaksuja, mutta että he voimassa olevan v:n 1868 elinkeinoasetuksen mukaan olivat palkollisiksi katsottavat ja siitä syystä kunnallisen äänioikeutensa menettäneet. Se oli myöskin maistraatin mielipide ja samoin kuvernöörin, joka päätöksellä 18 p:ltä elok. 1879 vahvisti maistraatin päätöksen hyljäten tehtaalaisten siitä tekemän valituksen.

Itsepäiset tehtaalaiset vetosivat asiassa senaattiin. Heitä oli valituksessa mukana 235 äänioikeutetonta veronmaksajaa. Tällä kertaa oli heillä asianajajana professori A. Liljenstrand, jonka laatima valituskirja kuvaa hyvin taloudellisen vapaamielisyyden kantaa tässä kysymyksessä. Hän kääntyi varsinkin sitä maistraatin ja kuvernöörin selitystä vastaan, että muka 1868 v:n elinkeinoasetus riistäisi tehtaalaisilta äänioikeuden. Viimemainitun asetuksen käyttäminen sellaisen mielipiteen tueksi – Liljenstrand päätteli – sisältää anakronismin. Tämä todistuskappale astui voimaan sellaisena aikana, jolloin kaikki kaupunkien verokuorma oli yksinomaan porvarien ja talonomistajain kannettavana, eikä se siis millään tavoin voi kelvata selittämään niitä erilaisia kaupunkien veroa ja edustusoikeutta koskevia oikeussuhteita, jotka sittemmin v:n 1873 uudistuksen kautta astuivat voimaan. Toinen väärä käsitys on samoilla virkakunnilla siinä, että v:n 1868 laki olisi asettanut tehtaalaiset palkollisten vertaisiksi tai katsonut heitä sellaisiksi. "Apulaisista, oppilaista ja työntekijöistä, jotka palvelevat joko kaupassa, tehtaassa tai käsityössä, tämä asetus sisältää joukon määräyksiä, jotka eivät lainkaan sovellu palkollisiin, ja se sanoo, että muissa kohdin, mistä erityisiä määräyksiä ei ole annettu, voidaan palkollissääntö ottaa vastaavissa kohdin noudatettavaksi. Siitä voidaan sitä vähemmin tehdä mitään yleisen samanlaisuuden johtopäätöksiä, kuin mainittu sovittaminen asetuksen selvän säännöksen mukaan saa tulla kysymykseen ainoastaan työnantajan ja heidän apulaistensa eli työntekijäinsä keskinäisissä suhteissa."

Samaan tapaan asianajaja koetti selittää, että 1873 v:n kunnallisasetus panee veron ja äänioikeuden toisistaan riippuviksi ja ettei asetuksen 10 § sisällä sitä, että palkolliset ovat veronalaisia, mutta eivät äänioikeutettuja, vaan päinvastoin, ettei verosta vapailla palkollisilla luonnollisestikaan ole kunnallista äänioikeutta. Paras paikka valituskirjassa oli kuitenkin se, jossa professori vakuuttaa, etteivät tehtaalaiset ano "mitään kunnallista edustusoikeutta" ja että he suostuvat kyllä pysymään palkollisten asemassa, mutta vain sillä ehdolla, että heidät vapautetaan kunnallisverojen maksamisesta.

Senaatissa ei tätä lainopillista tulkintaa hyväksytty, vaan keksittiin sen kumoamiseksi toinen, todellisempi ja uskottavampi lainselitys. Esittelijä (Masalin) sanoi lausuntonsa aluksi, ettei tällaista kysymystä ennen ollut esiintynyt ja että se siis oli "periaatteellinen kysymys". Sitten todisteli hän työmiesten äänioikeutta vastaan tähän tapaan:

Kunnallisasetuksen mukaan seuraa veronalaisuutta äänivalta. Mutta tätä äänioikeutta rajoittavat kunnallisasetuksen 10 §, joka ei anna äänivaltaa toisen isäntävallan alaisille, ja 12 §, joka rajoittaa yksityisen käytettävänä olevan äänimäärän. Näiden säännösten yhteytenä näyttää olevan huolenpito estää sellaista henkilöä, jolla itsellä on vain 25 ääntä, riippuvaisten alaistensa kautta vaikuttamasta kunnan asioihin. Kun lisäksi otetaan huomioon, että 1868 v:n elinkeinolain 30 §, joka oli voimassa kuvernöörin valituksenalaista päätöstä annettaessa suo isännälle laillisen isäntävallan apulaisten ja työntekijäin yli, niin on kuvernöörillä ollut laillinen syy hyljätä Tampereen tehtaalaisten valitukset.

Totta on – esittelijä jatkaa –, ettei uudessa (v:n 1879) elinkeinolaissa ole v:n 1868 asetuksen 30 §:ää. Mutta uuden lain henki, joskaan ei kirjain, edellyttää jatkuvaksi saman tehtailijan ja hänen työntekijänsä oikeussuhteen, jota vanhemmissa laissa kutsuttiin isäntävallaksi. Uuden elinkeinolain 34 § näet sanoo, että apulaisten, työntekijäin ja oppilaiden tulee osoittaa isännälleen kunnioitusta, uskollisuutta ja tottelevaisuutta. Tehtaalaisia ei siis voida katsoa sellaisiksi "vieraasta vaikutuksesta vapaiksi", joille kunnallisasetus antaa äänioikeuden.

Koska siis tehtaalaisten tuli elinkeinolain 34 §:n mukaan totella isäntäänsä ja koska siis vanhain lakien säätämä isäntävalta tässä tapauksessa oli olemassa, senaatti harkitsi oikeaksi vahvistaa kuvernöörin päätöksen ja kieltää Tampereen tehtaalaisilta kunnallisen äänioikeuden. Annettu 3 p. maalisk. 1880.

Laki on niinkuin kunakin aikana luetaan. Toiminimi Finlayson ja kumpp. vakuutti jo v. 1880, etteivät heidän työntekijänsä olleet heidän palkollisiansa. Heidät määrättiin palkollisiksi vastoin isännän tahtoakin, jotta laki täytettäisiin. Lainlukijat näkivät tehtaalaisen sieluun saakka ja tiesivät, ettei tehtaalaisella ollut vapaata tahtoa. Kahdeksankymmenluvun virastot ja vallanpitäjät lukivat lakikirjastaan, että kokonaisen suuren veroamaksavan kansanluokan tuli uhrata kunnallinen äänioikeutensa, luopua osallisuudestaan sitä mitä lähimmin koskevain asiain ratkaisuun ja siten jäädä melkeinpä ulkopuolelle järjestettyä yhteiskuntaa yksinomaan vain siitä syystä, etteivät muutamat herrat joutuisi kiusaukseen väärinkäyttää tuota suureksi kuviteltua kunnallista vaikutustaan!

Jokseenkin kevyiksi punnittavia ovat ne syyt, joilla v. 1880 Suomen teollisuustyöväeltä riistettiin alkeellinenkin kuntalaisoikeus.

Jo v. 1880 antamassaan lausunnossa kaupunkien kunnallisasetukseen tehtävistä muutoksista Tampereen valtuusto esitti asetuksen 10 §:n selventämisen tarpeellisuutta, lausumatta mitään suunnasta, johon selventämisen oli mentävä. V:n 1883 lisäyksessä kunnallisasetukseen ei sellaista selvennystä tapahtunut. Tampereen työkansan kunnallisen äänioikeuden laajentamisesta oli sitäkin vähemmän toiveita, kun maistraatti nyt oli alkanut pitkällisen jarrutuksensa kaikkia suomalaisia pyrintöjä vastaan.

Kysymys tuli kumminkin uudelleen polttavaksi toisella tavoin. V. 1883 Tampereen kaupunginvouti ryhtyi pellavatehtaalta ulosottamaan siellä v. 1881 työskennelleiden työntekijäin kunnallisverojen rästejä. Alioikeus tuomitsi ulosoton päteväksi, mutta hovioikeus tuomitsi kaupungin peruuttamaan ulosoton, koska työntekijät eivät olleet otetut tehtaan palvelukseen palkollissäännössä määrätyksi ajaksi eivätkä muilla mainitun säännön määräämillä ehdoilla, eikä säännöksiä isännän edesvastuusta palvelijansa puolesta siis voitu tähän tapaukseen sovelluttaa, ja senaatti tuomiollaan 4 p:ltä helmik. 1885 vahvisti hovioikeuden päätöksen.

Oli siis nyt olemassa maan ylimpäin tuomioistuinten päätös, etteivät tehtaalaiset olleet palkollisia eivätkä siis lakien mukaan työnantajain isäntävallan alaisia. Sama mielipide oli levinnyt yhä laajemmalle yleisöönkin. V:n 1887 lopussa senvuoksi ruvettiin Tampereella taasen peräämään tehtaalaisten kunnallista äänioikeutta. Jutun kuluessa antamissaan lausunnoissa sekä kaupungin selitysmiehet että kaupungin valtuusto senaatin oikeusosaston v. 1885 antamaan tuomioon vedoten pitivät johdonmukaisena, että tehtaalaisille suotaisiin tuo kauan kaivattu oikeus. Mutta maistraatti, kuvernööri ja senaatin talousosasto katsoivat v. 1880 annetun edellispäätöksen päteväksi, eivätkä siitä luopuneet. "Sen minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Finlayson ja kumpp. sekä pellavatehtaan isännät todistivat, etteivät heidän tehtaalaisensa olleet heidän laitoksissansa hengillekirjoitetut ja että työläiset asuivatkin poissa tehtailta. Yhtäkaikki julistettiin tehtaalaiset isäntävallan alaisiksi; kuvernööri arveli, että tehtaalaiset ovat vain uusi laji palkollisia, jotka palkataan toisin kuin muut palvelijat!

Kun ei valituksista näyttänyt olevan apua, tamperelaiset ryhtyivät kauemmaksi tähtääviin toimenpiteisiin. Jo v:n 1885 valtiopäiville valituille Tampereen edustajille tehtaalaiset lausuivat toivomuksen, että kunnallinen äänioikeus laajennettaisiin. Valtiopäivätoivomuksissaan v. 1888 Tampereen työväenyhdistys yksimielisesti tehdyn päätöksen mukaisesti kehoitti kaupungin edustajia säädyssään tekemään esityksen, että kaupunkien kunnallisasetuksen sanat "ei ole toisen isäntävallan alainen" kerrassaan poistettaisiin. Ei siis enään vaadittu kunnallista äänioikeutta tehtaalaisille, vaan pestatuille vuosipalkollisillekin, niinkuin toivomuksissa nimenomaan lausuttiinkin: "ei Työväenyhdistys arvellut mitään yhteiskunnallista vaaraa syntyvän, vaikkapa vuosipalkollistenkin ääni otettaisiin lukuun kunnallisasioissa". Kun näistä toivomuksista ei ollut mitään tuloksia, uudistettiin evästys v:n 1891 valtiopäiville lähteville edustajille; tällä kertaa kuitenkin jätettiin vuosipalvelijat syrjään ja pyydettiin edustajia toimimaan yleensä kunnallisen äänioikeuden laajentamiseksi ja ääniasteikon alentamiseksi. Toivomukseen yhtyi vaalimiesten kokous, ja kaupungin edustajat, Lauri Kivekäs etupäässä, lupasivat tehdä asian hyväksi voitavansa, niinkuin sitten tekivätkin. Mainitun edustajan ja C. W. Åkerlundin valtiopäivillä tekemä esitysehdotus pääsi suopeilla sanoilla saatettuna valiokuntaan asti; ja olihan sekin aina askel eteenpäin, vaikkapa yritys valiokuntaan pysähtyikin.

Seuraavia valtiopäiviä odotellessa koetettiin Tampereella sekä vanhoilla että uusilla keinoilla pitää asiaa lämpimänä. V. 1892 käsitellessään aiotun yleisen työväenkokouksen asioita Tampereen työväenyhdistys, otettuaan erityisen komitean avulla selvän, että Tampereella noin 3/5 kaupungin veroamaksavista asukkaista oli vailla kunnallista äänioikeutta, päätti kehoittaa muidenkin seutujen työväenyhdistyksiä toimimaan työväen kunnallisen äänioikeuden laajentamiseksi sekä kunnallisvaaleissa käytettävän äänimäärän alentamiseksi. Kun v:n 1893 alussa kuultiin senaatin ryhtyvän kunnallista äänioikeutta koskevan lakiesityksen laatimiseen, Tampereen työväenyhdistys valitsi erityisen lähetystön – kirjanpainaja J. V. Hellbergin sekä tehtaalaiset E. Lindrothin ja H. Lindroosin – esittämään hallituksen jäsenille jo sietämättömäksi käyneen epäkohdan poistamista. Lopulla vuotta Tampereen suomalainen klubi, joka nyt alkoi innokkaammin työskennellä uudistuksen hyväksi, yhdessä työväenyhdistyksen kanssa pani alkuun valituksen silloisten kunnallisvaalien johdosta, ja klubi päätti koota varoja valituksista johtuvain kulunkien maksamista varten. Mutta aika ei ollut vielä tehnyt vaikutusta hallintovirastoihin, jotka edelleenkin katsoivat tehdastyöväkeä "toisen isäntävallan alaiseksi".

V:n 1894 valtiopäivillä uudistui entinen toimitus evästyksineen, esitysehdotuksineen, puheineen ja – pannukaakkuineen; jotain kuitenkin taaskin voitettiin, sillä nyt olivat parannuksen puolella kaikki suomenmieliset edustajat, jotka lisäksi olivat ottaneet ohjelmaansa kunnallisen äänimäärän rajoittamisen 15 ääneen. Vasta seuraavilla valtiopäivillä (1897) hallitus esitti, että nuo kuuluisat sanat "isäntävallan alainen" muutettaisiin sanoiksi "pestattu palkollinen", ja valtiopäivät hyväksyivät tämän esityksen, joka tuli laiksi v. 1898. Jo edellisen vuoden kunnallisvaaleissa Tampereella oli maistraatti hyväksynyt kaikki tehtaalaisten äänioikeuden puolesta tehdyt muistutukset äänestysluetteloa vastaan.

Parissakymmenessä vuodessa oli siis mielipiteissä tehtaalaisten kunnallisesta äänioikeudesta ja muusta yhteiskunnallisesta asemasta tapahtunut täydellinen muutos. Tuskin lienee mitään pyrintöä alussa vastustettu enemmän kuin tätä, mutta tuskinpa lienee maassamme monikaan laki voimaan astuessaan saanut niin yleistä hyväksymistä kuin se. Tampereen työväki oli sitkeällä taistelullaan saavuttanut hyvin ansaitun voiton; mutta enemmän kuin saavutetut äänet painoi se siveellisen ja politisen itsetunnon nousu, jonka voitto varmaankin sai aikaan kaupungin työväessä.

Tampereen kunnallisia oloja koskettelee läheltä myöskin se tapa, millä veroäyrin perustetta on täällä pidelty.

V:n 1873 kunnallisasetuksen mukaan tuli taksoituslautakunnan arvioida kunkin kunnan jäsenen kiinteimistöstä, liikkeestä, palkasta y.m. johtuvat tulot ja sen nojalla määrätä itsekunkin "veroäyrit", siten että "vähimmälle tulolle, jota veroitettavaksi katsotaan", oli määrättävä yksi veroäyri ja suuremmille tuloille veroäyrejä samassa suhteessa (§ 55). Veroäyrin mukaan oli laskettava kunnan jäsenten äänestysoikeus siten, että yksi veroäyri teki yhden äänen, kaksi veroäyriä kaksi, kolme veroäyriä kolme ääntä j.n.e. aina 25 ääneen saakka (§ 12). Näitä määräyksiä muutti 1 p. elok. 1883 annettu asetus, jossa säädettiin, että se tulomäärä, jonka piti taksoituksessa vastata yhtä veroäyriä ja jonka taksoituslautakunta ennen oli saanut vapaasti määrätä, ei saisi olla 200 markkaa pienempi eikä 400 suurempi. Samoin oli uudessa asetuksessa määräys, että yhtä veroäyriä vastaavat taksoitetut tulot oli vapautettava kunnallisverojen maksusta, kahden ja kolmen veroäyrin tuloista oli maksettava yhden veroäyrin vero ja vasta neljästä veroäyristä alkaen veroäyrilukua vastaava täysi vero, minkä asteikon mukaisesti myöskin kunnallista äänioikeutta oli käytettävä.

Nämä näennäisesti vähäpätöiset säännökset ja muutokset koskivat varsin arkaan paikkaan Tampereen yhteiskuntaruumista. Tampereen ensimmäisten kunnallisten johtomiesten mielipiteitä tässä kohden ilmaisee valtuuston helmikuun kokouksessa 1875 hyväksymä valmistavan valiokunnan esitys, jossa lausuttiin se ajatus, että kun lain mukaan ei kukaan saa kunnallisvaaleissa äänestää korkeammalla äänimäärällä kuin 25, ei veroäyrin pohjaksi määrättävää tuloerää saisi asettaa liian alhaiseksi, "jotta älyllä ja varallisuudella olisi tilaisuutta saada oikeutettua vaikutusta kunnan hallintoon". Mutta kun tästä oli se paha, että "sen kautta melkoinen osa työtätekevää luokkaa, kuten palveluspiiat ja tehtaantyöntekijättäret pääsisivät kokonaan maksamasta veroja kunnalle", niin esitti valiokunta ja hyväksyi valtuusto, että sellaisilta henkilöiltä, joiden tulot eivät nousseet yhtä veroäyriä vastaavaan määrään, otettaisiin henkilöllinen vero. Valiokunta tosin itsekin myönsi, ettei kunnallisasetus tiennyt mitään sellaisesta henkilöllisestä verosta ja että ehdotettu päätös ei oikein soveltunut siihen periaatteeseen, jonka mukaan velvollisuuksien tuli vastata oikeuksia, mutta nähtävästi katsottiin esitetty toimenpide sen hädän vaatimaksi, joka ei tunne lakia.

Tätä laitonta veroa otettiin kaikessa rauhassa useita vuosia, kunnes 1879 v:n köyhäinhoitoasetus antoi kunnille oikeuden kantaa sentapaista henkilöllistä veroa köyhäinhoidon ylläpitämiseksi.

Veroäyrin pohjaksi taas määrättiin vv. 1876 ja 1877 kumpanakin 400 markkaa. Kahtena seuraavana vuonna oli tämä peruste 300 markkaa. V. 1880 syttyi veroäyristä ensimmäinen mainittava ottelu, kun toiset kuntalaiset kiivaasti vaativat veroäyrin perusteen alentamista, toiset taas jyrkästi sitä vastustivat. Kokemus oli osoittanut, että alempaakin veroäyripohjaa käyttäen kunnallisverot jäivät sangen monelta maksajalta suorittamatta. Omistavissa luokissa senvuoksi olikin se mielipide yleinen, että köyhät kuntalaiset olisi vapautettava kunnallisverojen maksamisesta; sentapaisen lausunnon antoi Tampereen valtuustokin v. 1880. Köyhäin vapauttamiseen kunnallisveroista v:n 1873 asetuksen määräysten voimassa ollessa ei taas nähty muuta keinoa kuin veroäyrinpohjan pitäminen kyllin korkealla.

Toiselta puolen puolue-elämän kehittyessä kunnallisen äänioikeuden kurssi rupesi Tampereellakin nousemaan ja työtätekevä luokka tavoittelemaan tätä oikeutta. Kun äänioikeus riippui veroäyreistä, oli siis saatava työväki säännöllisen kunnallisverotuksen alaiseksi, mikä näytti käyvän laatuun hyvinkin, koska työväkeä kumminkin verotettiin ja veroäyrinpohjaa voitiin alentaa niin paljon, ettei kunnallisen äänioikeuden välttämättä tarvinnut tuottaa vähävaraisimmille verojen mainittavaa nousemista.

Tämän jälkimmäisen mielipiteen puolesta Tampereen Sanomat kävivät v:n 1880 alussa innokkaaseen taisteluun, aluksi lehdessä (n:o 3) kerrotaan maistraatin esittäneen veroäyrinperusteen korottamista 300 markasta 500 markkaan sillä koristavalla syyllä, että köyhemmät siten vapautettaisiin verokuorman kantamisesta ja rikkaammat saisivat maksaa heidänkin puolestansa. Sellaista menettelyä ei lehden kansanvaltainen kirjoittaja voinut hyväksyä. Hänen mielestään "piilee esityksessä hienonnettua ylihenkisyyttä, joka on vapauttavinaan vähempiä tuloja verokuorman raskauttavasta ikeestä ja sälyttää sitä rikkaampien hartioille, mutta todellisuudessa veroittaa vähävaraisia yhtä runsaasti ja sen ohessa alentaa heidän äänilukuansa, vieläpä useoilta tempaa koko äänestysoikeuden kalliin edun pois". Mainittuaan keinoja, millä veronmaksua voitaisiin tasoittaa, kirjoittaja esitti, että valtuusmiehet antaisivat 300 markan, "vielä parempi jos 200", olla veroäyrin pohjana. Oman ajatuksensa maistraatin esityksestä lehti (n:o 6) ilmoitti sellaisilla sanelmilla kuin: "ylimyksillä yhtä suuri ääni-oikeus, mutta alhaisemmilta melkein puoli pois"; "verot olkoot raskaat, vaan äänestysoikeus aletkoon". Kokouksessaan 28 p. tammik. valtuusto määräsi 400 markan tulot veroäyrin perusteeksi 14 äänellä 13 vastaan, jotka siksi tahtoivat 300 markkaa.

Tämä tulos antoi Tampereen Sanomille aihetta edelleenkin kosketella veroäyrikysymystä. Lehden mielestä oli nyt käynyt "päivää selvemmäksi, että n.s. 'ylimyspuolue' on muissakin kohdissa kansallismielisistä eroavainen, eikä ainoastaan usein puheeksi tulleessa kieli-asiassa". Laskelmilla lehti koetti osoittaa, ettei veroäyrin muutos tuottanut veronhelpotusta 300 markan tuloisille, joiden vero edellisen vuoden olojen mukaan olisi noussut noin 7 markkaan, kun nyt 400 markan tuloiset saivat, köyhäinhoitomaksut mukaan lukien, maksaa noin 14 markkaa, ja että ainoastaan 600–700 markan tulot näytti kirvoittavan raskaammista maksuista. "Selvä on, että äänestysoikeus tahdotaan vaan pois, eikä suinkaan veroin helpotusta. Ja senhän on eräs puhuja osoittanutkin. Hän ilmoitti rohkeasti, että 300 m:n vero-äyriksi puoltajain esityksessä kätkeytyy suuri äänivalta työkansalle, jonka hän piti vaarallisinta vaarallisimpana, yhteiskunnallisen järjestyksen kumoojana. Ajateltakoon esim. – niin kuului – jos Kyttälän esikaupungin väestö pääsisi äänestys-oikeutta käyttämään, mihin silloin joutuisimme?!" Lehdellä oli säikähtäneelle valtuusmiehelle vastaus, joka antaa erinomaisen kunnallissielutieteellisen rävähdyskuvan silloisesta Tampereesta. "Milloin meillä on" – se sanoo – "työkansa viljellyt ääni-oikeuttansa? Ylimyskunta on sitä saanut yksinomaisesti harjoittaa – jos tuohon on heikosti alhaisempi porvaristo sekaantunut. Ja mahtavampain käsissä se nykyäänkin on ja tulee epäilemättä sillä tavalla kauan pysymään. Käyttäkööt vaan sen yhteiseksi hyväksi, eikä puolueellisen asemansa vahvistukseksi, niin olot kyllä sopusuuntaisesti edistyvät... Mutta jos työkansa ei saa liikkua muutoin kuin raskaat verot hartioilla ja kuitenkin kunnallisiin asioihin ja rientoihin osaa ottamatta, syyttäkööt silloin itseään jos joskus saavat ankarampaa vastarintaa tuntea. Vapaus, tasa-arvoisuus, veljellisyys – eikä sorto ja halveksuminen – se on aikamme suuri ja jalo tehtävä ja se meidätkin koroittaa kansain lukuun."

Tampereen Sanomain kanta oli jokseenkin lähellä sitä Tampereella suosittua liberalista kansanvaltaa, joka halusi kansan vapauttamista ylimysvallan kukistumatta. Silloisten fennomanien kanta kunnallisissa kysymyksissä oli yksinkertaisempi: he olivat joko rehellisiä ylimysvallan kannattajia tai, poikkeuksittain, sen selviä vastustajia. Jo Tampereen Sanomain 11 n:ossa esiintyi O. Borg täydellä nimellään valtuuston kannan puolustajana ilmaisten olevansa se henkilö, jonka mielipiteiden kimppuun lehti oli etupäässä hyökännyt. Hän sanoo katsovansa "sivistymättömän ja köyhimmän väestön vallan eli mitä muukalaisella kielellä demagogiaksi sanotaan sekä kunnallisissa että valtiollisissa oloissa vaaralliseksi" ja tulevansa aina "vastustamaan demagogiaa ja demagogeja". Ne pääsyyt, jotka olivat häneen vaikuttaneet asiaa ratkaistaessa, "oli köyhän kansan helpoitus rasituksista ja myöskin äänivallan pysäyttäminen kohtuullisten rajojen sisällä, sillä muutoin olisin minä yhtynyt niitten mielipiteisiin, jotka tahtoivat perusteen koroittamista 500 m.v." Ei ollut vaikea hänen laskelmilla osoittaa, että veroäyrinperusteen ylennys 400 markkaan helpotti "köyhäin" verokuormaa. Lehti siihen vastasi, että veronhelpotusta olisi sopivammin voinut myöntää köyhäinhoitomaksuista kuin äänioikeudesta, ja huomautti, kuinka turhaa oli peljätä, että "kyttäläiset tai saman arvoiset kaupunkilaiset valtaan päästyänsä olisivat kunnallisen järjestyksen häiritsijöitä". Työväenvaltaan on meikäläisissä oloissa vielä pitkä matka. "Esim. kaupungeissamme ei ole yritettykään sanan täydessä merkityksessä olevia työmiehiä hallintovirkoihin koroittaa. Ei niitä ole ainoatakaan valtuusmiehistössä, ei takseeraus- tai tarkastuslautakunnissa. On tosin – jopa muistuu mieleemme – palovartioina!..."

Vuoden lopulla Tampereen Sanomat vielä palasivat asiaan, koettaen nyt erityisesti osoittaa, kuinka ankarasti vähätuloisia verotettiin suurituloisempiin verraten, ja esittäen köyhäinhoitomaksun vähentämistä sekä veroäyrin perusteen alentamista 200 markkaan, koska taksoitus siten kävisi helpommaksi, tasaisemmaksi ja "vähäpalkkainen työkansa koroitettaisiin kunnallislain mukaan äänestys-oikeutta käyttäväksi kansalaiseksi". Köyhimpäin veronmaksajain kuorman keventämiseksi olisi kumminkin 200 markan kaavaa käytettäessä vähimpäin tulojen omistajat vapautettava äyritaksoituksesta ja taksoitettava vasta 400 markan tulot. Pääasia oli kuitenkin saada veroäyriperuste alennetuksi. "Veroäyrin ylhäinen peruste on melkein kuolinisku alhaisempain tuloin omistajain kunnalliselämälle vaalitiloissa, joka samalla antaa ratkaisevan vallan varakkaampien käsiin."

Näillä pyrinnöillä oli menestystä. V. 1881 näet valtuusto alensi veroäyriperusteen 300 markaksi, sillä puolusteella, että veronlasku on sitä oikeampi ja tasaisempi kuta pienempi rahamäärä pannaan veroäyrin perusteeksi, ja samalla alennettiin myöskin köyhäinhoitomaksu 2 markkaan mieheltä ja 1 markkaan naiselta.

Tampereen varsinaiset fennomanit olivat nyt jo miehissä alhaisen veroäyriperusteen puolella. Ensimmäisessä vuosikerrassaan Aamulehti ilmoitti kannattavansa 100 markan veroäyriperustetta ja sen lisäksi vielä astenousevaa verotusta. Äänestysoikeuteen nähden lehti sitävastoin puolsi ankaraa asteikkoa. "Per capita" (ääni ja pää) järjestelmä osoitettiin kaikkea tasa-arvoisuutta (!) ja "kansallis-aatetta", vieläpä yleistä siveyttäkin vastustavaksi; korkein äänimäärä oli lehden mielestä sopivimmin saavutettava 7 500 markan tuloilla, mikä 100 markan veroäyrinperusteen vallitessa edellytti 75 äänen asteikkoa, kun ei tietenkään astenousevaa kaavaa tässä tapauksessa sopinut käyttää. Se ei kumminkaan ollut Aamulehden viimeinen sana. Kun v:n 1883 asetus järjesti veroäyrin laskemisen uudelleen, määräämällä sen pohjaksi vähintään 200 ja enintään 400 markan tulot sekä vapauttamalla yhden veroäyrin tulot verotuksesta ja laskemalla täydet veroäyrit vasta neljästä veroäyristä, niin Aamulehti epäröimättä asettui alimman mahdollisen (200 markan) veroäyrinperusteen puolelle. Nähtävästi Tampereen suomenmieliset pitivät tätä 200 markan veroäyriperustetta silloisissa kunnallisissa oloissa erittäin onnellisena ratkaisuna: senhän avulla ylin kunnallinen äänimäärä saavutettiin 5 000 markan tuloilla, vähä-äänisten äänilukua melkoisesti lisättiin ja päällepäätteeksi, tehdyn laskelman mukaan, vapautettiin kunnallisverojen maksamisesta noin 1 300 köyhää raukkaa, jotka ennen olivat kunnallisveroa maksaneet. Suurella enemmistöllä, 1 623 äänellä 613 vastaan, sitten raastuvankokous lopulla vuotta 1883 hyväksyi 200 markan veroäyrinperusteen kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Päätös uudistettiin v:n 1886 lopulla yksimielisesti kolmeksi vuodeksi. Siinä määrässä veroäyrin peruste sen jälkeen alati pysyikin, vaikkei taistelutta. V. 1889 maistraatti esitti 400 markkaa veroäyrinperusteeksi ja 300 markan puolustajat tekivät parhaansa muka huojentaakseen köyhäin kuntalaisten verokuormaa nostamalla veroäyrinperustetta mainittuun summaan, mutta työväki itse, joka jo alkoi ottaa osaa tämäntapaisiin äänestyksiin, asettui 200 markan puolelle, ja suurella enemmistöllä säädettiin viimemainittu määrä veroäyrin pohjaksi seuraavaksi viideksi vuodeksi. Yhtyneet "liikemiehet" ja ruotsikot eivät kuitenkaan vielä luopuneet korottamishommistaan. Tämä uhka vaikutti sen, että kun v. 1894 veroäyrinperusteesta jälleen oli seuraavaksi viisivuotisjaksoksi päätettävä, oli koko kaupunki tästä polttavasta kysymyksestä äänestämässä. Yötä myöten jatkettiin äänestystä ja musertavalla enemmistöllä päätettiin pysyä vanhassa 200 markan määrässä. Näyttää niinkuin tästä selvästä asiasta olisi taisteltu vain taistelun vuoksi. V. 1899 päästiin jutussa taasen samalle rauhalliselle kannalle, jossa oli oltu jo v. 1886: ei kukaan vaatinut veroäyrinperusteen korottamista. Kansanvaltainen katsantotapa oli tälläkin taholla päässyt juurtumaan Tampereen yhteiskuntaan. (42)

c) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet.

Yhdeksänkymmenluvun alkupuoli oli Tampereella yksimielisen, voittavan suomalaisuuden kukoistusaika. Ei kuitenkaan mikään rauhan kultakausi, vaan entisestään paljon kiihkeämmän puoluetaistelun aika, kentiesi kaikkein tulisimman taistelun, mitä Tampereella on milloinkaan nähty. Nyt oli pikkusota lopussa; kootuin voimin, uusin varuksin, uusin innoin kaupungin valveutunut suomenkielinen väestö, suomenmielisen kantapuolueen johdolla kävi ratkaisevaan valtataisteluun ruotsalaisuuden, viinavallan ja rahaylimystön yhtynyttä mahtia vastaan.

Suomalaisen puolueen virkistymisen merkkinä oli Tampereen suomalaisen klubin synty. Syksyllä 1890 pidettiin kirjakauppias O. Palanderin alotteesta kokous, jossa päätettiin perustaa uusi klubi suomalaisen puolueen rientojen kannattajaksi. Joulukuun vaalien mentyä valmistettiin klubille säännöt, jotka senaatti vahvisti 18 p. kesäk. 1891. Säännöissä määriteltiin uuden järjestön tehtävät seuraavasti: "Klubin tarkoitus on hankkia suomimielisille kuntalaisille tilaisuutta keskusteluun yleisistä ja kunnallisista asioista ja siten saada aikaan lähempää yhteyttä jäsentensä kesken sekä edistää suomalaisuuden asiaa paikkakunnalla". Klubin vuosikokous oli pidettävä "jos mahdollista Lokakuun 1 p:nä".

Klubin ensimmäinen kokous pidettiin 10 p. lokak. 1891, jolloin klubin esimieheksi valittiin toht. G. R. Idman.

Oman huoneuston klubi vuokrasi V. Ahlforsin talosta Länt. Puistokadun varrelta v:n 1892 syksystä alkaen; sitä ennen klubin kokouksia pidettiin kaupungin hotellissa. Heti alusta alkaen suomalainen klubi ryhtyi innokkaaseen työhön kunnallisessa puolue-elämässä. Johtokunta valmisteli vaaliasiat, laati ehdokaslistat ja piti huolen muista vaaliseikoista johtokunnan laatimaa ehdokaslistaa käsiteltiin klubin kokouksessa ja sen hyväksymä lista sitten tavallisesti alistettiin jonkin yleisemmän kansalaiskokouksen hyväksyttäväksi. Kiristyväin vaaliolojen vuoksi klubi v:n 1892 lopulla valitsi erityisen kahdeksanmiehisen vaalikomitean, jonka tilalle seuraavana vuonna asetettiin "suuri vaalikomitea"; siihen valittiin kauppiaita, käsityöläisiä, talonomistajia ja palkannauttijoita kuusi kustakin ryhmästä eli siis yhteensä 24 jäsentä; puheenjohtajaksi tuli kasööri J. Kupiainen. Suuri vaalikomitea, joka myöhemmin tuli tunnetuksi "juntan" nimellä, toimi sekä valtiollisissa että kunnallisissa vaaleissa ja iski varmaan monta tukevaa peruspaalua Tampereen kunnallisiin oloihin.

Suomalainen klubi oli komentajana siinä pitkässä puoluerintamassa, jonka nyt muodostivat lukuisat kansanyhdistykset, etupäässä raittius- ja työväenyhdistykset. Nämä järjestöt eivät vielä harjoittaneet itsenäistä kunnallis- ja valtiopolitikkaa, mutta mielipiteiden muodostajina ja vaalitoimistoina niiden merkitys yhä kasvoi kaupungissa. Raittiusliike ja työväenliike voimistuivat tällä paikkakunnalla sanomalehtien lämpimällä myötävaikutuksella. Aamulehdestä tuli K. Viljakaisen ohjauksella yleisen raittiusmielipiteen johtaja kaupungissa ja Tampereen Sanomat olivat toimittajansa K. Renströmin (Riukuniemen) välityksellä mitä lähimmissä suhteissa työväenyhdistykseen. Uusien liikkeiden voimistuessa sanomalehdet itsekin, etupäässä Aamulehti, voimistuivat ja saivat entistä enemmän vaikutusvaltaa suomalaisessa puolueessa ja koko kunnalliselämässä.

Raittiusliikkeen painetta kaupungin valtuusto tunsi jo omassa toiminnassaan. Ilman erityistä taistelua jätettiin tosin v. 1888 ulkomaisten poltettujen väkijuomain kauppa edelleenkin yksityisten kauppiaiden monopoliksi. Mutta v. 1890 raittiusmieliset tekivät uuden hyökkäyksen tätä pahennusta herättävää epäkohtaa vastaan. Oli varta vasten perustettu yleishyvää tarkoittava suomalainen väkijuomainmyyntiyhtiö ja eräs yleinen kansalaiskokous puolusti yksimielisesti puheenaolevan kaupan jättämistä tämän yhtiön haltuun. Maaliskuussa toimeenpantiin suuri lista-äänestys, jossa 2 470 äänivaltaista kaupunkilaista anoi kaupan antamista yhtiölle ja vain 446 puolusti entistä kauppiasmonopolia. Tällä kertaa vielä valtuusto suurella enemmistöllä (16 ääntä 8 vastaan) pysytti kauppiasmonopolit. Mutta kun valtuuston taasen kahden vuoden päästä (keväällä 1893) oli ratkaistava tämä asia, niin suosikkijärjestelmä kukistui ja oikeudet annettiin yleishyötyä tarkoittaville yhtiöille. Menestys ei voinut olla nostamatta raittiusmielisten voitontuntoa ja kehoittamatta heitä uusiin ponnistuksiin kunnallisella alalla.

Samalla tavoin työväenkin harrastus ikäänkuin huomaamatta näinä vuosina punoutui kiini kunnalliselämään. V. 1890 työväenyhdistys, niinkuin jo tiedämme, ensi kerran julkisesti kehoitti työväkeä ottamaan osaa kunnallisiin vaaleihin. Parin vuoden päästä ryhdyttiin uusiin toimiin vaalien johdosta: kehoitettiin yhdistyksen osastoja pitämään vireillä vaaliharrastusta, päätettiin hankkia yhdistyksen huoneustoon ote äänestysluettelosta, esitettiin valmistavain vaalikokousten pitämistä varsinkin työväen keskuudessa j.n.e. "Mitään ehdokaslistaa – pöytäkirjat kertovat – ei yhdistys ryhtynyt tekemään mutta lausui vakaana toivomuksenaan, että ehdokkaaksi asetettaisiin tehtailija K. G. Lindberg sekä, kun ei ole ainoatakaan työmiestä valtuustossa, työnjohtaja F. Lundelin, joitten ehdokkaisuutta päätettiin mennä miehissä vaalikokoukseen kannattamaan." Seuraavana vuonna työväenyhdistys jo joutui suoraan asettamaan omia ehdokkaita; kun näet edellisessä vaalissa valittujen ehdokkaiden toimiaika loppui jo vuoden kuluttua, työväenyhdistys päätti uusissa vaaleissa kannattaa ehdokkaittensa uudelleen valitsemista. V. 1894 ei enään tarvittu tällaistakaan syytä, vaan työväenyhdistys asetti ilman muita mutkia valtuusmiesehdokkaikseen työnjohtaja M. Heleniuksen ja puuseppä K. K. Tallqvistin. Omista ehdokkaista ei sitten ollut matka pitkä omaan listaan.

Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella ei sellainen eriseuraisuus kumminkaan vielä ollut peljättävissä. Päinvastoin. Tällä taholla oli nyt kaikki sulaa sovintoa, täydellistä ymmärrystä ja yksimielisyyttä. Sen ulkonaisena todistuskappaleena oli eräs pääkaupungin suomalaisissa lehdissä lopulla vuotta 1893 julaistu Tampereen suomalaisen klubin, Tampereen työväenyhdistyksen ja siihen kuuluvain tehtaalaisseuran sekä maalarien ja suutarien ammattiosastojen, raittiusyhdistys Liiton, raittiusyhdistys Taiston, raittiusyhdistys Aamuruskon ja Tampereen ulkotyöväenyhdistyksen yhteisesti allekirjoittama vastalause, jossa allekirjoittajat käyttävät itsestänsä seuraavia paljon puhuvia todistuksen sanoja: "Me, jotka kuulumme suomalaiseen puolueeseen ja sen suurimmaksi osaksi muodostammekin."

Vastalause oli tehty Tampereen Uutisia vastaan, jota lehteä vastalauseen allekirjoittajat eivät tunnustaneet suomalaisuuden eikä kansanvaltaisuuden äänenkannattajaksi. Mainittu lehti perustettiin v. 1891 kansallisen välinpitämättömyyden, häikäilemättömäin kauppiasetujen ja kukistuvan kukkarovallan äänenkannattajaksi; mainesanat ovat ehkä karkeat, mutta vaikea on löytää parempia. Tampereen Uutisten puolueen kannattavia tukipylväitä olivat ruotsalainen klubi, kauppaseura ja talonomistajayhdistys. Viimemainittu yhdistys perustettiin v. 1891 ja siihen yhtyi silloin 176 jäsentä; sen edustaman ryhmän valta ei ollut näihin aikoihin Tampereella vähäinen, kuten näkyy siitäkin, että kaupungin 36 valtuusmiehestä v. 1892 lienee 23 ollut talonomistajaa.

Edelläolevan lyhyen katsauksen luulemme helpoittavan seuraavassa esitettäväin seikkain ymmärtämistä.

V:n 1890 kunnallisvaaleissa pääsi voitolle, niinkuin jo on kerrottu, suomenmielisten lista. Vaalista kumminkin sukeutui laaja rettelö, jossa vastapuolue ja maistraatti hankkivat uusia laakereita entisen maineensa lisäksi. Rettelön aiheeksi otettiin se, ettei yksi valituista, kauppias G. Selin, muka ollut vaalikelpoinen, koska hän oli rahatoimikamarin puheenjohtaja. Sillä perusteella tehtiin valitus kuvernöörinvirastoon, joka kumosi vaalin. Suomenmieliset aikoivat puolestaan tästä toimenpiteestä valittaa senaattiin, mutta heidän asiamiehensä laiminlöi asiakirjain perilletoimittamisen aikanaan. Oli siis pidettävä uusi vaali. Mutta maistraatti tutkimattomassa syvämielisyydessään toimitti tehtävänsä sillä tavoin, että 28 p. syysk. 1891 luki uudelleen edellisen joulukuun vaalissa annetut äänestysliput hyljäten kaikki listat, joissa oli Selinin nimi, ja julistaen valituiksi jäljellä olevain lippujen ehdokkaat, joiden kannattajajoukko supistui seitsemään kahdeksaan; erään riidan aikana kuolleen ehdokkaan sijaan määrättiin toimitettavaksi täydennysvaali. Tällä tavoin tuli valtuusto toki jälleen toimikelpoiseksi. Mutta luonnollisesti eivät kuvernööri ja senaatti voineet hyväksyä sellaista vaalia. Senaatin päätös annettiin 1 p. huhtik. 1892, mutta asiakirjain viipymisen vuoksi lykkäytyi uuden vaalin toimittaminen 9 p:ään tammik. 1893.

Sillä välin oli toimitettu vuosien 1891 ja 1892 säännölliset kunnallisvaalit, joista edellisessä suomalaisen klubin lista voitti, mutta jälkimmäisessä viinapuolue viimeisen kerran pääsi voitolle, vaikka suomenmieliset koettivatkin parastaan. "Osanotto vaaliin oli suomimieliseltä puolelta niin vilkas, ettei moista ennen oltu nähty, ja vaali kesti klo 5:stä ip. koko yön seuraavaan aamuun 1/2 3:een. Monet vähemmin innokkaista ja varsinkin työmiehistä, jotka eivät koko yötä voineet viettää vaalipaikalla, lähtivät tyhjin toimin pois huomatessaan vaalin näin haitallisesti pitkittyvän."

Vaalista tietysti valitettiin, kuvernööri kumosi sen keväällä ja uusi vaali tuli toimitettavaksi 14 p. syysk. 1893.

Saman vuoden lokakuussa oli suoritettavana valtiopäivämiesvaali ja vuoden lopussa olivat säännölliset kunnallisvaalit jälleen edessä.

Yhden ainoan vuoden kuluessa tuli siten Tampereella suoritettavaksi neljät suuret vaalit. Niiden joukossa Tampereen merkillisin vaali.

Eivät koskaan liene Tampereen asukkaat intohimoisemmin valmistuneet mihinkään vaaliin kuin siihen, jossa oli v. 1890 valittujen valtuusmiesten sijaan asetettava uudet jäljellä olevaksi yhdeksi vuodeksi. Suomalainen klubi ryhtyi kirvelevin haavoin heti v:n 1892 joulukuun vaalitappion jälkeen valmistuksiin seuraavan tammikuun uudistusvaalia varten. Työväenyhdistyksen kehoituksesta pidettiin sitten useita kansalaiskokouksia, joissa pohdittiin yleistä kunnallispolitista asemaa. Lopullisessa suomenmielisten yleisessä kokouksessa pyyhkittiin klubin laatimalta listalta valtuuston puheenjohtajan Fr. Sumeliuksen ja J. W. Enqvistin nimet ja laadittiin puhdas taistelulista. Tampereen oloissa ei sellainen radikalisuus tiennyt hyvää. Tuli vihdoin tuo odotettu vaalipäivä. Annamme Aamulehden "Kallen" kertoa sen kauan muistetuista vaiheista:

"Tällaisissa varustuksissa kului aika, ottelu läheni ja 9 p:vä t.k. koitti. Maistraatti tultuaan edellisissä vaaleissa surkeaan kokemukseen siitä kun vaaliaika oli liian lyhyeksi määrätty, oli nyt pitentänyt sitä siten, että ilmoitti vaalilippuja otettavaksi vastaan jo päivälläkin klo 12–2 ja sitten illalla klo 6–9. Mutta ettei tuokaan pitennetty aika vielä riittänyt, tultiin heti huomaamaan. Kellon lähetessä 12 taajeni ja laajeni väkijoukko raatihuoneen käytävissä ja odotushuoneissa, ja kun ovet kello 12:lta Maistraatin istuntohuoneeseen avattiin täyttyi sekin muutamassa silmänräpäyksessä ilman että tungos odotushuoneissa ja käytävissä silti suurestikaan väheni. Että oltiin vaalituulella, se näkyi jo kaikista elkeistä. Muistutuksia ääniluetteloa vastaan satoi oikein kaatamalla. Vallankin ponnisti viina- ja ruotsipuolue kaiken kekseliäisyytensä saadakseen äänioikeutta pois kaikilta semmoisilta, jotka eivät olleet heidän miehiään. Olivatpa he saada kekseliäisyydellään suomenmielisille toimeen aika kepposenkin. Muudan kuulu kiihoittaja, talonomistaja D..., teki muistutuksen suomenmielisen puolueen yhden ehdokkaankin, työnjohtaja F. Lundelinin, äänioikeutta vastaan siitä syystä, että Lundelin ei olekkaan muka työnjohtajana vaan tavallisena työmiehenä Verkatehtaassa ja väitti siis, ettei Lundelin tietysti ole vaalikelpoinenkaan. Jo edellisissä vaaleissa, jolloin hra Lundelin myös oli suomenmielisten valtuusmiesehdokkaana, tehtiin vastapuolelta samanlainen muistutus, mutta Maistraatin puheenjohtaja sen silloin kumosi ilmoittamalla itse Verkatehtaan isännöitsijältä kuulleensa, että Lundelin on työnjohtajana mainitussa tehtaassa. Nyt muistutus tepsi kumminkin paremmin, sillä varovaisuuden vuoksi oli mainitulta isännöitsijältä, ruotsalaiselta Nilsonilta, hankittu moinen todistus, että F. Lundelin on työmiehenä Verkatehtaassa. Siinä sitä nyt oltiin. Suomimielisen puolueen koko ehdokaslista oli kelpaamaton – mitä tehdä? Suomalainen ei hätäile pahassakaan pälkähässä, ei vielä tällaisessakaan. Muistutusten tekoa kesti onneksi klo 2:een saakka ja tuo meidät pelasti...

Päivällisateriaa edes muistamattakaan kokoonnuttiin heti Työväenyhdistyksen taloon, ja siellä melkein yksimielisesti pantiin F Lundelinin sijaan ehdokkaaksi talonomistaja K. Lindberg, sama mies, mikä oli myös vastapuolueen listassa, vaan minkä nyt tiedettiin olevan meidän miehiä. Aikaa ei ollut turhiin erimielisyyksiin tuhlata, eikäpä sitä tuhlattukaan; jo kello 4:jältä oli uusia vaalilippuja – punaisia – valmiina jaettaviksi ja tulisimmassa kiireessä niitä jaettiinkin. Tosin vielä vastapuolueen innokas johtaja, kauppias A. F. L..., ja hänen mukanaan koko Tampereen Uutisten puolue, koetti tehdä häiriöitä levittämällä myöskin punaisia lippuja äänestäjäin eksytykseksi, mutta ei sekään 'temppu' onnistunut paremmin kuin muutkaan. Tuo vastapuolueen halpamielinen vaalivehje, minkä kautta työnjohtaja Lundelin saatiin julistettua vaaliin kelpaamattomaksi, näytti vaan mieliä uusiin ponnistuksiin kiihoittavan. Tuskinpa milloinkaan on parissa tunnissa saatu vaaliliput jaetuksi äänivaltaisille ja jaetuksi niin hyvin, että niillä on saatu loistava voitto.

Kello 6 illalla oli suomimielinen puolue taas yhtä valmiina taisteluun kuin konsanaan ennen. Ja nyt alkoikin vaali heti. Äänestäjiä oli kerääntynyt niin ääretön paljous, että, vaikka kaupungintalon iso juhlasalikin oli avattu ja se niin täynnä kuin nuijalla lyötynä, niin oli sittenkin vielä leveät käytävät aina isolle ovelle saakka mustanaan väkeä; vieläpä ulkopuolellakin, torilla, isojen porrasten edessä, oli yleisöä kuin markkinoilla ainakin... Mutta varsinaisessa loistossaan esiintyy vaalielämä vasta juhlasalissa, mikä, kuten sanottu, oli kuin nuijalla lyöty, ja mistä pienin ryhmin – 40 à 50 henkeä kerrallaan – lasketaan lippunsa jättämään Maistraatin istuntohuoneeseen... Eipä etäämpänä pysytteli joillekaan aika tunnu sentään yksitoikkoiselta, tapahtuuhan sitä yhtä ja toista, mihin huomio kiintyy. Tuossa keskellä salia äkkäävät muutamat irvikuvat vastapuolueen toisen kuulun sankarin, hra T...ille vertoja vetävän talonom. V...sen, ja tästäkös ilo syntyy. V...ta kehoitetaan nousemaan puhelavalle ja pitämään pontevan puheen – tietysti ruotsinkielin! – näyttääkseen, että hän todella valtuusmieheksi kelpaa j.n.e., j.n.e. ja koko kohtaus päättyy siten, että kuulu sankari juhlasaatossa viedään alakertaan saakka ja siellä hurraahuutojen kaikuessa nostetaan korkealle ilmaan. Kun V...nen on saanut hänelle tulevan kunnioituksen, on L...in vuoro. Vaan L... ei olekaan niin tyyniverinen kuin hänen työtoverinsa V...nen. Kiitokseksi hänelle osoitetusta kunnioituksesta tarttuu L... aseeseensa, pitkään keppiinsä, ja muudan viaton syrjästä katsoja saa siitä poskelleen aika läimäyksen. Tämä kohtaus taas päättyy siten, että T... sai kiittää Luojaansa, kun pääsi käpälämäkeen, ja saa vasta kiittää onneansa, jos sakoilla suoriutuu siitä oikeudenkäynnistä, minkä lyöty on häntä vastaan pannut vireille. Muutamaa toista miestä oli samainen T... taas tyrkkinyt ja potkinut – niin kerrotaan –, ja siitäkin leikistä kuuluu tulevan täysi tosi oikeuden edessä. – Mainittava vielä on, että koko vaaliajan oli L...illä ja hänen viinapuolueellaan 'kanslia' täydessä toimessa Seurahuoneen numero 9:ssä. Puheenjohtajana toimi 'Tampereen Uutisten' toimittaja hra S... ja kirjureina vuorotteli aina pari miestä, K. V..., eräs keskenkasvuinen maailmanliikkuja y.m. valtakirjoja valmistamassa. Vaalipaikalta ongittiin miehiä, joilla ei vielä ollut valtakirjaa, vietiin Seurahuoneelle, annettiin ryyppy, valtakirja, puolueen äänilippu, varoitus ja 'mars matkaan äänestämään'".

Siihen tapaan jatkuu värikäs kronikka, itsekin oivallinen vaalimuisto noilta kiihkeiltä päiviltä. Lisättävä on, että vaali keskeytettiin kello 12 yöllä jatkettavaksi seuraavana päivänä klo 10–12 ja 6–8. Vaaliin otti osaa 1 773 äänestäjää (korkein ennen saavutettu äänestäjäluku oli edellisen vuoden 851) ja enimmät äänet saaneelle tuli 12 356 ääntä. Suomenmielisten lista voitti kolminkertaisella äänimäärällä vastustajain listan. Kaikista entisistä tappioista saatiin nyt täydellinen hyvitys.

Asianosaiset, joita Aamulehdessä niin puoluetaitoisesti pideltiin, varmaan nyt makeasti nauraisivat v:n 1893 vaalimuistoille. Mutta silloin eivät kaikki vaalimiehet hymyilleet. Keppijutusta tuli todella "ankara prosessi", joka vedettiin "keisarin armopöydälle" saakka. Vaalista jäi monen kaupunkilaisen mieleen hitaasti haihtuvaa katkeruutta.

Mutta suomenmieliset olivat nyt voittotuulessa. Syyskuun 14 p. toimitetussa valtuustovaalissa, jossa v:n 1892 vaali oli uudestaan suoritettavana, heidän listansa voitti; samoin kävi vuoden säännöllisissä vaaleissa 7 p. jouluk. vv:n 1894 ja 1895 vaalit sai suomalainen puolue edelleen merkitä voitoikseen.

"Se on kerrassaan luonnonlaki – Aamulehti näinä vuosina kerran lausui – että Tampereella pitää tapahtua aina jotakin ennen kuulumatonta ja muulle maailmalle mahdotonta." V:n 1895 valtuusmiesvaaleiksi oli Tampereen aina kekseliäs maistraatti keksinyt sen yllätyksen, että vaaleissa käytettäviin valtakirjoihin tarvittiin karttamerkkejä. "Ruotsinmieliset – Suomalaisen klubin historioitsija kertoo – olivat etukäteen asiasta selvillä ja samoin heihin vanhan tavan mukaan yhtynyt talonomistajayhdistyksen ja 'suomimielisten' liikemiesten ryhmä, jota vastoin suomimielisille asia selvisi vasta vaalitilaisuudessa. Kiirettähän siinä sitte pidettiin ja vähävaraisille työmiehille hankittiin karttamerkit ilmaiseksi, sillä muutenhan olisi maistraatti tietysti hylännyt heidän vaalilippunsa. Tappiolle jääneet valittivat vaalista kuvernööriin, vaikka ilman menestystä; suomimieliset valittivat karttamerkeistä hovioikeuteen, jossa tietysti Tampereen maistraatin menettely laittomaksi selitettiin."

Suomalaisen puolueen vaalivoittoja suuren vaalin jälkeisissä tilaisuuksissa helpoitti epäilemättä sekin, etteivät listat enään olleet puhtaita, vaan sisälsivät aina parin viikingin ja monien raittiusvallan vastustajain nimiä. V:n 1893 suuria äänimääriäkään ei enään saavutettu, kun työväen vaali-into oli laimennut. Vaalinumerot olivat seuraavat:

    vaali-      suurin ää-   äänes-   vaali-     suurin ää-   äänes-
    vuosi       nimäärä      täjiä    vuosi      nimäärä      täjiä

    1890         5 815        430     1893, 14.9.  8 891       931
    1891         6 202        457     1893, 7.12.  8 053       945
    1892         9 114        851     1894         5 671       670
    1893, 9.1.  12 356      1 773     1895         8 980       779

Vuosi 1895 oli yksimielisyyden viimeinen. Yhdeksänkymmenluvun loppupuolella oli Tampereen kunnalliselämässä jälleen vallalla suuri hajanaisuus ja erimielisyys. Yksimielisyydessään ennen vahva suomalainen puolue hajaantui äkkiä kahdeksi, kolmeksi, vihdoin neljäksi suuremmaksi ja pienemmäksi ryhmäksi, mistä luonnollisesti oli seurauksena yleisen kunnallisen toiminnan sekaantuminen ja heikkeneminen – kunnes tästä sekavuudesta selvenivät uudet ajanvirrat uusine suuntinensa.

Katsellessamme tuota vaihekautta edellisten ja jälkeisten aikain yhteydessä, kaupungin ja kansan kokonaisuuden kannalta, huomaamme siinä mielestämme varsin selvän ytimen, yhden ainoan päätapauksen, josta muut tapaukset sivuseikkoina haarautuvat: työväen vapautumisliikkeen.

Tämä tulos oli historiallinen välttämättömyys, luonnollinen seuraus edellisen ajan kehityksestä. Yhtä historiallista kuin oli, että Tampereen tapaisen suomalaisen työväenkaupungin herätys tapahtui suomalaisuuden liikkeen avulla, yhtä johdonmukaista oli, että tämä herätys lopulta johti työväen politiseen itsenäistymiseen.

Suomalaisen yläluokan ohjelmaksi saattoi riittää vallan tempaaminen ruotsalaisuuden käsistä, suomalaisen sivistyneen luokan luominen, suomalaiset oppikoulut, pankit ja teatterit. Johtavalle suomalaiselle luokalle itselleen oli suomalaisuuden kysymys ainoastaan kulttuurin ja valtiollisen vallan kysymys, ja siltä kannalta suomalaisuuden asiaa ajettiin ahkerimmin ja innokkaimmin. Muun yhteiskunnan muuttamiseen sitävastoin suomalainen kermakerros osoitti olevansa vähemmin halukas.

Suomalaiselle alaluokallekaan eivät nämä yleiset suomalaiset kulttuuri- ja valtioharrastukset olleet vieraat. Ainoastaan niihin liittymällähän tuo alaluokka yleensä saattoi toivoa mitään tulevaisuutta. Mutta sen lisäksi oli suomalaisuudella alaluokan piireissä erityinenkin merkitys. Siellä suomalaisuuden kysymys oli omakohtaisen edistyksen ja nousun asia, portti uuteen yhteiskuntaan. Sikäli kuin nämä kerrokset kansallisen liikkeen vaikutuksesta heräsivät, oli niiden pääpyrkimyksenä vapautua holhuusta, saada kansalaisarvoa, päästä tasa-arvoisina kansalaisina kansalaisten joukossa ohjaamaan yleisiä asioita ja siten muuttamaan yhteiskunnallisia oloja alaluokille suotuisammiksi. Se oli alaluokan suomalaisuuden harvemmin sanottu, mutta, sen kehitys osoitti, aina ajateltu sisällys. Äänioikeuden laajennus ja enemmistövalta tulivat täten luonnollisesti suomalaisen alaluokan erityisiksi pyrinnöiksi.

Alaluokka oli kauan aikaa liian heikko itsenäisesti toteuttaakseen näitä unelmiansa. Enemmän merkitystä ne saivat, kun niitä rupesivat kannattamaan vapaat kansanyhdistykset, joihin alaluokka suurissa joukoin yhtyi. Yhdistysten osaa kansanvallan kehittymisessä ei voi yleensä pitää liian suurena. Vasta niihin yhtyneenä ja järjestettynä alaluokka alkoi tulla voimaksi julkisessa elämässä. Vähitellen sitten uudet politiset aatteet saivat jalansijaa kunnalliselämässäkin. Yhdeksänkymmenluvun alussa eivät kunnalliset Vaalit Tampereella enään kohdistuneet ruotsalaisuuteen, vaan muuttuivat yhteiskunnallisiksi taisteluiksi. Tuo aika ei täällä enään ollut ainoastaan suomalaisuuden, vaan alkavan suomalaisen kansanvallan aikakausi.

Mitä tämä kansanvalta tarkoitti? Monien etua harvain etuja vastaan, äänestäjäin lukumäärää veroäyrien lukumäärää vastaan, uusien yhdistysten edustamaa yhteishyvää vanhain yhteiskunnallisten laitosten tukemaa yksityisetua vastaan. Kansanvallan voitto osoitti oikeastaan vain julkisen elämän pääpainon siirtymistä yhteiskunnalliselle alalle, kunnallishallinnon muuttumista yhteiskunnalliseksi hallinnoksi. Kansanvaltaisista vaalivoitoista alkoi yhdeksänkymmenluvulla Tampereen kunnallishallinnossa huomattava sosialipolitinen toiminta, joka sitten vähitellen paisui koko kunnalliselämää kuljettavaksi kymeksi.

Käsiteltävänä olevan vuosikymmenen puolivälissä alkoi Suomen työväenliikkeessä näkyä tavatonta virkeyttä, joka ei johtunut tämän kansanliikkeen virallisina johtajina olevain työväenystäväin alotteesta, vaan läksi työväen omista riveistä. Vuosi 1895 oli muistettava "Työmies" lehden perustamisen ja suurten äänioikeuskokousten vuoksi. Tampereenkin työväenyhdistyksessä alkoi kuulua kohinaa; syntyi jonkunlainen vasemmisto, radikalinen suunta, joka jyrkästi vaati yhteiskunnallisia parannuksia ja ensi sijassa valtiollisen ääniasteikon poistamista. On arveltu tämän jyrkemmän suunnan syntyneen suureksi osaksi uusien ammattiosastojen perustamisesta ja uusien varsinaisten työväenkerrosten, kuten ulkotyöväen, yhtymisestä työväenliikkeeseen. Oli kuinka oli, v:n 1895 lopulla pidetyissä äänioikeuskokouksissa Tampereella uuden suunnan miehet jo innokkaasti, vaikka vielä menestyksettä, hyökkäilivät vanhaa suuntaa vastaan. Vuosi 1896 oli alusta loppuun saakka täynnä tapauksia, taisteluja ja kumouksia. Toukokuussa pantiin toimeen suuria työväen kävelyretkiä mielenosoitukseksi äänioikeus- y.m. uudistusasioissa. Kesällä Tampereella pidettävän toisen työväen edustajakokouksen valmistukset saattoivat työväenyhdistyksen kuohumistilaan. Yhdistyksen johtokunnassa tapahtui pariin kertaan huomattavia henkilömuutoksia, ja kerran jo yhdistys, vaikka tosin hyvin harvalukuisessa kokouksessa, päätti ehdottaa työväen edustajain kokouksessa keskusteltavaksi kysymyksen oman työväenpuolueen muodostamisesta. Vastaiseksi ei omasta puolueesta tullut mitään, mutta Tampereen työväenyhdistyksen ja suomalaisen puolueen välit nyt kokonaan rikkuivat; entiset suomenmieliset johtajat luopuivat yhdistyksestä ja Aamulehti rupesi sotajalalle sitä vastaan. Sen sijaan nuorsuomalaiset vielä jäivät yhdistyksen johtokuntaan, mutta uuden yhä enemmän sosialistiseksi paljastuvan suunnan kasvamista eivät hekään voineet estää, ja syksyllä 1898 oli heidän muodollinenkin osuutensa yhdistyksen johdossa lopussa.

Näin ollen eivät kunnallisvaalitkaan enään käyneet entiseen tapaansa. V:n 1896 valtuustovaaleissa "järjestynyt työväki" asetti neljä ehdokasta, jotka joutuivat suomenmielisten ja sekapuolueen listoille ja joista kolme tuli valituksi. Suomalaisen klubin, työväenyhdistyksen ja ulkotyöväenyhdistyksen vaalikomiteat olivat yksissä neuvoin laatineet ehdokaslistan yhteisen vaalikokouksen harkittavaksi, mutta yksimielisyyttä ei kuitenkaan saavutettu. Kun ei työväellä ollut omaa listaa, vaan ainoastaan neljä ehdokasta, työväestön äänet hajaantuivat arvatenkin niille listoille, joihin näitä ehdokkaita oli otettu.

Sellainen vaalitapa ei tietenkään voinut tyydyttää mitään puoluetta. V:n 1897 kunnallisvaalien lähestyessä otettiin 14 p. marrask. työväen suhde valtuusmiesvaaliin pohdittavaksi työväenyhdistyksessä. "Kauan kaivatun äänioikeuden" toivossa yhdistys päätti nyt asettaa kokonansa omat ehdokkaat ja valitsi vaalikomitean laatimaan työväen ehdokaslistaa ja pitämään myöhemmin yleisen vaalikokouksen, jossa ehdokkaat oli lopullisesti hyväksyttävä. Ehdokaslistaan nähden lausuttiin jo keskustelun alustuksessa se ohje, ettei ehdokkaiden tarvitsisi olla ainoastaan työväestöä, vaan että niiksi voitaisiin ottaa "muitakin sopivia ja työväestöä suosivia kansalaisia".

Yhdistyksen valitsema vaalikomitea, johon sitten muutkin työläisyhdistykset ja ammattiosastot, paitsi kirjaltajayhdistys, valitsivat edustajia, laati listan, jossa oli kuusi varsinaista työväen ehdokasta ja yhdeksän muista kansankerroksista valittua, ja alisti listan kokoonkutsumansa "yleisen vaalikokouksen" harkittavaksi. Kokouksessa, joka pidettiin työväentalolla 1 p. jouluk., oli läsnä noin 130 henkilöä, ja mieliala siellä oli niin kiihtynyt, että tunnettu työväen vasemmistolainen, Fr. Rosenqvist, oli poistettava kokouksesta. Vaalikomitean laatima ehdokaslista kumminkin hyväksyttiin vähäisillä muutoksilla. Tampereen työväen ensimmäinen kunnallisvaalilista tuli siten olemaan seuraavanlainen:

työväen edustajia: Enqvist, J. K., työnjohtaja; Lindroos, H., työnjohtaja; Saarinen, A., kauppias; Krankka, A., muurari; Heikkilä, E. E., talonomistaja; Malin, O. H., suutari; muita: Kurkela, T., opettaja; Liljeroos, H., tehtailija; Pelkonen, J. A., opettaja; Schreck, G., arkitehti; Lindell, G., kultaseppä; Sundvall, Hj., kauppias; Sohlberg, H. Th., insinööri; Toivonen, W., kirjansitoja; Borg, O. R., maisteri (täyte-ehdokas).

"Kauppias A. F. Iltasen kehoituksesta – kerrotaan vielä tämän vaalikokouksen pöytäkirjassa – kohotettiin 3-kertainen eläköön-huuto työväen puolueelle, ensimmäiselle laatuaan Suomessa, ja sen menestymiselle."

Näin syntyi Tampereelle, tosiaan ensimmäiseksi meidän maassamme, selvä kunnallinen työväenpuolue. Sen alku ei ollut mitenkään loistava. Toisten puolueiden suosiosta tuli sen varsinaisista ehdokkaista H. Lindroos valituksi; muut ehdokkaat saivat keskimäärin vain 424 ääntä 156 äänestäjältä, kaikkien puolueiden yhteisten ehdokkaiden saadessa lähes 11 800 ääntä 1 107 äänestäjältä. Mutta ovathan asiat suuretkin usein hyvin vähästä alkaneet.

Puheenaolevassa 1897 v:n vaalissa esiintyi myöskin vastaperustettu Nuoren Suomen klubi omalla listallaan saaden mukaansa talonomistajain yhdistyksen, kauppaseuran ja teollisuusklubin. Kun myöskin Suomalainen klubi jälleen ryhtyi itsenäiseen vaalitoimintaan laatien oman listan ja toimeenpannen oman vaalikokouksen, äänesti siis ennen niin ehjä suomalainen puolue näissä vaaleissa kolmena eri ryhmänä. "Järjestynyt työväki" näyttää poimineen kokoon loppuosan yllämainittua listaansa nuorsuomalaisten ehdokkaista, jotavastoin raittiusväen kerrotaan pysyneen uskollisena suomalaisen klubin listalle.

Vähää ennen v:n 1898 kunnallisvaaleja Tampereen työväenyhdistys hyväksyi toimintaohjeet erityiselle Työväenyhdistysten puoluehallinnolle, joka sitten 3 p. marrask. alotti varsinaisen toimintansa. Uuden puoluehallinnon tuli m.m. pitää huoli työväen osanottamisesta kunnallisiin vaaleihin. Menestys ei kuitenkaan vieläkään ollut suuri. Heinäkuussa toimitetuissa valtuuston täytevaaleissa ei yksikään työväenpuolueen ehdokkaista läpäissyt. Samoin kävi varsinaisissa valtuustovaaleissa joulukuussa, vaikka Tampereen tehdastyöväestö nyt ensi kerran sai käyttää äänioikeuttansa kunnallisissa vaaleissa. Työväen varsinaiset ehdokkaat saivat keskimäärin 1 374 ääntä 391 äänestäjältä, kaikkien puolueiden saavutusten noustessa n. 10 800 ääneen ja 1 170 äänestäjään. Työväen listan äänestäjäin luvun kasvaminen edelliseen vuoteen verraten oli kuitenkin sangen huomattava.

Suomalainenkin puolue esiintyi näissä vaaleissa jälleen entistä ehompana saaden valituksi koko ehdokaslistansa, yhtä nimeä lukuunottamatta. Valtiollisesti vakavat ajat kehoittivat kansalaisia heittämään pienet puoluekinastukset pois. Kauppaseurakin nyt vetäytyi ajaksi vaalielämästä syrjään, jättäen "talonomistajat" yksinänsä ruotsinmielisten kanssa jatkamaan taistelua toiselta puolen suomenmielisiä ja toiselta puolen "organiseerattuja" vastaan.

Näinpä ei ollut ihmeellistä, että suomenmielisten tasapuolisesti laaditut listat vv:n 1899 ja 1900 kunnallisvaaleissa täydellisesti voittivat. Mutta sittenkään ei tuo voittokausi enään ollut entisenlainen, vaan Tampereen kunnalliset puolueolot kehittyivät puheenaolevinakin vuosina siihen uuteen suuntaan, joka oli alkanut vv. 1895 ja 1896.

Vuosi 1899 oli Tampereen työväenliikkeessä muistettava etenkin siitä, että Tampereen työväenjärjestöt silloin liittyivät Suomen työväenpuolueeseen ja saivat kotikaupungissaan oman äänenkannattajan, Kansan Lehden. Tampereen paikallista työväenpuoluetta oli tästä lähin katsottava vakaantuneeksi kunnallispuolueeksi.

Samaan aikaan astui kunnalliselle vaalinäyttämölle vielä uusi ryhmä, nim. Raittiuspuolue, joka otti ohjelmakseen alkoholiliikkeen lopettamisen niin pitkälle kuin voimassa olevat asetukset sallivat ja joka sen mukaan laati ehdokaslistansa. Kun raittiuspuolue asettui jyrkälle kannalle anniskeluyhtiöjärjestelmää ja pikkuparannuksia vastaan ja muutenkin osoitti sangen radikalisia taipumuksia, se sai kokea kiivasta vastarintaa suomalaisenkin puolueen taholta. Sen sijaan raittiuspuolue oli yhteistoiminnassa työväenpuolueen kanssa; näiden ryhmäin listoilla oli säännöllisesti melkoinen joukko yhteisiä ehdokkaita. Omia ehdokkaitaan ei raittiuspuolue milloinkaan saanut valituiksi, mutta välillisesti tämän pienen puolueen vaikutus oli hyvinkin tuntuva. "Raittiuspuolue sai ihmisten vaatimukset raittiuden suhteen kasvamaan ja kansallismielisen puolueen oli kasvettava sen mukaan, voidakseen edelleen pysyä raittiuspuolueen nimessä ja saada kansan kannatusta." Poltettujen väkijuomain vähittäiskaupan lakkauttaminen Tampereella muutamaa vuotta myöhemmin oli suureksi osaksi raittiusryhmän tarmokkaan työn tulos.

Vaikka suomenmielisten lista v:n 1899 kunnallisvaaleissa loistavasti voitti kokonaista viisi vastalistaa – yhden ruotsinmielisten, yhden "nuorten suomalaisten", kaksi työväen ja yhden raittiuspuolueen –, työväen ja raittiuspuolueen kasvanut äänestäjäluku osoitti, mitä aatteita nyt kannatettiin kansan laajoissa alemmissa kerroksissa. Seuraavan vuoden (1900) kunnallisvaaleissa suomenmielisten lista voitti jälleen, mutta työväen ja raittiusväen listat saavuttivat ensimmäisen siveellisen voittonsa, sillä niiden äänestäjäin lukumäärä oli pian kahta kertaa suurempi (keskimäärin 952) kuin voittaneen suomalaisen puolueen äänestäjäin (keskimäärin 481). Sama merkillinen ilmiö uudistui seuraavainkin vuosien vaaleissa.

Uuden vuosisadan alkaessa oli siis Tampereella jouduttu siihen, että suomenmielinen puolue pysyi kunnan isäntänä ainoastaan – kukkarovallan turvin ja että nyt toiset saattoivat paljon paremmalla syyllä kuin suomenmieliset sanoa edustavansa kansanvaltaisuuden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Suomenmielinen puolue, joka itse oli päässyt valtaan taistelujen kautta ja oppinut tekemään erotuksen yksityisedun ja yhteishyvän välillä, tunsi kuitenkin muuttuneessa asemassaan erityistä vastuunalaismitta kaupunkia ja sen suuren väestön toivomuksia kohtaan. Sellaisista vaikutuksista lienee syntynyt m.m. se valtuuston päätös, joka kaksivuotiskaudeksi kesäk. 1903–kesäk. 1905 lakkautti poltettujen väkijuomain kaupan Tampereella. Aatteiden ei aina tarvitse saavuttaa ulkonaista valtaa päästäkseen voitolle ja tarkoitustensa perille.

Valtaan päässyttä kaupungin raitistumista harrastavaa suuntaa vastaan syntyi nopeasti vastavirtaus, johon vanhan kunnallispolitikan pysyviä puoltajia: konservationiklubia, kauppaseuraa ja talonomistajain yhdistystä lukuunottamatta liittyivät kaikki yksityisen kohtuuden ja yleisen varovaisuuden ja muuttumattomuuden ystävät. Kun tällä uudella "viinapuolueella" oli käytettävänään etupäässä varakkaan väen suuret äänimäärät, se v:n 1903 kunnallisvaaleissa saavutti suuren voiton, joka merkitsi väkijuomain myynnin kiellon peruuttamista v. 1905. Syytä raittiusmielisten puolueiden tappioon mainitaan olleen näissä puolueissa itsessäänkin; vaalivalmistus oli heikkoa, työväellä oli huonot ajat eivätkä rivit pysyneet äänestyksessä koossa.

Tappio oli siksi tuntuva, että se sai suomalaisen puolueen, työväen ja raittiuspuolueen, hetkiseksi pitkistä ajoista, v:n 1904 kunnallisvaaleissa toimimaan yhdessä. Yhteisillä ponnistuksilla saatiin "viinapuolueen" lista rikki ja kaksi työväen ehdokasta sekä yksi suomalaisen puolueen ehdokas valituksi valtuustoon. Se ei kuitenkaan voinut pelastaa jo tuomittua järjestelmää.

Mutta uusi vallassaoleva "viinapuoluekin" oli historiallisen kehityksen kautta joutunut niin etäälle kaupungin vanhasta viinapuolueesta, että yhteinen alku tuskin tuntui. Suurlakon raitistuttava puhallus muistutti vallassaolijoille näkyvällä tavalla raittiusmielisten parannusten tarpeellisuutta. V. 1907 valtuusto ilman raittiusmielisten erityistä voimanponnistusta teki suuria supistuksia ja rajoituksia väkijuomaliikkeessä ja v. 1909 oli "viinapuolue" tarkalleen siinä, missä "raittiuspuolue" oli v. 1903: kunnallisen myyntikiellon ovella.

Työväki saavutti kunnallisissa vaaleissa edelleenkin "siveellisiä voittojaan", mutta turhaan se ponnisteli 25-asteikkoista kunnallisvaltaa vastaan. Joskus kuitenkin on siveellinen voitto ollut tosiasiallinenkin voitto; ja sellaiseksi se tuli tässäkin. (43)

d) Tampere valtiopäivillä.

Tampereen kunnalliseen puolue-elämään ovat valtiolliset Puolue-olot vaikuttaneet suuresti siitä alkaen kuin valtiollisista puolueista maassamme voi puhua. Selvemmän yleiskatsauksen vuoksi esitämme tässä yhdessä jatkossa Tampereen valtiollisen edustuksen vaiheet kaupungin ensi ajoista alkaen.

Tampereen ensimmäinen valtiopäivämies oli turkulainen kauppias Johan Stadigh, joka edusti Tampereen kaupunkia Norrköpingin valtiopäivillä 1800. Stadigh teki näillä valtiopäivillä kaupungin puolesta kuusi anomusta, jotka koskivat valtakunnankolehdin keräämistä Tampereen kirkonrakennuksen hyväksi, Tampereen vapaavuosien pitennystä 20 vuodeksi, lupaa kaupungille saada rakentaa Tammerkoskeen myllyjä, vuotuisten markkinain pitämistä kaupungissa 7 p. helmikuuta, lupaa kaupungille saada rakentaa koskeen yhden tai useampia sahoja kaupungin tarpeeksi ja vapautusta Pyynikin aukumenttitilan sotamies- ja reserviruotuvelvollisuudesta. Ainoastaan kahdesta ensimmäisestä anomuksesta oli suotuisa tulos – kolehti saatiin ja vapaavuosia jatkettiin 10 vuodeksi –, mutta muut anomukset hyljättiin.

Keskellä Suomen sodan riehuntaa käskettiin tamperelaisiakin lähettämään edustajia Turkuun valitsemaan "yleisiä valtiopäivävaltuutettuja". Tampereella valittiin 20 p. heinäk. 1808 luutnantti E. F. Tihlman lähtijäksi. Tamperelaiset, jotka alttiisti olivat taipuneet venäläisvaltaan, olivat nähtävästi nytkin taipuvaiset noudattamaan keisarin käskyä – Tihlman rupesi jo kokoamaan keisarille meneviä anomuksia. Ei ollut tamperelaisten ansio, ettei tästä venäläisten suunnittelemasta laittomasta eduskunnasta tullut mitään, vaan että siitä sukeutui neuvotteleva komitea, joka "Suomen deputationa" syksymmällä vuotta lähti Pietariin. Tässä deputatiossa edusti Tamperetta Turun kauppias J. Tjäder, joka maaliskuussa 1809 velkoi tamperelaisilta matkakuluja 31 rupl. 60 kop. ja 1 riksin 5 kill. 3 runst. Ruotsin velkarahaa.

Helmik. 15 p. 1809 Tampereen kaupunginvanhimmat ja porvaristo valitsivat edustajakseen Porvoon valtiopäiville luutnantti E. F. Tihlmanin, jolle palkkioksi myönnettiin 2 (myöhemmin 4) pankkoriksiä päivältä sekä matkalla kahden hevosen kyytiraha. Tihlmanin toiminnasta Porvoon valtiopäivillä on mainittava ainoastaan hänen valtiopäiville esittämänsä "Tampereen kaupungin alamaiset valitus- ja hakemuskohdat". Kirjoituksessa kuvailtiin kaupungin oivallista teollista asemaa ja esitettiin rautaruukin, ruutitehtaan sekä pellava- ja purjekangastehtaan perustamista Tampereelle hallituksen toimesta; lisäksi anottiin, että kaupunki saisi omaan osaansa koskea rakentaa tarpeellisia sahoja ja myllyjä, että valtion puolesta annettaisiin kaupungin maistraatille palkanlisäystä ja apua kaupungin kirkon rakennukseen, että Ylä-Satakunnan vesistöjen kanavoimisia ja koskenperkauksia jatkettaisiin, että Orihveden ja Vatulan (Ikaalisten) markkinat siirrettäisiin Tampereelle, sekä lopuksi että kaupungille myönnettäisiin korvausta markkinapuotien pilautumisesta sodan jaloissa ja kaupungin porvaristolle sen sodassa kärsimistä vahingoista, joista markkinapuotien korvaus oli arvioitu 1 400 ja porvariston vahingot 4 600 riksiin. Tämä silloisissa Tampereen oloissa suurenmoinen uudistusohjelma löysi armon hallituksen edessä ja siitä saivat alkunsa useimmat toimet, joihin hallitus seuraavina vuosina ryhtyi Tampereen kaupungin hyväksi.

Kun kuusikymmenluvun alkaessa valtiollisen uudestaansyntymisen hetket maassamme lähestyivät, olivat valtiolliset mielipiteet Tampereella aivan ajanmukaisella tasolla. Hallituksen nöyräselkäisimmistä vapaakaupunkilaisista oli muutamassa vuodessa Itämaisen sodan jälkeen tullut perustuslaillisuuden lujia pylväitä. Kun 2 p. lokak. 1861 maistraatin edessä oli valittava Tampereen valitsijamies, joka yhdessä Naantalin, Uudenkaupungin ja Rauman valitsijamiesten kanssa valitsisi näiden kaupunkien yhteisen edustajan Tammikuun valiokuntaan, niin astui esille kauppias Hildén pyytäen saada "pöytäkirjaan merkityksi, että hän, välttääkseen kaikkia väärinymmärryksiä puheenaolevan vaalintoimituksen laadun ja tarkoituksen käsittämiseen nähden, ryhtyi vaaliin sillä edellytyksellä, ettei tuleva valiokunta kokoonpanoonsa sekä syntynsä ja toimintansa tapaan nähden edustanut maata eikä sen säätyjä eikä voinut ilmaista maan mielipiteitä ja pyrintöjä", "mihin huomautukseen muukin porvaristo yhtyi".

Kaupungin valitsijamieheksi valittiin v.t. pormestari Fr. Procopé, joka sitten myöskin tuli valituksi äsken mainittujen kaupunkien edustajaksi Tammikuun valiokuntaan. Procopé edusti valiokunnassa jyrkkää perustuslaillista suuntaa, mutta muuten ei hänen toimintansa valiokunnassa ollut erityisemmin huomattava. Sitä huomattavammin siellä esiintyi tamperelainen teollisuusmies varatuomari Aadolf Törngren, joka oli ritariston ja aatelin valitsemia edustajia Tammikuun valiokunnassa. Jo v:n 1856 teollisuuskomiteassa oli Törngren esiintynyt uuden taloudellisen ja valtiollisen vapaamielisyyden innostuneena, mukaansatempaavana ryntäilijänä. Tammikuun valiokunnassa ja vv:n 1863–1864 valtiopäiväin aatelissa hän tärkeimmissä elinkeino-, talous- ja valtioasioissa esitti rohkeita vapaamielisiä ajatuksia ja mielipiteitä, aina saaden kannatusta ja suosiota, vaikkeivät hänen suurensuuntaiset ehdotuksensa tavallisesti tulleetkaan tosiolojen arkipäiväisiä mahdollisuuksia punnitsevain säätyjen päätöksiksi.

Vv:n 1863–1864 valtiopäivillä oli Tampereen kaupungilla ensi kertaa oma varsinainen edustaja. Elok. 11 p. 1863 pidetyssä maistraatinkokouksessa kaupungin porvaristo päätti valita valtiopäiville yhden edustajan, jolle päivärahaksi määrättiin 12 markkaa. Yksimielisesti sitten valittiin valtiopäivämieheksi tukkukauppias Frans Wilhelm Frenckell. Yksituumaisuuden ehkä selittää osaksi se vaalipöytäkirjan ilmoitus, että valittu edustaja heti vaalin tapahduttua luopui valtiopäivämiehelle tulevasta päivä- ja kyytirahasta. Sivumennen mainittakoon, että hämeenlinnalaisetkin valitsivat Tampereen jalomielisen patruunan edustajakseen, vaikka tämä vaali sitten valtiopäivillä kumottiin. Muuten valtiolliset harrastukset Tampereella olivat nyt sangen korkealla, siitä päättäen, että kaupungin porvariston vaalitilaisuudessa ilmoittamat yhteiset "valitukset" eivät koskeneet sen vähempiä asioita kuin että säädyt anoisivat määräaikaisia valtiopäiviä ja että valtiopäiville annettaisiin valtionvarain tarkastamisvalta.

Kaupungin valtiopäivämiehelle on annettava se mainesana, että hän tunnollisesti valvoi kaupungin etua s.o. puolusti rautatien rakentamista Tampereelle ja Näsijärven vesistön jatkuvaa kanavoimista.

Vv:n 1863–1864 pappissäädyssä Messukylän kirkkoherra Jos. Grönberg piti erityisemmin muistossa Tampereen kaupunkia. Hänen esityksensä markkinain lakkauttamiseksi, jonka sääty hyväksyi yksityiseksi anomuksekseen ja jossa m.m. pyydettiin Tampereen syysmarkkinain lakkauttamista ja joulukuun markkinain siirtämistä tammikuuhun, ei varmaankaan olisi saanut Tampereen asukkaiden allekirjoitusta. Mutta hänen toinen esityksensä, joka koski Tampereen alkeiskoulun laajentamista, oli varmasti tamperelaisten mielen mukainen. Vahinko vain, etteivät säädyt tätä anomusta hyväksyneet. Merkitsemme sen muistoon ensimmäisenä Tampereen tämänlaatuisten valtiopäiväanomusten sarjassa.

Tampereen kaupungin edustajaksi v:n 1867 valtiopäiville valittiin jälleen tukkukauppias Frenckell. Mutta valtiollinen suurhenkisyys oli kaupungissa nyt melkoisesti kutistunut. Entisen yksimielisyyden sijaan ilmeni 21 p. marrask. 1866 toimitetussa valtiopäivämiesvaalissa selvää puoluepyrkimystä. Frenckell sai nyt vain 152 1/2 vero-osan ("sekstonteelin") äänet; leipuri C. G. M. Tallqvist, nähtävästi käsityöläisluokan ehdokas, vei 93 vero-osan äänet, kauppias C. J. Hildén sai 25 ja eräs räätälimestari 5 1/2 vero-osan äänet. Tuossa tärkeässä päivärahakysymyksessäkin ilmaantui eripuraisuutta. Vaalikokouksessa myönnettiin edustajalle, ikäänkuin pahaa aavistaen, vain 10 markan päiväraha, minkä maistraatti kumminkin ylensi 12 markaksi.

Alkavilla valtiopäivillä tapahtui Tampereen kaupungille se kunnia, että sen edustajasta tuli porvarissäädyn puhemies. Mutta toisenkinlainen yllätys saavutti tamperelaiset, kun porvarissäädyn puhemies ilmoitti, ettei hän tällä kertaa tahtonut luopua hänelle määrätystä päivärahasta. Ja koska kaupunkilaiset eivät tahtoneet palkata valtiopäivämiehiä kaksittain, he kieltäytyivät toimittamasta uuden valtiopäivämiehen vaalia, johon heille tarjottiin tilaisuutta.

Tampereella ei ollut onnea näillä valtiopäivillä. Tampereen rautatien rakentaminen siirtyi Pietarin radan vuoksi epämääräiseen tulevaisuuteen. Ei ollut enään Törngreniäkään valtiopäivillä, hänet kun vararikko oli syössyt alas loistavista pilvilinnoista.

Tampereen edustajiksi v:n 1872 valtiopäiville valittiin edellisen vuoden joulukuun 27 p. toimitetussa vaalissa pormestari Fr. Procopé 145 ja kauppias L. J. Hammarén 134 äänellä; hajaääniä saivat värjäri H. Liljeroos, satulaseppä K. L. Rosengrén, lainopin kandidaatti L. Mechelin y.m. Valitut edustajat antoivat valitsijoille tilaisuuden lausua evästyksiä, ja valtiopäivämiehiä pyydettiin silloin toimimaan niin, että m.m, virkamiehille meneviä perunkirjoitus- ja huutokauppaprosentteja alennettaisiin ja että kaupungissa vallitsevaa juoppoutta saataisiin hillityksi. Näistä toivomuksista ainoastaan perunkirjoitusprosentteja koskeva, joka oli esitetty monen muunkin kaupungin edustajille, sai porvarissäädyn kannatuksen ja antoi alkuaiheen v:n 1883 asetuksen syntymiseen. Nuo kaikki olivat kumminkin sivuasioita Tampereen rautatiekysymyksen rinnalla, joka puheenalaisilla valtiopäivillä vihdoinkin sai ratkaisunsa. Pormestari Procopé vielä paremmaksi varmuudeksi anoi erityisen lain säätämistä siitä, millä ehdoilla yksityisille on myönnettävä oikeuksia rautateiden rakentamiseen. Myöskin painovapaudesta pormestari Procopé teki näillä valtiopäivillä anomuksen.

Marrask. 22 p. 1876 toimitetuissa valtiopäivämiesvaaleissa valittiin Tampereen edustajiksi v. 1877 alkaville valtiopäiville entiset edustajat, pormestari Fr. Procopé ja kauppias L. J. Hammarén, edellinen 553 ja jälkimmäinen 471 äänellä. Hajaääniä saivat kauppias J. R. Enqvist 85, kauppias G. O. Sumelius 70, tehtailija G. A. Serlachius 58, kauppias G. Selin 54 j.n.e.

Vv:n 1877–1878 valtiopäivillä koulukysymykset alkoivat astua valtiollisen taistelun etualalle. Tampereen silloisen johtavan luokan kannan mukaisesti herrat Procopé ja Hammarén tekivät valtiopäivillä anomuksen, että Tampereelle perustettaisiin täydellinen seitsenluokkainen lyseo, jossa olisi "joko suomi tai ruotsi opetuskielenä, riippuen kaupunkilaisten lähemmästä lausunnosta, mutta jossa kumpaakin kieltä opitaan niin, että oppilaat koulun läpikäytyään taitavat niitä täydellisesti". Kaupunginsaarnaaja A. O. Törnudd puolestaan teki pappissäädyssä anomuksen, että Tampereelle perustettaisiin suomenkielinen lyseo. Kaupungin edustajain muusta toiminnasta ovat mainittavat anomukset Näsijärven vesistön kanavoimiseksi ja kaupunkien kansakoulujen saattamiseksi valtionapuun ja muihin etuihin nähden samalle kannalle kuin maalaiskuntain kansakoulut.

Seitsenkymmenluvulla rauha vielä vallitsi Tampereen valtiollisessa niinkuin kunnallisessakin elämässä. Liberalista lepoa eivät käsityöläisjuonet eivätkä penniriidatkaan pahemmin häirinneet; vastaansanomatta suostuttiin maksamaan edustajille päiväpalkkaa 15 mk. vuosikymmenen edellisillä ja 20 mk. jälkimmäisillä valtiopäivillä. Uuden valtiopäiväjärjestyksen suoma laajempi valtiollinen äänioikeus, vuosikymmenen jälkipuolen kuluessa alkanut kunnallishallinto ja kaikkien mieliä kiinnittävät yleiset kysymykset herättivät syrjäseuduissakin entistä selvästi vireämpää valtiollista elämää. Tampereella tähän suuntaan vaikuttivat myöskin paikkakunnan kieltämättä kyvykkäät edustajat, sekä porvaris- että pappissäädyssä istuvat. Pormestari Procopé oli kaikilla kolmilla valtiopäivillä, joihin hän otti osaa, talousvaliokunnan jäsenenä ja nautti arvoa sekä taloudellisen lainsäädännön tarkkana tuntijana että perustuslaillisen elämän hartaana kannattajana. Hänen esiintymisensä elinkeinovapauden ja kansansivistyksen harrastajana osoittavat hänen kannattaneen silloisia liberalisia mielipiteitä; hän olikin yksi v:n 1880 "liberalisen ohjelman" allekirjoittajia. Kauppias Hammarénin toimintaa ei sanottavassa määrässä näy valtiopäivän pöytäkirjoista. Sitävastoin provasti Grönberg oli aikaisemmilla niistä kuusista valtiopäivistä, joihin hän otti osaa, pappissäädyn ahkerimpia sananmiehiä, ja koko hänen valtiopäivätoimintansa osoittaa hänen sydämestään harrastaneen Tampereen ja sen asukkaiden parasta. Hän sekä hänen nuorempi virka- ja säätytoverinsa Törnudd, joka Tampereen kaupunginsaarnaajana ollessaan v. 1877 alotti pitkän valtiollisen päivätyönsä, kuuluivat suomalaisuuden hartaisiin kannattajiin ja olivat siinä kohden varmaan paljon todellisempia Tampereen väestön edustajia kuin kaupungin viralliset valtiopäivämiehet.

Seitsenkymmenluvun valtiollista harrastusta Tampereella. ei kuitenkaan ole liian yleiseksi eikä korkeaksi arvattava. Silloisella liberalismilla oli merkillinen taipumus ominaisella lievyydellään ja kuivalla maltillisuudellaan kuolettaa se ruumis jossa sen ylevän hengen piti asua. Jos ei silloinen valtiollinen äänioikeus ollutkaan mainittavan laaja, eipä äänestäjäin valppauskaan ollut laajempi. V:n 1871 valtiopäivämiesvaalissa oli Tampereella 152 äänioikeutettua, joista 50 otti osaa vaaliin v:n 1876 vaaliin osallistui 47 äänestäjää. Alussa siis vielä oltiin.

Kokonansa toisenlainen on kuva valtiollisesta elämästä Tampereella kahdeksankymmenluvulla. Olemme edellä jo kuvanneet kahdeksankymmenluvun koittaessa alkanutta ja kappaleen matkaa seuraavallekin vuosikymmenelle jatkunutta suomalaisuuden taistelukautta ja tämän taistelun vaikutuksia kaupungin kunnalliselämään. Nämä seikat vaikuttivat suuresti myöskin kaupungin valtiollisiin rientoihin s.o. valtiollisiin vaaleihin. Taistelut näissä vaaleissa olivat kahdeksankymmenluvulla harvinaisen kiihkeät. Näissä vaaleissa eivät intohimoja hallinneet ne yhteisyyden, kotiseutuisuuden, tuttavallisuuden, riippuvaisuuden tunteet ja muut suhteet, jotka pakostakin vaikuttavat yhteiselämään pienessä kunnallisessa piirissä. Valtiollisessa taistelussa tällöin lyötiin oikein olan takaa, varsinkin kun tavallisesti vielä vieraat taistelua yllyttivät: sehän oli koko maan suomalaisen puolueen ja koko maan ruotsalaisen puolueen taistelua Tampereella. Paljon oli tuossa taistelussa sellaista, joka näyttää vain sokean puoluevihan tyrskyltä. Mutta siinä oli myöskin paljon sellaista, joka ansaitsee huomiota ja jolla on ollut merkitystä seuraavana kehityskautena.

Valtiopäivämiesvaali v:n 1882 valtiopäiviä varten, joille Tampereen väkilukunsa pohjalla oli valittava kolme edustajaa, tuli täällä pidettäväksi 27 p. syysk. 1881. Tämän vaalin valmistuksissa esiintyi Tampereella ensi kertaa selvä puolueryhmitys. Tampereen Sanomat kehoittivat suomenmielisiä yksimielisesti toimimaan ruotsinmielisiä vastaan, ja vaikka vaalitoiminta parin sivullapäin laaditun ehdokaslistan vuoksi näyttikin hajaantuvan, lopuksi vain kaksi listaa jäi kilpailemaan vaalimiesten äänistä. Ruotsinmielisten ehdokkaat olivat pormestari Fr. Procopé, kauppaneuvos L. J. Hammarén ja tohtori Axel Hårdh. Suomenmieliset pitivät varsinaisen vaalikokouksen ja toimittivat siellä koevaalin, jossa kaupp. Fr. Sumeliuksen kieltäydyttyä ehdokkuudesta "melkein kaikki äänet" annettiin insinööri Ossian Bergbomille, kauppias G. Selinille ja tehtailija Anton Vuoriselle. Itse vaalissa, johon otti osaa 216 äänestäjää, tuli valituksi seuraava lista:

    O. Bergbom.       2 320 ääntä, 162 äänestäjää
    L. J. Hammarén    2 275   "     57     "
    G. Selin          2 225   "    160     "

Lähinnä ääniluvussa oli A. Vuorinen, joka sai 2 191 ääntä 156 äänestäjältä.

Tämä varallisuusvaaleja niin edustava tulos, jossa 57 valitsijaa voitti 156 vähemmän varakasta valitsijaa, ei tyydyttänyt kaikkia kaupunkilaisia, sillä vaalista valitettiin ja kuvernööri kumosi sen, minkä johdosta maistraatti määräsi uuden vaalin toimitettavaksi 10 p. marrask. Sekä ruotsinmieliset että suomenmieliset pitivät vaalikokouksia, joissa kumpikin puolue päätti pysyä entisissä ehdokkaissaan. Vaalipäivän ollessa jo aivan ovella täytyi maistraatin kumminkin peruuttaa uusi vaali, koska saatiin tietää nahkuri K. M. Eklundin valittaneen senaattiin kuvernöörin päätöksestä. Marrask. 11 p. senaatti hylkäsi tämän valituksen ja jouluk. 8 p. päästiin Tampereella toimittamaan uutta vaalia. Sanomalehtien palstoihin saakka tunkeutuneista juorupuheista päättäen valmistuttiin vaaleihin kummaltakin puolelta hyvin perinpohjaisesti. Lopputoimitukseen otti osaa 298 äänestäjää, siis melkoista enemmän kuin syksyllisessä vaalissa. Vaali päättyi voitoksi ruotsinmielisille, jotka 70-miehisellä joukolla äänestivät kumoon enemmän kuin kolme kertaa lukuisamman vastapuolueen. Valituiksi tulivat:

    Fr. Procopé       2 469 ääntä, 71 äänestäjää
    E. J. Hammarén    2 399   "    69     "
    A. Hårdh          2 406   "    67    "

Lähinnä ääniluvussa olivat:

    A. Vuorinen       2 341 ääntä, 228 äänestäjää
    O. Bergbom        2 331   "    227     "
    G. Selin          2 285   "    226     "

Vaalista tehtiin tietysti valitus, vaikka tällä kertaa turhaan. Muuten herätti vaalin tulos suurta huomiota, ja Tampereen vaaleja mainittiin luonnottomain äänioikeusolojen kukkasena Tampereen vaali olikin huippusaavutus, varsinkin kun siihen vielä liittyi surullisen lystikäs jälkijuttukin. Vaalin jälkeen näet Helsingin lehdet tiesivät kertoa sellaisen mehukkaan jutun että Tampereen vaalissa oli kaupungin pää äänestänyt itseään. Vaalitilaston lähempi tarkastelu selittää tämän uskomattoman tapauksen ja tekee ymmärrettäväksi, kuinka pormestari oli saattanut joutua valtiolliseen kiusaukseen. Hänellä oli vaalissa käytettävänään 62 ääntä; jos hän ei olisi antanut ääniänsä oman puolueensa listalle, olisi hänelle itselleen tullut vain 66 ääntä enemmän kuin vastapuolueen ensimmäiselle ehdokkaalle, ja ruotsinmielisten kolmas ehdokas olisi ainoastaan 3 äänellä voittanut tuon vastapuolueen ehdokkaan; yhden ainoan miehen äänet saattoivat todellakin kokonansa muuttaa vaalin tuloksen. "Helsingfors Dagbladissa" pormestari selittikin menettelynsä johtuneen valtiollisista syistä. "Ei missään maassa, jossa valtiolliset puolueet toisiansa vastustavat, toinen puolue toiselle ääniä lahjoita." Saati hän suomenmielisille, joiden epäperustuslaillisuudesta ja vaarallisuudesta yhteiskunnalle hän nähtävästi oli vakuutettu. "Tässä kaupungissa (Tampereella) ovat niissä kahdessa hiljakkoin täällä tapahtuneissa valtiopäivämiesvaaleissa, kaksi puoluetta seisoneet vastatusten, nimittäin fennomaninen, jolla täällä myöskin on sosialistillinen-fennomaninen sivuhaara, ja perustuslaillinen, johon taasen paikkakunnallamme luetaan liberalit ja viikingit sekä muuten kaikki ne, jotka eivät ole fennomaneja." Ja vakuuttavasti pormestari jatkaa: "Muissa valtiollisissa oloissa kuin ne, jotka nyt ovat olemassa maassamme olisi ehkä yleinen tapa vaatinut, että olisin ollut itseäni äänestämättä; mutta selitän täten julkisesti, etten teossani huomaa mitään laitonta, sitä vähemmin mitään häpeällistä."

Tästä vaalijutusta vastustajat saivat oivallisen aiheen valtiollista huvittelua ja yllytystä varten; kärpäsestä tehtiin härkänen, joka vuosikausia tepasteli koko maan puolue-arenoilla kaikkien toreadorien härnättävänä. Ainoastaan Tampereella vaiettiin tai selitettiin asiat parhain päin.

Yhtä tekoa ei Aamulehti kumminkaan saattanut hetkeksikään unohtaa; pormestarin väitettä, että Tampereen fennomaniseen puolueeseen kuuluisi jokin sosialistinen sivuhaara. Sosialistien ja nihilistien nimillä, jotka tähän aikaan tavallisesti sekoitettiin toisiinsa, ei näinä keisarinmurhan aikoina ollut parasta kaikua Suomessa. Jyrisevin sanoin Aamulehti julisti vastustavansa "tätä Tampereen kaupunkia ja siten myös suomalaista yhteiskuntaa vastaan viskattua soimausta". Kun ei pormestari sittenkään julkisesti peruuttanut syytöstänsä, seitsemän Tampereen suomenmielistä kääntyi – läänin kuvernöörin puoleen pyytäen häntä toimittamaan tutkimuksen, oliko Tampereella olemassa tuota yhteiskunnalle vaarallista liikettä. Jutussa antoi kuvernööri tämän nerokkaan päätöksen:

    "Koska minä hyvin tunnen, ettei Tampereen kaupungissa
    löydy mitään sosiaalista puoluetta, joka tarkoittaisi
    yhteiskunnallisten laitosten kumoamista, niin katson hakijain
    anomuksen ei ansaitsevan arvoa. Hämeenläänin maakansliassa 28
    päivä helmikuuta 1882.

    E. von Ammondt.

    Rich. Leon. Wigren."

Tampereen edustajain toimet v:n 1882 valtiopäivillä eivät antaneet yleisölle läheskään yhtä paljon puheenainetta kuin heidän vaalinsa. He tekivät säädyssään anomuksen seitsenluokkaisen suomenkielisen lyseon perustamiseksi Tampereelle. Anomus ei ollut suomalaisen puolueen mieleinen, sillä nyt ei enään taisteltu Tampereen lyseon kielestä, vaan siitä oliko koulusta tuleva klassillinen, niinkuin suomenmieliset tahtoivat, vaiko realinen, niinkuin ruotsinmieliset vaativat. Tampereen valtuusto päätti pyytää kaupungin edustajia valtiopäivillä anomaan sellaista lainsäädäntöä, että kaupungin virkamiesten vaalit tulisivat toimitettaviksi samanlaisella äänestystavalla, jota käytettiin kunnallisissa vaaleissa. Sitä Hammarén anoi yhdessä Porin kaupungin edustajan kanssa. Procopé uudelleen anoi, että kaupunkien kansakoulujen opettajille suotaisiin samat edut kuin muillekin kansakoulunopettajille.

Tampereen valtiollisessa historiassa on myöskin v:n 1885 valtiopäivillä ja niiden edellisenä syksynä tapahtuneilla vaalitoimilla erityinen sijansa.

Ensi kerran Tampereen valtiopäivämiesvaali oli nyt toimitettava uuden vaalijärjestyksen mukaan, joka rajoitti yksityisen valitsijan käytettävän korkeimman äänimäärän 25:ksi Ääniluettelon mukaan oli tosin Tampereella äänivaltaisia ainoastaan 402, mutta kun tehtyjen laskujen mukaan liberalien ja viikinkien äänimäärä todennäköisesti oli ainoastaan 1 536 (79 äänivaltaista), suomenmielisten sitävastoin 2 761 (311 äänivaltaista), niin näytti jälkimmäisten vaalivoitto nyt aivan taatulta, jos vain tarpeellinen yksimielisyys saavutettaisiin.

Mutta siinäpä se oli. V:n 1885 valtiopäiväin aikoina pääkaupungin johtavat suomenmieliset ja liberalit olivat paremmassa sovinnossa kuin pitkään aikaan sitä ennen. Sovinnollisuudella oli hartaita kannattajia Tampereellakin, jossa vaalien lähestyessä kuultiin muutamain liberalisten herrain puuhaavan "fusionia" puolueiden kesken. Tätä läpinäkyvää puuhaa Tampereen Sanomat ja Aamulehti vastustivat ehdottaen samalla kokouksen pitämistä suomenmielisten ehdokkaiden asettamista varten. Ehdokkaista ei ollut puutetta. U. Suomettaressa oli nyt, niinkuin edellisessäkin valtiopäivämiesvaalissa, mainittu koko joukko Tampereen ehdokkaiksi sopivia, osaksi jokseenkin outojakin nimiä. Tampereen Sanomissa eräs lähettäjä ehdotti valittavaksi maisteri Kivekästä Oulusta ja maisteri Löfgreniä Helsingistä; kun Tampereen Sanomain toimittajaa, maisteri E. Langiakin oli mainittu ehdokkaana, vastapuolue sai aihetta ruveta puhumaan "maisteripuolueesta", sitäkin enemmän kuin suomenmieliset lehdet olivat selittäneet, ettei ehdokkaita suinkaan tarvinnut ottaa oman kaupungin porvareista ja kauppiaista. Suomenmielisten kokouksessa asetettiin sitten puolueen ehdokkaiksi tehtailija A. Vuorinen 59 äänellä, lakit. kand. Lauri Kivekäs 59 ja maisteri V. Löfgren 57 äänellä. Aikaisemmin oli ehdokkaiksi ajateltu insinööri O. Bergbomia ja kauppias Fr. Sumeliusta, mutta heistä oli luovuttu, kun edellinen ei ollut vaalikelpoinen ja jälkimmäinen oli kieltäytynyt ehdokkuudesta.

Sillä välin ruotsinmieliset ilmassa olevaa yhdistymisaatetta hyväkseen käyttäen laativat kokouksessaan seuraavan ehdokaslistan: tuomari V. Cajanus, kauppias Fr. Sumelius, kauppaneuvos L. J. Hammarén. Nämä ehdokkaat olivat kaikki oman kaupungin miehiä, Fr. Sumelius tunnettu suomenmielinen ja L. J. Hammarén kaupungin vanha edustaja ja vielä edellisessä valtiopäivämiesvaalissa suomenmielisten ehdokas, vaikka hänen silloinen luopumisensa heidän listaltaan ja pysymisensä vastapuolueen listalla olikin tehnyt hänet epäiltäväksi oikeaoppisten fennomanien silmissä.

Nähtävästi oli suomenmielisten pakko ruveta listaansa parsimaan. Suomenmielisten kokous oli pidetty 27 p. syysk. Mutta "esiintyneistä tärkeistä syistä" kutsuttiin suomenmieliset kiireesti uuteen kokoukseen 2 p. lokak. Kokouksessa ilmoitettiin maist. Löfgrenin luopuneen ehdokkuudestaan ja Fr. Sumeliuksen suostuneen rupeamaan ehdokkaaksi. Ehkä ajateltiin perinpohjaisempaakin ehdokkaiden muutosta, koskapa asia oli selvitettävä uudella koevaalilla, jossa ehdokkaiksi tulivat Fr. Sumelius 64 äänellä, Lauri Kivekäs 63 ja A. Vuorinen 54 äänellä. Tällä listalla päätettiin nyt lopullisesti lähteä vaaliin ja kokous hajosi huudettuaan eläköön "yksimielisyydelle".

Tuo yksimielisyyden huuto hymyilyttää, kun ajattelee sitä seurannutta yllätystä. Vaalipäivän (4 p. lokak.) aattona näet ilmestyi liikkeelle kolmaskin tähän saakka piilossa pysynyt lista, jossa olivat nimet: Lauri Kivekäs, Fr. Sumelius, L. J. Hammarén. Nämä vaaliliput olivat aivan samannäköiset kuin suomenmielisen puolueen painattamat, ja huhu, joka näyttäytyi todeksi, tiesi kertoa, että tämän väärän listan olivat laatineet ja sitä levittäneet muutamat suomenmieliset. Listan syntymiseen näyttää vaikuttaneen sekä Hammarénin nimeen liittynyt yhtymisaate että suomenmielisten listan kolmannen, raittiusmielisen ehdokkaan epäsuosio kaupungin viinakauppiaiden taholla. Suomenmieliset lehdet nostivat kyllä vaalipäivänä varoitushuudon, eivätkä löytäneet kyllin ankaria sanoja tuomitessaan "ylijuoksijoita" ja "heittolaisia", mutta niin hullusti kuitenkin kävi, että valituiksi tulivat juuri tuon sekalistan ehdokkaat, nim.:

    Fr. Sumelius     3 430 äänellä 275 äänestäjältä
    Lauri Kivekäs    2 412    "    219     "
    L. J. Hammarén   2 028    "    113     "

Lähinnä ääniluvussa olivat:

    A. Vuorinen      1 536 äänellä 155 äänestäjältä
    V. Cajanus       1 052    "     58     "

Kaikkiaan otti vaaliin osaa 281 äänestäjää 3 540 äänellä. Asiantuntevani laskujen mukaan äänesti suomenmielisten listaa 153 valitsijaa, ruotsinmielisten listaa 55, "yhdistyspuoluelaisten" listaa 66 ja hajalistoja 7 valitsijaa.

Niin päättyi tämä verraton vaali, jossa kahdeksankymmenluvun Tampereen vaalihyörinä isällisine ehdokkaineen ja lapsi-ikäisine puolueineen niin elävästi esiintyy.

Vaalimyrskyn ohimentyä ja kotoisten puoluepyykkien pestyä ruvettiin kaupungissa yleisesti ja innokkaasti valmistamaan valtiopäivätoivomuksia edustajain eväiksi. Alotteen tässä kohden tekivät sanomalehdet ja ensi kerran ottivat valtiopäivätoivomuksien lausumiseen osaa myöskin äänioikeudettomat kansanryhmät, vaikka valittujen edustajain 16 p. jouluk. pitämään evästyskokoukseen kutsuttiin ainoastaan valtiollisesti äänioikeutettuja kansalaisia. Mainitussa kokouksessa esitettiin m.m. seuraavanlaisia valtiopäivätoivomuksia: että kaupungin virkamiesten vaaleissa määrättäisiin noudatettavaksi samalla tavoin rajoitettua äänestystapaa kuin kunnallisissa vaaleissa; ettei kauppiaan tai tehtailijan oikeutta suotaisi muille kuin luku- ja kirjoitustaitoisille, kirjanpitoon pystyville ja hyvämaineisille henkilöille; että kotipaikkaoikeus kunnassa myönnettäisiin ainoastaan sellaisille henkilöille, jotka ovat kunnassa asuneet vähintään 5 vuotta; että Tampereen tyttökoulu otettaisiin valtion haltuun.

Tampereen Raittiusseuran laatimat, A. Vuorisen esittämät toivomukset sisälsivät m.m. että kaupungit saisivat niinkuin maalaiskunnatkin oikeuden lopullisesti päättää, saako kuntaan perustaa viinatehtaita ja viinamyymälöitä, että asetuksessa määrättäisiin, montako myymälää kuhunkin kuntaan korkeintaan saa perustaa, että kaikkinainen anniskelu pyhäpäivinä kiellettäisiin, viinan vuotuinen valmistusmäärä vähennettäisiin puoleksi nykyisestä, viinanvalmistusvero korotettaisiin eikä mitään säännöstä alimmasta väkevyysmäärästä annettaisi, ja vihdoin että ulkomaisten väkijuomain tuontitullia korotettaisiin. Viimemainittua anomuksen kohtaa vastustivat herrat Hammarén, Lindstedt ja Wennerstrand m.m. sillä perusteella, että tullin korotus edistäisi salakuljetusta.

Tehtaiden työväen asettaman valiokunnan laatimat valtiopäivätoivomukset jätti toimittaja K. Renström kirjallisesti kaupungin valtiopäivämiehille. Näissä toivomuksissa, jotka ovat muistona Tampereen työväestön aikaisimmista valtiollisista harrastuksista, pyydettiin edustajia vaikuttamaan siihen suuntaan,

että äänioikeus kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa laajennettaisiin, jotta työväestökin voisi ottaa osaa vaaleihin, että äänestysperuste pantaisiin mahdollisimman alhaiseksi ja ääniluku rajoitettaisiin;

että määrättäisiin säännöllinen 10 tunnin työpäivä teollisuuslaitoksille;

että asetus työväen erottamisesta täydennettäisiin, koska nykyään on liian suuri mielivalta mestareilla erottaa tekosyiden nojalla epäsuotuisan työmiehen, ja että erotettu työmies saisi, ellei törkeätä rikosta ole tehty, pysyä osallisena työväen apukassoissa, jos hän on määrätyt maksut niihin suorittanut, tai tarvittaessa saisi työnantajalta eläkettä;

että valtio ottaisi haltuunsa Tampereen tyttökoulun;

että Tampereelle perustettaisiin korkeampi suomalainen teollisuusopisto; sekä

että edustajat kannattaisivat raittiusasiaa.

Aamulehti puolestaan oli jo aikaisemmin esittänyt toivomuksen, että valtio ryhtyisi perustamaan kauppakouluja.

Tampereen edustajain toiminnasta valtiopäivillä on mainittava Fr. Sumeliuksen anomus, että Tampereelle perustettaisiin suomenkielinen kauppaopisto, sekä Lauri Kivekkään voimakas esiintyminen valtiollisen äänioikeuden laajentamisen hyväksi. Muita erityisiä paikallispyrintöjä ei Tampereella näillä valtiopäivillä ollut valvottavana. Tamperelaisten antamat evästykset jäivät suurimmaksi osaksi käyttämättä; joitakuita valitettuja epäkohtia tuli korjatuksi toiselta taholta alkaneiden lainsäädäntötointen avulla.

Edustajain vaali v:n 1888 valtiopäiville oli loistokohta Tampereen suomenmielisten valtiollisessa historiassa. Vihdoinkin oli heidän puolueensa oppinut panemaan arvoa järjestetylle toiminnalle ja puoluekurille. Vaalin valmistuksista piti erityinen vaalikomitea huolta. Koevaalissa, jossa kukin osanottaja äänesti todellisella äänimäärällään, tulivat suomenmielisen puolueen ehdokkaiksi: kauppias Fr. Sumelius 69 äänestäjän 812 äänellä, lakit. kand. Lauri Kivekäs 63 äänestäjän 679 äänellä ja insinööri O. Bergbom 59 äänestäjän 658 äänellä. Lähinnä ääniluvussa oli kauppias C. W. Åkerlund, joka sai 404 ääntä 23 äänestäjältä.

Vahingosta viisastuneina olivat suomenmieliset vaalimiehet hankkineet Bergbomin vaalikelpoisuudesta pormestarin todistuksen Oulusta, jossa kaupungissa Bergbom silloin oli kirjoissa. Kun Kivekkäänkin vaalikelpoisuudesta heräsi hienoja epäilyksiä ja hän itse halusi vetäytyä syrjään, näki puolue parhaaksi asettaa Åkerlundin ehdokkaaksi Kivekkään tilalle ja viimeisessä tingassa peruuttaa jo liikkeelle lasketut Kivekkään nimen sisältävät vaaliliput sekä niiden sijaan jakaa uusia, joissa oli nimet Fr. Sumelius, O. Bergbom ja C. W. Åkerlund. Tämä sotaliike tapahtui parhaassa järjestyksessä. Lopullisessa vaalissa 27 p. syysk. sai suomenmielisten lista kokonaisuudessaan musertavan ääntenenemmistön. Valituiksi tulivat siis:

    Fr. Sumelius.    3 060 äänellä 322 äänestäjältä
    O. Bergbom       2 932    "    315     "
    C. W. Åkerlund   2 926    "    315     "

Lähinnä ääniluvussa oli ruotsinmielisten lista:

    tuomari V. Cajanus.           1 434 ääntä, 82 äänestäjää
    sahanomistaja J. W. Enqvist   1 401   "    80     "
    kauppias G. O. Sumelius       1 368   "    78     "

Vaalikiihko oli tavattoman suuri. Kummankin puolueen listat olivat puhtaita puoluelistoja; Fr. Sumeliuskaan ei nyt kelvannut ruotsinmielisille. Erikseen painetuissa vaalikehoituksissa kilvan kiitettiin ja moitittiin ehdokkaita. Kaikkiaan otti vaaliin osaa 399 äänestäjää 4 412 äänellä. Se pieni rettelö, mikä aiheutui Tampereen maistraatin niskoittelusta vaalin päätöksen julistamisessa – maistraatti kun ryhtyi kirjeellisesti tiedustelemaan Oulusta hra Bergbomin vaalikelpoisuutta, vaikka todistus hänen vaalikelpoisuudestaan oli maistraatille jo näytetty – oli vain särventävänä yrttinä voiton maljassa ja tuotti pormestari Procopélle ja raatimies Ekholmille sakot hovioikeudessa.

Kaupungin edustajille annettiin jo vakaantuneen valtiollisen tavan mukaan kaikenlaisia evästyksiä, joista Tampereen nuoren työväenyhdistyksen kirjallisesti edustajille lähettämät olivat seikkaperäisimmät. Niissä lausuttiin toivomus, että kaupungin edustajat puolustaisivat mahdollisesti esitettävää muutosta eduskuntalaitoksessa, koska ainoastaan siten otaksuttiin voitavan saada työväestölle äänioikeus. Kaupungin edustajille lähetetyssä laajassa kirjelmässä huomautettiin, miten nurinkuriset olot vallitsivat Tampereella, jonka 17 000 asukkaasta ainoastaan 600 oli oikeutettu ottamaan osaa valtiopäivämiesvaaleihin. Kunnallisvaaleihin nähden lausuttiin toivomus, että kunnallisasetuksen 10 §:stä poistettaisiin sanat "ei ole toisen isäntävallan alainen". Vielä ilmaistiin toivomus että 25 % miedommatkin väkijuomat tulisivat yleisen väkijuomalain alaisiksi ja että hallitus asettaisi komitean tutkimaan kieltolain mahdollisia vaikutuksia.

Toivomukset jäivät toivomuksiksi. Tampereen tyttökoulun ottamisesta valtion haltuun tehtiin valtiopäivillä anomus, menestyksettä sekin.

Yhdeksänkymmenluvun pari ensimmäistä vaalia eivät yleiseltä suunnaltaan olleet edellisen taisteluvuosikymmenen vaaleihin verrattavia. Suomenmielisten vanhat vastustajat olivat nyt painuneet auttamattomasti vähemmistöön, suomenmielisten omat rivit pysyivät verraten ehjinä, eikä uusia vastustajia ollut vielä näköpiirissä.

V:n 1891 valtiopäiväin edustajain vaalissa, joka toimitettiin edellisen vuoden syyskuun 30 p., voitti suomenmielisten lista suurella enemmistöllä. Valituiksi tulivat:

    Fr. Sumelius      5 427 ääntä, 454 äänestäjää
    C. W. Åkerlund    3 837   "    370     "
    Lauri Kivekäs     2 712   "    365     "

Lähinnä heitä saivat ääniä ruotsinmielisten erityisehdokkaat Hammarén (1 740 ääntä 90 äänest.) ja Procopé (1 590 ääntä 84 äänest.).

Kuten näkyy oli Fr. Sumelius kummankin puolueen yhteinen ehdokas; häntä äänestivät yhtä vailla kaikki 455 vaaliin osaaottaneet äänestäjät. Ennen vaalia liikkui kaikenlaisia huhuja salaperäisestä vaaliliitosta, jonka muka jokin suomenmielisten nurkkakunta oli tehnyt viikinkien kanssa saadakseen pormestari Procopén valituksi. Vaalin tulokset osoittivat huhun perättömyyden, mutta vaalimiehet tuo temppu kyllä sai liikkeelle, jos se oli tarkoitus.

Kaupungin edustajille lausui työväenyhdistys entiset kunnalliseen ja valtiolliseen äänioikeuteen sekä väkijuomalainsäädäntöön kohdistuvat toivomuksensa. Kunnallisen äänioikeuden kysymyksessä tekivätkin edustajat Åkerlund ja Kivekäs esitysehdotuksen, vaikka tuloksetta.

V:n 1894 valtiopäiville valittiin Tampereelta neljä edustajaa. Lokak. 20 p. 1893 toimitetussa vaalissa, jonka valmistuksia johti suomenmielisten puolella suomalaisen klubin asettama vaalikomitea, voitti suurella enemmistöllä suomenmielisten lista, jonka ehdokkaista saivat ääniä:

    isännöitsijä Arth. Sommer   4 631 ääntä 432 äänestäjältä
    tohtori G. R. Idman         3 630   "   354     "
    tohtori Atle Genetz         3 469   "   348     "
    toimittaja K. Viljakainen   3 418   "   363     "

Lähinnä heitä saivat ääniä Fr. Sumelius, Liljeroos, Pelkonen, Hammarén ja Procopé.

Suomalainen puolue oli nyt valtiollisen valtansa kukkulalla. Vähemmistöön jääneiden ehdokkaiden joukossa huomaamme useampia suomenmielisiä nimiä. Oliko puolue alkanut hajota? Tavallansa; näinä vuosina tavattomasti kiihtyneissä kunnallisissa taisteluissa olivat näet kielipolitiset puoluerajat sekaantuneet ja oli uusia ryhmiä esiintynyt kunnalliselle kilpakentälle. Kunnallisista vaaleista nämä ryhmät listoineen siirtyivät nyt valtiollisiinkin vaaleihin, missä niiden päätarkoituksena nähtävästi oli vain vastustaa suomalaisen klubin ylenmäärin paisunutta valtaa ja saada mieluisempia henkilöitä suomalaisen klubin päämiesten sijalle. Talonomistajain yhdistyksellä, kauppaseuralla ja ruotsalaisella klubilla oli viimeksimainituissa valtiollisissa vaaleissa kaksi ehdokasta yhteistä. Tällaiset uudet, henkilöihin perustuvat kokoomuslistat eivät ennustaneet hyvää tulevaisuutta; mutta vielä eivät vastustajat yhtyneilläkään voimilla pystyneet järkyttämään suomalaisen puolueen ylivaltaa, eikä mikään häirinnyt suomalaisen klubin remuisaa riemua vaalivoiton johdosta.

V:n 1893 vaalissa tuli Tampereella käytäntöön myöskin se uusi tapa, että ehdokkaita vaadittiin ennen vaalia selittämään kantansa tärkeimmissä valtiopäivillä esiintyvissä kysymyksissä. Aluksi meneteltiin näin ainoastaan suomalaisen klubin piirissä. Aamulehdessä tiedettiin myöhemmin kertoa m.m., että isännöitsijä Sommer oli harras työväenvakuutuksen ystävä, jotavastoin toht. Idman ei ollut kannattanut pakollista vakuutusta eikä koulupakkoa. Vanhastaan tunnettiin toimittaja Viljakainen ankarankin raittiuslainsäädännön kannattajaksi, mitä ei voitu sanoa kaikista muista Tampereen edustajista. Voitolle päässyttä listaa ei voi pitää muuna kuin puhtaasti kielipolitisena, ja toimeenpantua mielipiteiden tiedustelua osoituksena vain siitä, että Tampereen suomenmielisten piireissä jo tahdottiin vaikkei vielä voitu antaa muunkinlaisille kysymyksille kuin kielipolitisille arvoa valtiollisessa toiminnassa.

Tapansa mukaan esitti työväenyhdistys jälleen toivomuksiansa kaupungin edustajille. Ne olivat nuo pysyvät kunnallisen ja valtiollisen äänioikeuden ja väkijuomalainsäädännön toivomukset; sen lisäksi anottiin nyt huvien pitämisen sallimista pyhäpäivinä, vaaliaikain järjestämistä työväelle sopivammiksi, pakollista työväenvakuutusta, oppipakon säätämistä, ammatintarkastajain luvun lisäämistä.

Sopii kyllä ihmetellä näiden anojain ahkeruutta, joilla ei voinut olla vähintäkään uskoa useimpien toiveittensa toteutumismahdollisuuteen eikä läheskään kaikilla edes ollut valtiollista, äänioikeuttakaan. Mutta ahkeruus tässä olikin pääasia: tuolla alituisella nakertamisellaan he niinkuin hiiret puhkaisivat sitä murtumattomalta näyttävää seinää, mikä yhä vielä erotti työväen valtiollisesta elämästä. Järjestyneen työväen seuraava askel oli oman valtiopäivämiesehdokkaan asettaminen. Ei ollut: odotettavissa, että työväki ajan pitkään olisi tyytynyt kannattamaan sellaisia kielipolitisia ehdokaslistoja kuin se, joka voitti v:n 1893 valtiollisessa vaalissa. Kun Tampereella v. 1895 oli valtiollinen äänimäärä päätetty rajoittaa 10:een ja kun samoihin aikoihin työväenliike yleensä kääntyi jyrkempään suuntaan, ei erityisen työväen valtiopäivämiesehdokkaan asettaminen seuraavassa valtiollisessa vaalissa ollut mikään odottamaton teko. Omituisempaa oli, että työväestö samalla päätti kannattaa sitä listaa, jolla ehdokas oli, lainkaan huolimatta siitä, mikä puolue tuon ehdokkaan listaansa otti. Kunnallisvaaleissakin järjestynyt työväki näihin aikoihin noudatti samanlaista taktikkaa, jonka avulla se saadakseen valituksi jonkunkaan työväen luottamusmiehen heitti äänensä paljon suuremmalle joukolle työväen vaatimusten ilmeisiä vihollisia. Nähtävästi oli tässä paljon moititussa menettelyssä pääasiana saada tunnustetuksi periaate: työväen valtiollinen itsenäisyys ja edustamisoikeus, jotavastoin käytännöllistä tulosta pidettiin sivuasiana, kunnes myöhemmin toisenlainen menettely nähtäisiin työväenpuolueelle edullisemmaksi.

V:n 1897 valtiopäiväin vaali suoritettiin Tampereella edellisen vuoden lokakuun 23 p. Työväellä oli omana ehdokkaanaan runoilija J. H. Erkko. Hänen vaalikelpoisuudestaan ja muista vaalivalmistuksista syntyi työväenyhdistysten ja suomalaisen klubin välillä pitkiä kahnauksia; työväen ehdokas ei perältäkään joutunut suomalaisen puolueen listalle, vaan sai sijansa eräällä hajoituslistalla. Vaalin sekavuutta lisäsi sekin, että maistraatti toimitti vaalin vanhan 25 ääneen perustuvan vaalijärjestyksen mukaan, vaikka 10 äänen rajoitus jo oli saanut asianomaisen hyväksymisen ja päätös siitä saapui maistraatille vaalin edellisenä päivänä. Vaali oli laimea ja tuotti pettymyksiä yhdelle ja toiselle. Valituiksi tuli kaksi suomenmielisten ja kaksi ruotsinmielisten ehdokasta, joista toinen ruotsinmielinenkin. Valitut saavuttivat seuraavat äänimäärät:

    tehtailija H. Ljljeroos        3 990 ääntä 259 äänestäjältä
    tohtori G. R. Idman            3 834   "   374     "
    pankinjohtaja J.W. Enqvist     3 810   "   245     "
    kunnallisneuv. C. W. Åkerlund  3 732   "   268     "

Lähinnä ääniluvussa olivat Genetz, Viljakainen, Hammarén, neuvosmies Schreck, Pelkonen ja runoilija Erkko, joka sai vähimmän ääniä (1 644 ääntä 125 äänestäjältä).

Suomalaisen puolueen toimesta saatiin vaali kumotuksi ja uusi vaali tuli toimitettavaksi 2 p. helmik. 1897, jolloin valtiopäivät jo olivat koolla. Henkikirjain perusteella valittiin Tampereelta nyt viisi edustajaa. Kun työväen edellisessä vaalissa asettama ehdokas oli julistettu vaalikelpoisuutta puuttuvaksi, asetti työväki hänen sijaansa ehdokkaaksi toimittaja Eero Erkon. Tällä kertaa otettiin työväen ehdokas kaikille listoille ja hän tuli valituksi suurella ääntenenemmyydellä. Valitut olivat:

    toimittaja Eero Erkko      5 036 ääntä 704 äänestäjältä
    tohtori G. R. Idman        3 345   "   505     "
    tohtori A. Genetz          2 799   "   426     "
    toimittaja K. Viljakainen  2 729   "   420     "
    raatimies F. Serenius      2 712   "   418     "

Lähinnä ääniluvussa olivat Liljeroos, Schreck, Enqvist, Pelkonen, Durchman ja Hammarén.

Vaali oli edellistä vaalia melkoista vilkkaampi ja suomalaiselle puolueelle voitokas. "Nuoret suomalaiset", jotka näissä vaaleissa ensi kertaa esiintyivät erillisenä tyhmänä, saivat listalleen vain sadan parin äänen kannatuksen.

Kesällä 1898 kutsuttiin aavistamatta Suomen valtiosäädyt ylimääräisille valtiopäiville v:n 1899 alussa käsittelemään asevelvollisuuskysymystä. Aavistus isänmaan yhteisen vaaran lähestymisestä poisti valtiollisesta elämästä paljon pikkumaisuutta ja antoi vaalitoiminnallekin arvokkaamman leiman. Tätä vakavaa hetkeä käytti järjestynyt työväestö monissa seuduin maata vaalilakolla osoittaakseen miten vakavaa laatua valtiollisen äänioikeuden pidättäminen työväeltä oikeastaan oli. Syyskuun lopussa 1898 pidetyssä yleisessä kokouksessaan tosin Tampereen työväestö asetti valtiopäivämiesehdokkaakseen kirjanpainaja J. V. Hellbergin. Päivää ennen 21 p. lokak. toimitettua vaalia työväestö kuitenkin yleisessä kokouksessa päätti olla puolueena ottamatta osaa vaaliin, koska vastapuolueet eivät olleet ottaneet listoihinsa työväen ehdokasta. Vaalilakon tekijäin puolelta huomautettiin julkisuudessa pontevasti, ettei lakon aiheuttajana ollut välinpitämättömyys isänmaan kohtalosta, vaan työväeltä kielletty äänioikeus.

Puheena oleva vaali tapahtui hiljaisesti, ja suomalainen puolue sai ilman työväen ja "nuorten suomalaisten" kilpailua määrätä kaupungin edustajat. Valituiksi tulivat:

    tehtailija H. Liljeroos      4 028 äänellä 505 äänestäjältä
    tohtori G. R. Idman          4 017    "    505     "
    tarkastaja J. A. Pelkonen    3 242    "    424     "
    isännöitsijä A. Sommer       2 940    "    386     "
    toimittaja K. Viljakainen    2 735    "    362     "

Lähinnä ääniluvussa olivat Solin, Hammarén ja Proeopé.

V:n 1900 lakimääräisiä valtiopäiviä varten toimitettiin edustajain vaali Tampereella 6 p. lokak. edellisenä vuonna. Helmikuun manifestin synkän painon alla oli puolueiden sovinnollisuus suuri ja vaalit samasta syystä hiljaiset. Työväki oli taaskin vaalilakossa. Väkilukunsa perusteella sai Tampere nyt valita kuusi edustajaa, joiksi tulivat suomalaisen puolueen ehdokkaat:

    tohtori G. R. Idman         3 203 ääntä, 369 äänestäjää
    tehtailija H. Liljeroos     3 203   "    369     "
    kauppaneuvos A. Sommer      3 193   "    368     "
    tarkastaja J. A. Pelkonen   3 155   "    364     "
    isännöitsijä H. Solin       2 348   "    281     "
    toimittaja K. Viljakainen   2 350   "    259     "

Lähinnä ääniluvussa olivat Enqvist ja Clayhills. Neljä ehdokasta oli yhteistä kaikilla listoilla.

Viisivuotisen varainhoitokauden loppuessa kutsuttiin elokuussa 1904 valtiosäädyt kokoontumaan saman vuoden joulukuun 6 p:nä. Tampereella oli nyt kolme valtiollista puoluetta: sortovuosien kuluessa nuorsuomalaisesta ja ruotsalaisesta puolueesta sekä vanhasuomalaisesta puolueesta siirtyneistä muodostunut "perustuslaillinen puolue", vanhasuomalainen ("suometarlainen") puolue ja työväenpuolue. Näistä oli perustuslaillinen puolue johtavassa asemassa kaupungissa. Työväenpuolue noudatti nyt uutta menettelytapaa. Valtiopäiväkutsumuksen johdosta pidettiin Helsingissä sosialidemokratisen puolueen ylimääräinen puoluekokous, jossa tehtiin päätös, että työväki saisi alkavissa vaaleissa olla yhteistyössä ainoastaan sen puolueen kanssa, joka hyväksyy työväen äänioikeusvaatimuksen. Kun tiettävästi ei mikään porvarillinen puolue ollut tuota vaatimusta hyväksynyt, merkitsi Helsingissä tehty päätös siis vaalilakkoa. Tämän päätöksen kumminkin työväki rikkoi monessa läntisen ja pohjoisen Suomen kaupungissa. Tampereenkin työväenyhdistykset päättivät ottaa osaa valtiopäivämiesvaaliin, koska eivät tahtoneet "toimettomina syrjästäkatsojina seurata asiain kulkua kansamme vastaisia kohtaloita määrättäessä". Vaalissa äänesti työväestö yhdessä perustuslaillisen puolueen kanssa ja sai valituksi ehdokkaansa, kaupanhoitaja H. Lindroosin.

Muut valitut olivat perustuslaillisten ehdokkaat G. R. Idman H. Liljeroos, J. T. Durchman, K. Viljakainen ja Gösta Sumelius. Perustuslaillisten listaa äänesti n. 460 ja vanhasuomalaisten n. 400 äänestäjää. Nämä vaalit olivat merkittävät siitä, että niissä oli ensimmäisen kerran käytännössä kaksi vuotta aikaisemmin hyväksytty kahden äänen ääniasteikko.

Vaaleissa sai työväki valituksi vain toisen ehdokkaansa. Perustuslaillisen puolueen virallisella listalla oli ollut toinenkin työväen ehdokas, Yrjö Mäkelin. Viime hetkessä kuitenkin sotki suunnitelmat "viinapuolueen" lehdessä, Tampereen Uutisissa julaistu hajoituslista, jossa Viljakaisen nimi oli vaihdettu Liljeroosiin. Seuraus oli se, että he molemmat tulivat valituiksi, mutta että Mäkelin putosi pois, mistä työväki sai aihetta syyttää perustuslaillisia sanansasyömisestä. Mäkelinin äänimäärää lienee vähentänyt hänen kirjoittamansa "Forssan julistus", joka oli herättänyt suurta paheksumista porvarillisissa piireissä.

Tampereen puolue-oloja kuvaavaa oli, että työväenpuolue samaan aikaan kunnallisissa vaaleissa työskenteli yhdessä suomalaisen puolueen ja raittiusväen kanssa "viinapuoluetta" vastaan.

Viimeisen säätyeduskunnan, vv:n 1905–1906 valtiopäiväin, vaaleihin ei järjestynyt työväestö Tampereella pidetyn puoluekokouksen päätöksen mukaisesti ottanut ensinkään osaa. Innostus säätyeduskuntavaaleihin oli jo yleisesti laimennut; olihan suurlakko vastikään pauhannut ja avannut näköaloja kokonaan toisenlaisiin vaalioloihin. Valituiksi tulivat n. 510 äänestäjän äänillä perustuslaillisten ehdokkaat, niiden joukossa yksi ruotsinmielinen; vanhasuomalaisten pääehdokasta kannatti vain 280 äänestäjää. Tampereen viimeisinä valtiopäivämiehinä viimeisen säätyeduskunnan porvarissäädyssä olivat G. R. Idman, K. Viljakainen, T. Kurkela, Erkki Reijonen, Anton Elfving ja M. Lavonius. (44)

e) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta.

Tampereen asukkaiden taistelulla valtiollisen äänioikeuden laajentamiseksi on ollut huomattava sija koko kansamme valtiollisessa vapautumistyössä.

V:n 1869 valtiopäiväjärjestyksen edellisinä vuosina oli valtiollinen toiminta vielä sopusoinnussa vanhan säätyvaltaisuuden kanssa, joka salli ainoastaan kaupunkien "porvariston" käyttää valtiollisia oikeuksia. Tampereella toimitettiin valtiolliset vaalit sekä 1863 että 1867 v:n valtiopäiville yksinkertaisesti vain avonaisella äänestyksellä ja "takseerausluettelosta huutamalla". Porvaristo käytti siis rajatonta äänimäärää siten, että kullakin oli yhtä monta ääntä kuin "vero-osaakin". Kun vero-osia oli puolikkaitakin, saatettiin vaalissakin antaa puolia ääniä; niinpä 21 p. marrask. 1866 toimitetussa valtiopäivämiesvaaleissa sai F. W. Frenckell 152 1/2 ja eräs toinen 5 1/2 vero-osan äänet.

Laajempia kaupunkilaisjoukkoja kuin porvarien ja kaupungin virkamiesten ahdasta piiriä valtiolliset vaalit eivät tällöin vielä koskeneet. V:n 1869 valtiopäiväjärjestys pysyi tässä kohden vielä vanhan säätyvaltaisuuden pohjalla. Tämä uusi perustuslaki tosin päästi kaupunkien valtiollisten oikeuksien osallisuuteen porvariston lisäksi erinäisiä kaupunkilaisryhmiä, etupäässä talonomistajat; mutta sen kautta valtiollinen äänioikeus ainoastaan siirtyi "porvarien" erioikeutetusta piiristä vähemmin ahtaaseen "porvarien ja talonomistajain" piiriin.

Ensimmäinen periaatteellinen kaupunkien valtiollisen äänioikeuden laajennus tapahtui vasta sitten kuin v. 1873 annettu kaupunkien kunnallisasetus ja v:n 1879 vapaamielinen elinkeinolainsäädäntö olivat hävittäneet kaupunkilaisia erottavat vanhat oikeudelliset raja-aidat ja asettaneet kaupunkikuntain ja niiden asukkaiden julkisen ja taloudellisen toiminnan uudelle pohjalle. Luonnollisena seuraamuksena nämä olot vaativat muutosta kaupunkien valtiollisessakin elämässä. Manifestilla 20 p:ltä maalisk. 1879 tehtiinkin vastaavia muutoksia valtiopäiväjärjestykseen. Nyt tulivat valtiollisissa vaaleissa äänivaltaisiksi yleisiä ehtoja täyttävät kaupunkilaiset, tarkemmin sanoen ne kaupunkikunnan jäsenet, jotka olivat kaupungissa verollekirjoitetut ja lähinnä edellisen yleisen taksoituksen mukaan velvolliset maksamaan veroa kunnan yhteiseksi tarpeeksi. Porvarissääty muuttui tällä uudistuksella porvariston edustajasta kaupunkien edustajaksi.

Vaikka valtiollinen äänioikeus kaupungeissa täten menetti aikaisemman säätyluonteensa, se kuitenkin jäi äärettömän kauaksi yleisestä äänioikeudesta. Sekä v:n 1869 että v:n 1879 säännösten mukaan olivat näet äänioikeutta vailla naiset, merimiehet, sotamiehet, vahtipalvelijat ja ennen kaikkia "ne, jotka toisen palveluksessa tahi alituisessa työssä ovat, tahi päiväpalkkalaiset tahi muut sen kaltaiset, jotka elättävät itsensä satunnaisella työnteolla; samoin myös ne, jotka vaan omaksi elatuksekseen jotakin elinkeinoa harjoittavat". Täten siis yleensä n.s. työtätekeviltä kansanluokilta pidätettiin valtiollinen äänioikeus; ja koska äänioikeuden varsinaiseksi pohjaksi tuli taloudellinen itsenäisyys ja varallisuus, niin sopii nyt alkanutta valtiollista kehityskautta hyvin nimittää luokkavaltaisuuden ajaksi.

Valtiopäiväjärjestys määräsi, että äänet kaupunkien valtiollisissa vaaleissa oli laskettava veroäyrittäin tai niillä perusteilla, joiden mukaan valitsija suoritti kunnallismaksuja. Sen tarkempia yhdenmukaisia vaalisääntöjä ei annettu, joten monet seikat, joukossa niinkin tärkeät kuin ääniasteikon määrääminen, jäivät kaupunkikuntain vapaaseen päätäntään.

Näistä muinaisaikaista valtiohajanaisuutta muistuttavista säännöksistä oli kuitenkin se hyvä, etteivät ne estäneet niitä kaupunkeja, joilla halua oli, ääniasteikon rajoittamisella ja vaalioikeuden vapaamielisellä tulkinnalla kehittämästä valtiollista äänioikeutta kansanvaltaiseen suuntaan. Todella ilmenikin sellaisia pyrkimyksiä liberalien vuosikymmenellä maassamme, eikä vähimmin Tampereella. Seitsenkymmenluvun alussa ei täällä vielä oivallettu rajattoman ääniasteikon etuja, vaan katsottiin yleisen edun vaativan asteikon kohtuullista rajoittamista. Hauskoja sentapaisia säännöksiä tapaamme siinä vaalijärjestyksessä, jonka Tampereen valtiollista äänioikeutta nauttivat asukkaat hyväksyivät maistraatin kokouksessa 15 p. marrask. 1871 ja jonka erityinen komitea – pormestari Procopé, kauppias Hammarén, värjäri Liljeroos, ent. kirjuri Villgrén ja tehtailija Peterson – oli suunnitellut. Tämän vaalijärjestyksen mukaan oli ensin määrättävä kunkin äänivaltaisen veroäyrit, huomioonottamalla, että "elinkeinoäyri" oli laskettava kolmeksi tavalliseksi veroäyriksi ja "tuloäyri" yhdeksi veroäyriksi. Täten muutetuille veroäyreille pantiin sitten ääniä seuraavan astealenevan kaavion mukaan:

      1–3 veroäyrille 2 ääntä   22–30 veroäyrille 7 ääntä
      3–6     "       3   "     30–40     "       8   "
     6–10     "       4   "     40–51     "       9   "
    10–15     "       5   "     yli 51     "      10   "
    15–22     "       6   "

Kymmentä suuremmaksi ei kenenkään ääniluku saanut nousta. Pormestari sai käyttää kymmenen ja neuvosmiehet kukin vähintään viisi ääntä. Tällaisella asteikolla koetettiin Tampereella tehdä oikeutta sekä vähävaraisille että varakkaille valitsijoille.

Kunnallisasetuksen voimaanastuttua pidettiin Tampereella luonnollisena, että valtiopäivämiesvaalissa oli seurattava kunnallisvaaleissa noudatettua äänestystapaa, joten valitsijan korkein sallittu äänimäärä olisi 25. Maistraatin kokouksessa 11 p. lokak. 1876 päätettiin noudattaa sellaista menettelyä seuraavassa kuussa tapahtuvassa valtiopäivämiesvaalissa.

Maistraatin kokouksessa 27 p. huhtik. 1881 päätettiin yksimielisesti, että kaupungin valtiopäivämiesvaalissa oli edelleenkin noudatettava kunnallisvaalien äänestystapaa.

Tällä äänirajoituspäätöksellä oli tavallista suurempi merkitys. Ensinnäkin oli nyt tavallaan "keksitty" rajaton äänioikeus kun senaatti v. 1879 oli selittänyt, että kaupunkien virkamiesten vaaleissa oli käytettävä rajatonta ääniasteikkoa, ja sen jälkeen oli levinnyt se käsitys, että samanlainen äänestystapa oli ainoa laillinen niissä kaupungeissa, joille ei oltu vahvistettu toisenlaista vaalijärjestystä.

Toiseksi oli äänirajoitus kunnallisvaalien tapaan Tampereella tullut tärkeäksi senvuoksi, että v:n 1879 äänioikeuslaajennuksen vaikutuksesta vähä-äänisten valitsijain lukumäärä täällä huomattavasti kasvoi ja se vaara uhkasi, että pieni vähemmistö saattaisi äänestämällä kumoon vähä-äänisen enemmistön tehdä koko äänioikeuslaajennuksen merkityksettömäksi, ellei ylintä äänimäärää saataisi rajoitetuksi.

Yhteishyvää harrastavat tamperelaiset siis, kuten mainittu, yksimielisesti päättivät rajoittaa ylimmän äänimäärän 25:een ja päätös lähetettiin hyvissä ajoin hallituksen vahvistettavaksi.

Vähäinen ei ollut yleisön ällistys, kun senaatti kesällä, kuukausia ennen vaalia, palautti Tampereella tehdyn laillisen päätöksen takaisin sillä muka syyllä, että se oli tullut senaattiin liian myöhään ehtiäkseen saada hallitsijan vahvistusta ennen alkavia vaaleja. Suuttumus senaatin mielivaltaisen menettelyn johdosta oli suuri ja ainoastaan ahtaat paino-olot, kuten U. Suometar lausui, estivät sitä näkymästä sanomalehtien palstoilla. Tampereen lehdet tyytyivät huomauttamaan, että kaupungissa varmaan olisi osattu toimittaa laillinen vaali, vaikkei hallituksen päätös olisi ehtinyt perille vaalipäiväksi, ja väittivät lisäksi, ettei uusi vaalijärjestys ollut laadittu ainoastaan kuluvan vuoden vaalia varten, niinkuin senaatti selitti otaksuvansa, vaan yleensä seuraaviakin aikoja varten, koskapa kuluvan vuoden vaaleja ei oltu vahvistettavassa vaalijärjestyksessä erikseen mainittu.

Yleisesti nähtiin senaatin päätöksessä puoluevaikutuksia. Tampereellakin olivat, niinkuin olemme kertoneet, puolueolot juuri tänä ajanhetkenä joutuneet käännekohtaan. Ruotsinkiihkoisen senaatin teko sytytti tulen tappuroihin ja oli ilmeisesti yhtenä vaikuttavana syynä valtiollisen suomikiihkoisen puolueen syntymiseen Tampereella, jossa fennomanit pian alkavassa vaalissa esiintyivät jäykkinä puhtaan listansa kannattajina.

Toiselta puolen järjestyivät Tampereen vähälukuiset ruotsinmielisetkin nyt taistelurintamaan pormestarin hoitaessa ylipäällikön ja maistraatin suorittaessa yleisesikunnan tehtäviä. Suomenmielisiä pakotti v:n 1881 jälkimmäisessä vaalissa kärsitty musertava tappio hinnalla millä hyvänsä saamaan toimeen valtiollisen äänirajoituksen; ruotsinmieliselle puolueelle sitävastoin oli rajaton äänioikeus elinehto. Siitä alkoi Tampereen maistraatin ja vaalimiesten vuosikausia kestävä hellittämätön kiista ja taistelu, tuo kuuluisa "Tampereen juttu", mainioimpia tämän kaupungin mainioista jutuista, herkkupala Tampereen vaiherikkaan puoluehistorian muistojen joukossa.

Merkittäköön tässäkin muistoon tämän valtiollisen huvinäytelmän aika, henkilöt ja näytökset. Toukok. 8 p. 1882 esitti parikymmentä Tampereen tunnettua fennomania maistraatille vaatimuksen, että edellisen vuoden huhtikuussa tehty äänirajoituspäätös uudelleen lähetettäisiin hallituksen vahvistettavaksi. Maistraatti hylkäsi vaatimuksen, koska se ei katsonut voivansa kääntyä senaatin puoleen asiassa, joka kerran oli siellä hyljätty. Päätöksestä valitettiin ruotsinkielisellä valituskirjelmällä lääninhallitukseen, joka 10 p. heinäk. antamallaan päätöksellä hylkäsi valituksen huomauttaen, että asia oli pantava alulle uudessa maistraatin kokouksessa. Tamperelaiset eivät kuvernöörin päätökseen uskoneet, vaan valittivat senaattiin, joka kumminkin päätöksellään 17 p. marrask. 1882 kaikin puolin vahvisti kuvernöörin antaman ratkaisun.

Pantiin asia uudellensa alkuun, pyydettiin 27 p. helmik. 1883 Tampereen maistraattia kutsumaan äänivaltaiset kokoon keskustelemaan ja päättämään äänimäärän rajoittamisesta kaupungin valtiopäivämiesvaaleissa. Mutta maistraatti kieltäytyi sellaista kokousta pitämästä sillä perusteella, että vaikka valtiopäiväjärjestys sallikin tehtävän muutoksia vaalitavassa ja järjestyksessä, se ei kuitenkaan muka sallinut äänimääräin rajoittamista. Mitäs muuta, valitettiinpa taas lääninhallitukseen, joka päätöksellä 26 p. huhtik. velvoitti maistraatin kuukauden kuluessa kuvernöörin päätöksestä tiedon saatuaan pitämään anotun kokouksen. Maistraatti totteli ja rupesi 22 p. elok. pitämään kokousta äänimäärän rajoittamisesta kaupungin valtiollisissa vaaleissa. Mutta kokouksessa sai puheenvuoron kapteeni F. Mörtengren, joka väitti, että koko yritys oli laiton, koska kuvernöörin päätöstä ei oltu ruotsinkielelläkin kuulutettu kirkossa eikä sitä kunink. kamarikollegin kirjeen 1 p:ltä helmik. 1808 mukaisesti kuuluttamisen jälkeen pidetty nähtävänä kirkossa tai asianomaisen papin luona(!). Ja toden totta maistraatti keskeytti näin tavoin laittomaksi havaitsemansa kokouksen.

Kuvernöörin päätös sitten kuulutettiin kirkossa ja maistraatin toimenpiteeseen tyytymättömät tekivät valituksen kuvernöörille, joka 8 p. marrask. antamallaan päätöksellä selitti, että v:n 1808 kamarikollegin kirje koski ainoastaan taloudellisia ja järjestysasioita eikä nyt esillä olevaa kysymystä, että kuvernöörin edellistä päätöstä ei tarvittu kuuluttaa kirkossa, koska kuvernööri ei ollut sitä käskenyt, että Mörtengrenin tekemä muistutus olisi ollut maistraatin kokouksessa läsnä olleiden äänivaltaisten eikä maistraatin yksinänsä ratkaistava, minkä kaiken nojalla kuvernööri nyt kumosi maistraatin päätöksen ja velvoitti maistraatin heti tästä päätöksestä tiedon saatuaan pitämään uuden äänivaltaisten kokouksen, minkä lisäksi kuvernööri kielsi jatkuvan vetoamisoikeuden itse pääasiassa, velvoittaen maistraatin ehdottomasti tottelemaan kuvernöörin käskyjä.

Maistraatti oli tottelevinaan määräten uuden kokouksen pidettäväksi 18 p. jouluk., mutta kokouksessa esiintyi taasen kapt. Mörtengren, tällä kertaa varustettuna todistuksella siitä, että kuvernöörin aikaisemman päätöksen johdosta oli valitus tehty senaattiin, ja uudelleen maistraatti omalla vallallaan, vastoin kuvernöörin selvää käskyä, jätti kokouksen pitämättä.

Eikä sillä hyvä. Kaikiksi varoiksi veivät valituksen tehneet herrat senaattiin toisenkin valituksen, jossa tuohon toiseen valitukseensa viitaten väittivät, ettei kuvernöörin huhtikuussa antama päätös ollut lainvoimainen, joten kuvernöörillä siis ei ollut oikeutta määrätä uutta kokousta pidettäväksi, ja sen perusteella pyysivät senaattia kiiruusti kieltämään kysymyksessä olevan kokouksen pitämisen. Niinkuin nähtiin, ei maistraatti katsonut riippuvansa senaatin määräyksistä, vaan keskeytti kokouksensa jo Mörtengreninkin käskyllä. Senaatti ratkaisi asian 22 p. jouluk. hyljäten tehdyn pyynnön. Mörtengren ja kumpp:n toiseen pääasiaa koskevaan valitukseen senaatti antoi päätöksen vasta 15 p. maalisk. 1884 vahvistaen siinäkin kuvernöörin päätöksen.

Vihdoin oli Mörtengrenin välinäytös loppunut. Toista vuotta kestäneen riidan jälkeen oli maistraatti senaatin päätöksellä velvoitettu pitämään äänirajoituskokouksen.

Lopullisessa reilassa eivät asiat kumminkaan vieläkään olleet. Kyllästyneenä maistraatin kuulumattomiin rettelöimisiin joukko Tampereen äänioikeutettuja suomenmielisiä kansalaisia 8 p. marrask. 1883 jätti hovioikeuteen kantelun, jossa vaadittiin Tampereen maistraattia saatettavaksi edesvastuuseen siitä, että se oli estänyt kaupungin valtiopäivämiesvaalissa äänioikeutettuja asukkaita keskustelemasta ja päättämästä kaupungin vaalijärjestyksestä. Tästä kantelusta oli lähinnä se seuraus, että Tampereen maistraatti joutui esteelliseksi äänioikeuskokousta pitämään.

Toukok. 24 p. 1884 koitti vihdoinkin se päivä, jolloin Tampereen äänivaltaiset viidennen ja viimeisen kerran kokoontuivat vuodesta 1881 saakka vireillä ollutta sitkeähenkistä äänirajoituskysymystänsä ratkaisemaan. Väliaikaisen maistraatin puheenjohtajana oli Hämeenlinnan v.t. pormestari Sundel ja muina jäseninä oikeusraatimies Helsingius Hämeenlinnasta sekä kamreeri Jäderholm ja vaskiseppä Dunderberg Tampereelta. Kokous, jossa kaikki kävi rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä päätti 120 äänestäjän 1 631 äänellä 11 äänestäjän 1 008 vastaan rajoittaa äänimäärän 25:een. Vähemmistö kannatti kapteeni Mörtengrenin esitystä, että äänimäärä rajoitettaisiin 100:aan veroäyriperusteen ollessa 200 markkaa, 75:een veroäyriperusteen ollessa 300 ja 50:een tuon perusteen ollessa 400 markkaa. Äänestyksen tulos oli Tampereen suomenmielisten ensimmäinen mainittava valtiollinen voitto; mahtoi heistä tuntua tavallista juhlallisemmalta se kokous, jossa niin pitkäin ponnistusten palkka saavutettiin.

Tämän ratkaisun jälkeen kesti jälkilaskujen suorittamista vielä kauan aikaa. Jo 8 p. marrask. 1883 olivat, niinkuin mainittiin, jotkut äänivaltaiset suomenmieliset tehneet hovioikeudessa syytteen maistraattia vastaan, vaatien sitä saatettavaksi edesvastuuseen siitä, että se oli estänyt äänivaltaisia keskustelemasta ja päättämästä äänioikeusasiasta. V. 1886 tuomitsi Turun hovioikeus maistraatin puheenjohtajan 100 talarin sekä kummankin neuvosmiehen 50 talarin sakkoon, minkä tuomion senaatti v. 1887 vahvisti. Hovioikeuteenvalittajia vastaan alkoi maistraatti erikseen kunnianloukkausjutun, jonka vaiheiden kertomisesta on tässä luovuttava.

Siihen aikaan kuin Tampereella vihdoinkin saatiin valtiollisissa vaaleissa säädetyksi 25 äänen raja, oli maassamme syntynyt liike, joka tahtoi parantaa valtiollisia äänioikeusoloja sekä laajentamalla äänioikeutettujen piiriä että erityisesti alentamalla asteikkoa 25 äänen rajaa vielä alemmaksi. V:n 1882 valtiopäivillä saatiin aikaan säätyanomus, että kaupungeille säädettäisiin yleinen vaalijärjestys, jossa alin tulomäärä, minkä nojalla äänioikeutta oli annettava, ja ylin äänimäärä määrättäisiin sekä äänioikeus suotaisiin sellaisillekin henkilöille, joilla oli verraten itsenäinen yhteiskunnallinen asema, mutta joilla ei vielä ollut äänioikeutta. Anomuksen johdosta toimeenpantu tutkimus osoitti, miten kirjavat olot tällä alalla olivat päässeet versomaan. Toisissa kaupungeissa oli äänioikeus riistetty verraten itsenäisiltä henkilöiltä, toisissa taas oli siten menetelty ainoastaan palkollissäännön alaisia henkilöitä kohtaan. Kun senaatti oli vahvistanut useiden kaupunkien vaalijärjestykset jo ennen v:n 1883 kunnallislakimuutosta, jolla veroäyrin peruste nostettiin 200–400 markaksi ja kunnallinen äänioikeus muodostettiin vastaavalla tavalla, oli valtiollisen ja kunnallisen äänioikeuden välille syntynyt omituista ristiriitaa. Valtiollista äänioikeutta saatiin joissakuissa kaupungeissa nauttia yhden veroäyrin ja 100 markan suuruisen verotetun tulon perusteella; ylin ääniraja oli eri kaupungeissa säädetty hyvin eri lailla, missä 25, missä 50 ääneksi, missä jätetty rajattomaksi. Esimerkkinä äänioikeusoloissa syntyneestä sekavuudesta mainittakoon, että esim. ajurit olivat Helsingissä äänivaltaisia, mutta Viipurissa eivät; Tampereella olivat ajurit äänivaltaisia, jos heillä oli renkejä; Vaasassa saivat rautatienkonduktöörit äänestää, mutta Helsingissä eivät; Oulussa oli 1/10 asukkaista äänivaltaisia, Tampereella 1/35 (ennen v:n 1884 vaalijärjestystä).

V:n 1885 valtiopäiville hallitus valmisti äänioikeusesityksen, joka yleensä kävi v:n 1882 valtiopäiväin viittaamaan suuntaan. Niinpä siinä oli niiden "toisen palveluksessa tai alituisessa työssä" olevain ja muiden työntekijäin sijaan, joilla silloisen lain mukaan ei ollut äänioikeutta, tämä oikeus annettu muulle työväelle paitsi "laillisesti pestatuille palkollisille isännän ruuassa". Ylimmäksi äänimääräksi esitettiin 25 ääntä laskettuna samalla tavoin kuin kunnallisissa vaaleissa, mutta koska hallitus silloin oli sitä (nyt jälleen päinvastaiseksi kääntynyttä) mieltä, että valtiollinen äänioikeus vaati korkeamman varallisuusehdon eli sensuksen kuin kunnallinen äänioikeus, niin oli hallituksen esityksessä määrätty 800 markan sensus, josta valtiollinen äänioikeus oli alkava. Tämän esityksen mukaan siis olisivat äänioikeutensa tulleet menettämään kaikki, joiden taksoitetut vuositulot olivat 800 markkaa pienemmät. V:n 1885 valtiopäiväin lakivaliokunta tuon pahan vielä suurensi esittämällä mietinnössään, että 800 markan sensuksesta ylöspäin luettaisiin kultakin 400 markan tuloerältä (eikä kunnallisilta veroäyreiltä) lisä-ääni aina 25 äänen määrään saakka Kysymys oli arkaluontoinen, sillä se koski puolueiden valtasuhteita valtiopäivillä; taisteltiin kiivaasti sekä säädyissä että kaikkien säätyjen kuuluisassa yhteisistunnossa, joka pidettiin 11 p. huhtik. 1885 yksinomaan tämän kysymyksen käsittelemistä varten. Sovintoa ei kumminkaan syntynyt. Äänioikeuden laajentamiseen olivat säädyt yleensä taipuvaisia, mutta ääniasteikon järjestämisessä menivät päätökset aivan vastakkaisiin suuntiin. Ritaristo ja aateli hyväksyi tavattoman rahavaltaisen ehdotuksen, jonka mukaan äänioikeus alkaisi vasta 1 000 markan tuloista ja rajoittuisi vasta 20 500 markan tuloista saatavaan 30 ääneen. Porvarissääty asettui lakivaliokunnan kannalle. Pappis- ja talonpoikaissääty puolestaan hyväksyivät lakivaliokunnassa istuvain jäsentensä laatiman ja sittemmin suomenmielisen puolueen ohjelmassa sitkeästi pysyvän ehdotuksen, jonka mukaan valtiollinen äänioikeus noudattaisi kunnallista äänioikeutta kymmenen äänen ollessa ylimpänä sallittuna äänimääränä. Yksityiset puhujat, kuten Tampereen edustaja Lauri Kivekäs, puolustivat innokkaasti yleistä äänioikeutta siinä muodossa, että jonkinlainen sensus säilytettäisiin, mutta ääniasteikko kokonaan poistettaisiin. Säätyjen päätösten käydessä eri suuntiin koko asia raukesi.

Tampereella, jossa itsepintaisella työllä ja taistelulla v. 1884 saatiin äänimäärä rajoitetuksi 25:een, ei sen saavutuksen jälkeen hetkiseen aikaan ollut halua yrittää uutta äänirajoitusta. Sanomalehdissä kuitenkin pohdittiin asiaa vilkkaasti periaatteelliselta kannalta. Aamulehti edusti näinä vuosina suomalaisen omistavan luokan yleistä kantaa, vaatien ääniasteikon alentamista, mutta vastustaen sen täydellistä poistamista. Niinpä se jo v. 1883 eräässä kirjoituksessa ennusti yleisen äänioikeuden voittoa tulevaisuudessa, kansan ollessa korkealla sivistysasteella, vaikka olevissa oloissa vielä puolsi ääniasteikkoa yhtyen junkkeripuolueen mielilauseeseen: "äänet ovat punnittavat eikä luettavat"; mutta lehden kirjoittaja ei kuitenkaan uskonut äänestäjäin kyvyn "olevan suoranaisessa suhteessa heidän voipyttyjensä lukuun", koska "luonnollisin olisi diktatuuri niin kamalissa oloissa". Siis kohtuus paras. Tätä kultaisen keskitien oppia saarnattiin hauskalla tavalla myöskin eräässä Aamulehteen lähetetyssä kirjoituksessa v. 1884. Sen mukaan oli äänioikeusraja tehtävä niin alhaiseksi kuin olla voi( varomalla kuitenkin, etteivät vaalioikeutta saa "epäitsenäiset, jotka riippuvaisuutensa tähden isännistä tai aineellisista seikoista joutuisivat vaaraan väärinkäyttää vaalioikeuttansa". Kirjoittaja oli sitä mieltä, että "jos jok'ainoalla kansalaisella olisi ainoastaan yksi ääni ja raja olisi alhainen, niin keskisäädyllä, porvaristolla ja kauppiailla, jotka ovat niin suuresta merkityksestä kansan vaurastumiselle, ei olisi mitään mahdollisuutta saada tahtoansa kuuluville, koska alhaisempi kansa on niin paljolukuisempi keskisäätyä". Pohjaltaan nämä mielipiteet olivat samaa kuin aikaisemmissa veroäyriväittelyissä jo tapaamamme keskisäätyinen usko, että kaikki julkinen elämä perustuu yksilön taloudelliseen itsenäisyyteen, ja se muinaisajoista saakka juurtunut katsomustapa, että yhteiskunta jakaantuu valtiollisiinkin luokkiin.

Toiseen tapaan käsiteltiin v:n 1884 aikoina äänioikeuskysymystä Tampereen Sanomissa, joka lehti nyt alkoi erityisemmin kiinnittää huomiotansa työväenkysymykseen ja tarkastaa äänioikeusasiaakin sen valossa. Siitä pari näytettä. Tehden 109 n:ossa v. 1884 muudan lähettäjä ennustaa kysymyksen työväestön valtiollisista oikeuksista pian tulevan päivän polttavaksi Tampereellakin eikä huomaa "siinä mitään vaaraa isänmaan tulevaisuudelle, jos työväelle myönnetään suurempi valtiollinen oikeus, päinvastoin on monia esimerkkejä tarjona siitä, että monella työmiehellä on järkevämpi katsantokanta yhteiskunnallisissa asioissa, kuin monella pohatalla, joka vaan toimii veikkojensa mielipiteiden mukaan, omaamatta itsenäisyyttä". Vähän myöhemmin nimimerkki K(aarlo) R(enström) odotettavissa olevan hallituksen esityksen johdosta ottaa äänioikeusasian puheeksi puolustaen työväen, vieläpä naistenkin äänioikeutta. Sitten lehti kertoo, että äänioikeusasiasta on ruvettu keskustelemaan yksityisessä piirissä työväen keskuudessa, ja vaatii äänioikeutta työmiehillekin, niiden joukossa kun löytyy "suuri enemmistö miehiä, jotka seuraavat aikaansa ja ovat paremmin tutustuneita päivän tärkeöihin kysymyksiin kuin moni n.s. kauppias, jolla on ollut ainoastaan 4–5 markan kulut valtiollisista oikeuksistansa". Myöhemmin lehti tekee sen ehdotuksen, että, jos "viiva" välttämättömästi on vedettävä äänioikeuden rajaksi, 500 markkaa määrättäisiin äänioikeuden perusteeksi, josta äänimäärä sitten 100 ja 200 markan asteissa nousisi 10 äänen ylimpään määrään saakka, mikä äänimäärä olisi saavutettava jo 2 400 markan tulolla – "ellei raskita luopua tuosta keskiaikaisesta äänestystavasta, että yksi henkilö äänestää useammalla äänellä".

Tästä ensimmäisestä vähäisestä äänioikeusliikkeen nykähdyksestä Tampereella oli ainoana tuloksena tehtaiden työväestön asettaman valiokunnan laatima ja K. Renströmin kirjallisesti kaupungin silloisille valtiopäivämiehille jättämä evästys, jossa heitä pyydettiin vaikuttamaan siihen suuntaan, että äänestysoikeus kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa laajennettaisiin, jotta työväestökin voisi ottaa osaa vaaleihin, ja että äänestysperuste pantaisiin mahdollisimman alhaiseksi ja äänien luku rajoitettaisiin. Kuinka äänioikeusasian sitten valtiopäivillä kävi, se äsken jo mainittiin.

V:n 1885 yritystä jatkettiin kolmilla seuraavilla valtiopäivillä yhtä huonolla menestyksellä; säädyt eivät ryhtyneet mihinkään toimiin äänioikeusolojen korjaamiseksi. Näyttipä melkein siltä kuin olisi äänioikeusasia säädyissä sitten 1885 v:n valtiopäiväin suorastaan taantunut. E. Rönnbäckin v:n 1888 valtiopäivillä tekemä anomusehdotus, että äänioikeus myönnettäisiin sellaisille työmiehille ja toisen palveluksessa oleville henkilöille, jotka eivät ole palkollissäännön alaisia, lähetettiin kyllä valiokuntaan, mutta haudattiin siellä hiljaisesti, vaikka edelliset valtiopäivät tässä äänioikeusasian kohdassa olivat olleet yksimieliset. V:n 1891 valtiopäivillä ei äänioikeusasiasta hiiskuttu mitään.

Tampereellakaan ei valtiollisen äänioikeuden harrastus näinä vuosina ilmennyt voimakkaampana, ehkäpä siitäkin syystä, että kunnallisen äänioikeuden laajentaminen oli astunut päiväjärjestykseen. V:n 1888 valtiopäivätoivomuksista keskustellessaan työväenyhdistys tuli siihen päätökseen, ettei ollut toivoakaan äänioikeusolojen parantamisesta nykyisen eduskuntalaitoksen pysyessä, minkävuoksi yhdistys kehoitti kaupungin valtiopäivämiehiä toimimaan eduskuntalaitoksen muuttamiseksi. Viimemainittu esitys, joka kahdeksankymmenluvun lopulla hetken aikaa oli yleisemmänkin harkinnan alaisena, joutui kuitenkin maamme valtiollisen aseman vaikeutuessa pian unheeseen, ja vv:n 1891 ja 1894 valtiopäiville Tampereenkin työväki lähetteli entisiä äänioikeusanomuksiansa.

Yhdeksänkymmenluvun puolivälissä rupesi äänioikeusasia uudellensa elämään. 1894 v:n valtiopäivillä oli tämä kysymys jälleen käsiteltävänä; kaikissa säädyissä tehtiin anomusesityksiä, että hallitus seuraaville valtiopäiville valmistaisi kaupunkien ja maaseutujenkin äänioikeusolojen parantamista tarkoittavia esityksiä. Kaikki nämä anomusehdotukset hävisivät lakivaliokunnan merkillisiin kätköihin, mistä eivät enään säätyjen nähtäville palanneet. Hukkaan menivät nytkin valtiopäivillä äänioikeuden hyväksi tehdyt valmistukset ja ponnistukset.

Se mahdottomuuden ja ylimielisyyden kanta, jolle ruotsinmieliset säädyt äänioikeusasiassa asettuivat, näkyy lamauttaneen suomenmielistenkin toimintaa valtiopäivillä ja horjuttaneen heidän uskoansa siihen, että olisi mahdollista silloisissa oloissa saada asia ratkaistuksi suotuisaan suuntaan. Täytyi jäädä kärsivällisesti odottamaan kaupunkien vähitellen jatkuvaa suomalaistumista ja yleisen mielipiteen kallistumista äänioikeuden parantamisen puolelle. Senvuoksi suomenmielisten ponnistukset 1894 v:n valtiopäiväin jälkeen uudella innolla kiintyivät valtiollisen ääniasteikon alentamiseen yksityisissä kaupungeissa. Suomenmielisten yleisenä ohjelmana aina 1885 v:n valtiopäivistä alkaen oli ääniasteikon alentaminen 10:een, johon äänirajaan he eivät ainoastaan katsoneet olojen pakosta täytyvänsä tyytyä, vaan jota sangen monet periaatteellisistakin syistä kannattivat. Tämän ohjelmansa he nyt panivat toimeen niissä kaupungeissa, missä heillä oli siihen tilaisuutta: Kuopiossa, Oulussa ja Tampereella, pienempiä kaupunkeja mainitsematta.

Kun keväällä 1892 alkoi näkyä, ettei äänioikeusasian puimisesta valtiopäivillä nytkään tulisi jyviä, ryhdyttiin Tampereella Suomalaisen klubin alotteesta toimiin valtiollisen ääniasteikon alentamiseksi. Omasta puolestaan klubi aluksi päätti välittävästi kannattaa äänirajan alentamista 15:een. Kun ei kysymyksen ratkaisulla ollut sen kiireempää – tuleviin valtiollisiin vaaleihin oli vielä kolmisen vuotta – otettiin asia perinpohjin keskusteltavaksi yhdistyksissä ja sanomalehdissä.

Tästä keskustelusta päättäen oli yleinen mielipide kaupungissa vakaantunut kymmenen äänen puolelle. Suomalaisen klubin tiedustelun johdosta Tampereen työväenyhdistys kokouksessaan keväällä 1894 lämpimästi kannatti kymmenen äänen rajaa ja lausui paheksumisensa klubille siitä, ettei se ollut yhtynyt tähän koko suomalaisen puolueen hyväksymään äänirajan vaatimukseen. Alussa vuotta 1895 keskusteltiin työväenyhdistyksen yleisessä kokouksessa taasen ääniasteikon alentamisesta, mutta tällä kertaa voittivat ääniasteikon poistamisen puolustajat suurella enemmistöllä. Viikon perästä kuitenkin tehtiin yhdistyksen yleisessä kokouksessa kymmenen ääntä puoltava päätös, vaikka keskustelussa periaatteellisesti yleensä puolustettiin ääniasteikon poistamista, jota jotkut puhujat jyrkästi vaativat. Tehty päätös vielä kerran uudistettiin yhdistyksen kokoonkutsumassa yleisessä keskustelukokouksessa.

Kymmenen äänen kannalle oli suomalainen klubikin lopullisesti asettunut. Päätös tehtiin helmikuussa 1895 pidetyssä klubin kokouksessa. Klubin alotteesta pidetty yleinen suomenmielisten äänivaltaisten kokous hyväksyi kymmenen äänen rajan suurella enemmistöllä.

Yleisen mielipiteen näin kypsyttyä päätettiin raastuvankokouksessa 1 p. marrask. 1895 suurella äänestäjäin ja melkoisella äänten enemmistöllä (195 äänestäjän 2 255 äänellä 96 äänestäjän 1 993 ääntä vastaan) rajoittaa korkein Tampereen valtiopäivämiesvaaleissa käytettävä äänimäärä kymmeneen; vähemmistö äänesti 25 äänessä pysymisen puolesta. Mainitussa raastuvankokouksessa hyväksyttiin myös suomalaisen klubin toimesta laadittu uusi valtiopäivämiesvaalijärjestys, joka saattoi vaalitoiminnan kaupungissa työväen vaaliosanotolle edullisemmaksi.

Mielipiteiden kehitys useimmiten rientää tosiasiallisen kehityksen edellä. Se nähdään valtiollisen äänioikeudenkin historiassa. Kun Tampereella taistelujen kautta v. 1884 päästiin 25 äänen rajaan, oli yleinen mielipide suomenmielisten keskuudessa jo kallistunut kymmenen äänen rajan puolelle. Kun sitten kymmenen äänen raja saatiin säädetyksi, oli maassa jo syntynyt voimakas liike koko ääniasteikon poistamiseksi ja äänioikeuden laajentamiseksi sekä kaupungeissa että maalla.

Vaikka tämä uusi äänioikeustaistelun jakso oli ennen tehdyn työn jatkamista ja täydentämistä, oli se kuitenkin luonteeltaan siitä suuresti poikkeava. Kymmenen äänen asiaa oli pääasiallisesti ajanut suomalaisen puolueen äänivaltainen osa. Uuteen yhden äänen liikkeeseen ei suomenmielinen puolue ottanut yleisemmin eikä innokkaammin osaa. Siinä liikkeessä olivat etujoukkona lukuisat yksityiset aatteen miehet ja pian koko nuorsuomalainen ryhmä, joka periaatteellisesti ja ulkomaiden esimerkkeihin vedoten ajoi äänioikeusasiaa, mutta pääjoukkona olivat valtiollisesti äänioikeudettomat kansalaispiirit, omaisuudettomat, oikeudettomat, ne, joilla "ei ollut menetettävänä muuta kuin kahleensa", mutta kaikki voitettavana, s.o. työväki, joka saatuaan yhdistyksensä jonkinlaiseen kuntoon, nyt yhdeksänkymmenluvun puolivälissä läksi valtiollisia oikeuksia valloittamaan.

Äänioikeusväittelyjen aikoina kuultiin usein ihmeteltävän sitä, kuinka äänioikeusasia saattoi liikuttaa työväkeä, vaikkei sillä itsellä ollut mitään tekemistä valtiollisessa elämässä; samoin toisinaan lausuttiin, että työväen sekaantuminen äänioikeusasioihin johtui vain kevytmielisyydestä ja halusta mahdottomilla aatteilla häiritä äänioikeuden käytännöllistä kehitystä. Lähemmältä katsoen selviää kuitenkin, että työväen esiintyminen perustui siihen käsitykseen, että valtiopäivät edustivat Suomen koko kansaa ja että valtiollisesti äänioikeutetut käyttivät äänioikeutta äänioikeudettomain puolesta, joilla siten oli siveellinen oikeus ottaa osaa äänioikeuskeskusteluihin. Toisekseen oli maamme eduskuntalaitos siksi lahonnut ja äänioikeusoloissa vallitsevat epäkohdat niin huutavat, että kaikkien ajattelevain täytyi katsoa nuorten kansanluokkain pyrkimystä valtiolliseen vaikutukseen isänmaalliseksi edistykseksi. Edistystä harrastavat vain ne, jotka epäkohdista kärsivät Mielettömällä äänioikeusparannusten vastustamisellaan ruotsinmieliset vallassaolijat saivat epäkohdan erityisesti kirvelemään, parannukset erityisen kaivatuksi, vaatimukset erityisen kiihkeiksi.

Tampereen työväestön riennoissa on aina ollut havaittavissa harkitsevaan tosioloisuuteen ja käytännöllisyyteen taipuva henki. Tosiasia on, että Tampereen työläiset täydellä voimalla liittyivät yhden äänen liikkeeseen vasta pitkän epäröimisen jälkeen, joka ei riippunut ainoastaan työväen suomenmielisten johtajain hillitsevästä vaikutuksesta, ja melkein vuosikymmentä myöhemmin kuin monet heidän toverinsa muilla seuduilla maata. Käytännöllistä tulosta ajatellessaan ei Tampereen työväki pitkään aikaan tiennyt, mistä päästä äänioikeusasia oikeittain olisi aljettava. Oulun työväenseuran v. 1888 tekemään ehdotukseen, että mielipiteenilmaisu pantaisiin toimeen yhden äänen puolesta, vastattiin Tampereelta seuraavalla tyhjällä lausunnolla: "Tampereen työväenyhdistys hyväksyy sen periaatteen, että äänestettäessä kullakin olisi yksi ääni, mutta ei luule nykyään saatavan tällaista muutosta toimeen ja pysyy siis ennen lausutussa mielipiteessään, että muutos voipi olla mahdollinen ainoastaan laajennetun vaalikelpoisuuden ja eduskuntalaitoksen muutoksen yhteydessä." Tampereen valtiopäivämiehille näihin aikoihin työväen puolelta lausutut toivomukset eivät olleet sanottavan täsmällisempiä. Käsitellessään v. 1892 ensimmäisen aiotun työväenedustajain kokouksen asiakirjoissa esitettyä V. v. Wrightin alustusta työväen valtiollisesta äänioikeudesta, Tampereen työväenyhdistys hyväksyi erityisen komitean sepittämän ylimalkaisen lausunnon, jossa m.m. lausuttiin: "Arveluttavalta tosin näyttää valtiollinen olemuksemme ja vähän lienee toivoa valtiolaitoksemme kehityksestä, mutta sillä ei työväestö saa asian suhteen jäädä välinpitämättömäksi, vaan aina pitää mielessään tämän asian ja sopivan hetken tullessa ottaa sen esille. Äänimäärän rajoittaminen lienee tässäkin läheisessä yhteydessä äänestysoikeuden laajentamisen kanssa, jonka vuoksi komitean mielestä on samalla ajettava kysymystä äänimäärän rajoittamisesta." Ei ihmettä, että Tampereen työväestön pääjoukko oli vv. 1894–1895 mukana valtiollista ääniasteikkoa omassa kaupungissa alennettaessa kymmenen äänen rajaan.

Omille jyrkemmille poluilleen Tampereen työväki poikkesi vuosien 1895–1896 vaihteessa, kun kaikkialla maamme kaupungeissa kerättiin nimiä hallitukselle lähetettäviin äänioikeusanomuksiin. Tampereelta näitä joukkoanomuksia tehtiin kaksi, toinen suomalaisen klubin alotteesta kymmenen äänen hyväksi ja toinen yhden äänen vaatijain toimesta. Mielipiteiden yleistä jakaantumista ei voitu välttää. Työväki luonnollisesti kallistui yhden äänen anomuksen puolelle. Luonnollisesti – sillä periaatteellisesti saattoi se pitää ainoastaan yhden äänen vaatimusta omana vaatimuksenaan ja käytännöllisesti se saattoi katsoa yhden äänen vaatimuksen edistävän myöskin kymmenen äänen asiaa, jotavastoin kymmenen äänen puoltajat nyt paljastuivat yhden äänen vastustajiksi. Katkeria syytöksiä lausuttiin puolelta jos toiseltakin, epäluulot ja puolueviha pääsivät juurtumaan. Hallitus pani kummankinlaiset anomukset paperikoriin, mutta Tampereella ja muualla tämä anomusasia oli ensimmäinen leikkaus irroittamaan työväenliikettä entisistä yhteyksistään.

Äänioikeudettomain harrastuksena ja aluksi käytännöllistä merkitystä puuttuvana, vain periaatteellisena vaatimuksena ei yhden äänen liike kentiesi pitkään aikaan olisi saanut suurempaa kantavuutta, ellei nuorsuomalainen puolueryhmä olisi asettunut sen etupäähän. Niin paljon tämä seikka painoi vaa'assa, että se saattoi suomalaisen puolueen yhteydestä eroavan työväenliikkeen parin vuoden aikana seuraamaan nuorsuomalaisia johtajia.

Tampereella kesällä 1896 pidetyssä toisessa työväen edustajain kokouksessa Suomen järjestynyt työväki ensi kerran tarkemmin määräsi kantansa äänioikeusasiassa. Pääasiallisesti toht. K. J. Ståhlbergin esityksen mukaisesti kokous hyväksyi vaatimuksikseen ääniasteikon täydellisen poistamisen, äänioikeuden laajentamisen kaikkiin muihin kansalaisryhmiin paitsi sotaväkeen ulottuvaksi, valtiollisen vaalisensuksen erottamisen kunnallisesta ja määräämisen 400 markaksi sekä suurten kaupunkien jakamisen vaalipiireihin tai suhteellisen vaalitavan käytäntöön ottamisen niissä, minkä lisäksi päätettiin, että ääniasteikon poistaminen ja äänioikeuden laajentamisen vaatimuksia oli eri asioina ajettava. Ääniasteikon alentamista tarkoittavista vaatimuksista alkoi yhä enemmän muodostua yleistä äänioikeutta tarkoittava kansanliike.

V:n 1897 valtiopäivillä antoi äänioikeuspuuha aihetta lukuisaan joukkoon mitä kirjavimpia äänioikeussuunnitelmia: mikä esitti kymmenen äänen asteikkoa, mikä viiden äänen, mikä koko asteikon poistamista; toinen antoi äänioikeuden naisille, toinen palvelijoille; muutamat pysyttivät kunnallisen sensuksen, muutamat tahtoivat erityistä valtiollista sensusta. Jyrkemmillä vaatimuksilla oli valtiopäivillä huono kohtalo; ääniasteikon poistamista tarkoittavia anomuksia eivät ruotsinmieliset säädyt päästäneet edes valiokuntaan, ja niihin, jotka sinne toisista säädyistä pääsivät, ei valiokunta puolestaan koskenut. lopputuloksena suuresta puuhasta oli laihaa laihempi anomus, jossa hallitusta pyydettiin seuraaville valtiopäiville toimittamaan jonkinlaisen äänioikeusesityksen.

Vasta kahdeksan vuoden päästä tuli säädyille pyydetty esitys ja yhdeksäntenä vuonna kansa sai kaivatun äänioikeuden vieläpä kukkuroituna.

Tämän pitkän odotusajan kuluessa työväki herkeämättä ja kaikilla mahdollisilla keinoilla agitoi äänioikeuden puolesta. Tampereen työväenyhdistys pani jo keväällä 1896 toimeen suuria kävelyretkiä kauniille Järvensivun harjulle, mitkä retket olivat mielenosoituksia myöskin äänioikeuden puolesta; tällaiset mielenosoitukset tulivat tästä lähin käytäntöön muuallakin. V. 1898 otettiin käytäntöön uusi tapa äänioikeusvaatimuksen tehostamiseksi: lukuisat työväenjärjestöt, niiden joukossa Tampereen, päättivät olla puolueina ottamatta osaa seuraavan vuoden ylimääräisten valtiopäiväin vaaleihin. Vielä enemmän kuin teoilla agitoitiin sanalla. Yhdeksänkymmenluvun loppupuoliskon kuluessa perustetut työväen sanomalehdet, niiden joukossa maaliskuun alusta 1899 ilmestymään alkanut Tampereen järjestyneen työväen äänenkannattaja Kansan Lehti, tekivät parastaan äänioikeusasiassa.

Työväen äänioikeusvaatimukset poikkesivat jo suuresti porvarillisten puolueiden jyrkimmistäkin vaatimuksista. Kun työväen edustajain kokouksessa Turussa 1899 perustettiin itsenäinen Suomen työväen puolue, merkittiin puolueen ohjelmaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta sekä yksikamarinen eduskunta. Uusi puoluehallinto ryhtyi heti kokoamaan nimiä hallitukselle jätettävään joukkoanomukseen, jossa pyydettiin äänioikeusasian esittämistä seuraaville lakimääräisille valtiopäiville. Tampereella kirjoitti anomukseen nimensä 3 712 henkilöä, jotka melkein kaikki merkitsivät vaativansa yleistä äänioikeutta työväen puolueohjelman mukaisesti. Viipurissa pidetyssä puoluekokouksessa 1901 päätettiin ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin asian edelleen ajamiseksi, esitettiinpä jo suurlakonkin toimeenpanoa äänioikeusasian hyväksi.

Niinkuin aalto ajelee aaltoa, niin äänioikeusasiassakin uusi mielenosoitus seurasi toista. Valtiollista vaikutusta puuttuvain kansanluokkain pilventakaisina unelmina työväen äänioikeusvaatimukset varmaankin olisivat vielä kauaksi aikaa jääneet toteutumatta, ellei alkanut valtiollinen sortokausi olisi siirtänyt koko kysymystä aivan uuteen asemaan. Isänmaan yhteinen hätä synnytti kaikkien kansanluokkain kesken likemmän yhteisyydentunteen kuin milloinkaan ennen. Yläluokka tarjosi veljenkättä alaluokalle kutsuen sitä toverinaan taistelemaan isänmaan oikeuksien puolesta. Se oli harvinainen historiallinen hetki. Tätä voimakasta yhteistunnetta ei kiihtyvä valtiollinen erimielisyyskään kyennyt mainittavasti tukahduttamaan. Lyhyesti sanoen, vallassa oleva luokka oli nyt taipuvainen myöntämään työtätekeville luokille valtiollisia oikeuksia. Äänioikeusasialle aukeni uusia sisäisiä mahdollisuuksia ulkonaisten mahdollisuuksien pienentyessä.

Toiselta puolen työtätekevät luokat nyt saman isänmaan hädän, saman yhteisyydentunteen perusteella esittivät äänioikeusvaatimuksiansa kaksinkertaisella ponnella. Oli varmaan äänioikeusasialle onneksi, että työväenpuolue puolueena pysyi harkitusti erillään sortovuosien ulkonaisesta valtiollisesta taistelusta, sillä siten saattoi puolue hajautumattomin voimin ja häiritsemättä käydä käsiksi äänioikeusasiaan. Sen kysymyksen valmistaminen ja juurruttaminen kansan laajoihin kerroksiin yleisen mielipiteen taivuttaminen sen puolelle ja siten sen kypsyttäminen lopullista onnekasta ratkaisua varten on kieltämättä ollut työväenpuolueen ansio, jota ei siltä voida riistää.

Viimeinen myrskyinen vaihekausi äänioikeusasiassa alkoi v. 1902. Kotimainen hallitus sai silloin vihdoinkin valmiiksi porvaris- ja talonpoikaissäätyjen vaaleja koskevan uudistusehdotuksen, jossa tuntui äänioikeusliikkeen vaikutusta. Ehdotuksessa oli korkein äänimäärä valtiopäivämiesvaalissa alennettu kolmeksi; yhden äänen saisi jokainen hyvämaineinen 25 vuotta täyttänyt miespuolinen Suomen kansalainen, jonka vuotuiset tulot nousivat kaupungeissa 800 ja maalla 400 markkaan; yhden lisä-äänen saisivat naineet miehet sekä määrätyn koulusivistyksen hankkineet miehet, minkä lisäksi yksi lisä-ääni oli annettava yliopistollisesti sivistyneille valitsijoille; äänioikeutta vaille olisi jätettävä sotaväki ja laillisesti pestatut palvelijat. Tämä esitys antoi alkumerkin yleiseen mielipiteiden vaihtoon äänioikeusasiassa. Vaikka työväenyhdistykset kaikkialla tekivätkin vastalauseita senaatin esitystä vastaan ja vaikka sen sivistysasteikko muillakin tahoilla joutui ankaran arvostelun alaiseksi, tervehdittiin uutta esitystä kuitenkin yleisesti myötämielin, varsinkin kun pidettiin varmana, että lähinnä tulevilla lakimääräisillä valtiopäivillä saataisiin muodossa tai toisessa aikaan tuntuva äänioikeusparannus. Tämän mielialan vallitessa ryhdyttiin useissa kaupungeissa alentamaan valtiollista ääniasteikkoa alimpaan mahdolliseen määrään, s.o. kahteen ääneen. Työväenpuolueen ohella ottivat muutkin suomalaiset puolueet, vieläpä osa ruotsalaistakin puoluetta, innokkaasti osaa viimemainittuun toimenpiteeseen.

Puheenaolevaan ääniasteikon alennukseen ryhtyi työväenpuolue puoluehallinnon kehoituksesta taktillisessa tarkoituksessa; tahdottiin nähdä porvariston todellinen mielipide ja valmistaa työväenkin edustajille tilaisuus päästä edes kannaksille niillä valtiopäivillä, joilla äänioikeusasia tulisi ratkaistavaksi. Tampereella päätti työväenyhdistys syksyllä 1902 pyytää raastuvankokouksen pitämistä ääniasteikon alentamiseksi kahteen ääneen. Kun oli syytä varoa, että työmiesten pyyntö tulkittaisiin pätemättömäksi työväen epävarman äänioikeuden vuoksi, yhtyi joukko muitakin kansalaisia (Aaku Mäki, Severi Nyman, K. Viljakainen, Osk. Nyman, J. A. Johansson y.m.) työväen pyyntöön. Raastuvankokouksessa 20 p. jouluk. sitten 181 äänioikeutetun 1 269 äänellä 84 kuntalaisen 829 ääntä sekä maistraatin epäävää lausuntoa vastaan päätettiin alentaa kaupungin valtiopäivämiesvaalissa käytettävä ylin äänimäärä kymmenestä kahteen.

Suurta huomiota koko maassa herätti äänioikeusasian käsittely työväen puoluekokouksessa Forssassa 1903. Kokouksessa esitti K. F. Hellsten suurlakkorahaston perustamista äänioikeusasian ajamiseksi. Oli jo työväen piireissä ruvennut leviämään se käsitys, "ettei yleistä äänioikeutta saavuteta muulla kuin pakkokeinoilla ja sellaisena voidaan käyttää ainoastaan yleistä lakkoa"; lukuisat lakot, maalaislakotkin, kotimaassa sekä Ruotsissa sattunut suurlakko olivat omiansa lisäämään täällä uskoa valtiolliseen lakkoon. Forssan kokous lykkäsi kumminkin suurlakkopuuhat tuonnemmaksi, mutta hyväksyi sen sijaan äänioikeusasian innokkaan ajajan, lentolehtisten kirjoittajan ja agitaattorin Yrjö Mäkelinin esittämän uhkaavan äänioikeuslausunnon, joka synnytti valtapuolueissa paljon pahaa verta.

Huippuunsa äänioikeusagitatio nousi vv:n 1904–1905 valtiopäiväin aikana. Työväen ylimääräisessä puoluekokouksessa Helsingissä syksyllä 1904 tehtiin mielenosoitukseksi säätylaitosta vastaan päätös, joka asiallisesti joskaan ei muodollisesti merkitsi samaa kuin kieltäytyminen osallisuudesta valtiopäivävaaleihin. Todellisuudessa kuitenkin useiden kaupunkien, m.m. Tampereenkin, sosialistit ottivat osaa vaaleihin ja toimittivat kaikkiaan kolme neljä sosialistista edustajaa valtiopäiville pitämään siellä vireillä äänioikeusasiaa..

Se oli kuitenkin voiteen haaskausta. Harjoittaessaan valtiollista jarrutusta hallitusta vastaan joutuivat ruotsinvoittoiset säädyt jarruttamaan myöskin oman kansan äänioikeutta. Seurauksena oli mahtava mielenosoitus säätytalon ympärillä huhtikuun 14 p:n illalla ja sitä seuraavana yönä (1905).

Moni piti sitä yötä nelijakoisen säätylaitoksen lopullisena kuolemantuomiona. Ihmeteltävällä lainkuuliaisuudella oli tähän saakka ajettu äänioikeusasiaa. Nyt alkoi kärsivällisyys loppua ja voimakkaampien toimenpiteiden vaatimus saada yleistä kannatusta työväen piireissä. Mielialan muutos ilmeni myöskin Tampereen työväenyhdistyksen 20 p. huhtik. pitämässä kokouksessa, jossa hyväksyttiin m.m. seuraavat ponnet:

"Koska näyttää siltä ettei vanhentunut eduskuntamme osottaudu halukkaaksi kehittämään itseänsä kansanvaltaisuuden vaatimuksia vastaavaksi, on valmistauduttava vapaan kansanäänestyksen toimeenpanemiseen kansalliskokouksen aikaansaamiseksi, sen ehdotuksen mukaan, joka hyväksyttiin Helsingin suurilla mielenosoituksilla 14 p. huhtik. 1905.

"Sen ohessa tulee vakavasti ottaa harkinnan alaiseksi n.s. yleisen työlakon toimeenpaneminen muutamissa ammateissa, jotka syvemmin vaikuttavat yleiseen liikkeeseen, koska sekä Belgiassa että Ruotsissa se tehokkaammasti on edistänyt äänioikeuden laajentamista."

Ne olivat lehtiä, jotka lentelivät lähestyvän rajumyrskyn edellä. Suurlakko, joka pian sen jälkeen valtasi koko Suomen toi kansalle aavistamattoman suuren odotuspaikan: yleisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan. (53)

Se kappale Tampereen puolue-elämää ja vaalitaisteluja, jota olemme edellä kuvanneet, on suurin piirtein ollut nopean ja voimakkaan yhteiskunnallisen kehityksen ilmaus.

Kunnalliset valtasuhteet ja niiden aiheuttama puoluetaistelu olivat viisikymmen- ja kuusikymmenluvun Tampereella pääasiallisesti vielä edellisiltä ajoilta perityllä kannalla. Maistraatti hallitsi kaupunkia puhtaan, vaikka jo jonkin verran hienostuneen byrokratian periaatteiden mukaan. Se edusti korkeaa kruunua, valtioviisautta, tietoa ja sivistystä käsityöläisissä ja muussa alhaisemmassa kansassa vallitsevaa nurkkakuntaisuutta, sivistymättömyyttä ja pimeyttä vastaan. Mutta, kuten jo Tampereen ensimmäisiä kunnallisia taisteluja käsitellessämme olemme havainneet, maistraatin ja väestön välit eivät enään olleet holhoojain ja holhottavain, käskeväin ja käskettäväin selviä, yksinkertaisia suhteita. Kauppias- ja tehtailijaluokan muodostama ylempi porvaristo oli liike-elämän edistyessä saanut suurimman vaikutuksen ja arvon kaupungin elämässä, ottanut haltuunsa vaikuttavimmat paikat kaupunginvanhinten ja neuvosmiesten joukossa ja ryhmittynyt ikäänkuin pieneksi valituksi henkivartioksi ymmärtäväisyyden ja sivistyksen keskipisteen, maistraatin, ympärille. Tätä yhtynyttä herrasvaltaa vastaan, jonka johtajana raastuvankahakoissa usein oli kauppias C. J. Hildén, ponnisteli kynsin hampain tyytymättömäin käsityöläisten puolue, Luménin ryhmä, tavallisesti vähäisellä menestyksellä, mutta suurella sitkeydellä. Useimmiten käsityöläispuolue esiintyi taantumuksen asianajajana ja sen toimintaa ohjasi ääretön verojen nousemisen kammo sekä syvälle syöpynyt viha maistraattia ja muita vallassaolijoita vastaan.

Aina uuden kunnallishallinnon alkuun asti kesti käsityöläispuolueen ja maistraatinpuolueen taisteluja: v. 1863 hyljättiin oikeusneuvosmiehen ottamista ja maistraatin palkkain ylentämistä koskeva maistraatin ehdotus; v. 1865 voitti Hildénin puolue Luménin puolueen pormestarin palkkauksen järjestämistä koskevassa äänestyksessä; v. 1866 koettivat käsityöläiset turhaan saada Luménia neuvosmieheksi, ja samana vuonna tapahtunut pormestarin vaali päättyi nähtävästi heidän tappiokseen, mutta v. 1870 saatiin neuvosmiesten palkkain ylentäminen estetyksi ja v. 1871 satulaseppä Rosengren joukkoineen torjui onnekkaasti maistraatin uudistetun palkanylennysrynnäkön; v. 1873 kuitenkin suuriääniset saivat hyväksytyksi huomattavan palkkain parannuksen kaupungin suosikeille.

V. 1875 alkanut kunnallinen itsehallinto muutti suuresti

valtasuhteita kaupungissa. Yleinen kunnallinen elämä kohosi suuren asteen korkeammalle entistään. Maistraatin palkoista rettelöivät raastuvankokoussankarit saivat nyt tyytyä kiltisti antamaan äänestyslippunsa valtuusmiesvaaleissa. Valtuustossa vallitsi edistyksen ja valistuksen henki, ja seura tarttui niihinkin entisiin vastarinnan miehiin, jotka, kuten satulaseppä Rosengren, vaskenvalaja Wikström, puuseppä Löfström, joutuivat valtuusmiesten joukkoon.

Vanha maistraatinpuolue saattoi sanoa voittaneensa; se oli taivuttanut puolelleen vanhat vastustajansakin. Voitto oli kuitenkin näennäinen, sillä todellisuudessa oli kaupungin puoluesuhteissa tapahtunut sisällisiä muutoksia, jotka olivat muuttaneet vanhan maistraatinpuolueenkin. Kuusikymmenluvun valtiollinen ja vapaamielinen herätys oli ensi ryöpyllään vallannut maan koko sivistyneen luokan; maistraateista, byrokrateista, kauppiaista ja tehtailijoista, kaikista tuli vapaamielisiä perustuslaillisia. Mutta kun tämä muutos toisaalla oli syvä ja pysyvä, se toisaalla oli ohimenevää laatua. Vapaamielisyyden ensimmäisen huumauksen haihduttua maan hallitus, virastot ja suurin osa virkamiesluokkaa palasivat takaisin tutuille virkavaltaisuuden raiteille, eivät toki aivan entisinään, vaan uutena liberalis-ruotsalaisena, sittemmin viikinkiläisenä byrokratiana, jonka tehtävänä oli itse nauttiessaan muuttuneen valtioelämän uusia etuja estää alempain ja eritoten suomalaisten kansanluokkain pääsyä samain etujen osallisuuteen. Tämä valtiollinen oppi painoi leimansa uusiin kunnallisiin laitoksiin, mutta oikean valtansa se näytti kunnallisessa ja valtiollisessa käytännössä, jossa sen onnistui puustavilla tappaa henki ja vuosikymmeniä jarruttaa kansan vapaata kehitystä.

Tästä taantumuksesta, sitä vastaan käydystä sitkeästä taistelusta ja sen linnoitusten murenemisesta kivi kiveltä kertovat jotakin Tampereenkin puoluetaistelut. Näissä taisteluissa kehittyivät tämänkin kaupungin kuntalaiset ja kansalaiset toisenlaisiin valtiollisiin tehtäviin ja karaistuivat kansan voimat kestämään vaikeampia taisteluja kuin omia keskinäisiä vaaliotteluja.

Suomen ja Venäjän suhteet olivat yhdeksänkymmenen rauhallisen vuoden kuluessa asettuneet aloilleen, järjestyneet vihdoin meikäläisten mielestä pysyväksi perintötavaksi. Yhdeksänkymmenluvun alussa suomisyöjiä vastaan käydyssä kirjallisessa sodassa oli perustuslait ja periaatteet uudelleen tarkistettu ja luottamus oikeuteemme tullut horjumattomaksi. Mutta v. 1899 Venäjän hallitus "helmikuun manifestin" suojassa kävi maamme kimppuun äkisti, ylivoimaisesti, väkivaltaisesti, kaikkia sen tiellä olevia lakeja rikkoen; tässä odottamattomassa muodossa astui kysymys maamme suhteesta Venäjään käytännöllisenä todellisuuden kysymyksenä peljästyneen kansamme eteen.

Uhkaavasti rytisivät valtiolaivamme liitokset tämän äkkimyrskyn tavatessa. Ei ollut maallamme mitään tehokkaita keinoja onnettomuuden torjumiseksi. Ensimmäinen oli turvattomuuden tunne, ja pääkysymykseksi tuli, oliko kansallamme kylliksi siveellistä voimaa kestääkseen kohtalon kovia iskuja. Lämmin, uhraava isänmaallinen mieliala levisi koko kansaan. Kirjoitettiin nimiä jättiläisadressiin, vietettiin yksimielisyyden ja veljellisyyden juhlia, perustettiin Pellervot, aiottiin "kotikouluilla" kädenkäänteessä sivistyttää koko kouluakäymätön kansa.

Sellainen oli "sortokauden" alku Tampereellakin. Keväällä 1899 muodostettiin täällä suuri kansanvalistuskomitea, johon ottivat osaa kaikki edistysseurat, puolueklubit ja muut järjestöt. Komitea ryhtyi ahkeraan valistustyöhön kaupungissa ja sen lähiseuduissa. Ajan vakavuutta osoitti huvittelun vähentyminen Tampereella tänä isänmaan suruvuonna; tanssi-iltamat ja arpajaiset lakkasivat melkein kokonaan; teatterinäytäntöjen y.m. huvitilaisuuksien lukumäärä, joka polisin luettelojen mukaan vv. 1896–1898 oli ollut keskimäärin vuosittain 346, aleni seuraavana vuonna 291:een. Eri kansanluokkain välillä oli parempi sovinto kuin moneen vuoteen. Näin Tamperekin pukeutui isänmaallisten hyveiden panssariin ja valmistui täyttämään velvollisuuttansa yhteisessä isänmaan vaarassa.

Valtiollisissa päivänkysymyksissä olivat kansalaiset harvinaisen yksimieliset, ehkäpä siitä syystä, etteivät olleet tottuneet tällaisissa asioissa toimimaan ja että pitivät silloista valtiollista tilaa poikkeuksellisena ja pian ohimenevänä. Perinnäisellä luottamuksella jätti koko maa asiansa valtiosäätyjen ja kotimaisten hallitusmiesten viisaaseen huolenpitoon. Nekin kansalaisryhmät, jotka omasta puolestaan eivät pitäneet ensimmäistäkään mukautumista hyväksyttävänä, katsoivat lainkuuliaisuuden estävän heitä puhumasta tai toimimasta sellaiseen suuntaan, mikä olisi voinut heikontaa eturivissä olijain arvovaltaa. Sillä kannalla näyttää olleen Tampereen kansallismielisten äänenkannattaja Aamulehti, joka varmaan parhaiten edusti kaupungissa silloin vallinnutta yleistä mielipidettä. Lehden mielestä oli kansan itsensähillitsevästi ja kohtalon kovaan pakkoon alistuen odotettava valtiollisen synkkyyden selvenemistä. Se varotti yltiöpäisyydestä ja malttamattomista teoista ja kehoitti lainkuuliaisuuteen. Lehti luotti yleensä suomalaisen puolueen menettelyyn ja kehoitti suojelemaan puolueen eheyttä kaikenlaisia ilmenneitä houkutuksia vastaan. Mutta Tampereen suomenmieliset olivat yhdessä ja toisessa asiassa tottuneet ajattelemaan ja toimimaan omin päinkin. Osoittaessaan tarkkaa lainkuuliaisuutta suomalaista puoluetta ja kotimaista hallitusta kohtaan ei heidän äänenkannattajansa kuitenkaan millään tavoin osoittanut kannattavansa myöntymispolitikkaa tai luopuneensa oikeudesta arvostella oloja ja tapauksia, kun arvostelun aika oli tullut.

Edellä kuvattua kaunista isänmaallista yksimielisyyttä ei kestänyt kauan, vaan se haihtui kuin saippuakupla jättäen jälkeensä katkerimman eripuraisuuden ja kansalaisvihan. Sen sai aikaan valtiollisten olojen jatkuva kiristyminen. Valtiollinen asema muuttui kokonansa, kun toivottua muutosta suotuisaan suuntaan ei tapahtunutkaan, vaan venäläinen väkivalta tuli pysyväksi tilaksi maassa, kun laittomuus ei enään jäänyt vieraiden syyksi, vaan muuttui kotimaiseksi laittomuudeksi, joka käytti välineenään kotimaista hallitusta ja oman maan virkamiehiä. Toiset kansalaiset ja ryhmät pysyivät näissä jatkuvissakin oloissa entisellä altistuvalla kannalla. He eivät enään odottaneet valtiollisten olojen äkillistä parantumista, mutta pitivät pakonalaisuudessakin toimivaa kotimaista hallitusta parempana kuin kokonaan venäläistä hallitusta ja uskoivat kansamme voivan päästä ankeiden aikain läpi. He luopuivat hyödyttömältä jopa vahingolliseltakin näyttävästä vastustuksesta ja myöntyivät välttämättömyyteen. Jo v. 1902 heidän taholtansa juhlallisesti julistettiin, ettei helmikuun manifestin täydellisestä peruuttamisesta ollut mitään toivoa, vaan että Suomen oli sovitettava olonsa muuttuneiden olojen mukaan.

Toiset kansalaiset ja ryhmät sitävastoin valtiollisen taistelun jouduttua mainittuun toiseen vaihekauteensa eivät enään katsoneet voivansa alistua maan yli tulvivaan sortoon ja laittomuuteen, antaa luottamustaan julkisen laittomuuden välikappaleeksi muuttuneelle hallitukselle eikä suoda kannatustaan myöntyväisyyssuunnalle. Ja niinkuin toisten kansalaisten toiminta haki siveellistä pohjaa muotolaillisuutta ylemmästä kansan kansallisuushengestä ja sen valtiollisia myrskyjäkin kestävästä elinvoimasta, niin nämä toiset ottivat ylimmäksi johtotähdekseen vuosisataiset perustuslakimme ja valtiolliset oikeutemme, joiden loukkaaminen tai joista luopuminen merkitsi valtiollisen itsenäisyytemme, lain-alaisen yhteiskuntajärjestyksemme, kulttuurimme, kansallisuutemme häviämistä. "Helmikuun manifestin suhteen – lausui kerran Aamulehti – on jokaisen elettävä siinä uskossa, että tämäkin kohta tavalla tai toisella korjautuu, jos vaan kansassamme saadaan säilymään käsitys laista ja oikeudesta eheänä ja vapaana hetkellisten etujen vaikutuksesta." Sellainen oli yleisin piirtein perustuslaillisuuden henki, ja sitä ajamaan muodostui nuorsuomalaisesta, ruotsalaisesta ja osasta vanhaa suomenmielistä puoluetta perustuslaillinen puolue, uusi ja kuitenkin sangen vanha puolue.

Perustuslaillinen puolue Tampereella tuli pian kaupungin johtavaksi puolueeksi. V:n 1902 alkupuolella siirtyi Aamulehti arvelevalta ja toimettomalta kannaltaan päättävästi perustuslailliselle kannalle. Saman vuoden lopulla voittivat perustuslailliset kunnallisissa vaaleissa. Siitä lähtien oli puolueen asema kaupungissa vakiintunut.

Jo sitä ennen olivat laittomuusjärjestelmän toimeenpanijat ruvenneet ahdistamaan Tampereen kaupunkia. Lopulla vuotta 1900 sai kaupunki käskyn ruveta maksamaan kuukausipalkkaa kahdelle venäläiselle santarmille. Sensuuriolot tulivat sietämättömiksi ja kokousvapautta kuristettiin, mikä täällä yhdistysten ja työväen kaupungissa tuntui erityisen ahdistavalta. Lopulla vuotta 1901 kuvernööri velvoitti 500 markan sakon uhalla kaupungin viimeistään seuraavan tammikuun 22 p:nä toimittamaan kutsuntatoimiston vaalin, minkä tehtävän kaupunki oli laiminlyönyt. Senaattiin tehdyllä valituksella ei saatu kuvernöörin sakkomääräystä kumotuksi. Kaupunki ei kumminkaan toimittanut lykkäytynyttä vaalia, minkävuoksi kuvernööri tuomitsi sakon maksettavaksi ja velvoitti kaupungin 33 000 markan sakon uhalla ennen maaliskuun 4 p:ää toimittamaan vaaditun vaalin. Sitä ei toimitettu, ja tuo huimaava sakko määrättiin maksettavaksi ja ulosotettiin kaupungilta. Tämän yhteydessä on mainittava, että valtuusto v. 1901 kieltäytyi hankkimasta tai kustantamasta huoneustoa keväällä 1902 kaupungissa pidettävälle kutsuntatoimiston kokoukselle.

Tuon erittäin levottoman vuoden 1902 tapauksia Tampereella olivat myöskin huhtik. 16 ja 17 päivinä asevelvollisuuskutsunnan aikana tapahtuneet katumellakat. "Sanottuina päivinä illalla ja erittäin edellisenä päivänä – sanotaan polisilaitoksen vuosikertomuksessa – kokoontui suuria väkijoukkoja, melkein yksinomaan työkansaa, joiden joukossa oli lukuisasti alaikäisiä katupoikia, kaupungin torille ja rupesi meluten ja rähisten kulkemaan kaupungin pääkaduilla ilman että vähäinen polisivoima voi niitä hajoittaa. Polisin tehtävä näissä mellakoissa täytyi siis rajoittua siihen, että se esti väkivaltaisuuksia ja vahingontekoa joukkueen puolelta, ja onnistuikin tämä tehtävä jokseenkin hyvin, niin että ainoastaan muutamissa paikoissa akkunat heitettiin rikki. Mellakkain johdosta pidettiin sittemmin tutkinto ja on noin 40 henkeä täkäläisessä raastuvanoikeudessa siitä saatettu edesvastaukseen."

V. 1903 uudistuivat rettelöt kutsuntatoimiston huoneustosta. Tällöin

myöskin valtuusto kieltäytyi tarkastamasta kutsuntaluetteloa, koska se ei kuulunut valtuuston tehtäviin eikä luettelo ollut edes kelvollisessa kunnossakaan. Tänä vuonna pakotettiin kaupunki laitattamaan katujensa kulmiin uudet katukilvet, joissa venäjänkieli oli ylinnä. Työväenopiston oloissa tapahtui ikävä häiriö opiston johtajan maist. Severi Nymanin (Nuormaan) virasta karkoittamisen vuoksi.

Hyvin syvälle tuntuva sortovuosien toimenpide oli kaupungin polisilaitoksen tavaton laajentaminen. V. 1904 sai Tampereen polisilaitos muukalaisen polisimestarin.

Edelläkerrotut tapaukset ovat vain hajanaisia näytteitä sortovuosien jokapäiväisestä elämästä kaupungissa. Jokaiselle silloiselle yhdistykselle ja laitokselle karttui oma varastonsa sortovuosien suurten ja pienten laittomuuksien ja väkivaltaisuuksien muistoja. Tampereen väestön nämä vuodet kouluuttivat perustuslailliseksi, jos ei se jo ennestään olisi sitä ollut, perustuslaillisuuden parhaana tukena täällä oli työväenpuolue, joka läpi sortovuosien otti osaa perustuslailliseen toimintaan, ensi aikoina syrjäisemmin ja yksityisemmin, sortokausien loppuvuosina tarmokkaammin ja näkyvämmin. Syysk. 5 p. 1904 jätti Tampereen työväen lähetystö kaupungissa käymässä olevalle uudelle kenraalikuvernöörille, ruhtinas Obolenskille adressin, joka sisälsi valtiollisia vaatimuksia. Saman vuoden valtiollisissa vaaleissa toimi työväki yhdessä perustuslaillisten kanssa. Tampereella näytti perustuslaillisuus kasvavan sitä vankemmaksi mitä kauemmin sortoa kesti.

Vihdoin tuli vuosikausia valmistettu ja odotettu vapautuksen hetki, suurlakko.

Kaikkialla Venäjän suuressa valtakunnassa se oli ensi sijassa työväenluokan teko. Se oli miljonain äänioikeudettomain pauhaava puheenvuoro valtion asioissa, mielten tulivuoren kauan kytenyt purkaus, tilinteon päivä vanhan virkavaltaisen, sortovaltaisen, laittoman järjestelmän kanssa. Niin Venäjällä, niin Suomessa, niin Tampereella.

Suurlakon ensimmäisenä pienenä kohinana oli Tampereella työläisten suuttumus siitä, etteivät rautatieläiset sillä Suomen valtionratain osalla, joka on Pietarin ja Valkeasaaren välillä, yhtyneet venäläisten toveriensa lakkoon. Senvuoksi panivat Tampereen työväenyhdistystä lähellä olevat henkilöt toimeen vastalausekokouksen sunnuntaina 29 p. lokak. Kokoonnuttiin klo 3 työväenyhdistyksen talolle, josta mentiin Kauppatorille, missä pidettiin useita Venäjän lakkolaisille myötätuntoisia puheita, lausuttiin runoja ja hyväksyttiin Pietarin suomalaisille rautatieläisille lähetettävä sähkösanoma, jota ei kuitenkaan lähetetty. Sanomalehtien vakuutuksen mukaan oli tällä retkellä osanottajia "vähintään 15 000".

Merkillisemmäksi muodostui seuraavan päivän, maanantain (30 p. lokak.), ilta. Kello 7 illalla kokoontui suurlakkoaatteeseen innostunutta väkeä työväentalolle. "Laviinin tavoin alkoi sitten kansanjoukko kulkea rautatieasemalle matkalla kasvaen suunnattomaksi joukoksi, joka rautatien ratapihalle päästyä pakoitti ratapihalla olevien päivystäjäveturien miehistön viemään veturinsa talleihin ja laskemaan höyryn vetureista pois. Pian sen jälkeen saapui Helsingistä tuleva, Poriin menevä juna, joka hiljaa, jarrut päällä, kovasti ähkyen ja puhkuen, ikäänkuin harmistuneena häiritystä kulusta saapui ratapihalle. Tässä riisuttiin veturi ja vietiin talliin, ja Tampereen ohitse kulkevat matkustajat sijoitettiin väliaikaisesti asumaan rautatievaunuihin."

Kun rautatieliike oli näin keskeytetty, kokoonnuttiin aseman edustalle, missä kiireen kauppaa valittiin 12-jäseninen lakkokomitea: levyseppä Aku Vuorela, asemamies A. F. Fihlman (Ruissalo), kauppias H. Tanner, ajomies H. Koskinen, kaupanhoitaja H. Lindroos, vahtimestari K. Hj. Johansson (Jokisalo), taloudenhoitaja E. Viljanen, toimittajat Y. Mäkelin ja Y. Sirola, runoilija Kössi Lindström, maisteri I. Kaitila ja työnvälitystoimiston johtaja A. A. Lagerström. Kuten näkyy unohdettiin naiset täydellisesti. Erehdys korjattiin vielä samana iltana, jolloin työväenyhdistyksen talolle palannut kansa päätti valita komiteaan 10 naisjäsentä. Niiksi tulivat tehtaalaiset Olga Koskinen, Lydia Ruohomäki, Hulda Nyman, Lydia Lundvall (Eriksson) ja Maria Ahlqvist, kirjaltaja Vendla Lundelin, konttoristi Siiri Lemberg (Louhi) ja kutoja Hanna Winstén, rouva Ellen Mäkelin ja neiti Anna Riipinen. Keskiviikkona, kun osa komitean jäsenistä läksi Helsinkiin, valittiin komitean lisäjäseniksi viilari O. A. Labbas, kivimies V. E. Mäkinen, telefonimekanikko E. Sivén, maalari Nestor Bränder ja tehtaalainen K. A. Koskinen.

Tämä oli se Tampereen työväen valitsema suurlakkokomitea, jolla tuona suurena viikkona oli ulkovaltain konsulienkin tunnustama "tosiasiallinen valta" kaupungissa.

Mutta mehän olimme vasta maanantai-illassa ja rautatieaseman edustalla. Samalla kuin siellä lakkokomitea valittiin, päätettiin kokoontua seuraavana aamuna kello 8 Kauppatorille. Nämä tärkeät tehtävät suoritettuaan väkijoukko siirtyi Kauppatorille, missä kuultiin hetken merkitystä tulkitsevia puheita. Torilta piti matka takaisin alkupaikkaan, työväenyhdistyksen talolle, mistä sitten hajaannuttiin.

Merkittävä muuten on, että vaikka suurlakko sai alkunsa valtiollisista syistä, se jo ensi aallossaan kääntyi väkijuomaliikettä vastaan. Väkijoukko huusi "alas kapakat!", pakotti seurahuoneen sammuttamaan valonsa ja keskeyttämään ilonsa, ja olisi nähtävästi ollut halukas kouraantuntuvamminkin osoittamaan mieltänsä, elleivät lakonjohtajat olisi kehoituksillaan saaneet yleisöä karttamaan sellaisia laittomuuksia.

Suurlakon aattoilta päättyi siis rauhallisesti. Yöllä kumminkin olivat suuret joukot pysäyttämässä yöjunaa ja sama temppu tehtiin aamuvarhaisena Tampereelle tuleville junille.

Tänä yönä myöskin lakkokomitea teki ensimmäiset ja tärkeimmät päätöksensä. Komitea valitsi puheenjohtajakseen johtaja A. A. Lagerströmin ja sihteerikseen toimittaja Y. Sirolan. Kansankokoukselle päätettiin esittää, että suurlakko alkaisi tiistaina klo 9 aamulla ja kestäisi aluksi 3 päivää. Tehtaiden isännille oli ilmoitettava, että lakko oli yksinomaan valtiollista laatua; valtiolliset vaatimukset oli myöhemmin tarkemmin määriteltävä. Kaupunkiin jääneiden matkustajain huoltamista varten oli valittava komitea ja yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi asetettava vapaaehtoinen järjestö, joka saisi itse valita luottamusmiehensä ja johon tiistain aamupäivällä oli ruvettava kirjoittamaan tarjokkaita.

Valkeni sitten vaiherikas tiistaipäivä, ensimmäinen varsinainen lakkopäivä. Sanomalehdet ilmestyivät juhlallisina, innostuneina ja – ensi kerran elämässään – ilman ennakkosensuria. Jo aamuvarhaisesta kokoontui suunnattomia väkijoukkoja torille. Kansankokoukselle esitettiin lakkokomitean laatimat ponnet, ne hyväksyttiin ja pantiin viipymättä toimeen. Puolilta päivin vaikenivat viimeiset jyrisevät koneet. Lakkopyhä laskeutui kaupungin ylitse.

Klo 1/2 2 saapuu taasen kulkue liehuvin lipuin torille. Nyt kuullaan ja hyväksytään suurlakkokomitean esittämät valtiolliset vaatimukset:

venäläisen virkavallan edustajain on heti poistuttava maasta-

tämän johdosta vaatii Tampereen työväki, että santarmien, polisimestarin ja venäläisten polisien on heti poistuttava kaupungista;

jos ei tätä vaatimusta ole huomisaamuun mennessä noudatettu, kieltäytyy järjestyskomitea vastaamasta seurauksista;

kunnallishallitus nimittäköön heti uuden polisipäällikön.

Suurlakkokomitean puolesta saatettiin vielä ilmoittaa kansankokoukselle, että "kunnalliskaartikin" oli jo saatu toimeen yleisen järjestyksen turvaamiseksi. Siihen oli yhtynyt 150 miestä ja sen päälliköksi oli lupautunut toimittaja Yrjö Mäkelin.

Vaikka kaupungissa jo oli suuri lakkokomitea ja kunnalliskaarti, katsoi lakkokomitea ja kansankokous tarvittavan vielä uusia hallituskuntia. Päätettiin asettaa "kunnallishallitus", jonka tehtävänä olisi "täydellisellä vallalla varustettuna valvoa järjestyksen pitoa kaupungissa ja hoitaa kaupungin asioita". Päätettiin kehoittaa valtuustoa valitsemaan tähän kunnallishallitukseen kymmenen jäsentä. Kansankokous, s.o. työväki, valitsi siihen puolestaan kymmenen jäsentä. Ne olivat työväen edustajat valtuustossa E. Viljanen, H. Lindroos, E. Mäkinen, K. Johansson ja V. Westerlund sekä lisäksi valitut herrat Yrjö Mäkelin, Aku Vuorela ja A. A. Lagerström, rouva Ellen Mäkelin ja neiti Olga Koskinen.

Nyt oli suurlakko täydessä paisteessaan. Oi ihania päiviä! Arkipäiväisistä arkipäiväisin kaupunki oli muuttunut satujen lumotuksi linnaksi. Vanha elämä oli kuin kivettynyt ja uusi ihmeellinen elämä puhjennut sen sijaan. Kymmenettuhannet kädet olivat irtautuneet omista pienistä askareistaan toimittaakseen suuria valtion ja yhteiskunnan tehtäviä. Tori oli muuttunut juhlahuoneeksi, kaupungintalon ennen tyhjä parveke oli nyt alituisena puhuja- ja lausuntolavana, jonka edessä suuren kaupungin kaikki lapset yhteisin aattein, yhteisin mielin ja tuntein viettivät suuren vapautuksen loppumatonta juhlaa.

Kaduilta ja torilta tuli suurlakko sisälle kaupungintaloonkin. Tiistaina kokoontui valtuusto kello 2 päivällä. "Kun Venäjällä alkunsa saanut yleinen lakko – kuuluvat kokouksen pöytäkirjan alkusanat – jo oli levinnyt yleiseksi Tampereen kaupungissa, jonka hallituksena on kaupunginvaltuusmiehet, niin oli valtuusmiehet kutsuttu neuvottelemaan ja päättämään yleisen sekasorron poistamiseksi ja laillisten olojen palauttamiseksi ja kehoitti puheenjohtaja valtuusmiehiä tekemään esityksiä asiassa."

Ensi toimekseen päätti valtuusto asettaa kaupungin yleistä järjestystä valvomaan 20-henkisen komitean, johon hyväksyttiin lakkokomitean "esittämät" kymmenen jäsentä – samat jotka muutamaa hetkeä ennen pidetty kansankokous luuli jo lopullisesti valinneensa siihen – ja lisäksi nyt valittiin suljetuin lipuin kymmenen jäsentä, nim. rouva Hilda Kupiainen, herrat Max Alftan, H. Liljeroos, E. Reijonen, K. Ojanen, Gösta Sumelius, J. Hollt, A. Lundelin, M. Lavonius ja E. Kalkkinen. Komitean kokoonkutsuminen jätettiin toimeksi kunnallispormestari K. Hj. Schreckille, joka itseoikeutettuna kuului komiteaan. Kun polisimestari v. Brinken torille kokoontuneen kansanjoukon vaatimuksesta jo oli jättänyt virkansa, antoi valtuusto maistraatin tehtäväksi äskenvalitun järjestyskomitean kanssa pitää yllä polisijärjestystä kaupungissa. Käyttövaroja komitealle myönnettiin 1 000 mk.

Hra Gösta Sumelius esitti valtuustolle "muutamain kuntalaisten kokoonpanemat ponnet", jotka pienten korjausten tehtyä hyväksyttiin seuraavassa muodossa:

"(1) diktaturi ja muut laittomat asetukset ovat heti kumottavat;

(2) laittomasti virkoihin asetetut venäläiset virkamiehet ovat viipymättä poistettavat;

(3) ministerivaltiosihteerin virkaan on kohta asetettava mies, joka nauttii kansan luottamusta;

(4) senaattorien ja muiden kuluneina vuosina vallinneen hallintojärjestelmän kannattajain ja toimeenpanijain sijaan olisi heti saatava lainkuuliaisia kykeneviä Suomen kansalaisia;

(5) kaikki hallinnolliset määräykset, jotka rajoittavat täydellistä yhdistymis-, kokoontumis-, sanan-, paino- ja omantunnon vapautta, kumotaan ja nämä oikeudet sitten lainsäädännöllistä tietä turvataan;

(6) kansalliskokous on viipymättä saatava toimeen valmistamaan valtiopäiväin töitä, kunnes valtiosäädyt voivat kokoontua;

(7) olisi suotava, jotta kansalla, siksi kunnes kansalliskokous ehtii kokoontua, olisi edustajia, joihin se voi luottaa, että viimeksi valitut valtiopäivämiehet heti kokoontuisivat Helsinkiin."

Kuudes ponsilause oli sovittelun tulos. "Muutamien kuntalaisten kokoonpanemissa ponsissa" näet esitettiin kansalliskokouksen toimeensaamista ilman muuta, jotavastoin hra Malin (Malinen) katsoi sellaisen ponnen ristiriitaiseksi valtiopäiväjärjestyksen kanssa, jonka mukaan Suomen kansaa voivat edustaa ainoastaan valtiosäädyt, ja esitti ponnen hylkäämistä. Suurella enemmistöllä valtuusto kumminkin hyväksyi yllämainitun kuudennen ponnen.

Tampereen suurlakko oli kehittynyt kaikin puolin kauniisti. Se erosi eduksensa joidenkin muiden paikkain, esim. pääkaupungin suurlakosta siinäkin, että kaupungin laillinen kunnallishallitus nautti arvonantoa kapinankin aikana ja oli sovinnollisessa yhteistyössä lakon johdon kanssa. Eri puolueidenkaan välillä ei vielä esiintynyt mitään hankauksia.

Mutta tapausten ja mielipiteiden kehitys on tällaisissa kiihtyneissä oloissa huimaavan nopea: vuosikymmeniä eletään päivissä ja vuosia tunneissa. Keskiviikkona oltiin Tampereella jo kaukana siitä asemasta, missä oltiin tiistaina.

Keskiviikkona, 1 p. marrask., alkoi kansankokous torilla kello 10 aamulla. Tästä hetkestä tuli Tampereen lakon huippu ja kruunu. Kansa leikki kuningasta täysin rinnoin nauttien vallankumouksen hurmaa ja unohtaen vallankumouksen vaarallisuuden. Nyt oli sortovalta kukistunut niinkuin muinoin Jerikon muurit Israelin pasuunain soidessa. Vanhat vallat oli alennettu kansan astinlaudaksi. Köyhälistön hymnit kaikuivat taivaan lakeen saakka ja runoniekat kilvan lauloivat kansan kaikkivaltiaan ylistystä. Paljastetuin päin kuultiin Yrjö Mäkelinin laatima ja lakkokomitean hyväksymä suurensuuntainen "Julistuskirja Suomen kansalle", kuuluisaksi tullut Punaisen julistuksen nimellä, jonka sanat kansan nimeen kuuluivat seuraavasti:

Kansan etuja ja oikeuksia valvomaan valittu komitea esittää kokouksen hyväksyttäväksi seuraavat ponnet:

1:ksi. a) Ne kurjat matelijat, jotka venäläistä virkavaltaa pokkuroiden ovat onnistuneet pääsemään kotimaiseen hallitukseemme jäseniksi, ja jotka, muodostaessaan tuon hallituksen, ovat häpeällisesti polkeneet ei ainoastaan lakeja, vaan vieläpä kansan pyhimpiä oikeuskäsityksiä, erotkoot heti toimestaan.

b) Erotetun hallituksen tilalle valitkoot Helsingin asukkaat väliaikaisen hallituksen sellaisista miehistä, jotka tiettävästi kunnioittavat lakia ja oikeutta, joille isänmaamme suuri asia on kallis ja joilla on, mikäli mahdollista, koko kansan luottamus.

Valitseminen toimitettakoon kansan kokouksessa avonaisella äänestyksellä. Äänestykseen oikeutettuja osaaottamaan olkoot kaikki 21 vuotta täyttäneet pääkaupungin asukkaat sukupuoleen katsomatta. Näin valittu hallitus astuu heti toimeensa.

c) Näin kokoonpannun hallituksen ensimäisenä tehtävänä olkoon kansalliskokouksen kokoonkutsuminen, jota ennen älköön väliaikainen hallitus ryhtykö mihinkään sellaisiin uudistuspuuhiin, jotka suuremmassa määrässä kysyisivät kansan varoja; sensijaan olkoon hallituksella täysi varojen käyttö-oikeus kaikissa sensuuntaisissa asioissa, joiden tarkoituksena on maan sisäisen itsenäisyyden turvaaminen. Hallituksen kaikki toimenpiteet olkoot ehdottomasti julkisia ja on se toimistaan tilivelvollinen kansalliskokoukselle.

2:ksi. Koska etuoikeutetut luokat eri tahoilla maata näkyvät näinä päivinä innokkaasti puuhaavan eduskunnan kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaan. Jos luokkaeduskunta tästä varoituksesta huolimatta kutsutaan kokoon, teroittaa maan työväki jo ajoissa omistavain luokkain mieliin, että nykyisten päiväin tapahtumat tulevat monikertaisina uudistumaan heti kuin valtiopäiväkutsumus on julaistu.

Sen sijaan kutsuttakoon perustuslakeja säätävä kansalliskokous heti kokoon. Uusissa perustuslaeissa määrättäköön, että kansamme vastaisen eduskunnan tulee olla yksikamarinen. Kansalliskokousta kokoon pantaessa olkoon jokaisella 21 vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen kansalaisella, niin miehellä kuin naisella, yhtäläinen ja välitön ääni- ja vaalioikeus.

Kaupunkien Maistraatit ja kunnallishallitukset maalla pitäkööt aikanaan huolen siitä, etteivät mitkään käytännölliset esteet tule vähimmässäkään määrässä vaikeuttamaan ja viivyttämään kansalliskokouksen kokoontumista.

3:ksi. Me kunnioitamme ja rakastamme Venäjän jaloa kansaa, vaikka sydämemme pohjasta vihaammekin sitä saastaista virkavaltaisuutta, joka viime vuosina on tässä maassa venäläisyyttä edustanut. Meillä ei ole mitään erityistä halua irtaantua suuresta Venäjästä, jos vain saamme takeet siitä, että Venäjän kansan parhaimmat ainekset ottavat Venäjän valtakunnan hallituksen käsiinsä ja jos ei tapausten kulku tee tuollaista irtaantumista välttämättömäksi. Mutta kaikessa tapauksessa me vaadimme, että Suomi vaikka se pysyisikin Venäjän irroittamattomana osana, tunnustetaan erityiseksi valtioksi täydellisellä itsehallinto- ja lainsäädäntöoikeudella.

4:ksi. Käytäntöön sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden periaatteet, vaadimme me:

a) Kansalaisten kokoontuminen, neuvottelemaan yhteisistä asioistaan, olkoon tästä lähin esteetön. Minkäänlaista virallista valvontaa vaikkapa se olisikin vain muodollista laatua, älköön sallittako;

b) Kansalaisilla olkoon oikeus perustaa esteettömästi seuroja ja yhdistyksiä, olkootpa ne valtiollista, taloudellista tai sivistyksellistä laatua. Ainoastaan ilmoittautumisvelvollisuus näiden perustamisesta katsotaan tarpeelliseksi;

c) Sana, sekä painettu että puhuttu, on katsottava heti vapaaksi. Minkäänlaisia säädöksiä ja velvoituksia, jotka vähimmässäkään määrässä tahtovat kahlita tätä ihmisten ja vapaitten kansalaisten luonnollisinta oikeutta, älköön tästä lähin siedettäkö.

Me käännymme tällä julistuksella koko Suomen kansan puoleen, pyytäen, että kaikki valtiollista ja yhteiskunnallista sortoa kärsineet ihmiset kertyisivät yksimielisesti niiden mahtavien aatteiden ympärille, joiden henkinen lippu tämä julistus on. Tässä on sanottu kaikki se, mikä – joko tajullisesti tai tajuttomasti – on ollut jokaisen todellista vapautta ja ihmisoikeuksia rakastavan kansalaisen sydäntä lähinnä. Peruutettakoon siis ne enemmän tai vähemmän epäonnistuneet ponnet, joita eri seuduilla maata on näiden päivien kuluessa laadittu, ja valmistautukaa, jos niin tarvitaan, sydänverellänne kirjoittamaan kaiken sen alle mitä edellä on sanottu.

Tampereella 1 p. marrask. 1905.

         Edellämainitun komitean asettama valiokunta:

    Yrjö Mäkelin
    Eetu Salin              Vihtori Kosonen
    Heikki Lindroos         Siiri Lemberg

Tämän ehdotuksen on kansan etuja valvomaan valittu suurlakkokomitea yksimielisesti hyväksynyt.

    Suurlakko-komitean puolesta:

    A. Lagerström     Yrjö Sirola
    Puheenjohtaja     Sihteeri

Luettu suuressa kansalaiskokouksessa 1 päivänä marraskuuta 1905, kello 10 e.p.p. tuhansiin nousevalle ihmisjoukolle, joka hyväksyi sen jyrisevillä hyvä- ja eläköön-huudoilla.

    Julistuksen luki:
    Kössi Lindström

"Suurella hartaudella – sanotaan muutamassakin kertomuksessa – kuunneltiin julistuksen lukemista. Soittokunta soitti Ranskan vallankumouksen ihanaa vapauden laulua, Marseljeesia. Valtavilla eläköön- ja hurraahuudoilla otettiin vastaan julistus. Noin neljäänkymmeneen tuhanteen (!) nouseva kansanjoukko vannoi, sydämensä syvyydestä, tekevänsä voitavansa julistuksen puolesta."

Mielet olivat nousseet runollisen innostuksen huipuille. Tampereella ei mikään vihollisvoima häirinnyt juhlallista mielialaa, sen jälkeen kuin kaupungissa toimivalta puoleltakymmeneltä santarmilta oli riisuttu aseet ja heidät viety "Sahaliniin" s.o. Viikinsaareen, missä he viettivät verraten hauskoja päiviä runsaan muonan ja korttipelin ääressä ja ylen kohteliaan kunnalliskaartiosaston vartioimina. Mutta Tampereen lakkolaiset eivät tyytyneet siihen, että itse hyväksyivät mahdottomuuksiin menevän julistuksensa, punamultasivat vieraskieliset katukilvet ja hilasivat Suomen lipun kaupungintalon katolle, vaan he näkivät paljon vaivaa saadakseen julistuksensa hyväksytyksi kaikkialla maassa. Julistusta lähetettiin itään ja länteen. "Kunnalliskaarti" muutettiin "kansalliskaartiksi" julistuskirjan tukemista varten. Tampere tunsi äkkiä kohonneensa ikäänkuin maan politiseksi pääkaupungiksi. Erityistä painoa pantiin Helsingin voittamiseen punaisen julistuksen puolelle. Jo kello 3 i.p. keskiviikkona valittiin kansankokouksessa herrat Vihtori Kosonen, Eetu Salin, Yrjö Mäkelin, A. F. Fihlman ja K. Lindström viemään Tampereen julistusta Helsinkiin ja kello 4.55 läksi tämä ylimääräinen ambassadi junalla tärkeälle matkallensa.

Vielä ihmeellisempää oli, että Tampereen perustuslailliset keskiviikkona pitämässään suuressa kokouksessa yhtyivät kannattamaan punaista julistusta ja valitsivat erityisen toimikunnan, jonka tuli liittyä yhteistoimintaan työväen suurlakkokomitean kanssa. Tästä lähentymisestä oli tuloksena vielä yksi uusi hallituskunta, valtiollisia asioita varten asetettu "yhteishyvän valiokunta", johon perustuslaillisten komitean puolesta valittiin herrat S. Nyman, M. Lavonius ja E. Sederholm (hänen sijaansa tuli myöhemmin Hj. Gyldén) ja työväen lakkokomitean puolesta herrat A. A. Lagerström, H. Lindroos ja Y. Sirola. Ilmoittaessaan tästä vallanjaosta torstaina pidetyssä kansankokouksessa katsoi työväen lakkokomitea tarpeelliseksi silittää asiaa sillä huomautuksella, että työväen komiteassa oli 22, mutta perustuslaillisten komiteassa ainoastaan 10 jäsentä. Tarpeeton huomautus, sillä olihan työväen ja perustuslaillisten ystävyys nyt niin hyvä, että perustuslaillisten puolesta lähti torstaina lähetystö Helsinkiin tukemaan työväen vaatimuksia.

Se ystävyys oli lyhyt kuin leikatun kukan elämä. Jo samana torstaina (2 p. marrask.) alkoi Tampereen suurlakon alamäki ja rupesi ilmenemään uhkaavaa erimielisyyttä Tampereen yhteiskunnassa. Kello 12 pidetyssä kansankokouksessa kuultiin vielä kerran suurlakkokomitean kansalle omistama ja sitten painettuna levitetty mahtava puhe – alkava sanoilla "Suomalaiset! Kansalaiset! Veljet! Sisaret!" – ja luettiin raittiuskansan jyrisevät vaatimukset, mutta kello 4:n kansankokouksessa oli esitettävänä kansalle toisentapainen julistus, työnantajain kirjelmä, jossa tehtaiden isännät saattoivat tiedoksi, että he kyllä suostuisivat maksamaan työväelle kolmelta kuluneelta päivältä puolet palkkaa, vaan että tämä lupaus peruutettaisiin, ellei työväki perjantaina palaisi työhön. Niinkuin muistamme, määrättiin tiistai-aamuna alkanut suurlakko aluksi kestämään kolme päivää. Nuo kolme päivää olivat nyt kuluneet, Tampere oli esittänyt valtiolliset vaatimuksensa, joista oltiin jokseenkin yksimielisiä, miksipä siis olisi jatkettu lakkoa, varsinkin kun työnantajatkin asettuivat uhkaavalle kannalle Ja yhtä urheasti kuin Tampere oli alkanut suurlakon, yhtä joutuisasti se luopui yleisestä valtiollisesta suurlakosta ensimmäisen pienen paikallisen vastuksen sattuessa. Suurlakkokomitea esitti kansankokoukselle, että pidettäisiin "pieni henkäysaika" perjantaina ja lauantaina, mutta että suurlakko jatkuisi seuraavalla viikolla, elleivät kansan valtiolliset vaatimukset toteutuisi. Henkäysaikana toimisi suurlakkokomitea edelleenkin, "yhteishyvän valiokunta" johtaisi valtiollisia asioita, kansalliskaarti hoitaisi järjestystä ja työväestö pitäisi kokouksia ammatittain. Ohjelma hyväksyttiin. Helsinkiin lähteneeltä työväen lähetystöltä saapui kyllä sähkösanoma, jossa vaadittiin lakkoa "ehdottomasti jatkamaan", mutta kun jo oli ehditty päättää palata töihin perjantaina, ei päätöstä enään peruutettu.

Jonkunlaiseksi mielenilmaukseksi päätettiin kuitenkin lopettaa lakko suurella "vapauden juhlalla". Torstai-iltana kello 7 läksi juhlakulkue työväenyhdistyksen talolta, kansalliskaarti kantaen tulisoihtuja. Kulkue oli niin pitkä, että kun alkupää oli Tammelan kaupunginosan kautta ehtinyt Satakunnan sillalle, oli loppupää vielä Hämeen sillalla. Kansa kokoontui sitten torille. Soitto- ja laulukunnat asettuivat kaupungintalon portaille ja suurlakkokomitea kaupungintalon parvekkeelle. Veisattiin virsi "Jumala ompi linnamme", kuultiin puheita ja päätettiin juhla Maamme-laululla, minkä jälkeen hajaannuttiin.

Perjantaina, 3 p. marrask., oltiin punaisen julistuksen kaupungissa arkipäiväisessä aherruksessa, muun Suomen jatkaessa suurlakkoa. Päivän kuluessa järjestettiin kansalliskaarti uudelleen. Kaartin kirjoissa oli 364 miestä; nyt muodostettiin kaartiin "vakinainen väki", johon otettiin 100 miestä, ja muut siirrettiin "reserviin" s.o. saivat palata työhönsä. Suurlakkokomitean tiedusteluun, annettaisiinko kansalliskaartin miehistölle tilaisuutta palata myöhemminkin työhönsä, antoivat työnantajat myöntävän vastauksen, mutta lakkokomitean toiseen tiedusteluun, saisiko työväki nauttia palkkaansa, jos vielä tulisi tarpeelliseksi panna toimeen 3–6 päivän valtiollinen lakko, vastasi työnantajain järjestö miehekkäästi, että riippuu siitä, saattavatko työnantajat hyväksyä lakon tarkoituksen.

Lauantaina, 4 p. marrask., olivat olot Tampereella menneet melkoisen sekaviksi. Perustuslaillisessa leirissä vallitsi täydellinen hajaannus. Jo keskiviikkona pidetyssä perustuslaillisten kokouksessa oli osa kokouksen jäseniä vastustanut punaisen julistuksen hyväksymistä ja vaatinut valtiollisten uudistusten toimeenpanemista laillisten valtiopäiväin välityksellä. Perjantaina pitivät "valtiopäivä-perustuslailliset", joksi tätä ryhmää ruvettiin kutsumaan, oman kokouksen, jossa sovittiin sentapaisesta ohjelmasta, että ensin olisi valtiopäiväin pantava toimeen porvaris- ja talonpoikaissäätyjen uudistus, minkä jälkeen uusien valtiopäiväin olisi päätettävä eduskuntalaitoksen laajemmasta uudistamisesta. Tämä ei ollut kuitenkaan ryhmän lopullinen ohjelma, vaan jatkettiin neuvottelua lauantaina. Kello 5 oli "perustuslaillisilla, jotka pitävät valtiosäätyjä ainoana laillisena kansanedustuksena" uusi kokous, jonka tuloksena oli allekirjoituksella "Monta sataa Tampereen perustuslaillista" varustettu julistus. "Nyt – lausuttiin tässä huomattavassa julistuksessa – on asema osaksi muuttunut. On käynyt ilmi – toisille ennemmin, toisille myöhemmin –, että suurlakon ainoina tarkoituksina eivät olleetkaan yllämainitut (s.o. myötätuntoisuuden lausuminen Venäjän vapausliikkeelle ja oman laillisen oikeutemme tarmokas takaisin vaatiminen) vaan sen ohessa lakia säätävän kansalaiskokouksen (!) kokoonkutsuminen ja laillisen kansaneduskuntamme, valtiopäivien, syrjäyttäminen." Julistus koetti tehdä uskottavaksi, ettei suurlakko ollut samaa kuin vallankumous: "Vallankumous alkaisi vasta uuden kansalliskokouksen jäsenvalmistusten mukana". Kansalliskokousta vaativa kansanmielipide oli kumminkin näinä hetkinä niin vahva, etteivät julistuksen laatijat uskaltaneet sen ajatusta kokonaan hyljätä. He senvuoksi kannattivat "yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänestyksen perusteella valittavaa kansalaiskokousta, joka ilmaisee kansan mielipiteet ja toivomukset", mutta esittivät varsinaisina vaatimuksinaan, että kansaneduskunnan uudistaminen oli jätettävä valtiosäätyjen tehtäväksi, että siinä tarkoituksessa oli ensi tuleville valtiopäiville annettava esitys, jonka mukaan ritaristo ja aateli sekä pappissääty luopuvat erioikeuksistaan ja kansaneduskunta muutetaan joko kaksi- tai yksikamariseksi eduskunnaksi ja että valtiollinen suhteemme Venäjään palautetaan sille kannalle, millä se oli v. 1890.

Aikaisemmin päivällä olivat "kansalliskokous-perustuslailliset", jotka olivat hyväksyneet punaisen julistuksen, pitäneet kokouksen, jossa heidän entinen komiteansa jätti valtuutensa ja valittiin uusi komitea – herrat M. Ahlman, E. Ahlman, M. Lavonius, S. Nyman, E. Reijonen, A. v. Christierson ja E. V. Emeleus – keskustelemaan toisen perustuslaillisen ryhmän komitean kanssa molempain eri ryhmäin mielipiteiden yhteensovittamisesta. Sovitteluihin sopiva hetki meni kuitenkin ohi, sillä uudelleen alkaneen lakkoinnostuksen valossa näytti valtiopäiväperustuslaillisten ohjelma liian varovaiselta ja vanhoilliselta. Myöhemmin illalla pitämässään kokouksessa "kansalliskokousta kannattavat perustuslailliset" hyväksyivät ponsilauseen, jossa lyhyesti uudistettiin entinen vaatimus kansalliskokouksen viipymättömästä kokoonkutsumisesta. Perustuslailliset jäivät hajalleen.

Mainitsimme, että lakkoinnostus oli väestössä alkanut uudelleen viritä. Se oli luonnollista, koska muualla lakko jatkui ja Helsingistä saapui rohkaisevia sanomia lakon harrastajille. Lakkokomitea oli monen mielestä ollut liian horjuva ja osoittanut liian suurta riippuvaisuutta työnantajista. Ulkotyöväenyhdistyksen piireissä kuului mutinaa, että lakkokomitea olisi lähetettävä joukon jatkoksi Viikinsaareen, ellei se osoittaisi tarmokkaampaa tointa. Lakkokomitean esiintyminen lauantai-iltana pidetyssä torikokouksessa ei todemmasti ollutkaan erittäin ryhdikästä. "Paljosta ja hermoja jännittävästä työstään rasiintuneena" se pyysi lisävoimia ja saikin 15 uutta jäsentä. Lakon uudelleen alkamisesta oltiin neuvottomia. Toimitetussa "koeäänestyksessä" puolsi selvä enemmistö lakkoa. Asemaa kuvaava oli kansalliskaartin puolesta kansankokoukselle esitetty vaatimus, että kaikkiin kokouksiin olisi varattava pääsy neljälle kansalliskaartin jäsenelle. Esitys otettiin kyllä vastaan huudoilla "alas sensuuri!", mutta huutoäänestyksen jälkeen selitettiin kansalliskaartin vaatimuksen tulleen vastaiseksi hyväksytyksi.

Yleisen epäselvyyden lisäksi alkoi keskinäinen epäluulokin kyteä mielissä. Sunnuntaina, 5 p. marrask., elettiin Tampereella täydellisessä valtiollisessa sekasorrossa. Sunnuntai-aamun Tampereen Sanomissa oli levottomuutta aavistuttavia lauselmia: "Järkähtämätön vaatimuksemme: ei sisällistä taistelua! Rautatie, telefoni ja sähkölennätin ainakin yleisen valtiollisen liikkeen eikä lakon palvelukseen! Yhtykäämme!" – "Aseman tekee kohta sietämättömäksi se seikka, ettemme tiedä, mikä ja millainen on tila kaikkialla muualla maassa." – "Valtiolliseen liikkeeseen ei ole lisättävä taloudellisen taistelun sekasortoa, sillä se synnyttäisi sisällisen taistelun ja heikontaisi liikkeen alkuperäistä, jo julistettua valtiollista päämäärää."

Nämä hämärät huudahdukset näyttävät aiheutuneen siitä käänteestä, minkä suurlakko oli saanut Helsingissä, siellä kun Tampereen punainen julistus oli kansankokouksessa hyväksytty ja sen mukaisesti ryhdytty toimiin "väliaikaisen hallituksen" valitsemiseksi. Aikoiko Suomen työväki ryhtyä oman käden oikeudella hankkimaan niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksia, joista juuri tunnetuksi tullut keisarillinen manifesti ei maininnut sanaakaan?

Tampereella ei kansankokouksissa enään tiedetty mitä tehdä. Sunnuntai-aamupäivän kansankokouksessa todettiin, että saadut valtiolliset tiedot olivat epävarmoja, ja lykättiin päätöksen tekeminen lakon jatkamisesta iltapäivän kokoukseen. Mutta kun ei iltapäivälläkään oltu sen tietävämpiä, päätettiin toimittaa kansanäänestys lakon jatkamisesta torilla maanantaina klo 11 e.p.p. Lakkokomitea puolestaan ei tehnyt mitään esitystä; se pesi kätensä ja jätti kysymyksen suverenisen kansan itsensä ratkaistavaksi.

Mutta kansan mieliala oli valoisa ja toiveikas. Olihan väliaikainen hallitus Helsingissä asetettu ja olihan siihen Tampereeltakin valittu kolme jäsentä, herrat S. Nyman, E. Reijonen ja Y. Sirola, jotka nyt sunnuntai-iltana kello 6 suuren väkijoukon saattamina erikoisjunalla matkustivat pääkaupunkiin.

Päivän puuhain lakattua, myöhään sunnuntai-iltana saapui Tampereen perustuslaillisten lähetystöltä Helsingistä kotikaupunkiin "tärkeitä ja varmoja" tietoja: "Helsinki sosialidemokraattien käsissä. Hirmuvalta, vaikka ilman verenvuodatusta, kaupunki maa- ja merisotilaiden valvonnan alainen!"

Siinä oltiin... Maanantaina, 6 p. marrask. saatiin vihdoinkin valoa pimeyteen. Manifesti oli tullut, lakko Helsingissä päätetty lopettaa! Tosinhan Tampereen torilla klo 11 alkanut kansanäänestys, jossa lakon puoltajat kokoontuivat torin etelä- ja lakon vastustajat torin pohjoispuolelle, ehti päättää lakkoa jatkettavaksi, mutta uusiin tosiasioihin viitaten lakkokomitea kuitenkin esitti ja kansa päätti, että lakko keskeytettäisiin, tietysti vain sillä ehdolla, että kaikki olisivat valmiina taas milloin hyvänsä seisauttamaan työt, kun komitea sen katsoi tarpeelliseksi ja asianhaarat sitä vaativat.

Peljättyä päivää seurasi iloinen ilta juhlavalaistuksineen. Oikeastaan paloi juhlavalaistus kahdellekin onnelliselle tapaukselle: manifestille ja lakkovaaran ohimenolle.

Jäljellä olivat vain lakon jälkilaskut. Marrask. 10 p. pidetyssä kokouksessaan valtuusto myönsi 5 000 markkaa järjestyskomitean kulujen kattamiseksi. Kaupungin tileissä on suurlakkomenot merkitty Smk:ksi 5 154:45. Väkijuomakysymys asetti valtuuston vaikeampaan asemaan, kun suuri kansankokous oli hyväksynyt vaatimuksen, että väkijuomain valmistaminen ja kauppa olisi suurlakosta alkaen kokonaan lakkaava, ja kun kunnalliskaarti ja järjestyskomitea esittivät "viinasulun" jatkamista marraskuun loppuun saakka, mutta kaikki kapakoitsijat vaativat oikeuden ja kohtuuden nimessä päästä elinkeinoansa harjoittamaan. Pälkähästä päästiin siten, että valtuusto lausui vakaan toivomuksen, ettei kaupungissa toistaiseksi anniskeltaisi eikä myytäisi väkijuomia, ja päätti asettaa erityisen komitean laatimaan ehdotusta, miten väkijuomaliikkeen keskeytymisestä syntyneet vahingot ja tappiot olisi korvattava. Kauan ei kapakoitsijain tarvinnut pääsinpäiväänsä odottaa, eivätkä he silloin enää katsoneet olevan syytä esittää mitään korvausvaatimuksia.

Sillä tavoin Tampere vähitellen palasi säännöllisen elämänsä urille. Sortovuosien ja suurlakon mainingit jäivät kuitenkin vielä kauaksi aikaa ailehtimaan kansalaisten mielissä, puolue-elämässä ja yhteiskunnassa. (46)

8. KUNNALLISHALLINTOA.

Kunnallishallinnon vaiheita: Valtuusto. – Sihteerin virka. "Kunnalliskertomukset". – Valtuuston yhteiskunnallinen ryhmitys. – Valiokuntajärjestelmä. Tilapäiset komiteat. Pysyvät valio-, johto- ja lautakunnat. – Rahatoimikamarin kehitys. Kunnallinen virastojärjestelmä. Kunnallisvirastojen uudistus 1899–1901. Uudet virastot ja niiden ohjesäännöt.

Kaupungin hallinto: Maistraatin palkkaussäännöt eri aikoina. Maistraatin ja raastuvanoikeuden järjestelyt vv. 1897–1904. Pormestarit (Fredrik Procopé). Maistraatin muut virat. – Kunnallisen itsehallinnon ja kaupungin virkahallinnon taisteluja. – Kaupungintalon rakennushistoria. Vankila.

Polisilaitos: Tampereen ensimmäiset pölisit. V:n 1877 palkkaussääntö. Parannuspuuhat. Polisikamarin perustammen v. 1891. Polisijärjestys 1892. – Sortovuodet. Polisi suurlakon jälkeen.

Palotorjunta: V:n 1865 palo ja palojärjestys. V:n 1868 uudistukset. Palotorjunta kunnallisen itsehallinnon aikana. Uusi palojärjestys 1899. Uusi palotorjunta ja paloasema. – Vapaaehtoinen palosammutuskunta.

Alkuvaikeuksista selviydyttyään kaupungin uusi kunnallishallinto kehittyi siihen tapaan ja suuntaan, minkä se v:n 1873 laissa oli saanut. Kunnallishallinnon keskuksena oli siitä pitäin valtuusto, määrätyissä tapauksissa lisätty valtuusto. Valtuusmiesten lukumäärä, joka aluksi oli 21, lisättiin jo v. 1878 32:ksi, v. 1890 36:ksi ja v. 1894 42:ksi, jossa määrässä se on pysynyt. Muita muutoksia ei itse valtuustolaitoksessa puheenaolevalla aikakaudella tapahtunut, ellemme siksi tahdo lukea v:n 1893 vaalijärjestystä, jolla kunnallisvaalien toimittaminen järjestettiin entistä paremmalle kannalle, m.m. jakamalla kaupunki kahteen vaalipiiriin, koski rajana. Valtuuston työjärjestyksessä ei tapahtunut muita mainittavia muutoksia kuin että v. 1888 päätettiin, että äänestysesitykset ja äänimäärät olivat valtuuston pöytäkirjaan merkittävät.

Pitkällä toimiajallaan oli valtuustolla palveluksessaan yksi ainoa varsinainen, palkattu virkamies, nimittäin sihteeri. Valtuuston sihteerin otti aluksi puheenjohtaja. Ensimmäisenä vuonna oli valtuustossa perätysten kolme sihteeriä, maisteri F. E. Jernberg, viskaali E. Wigren ja maisteri Aug. Hildén Virka oli senkin jälkeen kauan aikaa epävakaisella kannalla V. 1881 päätettiin maksaa sihteerille kuussa 150 mk. V. 1883 hyväksyi valtuusto sihteerilleen uuden ohjesäännön. Samalla määrättiin, että toimeen otettaisiin lainoppinut mies, jolle maksettaisiin palkkaa 2 000 mk vuodessa. Kymmenen vuoden kuluttua (1893) ylennettiin sihteerin palkka 3 000 mk:aan mutta velvoitettiin hän sihteerintoimensa ohella olemaan köyhäinasianajajana. Uudella vuosisadalla sihteerinvirkaa järjesteltiin harva se vuosi; milloin oli mikin sivuvirka yhdistettynä siihen, kunnes v. 1906 valtuuston sihteerin ja köyhäinasianajajan toimet jälleen yhdistettiin saman henkilön hoidettaviksi 5.000 mk:n palkalla ja rahatoimikamarin notarin toimesta, joka jonkun aikaa oli ollut valtuuston sihteerillä, muodostettiin kokonansa erillinen virka.

Tämä näin monasti muuttuneen sihteerinviraston, valtuuston kanslian toimintaa edustavat Tampereen valtuuston vuosikertomukset. Ensimmältä ne supistuvat muutamaan sanaan, jotka puheenjohtaja vuoden alussa lausuu valtuuston pöytäkirjaan ja joista sanomalehdet saavat vaaksan pituisen uutisen; kun näitä kertomuksia sitten v:sta 1892 alkaen ruvetaan painattamaan kirjan muotoon, karttuu niistä pari kolme lehteä pienoiskokoa, myöhemmin jo pikku vihkonen; mutta vasta vuosisatain vaihteessa nämä kertomukset tulevat suuremmiksi kooltaan ja seikkaperäisemmiksi sisällykseltään; niinpä v:n 1907 kertomus sisältää jo 75 suurikokoista sivua. Kun rahatoimikamarinkin vuosikertomuksissa tapahtui samanlainen kaupungin kehitykselle tärkeä edistys, tulivat Tampereellakin vihdoin alkuun suuren kaupungin arvon mukaiset "kunnalliskertomukset".

Valtuustoa voisi verrata virtaan, jolla on pysyvät rantansa ja määrätty uomansa, mutta jossa vesi lakkaamatta juoksee ja vaihtuu. Seuraavat valtuuston jäsenten yhteiskunnallista ryhmitystä esittävät numerot voinevat antaa jonkin käsityksen valtuuston – ja kaupungin – todellisista valtasuhteista katseltavana olevalla aikakaudella.

    Tampereen valtuuston yhteiskunnallinen ryhmitys vv. 1875–1907

           liike-       käsi-       työ-        virka-      valtuus-
    vuosi  miehiä       työl.       läisiä.     miehiä      miehiä
            yht.    %   yht.   %     yht.   %    yht.    %   yht.

    1875    11     52     4   19      –   –     6     29    21
    1881    19     59     5   16      –   –     8     25    32
    1900    21     50     4   10       4   10    13     30    42
    1907    18     43     2    5       9   21    12     31    42

Näissä luvuissa ilmenee selvästi rahavaltaisen liikemiesluokan ylivoima, joka vasta 20. vuosisadan alussa näyttää menettäneen määräävän asemansa. Käsityöläisluokan merkitys aleni lakkaamatta, työväenluokan taas kasvoi äkisti uudella vuosisadalla. Virkamiesluokan asema pysyi kaiken aikaa vaikutusvaltaisena; likempi tarkastelu kumminkin osoittaa, että tässä luokassa varsinaisten virkamiesten vaikutus väheni, jotavastoin opettajain ja vapaiden ammattien harjoittajain (lääkärien, asianajajain y.m.s.) vaikutus suhteellisesti kasvoi.

Valtuusto oli voimassa olevain lakien mukaan ensi sijassa kaupungin päätösvaltainen, "lakialaativa" eduskunta. Päätösten toimeenpanon, varsinaisen kunnallishallinnon, v:n 1873 laki jätti pääasiallisesti vanhalle peritylle kannalle. Uuden kunnallisen itsehallinnon tehtävät näet silloinen lainsäädäntö käsitti varsin vähäisiksi; ne supistuivat kunnan "yhteisten järjestys- ja talousasiain" hoitoon ja niissäkin suotiin kunnalle toimivapautta ainoastaan sikäli, mikäli se ei kajonnut valtion viranomaisten tehtäviin. Käytännöllisen kunnallishallinnon järjestämisestä ei laki nähnyt suurta vaivaa; hallintotyö jätettiin osittain maistraatille, osittain rahatoimikamarille, jota, kuten sen nimikin osoitti, ajateltiin pääasiallisesti vero- ja raha-asiain hoitajaksi ja siis oikeittain vain entisen kaupunginkasöörin toimen perijäksi. Sitäpaitsi oli kaupunkien kunnallisasetusta luotaessa kaupungeissa olemassa erinäisiä maistraatin tai muiden valtion virastojen valvonnan ja johdon alaisia lauta- ja johtokuntia, kuten köyhäinhoitohallitus, kansakoulujohtokunta, sunnuntai- ja iltakoulujohtokunta, terveydenhoitolautakunta, palokomisio y.m., jotka nyt tai vähän myöhemmin tulivat valtuuston valittaviksi ja osittain muutenkin valtuuston määräysvallan alaisiksi.

Vapautunut kehittyvä kunnalliselämä ei kuitenkaan voinut ajan pitkään tyytyä näihin vanhempiin hallintolaitoksiin. Kunnille aukeni uusia työaloja, kaupungit ryhtyivät perustamaan suuria yleisiä laitoksia, joista ei entisajoilla ollut aavistustakaan. Valtuustojen itsensä täytyi ottaa huolekseen näiden uusien laitosten käytännöllinenkin alkuunpano ja ylläpitäminen ja tämä tehtävä tavallisimmin suoritettiin tilapäisten tai pitempiaikaisten valiokuntain avulla. Monessa Suomen kaupungissa valtuustojen jäsenet suurella innolla antautuivat aikaa ja vaivaa kysyvään valiokuntatyöhön, ja vaikkakaan heidän toimensa eivät aina tuottaneet parhaita teknillisiä ja rahallisia tuloksia, niin he kuitenkin valloittivat yhteisölle ja kansanvallalle uusia aloja, jotka ilman tätä kunnallista harrastusta varmaankin olisivat kärsineet. Tuo aika, jolloin valtuustojen valiokunnat rohkeasti kävivät käsiksi vesijohtoihin, sähkölaitoksiin, kauppahalleihin sekä terveysoloihin, asuntokysymyksiin ja muuhun sosialipolitikkaan, on muistorikas, virkistävä luku kaupunkiemme kunnallishistoriaa.

Tampereella tuli valiokuntajärjestelmä jo valtuuston ensi hetkestä saakka ahkeraan käytäntöön. Paitsi valtuuston asettamia lakimääräisiä valio- ja johtokuntia sekä niitä vapaita, joista muodostui pysyviä laitoksia, asetettiin kaikkia tärkeämpiä tilapäistehtäviä varten erityisiä valiokuntia. Sellaisia oli v. 1879 toimessa kolme, v. 1883 jo yhdeksän. V. 1895 oli kymmenen komiteaa sellaisissa toimissa, jotka nyt suurimmaksi osaksi kuuluvat pysyville kunnallisille virastoille: suunnittelemassa kaupungin asemakartan laajentamista, vesijohdon perustamista, vesijohdon, kansakoulun ja kauppahallin rakentamista, tarkastamassa kaupungin rakennussääntöä, miettimässä kaupungin myllyn hoitoa, laatimassa lausuntoa eräiden laitosten ostamisesta kaupungille, panttilainausliikkeen järjestämisestä ja prostitution vastustamisesta. V. 1906, jolloin kunnallistoiminta oli tavattomasti laajentunut, oli valtuustokomiteoja toimessa ainoastaan muutamain sosialipolitisten suunnittelujen (pientenlastenhoidon, "Elberfeldin järjestelmän", pakkotyöhuoneen ohjesäännön, työttömyysvakuutuksen) sekä parin hallinnollisen asian (valtuuston sihteerin viran järjestämisen sekä polisi- ja majoituskysymysten) vuoksi; uudet kunnalliset virastot olivat tällöin jo vakaantuneet ja ne suorittivat pääasiallisen työn kunnallistoiminnan suunnittelemisessa ja hallinnossa.

Tilapäisten komiteain rinnalla toimivat valtuuston omat pysyvät valiokunnat, alituinen valmistava valiokunta ja v:sta 1893 alkaen raha-asiain valiokunta. Valtuuston kannatuksen turvin sekä sen valvonnan ja johdon alaisina toimivat myöskin useat erityistarkoituksia varten asetetut pysyvät yleiset johtokunnat, lukusalin ja kirjaston johtokunta (per. v. 1877), kaunistuskomitea (1877), musikkikomitea (1887), käsityöläiskoulujen johtokunta (1887), kauppakoulun johtokunta (1893), työväenopiston johtokunta (1898), sovintolautakunta (1895), kunnallisten sairaalain hallituskunta (1897);a työnvälitystoimiston johtokunta (1904), yleisten lakien määräämiä johto- ja lautakuntia mainitsematta.

Tällä tavoin kaupungissa vapaiden kansalaisten myötävaikutuksella luotiin koko Kyttälän kaupunginosa, järjestettiin etukaupungit, laadittiin asemakaavat ja rakennussäännöt suunniteltiin puhtaanapito, selvitettiin koskiasiat, perustettiin vesijohto-, sähkö- ja palolaitokset, järjestettiin liikeolot ja torikauppa, rakennettiin julkisia rakennuksia ja siltoja, kaunistettiin kaupunkia, työskenneltiin väestön sivistyksen kohottamiseksi, pantiin toimeen laajaperäinen köyhäinhoitotoimi ja alulle huomattavia terveydenhoidollisia ja työväenpolitisia laitoksia.

Mutta valiokunta- ja johtokuntahallinto ei ajan mittaan voinut tyydyttää kunnallisen elämän moninaistuvia, laajenevia tehtäviä, varsinkaan teknillisten tehtäväin, taloudellisten liikeyritysten ja raha-asiain hoitamisessa, mikä vaati suurempia työvoimia, enemmän ammattitietoja ja -taitoja kuin mitä valtuusmiehillä ja muilla tavallisilla kuntalaisilla oli tarjota. Näin tuli – suuremmissa kaupungeissamme erityisesti 1890-luvulta alkaen – välttämättömäksi ottaa kunnan palvelukseen ammattitaitoisia virkamiehiä ja vihdoin perustaa kunnallishallinnon tärkeimmillä aloilla kokonaisia uusia virastoja. Valtuustojen entiset toimeenpanevat valiokunnat muuttuivat osittain näiden virastojen valvoviksi johtokunniksi. Nyt vasta alkoi Tampereella muutamilla kunnalliselämän aloilla todella järjestynyt ja toimikykyinen itsehallinto eduskuntineen, virkamiehistöineen.

Näiden hallintovirastojen ytimenä oli rahatoimikamari. Olemme jo kertoneet, miten rahatoimikamarille 29 p. toukok. 1875 vahvistettiin ensimmäinen johtosääntö ja 23 p. syysk. samaa vuotta ensimmäinen johtosääntö sen ensimmäisille virkamiehille, kaupunginkamreerille, kaupunginarkitehdille ja kaupunginkasöörille Petter Molinille, joka nyt siirti kassansa maistraatin vallan alta rahatoimikamarin ja valtuuston suojaan. Verraten vaatimattomasti alkoi tämä uusi hallintokunta toimensa: kamreerin vuosipalkka oli 3 500, kasöörin 2 000 ja arkitehdin 2 000 mk, ja rahatoimikamarin puheenjohtaja ja jäsenet, jotka olivat kaikesta vastuunalaiset, saivat kustakin ulkotoimituksesta palkkiota 5–10 mk, hiellä ja vaivalla ansaittua rahaa.

Rahatoimikamarin toiminta kehittyi ensi aikoina yleensä tasaisen ja hiljaisen virkakoneiston tavoin. Sen tilinpitotapaa vastaan tehtiin kumminkin joitakuita muistutuksia, mikä antoi valtuustolle aihetta v. 1882 laatia uudet ohjeet rahatoimikamarille. Uusi pääkaupungin mallin mukaan laadittu johtosääntö rahatoimikamarille vahvistettiin 20 p. marrask. 1886. Tämä johtosääntö lisäsi valtuuston vaikutusta rahatoimikamarissa. Kamarin puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan valitseminen siirtyi nyt valtuustolle, vaikka kamari asetti ehdokkaat. Rahatoimikamarin ja valtuuston kirjeenvaihto tuli suureksi osaksi suoranaiseksi, ilman maistraatin välitystä.

Rahatoimikamarin toiminta kehittyi nyt ilmeisesti monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi. Puheenjohtajalle myönnettiin karttuneiden töiden vuoksi v:sta 1886 alkaen 1 000 markan vuosipalkkio. V. 1888 otettiin rahatoimikamarin palvelukseen erityinen metsänhoitaja. Samana vuonna ylennettiin rahastonhoitajan palkka 2 400 mk:aan ja otettiin kamariin 1 000 mk:n vuosipalkkaa nauttiva konttorikirjuri, jonka toimi v. 1891 joutui naispuolisen viranpitäjän (Amanda Holmbergin) haltuun. Viimemain. vuonna ylennettiin kaupunginarkitehdin palkka 3 000 mk:aan ja v. 1892 perustettiin rahatoimikamarin sihteerin virka, joka kuitenkin toistaiseksi jäi kamreerin hoidettavaksi.

Rahatoimikamari oli alkanut toimintansa mitä vaatimattomimmassa huoneustossa Petter Molinin talossa Hallitus- ja Itäisenkadun kulmassa. Sieltä päästiin jo v. 1876 muuttamaan kaupungintalon vastavalmistuneeseen Hämeenkadun puoliseen kivirakennukseen (vankilarakennukseen). V. 1886 rahatoimikamari sai vielä sopivamman huoneuston Selinin talossa Kauppatorin varrella, josta v. 1889 muutettiin uuteen kaupungintaloon.

V. 1898 vahvistui rahatoimikamari jälleen huomattavasti, sen

palvelukseen kun uuden vesijohdon valmistuttua otettiin v.t. kaupungininsinööri (insinööri Aleks. Brandt). Yhä karttuneiden teknillisten tehtäväin vuoksi kaupungin palveluksessa olevain insinöörien luku kasvoi: v. 1897 otettiin sähkölaitoksen johtajaksi insinööri W. Strahoff ja v. 1898 kiinnitettiin kaupungin uudelleenmittauksen vuoksi kaupungin palvelukseen insinööri V. A. Gröndahl.

Kun v. 1898 jälleen tehtiin muistutuksia kaupungin tilinpitoa vastaan, päätti valtuusto seur. vuoden alusta ottaa rahatoimikamariin 4 000 mk:n vuosipalkalla kirjanpitäjän, jonka erityistehtäväksi tuli kaupungin tilinpidon järjestäminen uudelle kannalle. Ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi tuli kirjanpitäjä J. K. Laurila. Kaupungin vanha sekalainen kirjanpito muutettiin nyt puhtaasti kameraliseksi.

Kasvaneet kunnalliset tehtävät sekä rahatoimikamarin liian keskitetty ja vanhettuva toimintatapa pakottivat valtuuston yhdeksänkymmenluvun lopulla ryhtymään yleisempään rahatoimikamarin järjestelyyn, josta seurasi käytännöllisen kunnallishallinnon täydellinen uudistus (1899–1902).

Alussa vuotta 1899 lähetti rahatoimikamari valtuustolle uuden rahatoimikamarin johtosääntöehdotuksen. Sitä käsitellessään valtuuston lisätty valmistava valiokunta vaati, että rahatoimikamarin päätösten käytännöllinen toimeenpano olisi uskottava erikoisille ammattimiehille. "Oleellinen erotus on nimittäin jonkun asian päättämisen ja sen toimeenpanemisen välillä. Samat henkilöt, jotka hyvin ymmärtävät edellisen eli päätöksen tekemistä koskevan puolen asiassa, voivat olla aivan kykenemättömät asian toimeenpanemiseen. Sillä edelliseen vaaditaan tavallisesti ainoastaan selvää, käytännöllistä järkeä, jälkimmäiseen useasti laajoja ammattitietoja. Ja tällaisia täydellisiä ammattitietoja ei voida olettaa löytyvän rahatoimikamarin puheenjohtajalla eikä jäsenillä." Valiokunta katsoi tästä pahasta päästävän ainoastaan siten, että rahatoimikamarin rinnalle muodostettaisiin Helsingin kaupungin esimerkin mukaan erityinen rahatoimikonttori ja rakennuskonttori, joille rahatoimikamari jättäisi päätöksensä toimeenpanemista varten.

Valtuusto hyväksyi periaatteessa tämän ehdotuksen ja antoi saman valiokunnan toimeksi laatia johtosääntöehdotukset rahatoimikonttoria ja rakennuskonttoria varten, jotka ehdotukset valmistuivat syksyllä 1900. Nämä ehdotukset sisälsivät uuden johtosäännön myöskin rahatoimikamarin sihteerille. "Kunnallisten asiain ratkaisemisessa ja järjestämisessä – valiokunta sattuvasti lausui – tarvitaan rahatoimikamarissa välttämättömästi mies, jolla on sekä aikaa että kykyä perinpohjaisesti punnita ja arvostella kaupungin hallinnossa alinomaa esiintyviä teknillisiä kysymyksiä. Jos tämmöistä miestä ei rahatoimikamarissa ole, ei rakennuskonttoorin erottamisella rahatoimikamarista ole minkäänmoista merkitystä; rahatoimikamari on yhä edelleenkin oleva epäpätevä valvomaan rakennus- eli insinöörikonttoorin toimia eikä kykene antamaan sille ohjeita, taikka estämään sitä erehdyksistä, vaan alempi viranomainen suuremmilla ammattitiedoillaan kokonaan vallitsee ylemmän." Näiden muutosten johdosta oli rahatoimikamarin johtosääntökin uudelleen laadittava.

Keväällä 1901 valtuusto hyväksyi rahatoimikamarin uuden ohjesäännön ja 14 p. elok. 1901 se sai senaatin vahvistuksen. Erikoiset johtosäännöt rahatoimikamarin sihteerille, rahatoimikonttorille ja rakennuskonttorille hyväksyi valtuusto lopullisesti 18 p. lokak. 1901.

Uuden ohjesäännön mukaan kuului rahatoimikamariin seitsemän valtuuston kolmeksi vuodeksi valitsema jäsentä sekä kolme yhdeksi vuodeksi valittua varajäsentä Vakinaisista jäsenistä valtuusto valitsi rahatoimikamarin puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan vuodeksi kerrallaan. Tärkeimmät kunnalliset virat oli täytettävä siten, että rahatoimikamari teki ehdotuksen, valtuusto toimitti vaalin ja maistraatti antoi virkavahvistuskirjan. Rahatoimikamarin huolena oli kaupungin omaisuuden yleinen hallinto, se siis myöskin valvoi kansakouluja, köyhäin- ja terveyshoitoa sekä palotointa varten käytettäviä varoja, kiinteimistöjä ja irtaimistoja, vaikka mainitut laitokset muissa kohdin olivat oman hallintonsa alaisia. Kamarin tehtävänä oli vuokrata kaupungin kiinteimistöt, tiluspalstat ja tuloa tuottavat etuudet, toimituttaa kaupungin yleiset työt, myydä kaupungin rakennustontteja, pitää huolta kaupungin yleisistä, velvollisuuksista ja rasituksista, hoitaa kaupungin rahavarat, toimittaa verojen kanto, pitää luettelot ja tilit kaupungin taloudesta, laatia vuotuiset kulunkiarviot ja toimikertomukset, antaa vaadittuja lausuntoja j.n.e.

Rahatoimikamarin lähimmän silmälläpidon ja käskyn alaisina olivat rahatoimikamarin kanslia, rahatoimikonttori, kaupungin rakennuskonttori ja kaupungin satamakonttori.

Rahatoimikamarin kanslian päällikkönä oli rahatoimikamarin sihteeri, jonka johtosääntönsä mukaan tuli esitellä asiat rahatoimikamarin kokouksessa, laatia rahatoimikamarin kirjelmät, lausunnot ja kertomukset ja valvoa rahatoimikamarin päätösten toimeenpanoa; hänen tuli olla läsnä valtuuston kokouksissa antamassa vaadittuja tietoja. Lopulla vuotta 1902 määrättiin valtuuston sihteeri toimimaan rahatoimikamarin notarina, jonka tehtävänä oli rahatoimikamarin pöytäkirjain pitäminen, kaupungin oikeusasiain ajaminen ja välikirjain laatiminen sekä rahatoimikamarin sihteerin avustaminen. Lokak. 12 p. 1906 valtuusto hyväksyi johtosäännön rahatoimikamarin notarille, jonka toimi nyt erotettiin valtuuston sihteerin toimesta ja muodostettiin erityiseksi lakimiesviraksi rahatoimikamarin kansliaan 6 000 mk:n vuosipalkalla; m.m. tuli rahatoimikamarin vuosikertomuksen laatiminen nyt notarin tehtäväksi.

Rahatoimikamarin uusi järjestely kävi voimaan v:n 1902 alusta. Rahatoimikamarin sihteeriksi tuli silloin insinööri K. J. Karlsson. Notariksi, jonka toimi alkoi v:n 1904 alusta, tuli valtuuston sihteeri tuomari Tauno Järnefelt sekä viran uudestaan järjestettyä v:n 1907 alusta tuomari Torsten Malinen. Rahatoimikamarin tehtäväin nopea kehitys näinä murrosvuosina näkyy seuraavasta työtilastosta:

    vuonna   kokouksia   pöytäk. pykäliä   lähet. kirjelmiä

    1876        37            151               31
    1885        49            235               37
    1895        52            350               81
    1905        66          1 529              746
    1915       125          2 127            1 171

Rahatoimikonttorin osaksi tuli v:n 1901 johtosäännön mukaan kaupungin vero- ja raha-asiain hoito. Sinne siirtyivät rahatoimikamarin vanhat virkamiehet, kaupunginkamreeri johtajaksi, rahastonhoitaja, kirjanpitäjä ja konttorikirjuri.

Rahatoimikamarin kanslia ja rahatoimikonttori saivat v. 1908 uuden johtosäännön.

Tampereen kaupungin rakennuskonttori jakaantui v:n 1901 johtosäännön mukaan kolmeen toisistaan riippumattomaan osastoon, insinööriosastoon, sähkölaitososastoon ja arkitehtiosastoon.

Insinööriosaston tuli rahatoimikamarin alaisena suunnitella ja suorittaa kaupungin yleiset työt, pitää huolta kaupungin vesijohdon ja laskuviemärien hoidosta ja kunnossapidosta sekä laatia niiden laajentamista tarkoittavat ehdotukset ja ne toimeenpanna, huolehtia katujen ja yleisten paikkain puhtaanapidosta, luetteloida asemakaavan tontit, pitää huolta kunnan kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta, hoitaa yleisiin töihin tarvittavat aine- ja kalustovarat, suorittaa kaupungin rakennusjärjestyksen mukaan kaupungininsinöörin asiana olevat tehtävät, toimittaa vesijohtomaksujen maksuunpano voimassa olevan ohjesäännön ja taksan mukaan ja muutoin seurata rahatoimikamarin määräyksiä. Insinööriosastoon kuului kaupungininsinööri johtajana, geodetti eli apulaisinsinööri, puutarhuri, rakennusmestari ja metsänvartija. Johtajan erityisenä tehtävänä oli vesijohdon, likaviemärien, puhtaanapidon ja yleisten töiden hallinto. Geodetin tehtäviin kuului kaupungin tonttikirjan hoito, tontinmittaukset sekä muut mittaukset ja punnitukset. Puutarhurin tuli hoitaa kaupungin puistoja ja istutuksia, rakennusmestarin valvoa kaupungin yleisiä töitä, metsänvartijan katsoa kaupungin metsiä.

Kaupungininsinööriksi otettiin v:n 1902 alusta insinööri J. E. Huikarinen. Uuteen geodetin virkaan otettiin insinööri V. A. Gröndahl, joka kuitenkin jo ensimmäisen virkavuotensa lopulla kuoli. Hänen seuraajakseen tuli insinööri K. A. Niinikoski.

Sähkölaitososaston tuli esimiehensä, sähkölaitosinsinöörin johdolla ja rahatoimikamarin alaisena pitää huoli kaupungin sähkölaitoksen hoidosta ja kunnossapidosta, toimeenpanna tarvittavat laajennustyöt siinä, hoitaa sen aines- ja kalustovarastot, toimittaa maksuunpano sähkövirran jakamisesta voimassaolevan katujen valaistus-ohjesäännön ja taksan sekä annettujen määräysten mukaan ynnä vastaiseksi pitää huolta katujen muusta valaistuksesta ja kaupungin myllystä. Uuden johtosäännön mukaan v:lta 1909 siirtyi sähkölaitoksen hallinto eri toimikunnalle, paitsi rahastonhoitoa, joka jäi rahatoimikamarille.

Arkitehtiosaston johtajan, kaupungin arkitehdin, tuli m.m. suorittaa kaupungin rakennusjärjestyksen mukaan hänelle kuuluvat tehtävät, tehdä piirustukset ja johtaa kaupungin rakennusten uutis- ja korjaustyöt sekä suorittaa isännöitsijän tehtävät niissä kaupungin omistamissa taloissa, jotka eivät olleet muun viranomaisen hoidettavia.

Rakennuskonttorin johtosääntö uudistettiin v. 1910, jolloin insinööriosaston ja arkitehtiosaston virkamiehistöä lisättiin.

Kaupungin kunnallisiin virastoihin kuuluivat vielä satamakonttori, liikennekonttori ja työnvälitystoimisto.

Ensimmäisen varsinaisen satamajärjestyksen kaupunki sai 1 p. jouluk. 1874, ja seuraavana vuonna otettiin kaupungin palvelukseen satamamestari, jolle palkaksi myönnettiin 10 % satamatuloista, kuitenkin niin, että alin palkka olisi 800 mk. Senaatin 10 p. huhtik. 1893 vahvistaman uuden satamajärjestyksen mukaan oli satamapäällikön velvollisuutena m.m. hoitaa satamakonttoria, valvoa laivaliikettä satamissa ja toimittaa satamamaksujen periminen. Satamamestari oli valtuuston otettava ja erotettava rahatoimikamarin esityksestä ja hän oli virkatoimissaan rahatoimikamarin alainen. Taksan kaupungin satamain, laiturien ja rantasiltain käyttämisestä vahvisti valtuusto v. 1893, ja lisäys taksaan hyväksyttiin v. 1902.

Kaupungin liikennekonttorin toiminta perustui senaatin v. 1881 antamaan päätökseen, jolla Tampereen kaupunki oikeutettiin "liikennemaksun" nimellä ottamaan tullitetuista tavaroista pientä veroa. Liikennekonttori toimi tullikamarin yhteydessä rahatoimikamarin valvonnan alaisena.

Työnvälitystoimisto perustettiin Tampereelle v. 1904.

Kaupungin kunnallishallinnossa tapahtunut suuri muutos ilmeni kaupungin tileistäkin, joiden mukaan menot tässä menoluokassa tekivät:

            vuonna 1895    22 212 markkaa
              "    1900    57 671    "
              "    1905    95 853    "

Tampereen kunnallishallinnon palkkaussääntö oli kolmessakymmenessä vuodessa noussut enemmän kuin kymmenkertaiseksi, 7 000 mk:sta (v. 1877) 90 000 mk:aan (v. 1907). (47)

Kaupunginhallinnolla tarkoitamme historiallista, kunnallisesta itsehallinnosta erillistä kaupungin asiain hoitoa: kaupungin maistraatin, kaupungin oikeuslaitoksen ja vankeinhoidon, kaupunginviskaalin ja kaupunginvoudin tehtäviä, kruunun verojen kantoa ja muuta samantapaista hallintoa, mikä vanhastaan luettiin valtiosta riippuvain viranomaisten toimipiiriin kuuluvaksi. Siihen kuului polisitoimikin ennen erityisen polisilaitoksen perustamista 1891, jotavastoin palotorjuntaa ja terveyshallintoa ei siihen luettu, koska ne historiallisesti muodostivat omia hallinnonhaaroja, vaikka olivatkin läheisessä yhteydessä maistraattilaitoksen kanssa.

Tässä käsiteltävän kaupunginhallinnon kasvamista ja haarautumista Tampereella menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa kuvaa seuraava taulukko:

     Tampereen kaupunginhallinnon virkailijat ja palkkaukset vv. 1857–1905

                         v. 1857      v. 1873     v. 1877      v. 1905
        virkailijain    vrk   palkk. vrk.  palkk. vrk   palkk. vrk   palkk.
           nimi         luku  menot  luku  menot  luku  menot  luku  menot
                               mk           mk           mk           mk

      pormestareja        1   2 800    1   5 600   1    8 000    2   20 500
      kunnallisneuvosm.   4   1 600    3   1 500   2    2 000    1    3 000
      oikeusneuvosmieh.  –      –   –      –   1    3 000    6   23 000
      notareja           –      –   –     600  –    1 200   –       –
      kanslisti ja arkis-
         tonhoitaja      –      –   –      –  –       –    1    3 500
      viskaaleja          1     400    1   1 000   1    2 500    2    7 200
      kaup.voud. kontt.  –     400   –     400  –      600    7   11 500
      kaup. kasööri       1     600    1     800  –       –   –       –
      kruummkasööri      –     600   –     600  –      800    1    2 000
      kaup. palvelijoita  3     600    2     600   2      800    4    5 720
      vahtimestareja,                                            2    1 480
      vanginvartijoita    1     160    1     300   1    1 200    3    3 100
      polisikonstapeleja –      –   –      –   1    1 000   –       –
      polisipalvelijoita –      –    4   1 600   8    5 600   –       –
      rumpali             1      20   –      –   1       40    1      100
      sijaisten ja puheen-
         joht. palkka,
         käyttövaroja    –      –   –      –  –       –   –   18 620
      koko hallinto      12   7 180   13  1 3000  18   26 740   30   99 720

Tiedot vv:lta 1857, 1873 ja 1877 vahvistettujen palkkasääntöjen mukaan, v:lta 1905 vahvistetun tulo- ja menoarvion mukaan.

Tampereen kaupunginhallinnon keskuksena ja ytimenä nyt kerrottavana aikakautena oli yhä edelleen maistraatti, joka v. 1830 sai "raastuvanoikeuden ja maistraatin" nimen samalla kuin sen esimies pormestarin nimen ja arvon. Siinä muodossa ja laajuudessa, minkä kaupunginhallinto vuosisadan puolivälissä oli saanut, se sitten pysyi, kuten taulustamme näkyy, kauas seitsenkymmenluvulle saakka. Ainoastaan virkailijain palkat hiljoilleen nousivat yleisten hinnannousujen mukana. Vasta v 1876 ryhtyi kaupungin valtuusto järjestämään kaupungin virkoja osittain uudestaan: lakkautettiin yksi entisiä neuvosmiehenvirkoja ja otettiin sijaan "lainoppinut neuvosmies" (oikeusneuvosmies), enennettiin polisivoimaa, lisättiin palkkoja. Sen jälkeen ei kaupunginhallinnossa tapahtunut mainittavampia muutoksia ennen v. 1892 vahvistettua palkkaussääntöä; sen mukaan otettiin kaupungin palvelukseen kaksi uutta nuorempaa oikeusraatimiestä ja joitakuita alempia viranomaisia. Niinikään v:n 1892 järjestelyssä jaettiin raastuvanoikeus kahteen osastoon, joista ensimmäinen osasto käsitteli m.m. kaikki maistraatin asiat ja toinen osasto rikosasiat.

V. 1899 päätetyn ja seuraavana vuonna vahvistetun kaupungin virastojen

yleisen järjestelyn mukaan tuli Tampereen raastuvanoikeuteen väliaikainen kolmas osasto (rikosasioita varten). Samalla perustettiin väliaikaisesti useita uusia oikeusneuvosmiehen virkoja. Maistraatin v. 1902 esittämän ja hallituksen 18 p. huhtik. 1904 vahvistaman järjestelyn mukaan vihdoin erotettiin raastuvanoikeus ja maistraatti toisistaan, siten että raastuvanoikeuteen tuli kuulumaan oikeuspormestari sekä kolme vanhempaa ja kaksi nuorempaa oikeusneuvosmiestä ja maistraattiin kunnallispormestari, oikeusneuvosmies ja kunnallisneuvosmies. Raastuvanoikeus toimi kahtena osastona, ensimmäinen oikeuspormestarin, toinen vuosittain määrättävän puheenjohtajan johdolla. Raastuvanoikeudelle vahvisti Turun hovioikeus 21 p. marrask. 1904 erityisen työjärjestyksen ja maistraatti sai kuvernöörin vahvistaman työjärjestyksen 11 p. marrask. 1904.

Kaupungin pormestarina vuosisadan puolivälissä oli Fredrik Adam Sacklén. V:n 1860 päättyessä pyysi hän lopuksi ijäkseen virkavapautta, jonka hän 19 p. helmik. 1861 saikin oikeudella nauttia eläkkeeksensä koko palkkansa. Kun eronneen pormestarin sijaiseksi ajateltu varatuomari Fr. Aspelund kieltäysi ehdokkuudesta, valitsivat kaupungin vanhimmat ja neuvosmiehet yksimielisesti v.t. pormestariksi varatuomari Fredrik Procopén, jolle palkaksi määrättiin 300 hopearuplaa vuodessa. V. 1866 kuoli Sacklén ja saman vuoden marrask. 14 p. toimitettiin uuden pormestarin vaali, jossa v.t. pormestari Procopé sai enimmän ääniä, 488 vero-osan äänet 54 äänestäjältä; vaaliin otti osaa kaikkiaan 80 äänivaltaista 622 vero-osan äänillä. Helmik. 2 p. 1867 nimitettiin Procopé Tampereen pormestariksi, josta toimesta sai eronsa 19 p. lokak. 1903, hoidettuaan Tampereen kaupungin hallitusta kaikkiaan päälle 42 vuotta. Procopé oli pitkäaikaisin niistä kolmesta Fredrikistä, jotka kokonaisen vuosisadan johtivat kaupungin hallintoa. Samat harrastukset, mitkä ilmenivät Procopén valtiollisessa ja puoluetoiminnassa, johtivat hänen toimintaansa kaupungin hallitusmiehenäkin. Tarkka laillisuus, suuri kokemus, valistunut mieli olivat hänen ominaisuuksiaan. Hänen aikaisemmassa toiminnassaan pormestarina tuli näkyviin silloisen ajan yleistä vapaamielisyyttä ja myötätuntoa kaikkia hyviä harrastuksia kohtaan. Kaupungin kansansivistysriennoilla oli hänessä uskollinen ystävä. Mutta kielitaistelujen vuosikymmeninä puoluehenki valtasi maistraatinkin esimiehineen ja yleensä maistraatti siitä pitäen osoitti jokseenkin jyrkkää vanhoillisuutta ja holhoavaa virkavaltaisuutta kaupungin edistysliikkeitä kohtaan. Kuusikymmenluvun tehdaskylästä vuosisadan lopun suurkunnaksi kasvaneen kaupungin huimaava kehitys vihdoin johti kaupungin hallituksen nimellisen johtajan takaisin vanhan kotoisen lakipyhätön Vestan-tulen ääreen. Kunnioitettuna vanhuksena kuoli Fredrik Procopé 8 p. helmikuuta 1909.

Kunnallispormestariksi Procopén jälkeen valittiin v. 1904 kaupungin oikeusraatimies K. Hj. Schreck.

Kaupungin ensimmäiseksi oikeuspormestariksi valittiin v. 1905 tuomari K. W. Walldén.

Kaupungin hallinnon muissa haaroissa työt puolen vuosisadan kuluessa suunnattomasti kasvoivat ja pakottivat lisäämään työvoimia vastaavassa määrässä.

Kaupunginviskaalin palkka korotettiin v. 1867: 800, v. 1873 1 000 ja v. 1877 2 500 mk:aan. V. 1899 päätettiin ottaa kaupungille ylimääräinen toinen viskaali ja ylennettiin kummankin viskaalin pohjapalkka 3 600 mk:ksi.

Vähäisestä alusta kaupunginvoudin toimi kasvoi laajaksi virka-alaksi. Oltuaan sata vuotta sitten kaupunginpalvelijan sivutoimena ja myöhemmin viskaalien ja raatimiesten syrjäammattina tuli kaupunginvoudin virka v. 1892 vakinaiseksi eri viraksi. Kaupunginvoudin ulosottoapulaisten luku kasvoi pian neljään ja sitten kuuteen (v. 1899).

Kruununkasöörin tointa hoitivat vanhempina aikoina kaupunginkasöörit tai muut kaupunginvirkamiehet sivutyönänsä. Mutta aikain kuluessa tämäkin työ niin karttui, että siitä maksettavaa korvausta oli ehtimiseen ylennettävä, v. 1901 vihdoin 2 000 mk:aan. Henkikirjoituksen kaupungissa toimitti ennen kihlakunnan henkikirjuri eri palkkiota vastaan, kunnes kuvernöörin määräyksestä kaupungin v. 1906 täytyi ruveta 1 000 mk:lla palkkaamaan erityistä henkikirjoittajan apulaista kaupungin henkikirjoituksen suorittamista varten.

Niinkuin niin monet muutkin maistraatin virat niin rumpalinkin virka eli läpi kaikkien ajanvaiheiden uudelle vuosisadalle saakka kokematta muita muutoksia kuin palkanylennyksiä.

Rumpalinvirka oli oivallinen eduskuva vanhan maistraattihallinnon vanhoillisuudesta, mahtipontisuudesta ja useimmiten tyhjänpäiväisyydestä. Maistraatti ei liene missään Suomen kaupungissa koskaan ollut suosittu laitos. Vanhan ja kankean virkavallan alituinen sekaantuminen vapaaseen liikkuvaan kaupunkielämään saattoi lukuisat yksityiset kaupunkilaiset ja myöhemmin kunnallisen itsehallinnon sotakannalle maistraattihallintoa vastaan. Tampereellakin kesti pitkin vuosisadan jälkipuolta tämäntapaisia kahnauksia. Ennen mainittujen palkkariitain lisäksi kerrottakoon tässä muudan Blåfieldin papereissa löytyvä kasku. Kerran pormestari Sacklénin aikana oli kuvernööri saapunut johtamaan puhetta maistraatinkokoukseen, jossa taaskin oli päätettävä pormestarin palkan ylentämisestä. Kun kaupunkilaiset eivät näyttäneet halukkailta lisäämään palkkaa, sanoi kuvernööri maksavansa rengilleen yhtä suuren palkan kuin Tampere pormestarilleen, mihin kultaseppä Roos vastasi, että kuvernööri luultavasti piti enemmän rengistään kuin tamperelaiset pormestaristaan. Pormestari, joka oli läsnä, oli sen johdosta lausunut, että se, joka ei tahdo maksaa pormestarin palkkaa, saisi muuttaa pois kaupungista, mihin taas kuvernööri oli huomauttanut, että ennen olisi palkkaansa tyytymättömän pormestarin haettava muualle kuin porvarien muutettava pois kaupungistaan.

Kunnallisen itsehallinnon järjestäminen, kaupunkiin ei poistanut kaikkia loukkauskiviä kaupungin hallinnossa. Aluksi näyttävät edistyshaluiset toivoneen ja uskoneen, että kunnallinen itsehallinto vapauttaisi kaupungit maistraattien holhuusta. Mutta edistysaskel jäi puolinaiseksi. Uutta rakentaessa jäi vanha hajoittamatta. Uuden kunnallishallinnon ja vanhan kaupunginhallituksen suhteet jäivät tarkemmin selvittämättä. Kaupunginvaltuusmiehet ja raastuvankokous eivät v:n 1873 kunnallislain mukaan olleet maistraatin alaisia, sillä näillähän laitoksilla oli päätösvalta kunnan asioissa; toiselta puolen taas ei maistraatti ollut raastuvankokouksen eikä valtuuston alainen. Maistraatti ja kunnallishallinto eivät kuitenkaan tulleet toisistaan riippumattomiksi laitoksiksi. Maistraatti jäi edelleenkin toimimaan kaupungin varsinaisena hallituksena, "julkisena virastona ja tuomioistuimena talous- ja järjestysasioissa", niinkuin kunnallisasetuksessa lausuttiin; sen ylivalvonnan alaisiksi jäivät kaupungin omaisuus ja tulot, sen toimeenpantaviksi kaupungin valtuuston päätökset. Lainoppineiden oli luotava sopusointu näiden kahden vallan välillä. Käytännössä vanha kaupunginhallitus piti ylimmän sananvallan kaupungin asioissa ja usein suorastansa vastusti kunnallishallinnon toimia. Monen monta kertaa joutui kunnallinen itsehallinto tietämään, että kunnallisen vapauden veräjänvartijana oli maistraatti ja sen takana seisova valtion virkavalta. Kuten odotettavaa olikin, syntyi tällaisissa oloissa monenlaisia riitaisuuksia, kehittyi pitkällinen taistelu, joka on kiintoisimpia kansanvapautemme historiassa.

Sellaisessa vapaiden elinkeinojen kaupungissa kuin Tampereella olivat kaupungin kahdenlaisen hallinnon tuottamat epäkohdat odotettaviakin, kun valtiollinen herätys oli täälläkin nostanut johtavan luokan itsetuntoa ja kunnallisen itsehallinnon alkaminen antanut sille käytännöllisen harjoituksen tilaisuutta vapaiden äänestäjäin turvin. Vaikka pormestari Procopé omakohtaisesti oli tehokkaasti ottanut osaa uuden kunnallishallinnon järjestämiseen, ei yhteentörmäyksiä valtuuston ja valtiohallinnon välillä voitu kauan välttää. Niinpä syntyi valtuuston lopulla vuotta 1878 kaupungin rahatalouden kirjanpitoa varten laatimista ja seuraavan vuoden alussa rahatoimikamarin noudatettaviksi lähettämistä ohjeista pitkä riita maistraatin kanssa, joka puolestaan vähän myöhemmin vahvisti rahatoimikamarin seurattavaksi toiset, valtuuston laatimista eroavat kirjanpito-ohjeet. Valtuusto piti kiini oikeudesta laatia ohjeita alaiselleen rahatoimikamarille, ja huomautti siitä maistraatillekin. Vaikka rahatoimikamari omasta puolestaan katsoikin, että valtuuston määräystä oli noudatettava, kysyi se kuitenkin neuvoa kuvernööriltä, kumpaako herraa oli toteltava. Kuvernööri lienee katsonut maistraattia rahatoimikamarin oikeaksi isännäksi. Juttu joutui senaatin ratkaistavaksi, joka lopulla vuotta 1881 antamassaan päätöksessä selitti, että rahatoimikamarin tilinpitoasiat ovat, ellei niistä rahatoimikamarin säännöissä ole annettu ohjeita, määrättävät samalla lailla kuin rahatoimikamarin säännöt ovat tehtävät ja vahvistettavat, minkävuoksi kaupungin virkakunnat eivät saa sellaista asiaa yksipuolisesti päättää, vaan tulee niiden menetellä kaupunkien kunnallisasetuksen 51 §:n mukaisesti. Maistraatille siten jäi tarkastus- ja hyväksymisvalta tässä asiassa. V. 1882 valtuusto laati ehdotuksen rahatoimikamarin tilinpitoa koskeviksi määräyksiksi ja jätti sen maistraatin vahvistettavaksi.

Omasta kokemuksestaankin siten valtuusto v. 1880 antamassaan lausunnossa kunnallisasetuksen muuttamisesta valitti kunnallisen itsehallinnon ahtaita rajoja. Valtuuston mielipiteen vahvisti käytäntö vielä monta kertaa. Kun lääninhallitus piti tapanaan vaatia valtuustolta selityksiä sakon uhalla ja 14 päivän kuluessa ja valtuusto sellaisen menettelyn omituisuudesta rohkeni huomauttaa lääninhallitusta, tuli vastaukseksi äreä ojennus, jossa valtuuston annettiin tuntea, että oli ero valtuusmiesten ja virkakuntain, semminkin lääninhallituksen, välillä. Koko maassa ja erityisesti Tampereella pysyi tapana, että kaikissa asioissa, joissa maistraatille ja muille virkakunnille oli jätetty muodollista päätäntövaltaa, tätä ratkaisuvaltaa häikäilemättä käytettiin huomioonottamatta kaupungin edustajiston ja asukkaiden mielipiteitä, vaikka ratkaistavat asiat olisivat luonteeltaan olleet kuinka itsehallinnollisia hyvänsä. Tämän lauseemme tukemiseksi tarvitsee meidän vain viitata jo kerrottuihin valtiollisiin ja kunnallisiin vaalirettelöihin ja tuonnempana kerrottaviin väkijuoma-asioihin sekä Tampereen maistraatin "lailliseen" menettelyyn näissä asioissa.

Eräässä U. Suomettaressa v. 1884 julaistussa kirjoituksessa kuvataan hauskalla tavalla maistraattien itsetietoista virkavaltaisuutta, niiden aiheetonta sekaantumista kaupunkien hallintotoimiin, niiden joutavaa toimintaa "kaupunginvaltuuston ja kuvernöörin välisenä postikonttorina, jonka ainoa näkyvä hyöty on se, että asiain käsittely sen kautta viivästyy", niiden suunnatonta "protokolla"-tuotantoa yksinkertaisimmissakin ja vähäpätöisimmissä asioissa ja näiden protokollain lunastusmaksuja. Esimerkkinä mainitaan Tampereen maistraatti, joka oli keksinyt ruveta vaatimaan pöytäkirjanlunastusta todistukseksi siitä, että koira oli ilmoitettu verotettavaksi. Luulemmepa, että tuota kirjoitusta olisi voitu jatkaa vaihtelevilla esimerkeillä myöhemmiltäkin ajoilta.

Kaupungin kunnalliselämän ja virastojen keskipisteenä on ollut raatitalo torin varrella. Alkuaan Ruotsin aikana rakennettu puinen raatihuone seisoi vanhana ja vapisevana paikoillaan vielä kahdeksankymmenluvulla. Pitkin vuosisataa sitä oli paranneltu ja paikkailtu, perinpohjaisemmin v. 1849.

Uuden raatitalon rakentamisen kysymys tuli päiväjärjestykseen v. 1870, jolloin maistraatti ja kaupunginvanhimmat asettivat komitean hankkimaan piirustusluonnoksia uutta raatitaloa varten. Piirustukset, jotka olivat näytteillä Parisin näyttelyssä v. 1876, laati yliarkitehti L. Lindqvist.

Rakentamatta uusi raatihuone vielä sillä kertaa jäi, arvatenkin pyörryttäviltä näyttäväin kustannustensa vuoksi. V:n 1879 alussa maistraatti lähetti valtuustolle tiedon, että raatihuoneen katto vuoti ja vesi turmeli kaupungin asiakirjoja ja että rakennus oli tuomittu revittäväksi ennen seuraavan marraskuun alkua. Uuden raatitalon rakennuttaminen kuitenkin yhä vieläkin arvelutti kaupungin isiä, vaikka raatihuoneen tontilla torin varrella olevain pilaripuotien palokin v:n 1880. alussa valmisti tilaa ja näköalaa uudelle rakennukselle. Mainehikkaan vapaakaupungin hallitusrakennus oli jo niin kurja, että sen arvo kaupungin omaisuuden luettelossa v. 1881 merkittiin 1 680 markaksi! Vielä v. 1885 seisoi tuo itsepintainen tapernakeli alallansa "matkustavain alituisena ivana".

Viimemainittuna vuonna vihdoin otti valtuusto L. J. Hammarénin esityksestä uuden kaupungintalon rakennuskysymyksen vakavan harkinnan alaiseksi. Asiaa valmistamaan asetettu valiokunta ehdotti uuden n. 300 000 mk maksavan kaupungintalon rakentamista arkitehti Deckerin piirustusten mukaan. V. 1886 päättivät lisätyt valtuusmiehet ryhtyä rakennuttamiseen ja ottaa sitä varten 400000 markan suuruisen obligatiolainan. Laina saatiin kotimaisten pankkien välityksin 4 1/2 %:n korolla ja v. 1893 alkavalla kuoletuksella. Rakennuskomitea asetettiin, kauppaneuvos Hammarén puheenjohtajaksi. Uudet piirustukset laati arkitehti G. Schreck. Huhtik. 27 p. 1888 laskettiin rakennuksen perustuskivi ja 8 p. tammik. 1890 vihittiin tyylikäs kaupungintalo juhlallisesti tarkoitukseensa.

Raatihuoneen tontilla oleviin hallintorakennuksiin kuului muinoin navetan, saunan y.m. tarpeellisten rakennusten lisäksi vankilakin. Menneen vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä oli vankilana Tihlmanin pakarituvasta muodostettu 9 kyyn. leveä, 15 1/2 kyyn. pitkä, 5 1/2 kyyn. korkea tuohikattoinen rakennelma. V. 1836 rakennettiin kaupungille uusi vankila, joka kuitenkin jo seuraavalla vuosikymmenellä havaittiin ahtaaksi ja muutenkin sopimattomaksi. Mutta seuraava uusi vankila tuli rakennetuksi vasta vv. 1874–1876, ja silloin kerrassaan kivinen. Se oli seitsenkymmenluvulla kaupungin kallein julkinen rakennus; vv:n 1875 ja 1876 tileissä on merkitty sen rakennuskustannuksia 71 706 markkaa, eikä siinä ole kaikkia. Tätä vankilarakennusta käytetään vieläkin.

Vankilansa ylläpitämiseksi on Tampereen kaupunki v:sta 1818 alkaen saanut nauttia kruunun osuuden Tampereella tuomituista sakoista; uuden rikoslain voimaan astumisesta (1894) alkaen on näiden sakko-osuuksien määrä rajoitettu.

Kaupungintalon tontille Hämeenkadun puolelle rakennettiin v. 1888 vapaaehtoisen palosammutuskunnan kivinen kalustohuone ja seur. vuonna Kauppakadun puolelle kaupungin omistama kaupunginhotelli, jonka yläkerros vuokrattiin hotelliksi ja alakerros liikehuoneustoiksi. (48)

Tampereen ensimmäisiä poliseja olivat kaupungin palovartijat, joiden virkavelvollisuuksiin kuului myöskin järjestyksen valvominen öisin; palovartijoita nimitettiinkin vanhempina aikoina usein "politiamiehiksi". Päiväiseen aikaan jaksoi kaupungin viskaali parin kaupunginpalvelijan ja vankihuoneen vahtimestarin avulla pitää yllä tarpeellista järjestystä ja kuria pienessä rauhallisessa kaupungissa. Mutta markkina-aikoina täytyi järjestysvallan palkata avuksensa joitakuita tunnettuja miehiä. Kaupungin vanhemmissa tileissä tapaa tilapäisiä menoeriä markkinapolisin tai "polisimiesten" palkkaamiseksi (1850). V. 1860 oli kaupungilla jo pysyvämmässä palveluksessaan "ylimääräisiä poliseja". V. 1866 päätettiin eronneen kaupunginpalvelijan sijaan ottaa kaupungin pysyvään toimeen kaksi polisia viskaalin avuksi.

Tällä tavoin syntyi Tampereelle jo kuusikymmenluvulla erillinen, lähinnä viskaalin johdettava kunnallinen polisilaitos. V:n 1873 palkkaussäännön mukaan kuului kaupungin viranomaisiin "ylikonstaapeli" ja kaksi "konstaapelia". Uuden kunnallishallinnon ensi aikoina järjestettiin polisikin ajan vaatimuksia vastaavalle kannalle. Kaupungin viranomaisten palkkaussäännön mukaan v:lta 1877 kuului kaupungin polisilaitokseen yksi "polisikonstaapeli" 1 000 mk:n ja kahdeksan "polisipalvelijaa" kukin 700 mk:n vuosipalkalla. Tällä kannalla pysyi polisi aina v:een 1890 saakka, jolloin laaditun väliaikaisen järjestelyn mukaan polisivoimana tuli olemaan yksi "komisario" 1 600, yksi ylikonstaapeli" 1200 ja kaksitoista "konstaapelia" kukin 800 mk:n vuosipalkalla, joten polisilaitoksen menosääntö nousi 12 400 mk:aan. Mainittava on, että kaupungin varsinaisen polisivoiman lisäksi anniskeluyhtiö kahdeksankymmenluvulla palkkasi kolme polisia ja että valtio v:sta 1886 alkaen antoi kaupungille 2 000 mk:n suuruisen valtionavun lisäpolisin palkkaamiseksi.

Polisitoimen alkukehityksessä Tampereella ovat kuvaavia Kyttälän vanhat järjestysasiat. Kuusikymmenluvulla tulivat olot tässä tehdaskylässä sellaisiksi, että kuvernööri näki v. 1868 tarpeelliseksi asettaa polisiviranomaisen kylään ja julaista kylässä noudatettavaksi erityisen polisijärjestyksen. Tämä "Polisijärjestys Messukylän Skyttälän kylälle" 3 p:ltä lokak. 1868 sisälsi määräyksiä taloon muuttaneiden hyyryläisten ilmoittamisesta kylän polisivirkamiehelle, outojen ja kirjoissa olemattomain ihmisten suojelemisesta, "rahvaan huvituksista", "väentunkeilluksesta toisen talossa, toisen pihalla ja tulipalossa", uimapaikoista, katujen voimassa pitämisestä, "siivottomasta käytöksestä" ja palotorjunnasta. Annettujen säännösten rikkomisesta maksettavista sakoista sai asian ilmoittaja kolmanneksen ja kaksikolmannesta meni kylän rahastoon, jonka varoilla oli hankittava palosammutusvälineitä. Polisijärjestys määrättiin olemaan voimassa v:n 1869 alustavin 1872 loppuun saakka. Kyttälän ylimääräisenä nimismiehenä toimi kaupungin viskaali v:een 1870 saakka, jolloin Messukylän nimismiehen asemapaikaksi määrättiin Kyttälä. Tampereen radan rakentamisen aikoina oli elämä Kyttälässä lukemattomain olutkauppain y.m. turmiopesäin vuoksi niin levotonta, että kaupungin puolesta pyydettiin saada kasakoita pitämään järjestystä kosken toisella puolella. Vv. 1875–1876 siellä sitten kahdeksan kasakkaa huuhtoi ja huiski vallattomain kauhuksi, mutta kuria ja järjestystä rakastavain tyytyväisyydeksi.

Jo seitsenkymmenluvulla oli Tampereen valtuustossa puhe erityisen polisijärjestyksen tarpeellisuudesta kaupungillekin ja v. 1882 kehoitti valtuusto maistraattia ryhtymään alotteeseen polisikamarin perustamiseksi Tampereelle. Asialla ei kuitenkaan pidetty erityisempää kiirettä, kunnes senaatti kenraalikuvernöörin alotteesta tarttui asiaan. Silloin sai maistraatti nopeasti valmiiksi polisijärjestysehdotuksensa ynnä kulunkiarvion, jonka mukaan polisilaitoksen ylläpitäminen olisi tullut maksamaan 42 000 markkaa vuodessa. Sitten virastot jälleen lepäsivät eikä asia edistynyt moneen vuoteen, vaikka huomautuksia siitä kyllä tehtiin. Tammik. 14 p. 1891 hallitus vihdoinkin sai vahvistetuksi Tampereen polisilaitoksen perustavan asetuksen ja saman vuoden elokuun 1 p. alkoi uusi polisikamari toimensa Tampereen polisimestariksi nimitetyn kapteeni C. von Kraemerin johdolla.

Polisikamari ryhtyi toimeensa 26-miehisellä polisivoimalla ja 42 000 markan suuruisella menosäännöllä, josta valtio suoritti 30 000 ja kaupunki 12 000. Kaupunkikunnan tehtävä uudessa polisilaitoksessa supistui kaupungin osuuden maksamiseen polisien palkoista sekä eräiden muiden polisilaitoksen ylläpitokustannusten suorittamiseen. Kunnallispolisi muuttui nyt täydellisesti valtionpolisiksi.

Jos kaupungin polisitoimi oli ennen hitaasti edistynyt, niin kehittyi se nopeasti yhdeksänkymmenluvulla ja sitä seuraavana aikana. V. 1892 lisättiin polisia, v. 1894 saatiin lisäksi kuusi varapolisia ja v. 1899 vahvistettiin uusi vuosirahansääntö, jolla polisien luku enennettiin 60:een. V. 1903 annettiin jälleen uusi vuosirahansääntö, joka lisäsi polisivoiman 74 mieheen ja v. 1904 määrättiin polisilaitokseen vielä otettavaksi 25 miestä. V:sta 1899 alkaen oli kaupunki jaettuna polisipiireihin. Tehtäväinsä mukaan polisi jakautui eri osastoihin: (1) järjestys- eli piiripolisiin, (2) etsivään polisiin, (3) keskus- eli opetuspolisiin ja (4) siveyspolisiin.

Polisitoimen kehitystä Tampereella valaisevat seuraavat numerot, joista kehityksen kiire astuu räikeästi näkyviin:

                              kaupungin menot polisi-
    vuonna    polisien luku      laitoksesta mk

     1890         14                12 400
     1900         60                40 956
     1905         99                99 810

Polisikamarin perustamisen jälkeen sai kaupunki pian ensimmäisen polisijärjestyksensä, jonka kuvernööri vahvisti 21 p. maalisk. 1892. Sen voimaanastuminen 1 p. toukok. 1892 kumosi ne monet uhkasakot ja kiellot, joita kaupungin maistraatti oli antanut edellisen puolen vuosisadan kuluessa niissä asioissa, mitkä nyt luettiin polisijärjestyksen alaisiksi. Uusi polisijärjestys sisälsi määräyksiä kaikista ajateltavista seikoista, mitkä olivat yhteydessä hevosliikkeen, katujen ja käytäväin, huvien, väenkokouksien, puistojen, julkisen puhtaanapidon, kaupustelemisen y.m.s. kanssa. Tämä polisijärjestys oli monipuolinen todistuskappale kaupunkilaiselämästä yhdeksänkymmenluvulla. Sortovuosien oloja ja tapoja kuvasi polisijärjestykseen v. 1900 tehty lisäys, jossa uhattiin sakolla sitä julkisen ravintolaliikkeen pitäjää, joka kieltäytyi anniskelemasta yleisölle ruokaa ja juomaa, ja sitä julkisen majalan pitäjää, joka kieltäytyi antamasta huonetta matkustaville (§ 34). Paitsi kaupungin polisijärjestystä, joka koski kaupungin asukkaiden velvollisuuksia, annettiin useampia asetuksia Tampereen polisin toiminnasta ja omista velvollisuuksista. Jouluk. 15 p. 1897 vahvistettu "asetus Tampereen kaupungin polisilaitoksesta" sisälsi määräyksiä polisin henkilökunnasta ja sen tehtävistä sekä kertasi suureksi osaksi v:n 1892 polisijärjestyksen määräykset. Elok. 26 p. 1903 annettu "asetus polisin järjestämisestä niissä kaupungeissa, joissa on täydellinen polisilaitos", oli Helsingin, Turun, Viipurin, Tampereen, Porin, Hämeenlinnan, Kuopion, Hangon ja Vaasan polisiasetusten kodifikatio, jossa annetaan yhdenmukaiset säännökset polisitoimen perusteista mainituissa kaupungeissa. Syntymisaikansa muistona on tässä asetuksessa m.m. se määräys, että "elleivät polisipalvelijat (ylikonstaapelit ja konstaapelit) ole voineet hankkia itselleen sopivaa asuntoa, tulee kaupungin, vuokrarahain asemesta, hankkia heille asunnot" (§ 7).

Tampereenkin polisin vaiheissa tulivat sortovuodet ikävän muistettaviksi. Huhtikuun lopussa 1904 sai polisimestari v. Kraemer eron ja hänen sijaansa nimitettiin muukalainen paroni N. v. d. Brinken. Suurlakon myrsky puhalsi polisilaitoksesta pois itämaisen hengen. Polisimestari ja hänen 15 miestänsä poistuivat yleisestä vaatimuksesta viroistansa, jotavastoin muu polisikunta jäi toimeen suurlakon aikana. Viimemainittu seikka ei todista pahaa Tampereen vanhan polisikunnan ja Tampereen väestön suhteista.

Surullisen muiston Tampereen polisikunnalle jätti se jälkinäytös, joka tapahtui Venäjän valtiopankin ryöstäjiä vangittaessa Tampereella 1 p. maalisk. 1906 ja jossa polisikomisario A. Balkevitsch sekä polisi K. J. Grönfeldt velvollisuuttansa täyttäessään saivat surmansa pankinryöstäjäin kädestä. Se uhkamielisyys, jota suuri osa kaupungin väestöä tässä tilaisuudessa osoitti polisia kohtaan, lienee selitettävissä Venäjän vapausliikkeiden herättämästä mielialasta ja suurlakkoa seuranneesta yleisestä puoluekiihtymyksestä. Pankinryöstäjämellakan johdosta lähetettiin Helsingistä Tampereelle kiireen kauppaan 60 polisia, jotka kuitenkin palasivat takaisin samana päivänä jolloin tulivatkin. Kevällä 1906 kestäneet suuret tehdaslakot tuottivat kaupungin polisille myöskin paljon ikäviä velvollisuuksia.

Suurlakon jälkeen Tampereen v.t. polisimestarina toiminut tuomari L. Allén jätti virkansa kesäkuussa 1906; v.t. polisimestariksi hänen jälkeensä tuli kapteni M. v. Nandelstadh, joka maaliskuun puolivälissä 1907 Voima-juttujen vuoksi oli pakotettu toimestansa luopumaan saaden seuraajakseen luutnantti Torsten Aminoffin. (49)

Kaupungin hallinto- ja järjestyslaitoksiin kuvattavanamme aikakautena kuului myöskin palotorjunta.

Vuosi 1865 oli merkkivuosi Tampereen kaupungin palotorjunnan historiassa. Illalla elokuun 19 p., kellon lyödessä 11, pääsi valkea valloilleen kauppias Hildénin halkovajasta, jossa aikaisemmin oli tehty puusepän työtä. Saatuaan tuulen avukseen palo äkkiä levisi niin hirveästi, että se tuona kesäyönä hävitti suuren kappaleen parasta kaupunkia Kauppakadun, Esplanadin ja Rantakadun välillä. Kolmattakymmentä taloa joutui tulen uhriksi; kokonaan paloivat silloiset talonnumerot 56, 57, 75, 77–79, 82–87 ja 103–108; osiksi paloivat talot 54, 55, 58, 80, 88 ja 102. Kodittomaksi joutui 516 henkeä. Kaupunkien yleinen palovakuutusyhtiö maksoi palovahingonkorvausta 32 talolle yhteensä 309 458 markkaa, mutta todelliset vahingot arvioitiin päälle puoleksi miljonaksi markaksi.

Tämä surullinen tapaus oli omiaan antamaan kulkunopeutta kaupungin tekeillä olevalle palojärjestykselle, jonka senaatti 9 p. jouluk. 1865 kiirehti vahvistamaan. Uuden palojärjestyksen tärkeimmät määräykset olivat seuraavat: Kaupungin palotorjuntaa johti palokomisio, jonka esimiehenä oli pormestari ja jäseninä viisi kaupungin palolaitosveroja maksavain asukkaiden pääluvun mukaan viideksi vuodeksi valitsemaa jäsentä. Palokomision tehtävänä oli ottaa ja erottaa kaupungin palomiehistö, määrätä laitoksen vuotuiset maksut ja arvioida kaupungin talot. Palotorjuntaa varten jaettiin kaupunki kortteleihin ja ruotuihin. Kussakin palokorttelissa oli palomestari, jonka toimena oli m.m. pitää palotarkastus taloissa toukokuun ja syyskuun alussa. Kussakin ruodussa johti palotointa ruotumestari. Nuohoominen oli maistraatin ottamain nokikolarien velvollisuutena. Tulipalon syntyessä oli pantava toimeen yleinen hälytys: kirkonkellojen läppäys, rummutus sekä tulipalon sattuessa öiseen aikaan paloräikkäin pärinä, ovien kolkutus, minkä lisäksi pormestari oli herätettävä, sillä hänen oli oltava ylipäällikkönä palopaikalla. Sammutustyötä varten oli talojen kaivot sekä Mältinlahdessa olevat kaksi pumppua pidettävä hyvässä kunnossa. Päällepäätteeksi säädettiin, että jos palosammutustyössä tapaturma sattuisi palomiehelle, olisi hänelle maksettava palorahastosta sopiva eläke.

Tämä oiva järjestelmä oli kuitenkin liian muinaisporvarillinen kelvatakseen sellaisenaan uudelle ajalle. V. 1868 saapui Tampereelle esittelijäsihteeri K. J. Jägerhorn, jonka senaatti kenraalikuvernöörin esityksestä oli määrännyt tarkastamaan kaupunkien palosammutusoloja. Tutkittiin maistraatin kanssa kaupungin ruiskut, joita (tehtaiden ruiskuja lukuunottamatta) oli neljä, ja päätettiin niihin hankkia varaletkut. Sitten tarkastaja esitti, että Tampereenkin palotorjunta uudistettaisiin maan muissa kaupungeissa yleisesti käytäntöön otetun järjestelmän mukaisesti siten, että asetettaisiin palovartijoita yötä päivää vartioimaan kaupunkia jostakin korkeasta paikasta, josta näkisi yli koko kaupungin ja joka olisi samassa paikassa kuin palokalusto tai sitä lähellä ja yhteydessä palomiehistön kanssa, minkä lisäksi uuden laitoksen johtajaksi olisi otettava ylipalomestari. Koska kuitenkin Tampereen palotorjunnan täydellisen uudistuksen tämän järjestelmän mukaisesti arveltiin tuottavan kaupungille melkoisia kustannuksia, esitettiin, että ensi aluksi asetettaisiin palovartija kirkontorniin ja parannettaisiin entistä palovartijakuntaa.

Niin tapahtui. Kaupunki päätti syksyllä 1868 entisen kahdeksan palovartijan lisäksi palkata neljä uutta, niin että koko palomiehistön luku nousi kahteentoista, "joista 4, samatekkuin tähänkin asti – selitettiin Tampereen Sanomissa –, käy ympäri kaupungissa ja, paitsi palovartioina, myös toimittaa yöpoliisin virkaa, ja 2 vuorotellen on toinen kirkkotornissa, josta hän tulipaloa havaitessaan kohta lyhdyillä taikka muilla merkeillä ilmoittaa toiselle, joka sillä aikaa kävelee Kuninkaankatua, missä kaupunginosassa valkea on valloillaan, jotta tämän heti sopii herättää ja tulipalon paikan ilmoittaa toisille kahdelle palovartialle, jotka majailevat kaupungin vankihuoneen ulkopuolella olevassa kyökissä, jotta he kohta saattaisivat ottaa esiin ja järjestellä paloaseet; samoin tulee tämän palovartian herättää kaikki palotoimeen kuuluvat henkilöt." Tämän keittiöpalokunnan päämieheksi päätettiin asettaa vakinainen palomestari, eli katsastusmies korkeintaan 200 markan palkalla. Erityisen palotornin rakentamisestakin oli vielä puhetta, mutta se asia jätettiin hautumaan.

Pääasiallisesti tällä kannalla pysyi kaupungin palotorjunta vuosisadan lopulle saakka. Ainoastaan pienempiä muutoksia saatamme merkitä muistoon. Palovartijain luku lisättiin seitsenkymmenluvulla 20:ksi. Uuden kunnallishallinnon aljettua siirtyi palotorjuntakin kunnan yleisillä varoilla ylläpidettäväksi kunnalliseksi laitokseksi, vaikka edelleen jäikin palokomision johdettavaksi. V. 1876 suostui valtuusto palotoimiston esitykseen, että työmiehille, joita palotoimisto määrää tulipaloissa auttamaan kaupungin ruiskuissa, palopurjeissa ja vedenammentamisessa, saisi maksaa palkkiota 25 penniä tunnilta. Sen lisäksi oli palotoimisto ruvennut maksamaan entistä runsaammin palkkioita ensimmäisten vesitynnyrien tuomisesta palopaikalle. "Tampereen kaupungin vuosikirjan" mukaan v. 1883 oli palovartijoita 20, "palo- eli ruotumestareja" kolmessa kaupungin viidestä kaupunginosasta, "ruiskumestari" kullakin kaupungin viidellä ruiskulla, päälliköt purje-osastolla, hajoitusosastolla ja korjausosastolla sekä yhteinen ylipäällikkö niillä kaikilla.

Hiukan enemmän edistystä sai aikaan kaupungin 14 p. marrask. 1884 vahvistettu uusi palojärjestys. Sen voimaankäymisen johdosta otti kaupunki palvelukseensa palopäällikön 1 500 mk:n vuosipalkalla. Toimeen valittiin kauppias L. Tallqvist. Yhdeksänkymmenluvun alussa rupesi tämä torjuntajärjestelmä näyttämään varjopuoliaan. Kaupunki oli kasvanut, höyryruiskulla komeileva vapaaehtoinen palokunta ei enään kyennyt hallitsemaan asemaa, tulenvaarat enenivät. V. 1891 sattui kaupungissa 36 tulipaloa, joiden tuottamista vahingoista maksettiin vahingonkorvausta 228 600 mk, mutta v. 1892 olivat vastaavat luvut 9 tulipaloa (m.m. Puuvilla- ja paperitehtaalla) ja 1 072 720 mk:n korvaus. Mutta kaupungin palotorjunta toimi edelleenkin vanhaan tapaan. Palopäällikkö Tallqvist teki v. 1891 ehdotuksen vakinaisen palkatun palomiehistön järjestämiseksi ja esitti samalla palokunnan palkkaussäännön, joka nousi 10 250 mk:aan eli vain hiukkasen suuremmaksi entisiä vuosimenoja. Ne muutokset, mitä lähivuosina saatiin aikaan, jäivät hyvin pieniksi. V. 1894, jolloin jo Helsingissä, Turussa ja Viipurissa oli toimessa uudet sotilaallisesti järjestetyt kunnalliset palotorjuntalaitokset, joiden ylläpitäminen maksoi 40–90 000 markkaa vuodessa, pidettiin Tampereella palotorjuntaa hengissä 22 palovartijalla ja 16600 markan vuosimenoilla.

V. 1895 vihdoin alkoi kaupungin palotorjunnassa perinpohjaisempain

uudistusten aika. Ensi työksi irtisanottiin palovartijat ja otettiin kaupungin palvelukseen vakinainen palomestari (arkitehti B. Blom) hoitamaan palokalustoa ja johtamaan palosammutusta palkatun väen ja vankan yleisen "asevelvollisen" palokunnan avulla. Palotoimiston asettama valiokunta esitti v. 1897 antamassaan mietinnössä vakinaisen ammatillisen, sotilaallisesti toimivan palotorjunnan perustamista; laitoksen menosääntö oli ehdotuksen mukaan 27 500 markkaa, millä summalla oli palkattava palomestari, alipalomestari, yliruiskumestari, aliruiskumestari, viisi korpraalia ja kolmetoista palosotilasta sekä ylläpidettävä viisi hevosta y.m. Kaupungissa parhaillaan rakennettavana oleva korkeapaineinen vesijohto, joka edellytti ammatillista palosammutustoimintaa, vaati myöskin palotorjuntaa parantamaan. Kun Soukanlahden kaupunginosassa sattunut surkea palo kesällä 1898 oli jouduttanut asiaa, hyväksyi valtuusto kevällä 1899 uuden järjestelmän yllämainitun suunnitelman mukaisesti viipymättä toimeenpantavaksi. Sen mukaisen uuden palojärjestyksen vahvisti senaatti 8 p. toukok. 1899. Kun uuden laitoksen palomestariksi oli valittu entinen palomestari Blom ja alipalomestariksi sorvari K. E. Viitanen, saattoi Tampereen uusi palotorjuntalaitos 5 p. heinäk. 1899 alkaa toimintansa.

V:n 1899 palojärjestyksen mukaan kuului kaupungin palotorjunnan hallinto nyt täysin kunnalliseksi johtokunnaksi muuttuneelle palotoimistolle, johon valtuusto valitsi kuusi jäsentä, kolmeksi vuodeksi kunkin, ja johon lisäksi kuului kaupunkien yl. palovakuutusyhtiön asiamies itseoikeutettuna jäsenenä. Itse laitokseen kuului palomestari ja alipalomestari, jotka valtuusto otti virkaan, ruiskumestarit, jotka olivat palotoimiston asetettavat, sekä palomiehistö, jonka alipäällystön otti toimeen palotoimisto ja miehistön palomestari kirjallisilla välipuheilla, joiden mukaan miehistö on loman aikana velvollinen tekemään kaupungin työtä.

Uusi palotorjunta alkoi työnsä hyvin vaatimattomassa, yksityiseltä vuokratussa talossa. V. 1905 valtuusto hyväksyi rahatoimikamarin laatiman suunnitelman uutta keskuspaloasemaa varten. Suurenmoisen suunnitelman toteuttamista helpotti Suomen kaupunkien yleisen paloapuyhtiön tätä rakennusyritystä varten myöntämä 300 000 mk:n suuruinen edullinen (4 1/2 %:n) laina. V. 1907 päästiin tätä rakennusta alkamaan arkitehti Viivi Lönnin palkittujen piirustusten mukaan ja seuraavana vuonna oli laitos käyttökunnossa. Keskuspaloasema rakennettiin ylävälle paikalle kosken itäiselle puolelle, pahimmalle paloseudulle tehtaiden ja Johanneskylän aina syttymään valmiiden puuratioiden välimailla. Laitosta johti v:n 1909 alusta vakinaisena palomestarina ent. alipalomestari K. E. Viitanen.

Kaupungin palotorjunnan kehitys viime vuosikymmenien kuluessa näkyy myöskin niistä summista, mitä kaupunki käytti vuosittain palotoimen ylläpitämiseksi. Ne olivat:

    vuonna       mk       vuonna       mk

    1875       3 394      1895       13 418
    1880       7 074      1900       37 870
    1885       9 420      1905       38 626
    1890      10 668

Kaupungilla oli myöskin kirkollinen palosammutuslaitos, joka oli saanut alkunsa vv. 1821–1822 toimitetusta rahankeräyksestä. Rahaston varoilla hankittiin ja ylläpidettiin vaatimatonta ruiskua. V. 1877 hankittiin Dresdenistä uusi "kirkkoruisku" 2 244 mk:n hinnalla.

Enemmän kuitenkin helpoittivat kaupungin palotorjunnan työtä vanhempina aikoina suuremmissa tehtaissa muodostuneet vapaaehtoiset palokunnat. Tehtaiden "palosammutusmiehistöistä" puhutaan jo 1865 v:n palojärjestyksessä. Seitsenkymmenluvun alussa oli vapaaehtoisia palokuntia puuvillatehtaalla ja pellavatehtaalla, kahdeksankymmenluvun alussa lisäksi paperitehtaalla ja verkatehtaalla.

Kaupungin palotorjunnan heikoimmillaan ollessa syntyi Tampereellekin yleinen vapaaehtoinen palosammutuskunta. Sen perustava kokous pidettiin 28 p. huhtik. 1873, vaan jo sitä ennen oli vuoden parin kuluessa kauppiaiden C. W. Åkerlundin, A. J. Lundborgin, K. F. Kinnoinin ja Ludvig Tallqvistin toimesta, jotka muualla olivat perehtyneet ja innostuneet vapaaehtoiseen palokuntaliikkeeseen, koottu varoja Tampereen vapaaehtoista palosammutuskuntaa varten. VPK:n päälliköksi valittiin provisori K. Hakulin ja varapäälliköksi kauppias A. J. Landborg. Sammutusosaston päälliköksi valittiin kauppias J. V. Blom ja varapäälliköksi varatuomari C. J. Forsman ja korjausosaston päälliköksi kauppias K. F. Kinnoin ja varapäälliköksi kauppias E. V. Sirén. VPK:n säännöt vahvisti senaatti 21 p. huhtikuun 1874.

VPK saavutti Tampereella suurta suosiota ja nousi pian kukoistukseen. Sen jäsenluku oli v. 1874 jo 200. Se oli jonkinlainen uudenaikainen "porvarikaarti", johon kaikki reippaat yhteishengen elähyttämät miehet kiiruhtivat yhtymään. Työläishenki ei siinä kuitenkaan milloinkaan päässyt vallitsemaan; alkuaikoina siihen yhtyi etupäässä herrasmiehiä, porvareja ja kauppa-apulaisia ja myöhemmin niitä, jotka jaksoivat kustantaa itselleen asianmukaiset pukineet ja merkit.

Palolaitoksen kehittämiseksi kaupungissa teki VPK paljon. Se hankki itselleen hyvät palokalut ja ruiskut; v. 1888 valmistui kaupungintalon tontille sen kivinen kalustohuone, jonne sijoitettiin palokunnan Ruotsissa teetetty höyryruisku, jota varten G. F. Ahlgren v. 1883 oli testamentissaan lahjoittanut 20 000 mk.

VPK:n toimintaa helpoittivat sen runsaat rahastot. Viidenkolmatta vuoden ajalla sai se lahjoituksina kaikkiaan 63 431 mk; palokunnan rahastoissa oli v. 1905 varoja kaikkiaan 28 628 mk. V. 1890 vakuutettiin palokunnan miehistö tapaturmain varalta; v. 1896 perustettiin oma Tampereen VPK:n tapaturma-apurahasto, josta m.m. oli määrä maksaa palosammutustyössä työkyvyttömäksi joutuneelle palokuntalaiselle tai samasta syystä henkensä menettäneen palokuntalaisen omaisille kerta kaikkiaan 1 000 mk.

VPK:n sivistyshistoriallistakaan merkitystä ei ole halveksittava. "Kaikkialla ovat ne (vapaaehtoiset palokunnat) olleet – lausutaan palokuntain tehtävästä Tampereen VPK:n 25-vuotiskertomuksessa – tienraivaajana yhdistys- ja seuraelämälle sekä sille mahtavalle sivistysvirtaukselle, joka nykyisin tämän saman seuraelämän välityksellä käy kansan alempiin kerroksiin. Entisen luokka- ja ammattielämän aikana, jolloin kukin säätyluokka tai ammattikunta eli omaa elämäänsä, syntyivät vapaaehtoiset palokunnat ensiksi raja-aitoja ratkomaan. Säätyyn katsomatta asetti palokunta jäsenensä riviin eikä kukaan muistanut herruuttaan, kun oli lähdettävä taisteluun valkean vaaraa vastaan. Veljellisesti jaettiin myöskin ne tieto- ja taitovarat, joita kunnan eri jäsenillä oli, kun rauhan aikana kokoonnuttiin kokouksiin tai soitto- ja lauluharjoituksiin. Tämä yhdenvertaisuuden aate, johon nykyaikoina on niin yleisesti totuttu vetoamaan, oli siihen aikaan yhteiskunta-elämän muilla aloilla aivan tuntematon."

Jo syksyllä 1874 hankki VPK itselleen oman vuokrahuoneuston ja v. 1889 se pääsi oman katon alle kalustohuonerakennuksessaan. V. 1893 osti VPK Kauppakadun, Esplanadin ja Hämeenkadun välillä olevan Fontellin perillisten talon 85 000 mk:n kauppahinnalla. Näistä pesäpaikoistaan VPK harjoitti rauhallista sivistystehtäväänsä. V:sta 1875 alkaen oli sillä oma kirjasto ja lukusali, v:sta 1876 oma soittokunta. Suosittuja olivat aikanaan palokunnan juhlat "VPK:n kentällä" Pyynikin juurella. VPK oli aikansa lapsi, harras yhdistyspyrinnöissä, kaikissa kohden väärentämätön todistus 1870-luvun heräävästä yhteishengestä, siitä samasta, joka oli koko uuden kunnalliselämän perustuksena. (50)

9. KUNNALLISTALOUTTA.

a) Erityiset kunnalliset tulolähteet: Kaupungin vanhat talouspiirit. – Kaupungin tulotalous: Tulot maista ja vesistä. Vuokratulot kaupungin rakennuksista ja erinäisistä laitoksista. – "Tuloa tuottavat oikeudet." – Valtionavut. – Maksut kaupungin yhteiskunnallisten laitosten käyttämisestä. – Erityisiä tulolähteitä.

b) Kunnallisverot: vanha jakso 1802–1874: Tampereen ensimmäiset kunnallisverot. Tonttiäyrit. "Kaupunginvero." "Vuokraprosentti." – Erikoisverotus. – "Vero-osat" ("tonttivero-osat", "porvaruusvero-osat", "varallisuusvero-osat", "kontingenttivero-osat", "vesilaitosvero-osat"). – Taksoitukset. Taksoitusverot (palolaitosvero ja myöhemmät verot). – Verollisten ryhmitys. Vanhoja verolippuja. V:n 1861 verotusuudistus. Kunnallisverot 1874.

c) Uusi kunnallisverotus: Uuden verotuksen luonne. – Sen tuloksia. – Varallisuusolot. – Yleiskatsaus kaupungin tulotalouteen.

d) Kaupungin menot: Vanhoja ja uusia menoryhmiä. – Kaupunkitalouden muuttuminen. – Kaupungin yleiset työt. – Yleissilmäys kaupungin menoihin.

e) Kaupungin rahaliike: Kaupungin rahasto. – Rakennus- y.m. rahastot. – Säädösrahastot. – Kaupungin lainat. – Kaupungin tilit. – Yleiskatsaus kaupungin talouteen.

a) Erityiset kunnalliset tulolähteet.

Niinkuin vanhan Tampereen väestö oikeuksiinsa nähden ryhmittyi kolmeen eri piiriin, niin kaupungin taloudellisessakin toiminnassa ennen uuden kunnallishallinnon alkua oli erotettava kolme eri talousrengasta.

Sisimpänä näistä renkaista oli se, jossa isännöivät kaupungin porvarioikeuden saaneet asukkaat. He pitivät hallussaan kaupungin maita, julkisia rakennuksia ja muuta yhteistä omaisuutta sekä vastasivat lakien ja järjestyksen aineellisesta ylläpitämisestä paikkakunnalla, kaupungin yleisistä rasituksista, kruununveroista ja virkamiesten palkoista. Tämä toiminta oli alkuaan suurimmaksi osaksi luontoistaloudellista: maksettiin moisioilta kapat yhteiseen viljamakasiiniin, käytiin itse kestikievarikyydissä, lumiaurattiin omilla hevosilla kaupungin maantiet, annettiin virkamiesten itsensä kasvattaa palkkansa kaupungin heille luovuttamista "palkkamaista", j.n.e. Mutta kun tällä tavoin luonnollisestikaan ei pitkälle päästy oli jo kaupungin perustusaikoina muodostettava kaupungin varsinaisen talouden keskukseksi kaupungin rahasto, johon koottiin kaupungin yhteisestä omaisuudesta heruvat ja kaupungin erioikeutetut tai verotuksella saatavat tulot ja josta kruununmaksut, virkamiesten rahapalkat, kaupungin rakennusten ylläpito y.m.s. kaupungin välttämättömät rahamenot suoritettiin.

Toinen rengas syntyi edellisen ulkopuolelle kaikenlaisista uusista tarpeista, pääasiallisesti rahamenoista, joita edistyvä aika toi mukanansa ja joita ei parhaallakaan tahdolla voitu välttää. Sellaisia rahanreikiä olivat esim. palolaitos ruiskuineen ja pumppuineen, koulut rakennuksineen, viemärit, katukivitykset ja -lyhdyt ja muut niiden tapaiset uutuudet. Vanha kaupunginkassa ei ollut sellaisia tarkoituksia varten perustettu, eivätkä sen varat olisi sellaisiin menoihin riittäneetkään. Oli ainoastaan yksi keino suorittaa kaikkia näitä tehtäviä: kaupungin asukkaiden verotus. Mutta verotuksessa ei ollut vielä mitään yhteistä suunnitelmaa eikä yhdenmukaisuutta. Tarpeet ilmestyivät eri aikoina ja niistä pidettiin kustakin eri keinoa, nähtävästi useinkin siinä hartaassa toivossa, että maksusta päästäisiin niinpian kuin mahdollista. Jos meno oli pysyvämpää laatua, perustettiin useinkin erityinen rahasto, jonka varoja kartutettiin lainausliikkeellä, keräyksillä ja säännöllisesti myös vuotuisilla veroilla. Sillä tavoin syntyi joukko erinimisiä rahastoja ja veroja. Ne kaikki kuitenkin johtuivat samasta alkulähteestä, kaupunkilaisten "vero-osista", joiden mukaan tällaiset verot suoritettiin. Tästä talouspiiristä ovat myöhemmän kunnallisen verotuksen periaatteet kotoisin.

Kolmanneksi talousrenkaaksi vihdoin luemme "seurakunnallisen" talouden, joka oli kirkonkokouksen isännyyden alainen. Se oli kaupungin väestön laajain kerrosten yhteistä taloutta, sen tarkoituksena oli kirkon, köyhäinhoidon ja myöhemmin kansakoulujenkin ylläpitäminen ja siinä käytettiin mielellään laajapohjaista henkilöllistä verotusta. Uuden kunnallishallinnon alkaessa suurin osa tätä talouspiiriä sulautui toisten talouspiirien kanssa uudeksi yhteiseksi kunnalliseksi taloudeksi. Kaikki piirit toivat tähän yhteiseen pesään oman osansa: yksi kassalaitoksensa, toinen verotusjärjestelmänsä, kolmas laajat päämaalinsa.

Kaupunkikunnan taloudessa ovat yhtenä tärkeänä tulolähteenä olleet kaupungin kiinteimistöt (maat ja rakennukset ja niihin kuuluvat oikeudet). Vanhemmissa kaupungintileissä ne kulkivat osittain erityisillä niinillään, osittain "vuokrain ja arentien" yhteisnimellä; myöhemmin ne merkittiin "tuloiksi kiinteästä omaisuudesta".

Tässä suuressa tuloluokassa ovat maiden ja vesien antamat tulot muodostaneet erityisen ryhmän. Sen kehitys menneellä vuosisadalla näkyy yleispiirteittäin seuraavasta taulukosta:

        Tampereen kaupungin tulot maakiinteimistöistä 1820–1905.

                    v. 1820  v. 1850  v. 1860  v. 1874  v. 1900  v. 1905
     tulolähteet       mk       mk       mk       mk       mk       mk

 (1) maanluovutus
   tonttien myynti       –    1 852    6 268    1 180 |               –
 (2) maanvuokra                                        | 45 092
   vuokratontit, länsip. –       –       –       – |         |
         "       itäp.   –       –       –       – |         | 19 696
   tiilitehtaat           7       40      160 |
   perunakuopat, riihet  –       48       48 |  4 286   37 715    70 539
   varasto- ja tehdasp.. –       –       – |
   viljelysmaat länsip.. –      242    1 781    7 055    1 907 |
        "       itäp.    –       –       –       –   14 338 |  16 500
   heinätykset           –       –       –       –       – |
   laidun                –      227      176      170          |   1 022
   kalavesi             159      214      282      103      255 |
   metsä                 –       –       –       –    2 125     1 784
               yhteensä 166    2 623    8 715   12 794  101 432   109 541

Tiedot vv:lta 1850 ja 1860 alkuperäisistä tileistä, v:lta 1874 Tamp. San. 1875: 18, vv:lta 1900 ja 1905 painetuista tilikertomuksista. – V:n 1860 tiilitehdastuloihin on tileissä luettu eräs ajurimaksu. Vv:n 1900 ja 1905 tileissä on tonttienmyyntituloja jäänyt pois, koska ne on luettu erityisten kassain tuloiksi.

Tässä ja seuraavissa erikoistaulukoissa ei ole voitu antaa tietoja uuden kunnallishallinnon ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, koska kaupungin tilit mainittuina vuosikymmeninä ovat laaditut siten, ettei niistä ilman paljotöisiä laskuja saa yksityiskohtaisia tuloeriä selville. Historialliseen tarkoitukseemme voitanee esittämiämme tietoja pitää riittävinä.

Kaupungin maasta sai rahasto jo vanhoina aikoina monenlaisia tuloja, tilapäisiä ja vakinaisempia. Edellisen laatuisia olivat tonttien myynnistä saadut tontinlunastukset. V:sta 1803, jolloin kaupunki alkoi luovuttamistaan tonteista ja tehdaspaikoista ottaa hintaa, vuoden 1874 loppuun saakka möi Tampereen kaupunki laskujemme mukaan kaikkiaan 175 tonttia yhteensä 51 936 vanhan markan hinnalla; aikakautena 1875–1905 tuotti tonttien luovutus kaupungille noin 2 milj. markkaa v.r. Tämä kokonaissumma ei kuitenkaan tarkoin osoita kaupungin tonttituloja, koska kaupunki silloin tällöin osti takaisin jonkun luovuttamansa tontin tai tontinosan. Huomattava on myös, että kaupunki on yleisille laitoksille lahjoittanut, myöhempinä aikoina tavallisesti määrätyin ehdoin, useita tontteja. Kaupungin tileissä on osa tontinlunastuksia kulkenut erinäisten rakennusrahastojen kautta, joten ne ovat kaupungin rahastoon tulleet "säästöjen" tai "siirtojen" muodossa tai muulla tavoin. Sen vuoksi ne ylempänä olevassa taulukossa eivät esiinny täydellisinä.

Jo vanhoina aikoina kaupunki myöskin vuokrasi maata sekä asuttavaksi että viljeltäväksi. Edellisen laatuisia alueita olivat eräät vahvistetun kaupungin asemakaavan ulkopuolella olevat "vapaamaat", joista kaupunki ensi vuosinaan kantoi pientä vuokraa. Nämä maat joutuivat kumminkin pian yksityisille omistajille. Vasta v. 1875 rupesi uusi kunnallishallinto jälleen vuokraamaan kaupungin maata asuttavaksi, siten että kaupungin asemakaavan ulkopuolella olevia tontteja annettiin huutokaupoin vuokralle lunastusoikeudella. Myöhemmin tällainen tontinvuokraus kehittyi Tampereella ominaiseksi asutusjärjestelmäksi. Kyttälän jouduttua kaupungin haltuun sai kaupunki äkkiä 300–400 uutta tontinvuokralaista, joiden alueesta kuitenkin suuri osa 15-vuotisen vuokra-ajan kuluttua joutui järjestelyn alaiseksi ja myytiin yksityisille. Vaikka siten vuokratontteja lakkaamatta lunastettiin yksityiseksi omaisuudeksi, oli niitä kuitenkin vielä 20. vuosisadan alussa kaupungin hallussa melkoinen joukko.

Vuokrat tehdastonteista ja varastopaikoista ovat olleet huomattavana tuloeränä myöhemmissä Tampereen kunnallistileissä. Vanhassa Tampereen kaupungissa perittiin tämäntapaista vuokraa kaupungin maalla olevista tiilitehtaista (v:sta 1804 alkaen), riihistä ja perunakuopista (v:sta 1836) sekä joistakuista myöhemmin perustetuista teollisuuslaitoksista (v. 1852 vuokrattiin alueita oluttehtaille ja tulitikkutehtaalle). Vanhan kunnallishallinnon viimeisinä vuosina kannettiin maanvuokraa lisäksi makasiineista, halkopaikoista, pesutuvista, laitureista ja sen semmoisista. Tulot kaupungin vuokrapaikoista olivat kuitenkin varsin vähäiset, kunnes Kyttälän puolen tehtaiden vuokraamat suuret alueet joutuivat kaupungin isäntävallan alaisiksi ja teollisuuden ja liikkeen vilkastuessa tehdasalueiden ja varastopaikkain kysyntä suuresti kasvoi. Myöhemmin on tämä tuloerä ollut huomattavimpia kaupungin tileissä.

Sitä eivät maanviljelystä harjoittavat isoisät olisi uskoneet. Paljon parempia tuloja kuin tehdas- ja varastopaikat tuottivat näet vanhan Tampereen kaupunginkassalle viljelysmaiden vuokrat. Ensi aluksi ei kaupungilla ollut mitään tuloja "plantaasheistaan", ne kun melkein kaikki olivat yksityisten talonomistajain omia – jokaiseen vanhaan tonttiin katsottiin kuuluvan myöskin plantaashi – tai kaupungin virkamiesten palkkamaina. Mutta kun v:n 1846 palkkaussäännön voimaantultua kaupungin virkamiehet joutuivat melkein yksinomaan rahapalkalle, saattoi kaupunki tarjota vuokralle "raatimiesplantaasheja", ja kun kaupunki esplanadin avaamisen vuoksi vv. 1852–1853 lunasti koko joukon moisioita, annettiin tarpeettomat kappaleet myöskin vuokralle. Täten sai kaupunki jo v. 1855 viljelysmaistaan vuokraa 792 mk ja uusissa huutokaupoissa vuokrat kohoamistaan kohosivat, ollen v. 1860 jo 1 781 mk ja v. 1865 yhteensä 2 793 mk. Kun v. 1866 kaupunki otti senaatin tuomion perusteella korvauksetta haltuunsa kaikki moisiot, nousivat moisiovuokrat niin, että v. 1870 olivat 8329 mk. Leviävän asutuksen vuoksi rupesivat viljelysmaavuokratulot kosken länsipuolella sitten vähenemään, mutta Kyttälän puolelta sai kaupunki pian uusia maanviljelysalueita joilla viljelys vielä kauan kukoisti, niinkuin taulukostamme kylläkin ilmenee.

Erityisiä tuloja heinätyksistä näkyy kaupungin tileissä vasta kahdeksankymmenluvun alussa. Mutta vanha on laidunvero, säädetty v. 1804, ja samoin kalastusvero, joka alkoi v. 1802 ja oli aikoinaan hyvinkin tärkeä, vaikka se kuluvalla vuosisadalla on ollut aivan mitätön, kuten laidunverokin.

Metsästään oli kaupungilla vain tilapäisiä tuloja.

Erityisen tuloryhmän muodostivat vuokratulot kaupungin rakennuksista ja erinäisistä laitoksista. Vähitellen nimittäin kaupungista tuli myöskin suuri talonisäntä, jonka kartanossa oli kaikenlaisia pysyviä ja tilapäisiä vuokralaisia ja joka erityisestä maksusta vuokrasi laitoksiansa tarvitsijain käytettäväksi. Seuraavasta asetelmasta näkyy, mihin tapaan tämä kaupungintalouden haara viime vuosisadalla kehittyi.

    Tampereen kaupungin tulot talojen vuokrista ja erinäisten
              laitosten käyttämisestä vv. 1820–1905

                     v. 1820  v. 1850  v. 1860  v. 1874  v. 1900  v. 1905
      tulolähteet       mk       mk       mk       mk       mk       mk

    markkinatulot        807    3 420    2 720    3 460       –       –
    tulot "pilaripuod."   –      169      366    6 072       –       –
    torimaksut            –       –       –       –    6 346    5 128
    kauppahalli           –       –       –       –       –   47 773
    rakennusvuokrat       –       –       –       –   29 825   50 137
    vaakahuone            –       –       –       –    2 504    1 626
    teurastuslaitos       –       –       –       –    2 804    2 857
    virutuslaitos         –       –       –       –      974      597
    mankel                –       –       –       –      711       –
                yhteensä 807    3 589    3 086    9 532   43 164  108 1l8

Tiedot vv:lta 1820, 1850 ja 1860 alkuperäisistä tileistä, v:lta 1874 Tamp. San. 1875: 18, vv:lta 1900 ja 1905 painetuista tilikertomuksista.

Vanhimmat ja kauan aikaa ainoat tämäntapaisista tuloista olivat ne markkinatulot, mitä kaupunki markkina-aikoina sai toripaikoistaan ja torin äärelle rakennetuista markkinapuodeistaan. Aina kolmekymmenluvulle saakka olivat nämä markkinatulot kaupunginkassan suurin tuloerä, ne kun olivat usein puolet, joskus enemmänkin, kaupungin vuosituloista. Markkinamaksut järjestettiin tarkemmin ensi kerran v. 1802, minkä jälkeen niitä taksoituskokouksissa vähän väliä tarkistettiin ja muutettiin. Niinpä v:n 1874 taksan mukaan oli jokaiselta markkina-ajalta maksettava torin länsipuolella olevista markkinapuodeista kymmenestä ensimmäisestä 80 ja seuraavista 60 sekä kolmesta Kauppakadun puoleisesta 40 mk kustakin; irtaimista kojuista oli maksettava 20, "marketentarien" maksu yksiltä markkinoilta oli 20, muualta tulleiden käsityöläisten 12, "monglerskain", omia tuotteitaan myyväin ryssäin ja Viipurin ja Haminan rinkelikauppiaiden 8, venäläisten sotamiesten vaimojen ja sikarinmyyjäin 4 mk j.n.e.

Kolmekymmenluvulla ruvettiin markkinapuoteja vuokraamaan markkinain väliajaksikin ja seitsenkymmenluvulla nämä pilaripuotivuokrat nousivat markkinatuloja paljon suuremmiksi. Pilaripuotien palon vuoksi 1880 tämä tulo lakkasi.

Pysyvästä pilaripuotikaupasta kehittyi kuusi- ja seitsenkymmenluvulla pysyvä torikauppa, jonka järjestämiseksi ja verottamiseksi annettiin säännöksiä vv. 1874, 1880, 1890 ja 1902. Sen, mitä kaupunki pilaripuotien palossa ja vanhain markkinainsa häviämisessä menetti, se sai torimaksuilla suurimmaksi osaksi takaisin.

Kaupungin vanhat pilaripuoditkin nousivat tuhkastaan v. 1901 valmistuneen kauppahallin muodossa. Kauppahallitulot olivat sen jälkeen varsin suuret, mutta niitä vastaamassa olivat suuret menotkin. Rakennusvuokriin olemme lukeneet ne tulot, mitä kaupunki sai myllynsä vuokrauksesta, kaupungintalosta (kaupungintalon juhlasalin käyttämisestä, kaupunginhotellista y.m.), erinäisistä kaupungin omistamista rakennuksista, ulkokahviloista j.n.e.

V:sta 1868 alkaen oli kaupungilla vaakahuone, jolle vahvistettiin taksoja vv. 1867, 1892, 1897 ja 1906. Vaakahuone on koko aikansa ollut vuokrattuna yksityiselle välimiehelle, mutta suuria sellainen pikkulaitos ei ole kaupungille tuottanut.

V. 1887 rakennutti kaupunki vihdoinkin kauan aiotun

teurastuslaitoksen, laati taksan siellä suoritettavista teurastuksista ja antoi sitten koko laitoksen vuokralle, mistä kaupungille oli vähäisiä tuloja.

Samoin oli kaupungilla pikkutuloja v. 1899 rakennuttamastaan virutuslaitoksesta. (51)

Toisen luokan kaupungin tuloja muodostivat jo vanhoista ajoista saakka kunnallisasetuksen mainitsemat "tuloa tuottavat oikeudet", s.o. ne monenlaiset veronluontoiset maksut, joita kaupunki erityisten lakien tai erioikeuksien perusteella on kantanut kaupungissa harjoitetusta elinkeinotoiminnasta ja liikkeestä tai muusta kaupungissa nautitusta edusta. Kaupungin tileissä kulkivat nämä tulot myöhemmin "tuottavain etuisuuksien" nimellä.

Tällaisista maksuista vanhimpia oli Tampereella n.s. porvaruusmaksu ("bura-afgift"), jota kaupunki v:sta 1793 lähtien aina v:n 1879 elinkeinolain voimaanastumiseen saakka aikain kuluessa vaihtelevain taksain mukaan peri elinkeinonharjoittajilta heidän saadessaan porvaruusoikeuden kaupungissa. Tämän maksun ohella vaadittiin porvaruusoikeuden saajilta v:sta 1821 alkaen kestikievarimaksu, jota kunkin oli maksettava kolmena vuonna, ja v:n 1843 jälkeen erityinen sunnuntaikoulumaksu; porvaruusmaksun viimeisinä aikoina otettiin sen lisäksi kauppiasoikeuden saajilta erityinen maksu kauppiasluokan apukassaan, käsityöläisiltä käsityöläisten apukassaan ja työmiehiltä, laivureilta ja ajureilta työmiesten "lootaan". Kaupunki oli tarkka keräämään porvaruusmaksuja jos jostakin: v. 1830 ruvettiin niitä ottamaan "kahvinkeitto"-porvaruudesta, v. 1860 pumpulitavarain myyjiltä, puhumattakaan työmiehistä, jotka jo alusta pitäin olivat tämän veron alaiset. V:n 1874 porvaruustaksassa oli maksuja määrätty "itsesuojelijoille", muurareille, yksinpä hengillepannuille irtolaisillekin. Ahkeruudesta huolimatta ei kaupunki myöhempinä aikoina kumminkaan hyötynyt paljoa tällä verotuksella. Porvaruusmaksutulot näet olivat:

    vuonna 1820     285 mk eli 19.1 % kaupungin vuosituloista
       "   1850     797  "  "   2.9 "     "          "
       "   1860   1 009  "  "   2.0 "     "          "
       "   1870   1 592  "  "   5.7 "     "          "

Vuotuisen elinkeinoveron tapainen maksu oli suuremmilta teollisuuslaitoksilta ennen kannettu vesilaitos- ja tehdasvero. V. 1829 määrättiin jokaiselle koskessa olevalle vanutusmyllylle 5 ruplan vuosivero. Siitä sitten muodostui yleinen tehdasvero. Paperitehdas ja puuvillatehdas maksoivat tätä veroa erityisen arvion mukaan seuraavat määrät:

                      paperitehdas          pumpulitehdas

    vuonna 1832       3 riksiä 16 kill.     6 riksiä 32 kill.
       "   1848      60 hopearuplaa       100 hopearuplaa
       "   1860     200     "             300     "
       "   1864   1 200 markkaa         2 500 markkaa

V:n 1864 verouudistuksessa lakkautettiin vesilaitos- ja tehdasvero, koska teollisuudenharjoittajat nyt joutuivat liikkeensä suuruuden mukaan ottamaan osaa kaupungin taksoitusveroihin.

Tähän veroryhmään luettiin aivan pienoinen vesirakennus(smulthus)maksu, jota kannettiin yhdeltä sellaiselta laitokselta ja tilitettiin kaupungin päätileissä vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä.

V:n 1860 aikoina kannettiin edellisen laatuista vuotuista elinkeinoveroa myöskin Lindebergin saunalta, Tallqvistin karusellilta, parilta laivurilta, parilta kankaanmyyjältä ja "issikoilta" sekä joiltakuilta muilta liikkeenharjoittajilta. Myöhemmin kuitenkin näille annettiin liikkeensä mukaan sovitettu määrä "kontingenttivero-osia", joiden perusteella ne ottivat osaa kaupungin säännöllisiin taksoitusveroihin. V:n 1874 luetteloissa oli erityisen liikeveron maksajiksi merkitty ainoastaan Yhdyspankin haaraosasto (vero 200 mk), Hammarén ja Kumpp. (60 mk), Valkiakosken tehdasyhtiö (100 mk), Tampereen verkatehdas (100 mk), G. A. Serlachius (20 mk), lasimestari Eskelin (20 mk), ulkomaisten vakuutusyhtiöiden asioimistot (à 10 mk) ja höyrylaivayhtiöt (à 40–300 mk). V:n 1879 elinkeinolaki määräsi tämäntapaisen elinkeinomaksun suoritettavaksi valtiolle.

Erityisen liikeveron alaisia olivat v:sta 1802 saakka kaupungin kapakat. Veroa lisättiin lisäämistään, kunnes kapakkaliikekin v:n 1874 luetteloissa joutui kontingenttiverolle. Ainoastaan ulkoravintoloista maksettiin edelleen erityistä veroa.

Tämän yhteydessä on mainittava biljardimaksu, joka esiintyi kaupungin tileissä ensi kerran v. 1828 (10 seteliruplaa) ja siitä pitäen oli pysyvä.

Elinkeinomaksuihin voinemme lukea vielä myöskin yksityisiltä istutusmailta suoritettavan moisioveron, jota kaupunki otti v. 1829 lakkautetun viljamaksun sijasta. V. 1835 maistraatti huomautti, että kustakin moisiosta maksettiin kaupungille vuosittain ainoastaan setelirupla, vaikka niistä yksityisten kesken saatiin vuosivuokraa 15–25 velkariksiä. Maksu pysyi vähäpätöisenä, kunnes v. 1866 moisiot joutuivat kaupungin omiksi.

Tähän luokkaan kaupungin tuloja kuului myöskin huutokauppain verotus. Huutokauppain pitäminen kaupungeissa oli vanhastaan maistraattien monopolina siten, että maistraatin jäsenet saivat palkkainsa parantamiseksi kantaa n.s. "huutokauppaprosentin" ja "lyöntirahat". Tampereella huutokauppatulot jo aikaisin menivät erityiselle huutokauppatirehtöörille, mutta virka oli tilapäinen ja myöhemmin ottivat maistraatin pysyvät jäsenet itselleen nämä tulot, joista osa meni pormestarille ja osa huutokaupan johtajana toimivalle kunnallisraatimiehelle. Kaupungin tileissä esiintyi kolmekymmenluvulla muutamia suurempia ja myöhemmin joitakuita pienempiä huutokauppatuloja – emme osaa sanoa, mistä syystä. Se välillinen hyöty, mikä kaupungin rahastolla oli tästä verosta, hävisi osittain yhdeksänkymmenluvulla, kun kaupungin täytyi ruveta kustantamaan erityistä huutokauppahuoneustoa. Vasta kun v. 1899 oli ilmestynyt asetus vapaaehtoisista huutokaupoista ja samaan aikaan Tampereen raastuvanoikeuden uudistus tuli päiväjärjestykseen, lunastettiin maistraatin useimpain jäsenten huutokauppaprosentti siten, että heidän palkkansa ylennettiin ja kaupunki peri v:sta 1904 alkaen heidän huutokauppaprosenttiosuutensa. Suurin osa näitä prosentteja ynnä lyöntirahat saatiin kuitenkin lunastetuksi huutokaupanjohtajana toimivalta neuvosmieheltä vasta v. 1906, jonka jälkeen maistraatin huutokauppamonopoli kaupungissa lopullisesti lakkasi.

Vanhimpia kunnallisia tulolähteitä kaupungeissa olivat perunkirjoitusmaksut, joita koottiin maistraatin palkanparannukseksi (perunkirjoituksista 1 % ja pesänjaosta 1/2 % kirjoitetusta bruttoarvosta) ja köyhäinhoidon hyväksi (perunkirjoituksista 1/8 % kirjoitetusta bruttoarvosta). Maistraatin itsensä ottamaa osaa ei Tampereen kaupungin tileissä luonnollisesti näkynyt, ja niinkauan kuin köyhäinhoito oli seurakunnallinen asia, eivät köyhäinhoidonkaan tulot esiintyneet kaupunginkassan tileissä. V. 1876 mainitaan pormestarin ja neuvoston osuuden perunkirjoitusmaksuista olleen kymmenenä edellisenä vuonna keskimäärin 1 509 mk vuodessa. Uuden kunnallisasetuksen voimaanastumisesta joutuivat köyhäinhoidolle tulevat perunkirjoitusmaksut kaupungin haltuun. V:n 1883 lainmuutoksella järjestettiin perunkirjoitusmaksut uudelle kannalle, jolloin maistraatin osuus näistä tuloista siirtyi kaupungille. Myöhemmin saattoivat perunkirjoitusmaksut toisinaan nousta melko korkealle (v. 1900 esim. 30 056 mk); vuosijaksona 1901–1905 ne olivat keskimäärin 11 498 mk vuodessa.

Samaan tuloryhmään, jossa köyhäinhoidon osuudet perunkirjoituksesta olivat, kuuluivat historiallisesti myös maksut huveista, joita vanhastaan oli suoritettava köyhäinhoidon hyväksi. Huvitilaisuusveroille Tampereella laadittiin taksoja vv. 1878, 1885 ja 1891. Vuosijaksona 1901–1905 nämä olivat tulot keskimäärin 2 443 mk.

Kaupungin tuottavia etuisuuksia oli v:sta 1818 alkaen myös kruunun sakko-osuus. Se tuotti vanhemmittain vain pienempiä summia, mutta nousi vuosijaksona 1882–1893 vuosittain keskimäärin noin 2 500 mk:aan, minkä mukaan tätä osuutta sen jälkeen kaupungille maksettiin. Vv:n 1880 ja 1900 tileissä esiintyvät suuret sakko-osuudet sisälsivät useiden vuosien maksut, jotka suoritettiin kaupungille yhtaikaa.

Jos perunkirjoitusprosenttia sopii katsoa kunnalliseksi jäämistöveroksi, niin voi koiraveroa pitää kunnallisena ylellisyysverona. Tämä vero tuli Tampereella käytäntöön v. 1879, jolloin se tuotti 630 mk. Senjälkeen tämä vero pysyi käytännössä, vaikkei tuottanutkaan suuria summia (vv. 1901–1905 vuosittain keskimäärin 3 344 mk).

Tähän tuloluokkaan on kaupungin tileissä luettu vielä uudemmat satamamaksut ja liikennemaksut, joiden perusteista on ennen tehty selkoa. (52)

Kaupunkien tuloihin kuuluivat myöskin kaupunkikuntain nauttimat valtionavut. Tavallaan luontoistaloudellisia valtionapuja olivat ne erioikeudelliset veronluontoiset tulot, joita Tampereenkin kaupunki nautti jo vanhemmilta ajoilta (huutokauppaverotus ja perunkirjoitusmaksut maistraatin palkkain parantamiseksi, kruunun sakko-osuus vankilan ylläpitämistä varten). Nämä valtionavut olivat kaupungille läänitettyjä erioikeuksia määrättyjen hallinnollisten tehtäväin suorittamista varten; niiden kokoamisesta oli kaupungin itsensä pidettävä huoli, eikä niiden suuruus ollut määrätty. Myöhemmin muuttuivat valtionavut määrätyn suuruisiksi rahamaksuiksi, jotka valtio suoritti kunnille. Tällainen apujärjestelmä sai valtion ja kuntain toiminnassa vähitellen entistä paljon suuremman merkityksen. Oli ryhdytty suurensuuntaisiin koko kansaa koskeviin toimiin, joiden suorittamiseen ainoastaan valtiolla oli tarpeellisia aineellisia varoja. Mutta kun nämä toimenpiteet koskivat kansan laajoja kerroksia ja paikallisia oloja, oli niiden yksityiskohtainen suorittaminen jätettävä kunnallislaitoksille. Sellaisia tehtäviä olivat esim. kansakoulujen ylläpitäminen ja terveydenhoidon järjestäminen. Tärkeimmän tehtävänsä täyttivät valtionavut kaupunkikunnissa kahdeksan- ja yhdenksänkymmenluvuilla, jolloin kapitalistinen hallintotapa varsinaisesti juurtui kunnallistalouteen ja jolloin kunnilta itseltään vielä puuttui järjestelmän edellyttämiä varoja.

Rahallisia valtionapuja sai Tampereen kaupunki jo v. 1843 sunnuntaikoulujensa kannattamiseksi. Seitsenkymmenluvulla tuli kansakoulujen valtionapu tärkeimmäksi tämänlaatuisista tulolähteistä ja pysyi edelleen sinä, ellemme ota lukuun polisilaitosta, jonka ylläpitämisen valtion osalta valtio itse suoritti ilman kunnan välitystä. Tampereen kaupungin uudempain valtionapujen kehitystä valaisee seuraava asetelma:

    Tampereen kaupungin valtionavut vv. 1894–1905

                                määrä
                      alka-     alkamis-   v. 1894  v. 1900   v. 1905
    tarkoitus         mis       vuonna
                      vuosi       mk         mk       mk        mk

    kansakoulut       1872       2 000     24 750    2 700    94 300
    polisilaitos      1891      30 000     44 000   74 431    88 620
    kauppaopetus      1892      11 000      8 842   10 687    13 990
    käsityöläiskoulut 1887   puolet opett.  2 940    4 840     5 500
                               palkkaa
    rokotus             –          –        400      540       698
    lapsenpäästölait. 1893       3 000      3 000    3 000        –
             yhteensä   –          –     83 932  156 198   203 108

Nopeasti kasvaneen tuloluokan tämän vuosisadan alussa muodostivat maksut kaupungin yhteiskunnallisten laitosten käyttämisestä. Niihin luemme sellaiset erät kuin terveydenhoitolaitoksen tulot sairasvuoteista, lapsenpäästölaitoksesta, tiprutuksesta, koulumaksut ja muut sivistyslaitosten tulot sekä köyhäintalon tulot. Näitä maksuja ei yleensä vaadittu liiketarkoituksessa, vaan hyvän järjestyksen vuoksi ja osittain niiden kulunkien vähentämiseksi, joita kaupungilla oli asianom. laitoksien perustamisesta ja ylläpidosta. Varattomat käyttäjät olivat säännöllisesti maksuista vapautetut.

Tämän tuloluokan kehitys näkyy tarkemmin seuraavista kaupungin tileistä poimituista numerotiedoista:

    Tampereen kaupungin yhteiskunnallisten laitosten tulot
                       vv. 1892–1905

                            v. 1892    v. 1900    v. 1905
    tulojen laatu             mk         mk         mk

    koulumaksut                350       1 261      7 836
    lainakirjastosakot y.m..   –           –        393
    köyhäintalon tulot         –        7 223     14 096
    tiprutusmaksut            417           18        620
    sairasvuodemaksut          –        2 581     34 291
    lapsenpäästölait. maksut   –        2 125      2 273
                     yhteensä 767       13 208     59 509

Mutta Tampereen kunta ryhtyi vihdoin harjoittamaan kunnallista liiketoimintaakin, s.o. se on perustanut yksityisen yritteliäisyyden puuttuessa tai yksityisen yritteliäisyyden rinnalle jopa sitä vastaankin kunnallisia liikelaitoksia, joita hoidetaan ja käytetään yksinomaan kunnan eduksi.

Kunnallinen liiketoiminta oli viime vuosisadan lopulla maassamme voimakkaassa kehitystilassa ja Tampereenkin kunnallistalouteen se oli jo syvästi juurtunut. Vanhin Tampereen tällaisia laitoksia oli mylly, jonka kaupunki sai haltuunsa v. 1876. V. 1884 alkoi kaupungin vesijohtoliike ja v:sta 1894 lähtien kaupungin sähkölaitos (per. v. 1888) möi valaistusta ja voimaa yksityisille. Nämä laitokset, varsinkin sähkölaitos, kehittyivät pian mitä tärkeimmiksi kaupungin tulolähteiksi.

Kaupungilla on vanhemmista ajoista saakka ollut korkotulojakin, myöhempinä aikoina ei kuitenkaan milloinkaan niin paljon kuin korkomenoja.

Tuloja nautti kaupunki vielä valtion viinanvalmistusverosta (v:sta 1866 alkaen), sekä erinäisistä köyhäinhoidon tuloista ja lukuisain erikoisrahastojen kasvusta, jotka tulot kuitenkin olivat käytettävät erityisiin, määrättyihin tarkoituksiin. (53)

b) Kunnallisverot: vanha jakso 1802-1874.

Kunnalliset verot ovat muodostaneet aikain kuluessa sekä ehdottomasti että suhteellisesti yhä suurenevan osan Tampereen kaupungin tuloista.

Jos esi-isät toivoivat kaupungin rahaston suoriutuvan velvollisuuksistaan erikoisilla tuloillaan ja tilapäisillä verotuksilla, niin siinä toivossa he perinpohjaisesti pettyivät. Tilapäinen talous ei kaupunkia pitkällekään auttanut. Kun menot tulivat pysyviksi, tarvittiin pysyviä tulojakin. Sitävarten pantiin kaupungissa jo Ruotsin aikana toimeen vakinainen kunnallisverotus.

Tampereen ensimmäiset varsinaiset kunnallisverot olivat talonomistajain maksettavat "tonttiäyrit" ja talottomain veronmaksajain suoritettava "kaupunginvero". Luonteeltaan nämäkin verot olivat, niinkuin kaupungin alkuperäiset tulot yleensäkin, pysyviä, määrätynsuuruisia "maksuja" tai "etuisuuksia", joita suoritettiin määrätyistä eduista, maanomistuksesta ja elinkeino-oikeudesta ilman mainittavaa asteikkoa. Siinä kohden ne olennaisesti poikkeavat meidän aikamme tuloverotuksesta. Tonttiäyrit ja kaupunginvero erosivat muista samanaikaisista kunnallisveroista taasen siinä, että ne menivät, niinkuin kaupungin satunnaisetkin tulot, kaupungin rahastoon käytettäväksi kaupungin yleisiin menoihin eivätkä olleet erityisiä tarkoituksia varten taksoitettuja veroja niinkuin yleensä muut saman ja myöhemmänkin ajan kunnallisverot. Toiselta puolen kuitenkin olivat puheenalaiset verot tavallaan kunnallista tuloverotusta, sillä selvästi oli niiden tarkoitus kohdistua kaupungin koko maksukykyiseen väestöön ja jakaa kaupungin rasituksia tasamukaisesti heidän kannettavakseen.

Tonttiäyrejä ("tomtören") ruvettiin v. 1802 kantamaan kaupungin kassaan 8 killinkiä tontilta, jolla oli istutusmaa, ja 4 kill. istutusmaattomalta tontilta. Alkupuolella 1820-lukua maksettiin tonttiäyrejä 75 kopeikkaa setelirahaa sekä koko- että puolitontilta. V. 1823 päätettiin, että siitä lähtien kukin maksaisi tonttiäyrejä niin suurelta tontin osalta kuin hän omistaa. V:sta 1829 lähtien ruvettiin kokotonteilta kantamaan suurempaa tonttiäyriveroa kuin puolitonteilta ja vero samalla ylennettiin 3 seteliruplaksi koko- ja 2 (v. 1832: 1 1/2) seteliruplaksi puolitontilta. V. 1841 oli vero 70 kop. hop. koko- ja 35 kop. puolitontilta ja v. 1843 se oli 80 kop. hop. koko- ja 40 kop. puolitontilta, missä määrässä vero sitten pysyi aina v:een 1854 saakka.

V:n 1853 taksoituksessa esitti hattumaakari Joh. Kuhlberg 25 toverinsa puolesta vaatimuksen, että edukkailla paikoilla olevia varakkaiden taloja olisi verotettava eri lailla kuin köyhäin syrjäisiä taloja ja talonomistajat sitävarten ryhmitettävä vähintään kolmeen luokkaan. Kun kuvernööri, jonka ratkaistavaksi asia valitustietä joutui, asettui muutoksen vaatijain puolelle, saatiin v. 1855 tonttiäyrien maksamista varten aikaan Tampereen talojen ryhmitys neljään luokkaan ja määrättiin niiden maksettavaksi tonttiäyrejä I luokassa Rupl. 1:60, II luok. 1:20, III luok. –:80 ja IV luok. –:40. Tonttiäyrit rupesivat täten muuttumaan kiinteistöveroksi. Kun kaupunki v. 1862 otti talojen arvioimiseen perustuvan kiinteistöverotuksen yleisemmin käytäntöön, lakkautettiin tonttiäyrit, mutta niiden sijaan tuli maksuvelvollisten suorittaa kaupunginrahastoon 200 ruplaa jaettuna talojen arvioimisen mukaan. Kuvernöörin kokouksessa v. 1864 kuitenkin palattiin vielä kerta alkuperäisiin tonttiäyreihin, joita siitä lähin tuli suoritettavaksi kaupungin rahastoon 3 markkaa koko- ja 1 mk. 50 p. puolitontilta. Vielä v:n 1874 taksoituksessa määrättiin tämä vero kannettavaksi, mutta uuden kunnallisverotuksen alkaessa se lakkasi.

Hyvin monivaiheinen vero oli kaupunginvero ("stadsgärd"). Se syntyi v. 1810, jolloin kaupunginoikeus yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa päätti, "että kaikkien kaupungissa olevain porvaruusoikeudenomistajain, joilla ei ollut tonttia, tuli kaupunginveron nimellä suorittaa kaupunginrahastoon vuosittain 96 kopeikkaa hopeaa kultakin vero-osalta, mikä kullakin on". Kaupunginvero oli siis talottomain elinkeinonharjoitta jäin erityinen maksu, jonka suorittamisessa otettiin huomioon myöskin maksajan "varallisuusvero-osain" määrä. Siihen tapaan otettiin kaupunginveroa useita vuosikymmeniä, ainoastaan vero-osalta suoritettavan summan suuruus vaihteli. Tuntuvampi veron korotus tapahtui v. 1829, jolloin vero-osalta maksettava kaupunginvero ylennettiin seteliruplasta 1:50 seteliruplaan 3:–; rahareformin jälkeen oli maksu 70 kopeikkaa hopeaa vero-osalta.

V:n 1852 taksoituskokouksessa hattumaakari K. Ehrenström 27 veronmaksajan valtuuttamana esitti vaatimuksen, että kaupunginveroa olisi ruvettava ottamaan myöskin talonomistajilta eikä ainoastaan köyhiltä vuokralaisilta. Esitystä ei hyväksytty. Seuraavana vuonna hattumaakari Joh. Kuhlberg vuorostaan esitti, että tonttiveron uudistamisen ohella uudistettaisiin kaupunginverokin siten, että sen sijaan ruvettaisiin kantamaan vuokraprosenttia, joten maksajain varallisuus tulisi varteenotetuksi paremmin kuin ennen. Tämän esityksen kaupungin veronmaksajat ensin hylkäsivät, mutta kuvernöörin päätöksellä se saatiin kuin saatiinkin voimaan v. 1855. Tämän säännöksen mukaan tuli kaikkien kaupungissa vuokralla asuvain veronmaksajain suorittaa kaupungin rahastoon 1 1/2 % (v:sta 1856 alkaen 2 %) vuokrastaan, muualla asuvain porvaruusoikeutettujen 35 kopeikkaa ja kaikkien muiden 15 kop. hop. Veron maksamisesta olivat talonomistajat edesvastuussa.

Vuokraprosenttien ottaminen lakkasi v. 1864, jolloin kaupungin uusi verotusjärjestelmä lopullisesti tuli käytäntöön.

Tonttivero ja kaupunginvero-vuokravero saattoivat kylläkin kipeästi koskea yksityisiä köyhiä veronmaksajia, mutta kaupungin taloudessa ei niillä milloinkaan ollut mainittavaa merkitystä. Kaupungin tilien mukaan nämä verot tuottivat:

                                         kaupunginvero
                tonttiäyrit             (vuokraprosentti)

    vuonna      yhteensä    % rahaston   yhteensä   % rahaston
                Rupl. hop.   tuloista    Rupl.hop.  tuloista

    1820          11:–        2.8         24:50      6.6
    1841          93:10        4.8        112:70      5.8
    1860         169:20        2.6        233:41      3.6

Ne varat, joita karttui kaupungin rahastoon kaupungin tilapäisistä tuloista sekä tonttiäyreistä ja kaupungin verosta, riittivät menneen vuosisadan parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana kutakuinkin kaupungin vähäisiin säännöllisiin menoihin; karttuipa rahastoon vuosien kuluessa kirstun pohjalle hiukkasen pahan päivän varaakin. Mutta vähitellen, vuosisadan ensimmäisinä aikoina silloin tällöin, sitten yhä useammin, vihdoin jokikisenä vuonna, ilmestyi kaupungille kaikenlaisia muita satunnaisia tai erityisiä kirkollisia ja maallisia menoja; kipeimpiä olivat kaikenlaiset rakennus- ja korjaustyöt ja palolaitoksen raskas ylläpito. Ei katsottu oikeaksi käyttää tällaisiin menoihin kaupungin rahaston varsinaisia varoja, jotka olivat määrätyt toisiin tarkoituksiin eivätkä pitkälle olisi riittäneetkään. Muuta keinoa ei siis ollut kuin kussakin sattuvassa tarpeessa verottaa kaupungin asukkaita heidän omaisuutensa ja varallisuutensa mukaan. Niin syntyi kaupungissa entisen pysyvän ja suuruudeltaan määrätyn rahastoverotuksen rinnalle erityinen taksoitusverotus, jonka jatkona on meidän aikamme kunnallisverotus.

Vanhan taksoitusverotuksen perusaatteena oli veronalaisten verottaminen heidän omaisuutensa ja varallisuutensa mukaan. Sitävarten pantiin veronalaisille veroäyrejä, eli kuten Tampereella sanottiin vero-osia ("sekstonteeliä", "kuustoistioita"), joiden mukaan veroa sitten kannettiin taksoitettava erä kultakin vero-osalta.

Tampereella kehittyi tämä kunnallinen veropohja seuraavalla tavalla:

Kaikille talonomistajille laskettiin tonttivero-osia. Nämä vero-osat näyttävät tulleen käytäntöön v. 1808, jolloin niitä pantiin yksi kullekin tontille. Myöhemmin (ainakin v:sta 1819 alkaen) merkittiin kullekin moisiolla varustetulle tontille täysi vero-osa, ja kaikille moisiottomille 1/2 tonttivero-osaa, mikä järjestely sitten pysyi voimassa kuusikymmenluvun verouudistukseen saakka. Tonttiäyrien kanssa ei tontti-vero-osilla ollut mitään asiallista yhteyttä. Näiden vero-osain lukumäärä pysyi tontinnumeroiden hitaasta kasvamisesta riippuen kauan aikaa verraten vähäisenä.

V. 1861 vahvistettujen uusien taksoitusperusteiden mukaan ruvettiin

näitä vero-osia laskemaan talojen arvon mukaan, siten että kullekin 500 ruplalle (2 000 markalle) talon arvoa merkittiin 1/2 vero-osaa. V. 1864 hyväksyttiin noudatettavaksi seuraava menettely: Talojen arvioimisen toimittavat joka viides vuosi arviomiehet, joista talonomistajat valitsevat puolet ja porvaristo puolet. Talojen arvosta lasketaan 1/2 vero-osaa kustakin 2 000 markasta tai sen osasta. Jos uusi talo rakennetaan niiden viiden vuoden kuluessa, jolloin yleistä arvioimista ei toimiteta, on entisten arviomiesten viipymättä arvioitava uusi talo ja se taksoitusluetteloihin merkittävä. Tämän järjestelmän avulla, joka sellaisenaan pysyi voimassa uuden kunnallishallinnon alkuun saakka, lisääntyivät tonttivero-osat tuntuvasti, kuten näkyy seuraavista numeroista:

    vuonna   tonttivero-osia    vuonna tonttivero-osia

    1825        122 1/2         1861        179 1/2
    1836        128 1/2         1865        682
    1841        133             1866        623
    1851        143

Tonttivero-osain lisäksi otettiin taksoituksissa lukuun vielä porvaruusvero-osatkin, joilla tahdottiin verottaa maksajain elinkeinoa. Näitä vero-osia – erotettavat "porvaruusmaksusta", jonka kaupunkiin muuttavat elinkeinoilijat maksoivat – mainitaan ensi kerran v. 1819, jolloin jokaiselle porvarille, kauppiaalle ja käsityöläiselle laskettiin yksi ja kullekin kirves- ja työmiehelle 1/2 porvaruusvero-osaa. V. 1843 päätettiin lisätä 1/2 vero-osaa kaikkiin porvaruusvero-osiin paitsi työmiesten; ne, jotka harjoittivat sivuammatteja, saivat maksaa mainitun lisäveron kultakin sivuammatilta, mutta ammateista, joita ei kaupungissa harjoitettu, ei porvaruusveroosia merkitty.

Puheenaolevia vero-osia oli kaupungissa:

               porvaruus-               porvaruus-
    vuonna     vero-osia     vuonna     vero-osia

    1825        155 1/2      1861       322 1/2
    1836        151          1866       232
    1841        155          1873       216 1/2
    1851        304 1/2

V. 1861 otettiin muiden verotusuudistusten yhteydessä

porvaruusvero-osainkin laskemisessa käytäntöön uusi kaavio, jonka mukaan tukkukauppiaan porvaruudesta sekä Finlaysonin ja Frenckellin tehtaille laskettiin kullekin 5 vero-osaa, rihkamakauppiaille ja pienemmille tehtailijoille 2 1/2 ja käsityöläisille ja porvareille vanhaan tapaan 1 1/2 vero-osaa. V. 1864 muutettiin kaaviota siten, että tukkukauppiaille laskettiin 5, rihkamakauppiaille ja tehtailijoille 2 1/2 ja käsityöläisille ja porvareille vain 1/2 vero-osaa. Tällä tavoin käytettiin porvarioikeusvero-osia uuden kunnallisverotuksen alkuun saakka.

Kun ainoastaan tontti- ja porvaruusvero-osain käyttäminen taksoituksissa jo vanhoissakin oloissa olisi ollut kovin toispuolista, päätettiin jo v. 1808 ruveta veronalaisille – "niille, jotka jaksavat" – laskemaan myöskin n.s. varallisuusvero-osia ("verosekstonteeliä") taksoitusmiesten arvion mukaan. Ensimmäinen käsiimme joutunut varallisuusvero-osain luettelo on v:lta 1811. Silloin käytetty varallisuusasteikko oli kumminkin hyvin ahdas, 1/2–2 vero-osaa. Myöhemmin uskallettiin hellävaroen jonkun verran laajentaa asteikkoa, joten näiden vero-osain luku kasvoi ja ennen pitkää tuli vero-osain painavimmaksi ryhmäksi.

Varallisuusvero-osia laskettiin varakkaammille veronmaksajille, niin talollisille kuin talottomillekin. Suurin osa näitä vero-osia oli neljäkymmenluvulle saakka talonomistajilla, mutta viisikymmenluvulta lähtien siirtyi pääpaino talottomille, kuten tarkemmin näkyy seuraavasta jaoituksesta:

                    varallisuusvero-osia
    vuonna     talonomistajilla     talottomilla

    1825             80                 16 1/2
    1836            101                 63
    1841            107 1/2             84
    1851            153                174 1/2
    1861            171 1/2            215 1/2

Nämä numerot osoittavat, miten tärkeäksi ryhmäksi talottomat kuusikymmenluvun alkaessa olivat tulleet kaupungin veronmaksajain joukossa. Jo neljäkymmenluvulta alkaen olivat talottomat olleet veronmaksajain mieslukuisimpanakin ryhmänä.

Talottomain veronmaksajain – s.o. etupäässä köyhäin käsityöläisten – alotteesta saatiin v. 1861 aikaan varallisuusvero-osain uudistus, siten että suuremmille liikkeenharjoittajille laskettiin vero-osia työntekijäin luvun mukaan, puuvillatehtaalle, paperitehtaalle ja villakehruutehtaalle yksi vero-osa kutakin viittä työntekijää kohden ja pienemmille tehtaille ja kaikille käsityöläisille yksi vero-osa kutakin kahta työntekijää kohden, jotapaitsi kauppiaille ja porvareille pantiin vero-osia arvioidun liikkeen mukaan. V:n 1864 verojärjestelyssä päätettiin, ettei varallisuus(liike)vero-osia saisi laskea kenellekään kauppiaalle, porvarille eikä käsityöläiselle enempää kuin 100. Tällä tavoin oli liikevero-osia laskettava myös tehtailijoille ja n.s. "kontingenttikauppiaille" (muualla asuville kauppiaille), kuitenkin sillä tavoin, että heidän oli yhdeltä tällaiselta vero-osalta maksettava kolmen vero-osan maksut. Tällä tavoin tulivat vanhan kaupunkitalouden viimeisellä vuosikymmenellä Tampereella käytäntöön n.s. kontingenttivero-osat.

Vanhat varallisuusvero-osat lisääntyivät näiden uudistusten johdosta suuresti, saattaen muun kunnallisen verotustavan rinnallansa varjoon, kuten havaitsemme seuraavista numeroista:

    Varallisuus(liike)vero-osat Tampereella vv. 1825–1873

                kaikkia       varallisuusvero-osia
    vuonna      vero-        yhteensä   % kaikista    korkein vero-
                osia                    vero-osista   osain määrä

    1825        384 1/2        96 1/2      25.1          7 1/2
    1836        458 1/2       164          35.8          5 1/2
    1841        494 1/22      191 1/2      38.7          5
    1851        793           327 1/2      41.3          6 1/2
    1861        912           387          42.1         18
    1864      1 064           541 1/2      50.9         –
    1865      3 539         1 970          55.7         –
    1866      2 423 1/2     1 493 1/2      61.6         –
    1868      2 033         1 138          56.0        511 1/2

    1873      2 403 1/2     1 467          61.1         –

Taksoituksissa laskettiin vielä vesilaitosten omistajille vesilaitosvero-osiakin, joita v. 1825 oli 10, v. 1836: 15, v. 1841: 15, v. 1851: 18 ja v. 1861: 23. V:n 1864 verouudistuksessa hävisivät nämä vero-osat.

Verolliselle pannuista tontti-, varallisuus-, porvaruus- ja vesioikeusvero-osista tai joistakin niistä, karttui hänen vero-osalukunsa, jonka mukaan hänen oli taksoitusveroja maksettava.

Verotusoikeutta kaupungissa käyttivät menneen vuosisadan ensimmäisinä aikoina kaupunginvanhimmat tai kaupunginvanhimmat ja kaupunginoikeus yhdessä. Vuosisadan kaksikymmenluvulta lähtien kuitenkin päättivät verotuksesta sekä verotuksen perusteista porvaristo ja talonomistajat maistraatin edessä pidetyssä kokouksessa. Taksoittamisen toimittamiseen valittiin erityiset taksoitusmiehet. Joku kerta kaupungin alkuaikoina valittiin taksoitusmiehiksi kaksi kauppiaiden, kaksi porvarien ja kaksi käsityöläisten edustajaa. Kolmekymmenluvulla ja myöhemminkin uskottiin tehtävä kaupunginvanhimmille, mutta vihdoin tuli tavaksi valita taksoitusmiehiä pari kolme kaupungin kustakin osasta (korttelista).

Vero-osain mukaan maksettavia veroja ei Tampereella menneen vuosisadan ensimmäisen neljänneksen kuluessa kaupungin vaillinaisista tileistä päättäen ollut useita. V. 1811 päätettiin ruveta maksamaan papinpalkkaa kaupunkilaisten vero-osain mukaan. V. 1824 määrättiin taksoituksella kaupungin asukkaiden kuustoistioiden mukaan maksettaviksi kaupunginsaarnaajan huoneiden korjaus, koulutalon aidan maalaus, ruiskun korjaus sekä erään piian sairasmaksut. V. 1825 maksettiin maanmittarin kulunkeja tällä talonomistajille sangen mukavalla tavalla.

Ensimmäinen pysyvämpi verotehtävä, mikä suoritettiin vero-osain perusteella oli palolaitoksen ylläpitäminen. Menneen vuosisadan kaksikymmenluvun lopulta alkaen, jolloin palovartijatoimi kaupungissa järjestettiin pysyvälle kannalle, kannettiin kaupungin veroamaksavilta asukkailta säännöllisesti palovartijamaksua vero-osain mukaan, joita siitä syystä joskus sanottiinkin "palovahtivero-osiksi". Sillä lailla verotettiin kaupunkilaisia aina v:een 1857 saakka, jolloin kuvernööri 4 p. jouluk. talottomain veronmaksajain valituksen johdosta vahvisti uuden verotustavan, minkä mukaan talonomistajain tuli maksaa puolet ja porvarien (porvarioikeuden omistajain), elinkeinonharjoittajain ja säätyläisten toinen puoli palolaitoksen kustannuksista komitean laatiman jakoperusteen mukaan. Sitävarten luokitettiin talot samalla tavalla kuin tonttiäyrien maksussa ja talottomat maksajat jaettiin kahteen pää- ja seitsemään alaluokkaan. Tämä palolaitosvero joutui palotoimiston tilitettäväksi ja pysyi sellaisena voimassa uuden kunnallishallinnon alkuun asti.

Paitsi palolaitosmaksuja joutui vero-osain mukaan taksoitettavaksi vähitellen monenlaisia muitakin kaupungin menoja, kuten raatitalon korjaukset (1829, 1849), Mältinlahden pumpun (1836), torikaivon (1837), ruiskuhuoneen (1838, 1839) ja laiturin (1838) rakennukset, pedagoginapulaisen palkkaus (1838), pilaripuotien korjaus (1843), hautausmaan aitauksen rakennus (1844), koulutalon lunastus (1846–1850), sillan rakennus (1847, 1848), kaupunginlääkärin palkkaus (1849), katujen kivitys ja maanteiden ylläpito (atk. 1846), maneesirakennus (1855–1860), pienistä asioista puhumatta. Se osa kaupungin tuloja, mikä taksoitusveroilla vuosittain saatiin kokoon, oli vaihteleva, toisinaan vähempi, toisinaan melkoisempi. Kaupungin tilien mukaan olivat tällaiset verot vuotuisin yhteissummin:

    vuonna 1841      Rupl.   123:62 =  6.4 % rahaston tuloista
      "    1847       "      747:76 = 20.1         "
      "    1848       "      531:32 = 12.3         "
      "    1851       "      514:60 =  8.4         "
      "    1862       "    1 630:30 = 16.8         "

V:n 1862 summaan ei ole otettu palolaitosveroa.

Julkaisemme muutamia pienoisjäljennyksiä Hämeen Museossa säilytetyistä verokuiteista, jotka hyvin havainnollisesti valaisevat Tampereen vanhan verolaitoksen kehitystä ja kukoistusta.

Ensimmäisessä, v:n 1834 "Kaupungin yksityisten maksujen" (Stadens Enskildte Utskylder) verolipussa on lueteltu sekaisin joukko mitä erilaisimpia veroja ja maksuja. Ylinnä näkyvät vanhimmat varsinaiset kunnallisverot, tonttiäyrit (Tomtören) ja kaupunginvero (Stads-gärd). Niitä seuraavan kapakkaveron (Krog-afgift) samoinkuin vesilaitosveron (Valk-afgift) ja moisioveron (Plantage-afgift) olemme lukeneet elinkeinoveroiksi. Sitten on verolippuun vielä merkitty kaupungin maakiinteimistötuloja, nim. kalavero (Fiske-Arrende), tiilitehdasvero (Tegelbruks-afgift) ja laidunvero (Mulbetes-afgift). Vihdoin on näiden yleislaatuisten verojen joukkoon merkitty kaksi erikoisveroa, nim. palovartijamaksu (Brandvakts-afgift), jota suoritettiin vero-osain mukaan, ja köyhäinhoitomaksu (Fattigmedel), jolla tähän aikaan vielä oli hyvin tilapäinen luonne. Päällepäätteeksi on kuittiin merkitty verolipun (Debetsedeln) lunastusmaksu. Finlaysonin tehtaan kaupunginmaksut suoritti, niinkuin verolipusta näkyy, herra Finlayson, joka omisti talon n:o 124. Sen puolesta hän maksoi Ruotsin velkarahaa 2 riksiä ja palovahtiveroa 32 killinkiä sekä verokuitin lunastuksen 1 kill. 6 runstykkiä, eikä muuta mitään. Verolipun on allekirjoittanut kaupungin rahastonhoitaja Joh. L. Lundequist.

Toinen verolippu on v.lta 1838 ja kirjoitettu "Herra Tehtailija Finlayson ja Kumpp:ille". Verolipun kaavake on sama kuin v. 1834, mutta painettujen veronimien jatkona näemme koko joukon vero-osain mukaan suoritettavia kunnallisia veroja, lumiaurausmaksun (Snöplognings-afgift), ruiskuhuonemaksun (Spruthus-afgift), laiturimaksun (Bolverks-afgift), kaupungin pedagogin palkan (Stads Pedagogens lön) ja maantiemaksun (Landsvägs Afgift). Veroista suoritetaan moisiomaksu ja maantiemaksu seteliruplissa, muut vanhassa Ruotsin rahassa. Tehdasyhtiö maksaa veroja monien tonttinumeroiden ja 13 1/2 vero-osan puolesta. Nuo monennimiset verot ja niiden erilainen suuruus ovat aikaa erityisesti kuvaavia. Kuitin alla näemme tunnetun allekirjoituksen J. C. Grek.

Parin seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei kaupungin verotusoloissa tapahtunut mainittavia muutoksia. Saatammekin sen vuoksi harpata suoraan v:een 1856, jolloin vero-olot jo olivat muuttumassa entisistä poikkeavaan suuntaan. Vanhan valkkiveron sijasta maksoi tehdasyhtiö nyt 150 hopearuplan suuruista (vesi)laitosveroa (Werkafgift). Itämaisen sodan vuoksi maksettiin maneesimaksua (Manege Afgift) ja erittäin raskasta majoitusveroa (Inqvarterings d:o för 24 Sextondelar), jota yhtiö suoritti 24 vero-osalta (kaikkiaan oli yhtiöllä 38 1/2 vero-osaa) ja talojensa 61 900 hopearuplaan nousevan arvon mukaan 36 kopeikkaa tuhannelta ruplalta, eli yhteensä 222 ruplaa 84 kopeikkaa. Pienempiä ennen ei mainittuja veroja olivat kaupungin lääkärin palkka (Stads Läkarens lön), urkurin palkka (Orgelnistens lön) ja Messukylän pappilan rakennusmaksu (Messoby Prestgårds byggnadsafgift).

V:n 1860 verolippu on vielä uudempaa mallia. Siihen on merkitty uuden nimisiä veroja vuokraprosentti (Hyresprocent), joka on vanhan kaupungin veron uudempi vastine, sveitsari- ja ravintolamaksu (Sweitsare- och Restauratörs-afgift), millä sievällä nimellä kulkee vanha kapakkavero, torikojuvuokra (Ståndhyra), oikeastaan vanha tilapäinen markkinavero, ja riihi- ja perunakuoppavero (Rie- och potatisgrops-afgift), sekin jo vanhempi maksu, vaikka nyt vasta niin yleinen, että se painatettiin verokaavakkeeseen. Muuten on tämä verolippu niin lähinnä edellisen kaltainen, ettei se kaipaa laajempia selityksiä.

Viimeiset kaksi näytettä ovat apteekkari Axel Tennbergin verokuitteja vv:lta 1866 ja 1867. Edellisen painetussa tekstissä on uutta ainoastaan laidunmaksu (Muhlbetes-afgift) ja katuvalaistusmaksu (Gatlysnings d:o). Mutta kuittiin kirjoituksella lisätyistä nimikkeistä näemme järjestelmän koko kukkeudessaan: siinä on maksuja olutmyymälöistä (Ölförsäljningar), sanomalehtimaksu (Tidningsafgift) – kaiketi kaupungin "Tampereen Sanomille" myöntämää kannatusapua –, torin puhtaanapidosta (Torgrenhållning), kaupungin mittauksesta (Stadens mätning), sillankorjaukseen (Broreparation), Messukylän pappilasta (Messuby prestgård), Laukontorin tasoitukseen (Laucko torg planering) ja koulurahastoon (Skol Cassan). Kuitin allekirjoitus S; Kbg on Simon Kuhlbergin.

Toinen ja viimeinen näyte esittää meille jo yksinkertaistetun ja yhdistetyn verotus-rahastonhoitojärjestelmän, sen joka oli voimassa vanhan kaupunginhallinnon viimeisinä aikoina. Yhtenä eränä ovat maksut yleisiä rakennuksia varten (Afgift för allm. byggnader) ja samoin muut maksut (Öfrige utgifter). Päämaksunsa apteekkari-tehtailija suoritti niinkuin ennenkin puutarhamoisiostaan (Trädgård., Fripl.) ja olutmyymälöistään. Kuitin on allekirjoittanut P. Molin ja maksun kuitannut Ernst Wigren.

Tampereen veronmaksajain ja heidän vero-osainsa suhteita vanhempina aikoina kuvaa seuraava pikku asetelma:

    Veronmaksajat ja vero-osat Tampereella vv. 1816–1861

                                     vero-osia
              veron-                 kutakin
    vuonna    maksajia    yhteensä   jaa kohden

    1816         –         182 1/2      –
    1820        273          –          –
    1825        204         384 1/2     1.9
    1836        253         458 1/2     1.8
    1841        250         494 1/2     2.0
    1851        315         793         2.5
    1861        442         912         2.1

Se asema, johon Tampereen talottomat veronmaksajat vähitellen olivat joutuneet, ilmenee parhaiten, jos jaamme veronmaksajat kolmeen pääryhmään – talonomistajiin, talottomiin ja tehtaisiin – ja katsomme, kuinka suuri osa kaikista vero-osista tuli kunkin pääryhmän osaksi. Saamme silloin seuraavan tuloksen:

    Kunnallisverojen (taksoitettujen) maksajain ryhmitys
                Tampereella vv. 1825–1861

             vero-osia   talonomist.  talottomain   paperi- ja puuvil-
    vuonna   yhteensä    vero-osat    vero-osat     lat. vero-osat

    1825      384 1/2      291           81             12 1/2
    1836      458 1/2      314 1/2      123             21
    1841      494 1/2      301 1/2      161             32
    1851      793          411          338 1/2         43 1/2
    1861      912          391 1/2      400            120 1/2

Kehityksen tietä oli siis kuusikymmenluvun alussa jouduttu siihen, että talottomat maksajat kantoivat suurimman osan kaupungin varsinaista verotaakkaa, jotavastoin talonomistajain oli onnistunut lopulta suorastaan alentaakin vero-osainsa lukua ja kaupungin suurtehtaiden pysyä jokseenkin vapaina kunnallisista rasituksista, jos emme ota huomioon niiden suorittamia erityisiä vesilaitosmaksuja. Vero-osilla suoritettavain menojen kasvaessa ei tällainen asiantila voinut olla herättämättä tyytymättömyyttä talottomain maksajain piirissä, johon parhaasta päästä kuului käsityöläisiä. Varmaan myöskin viisikymmenluvulla aikaansaadut tonttiäyrien, kaupunginveron ja palolaitosveron uudistukset sekä sotaväen majoitus, jonka kaupunki oli ottanut suorittaakseen, johtivat huomiota taksoitusveroissakin vallitseviin epäkohtiin.

V. 1860 läkkiseppä J. G. Törnroos tavanmukaisella joukkovaltakirjalla

varustettuna esitti taksoitusmiehille kirjoituksen, jossa valitettiin tonttivero-osain epätasaisuutta, kaikkia taloja kun verotettiin samalla tavalla rikkaiden eduksi, ja vaadittiin, että tästä lähin kaikki sataa ruplaa suuremmat menoerät jaettaisiin siten, että toisen puolen suorittaisivat kaikki talonomistajat talojensa arvon mukaan ja töiden puolen porvaristo vero-osainsa mukaan. Asiaa ei sillä kerralla päätetty, vaan otettiin se uudelleen esille syksyllä 1860 pidetyssä yleisessä maistraatinkokouksessa, jonne nyt hattumaakari Ehrenström oli päämiehenä saapunut valvomaan talottomain etua 24 käsityöläisen ja yhden kauppiaan antamalla valtakirjalla. Kokous päättikin, että kaikista sataa hopearuplaa suuremmista kaupungin rakennus- ja korjausmenoista puolet oli talonomistajain suoritettava talojensa arvon mukaan ja toisen puolen vero-osain-omistajat liikkeensä suuruuden mukaan. Talonomistajain erityinen komitea toimitti sitten talojen arvioimisen ja kullekin 500 ruplalle talon arvoa merkittiin 1/2 vero-osaa. Talottomain erityinen komitea laati liikkeenharjoittajain verotuskaavion, siten että suurempain liikkeenharjoittajain porvaruusvero-osat melkoisesti ylennettiin ja lisävero-osia (liikevero-osia) laskettiin liikkeiden työntekijäin luvun mukaisesti.

V:n 1861 uudistus teki täydellisen käänteen kaupungin kunnallisverotuksessa, jossa nyt ensi kerran veroja tasattiin varallisuuden ja tulojen mukaan, vaikkapa muodot vielä olivatkin kömpelöt.

Finlaysonin tehtaan tekemän valituksen johdosta tuli verotus kumminkin uudelleen harkittavaksi 28 p. syysk. 1864 pidetyssä maistraatinkokouksessa, jossa v.t. kuvernööri johti puhetta. Eri ehdotuksia pohdittuaan hyväksyi porvaristo vihdoin pääpiirteissään v:n 1861 päätöksen, tehden siihen kuitenkin muutamia muutoksia. Niinpä nyt kokonaan poistettiin vuokraprosentit sekä vesilaitosmaksut ja vesilaitosvero-osat ja kumottiin päätös, että kaupungin verot olisivat puoleksi talonomistajain ja puoleksi porvariston kannettavat. Kaikki kaupungin verot päätettiin suorittaa kunkin yhteenlaskettujen tontti-(talo-), porvaruus- ja varallisuus(liike)vero-osain mukaan. Näiden vero-osain laskemisessa oli noudatettava v. 1861 vahvistettuja perusteita, siten muutettuina, ettei liikevero-osia saanut kenellekään laskea enempää kuin 100 ja että tehtaiden sekä n.s. kontingenttikauppiaiden liikevero-osat suorittivat kolminkertaiset maksut ("kontingenttivero-osat").

Tämän verotusjärjestelmän mukaan kannettiin sitten Tampereen kaupunginverot uuden kunnallishallinnon alkamiseen asti. Kuten näkyy, ilmeni v:n 1864 päätöksessä samoja verotusperiaatteita, jotka vuosikymmentä myöhemmin tulivat uudessa kaupunkien kunnallisasetuksessa tunnustetuiksi.

Jos vertaamme toisiinsa Tampereen kunnallisia verotusoloja v. 1825, jolloin taksoitusjärjestelmä oli ensimmäisessä muodossaan valmis, ja verotusoloja v. 1874, vanhan kaupunkihallinnon viimeisenä vuonna, niin huomaamme suuren kehitysjakson monessa kohdin erottavan näitä merkkivuosia. Verotusteknikka on tosin pysynyt pääpiirteiltään samana: tontti-, porvaruus- ja varallisuusvero-osat ovat edelleen olemassa talo-, porvaruus- ja liike- (ynnä kontingentti-)vero-osina. Mutta näiden verotuskeinojen asteikot ovat suuresti kasvaneet. Kun korkein luku tonttivero-osia, mikä v. 1825 saatettiin laskea yhdelle talolle, oli yksi, oli se jo v. 1864 rajoittamaton; korkein Porvaruusvero-osaluku oli samassa ajassa noussut yhdestä viiteen ja korkein varallisuusvero-osaluku 7 1/2:sta 511 1/2:een (v. 1868). Kaikkien vero-osain luku ehti kasvaa 384 1/2:sta (v 1825) 3 539:ään (v. 1865).

Kaksi voimaa oli saanut aikaan tämän muutoksen: kaupungin kasvava tarve ja kaupungin asukkaiden kasvava varallisuus. (54)

c) Kunnallisverot: uusi jakso 1875–1905.

V:n 1873 kunnallisasetuksen johdosta tuli kaupunkien kunnallisverotuskin uudelleen järjestetyksi. Niinkuin kaupungin asukkaiden ryhmittely erioikeuksien mukaan nyt lakkasi ja oikeuksia ja velvollisuuksia tasattiin kaikille samain periaatteiden mukaan, niin verotuksessakin tapahtui vastaava muutos. Vanhat luokka- ja esineverot lakkasivat ja niiden sijaan tuli kaikille veronalaisille yksi ainoa ja samanlaatuinen vero. Sen johtavana periaatteena oli, että veroja oli maksettava rahassa arvattavain tulojen mukaan ja että veronalaisia olivat kaikki, joilla oli määrättyä alinta rajaa suuremmat tulot.

Vanhaan tapaan toimitettiin verollepano edelleenkin siten, että veronmaksajille laskettiin veroäyrejä. Entisiä verotusoloja muistutti myöskin verotettavain tulojen ryhmitys kolmeen pääluokkaan, nimittäin (1) taloista ja tonteista (sekä maasta), (2) elinkeinoista ja liikkeestä ja (3) palkkaedusta, eläkkeistä tai muista sentapaisista lähteistä johtuviin tuloihin. Uuden kunnallisveroasetuksen mullistavaisuus ei ollutkaan niin paljon uusissa muodoissa kuin sen uudessa hengessä, joka entisten erioikeuksiin, taloluokkiin, tehtaiden ja verstaiden työntekijäin lukuun ja minkä mihinkin sellaisiin perusteisiin rakentuvan verotuksen sijaan otti rahan sinänsä ainoaksi varallisuuden ja tulojen mitaksi panematta huomiota tulojen saantitapaan tai pienten ja suurten tulojen erilaiseen maksukykyisyyteen.

Siirtyminen vanhasta verotuksesta uuteen tapahtui Tampereella luontevasti, vaikkei aivan ilman kolahduksia. Vaikeuksia tuotti ainoastaan se kunnallislain määräys, että vero oli maksettava kuluvan vuoden tuloista. Pulma ratkaistiin Tampereella niinkuin Helsingissäkin siten, että v. 1875, jolloin kunnallisverot ensi kertaa kannettiin uuden järjestelmän mukaan, otaksuttiin tulot yhtä suuriksi kuin edellisenä vuonna ja suoritettiin vero oikeastaan v:n 1874 tuloista. Tästä verotuksesta teki toiminimi Frenckell ja Poika omasta kohdastaan valituksen sillä perusteella, että toiminimi jo oli maksanut veronsa v:lta 1874 ja että kunnallislaki astui voimaan vasta v:n 1875 alusta ilman taaksepäin ulettuvaa vaikutusta. Syksyllä 1876 annetulla senaatin tuomiolla kumottiinkin v:n 1875 verotus. Viimemainitun vuoden toimitettu veronkanto oli siis katsottava laittomaksi ja veronmaksajat oikeutetuiksi saamaan takaisin maksamansa osan siitä 60 000 markan summasta, joksi v:n 1875 veronkanto oli määrätty. Rästien kantaminen oli jo aikaisemmin keskeytetty. Mutta kun useimmat maksajat olivat vapaaehtoisesti suorittaneet valitetun veron, niin päätti kaupunginvaltuusto, että niiltä veronmaksajilta, jotka olivat tehneet valituksen v:n 1874 verotuksesta tai eivät vielä olleet sitä maksaneet, oli kannettava maksamatta jäänyttä määrää vastaava vero erityisenä lisämaksuna v:n 1875 kunnallismaksuihin. Sillä tempulla jupakka näkyy selvinneenkin ja veroja saatettiin Tampereella jatkuvasti kantaa edellisen vuoden tulojen mukaan lasketun veroäyriluvun perusteella.

Uuden kunnallisverotuksen ominaisuudet pääsivät vasta myöhemmin näkyviin täydessä määrässään. Mutta jo heti alussakin tuli uuden verotuksen vaikutus tuntuvaksi veroäyrien luvun lisääntymisenä sekä pian myöskin kaupungin verotulojen kasvamisena. Vero-osien luku nousi v. 1873 kaikkiaan 2403 1/2:een eli laskettuna n.s. "puoli-vero-osina", joita oli ruvettu tärkeissä kunnallisissa maksuissa käyttämään, 4 807:ään. V. 1874 vastaavat luvut olivat 2 668 ja 5 336. Seuraavana vuonna, jolloin veroja ensi kerran kannettiin uuden kunnallislain mukaan, oli veroäyrien luku 9 877 ja sitä seuraavana vuonna (1876) 9 513. Huomattava on, että veroäyrin perusteena näinä vuosina oli 400 markan tulomäärä.

Kuinka sitten veroäyrien luku sekä taksoitetun veron kokonaissumma ja raskaus laskettuna prosentteina verotetuista tuloista vaihtelivat, näkyy seuraavista numeroista:

      Kunnallisverotus Tampereella vv. 1875–1905:
           veroäyrit m verojen jakautuminen

             maksa-              veroäyriä  taksoite-   maksu    maksu
    maksu-   vain     veroäyrin  kutakin    tun veron    100     kutakin
    vuosi    äyrien   peruste    asukasta   kokonais-   markalta asuk.
             luku        mk      kohden       summa     tuloja   kohden
                                            1000 mk       mk      mk

    1875      9 877     400        1.2         60         1:56    7:11
    1880     12 832     400        0.9        122         2:37    8:94
    1885     28 530     200        1.8        128         2:25    7:98
    1890     42 717     200        2.1        235         2:75   11:67
    1895     56 091     200        2.2        360         3:13   14:20
    1900    106 871     200        2.9        663         3:10   18:23
    1905     90 860     200        2.2        800         4:40   19:36

Veroäyrit, joiden mukaan kunnallisverot kunakin vuonna maksettiin, laskettiin edellisen vuoden tulojen mukaan. Emme ole kuitenkaan erottaneet tulovuosia ja maksuvuosia, vaan katsoneet maksuvuoden veroäyrien osoittavan saman vuoden tuloja, koska toisenlainen menettely tekisi kaikki tileihin perustuvat vertailut mahdottomiksi.

Nämä numerot valaisevat kaupungin kunnallisverotuksen kehittymistä ja jakautumista ainoastaan suurimmassa yleisyydessä. Kun veron kokonaissumma on kasvanut suhteellisesti nopeammin (13-kertaiseksi) kuin väkiluku (5-kertaiseksi) ja verotettu varallisuus (5-kertaiseksi), on seurauksena luonnollisesti ollut suhteellisesti ankarampi verotus sekä kutakin 100 markan tuloa kohden (282 % eli ei täysin 3-kertaiseksi) että kutakin asukasta kohden (239 % eli ei täysin 2 1/2-kertaiseksi). Veron raskautta arvostellessa on vielä otettava huomioon se veron jakaantuminen, mikä saattaa ilmetä veroäyrien luvussa. Siinä kohden huomaamme, että veroäyrin peruste oli pienentynyt puoleen, mutta veroäyrien lukumäärä kutakin asukasta kohden kasvanut juuri vastaavalla määrällä eli toisen verran, joten siis niin sanoaksemme verojen tasaisuus väkilukuun nähden oli pysynyt muuttumatta. Näin ollen osoittaa veron kasvaminen kutakin 100 markan tuloa kohden verokuorman todellista kasvamista. Sen mukaan oli veronmaksajan verokuorma Tampereella puheena olevana aikana kasvanut lähes kolminkertaiseksi.

Sellaista tasaisuutta ja yhdenmukaisuutta veronmaksajain kesken ei tässä matoisessa maailmassa ole todellisuudessa ollut. Tarkemmin seuratessa Tampereen uudempaa kunnallisverotusta havaitsemme sangen suuren erilaisuuden vallitsevan veronmaksajain tulosuhteissa ja veronmaksuissa. Aug. Hjeltin ja O. A. Bromsin julkaiseman erikoistutkimuksen mukaan oli Tampereella kaikkiaan verotettuja tuloja:

              veroäyrin    tuloja       % tuloista
    vuonna    peruste      kaikkiaan    maan kaikissa
                 mk          mk         kaupungeissa

    1880       400          5 132 800        –
    1890       200          9 926 200        9.1
    1895       200         12 182 800        9.8
    1900       200         24 172 200       12.4

Muista kaupungeista oli kolmena viimemainittuna ajankohtana ainoastaan Helsingissä suuremmat veronalaiset tulot (vastaav. 33.5, 34.4 ja 57.3 milj. mk) kuin Tampereella. Veronalaisten tulojen suuruus Tampereella oli kuitenkin joksikin osaksi riippunut veroäyrin perusteesta, joka mainittuina vuosina oli täällä puolta pienempi kuin Helsingissä, Turussa ja Viipurissa (400 mk) ja joka niinmuodoin oli saattanut Tampereella suuremman määrän pieniä tuloja verotettavaksi. Jos muissakin kaupungeissa olisi käytetty 200 mk:n veroäyrin perustetta, olisi Turku todennäköisesti päässyt likipitäin samansuuruiseen tulomäärään kuin Tampere.

Huomattava oli myöskin Tampereen verotettujen tulojen ryhmittyminen laatunsa mukaan. Siitä on seuraavia laskelmia:

            Verotettujen tulojen laatu Tampereella vv. 1880–1900

          tulot taloista ja   tulot elinkeinosta   tulot palkkaeduista,
             tonteista          ja liikkeestä        eläkkeistä y.m.

    vuosi   yht.      %       yht.       %       yht.      %
            milj.  kaikista   milj.   kaikista   milj.   kaikista
             mk    tuloista    mk     tuloista    mk     tuloista

    1880    0.7     1.35      3.1       59.7     1.4      26.7
    1890    1.1     1.15      5.6       56.2     3.2      32.3
    1895    1.6     1.28      6.3       51.4     4.3      35.8
    1900    3.4     1.42     11.3       46.7     9.5      39.1

Suurin osa veronalaisista tuloista Tampereella perustui siis elinkeinoon ja liikkeeseen s.o. teollisuuteen. Helsingissä ja Turussa sitävastoin olivat palkkaeduista, eläkkeistä y.m.s. johtuvat tulot tärkeimpänä veronalaisena ryhmänä. Näiden suurkaupunkiemme erilainen luonne tuli näissäkin luvuissa selvästi näkyviin. Harvat Suomen kaupungit olivat Helsinkiin ja Turkuun verrattavia hallinto- ja sivistyskeskustoja; useimmissa kaupungeissa näet olivat, niinkuin Tampereellakin, "elinkeinot ja liike" tärkeimpänä tulolähteenä.

Veronmaksajista ja heidän ryhmittymisestään ammattien ja tulojen suuruuden mukaan on tarkempia tietoja julaistu ainoastaan v:lta 1900, mutta ne sitä mielenkiintoisempia. Niistä päättäen oli Tampere oikea veronmaksajain kaupunki. Maan kaikkien kaupunkien veronmaksajista olivat Tampereen veronmaksajat v. 1900 koko 19.68 % (edell. vuonna 21.12 %). Helsingin veronmaksajat olivat samaan aikaan 18.74 % (18.53 %) ja Turun ainoastaan 8.19 % (8.03 %) kaikkien kaupunkien verollisista. Siitä jos mistään näemme, mitä alhaisen veroäyriperusteen käyttäminen on merkinnyt.

Tampereen veronmaksajain ammatillisesta ryhmityksestä v. 1900 on seuraavat tiedot:

        Tampereen veronmaksajain ammattiryhmät
               ja niiden tulot v. 1900

                            veronmaksajia         verotettuja tuloja
        ryhmät           yhteensä    % kaikista   yhteensä  % kaikista
                         maksajista   milj. mk              verot. tul.

    julkisissa viroissa
       palvelevat             626         5.50         1.4       6.12
    kiinteistönomistajat,
      ammatinharjoittajat
      ja työntekijät       10 210        89.69        10.2      44.87
    muita henkilöitä          290         2.54         1.8       8.13
    yhtiöitä                  258         2.27         9.3      40.88
                  yhteensä 11 384       100.00        22.7     100.00

Tässä taulukossa vaatii toisena mainittu ryhmä vielä pienen eri tarkastelun.

    Tampereen suurimman veronmaksajaryhmän jakautuminen v. 1900

                          verotetut henkilöt         verotetut tulot
    alaryhmät           yhteensä   % kaikista     yhteensä   % kaikista
                                   maksajista     milj. Smk. verot. tul.

    kiinteistönomistajia   530        4.66           1.93       8.46
    kauppiaita             398        3.50           1.64       7.19
    tehtaanomistajia        22        0.19           0.58       2.57
    käsityöläisiä          148        1.30           0.38       1.65
    merenkulkijoita         25        0.22           0.04       0.19
    työntekijöitä        8 529       74.92           4.66      20.46
    muita                  558        4.90           0.99       4.35
               yhteensä 10 210       89.69          10. 22      44.87

Tampereen veronmaksajain tärkeimmässä ryhmässä olivat näiden numerojen mukaan työntekijät valtavana enemmistönä, niin lukumääräänsä kuin veronalaisten tulojensa suuruuttakin silmälläpitäen. Siinä kohden jätti Tampere kaikki muut suurkaupunkimme kauas taaksensa.

Kohtuudellapa saattoivat työntekijät ja vähäväkiset Tampereella vaatiakin kunnallista sananvaltaa, kun heidän riveihinsä kuului niin tavattoman suuri osa kaupungin veronmaksajia ja kun kunnan talouskin niin melkoiseksi osaksi pidettiin yllä heidän laihain kukkarojensa avulla.

Mutta kunnallisverojen tilasto kertoo myöskin suurista varallisuuden vastakohdista Tampereella. Veronmaksajain ammattiryhmitystä esittävästä taulusta näimme, että "yhtiöihin" v. 1900 lukeutui 258 veronmaksajaa, jotka olivat ainoastaan 2.27 % veronmaksajain koko luvusta, mutta edustivat kokonaista 40.88 % verotetuista tuloista, jotavastoin 8 529-henkinen työväen joukko, mihin kuului 75 % kaupungin veronmaksajista, edusti ainoastaan 20.46 % verotetuista tuloista. "118 veronmaksajaa eli 1.32 % tulonnauttijain koko luvusta omisti yhteensä enemmän kuin puolet tuloista kaupungissa, ja yksin niillä 9 verotetulla, jotka oli taksoitettu vähintäin 200 000 markkaan nousevasta tulosta, oli enemmän kuin neljäsosa tuloista." Tällaisia oloja ei liene vallinnut missään muussa Suomen kaupungissa. Huolimatta varallisuuden kasvamisesta Tampereella niinkuin muuallakin, jäi tosiasiaksi, että tulojen jaossa tässä kaupungissa olivat vastakkain köyhälistö ja kapitali, joiden välille ei mahtunut paljon muuta.

Edellä on jo kerrottu, että uuden kunnallishallinnon alkaessa ruvettiin Tampereella valtuuston toimesta ottamaan erityistä henkilöllistä veroa ("henkiveroa") niiltä kaupunkilaisilta, joilla ei ollut yhtään veroäyriä. Tätä henkiveroa perittiin v:n 1879 loppuun saakka 3 markkaa mieheltä ja 1 mk. 50 p. naiselta. Vero otettiin "kaikilta kaupungissa asuvilta henkilöiltä, jotka itse elättävät itsensä ja ovat täyttäneet 17 vuotta". Vuodelta 1879 maksoivat tätä veroa kaikki 15 vuotta vanhemmat henkilöt. Kun v:n 1879 köyhäinhoitolaki sitten laillisti tämäntapaisen henkilöllisen verotuksen nimenomaan köyhäinhoidon kustannusten suorittamiseksi, määräsi Tampereen valtuusto "vaivaismaksun" 2 markaksi mieheltä ja 1 markaksi naiselta kannettavaksi kaikilta 16 vuotta vanhemmilta henkilöiltä, mutta jo seuraavana vuonna alennettiin vero markkaan mieheltä ja 50 penniin naiselta, missä määrissä vero sitten pysyi.

Näin tarkastettuamme Tampereen kaupungin kaikkia tärkeimpiä tulolähteitä halki vuosisadan esitämme seur. sivuilla yleiskatsauksen kaupungin tuloihin ja menoihin vuosisatana 1820–1920. Taulut ovat laaditut toisiaan vastaavalla tavalla. Aikajaksoa 1878–1920 koskevat tiedot on sellaisinaan otettu Tampereen rahatoimikamarin viisikymmenvuotisjulkaisusta. Aikakautta 1820–1874 koskevat tiedot on otettu kaupungin tileistä ja koetettu ryhmittää myöhempiä tietoja vastaavalla tavalla. Rahamäärät ovat merkityt kunkin ajan käyvissä markoissa; ennen Suomen markan aikaa käytetyt rahalajit on laskettu vanhoiksi markoiksi. [Taulukko jätetty pois teknisistä syistä.]

Tuloja koskevaan taulukkoon merkityt vanhempain ja uudempain aikain numerot eivät ole kaikissa kohdin toisiinsa verrattavia, koska vanhempina aikoina kaupungille oli tuloja myöskin luonnossa eikä yksin rahassa, ja koska silloin jotkut kaupungin tulot menivät erityisille laitoksille (köyhäinhoitohallitukselle, palotoimistolle y.m.s.) eivätkä kaupungin rahastoon niinkuin uuden kunnallishallinnon aikana. Mutta sittenkin osoittavat numeromme puhuvalla tavalla kaupungin tulotalouden suurta kasvamista ja muuttumista vuosisadan kuluessa. V:sta 1820 vuoteen 1920 ovat kaupungin rahatulot kasvaneet monituhatkertaisesti! V:sta 1874 lähtien ne ovat kasvaneet monikymmenkertaisesti, väkiluvun samana aikajaksona kasvaessa vain muutamankertaisesti.

Tulotalouden luonteen muuttumisen näemme parhaiten tarkastamalla tärkeimpien tuloryhmien osuutta kokonaistuloista eri ajankohtina. Supistaen tämän katsauksen aikajaksoon 1820–1905 saamme seuraavat tulokset:

    Tampereen kaupungin tärkeimmät tuloryhmät suhdelukuina (%)
                 kokonaistuloista vv. 1820–1905

    tuloryhmät          v. 1820   1850   1860   1874   1900   1905

    maa- ja vuokratulot   65.0    36.6   46.7   32.7   11.1   12.3
    tuottavat etuisuudet  24.8    17.6   24.0   13.4    8.9    5.3
    valtionavut             –      –     –     –   12.2    6.5
    käyttömaksut ja kun-
       nallinen liiketoimi  –      –     –     –    6.8   25.5
    kunnallisverotus       9.6    33.1   19.1   48.1   50.5   45.4
    muut tulot             0.6    12.7   10.2   15.8   10.5    5.0
                         100.0   100.0  100.0  100.0  100.0  100.0

    erityiset tulot       90.4    66.9   80 9   51.9   49.5   54.5
    kunnallisverotus       9.6    33.1   19.1   48.1   50.5   45.5
                         100.0   100.0  100.0  100.0  100.0  100.0

Tällä numerojen näyttämöllä esiintyvät selvästi Tampereen kaupungin tulotalouden kolme päävaihekautta: (1) maa- ja vuokratulojen, (2) kunnallisverojen ja (3) alkavan kunnallisen liiketoiminnan aikakaudet.

Maa- ja vuokratulot, niin suuriin summiin kuin ne myöhemmin ovat kohonneetkin, näyttävät auttamattomasti menettäneen merkityksensä uudessa Tampereen kaupunkikunnassa. Myöskin tuottavat etuisuudet osoittavat huomattavaa vähentymistä mikä epäilemättä johtuu siitä, ettei Tampere ole merikaupunki eikä nauti sellaisen suuria liike-etuja. Suurenmoinen sitävastoin on ollut kaupungin yhteiskunnallisten laitosten ja kunnallisen liiketoiminnan tuottamain tulojen kasvaminen. Niiden mullistava vaikutus näkyy parhaiten siinä, että tämä tulolähde riitti korvaamaan vanhat vähentyneet tulolähteet ja sen lisäksi vielä merkittävästi huojentamaan kaupungin kannettavia kunnallisveroja. (55)

d) Kaupungin menot.

Kaupungin menoja ei tässä yhteydessä tarvitse laajemmin esittää, koska niistä osittain on jo edellä kerrottu (ks. lukua "Kunnallista hallintoa"), osittain tulee myöhemmin tarkemmin kerrottavaksi.

Suurissa piirteissään näkyy kaupungin menotalouden kehittyminen aiemmasta taulukosta. Sen nojalla voimme Tampereen kaupungin menojen kasvamista vuosisadan kuluessa sanoa huimaavaksi. Tärkeämpi kysymys kuin menojen kasvaminen sinänsä on kysymys menojen käyttämisestä eli menojen jaon kehittymisestä. Siitä antaa seuraava aikakautta 1820–1905 koskeva suhdelukuinen katsaus yleiskäsityksen:

        Tampereen kaupungin tärkeimmät menoryhmät suhdeluvuin (%)
                   kaikista menoista vv. 1820–1905

        menoryhmät          v. 1820  1850  1860  1874  1900  1905

    korkoja ja kuoletuksia      –     –    –    –   9.9  17.2
    hallinto                  66.1   41.3  39.5  27.4  12.2  17.4
    köyhäinhoito                –    0.6    –    –    3.5  6.0
    terveydenhoito             3.3    6.1  10.2   2.8   2.0   5.7
    opetuslaitos                –    8.6   6.0   6.4  10.4  18.5
    katuvalaistus               –    0.3   0.4   4.1   0.8   6.4
    vesijohto                   –    –    –     –   1.5   2.4
    sähkölaitos                 –    –    –     –   0.8   6.9
    yleiset työt               4.6   18.7  25.1  50.6  50.1  13.5
    sekalaisia menoja         26.0   24.4  18.8   8.7   8.8   6.0
                yhteensä     100.0  100.0 100.0 100.0 100.0 100.0

Yksityiskohtaisemmin tarkastaessamme eri menoryhmiä huomaamme menosummia esittävästä taulukosta, että kaupungin hallintomenot ovat puheenaolevan pitkän kehityskauden kuluessa suuresti kasvaneet. Toiselta puolen näemme menojen suhdelukuja esittävästä taulukostamme, että nämä menot ovat suhteellisesti säännöllisesti alentuneet, mikä tietenkin merkitsee yhteiskunnan virkavaltaisen holhoomisen vähenemistä ja itsetietoisen kansalaishallinnon sekä rakentavan, tuotannollisen yhteiskuntatoiminnan voittoa.

Tällaista yhteiskuntatoimintaa osoittavat terveydenhoidon ja opetuslaitoksen, vesijohdon ja sähkölaitoksen, osittain myöskin köyhäinhoidon ja katuvalaistuksen sekä ehdottomasti että suhteellisesti kasvavat menoerät. Huomattava on opetustoimen ja sähkölaitoksen nopea kasvaminen.

Erityisesti huomattavan tyhmän kaupungin menoja aiheuttavat myöskin kaupungin yleiset työt. Ne ovat jo vanhemmista ajoista saakka olleet sangen pysyviä menoeriä kaupungin tileissä. Kaupungin julkisten rakennusten, raatihuoneen ja koulutalon, ylläpitäminen tuotti jo isoisille melkein jokavuotisia kulunkeja; sitten sai kaupunki murehtiakseen kansakoulutalot, myllyt, vihdoin uuden kaupungintalon, kauppahallitalon ja lukuisat pienemmät rakennukset ja laitokset. Kulkulaitoksista alkoi kaupungille tulla tuntuvampia kustannuksia viime vuosisadan puolivälistä lähtien, jolloin katujen kiveäminen alkoi. Kuusikymmenluvulla tuli ylläpidettäväksi Esplanadi ja joukko uusia katuja. Katujen ja teiden lumiauraus ja talviteiden viitoittaminen oli pysyvä vaiva jo kaupungin alusta alkaen. Maanteiden ylläpitäminen maksoi kaupungille vv. 1861–1865 keskimäärin 618 ja vv. 1866–1870 keskimäärin 1 310 mk. lisäksi tuli kuusikymmenluvulta, osittain jo neljäkymmenluvulta, alkaen laiturien ylläpitäminen sekä ylä- että alavedellä. Kaikki nämä ylläpitokustannukset kutistuivat kuitenkin pieniksi kaupungin uutistöiden rinnalla, jotka alkoivat vilkastua jo kolmekymmenluvulla (vankila, ruiskuhuone, torikaivo), sitten merkittävästi kasvoivat kuusikymmenluvun katu- ja toritöiden ynnä 1870- ja 1880-lukujen talorakennusten vuoksi sekä vihdoin saavuttivat huippunsa vuosisadan lopussa aljetuissa suurissa uutisrakennuksissa (sähkölaitoksen uudistaminen, Satakunnan silta, Laukontorin laiturit, kauppahallirakennus, pakkahuone, viemärilaitoksen laajennus y.m.) V:n 1900 suuret uutistyömenot ovat Tampereen historiassa aivan poikkeukselliset. Kaupungin vuosisatain käänteessä hankkimat uudet kiinteistöt merkitsevät huomattavaa käännettä kaupungin koko taloudessakin.

Kaupungin kasvavilla töillä on ollut suuri merkitys elinkeinollisessa ja sosialipolitisessa suhteessa, kaupunki kun niiden kautta on joutunut suureksi rakennusteollisuuden harjoittajaksi ja työnantajaksi. Alkuaan kaupunki teetti työnsä päivätöillä ja pikku-urakoilla. Sittemmin tuli tavaksi yleisten töiden tarjoaminen huutokaupoin vähimmän vaativalle. V. 1836 annettiin sillä tavoin kaupungin raja-aidan ylläpitäminen 10 vuodeksi yksityiselle urakoitsijalle, v. 1846 järjestettiin samalla tavalla maantieosain ylläpitäminen ja v. 1847 lumiauraus. Huutokauppajärjestelmä, kokonais- tai osaurakoineen, oli sitten vuosisadan loppuun saakka melkeinpä yksinvallitsevana kaupungin töissä. Hätäaputöiden laajeneminen 1890-luvulla, huutokauppatyön usein nähty heikkous ja kasvavat vaatimukset töiden laatuun ja perinpohjaisuuteen nähden aiheuttivat vihdoin täydellisen muutoksen kaupungin työjärjestelmässä. V. 1899 päätettiin teettää puhdistustyöt kaupungin palkkaamalla väellä, koska yleisesti oli moitittu, että urakkajärjestelmän vallitessa kaupungin katuosat ja yleiset paikat olivat hyvin huonossa kunnossa. Täten alkuunpantu muutos ulettui vähitellen yhä laajemmalle, mikä kävikin hyvin päinsä, kun kaupunki otti palvelukseensa ammattitaitoisia insinöörejä ja työnjohtajia. Myöskin n.s. joukkourakat (työmiesurakat), jotka yhdeksänkymmenluvun loppupuolella olivat suuressa suosiossa, joutuivat yhä enemmän käytännöstä pois. (56)

e) Kaupungin rahaliike.

Kaupungin rahatalouden keskuksena on kaupungin alusta saakka ollut kaupungin rahasto, joka on ottanut vastaan kaupungin vuotuiset tulot ja maksanut kaupungin vuotuiset menot Mutta nuo vuotuiset tulot ja menot eivät osoita kaupungin koko kunnallistaloutta ja todellista varallisuuden tilaa. Sitä arvostellessa on otettava huomioon myöskin kaupungin omaisuus ja kaupungin velat ja yleensä varain hoito kaupungin rahastossa.

Erityisenä lajina kaupungin hallussa olevaa omaisuutta olivat puheenaolevalla aikakaudella kaupungin muista varoista erillään hoidetut erinäisrahastot. Ne olivat laadultaan ja tarkoitukseltaan erilaisia.

Pari näistä rahastoista oli kaupungin perustamaa ja vapaasti käytettävää rakennus- ja kuoletusrahastoa, joita oikeastaan oli katsottava kaupungin kassan vararahastoiksi. Ne olivat "Rakennusrahasto" ja "Kyttälän järjestämisrahasto".

Rakennusrahaston pohja oli olemassa jo ennen uuden kunnallishallinnon alkua. Vanhan hallinnon viimeisinä vuosina pantiin näet kaupungin myymäin tonttien hinta erityiseen rahastoon. Uuden kunnallistalouden alkaessa kuitenkin yhdistettiin tämä rahasto kaupungin yleiseen rahastoon. Mutta jo helmikuussa 1875 päätti valtuusto perustaa uuden rakennusrahaston "suurempien yhtaikaa tapahtuvien takseerausten välttämiseksi, vuotuisten maksujen tasoittamiseksi, ja että saataisiin varoja sekä suurempia vastatehtäviä rakennustöitä että korkoja varten ja ehkä otettavain lainojen kuoletukseksi". Tähän rahastoon pantiin m.m. kaupungin myymäin tonttien hinnat, koulutalon myyntihinta (67 000 mk), Amurinmaan vuokratonttien tuottamat maksut ja liikennetulot. Rahaston varoilla rakennettiin kahdeksankymmenluvulla silta, pakkahuone ja koulurakennuksia. Myöhemmin sen varoja käytettiin monenmoisiin pienempiin yleisiin töihin. Mainittavan suureksi ei rahasto milloinkaan päässyt kasvamaan.

Kyttälän lainan korot ja kosken itäpuolen hoitokustannukset suoritettiin aluksi samalla tavoin kuin kaupungin yleiset menot. Mutta kun uutta kaupunginosaa ruvettiin järjestämään uutta asutusta varten, perustettiin v. 1891 erityinen "Kyttälän järjestämisrahasto", josta suoritettiin Kyttälän lainan korot ja kuoletukset sekä kaupunginosan järjestämiskulut ja johon pantiin Kyttälän tonttien myynnistä karttuvat varat. Ei viipynyt kauan, ennenkuin tämän rahaston varat kasvoivat valtion antamaa lainaa paljonkin suuremmiksi.

Toisena ryhmänä kaupungin erinäisrahastoja olivat säästökassain luontoiset rahastot, joiden tarkoituksena on ollut koota ja käyttää varoja määrättyjen tehtäväin tai laitosten aikaansaamiseksi. Vanhin tällaisista rahastoista oli Johan Casper Grekin v. 1866 tekemä 10 000 markan suuruinen lahjoitus, jonka varoilla oli "niinpian kuin suinkin" perustettava lahjoittajan nimeä pitävä "teknillinen opisto tai realikoulu". Myöhempiä olivat G. E. Ahlgrenin lahjoitusrahasto (köyhäintalon rakentamista ja tarpeita varten), Muorikodin rahastot (vanhain naisten kodin perustamista varten), joita ovat perustaneet C. J. Hildén ja Victoria Engström, Teatteritalon rahasto, Kirjaston ja lukusalin rahasto, Tampereen historian rahasto, Pakkotyöhuoneen rahasto, P. Molinin ukkokodin rahasto sekä Teurastushovin ja Puhdistuslaitoksen rahastot, joiden kaikkien tarkoitus ilmenee niiden nimistä.

Kolmantena ryhmänä olivat säädösrahastojen tapaiset vähentymättömät tai kasvavat rahastot, joiden korkovaroja käytettiin määrättyjen laitosten ylläpitämiseen tai muihin pysyviin tarpeisiin. Näistä rahastoista oli vanhin Tampereen Vaivaishuonekassa, jonka pohjarahana oli neuvosmies Yrjö Haggrenin v. 1837 vaivaistaloksi lahjoittaman talon hinta. Samantapainen oli "Grönlundin eläkevarasto" (Köyhäin leskien ja turvattomain lasten rahasto), neuvosmiehen lesken Johanna Grönlundin perustama v. 1877. Anniskeluvarain kultakaivoksen aukeneminen seitsenkymmenluvun lopulla kehoitti kaupunkia perustamaan jos jonkinlaisia hyväntekeväisyysrahastoja. Niin syntyivät Soittokunnan rahasto (alkuaan perustettu v. 1877, uudelleen perustettu 1885), Kansakoululasten vaatetusrahasto ja Kansakoulujen palkintorahasto, Vapautettujen vankien rahasto työn hankkimista varten vapautetuille vangeille, Pahantapaisten lasten kasvatusrahasto, Suomalaisen lyseon rahasto sekä Realikoulun stipendirahasto. F. v. Frenckellin koulurahasto oli syntynyt siitä 10 000 markan lahjoituksesta, minkä Frenckellin yhtiö kaupungin satavuotisjuhlan muistoksi v. 1879 teki mainitun toiminimen pientenlastenkoulun hyväksi. Ainoa kahdeksankymmenluvulla perustettu säädösrahasto oli Anton Vuorisen lahjoittama rahasto, jonka korkoja käytettiin köyhäintalon kirjaston hyväksi. Yhdeksänkymmenluvulla syntyi useita pienempiä rahastoja kansakoulun hyväksi sekä Karl Lindbergin rahasto, jonka varoja oli käytettävä köyhäin kunnan jäsenten jouluavuksi. V. 1894 lahjoitti Tampereen anniskeluyhtiö kertyneen vararahastonsa "Tampereen kaunistusrahastoksi", jonka kasvuja oli käytettävä kaupungin esplanadien ja puistojen kaunistamiseksi. Myös Pyynikin järjestämisrahasto perustettiin anniskeluyhtiön voittovaroista. "Kansakoulujen käyttörahasto" syntyi yhdistämällä yhteen kymmenen pienempää rahastoa.

Yhdeksänkymmenluvulle ominaisia rahastoja olivat useat silloin perustetut työväenluokan parasta tarkoittavat rahastot. V. 1889 perustettu Tampereen työväen rakennusrahasto, joka sai sääntönsä v. 1896, koetti kuoletuslainain myöntämisellä edistää ajanmukaisten työväenasuntojen perustamista Tampereen kaupungissa. Tampereen tapaturmavakuutusrahastosta taasen suoritettiin kunnan töissä olevien tapaturman kärsineiden työmiesten ja vakinaisen palokunnan miehistön sairas- ja hoitokustannukset. Työväenopiston rahaston varoja käytettiin työväenopiston kustannusten suorittamiseksi.

Erinäisrahastot ovat päästäneet kaupungin monesta ikävästä velvollisuudesta ja useasti lainanneet varojansa kaupungin käytettäväksi, milloin kaupungilla on ollut rahanpuute. Toisenlainen vaikutus kaupungin talouteen on ollut kaupungin muualta ottamilla varsinaisilla lainoilla.

Aluksi oli Tampereen kaupungin rahasto lainain antaja eikä ottaja. Tuskin oli kaupungin rahasto vähänkään varttunut, kun se jo alkoi harjoittaa lainausliikettä sijoittaen rahojansa yksityisille lainanottajille. Se oli siihen aikaan ainoa keino hoitaa suurempia rahastoja, koska yleisiä rahalaitoksia ei ollut käytettävissä. Velan ottamista kaupunki karttoi kuin tautia.

Ensimmäinen tileissä esiintyvä kaupungin velka oli v. 1845 koulutalon lunastamista varten ritaritalon kassasta saatu 5 000 seteliruplan suuruinen laina. Velka kyllä lienee piankin maksettu takaisin kaupungin rahaston varoilla, mutta kaupungin rahasto peri summan veronalaisilta ottamalla heiltä useamman vuoden aikana erityistä koulutalomaksua. Sitten kaupungin rahasto taasen entiseen tapaansa jatkoi lainanantoliikettään, kunnes hätäajat kuusikymmenluvulla saattoivat kassankin pulaan. V:n 1866 tilinpäätöksessä näkyi vielä annettuja lainoja 5 400 markkaa, mutta kassasäästö oli huvennut olemattomiin ja niiden sijalla oli rästejä lähes 13 000 markkaa, joista varmaan melkoinen osa jäi saamatta. Kaupunki joutui muutaman tuhannen markan velkaan, mistä se kuitenkin pian pääsi. V:n 1869 tilit osoittivat taas säästöä 27 723 mk, v:n 1872 tilit 34 479 mk ja v:n 1874 tilit 57 412 mk.

Uuden kunnallishallinnon alkaessa v. 1875 yhdistettiin köyhäinhoitorahaston varat (5 946 mk) ja kansakoulun rakennusrahasto (25 429 mk) tuloina kaupungin rahastoon. Mutta kun kaupungin menotkin sinä vuonna olivat suuret, oli kaupungin rahaston säästö vuoden lopulla ainoastaan 48 771 mk ja v:n 1876 lopulla 31 514 mk. V. 1880 oli säästö jälleen 61 883 ja v. 1881 87 950 (82 027) mk.

Nämä tileissä ilmenevät säästöt eivät kuitenkaan enään niinkuin ennen ilmaisseet kaupungin rahaston todellista säästöä. Kaupunki oli näet Kyttälän oston kautta pysyvästi joutunut velkain kaltevalle pinnalle, josta se sen jälkeen ei ole noussut.

Kyttälän kuoletuslainan sai kaupunki valtiolta Kyttälän lunastushinnan maksamista varten. Velkakirja tehtiin 23 p. jouluk. 1876 ja rahat nostettiin 4 p. tammik. 1877. Lainan alkuperäinen määrä oli 850 000 mk ja siitä maksettava korko 4 % sekä vuotuismaksu 38 250 mk, joten koko velka oli kuoleutuva 56 vuoden kuluessa.

Kun Kyttälän ostamisen yhteydessä Erkkilän Alasen talo tuli kaupungille pakkolunastettavaksi, myönnettiin kaupungille 6 p. huhtik. 1877 valtion kuoletuslainarahastosta tätä pakkoluovutusta varten 50 000 mk:n suuruinen 15 vuoden kuluessa takaisin maksettava laina. Tämäkin laina saatiin 4 %:lla ja Smk:n 3 333:33 vuotuismaksulla.

Näin karttunutta, aikalaisten mielestä hirvittävän suurta velkakuormaansa kaupunki hoiti jokseenkin vähin vaivoin. Kyttälän alueen arvo kasvoi vuosi vuodelta ja kaupungin tilit osoittivat vielä kahdeksankymmenluvun alussa huomattavia säästöjä. Mutta kun sitten tilapäiset lainat rupesivat karttumaan ja kahdeksankymmenluvun loppupuolella kaupungintalon rakennuttaminen oli edessä, oli kaupungin turvauduttava uuteen lainaan. Kesäk. 6 p. 1887 sai Tampereen kaupunki hallituksen luvan ottaa 600 000 markan suuruisen obligatiolainan. Obligatiot päivättiin 1 p. marrask. 1887 ja laskettiin niitä Suomen Yhdyspankin ja Pohjoismaiden Osakepankin välityksellä liikkeelle 500 ja 1 000 markan arvoisia. Lainan kuoletus alkoi v. 1893 3 000 mk:lla, josta se vähitellen nousi 28 000 mk:aan. Tätä lainaa ei kaupunki itse käyttänyt kokonaan, vaan annettiin siitä Tampereen seurakunnalle 200 000 mk:n suuruinen 4 1/2 %:n kuoletuslaina.

Sähkölaitoksen rakennustöitä varten pyysi ja sai kaupunki v. 1891 valtiolta 60 000 mk:n suuruisen 3 %:lla kulkevan lyhytaikaisen kuoletuslainan. Sähkölaitos tuli kuitenkin maksamaan monta vertaa enemmän kuin alkuaan oli suunniteltu. Puuttuvat varat saatiin tilapäisillä lainoilla sieltä täältä. Kun kaupunki samoihin aikoihin oli kaupunginhotellin rakentamista varten lainannut anniskeluvaroista 160 000 mk ja muita tarpeitansa varten ottanut 200 000 mk:n suuruisen tilapäislainan, oli kaupunki jo v. 1892 saanut hartioilleen tavattoman määrän – 616 131 mk – ikäviä tilapäislainoja, mitkä eivät todistaneet varsin hyvää kaupungin raha-asiain hoidosta.

Vapautuaksensa siitä tilasta ja kun uusia suuria uutistöitä ja menoja yhä ilmeni, päätti kaupunki ottaa kerrassaan suuremman lainan. Heinäk. 17 p. 1895 saadulla luvalla otettiin 1 p. syysk. 1895 Kansallisosakepankin, Yhdyspankin ja Pohjoismaiden pankin välityksellä 1 500 000 suuruinen obligatiolaina v. 1901 alkavalla, asteittain nousevalla ja 1955 päättyvällä obligatioiden arvonnalla. Laina käytettiin pääasiallisesti tilapäislainain maksamiseen ja eräisiin uutistöihin.

Pitkää huokausaikaa ei tämäkään suuri laina kaupungille tuottanut. Ne rakennustyöt, joita varten v:n 1895 laina osaksi oli otettu, tulivat paljon kalliimmiksi kuin oli suunniteltu (Satakunnan silta, vesijohto). Lisäksi tuli kaupungin suoritettavaksi vuosikymmenen lopulla useita suuria uutistöitä – sähkölaitoksen uusi laajennus, Hämeenkadun levitys tonttilunastuksineen, kauppahallirakennus, uusi pakkahuone –, joiden kustannuksilla ei näyttänyt loppua olevankaan. Vuonna 1900 paisuivat kaupungin menot enemmän kuin kaksi kertaa suuremmiksi kuin edellisen vuoden menot. Täytyi taasen ruveta katsomaan kaupungille uusia kuoletuslainoja. Päävarat hankittiin uudella 3 miljonan markan obligatiolainalla, joka laskettiin liikkeelle 1 p. lokak. 1903 allekirjoitettuina obligatioina. Laina otettiin tilapäisten velkain maksamista, teurastushovin rakentamista, puhdistuslaitoksia, kansakoulurakennuksia ja koskitöitä varten.

Kaupungin velkakuorman kasvamista vastasi kaupungin omaisuuden kasvaminen. Kaupungin lainat eivät olleet mitään nälkäisen lainoja, kulutusvelkoja, vaan ne käytettiin yleensä taloudellisesti hyödyttäviin tarkoituksiin, osaksi suorastaan tuotannollisten laitosten rakentamiseen (sähkölaitos, vesijohto, kauppahalli), osaksi katujen, puistojen ja siltain perustamiseen, jotka ovat lisänneet kaupungin maa- ja muunlaisten omistusten arvoa, osaksi vihdoin kaupungin järjestystä ja puhtautta sekä asukkaiden terveyttä ja sivistystä edistäväin laitosten aikaansaamiseen, joista on ollut välillistä etua kaupungin taloudellekin.

Kaupungin omaisuuden arvon kasvamista kuvaa yleispiirteittäin seuraava asetelma:

    Tampereen kaupungin omaisuuden arvo vv. 1874–1904
                     (1 000 markoin)

                maakiinteimistöt
    vuonna   vuokratut    muut maa-      raken-   irtai-   yhteensä
                maat     kiinteimistöt   nukset   mistot

    1874         86           147          224        –       456
    1881        634           432          256        19     1 341
    1892        931         1 403        1 356       123     3 814
    1901      1 389         1 251        4 502       428     7 580
    1904      1 024         5 641        3 847       341    10 853

Nämä numerot eivät ole täysin yhdenmukaiset. V:n 1874 maakiinteimistöjen summat olemme saaneet laskemalla vuokramaiden tulot ja muut maakiinteimistötulot pääomiksi 5 %:n; mukaan, jota menettelyä myöhemmissä kaupungin tileissä on noudatettu. Rakennusten arvo v:lta 1874 on saatu mainitulla tavalla pääomittamalla pilaripuotien arvo (121 440 mk), mihin on lisätty raatihuoneen myöhempi arvo (1 680 mk), koulutalon arvo (myyntihinta 67 000 mk) ja vankilan ja kansakoulun rakennuskustannukset v:n 1874 loppuun saakka. Maakiinteimistöjen arvo v. 1881 on laskettu samalla tavalla kuin v. 1874. Muut tiedot mainituilta sekä seuraavilta vuosilta on otettu kaupungin julaistuista tileistä. Enin eroavaisuutta on ollut "muiden maakiinteimistöjen" arvon laskemisessa. Vv. 1874 ja 1881 on siihen luettu viljelysmaat, heinätykset ja kalavesi, v., 1892 sen lisäksi myytyjen, vaan ei vielä lunastettujen Kyttälän tonttien arvo (1 011 215 mk), ynnä siltain, vesijohtojen ja viemärien arvo, v:n 1901 arviossa ei ole otettu huomioon metsiä eikä vuokraamattomia tontteja, vaan kyllä viemärit, sillat ja satamarakennukset. V:sta 1902 lähtien on kaupungin kiinteimistöjen arvoon luettu m.m. myymättömäin tonttien ja metsäin arvo.

Jos verrataan toisiinsa kaupungin velkain ja omaisuuden kasvamista aikakautena 1881–1905, niin huomataan, että kaupungin velkakuorman kasvaessa seitsemänkertaiseksi on kaupungin omaisuuden arvo kasvanut kymmenkertaiseksi, mikä osoittaa kaupungin talouden yleistä edistymistä.

Sananen vielä kaupungin tilienhoidosta, jonka tuloksia edellä olemme niin paljon hyväksemme käyttäneet.

Kaupungin rahastoa ja tilejä hoiti vanhempina aikoina kaupungin kasööri kaupunginvanhimpain ja pormestarin (maistraatin) valvonnan alaisena. Vallanjako ei näytä aina olleen täysin selvä. Menneen vuosisadan ensi vuosikymmeninä määräilivät laskuja maksettaviksi milloin kaupunginvanhimmat, milloin pormestari. Myöhemmin oli järjestys ainakin ajoittain sellainen, että kaupunginvanhimmat hyväksyivät laskuja ja pormestari määräsi ne maksettaviksi. Uuden kunnallishallinnon aljettua tuli valtuusto kaupungin rahalaitoksen ylimmäksi määrääjäksi ja valvojaksi.

Rahastonhoitajan laatimat kaupungin vuositilit sisälsivät kaupungin ensiaikoina ainoastaan yksinkertaisen kassatilin todisteineen. Tili oli aivan lyhyt ja esitti ainoastaan pääsummat; yksityiskohtaiset menot ja tulot näkyivät tileihin liitetyistä todisteista.

Viime vuosisadan ensi vuosikymmeninä olivat rahaolot maassamme sangen sekavat. Käypänä rahana oli enimmäkseen Ruotsin raha. Vv. 1808 ja 1809 tehtiin Tampereen kaupungin tilit Ruotsin rahana, v. 1810 hopearuplina, vv. 1811–1812 ja 1814 Ruotsin rahana, vv. 1815–1822, 1825 ja 1828 hopearuplina, vv. 1829–1840 osittain Ruotsin, osittain Venäjän rahana. Vv.lta 1813, 1823, 1824, 1826 ja 1827 emme ole tilejä tavanneet. Erään muistoonpanon mukaan oli prokurattorinapulainen Stichaeus kaupungissa käydessään (1815) määrännyt, että kaupungin tilit oli pidettävä hopearuplina. Kuten näkyy, luovuttiin siitä tavasta kuitenkin v. 1829, jonka jälkeen kurssien alainen Ruotsin ja Venäjän raha tulivat käytäntöön. Lisäksi vielä Ruotsin ja Venäjän rahan keskinäisetkin arvosuhteet muuttelivat ja tuottivat tilienpidossa paljon hankaluutta; toisinaan tileissä luettiin ruplaan 32, toisinaan 36 tai 38 1/2 killinkiä j.n.e.

Epävakaisista rahasuhteista teki lopun v:n 1840 raharealisatio, joka määräsi hopearuplan (– 4 markkaa) maan ainoaksi rahayksiköksi. Vv. 1841–1862 laskettiin Tampereen kaupungin tilit hopearuplina. Sen jälkeen noudattavat tilit oman maamme rahalaskua.

Pääasiallisesti vanhain kassatilien tapaiset olivat nekin kaupungin tilit, joita vielä 1870-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa julaistiin yleisöä varten.

Mutta kaupungin varsinaiset tilikirjat tulivat jo kuusikymmenluvulla monimutkaisemmiksi. P. Molinin tultua kaupungin rahastonhoitajaksi 1867 järjestettiin tilit niin, että kaikille eri taloushaaroille avattiin eri tilejä ja näiden lukemattomain tilien tasauksista sitten valmistettiin kaupungin tilien loppulasku. Siilien malliin sitten pidettiin kaupungin tilejä pian kolmekymmentä vuotta mahdollisesti ammattimiesten tyytyväisyydeksi, mutta vähäksi iloksi sille, joka tahtoisi näistä tileistä ilman ylen suurta työtä saada selvän käsityksen kunnallistalouden eri haarain kehittymisestä.

Mainittava lienee, että vuotuisia tulo- ja menoarvioitakin ruvettiin käyttämään kaupungin rahataloudessa jo v. 1867.

Kaupungin tilinpidon siirtyminen uuteen kunnalliseen aikakauteen v. 1875 tapahtui yksinkertaisesti siten, että uusi kunnallisrahasto peri vanhan rahaston säästöt, palotoimiston varat sekä köyhäinhoitorahaston ja kansakoulun rakentamiseksi kootut varat, jotka kaikki merkittiin v:n 1875 tuloiksi. Kun vanhan tavan mukaan sitten taasen perustettiin uusia erikoisia rahastoja (Rakennusrahasto), kun kaupunki rupesi saamaan suuria velkoja ja kun lisäksi uusi kunnallinen verotus nosti rästien määrää, rupesi kaupungin tileihin ilmestymään kaikenlaisia "siirtoja", "velkoja" ja "varauksia", joiden todellista merkitystä ei suuren yleisön ollut helppo tuntea. Uivat rahatoimikamarin ammattimiehetkään aina voineet pitää kirjojansa aivan selvinä, koskapa jo v. 1880 valtuustossa moitittiin sitä, ettei kaupungin tileissä oltu huomioonotettu kaikkia velkaeriä. Senvuoksi valtuusto v. 1882 laati rahatoimikamarille tilinpito-ohjeet, jotka varmaan olisivat pitäneet tilitalouden moitteettomana, jos ohjeita olisi tarkemmin voitu noudattaa.

Ohjeita rahatoimikamari nähtävästi jonkin verran noudatti. Tyytymättömyyttä kaupungin rahainhoitoa vastaan ei kamari kuitenkaan onnistunut poistaa. Se yleisö, joka ei asioita ymmärtänyt, kauhistui kaupungin velkoja ja suuria menoja; toiselta puolen tottui rahatoimikamari, asiaintuntevasta arvostelusta vapaana, menettelemään oman päänsä mukaan sellaisissakin asioissa, joissa neuvoa olisi ollut kysyttävä. V:n 1892 aikoina puhkesi yleisön tyytymättömyys ilmi sanomalehdissä ja valtuustokin lausui rahatoimikamarille moitteita siitä, että se monissa kohdin oli poikennut vahvistetuista menoarvioista. Pahan parantamiseksi päätti valtuusto v. 1892 asettaa keskuudessaan pysyvän raha-asiain valiokunnan. Rahatoimikamarin vuosikertomukset päätettiin samasta vuodesta alkaen julaista painettuina.

Sittenkään ei kaupungin tilien hoito pysynyt ajan tasalla. Vuotuiset tulo- ja menoarviot olivat kovin puutteelliset, tulojen ja menojen ryhmitys oli vaikeakäyttöinen ja epäselvä, vahvistettuja tulo- ja menoarvioita ei noudatettu. V. 1898 asetti valtuusto erityisen komitean laatimaan esitystä tilinpidon uudestaanjärjestämiseksi. Rahatoimikonttoriin otettiin erityinen virkailija kirjanpitoa hoitamaan ja kirjanpito järjestettiin samalle kannalle, jota Helsingissä käytettiin. V:ksi 1900 laadittiin Tampereella ensi kerran yksityiskohtainen tulo- ja menoarvio. Samasta vuodesta alkaen – täydellisemmin kuitenkin vasta v:sta 1905 – tulivat tilitkin yksityiskohtaisemmiksi ja entistä selvemmin ryhmitetyiksi. Kaupungin koko taloudesta ja tilinpidosta oli saatavissa laajoja painettuja esityksiä, jotka nekin puolestaan koettivat tyydyttää ajan kansanvaltaisen kunnallishengen vaatimuksia. (57)

10. KASVAVA KAUPUNKI.

a) Kyttälä: Aikaisemmat lunastusyritykset. Kaupunginlaajennuskysymys vv. 1856/1858. Korkeiden herrain mielipiteitä. Kuvernööri Rehbinderin ohjelma. – Kyttälän kasvaminen. Kyttälän elämää ja oloja 1860- ja 1870-luvuilla. – Kyttälän kysymys ja lääninrajain järjestely 1868. – Lunastuskysymyksen viimeinen vaihe. – Lunastus 1876. Kyttälän järjestely. Kyttäläisten tyytymättömyys. Kyttälän kunnallistaloutta. Kyttälän asemakaava 1886. Kyttälän hävitys 1892.

b) Jatkuvia järjestelyjä: Kaupungin alueen kasvaminen. Tampereen asemakaavan kehitys. Amurinmaan asutus. V:n 1886 asemakaava. Asemakarttakomitean esitykset 1895. V:n 1897 asemakaava. Uusia suuntia. – Tontit ja tonttinumerot.

c) Rakennus- ja talonomistusoloja: V:n 1898 rakennusjärjestys. Yleisiä rakennusoloja. Rakennusolot kosken länsi- ja itäpuolella. Rakennusten ja asuinhuoneiden laatu. – Rakennusten arvon nousu. – Talonomistusoloja.

d) Asuntokysymys: Yleiset asunto-olot Tampereella. Asuntotilastoa. Asutuksen tiheys. Entisiä ja nykyisiä asunto-oloja. Vuokralaisluokka. Vuokrakasarmit. Vuokraolot ennen ja nyt.

e) Työväenasunto-olot: Työväen asunnot vanhempina ja uudempina aikoina. – Juhannuskylässä 1894. – V:n 1909 tutkimuksen tulokset. – Parannussuunnitelmia. Tonttien luovutukset. Tampereen työväenrakennusrahasto. Asuntoyhtiöitä. – Esikaupunkikysymys.

a) Kyttälä.

Syyt, miksi kaupunki alkuaan perustettiin länsipuolelle koskea eikä kosken molemmille rannoille, olivat monenlaiset. Vaikuttavin näyttää olleen kosken rantain omistajan, presidentti Boijen, halu pitää kosken itärannalla olevat myllyt, vaikka syyksi kelpasi sellainenkin, että kaupunki länsirannalle rakennettuna olisi turvattu idästä päin hyökkäävää vihollista vastaan. Ennen kaupungin lopullista perustamista tuli lisäksi Turun ja Hämeen läänien välinen raja johdetuksi Näsi järvestä Pyhäjärveen halki Tammerkosken.

Kosken itärannan vesivoima, kalastukset, saha, mylly, viljelykset ja muut ihanuudet herättivät länsirannan pikkuporvareissa jo varhain halun saada kosken toinenkin ranta kaupungin haltuun. Kun L. G. Befrénin leski oli v. 1833 huutokaupoin myynyt Hatanpään kartanon laamanni Niilo Johan Idmanille, lienee kaupunkilaisten jälkeenpäin tehnyt mieli lunastaa koko kartano tai ainakin sen koskea lähellä oleva alue kaupungin omaksi. Lunastuksen kalleuden ja puuttuvan yksimielisyyden vuoksi jäi aie kuitenkin toteuttamatta.

Toisenluontoiseksi kehittyi lunastuskysymys, kun itämaisen sodan jälkeen alkanut teollinen yritteliäisyys valitsi yhdeksi pesinpaikakseen Tammerkosken ja sen käyttämättömän vesivoiman. Vv. 1856 ja 1857 perustettiin Tammerkosken itäiselle rannalle verkatehdas, pellavatehdas ja konepaja. Nämä suurenmoisesti alkaneet tehtaat eivät luonnollisesti päässeet osallisiksi niistä melkoisista eduista, joita Tampereen v. 1856 uudelleen vahvistetut erioikeudet soivat kaupungin tehdaslaitoksille. Toiselta puolen taas jäi kaupunki osattomaksi niistä eduista, mitä tehdaspaikkain ja vesivoiman omistaminen tällaisissa oloissa olisi kaupungille saattanut tarjota. Sitäpaitsi alkoi asumus- ja liiketilan ahtaus kaupungissa käydä tuntuvaksi, koska kaupungin täytyi toispuolisesti laajentua keskustasta yhä ulommaksi länteenpäin. Kaikkiin näihin epämukavuuksiin tuli lisäksi se kaupungin oloja pahasti häiritsevä epäkohta, että kosken itäpuolelle perustettujen uusien suurten tehtaiden ympärille rupesi kasvamaan muodoton, sekasotkuinen tehdaskylä, varkaiden, veijarien ja irtolaisten tyyssija, joka kaupungin järjestykseen, terveydenhoitoon y.m.s. seikkoihin nähden tuotti monenlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Tällä keinotteluajalla rupesi kaupunki keinottelemaan Kyttälän valtausta. Laajennuskysymyksen vireille saamiseksi käyttivät Tampereen kaupunkilaiset vanhaa keinoansa. Kun kenraalikuvernööri kreivi Berg kesällä 1856 kävi Tampereella, jätettiin hänelle keisarille osoitettu kaupungin koko ylimystön allekirjoittama anomuskirja. Siinä huomautettiin, miten kaupungin omistama koskenranta jo oli niin täynnä tehtaita ja muita vesilaitoksia, ettei siellä enään ollut paikkaa uusille tehdaslaitoksille, minkä vuoksi tehtaita oli ruvettu perustamaan Hatanpään maalle kaupungin ulkopuolelle, joten v:n 1821 vapaakaupunkijulistuksen tarkoitusta ei enään voitu kaupungissa edistää. Senvuoksi kaupunkilaiset nyt anoivat, että "kosken toisen eli itäisen puolen siellä olevine vesilaitoksineen, nim. masuunineen, sanoineen ja jauhomyllyineen, sekä viereisen noin 800 tynnyrinalan suuruisen maan valtio Keis. Maj:nne arm. suostumuksella lunastaisi ja luovuttaisi kaupungille tilan saamiseksi tehtaille ja vesilaitoksille sekä tonteiksi, plantaasheiksi ja laitumeksi, ehdolla että kaupunki vapaakaupunkierioikeuksien päätyttyä valtiolle korotta maksaa niiden lunastussumman sekä vuosittain suorittaa ja vastaa kaikista mainituista kolmesta laitoksesta ja maasta menevät yleiset verot, minkä nimellisiä tai laatuisia ne lienevätkin, etenkin kun mainittujen masuunin, sahan ja myllyn omistajat eivät ole haluttomia niitä luovuttamaan." Lopuksi anomuksen laatijat ilmaisivat, mikä oli anomuksen varsinaisena yllykkeenä: "Tämä kosken toisen rannan lunastus tulee kalliimmaksi vuosi vuodelta, minkä se lykkäytyy; sentähden katsomme otollisimman hetken nyt olevan käsissä, ja kun selkeästi näkyy, että jos T. Keis. Maj:mne suvaitsee suostua mainittuun kaupungin laajennukseen, tulee tänne ennen pitkää syntymään tehtaita ja vesilaitoksia uskomattomassa määrässä, jotka puolestansa eivät ainoastansa ehkäise ulkomaisten tehdastavarain maahantuontia, vaan aikaa myöten vievät omia tuotteitansa ulkomaille, herättävät elämää ja liikettä sisämaassa ja viljelystä ympärillä olevissa erämaissa, varsinkin jos rautateiden tai höyrylaivain rakentamisella helpotettaisiin liikeyhteyttä Helsinkiin ja Nikolainkaupunkiin, niin uskallamme T. Keis. Maj:lle alamaisimmasti uudistaa yllämainitun anomuksemme."

Kenraalikuvernööri jätti anomuksen viipymättä senaatin käsiteltäväksi lisäten, että hän omasta puolestaan kannatti anomusta, kun oli "personallisesti tullut vakuutetuksi Tampereen kaupungin ahtaasta tilasta ja välttämättömyydestä lunastaa kosken itäinen ranta uusien tehtaiden perustamiseksi."

Niinkuin muitakin kenraalikuvernööri Bergin puuhia niin tätäkin asiaa ajettiin suurella kiireellä. Kesällä 1857 mitattiin lunastettava alue, minkä jälkeen Hatanpään isäntä ilmoitti ehtonsa. Maasta hän vaati 120 000 hopearuplaa sekä myllystä ikuisiksi ajoiksi vuotuisesti 420 ruistynnyrin arvon Hämeen läänin verohinnan mukaan; Siukolan talo oli jäävä Hatanpäälle; kalastusoikeus oli jaettava tasan kaupungin ja Siukolan talon kesken; Hatanpäälle oli jäävä oikeus kotitarpeen jauhatukseen myllyssä ja 100 tukin sahauttamiseen sahassa; alueelle sijoitetut tehtaat, jotka olivat rakennetut vuokramaalle, oli pysytettävä vuokrakirjoissa määrätyissä sopimuksissa; lunastettavalta alueelta poistettaville torpille oli myönnettävä kohtuullista muuttoapua; Hatanpää saisi vedättää pois ruokamullan alueelta. Myöhemmin ilmoitti myyjä luovuttavansa Siukolan 6 000 hopearuplasta. Tähän ei oltu luettu puolta Ala-Erkkilän taloa, jonka luovuttamisesta vaadittiin vielä 5 500 ruplaa.

Kosken itärannalla olevain tehtaiden isännät ilmoittivat, ettei heidän laitoksilleen tulisi kaupunkiin liittämisestä mitään hyötyä, vaan kaikki haitat, ja esittivät kaikenlaisia mahdottomia vaatimuksia, joihin ei kuitenkaan pantu vakavaa huomiota.

Kaupungin johtavat miehet pitivät Hatanpään vaatimuksia kohtuullisina ja esittivät noiden suurten summain maksamiseksi sellaista keinoa, että valtio antaisi kaupungille 126 000 ruplan korottoman lainan, jonka kaupunki maksaisi takaisin 50 vuoden kuluessa siten, että vuotuisesti tallettaisi Suomen pankkiin 1 000 ruplaa korkoa kasvavissa arvopapereissa. Samalla tavoin esitettiin myllynkin lunastus suoritettavaksi 45 vuodessa, joten päästäisiin tuosta ikuisesta 420 tynnyrin maksusta. Joukko käsityöläisiä ilmoitti ihmettelevänsä noita hirveitä hintoja, mutta laitumen puutteen poistamiseksi hekin toivoivat koko alueen lunastamista, Siukolakin siihen luettuna. Ratkaisevasti näistä seikoista sovittiin Turun läänin kuvernöörin Fabian Langenskiöldin pitämässä yleisessä maistraatin kokouksessa 20 p. elok. 1857. Lopulla vuotta senaatille lähettämässään lausunnossa Langenskiöld kaikin puolin kannatti koko alueen lunastamista kaupunkilaisten esittämällä tavalla. Jos Tampereesta aiottiin luoda suuri teollisuuskaupunki, oli laajennus välttämätön; nyt tai ei koskaan.

Mutta valtion rahain vartijana oli tähän aikaan Lauri Gabriel v. Haartman, Tampereen vanha vihollinen. Hänen mielestään ei kaupunki laajennuksekseen tarvinnut muuta kuin pienen osan tuosta lähes 1 000 tynnyrinalaa suuruisesta alueesta. Senvuoksi ruvettiin asiaa uudelleen harkitsemaan ja annettiin Hämeen ja Turun läänien kuvernöörien toimeksi laatia yhteinen esitys laajennuskysymyksestä.

Asia paheni yhä, kun Hämeen läänin kuvernööri O. Rehbinder liittyi laajennuksen vastustajiin. Hänen mielestään ei tehdaskaupungin pitänyt harjoittaa maanviljelystä; kaupungin laajentamiseen olisi kapea palsta kosken itärannalla aivan riittävä. Tampereella pidettiin 21 p. heinäk. 1858 erimielisyyksien sovittamiseksi maistraatin kokous, jossa olivat läsnä molemmat kuvernöörit ja suurin osa kaupungin porvaristoa. Kuvernööri Rehbinder väitti, että hänen ehdottamansa 105 tynnyrinalan suuruinen laajennus riittäisi 10 000 asukkaalle; entisestään oli Tampereen asuttu kaupunki vain 53 tynnyrinalaa. Kaupunkilaiset, maistraatti etunenässä, pysyivät edelleenkin kiihkeästi koko ohjelman kannalla jos joillakin syillä. Ahtaalla alalla – selittivät he – ei jäisi paikkaa toivotuille suurille tehtaille. Kyttälän hökkelit olivat kyllä olleet kaupungille haitaksi, vaan lunastuksen jälkeen syntyisi samanlaisia hökkelejä uuden rajan taa ja haitta olisi silloin vielä suurempi, kun ei koskikaan olisi erottamassa kaupunkia esikaupungeista. Senvuoksi olisi kaupungille lunastettava kerrassaan laaja alue. Rehbinderin esittämää rajaa vastaan muistutettiin, että se "tulisi leikkaamaan osan herroille Wasastjernalle ja Törngrenille luovutettua maata ja että he, joilla jo mielestään on liian ahtaat alat, tulisivat tehtaisiinsa nähden kuulumaan kahteen lääniin ja osaksi kaupunkiin ja osaksi maalle, sekä että, kun suurin osa Ala-Erkkilän eli Alasen talon peltoa ja niittyä tulisi joutumaan kaupungille, ei jäljelle jäävällä osalla mikään asukas voisi elää, ja myöskin että maasta maksettavain vuotuisten kruunun- ja kirkollisverojen järjestely y.m. tulisi sangen vaikeaksi suorittaa." Porvariston mielestä tarvitsi kaupunki laajempia maita etenkin laitumien ja savenottopaikkain vuoksi, koska ympärillä oleva maaseutu huonojen laitumiensa vuoksi ei voinut tyydyttää kaupunkilaisten karjanhoitotuotteiden tarvetta ja koska vanhat savenottopaikat alkoivat loppua. Tukea saivat kaupunkilaiset Hatanpään omistajalta, joka kokouksessa selitti, että tuo laajempi alue maksaisi vain 6 000 ruplaa enemmän kuin ahtaampi alue, joka oli viljeltyä alaa ja josta kartanolla oli ollut parhaat tulot. Mutta ehdoksi pani kartanon omistaja, että kauppa olisi tehtävä ennen seuraavan vuoden (1859) loppua.

Rehbinder taipui ja yhteisessä lausunnossaan kuvernöörit kannattivat koko alueen lunastamista.

Lunastuksen luultiin nyt olevan oven edessä. Hatanpään herra lupasi hyvänhyvyyttään lainata kaupungille Ala-Erkkilän lunastamiseksi 5 500 ruplaa aivan korotta yhdeksäksi vuodeksi, jahka itse saisi 126 000 ruplaansa. Mutta saamatta ne jäivät häneltä ja saamatta jäivät kaupungin porvareilta hyvät laitumet ja savenottopaikat. Fab. Langenskiöld oli nyt valtionvarain päällikkönä, mutta mieliala senaatissa näky olleen vapaakaupungin hemmottelua vastaan. Nähtävästi vaikutti laajennusta vastaan näinä vuosina usein kuultu ehdotus, että Tampereen kaupunki raivaisi länsipuolelleen kanava Näsijärvestä ja sillä tavoin hankkisi itselleen vesivoimaa jo kuinka paljon.

Myöskin kaupungin käsityöläisten mieliala kääntyi v. 1858 laajennushommaa vastaan. Eräässä kirjoituksessa, jonka 46 Tampereen käsityöläistä lähetti kuvernöörille sen jälkeen kuin kaupunki jo oli päättänyt ryhtyä lunastukseen, sanotaan, ettei uusille tehtaille enään ollut tilaa itäpuolella koskea ja että kaupungilla oli laajenemisen tilaa omallakin puolellaan koskea; erittäinkin huolestutti kirjoittajia myllymaksu, koska katovuodet ja Venäjän viljan maahantuonti muka helposti saattoivat vähentää myllyn jauhatuksia.

Kaupungin laajennus tällä kertaa raukesi, mutta Kyttälän puoli piti kyllä huolta siitä, ettei se unohtunut.

Asutus kosken itäpuolella kasvoi näet hämmästyttävää vauhtia. V. 1864 sanottiin Kyttälässä olleen 2 000 asukasta, v. 1867 arvioitiin asukasluku jo 3 000:ksi.

Ensimmäiset Kyttälän puolen tehtaalaiset työmiehet saivat majaa kosken itäpuolella olevissa taloissa, Kyttälässä, Erkkilässä, Siukolassa, Huhtimäen lampuotitalossa, Kapakan, Moision, Tammelan, Suutari Eliaan, Santerin ja Keskisen torpissa y.m. Suurteollisuuden tänne kotiutuessa kasvoi Kyttälän puolelle äkisti tiheä tehdaskylä. Tämän kylän rakensivat kuitenkin ainoastaan vähäksi osaksi varsinaiset tehtaalaiset. Kesällä 1857 laaditun luettelon mukaan oli sillä alueella Hatanpään maata (ilman Siukolaa), jonka luovuttamisesta kaupungille oli kysymys, 77 asunnon omistajaa, joista 26 "torpparia", 18 työmiestä, 12 käsityöläistä, 8 leskivaimoa, 3 itsellistä, 1 ruotuvaivainen, 2 tehtaantyömiestä, 1 tehtaantyöntekijätär ja 6 muuta työläistä. Tehtaalaiset olivat yksinkertaisesti näiden pienten mökin ja perunamaan omistajain vuokralaisia. Kylä kasvoi sitten nopeasti, mutta yhteiskunnallinen ryhmitys pysyi pääasiallisesti entisellään. Kuusikymmenluvun kertomusten mukaan olivat "numerotorpparit", s.o. vuokramaalla olevain pikkutilojen omistajat eli "isännät", väestön ylimpänä asteena. Heidän päätehtävänään oli huoneiden vuokraaminen enemmän tai vähemmän liikkuvalle tehdaskansalle. Useat numerotorpparit harjoittivat sitäpaitsi jotakin käsityötä. Tämän luokan alapuolella olivat vuokralla asuvat käsityöläiset, joita – varsinkin suutareja – asusti joka toisessa talossa, tehtaalaiset, itselliset ja vihdoin kaikenlaiset epäiltävät olennot ja rikoksentekijät, jotka olivat löytäneet Kyttälässä viihdykkäät lymypaikat.

Elämästä ja oloista kuusi- ja seitsenkymmenluvun Kyttälässä on säilynyt paljon muistoja, harvat valoisia. Korkeiden tehdaspiippujen rajoittamalla välimaalla levisi matala työläiskaupunki yhtenä kyläryteikkönä lutaisen Ronganojan laaksossa ja ympärillä olevilla kuivemmilla mäkirinteillä. Tämän laajan asutuksen kaupunginosia olivat paitsi varsinaista Kyttälää, Johanneksen kylä, Huhtimäki, Siukola, Mäkipää, kauniista näköalastaan tunnettu korkea Sorinmäki, Muulan ahde j.n.e. Maankuulu oli Kyttälä tunkioistaan ja loastaan. Kylän ahtaat kujat eli "kadut", joiden sokkeloissa outo helposti eksyi, olivat syksyin keväin hyllyviä rapakkokanavia, eikä kadun yli pääsemistä mikään katuvalaistus edesauttanut. Tulipalot olivat kylässä hyvin tavallisia, sillä asumaryteikkö oli täynnä valkeanvaarallisia saunoja ja hataroita puurakennuksia ja veden saanti oli hankala. Kulkutaudit tässä lian ja tunkioiden pesässä raivosivat usein pelottavasti, kuten esim. nälkävuosina 1866–68 ja koleravuonna 1872. Pahimman vitsauksen kylälle tuottivat kuitenkin siellä vallitseva epäsiveellisyys ja irstaus. Juopumus nousi ylimmilleen varsinkin katovuosien jälkeen seuranneina hyvinä aikoina ja rautatienrakennusaikoina. Sitä myöten kuin viina lainsäädännön toimesta maaseuduilta karkoittui, etsivät väkijuomat tyyssijansa kaupungeissa ja olletikin kaupunkien laidoilla niinkuin juuri Kyttälässä. Esteettä sai olut niinä aikoina tulvata kansaan ja Kyttälä oli siinäkin suhteessa aikansa ensimmäisiä. Rautatien rakennusaikoina saatiin Kyttälässä pitää julkisia kapakoita rautatien työväelle. Varkaita vilisi Kyttälässä ja rosvot kummittelivat siellä lakkaamatta ihmisten mielissä, varsinkin markkina-aikoina. Ja kummitteluihin oli kyllä aihetta, sillä melkein kaikki sen ajan Suomen tietyt rosvot tunnettiin mieskohtaisesti Kyttälässä. Mutta "kussa ei syyttäjää, siellä ei tuomaria". Aikoinaan olivat "Kyttälän korttiveijarit" yksinkertaisten maalaisten kauhuna koko Tampereen puolessa.

Kyttälä ei ollut maaseutua eikä kaupunkia, vaan kokonaan omanlaatuinen ilmiö, tehdaskylä, niin vähän tavallisten kaupunkien kaltainen, että vielä v. 1875 siellä oli vasta viisi kauppiasta, nekin kaikki valtamaantien varrella. Väestön jokapäiväisiä paikallisia kulttuuritarpeita tyydyttivät pääasiallisesti nisu- ja olutpuodit sekä pikkukäsityöläiset.

Esikaupunki oli sen ajan köyhälistön luvattu yhteiskunta, joka eli omaa kirjavaa, huoletonta ja huolimatonta elämäänsä ulkopuolella kaikkea pakkoa ja järjestystä, milloin ei joku merkkitapaus tai rikos saattanut sitä tuntemaan ulkomaailmaa ja lain pitkää kättä – kylä sellainen, joita saattoi syntyä ainoastaan sinä aikana, teollisen ja yhteiskunnallisen vapaamielisyyden ulkoäärillä, "antaa mennä"-opin valtakaudella, jolloin ei liiemmäksi huolehdittu kenenkään oloista ja eloista.

Toisin paikoin olivat Kyttälän kujakuvat iloisempia. Sen kaikki kurjuus ei voinut lopen hävittää runollista viihdykkäisyyttä ja rattoisaa perheellisyyttä sen pikkuisista pihoista ja kuisteista. Oli kuitenkin itse Kyttälässä ja etenkin sen lähellä olevassa järjestyneessä kaupunkiyhteiskunnassa paljon ihmisiä, jotka harrastivat parempain olojen ja olletikin paremman järjestyksen aikaansaamista Kyttälässä. Eikä voinut maan hallinnoltakaan jäädä huomaamatta Kyttälässä vallitseva epäjärjestys. V. 1865 määrättiin Tampereen kaupungin viskaali ylimääräiseksi nimismieheksi Kyttälään. Määräys sitten uudistettiin v:een 1870 saakka, jolloin Messukylän varsinainen nimismies määrättiin asumaan Kyttälässä.

Kyttälän ostaminen kaupungille tuli ohimennen puheeksi läänienrajain järjestelyasian yhteydessä. Kuusikymmenluvun puolivälissä heräsi näet kysymys Tammerkoskesta kulkevan lääninrajan siirtämisestä siten, että kosken molemmat rannat tulisivat kuulumaan samaan lääniin. Senaatille oli ilmoitettu, että Tampereen tehtaiden työväestä oli kaupungissa vallitsevan asuntoahtauden vuoksi noin 2 000 henkeä Hatanpään, Kyttälän ja Erkkilän kyläin alueella Hämeen läänin puolella, siis ulkopuolella sitä lääniä, missä he olivat työssä ja oikeastaan oleskelivat. Tämän vuoksi oli noussut kysymys, että joko Kyttälän esikaupunki siirrettäisiin Turun lääniin tai että Tampereen kaupunki, Turun lääniin kuuluva osa Messukylää ja Teiskoa siirrettäisiin Hämeen lääniin. Kaupungin porvaristo, jolta vaadittiin kysymyksestä lausuntoa, katsoi asian perustuvan väärään ilmiantoon, koska ne tehtaatkin, joissa Kyttälässä asuva väestö työskenteli, olivat Messukylän puolella ja ainoastaan harvoja kaupunkilaisia asui Kyttälässä. Hallinnollisesta yhteydestä Kyttälän kanssa eivät lausunnonantajat suuria välittäneet, mutta käyttivät tilaisuutta taas kerran ilmituodakseen toivomuksen, että "korkea kruunu niiden epäkohtain poistamiseksi, mitkä johtuivat niin suuren väkijoukon asumisesta aivan kaupungin ääressä ilman että tuo väkijoukko kuului kaupungin hallinnon alle, lunastaisi usein mainitun maan ja yhdistäisi sen kaupunkiin, jolloin kaikki haitat voitettaisiin ja kaikki muu lääninrajain järjestely porvariston mielestä oli tarpeeton". Pari kaupunkilaista, leipuri C. M. Tallqvist ja H. Brummert liittivät pöytäkirjaan erityiset kirjalliset lausuntonsa.

Maistraattikin yhtyi porvariston mielipiteeseen. Asia ei kuitenkaan tälläkään kertaa käynyt tamperelaisten toiveiden mukaisesti, sillä v. 1868 julaistiin asetus Tampereen kaupungin siirtämisestä Hämeen lääniin v:sta 1870 alkaen, mutta Kyttälää ei kaupungille lunastettu.

Viimeinen, onnistunut yritys Kyttälän valloittamiseksi kaupungille alkoi v. 1871, jolloin kauppias L. J. Hammarén otti asian uudelleen puheeksi kaupunginvanhinten kokouksessa. Seuraavan vuoden alussa kaupunginvanhimmat esittivät asian maistraatille ja 27 p. maalisk. 1872 pidetyssä juhlallisessa maistraatinkokouksessa, jossa Hämeen läänin v.t. kuvernööri Nordenstreng johti puhetta, päätettiin ryhtyä toimeen ja valittiin yksimielisesti asiaa valmistamaan komitea, johon tuli edustajia kaupungin kaikista arvo- ja kansanluokista.

Syyt, mitkä nyt innoittivat kaupunkilaisia käymään tähän yritykseen, olivat osittain uusia, osittain vanhoja. Edellisiä oli jännityksellä odotettu rautatie, joka oli saattava Tampereen "nopeaan yhteyteen koko Europan kanssa". Mutta yhtä varmana kuin rautatien rakentamista pidettiin myöskin sitä, että rautatien asema rakennettaisiin Kyttälän puolelle. Siitä olisi se seuraus, että kaikki liike vähitellen vetäytyisi Kyttälän puolelle, Kyttälä yhä enemmän kasvaisi ja Tampere helposti muuttuisi Kyttälän esikaupungiksi. Huutava epäkohta oli sekin, että Kyttälän asukkaat nauttivat kaikkia kaupungin etuja tuntematta mitään sen velvollisuuksia. Kyttälän käsityöläiset ja liikkeenharjoittajat pääsivät paljon vähemmillä vuokrilla ja veroilla kuin kaupunkilaiset ja saattoivat siis kaupungin käsityöläisten ja liikkeenharjoittajain vahingoksi tehdä työtä halvemmalla hinnalla ja suuremmalla voitolla. Se epäkohta oli välttämättä korjattava. Joka pyhä oli kaupungin kirkko niin täynnä kyttäläisiä, että kaupunkilaiset itse saivat jäädä kirkon ulkopuolelle; olisi suuri etu saada 3 000 kyttäläistä kustantamaan kirkkoa, "jonka kaupunki muuten saa rakentaa yksin, vaikka suureksi osaksi Kyttälän asukkaita varten". Lääninrajan muuttamisella ei oltu Kyttälän järjestysasioita saatu tyydyttävälle kannalle, sillä kaupungin järjestysvalta ei ulettunut kosken ylitse. Siinäkin siis parantamista.

Toimitetun maanmittauksen mukaan oli Hatanpäältä lunastettava alue 1 317.99 ja Ala-Erkkilältä lunastettava alue 233.65 tynnyrinalaa. Hatanpäältä lunastettavan alueen hintana pidettiin aluksi 750 000 mk, minkä lisäksi kaupungin tuli suorittaa Hatanpään velka Suomen Talousseuralle. V. 1804 laaditun velkakirjan mukaan oli tämä velka 25 700 speciepankkoriksiä, mikä oli laskettu pankkoriksien mukaan 53 970 Suomen markaksi. Mutta Talousseuran vaatimuksesta määrättiinkin velka maksettavaksi specie-riksien mukaan eli noin 145 000 Suomen markalla. Hatanpään puolesta luvattiin ottaa 40 000 markalla osaa viimemainitun summan maksamiseen. Viimeisessä tingassa sovittiin asia kumminkin niin, että kaupunki maksaisi Hatanpäälle 800 000 mk, mutta pääsisi vapaaksi Talousseuran velan lunastamisesta. Sen lisäksi teki Hatanpää kaikenlaisia pienempiä ehtoja, jotka suurimmaksi osaksi sellaisinaan tulivat lopulliseen kauppakirjaan.

Ala-Erkkilän omistaja seppä Johan Eklund vaati tilastaan 150 000 markkaa. Kaupunki lupasi vain 100 000 tai, ellei omistaja siihen suostuisi, pakkolunastuksessa määrätyn hinnan.

Helmik. 25 p. 1874 pidetyssä maistraatinkokouksessa kaupunki päätti suostua edelläkerrottuihin Kyttälän komitean puoltamiin lunastusehtoihin ja ajaa asian päätökseen. Lunastusta toimeenpanemaan ja tarvittavia varoja kaupungille hankkimaan valittiin kolmihenkinen toimikunta, jonka jäseniksi tulivat pormestari Procopé, hovineuvos Blåfield ja kauppias Hammarén.

Harkinnan tulos oli se, että valtiolta oli saatava miljonalaina. Kun sitten valtiolta anottiin tätä lainaa, suostui senaatti alussa vuotta 1875 siinä tapauksessa, että hallitus muuten saattaisi lunastusehdot hyväksyä, esittämään 850 000 mk:n suuruisen kuoletuslainan myöntämistä Tampereen kaupungille ehdolla, että kaupunki sitoutuisi vuosittain suorittamaan koko summasta 38 250 mk eli 4 1/2 %, siten että lainasta laskettaisiin 4 % korkoa ja loput maksusta olisi lainan kuoletusta, joten koko laina tulisi 56 vuodessa täysin maksetuksi.

Lisätyt valtuusmiehet, jotka uuden kunnallishallinnon astuttua voimaan olivat ottaneet asian ajamisen haltuunsa, suostuivat 14 p. huhtik. 1875 senaatin asettamiin ehtoihin. Kaupunkilaisten alkuperäisistä suunnitelmista oli tingitty hyvä osa. Mutta vielä kesti hallituksen tekemäin ehtojen selvittämistä ja Erkkilän pakkolunastusasiain valmistamista vuoden ajat ennenkuin kauppakirjoja Hatanpään kanssa saatettiin ruveta laatimaan. Kauppasopimus allekirjoitettiin 5 p. toukok. 1876 ja sen saatua senaatin hyväksymisen allekirjoitettiin lopullinen kauppakirja 4 p. marrask. 1876.

"Tammikuun 5 p. 1877 – kerrotaan 'Tampereen kaupungissa' – siirtyi Hatanpäältä ostettu ala kaupunkiin ja maisteri Idman Tamperelaisia suurilla juhlapidoilla (seurahuoneella 13 p. tammik.) kunnioittain vahvisti kaupanteon, joka koko ajan kaupungin puolesta erinomattain ajettiin maistratin-kokouksessa v. 1874 valituilta asiamiehiltä, jotka monta kertaa kävivät pääkaupungissa neuvottelemassa hallituksen jäsenten kanssa, jotka kohdastansa suosiollisesti asiata puolustivat ja jouduttivat ynnä saattivat sitä toivottuun hyvään päätökseen."

Toinen puoli Ala-Erkkilää lunastettiin senaatin 16 p. elok. 1876 antaman päätöksen mukaisesti pakkolunastuksella. Lunastussumma oli senaatin tuomion mukaan 27 p:ltä lokak. 1879 kaikkiaan Smk 97 177:33. Summan maksamisen helpottamiseksi sai kaupunki valtiolta 50 000 mk:n suuruisen kuoletuslainan takaisin maksettavaksi 15 vuoden kuluessa. (58)

Kyttälän lunastuksen jälkeen alkoi Kyttälän kysymyksen toinen osa: Kyttälän järjestely.

Ensimmäinen työ oli saada uudella kaupungin alueella aikaan järjestystä ja hallintoa. Asetuksella 26 p:ltä syysk. 1876 määrättiin, että uusi alue seuraavan vuoden toukok. 1 p:stä oli kirkollisesti kuuluva kaupunkiseurakuntaan, ja asetus 26 p:ltä maalisk. 1877 sääti, että Kyttälän puoli saman vuoden heinäkuun 1 p:stä oli oikeudellisesti ja hallinnollisesti kaupunkikuntaan yhdistettävä.

Omituista kyllä, jäi kuitenkin Kyttälässä oleva rautatien alue edelleenkin kirkollisesti ja hallinnollisesti kuulumaan Messukylään; tuo alue näet ei Kyttälän lunastamisessa tullut kaupungin omaksi, koska se jo sitä ennen, pakkoluovutuksella 15 p. heinäk. 1874, oli joutunut valtion haltuun. Vasta v. 1901 annetulla asetuksella tuli tuo keskellä kaupunkia oleva Messukylän ruhtinaskunta kirkollisesti, hallinnollisesti ja oikeudellisesti siirretyksi Tampereen tasavaltaan.

Kyttälän asukkaat, jotka v. 1877 muuttuivat "kaupunkilaisiksi", odottivat silloin olojensa kaikinpuolista parantumista. Mutta parannukset näyttivät siirtyvän kauas tulevaisuuteen. Kaupunki ei ollut oikein osannut arvostella sitä Augiaan tallia, jota se oli ruvennut puhdistamaan. Kyttälän täydellistä uudelleenjärjestämistä ei uskallettu ajatella, koska luultiin sen tulevan kaupungin taloudelle ylivoimaiseksi. Ei ryhdytty edes osittaisiinkaan parannuksiin, vaan käännyttiin melkein päinvastaiselle tielle: esikaupungin asutusolojen parantaminen jätettiin tuonnemmaksi ja pääkysymyksenä pidettiin vain, miten Kyttälästä saataisiin kaupungille mahdollisimman paljon tuloja. Ensi työksi sitävarten korotettiin sikäläisten asukkaiden vuokramaksut. Toimenpide herätti suurta tyytymättömyyttä Kyttälässä ja vasta pitkällisillä hallinnollisilla ja oikeudellisilla riidoilla saatiin uudet sopimukset tunnustetuiksi.

Sopimukset olivat laaditut 15 vuodeksi ja päättyi niiden aika 1 p. toukok. 1892. Kaupunki ei kuitenkaan kyennyt panemaan sopimuksia voimaan kaikkialla uudella alueellaan. V. 1880 oli vasta 126 Kyttälän lähes 400 talonomistajasta allekirjoittanut välikirjat. Kun kaupungin asutus kyttäläisten jarrutuksen aikana myötäänsä vain lisääntyi ja tiheni, eikä kysymykseen voinut tulla tuhansien ihmisten ajaminen taivasalle, täytyi kaupungin osittain peräytyä ankarista vaatimuksistaan. Kyttälän pohjoisimpaan osaan, Johanneskylään, sallittiin rakentaa uusia asumuksia pitkäaikaisilla välikirjoilla (aina vuoteen 1925 saakka) ja niinikään saivat monet Kyttälän keskiosassa eli Erkkilässä asuvat 50-vuotisia sopimuksia.

Jonkinlainen olomuoto täten vihdoin löydettiin, mutta muuten jätettiin Kyttälä jokseenkin täydellisesti entisiin oloihinsa ja oman onnensa varaan. Aikakaudella 1877–1891 oli kaupungilla Kyttälän vuoksi menoja 730 010 mk ja samaan aikaan Kyttälästä tuloja 700 882 mk; huomattava on, että menoihin on luettu valtiolainan korko ja kuoletus puheenaolevana aikana. Yksinkertainen lasku osoittaa, että lunastus näinä vuosina oli siten melkein kokonaan Kyttälän vuokralaisten kannettava. Niinpä esim. 1890 olivat kaupungille Kyttälästä tulevat maa- ja huonevuokrat 44 420 mk, kaupungin menot valtiolainan korkoihin ja kuoletuksiin, kurununveroihin, maanmittarin palkkoihin y.m. vain 45 639 mk. Kyttälän vuokralaiset siis lunastivat kaupungille maata, josta kaikki hyöty tulevaisuudessa oli joutuva kaupungille.

Ei voi sanoa kaupungin lellitelleen nuorempia lapsiaan. Koko aikakaudella 1877–1891 uhrattiin kaupungin puolelta Kyttälän teiden kunnossapitoon ainoastaan 4 358 mk, ja viemärilaitosta ruvettiin sinne rakentamaan vasta v. 1891. Kaupungin leväperäisyys ylläpiti Kyttälän asukkaissa lakkaamatonta tyytymättömyyttä. Marraskuussa 1889 he lähettivät kaupungin viranomaisille useita anomuksia Kyttälän olojen parantamiseksi. Kaupunki oli ollut muille esimerkkinä Kyttälän kujain huonossa hoitamisessa. Anottiin nyt kaupungin katuosain korjaamista ja kivisten tai puisten jalkakäytäväin laittamista pahimmille liejupaikoille. Niinikään anottiin katuvalaistuksen parantamista, vedenottopaikkain avaamista, pesulaiturien rakentamista, tulvivan ja likaisen Ronganojan järjestelyä, maanpäällisten viemäriojain siivoamista, kosken itäisen vapaan rannan saattamista asemakartan osoittamaan kuntoon. Järjestyksen valvomiseen nähden esitettiin maistraatille useita toivomuksia ja terveydenhoitohallitukselta pyydettiin toimenpiteitä Kyttälän puhtaanapitämiseksi. Mutta näistä anomuksista ei liene ollut muuta suoranaista seurausta kuin kaupungin polisivoiman lisääminen.

Kaikessa rauhassa oli sillä välin valmistunut uusi asemakaava Kyttälää varten. Jo alussa vuotta 1877 valtuusto periaatteellisesti hyväksyi kaupunginarkitehdin Caloniuksen ja erityisen valiokunnan laatiman asemakaavasuunnitelman, jonka pääpiirteet näkyvät nykyisen Kyttälän asemakaavassa. Suunnitelman mukaan jatkui Hämeenkatu leveänä puistotienä poikki Kyttälän sillasta suoraan rautatieasemalle. Vähän pohjoisempana Ronganojan notkossa kulki samassa suunnassa samanlainen puistokatu, nyk. Rongankatu. Myllyn pohjoispuolella tuli länsipuolen Uudenkadun kohdalta kosken yli silta, joka itäpuolella jatkui "Uudensillankatuna". Tämän kadun pohjoispuolelle oli merkitty paikat kirkolle puistoineen ja palovartijatornille. Vihdoin oli rautatien taakse suunniteltu uusi kaupunginosa, jolle lähellä olevan töllin mukaan oli annettu nimeksi "Tammelan kaupunginosa". Kun tämän kaupunginosan asema oli erittäin hyvä, luultiin sen tulevan ensiksi rakennetuksi. V. 1880 päätettiin varata Tammela erityisesti työväen rakennuksia varten. Seuraavana vuonna erityinen tarkastusvaliokunta korjasi uuden Kyttälän katujen nimistöä, jossa on säilynyt monia paikallismuistoja (Viinikan-, Siukolan-, Erkkilän-, Kyttälän-, Otavalankadut).

Tällä tavoin syntynyt Tampereen kaupungin kehityksessä käänteentekevä asemakaava sai vahvistuksen 22 p. heinäk. 1886. Kosken länsipuolellakin aiheutti tämä asemakaava muutamia muutoksia.

V. 1890 alkoi uuteen asemakaavaan merkittyjen tonttien myynti

Kyttälässä ja ostokuume nousi heti korkealle. Jo edellisenä vuonna (1889) oli Kyttälässä myyty kaksi tonttia, v 1890 myytiin niitä 11 ja v. 1891 ja 1892 kaikkiaan 53. Jos otetaan lukuun myöskin pellavatehtaan ja verkatehtaan alueet, nousi Kyttälässä vv. 1889–1892 myytyjen tonttien luku 66:een, joista kaupunki sai 1 061 765 mk eli melkoista enemmän kuin kaupunki oli maksanut koko siitä suuresta alueesta, josta vähäinen osa oli myyty.

Vanhan Kyttälän tuli nyt väistyä uuden Kyttälän tieltä. V. 1890 irtisanottiin vanhan Kyttälän tontinvuokraajat 1 p:ksi toukok. 1892. Eivät auttaneet senaattiin saakka tehdyt valitukset, kyttäläisten täytyi ruveta säälimään pois tavaroitaan ja talojaan. Yksi muutti sinne, toinen tänne. Järvensivulle, kaupunginrajan ulkopuolelle, alkoi jo 1890 syntyä uusi esikaupunki. Toisille koetti kaupunki varata tilaa Tammelassa, jossa v:sta 1890 alkaen tarjottiin tontteja vuokralle 10 vuodeksi, minkä jälkeen tontit oli lunastettava laskemalla vuokra 5 %:ksi ostohinnasta. Tällä tavoin myytiin Tammelassa v. 1890 kaikkiaan 26 tonttia. V:n 1892 lopussa oli Tammelassa siten luovutettuja tontteja 98.

Tuo oli kuitenkin vain vähäinen apu. Pelottavana lähestyi toukokuun 1 p. 1892, jolloin Kyttälän uusien asukkaiden piti päästä oikeuksiinsa. Harvoin lienee Suomessa nähty sellaista asutusmullistusta kuin se, mikä mainittuna vapunpäivänä alkoi Tampereella. Kun lähdön hetki tuli, havaittiin, että häädettävänä oli 158 talonomistajaa, joista 45 työhön kykenemätöntä miestä ja 16 leskivaimoa. Arvion mukaan asui näiden suojissa pari kolme tuhatta ihmistä, kädestä kärsään ja päivästä päivään elävää väkeä. Mistä nuo kaikki majanmuuttajat nyt saisivat kattoa päänsä päälle, sitä eivät kyttäläiset eikä kaupunki olleet tarkemmin ja ajoissa ajatelleet.

Kuulumaton kansanhäiriö alkoi. Siinä ei ollut aikaa kiistellä siitä, olisiko näiden ihmisjoukkojen ollut velvollisuus itse pitää huolta asunnoistaan vai olisiko kaupungillakin ollut joitain velvollisuuksia siinä kohden. Summa oli se, että kaupungin nyt täytyi auttaa hätäisiä ja jakaa almujen muodossa sitä yhteiskunnallista apua, jota se ennen oli kitsastellut. Nyt olivat voimanponnistukset tarpeen. Kyttäläisten vuokramaksuja pyyhittiin sivuittain, noin 35 000 markkaa jaettiin kiireessä muuttoavuiksi ja noin 70 000 markkaa rakennusavuiksi häädetylle väestölle. Käytiin mittaamassa 46 uutta vuokratonttia Soukanlahden kalliolta, ja sinne osa hätääntyneitä kyttäläisiä pelastettiin kuin ainakin haaksirikosta luodolle; viisi armovuotta luvattiin sinne muuttaville vuokralaisille veronvapautta ja niin sai se kaupunginosa nimen "Armonkallio", minkä se sitten on pitänyt. Koko 97 Kyttälän tontinvuokraajalle uudistettiin vuokrakirjat osittain 10 vuodeksi, osittain vain toistaiseksi, aina sen mukaan, olivatko tontit lähempänä vai kauempana järjestelyn alaisesta seudusta; sen lisäksi saivat tontinvuokraajat 25 % alennuksen vuotuisista vuokramaksuistaan. (59)

b) Jatkuvia järjestelyjä.

Kyttälän ostolla kaupungin haltuun joutunut maa-alue oli enemmän kuin kahta kertaa suurempi kuin kaupungin vanha alue kosken länsipuolella. Kaupungin alue ei sittenkään lakannut kasvamasta, sillä v. 1893 kaupunki 15 000-markalla osti Pyhäjärvessä olevat Viikinsaaren ja Lehtisaaren, jotka v. 1897 myöskin kirkollisessa, hallinnollisessa ja oikeudellisessa suhteessa yhdistettiin kaupunkiin. V. 1899 oli kysymyksessä Järvensivun rustitilan lunastaminen kaupungille 150 000 markan hinnasta, mutta esityksen valtuusto erityisistä syistä hylkäsi. Siihen kaupungin maanhankinta toistaiseksi päättyikin.

Kaupungin koko maa-alue (ilman vesiä) oli silloin länsipuolella koskea 312 ha, itäpuolella koskea 623.9 ha sekä Viikin- ja Lehtisaaret 16.9 ha eli koko alue yhteensä 952.8 ha. Tämä alue oli noin 5 km:n pituinen lännestä itään ja 1/2–2 km:n levyinen pohjoisesta etelään mitaten. V. 1901 tehtyjen laskelmain mukaan oli kaupungin maa-alueesta kolmannes (333 ha eli 33 %) käytetty rakennustonteiksi, puistoiksi, kaduiksi ja teiksi. Varsinainen kaupunki oli lännestä itään mitaten n. 2 1/2 km. pitkä ja pohjoisesta etelään n. l 1/2 km. leveä.

Tämän varsinaisen kaupunkialueen alkuperäinen asemakaava oli laadittu v. 1779. Ensimmäiset suuremmat muutokset ja laajennukset tähän asemakaavaan vahvistettiin vv. 1830 ja 1868. Myöhempinä aikoina asemakaavaa melkeinpä lakkaamatta kehitettiin ja laajennettiin. Valtuuston asettamista valiokunnista oli uuden kunnallishallinnon ensimmäisen neljännesvuosisadan kuluessa "asemakaavakomitea" pysyvimpiä.

Olemme jo tutustuneet v:n 1868 asemakarttaan ja "Amurinmaan" työväenkaupungin syntymiseen Mustanlahden suunnalle. Täten alkanut asutus kaupungin länsiäärellä jatkui seitsenkymmenluvulla jokseenkin voimakkaasti.

Kun Amurinmaan työväentontit olivat olleet niin haluttuja, että ne jo muutamassa vuodessa tulivat riittämättömiksi, päätti valtuusto v. 1875 järjestää Amurinmaan länsipuolelle 6 uutta työväenkorttelia, saman kokoisia nelitonttisia kuin vanhemmat työväenkorttelit. Täten saatiin 24 uutta työväentonttia, samansuuruisia kuin entisetkin. Kun näitä tontteja ei oltu merkitty kaupungin vahvistettuun asemakarttaan, ei niitä luonnollisesti voitu myydä, mutta valtuuston päätöksen mukaisesti ne viipymättä vuokrattiin 10 vuodeksi siten, että vuokraoikeus aina 10 vuoden kuluttua saataisiin uusia, ja että, jos tontit tulisivat kaupungin varsinaisiksi tonteiksi vuokraajat saisivat ne lunastaa omiksensa kauppasummalla, josta suoritettu vuokra oli 5 %. Alimmaksi vuokramaksuksi näiltä 24 uudelta tontilta määräsi valtuusto 10 markkaa kultakin, mutta huutokaupassa niistä maksettiin keskimäärin Smk. 39:67 kultakin, kaskettuna pääomaksi 5 %:n mukaan teki tämä määrä Smk. 793:40 eli siis melkoista enemmän kuin kuusi vuotta aikaisemmin oli työväentonteista maksettu. Näiden tonttien kysyntä oli siten suuresti noussut, mikä seikka osoitti tämän laajennuksen tarpeellisuutta.

V:n 1868 asemakartassa oli pieniä työväentontteja sijoitettu myöskin uuden kaupungin lounaiseen osaan, Kortelahdenkadun länsipuolelle, hautausmaasta etelään käsin. Näistä tonteista päätti valtuusto v. 1875 myydä 16 hautausmaata lähinnä olevaa 200 markan alimmalla hinnalla. Huutokaupassa ne tuottivat keskimäärin Smk. 298:44 kappale.

Kyttälän kaupunginosan järjestelyluonnosta v. 1880 tarkastava komitea teki muutosehdotuksia myöskin kaupungin läntisen äären asemakaavaan. Ensinnäkin ehdotettiin Mustanlahden ja Pyynikin torit luovutettaviksi asutukselle, koska ne maanlaadultaan eivät olleet toriksi sopivia. Sitten esitettiin, että edellämainittujen Amurinmaan kuuden työväenkorttelin lisäksi ja ympärille järjestettäisiin vielä joukko samanlaisia tontteja. Lopuksi oli kaupungin kartasta poistettava joukko kaupungin lounaisimpaan nurkkaan merkittyjä tontteja, jotka huonon maanlaatunsa vuoksi eivät sopineet rakennettaviksi. Nämä muutokset tulivatkin huomioonotetuiksi 1886 vahvistetussa asemakaavassa. Amurinmaan uusia tontteja ruvettiin luovuttamaan asuttaviksi asuntopulan aikana 1885, jolloin 20 tonttia vuokrattiin samoin ehdoin kuin entisetkin vuokratontit. Tonttien vuokraamista jatkui tällä taholla seuraavinakin vuosina.

Kyttälän hävityksen johdosta 1892 äkkipäätä syntyneet Tammelan ja Armonkallion asumat muistuttivat kaupunginhallinnolle järjestetyn laajennuksen tarpeellisuutta. V. 1893 valtuusto asetti uuden asemakarttakomitean laatimaan ehdotusta Tampereen asemakaavan laajentamiseksi. Työskenneltyään puolen kolmatta vuotta C. W. Åkerlundin johdolla komitea esitti tehtäväksi melkoisia kaupungin laajennuksia. Amurinmaan kaupunginosan jatkoksi länteenpäin oli järjestettävä 33 uutta pientä työväentonttia. Kaupungin eteläiselle ja lounaiselle äärelle, vanhan hautausmaan pohjois- ja eteläpuolelle sekä niistä länteenpäin olevalle alueelle esitettiin reilattavaksi 52 suurempaa asuntotonttia. Kaupungin lounaiseen kulmaukseen oli varattu paikka urheilukentälle, ja vanhan hautausmaan länsipuolella suurelle Aleksanterintorille. Myöskin Mustanlahden kallio esitettiin nyt järjestettäväksi puiston tapaan.

Itäpuolella koskea komitea järjesti Armonkallion ja Naistenlahdenkallion kaupunginosan valtuuston jo ennen hyväksymän suunnitelman mukaan. Lisäksi esitettiin Tammelan pohjois- ja eteläpuolelle perustettavaksi kaksi uutta työväenkaupunginosaa (yhteensä 100 pientä ja joukko suurempia tontteja).

Merkillisempi oli komitean ehdotus Ratinan niemen järjestelyksi. "Ratinan kaupunginosa – komitea selittää – on pohjoiseen ja etelään päin rajoitettu penkeryksillä, jotka yhtyvät nykyisiin jyrkänteihin ja saavat 1:2 kaltevuudella noin 10 metrin korkeuden. Näitten penkeryksien alapuolella kulkee ajo- ja kävelytie, joka ympäröitsee koko kaupunginosan alueen ja niemen päässä on yhteydessä sen sisäpuolen kanssa. Muu yhteys tapahtuu neljän pääportaan, sekä sinne tänne vievien käytävien kautta. Viinikankatu yhdistää tämän kävelytien ja kadut kaupunginosassa vanhan kaupungin kanssa. Muuten ovat katujen kaltevuudet edulliset. Paitsi venäläiselle kirkolle luovutettua tonttia on Hatanpäänkadun eteläpuoleiselle osalle ja Ratinan kaupunginosaan saatu yhteensä 57 tonttia, joiden suuruus vaihtelee 950 m2 ja 2 250 m2 välillä. Näistä ovat niemen päässä löytyvät 10 pienempää tonttia tarkoitetut puutarhalla varustettuja huvilarakennuksia varten, jotavastoin toiset tontit ovat aijotut tavallisiksi kaupunkitalotonteiksi."

Alussa vuotta 1896 valtuusto hyväksyi komitean ehdotukset. Hallitus vahvisti ne vasta 1897 sittenkuin asemakarttaan oli tehty pienempiä muutoksia.

Myöhemmin kaupungin asemakaavaa tämän tästäkin muutettiin. V. 1899 vahvistettiin asemakarttaan muutos, jolla Viinikanjoen ranta-alue varattiin tehdastonteiksi ja liitettiin kaupunkiin XVIII kaupunginosana. V. 1900 vahvistettiin erinäisiä muutoksia XVII kaupunginosan asemakaavaan. V. 1902 vahvistettiin jälleen asemakarttaan useita pienempiä muutoksia.

V. 1900 syntyi urheilukentän järjestämisestä kysymys Pyynikin ja koko

läntisen, vielä rakentamattoman alueen uudelleen järjestämisestä. Luonnosten laatimista varten julistettiin kilpailu. Hyväksytyksi tuli arkitehti L. Sonckin suunnitelma ja v. 1903 sai arkitehti Sonck laatiakseen ehdotuksen sekä Pyynikin puoleisten että itäisten asumattomain alain asemakaavaksi. V. 1906 valtuusto hyväksyi uudet asemakaavat, jotka v. 1907 saivat hallituksen vahvistuksen. Arkitehti Sonckin laatimat asemakaavat vapaine katulinjoineen, jotka jyrkästi poikkesivat siihenastisesta suoralinjaisesta ja nelikulmaisesta järjestelmästä, merkitsivät käännekohtaa Tampereen asemakaavan kehityksessä. (60)

Kaupungin ensimmäiseen asemakaavaan oli merkitty ainoastaan 92 tonttia. Numerot juoksivat katuvarsia pohjoisesta etelään ensin kadun itä- ja sitten kadun länsipuolta. Kun uusia taloja sitten syntyi kaupungin eri äärille, toimitettiin v:n 1805 aikoina uusi tonttijärjestely, jonka mukaan alkuperäisten tonttien lisäksi tuli kaupungin karttaan merkityksi 53 tonttia (n:ot 93–145). Näistä uusista tonteista olivat n:ot 93–95 yksinäisiä tontteja Pyhäjärven rannalla, n:ot 96–112 nyk. Läntisenkadun länsivarrella, n:ot 113–129 kaupungin itä-äärellä kosken rannalla ja n:ot 130–145 ent. polttimon (sittemmin puuvillatehtaan) alueella.

Palotorjuntaa ja köyhäinhoitoa varten oli kaupunki Ruotsin aikana jaettu neljään kortteliin eli kaupunginosaan.

Tässä järjestyksessä tapahtui perinpohjaisempia muutoksia vasta kuusikymmenluvulla. V. 1868 annettiin kaupungin tonteille uudet numerot. N:ot 1–20 olivat Itäisenkadun ja kosken välisellä alueella, ja sitten jatkui numeroiminen korttelirivittäin pohjoisesta etelään; n:ot 162–341 olivat Esplanadin länsipuolella. Uusi järjestelmä poikkesi siis suuresti vanhasta. V:n 1869 rakennusjärjestyksessä jaettiin kaupunki neljään kaupunginosaan, joista ensimmäinen käsitti kaikki tontit Hämeenkadun pohjois- ja Itäisen Puistokadun itäpuolella, toinen tontit Hämeenkadun etelä- ja Itäisen Puistokadun itäpuolella, kolmas Läntisen Puistokadun ja Kortelahdenkadun välillä ja neljäs kaupunginosa viimemainitun länsipuolella olevan alueen.

Kuusikymmenluvun numerojärjestys pysyi muuttumatta yhdeksänkymmenluvulle saakka. V:n 1886 asemakarttaan merkityt uudet kaupunginosat saivat länsipuolella koskea tonttinumerot entisten jatkoksi (n:ot 334–401) ja Kyttälän puoli sai tonttinumeronsa alkaen n:osta 500. Kaupunginosia taasen päätettiin jo 1880 laskea 13, joista seitsemän ensimmäistä länsi- ja kuusi jälkimmäistä itäpuolella koskea; nämä 13 kaupunginosaa merkittiin v:n 1886 asemakaavaan.

Uusi tontti- ja kaupunginosajärjestelmä kaupungille laadittiin v:n 1897 asemakartan yhteydessä. Kaupunki jaettiin nyt 17 kaupunginosaan, joista kahdeksan ensimmäistä kosken länsi- ja yhdeksän jälkimmäistä kosken itäpuolella. Muiden suurempien kaupunkien esimerkin mukaan annettiin nyt kullekin kaupunginosalle omat tonttinumeronsa, "jolla on se etu nykyisen järjestelmän rinnalla, ettei tonttien numeroluku voi nousta vallan korkeaksi, joka tuottaa hankaluutta sekä oikeus- ja virka-asioissa että yleisessä liike-elämässä, ja että uusien kaupunginosain syntyessä vanhaa numerojärjestelmää ei tarvitse muuttaa"....

Kaupungin tontinmittausasiat ja tonttikirjan pitäminen eivät vanhempina aikoina olleet parhaassa kunnossa. Kaupungin täydellinen uudestaanmittaus, jonka monet vuosien varrella tapahtuneet erehdykset ja laillisuusvaatimukset vihdoin tekivät välttämättömäksi, suoritettiin vv. 1899–1902. (61)

c) Rakennus- ja talonomistusoloja.

V:n 1886 asemakaavan vahvistamisen jälkeen asetti valtuusto jo seuraavana vuonna komitean tarkastamaan kaupungin rakennusjärjestystä. Komitean työn tuloksena oli rakennussäännön ehdotus v:lta 1890. Tarkastettuaan tämän ehdotuksen toimitti valtuusto sen v. 1892 senaatin vahvistettavaksi. Sillä tiellä ehdotus kuitenkin viivähti kolmisen vuotta, kunnes v. 1895 tuli ilmoitus, ettei hallitus ollut vahvistanut ehdotusta, vaan vaati sitä laadittavaksi uudelleen Helsingin kaupungin rakennusjärjestyksen malliin niin paljon kuin paikalliset olot sallivat. Käskyä toteltiin, minkä jälkeen Tampereen kaupungin uusi rakennusjärjestys sai vahvistuksen 17 p. tammik. 1898. Sen määräyksien mukaan oli tontti rakennettava viiden vuoden kuluessa tontin jouduttua omistajalle. Puurakennukset olivat kaikkialla luvallisia sillä vanhalla rajoituksella, että rakennuksia, joita tehtiin Uudenkadun (Satakunnankadun) tahi Satamakadun varrelle kosken ja Itäisen Puistokadun välille, sai asettaa katuviivaan asti ainoastaan jos olivat rakennetut kivestä; muusta aineesta tehtävät rakennukset oli asetettava 6.5 m:n päähän katuviivasta tontille ja avonainen paikka rakennuksen ja katu viivan välillä istutettava sekä aidattava lävellisellä pisteaidalla. Puistokatujen ja muiden puilla istutettujen katujen ja yleisten paikkain varrella olevat rakennukset saivat. olla enintään 23 m korkeat; rakennukset, jotka eivät olleet kokonaisuudessaan tulen kestävistä aineista rakennetut, saivat olla korkeintaan 7.2–9 m korkeat.

Tampereen rakennustoiminta ei kuitenkaan kehittynyt aivan sillä tavoin kuin sen asemakaavat ja rakennusjärjestykset olisivat suoneet. Monella taholla kaupunkia tapahtui asutus ensin ja muutettiin asemakaava vasta sen jälkeen asutuksen mukaiseksi. Toiselta puolen jäivät suuret osat uusia asemakaavain aloja pitkiksi ajoiksi asuttamatta. Kosken itäpuolella oli vielä nykyisen vuosisadan alkuaikoina vanhoja asutuksia, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa vahvistettujen asemakaavain kanssa. Syystä tai toisesta, huonon pohjan, epämukavan aseman vuoksi asutus karttoi toisia seutuja ja tungeksi toisille. Sillä tavoin todellinen asutus muodostui koko laillakin toiseen tapaan kuin asemakaavoissa edellytettiin. Kaupungin asemakaavain vahvistamisen vuosiluvut osoittavat vain osaksi kaupungin todellista kasvamista.

Todella asutun kaupunkialueen laajuus oli v:n 1800 aikoina n. 37 1/2 ha, v:n 1840 aikoina n. 42 1/2 ha ja v. 1901 n. 200 ha. Viimemainittuna vuonna oli kaupungin asemakaavaan merkitystä 1 119 tontista vain 725 s.o. 65 % asuttua eli varustettu asuinrakennuksilla. Asuinrakennusten ja asuinhuoneiden luvusta ei vanhemmilta ajoilta ole tarkempia tietoja. Ruotsin aikana ja vielä myöhemminkin lienee sääntönä ollut, että kullakin tontilla oli yksi pieni asuinrakennus (tuparakennus) tontilla olevain peltojen ja puutarhain ääressä. Kun kaupungin asuttu ala pysyi jokseenkin muuttumattomana aina kuusikymmenluvulle (istutusmaiden peruutukseen) saakka, mutta väkiluku kasvoi tavattomasti, varsinkin neljäkymmenluvulta lähtien, seurasi siitä asutuksen melkoinen tihentyminen, siten että tonteille rakennettiin uusia asuinrakennuksia ja jatkettiin vanhoja. Nähtävästi on suurin osa vanhan Tampereen tunnettavia mataloita, pitkän pitkiä, vanhanaikaisia puutaloja peräisin mainitulta asutuskaudelta. Mutta vaikka kuusikymmenluvulta uusia tontteja oli runsaasti saatavissa, ei huonerakennusten ahtaaminen vanhoille tonteille sittenkään päättynyt, vaan lakkaamatta jatkui, niinkuin näkyy seuraavista numeroista:

    Talojen ja asuinrakennusten huoneluku Tampereella vv. 1880–1900

                                        asuinhuoneita
                      asuin-                kutakin   kutakin
    vuonna   taloja   raken-     yhteensä   taloa     asuinrakenn.
                      nuksia                kohden    kohden

    1880      702      1 299       7 296     10.4        5.6
    1890      775      1 403      10 819     14.0        7.7
    1900      944      2 086      19 836     21.0        9.5

Tampereen talojen vähäinen huoneluku ja asuinrakennusten huomattava pienuus varmaan johtui osittain työväen asunnoiksi aiottujen pienoisten tonttien lukuisuudesta, osittain Kyttälän puolen monista vanhoista pikkutaloista. Näissä kohdin on melkoinen erilaisuus ollut olemassa kosken länsi ja itäpuolen rakennustapain välillä. Vaikka v. 1880 enempi puoli ja myöhemmin lähes puolet kaupungin taloista on ollut kosken itäpuolella, tuli kaupungin huoneluvusta kahdeksankymmenluvulla ainoastaan n. 1/2 Kyttälän puolen osaksi. Asuinhuoneiden lukumäärä sekä taloa että asuinrakennusta kohden oli Kyttälässä paljon pienempi kuin kosken länsipuolella. Kosken länsipuolta voitiin siis sanoa suurtalojen ja Kyttälän puolta pikkutalojen kaupunginosaksi. Myöhempinä aikoina kasvoi rakennustoiminta kosken itäpuolella nopeammin kuin länsipuolella. V:n 1909 asuntotutkimuksen mukaan tuli tutkitusta huoneluvusta enempi puoli (56.1 %) Kyttälän osalle.

Pääasiallisimpana syynä Tampereen asuinrakennusten huomattavaan pienuuteen on rakennusten laatu, talot kun Tampereella ovat olleet enimmäkseen puuta. Kivirakennusten ja niiden asuinhuoneiden lukumäärä Tampereella kyllä kasvoi, mutta sittenkin kaupunki pysyi valtavassa määrässä puutalojen kaupunkina; olihan v. 1900 vielä 81.3 % kaupungissa olevista asuinrakennuksista ja 79.3 % asuinhuoneista puuseinäisiä. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Turussa lienee puutaloasuntoja ollut suhteellisesti vielä enemmän kuin Tampereella.

V:n 1880 väenlaskussa luettiin kaupungissa 2 275 ulkohuonerakennusta, joista 1 768 itäpuolella koskea. Nämä Kyttälän tavattoman lukuisat ulkohuoneet olivat arvatenkin suureksi osaksi navettoja ja läättejä y.m.s. maatalousrakennuksia. Joskus olivat ulkohuoneet ja asuinhuoneet hyvässä sovussa saman katon alla, niinkuin siinä Johanneskylän talossa, jossa v. 1894 olivat asuinhuoneet yläkerrassa ja sikolätti, talli ja ruoma alakerrassa. Huvin vuoksi mainittakoon, että Johanneskylässä 1893 oli massapölkyistä tehty 2 m:n pituinen ihmisasunto, josta maksettiin vuosivuokraa 12 mk!

V. 1909 tehdyssä Tampereen pienasuntojen tutkimuksessa annetaan

Tampereen työväen rakennusten ja asuinhuoneiden laadusta useita kiintoisia tietoja. Niinpä saamme tietää, että koko tutkitusta huoneluvusta 87.7 % täytti rakennusjärjestyksen vaatiman 2.7 m:n alimman korkeuden ja ainoastaan 12.3 % oli mainittua rajaa matalampia. Matalin tavattu huone oli 1.7 m korkea. Hämmästyttävän suuri osa (98 %) huoneustoista oli varustettu kaakeliuuneilla; Helsingissä olivat vastaavat luvut saman aikakauden työväenasuntotutkimuksissa 73 % ja Turussa 71 %. Keittiöt sitävastoin olivat Tampereella huonosti varustetut; kaupungissa oli hellaliesi ainoastaan 29.9 %:lla tutkituista keittiöistä. Vesijohto oli kaupungin alueella 2 178 keittiössä, s.o. lähes 40 %:lla keittiöistä. Käymälöiden järjestämiseen nähden olivat Tampereen olot sangen huonot: ainoastaan 19.3 % asunnoista oli varustettu omalla erityisellä käymälällä, 80.7 %:lla asuntoja sitävastoin oli käymälä yhteinen toisten asuntojen kanssa. Tässä kohden olivat Tampereen olot kuitenkin jonkun verran paremmat Helsingin ja Turun oloja.

Ainoastaan 52.6 % Tampereen työväen asunnoista havaittiin v:n 1909 tutkimuksessa terveydellisissä suhteissa tyydyttäviksi. Tyydyttäväin huoneiden suhteellinen luku oli Turussa 35.8 % ja Helsingissä 58.9 %. Tampereen asunnoissa oli kuitenkin toisia haittoja, jotka tekivät huoneiden terveydelliset olot epäedullisemmiksi kuin ylempänä esitetyt numerot osoittavat.

Huomattava ilmiö Tampereen kaupungin kasvamisessa on talojen arvon tavaton kohoaminen. Tämän kohoamisen yleispiirteitä käsittelyn alaisella aikakaudella kuvaavat seuraavat numerot:

        Talojen arvo Tampereella vv. 1841–1900

                  talojen verotusarvo       talojen palovakuutusarvo
                                          (Kaup. yht. palovakuutusyhtiö)

            talojen  talojen     taloa kohd. talojen talojen  taloa koh.
    vuonna   luku    pääoma-arvo  keskimäär.  luku   vak.arvo keskimäär.
                       1 000 mk    1 000 mk          1 000 mk 1 000 mk

    1841      –          –          –       55       482       9
    1855      –          –          –       82     1 181      14
    1861     202       1 375           7       –        –      –
    1868     220       2 648          12      161     2 600      16
    1880     702       6 932          10      218     4 751      23
    1890     775      11 452          15      251     7 664      31
    1900     944      34 438          36      401    17 497      44

Ylläesitetyistä talojen pääoma-arvoista ovat vv:n 1861 ja 1868 arvot saadut silloin toimitetuista talojen arvioimisista; vv:n 1880–1900 pääoma-arvot on saatu pääomittamalla taloista ja tonteista taksoitetut tulot kertomalla ne 10:llä.

Edellä esitetyt talojen pääoma-arvot eivät ilmoita ainoastaan asuintalojen arvoja, vaan on niihin luettu myöskin tehdaskiinteimistöjen arvo. Niinpä olivat yksinään Finlaysonin ja Frenckellin tehtaiden pääoma-arvot v. 1861: 560 000 ja v. 1868: 1 300 000 mk. V. 1880 esiintyvä keskimääräisten talonarvojen alentuminen riippuu Kyttälän lukuisain pikkutalojen joutumisesta kaupungin alueeseen.

Tampereella niinkuin muissakin kaupungeissa on talonomistajain lukumäärä kasvanut suhteellisesti paljon hitaammin kuin asukasmäärä. Siitä on ollut seurauksena vuokratulojen ja talojen arvon yleneminen ja talonomistajain aseman perinpohjainen muuttuminen. Talonomistajasta, joka menneen vuosisadan alkupuolella oli pääasiallisesti vain oman kodin ja asunnon haltija, oli vuosisadan lopussa tullut elinkeinonharjoittaja, joka yhä suurenevilla taloilla ja pääomilla harjoitti tuottavaa ammattia kaupungissa. Toisinaan tämä ammatti muuttui hurjaksi talohuijaukseksi, joka nousi huippuunsa yhdeksänkymmenluvun loppupuolella. "Monta taloa – kerrotaan Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomuksessa v:lta 1897 – on vuoden kuluessa myyty 4 jopa 5:kin kertaa. Riitaisuuksien takia ostajain ja myyjäin kesken on tapahtunut niin, että monessa talossa samaan aikaan on ollut monta omistajaa, onpa niitä taloja sellaisiakin, joilla ei ole omistajaa ollut ensinkään."

Talonomistajat Tampereella olivat ennen yleensä valtavaksi osaksi yksityisiä henkilöitä, joiden omistuksen rinnalla yhdyskuntain ja yhtiöiden talonomistukset eivät suuria merkinneet. Niinpä oli v. 1890 Tampereen taloista 91.3 % ja v. 1900 vielä 79.5 % yksityisten omistajain hallussa. (62)

d) Asuntokysymys.

Tampereen kaupungin majoitettavat väkijoukot ovat menneen vuosisadan kuluessa kasvaneet nopeammin kuin minkään muun Suomen kaupungin. Tampereen väkiluku oli:

    vuonna 1800       463 henkeä    vuonna 1880     13 645 henkeä
      "    1830     1 585   "         "    1890     20 132   "
      "    1840     1 819   "         "    1900     36 344   "
      "    1850     3 207   "         "    1910     45 442   "
      "    1860     5 232   "         "    1920     47 830   "
      "    1870     6 986   "

Sadassa vuodessa (1800-1900) kaupungin väkiluku kasvoi 79-kertaiseksi, viidessäkymmenessä vuodessa (1850–1900) 11-kertaiseksi, kahdessakymmenessä vuodessa (1880–1900) 2 1/2 kertaiseksi. Vuoden 1840 jälkeen, josta alkaen väenlisäys on ollut erittäin suuri, on Tampere väkiluvultaan kohonnut 18:nnesta 3:nneksi Suomen kaupunkien joukossa (1890).

Yhä lisääntyneen väestönsä asuntotarpeen tyydyttämiseksi on kaupunki laajentanut asuttavaa aluettansa. Mutta vaikka kaupungin asutusala lakkaamatta laajeni, ei se kuitenkaan kasvanut samassa suhteessa kuin väkiluku. Asutuksen laajenemisen rinnalla tapahtui asutuksen tihentyminen. Asukasluku lisääntyi kutakin taloa kohden, eli toisin sanoin asuttava alue kutakin asukasta kohden vähentyi. Laskujemme mukaan tuli Tampereella kutakin asukasta kohden järjestettyä kaupunkialaa likimäärin:

       vuonna 1800       870 m2    vuonna 1870      127 m2

    "    1830       254  "      "    1880       96  "
         "    1850       228  "      "    1890       67  "
         "    1860       140  "      "    1900       60  "

Asuttavaan alueeseen nähden asui Tampereen väestö vuosisadan lopussa 14 kertaa ahtaammin kuin vuosisadan alussa. Vanhat peltojensa ja puistojensa keskellä uinailevat kaupunkitalot olivat vähitellen joutuneet väentungoksen jalkoihin. Se seikka, että Tampereen asutusalue oli melkein yhtä tiheästi asuttu kuin Helsingin, jossa v. 1890 tuli 67 m2 ja v. 1896 57 m2 asukasta kohden, vaikka Tampereen rakennukset paljon suuremmaksi osaksi kuin Helsingin ovat yksinkertaisia puutaloja, riippui arvatenkin siitä, että Helsingissä oli asuttavalla alueella enemmän toreja, puistoja ja puistokatuja sekä leveämpiä katuja kuin Tampereella.

Luonnollisesti tällaisissa oloissa asukkaiden luku kutakin taloa kohden suuresti kasvoi. I. V. Kaitilan mukaan asui vv. 1845–1850 Tampereella yhdessä talossa keskimäärin 18–22 ihmistä, mutta vv. 1865–1870 jo noin 30–34 henkeä. Kyttälän pienten talojen tultua yhdistetyksi kaupunkiin tämä keskiluku aleni, ollen v. 1880 vain 20, mutta rupesi sitten väkiluvun lisääntymisen tavattoman nopeuden vuoksi jälleen nousemaan ollen v. 1900 jo yli 37 henkeä taloa kohden.

Asutuksen tihentymisen tuottamat haitat riippuvat kuitenkin ensi sijassa siitä, minkälaiset väestön asunnot ja huoneet ovat, miten riittävät ja miten kalliit ne ovat niissä asuvalle väestölle.

Jotteivät asunto-olot väestön lisääntyessä huononisi, pitäisi ensinnäkin huoneiden luvun kasvaa yhtä rinnan väkiluvun kanssa. Niin ei kuitenkaan ole Tampereella käynyt, vaan kaupungin huoneluku lisääntyi hitaammin kuin asukasluku, joten väenahdinko huoneissa oli menneen vuosisadan viimeisellä jaksolla sangen suuri ja tuli yhä suuremmaksi, kunnes v. 1900 näissä oloissa ilmeni muutos parempaan päin.

Vuokralaisluokka Tampereella on kasvanut etupäässä menneen vuosisadan loppupuolella. Kaupungin alkuaikoina oli vuokralaisia verraten vähän ja vuokran suuruus oli tavan määräämä. Niinpä näyttää Ruotsin ajan lopussa: 10 velkariksin vuosivuokra (huoneesta) olleen kaupungin käsityöläisten kesken hyvin tavallinen.

Vuosisadan keskivaiheilla oli vuokranmaksajain lukumäärä jo melkoisesti karttunut. Sen tutkielman mukaan, jonka I. V. Kaitila vuokraprosenttiluetteloiden perusteella on tehnyt Tampereen asunto-oloista menneen vuosisadan keskivaiheilla, oli vuokralaisluokka puheenalaisena aikana nopeassa kasvussa, kuten näkyy seuraavasta:

                               vuokralais-
    vuosi    talonomistajia    talouksia

    1855          158           n. 459
    1860          165           "  675
    1864          171           "  806

Tuskinpa voimme kehityksen suunnasta erehtyä nähdessämme, miten talonomistajaluokan pysyessä melkein muuttumatonna vuokralaisluokan lukumäärä vuosikymmenessä kasvoi 75 %. Useimmissa kaupungin taloissa asui jo tällöin vuokralaisia. Vuokraluettelojen mukaan oli sellaisia taloja, joissa ei ollut vuokralaisia, v. 1855 n. 23 %, v. 1860 n. 32 % ja v. 1864 n. 37 % kaikista taloista. Toiset talot sitävastoin olivat jo täpötäynnä vuokralaisia. Ensimmäisiä "vuokrakasarmeja" kaupungissa oli apteekkari Tennbergin omistama talo (nyk. II kaupunginosan talo n:o 11), jossa v. 1855 asui, paitsi erästä kultaseppää ja konditoria, yhteensä 30 työmiesperhettä. Vuosivuokraa tämä laitos tuotti 1 506 mk. Yhtäläinen pesä oli saman omistajan talo n:o 9 "Uudessa kaupungissa" (nyk. IV kaupunginosan 6), jossa v. 1855 asui 8, v. 1856 jo 18, mutta v. 1857 vihdoin 36 työmiesperhettä.

Vuokralaisaikakauden alussa olivat vuokrat meidän aikamme hintoihin verraten sangen halvat. Vuotuisen vuokran suuruus v. 1855 oli taksoitusluetteloiden mukaan keskimäärin Smk. 60:52 kutakin vuokranmaksajaa kohden. Kaupungin silloiseen korkeampaan vuokralaisluokkaan kuuluvista mainittakoon kirkkoherran leski (vuokra 80 mk), soitonopettaja (80 mk), viskaali (100 mk), pari tehtaanmestaria (104 ja 224 mk), kultaseppä (160 mk), ajuri (200 mk), tehtailija (240 mk) ja tehtaansaarnaaja (240 mk) ja korkeimpaan luokkaan kaupunginlääkäri (400 mk) ja useat kauppiaat (280–600 mk). Sellaisia vuokranmaksajia, jotka maksoivat 400 mk:n tai sitä suurempaa vuosivuokraa, oli v. 1855 kaikkiaan kahdeksan ja heidän keskimääräinen vuosivuokransa teki 476 mk. Mutta vuokrat olivat nousutiellä: v. 1864 oli 400 mk:n tai suuremman vuosivuokran maksajia 19 ja heidän vuokransa oli keskimäärin 652 mk.

Minkälaisen mullistavan kehityksen alaisena kaupungin asunto-olot tätä vuokralaiskauden alkuaikaa seuranneen puolen vuosisadan kuluessa ovat olleet, ilmenee räikeästi seuraavasta vertailusta:

                                          v. 1855       v. 1900

    vuokra-asuinhuoneustoja                 544           6 885
    koko vuokrasumma                      32 924 mk   1 843 046 mk
    vuokra kutakin huoneistoa kohden          61 "          268 "
    vuokra kutakin vuokrahuonetta kohden      40 "          138 "

Vuokrain yleinen kohoaminen oli todella ollut suuri. Tämän kohoamisen tuottamia epäkohtia olisi varmaan vähemmän valitettu, jos vuokrain nouseminen olisi tapahtunut säännöllisesti ja tasaisesti. Mutta niin ei käynyt. Vuokrat toisinaan pysyivät pitempiä aikoja alallaan, jopa joskus alenivatkin, kohotakseen erityisinä ajankohtina sitä äkimmin ja sitä suuremmin askelin. Kaupungissa vallitsi silloin tällöin ankaria asuntopulia. Niiden syynä oli tietenkin väestön nopea kasvaminen ja samaan aikaan sattuneet rakennustoiminnan seisahdukset ja työpulat. Valituksia vuokrain lakkaamattomasta noususta ja asuntopulasta kuului yleisemmin jo seitsenkymmenluvun lopulla ja kahdeksankymmenluvun alkupuolella. Viimemainitun vuosikymmenen lopulla oli Tampereen ensimmäinen suuri rakennuskausi, mutta yhdeksänkymmenluvulla tulivat asunto-olot taasen hyvin horjuviksi. Kyttälän hävityksen jälkeen 1892 täytyi kaupungin varustaa häädetyille hätäasuntoja köyhäintalolla; myöhemmin oli kaupungissa paljon asuntoja tyhjänä, kun ei vuokraajilla ollut varaa maksaa vuokriansa. Vuosikymmenen lopussa vallitsi taasen ankara asuntopula. Soukanlahden tulipalossa 1898 kodittomaksi joutuneita oli ensi aluksi tiloitettava parakkeihin asumaan ja 1900 kerrotaan kokonaisten perheiden asuneen Tammelan vainion heinäladoissa, vaikka marraskuu oli jo käsissä. Tätä asuntopulaa seurasi kuitenkin v. 1901 vuokrain aleneminen, kunnes vuokrat myöhemmin jälleen alkoivat kohota. (63)

e) Työväen asunto-oloja.

Enimmät vuokranmaksajat Tampereella olivat jo puolen vuosisataa sitten työntekijöitä. Asuntokysymys Tampereella oli jo silloin ensi sijassa työväenasuntokysymys.

Tavallisen työmiesperheen vuokra oli v. 1855 n. 36–40 mk vuodessa (yhdestä huoneesta). Enimmät tehtaan työntekijättäret maksoivat 32–40 mk:n vuokraa, useimmat tehtaan työmiehet muutamaa markkaa enemmän. Luultavasti oli "asukki"-järjestelmä tehtaalaisten kesken jo tällöin tavallinen, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka yksinäinen tehtaan nainen olisi voinut maksaa yhtä suuria vuokria kuin perheellinen työmies. Alimpia havainnoimiamme vuokria v. 1855 olivat 12 mk (rumpali), 16 mk (palovartija, työmies). Esimerkkinä senaikaisista työväenvuokrausoloista mainittakoon tehtaantyömies Matti Björklundin talo (Kuninkaankadun ja Uudenkadun eli nyk. Satakunnankadun kulmassa), jonka yhdeksästä vuokralaisesta eräs tehtaalaisnainen maksoi 34, vaunumaakari 36, räätälin kisälli ja tehtaantyöntekijätär kumpikin 40, ruukintyömies ja tehtaantyöntekijätär kumpikin 44, ruukintyömies ja muurarinoppilas kumpikin 48 ja suutari 72 markkaa vuosivuokraa.

Viisikymmenluvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella kohosivat työläisten vuokrat tuntuvasti. V. 1864 olivat 44–52 markan vuokrat suurena enemmistönä vuokrissa; monet vuokralaiset maksoivat 60 mk vuodessa. I. V. Kaitilan laskelmain mukaan suoritti 294 työmiesperhettä v. 1855 keskimäärin vuokraa Smk 38:12, mutta 231 työmiesperhettä v. 1864 keskimäärin Smk. 52:38. Summat eivät nykyaikana tuntuisi suurilta, mutta tekivät silloin kuitenkin lähimäärin 10–12 % työläisten palkasta.

Jo aikaisin alkoivat Tampereen suuret tehtaat rakentaa väelleen vuokra-asuntoja. Näissä tehdasasunnoissa käytettiin Tampereella aivan ominaista rakennusjärjestelmää, sellaista näet, että useilla talouksilla oli yhteinen keittiö. Tavallisesti oli tällainen asuinrakennus järjestetty niin että keittiö oli rakennuksen keskellä, keittiön ovi rakennuksen toisessa kylkiseinässä ja ikkuna toisessa. Yhteisen keittiön kummallakin puolella oli kaksi kamaria, joissa kussakin asui perhe, joten siis neljä perhettä oli saman keittiön osallisena. Puuvillatehtaan työväen rakennukset täyttivät vähitellen melkoisia alueita Mustanlahden puolella, minne siten alkoi syntyä Tampereen ensimmäinen varsinainen työväenkaupungin osa. Vanhemmilla pumpulitehtaalaisrakennuksilla oli kuvaavia kansan antamia nimiä kuten "Nattula", "Latokartano", "Ihana" ja "Lysti" (nyk. IV kaupunginosan talot 17, 19, 21 ja 23). Nämä pian rappeutuneet rakennukset eivät terveydellisessä eivätkä muussakaan suhteessa voineet tyydyttää suuria vaatimuksia.

Kyttälän puolen työväenasunto-olot olivat menneinä aikoina varmaan vielä huonommat kuin länsipuolella koskea. Johanneskylän asuntotavoista kerättiin v:n 1890 väenlaskun yhteydessä hauskoja, myöhemmin Aamulehdessä julaistuja tietoja, joista otamme tähän muutamia kohtia.

Kylän asukkaat olivat enimmäksi osaksi muualta muuttaneita. Kylä oli edelleenkin lakkaamattomassa siirtolaisuuden ja liikehtimisen tilassa. Johanneskylän 661 taloudesta asui vain 202 taloutta ennen vuotta 1888 vuokraamissaan huoneissa; kaikki muut olivat sen jälkeen muuttaneet majaa, 270 taloutta oli sen tehnyt v:n 1890 kuluessa. Keittiötalous oli melkein täysin kommunistisella kannalla. Ainoastaan 53 taloudella oli oma keittiö; 19 taloudella ei ollut ensinkään keittiötä. Kaikilla muilla 589 taloudella oli keittiö yhteinen toisen tai toisten talouksien kanssa. Niinkuin jo tästä voi päättää, oli talouskunnilla yleensä hallussaan yksi huone kullakin. Ainoastaan 51 taloudella oli kaksi huonetta, 8 taloudella kolme huonetta ja 2 taloudella koko viisi huonetta.

Yksinään asumista pidettiin Johanneskylän tehtaalaisten kesken ylellisyytenä. Ani harvalla tehtaan tytöllä oli oma huone. "Tavallisesti käy niin, että yksi vuokraa huoneen ja ottaa luokseen asumaan yhden tai kaksi työtoveriaan, joilla kaikilla on oma taloutensa. Vuokra maksetaan sitten tasan ja tällä lailla ollaan muka säästävinään jotakin. Ollenkaan tavatonta ei ole, että kohtaa kolme tehtaalaista, jotka ovat suostuneet näin keskenään asumaan yhdessä ainoassa pienessä kamarissa."

Merkittäköön tähän vielä Tampereen vähävaraisten asunto-oloista v. 1909 toimitetun tutkimuksen päätuloksia. Tämä tutkimus, jonka Tampereen valtuuston toimesta ja kaupungin työväenyhdistysten valitsemain tiedonkerääjäin avulla suoritti G. R. Snellman, koski, kuten Helsingissä, Turussa ja parissa muussa kaupungissa aikaisemmin tehdyt vastaavat tutkimukset, ainoastaan kaksihuoneisia (ynnä keittiö) ja sitä pienempiä asuntoja eli huoneustoja. Tampereella tuli siten tutkituksi 7 645 asuntoa, joissa oli 13 303 huonetta ja 30 330 asukasta.

Työväen asuntojen varsinaiset pesäpaikat Tampereella olivat IV kaupunginosa (Porin radan, Puistokadun, Uudenkadun ja Pyynikin metsän välillä) sekä XVI kaupunginosa (Väinölänkadun ja Puolimatkankadun välinen osa Tammelaa). Kosken itäpuolisen alueen osalle tuli 45.9 % asunnoista ja 43.4 % asukkaista.

Valtava osa – 79.6 % – asunnoista oli sellaisia, joihin kuului huone ja osa keittiöön (42.8 %) tai huone ja keittiö (36.8 %). Näissä asunnoissa asui 77.7 % tutkitusta väestöstä. "Pienempiä asuntoja" s.o. sellaisia, joihin kuului ainoastaan keittiö tai huone tai huone ynnä osa keittiöön, oli 50.1 %; niissä asui 39.4 % tutkitusta väestöstä. Sääntönä oli myöskin, että pienimmissä asunnoissa tuli huonetta kohden keskimäärin enemmän asukkaita kuin suuremmissa asunnoissa. Tampere oli edellä Turkua ja Helsinkiä siinä kohden että Tampereella oli ainoastaan puolet asuntoja "pienempiä", jotavastoin toisissa mainituissa kaupungeissa sellaisia oli kolmeneljättäosaa asunnoista. Yleensä oli Tampereella huonetta kohden kaikenlaatuisissa asunnoissa asukkaita vähemmän kuin Helsingissä ja Turussa.

Jos tarkastetaan huoneiden ilmatilavuutta kutakin asukastaan kohden ja ryhmitämme väestön sen mukaan, huomaamme, että huoneissa, joissa tuo ilmatilavuus oli alle 5 m3 (ylen liika-asutuissa huoneissa), asui Tampereella 2.0 % väestöstä, 5–10 m3 (paljon liika-asutuissa) huoneissa 21.7% 10–20 m3 (kohtalaisesti liika-asutuissa) huoneissa 47.8 % ja yli 20 m3 (ei liika-asutuissa) huoneissa 28.5 % väestöstä. Viimemainittu suhdeluku oli tuntuvasti suurempi kuin Turun ja Helsingin vastaavat luvut.

Asukkeja oli Tampereella kaikkiaan 2 378 eli 6.8 % tutkitusta väestöstä; suurin osa (68.5 %) asukeista oli naisia.

Keskimääräiset vuosivuokrat Tampereella tekivät:

    keittiö              124 mk   huone ja keittiö         249 mk
    huone                138 "    2 huon. (ja osa keitt.)  244 "
    huone ja osa keitt   140 "    2 huon. ja keittiö       461 "

Osallisuus keittiöön, tämän mukaan, ei näytä Tampereella tuottaneen vuokran lisäystä. Yleensä olivat vuokrat Tampereella halvemmat kuin Turussa ja Helsingissä.

Tutkimuksensa lopussa lausuu tutkimuksen suorittaja: "Tämän tutkimusten tulosten selostuksessa on tuon tuostakin vertailun vuoksi mainittu Helsingin ja Turun olot, semmoisina kuin ne ovat esiintyneet näissä kaupungeissa aikaisemmin toimitetuissa tutkimuksissa. Tämä vertailu on varsin usein osottanut saadut numerotiedot edullisemmiksi Tampereelle kuin maamme kahdelle suurimmalle kaupungille. Tämä saattaa alussa tuntua odottamattomalta, kun on totuttu siihen käsitykseen, että Tampereella, sinne kun on meidän oloissamme erittäin suuri teollisuusväestö keskittynyt, asunto-olot olisivat varsin huonot ja ainakin Turun oloja huonommat. Saattaa sentähden olla syytä koettaa selvittää, miten tämän on laita... Tampereen asunto-oloihin on painanut leimansa siellä tavallinen keittiöosuusjärjestelmä, jommoista ei tapaa muualla maassamme. Tämän laatuisissa asunnoissa onkin, niinkuin numeroluvut osoittavat, asuntokurjuus suurin. Niissä on ahtaus suurin, niissä on valaistus huonoin, niissä ovat huoneet (eritoten yhteinen keittiö) kosteimmat ja kylmimmät, niissä ovat asunnot rappeutuneimmat. Mutta ennen kaikkea: niissä etusijassa vallitsee tuo kauhea epäsiisteys, mikä on ominaista Tampereen asunnoille. Tässä kohden ovat tutkijain kyselykaavakkeisiin merkitsemät ja jo edellä kerrotut havainnot erittäin valaisevia. Useimmat huomautukset koskevat ilmanvaihdon puutteellisuutta sekä sen ohella ilman huonoutta. 'Huono ilma' on kuitenkin aivan liian lievä nimitys ilmaistakseen niitä tässä tarkoitetaan. Huoneeseen tulijaa vastaan leuhahtava ilma saattaa olla sellaista, että tuntuu mahdottomalta sietää sitä muutamaa minuuttiakaan. Mutta siihenkin näkyy voivan tottua. Tämän jälkeen lukuisammat muistutukset koskevat likaisia ja rikkinäisiä seinäpapereita ja likaista tai savustunutta kattoa. Tässä on otettu lukuun sekä ne asunnot, joissa paperit riippuvat repaleina seinillä tai joissa niiden nyttemmin epämääräistä väriä kohottavat rasvatahrat, home, syöpäläisten jäljet tai muu lika, että myös ne asunnot, joissa varsinaisten seinäpaperien sijasta on ammoin sitten kellastuneita sanomalehtiä. Aivan verhoilemattomiakin seiniä on varsin lukuisasti. Tutkijain huomautukset ovat muutoin sangen vaihtelevia. Muun muassa näkyy niistä, että rotilla on sangen huomattava sija perheen kotielämässä, ja samaten syöpäläisillä."

"Jos yhdistelee tutkimuksen tulokset ja siinä ottaa huomioon sekä sen mitä numerot puhuvat että myös minkä vaikutuksen tutkitut asunnot ovat tehneet tutkijoihin, niin ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että Tampereen vähävaraisten asunnot ovat miltei joka kohdassa epätyydyttävät. Ne ovat sangen liika-asuttuja, likaisia ja huonosti hoidettuja, onpa suuri osa niistä rakennettu väärän järjestelmän mukaan. Asunto-olojen parantaminen on sentähden kysymys, jonka täytyy vastustamattomalla voimalla esiintyä kaupunginhallinnon harkittavaksi, sillä eihän kaupunkihallinto voi olla välinpitämätön siitä tosiasiasta, että suurin osa kaupungin väestöä asuu oloissa, jotka eivät ole vaaralliset ainoastaan tälle väestön osalle itselleen, vaan yhtä paljon kaupungille kokonaisuudessaan."

Työväenasuntojen parantamista onkin Tampereella harrastettu jo kauemman aikaa.

V. 1886 perustettu Tampereen työväenyhdistys otti alustansa alkaen

työväestön asuntokysymyksen lämpimän harrastuksensa kohteeksi. V. 1888 jätti työväenyhdistyksen asettama komitea, johon jäseninä kuului joukko kaupungin yhteishyvää harrastavia herroja, kaupungin valtuustolle suurensuuntaisen esityksen työväenasuntojen aikaansaamiseksi Tampereelle. Arvosteltuansa siihen saakka käytettyjä yksityisiä työväenasuntojärjestelmiä ja vedottiin ulkomaisiin edistyksiin työväenrakennusten alalla, komitea ehdotti, että kaupunki itse ryhtyisi hankkimaan työväestölle sopivia ja tarkoituksenmukaisia omia asuntoja, siis valmiita taloja, eikä ainoastaan tontteja, niinkuin ennen oli tapahtunut. Yrityksen toteuttamiseen ehdotettiin heti ryhdyttäväksi ja sitä varten käytettäväksi kaupungin asemakartassa oleva n.s. Tammelan kaupunginosa.

Tämä suunnitelma jäi hurskaaksi toivomukseksi. Määräaika, jolloin Kyttälän vuokratontit olivat joutuvat kaupungin käytettäviksi ja kysymys uuden kaupungin järjestämisestä ja vanhan Kyttälän tuhansiin nousevan väestön sijoittamisesta näytti antavan kaupungille asuntokysymystä kylliksi.

Työväenyhdistyksessä kumminkin asiaa edelleenkin harkittiin. V. 1891 lausui yhdistys toivomuksen, että kaupunki rakennuttaisi Tammelaan yhden korttelin puolen tontin lunastettavia taloja ja samoin yhden korttelin vuokrattavia. V. 1892 yhdistys valitsi uuden komitean asuntokysymystä pohtimaan. Tämä komitea uudisti v:n 1888 ehdotukset, mutta kun Tammela jo oli tullut suureksi osaksi asutetuksi, niin että siellä enään oli jäljellä ainoastaan pieni osa tontteja, eivätkä nekään komitean mielestä olleet soveltuvia mallikelpoisille työväenasunnoille, esitettiin nyt uusia rakennuspaikkoja, ennen kaikkia Ratinan harjannetta, jota ylänköisen asemansa ja kuivan hiekkaisen maaperänsä vuoksi pidettiin erittäin sopivana tähän tarkoitukseen.

Komitean mielestä olisi paikan luovuttaminen työväen asunnoille sekä mahdollinen että taloudellisesti kaupungille suureksi eduksi. Tämän alueen jakamisessa kortteleihin ja tontteihin ehdotti komitea noudatettavaksi uutta järjestelmää. Korttelien ulkonainen järjestely olisi tehtävä vaihtelevaksi, joten vältettäisiin se ikävä yksitoikkoisuus, joka helposti syntyy paljon samanlaisia rakennuksia rakennettaessa. Palokujat olisi järjestettävä puistokäytäviksi, joten ne tarjoisivat suojaa tulipaloja vastaan ja yhdessä korttelin keskelle jätetyn suuremman puilla istutetun aukeaman kanssa olisivat erinomaisen hyviä ilman puhdistajia. "Jos vielä kadutkin, jotka ovat ehdotetut 15 metriä leveiksi, varustetaan istutuksilla, mikä voi aivan haitatta tapahtua, kun ei tämä kaupunginosa tule miksikään liikepaikaksi, niin silloin on valmiina erittäin hauska, puiston keskellä oleva kaupunginosa, jossa työväestö kylläkin mieluisesti viihtyy, ja joka on kaupungille kokonaisuudessaankin eduksi, sillä muistettava on, että puistot ovat ikäänkuin keuhkoja kaupungille."

Yhdistys puolestaan kyllä hyväksyi ehdotuksen, "mutta – sanotaan sen vuosikertomuksessa 1892 – katsoen valtuuston silloiseen kokoonpanoon, ei voitu toivoa asialle menestystä, jonka vuoksi se jätettiin odottamaan parempia aikoja." Moite oli ennenaikainen, sillä valtuuston v. 1893 asettama asemakarttakomitea, johon työväenyhdistys sai valita kaksi lisäjäsentä – niiksi tulivat talonomistaja K. H. Uittamo ja toimittaja K. Renström – käsitteli kyllä työväenasuntojenkin kysymystä. V. 1895 valmistuneessa mietinnössään tämä komitea esitti myöskin työväenasuntojen rakentamista, joissa oli noudatettu sitä järjestelmää, jonka työväenyhdistys itse on suunnitellut ja jonka mukaan korttelit olivat jaettavat neljään yhtä suureen tonttiin, jotka oli erotettava toisistaan puilla istutetuilla palokujilla.

Tampereen v. 1897 vahvistettuun asemakaavaan merkittiinkin yllämainitut uudet työväenkorttelit. Työväen asutuksen edistämiseksi valtuusto samana vuonna tarkisti tonttienluovutusehtoja. Määrättiin, ettei kaupungin alueita siitä lähtien annettaisi vuokralle muutoin kuin julkisella huutokaupalla enin tarjoavalle, sittenkuin valtuusto ensiksi oli määrännyt alimman, vuokran, ja että kymmenen vuoden kuluessa siitä kuin vuokrattu alue on kaupungin asemakaavaan tontiksi vahvistettu on vuokraaja oikeutettu lunastamaan tontin omakseen siitä pääomasta, joka 3 1/2 %:n mukaan vastaa paikan vuosivuokraa.

Edistääkseen työväenasuntojen rakentamistoimintaa kaupunki myöskin perusti erityisen työväen asuntojen rakentamisrahaston.

Suunnitellessaan v:n 1888 aikoina työväenasuntojen rakentamista oli työväenyhdistys valtuustolta anonut, että anniskeluyhtiön voittovaroista ruvettaisiin vuosittain panemaan joku summa erityiseen rahastoon, jota käytettäisiin työväenasuntojen hankkimiseksi. Tällä pyynnöllä tarkoitettiin lähinnä työväen keskuudessa muodostuvain asuntoyhdistysten rakennusyritysten taloudellista avustamista. Kun v. 1889 anniskeluvaroja kertyi kaupungille entistä enemmän, tehtiin työväenyhdistyksen puolelta uusi anomus 25 000 markan siirtämisestä anniskeluvaroista työväenrakennusrahastoksi ja tällä kertaa valtuusto todellakin tarttui asiaan. Se päätti perustaa "työväen asuntojen rakentamisrahaston" ja antaa siihen anotun määrän anniskeluvaroista. Kun 1891 yhtiön voittovarat jälleen olivat odottamattoman suuret, siirrettiin kerrassaan vielä 50 000 markkaa työväenasuntojen rakennusrahastoon. Alku oli kieltämättä hyvin lupaava.

V. 1896 pyysi vastamuodostunut "Työväenasunto-osakeyhtiö" kaupungilta

rakennuslainaa. Sen johdosta valtuusto laati työväenasuntojen rakennusrahastolle ohjesäännön, jonka mukaan rahaston tarkoituksena on kuoletuslainan myöntämisellä yksityisille työmiehille ja yhtiöille, jotka tarkoittavat työväenasuntojen rakentamista hyväätekevässä tarkoituksessa eikä oman edun tähden, edistää ajanmukaisten työväenasuntojen perustamista kaupunkiin. Näiden sääntöjen mukaisesti myönnettiin mainitulle kaupungin ensimmäiselle työväenasuntoyhtiölle 50 000 markan laina edullisilla ehdoilla. Samalla tavoin ja samoilla ehdoilla myönnettiin työväenasuntojen rakennusrahastosta rakennusyhtiö "Omalle Tuvalle" 48 000 markan rakennuslaina. Myöhemmin annettiin vielä joitakuita pienehköjä lainoja. Pitemmälle eivät rahaston voimat ulettuneet.

Tampereen valtuuston yhdeksänkymmenluvun lopulla tekemät alotteet työväenasuntokysymyksen onnelliseksi ratkaisemiseksi jäivät seuraavina vuosina kehittämättä. Vasta v. 1908 joutui kysymys kaikessa laajuudessaan uudelleen valtuuston käsiteltäväksi. Asiaa harkitsemaan asetettiin komitea, jonka alotteesta saatiin toimeen ennen mainittu v:n 1909 työväenasuntojen tiedustelu. Samana vuonna päivätyssä mietinnössään komitea sitten esitti joukon toimenpiteitä työväenasunto-olojen parantamiseksi Tampereella. Komitean pääehdotus oli se, että kaupunki ryhtyisi luovuttamaan pieniä asuntotontteja pitkäaikaisella vuokralla, mutta ilman lunastusoikeutta, sekä että kaupunki toiselta puolen ankarasti valvoisi ja toiselta puolen tehokkaasti (piirustuskilpailuilla, lainoilla y.m. tavoin) edistäisi työväenasuntojen rakennustoimintaa.

Kaupungin rinnalla ryhtyivät myöskin Tampereen suurimmat teollisuuslaitokset entistä enemmän huolehtimaan oman työväkensä asunto-oloista. Työväenasuntokomitean mietinnössä annetaan tehdaslaitosten työväenasunnoista seuraavia tietoja:

        Tampereen teollisuuslaitosten työväenasunnot v. 1909

                              rakennusten        huon.   asukkaita
    omistaja               luku  arvo 1 000 mk   luku    kaikkiaan

    Finlayson ja Kumpp       77      1 643        743       1 825
    Pellavatehdas            15        156        148         370
    Lapinniemen tehdas        8         70         59         169
    Tampereen trikootehdas    1         40         34          58
    Verkatehdas oy            1        140         74         250
                   yhteensä 102      2 049      1 058       2 672

Komitean mietinnössä annettiin tehdaslaitosten työväenasunnoista tunnustava lausunto: "Toiminimi Finlayson & C:on työväen asunnot varsinkin ovat aina olleet työväen piirissä hyvässä maineessa ei ainoastaan halvan vuokran, vaan hyvyydenkin takia. Mieluisasti on niihin asumaan mennyt jokainen, joka vain on tilaisuutta saanut, ja olivatpa ne entisaikoina kaupungin huomattavaisuuksien joukossa... Myöhemmin on toiminimen puolesta osittain näitä vanhoja rakennuksia korjattu, osittain rakennettu ajanmukaisempia näiden tilalle, sekä aivan uusiakin, joten toiminimen omistamissa huoneistoissa tätä nykyä asuu lähes pari tuhatta henkeä. Yhä edelleen ovat vuokrat niissä tavattoman alhaiset."

Työväenasuntokysymyksen ratkaisemisessa puheenaolevina aikoina oli yksityisillä rakennusyhtiöillä ja varsinkin työväen omassa keskuudessa perustetuilla asuntoyhtiöillä yhä kasvava merkitys. Tampereella tämäntapainen toiminta alkoi v. 1896, jolloin työntekijäin ja "muitten asiaa harrastavain henkilöitten" perustama rakennusosakeyhtiö "Oma Tupa" ja työläisten omassa keskuudessa muodostunut "Työväenasunto-osakeyhtiö" alkoivat toimintansa. V. 1909 oli kaksitoista tällaista yhtiötä rakennuttanut 219 huoneistoa, joissa asui 1 068 henkeä. Tämä oli vasta ensimmäistä alkua siihen asuntoyhtiötoimintaan, joka myöhemmin on Tampereella saanut niin suuren merkityksen.

Kaikki kauniit yritykset Tampereen työväen asuntokysymyksen ratkaisemiseksi näyttivät menettävän suuren osan hyödyllisyyttään jo siitä syystä, etteivät kaupungin maanomistus- ja maankäyttämistavat olleet yhdenmukaiset näiden hyväin yritysten kanssa. Tunnettua on, että suurempien kaupunkien äärille, kaupunkien rajain taakse, on syntynyt järjestämättömiä esikaupunkeja, jotka monin tavoin vaikeuttavat kaupunkien asuntopolitista toimintaa. Tampereella syntyi menneen vuosisadan loppupuolella tällaisia esikaupunkeja kaupungin itäiselle äärelle Järvensivulle ja läntiselle äärelle Pispalaan ja Tahmelaan. V:n 1909 asuntotiedustelun mukaan oli näissä esikaupungeissa asuntoja 1 067, huoneita 1950 ja asukkaita 4523.

Nämä yksityisellä maalla kasvaneet esikaupungit olivat kahdestakin syystä kaupungille haitalliset. Ensinnäkin oli kunnallinen asuntopolitikka suureksi osaksi tehoton, kun yksityinen asuntopolitikka voi sen kanssa kilpailla käyttäen hyväkseen kaikkia kaupungin oikeuksia, vaan jättäen täyttämättä kaupungin velvollisuudet. Toiselta puolen nuo lähellä olevat esikaupungit muistuttivat kaupungille, että kaupungin oma alue oli tarkoitustansa varten liian ahdas. Kaupunkien uusi asutustapa pyrki voimakkaasti laaja-alaisuuteen päin. Tampereen kaupungin ympärillä oli jo tämän vuosisadan alussa todellisuudessa, vaikkei muodollisesti, olemassa "laajempi Tampere", jonka vanha kaupunki oli luonut. Monet merkit viittasivat siihen, ettei kaupunki pystyisi järjestämään asutustaan eikä suorittamaan muitakaan tärkeitä tehtäviään, ellei se itse omistaisi kyllin laajoja maa-alueita. (64)

11. VETTÄ JA VALOA.

Vesijohto: Ensimmäiset vesijohtosuunnittelut. – Malakias Pasin suunnitelma 1874. – Insinööri Ahlbergin esitys 1880. – V:n 1881 alote. – "Vanhan vesijohdon" rakentaminen. Sen säännöt. Sen vaiheet. – Uuden vesijohdon alkupuuhia. C. Hansenin ehdotus 1890. "Uuden vesijohdon" rakentaminen 1896–1898. Sen tuloksia.

Tampereen sähkölaitos: Tampere Suomen sähkövalon syntymäsija. Sähkövaloa Finlaysonin tehtaalla 1881–1882. – Kaupungin sähkölaitoksen syntymäseikat. Laitoksen laajennus 1891. Toinen laajennus 1899–1900. Kunnallisen suurlaitoksen kehitys.

Vesijohdon rakentamista haaveiltiin jo varhain. Asiakirjoista näemme, että Tampereen porvaristo v. 1858 oli kokoontunut käsittelemään kysymystä "veden johtamisesta maanalaisen putken kautta Näsijärvestä torille". Arvaamme, että kysymys oli suihkulähteen aikaansaamisesta kaupunkiin. Kokoontunut porvaristo piti asiaa hyvin tärkeänä ja antoi kaupunginvanhinten toimeksi anoa itseltä keisarilta yrityksen toteuttamiseksi 15 000 ruplan korotonta lainaa 20 vuodeksi. Mutta koko asia jäi kesken ja unohtui, vaikka vesijohtotorviakin jo oli tullut hankituksi.

V:n 1865 kamala tulipalo teki vesijohtokysymyksen jälleen polttavaksi. Pidettiin kokouksia ja lopuksi päätettiin pyytää tehtaanisäntä v. Nottbeckia, "joka aina on tällaisen johdatuksen aikaansaamista harrastanut", laatimaan suunnitelman vesijohtoa varten. Nottbeck teki kaksi vaihtoehtoista ehdotusta: toisen mukaan, jonka kustannukset nousivat 7 500 hopearuplaan, oli rakennettava puinen johtotorvi Mältinlahdesta pitkin Kuninkaankatua ja Kauppakatua torille, jonne oli tehtävä suihkukaivo ja vesisäiliö; toisen koko kaupunkia käsittävän vesijohtolaitoksen kustannukset laskettiin 28 000 hopearuplaksi.

Kaupunkilaisten mielestä olivat nämä suunnitelmat mainiot, mutta he katsoivat yrityksen toteuttamisen sopivan parhaiten jollekin yksityiselle, esim. tehtaanisäntä v. Nottbeckille, jolta kaupunki ja yksityiset sitten sovittavaa maksua vastaan saisivat lunastaa vettä. Nottbeck lupasi miettiä asiaa ja tekikin myöhemmin kaupungille tarjouksen vesijohdon rakentamiseksi. Mutta nytpä hoksasivat porvarit, että kaupunki itsekin voisi rakentaa laitoksen yhtä edullisesti kuin puuvillatehtaan patruuna. Tehty tarjous siis hyljättiin, kun se lisäksi oli epäselväkin, ja erityiselle toimikunnalle annettiin tehtäväksi hankkia kaupungin kustannuksella täydellinen suunnitelma ja kustannusarvio aiottua laitosta varten. Vesijohtotoimikunta pyysi tie- ja vesirakennusten ylihallitusta määräämään sopivan miehen alustavia tutkimuksia toimittamaan. Siihen toimeen määrättiin luutnantti Fridolin Stjernvall, joka saapuikin työhön käskettyyn. Mutta sanottavasti pitemmälle ei asia päässyt edistymään, koskapa sen myöhemmistä kohtaloista ei ole tietoja jäänyt. Kukapa nälkävuosina saattoikaan vesijohtoja ajatella.

V. 1874 sukelsi asia taas yleisen huomion eteen, tällä kertaa

isojokelaisen itsellismiehen Malakias Pasin alotteesta. Tämä mies, jota aikalaiset näkyvät yleisesti pitäneen täysin pätevänä vesijohtoteknikkona, tarjoutui varustamaan Tampereen kaupungin vesijohdolla perin halvalla hinnalla, nim. 12 markalla syleltä puista, 7 tuuman läpimittaista johtotorvea. Komitea, joka asetettiin kysymystä valmistamaan, teki seuraavanlaisen suunnitelman: Vesijohto alkaisi Mältinlahdesta ja kulkisi Kuninkaankatua ja Kauppakatua pitkin torille, jonne olisi tehtävä puinen vesisäiliö. Johtotorvet olisi tehtävä pyöreistä honkatukeista 7 tuuman läpimittaisella reiällä. Johdon varrelle olisi laitettava muutamia paloposteja, ja talonomistajille olisi annettava oikeus maksua vastaan johtaa haaraputkia taloihinsa. Rakentajalle olisi maksettava 520 sylestä johtoa, 12 mk:n mukaan syleltä, kaikkiaan 6 240 mk, torisäiliöstä erikseen 200 mk; myöskin kallionlouhimisesta ja muista ylimääräisistä töistä olisi maksettava erikseen, mutta mitään ei olisi maksettava, ellei työ onnistuisi. Porvaristo ei kuitenkaan ollut vieläkään valmis antautumaan moisiin uhkayrityksiin. Siinä kokouksessa, jossa piti tehdä sitovia päätöksiä asiasta, ei näyttäytynyt ketään porvariston jäsentä.

Kysymys jäi vanhan kunnallishallinnon perinnöksi uudelle kunnallishallinnolle. Mutta uusi aikakausi ei ollut vanhaa suotuisampi. Malakias Pasin asia unohtui; v. 1877 oli vesijohtokysymys vanhassa muodossaan taas esillä ja unohtui. V. 1880 ryhtyi insinööri Ahlberg asiaan. Hän huomautti, että kaupungissa edellisenä vuonna sattuneet tulipalot olivat tuottaneet 203 044 mk:n suuruisen vahingon, mikä vahinko olisi varmaan supistunut puoleen, jos kaupungissa olisi ollut kunnollinen vesijohto. Sellainen vesijohto olisi rakennettava alusta alkaen täydellinen, suuri vesisäiliö Mustanlahden vuorelle, 30 jalkaa ylemmäksi Näsijärven pintaa; veden nostamiseksi säiliöön olisi sijoitettava pari turbinia kaupungin myllyn lähelle tai pari pienehköä höyrykonetta Näsijärven rantaan. Säiliöjärjestelmän kustannukset tulisivat vain n. 30 000 mk suuremmiksi kuin ennen esitetyn vesijohdon perustaminen Näsijärven paineella. Otaksuen, että kaupungissa olisi 250 rakennettua taloa ja että jokainen talo maksaisi vedestä vuosittain 50 mk, saataisiin 12 250 mk:n summa, joka vastaisi 6 %:n korkoa 204 167 mk:n pääomalle, "jolla erinomaisen avara vesijohtolaitos nykyisissä oloissa saadaan toimeen". Mutta insinööri oli aikaansa edellä. Valtuusto hylkäsi hänen taivastatavottelevat suunnitelmansa. Niin vakavana asianpohjaa kuitenkin jo pidettiin, että syksyllä samaa vuotta valtuusto määräsi anniskeluyhtiön voittovaroista 10 000 markkaa rahastoon vesijohdon rakentamista varten.

V. 1881 tuo kysymys taas kiertyi kaupungin hallinnon eteen ja

tällä kertaa entistäkin ankarampana. Alote näet läksi läänin herra kuvernööristä, joka, viitaten Tampereella sattuviin alituisiin tulipaloihin, vaati kaupunkia ryhtymään vesijohdon rakentamiseen. Aluksi näyttävät valtuuston jäsenet harkinneen nyt Jämsässä asuvan Malakias Pasin tekemää tai häneltä hankittua ehdotusta, joka oli pääasiallisesti samanlainen kuin hänen entinen suunnitelmansa. Valtuuston asettama vesijohtokomitea kuitenkin luopui vanhasta suunnitelmasta ja toimitti uuden ehdotuksen, jonka laatimisessa Vaasan radan rakennuksen yli-insinööri G. Th. Ahlgren lienee ollut apuna. Tämän ehdotuksen, jonka mukaan vesijohto oli kulkeva Mältinrannasta Laukontorille muutamin sivuhaarauksin, valtuusto hyväksyi keväällä 1882. Samalla asetettiin työtä suorittamaan rakennuskomitea insinööri Bergbom puheenjohtajana.

Vesijohdon rakentaminen annettiin urakalle Helsingissä asuvalle saksalaiselle insinöörille Rob. Huberille, joka sitoutui valmistamaan johdon 45 000 mk:n hintaan. Työhön käytettiin kaikkiaan 48 408 mk – kaikki anniskeluvaroja. Työ tarkastettiin ja hyväksyttiin 13 p. jouluk. 1882. Seuraavana vuonna laajennettiin johtoja 16 936 mk:n kustannuksella, josta määrästä oli tehtaanisäntä v. Nottbeckin torille rakennettavaa suihkukaivoa varten antama lahja 7 000 mk ja loput anniskeluvaroja. Vesijohdon huomattavia uutuuksia olivat "palopostit", joita oli kaikkiaan kahdeksan. Avaimia, jotka olivat samanlaisia kaikkiin kaivoihin, jaettiin palopäälliköille, palovartijoille ja palopostien lähellä oleviin taloihin.

Uuden laitoksen hallintoa varten laadittujen sääntöjen mukaan tuli rahatoimikamarin huolehtia vesijohdon hoidosta, kunnossapidosta ja sivujohtojen rakentamisesta. Tavallisiin talouden tarpeisiin tarvittavasta johdosta otetusta vedestä oli maksettava koko tontilta 20 mk ja puolelta tontilta 15 mk vuodelta ja lisäksi 15 mk:n lisämaksu vuodessa, jos talossa harjoitettiin tai sattumaltakin pidettiin jotakin liikettä, esim. kauppaa, apteekkia, ravintolaa, karvarin- tai värjärinliikettä oluenpanoa, tislausta, vesitehdasta, saunaa y.m.s., jotka aiheuttivat suurempaa vedenkulutusta. Tämä maksusäännös vahvistettiin 25 vuodeksi ja lisämaksu tarkoitti tonttia liikkeenharjoittajien luvusta riippumatta. Vedenotto yleisistä vedenottopaikoista oli maksuton.

Tämä niin kauan valmisteltu laitos alkoi toimensa v. 1884, vuoden taloudellinen tulos oli 295 mk tuloja ja 769 mk menoja. Vasta v. 1888, jolloin talojohtoja oli neljätoista, nousivat tulot menoja suuremmiksi. V. 1900 oli talojohtoja 86 (edell. vuonna 90); tulot olivat 2 525 mk ja menot 224 mk. "Vanhan vesijohdon" liiketoiminta lakkautettiin kokonaan v. 1907. Koko aikanaan (1884–1907) ehti tämä laitos tuottaa 41 854 mk ja menoja 16 910 mk, siis puhdasta tuloa vuotta kohden 1 458 mk, mikä kuitenkin oli ainoastaan vähän päälle 2 % vesijohtoon uhratulle pääomalle.

"Vanha vesijohto" ei ollut monta vuotta toiminut, kun uuden korkeapaineisen vesijohdon tarve kaupungissa alkoi tulla tuntuvaksi. Verkatehtaan suuri tulipalo 1888, vilkkaana rakennuskautena kohoavat uudet kivitalot, kaupungin lakkaamaton kasvaminen tekivät ajanmukaisen vesijohdon entistä enemmän kaivatuksi ja anniskeluvarain runsaus teki mieliteon toteuttamisen mahdolliseksi. V. 1889 asettikin valtuusto uutta vesijohtoa suunnittelemaan komitean. Insinööri Ahlbergin vanha ehdotus tuli kunniaan, sillä nyt ajateltiin vesisäiliön rakentamista Mustanlahden kalliolle uutta korkeapaineista johtoa varten. Vesijohdon suunnitelma tilattiin Helsingin insinööri C. Hausenilta, joka v:n 1890 lopussa jätti komitealle ehdotuksensa. Se oli monta kertaa suurenmoisempi kuin kymmentä vuotta aikaisemmin hyljätty esitys. Tampereella oli 20 000 asukasta, mutta insinööri Hausen teki laskunsa 40 000 asukasta varten, "se on noin 25 vuoden ajaksi eteenpäin". Otaksumalla suurimman mahdollisen vedenkulutuksen 70 litraksi henkeä kohden vuorokaudessa, oli siis suurin veden kulutus 25 vuoden kuluttua 2 800 m3 vuorokaudessa. Tämä vesimäärä saataisiin sopivasti Näsijärvestä, jonka veden laadusta toht. O. Aschan oli antanut kiittävän lausunnon. Suotimet ja pumppulaitos oli sijoitettava kaupungin myllylle ja 900 m3:n vetoinen vesisäiliö rakennettava betonista Pyynikin harjulle 54 m korkeammalle Näsijärven pintaa. Mustanlahden kalliolle rakennettavaa vesisäiliötä varten laati insinööri Hausen kustannusarvion, mutta ei suositellut sen rakentamista.

Vaikka kustannusarvio oli houkutteleva, näkyvät sen sadattuhannet markat kuitenkin lamanneen kaupunkilaisten yrityshengen moneksi vuodeksi. Vasta syksyllä 1895, kun yhä äänekkäämmin oli ruvettu vaatimaan vesijohdon laajentamista – Tampereen n. 700 talosta oli vain 76 talolla vesijohto –, teki komitea valtuustolle lopullisen ehdotuksen, joka vain hiukan poikkesi Hausenin suunnitelmasta ja päättyi 787 000 mk:n loppusummaan. Marraskuussa 1895 valtuusto hyväksyi komitean ehdotuksen ja asetti työtä valvomaan uuden insinööri A. Huikarisen johdolla toimivan komitean.

Tuo suurenmoinen työ suoritettiin sitten vv. 1896–1898 insinööri Aleksanteri Brandtin johdolla. Varsinaiset perustamiskustannukset olivat 679 661 mk, siis melkoista vähemmät kuin alkuperäiset kustannusarviot. Vesijohto luovutettiin käyttökelpoisena kaupungille 22 p. marrask. 1898.

Tampereen vesijohtolaitos oli tullut rakennetuksi ainoastaan vähäiseksi osaksi lainatuilla varoilla. Vesijohtolaitoksen (ja viemärien) hyväksi näet käytettiin aikajaksona 1880–1903 anniskeluvaroja kaikkiaan 565 175 mk. (65)

Menneen vuosisadan seitsenkymmenluvun lopulla alkoi sähkö voittokulkunsa maailmassa. V. 1879 Edison keksi vihdoinkin käyttökelpoisen sähköhehkulampun ja 1883 perustettiin Länsi-Europan ensimmäiset varsinaiset sähkölaitokset. Sillävälin oli sähkövalo kuitenkin jo ehtinyt tuikkia Tampereella Finlaysonin tehtaassa, joka on sähkövalon ensimmäinen ahjo ei ainoastaan Suomessa, vaan koko itäisessä Europassa. Merkillistä on, että tämä kiintoisa tapaus on tullut yleisemmin tunnetuksi vasta sähköhehkulampun puolivuosisataisjuhlaa vietettäessä ja ettei sen kaikkia yksityiskohtia vieläkään täydellisesti tunneta.

V. 1881 oleskeli Tampereella unkarilainen insinööri Stefan v. Fodor,

joka oli Edisonin liikkeen edustaja koko Itä-Europpaa varten. Tämä "Edisonin pioneeri" sai tehtaanisäntä v. Nottbeckin suostumaan siihen, että v. Fodor asettaa Finlaysonin tehtaan kutomoon ja kehräämöön hehkulamppuvalaistuksen sellaisella välipuheella, että jos laitos toimi niinkuin luvattiin, tehdas maksaa sovitun hinnan. Uusi ihmelaitos osoittautui moitteettomaksi, hinta maksettiin ja v:sta 1882 tuli sähkövalo jatkuvasti käytäntöön Finlaysonin tehtaalla. Sähkön synnyttäjänä oli kaksi Edisonin dynamoa, ulkomaita varten valmistetut koneet n:ot 24 ja 25, siis maailman sähkökoneiden vanhinta sarjaa. Ne olivat noin sadan lampun koneita ja niin kunnolliset, että ne vasta 1912 saivat tehdä tilaa uudenaikaisemmille. Siihen dynamoon (n:o 24), jota säilytetään muistoesineenä Finlaysonin sähkölaitoksella, on kiinnitetty levy, jossa on seuraava teksti: "Äldsta dynamomaskin i Finland Importerad 1881 från Amerika. Utrangerad 1912" (Suomen vanhin dynamokone. Tuotu 1881 Amerikasta. Poistettu käytöstä 1912). Fodorin hankkimat ja hänen apulaisineen paikalle asettamat johtimet olivat yksinkertaisella puuvillalangalla eristettyä kuparijohdinta ja ne lyötiin seiniin ja kattoon mutkalle käännetyillä lankanauloilla. Lampunpitimet tehtiin Finlaysonin tehtaalla puusta, todennäköisesti Fodorin ohjeiden mukaisesti. Lamppu, tavallisen nykyaikaisen hiililankalampun muotoinen, kiinnitettiin pitimeen puuvarmisteilla ja sivussa olevalla kierteellä. Pitimen sivussa oli myöskin koukku, josta lamppu pantiin riippumaan.

Tampereen pellavatehtaalla mainitaan sähkövaloa v. 1885. Sähkövoima oli tehnyt pysyvän liiton Tammerkosken kanssa. (66)

Tampereen kaupungin käytännölliset asukkaat alkoivat pian ymmärtää, että tässä oli kysymystä heidän kaupungilleenkin.

Jo kahdeksankymmenluvun alkuvuosina tuli sähkön maine Tampereella niin suureksi, että pari teknikkoa anoi kaupungin valtuustolta matkarahaa käydäkseen ulkomailla omin silmin tutkimassa sähkövalaistuksen kelvollisuutta. Anomus sillä kertaa hyljättiin. Mutta v:n 1887 alussa sai sähkökysymys vakaan jalansijan vapaakaupungin edistysharrastuksissa. Hra Fritz Wilénin ja Tampereen liikemiesten ennakkoluulottomuuden oli ansio siitä, että tämä kaupunki ensimmäisenä Suomen kaupungeista tuli hankkineeksi kaduillensa sähkövalaistuksen. Hra Wilén edusti Suomessa suurta amerikkalaista Thomson-Houstonin sähkövaloyhtiötä, jonka toimittamia sähkövalolaitoksia kehuttiin jo olevan "200 kaupungissa ja paljon yli 1 000 tehtaassa". Joulukuussa 1885 oli amerikkalainen sähkövalaistus pantu toimeen Hernösandin kaupungissa Ruotsissa ja sieltä oli kipinä singonnut Suomen puolelle Vaasaan, missä sähkövalaistuksella jo tehtiin onnistuneita kokeita. Thomson-Houstonin asiamiehen tietojen mukaan v:n 1887 alussa oli sähkövaloa aikaisemmin käytetty meidän maassamme "parin isomman kaupungin kirkoissa, teollisuuslaitoksissa, ravintoloissa ja asioitsijatoimistoissa".

Pian rupesivat tamperelaiset uskomaan puheita "sähköauringoista" (kaarilampuista) ja niiden tavattomasta halpahintaisuudesta; Tampereen katujen valaiseminen 249 petrolilampulla maksoi v. 1887 kaupungin menosäännön mukaan Smk. 7 126:65, mutta sähkövalaistuksen hinnan arvioitiin nyt kohoavan "vain hiukka enempään kuin puoleen tästä summasta". Marraskuun lopulla 1887 myönsi valtuusto 500 markkaa sähkövalaistuskokeiden kustantamiseksi ja asetti komitean (hrat Th. Clayhillsin, J. T. Durchmanin, R. Munsterhjelmin, G. Selinin ja G. O. Sumeliuksen) harkitsemaan sähkökysymystä.

Valaistuskokeita ei saatu toimeen ennen kesää, mutta syyskuun ensi iltain tummetessa 1888 saivat Tampereen asukkaat ihailla hra Wilénin asettamain Thomson-Houstonin sähköaurinkojen kummallista valoa. "Tämä koevalaistus – siitä sanomalehdet kertoivat – toimitetaan kaupungin keskiosissa 24 kaarilampulla, kukin 1 208 normaalikynttilän valovoimalla. Valaistusasema on kaupp. Fontell'in talossa, Hämeenkatu 17, jossa lokomobiili, kuten näyttää, sangen yksinkertainen ja tarkoituksen mukainen, käyttää valon synnyttäjää, dynamokonetta. Tämäkin kone näyttää suhteellisesti pieneltä, mutta tarkoituksensa se täyttää sangen hyvin, eikä tunnu vaikeahoitoiseltakaan." – Laitoksen teknikkona ja käyttäjänä oli konemestari K. A. Rydman, josta sitten tuli kaupungin sähkölaitoksen ensimmäinen johtaja.

Pitkiä siekailematta päättivät kaupungin valtuusmiehet ostaa 30 kaarilamppua 33 000 markalla, jolloin hra Wilénin tuli laittaa valaistus täyteen kuntoon. Valaistuksen hoito jäi kahdeksi vuodeksi hra Wilénille 6 000 markasta vuodelta. Niin oli Tampereella nyt vuoden 1889 alkaessa oma sähkölaitos.

Eihän uusi laitos olisi ollutkaan sähkölaitos, ellei se olisi vaatinut lakkaamatonta laajentamista ja parantamista. Ensimmäinen laajennus tapahtui jo 1891, jolloin kaupungin myllyrakennukseen laitettiin sähkölaitokselle tarpeelliset suojat ja turbinit, hankittiin 3 dynamoa ja 60 kaarilamppua entisten lisäksi ja järjestettiin sisävalaistus kunnan omia tarpeita varten. V. 1892 ilmoitettiin kaupungin sähkölaitoksen pääoma-arvo 176 000 ja sen vuotuinen hoitokustannus ilman pääoman korkoja 20 000 markaksi.

Laitoksen melkoiset menot pakottivat kaupungin valtuuston käymään askeleen eteenpäin kunnallisen sähkötalouden alalla. Näinä vuosina oli yhä yleisemmin ruvettu käyttämään sähkövaloa myöskin yksityisten asunnoissa. Tätä sisävalaistusta toimitti Tampereen yleisölle 1890-luvun alussa yksityisten muodostama yhtiö "Sähkö". Kaupunki nähtävästi katsoi talousopilliseksi rikokseksi ruveta tällä alalla kilpailemaan yksityisen yritteliäisyyden kanssa. Kokemuksen piti tässäkin niinkuin niin monessa muussakin yleisessä kysymyksessä kumota vanhat opit. Vuosikertomuksessaan v:lta 1892 kaupungin rahatoimikamari puhuttuaan sähkölaitoksen kasvaneista menoista jatkaa: "Näistä numeroista selviää, että näin kallis laitos olisi siten käytettävä, että se tulisi tuottavaksi. Tämä taas ei voi muuten tapahtua kuin että yksityisetkin kohtuullisesta maksusta saavat käyttää sähkövalaistusta hyväkseen. Koskessa on kyllä käyttövoimaa riittämään asti ja kaupungin äskettäin hankkima dynamokone edellisen kera riittää kyllä, vaikka sähköjohtoa laajennettaisiinkin." Mutta vasta v. 1894 kaupunki päätti ruveta antamaan yksityisille sähkövaloa, mikäli sitä kaupungilta itseltään riittäisi. Samalla määrättiin vuosimaksu kymmenen normaalikynttilän voimaisesta sähkölampusta perheessä 15 markaksi. Jo samana vuonna saatiin nähdä, että tämä talous lupasi vastaisuudessa tulla hyvin kannattavaksi kaupungille.

Sähkövalolaitoksen näin kehittyessä ja sen hoitamisen käydessä rahatoimikamarille yhä vaikeammaksi ja vastuullisemmaksi, päätti valtuusto v. 1897 ottaa ammattitaitoisen insinöörin laitoksen hoitajaksi. Siksi tuli insinööri V. Strahoff Helsingistä.

V:n 1898 alussa käytti kaupungin sähkövalaistuslaitos 97 kaarilamppua ja 3 200 kpl. 10 normaalikynttilän voimaista hehkulamppua. Laitos tuotti näinä vuosina kaupungille yli 9 000 markan suuruista nettovoittoa. Vaan kun sähkövalon käytäntö ja kysyntä oli kaupungissa yhäkin suuresti lisääntymässä, teki sähkölaitoksen uusi johtaja 1898 suuren ehdotuksen sähkölaitoksen laajentamiseksi pitemmänkin tulevaisuuden varalle. Sen mukaan oli koko sähkölaitoksen järjestelmä muutettava vaihtovirrasta tasavirtaan, jolla Tampereen oloissa silminnähtävästi oli monia etuja. "Akkumulaattorien avulla – lausui insinööri tasavirtajärjestelmästä – voidaan vesivoiman turhaankuluminen estää; päivän aikana, kun valoa muuten tarvitaan vähän, on erinomainen tilaisuus kerätä voimaa akkumulaattoreihin, jotka illalla ja yöllä ryhtyvät taas vuorostaan vesivoimaa auttamaan. Kun vielä koski on niin edullisella paikalla, aivan keskellä kaupunkia, eivät niin pitkät välimatkat tule kysymykseen, että johdot tässä tapauksessa mitenkään tulisivat mahdottomiksi, mikä pitemmillä matkoilla tasavirtajärjestelmässä on haittana. Edullisempaa asemaa tasavirtajärjestelmälle, kuin Tampereen kaupungilla, on tuskin missään." Tasavirran tuottamana etuna mainittiin vielä, "että tämän järjestelmän mukaan sähkölaitoksesta helposti voidaan päivän aikana antaa käyttövoimaa pienempää teollisuutta varten". Ehdotus hyväksyttiin ja sen mukaisesti laajennus pantiin toimeen vv. 1899–1900 päälle 400 000 markan kustannuksella.

Seuraava suuri laajennus toimitettiin v. 1909. Vanha historiallinen myllylaitos hävisi nyt kokonaan, kun kaikki tila ja vesivoima tarvittiin sähkölaitokselle. Laajennetun sähkölaitoksen vesiturbini oli 450-hevosvoimainen. Samalla muutettiin katuvalaistuksen kaarilamput metallilankalampuiksi. Sähkölaitokselle 16 p. helmik. 1909 laaditun uuden johtosäännön mukaan uskottiin laitoksen hoito erityiselle hallitukselle. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli konsuli Gösta Sumelius.

Sähkölaitoksen kertomuksessa v:lta 1910, jolloin oli kulunut kymmenen vuotta uuden virtajärjestelmän käytäntöönottamisesta, luodaan seuraava katsaus näihin kuluneisiin vuosiin:

"Laitoksesta myydyn virran kasvu oli sangen tasainen kolmena ensimmäisenä vuonna. Neljäntenä nousi se lähes kaksinkertaiseksi edelliseen vuoteen verrattuna. Syynä tähän oli etupäässä katuvalaistuksen lisääntyminen 70 kaarilampulla ja voimavirran hinnan alentaminen. Vuonna 1906 alenee voimavirran käyttö alle edellisen vuoden johtuen vapaakaupunkioikeuksien päättymisestä ja jolloin O.Y. Ferrarian tehtaat muutettiin Tampereelta. Vuosi 1907 on tähän saakka Sähkölaitoksen paras vuosi varsinkin taloudellisessa suhteessa. Virran menekki lisääntyi 40 %:lla. V. 1908 vallitsi tavaton veden puute aiheuttaen vähennyksen virran menekissä. Viimeisinä kahtena vuonna olisi virran menekki ollut melkoista suurempi ellei silloin käytäntöön tulleet virtaa säästävät metallilankalamput olisi sitä vähentäneet. Vuonna 1910 havaitaan sitäpaitse voimavirran käytön vähentyneen, johtuen imukaasumoottorien aiheuttamasta kilpailusta."

Sähkölaitoksen taloudellisetkin tulokset olivat tulleet varsin hyviksi, niinkuin ilmenee seuraavista luvuista:

            kirja-arvo     tulot      ylijäämä
    vuosi   1 000 mk      1 000 mk    1 000 mk

    1901      691           156          45
    1902      633           176          67
    1903      586           206         126
    1904      576           262         145
    1905      624           322         167
    1906      635           315         164
    1907      637           386         227
    1908      624           403         250
    1909      753           405         243
    1910    1 143           358         158

Tällä tavoin oli vähäisestä sähkövalaistusyrityksestä parissa vuosikymmenessä paisunut mahtava kunnallistaloudellinen laitos. (67)

12. PUHTAUS JA TERVEYS.

Viemärilaitos. – Maaperän myrkytys. – Vanhat laskuojat. – Viemärirakennuksia 1870-luvulla. – V:n 1879 terveydenhoitoasetus. – Viemärityöt 1887–1894.

Puhtaanapito: Katujen kiveäminen. – Katujen lakaisu ja kastelu. – Tunkiokysymys. – Yleiset käymälät. – Pesuhuone. – Teurastuslaitos.

Yleinen terveydenhoito: Yleisiä oloja. – Ilmasto. – Maaperän epäterveellisyys. – Kaivojen pilautuminen. – Väestön elintavat. – Tehtaiden ja verstaiden puhtausolot. – Työväen asunto- ja ravinto-oloja. – Saunat.

Kivulloisuus ja kuolema: Kuolleisuusnumeroita. – Keuhkotauti. – Kulkutaudit. – Tautisuusnumeroita. – Pikkulasten kuolleisuus.

Terveydenhoitolaitokset: "Raittiuslautakunta" 1866. – Terveydenhoitolautakunta ja sen toimia. – Kunnan lääkärikunta. Koululääkärit. – Sairaalat. – Kiertävät sairaanhoitajattaret. – Terveydenhoidon tarkastaja. – Tarkastustoimisto. Terveydenhoitopolisien toiminta. – Prostitutio. – G. R. Idmanin toiminta. – Yleiskatsaus.

Tampereen kaupungin uudempain terveydenhoitorientojen perustuksena on ollut puhtaanapitotoimi. Siihen kuuluvista laitoksista on ensimmäisenä mainittava viemärilaitos.

Avonaiset luonnon-ojat, joita juoksi vanhan kaupungin pohjoisosista Pyhäjärveen, Nalkalan torin rantaan, ja paperitehtaan kohdalla olevaan kosken osaan, eivät voineet toimitetuin oikomisin, aukiluomisin ja kansittamisinkaan ajan mittaan pitää selvinä ja kuivina rakennusten ja lian vähitellen täyttämiä seutujaan. Kahdeksankymmenluvulla oli Itäisen ja Läntisen Pitkänkadun, Puuvillatehtaan ja Kauppakadun välillä sijaitseva asuma-ala sellaisesta syystä terveydellisesti huonoin osa kaupunkia. Maaperä – sanoo terveydenhoitolautakunta kertomuksessaan v:lta 1887 tästä kaupunginosasta – on täällä n.s. kuohusavea, mikä on likomärkä vedestä, jolla ei laskua; siellä olevat palokujat ynnä niiden läpi menevät laskukanavat ovat täynnä kaikenlaista likaa, josta tietysti ympäristön ilma saastuu. V:n 1887 tulirokko-epidemia alkoi tämän piirin sisäpuolella; samoin oli 5/6 kaikista lavantautiin sinä vuonna sairastuneista henkilöistä siellä asuvia. Erittäin epäterveelliseksi katsottiin niihin aikoihin mainitulla alueella olevaa neliötä Läntisen- ja Kuninkaankadun, Uuden- (Satakunnan-) ja Puutarhakadun välillä. Toinen epäterveellinen osa kaupunkia oli Amurinmaa. Taloja n:oita 311–315 (nyk. Suokadun n:ot 5, 7, 6 ja 8) mainittiin v. 1882 "ympäröiväin seutuin todelliseksi vesisäiliöksi". Kertoessaan v. 1890 kaupungissa raivonneesta ankarasta tulirokosta ja muista kulkutaudeista lausui terveydenhoitolautakunta tästä kaupunginosasta seuraavaa: "Se osa kaupunkia, jossa nämä kulkutaudit etupäässä ovat liikkuneet, erittäinkin tulirokko ja suolikuume, ja jossa ne ovat useimmat uhrinsa vieneet, on 7:mäs kaup. osa eli niin kutsuttu Amurinmaa. Syy tähän on varmaankin se, että mainittu kaupunginosa on rakennettu suomaalle, että tämän kaupunginosan keskuala on matalampi, kuin syrjäpaikat, niin että kaikki likavesi kokoontuu tänne mätänemään, koska minkäänlaista likaviemärirakennusta täälläpäin ei vielä löydy, tahi valuu kaivoihin ja saastuttaa ne. Ylimalkaan ovatkin kaivot tässä kaupunginosassa mitä huonoimmalla kannalla, niin että tuskin koko kaupunginosassa kaivoa löytyy, jonka vesi olisi hyvää. Sitäpaitsi ovat kaikki kadut täällä kivittämättä, niin että lika ja kura, erittäinkin niin sateisena ja märkänä syksynä kuin v. 1890 oli, on niin runsas, että tuskin liikkumaan pääsee."

Seikat semmoiset tunnettiin jo aikaisemminkin, mutta pahan poistamiseen kunnollisen maanalaisen viemärilaitoksen avulla puuttui kaupungin hallitukselta tarmoa ja – arvatenkin varoja. Vv. 1857 ja 1862 oli suurin kustannuksin mutta vähin tuloksin koetettu parantaa sitä ikivanhaa laskuojaa, joka johti likavettä kaupungin pahimmasta lammikkoseudusta (Läntisen- ja Puutarhakatujen risteyksen tienoolta) paperitehtaan rantaan. V. 1866 valittu "raittiuskomitea" vedoten siihen, että lavantauti raivosi pahimmin kaupungin huonoimmin ojitetuilla seuduilla, esitti viemäriverkon rakentamista kaupunkiin. V. 1867 porvaristo päättikin ryhtyä toimiin kaupungin maan punnituttamiseksi ja viemäriverkon suunnitelman hankkimiseksi. V. 1873 valmistui maanmittarin laatima suunnitelma, jonka mukaan oli avattava kaksi viemäriä, toimii Mustanlahden torilta pitkin Esplanadia ja Rantakatua haikalan torin rantaan ja toinen, maanalainen, Puutarhakadun takaa Itäistäkatua pitkin Laukontorin avonaiseen ojaan saakka. Mutta vasta 1876 ryhdyttiin todenteolla viemärejä rakentamaan pääasiallisesti v:n 1873 suunnitelman mukaan. V. 1876 käytettiin pitkin It. Puistokatua kulkevan viemärin rakentamiseen 9 564 mk. V. 1880 laaditun kartan mukaan oli kaupungissa kolme pääviemäriä, nim. (1) vanha paperitehtaalle menevä, (2) Itäisenkadun viemäri, jolla oli Kauppakadulta tuleva sivuhaara ja kaksi suuhaaraa Laukontorin tienoolla, sekä (3) Esplanadin – Rantakadun viemäri.

Tämä viemäriverkko ei mitenkään riittänyt kaupungin tarpeisiin ja lisäksi oli se osittain puutteellisesti rakennettukin. Sitäpaitsi sisälsi v:n 1879 terveydenhoitoasetus määräyksiä, joiden mukaan kaupungin oli kymmenen vuoden kuluessa toimitettava asutun alansa täydellinen punnitus ja sen perusteella laadittava viemärisuunnitelma. Kunnollisen viemäriverkon rakentamista ruvettiin nyt vakavasti miettimään. Terveydenhoitolautakunta uupumatta kehoitti kaupunkia laajentamaan ja parantamaan likaviemärilaitostansa. V. 1882 insinööri Bergbom ja arkitehti Calonius esittivät valtuustolle, että laadittaisiin suunnitelma kosken länsipuolella olevan kaupungin varustamiseksi viemärilaitoksella. Nähtävästi valtuuston tilauksesta laatikin tällaisten asiain erityinen harrastaja ja tuntija insinööri C. O. Helenius suurenmoisen suunnitelman länsiosan viemäriverkkoa varten. Sen mukaan olisi viemärit pitänyt rakentaa rautatiilistä, pääviemäri Satakunnankadulta Kuninkaankatua pitkin Kalatorille; kustannusarvio oli 358 802 mk. Kun suunnitelmasta oli hankittu insinöörien E. Graeffen ja R. Huberin lausunnot, joista jälkimäinen arvioi pääviemärien kustannukset ainoastaan 90 000 mk:ksi, ja kun laaja punnitustyö oli saatu suoritetuksi, päätti valtuusto keväällä 1887 ryhtyä viemärilaitoksen rakennuttamiseen.

Ensiksi rakennettiin 58 000 markan urakkahinnalla likaviemäri Satakunnan- ja Kuninkaankatujen kulmasta Kuninkaan- ja Rantakatuja pitkin Laukontorin rantaan. Työtä jatkettiin sitten sitkeästi vuosi vuodelta.

Kosken itäpuolella olevan kaupungin viemäriverkon järjestämiseksi laativat insinööri Helenius ja kaupungin arkitehti Calonius jo v. 1883 seikkaperäisen suunnitelman. Kovin siinä kolkuteltiin kaupungin asukkaiden sydäntä, osoitettiin kuinka maan mätäneväin aineiden tuottama lika ja n.s. pohjavesi olivat monenlaisten tautien, kuten jäsensäryn, keuhkotaudin, lavantaudin, punataudin ja koleran pääsyynä, ja vedottiin, niinkuin jo v:n 1866 raittiuslautakunta oli tehnyt, Englannin kaupunkien esimerkkiin, missä keuhkotaudin aiheuttamat kuolemantapaukset maan kuivaamisen jälkeen olivat vähentyneet puoleen entisestä. Mutta kustannusarvio, 373 375 mk, oli niin pelottava, että kaupunki vasta yhdeksänkymmenluvun alkaessa uskalsi ryhtyä Kyttälän puolen viemäröimiseen. Vv. 1887–1894 jatkuneiden töiden jälkeen oli kaupungin viemäriverkon pääosa valmis. Viemärien pituus oli yhteensä noin 1 1/2 peninkulmaa (varsinaisia johtoja 14 740 m) ja viemärikaivoja oli 195, joista syöksykaivoja 123 ja puhdistuskaivoja 72. Länsipuolella koskea olivat nyt viemärin yhteydessä melkein kaikki talot ja itäpuolella koskea koko myyty alue.

Sen jälkeen on viemäriverkkoa laajennettu ja täydennetty sen mukaan kuin kaupunki on kasvanut. (68)

Vasta viemärilaitoksen ja vesijohdon valmistuttua kävi kaupungin täydellisempi puhtaanapito mahdolliseksi. Samoihin aikoihin, jolloin uusi vesijohto valmistui, päättyi myöskin katujen kiveäminen kaupungin syrjäosissa (Amurinmaassa 1895, Tammelassa 1899). V. 1903 aljettiin kaupungin tärkeimpiä katuja laskea noppakivillä. V. 1894 annetulla senaatin päätöksellä määrättiin, että kaupungin katujen lakaisun tuli tapahtua auringonlaskun ja seuraavan aamun kello 9 välisellä ajalla. Kaupungin omain katuosain puhtaanapitoa, jota vielä yhdeksänkymmenluvulla suoritettiin urakkatyönä, ruvettiin uudella vuosisadalla toimittamaan vakinaisesti palkatun väen avulla.

Kaupungin tunkiokysymys kaipasi vielä tyydyttävää ratkaisuaan. Lannan ja muun töryn poistaminen tapahtui vanhemmittain alkuperäisimmällä tavalla. Kokoontunutta lantaa vietiin vielä yhdeksänkymmenluvulla avonaiseen tunkioon Pirkkalaan menevän maantien varrelle, mistä sitä vähitellen kuljetettiin lähiseudun maatiloille. Vuosisadan lopulla alkoi lantakysymys tulla kaupungille hyvin kiusalliseksi. Uuden vuosisadan alussa lantapatteri siirrettiin Kalevankankaalle. Asiantuntijaksi kutsuttu ruotsalainen insinööri G. Walley laati v 1902 ehdotuksen koko kaupunkia käsittäväksi tynnyrijärjestelmäksi, jonka kustannusarvio oli 330 200 (vaihtoehtoisesti 215 600) mk. Sen jälkeen rupesivat puhtaanapitotoimet tällä alalla tulemaan ajan vaatimalle kannalle.

Erityisistä puhtaanapitoa edistävistä laitoksista mainittakoon tässä vielä yleiset käymälät, joista ensimmäiset rakennettiin terveydenhoitolautakunnan esityksestä v. 1887 Laukon torille, Mustanlahden rantaan ja Kauppatorin läheisyyteen.

Jo v 1860 sai työmies J. Wallenius luvan rakennuttaa silloisen hevostorin alalaitaan kosken alajuoksun rannalle pesutuvan yleistä käyttämistä varten. Jos yrityksestä tuli tosi, ei siitä tullut varsin pitkäaikaista, koskapa seuraavalla vuosikymmenellä yleisen pesutuvan rakentaminen jälleen oli keskustelun alaisena. Anniskeluyhtiön voittovaroista valtuusto v. 1879 määräsi 1 000 mk rahastoksi pesutuvan rakentamista varten. Se saatiinkin rakennetuksi v. 1884. Uusi, 26 000 mk maksava virutuslaitos päätettiin v. 1898 rakentaa Nalkalan torille.

V. 1887 päätti valtuusto rakentaa kaupunkiin teurastushuoneen ja

seuraavana vuonna se rakennettiinkin Pyhäjärven rannalle kalkkiuunin lähelle. Se ei kuitenkaan täyttänyt tarkoitustaan, vaan joutui terveyspolisin alituisten moitteiden kohteeksi. V. 1898. sai terveydenhoitolautakunta tehtäväkseen laatia ehdotuksia uuden ajanmukaisen teurastuslaitoksen rakentamiseksi, mutta sellainen saatiin rakennetuksi vasta v. 1910. (69)

Ilahduttavimpia ja suurenmoisimpia tuloksia, mitä Tampereen kaupungin kunnallisen toiminnan alalla oli kerrottavan aikakauden loppupuolella saavutettu, olivat yleisen terveydenhoidon, s.o. ihmisten terveydellisiin oloihin kohdistuvain kunnallisten toimenpiteiden edistykset. Näitä edistyksiä voidaan arvostella parhaiten, kun otetaan huomioon ne vaikeudet, joita on ollut voitettavana.

Kaupungin seutu – sanotaan terveydenhoitolautakunnan kertomuksessa v:lta 1883 – muodostaa laaksonotkon, joka on avonainen pohjoisessa ja etelässä olevilta suurilta järviltä puhaltaville tuulille. Molemmin puolin kaupunkia kohoavat korkeat, osaksi havupuita kasvavat harjut. Veto, jonka alaisena kaupunki siten on, pitää ilman raittiina, mutta tämä etu useinkin käy arvottomaksi, koska koskesta tuon tuostakin nousee sakeita sumuja, jotka asettuvat kaupungin yli, erittäinkin kosken alapään varrella olevaan seutuun. Jäiden lähtö Näsijärvestä alkaa myöhemmin kuin muista lähijärvistä ja kestää kaksi viikkoa. Tuimat pohjoistuulet tuovat silloin kaupunkiin kylmää, raakaa ilmaa, minkä vuoksi hengityselinten katarrit siihen aikaan ovat niin tavalliset.

Ilmaston tuottamat terveydelliset haitat ovat kumminkin mitättömän pieniä niihin suuriin epäkohtiin verraten, mitkä johtuvat kaupungin maaperän vähitellen jatkuneesta myrkyttymisestä. Alue, jolle kaupunki on rakennettu, on suureksi osaksi savimaata. Sitäpaitsi on maan pinta epätasainen, niin että kuivempain ylänteiden ja yksinäisten kallioiden välille on syntynyt vesi- ja suoperäisiä alueita, joitten seisovassa liassa kaikkinaiset taudit viihtyvät mitä parhaiten.

Maaperän saastuessa pilaantuivat vähitellen kaikki kaivotkin. V. 1883 mainitaan vielä hyvää vettä olleen saatavissa yksityisistä kaivoista. Muutaman vuoden kuluttua kuitenkin oli juomavesi jo yleensä huonoa ja vain muutamissa kaivoissa oli enään hyvää vettä; v. 1885 oli 23 tutkitussa kaivossa ainoastaan kymmenessä kelvollista juomavettä. Pilaantuneita kaivoja täytyi jo ruveta sulkemaan tai luomaan umpeen. Parempaa vettä koetettiin. saada kaivamalla uusia kaivoja, kunnes nekin turmeltuivat tavallisesti sangen pian. V. 1883 mainitaan kaupungissa olleen 344 kaivoa, joista 44 oli silloin suljettava. Vasta uuden vesijohdon rakentaminen paransi vedensaannin. V. 1905 olivat kaivot jo jokseenkin tyystin hävinneet kaupungista.

Ihmisten asuin- ja elintavat olivat vielä sukupolvi sitten yhtä likaiset kuin maaperä heidän allansa. V. 1872 antoi maistraatti määräyksiä, joilla sakon uhalla kiellettiin sikain pitäminen yhteishuoneiden alla, velvoitettiin talonomistajat kesä- ja lokakuun välisenä aikana tyhjennyttämään ruumat vähintään kerran kuukaudessa ja kiellettiin lannan vedättäminen kaupungin kaduilla mainittuna aikana vuodesta kello 5:stä aamulla 11:een illalla. Siitä voi päätellä, minkälaiset olivat pihain perät ennen sakkojen määräämistä. Suuressa kolerasiivouksessa v. 1892 tavattiin taloja, joissa ei ollut käymälää ensinkään. Vielä v. 1894 oli kosken itäpuolella 276 maakuopparuumaa ja ainoastaan 103 sementtipermantoista; 230 sikaa, 145 lehmää, 158 hevosta ja 249 kanaa oli lisäämässä tämän kaupungin puolen maalaisuutta, vaikkei suinkaan puhtautta.

Tehtaat ja verstaat levittivät likaa ja löyhkää ympärilleen. Paperitehtaan tuoksuista kaupungin asukkaat valittivat vuosikymmeniä. V. 1870 kielsi maistraatti sadan markan uhalla kaasutervan laskemisen Tammerkoskeen ja nahkojen lioittamisen ja valmistamisen koskessa ylempänä Laukontorin alapuolta. V. 1894 kuusi nahkurinverstasta keskellä kaupunkia harjoitti nenään tuntuvaa liikemainostusta. Käsityöläisverstaiden lika ja syöpäläiset olivat usein yhdeksänkymmenluvulla työntekijäin valituksen aiheina. Suurin osa Tampereen työväkeä on myöhäisiin aikoihin saakka työskennellyt mitä epäterveellisimmissä ja hengenvaarallisimmissa oloissa, joista tautitilasto antaa järkyttäviä kuvauksia.

Ihmisten asunnoissakin vallitsivat yhtä epäterveelliset olot kuin pihoilla ja työpaikoissa. Huoneiden liika-asutus oli monet vuosikymmenet pysyvänä pahana Tampereen työväenkortteleissa. Kuuluisaksi tuli jo edellä kuvaamamme tamperelainen työväenasuntomalli. "Vanhemmissa, työväen asumissa, kaupunginosissa – lausutaan terveydenhoitolautakunnan kertomuksessa v:lta 1897 – ovat talot rakennetut hyvinkin epäterveelliseen suuntaan. Taloissa löytyy useampia niin kutsutulta kyökkikuntia, se tahtoo sanoa portaat johtavat yhteiseen kyökkiin, jonka kummallakin puolella on kaksi asuinhuonetta. Kussakin huoneessa asuu työntekijä perheineen. Jos tällaisessa perheessä lapsi sattuu sairastamaan tarttuvaa tautia, esimerkiksi tulirokkoa, niin on miltei mahdotonta estää tautia levenemästä joka lapseen koko kyökkikunnassa."

Köyhemmän kansan ravinto-oloissa on kauan ollut suuria epäkohtia. "Työväki elättää itsensä pääasiallisesti kasvisaineilla, kuten perunoilla, leivällä, puurolla, vellillä ja maidolla. Tuoretta lihaa syövät he harvoin, mutta suolaista sekä kalaa että lihaa isoin määrin. Juomana käytetään harvoin vettä, vaan sen sijaan kaljaa ja sahtia. Kahvia juodaan paljon niinkuin myöskin olutta ja viinaa, ehkä juoppous vuosi vuodelta raittiusliikkeen vaikutuksesta vähenee" (1887).

Raittiusliikkeen vaikutus oli vielä vuosikymmentä pari sitten sangen vähän tuntuva. Juoppous, kaikenlainen irstaus, haureus ja tappelut olivat seitsen- ja kahdeksankymmenluvun Tampereella suurimmassa kukoistuksessa levittäen ympärilleen tauteja ja kärsimyksiä.

Huolenpito ruumiinpuhtaudestakin veltostui kaupungissa vanhan kansallisen saunomistavan heiketessä. Vanhassa Tampereen kaupungissa tuntui saunan tuoksua vähin kaikkialla. Kyttälän oston jälkeen tuli itse kaupunki Erkkilän saunan omistajaksi ja antoi saunansa vuokralle. Mutta kun asutus tiheni ja kaupunkiin karttui kaikenlaista kansaa, hävisi saunain siisteys ja kotoisuus. Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella oli kaupungissa parikymmentä saunaa; yleisesti moitittiin sitä, että työväen "yhteisissä" saunoissa miehet ja naiset kylpivät yhdessä ja että niiden riisumahuoneet usein olivat yhteydessä ulkoilman kanssa; muutamissa saunoissa vallitsi sanomaton saastaisuus, joka vasta viranomaisten suurilla ponnistuksilla saatiin poistetuksi. V. 1905 oli Tampereella 34 saunaa.

Uusia terveydellisiä vaaroja tuotti kaupungin myöhempinä aikoina kulkuväen kasvava liike, tuo kurjuudesta poispyrkivä ihmisvirta, joka toi kaikkialle mukanaan likaa, tauteja ja kurjuutta. (70)

Sentapaisia ovat pääpiirteet siitä sisäisestä siivosta ja terveyskannasta, mikä vanhemmittain vallitsi tuossa kauniissa kaupunkilaaksossa humisevain harjujen välissä, Amurinmaan tuoreissa uutistaloissa ja Kyttälän maalaisrunollisissa pikkutaloissa. Kivulloisuus ja kuolema olivat niiden pysyvimpiä asukkaita. Tampereen väestön kuolleisuudesta antavat paljon puhuvan kuvan seuraavat luvut, joissa kuolleiden luku on laskettuna kutakin 1 000-lukua kohden (prom.) aikajakson keskimääräisestä väestöstä:

    aikajaksona      Tampereella      kaikissa        koko
                                    kaupungeissa     maassa

    1801–1840          28.5             –           27.8
    1841–1870          28,3             –           28.1
    1871–1880          27.1            23.3          22.2
    1881–1890          25.9            21.3          21.1
    1891–1900          21.5            19.0          19.7
    1901–1910          16.6            16.4          17.9
    1911–1920          17.6            15.4          17.8

Nämä luvut osoittavat varsin merkillistä kehitystä. Yhdeksänkymmenluvulle saakka oli kuolleisuus Suomen kaupungeissa suhteellisesti suurempi kuin maaseuduilla ja koko maassa yleensä. Viimemainitulla vuosikymmenellä, tarkemmin sanoen v. 1892, tapahtui muutos: kaupunkiväestön kuolleisuus on siitä pitäin, paria vuotta lukuunottamatta, ollut säännöllisesti vähäisempi kuin koko maassa yleensä. Mitä Tampereen kaupunkiin erityisesti tulee, niin on Tampereen väestön kuolleisuus hyvän matkan uudelle vuosisadalle asti säännöllisesti ollut suurempi kuin Suomen kaupungeissa yleensä, lukuunottamatta vuosia 1904, 1905 ja 1907, jolloin olot Tampereella olivat suotuisammat kuin maan kaupungeissa yleensä. (71)

Tampere on siis kauan aikaa ollut kuolleisuuden keskuspaikkoja maassamme. Tähän suureen kuolleisuuteen ovat tuntuvasti vaikuttaneet tuberkulosi- ja tartuntataudit, joista monet jo vanhastaan ovat täällä pitäneet pysyväistä majaa. Sellaisia ovat ensi sijassa keuhkotauti, lavantauti ja tuli- y.m. rokot. Papiston laatimain luetteloiden mukaan oli Tampereen seurakunnan kuolleista aikakautena 1801–1840 13.5 %, aikakautena 1841–1880 jo 16 % ja aikakautena 1881–1890 jopa n. 25.4 % keuhkotaudin uhreja. Lääkärien antamain kuolontodistusten mukaan oli vuosikymmenenä 1889–1898 Tampereen seurakunnan kuolleista 20.5 % keuhkotautiin kuollutta. Tauti oli pysynyt jotakuinkin yhtä voimakkaana koko puheenaolevan vuosikymmenen. Se haki uhrinsa etupäässä parhaassa ijässä olevista henkilöistä. Kaikista keuhkotautiin kuolleista olivat 20–40 vuotiaat enemmän kuin kolmas osa. Senjälkeen tulivat 40–60 vuoden ikäiset ja sitten 1–5 vuoden vanhat lapset. Ylipäänsä kuoli tuberkulosiin vuosittain enemmän väkeä kuin mihinkään muuhun tautiin. – Uuden vuosisadan alkupuolella ovat Tampereen keuhkotautikuolleiden suhdeluvut olleet vieläkin suuremmat.

Keuhkotaudin levenemistä Tampereen eri yhteiskuntaluokissa aikakautena 1889–1898 valaisevat seuraavat numerot:

        yhteiskuntaluokat        kuolleita    keuhkotautiin kuolleita
                                 kaikkiaan    yhteensä    % kuolleista

    säätyläisiä                     217          25           19.7
    palvelijoita ja ulkotyöläisiä   437         165           37.9
    käsityöläisiä                   250         124           49.6
    tehtaalaisia                    452         227           50.2

Tästä näkee, että keuhkotauti oli enin säästänyt säätyläisiä ja pahimmin raivonnut työtätekeväin kansanluokkain, varsinkin käsityöläisten ja tehtaalaisten joukossa. "Tuberkuloositauteihin kuolleitten asuinpaikat kaupungissa olivat etupäässä niissä kaupunginosissa, missä eniten työkansaa asuu ja joissa siis huonot ilmanvaihtosuhteet liika-asutuksen kautta pääsevät vaikuttamaan." Niin kuului vielä myöhemminkin terveydenhoitolautakunnan pysyvä valitus keuhkotaudista.

Hirvittävää jälkeä ovat Tampereen väestöön aikain kuluessa kyntäneet myöskin tartunnaiset kulkutaudit. Terveyshoitolautakunnan vuosikertomusten mukaan esiintyi niitä kaupungissa menneen vuosisadan loppupuolella harva se vuosi. V. 1881 kesällä raivosi Tampereella isorokko, seuraavana vuonna lavantauti; kuolleisuuden suhdeluku v. 1882 oli 30.5 prom., väestöstä, jota suurempi kuolleisuusluku vuosisadan loppuvuosikymmeninä oli ainoastaan vuosina 1878 (34.2 prom.) ja 1890 (30.6 prom.). V. 1885 olivat terveysolot verraten hyvät, niinkuin parina edellisenäkin vuonna, mutta lopulla vuotta vieraili lavantauti Kyttälässä. Vuosi 1887 sen sijaan oli ankara lavantautivuosi. Tauti alkoi Kaakinmaan kulmalla ja vuoden neljänä viimeisenä kuukautena sairastui siihen 313 henkeä.

Parin lepovuoden jälkeen tuli v. 1890 jälleen suuri tautiaika. Kesäkuun lopussa puhkesi kaupungissa tulirokkoepidemia; vuoden loppuun saakka siihen sairastui 189 henkeä, joista 82 henkeä eli 43.4 % kuoli. Tämän ja muiden pienempäin kulkutautien vuoksi nousi kuolleisuuden määrä sinä vuonna hyvin suureksi (30.6 prom.).

Vuoden vaihteessa 1891–1892 esiintyi ankara influensaepidemia; joulukuusta maaliskuuhun merkitsivät lääkärit 1 865 tapausta, joista kahdeksan päätyi kuolemaan ja seitsemän jätti kuolettavia jälkitauteja.

Lähinnä seuraavat vuodet olivat terveydellisesti parhaita, mitä Tampereella pitkään aikaan oli ollut. V. 1895 kumminkin ilmestyi kaupunkiin isorokko, joka heinäkuun viimeisinä päivinä samaan aikaan esiintyi sekä keskikaupungilla, minne sen toi muuan työmies, joka oli saanut tartunnan Ruoveden sydänmailla tapaamastaan mustalaisjoukosta, että Puolimatkan torpassa, jonne sen jätti kuljeksiva läkkiseppä. Tautiin sairastui 47 henkeä ja tuo kamala vieras läksi kaupungista vasta vuoden lopussa, kun yleinen uudestaan rokottaminen – arviolta noin 12 000 henkeä – oli pantu toimeen.

Seuraavan vuoden alussa levisi tuhkarokko yli koko kaupungin. Tauti oli kuitenkin ylimalkaan helppoa laatua. Kaikkiaan sairastui siihen 773 henkilöä, joista 30, se on 3.8 %, kuoli. – Uusi laaja tuhkurikausi alkoi v. 1902 ja kesti useampia vuosia.

V. 1890 raivosi kaupungissa jälleen tulirokko, joka v:sta 1903

lähtien näytti pysyvästi asettuneen Tampereelle. "Niin kauan kuin etukaupungeissa – lausutaan terveydenhoitolautakunnan vuosikertomuksessa 1905 – ei löydy minkäänlaisia varokeinoja tautia vastaan, tahi edes terveyshoitoviranomaisia, jotka pitäisivät huolta varokeinoista tautien ehkäisemiseksi, ei voida ajatellakaan, että tulirokko Tampereelta häviäisi."

Vuodet 1901 ja 1905 olivat lavantautivuosia ja samoina vuosina liikkui kaupungissa keltatauti kulkutautina. V. 1905 oli kurkkumätä ja samana sekä seuraavana vuonna hinkuyskä vierailemassa Tampereella.

Lavantauti on ollut Tampereen kaupungin vuosisatainen vitsaus. Taistelu sitä vastaan on jatkunut vielä kauan uudella vuosisadalla.

Yleisestä tautisuudesta Tampereella puheena olevina aikoina antavat seuraavat tartuntatautitapauksia koskevat numerot jonkinlaisen kuvan:

                 tartuntatautitap.                 tartuntatautitap.
    vuosijakso   keskim. vuos. prom.  vuosijakso   keskim. vuos. prom.

    1888–1890         256            1896–1900         275
    1891–1895         271            1901–1905         216

Se tautisuuden aleneminen, mikä näistä numeroista tulee näkyviin, oli varmaan pääasiallisesti kaupungin yhä edistyneen terveydenhoitolaitoksen sekä viemärien ja vesijohdon parantaman puhtaanapidon ansio.

Yleiseen kuolleisuuteen Tampereella on enin vaikuttanut pikkulasten kuolleisuus, varsinkin alle vuoden vanhain lasten, niinkuin näkyy tarkemmin seuraavista numeroista:

                            alle vuoden ijässä
    aikakausi        kaikista kuol-        syntyneistä
                     leista %                  %

    1801–1840           26.5                19.8
    1841–1880           30.2                23.3
    1881–1890           30.3                20.9
    1891–1900           31.1                17.4
    1901–1910           29.4                15.3
    1911–1920           15.9                14.6

Pikkulasten kuolleisuus oli siis vielä uuden vuosisadan alussakin pelottava. Sen suuren voiton, mikä viime vuosisadan alkupuolella toimeenpannulla yleisellä rokotuksella saavutettiin, tekivät uudet lasten viholliset tyhjäksi. Maamme yleiseen lastenkuolleisuuteen verraten on lastenkuolleisuus Tampereella ollut niin paljon suurempi, että on täytynyt olla erityisiä paikallisia syitä kuolemanenkelin ryöstöihin tällä paikkakunnalla. Luultavasti ovat nämä syyt melkoiseksi osaksi olleet yhteiskunnallista laatua (äpäryys y.m.). (72)

Uuden kunnallishallinnon alkaessa oli Tampereella terveydenhoitolaitoksia ainoastaan valtion yleinen sairaala (per. v. 1848) ja kaksi apteekkia. Kaupungin palkkaama kaupunginlääkäri, joka samalla hoiti yleistä sairaalaa, kaupungissa asuva piirilääkäri, kaupungin haavuri ja kolme kätilöä pitivät huolta nopeasti kasvavan väestön terveysoloista.

Kaupunginlääkäriksi v. 1859 nimitetyn, yleistä terveydenhoitoa ja kaikkea yhteishyvää lämpimästi harrastavan tohtori Otto Blåfieldin tehokkaalla myötävaikutuksella asetettiin kaupungissa v. 1866 maistraatinkokouksessa "raittiuslautakunta", jonka tarkoituksena oli "saada selkoa kaikista yleistä raittiuden tilaa koskevista kohdista ja sitte kaupunkilaisille esitellä keinoja niiden parantamiseksi". Hyödyllisistä toimistaan päättäen oli tämä lautakunta kunnallisen terveydenhoitolautakunnan edelläkävijä. Vahinko vain, että sen toiminta keskeytyi ensimmäiseen alkuunsa. Samaten kävi sen "terveyden komitean", jonka kaupunginvanhimmat ja maistraatti kuvernöörin esityksestä valitsivat kolerasyksynä 1872 pitämään huolta kaupungin siisteydestä. Tampereen Sanomain mukaan valittiin tämän "raittiudenseuran komitean" jäseniksi tohtorit v. Bonsdorff ja Blåfield, apteekkari Molin, kaupunginkasööri Molin, värjäri Liljeroos, kauppias Lilja, seppä Ahlqvist, toimennusmies Ståhlberg, herra Konsen ja rakennusmestari Walenius; mahdollisesti ei tämän komitean toimintaa oltukaan suunniteltu pysyväksi.

V:n 1879 terveydenhoitoasetuksen mukaisesti asetettiin Tampereellekin vakinainen terveydenhoitolautakunta, joka alkoi toimintansa v:n 1881 alusta. Sen ensimmäisinä jäseninä olivat itseoikeutettuina pormestari Procopé, kaupunginarkitehti Calonius ja kaupunginlääkäri Blåfield (maistraatin valitsema pysyvä jäsen, lautakunnan puheenjohtaja) sekä valtuuston valitsemina jäseninä piirilääkäri v. Bonsdorff, apulaiskaupunginlääkäri Hårdh, apteekkari Clayhills ja kauppias Åkerlund ynnä varajäsenet värjäri Liljeroos, tehtailija Peterson, kauppias Lilja ja toimennusmies Ståhlberg. Näistä tapauksista alkoi Tampereen järjestetty terveydenhoitohallinto, josta sukupolven ajassa kehittyi mitä monihaaraisin ja hyödyllisin yhteiskunnallisen toiminnan haara.

Ensi töikseen terveydenhoitolautakunta laati itselleen työjärjestyksen (kuvernöörin vahvistama 24 p. toukok. 1881), hankki sihteerin ja otti vahtimestarin. Huhtik. 2 p. 1890 vahvisti kuvernööri "Tampereen kaupungin terveyshoitosäännöt", jotka sisälsivät uuden johtosäännön terveydenhoitolautakunnalle sekä erikoissäännöksiä asuntojen silmälläpidosta, kaupungin kaivoista, puhtaanapidosta ja terveydelle vahingollisista liikkeistä (kuten lian poistamisesta, kuolleiden elukkain hautaamisesta, juoksevan loan poisjohtamisesta, ilmanvaihdosta julkisissa laitoksissa, julkisista käymälöistä, elukkain teurastamisesta) ja hautausmaista. Tämän johtosäännön mukaan terveydenhoitolautakunta hoiti kaupungin terveysolojen hallintoa pitemmän aikaa.

Ammatillista apua lautakunta sai etupäässä kaupungin lääkäreiltä. Uuden kunnallishallinnon alkaessa oli Tampereen kaupungin palveluksessa kaupunginlääkäri, joka samalla toimi valtion sairaalan lääkärinä, ja kaupunginhaavuri. V. 1877 valtuusto lakkautti jälkimmäisen viran (viranhaltija nautti palkkaa v:n 1880 loppuun saakka), mutta asetti sen sijaan apulaiskaupunginlääkärin toimen, johon v. 1878 nimitettiin toht. A. Hårdh.

Lääkintätoimi oli ensi aikoina kaupunginlääkärienkin pääasiallisin työala; kaupungin hyväksi suoritettavasta työstä saivat he sitäpaitsi ainoastaan pienen palkan, kaupunginlääkäri 3500 mk ja apulaiskaupunginlääkäri 2000 mk, joten heidän oli turvauduttava yksityiseen lääkärinammattiin. Mutta vähitellen syntyi kaupungin lääkärien kesken työnjako. Varsinainen lääkärintoimi rupesi joutumaan yksityisten lääkärien haltuun; v. 1883 asettui kaupunkiin rautatienlääkäri, v. 1885 ensimmäinen yksityislääkäri (toht. G. R. Idman). Tampereen ja sen ympäristön lääkärit perustivat v. 1898 "Tampereen lääkäriseuran" paikkakunnan suomalaisten lääkärien yhdyssiteeksi lääketieteellisessä ja virkatoverillisessa suhteessa (säännöt vahv. 1901).

Yksityisen lääkärintoimen kehittyessä kaupungin palkkaamat lääkärit muuttuivat yhä enemmän yleisen terveydenhoidon palvelijoiksi. Terveydenhoitolautakunnan ehdotuksesta muutettiin v. 1889 kaupunginlääkärin ja apulaiskaupunginlääkärin virat ensimmäisen ja toisen kaupunginlääkärin viroiksi, joiden kesken työ jaettiin siten, että edellinen piti huolta yleisestä terveydenhoidosta sekä kaupungin köyhäin lääkärinhoidosta ja jälkimmäinen hoiti lääkärintehtävät köyhäintalon sairaalassa ja kansakouluissa sekä toimitti oikeuslääketieteelliset tehtävät. Perinpohjainen muutos kaupunginlääkärien toiminnassa tapahtui kaupunginlääkärien uuden johtosäännön hyväksymisen yhteydessä. Tämän 14 p. jouluk. 1896 vahvistetun ohjesäännön mukaan tuli kaupungissa olemaan neljä kaupungin palkkaamaa lääkäriä, ensimmäinen ja toinen kaupunginlääkäri ja kaksi köyhäinlääkäriä (myöh. aluelääkäriä). Erityisen koululääkärin palkkaamiseksi valtuusto v. 1899 myönsi 3 000 mk vuodessa; v. 1905 saatiin erityinen kansakoululääkärikin. Ensimmäisenä varsinaisena koululääkärinä toimi tri G. Idman ensimmäisenä kansakoululääkärinä tri A. Frestadius.

V. 1907 annetun kaupunginlääkärien ohjesäännön mukaan on toinen

kaupunginlääkäri vapautettu kansakoululääkärin toimesta, joka v:n 1896 ohjesäännön mukaan oli hänen hoidettavanaan, mutta tuli hänen antaa lääkärinhoitoa sairaille kansakoululapsille. (73)

Kaupungin sairaalalaitokset joutuivat vähitellen yleisen edistysvauhdin mukaan. Uuden kunnallishallinnon alkaessa oli kaupungissa ainoastaan yksi sairaala, nim. valtion yleinen sairashuone v. 1855 avattuine "ylimääräisine" kuppatautiosastoineen. Kahdeksankymmenluvulla muistuttivat ankarat kulkutaudit kaupungille omain kunnallisten sairaalain tarpeellisuutta. V. 1885 oli Tampereen kaupungin kuvernöörin alotteesta varustettava erityinen kolerasairaala, jota varten kaupunki osti talon Nalkalan torin varrelta, kun sopivaa vuokrahuoneustoa ei ollut saatavissa. Kolerasta kaupunki sillä kertaa pääsi tällä uhrauksella. Sairaala ei kuitenkaan joutanut kauankaan odottamaan potilaita, sillä v. 1887 raivoavan lavantaudin aikana sinne sijoitettiin tilapäinen kuumesairaala. Kulkutaudin mentyä ohi suljettiin sairaala jälleen. Ainoa pysyvä sairaala, minkä kaupunki puheena olevalla vuosikymmenellä sai aikaan, oli köyhäintalon sairaala ja mielisairaala, joka valmistui v. 1886.

Yhdeksänkymmenluvulla kaupungin sairaalalaitokset laajenivat tuntuvasti. V. 1892 päätti valtuusto perustaa kaupunkiin synnytyslaitoksen ehdolla, että valtio sitä kannattaisi 3 000 mk:n suuruisella vuotuisella avulla. Kun valtionapu saatiin, avattiin laitos 1 p. heinäk. 1893. Laitoksen lääkäriksi otettiin toinen kaupunginlääkäri E. Bergroth. V. 1904 kuitenkin laitos muuttui yksityiseksi laitokseksi, joka sai apua kunnalta ja valtiolta.

V. 1895 päätti valtuusto rakennuttaa uuden _kulkutautisairaalan_.

Sairaala rakennettiin arkitehti O. Törnqvistin (Tarjanteen) laatimain piirustusten mukaan ja valmistui v. 1897; täysin valmiina se maksoi 139 000 mk. Sairaalalle 12 p. tammik. 1897 vahvistetun ohjesäännön mukaan hoiti laitosta erityinen itsenäinen hallituskunta, johon itseoikeutettuina kuuluivat sairaalan lääkäri ja ensimmäinen kaupunginlääkäri sekä valtuuston valitsemina, neljä jäsentä ja kaksi varajäsentä. Sairaan hoidosta oli maksettava määrätty päivämaksu, paitsi niiden sairaiden, jotka esittivät köyhäintodistuksen; tilanahtauden vallitessa oli muuten samanlaisten olosuhteiden vallitessa köyhällä etuoikeus päästä sairaalaan.

Kun köyhäintalon mielisairaala laajennettunakin tuli ahtaaksi, ryhtyi kaupunki v. 1901 rakennuttamaan köyhäintalon alueelle uutta kunnallista mielisairaalaa. Rakennukset tehtiin kivestä arkitehti L. Pettersonin piirustusten mukaan ja valmistuivat v:n 1902 lopulla; kustannukset olivat 152 849 mk.

Uuden sairaalan valmistuttua oli kaupungilla vihdoinkin kunnossa ajan vaatimuksia tyydyttävä sairaalalaitos. Toisena osana tätä sairaalalaitosta oli kulkutautisairaala Koulukadun varrella, toisena "kunnallissairaala" köyhäintalon alueella yleisine ja mielisairasosastoineen. V:n 1903 alusta otti sairaalain hallituskunta nämä sairaalat hoitoonsa, jota varten v:n 1897 sairaalaohjesääntöä muutettiin uusien olojen mukaiseksi.

Kun vielä mainitsemme Finlaysonin puuvillatehtaan työväkeänsä varten v. 1893 perustaman sairaalan sekä toht Karolina Eskelinin v. 1899 perustaman yksityisen sairaalan joka seur. vuonna joutui neiti Fanny Carlsonin haltuun (kaupungin lääkärien yksityinen sairaala), niin olemme luetelleet kaikki sairaalat, mitä Tampereella perustettiin puolen vuosisadan kuluessa.

Myöskin sairaiden kotihoitoa on kaupunkikin puolestaan koettanut parantaa. V. 1889 otti kaupunki palvelukseensa kiertävän sairaanhoitajattaren, rouva Hilda Wetterstrandin. Terveydenhoitolautakunnan "liikkuville sairaanhoitajattarille" samana vuonna laatimain "asetusten" ja "ohjesäännön" mukaan tuli kiertäväin sairaanhoitajattarien lääkärin käskyn saatuaan maksutta antaa apuansa etupäässä työväestölle ja vähävaraisille. Sairaanhoitajattaret olivat terveydenhoitolautakunnan "pestatun palkollisen asemassa"; heidän tuli kuitenkin osata puhua ja auttavasti kirjoittaa maan molempia kieliä; he eivät saaneet "koettaa vaikuttaa sairaan tai hänen läheisönsä uskonnolliseen vakuutukseen". V. 1895 otettiin kaupungin palvelukseen kolme uutta sairaanhoitajaa.

Kätilöitä oli kaupungin palveluksessa v. 1881 kolme, v. 1890 viisi ja v. 1905 neljä. Yksityisten kätilöiden luku oli samassa ajassa kasvanut kahdeksasta 31:een.

Palaamme vielä kaupungin yleisten puhtaus- ja terveysolojen kehitykseen. V. 1885 otti terveydenhoitolautakunta palvelukseensa sivili-insinööri A. Ahlbergin, jonka toimena oli polisimiehen avustamana tarkastaa puhtausoloja kaupungissa. Se oli kaupungin terveyspolisilaitoksen alku. Talonomistajat saivat pian tuntea sen olemassaolon, sillä v. 1887 saatettiin 66 likapesän isännät lailliseen edesvastuuseen takapihoista ja kaivoista, ja tarkastuksia ruvettiin pian toimittamaan työhuoneissa, leipomoissa, kauppapuodeissa y.m. V. 1890 pidettiin tällaisia tarkastuksia 326. V. 1889 laadittiin "ohjesääntö Tampereen kaupungin terveyshoitolautakunnan kaitsiamiehelle". Ajanmerkkejä olivat ne tämän ohjesäännön määräykset, että kaitsijamiehen tuli "kaikin tavoin koettaa itselleen voittaa yleisön luottamuksen sekä huolellisesti koettaa välttää kaikkea epäluuloa siitä, että hänen tutkimisensa tarkoittaa muuta, kuin kansalaisten terveydellistä parasta", sekä että hänen tuli osata sekä suullisesti että kirjallisesti käyttää maan molempia kieliä. V. 1893 ryhtyi terveydenhoitolautakunta sen ilahduttavan tuloksen rohkaisemana, joka parin vuoden aikana oli saatu koleravaaran johdosta suoritetuista tarmokkaista puhtaus- ja terveystoimista, perinpohjaisemmin uudistamaan terveyspolisilaitosta. Kaupungin valtuustolta lautakunta sai 2 600 markan suuruisen määrärahan erityisen vakinaisen "terveydenhoitotarkastajan" ja kahden vakituisen terveyspolisin palkkaamiseksi. Uusia virkamiehiä varten uudistettiin "ohjesääntö Tampereen kaupungin terveyspolisistolle".

Tärkeä uudistus oli erityisen, terveydenhoitotarkastajan johdettavan tarkastustoimiston perustaminen. Valtuusto myönsi 1 500 mk ruoka-aineiden tutkimista varten tarpeellisten koneiden hankkimiseksi tarkastustoimistoon. Uuden toimiston esimieheksi ja terveydenhoidontarkastajaksi valitsi terveydenhoitolautakunta apteekkari P. Molinin. Tarkastusasema alkoi toimensa hyvillä enteillä. Ennen ensimmäisen vuoden loppua oli se kasvaneen liikkeensä vuoksi siirrettävä kaupungintalossa olevaan huoneustoon. V. 1907 järjestettiin tarkastustoimiston työ uudelleen siten, että "terveydenhoitotarkastajan" toimi lakkautettiin ja tarkastustoimisto jäi yksinomaisemmin elintarpeiden tarkastusasemaksi oman johtajansa alaisena. Johtajaksi valittiin maist. Onni Turpeinen.

Terveyspolisin toiminnan pohjaksi sekä ohjeeksi yleisölle laati terveydenhoitolautakunta v. 1893 "säännöt ruokatavaran kaupalle kaupungin torilla ja satamissa" erikoismääräyksineen. V. 1895 terveydenhoitolautakunta uudisti nämä säännöt ja laati lisäksi erityiset myymälöitä koskevat "säännöt ruokakaupan järjestämiseksi Tampereen kaupungissa", "säännöt leipuri-, kondiittori- ja makkaraliikkeen järjestämiseksi Tampereella" sekä "säännöt maitokaupan järjestämiseksi Tampereen kaupungissa"; mitkä kaikki kuvernööri 5 p. elok. 1895 vahvisti.

Kaupunkielämän siveellisesti ja terveydellisesti turmiollisimpia varjopuolia on ollut prostitutio. Ammatillisesti harjoitettu haureus lienee Tampereella vanhaa juurta. V. 1880 mainitaan irstaita naisia asuvan Kyttälässä "niin monessa talossa, ettei lukua kehtaa ilmoittaa kylän häpiäksi". V. 1885 kirjoittaa "Aamulehti" kaupungin siveellisestä tilasta, sanoen kaupungissa olevan kymmeniä prostituerattuja, niiden joukossa puoli-ikäisiä ihmisiä, jotka eivät vielä ole rippikoulua käyneet. Asiakirjoissamme siitä ensi kerran puhutaan v. 1881, jolloin kaupungin valtuusto pyysi hallitukselta 1 000 mk:n suuruista vuotuista apurahaa kaupunkiin lääkintähallituksen käskystä v. 1879 perustetun prostituoitujen tarkastuslaitoksen kannattamiseksi. Laitosta oli siihen asti ylläpidetty prostituoitujen suorittamilla kuukausimaksuilla, minkä tavan valtuusto arveli kovin turmiolliseksi, prostituoidut kun siitä oppivat pitämään elinkeinoansa laillisesti luvallisena ammattina. Kun tarkastuslääkäri katsoi esitystä liioittelevaksi ja lääkintähallituskin sitä vastusti, ei Tampere saanut anottua valtioapua.

Laitos siis jatkoi edelleenkin toimintaansa kaupungin lääkärien tarkastuksen alaisena ja taloudellisesti "itsensäkannattavana". V. 1900 teki polisin kirjoissa olevain prostituoitujen luku 34, v. 1903 60 ja v. 1905 37. Tarkastuslääkärin kirjoissa olevat numerot ovat näistä melkoisesti eroavia.

Suurlakkovuosi 1905 oli tämän laitoksen viimeinen. Polisin kirjoihin ei jäänyt ainoatakaan prostituoitua. Polisikertomuksen mukaan joutuivat toiset heistä kaupungin naisten perustamaan turvakotiin, toiset kuritushuoneeseen ja toiset vihdoin paransivat tapansa. Kun seuraavana vuonna ohjesääntöinen prostitutio virallisesti lakkautettiin, siirtyi veneristen tautien tartunnan ehkäiseminen terveydenhoitolautakunnan toimintapiiriin. V. 1907 laati Tampereen terveydenhoitolautakunta ehdotuksen uutta terveystoimistoa varten, jonka tulisi toisen kaupunginlääkärin johdolla ja kahden katsastajan, niistä toinen nainen, avulla työskennellä veneristen tautien vastustamiseksi.

Seuratessamme niitä suuria edistyksiä, joita Tampereen kaupunki kaikista vastuksista huolimatta saavutti yleisen puhtauden ja terveydenhoidon alalla menneen vuosisadan viimeisen ja tämän vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen aikana, näemme useimmissa näissä edistysaskeleissa kaupungin terveydenhoitolaitoksen monivuotisen johtajan, ensimmäisen kaupunginlääkärin, myöh. lääkintäneuvoksen Gustaf Rudolf Idmanin mieskohtaista vaikutusta. Otto Blåfieldin arvokkaana seuraajana ja työnjatkajana on G. R. Idman piirtänyt nimensä syvälle kotikaupunkinsa terveydenhoidon ja melkeinpä kaiken muunkin kunnallisen toiminnan historiaan. Oikeaan osuvat ne sanat, jotka hänestä lausui hänen seuraajansa Tampereella: "Lääkintäneuvos Idman, joka tammikuun 18 p:nä 1887 nimitettiin Tampereen ensimmäiseksi kaupunginlääkäriksi, on näinä kahtenakymmenenä vuotena, Tampereen kiihkeimpänä ja vilkkaimpana vaurastumisen ja edistymisen aikana, erinomaisella innolla ja menestyksellä ohjannut ja järjestänyt kaikkia niitä moninaisia terveystieteellisiä töitä ja vaatimuksia, joita pikkukaupungista suureksi kaupungiksi sukeutuvassa kaupunkikunnassa joka askeleella tulee vastaan. Hänen aikanansa ja hänen harrastuksestansa sekä hänen, asiantuntijan, neuvojen mukaisesti on Tampere vanhan ja kelvottomaksi käyneen puisen likaviemärijohtonsa sijaan saanut kelvollisen, laajan ja tilavan likaviemärijohtoverkon, joka ulottuu jokaiseen kaupungin äärimmillä laidoillakin olevaan taloon; hänen johdollansa ja hänen huolenpitonsa alaisena on kaupunki rakentanut uuden suurisuuntaisen vesijohdon; hänen aikanansa on Kyttälän etukaupunki kurjine ja vanhoine maaperään vajonneine asuinhökkelineen hävitetty, vieläpä sen saastutettu maakamarakin kuorittu pois ja sijaan on noussut siisti, säännöllinen kaupunginosa. Hänen aikanansa ja toimestansa on Tampereella saatu toimeen kunnalliset sairashuoneet; hänen huolenpidostansa on kaupunkiin järjestetty riittävämpi lääkärikunta aluelääkärivirkojen ja niinhyvin oppi- kuin kansakoululääkäri-virkojen perustamisella, samalla kuin elintarpeiden tarkastus ja yleisen puhtaanapidon valvominen on järjestetty ajan vaatimuksen mukaisiksi. Kaikkien näiden suurisuuntaisten laitosten, joista useimmat juuri ovat kunnallisen terveydenhoidon perustekijöitä, valvomisen ja niiden toiminnan silmälläpidon on hän kaiken aikaa terveyshoitolautakunnan esimiehenä suorittanut." 10

13. KÖYHYYDEN JA TYÖTTÖMYYDEN KYSYMYKSIÄ.

a) Nälkävuodet: V:n 1866 kato. Työhuone Tampereella 1867. – Uusi kato 1867 ja uusi työhuone. Kertomus työhuoneen elämästä. – Tautiaika. Kuoleman hävitykset. Parannuskausi.

b) Kaupungin uudempi köyhäinhoito: Köyhäinhoito uuden kunnallishallinnon hallussa. V:n 1879 köyhäinhoitoasetus. Tampereen köyhäinhoidon ohjesäännöt 1880 ja 1884. – Köyhäintalon syntymävaiheet. O. Höijerin lausunto. G. F. Ahlgrenin testamentti. Köyhäintalon rakentaminen. Uudet ohjesäännöt 1886 ja 1894. – Kaupungin köyhäinhoidon yleinen kehitys ja erityiset hoitotavat. – Elämä köyhäintalossa. – Lastenkoti ja alaikäisten kasvatuskysymys. – "Vuosihoitolaiset". – Työhuone. – Kunnallissairaala ja sairashoidon ja köyhäinhoidon ero. – Uusia hoitotapoja: mielisairaiden siirtola. – Köyhäinhoidon ulkopuoliset avunsaajat. – Uuden suunnan etsintä. – Parannuksia 1890-luvun lopulla. – Vv:n 1907–1908 uudistus. Elberfeldin järjestelmä. Köyhäinhoitotalouden pääpiirteet.

c) Hyväntekeväisyys: Tampereen rouvasväenyhdistys. Muita hyväntekeväisyysyhdistyksiä. Yhteistoiminnan tarve. Hyväntekeväisyysrahastot.

d) Työttömyys: Työttömyyden alkuoireita. – Työttömyyden yleiset syyt. – Työttömyyskaudet Tampereella. Ensimmäiset työttömyystalvet 1892–1894. Hyvät ajat vuosisadan lopussa. Uusi työttömyysaikakausi. – Suurlakon jälkeiset työttömyyskysymykset. V:n 1905 työttömyyskomitean esityksiä. – Tampereen työnvälitystoimiston perustaminen.

a) Nälkävuodet.

Köyhyyden uusi aikakausi Tampereellakin alkaa vuosista 1866–1868.

Vaikka suuri tulipalo elokuussa 1865 saattoi monen kaupunkilaisen todelliseen puutteeseen, kykenivät tamperelaiset kuitenkin antamaan apua maalaisille, joita hätä jo saman vuoden lopulla alkoi entistä enemmän ahdistaa. Vuoden 1865 huono sato tunnettiin täällä kerjäläisistä, joita talven lähestyessä ilmestyi kaupunkiin tavallista suuremmin joukoin. Paljon pahemmaksi muuttui asia, kun kesällä 1866 tuli suuri kato, joka lopummalla vuotta syyti kerjäläislaumoja hädänalaisilta seuduilta kaupunkiin. Kaupungin viranomaiset yrittivät nyt olla ankaria, mutta eivät sillä saavuttaneet mitään. Kun kerjäläisten lukumäärä alussa vuotta 1867 oli tavattomasti lisääntynyt, täytyi ryhtyä erityisiin toimiin heidän auttamisekseen.

Muiden kaupunkien esimerkin mukaan päätettiin Tampereella perustaa yksityinen työhuone, jonka tarkoitus oli ehkäistä kerjäämistä tarjoamalla kuljeksiville kerjäläisille ja puutteenalaisille työtä ruoka- tai rahapalkkaa vastaan. Helmikuun 27 p:nä alkoi laitos toimensa Brummertin talossa Nalkalan torin varrella. Jo ensimmäisellä viikolla oli laitoksessa 134 henkeä työssä. Laaditun ohjesäännön mukaan hoiti työhuonetta erityinen johtaja ja 16-henkinen toimikunta. Varat saatiin yksinomaan kaupunkilaisten vapaaehtoisista kuukausimaksuista. Sääntöjen mukaan pidettiin työhuone avoinna päivisin klo 8–5. Suuren tungoksen tähden täytyi jonkun ajan kuluttua kieltää muilta paikkakunnilta kotoisin olevia kerjäläisiä työskentelemästä laitoksessa kauemmin kuin kolme päivää. Laitos lienee vaikuttanut hyvää, sillä huhtikuussa ilmoitettiin kerjuun kaupungissa peräti lakanneen. Lähenevä kesä houkutteli kansaa takaisin maalle, ja laitosta pidettiin nyt tarpeettomana, varsinkin kun varain puutekin ehkäisi sen toimintaa. Kesäkuun lopussa suljettiin työhuone sen oltua toimessa neljä kuukautta. Se oli tullut kannattajilleen maksamaan 4 251 mk. Ruokavarat työhuoneessa työskenteleville oman kaupungin köyhille toimitti köyhäinhoitohallitus. Muita ylimääräisiä kulunkeja ei tämä ensimmäinen hätävuosi köyhäinhoidolle tuottanutkaan. Kaupunki puolestaan koetti lievittää puutetta tasoituttamalla Laukontorin hätäaputyönä, mikä kaupunginkassalle tuotti 4 000 mk:n menoerän.

Kesä 1867 tuli ja syksy tuli, mutta sen kanssa uusi kato ja puute, kahta kauheampi edellisen kadon vuoksi ja hirveä erittäinkin pohjoisen Satakunnan harvaanasutuissa, karuissa seuduissa; hädän sanottiin Satakunnassa olleen suuremman kuin Pohjan perilläkin. Hätä tuli huutavaksi itse kaupunkilaistenkin keskuudessa. Tampereen köyhäinhoitohallitus kielsi ankaralla uhalla oman kaupungin avunnauttijoita lähtemästä ulkoseurakuntiin ja koetti syyskuussa häätää ulkoseurakuntain kerjäläisiä kaupungista pois, mutta toimenpiteestä ei ollut toivottua tulosta, se synnytti vain ikäviä rettelöitä vieraiden seurakuntain kanssa. Ei ollut lopuksikaan muuta keinoa kuin antaa kerjäämisen hillitsemättä jatkua ja vedota yksityiseen auttavaisuuteen.

Viranomaiset keskittivät toimensa oman kaupungin hätääntyneiden auttamiseksi. Syyskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa päätettiin heitä varten perustaa erityinen oman seurakunnan työhuone. Laitoksen johtajaksi valittiin puuseppä Löfström, taloudenhoitajaksi värjäri Fagerström ja 14-jäsenisen toimikunnan esimieheksi apteekkari G. Serlachius. Kustannukset suoritettiin köyhäinhoitorahaston varoista. Päivän muonan laskettiin laitoksessa maksavan 19 penniä henkeä kohti; leivässä oli neljä osaa kauraa ja yksi osa ruista. Avunnauttijoista ei ollut puutetta. Työhuoneen toiminta laajeni talven mittaan laajenemistaan. Helmikuussa 1868 oli työntekijäin luku keskimäärin 136 päivässä, maaliskuussa 153, huhtikuussa 164. Töitä oli työhuoneessa vähitellen opittu tekemään monenmoisia – ruumisarkkujen teko oli niistä pysyvimpiä. Alkuperäisestä päätöksestä poiketen täytyi ruveta ottamaan laitokseen maalta tulleita hätääntyneitä, kunnes niitä oli siellä suuri enemmistö.

Vihdoin tuli toivottu kesä ja ihmisten mielet alkoivat jälleen virkistyä. Kesäkuussa ruvettiin työhuonelaisia evästämään kotiseuduilleen. Mutta vaikka heitä joukoittain lähetettiin, etupäässä oman maakunnan yläpitäjiin, niin toisia tunki sijaan. Vasta lokakuussa 1868 saatettiin laitos sulkea ja säästössä olevat varat, 942 mk vapaaehtoisesti kerättyjä varoja, jätettiin kaupungin "vallasnaisyhtiön" haltuun. Kaikkiaan oli laitos yksivuotisen toimensa ajalla tullut maksamaan 12 596 mk, josta 5 644 mk yksityisiä varoja.

"Viimeisenä päivänä Lokakuuta – kirjoitti näistä seikoista H. Liljeroos – lopetti täkäläinen työhuone vaikutuksensa, jossa aivan monta kurjaa sai elatuksen kolmetoista kuukautta. Lähdettyänsä tästä laupiuden laitoksesta, vuosi näiden turvattomain silmistä surun kyyneleet. Eikä ihmekään ole; sillä he olivat tässä kodissaan rakkaan hoidon alla, jota ei suinkaan kaikilla ollut vanhimpainsa luona; ei myöskään työnsä siellä ollut aivan rasittavainen. Enimmittäin se oli niinten nyppimistä. Moni lapsi sai myöskin siellä opetusta lukemiseen, joka on oleva heille ikuiseksi hyödyksi, vieläpä kunnallemmekin kunniaksi. Olen vakuutettu siitä, että se Jumalan sanan siemen, joka siellä kylvettiin, ei suinkaan vallan tyhjään raukee. Sillä siellä vietettiin hurskasta perhe-elämää. Aamulla aljettiin ensin ulkonaisella ruumiin siivoomisella; sen jälkeen pidettiin rukoukset, kohta sen perään annettiin suurusta. Samoin päivän töistä päästyä ja päivällisen syötyä, päätettiin päiväinen toimi rukouksella."

Se oli kansan etsiskelyn aika. Nälkävuoden surkeutta enensivät tavaton tautisuus ja kuolleisuus. Koko vuoden 1867 raivosi kaupungissa lavan- eli lämmintauti, joka varsinkin ahtaissa työväen asunnoissa löysi alaa hävityksilleen. Erityistä kuumesairaalaa ei kaupungissa ollut, vaan sairaita hoidettiin tartunnan estämiseksi mikäli mahdollista erillisissä paikoissa. Siitä huolimatta ilmestyi lavantauti työhuoneeseenkin, jossa sen johdosta täytyi ryhtyä erityisiin varokeinoihin. Kaupungissa oleva yleinen sairaala oli näihin aikoihin täynnä sairaita ja kaupungin "ylimääräisessä sairaalassa" v. 1867 hoidettiin 129 potilasta. Puuvillatehdas ylläpiti omaa sairaalaa, jossa oli 20 vuodetta. Lavantauti ja kuume ("febris recurrens") jatkuivat kaupungissa alkupuolen vuotta 1868. Loppupuolella sitä vuotta mainitut kulkutaudit hiljentyivät. Sinäkin vuonna jatkoi Finlaysonin sairaala tointansa ja kaupungin ylimääräisessä sairaalassa hoidettiin 119 potilasta.

Kuolema näinä vuosina kantoi joukoittain kansaa hautaan. Vuosina 1866–1868 kuoli Tampereella lavantautiin lähes puolentuhatta (442) ihmistä, niistä 203 yksin vuonna 1867. Ruumisarkkuja tehtiin muuallakin kuin työhuoneella; "työmiesten loota" kustansi kahtena vuonna osakkailleen 58 arkkua. Kaikkiaan kuoli Tampereella vv. 1866–1868 toistatuhatta (1 002) henkeä. Syntyneisyys näinä vuosina ei riittänyt aukkoja täyttämään, varsinkin kuin sekin aleni (v. 1866 syntyneitä 222, v. 1867 synt. 210, v. 1868 synt. 156, yhteensä 588 synt.). Ainoastaan jatkuva muutto kaupunkiin esti sen väkilukua alentumasta. Kaupungin väkiluku oli

    v. 1865     5 538 henkeä     v. 1868     5.977 henkeä
    "  1866     5 863   "        "  1869     6 471   "
    "  1867     5 961   "

Vihdoin herkesi tautien ja kuoleman raivoava hävitys. Kaupungin virallisessa vuosikertomuksessa v:lta 1868 mainitaan, että kerjäläisten kulku "väheni kesällä ja lakkasi melkein kokonaan elonkorjuun jälkeen". V. 1869 tuli tunnettavaksi harvinaisen hyvistä terveysoloistaan. Väestön aukot kasvoivat pian umpeen ja seuraavat hyvät vuodet ja hyvät ansiot saattoivat katovuoden kärsimykset pian tuntumattomiin. Mutta muisto oli lähtemätön, eivätkä lyhyet menestyksen hetket ehtineet poistaa yhteiskunnasta tuon suuren ja monien pienempäin katojen ja hätäaikain ilmaisemaa sairautta. (74)

b) Kaupungin uudempi köyhäinhoito.

Kaupunkiemme uudessa kunnallishistoriassa on paljon kerrottavaa siitä taistelusta, jota kaupunkikunnat ovat käyneet väestönsä köyhyyttä vastaan. Tässä taistelussa on ponnistettu paljon, tehty paljon uhrauksia ja saatu aikaan suurenmoisia ja monipuolisia kunnallisia köyhäinhoitolaitoksia.

Tampereen kaupungin köyhäinhoitolaitoksen uudella kehityksellä on kolme lähtöpistettä: (1) kaupunkien kunnallisasetus, joka muutti köyhäinhoidon kirkollisesta tai puolikirkollisesta laitoksesta kunnalliseksi laitokseksi, (2) 17 p. maalisk. 1879 annettu asetus yleisestä köyhäinhoidosta, joka laki järjesti köyhäinhoitohallinnon, kotipaikkaoikeuden, köyhäinhoitoverotuksen ja kerjäämisen vastustamisen, ja vihdoin (3) Tampereen erityinen muistotapaus, köyhäintalon valmistuminen v. 1886, alku kaupungin käytännöllisen köyhäinhoitotoiminnan siirtymiseen uusille urille.

Kaupungin köyhäinhoito tuli kunnallishallinnon alaiseksi v:n 1875 alussa, jolloin uusi kunnallisasetus tuli voimaan. Ensi aluksi ei tästä siirrosta ollut näkyvämpiä seurauksia. Köyhäinhoito jatkui vanhaan totuttuun malliinsa köyhäinhoitohallituksen johdolla ja v. 1853 vahvistetun kaupungin köyhäinhoito-ohjesäännön mukaisesti. Neljästi vuodessa kokoontui köyhäinhoitohallitus vakinaisiin kokouksiin myymään kunnan köyhiä vuosihoidolle ja jakamaan vuosieläkkeitä sekä tilapäisiä apuja. Köyhäinhoitohallitusta avustivat köyhäinhoidon piirimiehet, joita kaupungissa oli muutamia.

Joitakuita pieniä edistyksiä kuitenkin tapahtui. Köyhäinhoitovarain jouduttua rahatoimikamarin huostaan järjestettiin raha-apujen maksu sekä köyhille että koko köyhäinhoidolle mukavammalle kannalle, siten että hoitolaisten kustannukset suoritettiin neljännesvuosittain ja raha-avun nauttijain apurahat maksettiin kuukausittain. Puuhakkaan esimiehensä, kauppias J. A. Liljan johdolla köyhäinhoitohallitus muutenkin näinä vuosina lisäsi huolenpitoansa. Kun anniskeluyhtiön voittovaroja tästä puolin oli saatavissa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kurotteli köyhäinhoitohallituskin kouraansa niitä kohden. Sillä tavoin se v. 1878 sai perustetuksi rahaston "turvattomain ja pahantapaisten lasten suojelemiseksi" (pohjaraha 10 000 mk).

Kun v:n 1853 ohjesääntö havaittiin uusissa oloissa monestakin syystä puutteelliseksi ja kunnallisasetukseen soveltumattomaksi, laati valtuuston valiokunta uuden ohjesäännön ehdotuksen. Sitä ei valtuusto kumminkaan hyväksynyt, koska Kyttälän osto oli oven edessä ja köyhäinhoitolaitoksen piirijako oli siitä riippuva. Aikaa kuvaavaa on, että valtuustossa harkittiin puoleen ja toiseen kysymystä, voisiko köyhäinhoidon piirimiehiksi valita sellaisia henkilöitä, jotka olivat toisen isäntävallan alaisia. V:n 1876 piirimiesluettelossa tavataan kumminkin tehtaan päällysmiehen, paperitehtaan työmiehen ja kahden muun työmiehen nimet.

V:n 1879 köyhäinhoitoasetus ei enempää kuin kunnallisasetuskaan tehnyt mitään käytännöllisesti tärkeitä uudistuksia köyhäinhoito-oloihin. Uusi köyhäinhoitolaki edusti vanhoja perittyjä käsityksiä köyhyydestä ja sen auttamisesta. Lain mukaan oli kunta velvollinen auttamaan ainoastaan sellaisia alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoisia sekä pitkällisempää tautia sairastavia tai vanhuuttaan heikkoja, jotka ovat toisen holhousta vailla. Laki katsoi köyhyyden johtuvan yksilöllisistä aiheista, itsekunkin omasta syystä. Ainoastaan "katovuoden tai muun yleisen onnettomuuden tähden" saattoivat ihmiset joutua puutteelle alttiiksi "ilman omaa syytänsä"; ja silloin oli hätääntyneitä autettava (vaikka olivatkin työkykyisiä). Mutta jos ei yleistä onnettomuutta sattunut, niin ei yhteiskunta lain mukaan, vastannut kenenkään työhönpystyvän toimeentulosta; jokaisen työhönkykenevän miehen tuli "elättää" itsensä ja alaikäiset lapsensa sekä vaimonsa – aivan niinkuin aikoinaan Napoleon käski ministerinsä hävittää köyhyyden Ranskasta ja Lauri Gabriel v. Haartman luuli mahtikäskyllä hävittävänsä kerjuun Turun läänistä.

Köyhäinhoitolaisia ja heidän omaisiaan kohtaan v:n 1879 laki osoitti suurta ankaruutta, mikä oli ymmärrettävä taantumus v:n 1852 lain päinvastaista äärimmäisyyttä vastaan. Köyhäinhoitohallituksella oli edusmiehen- ja isännänvalta vakinaisten hoidokkaittensa yli ja isäntävalta jokaista kohtaan, joka itse tai jonka vaimo tai alaikäinen lapsi sai kunnalta pysyvää apua, eräissä tapauksissa vain satunnaistakin apua. Tämä köyhäinhoitohallituksen valta jatkui niin kauan kuin köyhäin hoitoa kesti tai kunnes yhdyskunnalle tuotettu kustannus oli korvattu. Tällaisen isäntävallan voi köyhäinhoitohallitus siirtää toisellekin. Nämä säännöt pakkoseuraamuksineen antoivat köyhäinhoitolaitoksille ryhtiä ja pontta, joita ilman vallitsevaa järjestelmää tuskin olisikaan voitu pitää pystyssä; sanoihan J. V. Snellmankin, että köyhäinhoito ilman pakkotyötä on hukkaan heitettyä vaivaa.

Mutta vanhan ankaruuden rinnalla oli myöskin manchesteriläinen vapaamielisyys ollut tätäkin köyhäinhoitolakia laatimassa. Omistavat luokat laki vapautti köyhäinhoidon tuottamista epämukavuuksista ja ikävyyksistä. Missä kunnallinen raha-, rotu- ja luokkavalta rehoitti, missä kunnallinen harrastus oli vähäinen, siellä käytti yleisö tätä etua hyväksensä, siellä pääsi vallalle köyhäinhoitolaitos, jossa "annettiin pakosta ja otettiin vastaan kiittämättömyydellä".

V:n 1879 lain parhaita puolia oli se, että se jätti köyhäinhoidon käytännöllisen järjestämisen kuntain asiaksi; kunta näet sai "vapaasti järjestää tämän asian, niinkuin seudun tapoihin ja olosuhteihin katsoen soveliaimmaksi nähdään".

Uuden lain voimaantulemisen johdosta laadittiin Tampereen kaupungin köyhäinhoitohallitukselle uusi ohjesääntö (vahvistettu 15 p. syysk. 1880). Sen yhdeksän pykälää sisälsivät tuskin muuta kuin määräyksiä köyhäinhoitohallituksen jäsenten ja puheenjohtajan valitsemisesta. Tämä ohjesääntö muutettiin 5 p. tammik. 1884 sillä tavoin, että köyhäinhoitohallituksen puheenjohtaja, joka ennen oli hallituksen itsensä valittava, nyt tuli kaupungin valtuuston valittavaksi; puheenjohtajalle, joka edellisen ohjesäännön mukaan sai vuosipalkkiota 600 markkaa, oli jo v. 1882 määrätty 1 000 markan palkkio, josta hänen tuli pitää pöytäkirjaa hallituksen kokouksissa, hoitaa kirjeenvaihto, pitää luetteloa kaikista kunnanapua nauttivista henkilöistä, heidän ijästänsä, apurahan määrästä ja avun saamisen syistä, sekä vuosittain maistraatille ja valtuustolle antaa kirjallinen kertomus köyhäinhoitohallituksen toiminnasta. Muuta uutta ei tässäkään ohjesäännössä ole havaittavissa.

Näitä ohjesääntöjä suurempi edistys Tampereen kunnallisessa köyhäinhoidossa oli kaupungin köyhäintalon perustaminen. Uuden köyhäinhoitoasetuksen 40 §:ssä kehoitettiin jokaista kuntaa perustamaan "työlaitoksen niitä varten, jotka ovat vaivaishoitohallituksen isäntävallan alla", ja lisättiin, että yhdyskunta, joka ei yksinänsä jaksaisi kustantaa semmoista laitosta, saisi yhtyä toisen yhdyskunnan kanssa. Mutta Tampereella tuli työhuoneen asia muutenkin päivänpolttavaksi kysymykseksi. Kahdeksankymmenluvun ensi vuodet olivat huonoja aikoja ja tämäkin kaupunki oli täynnä työttömyyden, asuntopulan ja puutteen valituksia. Köyhäinhoidon menot nousivat melkoisesti, aikalaisten mielestä "hirvittävästi": 14 114 mk:sta (v. 1877) 28 363 mk:aan (v. 1882). Kaivattiin suuresti parempaa ja halvempaa köyhäinhoitotapaa, ja niin jouduttiin ajattelemaan köyhäintalon rakentamista.

Jo 1879 pormestari Procopé viitaten kerjuun tavattomaan kasvamiseen ja anniskeluyhtiön voittovarain karttumiseen herätti kysymyksen työlaitoksen rakentamisesta kaupunkiin Asia pääsi nukahtamaan, kunnes alussa vuotta 1881 köyhäinhoitohallituksen ent. puheenjohtaja kauppias A. F. Lindstedt herätti sen uudelleen esittäen pysyvän köyhäin- ja työtalon rakentamista anniskeluvaroilla. Mutta koska "kokemus tämän kaltaisten laitoksien hyödystä ja kustannuksista vielä on aivan vähäinen", ja kun kaupunkiin juuri samaan aikaan perustettiin lasten työhuone, jäi alote kannatusta vaille. Köyhäinhoitohallituksen uusi puheenjohtaja, maalari A. Vuorinen, otti kuitenkin asian vielä samana keväänä valtuustossa uudelleen esille ja saikin valtuuston asettamaan sitä varten valiokunnan. Puuhaan tuli nyt virkeyttä. Valtuuston valmistava valiokunta ja erikoisvaliokunta esittivät köyhäintaloksi ostettavaksi Järvensivun rusthollia, jonka kauppaneuvos Hammarén tarjoutui myymään kaupungille 27 000 mk:n hinnasta. Tämä suunnitelma kyllä lisättyjen valtuusmiesten kokouksessa raukesi, mutta köyhäinhoitovaliokunnan muut esitykset antoivat aihetta uuden tarkastuskomitean asettamiseen.

Keväällä 1882 kävi köyhäinhoitoasioissa paljon käytetty helsinkiläinen kunnallisneuvos O. Höijer viimemainitun komitean toimesta Tampereella keskustelemassa paikkakunnan köyhäinhoitoseikoista. Hänen valtuustolle jättämänsä 22 p. toukok. 1882 päivätty laaja lausuntonsa sisälsi kaikessa ystävällisyydessä murhaavan arvostelun kaupungin koko köyhäinhoitojärjestelmästä. Tilapäiset raha-avut, joita Tampereella jaettiin köyhille – lausunnossa selitettiin –, olivat liian pitkäaikaisia, joskus liian suuria (25 mk kuukaudessa), mutta tavallisesti liian pieniä (8–10 p. päivässä). Tampereella olivat nämä menot suuremmat kuin itse Helsingissä – suotta aikoja, sillä moiset erät olivat kokonaan tarpeettomia. Niinikään olivat kaupungin köyhäinhoitopiirit kaitsijamiehineen hyödyttömät. Lapsia oli Tampereen köyhäinhoitohallitus antanut hoidolle, mutta kun sovitut korvaukset päättyivät penneihin, herätti se sivullisessa luulon, että lapsia myytiin hoidolle vähimmän vaativalle. Sellaisesta oli kiireesti tehtävä loppu. Kaikki järjestään oli Tampereella vanhanaikaista ja kelvotonta. Ainoa tepsivä parannuskeino oli kelvollisen työ- ja köyhäintalon rakentaminen. Kunnallisneuvos oli komitean kanssa löytänyt sille erittäin sopivan paikan Lapinniemellä kaupungin maalla. Sinne olisi köyhäintalo rakennettava 80–100 hoidokasta varten ja kaupungin köyhäinhoito ohjattava uusille urille.

Mutta kun tamperelaiset näkivät, että asia kasvoi sitä suuremmaksi ja kalliimmaksi, mitä enemmän sitä kaiveltiin, kääntyivät he äkkiä tieltä takaisin; syksyllä valtuusto 15 äänellä kuutta vastaan päätti lykätä koko köyhäintalokysymyksen tulevaisuuteen.

Seuraavana vuonna (1883) tapahtui asiassa odottamaton käänne parempaan päin, kun kauppias G. F. Ahlgren jälkisäädöksessään lahjoitti kaupungille n. 150 000 markkaa juuri köyhäintalon rakentamiseksi. Odotellessa Ahlgrenin pesän selvitystä uudisti maalari A. Vuorinen valtuustossa entisen ehdotuksensa, että köyhäintalo nopeasti rakennettaisiin. Asetettiin jälleen komitea laatimaan täydellistä ehdotusta uutta laitosta varten. V. 1885, jolloin Ahlgrenin lahjoitusvarat tulivat kaupungin haltuun, päätettiin vihdoinkin ryhtyä tuumasta toimeen. Köyhäintalon paikaksi hyväksyttiin Lapinniemi ja valittiin rakennuskomitea suurtyötä suorittamaan.

Niin päästiin monien mutkien perästä viimein 1886 todenteolla rakentamaan tätä kahdeksankymmenluvun kunnallisen toiminnan muistomerkkiä. Tyytyväisinä näkivät useimmat tamperelaiset sen uljaiden rakennusten kohoavan Koukkuniemen kunnaalle. Paikka oli kahden kilometrin päässä kaupungista, terveellinen, luonnonihana aavan Näsiselän rannalla ja erittäin rauhallinen ja yksinäinen. Uuteen laitokseen tuli eri rakennuksia päärakennus, jonka neljässä isommassa ja kahdeksassa pienemmässä huoneessa oli tilaa sairaalalle ja parillesadalle hengelle, mielisairaiden rakennus, talousrakennus suurine ruokasaleineen ja muine tarpeellisine suojineen sekä neljä ulkohuonerakennusta. Kaikki erinomaisen täydellistä ja suurenmoista, ennen kuulumatonta Tampereen köyhäinhoito-oloissa. Laitos avattiin tarkoitukseensa 1 p. marrask. 1886.

Köyhäintalon avaaminen oli, kuten sanottu, uuden aikakauden alku kunnallisessa köyhäinhoidossa. Edistykset tulivat näkyviin ensinnäkin köyhäinhoitoasiain hallinnossa. Köyhäinhoidon ohjesääntö otettiin uudistettavaksi. Uudessa ohjesäännössä, joka vahvistettiin 27 p. elok. 1886, velvoitettiin köyhäinhoitohallituksen esimies olemaan yleisön tavattavissa määrätunteina joka arkipäivä – pysyvän kunnallisen köyhäinhoitotoimiston alku. Vielä täydellisempiä määräyksiä sisälsi 3 p. tammik. 1894 vahvistettu Tampereen kaupungin yleisen köyhäinhoidon ohjesääntö. Kiireesti oli kaupungin köyhäinhoito edistynyt, tämä oli jo neljäs yleinen ohjesääntö neljässätoista vuodessa, ja ohjesäännön pykäläluku oli samassa ajassa kasvanut yhdeksästä 64:ään. Uuden ohjesäännön mukaan kuului köyhäinhoitohallitukseen, paitsi esimiestä, valtuuston valitsemina kuusi vakinaista ja neljä varajäsentä sekä itseoikeutettuina jäseninä kaupungin kirkkoherra ja ensimmäinen kaupunginlääkäri. Esimiehen toimi muuttui nyt täysin ammatilliseksi kunnalliseksi toimeksi: "Kaupungin valtuusmiehet valitsevat esimiehen, joka kahden koetusvuoden kuluttua, jos Vaivaishoitohallitus hänen siihen edelleen esittää, astuu vakinaiseen virkaansa kolmen kuukauden irtisanomisella molemmin puolin."

Köyhäintalosta tuli vuosikymmenien ajaksi Tampereen koko köyhäinhoitotoimen keskus. V:n 1886 köyhäinhoito-ohjesäännön mukaan oli uudessa laitoksessa hoidettava etupäässä "raajarikkoja, pitkällisempää tautia sairastavia, vanhuuttansa heikkoja, mielipuolia, jotka eivät voi päästä houruinhoitolaitoksiin, ja alaikäisiä". Talon johto ja hoito oli uskottava isännöitsijälle, jolle oli avuksi annettava emännöitsijä, sairaanhoitaja sekä mies- ja naispalvelija. Tällä väellä piti isännöitsijän hoitaa laitoksen laaja talous sekä ottaa vastaa, kasvattaa ja huoltaa tulevat hoidokkaat.

Niitä alkoi tulla ja mennä suurempia joukkoja kuin arvatenkaan oli luultu. Hoidokkien luku kasvoi ensimmäisinä vuosina joihinkuihin satoihin, sitten puoleentuhanteen vuosittain. Kirjavaa ja monenlaatuista väkeä: nuoria ja vanhoja, terveitä ja tautisia, työhönkykeneviä ja -kyvyttömiä, yksityisiä ja kokonaisia perheitä, kunniallisia ja kunniattomia ihmisiä, viattomia lapsia, parantumattomia juoppoja, salavuoteudesta ripitettyjä naisia ja rangaistuja varkaita, vieläpä murhamiehiäkin – sekaisen seurakunnan koko sakka. Voimme kuvitella sitä herttaista sekamelskaa, mikä köyhäintalolla vallitsi, kun koko tuo joukko yhdessä oli ja eli, työskenteli ja lepäsi, riiteli ja virsiä veisaili. Ei olisi luullut kenenkään puutteenalaisen mielihalulla muuttavan tähän luostariin, jonne tullessa hoidokas menetti kaiken maallisen omaisuutensa paitsi "raamattunsa, virsikirjansa ja muut hartauskirjansa sekä vähimmän kallisarvoiset muistelmansa, jotka kaikki vasta hoitolaisen kuoltua joutuvat vaivaishoidon omiksi", jossa elettiin ankaran linnaoikeuden alaisuudessa ja pysyväksi työksi tehtiin ruumisarkkuja itselle ja muille. Mutta kaivaten oli sittenkin laitokseen pyrkijöitä. Ei ollut odottamatonta, että laitos joutui kahnauksiin valtion köyhäinhoitoviranomaisten kanssa, jotka katsoivat täällä kaivattavan raitista ilmaa ja kristillistä kasvatusta.

Tuota menoa muutaman vuoden katsottuaan kaupunki näki täytyvänsä ryhtyä perustamaan yleislaitoksen yhteyteen erityis-hoitolaitoksia. Ensiksi perustettiin pienempiä lapsia varten 1892 lastenkoti, jolle Ahlgrenin lahjoitusrahaston kustannuksella rakennettiin oma 18 000 markan arvoinen rakennus. Mutta pian havaittiin lasten kasvattaminen köyhäintalolaitoksen yhteydessä tässäkin muodossa mahdottomaksi. Lastenkoti senvuoksi 1896 lakkautettiin. Osa hoidettavia lapsia sai sijan kaupungissa olevassa yksityisessä lastentyöhuoneessa; osa aiottiin sijoittaa pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, joksi kaupunki 1900 osti Seppälän tilan Sammaliston kylässä Orihvedellä. Köyhäinhoitohallitus sillä välin kuitenkin järjesti uudelleen lastenkodin, josta vihdoin alkoi muodostua oma tärkeä haara kaupungin köyhäinhoitotoimintaa. Lastenhuollon kasvava merkitys Tampereen köyhäinhoidossa ilmenee seuraavasta asetelmasta:

         Tampereen köyhäinhoidon alaikäiset (alle 15 v. vanhat)
                     kokohoidokit vv. 1885–1908

            köyhäin-   lasten-   hoidolle   yhteensä   % kaikista-
    vuosi   talossa    kodissa   annettuja             hoidokkkaista

    1885      –         –         83          83        43.9
    1890      96         –         –          96        26.7
    1895     116         –        144         260        49.2
    1900      32         26        135         193        41.9
    1905      67         45        151         263        55.8
    1908      32         73        198         303        44.3

Aikakauden loppupuolella oli suunnilleen puolet kunnan kokohoidokkaiden luvusta lapsia. Kuten luvuista näkyy, ei lasten kasvattamisesta köyhäintalossakaan voitu luopua. Lasten kasvatuksen päämuotona on kuitenkin ollut lasten antaminen yksityisten haltuun, n.s. vuosihoidolle.

Hoitoa kaipaavain köyhäin antaminen vuosihoidolle yksityisiin perheisiin on vanha köyhäinhoitotapa. Tampereella on tätä tapaa vielä myöhäänkin käytetty verraten laajassa määrässä. Köyhäintalon avaamiseen saakka toimitettiin köyhäinhoidon huostaan joutuneita kasvatusta kaipaavia lapsia ja työkyvyttömyyden, viallisuuden tai vähämielisyyden vuoksi tai muusta syystä hoidottomiksi jääneitä ijäkkäämpiä autettavia hoidettavaksi vähimmän vaativille, varsinkin maalle, missä hoito oli halvempaa. Köyhäintalon valmistuttua näiden korpeen heitettyjen kohtalo huomattavasti parani, sillä köyhäintalon tarkoituksena oli juuri mainitunlaisten hoidettavain huoltaminen. Siitä pitäin annettiin täysi-ikäisiä hoitolaisia ainoastaan poikkeuksittain yksityishoitoon, joka niinmuodoin jäi melkein yksinomaan alaikäisten hoitokeinoksi.

Vuosihoidokkien hoitoa koetettiin lakkaamatta parantaa. V. 1890 köyhäinhoitohallitus päätti, ettei se hoidettavia vuosihoidolle annettaessa sitoudu hyväksymään alimpia tarjouksia. Seuraavana vuonna velvoitettiin 12 vuotta nuorempain hoidokkien hoitajia hankkimaan hoidettavilleen kansakouluopetusta. V:n 1894 ohjesäännössä oli kuitenkin huutokauppajärjestelmä vielä säilytetty, vaikka siinä muuten kyllä koetettiin valvoa vuosihoitolaisten parasta. Niinpä kiellettiin antamasta hoitolaista elätteelle sellaiselle henkilölle, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen ei ollut päteviä takeita. Jos kaksi henkilöä tai useampi henkilö tarjoutui samasta maksusta ottamaan täysi-ikäisen hoitolaisen, oli tämä annettava sille, jonka luokse hoitolainen itse halusi päästä. Alaikäinen annettiin elätteelle vuodeksi kerrassaan; mutta jos kasvatusvanhemmat voivat näyttää, että lapsi heidän luonansa oli saanut hyvän kasvatuksen ja hoidon, ei lasta ollut ilman pätevää syytä vastoin kasvatusvanhempain tahtoa otettava pois seuraavaksi vuodeksi. Hoitolaisten hoidosta oli köyhäinhoitohallituksen ja hoitajan kesken tehtävä kirjallinen välipuhe. Ohjesääntö käski köyhäinhoitohallitusta pitämään tarkasti silmällä, ettei hoitolaisen ihmisarvoa mitenkään loukattu häntä elätteelle annettaessa. Huutokauppajärjestelmää ei yhdeksänkymmenluvun lopulla enään kunnan köyhäinhoidossa käytetty. V:sta 1895 alkaen annettiin hoitolaislapsia uusille hoitajille enimmäkseen yksityisesti esimiehen välityksellä.

Vuosihoitolaisten lukumäärästä ennen vuotta 1894 eivät köyhäinhoitohallituksen julaistut vuosikertomukset ja tilit anna yksityiskohtaisia tietoja. Ennen köyhäintalon avaamista olivat "kunnan kokonaan elätettäviksi" merkityt hoitolaiset tietenkin vuosihoitolaisia. Sellaisia oli v. 1882 kaikkiaan 189, joista 105 täysi-ikäistä ja 84 lasta, ja v. 1885 samoin 189, joista 106 aikaihmistä ja 83 lasta. Ne olivat kaksi kolme kertaa suurempia lukuja kuin vastaavat luvut vuosikymmentä aikaisemmin. Köyhäintalon toiminnan aljettua jäi vuosihoitolaisiksi, kuten kerrottu, melkein yksinomaan lapsia. Heidän olojaan puheenaolevan ajan muutamina vuosina valaisevat seuraavat surullista kieltä puhuvat numerot:

    Tampereen alaikäisten (alle 15 v. vanhain) vuosihoitolaisten
                    perheoloja vv. 1894–1905

                              niistä suhdeluvuin (%)
    vuosi   hoidolle    täysin   puoli-     äpäriä   muita
            annettuja   orpoja   orpoja

    1894      152        39.5     31.6       23.7     5.2
    1895      144        38.2     25.0       28.5     8.3
    1900      135        52.6      4.4       25.9    17.1
    1905      151        53.0      6.6       19.2    21.2

Alaikäisten vuosihoidon yleisimpinä syinä ovat ilmeisesti olleet orpous ja äpäryys. Suuret joukot Tampereen vuosi hoitolaisia ovat olleet sijoitetut kaupungin ulkopuolelle, osittain etäisille paikkakunnille; niinpä oli v:n 1900 vuosihoitolaisista 76 sijoitettu Hämeen lääniin, yksi joutunut Uudenmaan, neljä Turun ja Porin, kolme Vaasan, yksi Kuopion ja yksi Oulun lääniin. Vuosihoitolaisten hoitajat ovat olleet työläisperheitä kaupungeissa sekä torppari- tai itsellisväkeä maalla. V:sta 1902 alkaen toimi kaupungin puolesta erityinen vuosihoitolaisten tarkastaja.

Vuosikymmenen kestäneiden hankkeiden jälkeen aljettiin kaupungin köyhäintalolle rakentaa erityistä työhuonetta. Siitä aiottiin ensittäin jonkinlaista työvankilaa tai "pakkotyöhuonetta", mutta lopuksi laitos sai kuitenkin säveämmän luonteen. Rakennus valmistui 1906 ja maksoi lähes 75 000 mk; se oli aiottu 33 mies- ja 12 naispuolista työskentelijää varten. Laitos osoittautui pian hyvin tärkeäksi.

Köyhäintalo oli alkuaan suunniteltu etupäässä sairaiden ja mielenvikaisten hoitolaksi. Aluksi olikin koko talo vähin sairaalana. Niinpä siellä v. 1895 hoidettiin 89 sairasta. Seuraavana vuonna muodostettiin lastenkodin huoneisiin erillinen sairaalaosasto eli kunnallis-sairaala. Se sai sitten oraan taloutensa ja eristäytyi köyhäinhoitolaitoksesta liittyäkseen kaupungin yleiseen terveydenhoitolaitokseen. Kunnallissairaalan potilaita ei luettu kaupungin köyhäinhoitolaisiin, vaikka varsin suuri määrä potilaita (esim. v. 1905 koko 256) nautti vapaata hoitoa.

Samalla tavoin ja samoista syistä kuin kunnallissairaala perustettiin köyhäintalon yhteyteen ensin erityinen mielisairasosasto ja vihdoin valtuuston 1900 tekemällä päätöksellä kunnallinen mielisairaala, joka yhdistettiin kaupungin yleiseen terveydenhoitolaitokseen. Varattomain mielisairaiden luku oli kaupungin kasvaessa suuresti lisääntynyt. Niitä köyhiä mielenvikaisia, joita ei tarvinnut sijoittaa mielisairaalaan, ruvettiin tiloittamaan mielisairassiirtoloihin. V. 1906 suostui valtuusto sellaisen perustamiseen ja kahta vuotta myöhemmin se avattiin Suoniemen kappelissa, mistä se kuitenkin pian siirrettiin Hämeenkyrön Mahnalaan.

Myöskin köyhäinhoidon osittaisesti huoltamain köyhäin eli n.s. avunsaajain hoidossa tapahtui vähitellen melkoisia muutoksia. Köyhäin joukot, jotka tarvitsivat vuosihoitoa tai vuotuista tai satunnaista apua, kasvoivat kaupungin kasvaessa; autettavain luku nousi nopeasti tuhatmäärään. Sellaisia joukkoja, joista ainoastaan vähäinen osa saattoi joutua köyhäintalon suojaan, ei tilapäinen viraston esimies ja kourallinen kaupungin luottamusmiehiä kyennyt enään tyydyttävästi huoltamaan. V:n 1886 ohjesääntö koetti helpottaa köyhäinhoitohallintoa ottamalla jälleen käytäntöön entisen vaivaisten paraatin, "köyhäin vuosikatselmuksen", johon avunnauttijain ja hoitoa nauttivain köyhäin hoitajain oli avun menettämisen uhalla saavuttava. Tärkeämpi edistysaskel oli vakinaisen palkatun kunnallisen virkamiehen ottaminen köyhäinhoidon johtajaksi (v:n 1894 ohjesääntö). Mutta itse järjestelmää eivät nämä toimenpiteet korjanneet.

Yhdeksänkymmenluvulla oli suuremmille kaupungeille tämän "avonaisen" köyhäinhoitonsa parantamiseksi tarjolla erilaisia keinoja. Joko oli n.s. "Elberfeldin järjestelmän" mukaan kutsuttava parempiosaisia kuntalaisia yhteistyöhön köyhäinhoidon hyväksi ja asetettava heitä piirimiehiksi niin lukuisasti että valvontatyö rasittamatta yksityistä piirimiestä oli tarkoitusta vastaava. Tai oli hoito järjestettävä englantilaiseen tapaan entistä laajemmaksi ja tarkemmin toimivaksi virkakunnaksi, joka suoritti yksilöllisenkin huoltotyön pystyväin palkattujen hoitajain ja valvojain avulla. Taikka vihdoin yhdistettiin vapaaehtoinen ja virkamiesjärjestelmä ja käytettiin niitä rinnan toistensa kanssa.

Tampereella oli ehjäin kansallisuus- sekä yhdenlaatuisten ja verraten kansanvaltaisten yhteiskuntaolojensa vuoksi jonkin verran edellytyksiä piirimiesjärjestelmän käyttämiseen. Köyhäinhoitopiirejä ja piirimiehiä täällä käytettiinkin jo vanhempina aikoina. Piirien luku sitten kasvoi niin, että niitä v. 1882 oli 19, v. 1895 jo 27 ja paria vuotta myöhemmin 36. Suurempia vaatimuksia täyttääkseen nämäkin piirit olivat vielä liian laajat ja piirimiesten toiminta liian ylimalkainen ja järjestymätön. Köyhäinhoitohallituksen esimiehen Osk. Lindströmin käytyä 1899 katsomassa Ruotsin tehdaskaupunkien köyhäinhoitoa ryhdyttiin Tampereella piirilaitoksen korjaamiseen. Piirien luku lisättiin 53:ksi ja koko menettely apujen jakamisessa sekä avunsaajain kaitsemisessa ja valvomisessa järjestettiin seikkaperäisesti. Jo 1895 otti köyhäinhoitohallitus palvelukseensa palkatun avunnauttijain valvontamiehen eli tarkastajan. Neljää vuotta myöhemmin kiinnitettiin samaan toimeen lisäksi toinen palkattu viranomainen. Näiden valvontamiesten määrä oli täydentää ja tarkistaa piirimiesten toimintaa.

Tämäkään yhdistetty vapaaehtoinen ja virkamiesjärjestelmä ei ollut täydellinen eikä käytännössä yhtä luotettava ja tarkka kuin ohjesäännöissä. V. 1905 tuli köyhäinhoidon uudestaan järjestäminen päivänkysymykseksi Tampereella. T. Lindbergin tultua seur. v. kaupungin köyhäinhoidon esimieheksi käännyttiin puhtaan Elberfeldin järjestelmän puolelle. V. 1907 valtuusto hyväksyi köyhäinhoitovirkamiesten toimiohjeet sekä köyhäintalon ja työlaitoksen ohjesäännöt. Samalla hyväksyttiin kaupungin köyhäinhoidon uusi yleinen ohjesääntö, joka käytyään vielä virallisissa kiirastulissa sai asianomaisen vahvistuksen 20 p. tammik. 1908. Uuden järjestelmän mukaan oli 250 uutta piirimiestä eli kaitsijaa alkava toimia köyhäinhoidon hyväksi.

Tampereen köyhäinhoidon talouden pääpiirteet näkyvät seuraavasta taulukosta:

        Tampereen kaupungin köyhäinhoitotalous vv. 1880–1908

                                                menoja keskimäärin
                                 menot % kaup.  kutakin    kutakin
    vuosi    erinäis-   menot    kaikista       autettav.  asukasta
             tulot mk    mk      menoista       kohden mk  kohden mk

    1880       5 186    25 604     11.8            24:27     1:88
    1885       3 344    40 860      9.6            66:33     2:54
    1890          –    59 432     10.4            43:53     2:95
    1895       9 334    72 428      4.8            35:33     2:86
    1900      18 874    88 007      3.5            76:93     2:42
    1905      14 096   117 477      6.0            73:19     2:84
    1908      18 678   201 425      6.9           125:19     4:69

Köyhäinhoidon tuloiksi on tässä laskettu kunnan tulot köyhäinhoitolaitoksen hyväksi, köyhäinhoidon menoiksi kaupungin menot köyhäinhoidon vuoksi. Määrät on otettu kaupungin tileistä, jotka poikkeavat jonkin verran köyhäinhoitohallituksen vuosikertomuksissa ja virallisessa tilastossa esitetyistä tiedoista.

Kaikessa yleisyydessäänkin taulukossa hyvin ilmenevät köyhäinhoidon päävaiheet puheenaolevina vuosikymmeninä: vanhat olot, jolloin köyhyyden seurauksia ei koetettu huojentaa tai korjata, vaan jolloin kärsimys oli kaiken yleislääkkeenä; tuhlaavan ja kuitenkin riittämättömän köyhäinhoidon aika 1880-luvulla ja alkupuolella seuraavaa vuosikymmentä; ja vihdoin köyhäinhoitolaitosten suurenmoinen kehitys yhtyneenä säästäväisyyteen uuden vuosisadan alussa, jolloin nämä laitokset eivät enään tarkoittaneet niin paljon yksityisten köyhyyden lieventämistä kuin yleisten yhteiskunnallisten vaatimusten tyydyttämistä. Mutta eivät nämäkään laitokset voineet poistaa sitä masentavaa tosiasiaa, että laajenevan köyhäinhoidon takana oli laajeneva kurjuus. (75)

c) Hyväntekeväisyys.

Niin suurenmoiseksi yhteiskunnalliseksi laitokseksi kuin kunnallinen köyhäinhoito maamme suuremmissa kaupungeissa menneen vuosisadan loppuaikoina kehittyikin, ei sen vaikutus ulettunut läheskään kaikkeen siihen köyhyyteen ja hätään, mikä näihin kaupunkeihin kerääntyi. Vaikka kunnallinen köyhäinhoito Tampereellakin koetti laajentaa toimintaansa sellaisille aloille, mitkä eivät suoranaisesti kuuluneet lain määräämään pakolliseen köyhäinhoitoon, jäi täälläkin yltäkyllin, yli voimain, tehtävää kansalaisten yksityisellekin hyväntekeväisyydelle.

Yksityisen hyväntekeväisyyden välineet ovat olleet pääasiallisesti kahdenlaisia: yhdistyksiä ja rahastoja.

Yksityisistä hyväntekeväisyys yhdistyksistä on ikänsä puolesta ensimmäisellä sijalla mainittava Tampereen rouvasväenyhdistys.

Sen alkuvaiheista kerrotaan Tampereen Sanomissa 1866: "Muutamat kaupungin naiset olivat v. 1859 yhtyneet seuraksi, jolla oli tarkoituksena auttaa kunnan köyhiä, heidän lapsilleen vaatteita valmistamalla, mutta sitä tointa jonkun aikaa harjoitettua, katsoivat paremmaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi käyttää varojansa pienten tyttölasten koulun aikaan saattamiseen, joka lokakuun 1 p. v. 1862 pantiin alkuun ja siitä aikain yhä on ollut toimessa. Varoja tähän koottiin ensi vuonna iltahuvitusten pitämällä, mutta seuraavana sitousi joukko kaupunkilaisia kolmeksi vuodeksi maksamaan raha-apua, joka sitouminen viime vuoden lopussa lakkasi. Marraskuun 17 p. viime vuotta rahamuutoksen johdosta pidetyssä juhlallisuudessa koottiin 1 423 markkaa pohjarahastoksi, josta ainoastaan korko käytettäisiin, ja valtion varoja on vuosittain saatu 288 markkaa. Mutta kun ei nähty mahdolliseksi yllämainituilla varoilla vastedes pitää koulua toimessa, kokoontui vuoden alussa useampia kaupungin naisia, jotka pannaksensa koulun tulevan olon turvallisemmalle kannalle sitoutuivat vuotisien apurahain antamiseen ja määräsivät alla luettavat säännöt noudatettavaksi. Uudestaan yhtiön jäseniksi sitouneitten luku on 36, joista 2 pysyvää ja joiden vuosimaksut yhteensä tekevät 146 mk. Mutta kun ei näitäkään varoja pidetty pitkälle riittävän, päätettiin, ettei oppilasten luku saisi nousta yli 30. Vielä määrättiin, että oppilaan piti kouluun sisään otettaissa, olleen 7 vuotta täyttänyt eikä saisi koulussa viipyä kolmea vuotta kauempaa. Johtokuntaan valittiin Frouvat Rosendahl, Bergroth, Procopé, Tallqvist, Finne, M. Hildén, Blåfield ja Idestam, jotka sitte keskenänsä puheenjohtajaksi valitsivat Frouva Bergrothin." – Voimme lisätä, että rouva Bergroth toimi rouvasväenyhdistyksen puheenjohtajana viisikolmatta vuotta.

Yhdistyksen säännöt saivat vahvistuksen 12 p. huhtik. 1866. Toiset säännöt saatiin 1876 ja kolmannet 1890. Yhdistys alkoi vaatimattomasti. Aluksi annettiin sen koulussa opetusta ainoastaan kaksi tuntia päivässä urkurinapulaisen I. Enbomin johdolla. Pumpulitehtaan palon vuoksi 1869, kun pumpulitehtaan pikkukoulu suljettiin, perustettiin rouvasväenyhdistyksen pikkukouluun toinen osasto, 1881 avattiin koulussa osasto poikiakin varten, kolme vuotta myöhemmin yhdistettiin poikain ja tyttöjen osastot ja 1885 lakkautettiin koulun ylempi luokka, mutta avattiin jälleen 1890, kunnes koulu sulautui yhteen "lastenkodin" kanssa.

Koulunsa rinnalla yhdistys ensi ajoista saakka ahkerasti harrasti muunlaistakin hyväntekeväisyyttä. Nälkävuosina se työskenteli uhraavasti yleisen työhuoneen hyväksi. V. 1871 pantiin alkuun oma sunnuntaikoulu, joka oli toimessa kaksikymmentä vuotta. Vilkkaimmin yhdistys toimi kahdeksankymmenluvulla. Pitkänä ja kylmänä talvena 1881 pääsi kerjuu kaupungissa suureen valtaan. Rouvasväenyhdistyksen jäsenten alotteesta päätettiin silloin perustaa kaupunkiin lasten työhuone. Harrastus oli suuri, ja kahdessa päivässä keräsivät naiset 6 000 markkaa työhuoneen kannattamiseksi. Ohjesäännöt työhuoneelle hyväksyttiin helmikuussa pidetyssä kokouksessa. Laitosta aiottiin pitää pystyssä vuoden päivät ja laskettiin sen voivan antaa työtä ja ruokaa korkeintaan 50 lapselle. Mutta lapsia tulvi laitokseen toista sataa ja työhuone näyttäytyi niin tarpeelliseksi, että sitä päätettiin kaikin voimin jatkaa, mikä kävikin mahdolliseksi, kun valtuusto myönsi sen kannattamiseksi 10 000 mk. Siten tästä tilapäisestä laitoksesta tuli pysyvä hätäapulaitos, jota erityinen johtokunta hoiti ja kaupunki anniskeluvaroilla kannatti. V. 1891 valmistui lasten työhuoneelle oma rakennus kaupungin luovuttamalle tontille Kyttälässä (Pellavatehtaankatu 33). Uudet säännöt laitokselle vahvistettiin 1894. Niiden mukaan oli laitoksen tarkoitus hankkia Tampereen kuntaan kuuluvain vanhempain lapsille, jotka muuten kenties ehkä kerjäisivät, työtä ja kohtuullista ravintoa talvipuolella vuotta, jolloin työmiehillä ei ole riittävää työansiota perheensä elättämiseksi. Työhuoneeseen otettiin hyvämaineisia 6–12-vuotisia lapsia, joille laitoksessa annettiin veiston ja käsitöiden opetusta ja joiden koulunkäyntiä kansakoulussa laitos valvoi; 12 vuotta täyttäneille lapsille koetettiin hankkia palvelusta tai muuta työansiota. Tämä laitos kuitenkin lakkasi pian, kun kaupungin köyhäinhoito ryhtyi lastenhuoltoon. Lasten työhuoneelle sijoitettiin 1896 köyhäintalon lastenkoti. V. 1901 kuitenkin luovutettiin lastentyöhuoneen talo rouvasväenyhdistykselle, joka sinne perusti vanhain naisten työhuoneen.

Kun turvattomat ja hoidottomat lapsilaumat kaupungissa kaikista ponnistuksista huolimatta kahdeksankymmenluvulla yhä vain lisääntyivät, perusti yhdistys 1885 koulunsa yhteyteen sisäoppilaslaitoksen eli lastenkodin. V. 1889 sai lastenkoti muuttaa omaan taloonsa, joka oli rakennettu tontille 154 Läntisen Pitkänkadun varrelle (myöh. Tiiliruukinkatu 1) 11 600 mk:n urakkahinnalla. Laitoksessa oli seuraavana aikana hoidokkeja pari- kolmekymmentä.

Rouvasväenyhdistyksellä on ollut verraten hyvät taloudelliset olot. Puuvillatehtaan entisen hoitajan. Ferd. Uhden Saksasta Tampereen hätääkärsiville nälkävuonna lähettämät 1 000 markkaa uskottiin rouvasväenyhdistyksen haltuun ja samoin annettiin yhdistykselle se melkein yhtä suuri rahasumma, mikä jäi jäljelle nälkävuosina yleisen työhuoneen hyväksi kerätyistä varoista. Pari kertaa saatiin arpajaisilla lisävaroja. Sitten muisti kauppias G. F. Ahlgren testamentissaan myöskin rouvasväenyhdistystä, joka sai 20 000 mk rahastoksi, minkä korot oli käytettävä kaupungin köyhäin auttamiseksi, etenkin vaatteiden ja puiden jakamiseksi kylmänä vuodenaikana. Myöskin anniskeluvarain jaoissa yhdistystä säännöllisesti muistettiin. V. 1905 oli yhdistyksen omaisuuden ja rahain määrä 57 000 mk.

Tampereen muista hyväntekeväisyysyhdistyksistä on vanhimpia Vankeinhoitoyhdistyksen Tampereen haaraosasto (per. 1886), jonka tarkoitus on ollut työansion hankkiminen vapautetuille vangeille ja heidän huoltonsa kunnes he voivat saada työtä ja jolla sitä varten on ollut oma turvakoti Kyttälän puolella. Suomen Naisyhdistyksen Tampereen osasto ryhtyi vuosisatain vaihteessa lastenhuoltoon perustamalla lastenseimen pikkulapsia varten. Myöskin kansakoululasten kesäsiirtoloita on naisyhdistys pannut alkuun. Kansakoululasten turvalaa ylläpitävä yhdistys perustettiin 1904. Tässä turvalassa (Pellavatehtaankatu 33) tarjottiin kansakoulua käyville puutteessa oleville lapsille työtä, suojaa ja ravintoa. Suurlakkoviikolla 1905 perustettu Tampereen siveellisyysseura puuhasi turvakodin langenneita naisia varten, mutta lakkautti toimintansa jo parin vuoden päästä. Kestävämpiin huoltoyhdistyksiin sen sijaan on kuulunut Lastenhoitoyhdistys (per. 1907), joka on pannut alkuun "maitopisara"-liikkeen, ottanut haltuunsa naisyhdistyksen lastenseimen ja lisäksi itse perustanut kansanlastentarhan 3–7-vuotiaita pienokaisia varten.

Suurella harrastuksella ovat huoltoalalla työskennelleet monet uskonnolliset järjestöt ja laitokset. Pelastusarmeijan lastenseimi (Puutarhakatu 36) oli jo 1904 paljon käytetty ja se on siitä pitäin ollut nähtävästi alansa suurin laitos Tampereella. V:sta 1906 alkaen mainitaan myöskin Pelastusarmeijan uhraavaa "slummityötä" kaupungin äärillä. Tampereen Kaupunkilähetysyhdistys, jolla jo 1908 oli palveluksessaan diakoni ja neljä diakonissaa, on menestyksellä työskennellyt diakonialaitoksen kehittämiseksi kaupungissa. Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys on v:sta 1906 ylläpitänyt yhteiskotia nuorille tehtaassa työskenteleville naisille. Kristillinen työväenyhdistys, Valkonauhayhdistys ja muut kristillismieliset yhdistykset ovat kukin piirissään ottaneet osaa yleiseen hyväntekeväisyyteen. Kaupungin köyhäinhoitoviranomaisilla on useammasti kuin kerran ollut syytä moittia katu- ja ovikerjuuta suosivan yleisön köyhäinhoitoperiaatteita ja valittaa myöskin kunnallisen köyhäinhoidon ja hyväntekeväisyysyhdistysten yhteistoiminnan puutetta. Epäkohdat näillä aloilla kuitenkin hiukan vähentyivät sen jälkeen kuin rouvasväenyhdistyksen alotteesta saatiin perustetuksi kaupungin köyhäinhoitokanslian yhteydessä toimiva hyväntekeväisyystoimisto, joka alkoi toimintansa suurenmoisella jouluapujakelulla 1908.

Tampereen hyväntekeväisyysrahastoista on vanhin Yrjö Haggrenin vaivaishuonerahasto. Sen perusti jo 1837 Tampereen kuuluisa raatimies "suuri Haggren" ruotsiksi kirjoitetulla lahjakirjalla, joka suomennettuna kuului näin:

"Omistamani talon 4:ssä korttelissa, pohjoispuolinen talo n:o 95 Polttimon ja Läntisen Pitkänkadun kulmassa, olen minä allekirjoittanut lahjoittanut Tampereen kaupungin vaivaishuoneeksi sillä ehdolla, että kaupunkilaiset yhteisesti viipymättä rakentavat suuremman piirustuksen mukaisen vaivaishuoneen, missä apuatarvitsevat kaupungin vaivaiset majoitetaan ja hoidetaan; siihen tarkoitukseen olen antanut yllämainitun talon ynnä siinä olevat rakennukset.

Mainittu talo, joka maksaa minulle, kauppasumma ja parannukset yhteensä, 300 Ruotsin pankkoriksiä ja tuottaa vuokraa 20 riksiä, saadaan ottaa haltuun vaivaishuoneen hyväksi lokakuun ensimmäisenä päivänä tänä vuonna. Kirkonisännän tulee pitää huoli, että tulot puutarhasta ja vuokrista lasketaan vaivaishuonekassaan ja vuosittain pannaan kasvulle. Vasta kassan varojen noustua 100 pankkoriksiin saadaan kasvut ja muut tulot käyttää vaivaishuoneen ylläpitämiseksi, mutta sata Ruotsin pankkoriksiä eli sitä vastaavaa käypää rahaa pitää liikuttamatta, ikuisesti, aina oleman vaivaishuonekassa, mitään väittämättä vastaan, sillä se on antajan vapaaehtoinen lahja hädänalaisten vaivaisten hyödyksi. Tampereella 24 p. heinäk. 1837.

          Yrjö Haggren,
    tehtailija ja neuvosmies."

Talon myymisestä ja muualta saatujen lahjoitusten avulla rahaston varat karttuivat 353 ruplaan 24 kopeikkaan. Aika on kuitenkin pientäkin kassaa tuntuvasti kartuttanut.

Muut rahastot ovat paljon nuorempia. Neuvosmiehen Gust. Grönlundin leski Johanna Grönlund, joka kuoli 7 p. huhtik. 1877, jätti testamentissaan kaupungin köyhäinhoidolle 8 800 markkaa rahastoksi, josta oli maksettava eläkkeitä Tampereella asuville, etupäässä jälkeenjääneille köyhille leskivaimoille ja turvattomille lapsille. Osa tämän Grönlundin eläkerahaston vuotuisista koroista oli käytettävä rahaston pääoman kartuttamiseksi, eivätkä eläkkeet, joita annettaessa ei tarvinnut ottaa huomioon, nauttivatko eläkkeensaajat muuta apua vai eivät, saaneet olla 100 markkaa pienempiä. V. 1882 lahjoitti tohtori O. Blåfield tähän rahastoon 1 000 mk.

Jälkisäädöksellään 1883 määräsi kauppias G. F. Ahlgren n. 150 000 mk köyhäintalon hyväksi "käytännöllisiin, hyödyllisiin ja tarpeellisiin tarpeisiin". Vaikka näistä G. F. Ahlgrenin rahaston varoista suurin osa käytettiinkin köyhäintalon rakentamiseen, jäi niitä kuitenkin vastaisenkin ajan käytettäväksi.

Tampereelle perustettavan muorikodin hyväksi on lahjoitettu melkoisia varoja. Kolmesta tätä tarkoitusta varten lahjoitetusta rahastosta on kaksi lahjoittanut tunnettu tamperelainen liikemies ja kaupunkilainen C. J. Hildén 1890 laatimallaan jälkisäädöksellä. Näiden rahastojen varoilla oli perustettava turvakoti säätyläisluokkaan kuuluvia vanhoja varattomia ja naimattomia naisia varten kielisuhteista riippumatta. Vanhain koti onkin sittemmin tullut Tampereelle rakennetuksi.

Petter Molinin ukkokodin rahasto syntyi siten, että kaupungin rahastonhoitajan Petter Molinin kuoltua 1899 kokosivat rahatoimikamarin jäsenet keskuudessaan vainajan pitkäaikaisen palveluksen muistoksi pohjarahan vainajan nimeä pitävän ukkokodin rahastoa varten. Valtuusto on sittemmin kartuttanut tätä rahastoa lahjoilla ja anniskeluvaroilla.

V. 1904 kuollut kauppias A. Jokinen lahjoitti testamentissaan Tampereen

kaupungille 30 000 mk Abraham Jokisen hätäapurahaston pohjaksi, sillä määräyksellä, että kun rahasto oli kasvanut määrätyn suuruiseksi, oli rahaston korot käytettävä hätäaputöihin, "silloin kuin suurempi hätä kaupungissa asuvan työväen piirissä vallitsee".

Muita tähän kuuluvia lahjoitusrahastoja on mainittu kaupungin rahatoimesta kerrottaessa. (76)

d) Työttömyys.

Työolojen ja samalla koko nykyisen yhteiskunnan kipeimpiä haavoja on työttömyys. Se on varjona seurannut yleistä liikuntavapautta ja kotiutunut suuriin työkeskuksiin. Niinkuin nälkävuodet ennen kuuluivat maanviljelys-luonnontaloudelliseen järjestelmään, niin työttömyysajat kuuluvat nykyiseen teollisuus-kapitalistiseen talousjärjestelmään.

Pienenä pahana työttömyysilmiö on jo vanha, vaikka se vasta suureksi paisuttuaan on levottomuutta herättänyt. Kaupungeissa oli työttömyyden ensimmäisenä aiheuttajana varmaan maalaisten käyttäminen rakennus- ja muissa ulkotöissä. Maalaisten ja vieraiden työntekijäin asettuminen kaupunkeihin vanhan ammattikuntavaltion ja vanhan talousjärjestelmän aikana oli kyllä vaikeanlainen temppu. Mutta kaupunkilaiset työnantajat kiersivät nämä karit ottamalla maalaisia ja muita työnetsijöitä tilapäisiin töihin, ja kaupungin oma työväki unohti taistella maalaistovereita vastaan, milloin työajat olivat hyvät ja työnantajat maksoivat työväelle säädettyjä taksoja korkeampia palkkoja. Vähitellen kasvoivat toiselta puolen tuotannon tarve ja työn kysyntä ja toiselta puolen työnetsijäin joukot ja työn tarjonta niin suuriksi, etteivät vanhat kehykset ensinkään kestäneet. Vanha ammattikuntainen talousjärjestelmä muuttui itse talouselämän pakosta uudeksi kapitalistiseksi talousjärjestelmäksi. Maalaistyöväen käyttö kaupunkitöissä on siinä kohden ollut tien osoittajana.

Jo menneen vuosisadan alussa taistelivat Tampereenkin työmiehet turhaan maalaistyöväen tunkeilua vastaan. He saattoivat estää maalaisten pääsyn kaupungin asukkaiksi, vaan eivät kaupungin töihin. Itse kaupunkikuntakin noudatti yleistä tapaa, kun se jo vuosisadan alkuvuosikymmeniltä pitäin käytti lähiseutujen torppari- ja päiväläisväkeä tienteko-, rakennus- y.m. yleisissä töissään. Yleinen oikeudentunto hyväksyi vähitellen täydellisesti tällaisen vapaan työn, ja työansion hankkimista köyhille työnetsijäjoukoille ruvettiin pitämään yhteiskunnallisesti kiitettävänä tekona. Kellä esim. olisi ollut sydäntä sovelluttaa ammattiasetuksia 1860-luvun nälkäaikoina? Miten olisi voitu rajoittaa suurten tehtaiden oikeutta ottaa "suojelukseensa" tuhansia työntekijöitä tai estää talonomistajia rakennuttamasta asuntoja näille kasvaville joukoille? Näin aivan luonnollisesti jouduttiin elinkeinovapauden oloihin, syntyivät suuret työkiireet ja kuljeksivat työläisjoukot ja tulivat puutetalvet.

Kaupunkityöväen olojen kehittymiseen edelleen tähän suuntaan vaikutti myöhemmin erityisesti rakennusteollisuus, koska se suuremmassa määrässä kuin muut teollisuudenhaarat oli keinottelevaa vuodenaikaista laatua; se houkutteli maalaisjoukkoja siirtymään kaupunkiin jättääkseen ne sitten puille paljaille.

Työttömyys vielä menneen vuosisadan loppuaikoina käsitettiin Tampereella niinkuin muuallakin ensi sijassa ellei yksinomaisestikin vain yksilölliseksi kysymykseksi. Kykenevän kunnollisen miehen uskottiin aina saavan riittävästi työtä ja palkkaa. Työttömänä kuljeskelu oli lain mukaan rangaistava teko. Mutta kun Tampereen kaupunki ja sen väkiluku vuosisadan lopulla kasvoivat huimaavaa vauhtia, kun 13 750 asukkaan kaupungista v. 1880 oli tullut 38 778 asukkaan kaupunki v. 1900, kun työntekijäin ja työtilaisuuksien tasapaino tuli yhä horjuvammaksi ja niitä erottava kuilu yhä ammottavammaksi, alkoi työttömyyskysymyksessä ilmetä uusia puolia Tampereen suurlakon jälkeen asetettu työttömyyskomitea laski että kaupungin väkiluku oli 1895–1903 lisääntynyt 54.8 % mutta sen teollisuusväestö ainoastaan 28.5 %, ja väitti sen johdosta, että työttömyyden lähimpänä syynä Tampereella oli pidettävä sitä, ettei kaupunki ollut voinut teollisuutensa avulla tarjota nopeasti kasvaneelle väestölleen riittävästi työtä Tutkimuksessaan "Talvityöttömyys" Eino Kuusi arvelee komitean olleen aivan oikeassa.

Työttömyyden sekä syynä että seurauksena Tampereella on ilmeisesti ollut myöskin liikkuvain työnhakijain lukumäärän suuret vaihtelut. E. Kuusen mukaan on aikajaksona 1891–1911 Tampereella ollut talvikuukausina saapuneita työnhakijoita enemmän tai vähemmän kuin lähteneitä seuraavat määrät:

        Tampereelle talvikausina 1891–1911 saapuneita työnhakijoita
              enemmän tai vähemmän (-) kuin lähteneitä

    talvikuu-    työn-     talvikuu-    työn-     talvikuu-    työn-
    kausina    hakijoita   kausina    hakijoita   kausina    hakijoita

    1891–92       21      1898–99     1 292     1905–06      -58
    1892–93      130      1899–00     1 117     1906–07       48
    1893–94       48      1900–01       416     1907–08       11
    1894–95       24      1901–02       -50     1908–09      -42
    1895–96      378      1902–03      -303     1909–10     -148
    1896–97      611      1903–04      -241     1910–11     -158
    1897–98    1 304      1904–05      -204

Myöhempinä aikoina on havaittu, että meidän maamme suuret työttömyyskaudet ovat olleet vain osa laajemmilla alueilla vallinneista, yleiseuroppalaisista tai yleismaailmallisista pulakausista. Suomen työttömyyskausilla on kuitenkin ollut omiakin syitä, joista työttömyyden laatu ja ankaruusaste on riippunut. Omassa maassamme taas on työttömyys eri paikkakunnilla saattanut esiintyä hyvinkin erilaisena. Tampereenkin työnhakijoita työttömyyskysymys vaatii siis erityisen paikallishistoriallisen katsauksensa.

Kahdeksankymmenluvun lopulla alkaneena vilkkaana rakennuskautena tuli työttömyyskysymys Tampereella ensi kerran yleisemmän huomion alaiseksi. Vastaperustettu työväenyhdistys oli huolissaan rakennustyöväen kohtalosta ja kehoitti v:n 1887 lopulla kiertokirjeillä työnantajia käyttämään töissään etusijassa oman kunnan työväkeä. Kun kunnan omakin rakennustoiminta jo alkoi saada merkitystä, esitti Tampereen työväenyhdistys 1890 yleisessä työväenkokouksessa keskusteltavaksi kysymyksen, miten työväenyhdistykset voisivat vaikuttaa siihen suuntaan, että etupäässä kunnan omaa työväestöä käytettäisiin ainakin kunnan omissa töissä.

Ensimmäinen ankara työttömyyskausi maassamme oli yhdeksänkymmenluvun alussa. Maan pohjoisosissa 1891 sattunut kato merkitsi käännettä työoloissa laajemmillakin alueilla. Tampereella oli kesä 1891 vielä hyvää työaikaa. Joulun jälkeen työnpuute kuitenkin rupesi tuntumaan, vaikka työväenyhdistyksen asettama tutkimuskomitea ei myöntänyt sen silloinkaan kohdanneen muita kuin työväen kehnoimpia aineksia. Vielä helmikuussa mainittiin kaupungissa olleen työntekijöitä yli tarpeen. V:n 1892 jatkuessa työolot kuitenkin kiristymistään kiristyivät: Porin radan rakennustyöt päättyivät, työnhakijain joukot kasvoivat, työpalkat alenivat. Vaikka rakennustyöt Kyttälän puolella jatkuivat, huomasi kaupunki syksyllä äkkiä olevansa vakavan työttömyysajan kynnyksellä. Puute kasvoi niin suureksi, että edessä olevaksi talvikaudeksi oli, ensi kerran nälkävuosien jälkeen, järjestettävä kaupungissa hätäaputöitä. Valtuusto myönsi 10 000 mk lokakuussa pidetyn yleisen kokouksen asettaman hätäapukomitean käytettäväksi. Puutteessa oleville järjestettiin käsitöitä ja perustettiin ruokala, josta myytiin ruoka-annoksia hyvin halvalla. Kaupungin naiset perustivat työtoimiston hädänalaisia varten. Valtuusto itse päätti v:n 1893 alussa alottaa jo ennen menoarvioon merkityt Kortelahden satamatyöt hätäaputöinä, mikä työ annettiin urakoitsijalle, sekä Mustanlahden satamatyöt, jotka teetettiin päiväpalkoin. Mainittuihin töihin sekä muutamiin pienempiin kaupunki käytti talven kuluessa parisenkymmentätuhatta markkaa, pienen osan siitä summasta, mikä esim. edellisenä kesänä oli käytetty kaupungin yleisiin töihin.

Verraten helposti selvisi kaupunki tästä ensimmäisestä varsinaisesta työttömyystalvesta. Mutta huonoa aikaa jatkui, köyhäinhoitolaisten luku lisääntyi ja syksyllä 1893 oli edellisen talven puute taas edessä, vaikka yleisen arvelun mukaan vähemmin ankarana kuin edellisellä kerralla. Marraskuussa alkoi työttömyys varsinaisesti ja seuraavain kuukausien aikana laskettiin työttömäin luku pariksi- kolmeksisadaksi; tammikuun lopussa oli pahin ohi. Valtuusto päätti v:n 1894 alussa viipymättä alottaa Kortelahden laiturityöt ja valtuutti rahatoimikamarin toimeenpanemaan työt ilman tavallista urakkahuutokauppaa, kuitenkin niin, että soveltuvat työt teetettäisiin työväelle annettavilla urakoilla. Tällaisia "sakki-urakoita" pantiin toimeen siten, että työmiehet muodostivat työkuntia, joihin kuului kuhunkin 10 miestä tai vähemmän; maata kaivettiin 30 pennillä kuutiometri ja miehet ansaitsivat päivässä aina 1 mk 40 p:iin. Kaupungin töissä mainitaan tammikuussa olleen toisinaan 150 jalka- ja 30 hevosmiestä.

Kysymykset työttömyydestä, hätäaputöistä ja maalaisten siirtymisestä kaupunkiin olivat tänä työttömyyskautena 1893–1894 Tampereellakin polttavia päivänkysymyksiä, joita ahkerasti pohdittiin sanomalehdissä ja kokouksissa. Lokakuussa 1893 esitti vähää ennen perustettu ulkotyöväenyhdistys valtuustolle, että kaupungin työt pian alotettaisiin ja että näissä töissä käytettäisiin kaupungin omaa työväkeä. Työväenyhdistys ryhtyi tutkimaan kaupungissa vallitsevia työttömyysoloja. Molempain työväenyhdistysten kesken syntyi hätäaputyökysymyksistä erimielisyyttä. Ulkotyöväen levoton mieliala puhkesi työttömyyskauden lopulla pienemmiksi järjestyshäiriöiksi, joihin Helsingin työttömäin aikaisemmin talvella toimeenpanemat mielenosoitukset ehkä antoivat esimerkkiä. Ulkotyöväenyhdistys koetti julkisessa vastalauseessaan puhdistautua syytöksestä, että sekin olisi vastuussa rauhattomuuksista, mutta Aamulehti ei myöntänyt vastalausetta vakuuttavaksi.

Vanhan vuosisadan loppuvuodet Tampereella olivat kaupungin tavattoman kasvamisen, suurten kunnantöiden ja hyväin työolojen huolettomampia aikoja. Työttömyyskysymys ei kuitenkaan ollut poistunut yhteiskunnasta eikä sitä voitu kokonaan unohtaa. Työväen piireissä ja sanomalehdissä tehtiin kaikenlaisia suunnitelmia työttömyyden vastustamiseksi. Työväenyhdistyksessä pohdittiin kysymystä työnvälitystoimistojen perustamisesta. Ulkotyöväen keskuudessa puuhailtiin keskinäisten apurenkaiden perustamista työttömyyttä vastaan, siten että samanlaisissa töissä ja oloissa työskentelevät panisivat osan ansiostaan erityiseen rahastoon. Tähän työttömyysvakuutuksen ensimmäiseen oireeseen asia sillä kertaa kumminkin jäi; työttömyysrenkaista tuli – hautausapurenkaita. V:n 1896 suuria kunnan töitä odotellessa eräs tähän aikaan ahkerasti pidettyjä yleisiä työväenkokouksia, joissa ulkotyöväki oli määräävänä aineksena, päätti esittää, että kaupungin työt annettaisiin joko suoraan pienempinä urakoina kaupungin oman työväen suoritettaviksi tai että, jos yksityisiä urakoitsijoita käytettäisiin, urakoitsija velvoitettaisiin käyttämään etupäässä oman kunnan työväkeä ja maksamaan 2 markan alinta päiväpalkkaa.

Pikemmin kuin aavistettiinkaan jouduttiin teoretisesta työttömyydestä käytännölliseen työttömyyteen. Vuosisatain vaihteesta alkoi maassamme työttömyyden varsinainen valtakausi ja yhdenjaksoinen historia. Tampereellakin tuli heti aluksi monivuotinen, ainoastaan kesäkuukausien katkaisema työttömyysaikakausi. Kaupungissa vallinnut rakennusinto ja hyvä aika alkoivat keväällä 1900 samentua. Kaupunkiin muuttajain ja työnhakijain tulva laskeutui, mutta Tampereella oli jo ehtinyt muodostua niin suuri, etupäässä ulkotöillä elävä työväestö, että sen keskuudessa nyt työttömyyden ja puutteen seuraukset olivat mitoiltaan aivan toisenlaiset kuin seitsemän kahdeksan vuotta aikaisemmin. Joulukuun loppupuolella oli työttömyys kaupungissa tuntuva ja tammikuussa uhkaava. Kansan Lehden keräämän tilaston mukaan oli työttömiä 783. Vanhan vuoden lopussa valtuusto myönsi anniskeluvaroista 30 000 mk hätäaputöihin, etupäässä kivien hakkaamiseen. Näin alkoi säpäle- l. sepelikivenhakkuun aikakausi Tampereellakin. Paljon saatiin tuskitella, ennenkuin kevätpuolella pahin hätä oli voitettu ja työttömyyskausi 1900–1901 jäänyt selän taakse.

Tulossa oli kuitenkin pahempi työttömyystalvi 1901–1902. Syyskuussa kaupungininsinööri tiedoitti työnpuutteen vallitsevan. Valtuusto myönsi sen johdosta anniskeluvaroista 25 000 mk Ratinanniemen rantain suojelutöihin. Työttömyyden laajuutta selville saadakseen toimitti työväenyhdistys joulukuun alkupuolella tiedustelun. Sen mukaan oli 3 664 työntekijästä työssä 2 979 ja työtönnä 685, niistä suurin osa ulkotyöläisiä. Muista työläisistä oli työttömiä huomattavan paljon rauta- ja metallityöntekijöitä ja muita tehtaalaisia. Tiedustelu ei käsittänyt I ja II kaupunginosaa eikä Pispalan, Tahmelan ja Järvensivun esikaupunkeja. Tammikuun lopussa oli valtuuston taasen mietittävä, mitä työttömäin työmiesten hätähuutojen johdosta olisi tehtävä. Hyväksyttiin rahatoimikamarin esitys, että pelastuksen aitasta, anniskeluvaroista, taas otettaisiin 25 000 mk rahatoimikamarin vapaasti käytettäväksi hätäaputöihin. Maaliskuussa oli määrättävä vielä 15 000 mk samaan tarkoitukseen. Näillä rahoilla lienee pääasiallisesti avattu uusia katuja ja hakattu sepeliä. Helmikuussa oli kaupungin töissä 282–323 jalkamiestä ja 61–75 hevosmiestä. Hätäaputyöt loppuivat vasta huhtikuun alussa.

Seuraavana talvikautena 1902–1903 työttömyys kaikkine ikävine seurauksineen jälleen uudistui. Hätäaputöistä näytti jo tulevan pysyvä kunnallistalouden haara, joka vaati oman hallintonsa. Syksyllä valtuusto asetti hätäapukomitean tutkimaan työttömyyden laajuutta ja esittämään auttamiskeinoja. Marraskuussa komitea tiedoitti valtuustolle, että työnpuute oli todella suuri: n. 200 omaan kuntaan kuuluvaa työmiestä oli työtönnä ja niistä ainakin 80 hyvin puutteenalaisessa tilassa; työttömäin luku oli yhä kasvamassa ja yleiset työolot synkkenemässä. Komitean ehdotuksesta päätettiin ryhtyä uusien kansakoulutalojen perustamistöihin ja määrättiin erinäisiin muihin hätäaputöihin muutamia tuhansia markkoja anniskeluvaroja. Ensi työkseen perusti komitea työtoimiston, jonne tuotapikaa ilmoittautui päälle 300 työnetsijää. Keväämmällä komitea perusti kerjäläispoikia varten työverstaan, joka oli toimessa pari kuukautta. Kun työapukomitea jo lakkasi toimestaan, oli vielä alotettava uusia hätäaputöitä, joita kolmattasataa työntekijää huhtikuussa anoi. Kaupungininsinööri kuvasi aseman jokseenkin toivottomaksi: puolenkuudetta kuukautta olivat hätäaputyöt kestäneet, 200–400 työmiestä perheineen oli joutunut toiseksi puoleksi vuotta tällä tavoin kaupungin elätettäväksi. Kun eivät työolot kevään tullessakaan parantuneet ja kun ei hätäaputöitä voitu ijänkaiken jatkaa, olivat työttömät velvolliset lähtemään pois kaupungista. Kaupungininsinöörin esityksestä myönnettiin kuitenkin vielä kerta 10 000 mk anniskeluvaroista hätäaputöiden jatkamiseksi. Entistä enemmän oli kaupunki nyt käyttänyt varoja tällaisiin töihin ja entistä enemmän oli köyhäinhoitokin jakanut satunnaista apua puutteessa oleville. Mikä tästä oli lopuksi tuleva? Tuli kuitenkin keventävä välipää ja taas parempi työ- ja varsinkin rakennustyöaika. Talvikautena 1903–1904 oli kyllä Tampereella työttömyyttä, mutta laajempiin hätäaputoimiin kuin ruokalippujen jakeluun työttömille köyhäinhoitohallituksen toimenpiteestä ei tarvinnut ryhtyä. Helposti päästiin eroon myöskin talvikaudesta 1904–1905.

Mutta talvikautena 1905–1906 oli kaupungin taas oltava täydessä sotarintamassa työttömyyttä vastaan. Tämä työttömyyskausi aiheutui pohjimmalta maanosamme yleisestä pulakaudesta. Epäilemättä kuitenkin antoi suurlakosta vauhtia saanut yhteiskunnallinen liike Suomen työttömyyskysymykselle osittain uuden luonteen. Suurlakon tapaukset lietsoivat sitä työväen keskuudessa elävää vaatimusta, että kunnan oli pidettävä työtä pysyvästi ja riittävästi työntarvitsijain saatavissa. Tähän mielipiteeseen liittyi vaatimuksia kunnan töiden järjestämiseksi uudelle pohjalle, m.m. alimman tuntipalkan määräämisellä. Tampereella työväki näissä asioissa esitti vaatimuksiaan usein uhkaustenkin muodossa puhuen kirjelmissään "laillisuuden ulkopuolelle" meneväin keinojen käyttämisestä y.m.s. Työttömyyskausi täällä alkoi marraskuun puolivälissä ja oli heti kireä. Kaupungissa oli nyt toimessa työnvälitystoimisto, joka helpotti työnhakijain työnsaantia myöskin yksityisten luona. Marraskuussa oli työnhakijoita työnvälitystoimiston miesosastolla 498, joista useimmat saivat työtä. Toukokuussa oli työnhakijoita samalla miesosastolla 480, mutta läheskään kaikki niistä eivät saaneet työtä. Kunta sai edelleenkin pitää päähuolen ja -vastuun työttömäin toimeentulosta. Jo puolivälissä marraskuuta valtuusto kokouksessa, jossa ei ollut läsnä laillista määrää jäseniä, myönsi 20 000 mk hätäaputöiden järjestämiseksi, mikä päätös seuraavassa valtuuston kokouksessa laillistettiin. Talvella oli sitten näitä hätäaputöitä käymässä niin laajassa määrässä, että kaupungin töissä jo v:n 1905 lopulla oli 771 miestä s.o. 4.2 % kaupungin miespuolisesta väestöstä. Kunnan töistä sai elatuksensa kaikkiaan n. 1 850–1 900 henkeä eli 5.6 % kaupungin koko väestöstä. Keväällä alkoi valtuusto tuskastua yhä jatkuviin hätäaputöiden anomuksiin. Hädän katsottiin johtuvan siitä, että kaupungissa oli työväkeä liiaksi. Valtuuston käyttövaroista myönnettiin tuhannen markan summa jaettavaksi matka-avuiksi kaupungista lähteville työttömille ulkotyömiehille. Valtuuston v:n 1905 lopulla ulkotyöväenyhdistyksen alotteesta työttömyyden syitä tutkimaan asettama komitea katsoi, niinkuin jo aikaisemmin mainittiin, Tampereella vallitsevan työttömyyden likimmäksi syyksi sitä, ettei kaupungin teollisuus ollut voinut tarjota työtä kaupungin nopeasti kasvaneelle väestölle. Työttömyyden alkusyynä oli komitean mielestä kuitenkin maaseutujen ahdinkotila, joka oli vähentänyt sikäläistä työväen tarvetta. Ehkäisykeinoksi kaupungissa vallitsevaa työttömyyttä vastaan komitea esitti, että kaupunki ryhtyisi hankkimaan viljeltäviä maatiloja, joita palstoiteltaisiin ja varustettaisiin rakennuksilla, minkä jälkeen valmis pikkutalo vuokrattaisiin tai myytäisiin. Kaupungissa toimeenpannut hätäaputyöt sitävastoin olivat usein olleet sopimattomat ja tuottamattomat, joten niistä olisi mikäli mahdollista luovuttava.

Ennenaikaisia kuvitelmia! Kahtena seuraavana talvikautena ei Tampere tosin saanut olla kokonaan rauhassa työttömyyspainajaiseltaan, mutta vilkkaan rakennustoimen ja muutenkin myötäisten työolojen avulla työläisten ja kaupungin elämä kuitenkin kulki luottavasti eteenpäin. V. 1908 alkoi nousuaalto taas laskea ja kaupungin viranomaisille jo loppukesällä saapuneet työnsaantianomukset ennustivat vakavan työttömyyskauden olevan tulossa. Työnhakemusten lukumäärä työnvälitystoimiston miesosastolla oli syksyllä kaksinkertainen edellisen vuoden lukumäärään verrattuna. Työnvälitystoimisto lausui marraskuussa, ettei sitten vuoden 1893 ollut kaupungissa vallinnut niin suurta työnpuutetta kuin nyt. Työttömyyden perusteellista poistamista ei nyt voitu ajatellakaan; hyvä kun oli jotain keinoja hetken hädän lieventämiseen. Tavanmukaisten kunnantöiden ohella ruvettiin nyt melkeinpä järjestelmällisesti käyttämään sellaista aikaisemmin epäiltyä ja epäiltävää keinoa kuin köyhäinhoitoavustusten jakamista työttömille.

Tätä pahaa työttömyystalvea seurasi taas parempi aika. Näin huojutti työttömyyden aaltoilu yhteiskuntaa odottaen auttavampaa ja pätevämpää ratkaisua siltä uudelta aikakaudelta, joka jo sisällisesti ja ulkonaisesti oli maassamme alkamassa.

Pysyvin seuraus Tampereen kaupungin aikaisemmista taisteluista työttömyyttä vastaan oli kunnallisen työnvälitystoimiston perustaminen. Jo yhdeksänkymmen luvulla oli asia keskustelunalaisena Tampereen työväen pii reissä. Parempaan alkuun tämä edistyskysymys joutui 1902 jolloin Helsingin valtuuston esityksestä asetettiin useampien kaupunkien yhteinen komitea kysymystä valmistamaan. Tamperetta edusti komiteassa arkitehti G. Schreck.

Syksyllä 1903 päätti Tampereen valtuusto perustaa kunnallisen työnvälitystoimiston pääasiallisesti mainitun komitean laatiman suunnitelman mukaisesti. Samalla vahvistetun ohjesäännön mukaan oli Tampereen kaupungin työnvälitystoimiston tarkoituksena "hankkia työnhakijoille soveliainta työtä, työnantajille riittävää työvoimaa". Välitys oli kaupungin henkikirjoissa oleville työnantajille ja työntekijöille maksuton. Toimiston johtoon oli valtuuston valittava johtokunta, johon kuului puheenjohtaja, neljä jäsentä ja neljä varajäsentä, joista kaksi jäsentä ja yhtä monta varajäsentä piti olla työnantajia ja sama määrä työntekijöitä. Toimiston hoitajaksi oli otettava johtaja, jonka palkkioksi määrättiin 3 000 mk vuodessa.

Laitoksen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi pankinjohtaja E. Borenius; johtokunnan työnantajajäsenet olivat käsityö- ja tehdasyhdistyksen, työntekijäjäsenet työväenyhdistyksen ehdottamat. Toimiston ensimmäiseksi johtajaksi tuli työnjohtaja A. A. Lagerström (Salakari). Työskentelynsä alkoi toimisto väliaikaisesti jo tammikuun ensi päivänä 1904 ja vakinaisesti paria kuukautta myöhemmin.

Työnvälitystoimiston liike oli vielä v:n 1907 vaiheilla verraten vähäinen, mutta vilkastui myöhemmin. Yleensä onnistui toimiston ensi aikoinaan hankkia paikkoja noin puolelle työnhakijain luvusta. (77)

14. ALKOHOLIKYSYMYS JA RAITTIUSLIIKE.

a) Käänne väkijuomakysymyksessä: 1865 v:n viinalain vaikutukset Tampereella. Spriiteollisuus. Viinateollisuus. Viinakauppa. Konjakkikauppa. Olutliike. Juomatavat.

b) Seitsenkymmenluvun rientoja: 1873 v:n juomalakko. Ensimmäiset kunnalliset toimet väkijuomia vastaan. Konjakkikaupan järjestely 1879. Merkillinen monopolihanke.

c) Gööteporin järjestelmä Tampereella: Anniskeluyhtiön perustaminen. Yhtiön tarkoitukset. Yhtiön liike vv. 1876–1900. Maaseutukauppa. Anniskelupaikat. – Epäkohtia ja paljastuksia. – "Maisterien yhtiöt". – Anniskeluyhtiön voittovarain käyttö. Lypsy väärään kiuluun.

d) Tampereen raittiusyhdistykset: Raittiusliikkeen alku Tampereella. – "Tampereen Raittiusseura". Säännöt. Keskusseuran muodostaminen. – "Liitto". – "Aamurusko". – "Toivo". – Suomen raittiusliikkeen järjestyminen. – Tampereen raittiustalo. – "Aamunairut". – Yhdistyselämä kahdeksankymmenluvulla. Raittiusradikalismi yhdeksänkymmenluvulla. – "Elo". – Kulttuuriraittius ja "Taisto". – Muita yhdistyksiä.

e) Kunnalliset väkijuomataistelut: Raittiusmielisten ensimmäinen valtiollinen esiintyminen. – Taistelu konjakkikaupasta 1886–1893. V:n 1886 kansanliike. Konjakkiyhtiöhomma. Yksityiskauppain lopettaminen. – Miedompain väkijuomain myynti. Viinikauppayhtiö ja sen osakkaat. Viinikaupan oikeuksien menetys. – Olutkauppain kukistus. Olutkauppain luku vuosisadan lopulla. Uuden olutlain toimeenpano 1903. – Tulokset väkijuomakaupan järjestelystä. – Uusi taistelukausi. Vanha ja uusi suunta raittiusliikkeessä. Raittiuspuolue. – Kieltolakiharrastus. Viinakauppa lopetettu Tampereella 1903–1905. – Taantumus. Viinapuolueen voitto 1905. Myynti- ja kauppajärjestely. – Suurlakko. Viinakauppa uudelleen lopetettu 1907–1911. – Uusi taantumus. – Raittiusrientojen johtohenkilöitä.

a) Käänne väkijuomakysymyksessä.

Kotitarpeen viinanpolton lakkauttamisesta 1866 (laki v:lta 1865) alkoi uusi merkillinen aikajakso alkoholikysymyksen historiassa Suomessa. Tampereella tosin ei harjoitettu kotitarpeen viinanpolttoa eikä siis siinä kohden täällä voinut tapahtua mitään suurta käännettäkään. Mutta merkillisiä sen sijaan olivat uuden lain vaikutukset kaupungin väkijuomateollisuuteen, väkijuomain myyntiin ja juomatapoihin yleensä.

Kuusikymmenluvun alussa vallitsi kaupungissa vielä vanha väkijuomajärjestelmä. Kaupungissa ei poltettu viinaa eikä myyty viinaa erityisissä viinakaupoissa, mutta väkijuomain anniskelupaikoista ei ollut puutetta. Vanhat viinakapakat kyllä olivat vähitellen hävinneet, ja kaupungin kassan hyväksi vuokratut markkinakapakat oli lakkautettu 1860. Niiden sijalle oli kuitenkin ajan oloon ilmaantunut kaikenlaisia ravintoloita ja konditoreja. Viimeiset uutuudet sillä alalla olivat kuusikymmenluvun kuluessa alkaneet Pyynikin kesäravintolat. Kapakkatoimen edistyksiä olivat myös oluttuvat, joista ensimmäinen oli Mustanlahden oluttehtaan v. 1859 avaama.

Uuden paloviinalain vaikutus Tampereen oloihin oli nyt ensinnäkin se, että kaupunkiin syntyi äkkiä suuri poltettujen väkijuomain teollisuus vanhan olutteollisuuden lisäksi. Paloviinateollisuuden loiskasvina paisui kuusikymmenluvun loppuvuosina kaikenlaisten värjättyjen viinasekoitusten (liköörien, konjakkien y.m.s.) valmistus eli n.s. "väkiviinateollisuus" äkisti maamme suurimmaksi teollisuudenhaaraksi. Tampereellakin pantiin nälkävuosina 1866–1868 pystyyn kolme tällaista laitosta, ensimmäinen apteekkari E. J. Granbergin, toinen provisori K. Hakulinin ja kolmas provisori O. S. Mellgrenin perustama (siirtyi myöhemmin provisori Björkellille). Ensimmäisen tehtaan perustajalle annettiin oikeudet mielihyvin, "kun ei kaupungissa ennestään ole tällaista tehdasta"; kymmenen vuoden perästä ei kaupunki tiennyt miten rajoittaa tällaisten tehtaiden lukua.

Varsinainen paloviinateollisuus alkoi kaupungissa vähän myöhemmin kuin spriiteollisuus. Viipymisen syy oli se, että 1865 v:n laki oli paloviinateollisuudelle epäedullinen, se kun muka liiaksi verotti ja rajoitti ja muullakin tavoin vaikeutti viinanvalmistusta samalla kuin se jätti spriiteollisuudelle mitä ihanimman vapauden. Vasta kun lähivuosina oli alennettu viinanvalmistusvero 1 mk:ksi kannulta, ylennetty korkein valmistusmäärä 400 000 kannuksi tehdasta kohden ja helpotettu viinanmyyntiä, sai paloviinateollisuus mieleisensä elinehdot. Tampereella apteekkari Granberg riensi perustamaan "Tampereen höyrypolttimon" ja samaan aikaan alkoi toimensa myöskin Emil Hagelbergin polttimo.

Uusi paloviinalaki synnytti Tampereella myöskin varsinaisen viinakaupan ja konjakinmyynnin. Kun tuhannet viinanvalmistajat, joilla kotipolton aikaan oli ollut viinanmyyntioikeus, uuden lain tahdosta menettivät tämän oikeutensa, salli laki sen sijaan perustettavaksi kaupunkeihin erityisiä korkeintaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan laillistettuja viinakauppoja, joiden avaamiseen oli haettava lupa maistraatilta tahi järjestysoikeudelta, jonka taas vuorostaan tuli kuulla porvariston ja talonomistajain mieltä. Ensimmäisen viinakauppa-anomuksen kohtalo Tampereella oli merkittävä. Kun v. 1866 kauppa-apulainen Fr. Sumelius anoi lupaa avata viinan vähittäiskaupan, vastustivat kaupunginvanhimmat luvan antamista huomauttaen, että yksityinen myy viinaa omaksi voitokseen "ilman valvontaa ja erotusta" ja siten levittää juopumusta kaupungissa olevaan suureen irtolaisjoukkoon, ja että polisivoimakin oli riittämätön valvomaan yksityistä myyntiä, jota ei saanut kaupungin eduksi edes verottaakaan. Mutta kaikkia kaupunkilaisia ei elähyttänyt sama katsantotapa, ja äänestyksessä antoivat äänivaltaiset kaupunkilaiset 170 1/2 vero-osan äänellä 125 vastaan puoltonsa hakijalle, joka sitten viranomaisilta sai kaksivuotiset viinanmyyntioikeudet. Viinakauppa-asiain käsittely oli muuten tänä ensimmäisenä aikana sangen epävakainen. Osa kaupunkilaisia säännöllisesti puolsi uusia viinakaupan hakemuksia terveellisen kilpailun nimessä, osa tavallisesti niitä vastusti, paitsi milloin joku köyhä kauppiaan leski pyysi oikeuksia tai joku porvari niitä tarvitsi perheensä elatukseksi; silloin näet viinan vastustajatkin heltyivät. Useita viinanmyyntioikeuksia antoivat korkeammat viranomaiset vastoin kaupungin porvariston ja talonomistajain tahtoa; kerrankin kuvernööri kielsi oikeudet, koska porvaristo oli niitä vastustanut, mutta senaatti ne myönsi, koska "suuri osa" porvaristoa oli niitä puolustanut.

Seitsenkymmenluvun keskimaissa oli kaupungissa jo puolenkymmentä viinakauppaa. Lait ja asetukset jonkun verran viinakauppaa rajoittivat. Niinpä oli viinan vähin myyntierä v:n 1865 laissa määrätty 1/2 kannuksi. Maistraatti lisäksi vaati, että myymälöillä piti olla eri huoneensa, johon oli käytävä kadulta ja että kauppa oli omistajan nimikilvellä varustettava. Mutta v:n 1873 asetus salli viinaakin myytävän 1/4 kannun erissä, ja "halstoopin" kauppa veteli. V. 1875 valitettiin Tampereen viinapuodeista, että yksi niistä oli tehtaantyömiesten alati kulkeman kadun varrella ja että näissä puodeissa oli loukkaavia ja pahennusta herättäviä kylttejä.

Konjakkikauppa pääsi Tampereella jos mahdollista vieläkin suurempaan kukoistukseen kuin viinakauppa. Tehdasoikeudet tällä alalla tuottivat myöskin oikeuden myydä tehtaan tuotteita summissa ja vähissä erin (1/2-tuopittain). Myynnin tuli tapahtua vain eri huoneistossa, jossa ei ollut kaupan muuta, ja puodista oli maksettava vero kaupungille. Yksin tein väkiviinatehtaansa oikeuksien kanssa sai siten apteekkari Granberg luvan avata väkiviinakaupan, hankkipa pian luvan toisenkin konjakkikaupan avaamiseen. Kun Hakuiin samalla tavoin sai kahdet myyntioikeudet ja Mellgren (Björkell) yhdet, niin siunaantui Tampereelle parissa vuodessa viisi konjakkikauppaa varsinaisten paloviinakauppain lisäksi. Niin alkoi tällä "hakuliinin", "pärkellin" ja "vissingin", "Fennojen konjakin" y.m. juomauutuuksien muotikausi.

Niidenkin kaupunkilaisten mielestä, jotka puolustivat vapaata kilpailua, rupesi tämä laji kauppoja viimein riittämään. Hallituskin huomasi pian, että tehtaiden pirtukauppoja oli maassa syntynyt "todellista tarvetta paljon suurempi luku". Kun tämä soti paloviinalain "henkeä ja tarkoitusta vastaan", ryhtyi senaatti parannuspuuhiin, jättäen kuvernööreille vallan määrätä, kuinka monta myymälää kullakin tehtaalla saisi olla ulkopuolella tehdasta. Tampereen maistraatti oli vaaditussa lausunnossaan puolustanut näiden kauppain luvun rajoittamista. Tässä on kuitenkin huomattava, ettei yhden ja kahden konjakkikaupan avaamisen ehkäisy merkinnyt paljoa, koska jokainen kauppamies sai vapaasti myydä konjakkeja. Paloviinalaki näet nimenomaan jätti kaupunkien kauppiaille oikeuden myydä paloviinalla sekoitettuja juomia "sekä muita poltetulta tai disleeratuita koti- taikka ulkomaan väkiviina-juomia, niinkuin rommia, konjakkia, arakkia ynnä muita", sillä ainoalla rajoituksella, että vähin myyntierä olisi 1/2 tuoppia. Kun paloviinaa aina vuoden 1873 viinalakiin saakka saatiin myydä ainoastaan kaksi kertaa suuremmissa vähinmyyntierissä (1/2 kannua), niin täytyy myöntää, että erittäin hyvää huolta oli pidetty uusien "disleerattujen" hienouksien mainostamisesta ja levittämisestä.

Yleisessä kilpailussa ei oluenmyynti tahtonut jäädä muita jäljemmäksi. Olutta kyllä v:n 1868 elinkeinolain nimenomaisen myönnytyksen mukaan saatiin vapaasti myydä missä kauppapuodissa hyvänsä, mutta oluttehtailijat halusivat tavaralleen parempaa menekkiä, tahtoivat perustaa olutkauppoja, joissa ei ainoastaan saisi olutta ostaa, vaan juodakin. Sellaisia laitoksia olivat Tampereen "oluttuvat". Kun paloviina- ja konjakkikauppoja rupesi kaupungissa aukeamaan joukoittain, tuli oluttehtailijoillekin kiire avata uusia oluttupia. Muutaman vuoden päästä niitä vilisi kaupungin katujen varsilla. Seitsenkymmenluvun alussa oli kaupungin kummallakin oluttehtaalla lupa pitää neljä olutmyymälää kaupungilla tehtaassa olevan myyntipaikan lisäksi. Tennbergin eräässä olutmyymälässä oli v. 1867 kaksi huonetta, toinen "kannu-oluen", toinen "pullo-oluen" myyntiä varten. Myöskin yksityiset saivat aluksi suuremmitta vaikeuksitta oikeuksia perustaa olutmyymälöitä, kunnes olot pakottivat kaupungin hallituksen valikoimaan henkilöitä, joille oikeudet annettiin, ja paikkoja, joihin nämä uudet kansankapakat sijoitettiin.

Oliko kuusikymmenluvun kiitetty viinalainsäädäntö omiaan vähentämään juoppoutta sellaisella paikkakunnalla kuin Tampereella? Tapain parantumiseen näyttäisi viittaavan se, että kun Tampereen vähäisestä väestöstä viisikymmenluvulla kuusi henkeä kuoli väkeväin juomain nauttimisesta, on kahtena seuraavana vuosikymmenenä ainoastaan kaksi henkeä mainittu kuolleen sillä tavoin. Mutta jos eivät ihmiset tällöin enään yhdellä kertaa juoneetkaan itseänsä kuoliaaksi, niin oli heillä nyt tilaisuus tehdä se vähitellen entistä vaihtelevampain väkijuomain avulla. Kapakkaelämä ja jokapäiväinen juopottelu nousivat mitä suurimpaan kukoistukseen. Kapakkaelämän laadusta todistaa maistraatin 1866 tekemä päätös, että kaikki ruotsalaiset tarjoilijanaiset oli sakon uhalla karkoitettava Tampereelta ja kaupungin ravintoloitsijat velvolliset heidän sijaansa ottamaan "kotimaisia siveellisiä piikoja", jota sääntöä ei myöhemminkään kumottu, jos ei noudatettukaan. V. 1870 oli Tampereella 12 ravintolaa, kellaria ja konditoriaa sekä 25 pienempää kapakkaa eli siis yhteensä 37 kapakkaa; vertauksen vuoksi mainittakoon, että kapakoita oli samaan aikaan Helsingissä 47 ja Turussa 25. Erittäin suurta pahennusta synnyttivät nuo aluksi niin viattomina pidetyt oluttuvat. Tennbergin oluttuvassa lyötiin korttia ja mellastettiin niin, että isäntää oli sakotettava. Vähän väliä oli muitakin tällaisia kapakoita suljettava ja sakotettava. Vv. 1870 ja 1871 määräsi maistraatti uhkasakkoja, joiden tarkoituksena oli estää oluen anniskelu "olutmyymälöissä" kello 9:stä illalla klo 5:een aamulla.

Kun katujuopottelu oli tullut yleiseksi tavaksi, maistraatti 1871 sakon uhalla kielsi pulloista ryyppimisen kaduilla. Vv. 1871–1874 sakotettiin kaupungin raastuvanoikeudessa vuosittain keskimäärin 105 henkilöä juopumuksesta.

Tampereen Sanomissa näinä vuosina oli vähän väliä haikeita valituksia juoppouden lisääntymisestä kaupungissa. "Ystäväni! – kirjoittaa lehdessä 1869 eräs työmies –, jos joskus iltasin, etenkin perjantai- ja lauvantai-iltana, joudut kulkemaan Tampereen katuja pitkin ja astut jonkun olutpuodin ovelle, jollaisia huviloita täällä on läämältä näin vähäiseksi kaupungiksi, niin minä takaan, että sinun täytyy hämmästyksestä ja inhosta tuntea ruumistasi pöyristyttävän, nähdessäsi, kuinka kirous ja vannominen 12–13 vuotisienkin poikien suusta vuorottain soipi, ikäänkuin hurjimman humalapäisen hevoiskauppiaan markkinoilla! Ja jos tahdot maistaa meidän 'kirsperiä' tai 'vaarinkaljaa', niin näitä saadaksesi ei sinun ollenkaan tarvitse aikaa valita, ei; sillä vaikka lähtisit sunnuntaina kirkosta keskellä saarnanaikaa, hakemaan olutta, niin minä vakuutan, ettei sinun tarvitse turhaan itseäsi vaivata, eikä liioin tarvitse olutpuodissa yksinäsi istua, kyllä siellä kumppania on, joiden kanssa saat lasia kolistaa."

Alkoholioloja Tampereen työläisten keskuudessa seitsenkymmenluvun seuduilla kuvailee Tyko Varto seuraavaan tapaan. "Noin viisikymmentä vuotta sitten vallinneen juomatavan valtavuutta Tampereen työväestön keskuudessa osoittaa se, ettei niin pientä tapausta työläiskodissa tapahtunut, ettei sen johdosta viinoja hankittu. Niinpä viinaa täytyi olla ristiäisissä, hautajaisissa ja häissä. Ellei näiden tapausten johdosta pidetty erikoisemmin pitojakaan, joihin vieraita olisi kutsuttu, niin täytyi perheen isän kuitenkin tapauksen johdosta juoda itsensä juovuksiin ja jos perheessä oli rippikoulun käynyt poika, auttoi hän isäänsä ryyppäämisessä; rippikoulun käymättömältä se oli kielletty. Kun tehtaalaiset tavallisesti saivat perjantaina palkkansa, kuten vielä nytkin, hankittiin perheen isälle perjantai-illaksi kannu viinaa; se kesti naukata tavallisesti sunnuntaiaamuun, jolloin perheenisä otti lepopäivän, nukkuen joko kirkossa tai kotona iltapuolelle, jolloin taas kello kuudelta pääsi 'tillikkaan' kohmeloansa parantamaan, sillä 'tillikat' olivat avoinna kaikkina päivinä, sunnuntaisinkin illalla kello kuudesta kymmeneen ja viina- samoin kuin muutkin kaupat avoimina arki-iltaisin kello 8 asti. Rukouspäiväin edellisenä iltana suljettiin kumpaisetkin kello 6 illalla."... "Naisten kunniaksi on mainittava, että näiden kurjien aikojenkin naiset harvoin hairahtuivat juoppouteen, mutta eivät he miestensä juomistakaan kovin pahana osanneet pitää, sillä kun miesten juopottelu oli yleistä, niin vaimot katsoivat sen miehille kuuluvaksi luonnolliseksi asiaksi. Kuvaavaa noin viisikymmentä vuotta sitten Tampereella vallitsevalle juoppoudelle työväen keskuudessa on Yrjö Mäkelin-vainajan lausunto, kun hän sanoi, että suutariliikkeissä, joissa oli noin 5 tai 6 miestä työssä, saattoi miehistä ainoastaan yhdellä olla takki, jota toiset kaikki lainasivat kaupungilla asioilla, vallankin viinanostomatkoilla, käydessään, sillä kaikkien muiden takit olivat pantattuina juomaveloista. Kun juopottelu oli näin tavatonta työväen keskuudessa, johtui siitä työpalkkain tavaton pienuus."

Finlaysoninkin patriarkallisessa tehtaassa oli juoppous nyt sellainen, että sinne oli v. 1871 palkattava erityinen viinapolisi. (78)

b) Seitsenkymmenluvun rientoja.

Työkansan kurjaa juoppoutta vastaan levisi v:n 1873 maissa työväen keskuudessa useissa kaupungeissa merkillinen juomalakkoliike, ensimmäinen sentapainen meidän maassamme.

Liike oli lähtöisin maamme rajain takaa. Syksyllä 1873 tiesivät sanomalehdet kertoa, miten Ruotsissa työmiehet ja tehtaalaiset puuhasivat "strikeä" kapakoita ja joutomaanantaita vastaan. Väkijuomaolot Suomessa olivat siihen aikaan niin kiperät, että lakkoajatus heti tunnetuksi tultuaan sai lämmintä kannatusta monessa paikassa maatamme kuten Turussa, Porissa, Helsingissä, Kotkassa, Kuopiossa y.m. Tampereella missä Tampereen Sanomat ahkerasti kertoivat asian edistymisestä ja innokkaasti kehoittivat työväkeä yhtymään liikkeeseen ryhdyttiin jo ennen mainitun vuoden loppua tuumasta toimiin.

Pumpulitehtaalla isäntä itse esitti työväelleen sellaisen lakon perustamista, luvaten niille, "jotka nostavat striken kapakkaa, väkeviä juomia ja juovuksissa oloa vastaan", erityisiä etuja, niinkuin parempia työpaikkoja ja palkkoja, pieniä lahjoja y.m. palkintoja. "Hänen väestönsä pumpulitehtaalla – kertoo kaupungin sanomalehti – kuuluu olevankin melkein yksimielisesti taipuvainen tähän jaloon tuumaan. – Syntyköön raittius ja kuolkoon juoppous."

Kaupungin käsityöläispiireissä pani asian alulle pastori Törnudd. Käsityöläisyhdistyksen kokouksessa hän kehoitti kaikkia työnantajia "yksimielisesti yrittämään saada toimeen niin kutsuttu Strike väkeviä juomia vastaan". Raastuvassa pidetyssä suuremmassa kokouksessa päätettiinkin perustaa erityinen käsityöläisten juomalakko, jolle hyväksyttiin säännötkin. Otamme niistä tähän eräitä aikaa ja oloja kuvaavia pykäliä.

"Yhteyden tarkoitus on edistää jäsenissään kohtuutta ja estää väkeväin juomain väärin käytöstä sekä kirjaston perustamisella ynnä muilla keinoilla koettaa vaikuttaa jäsentensä kartuttamiseksi siveydessä ja sivistyksessä."

"Jokainen yhteyden jäsen velvoittaikse, ettei virassansa näyttäikse humaltuneena, eikä virkansa toimitukseen mukanaan tuo eikä siellä nautitse väkeviä juomia."

"Samaten sitokse kukin jäsen: ettei myöskään poissa virastansa, kaduilla, julkisilla paikoilla y.m. näyttäikse juovuksissa sekä ettei hotelleissa ja ravintoloissa nautitse paloviinaa muuten kuin ruokaryyppynä. Käyminen huonommissa ravintoloissa, salakapakoissa y.m. olkoon kokonaan kielletty."

"Jokaisesta rikoksesta ylläseisovia sääntöjä vastaan vetää syyllinen sakkoa 5 markkaa."

Tämä oli toinen kohtuuden seura Tampereella. Eikä kaksi ilman kolmatta. Pellavatehtaan isännöitsijä, konsuli F. E. Wahlgren, ei tahtonut olla pumpulitehtaan isäntää huonompi, vaan pani hänkin toimeen kokouksen, jossa päätettiin perustaa "kohtuuden yhtiö". Täälläkin määrättiin sopivat sakot kohtuuden rikkojille ja luvattiin palkintoja sitoumuksensa täyttäjille. Kuvaava oli konsulin avajaispuheessa se kohta, jossa hän sanoi, "että työnteettäjä iloisesti katselee juomatointa tai oikeammin kohtuullisesti nauttivaa työmiestä".

Tampereella kun vielä oli suuri paperitehdaskin, piti sinnekin saada kohtuuden seura patruunan esimiehyydellä. Jouluna oli tässä seurassa jo 80 jäsentä, ja kaikki he saivat tehtaalta joululahjaksi raamatun.

Uudenvuoden kirjoituksessaan 1874 kaupungin sanomalehti puhui näistä merkkitapauksissa m.m. seuraavin sanoin:

"Kohtuudenseurat täytyy varmaan katsoa hyödyllisiksi, ja vaikuttavat ainakin alussa, uutuudelta koko lailla, mutta täydellisesti parantavana reseptinä niitä ei voi pitää sillä kokemus on näyttänyt näiden parantavan vaan ajaksi; mutta hyvää vaikuttaa sekin, sillä saattaa ja toivottava olisikin, käydä niin, että useat jonkunkaan ajan kohtuullisesti nautittuaan väkeviä juomia, tuntevat itsensä paremmin voiviksi ja onnellisemmiksi, ja jäävät ijäksensä semmoiseen päätökseen, joten edes muutamat ovat tulleet kiepatuiksi turmeluksen ja perikadon tieltä. Mistä täydellisesti parantava resepti juoppoutta vastaan saadaan, tiennee tuskin muut kuin Jumala, sillä korkeampi sivistyskään ei näy täydellisesti auttavan."

Totta puhui uudenvuoden kirjoitus. Vuoden parin päästä olivat Tampereen kohtuudenseurat jo unholassa. Uutenavuonna 1875 oli pumpulitehtaan 400 lakkolaisesta riveissä enään vain 217. Sakot olivat kipeä paikka, ja moni rupesi arvelemaan, tokko paljaalla sakottamisella saataisiin työväkeä raittiiksi.

Samalla tavoin alkoivat, loistivat ja sammuivat muuallakin Suomessa seitsenkymmenluvun kohtuudenseurat. Siltä eivät nekään turhaan eläneet. Jos eivät työntekijät vielä raitistuneetkaan, alkoi työ raitistua. Tehtaiden alueella ja työn ääressä ei tästä puoleen enään suvaittu päihtynyttä väkeä, ja yleisen valistuksen kohotessa ruvettiin panemaan entistä suurempaa arvoa raittiudelle ja yleensä siistille käytökselle.

Myöskin vallassaolevat ja sivistyneet kansanluokat ryhtyivät näihin aikoihin toimiin juoppoutta vastaan. Kun viinan valmistus ja myynti oli lainsäädännön avulla saatu hyvään käyntiin, saatettiin tehdä jotakin viinan väärinkäyttämisen ehkäisemiseksi. Lain pakolla tosin ei katsottu voitavan saada suotavia tuloksia; 1877–1878 vv:n säädyt olivat sillä kannalla, että "paras keino juoppoutta vastaan oli tapain parannuksessa ja siitä syystä etsittävä muualta kuin lainsäädännön alalta". Mutta valtio jätti kunnille ja yksityiselle toimeliaisuudelle entistä suuremman vallan väkijuoma-asiain järjestämisessä. V:n 1865 viinalain mukaan oli kaupunkien porvaristolla ja talonomistajilla ollut lausunto-oikeus kaupungin viinanmyyntiasioissa. V. 1873 annettiin kaupunkien kunnallisasetus, joka siirti porvariston ja talonomistajain vallan kaupungin valtuustolle. Samana vuonna julaistu viinalaki antoi valtuustolle hiukan verran ratkaisuvaltaakin väkijuoma-asioissa; valtuusto ja maistraatti yhdessä saattoivat nyt kokonansa kieltää anotut viinanmyyntioikeudet. Valistuneelle yleisölle taasen tarjosi 1873 v:n laki tilaisuutta väkijuoma-asiain järjestämiseen laillistuttamalla monopolimaiset vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöt.

Uusi kunnallishallitus ei ensimmäisinä vuosinaan Tampereella saanut suuria aikaan väkijuomaliikkeen hillitsemiseksi. V. 1877 syttyi kuitenkin huomattavampi taistelu olutpahennusta vastaan. Kaupungin olutpanimot tahtoivat avata Kyttälässä neljä "oluttupaa" (oluen anniskelu- ja myyntipaikkaa) kumpikin. Vastoin valtuuston lausuntoa, joka kokonaan hylkäsi anomukset, maistraatti myönsi kahdet oluttupaoikeudet kummallekin panimolle. Tästä päätöksestä oluttehtailijat tekivät valituksen, mutta lääninhallitus, nähtävästi valtuuston esittämäin syiden vaikutuksesta, myönsi heille ainoastaan yhden myyntioikeuden kummallekin ja senkin ilman anniskeluoikeuksia. Sillä tavoin tuli Tampereella oluenmyynti erotetuksi oluen anniskelusta, jota viimemainittua vastaan nyt saatettiin asettua jyrkemmälle kannalle. Oluen myynti sen sijaan jäi edelleenkin vapaaksi; tätä myyntiä saatiin harjoittaa kaikissa kauppapuodeissa niinkuin minkä muun tavaran kauppaa tahansa. Vasta 1883 tuli oluenmyynnistä erityinen laki.

V. 1879 ryhdyttiin Tampereella ensimmäiseen värjättyjen viinain kaupan

järjestelyyn. Värjätyn viinan (konjakin, rommin y.m. väkiviinajuomain) pahennusta herättävään kauppaan sai valtuusto tilaisuuden sekaantua, kun 1878 annettu laki saattoi myöskin värjätyn viinan kaupan viinanmyyntiä koskevain määräysten alaiseksi. Mutta konjakki- ja rommikaupasta oli tullut Tampereen kauppiaille tärkeä elinkeino, jonka menettämistä he kiivaimmin vastustivat. Kun konjakkikauppa keväällä 1879 oli järjestettävä väliaikaisesti kesäkuuhun saakka, josta säännöllinen kaksivuotinen myyntiaika oli alkava, nähtiin pian, että konjakkikaupalla oli suurempi valta valtuustossa kuin valtuustolla konjakkikaupassa. Erilaisia ehdotuksia tehtiin. Konsuli Wahlgren esitti, että tämäkin kauppa olisi annettava yhtiölle, joko jo olevalle anniskeluyhtiölle, joka lunastaisi kauppiaiden varastot 10 %:lla ylennetyllä hinnalla, tai uudelle asianomaisten kauppiaiden itsensä muodostettavalle yhtiölle, mutta ei missään tapauksessa yksityisille, jo senkin tähden, että olisi vaikea tietää, kenelle näitä oikeuksia olisi annettava kenelle ei. Tämä esitys ei saanut kannatusta. Samoin hyljättiin kauppias Aspelundin ehdotus, että kaupunki antaisi hänelle värjättyjen väkijuomain yksinmyynnin ja hän kaupungille 90 % puhtaasta voitostaan. Valtuusto päätti myöntää myyntioikeudet kaikille 20 kauppiaalle, jotka niitä olivat anoneet, vieläpä sillä nimenomaisella lisäyksellä, ettei edes myyntiluvan hakijain puhdasmaineisuuteen eikä kaupan tarkastukseen pantaisi huomiota; vähin myyntimäärä määrättiin kuitenkin 1/2 kannuksi.

Kun sitten konjakkikaupan vakinaisen järjestämisen aika läheni, niin ilmestyi oikeuksia kalastamaan tunnettujen väkijuomatehtailijain Granbergin, Grannin ja Tennbergin sekä hra W. v. Frenckellin muodostama yhtiö, joka pyysi yksinoikeutta myydä Tampereella vähintään 1/4 kannun erissä rommia, konjakkia, arrakkia ja muita samankaltaisia aineita ja esitti yhtiön vuosivoittoa käytettäväksi siten, että kun pohjapääomalle oli maksettu 6 %, olisi jäännöksestä 5 % jaettava yhtiön osakkaille, 15 % pantava vararahastoon ja 80 % annettava kaupungille, sillä yhtiön lausumalla toivomuksella, että yhtiö saisi määrätä siten jääneiden voittovarain toisen puolen käyttämisestä ja valtuusto toisen puolen. Tämä anniskeluyhtiön irvikuva ei kumminkaan miellyttänyt valtuustoa. Oikeudet annettiin nyt vuodeksi 17 yksityiselle kauppiaalle. Oikeuksien saajain joukossa oli valtuuston johtomiehiä. Konsuli Wahlgren pani päätöstä vastaan vastalauseen, koska hänen mielestään konjakkikauppaa tällä tavoin ei voitu järjestää. Mutta valtuusto uudisti kauppiaiden oikeuksia vuosi vuodelta, v:sta 1882 alkaen kaksivuotisiksi jaksoiksi.

Tällä tavoin muodostui konjakkikauppa luonnollisesti suosikkijärjestelmäksi, kun tietenkin oikeutettujen kauppiaiden lukua oli jossakin määrin rajoitettava. Valtuustolla itselläänkin oli salainen tieto mielivallastaan, sillä muiden anomuksia hyljätessään ei, sillä ollut tapana perustella kieltoaan millään syillä. (79)

c) Gööteporin järjestelmä Tampereella.

Merkillisin tulos seitsenkymmenluvun väkijuomajärjestelyistä Tampereella oli anniskeluyhtiön perustaminen.

Viinan valmistamisen ja myynnin jättämistä yhteiseksi eduksi yksinoikeutetun yhtiön haltuun oli Ruotsissa ja Suomessa vähin koeteltukin ennenkuin sama aate v. 1865 Gööteporin kaupungissa Ruotsissa uudistettuna ja viinan anniskeluunkin sovitettuna "Gööteporin järjestelmän" nimellisenä läksi suurelle valloitusretkelleen pohjoismaiden kaupunkeihin. Laillisen pohjan tälle uudelle järjestelmälle Suomessa antoi v:n 1873 viinalaki, joka salli kaupunkikuntain, jos tahtoivat, luovuttaa viinan myynnin ja anniskelun kahdeksi vuodeksi kerrallaan monopoliksi sellaisille yhtiöille, jotka tarkoittivat mainitun liikkeen harjoittamista juoppouden ehkäisemiseksi eikä oman edun tähden. Useimmissa Suomen kaupungeissa oltiin pian tällaisten yhtiöiden hankkeissa, eikä ole syytä epäillä näiden hyviä tarkoituksia.

V. 1875 ilmoitti Tampereen kaupungin valtuusto kannattavansa

"kaupungissa yleisesti vallitsevaa ja yleisesti lausuttua mielipidettä, että viinanmyynti, jottei se jo läheisessä tulevaisuudessa turmelisi suurta osaa kaupungin työläisväestöä, olisi järjestettävä uudelle kannalle". Tällä lausunnolla valmistettiin alaa Tampereen vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiölle, jonka etupäässä oli useita valistuneimpia ja vaikuttavimpia kaupunkilaisia, kuten tehtaanisäntä W. von Nottbeck, konsuli E. E. Wahlgren, kauppias L. J. Hammarén ja varatuomari A. Zidbäck. Huhtik. 7 p:nä 1876 vahvisti senaatti yhtiön säännöt, jotka sisälsivät seuraavanlaisia päämääräyksiä:

Yhtiön tarkoituksena on, luvan saatuaan, tarpeen mukaan eri osissa kaupunkia avata työväen luokalle aiottuja ravintoloita, joissa myydään paikalla nautittavaksi ja noudettavaksi ruokaa sekä viinaa ja mallasjuomia, kahvia, teetä y.m. Yritys tarkoittaa yksinomaan kaupungin työväestön hyötyä niin siveellisessä kuin aineellisessakin suhteessa, minkä vuoksi yhtiön osakkaat eivät halua yksityistä voittoa. Pääoma on 25 000 markkaa, osake 100 mk, mutta pääomaa voidaan lisätä 50 000 markkaan. Osakkeenomistaja tai hänen perijänsä ei voi erota yhtiöstä eikä siirtää osakkeitaan toiselle henkilölle, ellei yhtiö siihen suostu. Vastakkaisessa tapauksessa on yhtiöllä oikeus lunastaa siirrettävä osake sen alkuperäisestä maksetusta hinnasta. Yhtiön asioita hoitaa kolmimiehinen johtokunta. "Kirjanpäätöksen osoittamasta voitosta käytetään: (a) 6 % korko yhtiömiesten maksamalle pääomalle; (b) 10 % vararahaston muodostamiseksi kunnes tämä rahasto on noussut yhtä suureksi kuin osakepääoma, jonka yli vararahastoa ei saa lisätä. Jäännös jätetään Tampereen kaupunginkassaan kaupunginvaltuuston käytettäväksi yleishyödyllisiin toimiin kunnassa, etupäässä sellaisiin, jotka tarkoittavat työtä tekevän luokan hyötyä ja parasta, vaan joita kunta lain mukaan ei ole velvollinen suorittamaan." Kaupungin maistraatin ja valtuuston tulee katsoa, että yhtiön toiminta vastaa sen perustamisella tarkoitettua päämäärää.

V. 1876 pyysi ja sai yhtiö viinan vähittäismyynnin ja anniskelun

monopolin kaupungissa kolmessa anniskelu- ja kahdessa vähittäismyyntipaikassa. Valtuusto pidätti itselleen vain oikeuden antaa ravintoloille luvan anniskella ruokaryyppyjä.

Tämä päätös teki äkkilopun kaikista yksityisistä viinakaupoista kaupungissa paitsi viinatehtaiden välittömästä myynnistä, johon kaupungin sananvalta ei ulettunut.

V. 1877 pyysi ja sai anniskeluyhtiö oikeuden avata yhden

vähittäismyynnin ja yhden anniskelun kaupunkiin vasta yhdistetyssä Kyttälän esikaupungissa. Yhtiön ensi aikoina oli valtuusto sitä mieltä, ettei yhtiön kaupoissa saisi myydä 1/2 kannua vähempiä viinaeriä. Lopuksi yhtiö kumminkin sai myydä 1/4 kannuttain, kunnes lainsäädäntö ylensi alimman määrän.

Tampereen anniskeluyhtiön liikkeen kasvaminen ensimmäisenä neljännesvuosisatana ilmenee seuraavalla sivulla olevasta katsauksesta.

Se suuri viinamäärä, minkä yhtiö vuosittain jakoi kuluttajille, tuli suurimmaksi osaksi myydyksi yhtiön myymälöissä, etupäässä maaseutulaisille. Kaupunkilaisliike keskittyi pääasiallisesti anniskelupaikkoihin, joiden viinanmenekki oli paljon pienempi kuin myymäläin. Kuuluisiksi tulivat tungokset yhtiön myymäläin edustoilla jouluaattoina, jolloin aika ajoin tapahtuneet häiriöt antoivat aihetta näiden myymäläin ja yleensä väkijuomain myynnin sulkemiseen markkinain aikana ja suurempain juhlain edellisinä päivinä.

Tällä tavoin jäi Tampereenkin yhtiöltä syrjään Gööteporin järjestelmän varsinainen ydinkohta s.o. paikallinen liike työväen anniskeluissa, joissa väkijuomain anniskelu olisi yhdistetty ruuantarjoiluun siinä tarkoituksessa, että työväki vähitellen tottuisi nauttimaan anniskelujen ruokaa ja jättämään väkijuomain nauttimisen pois. Kun yhtiön päätoimena oli väkijuomain myynti maaseudulle ja yhtiön suuret voitot johtuivat siitä myynnistä, ei yleiseltä kannalta katsoen ollut erinäisempää merkitystä sillä saavutuksella, että yhtiön anniskelupaikat toimivat monen mielestä mallikelpoisesti.

Tampereen anniskeluyhtiön toiminta ei aina tyydyttänyt kaupunkia ja sen valtuustoa. Anniskeluyhtiön mahtavasta liikkeestä pyrkivät hyötymään muutkin kuin kaupunki ja valtio.

V. 1882 kerrotaan maistraatin antaneen eräälle Sysmän

viinatehtailijalle luvan avata viinakauppa Tampereella, koska valtuusto oli ollut tyytymätön anniskeluyhtiön tuottamaan voittoon, minkä vähyys riippui siitä, että yhtiö osti viinansa kallilla hinnalla oman kaupungin viinatehtailijoilta. Samanlaisia tapauksia sattui Tampereella myöhemminkin.

           Tampereen anniskeluyhtiön liike vv. 1876–1900.

           vähitt. anniskelu-   myyty                            kaup.
           myynti  paikkoja     p.viinaa tulot   menot   voitto  osuus
    vuosi  paikk.  viina- olut- 1000 l.  1000 mk 1000 mk 1000 mk 1000 mk

    1876     2       3     –    175       34       8      22      –
    1877     2       3     –    213       60      13      40      22
    1878     3       4     –    204       65      21      39      40
    1879     3       4     –    201       67      20      46      39
    1880     3       4     –    253       73      21      51      46
    1881     3       4     –    264       62      21      40      51
    1882     3       4     –    284       68      21      46      40
    1883     3       4     –    282       84      21      63      46
    1884     3       4     –    277       81      24      57      63
    1885     3       4     –    256       68      22      46      57
    1886     3       4     –    238       65      21      43      46
    1887     3       1      2    303       96      21      74      43
    1888     3       2      3    309      150      23     127      74
    1889     3       2      3    398      147      26     120     127
    1890     3       2      3    467      180      28     152     120
    1891     3       2      3    418      173      29     144     152
    1892     3       2      3    322      141      29     111     144
    1893     3       2      3    342      192      28     161     111
    1894     3       2      3    381      244      29     210     109
    1895     3       2      3    320      261      35     221     126
    1896     4       2      3    417      336      37     292     132
    1897     4       2      3    473      419      41     370     185
    1898     4       2      3    477      468      50     408     240
    1899     4       2      3    469      504      60     434     264
    1900     4       2      3    411      480      67     403     281

Anniskeluyhtiön liikettä koskeviin lukuihin ei v:sta 1897 alkaen sisälly yhtiön harjoittama mallasjuomaliike. – Kaupungin hyväksi tulleet anniskeluyhtiön voittovarat on merkitty niiden vuosien kohdalle, jolloin kaupunki on saanut varat käytettäväkseen; v:n 1877 kohdalle merkitty summa kohdistuu siis anniskeluyhtiön voittovaroihin v:lta 1876, jotka kaupunki sai v. 1877. V:sta 1893 alkaen kaupunki sai vain 3/5 anniskeluyhtiön voittovaroista lopun (2/5) mennessä valtiolle. V:sta 1897 alkaen kaupungin saamiin anniskeluvaroihin sisältyivät kokonaisuudessaan anniskeluyhtiön mallasjuomaliikkeen tuottamat voittovarat, joihin valtio ei päässyt osallistumaan.

Kaupungin saamat anniskeluyhtiön voittovarat (ilman olutrahoja) olivat:

    vuonna   1 000 mk    vuonna   1 000 mk     vuonna   1 000 mk

    1901       260       1904        88        1907       199
    1902       217       1905        58        1908       135
    1903       173       1906       160        1909        39

Viinasta, jota yhtiö v:n 1893 loppupuolella osti vieraalta toiminimeltä 85 pennin hinnalla litralta, maksoi yhtiö v. 1895 Tampereen väkiviinatehtaalle 105 penniä litralta, kun muka ei muualta tarjouksia tullut. Tähän omituiseen asianhaaraan tarttuivat eräät valtuuston jäsenet ja näyttivät toteen, että Suomessa oli jotenkin laajasti vallalla tapa, että kaupunkien anniskeluyhtiöt ostivat tavaransa ainoastaan oman paikkakunnan viinatehtailta, käyttäen vieraita tehtaita ainoastaan tasaajina. Todistettiin, että kun Tampereen anniskeluyhtiö maksoi viinasta 105 penniä, möi Tampereen lähimmän naapurikaupungin polttimo samanväkevyistä viinaa 80 3/4 pennillä litran. Tampereen anniskeluyhtiön käyttämissä viinamäärissä teki tämä hinnanerotus n. 100 000 mk vuodessa suositun polttimon hyväksi. Syystäpä valtuustossa huomautettiin, että tällaisella taloudella tuotettiin suurta vahinkoa valtiolle ja kunnalle. Viinan valikoimiseen oli yhtiöllä sitä vähemmän oikeutta, kun viina kaikissa Suomen polttimoissa valmistettiin valtion tarkastuksen alaisena ja siis oli virallisesti kelvollista myytäväksi.

Kun anniskeluyhtiön toimitapaa vastaan oli karttunut muitakin muistutuksia, niin valtuusto 1895 otti kaikki oikeudet pois anniskeluyhtiöltä luovuttaakseen ne eräälle uudelle yhtiölle, joka antoi parempia toiveita väkijuomaliikkeen tarkoituksenmukaisesta harjoittamisesta. Mutta kun kaupunki täten ei ollut lopettanut viinan myyntiä ja anniskelua, vaan päättänyt niitä jatkaa, oli asiassa vielä sananvalta maistraatilla ja muilla viranomaisilla ja ne antoivat oikeudet edelleenkin vanhalle anniskeluyhtiölle, joka sen jälkeen sai rauhassa jatkaa toimintaansa.

Niiden suurien voittojen vuoksi, joita anniskeluyhtiö vuosittain tuotti kaupungille, tuli viinatalous jo 1870-luvulla mitä tärkeimmäksi kunnallistalouden haaraksi. Pääosaa siinä näyttelivät anniskeluosakeyhtiön voittovarat. Ensi aikoina joutui yhtiön koko puhdas voitto kaupungille. Kahdeksankymmenluvun lopussa tämä voitto suuresti lisääntyi, mikä riippui siitä, että v:n 1886 viinalaki rajoitti viinatehtaiden myyntiä ja ne siten menettivät vähittäiskauppansa, joten suljettujen puotien liike siirtyi anniskeluyhtiölle. Vv. 1893–1894 kaupungin tulot anniskeluyhtiön liikkeestä huomattavasti vähenivät, mikä edellisenä vuonna varmaan riippui silloisista huonoista ajoista ja jälkimmäisenä vuonna johtui v:n 1892 viinalain määräyksestä, jonka mukaan anniskeluyhtiöiden voittovaroista siitä lähin 2/6 oli joutuva valtiolle ja 3/5 kaupungille. Kaupunki osasi kuitenkin valvoa etuaan, sillä v:sta 1896 alkaen rupesi anniskeluyhtiö pitämään eri tilejä olutliikkeestään, jonka voitto kokonaisuudessaan tuli kaupungin hyväksi, kun laki, jonka mukaan anniskeluyhtiöiden voitosta 2/5 joutui valtiolle, ei puhunut mitään olutvoiton jaosta. Anniskeluvarain suuri vähentyminen uuden vuosisadan alussa johtui poltettujen väkijuomain myynnin rajoituksesta Tampereella samoina aikoina.

Kuinka kaupunki käytti suuria viinarahojansa?

Ensimmäisten vuosien verraten vähäisiä voittorahoja käytettäessä oli anniskeluyhtiön sääntöjen 14 §:n mukainen aatteellinen ja kunnan voittoa pyytämätön mielipide vallalla rahain käyttäjäin kesken. Tehtiin kaikenlaisia kauniita suunnitelmia työväen kohottamisen ja sivistämisen hyväksi. Varoja määrättiin lukusalille ja kansankirjastolle, vaatetusrahastoon köyhille kansakoululapsille, rahastoksi turvattomain ja pahantapaisten lasten suojelemiseksi, kaupungin kaunistustöihin, soittokunnan ylläpitämiseksi, suomalaisen lukion pohjarahastoksi, elinkorkolaitoksen rahastoon y.m.s. tarkoituksiin. Laitettiinpa jo piirustukset suurenmoisen kansan luku-, esitelmä- ja konserttisalinkin rakentamiseksi näillä varoilla. Kun varoja esitettiin annettavaksi köyhäinhoitohallitukselle vapaaksi-päästettyjen rikoksellisten ja irtolaisten ylläpitämiseksi, niin ehdotus ensi kerralla hyljättiin, koska se oli ristiriidassa mainitun 14 §:n kanssa. V. 1878 lausui voittovarojen jakoa valmistava valtuuston valiokunta olevansa sitä mieltä, että nämä varat olisivat käytettävät työkansan hyödyksi siveellisessä ja sivistyttävässä suhteessa. Tukemisen ja opetuksen katsoi valiokunta parhaiksi sivistyttämisen välikappaleiksi, mutta lausui samalla, että kansankirjasto ja lukusali eivät ole ainoastaan hyödyttäviä laitoksia, vaan työkansalle varsinaisena tarpeena, joita vailla ei enään voida olla, joten siis kunnan pitäisi ottaa ylläpitääkseen kansankirjastoa ja lukusalia, jottei niiden olemassaolo jäisi riippuvaksi epävakaisista anniskeluvaroista. Ja kun varoja oli varattu m.m. vesijohtolaitosta varten, niin katsoi valiokunta "olevan vastoin näitten varain vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiön säännöissä määrättyä tarkoitusta, niitä käyttää tähän tarpeeseen".

Mutta 1880 määrättiin voittovaroista vesijohtolaitoksen 10 000 markkaa, joita pian seurasi useampia yhtä suuria eriä samaa tarkoitusta varten. Ja ennen pitkää oli Gööteporin järjestelmä Tampereellakin oivallinen kunnallinen lypsykeino, jolla saatiin suurempia ja pienempiä summia köyhäinhoidolle, palolaitokselle, sähkölaitokselle, myllylle, kansakouluille ja lukuisiin muihin tarkoituksiin, joiden yhtäpitäväisyys anniskeluyhtiön sääntöjen 14 §:n kanssa oli vähintäänkin epäiltävä. Täydellinen pimennys käsityksissä pääsi vallalle 1888, jolloin myönnettiin 100 000 markkaa näitä juoppouden vastustamisella koottuja varoja "kaupungin hotellin" rakentamiseen, jonka laitoksen tuloja vastaisuudessa olisi käytettävä anniskeluyhtiön säännöissä määrättyihin tarkoituksiin. Harha-askel peräytettiin parin vuoden kuluttua siten, että rakennustyöhön käytetyt varat merkittiin kaupungin velaksi anniskeluvaroille, mikä velka myöhemmin maksettiin pois. Tällaista lainaamista on joskus muulloinkin käytetty sillä verukkeella, ettei ollut säädetty, milloin minkin vuoden anniskeluvarat olivat käytettävät.

Anniskeluvarain käyttämistä yllämainittuihin tarkoituksiin puolustettiin sillä, että myöhempi viinalainsäädäntö määräsi kaupunkien osuuden anniskeluyhtiöiden voittovaroista käytettäväksi "yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuitenkaan ei sellaisiin, joista kuntain itsensä on huolta pidettävä jäsentensä veroittamisen kautta", joten Tampereen kaupunki ei tämän lakisäännöksen jälkeen ollut sidottu anniskeluyhtiön sääntöjen 14 §:ään mikäli se koski varain käyttämistä etupäässä työväen hyväksi. Kunnalla oli sitä suurempi vapaus käyttää anniskeluvaroja mielensä mukaan, kun oli varsin vaikea määritellä, mitkä yleishyödylliset tarkoitukset missäkin oloissa olivat pidettävät pakollisina kunnan velvollisuuksina, mitkä eivät.

Jonkin verran on anniskeluvaroja Tampereella käytetty myöskin sellaisiin toimiin, jotka ovat tulleet työväen vieläpä raittiustyönkin hyväksi, ulkopuolellakin Tamperetta. Sellaisia toimia ovat esim. työväen rakennusrahaston perustaminen, huvi- ja virkistyspaikkain valmistaminen työväelle, rakennusavut ja lainat työväen- ja raittiusyhdistyksille, apurahat juoppoparannuslaitos "Turvalle" j.n.e. (80)

d) Tampereen raittiusyhdistykset.

Sillä välin kuin valtio sääti tehottomia viinalakejansa, kaupungit laskivat "verirahojansa", kohtuutta harrastava yleisö ihaili verrattomia anniskelukapakoitansa ja kansa iloitsi ja itki alkoholin orjuudessa, puhkesi ihmisten syvissä sydämissä kirkas lähde, joka liikkeelle lähdettyään ensin pienenä purona puhdisti yhteiskunnan pahimpia saastoja, sitten tulisena koskena kuohui väkijuomaliikkeen kaikkia varustuksia vastaan ja vihdoin mahtavana kansanmerenä uhkasi kukistaa koko alkoholivallan pohjimmaisia perustuksia myöten. Se uusi kansanliike oli ehdottoman raittiuden liike. Yksi tämän liikkeen alkulähteitä, sen ankarimpain taistelujen tantereita, sen loistavimpia voittomaita on ollut Tampereella.

Kun raittiusliike maassamme kahdeksankymmenluvun alussa varsinaisesti alkoi, oli sillä pehmitettyä maa-alaa Tampereellakin. Työmiesten väkijuomalakon muistot eivät olleet peräti hälvenneet. "Aamulehti" kannatti innokkaasti alkavia raittiusrientoja ensimmäisestä vuosikerrastaan saakka. Toht. A. A. Granfeltin keväällä 1883 julkaisema herättävä kirja "Nykyajan raittiusliike" tuli sekä yksityisen että julkisen huomion esineeksi täälläkin. Näihin aikoihin myöskin Minna Canthin, Tampereen tyttären, huomiotaherättävät novellit ja näytelmät alkuvoimaisine juoppouskurjuuden kuvineen herättivät lukevassa yleisössä juoppouden aiheuttamain epäkohtain parantamisen tahtoa, eikä varmaan vähimmin Tampereella.

Loppukesällä 1883 oli Aamulehdessä jo luettavana "Ehdotus raittiuden seuran perustamisesta Tampereelle". Pian sen jälkeen saapui aatteen apostoli tähän kääntymystä mietiskelevään viinakaupunkiin. Elok. 13 p. 1883 piti opettaja K. Verkko Turusta puuvillatehtaan kirkossa raittiusesitelmän. Tätä ensimmäistä Tampereella pidettyä esitelmää oli kuulemassa runsaasti väkeä, enimmäkseen työkansaa, ja sen innostamina kokoontui seuraavana iltana kolmisenkymmentä henkeä Villilän kansakoululle (myöh. työväen yhdistyksen puutalo) neuvottelemaan raittiusseuran perustamisesta kaupunkiin. Kokouksessa valittiin kanttori S. Hellman, sähkölennätinpäällikkö F. W. Jalander, kirjastonhoitaja T. Kärkönen, tehtailija A. Vuorinen ja opettaja A. Haarus laatimaan ehdotusta seuran säännöiksi. Lokakuussa pidettiin uusi kokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin ja hyväksyttiin.

Tampereen Raittiusseuran säännöt saivat asianomaisen vahvistuksen ja 15 p. maalisk. 1884 pidettiin raittiusseuran perustava kokous. Veisattiin virsi, kuultiin Hellmanin sydämeenkäyvät tervehdyssanat, kirjoitettiin nimiä seuran nimikirjaan, johon niitä heti karttui 108, ja valittiin seuran toimikuntaan jäseniksi opettajattaret Aurora Nygren (myöh. rouva Niemi), Iida Malmstedt (myöh. rouva Vuorinen), Hanna Åkerroos (myöh. rouva Kallio), Elisabeth Stenroos (Saaristo) sekä herrat S. Hellman, T. Kärkönen, maisteri O. J. Cantell (Kantele), räätäli K. V. Kilpi ja kelloseppä J. H. Ekendahl. Toimikunta valitsi puheenjohtajakseen maist. Cantellin ja sihteeriksi neiti Nygrénin.

Tampereen ensimmäisen raittiusseuran ensimmäisten sääntöjen ensimmäiset pykälät kuuluivat seuraavasti:

1 §. Seuran tarkoituksena on Jumalan avulla, omalla esimerkillä, raittiusesitelmäin pitämisellä ja muilla keinoilla, jotka seura ja sen toimikunta soveliaina pitää, Jumalan sanan perustuksella koettaa toimeen saada raittiutta kansassamme.

2 §. Seuran jäseninä ovat sellaiset isänmaan ja ihmiskunnan hyvää harrastavat sekä miehet että naiset, jotka luopuvat juovuttavista juomista oli se sitten huviksi tai ravinnoksi, sekä yleensä välttävät niitä toisillekin tarjota ja jotka itse tahtovat olla muille, etenkin nousevalle nuorisolle, tähän tarkoitukseen hyvänä esimerkkinä, sen ohessa kun itse säilyttävät rehellisyyden ja hyvän omantunnon.

Tampereen raittiusseura ei jäänyt pysyvästi tähän muotoonsa. Seuralla oli aikomus perustaa haaraosastoja, joista puhuttiin sen säännöissä, mutta haaraosastojen ja pääseuran suhdetta ei säännöissä tarkemmin määrätty. Seura senvuoksi hankki 1885 sääntöihinsä sellaisen muutoksen, että Tampereen Raittiusseuran muodostivat "toisistaan vapaasti toimivat paikallisyhdistykset, joiden yhteisenä keskustana on johtava päätoimikunta Tampereella". Tällaisena keskusseurana Tampereen Raittiusseura sitten on toiminut nykyhetkeen saakka. Maist. Cantellin muutettua pois paikkakunnalta valittiin esimieheksi toimittaja K. Viljakainen, joka pysyi siinä toimessa v:n 1899 loppuun saakka.

Vanha Tampereen Raittiusseura muuttui 1885 uuden keskusseuran paikallisyhdistykseksi, ottaen nimeksensä Liitto. Yhdistykselle laadittiin pääseuran sääntöjen mukaiset ohjesäännöt, jotka päätoimikunta vahvisti 1887.

hopulla vuotta 1884 perustettiin Tampereelle entisen opettajan P. H. Kinnusen toimesta uusi raittiusyhdistys Aamurusko, joka liittyi haaraosastona opettaja K. Verkon johtamaan Turun ehdottomaan raittiusseuraan. Kun Tampereen Raittiusseura oli saanut uudet sääntönsä kuntoon ja siten entistä paremmin varustunut pääseurana toimimaan, Aamurusko 1885 liittyi siihen.

Kolmas Tampereen Raittiusseuran paikallisyhdistys oli Toivo, joka perustettiin K. F. Brandthillin toimesta 1885. Yhdistys piti kokouksiaan puuvillatehtaan lukusalissa, vaan kun huonetta ei saatu kauan käyttää, oli yhdistyksen jo parin vuoden päästä lakkautettava toimintansa.

Suurimmillaan oli Tampereen Raittiusseura 1886, jolloin siihen kuului kolme tamperelaista (Liitto, Aamurusko ja Toivo) sekä neljä maalaisyhdistystä ("Kurun raittiusseura", Pirkkalan "Koi", Kuorehveden "Hyve" ja "Parkanon raittiusseura"). Jäseniä oli tällöin näissä yhdistyksissä yhteensä 585.

Kahdeksankymmenluvun puolivälissä oli maamme raittiusliike vielä vailla yhtenäistä järjestöä. Raittiusliittoja oli olemassa monia, Turun ehdoton raittiusseura, jolla oli useita haaraosastoja ympäri maata, Vaasan ehdoton raittiusseura, Tampereen Raittiusseura paikallisyhdistyksineen, Raittiuden Ystävät Helsingissä paikallisosastoineen sekä lisäksi vielä pari pienempää raittiusliittoa. Kuopion raittiuskokouksessa 1886 laadittiin sääntöehdotus maan raittiusseurain yleistä liittoa varten, mutta kun säännöt olivat laaditut ankaran ehdottomuuden mukaiset, jolla kannalla useimmat liitot olivat, eivät Raittiuden Ystävät suostuneet yhtymiseen, koska ne vielä salliva paikallisyhdistyksissään "kohtuuden osastoja". Tampereen Raittiusseura, yksi ehdottomuuden innokkaimpia kannattajia, kehoitti maan ehdottomia raittiusyhdistyksiä perustamaan oman järjestön. Kuitenkin päätettiin vielä jatkaa keskusteluja ja Helsingin raittiuskokouksessa 1888 sovittelut tuottivatkin suotuisan tuloksen: raittiusväki päätti joukossa yhtyä Raittiuden Ystäviin, kun sekin nyt hyväksyi puhtaan ehdottomuuden kannan, ja maa jaettiin sopiviin RY:n alaisiin piireihin, joiden raittiusyhdistykset saivat oman piiritoimikuntansa.

Tampereen Raittiusseuran maaseuduilla olevat paikallisyhdistykset liittyivät nyt Raittiuden Ystäviin ja sen Hämeen piiriin. Itse Tampereen Raittiusseura sitävastoin ei taloudellisista syistä voinut yhtyä RY:iin, vaikka sen paikallisyhdistyksistä Liitto ja Aamurusko sen tekivät; ne olivat yhtaikaa kahden pääseuran alaisia, kunnes Tampereella olevan pääseuran sääntöjä noudattaakseen 1894 erosivat RY:stä.

Tampereen Raittiusseuran tärkeimpiä töitä oli se, että se hankki kaupungin raittiusväelle ja raittiusriennoille yhteisen keskuksen ja majapaikan, raittiustalon. Sen rakentamista varten luovutti valtuusto 1887 kaksi tonttia sillä ehdolla, että kun Tampereen Raittiusseura ei tontteja enään tarvitse, joutuvat ne rakennuksineen takaisin kaupungille. Kun saatiin edullinen laina anniskeluyhtiön voittovaroista, joutui talon Satakunnan kadun puoleinen pääosan rakennuttaminen niin, että se 1888 saatettiin juhlallisesti vihkiä tarkoitukseensa. Talo oli silloisissa oloissa suurenmoinen ja komea. Toisen lainan saatua rakennutettiin taloon toinen sivusta Mustanlahdenkadun puolelle.

Raittiustalon omistamisesta alkoi kunnallispolitisista syistä Tampereen Raittiusseuran omassa keskuudessa pitkä ja ikävä riita. Kun vanhaa suomalaisen klubin vaikutuksen alaista päätoimikuntaa syytettiin sääntöjenvastaisesta menettelystä, valitsivat seuran paikallisyhdistykset uuden päätoimikunnan, johon kuului "raittiuspuolueen" jäseniä. Vanha ja uusi päätoimikunta sitten taistelivat toisiaan vastaan niinkuin muinoin Rooman paavi ja vastapaavi. Riidasta sukeutui käräjäjuttuja, joita jatkui vuosikausia kaikissa oikeusasteissa. Jupakan aikana jäivät raittiustalon lainain korot kaupungille maksamatta, josta syystä valtuusto vanhan päätoimikunnan suostumuksella otti koko talon sadantuhannen markan arvoisen kiinteistön oinaan haltuunsa. Vihdoin 1904 tuomitsi hovioikeus talon takaisin Tampereen Raittiusseuralle ja seur. vuonna valtuusto riitaa jatkamatta luovutti talon alkuperäiselle omistajalleen.

Tampereen Raittiusseuran kauniiden ja sopuisain alkuaikain muistoja on Tampereen raittiusväen sanomalehtihanke. Menestys, minkä K. Verkon toimittama "Suomen Raittiuden Lehti" sai Tampereella, jossa sitä 1882 levisi puolisentuhatta vuosikertaa, yllytti Tampereen raittiusintoilijoita yrittämään samanlaista. V:n 1885 alusta alkoi Tampereen Raittiusseuran toimesta ja kannatuksella kahdesti kuussa ilmestyä "Aamunairut, aikakauslehti raittiutta ja elävää kristillisyyttä varten". Päätoimittajana oli yliopp. A. Mäkinen ja avustajina useita tunnettuja raittiudenharrastajia, joista O. J. Cantell lienee tehokkaimmin ottanut osaa toimitustyöhön. V:n 1886 alusta liittyi toimitukseen vielä tohtori A. A. Granfelt; samalla tämä julkaisu muuttui myöskin Raittiuden Ystäväin viralliseksi äänenkannattajaksi. V. 1887 "Aamunairut" joutui Raittiuden Ystäväin haltuun ja siirrettiin Helsinkiin, missä se ilmestyi kymmenisen vuotta. Tampereella julkaisi opettaja A. Mäki vv. 1893–1907 Väinämöinen nimistä raittiuslehteä.

"Aamunairueen" julistamia aatteita toteuttivat käytännössä kaupungin raittiusyhdistykset. Niiden keskuksena oli Tampereen ensimmäinen raittiusyhdistys "liitto". Sen ohjelma ja toiminta olivat vakavat. "Liitossa" oli ensimmäisenä toimivuonna käytännössä koetus- eli kokelas-aste, johon yhdistykseen pyrkijäin tuli kuulua lyhemmän ajan ennenkuin pääsivät yhdistyksen varsinaisiksi jäseniksi. Suurilukuisen ja kirjavan jäsenistön valvomista ja kasvattamista varten asetettiin yhdistykseen ensi aikoina piirimiehiä ja erityinen valvontavaliokunta. Jäseniinsä ja suureen yleisöön koetti yhdistys vaikuttaa myöskin iltamain, huvimatkain ja puhutun sanan avulla. Kahdeksankymmenluvulla olivat tämän piirin tunnetuimpia puhujia ja esitelmänpitäjiä O. J. Cantell, S. Hellman, T. Kärkönen, A. Mäkinen, R. Tuominen, A. Haarus (Sulkakoski) ja F. F. Floor (Pohjannoro). Yhdeksänkymmenluvun keskivuosina vallinneen väsähdyksen jälkeen nousi Liiton toiminta v:n 1897 aikoina jälleen uuteen kukoistukseen. Henki pysyi yhdistyksessä edelleenkin vakavana, hartaana, uskonnollisena. Mutta entisen tyyneyden, varovaisuuden ja alistuvaisuuden sijaan leimahti nyt yhdistyksessä puritaninen kapinan- ja taistelunhalu erittäinkin kunnan veltostunutta raittiuspolitikkaa vastaan. Tampereella alkoi nyt raittiusradikalismin, "raittiuspuolueen" ja "raittiussosialismin" aika, jonka muistettavia nimiä olivat Alina Salomaa, Aaku Mäki, Kyösti Huhtala y.m. Myöhempänä kieltolakiaikakautena ei yhdistys enään voinut pysyä poikkeuksellisessa asemassaan, vaikka se edelleenkin hyvin puolsi kunniakasta sijaansa Tampereen raittiusyhdistysten joukossa. Maaliskuussa 1884 oli Liitossa 381 jäsentä. Vuosijaksona 1884–1909 liittyi yhdistykseen kaikkiaan 3 147 jäsentä, joista vuosijakson lopussa oli jäljellä 189.

Tyytymättömyys "Liiton" ja "Aamuruskon" nuoremman polven toimintaan saattoi joukon niiden vanhempia jäseniä 1898 perustamaan Elo yhdistyksen, joka katsoi olevansa yksinomaan raittiusseura ja karttoi pahennusta herättäviä taisteluja. Myöhemmin tämä yhdistys kuitenkin lakkasi.

Kaupungin raittiusseuroja ei ole arvosteltava ainoastaan ahtaamman raittiustyön kannalta. Niillä on ollut suuri merkitys väestön laajain kerrosten kulttuurielämässä, vanhain raakain seuratapain hävittäjänä ja uusien sivistyneempäin, henkisempäin tapain luojana. Nimenomaan sellaisten pyrkimysten kannattajaksi perustettiin 1887 Taisto seura. Siihen yhtyi etupäässä sellaista väkeä, joka ei tahtonut kytkeä raittiustyötä raskaaseen uskonnollisuuteen, minkä katsottiin useinkin syrjäyttävän tehokasta raittiustyötä. Taiston perustajat suosivat maallistunutta, "iloista" raittiutta, joka liittyi yleisiin kansallisiin ja vapaamielisiin sivistysrientoihin. Seuran ohjelmaan otettiin sen mukaisesti luentoja, näytelmiä y.m.s. taiderientoja, ja myöhemmin vakuutettiin, että "Taiston huvit ja iltamat ovat aina olleet maineessa". V. 1892 valmistui Taistolle oma talo, joka siitä lähtien on ollut yhdistyksen monipuolisten harrastusten ulkonaisena keskuksena.

Tampereella toimineista muista raittiusyhdistyksistä mainittakoon 1899 perustettu Raitis-Nuoriso, joka sääntöjensä mukaisesti toimi "vapaalla kansallisella pohjalla", samana vuonna perustettu, vaan sitten lakannut Koi, 1902 alkanut Rautatieläisten Raittiusliiton Tampereen osasto sekä samana vuonna perustetut Valkonauha ja Sinivuokko yhdistykset, molemmat jo lakanneita.

Jo yhdeksänkymmenluvun alkuvuosina toimi Tampereella raittiusseurain keskustoimikunta ja 1901 muodostettiin samanlainen järjestö uudelleen. Keskuskomitean toiminta on ollut tärkeä; se on pannut toimeen raittiuskursseja, ylläpitänyt raittiustyötä lasten keskuudessa ("Tampereen Toivon liitot"), järjestänyt raittiuskokouksia j.n.e.

Yhden tärkeimpiä tehtäviään ovat Tampereen raittiusyhdistykset suorittaneet kaupungin suuressa kunnallisessa väkijuomataistelussa. (81)

e) Kunnalliset väkijuomataistelut.

Pitkällisellä raittiustyöllä valmistui kansan syvissä riveissä väkijuomia vastustava horjumaton mielipide, joka vihdoin ratkaisevalla tavalla rupesi vaikuttamaan väkijuomakysymyksen käsittelyyn kunnassa ja valtiossa.

Jo kahdeksankymmenluvulla joutuivat Tampereen raittiudenharrastajat esiintymään raittiuslainsäädäntöä koskevissa asioissa. Lopussa vuotta 1884 lausui äänioikeutettujen kokous kaupungin valtiopäivämiehille toivomuksia paloviinalainsäädännön kehittämisestä raittiusmieliseen suuntaan. Tampereen Raittiusseura samaan aikaan Oulusta ja Kuopiosta annetun esimerkin mukaisesti ryhtyi puuhaamaan valtiopäiville jätettävää adressia, jossa vaadittiin täydellistä kieltolakia. Nimiä kertyi anomuksen alle kaikkiaan 5 531, joista n. 2 100 Tampereelta ja loput lähiseutujen maalaiskunnista. Tampereen ja ympäristöjen valtiopäivämiehistä ei kuitenkaan ollut ainoakaan taipuva sellaista anomusta esittämään.

Pian ensimmäisen kieltolakianomuksen jälkeen alkoivat Tampereella varsinaiset kunnalliset raittiustaistelut, joihin kaupungin raittiusväki ja koko muukin väestö heittäytyi suurella innolla, jopa kiihkollakin.- Ankarimmat ja tärkeimmät taistelut kohdistuivat paloviinalain alaisten väkijuomain myyntiin ja anniskeluun.

Kuten jo kerrottu sai kaupungin anniskeluyhtiö joustamisestaan asti paloviinan myynnin yksinoikeudekseen. Mutta värjättyjen koti- ja ulkomaisten viinain (konjakkien) myyntiä sai myöskin joukko kaupungin yksityisiä kauppiaita harjoittaa. Tästä konjakkikaupasta syttyi ensimmäinen pääottelu.

V:n 1886 viinalaki saattoi vihdoinkin mainittujen juovutusjuomain kaupan ja anniskelun kaupunkikunnissa kaupunkien täydellisen päätösvallan alaisiksi. Raittiusväki ei voinut jättää käyttämättä aatteensa hyväksi tällaista tilaisuutta. Kansalaiskokous vaati puheenaolevain väkijuomain myyntiä ja anniskelua kerrassaan lopetettavaksi ja päätti samalla kerätä 16 vuotta vanhempain kaupunkilaisten nimiä sitä tarkoittavaan anomukseen. Valtuuston neuvotellessa konjakkikaupan järjestämisestä saapui sille tuo anomus, johon 4 656 henkeä, s.o. noin puolet kaupungin 16 vuotta vanhemmasta väestöstä, oli piirtänyt nimensä. Pieneltä piipitykseltä tämän suurenmoisen kansanmielipiteen ilmauksen rinnalla tuntui 391 pikkukauppiasluokkaan kuuluvan henkilön salaperäinen anomus, jossa vaikeroitiin Tampereen kauppiaiden tappioita ja kaupungin näännyttämistä toisten kaupunkien eduksi, jos konjakkikauppa lopetettaisiin. Anojat tietysti vaativat, että konjakkikauppa olisi pysytettävä entisellään. Samanhenkisen kirjoituksen lähettivät erikseen myöskin viisi kauppiasta. He eivät sanoneet uskovansa, että juoppous vähenisi, jos vähittäismyyntipaikkojen lukua supistettaisiin, sillä eihän väkijuomain hakija säästä askeliaan. Varoittivat "vihattavasta monopoliseeraamisesta" samassa hengenvedossa kuin ehdottivat konjakkikaupan oikeudet annettavaksi monopoliksi 15 kauppiaalle.

Se mieli oli myöskin vallalla valtuustossa. Ei kukaan valtuuston jäsenistä ollut valmis kokonaan lopettamaan viina- ja konjakkikauppaa. Viinakauppa jäi edelleenkin anniskeluyhtiön haltuun ja konjakkien kauppaoikeudet annettiin puolueellisuuden karttamiseksi 14 kauppiaalle. Tämä päätös oli todellisuudessa taka-askel, sillä edellisen vuoden lopussa oli luvansaaneita konjakkikauppiaita ollut vain 9. Kyttälään, josta viinan myynti- ja anniskelupaikka nyt hävitettiin, ei annettu konjakkikauppaakaan.

Melkein ainoa edistys, mikä v. 1886 siten saatiin väkijuomaliikkeessä aikaan, oli se, että konjakin kauppa alueellisesti rajoitettiin, kuten viinakauppa ja anniskelukin. Samaan tapaan oli menetelty useissa muissakin kaupungeissa. Tampereen raittiuskansa oli kärsinyt tappion, mutta kunniakkaan tappion. "Raittiusasia oli herennyt olemasta yksinomaan raittiusseurain asiana ja oli muuttunut kunnalliseksi kysymykseksi kaikissa maamme kaupungeissa."

Tampereen raittiusmielisen väestön harrastusta ei yksi vastoinkäyminen vielä masentanut. V. 1890, kun viinanmyyntiasia jälleen oli kahdeksi vuodeksi järjestettävä, se uudelleen hankkiutui taisteluun. Mutta nyt otettiin päämääräksi vain konjakkikaupan tempaaminen pois yksityisiltä kauppiailta ja sen antaminen yhtiölle. Sitä varten oli muodostunut uusi yhtiökin "Tampereen väkijuomain vähittäismyyntiyhtiö", joka anoi poltettujen väkijuomain myyntiä monopolikseen. Mutta ulkomaisten väkiviinajuomain kauppalupaa oli myöskin hakenut 19 yksityistä kauppiasta. Uusi yhtiö oli syntynyt suuren yleisön hartaalla kannatuksella, ja yleinen kansalaiskokous sitä yksimielisesti puolusti. Maaliskuussa pantiin toimeen suuri listaäänestys samasta asiasta. Tämän äänestyksen tulokset olivat erinomaisen valaisevia. Kaikkiaan 2 470 äänivaltaista kuntalaista anoi kaupan jättämistä yhtiölle ja 446 yksityisille. Mutta viimemainituissa ei ollut ainoatakaan Kyttälän kauppiasta, jotka nyt tekivät totta entisestä uhkauksestaan, vaan sen sijaan 328 kaupungin länsipuolen kauppiasluokkaan kuuluvaa äänestäjää, joiden keskuudessa monopoli viimeksi oli ollut. Yhtiökaupan puoltajista oli 1 397 käsityöläis- ja talonomistajaluokkaan kuuluvaa äänestäjää, mikä seikka antoi yhtiökaupan puoltajain äänille erityistä arvoa, koska käsityöläiset ja talonomistajat työväkensä ja vuokralaistensa vuoksi enemmän kuin muut tunsivat juoppouden haittoja.

Kaikesta tästä huolimatta valtuusto kuitenkin antoi oikeudet edelleenkin entiselle määrälle yksityisiä kauppiaita, koska muka jo ennen oli periaatteellisesti päätetty antaa oikeudet yksityisille.

V. 1892 valtuusto ilman suurempaa vastustusta päätti jatkaa alkavana

kaksivuotiskautena konjakinmyyntioikeuksia entiseen tapaan. Mutta asema muuttui peräti, kun vuoden lopussa edellisen vuoden valtuusmiesvaali kumottiin ja suomenmielinen puolue v:n 1893 alussa saavutti ensimmäisen suuren vaalivoittonsa, päästen siten ratkaisevasti vaikuttamaan viinanmyyntijärjestelyynkin. Sekin näet valtuusmiesvaalin kumoamisen vuoksi tuli uudelleen päätettäväksi, nyt kaksivuotiskaudeksi 1893–1894.

Raittiusmielisiä parannuksia suosivissa piireissä oli siltä varalta v. 1892 perustettu uusi yhtiö v:n 1890 yhtiön sijaan. Nimenä tällä uudellakin yhtiöllä oli "Tampereen väkijuomain vähittäismyyntiyhtiö" ja se ilmoittautui haluavansa ottaa haltuunsa kaikkien koti- ja ulkomaisten väkiviinajuomain, paitsi paloviinan, myynnin ja anniskelun kaupungissa. Valtuusto päättikin nyt antaa oikeudet korkeintaan kahdelle "yhtiölle" ja oikeuksia lopullisesti annettaessa saivat sekä anniskeluyhtiö että uusi "maisterien yhtiö" muiden koti- ja ulkomaisten viinain myynnin, paitsi paloviinan, joka edelleenkin jäi vanhan anniskeluyhtiön monopoliksi.

Näin siis 1893 Tampereen kauppiaat menettivät konjakinmyyntioikeutensa ja loppui "konjakkisota". Sen jälkimaininkia olivat ne maistraatin metkut, joiden kautta "maisterien yhtiölle" aiotut oikeudet seuraavalla kerralla joutuivat vanhalle anniskeluyhtiölle. Kaupungin valtaluokat tottuivat pian tällaiseen järjestykseen ja nähtävästi katsoivat yhtiöjärjestelmän lopullisesti ratkaisseen raittiuskysymyksen. Kun 1897 valtuuston järjestäessä viinanmyyntiasioita alkavaksi kaksivuotiskaudeksi ehdotettiin, ettei vähittäismyyntioikeuksia ensinkään myönnettäisi, sai ehdotus vain viiden valtuusmiehen kannatuksen.

Näinä vuosina tuli myöskin miedompain väkijuomain (viinien ja punssien) kauppa järjestetyksi monen mielestä varsin tyydyttävällä tavalla.

Konjakkikaupan rajoittamisen jälkeen oli käynyt samalla tavalla kuin aikoinaan viinalain säätämisen jälkeen. Ahdistettujen viinaksien sijasta oli ruvettu myymään kaikenlaisia kehnoja viini- ja punssisekoituksia, parhaiten tunnetut yhteisellä "holipompelin" nimellä. V:n 1895 viinilaki ainoastaan järjesti tämän kaupan. Tampereella ei kuitenkaan tyydytty paljaaseen järjestämiseen. Pitkän kokemuksen kautta oli täällä selvinnyt yksityisetujen ja yksityiskilpailun vaarallisuus väkijuomakaupassa. Kokemuksesta oli niinikään tultu havaitsemaan aluerajoituksen tarpeellisuus tässä liikkeessä. Mutta vielä olivat yksityisedutkin mahtavia. Viinikauppiaat virittivät kauppaseuran ja kuudenkymmenen yksityisen kauppiaan säestäminä virtensä tunnettuun nuottiin: viinikauppaoikeuksia olisi myönnettävä niin usealle rehelliselle liikemiehelle kuin mahdollista, koska muuten kaupungin liike kärsisi j.n.e. Näitä pyyteitä vastaan lausuivat toisenlaisia mielipiteitä useat yhdistykset ja kansalaiskokoukset, joiden mielestä viinikauppakin olisi monopolisoitava ja annettava yhtiön haltuun.

Kun kysymys tuli käsittelyn alaiseksi valtuustossa, ehdotettiin siellä, että viinikauppaoikeudet annettaisiin sellaiselle yhtiölle, joka luovuttaisi kaiken puhtaan voittonsa kaupungille eikä harjoittaisi liikettään kilpailun kannalta. Oli näet sellainen yhtiö, "Tampereen viiniosakeyhtiö", kaupungin raittiusmielisiä edistyksiä harrastavan yleisön kesken muodostunut. Valtuusto päätti antaa oikeudet yhtiölle. Mutta kun 1896 viinikauppaoikeuksien saaja oli määrättävä, esiintyi monopolia pyydystämään eräs toinenkin yhtiö. Se oli viinikauppiaiden perustama "Tampereen viinikauppaosakeyhtiö", järjestetty harvainvaltaiseen malliin ja siitä merkillinen, että sen voitto oli tuleva kokonaan yhtiölle itselleen eikä kaupungille. Valtuuston kokouksessa huomautettiin, että kauppiaiden yhtiö, jossa oli 15 osakasta, oli selvää suosikkijärjestelmää sillä erotuksella, ettei suosikkeja tulisi olemaan sadoittain pieniä vaan tusinoittain suuria. Ja olihan kylläkin tuommoinen yhtiö jotain vielä julkeampaa kuin suosikkijärjestelmä: se oli selvä vakuutusyhtiö viinikaupan harjoittajain kesken, joille ei enään monopolikaan ollut kylliksi, lopputulos valtuuston keskusteluista olikin se, että valtuusto huomattavalla enemmistöllä puolusti monopolin antamista siveellisemmälle sisaryhtiölle.

Mutta tähdissä oli taaskin toisin kirjoitettu. Viranomaiset vetivät mustan viivan Tampereen raittiusmielisen yleisön tahdon ja valtuuston päätöksen yli, ja oikeudet annettiin kuin annettiinkin kauppiaiden yhtiölle, ehkäpä siitä syystä, että se sääntöjensä mukaan möi ainoastaan "puhtaita luonnon viinejä".

Mitä tämä keikahdus vaikutti, nähtiin parhaiten siitä, että Tampereen viinikauppayhtiön 100 markan nimellisarvoisia osakkeita myöhemmin julkisissa pörssihuutokaupoissa myytiin 2 700 markalla! Yksityisetu väkijuomaliikkeessä lienee harvoin maassamme nauttinut sellaista riemuvoittoa. Ja tämän järjestelmän pyhitti laki, joka ei sallinut viinikauppaoikeuksien peruuttamista siltä miekkoselta, joka sen kultalähteen oli kerran haltuunsa saanut.

Vasta myöhään tämä asiantila saatiin muuttumaan. Viinikauppayhtiö sai useita vuosia harjoittaa kauppaansa kolmessa paikassa. V. 1906 rajoitettiin näiden paikkain luku yhdeksi. Ja kun 1908 tuli todistetuksi, että yhtiön "puhtaat luonnon viinit" eivät paljon poikenneet väärennetystä tavarasta, saivat valtuusto ja maistraatti siitä aiheen lopettaa tämän kuuluisan yhtiön kauppaoikeudet, joten Tampere toistaiseksi kokonaan vapautui senlaatuisista väkijuomakaupoista.

Suuren hävityksen alaisiksi joutuivat vihdoin myöskin olutkaupat ja olutanniskelut. Edellä on kerrottu, miten Tampereella 1870-luvulla erotettiin oluen anniskelu oluen kaupasta ja nähtiin välttämättömäksi tehdä jotakin rajoituksia yleistä oluttulvaa vastaan. V. 1883 tuli lainsäädännössäkin oluen anniskelu erotetuksi myynnistä. V. 1886 annettiin Tampereella koko oluen anniskelu monopoliksi anniskeluyhtiölle, joka sai harjoittaa tätä liikettä, paitsi viina-anniskeluissaan, myöskin kahdessa erinäisessä olutanniskelussa. Valtuuston kannattamasta periaatteesta olutanniskelun monopolisoimisesta yhtiölle tekivät virastot kuitenkin joitakuita poikkeuksia. Valtuuston omalta taholta tehtiin 1890 se virhe, että sallittiin avata olutanniskelu Kyttälässä, muka laittoman anniskelun estämiseksi, mutta erehdys pian oikaistiin. Oluen anniskelun monopolisoinnin hedelmät hävitti kuitenkin suureksi osaksi se väkijuomalainsäädännössä voimaan päässyt periaate, että olutta saatiin ilman eri lupaa anniskella jokaisessa luvan saaneessa väkiviinajuomain anniskelupaikassa.

V:n 1899 olutkauppasäännökset, jotka tekivät oluen vähittäiskaupankin luvasta riippuvaksi, antoivat Tampereen valtuustolle toiveita ylen laajenneen olutkaupan rajoittamiseksi. Vahva yleinen mielipide, jonka kaupungin raittius- ja työväenyhdistykset toivat kirjoituksissa valtuuston kuuluville, vaati olutkaupan lopettamista tai ainakin alueellista rajoittamista. Tällöin myöskin jo lausuttiin Tampereella se ajatus, että oluen vähittäiskauppa olisi yksityisen kilpailun estämiseksi annettava oluttehtaiden monopoliksi. Valtuusto päätti vähentää 116 olutkaupan pyytäjän oikeudet 23:ksi, jotka olisivat annettavat rehellisille varsinaisille kauppiaille. Mutta kun maistraatti ei katsonut voivansa kieltää olutkaupan oikeuksia keltään hyvämaineiselta, menivät kaikki valtuuston pyrinnöt tyhjiin ja olutkauppa Tampereella sai rehoittaa melkein rajoittamattomassa vapaudessa, vaikka valtuusto säännöllisesti äänesti olutkauppaoikeuksien antamista vain muutamille keskikaupungissa liikettään harjoittaville pyytäjille. V. 1899 ilmoitettiin Tampereella olleen vähintään 150 olutmyymälää, s.o. yksi olutpuoti kutakin 205 asukasta kohden. Myymälöitä oli parhaasta päästä työväen asumissa kaupunginosissa, paikoin kaksittain ja kolmittainkin samassa talossa. Maistraatti oli myöntänyt oluenmyyntioikeuksia sellaisillekin henkilöille, joilta polisi oli ne evännnyt. V. 1902 mainittiin olutkauppaoikeuksia olleen kaupungissa jo kolmattasataa.

Olipa aikakin ilmestyä uuden olutlain (1901), joka v:sta 1903 alkaen antoi kaupungin valtuustoille vallan lakkauttaa kaiken olutkaupan kullekin oluttehtaalle jätettävää yhtä tehtaan ulkopuolella olevaa myymäläoikeutta lukuunottamatta. Lopulla vuotta 1902 ryhtyi Tampereen raittiusväki toimiin, että olutkauppain lukumäärä kaupungissa saataisiin rajoitetuksi vähimpään mahdolliseen. Muutamassa päivässä koottiin 12 696 nimeä sitä tarkoittavan valtuustolle jätettävän anomuksen alle. Valtuusto rajoitti olutkauppain luvun 11:ksi, joista oluttehtaille lain mukaan varattavia oikeuksia 8; samalla määrättiin olutkaupalle rajoitettu myyntialue. Siihen tapaan pysyi oluen myynti sittemminkin järjestettynä.

Edelläkerrotut toimet väkijuomaliikkeen supistamiseksi eivät kuitenkaan olleet tähdätyt väkijuomaliikkeen juurien katkaisemiseen ja hävittämiseen; ne ainoastaan "järjestivät" ja supistivat tuota liikettä. Alkoholin kukistumatonta valtaa Tampereenkin yhteiskunnassa vielä vuosisatain vaihteessa todistivat kaupungin viinatehtaat, mahtava anniskeluyhtiö myymälöineen, viinikauppayhtiö, oluttehtaiden suuret rakennukset, olutmyymälät ja vihdoin monipuolisinta kapakkaliikettä harjoittavat anniskelupaikat, hotellit, ravintolat, kahvilat ja klubit. Tällaiset tulokset saattoivat sitä vähemmän tyydyttää raittiusmielistä kansanliikettä, mitä enemmän väkijuomain valmistamisen ja myynnin täydellinen lopettaminen joutui etualalle tämän kansanliikkeen harrastuksissa. Yhdeksänkymmenluvun loppuvuosina alkoikin siitä syystä Tampereen kunnallisessa väkijuomapolitikassa uusi taistelukausi, entistä kiivaampi ja seurauksiltaan entistä huomattavampi.

Tuo uusi radikalinen raittiusvirtaus sai aikaan myöskin jonkinlaista hajaantumista Tampereen raittiusväen keskuudessa. Vanhempi raittiusväki piti yksilön vakaumukseen perustuvan raittiuden levittämistä pääasiana. Tämä väki oli tottunut näkemään raittiustyön tuloksia ainoastaan yhdistyselämässä. Se ei pyrkinytkään vaikuttamaan laajemmassa yhteiskuntaelämässä; siellä se ilmaisi mielipiteensä tavallisesti vain anomuksilla, jotka olivat sitä suurensuuntaisempia ja kaunissanaisempia mitä pienemmäksi niiden tosiasiallinen vaikutus tiedettiin. Valtiossa ja kunnassa raittiusväki, joka niin suureksi osaksi oli vähäväkistä kansaa, oli tottunut olemaan holhuunalaisena, tyytymään kaikkeen, mitä mahtavammat suvaitsivat määrätä, ja iloitsemaan niistä vähäisistäkin edistyksistä, mitä vallanpitäjät toimeenpanivat. Minkäänlainen raittiusväen omintakeinen kunnallinen toiminta ei Tampereella tullut kysymykseenkään. Siinä kohden puhui Aliina Salomaa totta: "Raittiit asettavat viinamiehet valtuustoon ja asettuvat sitten odottamaan heiltä hyviä toimia raittiuden hyväksi."

Nuoremman raittiusväen mielipiteet kävivät monessa kohdin toiseen suuntaan. Tällä taholla katsottiin raittiusasiaa ensi sijassa yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, joka oli ratkaistava yhteiskunnallisilla keinoilla, siis valtiollisella ja kunnallisella toiminnalla. Siitä johtui myös uusi kunnallinen taktikka: raittiusväen oli käytävä hyökkäykseen, valloitettava kunta ja vaikutettava ratkaisevasti kunnan asiain hoitoon. Kun vanhempi, varovainen raittiussuunta ei katsonut mahdolliseksi käyttää väkijuomalakeja puustavillisesti ja jyrkästi, vaan pyrki eteenpäin järjestämällä väkijuomaliikettä, rajoittamalla väkijuomaliikettä kulloinkin mahdollisilta näyttäviin rajoihin ja kannattamalla väkijuomakaupan harjoittamista raittiuden eduksi, niin uudempi suunta päinvastoin asetti perusehdoksi asetusten ankarimman soveltamisen, alkoholiliikkeen supistamisen ja lopettamisen kerrassaan niin pitkälle kuin voimassa olevat lait ikinä sallivat. Toiset siis rauhallisen edistyksen ja kehityksen ystäviä, toiset leppymättömän taistelun hakijoita.

"Uusi malli" tuli käytäntöön 1899, jolloin taistelunhaluiset raittiudenharrastajat muodostivat erityisen "raittiuspuolueen", joka seuraavina vuosina pienuudestaan huolimatta innokkaasti otti osaa kunnalliselämään äänestäen omia valtuusmieslistojansa ja "Kipinöillään" virittäen muidenkin kuntalaisten harrastusta asiaan. Raittiuspuolueen menestystä voi sanoa loistavaksi. Sen omat äänimäärät eivät vaaleissa paljon painaneet, mutta tuon pienen joukon agitatorinen ja siveellinen henki oli niin voimakas, että sen vaikutuksesta raittiuskysymys seuraavaksi vuosikymmeneksi tuli koko kunnallispolitikan keskipisteeksi ja raittiuspyrinnöt ankarasta vastustuksesta huolimatta saavuttivat, kuten olemme nähneet, suurenmoisia voittoja.

Tämän uuden aikakauden väkijuomataisteluihin Tampereella vaikutti suuresti koko maassamme samaan aikaan levinnyt ja varttunut kieltolakiliike. Vanhempi raittiusväki piti kieltolakia raittiusliikkeen etäisenä päämääränä. Nuorempi raittiusväki rupesi sitäkin taistelulla tavottamaan. V. 1898 alkanut juomalakkoliike otti lippuunsa kieltolain vaatimuksen. Siihen lakkoon yhtyi Tampereella puolenkymmentätuhatta työläistä ja lakko aljettiin mahtavalla mielenosoitusretkellä Vapunpäivänä. Syksyllä 1898 pidettiin Tampereella koko maan yhteinen juomalakkokokous, ja siellä asetetun juomalakkohallituksen asemapaikaksi määrättiin Tampere. Kieltolakivaatimuksen esittäminen tuli tästä puoleen pysyväksi numeroksi työväen vapunpäiväretkillä; Suomen työväenpuolue kirjoitti 1899 saman vaatimuksen viralliseen ohjelmaansa.

Kieltolakiliikkeen aallokko rupesi jo pauhaten ryntäämään valtiosäätyjenkin saaren kovaa kalliorantaa vastaan. Tampereella pidetty suuri juomalakkokokous päätti toimittaa seuraaville valtiopäiville jättiläisanomuksen, jossa oli vaadittava kieltolakia tai ainakin koko juovutusjuomalainsäädännon täydellistä uudistamista. Tampereella kirjoitti adressiin nimensä 4 580 kieltolain, 113 kunnallisen kielto-oikeuden ja 10 vallitsevain olojen kannattajaa. Adressi toimitettiin v:n 1900 valtiopäiville ja parhaansa tekivät tamperelaiset muullakin tavoin valtiopäivämiehiin vaikuttaaksensa. Mutta tyhjiin raukesi suuri yritys eikä paremmin onnistunut syväin rivien hartaasti kannattama yritys saada seuraavilla valtiopäivillä hyväksytyksi kunnallinen kielto-oikeus.

Tampereen kunnallisiin raittiustaisteluihin tämä kansassa vallitseva yleinen raittiusystävällinen mieliala tietenkin suuresti vaikutti. Taistelu täällä keskittyi viinanmyyntiin, jota raittiusmieliset vaativat kaupungissa kokonaan lopetettavaksi. Raittiuspuolueen, työväen ja suomalaisen puolueen samaan suuntaan käyvät pyrinnöt tuottivat vihdoin hedelmän. Keväällä 1903 oli ratkaiseva taistelu. Valtuuston valmistusvaliokunta taipui myynnin kieltoon, kauppaseura pani "mitä jyrkimmän vastalauseen" valmistusvaliokunnan "hämmästyttävää" menettelyä vastaan tässä kaupungin elinkysymyksessä, talonomistajain yhdistys varoitti viitaten idästäpäin uhkaavaan väkijuomatulvaan, mutta parasta pantiin myös toiselta puolelta ja lopullisessa äänestyksessä valtuusto 21 äänellä 15 vastaan päätti lopettaa kaiken viinan vähittäismyynnin kaupungissa kaksivuotiskaudeksi 1903–1905.

Tampereen raittiusmielisten voitto ei ollut pysyvä. Useissa seuraavissa valtuusmiesvaaleissa voittivat viinapuolueen listat ja myyntikiellon peruuttaminen oli sen kautta ratkaistu asia. Raittiusmieliset kuitenkin uupumattomasti jatkoivat agitatiotansa. Raittiusseurain keskuskomitean asettama tutkimuskunta koetti seikkaperäisillä tilastoilla osoittaa viinanmyyntikiellon hyödyllisiä seurauksia. Valtuusto itsekin oli jo 1904 v:n alussa asettanut komitean tutkimaan väkijuomain myymiskiellon vaikutuksia. Tutkimus, jonka suoritti maist. K. Rein, tuli siihen tulokseen, ettei myyntikiellolla ollut sanottavaa vaikutusta kaupungin yleiseen kauppaliikkeeseen, vaan että kiellon aikana väkijuomain tuonti kaupunkiin suuresti kasvoi ja juopumuksesta pidätettyjen ja rangaistujen luku arveluttavasti lisääntyi.

Ratkaisun lähetessä alussa vuotta 1905 jätettiin valtuustolle raittiusseurain keskuskomitean toimesta kerätty adressi jossa 7 528 kuntalaista (niistä 3 937 veroamaksavaa) ilmoitti vastustavansa ja 376 kannattavansa viinan myyntiä; yli kaksikymmentä Tampereen ympäristön kuntaa anoi kaupungin viinakauppoja pidettäväksi suljettuina. Monessa kokouksessa harkitsi valtuusto asiaa. Valtuuston valiokunta esitti palattavaksi entiseen järjestelmään: kokemus oli sen mielestä todistanut, ettei raittiutta voitu pysyvästi edistää pakkokeinoin, että kaupunki oli myyntikiellon vuoksi kärsinyt tappiota ja että anniskeluyhtiön voittovarat olivat menneet kapakoitsijain pussiin. Valtuusto päättikin 22 äänellä 7 vastaan jälleen sallia viinanmyyntiä kaupungissa jotakuinkin entisessä laajuudessa.

Tällaisen päätöksen tehdessään valtuusto kuitenkin ilmoitti aikovansa toisilla keinoin supistaa väkijuomaliikettä. Maist. E. Reijosen ehdotuksesta näet valtuusto ryhtyi perinpohjaisesti järjestämään väkijuomain myynnin ja anniskelun harjoittamista. Raittiusväen ponnistuksilla oli aikain kuluessa saatu aikaan kaikenlaisia rajoituksia väkijuomamyymäläin ja ravintolain aukioloajoissa y.m. Nyt entisen lisäksi m.m. kiellettiin poltettujen, miedompain ja mallasjuomain myynti lauantaisin ja luokitettiin ravintolat kolmeen luokkaan, joilla oli eri pitkät aukioloajat.

Nämä pikkuparannukset eivät voineet tyydyttää raittiusmielisiä. Pian saivat vuorostaan hekin riemuita. Suurlakon puhjetessa suljettiin Tampereella äkkiä kaikki väkijuomalähteet. Säännöllisten olojen palattua ne kaikki tosin jälleen avautuivat, mutta olot olivat kuitenkin nyt niin toisenlaiset, että väkijuomain myynnin kieltäminen oli enään vain ajan kysymys. Kun lähinnä seuraavat valtuusmiesvaalit jälleen vahvistivat raittiusmielisiä aineksia valtuustossa, päätti valtuusto 18 äänellä 14 vastaan uudelleen lopettaa väkijuomain vähittäismyynnin kaksivuotisjaksoksi 1907–1909 ja samanlainen päätös uudistettiin seuraavaksikin myönnytyskaudeksi. Yksikamarisen eduskunnan 1907 tekemä kieltolakipäätös sekä 1909 alkanut väkijuomain kuljetuskielto valtionradoilla olivat ratkaisuun vaikuttavia seikkoja. Kun viiniyhtiökin, kuten jo mainittiin, 1908 menetti myyntioikeutensa; ei Tampereella viimeksimainitun vuoden kesäkuun aljettua saatu laillisesti ostaa muita alkoholipitoisia juomia kuin olutta.

Tämä saavutus jäi vain partioretkeksi, jota ei seurannut pysyvä valloitus. Järjestyneen työväen ollessa vaalilakossa vastalauseen panemiseksi kunnallisvaaleissa vallitsevaa viidenkolmatta äänen asteikkoa vastaan ja suomalaisen puolueen kylmetessä raittiusriennoille eivät raittiusmieliset saaneet miehiään valituksi valtuustoon. V. 1911 valtuusto valtavalla enemmistöllä myönsi alkavaksi myyntikaudeksi kaupunkiin kahdet kotimaisten poltettujen ja yhden ulkomaisten väkiviinajuomain sekä miedompain väkijuomain myyntioikeudet ja samanlainen päätös uudistettiin 1913. Pian sen jälkeen alkanut maailmansota heitti kuitenkin kaikki vanhat suunnitelmat nurin ja avasi mahdollisuuksia kokonaan toisenlaisille ratkaisuille.

Aina muistettava on se työ, joka Tampereella on suoritettu kansan ehdottoman raittiuden hyväksi jo viinavallan pimeimpänä valtakautena ja pitkäin kunnallisten väkijuomataistelujen aikana. Jos missä niin tässä ovat kansan syvimmätkin rivit olleet todellisesti edistyspyrkimysten osallisina. Mutta kansanjoukkojen herättämisestä ja valistamisesta sekä voittojen saavuttamisesta muisto tunnustaa ansion ensi sijassa niille yksityisille hartaille, uskollisille, väsymättömille ja kyvykkäille raittiudenharrastajille, joita Tampereella on ollut harvinaisen monia. Heidän joukostaan ovat erityisellä arvonannolla mainittavat J. V. Hellberg, Samuel Hellman, Kyösti Huhtala, Aaku Mäki (Sampsa Luonnonmaa), Aliina Salomaa, Kaarle Viljakainen, Anton Vuorinen ja Eino Sakari Yrjö-Koskinen. Ilman heitä ei Tampere olisi niitä Suomen raittiusliikkeen päämajoja, joihin se aina on kuulunut. (82)

15. TYÖVÄEN ELÄMÄÄ JA OLOJA.

a) Työväen luokka yleensä: "Työväen" käsite. Työväen yhteiskunnallinen jakautuminen. – Kuinka suuri on ollut Tampereen työväestö? Teollisuustyöväestön luku. Työläisryhmät väenlaskujen mukaan. Tampereen koko työväestö.

b) Tehtaalaisoloja: Patriarkallisia oloja. – Tehtaalaisten taloudellinen taso vanhempina ja uudempina aikoma. – Tapaturmat. – Taudit. Keuhkotauti ja tehtaat. – Lasten käyttäminen tehdasteollisuudessa.

c) Työväen yleisiä oloja: Työläisten perhe-elämä entisinä aikoina. – Ulkotyöläiset. Katsaus heidän palkkaolojensa kehitykseen.

d) Työoloja: Työaika. Vanha normalityöpäivä. 10-tuntisen työpäivän liike. Työaika Tampereen tehtaissa 1890-luvulla. Myöhempi kehitys. – Palkkaustavat. Urakkajärjestelmä. Tuntipalkkaliike. – Ylityöt. – Työlakot. Vanhimmat lakot. Myöhempiä lakkoja. Muurarien lakko 1900. Muita lakkoja.

e) Vanhaa työväenhuoltoa: V:n 1859 elinkeinoasetus. Työväensuojeluksen alku Suomessa. Kenraalikuvernöörin alote 1859. Pöyristyttäviä tietoja, mitättömiä tuloksia. V:n 1868 elinkeinolaki. Välikohtaus pappissäädyssä 1872. V:n 1879 elinkeinolaki. Uudemmat työväensuojelulait. – Tampereen tehtaanisäntäin hyväntekeväisyystoimia. Turvakoteja, sairaaloita, ruokaloita. Osallisuus liikevoittoon ja palkintojärjestelmä. – Kunnan toimia. Anniskeluvarain jako. Työväen rahastot. Muita kunnan toimia. Tampereen työväenopisto.

a) Työväen luokka yleensä.

Ryhtyessä luomaan katsausta Tampereen väestön lukuisimman ja tärkeimmän osan työväen, yleisiin oloihin viimeisten sukupolvien aikana ennen työväenluokan suurta valtiollista vapautusta, näyttää tarkoituksenmukaiselta ensiksi kiinnittää huomiota muutamiin silloisen työväenluokan perusoloihin.

Mitä tarkoitetaan nimityksellä työväki 19. vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa? "Työväen" käsite on sinä aikana näköjään ollut erittäin epämääräinen; tuolla paljon käytetyllä nimityksellä on tarkoitettu jotain hämärää, summittaista, vain suurimmassa yleisyydessä tunnettavaa. Aikaisemmin ei ollut niin. Kaupungissa asuvan "työmiehen" oikeudet ja velvollisuudet olivat tietyt, määrätyt; säätihän Tampereen maistraatti muinoin senkin, mitä kapineita laillisella työmiehellä tuli arkussaan olla. Kisällit, oppipojat, ajurit, tehtaalaiset, palkolliset muodostivat erilaisia oikeudellisia piirejä vanhassa järjestystä rakastavassa valtiossa. Mitään epävarmaa, häilyvää "työväkeä" ei ollut olemassa; milloin sellaista yleisnimitystä käytettiin, tarkoitettiin sillä helposti lueteltavia ryhmiä maalla ja kaupungissa. Jos milloinkaan niin silloin oli työväki "järjestynyttä", sillä eroavaisuudella meidän ajoistamme, että järjestäjänä oli ennen valtio ammattikunta- ja palkollissääntöineen, vaivaishoito- ja irtolaisasetuksineen ja vankiloineen.

Uuden ajan lainsäädäntö, etupäässä vv:n 1859, 1868 ja 1879 elinkeinoasetukset ja -lait, hävittivät tämän vanhan työväenluokituksen. Omituisia työläis-sekamuotoja syntyi, kun uusi vapaampi henki koetti tiloittaa kasvattamiaan uusia työläisryhmiä vanhaan yhteiskuntarakennukseen. "Sellaisen lystikkään työläisryhmän muodostivat esim. "itsesuojelijat", eräs laji vapaita käsityöläisiä, jotka v:n 1868 elinkeinoasetuksen mukaan saivat yksinänsä harjoittaa käsityötä omaksi toimeentulokseen. Tampereella oli kuusikymmenluvun alussa jo useita tällaisia itsesuojelijoita. Vanhan ajan porvarit ja käsityöläiset, peljäten uusien tulokkaiden kilpailua, koettivat tehdä valtion aikeet tyhjäksi panemalla itsesuojelijain maksettavaksi sekä suuren pääsymaksun että raskaan vuotuisen kaupunginveron, mihin toimenpiteeseen "itsesuojelijat" vastasivat siten, että jättivät maksunsa suorittamatta, mutta jäivät kuitenkin kaupunkiin. Mainittu elinkeinoasetus niinikään lisäsi laillistetun köyhälistön lukua sallimalla kaupunkilaisten vapaasti käyttää rakennustöissään maalaisväkeä ja ottamalla huomaansa kaikenlaiset katukaupustelijat, kankaanmyyjät y.m.s. Kelle taas laki ei myöntänyt elinkeinovapautta, se itse otti elämisoikeuden ja sai siveellistä tukea koko yhteiskunnalta, joka ei tiennyt sen ylistettävämpää tekoa kuin rehellisen ansaitsemisen huonoinakin aikoina. V:n 1879 elinkeinolaki sitten vain nosti laiksi sen, mikä jo oli kansan siveellinen tietoisuus.

Sillä tavoin uusi kapitalistinen tuotantotapa ja sen vaatimuksiin mukautuva yhteiskunnallinen kehitys kokonaan muuttivat eri kansanluokkain keskinäiset suhteet. Vanhain oikeudellisten ryhmäin sijalle tulivat puheenaolevalla aikakaudella yhteiskuntaelämän määrääjiksi uudet taloudelliset ryhmät. Työntekijät alkoivat sulautua laajaksi yhdenmukaiseksi taloudelliseksi luokaksi: "köyhälistöksi". Työväki menetti vanhan oikeudellisen suojansa ja joutui elämään yksin, vain palkkansa varassa. Entisajan monien lainsuojaamain ammattien sijasta sille jäi yksi ainoa elinkeino: työ. Nimitykset "työ", "palkka", "työväki" saivat uuden merkityksen.

Tämä kehitys ei kuitenkaan yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ehtinyt täydellisesti hävittää vanhoja oloja. Työväen taloudellinen luokkamuodostus jäi monissa kohdin ulkopuoliseksi ja keskeneräiseksi. Vuosisadan loppuessa ei maamme työväki ollut suinkaan taloudellisesti yhdenmukaista ainesjoukkoa, ja vielä vähemmin olivat tavat ja katsomukset sen piirissä sulaneet yhteen. Eheästä työväenluokan kokonaisuudesta voitiin puhua ainoastaan ylimalkaisesti. Työväen mielipiteiden yhteensulattamiseksi oli työväenliike ehtinyt tehdä vasta alustavan työn. Entiset työväenryhmät olivat näet halki vuosisadan jälkipuoliskon yhä edelleenkin olemassa ja niiden lisäksi muodostui lakkaamatta uusia työväenryhmiä, joilla oli omat syntymämerkkinsä ja ominaisuutensa. Toisin sanoen: me näemme kuvattavalla ajalla työväen suurta muuttumista, vaan emme vielä tuon muuttumisen tuloksia.

Tampereen työväestöön vuosisadan loppupuoliskon kuluessa tutustumme parhaiten tarkastamalla sen eri ryhmiä. Taaimmaisina näemme vanhat ruotsinaikaiset ryhmät: palkolliset, kirvesmiehet ja ajurit, kisällit ja oppipojat. Näiden lisäksi kehittyi vuosisadan sydänaikoina tehtaalaisryhmä, joka antoi aihetta miespolven kestävään tietopuoliseen ja käytännölliseen kiistaan siitä, olivatko tehtaalaiset itsenäisiä työntekijöitä vaiko palkollisia. Historiallisesti tehtaalaisryhmä kehittyi osittain palkollisluokasta osittain käsityöläistyöväestä. Palkollisista kehittyivät myöhemmin omiksi ryhmikseen myöskin kaupan ja kulkuneuvojen "palvelijat", kauppa-apulaiset, rautatieläiset y.m.s. Kirvesmiesten vanhasta ammattikunnasta, osittain myös varsinaisista käsityöläisistä, vihdoin muodostui kaupunkien surunlapsi, ulkotyöväki. Nämä kaikki muodostavat Tampereen työväen, yhtenäisen suuren taloudellisen luokan. Mutta jokainen sen osista muodostaa myöskin oman yhteiskunnallisen ryhmänsä. Erilaiset ovat näiden tyhmäin työnantajat: millä perheet (palkollisilla), millä yksityiset työnantajat (käsityöläisillä, kauppa-apulaisilla), toisilla tehdaslaitokset (varsinaisilla tehtaalaisilla), toisilla kunta (suurella osalla ulkotyöntekijöitä) tai valtio (rautatieläisillä). Erilaisia ovat näiden luokkain työ- ja palkkaolot, erilaisia elämän vaatimukset, sivistysolot ja monet muut tärkeät perusseikat.

Kysymykseen, kuinka suuri Tampereen työväestö on eri aikoina ollut, emme voi antaa täsmällistä vastausta. Lähennellen tarkkoja tietoja sitävastoin saadaan useammastakin eri lähteestä. Ensinnäkin antavat virallinen teollisuustilasto ja sitä ennen maistraatin laatimat vuotuiset luettelot tietoja kaupungin kahdesta tärkeimmästä työläisryhmästä, nim. tehdas- ja käsityöläistyöväestä. Näitä tietoja olemme jo ennen esittäneet. Mukavamman yleiskatsauksen saamiseksi merkittäköön vielä tähänkin nämä luvut muutamilta ajankohdilta:

    Tampereen teollisuustyöväestön ryhmät vv. 1820–1900

                                    kaikki teoll. työntekijät
                         käsityön-                % kaup.
    vuosi  tehtaalaisia  tekijöitä    yhteensä    väestöstä

    1820        54          119          173        18.1
    1840        329         240          569        31.2
    1855      1 190         387        1 577        41.3
    1860      2 419         448        2 867        54.8
    1870      3 551         270        3 821        54.7
    1885      3 868         405        4 273        26.6
    1890      4 684         883        5 567        27.7
    1900      9 088       1 451       10 539        29.0

Jo näistä luvuista näkyy työväenluokan tavaton merkitys Tampereella vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa. V:sta 1855 v:teen 1900 kasvoi Tampereen teollisuustyöväestön luku 669 % eli enemmän kuin kuusinkertaiseksi. On tietysti suunnaton ero elääkö samalla paikkakunnalla 1577 vaiko 10 539 työläistä Moni seikka, joka edellisissä oloissa tuntuu yksityiseltä pikkuseikalta, on jälkimmäisessä tapauksessa suuri yhteiskunnallinen kysymys. Joukot muuttavat yhteiskunnallisia oloja; ainoastaan joukossa on yksityisellä työntekijällä yhteiskunnallista merkitystä. Ja tosiaan on Tampereella ollut tätä joukkoa!

Teollisuustyöväestön suuri kasvaminen tapahtui kolmessa asteessa: ensin äkillinen nousu viisikymmenluvun lopulla, sitä seurannut pitkä hiljainen suvanto ja vihdoin uusi äkillinen nousu yhdeksänkymmenluvulla. Kutakin näitä eripituisia aikakausia vastasi melkein yhtä suuri suhteellinen työväen kasvaminen, nim.:

    vv. 1855–1860   vv. 1860–1890   vv. 1890–1900
          82 %              94 %             89 %

Tälläkin seikalla on ollut merkityksensä, sillä ei ole yhteiskunnallisissa oloissa yhdentekevää, onko suhteellisesti yhtä kipeäin yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen aikaa kolme vuosikymmentä vaiko vain yksi tai ei sitäkään.

Ennen on myöskin viitattu vanhain tehtaiden hallitsevaan asemaan Tampereen teollisessa kehityksessä. Vanhain, ennen vuotta 1860 perustettujen tehtaiden työväestö edusti v. 1890 päälle 72 % ja v. 1900 vielä 57.5 % kaupungin koko teollisuustyöväestöstä. Seikat sellaiset merkitsevät työläisoloissa pysyväisyyttä, ammattitaitoisuutta, rauhallisuutta, vanhoillisuutta, joista kaikista ominaisuuksista Tampereen tehdasväestö onkin ollut tunnettu. Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä vanhain tehtaiden työväestön merkitys tuntuvasti väheni. Uudet työläisluokat (ulkotyöläiset y.m.) astuivat silloin kaupungin yhteiselämään mukanaan uudet kysymykset.

Teollisuustilasto luo myöskin kuvan tehdas- ja käsityöläistyöväen keskinäisistä suhteista läpi suurimman osan mennyttä vuosisataa. Oltuaan vuosisadan kolmena neljänä ensimmäisenä vuosikymmenenä valtaluokkana teollisen työn alalla ja kaupungin koko väestössä, käsityöntekijät seuraavan kolmen neljän vuosikymmenen kuluessa vaipuivat niin toisessa kuin toisessakin suhteessa mitättömäksi vähemmistöksi. Tämän taantumuksen ajan loppupuoli oli aineellisen ja siveellisen alennuksen ja kurjuuden kausi käsityölle ja sen työväelle. Odottaisi nyt että käsityöntekijäin suhteellinen lukumäärä olisi vuosisadan viimeisellä, suurteollisella aikakaudella edelleenkin pysynyt lamassa. Mutta päinvastainen oli asianlaita. Käsityö vilkastui s.o. mukautui uusiin kapitalistisiin oloihin, ja käsityön työväen joukot laajenivat tavattomasti. Mutta vaikkakin tämän työväen työolot ja käsitykset olivat uusia oli sen elämässä siltä sangen paljon entisten kisälliaikain perintöä. Niihin perintöihin kuului myös kiinteä toveri- ja ammattihenki luokkahenki pienoiskoossa, mikä teki käsityöläistyöväen työväenliikkeen etuvartijoiksi ja partioretkeläisiksi; he ensimmäisinä alkoivat työläisten ammattiyhdistysliikkeen ja ensimmäiset järjestelmälliset ja menestykselliset palkkataistelut.

Edellä on ollut puhe ainoastaan siitä rajoitetusta teollisesta työväestöstä, jota virallinen teollisuustilasto käsittelee. Muiden työläisryhmäin (palkollisten, kauppa-apulaisten, kulkulaitosten palvelijain) henkilöluvusta ja sen vaiheista antavat tietoja kirkolliset väkilukutaulut vv. 1820–1880 sekä erityisesti toimitetut väenlaskut vv. 1890-1900. Saamme niistä seuraavan taulukon:

    Kaikki työläisryhmät Tampereella vv. 1820–1900

        ryhmät                    1820  1840  1860  1880  1890   1900

    palkollis(palvelus-)luokka      51   227   323   519  1 023  2 339
    kirvesmiehiä ja ulkotyöläisiä   32    51   120   154  2 023    542
    käsityön työntekijöitä          56    97   234   715  1 044  1 980
    tehtaalaisia                    71   269 1 656 3 109  3 980  7 345
    kauppa-apulaisia                12    10    23    74    244    140
    kulkulaitospalvelijoita         –    –     S    21    297    684
    muita                           –    –    –    –     25    465

            kaikki ryhmät yhteensä 222   654 2 359 4 592 8 636 13 495

Taulukko ei ole tarkan tarkka. Vv. 1820-1860 on noudatettu tietolähteiden omaa ammattiryhmitystä; huomattava on, että tuona vanhempana aikajaksona ei kosken itäpuolella olevain tehtaiden (pellavatehtaan ja verkatehtaan) työväestöä luettu kaupungin väestöön. Käsityön työntekijöihin ei ole luettu mestareita, paitsi v. 1880. – Vv:n 1880-1900 ammattiryhmitys on koetettu saada verrattavaksi aikaisempain väkilukutaulujen ja myöskin teollisuustilaston kanssa. Ryhmitys käsityöntekijöihin ja tehtaalaisiin on suoritettu ennen käyttämämme historiallisen menettelyn mukaan V:n 1900 ryhmittely on kuitenkin sangen ylimalkainen, koska julaistun tilaston pohjalla ei voi tarkemmin erottaa itsenäisiä elinkeinonharjoittajia palkkatyöläisistä.

Kun tässä taulukossa on otettu huomioon mikäli mahdollista kaikki Tampereen työläisryhmät ja työläiset, ovat sen luvut luonnollisesti suurempia kuin teollisuustyöväestöä esittävässä taulukossa. Työläisryhmäin keskinäisten suhteiden muuttuminen ilmenee hyvin näistä luvuista; niiden mukaan oli kustakin sadasta työläisestä Tampereella

                                  v. 1820   v. 1860   v. 1890

    palkollisia                      23        14        12
    kirvesmiehiä ja ulkotyöläisiä    15         5        23
    käsityön työntekijöitä           25        10        12
    tehtaalaisia                     32        70        46
    kauppa-apulaisia                  5         1         3
    kulkulaitospalvelijoita          –        –         4
    muita                            –        –        –

Työntekijä ei ole ainoastaan tuotannon harjoittaja, itsensä elättäjä. Hän on yhteiskunnallisesti sidottu myöskin muihin ihmisiin, ensi sijassa perheeseen, jonka isä tai tuki hän on tai johon hän muuten kuuluu. Työväenluokan suuruutta Tampereellakaan ei voi oikein mitata, ellei työntekijäin mukaan lueta myöskin heidän perheitään. Elätettävineen eli perheineen työntekijät muodostavat "työväestön". Esitämme tässä vanhempiin kirkollisiin ja uudempiin valtion toimittamiin väenlaskuihin perustuvan katsauksen Tampereen koko työväestön lukuisuuteen menneen vuosisadan eri aikoina.

        Tampereen koko työväestö vv. 1820–1890

            käsityöläis-  tehtaalais-    muu         koko
            väestö        väestö      työväestö    työväestö
    vuosi    luku   %      luku    %    luku   %    luku   %
                   kaup.         kaup.       kaup.       kaup.
                   väest.        väest.      väest.      väest.

    1820      359   38      194    20    269   28     822   86
    1840      663   36      428    24    419   23   1 510   83
    1860    1 360   26    2 422    46    893   17   4 675   89
    1880    2 320   17    6 196    46  3 754   27  11 774   90
    1890    1 911    9    6 842    34  7 802   38  16 555   81

Tiedot w:lta 1820–1880 O. Blåfieldin mukaan. V:n 1890 numerot lasketut saman vuoden väenlaskun mukaan. V:lta 1900 ei vastaavaa laskua voida lähennellenkään tarkasti tehdä.

Pitemmittä selityksittä näkyy näistä numeroista, miten tavattomassa määrässä Tampere läpi menneen vuosisadan on ollut "työväenkaupunki" ja miten se oltuaan aluksi erityisesti käsityöläisväestön kaupunki, vuosisadan puolivälissä muuttui tehtaalaiskaupungiksi nähdäkseen vihdoin uusien työväenryhmäin, kuten ulkotyöväen y.m.s. astuvan etualalle. (83)

b) Tehtaalaisoloja.

Pyrkiessämme tarkemmin tutustumaan Tampereen työväen oloihin ja elämään vuosisadan loppupuoliskon kuluessa kiintyy huomio erityisesti tehtaalaisiin, jotka puheenaolevalla aikakaudella olivat Tampereen työväestön lukuisimpana, erikoisimpana ja suurimpain muutosten alaisena ryhmänä.

Tehtaalaisten oloissa pistää silmään ensi sijassa se patriarkallinen hallinto, joka oli vallalla vanhemmissa suurtehtaissa lähelle vuosisadan loppua. Yleensä ei näiden tehtaiden työväellä ollut mitään sananvaltaa työnsä asioissa, sen tuli vain alistua ja tehdä työtä nurkumatta. Tehtaiden isännät sitävastoin katsoivat perinnäisesti olevansa oikeutettuja tekemään työväelleen melkeinpä mitä hyvänsä. Kun Finlaysonin tehtaassa v:n 1870 aikoina tuon tuostakin sattui tulipaloja, niin ilmoitettiin työväelle, että murhapolttajan ilmisaamiseksi pidätetään 14 päivän kuluttua neljännes työväen palkasta kuuden viikon aikana ja että siihen tyytymättömät saavat mennä pois tehtaan työstä. Vaikkapa aikomus olikin maksaa pidätetty palkka myöhemmin työntekijöille takaisin, oli tämän "palorahan" kiristäminen kuitenkin perin omavaltainen teko ja sai suuren joukon työntekijöitä eroamaan tehtaan työstä. Seitsenkymmenluvulla käytäntöön tulleet järjestyssäännöt poistivat joukon entisiä mielivaltaisuuksia, mutta oli niitä jäämäänkin laillistetussa muodossa, minkä lisäksi järjestyssäännöt olivat tavattoman ankarat.

Neljäntoista päivän irtisanomisaika oli nyt tullut teollisuudessa käytäntöön, mutta paperitehtaan järjestyssääntöjen mukaan v:lta 1874 oli tehtaalla valta heti erottaa työntekijä: "1) Vähimmästäkin varkaudesta. 2) Törkeästä uppiniskaisuudesta päällikköä vastaan. 3) Törkeämmistä riidoista kumppaniensa kanssa työn-ajalla. 4) juopumuksesta työn-ajalla. 5) Julkisesta valeesta. Jokainen, joka näin tavoin menettää työpaikkansa, kadottaa myöskin saatavan palkkansa, joka lankee paperitehtaan vaivais- ja säästökassaan." Pellavatehtaan järjestyssäännöissä v:lta 1894 voitiin heti erottamalla työstä rangaista työntekijä "1:o Joka törkeällä huolimattomuudellaan vahingoittaa toista hengen tai jäsenen puolesta. 2:o Joka käytöksessään rikkoo rehellisyyttä, raittiutta ja siveyttä vastaan. 3:o Joka ilmeisesti niskoittelee työssä oltaessa päällysmiesten antamia käskyjä vastaan. 4:o Joka ilkeydessään vahingoittaa tehtaan koneita, raaka-aineita, valmista ja keskentekoista työtä. 5:o Joka tuo väkijuomia tehtaasen. 6:o Joka polttaa tupakkaa tai muuten huolimattomasti liikuttelee tulta tehdashuoneuksissa. 7:o Joka useampia kertoja loukkaa näitä tehtaanjärjestyssääntöjä tekemällä pienempiä rikkeitä."

Sakoista taas oli paperitehtaan järjestyssäännöissä 1874 seuraava määräys: "§ 5. Työntekijä ei saa laiminlyödä työtuntia eikä työpäiviä. Joka sen tekee ilman laillisetta esteettä, sakoitetaan 1 markasta 6:teen markkaan. Samate jokainen, joka ennen työkellon ilmoitusta lakkaa työstänsä ja aikoo poislähteä, sakoitetaan yhdellä markalla; sama rangaistus lankeaa, jos ei työntekijä 10 minuutin sisällä, jälkeen kellon ilmoitusta, ole työhönsä ruvennut." "§ 13. Vahingot masiineissa, työkaluissa y.m. niinkuin myös akkunaruutujen särkemisen, huolimattomuudesta, taitamattomuudesta, elikkä myös ehdolla tehtyinä, on työntekijän palkitseminen palkastansa pois jätettämisellä. Jos vahingon tekijä ei tule ilmi, on kaikkien samassa huoneuksessa työtätekevien palkitseminen vahinko." Vielä oli markan sakon uhalla kielletty lasten, koirain, kissain tai muiden eläimien ja kolmen markan sakolla vieraiden tai tuttavien vieminen tehtaaseen; sakon alainen oli tupakanpolttaminen tehtaan paikoilla, makaaminen työn aikana ja työpaikasta luvatta poistuminen, tehtaan aineiden ja tuotteiden sokaiseminen sekä (näinä "juomastriken" aikoina) kerrassaan 20 markan sakon uhalla väkijuomain tuominen tehtaaseen. – Kahtakymmentä vuotta myöhemmin (1894) oli pellavatehtaalla sakoilla aina viiteen markkaan asti rangaistava: "1:o Joka polttaa tupakkaa tehtaan alueella tai myöskin liikuttelee tulenarkoja aineita. 2:o Joka ei anna ilmi varkautta taikka tehtaan tai sen työntekijän omaisuuden tahallista vahingoittamista. 3:o Joka useita kertoja myöhästyy tai syyttä jää pois työstä. 4:o Joka on tehnyt hutiloitua ja huonoa työtä. 5:o Joka koettaa salata huonoa työtä. 6:0 Joka ei huolellisesti puhdista ja hoida hänen huostaansa uskottuja koneita y.m. 7:o Joka vie asiaankuulumattomia henkilöitä tehdashuoneuksiin. 8:0 Jonka käytös on huono tai joka muuten rikkoo näitä tehtaan järjestyssääntöjä vastaan." Kaikki tuomitut sakot menivät tehtaan apu- ja sairasapukassoihin.

Usein olivat tehtaiden muukalaiset työnjohtajat työväelle kovin ankaria ja tylyjä; surullisimpia oli pumpulitehtaalla sattunut tapaus, kun ulkomaalainen mestari rankaisi työmiestä niin raakamaisella tavalla, että mies tuli ijäkseen vialliseksi; mestari tuomittiin toki maksamaan työmiehelle kuukautista eläkettä. Uskomattomia juttuja on kerrottu joidenkin mestarien epäsiveellisestä elämästä naistyöntekijäinsä joukossa. Kerrotaan, että suurlakon pauhussa 1905 viimeiset raaoista esimiehistä kuljetettiin huuliharppujen ja vihellysten säestyksellä ulos tehtaiden porteista, joista eivät enään antamansa sitoumuksen mukaan takaisin tulleet. Tuo lakko niinkuin työväenliikkeen murtavat tapaukset yleensä ovat olleet käänneaikoja myöskin henkisessä ja siveellisessä suhteessa. (84)

Tampereen tehtaalaisten taloudellinen taso ei menneen vuosisadan loppupuoliskon kuluessa päässyt suurestikaan kohoamaan siitä, missä se aikaisemmin oli ollut.

Muutamilta päätevuosilta tunnemme Finlaysonin tehtaan maksaman koko työpalkkasumman. Jakamalla tämän summan samaan aikaan tehtaan palveluksessa olevain työntekijäin luvulla saamme tietää työntekijäin keskimääräisen vuosipalkan; jos vuosipalkan jaamme 300:lla, niin saamme tietää likimääräisen päiväpalkan. Tämän mukaan oli Finlaysonin tehtaalla keskimääräinen palkka seuraavanlainen:

              vuodessa   päivässä              vuodessa   päivässä
    vuonna       mk         mk        vuonna      mk         mk

    1840       280:38      0:93       1891      576:82      1:92
    1843       242:89      0:81       1895      610:56      2:04
    1850       240:36      0:80       1900      702:59      2:34
    1856       262:99      0:88

Näitä numeroita voidaan katsoa edustaviksi ainoastaan suurimassa yleisyydessä. Vv:n 1843, 1850 ja 1856 keskimääräisten palkkain alhaisuuteen on vaikuttanut mm. suuri alaikäisten käyttö tehtaan työssä (vast. vuosina 26 %, 22 % ja 19 %), jotavastoin vv:n 1891, 1895 ja 1900 keskimääräisiä palkkoja on nostanut alaikäisten työntekijäin suuresti vähentynyt suhteellinen luku (vast. vuosina 12 %, 5 % ja 5.2 %). Ei myöskään palkkain paikallaan pysyminen tai kohoaminen ole siltä aina merkinnyt vakavia tai edistyviä palkkaoloja. Todellisuudessa pidettiin viisikymmenluvun palkkoja hyvinä, mutta yhdeksänkymmenluvun palkkoja huonoina. Näiden raja-aikain välillä olivat pumpulitehtaalaisten palkkaolot monenlaisten vaihtelujen alaiset, joita valitettavasti emme voi numeroin osoittaa. Kuusikymmenluvulla tapahtui pumpulitehtaalaisten taloudellisessa asemassa suuri käänne pahempaan päin. Amerikan pumpulisodan vuoksi lyhennettiin työaika pumpulitehtaassa neljäksi päiväksi viikossa, mutta työväen palkan sanottiin vielä juuri ja juuri riittäneen välttämättömiin menoihin. Nälkävuosien alkaessa syksyllä 1866 alennettiin palkat tehtaassa 10–30 penniin tunnilta ja kankureilta Smk:aan 2:50 kangaskappaleelta. Hätäaikana tehtaan joukko kuitenkin pysyi koossa kiitollisena, ettei tarvinnut nälkään kuolla. Mutta palkat painuivat nyt pitemmäksi aikaa nälkätason rajoille. V. 1869 sattunut tehtaan suuri tulipalo riisti ajaksi monilta tehtaalaisilta leivän kokonaan, niin että heitä oli autettava yleisellä rahainkeräyksellä. Vihdoin ajat valkenivat, ja rautatienrakennuksen aikoina teollisuus elpyi ja palkat paranivat. Mutta talvikautena 1875–1876 oli tavattoman vedenpuutteen vuoksi puolet pumpulitehtaan koneistoa pantava koko talveksi seisomaan, minkä aikana tehtaan työläisten palkat alenivat puoleen entisestä ja vieläkin alempaan. Miesten viikkopalkka, joka ennen oli 10–15 mk, aleni nyt 5–8 mk:aan ja naisten viikkopalkka putosi 7–10 mk:sta 2–4 mk:aan. Alkupuolella vuotta 1877 taasen lyhennettiin pumpulitehtaassa sodan pelosta työaikaa ja -palkkaa tuntuvasti. Eivätkä palkat siitä ehtineet sanottavastikaan nousta, kun talven 1885–1886 alkaessa tehtaalaisille jälleen kiertyivät eteen kovat ajat.

Kahdeksankymmenluvun loppu oli pitkistä ajoista tehtaalaisillekin taas suotuisampaa aikaa ja silloinen elinkeinojen kukoistus tuntui heidänkin oloissaan. Mutta työttömyysaikana 1892 palkat useissa tehtaissa alenivat ja 1893 lyhennettiin työaikaa (ja palkkaa) kutomateollisuudessa. Näitä vuosia seurasi jälleen parempia, kunnes v:n 1899 tulvan tuottamista teollisuushäiriöistä taas alkoi pitempi ahdinkoaika tehtaalaisille. Vuosisadan loppuajalta olemme merkinneet muistoon seuraavat keskimääräiset päiväpalkat muutamissa Tampereen tehtaissa:

                    v. 1885   v. 1891   v. 1895   v. 1900

    verkatehdas   Smk. 2:06      1:86      2:08      3:38
    pellavatehdas  "   1:51      1:22      1:57      1:92
    paperitehdas   "    –       2:86      2:46      3:58

Nämäkin numerot vahvistavat sitä tietoa, että palkat v:n 1895 aikoina jälleen nousivat siihen määrään, missä olivat ennen vv:n 1885–1886 ahdinkoa, ja että yhdeksänkymmenluvus loppuvuodet olivat verraten suotuisat työväelle. Mutta uuden vuosisadan ensi vuosina tehtaalaisten palkkoja ja työaikaa tämän tästäkin lyhennettiin, kunnes suurlakon jälkeen tuli muutamia parempia vuosia ja parannuksia itse työoloissa. (85)

Tehdastyöväestön erityisiä ja kammottavimpia vihollisia olivat tapaturmat ja taudit. Vanhoissa kaupungin kertomuksissa viisikymmenluvulta on harva se vuosi, ettei mainita yhtä tai paria koneisiin "musertunutta" työläistä; pienemmistä tapaturmista ei kirjaa pidetty, mutta arvata sopii niiden olleen epälukuisia aikoina, jolloin kokematonta väkeä tuli tulvimalla tehtaisiin, jotka olivat käymässä yötä päivää. Tehtaalaisten tapaturmista ja taudeista kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvuilla antaa suppean, mutta hyvin valaisevan kuvan seuraava O. Blåfieldin laatima tilasto Tampereen yleisessä sairaalassa kahtena vuosikymmenenä (1859–1878) hoidetuista tehtaalaisista:

                            hoidettavia
      hoidon syy            luku     %
    mielenvika                18    4.1
    muut taudit              182   40.8
    tapaturma                241   54.0
    fosforimyrkytys            5    1.1
                    yhteensä 446  100.0

Silmäänpistävä näissä luvuissa on tapaturmain ehdoton ja suhteellinen lukuisuus, joka, niinkuin Blåfield lausuu, "ei juurtenkaan ole mikään täydellinen kuva eri tehtaissa tapahtuneiden vammojen luvusta, koska ainoastaan pahimmissa tapauksissa on otettu Sairashuoneeseen, eikä silloinkaan kaikkia". Vuotta kohden tilastomme mukaan tuli Tampereella puheenaolevana aikana 12 sellaista tapaturmaa. Päälle puolet vammoista oli haavoja. Vielä yhdeksänkymmenluvullakin olivat työssä sattuneet, s.o. koneista, putoamisesta, esineiden putoamisesta, räjähdyksestä t.m.s. aiheutuneet tapaturmat Tampereella sangen lukuisat. Vv. 1891–1900 sattui sellaisia tapauksia polisin laatiman tilaston mukaan kaikkiaan 292 eli vuosittain keskimäärin 29.2 tapausta; kaikista tapauksista oli 5.1 % kuoleman tuottavia. Onpa todella Tampereenkin teollisuudessa työväensuojelus ollut tarpeen!

Tiedetään, että Tampereen teollisuuden työväestö on vanhoista ajoista asti ollut erittäin altista sairaudelle. "Tuskin missään – lausuu eräs asiantuntija – näkee niin tyypillisiä tehtaalaisia, oikeinpa tehtaalaissukuja kuin Tampereella. Siellä, jossa jo on ehtineet jotkut suvut neljässä polvessa olla tehdastyössä, ovat varsinkin nuoremmat polvet niin kalpeita ja sairaan näköisiä, että tuskin kukaan heidän ammatistaan erehtyä voisi." Tehtaalaisten keskuudessa sattuneet lukuisat mielenvikaisuustapaukset herättivät jo kauan sitten kaupungin köyhäinhoitoviranomaisten huomiota. Teollisuudessa, varsinkin kutomateollisuudessa työskentelevälle väestölle ominaisena tautina mainitaan kahdeksankymmenluvun alussa kalvistustautia, joka tavallisesti oli keuhkotaudin alkuna. Viimemainitun taudin hävitykset Tampereen tehdastyöväestön joukossa ovat olleet hirvittävät. Niinkuin ennen jo on mainittu oli vuosikymmenenä 1889–1898 keuhkotautiin kuolleita kaikista kuolleista tehtaalaisista 50.2 %, mikä suhdeluku oli tavattoman paljon suurempi kuin kaikkien samaan tautiin kuolleiden suhdeluku kaikista kaupungin kuolleista (20.5 %). Mutta vielä kauhistuttavampia ovat numerot keuhkotautikuolleisuudesta aikaisempina aikoina Tampereen pumpulitehtaassa. Mainitun tehtaan täysikasvaneen väestön (työntekijäin ja heidän vaimojensa ja leskiensä) kuolleista vuosikymmenellä 1871–1880 oli o. Blåfieldin laskelmain mukaan kokonaista 68.5 % keuhkotautiin kuolleita. (86)

Kuten tunnettua, on Tampere halki viime vuosisadan ollut lasten työn pesäpaikkoja, ellei kerrassaan pääpesä Suomessa. Tästä seikasta olemme vuosisadan loppupuoliskon ajalta koonneet seuraavia tietoja:

        Alaikäiset (alle 15 vuotta vanhat) työntekijät
        Tampereen tehdasteollisuudessa vv. 1855–1900

                                     kutoma-         Finlaysonin
            kaikissa tehtaissa    teollisuudessa     tehtaassa
                        %                     %                  %
    vuosi   yhteensä kaikista     yhteensä kaikista  yhteensä kaikista
                     työntek.              työntek.           työntek.

    1855      230      19.8         181     18.9       169      18.6
    1860      430      17.7         354     17.3       278      17.1
    1865      609      25.5         570     27.7       197      16.8
    1870    1 001      28.2         949     29.8       649      27.9
    1875      762      20.3         718     23.7       500      25.7
    1885      515      13.3         490     16.5       365      20.3
    1890      370       7.9         321      9.2       137       6.3
    1895      259       4.8         248      6.0       118       5.0
    1900      397       4.1         363      5.6       157       5.2

Näissä numeroissa, jotka koskevat ainoastaan varsinaisten tehtaiden työväestöä, tulevat selvästi näkyviin lasten työn eri aikakaudet menneellä vuosisadalla. Viisikymmenluvulla oli lasten käyttö teollisuudessa suuresti kasvamassa; lainsäädäntö ei kuitenkaan siihen kysymykseen kajonnut. Kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvuilla oli tämänlaisen menettelyn häikäilemätön huippukausi. V:n 1868 elinkeinolaki koetti hillitä lasten työn yletöntä käyttämistä, mutta nälkä toi tehtaat lapsia täyteen. V:n 1870 vaiheilla oli Tampere tuhannenyhden tehdaslapsen surullinen satukaupunki: lähes kolmasosa koko kaupungin tehtaalaisjoukosta oli lapsiparkoja; loistavin esimerkki oli sinä vuonna pellavatehdas, jossa 360 työntekijää, s.o. 45.9 % eli lähes puolet koko tehtaan työväestöstä oli alle 15 v:n ikäisiä! Kahdeksankymmenluvun lopulla osoittaa tilasto suurta vähennystä alaikäisten työntekijäin luvussa. Se oli 1889 v:n työväensuojeluslain vaikutusta. Mutta vielä senkin jälkeen oli alaikäisten työntekijäin luku verrattuna koko työväen lukuun Tampereella huomattavasti suurempi kuin keskimäärin koko maassamme (vv. 1890, 1895 ja 1900 koko maassa 3.4 %, 1.6 % ja 1.7 % koko teollisuustilaston käsittelemästä työväestöstä).

Alaikäisten käyttäminen Tampereen teollisuustyössä on kukoistanut kurjuuden, orpouden ja äpäryyden keskellä. Synkät olivat tehdaslasten työolot entisinä aikoina, jolloin työpäivät olivat 14–15 tuntiset, yötyössä ei työntekijän ikään katsottu, työhuoneolot olivat mitä epäterveellisimmät, työväen ravinto mitä huonoin ja työntekijät tapaturmille ja taudeille alituisesti alttiina. Hyväntekeväisyyden nimessä ja valtion kannatuksella kokosi James Finlayson aikanaan orpoja puuvillatehtaansa "asyliin". Mutta ei ollut ukko Finlayson aina joukkoansa paimentamassa eivätkä turvattomain orpolasten ja suurteollisuuden edut aina käyneet yhteen suuntaan. Tampereen tehtaiden vanhat hyväntekeväisyyslaitokset jättivät vanhempaan nöyrään työläispolveen kauniin muiston. Myöhemmät polvet ovat muistaneet mitalin toista puolta. (87)

c) Työväen yleisiä oloja. Ulkotyöväki.

Työläisten perhe-elämää Tampereella seitsenkymmenluvun lopulla ja sitä seuranneina aikoina on työväen olojen tarkka havainnoitsija Tyko Varto kuvannut m.m. seuraavin piirtein:

"Asuttiin pienissä, likaisissa ja kurjissa hökkeleissä, joissa huonekaluina oli joitakin uloskuluneita ja rikkoutuneita rämiä, jotka aikoinaan olivat olleet huonekaluja. Sänkyjä ei suuremmissa perheissä riittänyt kaikille, vaan vuoteet tehtiin lattialle, jossa vuodevaatteina oli olkipusseja ja uloskuluneita päällysvaatteita, jotka eivät enää olleet siinä kunnossa, että ne edes paikattuina olisivat päällä pysyneet. Harvalla perheenisällä oli vaatteita muuta kuin ne, joilla työssäkin kävivät ja nekin olivat huonot, mutta perheitten äidit ja lapset olivat vaatteitten puolesta vieläkin huonommassa asemassa, sillä perheitten äideillä ei ollut päällepantavana muuta kuin vanhoja tyttöaikana hankkimiaan jo kuluneita pukuja ja lapsilla vanhempainsa hylkäämiä riekaleita. Tämän aikaisiin työläistapoihin kuului palttoon lainaaminen kirkkomatkoille, sillä kaikilla isillä ja äideillä ei ollut talvipalttoota, jolla olisivat kehdanneet kirkkoon mennä."

"Tavallisimpana ruokana työläisperheessä oli hapan kova leipä, perunat ja silakat sekä piimä tai ruisjauhoista ja maltaista valmistettu hapannutettu 'pellonpiimä' eli 'syötävätaikina', jota piimän verosta ryypättiin palanpainimeksi... Lapset olivat laihoja ja voimattomia. Pimeän tultua eivät ne tahtoneet saada katsotuksi sen aikuisia huonojakaan huonevalaistuksia, sillä kynttilän- tai lampun liekistä soilehti heidän silmiinsä ilkeä valojuova, joka kiusasi ilkeästi, sillä näköhermot olivat heikkoudesta ärtyneet. Niinikään oli lapsilla silloin kurjuuden seurauksena ilkeä silmätauti 'pasko', josta ainoastaan harvat lapset säästyivät. Lasten aliravitsevaisuuden takia oli kuolleisuus lasten keskuudessa hyvin suuri, minkävuoksi hautajaisia oli joka perheessä usein ja kaikki tämä sentähden, että perheen isä joi palkastaan suurimman osan..."

Niin lohduttomalta kuin tämä kuva näyttääkin, Tampereen työväen taloudellisessa elämässä vaihteli parempiakin aikoja huonojen kanssa ja työväen yhteiskunnallisessa asemassa havaitsemme hidasta mutta yhtämittaista kohoamista vuosikymmen vuosikymmeneltä.

Tarkastaessamme Tampereen työväen, etupäässä ulkotyöläisten palkkaoloja katovuosia seuranneina aikoina, havaitsemme seitsenkymmenluvun alkuvuosien täällä päin yleensä olleen hyviä työaikoja. "Keinollisuuden" edistymistä ja talojen korkeita hintoja Tampereella kehuttiin, työväki nautti hyviä palkkoja. Palkkain korkealla pysymiseen vaikuttivat v:n 1872 jälkeen Tampereen seuduilla aljetut rautatierakennukset, joiden kerrotaan saattaneen monelle tehtaalaisellekin lapion käteen.

Tätä hyvää aikaa näyttää kestäneen v:n 1876 lopulle saakka. Kolmena edellisenä vuonna ei, Tampereen Sanomain kertomuksen mukaan, ahkeran ja taitavan työmiehen tarvinnut valittaa työnpuutetta, ja palkkakin oli tavallisen korkea ja riittävä; mutta nyt oli tapahtunut suuri muutos, työmiesten olot olivat joutuneet peräti huonolle kannalle, työtä ei saanut, vaikka palkatta olisi tehnyt, työtä oli vähän ja työmiehiä paljon. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella työolot yhä pahenivat ja ensi kerran nyt monessakin piirissä harkittiin vakavasti työväenkysymystä. Vuosikymmenen puolivälissä laskettiin Tampereella tavallisen työmiehen viikkopalkaksi 8 mk, harvoin enemmän, usein vähemmän. Talvella palkka oli tätä keskimäärää puolta vähempi.

Vasta main. vuosikymmenen puolivälin jälkeen rupesivat ajat uudelleen työkansalle hiukan valkenemaan. Tampereen kaupungissa oli vuosikymmenen loppupuolella ensimmäinen suuri rakennuskeinottelun aika, ja uusia puu- ja kivirakennuksia kohosi kaupungissa kilvalla. Työpalkat kohosivat korkeimmilleen v:n 1890 aikoina, jolloin rakennuksilla saatiin 55 pennin tuntipalkkoja, "kätyrit", tiilipojat ja ruukinkantajat ansaitsivat 2–3 markat päivässä ja kirvesmiehet ottivat parempia palkkoja kuin miesmuistiin. Teolliset laitokset lisäsivät tuntuvasti liikettään ja ottivat lisää työntekijöitä. Palkoistaan ei työväellä kumminkaan ollut täyttä iloa, sillä elintarpeiden hinnat kohosivat myöskin nopeaa vauhtia. Vielä kesä 1891 oli erään Tampereen työväenyhdistykselle esitetyn komitean mietinnön mukaan "harvinaisen hyvä työvuosi, jolloin työmies ansaitsi 3–5 mk päivässä, mitä voi pitää riittävänä, vieläpä korkeanakin työpalkkana". Seuraavassa tammikuussa sanottiin samassa mietinnössä palkkain olevan pieniä, mutta ei kuitenkaan alempia kuin muina talvina.

Mutta yhdeksänkymmenluvun ensi vuodet olivat alkumerkkinä suuriin työolojen muutoksiin. Nyt vasta oli rahatalous ruvennut suuremmassa määrässä leviämään maaseuduille, saattanut maanomistajat riippuviksi puuliikkeistä ja vientioloista, maalaistyöväen riippuvaksi rahapalkasta ja kaupunkien teollisuuden ja kaupan riippuvaksi maalaisväestön lisääntyneestä ostokyvystä. Maalaistyöläiset joutuivat liikkeelle, "pussiselkiä" alkoi lappaa kaupunkeihin, jonne hyvät ansiot houkuttelivat. Äkillinen väenlisäys vaikutti haitallisesti asunto-, terveys-, koulu- y.m. oloihin, sanalla sanoen koko kunnallishallintoon ja -talouteen. Ja kun maalaisolot huononivat, teollinen tuotanto hiljeni, rakennustyöt lakkasivat ja talvi tuli ja työläisjoukot jäivät suljettujen porttien ulkopuolelle, niin huomattiin, että työväenkysymyksessä oli ilmennyt uusi puoli, ulkotyöväenkysymys, ja yhteiskunnallisessa kysymyksessä uusi pulma: työttömyys.

Kun aikaisemmin teoksessamme olemme Emil Hynnisen tutkimuksen mukaan esittäneet katsauksen Tampereen sekatyöläisten ja hevosmiesten palkkain kehitykseen vuosijaksona 1842–1880, esitetään tässä sopivana täydennyksenä siihen Eino Kuusen laatima taulukko Tampereen kaupungin töissä maksetuista apurien palkoista menneen vuosisadan viimeisellä ja kuluvan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

         Tampereen kaupungin töissä maksetut apurien palkat
                          vv. 1890–1911

            talvella      (penniä)      kesällä       (penniä)
    vuosi   päiväpalkka  tuntipalkka    päiväpalkka  tuntipalkka

     1890    (150–180)      –                250       –
     1891         (180)      –           200–275       –
     1892    (160–210)      –           200–225       –
     1893     140–150       –           170–190       –
     1894     130–140       –           180–200       –
     1895          140       –           210–230       –
     1896          170       –           220–240       –
     1897     180–240       –                250       –
     1898     200–240       –           275–300       –
     1899     200–220       –           260–300       –
     1900     200–220       –           270–300       –
     1901     175–225       –                230       –
     1902     150–200     19–23         220–230     22–23
     1903     160–180     20–22         210–230     21–23
     1904     160–180     20–22         220–230     22–23
     1905     160–170     20–21         220–230     22–23
     1906     200–220     25–27         280–320     28–32
     1907     200–240     25–30         270–330     27–33
     1908     220–260     27–32         270–350     27–35
     1909          280         35         320–380     32–38
     1910     240–280     30–35         320–370     32–37
     1911     240–280     30–35         350–370     35–37

Työlistan paikkamäärät on yhdeksänkymmeluvulla useimmiten ilmoitettu päivä- eikä tuntipalkkoina. Milloin on ollut toisin laita, on tuntipalkat taulukossa muutettu päiväpalkoiksi laskemalla talvipäivään 8 tuntia ja kesäpäivään v. 1890 12, mutta v:sta 1892 alkaen 11 tuntia. V:sta 1900 alkaen on talvipäivä laskettu 8-, kesäpäivä 10-tuntiseksi.

"Tampereella olivat palkat 1890 kesällä aikaan nähden hyvin korkealla ja samoin vielä seuraavanakin vuonna. V:sta 1892 alkoi palkkojen aleneminen, joka kesällä 1893 ja talvella 1894 saavutti päätekohtansa. Vielä talvella 1895 olivat apurien palkat hyvin pienet, ja huononlaiset vielä talvella 1896:kin. Työolojen paraneminen alkoi varsinaisesti vasta saman vuoden kesästä. Samaa todistavat ne muutamat kirvesmiesten palkkoja koskevat tiedot, mitkä ovat kaupungin työlistoista löytyneet:

    vuosi  talvipalkka  kesäpalkka   vuosi  talvipalkka  kesäpalkka

    1891         –          2:75    1894       1:40       2:20
    1892       2:–          2:50    1895         –       2:75
    1893       1:40            –    1896         –       3:20

Vuosikymmenen loppuvuodet olivat korkeiden palkkojen aikaa aina talveen 1901 saakka. Sen vuoden kesästä alkoivat palkat sitten taas aleta, pysyen alhaisina v:een 1906 saakka, jolloin ne huomattavasti kohosivat. Seuraavina vuosina pysyivät apurien palkat jotenkin samanlaisina; v. 1908 ne eivät alentuneet, vaan ennemmin kohosivat. Seuraavana vuonna seurasi uusi kohoaminen, vaikka vähäisempi kuin v. 1906."

Näissä palkkaoloissa oli pohja muiden työolojen kehitykselle. (88)

d) Työoloja.

Vielä kahdeksankymmenluvun lopulla pidettiin Tampereella 12 työtuntia päivässä jonkunlaisena normalityöpäivänä kaikessa teollisessa työssä. Sitä lyhemmät työpäivät eivät tulleet kysymykseen, paitsi milloin tehtaiden isännät omaksi edukseen lyhensivät väkensä työaikaa ja palkkaa. Tampereen työväenyhdistyksen 1888 toimittaman tiedustelun mukaan oli yleinen työpäivä kaupungissa siihen aikaan 12–12 1/2 tuntinen. Tehdasteollisuuden työajassa oli pieniä eroavaisuuksia. Puuvillatehtaalla työskenneltiin kahdeksankymmenluvulla, vuosikymmenen alkupuolella toimeenpannun työpäivän lyhennyksen jälkeen, kello 5:stä aamulla kello 7 1/2:een illalla, paitsi lauantaisin, jolloin työ lopetettiin kello 4; kun ruoka-ajat olivat 2 tuntia, jäi siis työpäiväksi keskimäärin vähän vaille 12 tuntia. Petersonin vanha villakehruutehdas työskenteli v:n 1888 aikoina 13-tuntisin työpäivin ja sahoissa tehtiin työtä 12 1/2, tuntia. Mutta pellavatehdas oli jo edistynyt koko harppauksen, siellä kun sekä itse pellavatehtaassa että konepajassa ja puuhiomossa oli jo puheenaolevan vuosikymmenen alussa otettu käytäntöön 11 tunnin työpäivä. Kerrottiinpa lisäksi, että pellavatehtaalla voitiin maksaa yleensä parempia palkkoja kuin puuvillatehtaassa, vaikka pellavatehtaassa oli lyhempi työaika; puheenaolevina aikoina olivat päiväpalkat puuvillatehtaalla keskimäärin korkeampia kuin pellavatehtaassa; mutta kun jälkimmäisessä tehtaassa käytettiin suhteellisesti enemmän alaikäistä työvoimaa kuin puuvillatehtaalla, saattoivat täysikasvaneet työntekijät pellavatehtaalla saada parempia palkkoja. V:n 1888 työtiedustelun mukaan oli myöskin kirjapainoissa käytännössä 11-tuntinen työpäivä.

Varsinaisissa käsityöammateissakin oli tiedustelun aikana yleisesti käytännössä 12–12 1/2 tunnin työpäivä. Ainoastaan kelloseppäin, värjärien ja ompelijattarien työpäivä oli lyhempi (11–11 1/2 t.). Seppäin työaika ilmoitettiin 13, muurarien samoin ja suutarien 13 1/2 tunniksi päivässä. Monessa ammatissa ilmoittivat työntekijät isäntänsä antamista tiedoista poikkeavasti työaikansa 13–14 tunniksi päivässä (vaskisepät 14, nahkurit 12–13, satulasepät 14, kirjansitojat 14, puusepät "13 ja yli", räätälit 13–14 tunniksi). V. 1889 ilmoittivat Tampereen räätälintyöntekijät tekevänsä 14–15 ja v. 1892 vielä 13–14 tuntisia työpäiviä. Kurjissa oloissa työskentelivät leipurit. Tiedustelun aikana sanottiin heidän työpäivänsä olevan aivan määräämätön; seuraavana vuonna toimitetun erikoistiedustelun mukaan työskenneltiin leipurinammatissa tavallisen liikkeen aikana 14 tuntia, josta leipomiseen käytettiin aika puoliyöstä kello 8–9:ään aamulla; v. 1893 tiedettiin Tampereen leipurintyöntekijäin työajan olevan 16–18-tuntisen ja yö- ja pyhätyön aivan tavallista.

Paljon oli siis korjaamisen varaa. Työpäivänlyhennyskysymys joutuikin Tampereella aikaisin julkisen keskustelun alaiseksi. Aamulehti kirjoitti 1884 työajan lyhentämisen puolesta kirjoitussarjan, jossa vaadittiin tehtaissa käytäntöön otettavaksi 10-tuntinen työpäivä palkkaa lyhentämättä. Tampereen työväenyhdistys otti ensimmäisistä hetkistään saakka 10-tuntisen työpäivän asian ohjelmaansa ja ajoi sitä sitkeästi siihen saakka kunnes se päämäärä saavutettiin ja uusi asetettiin. Niinpä yhdistys 1888 lausui kaupungin valtiopäivämiehille toivomuksen 10-tuntisen työpäivän voimaan saattamiseksi lainsäädännön avulla; otaksuttiin kyllä, että siitä voisi seurata työpalkan vähennys, mutta pidettiin siinäkin tapauksessa työväen henkistä ja terveydellistä voittoa paljon suurempana; ei muuten luultu työpäivän lyhentämisen vaikuttavan haitallisesti kappale- ja urakkatyöhönkään, koska niidenkin korvaus aina lopuksi on riippuvainen päiväpalkasta. Melkein joka vuosi työväenyhdistys piti kokouksia, valmisti lausuntoja ja lausui valtiopäivätoivomuksia 10-tuntisen normalityöpäivän puolesta. Se oli kylläkin tarpeellista valistustyötä, koskapa 1888 tiedettiin kertoa esimerkkejä Tampereen tehtaista, ettei työväki ollut tarjotessakaan suostunut lyhempään työpäivään, ja vielä 1895 työväenyhdistyksessä valitettiin, että muutamain teollisuuslaitosten työntekijät vastustivat työpäivän lyhennystä, koska pelkäsivät sen vuoksi jäävänsä, liian pienille tuloille. Sillä vaivalla, mitä Tampereen työväki näki kymmenen tunnin vaatimuksen puolesta, olisi luullut vuoria siirrettävän; mutta vanhoillista tehdasväestöä ei sitenkään saatu taipumaan niin uskomattomaan uudistukseen. "10-tuntista työpäivää käytännössä toteutumaan saadakseen niissä tehtaissa, missä sitä ei vielä ole, – tehtaalaisseuran vuosikertomuksessa 1899 lausutaan – on seuran puolesta tehty useoita ponnistuksia. Lentolehtisiä asian valaisemiseksi on levitetty. – Yleisiä kokouksia on pidetty työajan lyhentämisen hyväksi kaksikin ja yksi kävelyretki puuvillatehtaalaisille. Sitäpaitsi on, niin puuvilla- kuin pellavatehtaallakin ollut yksinomaan omista työntekijöistä valittu komitea. – Nämä ja seuran valitsema komitea ovat tehneet voitavansa asian edistämiseksi. On toimitettu nimienkeräys siitä, paljonko on kymmenen tunnin puoltajia. Pellavatehtaalla saatiin se niin pitkälti toimeen että esitettiin isännistölle. – Yhä edelleen on kuitenkin työaika entisellään."

Pääasiallisesti tämän sitkeän, vuosikymmenen ajat kestäneen agitation ansioksi on luettava se, että yhdeksänkymmenluvun puolivälissä Tampereen tehdas- ja käsityö suureksi osaksi siirtyi 11-tuntiseen työpäivään. Tampereen työväenyhdistyksen 1896 toimittaman pienen tiedustelun mukaan oli kone- ja metalliteollisuudessa, verkateollisuudessa sekä useissa käsityönhaaroissa, kuten kultasepän, vaskisepän, nahkurin ja parturin ammateissa 11-tuntinen työpäivä vallitseva, jotavastoin vaatetusammateissa työpäivät olivat ainakin poikkeuksittain ja "sesonkeina" pitemmät (12–16 t.) ja leipurin työssä entiset hirvittävät. Yhdeksänkymmenluvun loppuvuosina päästiin vielä askel eteenpäin. Muutamissa Tampereen tehtaissa tällöin voimassa olleita työajan määräyksiä kuvaa seuraava taulukko:

    Työaika muutamissa Tampereen tehtaissa 1890-luvun lopulla

                                                työtunteja
                                              viitenä
                        järjestys- yleisen    viikon
                         säännön    työajan   päivänä  lauan-  koko
    tehtaan nimi          vuosi      rajat       à     taina  viikkona

    pellavatehdas           1894     6–7       11        9      64
    puuvillatehdas          1897     6–7       11        8      63
    Tampereen trikootehdas  1898     7–7       10        7 3/4  57 3/4
    Tammerfors väfveri       1898 1/2 7–7       10 1/2    8 1/2  61
    The Scotch Tweed Mg. Cy 1899     7–7       10 1/4    6 1/2  57 3/4
    verkatehdas               –     6–7       11        8      63
    Sommers, af Hällströmin
      ja Waldensin konepaja 1898     6–7       11        9      64
    Ratinan konepaja        1898 1/2 7–6       10       10      60
    K. F. Dunderberg        1899 1/2 7–6       10        9      59
    tupakkatehdas Virginia  1899     7–7       10 1/2    9 1/2  62

Työpäivänlyhennyspyrinnöissä oli vuosi 1898 muistettava. Silloin näet Tampereen kone- ja metallityöntekijät rauhallisella tavalla saavuttivat 10 tunnin työpäivän, puusepät ajoivat sen lakolla lävitse ja maalarit saivat työnantajat suostumaan joukkosopimukseen, jossa m.m. oli määrätty 10 tunnin työpäivä.

Vähitellen avautuivat mahdollisuudet 10 tunnin työpäivän yleiselle toteuttamiselle. Myöskin alkaneet routavuodet vaikuttivat 10 tunnin eduksi; Tampereen koko sivistynyttä yleisöä edustava kansanvalistuskomitea kääntyi 1900 tehtaiden isännistöjen puoleen esityksellä, että 10-tuntinen työpäivä otettaisiin tehtaissa yleisesti käytäntöön; esityksessä pantiin painoa siihen, että työt säännöllisesti päätettäisiin kello 6 j.pp., jotta työväelle jäisi iltaisin enemmän aikaa sivistysharrastuksiin. Tällä toimenpiteellä ei näytä olleen pysyviä seurauksia. Kuitenkin voidaan sanoa 10-tuntisen työpäivän olleen vuosisadan lopussa Tampereella laillansa jo normalityöpäivänä.

Sen jälkeen työväki ryhtyi käytännössä taistelemaan 9-tuntisen työpäivän puolesta, vaikka ohjelmassa jo työväenpuolueen alusta pitäin on ollut kansainvälisen sosialismin hyväksymä 8 tunnin työpäivä. V. 1907 aiheutti 9-tuntisen työpäivän vaatimus Tampereella kiivaan rakennustyöläisten työsulun, joka 5–6 viikkoa kestettyään päättyi työntekijäin häviöksi.

Palkanmaksuperuste on ollut työn, työväen historiassa tärkeä seikka. Vanhempina aikoina oli päiväpalkka yhtä yleinen palkkaustapa vapaalle työväelle kuin vuosipalkka palkollisille. Se oli se vakaa, virallinen järjestelmä, jota kaupunginkin töissä noudatettiin; aniharvoin, vain suurempien rakennustöiden sattuessa, annettiin työ urakoitsijalle. Tehtaissakin olivat vanhemmittain vuosi-, viikko- ja päiväpalkat vallitsevia; muunlaisista palkkaustavoista ei ole sanottavia jälkiä havaittavissa. Samoin käsityössä. Ulkotöissä vihdoin oli päiväpalkka melkeinpä yksinvaltias.

Kokonaan toisiksi muuttuivat palkkaustavat kapitalistisen keinotteluhengen tunkeutuessa perinnäisiin työoloihinkin. Keinottelijat, urakoitsijat tarjosivat palveluksiaan kaikkialla, missä työtilaisuuksia vähänkään runsaammin oli tarjolla. Seitsenkymmenluvulla saivat he kokonaan haltuunsa Tampereen kaupungin yleiset työt: tienteot ja torin korjaukset, rakennusten paikkaukset, avantojen aukipitämiset, rikkatunkioiden poistamiset, kaikki ne tarjottiin nyt huutokaupoin vähimmän vaativan toimitettavaksi. Urakoiminen syöpyi vähitellen julkiseen talouteen niin syvälle, että toisenlaista järjestelmää tuskin pidettiin oikeanakaan. Suuria urakoita seurasivat pienemmät, kunnes vihdoin työntekijätkin olivat urakoitsijoita. V:n 1888 ja vielä enemmän v:n 1893 aikoina oli puutyö- ja vaatetusammateissa, osalta jo muissakin käsityöammateissa, työntekijäurakoiminen eli kappaletyö yleisesti vallalla. Verstaissa työskentely, mestarin valvonta, kadotti merkityksensä; vanhat työolot särkyivät, käsityöläisurakoitsija, varsinkin vaatetustyöläinen, vei työnsä asuntoon ja muuttui "hiostustyöläiseksi". Tehtaisiin urakkajärjestelmä tietysti soveltui vieläkin paremmin; siellähän olivat kalliit koneistotkin houkuttelemassa niin suureen tuotantoon kuin mahdollista.

Ulkotöissä olivat suuret urakoitsijat aluksi yksin hyötymässä. Järjestelmä levisi kuitenkin nopeasti alaspäin, niin että suurena rakennusvuotena 1890 vanhanajan ihmisten ihmeeksi jo tiiliäkin kannettiin urakalla. V:n 1895 aikoina alkoivat yleisön suosion kannatuksella työmieskuntain yhteisurakat, "sakki-urakat", tulla muotiin ulkotöissä. Kivimiehet, muurarit, kirvesmiehet, kaikki urakoivat. Tällaisia urakoita moitittiin kuitenkin siitä, ettei sakissa toteltu päällysmiestä ja että niissä tehtiin laiskasti työtä ja saatiin huonoja palkkoja. Yhteiset sakkiurakat vähitellen taas joutuivat käytännöstä pois, mutta yksityiset työmiesurakoitsijat jäivät ottaen omalle vastuulleen pienempiä työurakoita, joiden suorittajiksi palkkasivat tovereitaan päiväpalkoin. Niinpä esim. muurarit jakautuivat muurarien lakon aikaan (1900) ikäänkuin kahteen luokkaan, urakoitsijoihin ja päiväpalkkalaisiin. Vihdoin joutuivat tällaisetkin työmiesurakat huonoon huutoon; kaupungin töissä ne tulivat kovin kalliiksi eivätkä ne hyväntekeväisyytenäkään näyttäneet vastaavan tarkoitustaan. Sellaisista syistä ruvettiin niistäkin uuden vuosisadan alussa luopumaan ja kääntymään jälleen entisten yksityisten suururakoitsijain puoleen.

Urakoimisjärjestelmä oli omiansa tekemään työolot epävarmoiksi, polkemaan päiväpalkkoja ja pitentämään työpäivää. Siitä syystä ajatteleva työväki rupesi vastustamaan tätä järjestelmää ja sen haittain vastapainoksi puuhaamaan aikapalkkajärjestelmän puolesta. Siihen tarkoitukseen oli tuntipalkka erittäin sopiva, se kun näytti oikeudenmukaiselta ja edulliselta sekä työntekijöille että työnantajille. Tampereella tuntipalkkajärjestelmä tuli yleisemmäksi vasta vuosisadan lopussa. V. 1890 Tampereen työväenyhdistys päätti yleisessä työväenedustajain kokouksessa ottaa keskusteltavaksi kysymyksen, olisiko suotavaa, että ainakin n.s. ulkotöissä maksettaisiin palkka tuntiluvun mukaan. Asiasta ei tarvinnut keskustella, sillä jo samana vuonna tuli uusi palkkaustapa käytäntöön ulkotöissä Tampereella, ensin parissa paikassa, sitten yhä useammissa. Maalarinammatissa tulivat tuntipalkat yleisesti valtaan kesällä 1894. Sen jälkeen tapa levisi nopeasti edelleen.

Työpäivän lyhentäminen ja muut työn vakauttamispyrinnöt menettivät suuren osan tehoaan niin kauan kuin ei n.s. ylityötä saatu säännöstellyksi. Entisajan rauhallisissa oloissa ja pitkinä työpäivinä ei ylityötä myöhemmässä merkityksessä tunnettu. Vasta kapitalistisen tuotantotavan vauhtiin päästyä, kun tehtaiden ja muiden liikkeiden toiminta ajoittain ylenmäärin kiihtyi, rasitettiin työväkeäkin niin pitkillä työajoilla kuin mahdollista. Tehtaissa, joissa ei ollut säännöllistä yövuoroväkeä, vaan joissa yötyötä tämän tästäkin tarvittiin, ammateissa, joissa työt keskittyivät erityisiin vuodenaikoihin, oli jo kahdeksankymmenluvun hyvinä vuosina ylityö tavattoman yleistä. Mutta tällöin ei vielä tullut mieleenkään, että ylityöstä olisi maksettava suurempaa korvausta kuin tavallisesta työstä. V. 1888 esim. pellavatehtaan konepajan työväki vasta lausui toivomuksia, että ylityöstä maksettaisiin korkeampi palkka kuin tavallisesta päivätyöstä ja ettei työväki olisi velvollinen vasten tahtoaan rupeamaan ylityöhön. Samalla tavoin Tampereen työväenyhdistys 1890 vasta esitti keskusteltavaksi kysymyksen, eikö ylityöstä ulkotöissä olisi maksettava jonkun verran korkeampi palkka kuin varsinaisesta työstä. Suuremmat tehtaat, jotka huonoina aikoina niin joutuisasti lyhensivät työntekijäinsä työaikaa ja palkkaa, näkyvät ensimmäisinä huomanneen velvollisuudekseen hyvinä aikoinaan maksaa työväelle edes hiukkasen erityistä korvausta ylityöstä. Niinpä havaitsemme pellavatehtaan järjestyssäännöissä v:lta 1894 ja muiden kutomateollisuuslaitosten järjestyssäännöissä vv:lta 1897–1899 säännöksiä, että ylitöissä, joita työväki yleensä oli velvollinen tarvittaessa suorittamaan, lasketaan 8 tunnin työ täydeksi päivätyöksi, mikä silloisissa oloissa vastasi n. 33 1/3 %:n korotusta työpalkassa. Tammelan konepaja lienee 1898 v:n maissa ollut ainoa Tampereen teollisuuslaitos, jossa ylitöistä maksettiin 50 %:n korotus. Rakennustyön alalla saatiin ylityön korvaus aikaan vasta myöhemmin; v. 1900 kuului lakossa olevain muurarien vaatimuksiin 25 %:n ylennys ylitöiden palkoissa ja maalarit rohkenivat vaatia 50 %:n korvausta. Kun muureja oli näin vähin erin murrettu, saattoi aukosta lopuksi kulkea koko järjestynyt työväestö.

Samantapainen kuin edelläkerrottujen asiain kulku on ollut monien muidenkin työparannusten kehitys: kahdeksankymmenluvulla vielä vanhat olot entisessä vallassaan, yhdeksänkymmenluvulla keskusteluja ja anomuksia olojen parantamiseksi ynnä siellä täällä heikkoja toteuttamisyrityksiä, vihdoin uuden vuosisadan alussa vaatimusten tarmokkaampi toimeenpano lakolla tai lakotta. Sellaisia parannuksia olivat esim. joukkosopimukset, joita yksityiset ammatit uudella vuosisadalla saivat aikaan työnantajainsa kanssa.

Äärimmäisenä keinona työolojensa parantamiseksi on Tampereenkin työväki jo kaupungin alusta asti osannut käyttää työlakkoja. Niiden historia Tampereella on kumminkin sangen niukka, sillä kaupungin työväen suuri pääosa, tehtaiden työväki, on aivan tilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta näköjään nurkumatta ja kärsivällisesti kantanut kuormaansa sukupolvien aikana ja muiden työläisryhmäin lakot ovat täällä olleet verraten pieniä, niistäkin useimmat pikemmin nälkäkapinain kuin itsetietoisen työväen lakkoliikkeen luokkaan luettavia. Luettelemme seuraavassa ne vuosisadan loppupuolella sattuneet lakot, mitä olemme tietoomme saaneet.

Kun pellavatehtaalla 1866 "nykyisten rahaseikkain ja venäjän rahan huonon kurssin tähden" vähennettiin työntekijäin palkkoja, erosi noin 80 miestä ja naista tehtaan työstä. Enin osa katui ja palasi työhön jo samana päivänä.

Kesällä 1869 näkivät Tampereen kaupunkilaiset ihmeekseen joutilaita puuvillatehtaalaisia joukoittain kävelevän kaupungilla keskellä arkipäivää. Kuultiin, että toistasataa kankurimiestä oli tehnyt "striken" paremman palkan saamiseksi ja mestarin kehoituksesta välittämättä jäänyt työhön menemättä. Sanottiin lakkolaisten odottaneen patruunan kotiintuloa esittääksensä asiansa hänelle. Luultavasti tuli sovinto, koskapa ei jutusta sen enempää kuulunut.

Seitsenkymmenluvulta on tiedossamme yksi ainoa lakko. Sen teki kahdeksan muuraria 1874 G. O. Sumeliuksen rakennuksella, kun ei heidän palkanylennysvaatimukseensa suostuttu. Sanomalehdessä paheksittiin enimmin sitä, että palkanylennysvaatimus oli tehty keskellä viikkoa, ja kiitettiin isäntää siitä, että hän karkoitti mokomat miehet työstään.

Kahdeksankymmenluvun ainoa havaitsemamme lakko oli noin 40 maalarintyöntekijän keväällä 1888 tekemä, jonka tarkoituksena oli 25 %:n palkanylennyksen hankkiminen. Lakko näkyy päättyneen surkeasti, sillä suurin osa palasi työhön jo parin päivän kuluttua pidettyään kokouksia ja neuvotteluja työnantajien kanssa, jotavastoin toiset jatkoivat lakkoa aikoen muodostaa keskuudessaan omintakeisen työyhtiön. Vielä seuraavallakin vuosikymmenellä olivat lakot harvinaisia tapauksia Tampereen työelämässä. V:n 1893 alussa oli pellavatehtaan liisterimiehillä lakko, 1896 tekivät räätälintyöntekijät palkkansa parantamiseksi menestyksellisen lakon. V. 1897 lakkoiltiin jälleen pellavatehtaalla ja suutarit tekivät lakon, jolla saivat palkkansa parannetuksi. Lopulla vuotta 1898 alkoi puuseppäin lakko, joka ei menestynyt; eräät lakkokomitean jäsenet saivat sakkoja ja vankeuttakin. Lakkoliike oli näinä vuosina selvästi kasvamassa, emmekä erehdy pitäessämme ammattiyhdistysten muodostumista pääasiallisena syynä siihen.

Ensimmäinen suurempi lakkokausi Tampereella oli 1900. Toukokuussa oli lakko Ratinan valimolla; lakko kesti kaksi viikkoa ja saatiin sillä 5 pennin korotus tuntipalkkaan. Saman kuun lopussa alkoi maalarien lakko, joka johtui siitä joukkosopimuksesta, minkä maalarit olivat laatineet edellisen päättyneen kaksivuotisen joukkosopimuksen sijaan. Lakko päättyi molemminpuolisilla myönnytyksillä kestettyään kolmatta viikkoa. Ennenkuin maalarien lakko oli päättynyt, alkoivat suutarit, lähemmä sata miestä, lakon, jota kesti muutama viikko ja jonka päävaatimuksina olivat yhteiset työhuoneet ja suutarintyöntekijäin velvoittaminen kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kun työnantajat suostuivat näihin vaatimuksiin, esittivät työntekijät uusia, joihin työnantajat eivät myöntyneet. Lakko loppui perin kurjasti, toiset puolet lakkolaisista olivat "lakkopettureita", eikä mitään uusia etuja saavutettu. Lakkolaisten vaatimukset olivat epäselvät heille itselleenkin. Kansan Lehti ei voinut havaita lakkoon muuta syytä kuin turhanaikaisen rettelöimishalun. Paremmin onnistui räätälien lakkohanke samana keväänä: se ei päässyt edes alkuunkaan ennenkuin mestarit täydellisesti mukaantuivat työläisten vaatimuksiin, m.m. 4 markan 50 pennin alimpaan päiväpalkkaan.

V:n 1900 lakoista oli kuitenkin huomattavin Tampereen muurarien lakko, koko maassa mainittu. Kaupungissa oli kesällä työnalaisena useampia suuria kivirakennuksia, m.m. kaupungin hallirakennus. Kun nyt huonojen aikain ovella muurarien palkat (25–48 p. tunnilta) olivat alentuneet lähes puoleen edellisen vuoden palkoista, esittivät muurarit työnantajilleen vaatimuksen, että työaika oli lyhennettävä 10 tuntiin ja tottuneille muurareille myönnettävä 50 pennin alin tuntipalkka sekä ylityöstä 25 %:n palkanylennys. Kun työnantajat eivät suvainneet edes vastata muurarien vaatimukseen, alkoi lakko 18 p. kesäk. Lakkolaisten luku läheni alussa kolmeasataa ja heidän keskuudessaan vallitsi hyvä järjestys. Työväenjärjestöt asettuivat suosiolliselle kannalle lakkolaisia kohtaan, työväki kautta maan keräsi heille apua, tulipa sitä ulkomailtakin. Kuitenkin tuli lakko pian hyvin levottomaksi, kun työnantajat tuottivat työväkeä muualta ja lakkolaiset joutuivat "haneenilaisten" ja muiden "lakkorikkurien" kanssa mellakoihin, joissa revolveritkin paukkuivat. Parin kuukauden työtaistelun jälkeen täytyi muurarien tunnustaa joutuneensa tappiolle. He palasivat työhön melkein entisillä ehdoilla, ainoastaan pienempiä myönnytyksiä saavutettuaan.

Seuraavat huonot työvuodet eivät olleet sopivia lakkojen tekemiseen. Työstä saatiin lakata usein ilmankin omaa tahtoa ja työttömyyden kysymykset nyt vakavasti järkyttivät yhteiskuntaa. Mutta säännöllisempää työolojen palattua kehoittivat toiselta puolen edellisinä vuosina painuneet palkat, toiselta puolen työväen suurlakosta rohkaistunut mieliala työläisiä jälleen keventämään kuormaansa lakoilla, joissa toisinaan ilmeni tavatonta ärtymystä. Tampereella tämän uuden lakko kauden alkoivat pellavatehtaan ja Lapinniemen pumpulitehtaan suuret kolmikuukautiset lakot, joilla työväki ei saavuttanut suurempia tuloksia. (89)

e) Vanhaa työväenhuoltoa.

Valtiollisen elämän uudestaan herätessä kuusikymmenluvun alussa alkoi meidänkin maassamme syntyä erityistä työväenlainsäädäntöä. Siihen pyrkiviä virtauksia oli havaittavissa täällä jo vuosisadan puolivälin ohimentyä Kahta en tietä pyrki tuo liike vaikuttamaan työväen eduksi täydentämällä tehdasteollisuuden alkamaa ja liberalismin alkamaa työn ja työväen vapautta ja toiselta puolen suojelemalla työväkeä teollisuuden tuottamia vahinkoja ja vaaroja vastaan.

Meillä nämä näennäisesti ristiriitaiset pyrkimykset ilmenivät osaksi samanaikaisesti vieläpä samoissa henkilöissäkin ja sulautuivat osaksi samoihin lakeihinkin. liberalismin valtakausi meillä alkoi näet oikeittain vasta silloin kuin muualla ja täälläkin valtiovaltainen vastavirtaus oli jo ruvennut liikkumaan liberalismin äärimmäisyyksiä vastaan. Suomen liberalististen lainlaatijain sydämeen mahtuivat sekä teollisuuden että työväen etuja tarkoittavat pyrinnöt, mutta koska tuo sydän kuitenkin oli liberalinen, niin tuli työväenlainsäädäntö kylläkin merkilliseksi.

Ensimmäinen mainittava tulos tässä kerrottavan valtio, toiminnan alalla oli 12 p. jouluk. 1859 hallinnollista tietä (v:n 1720 ammattikuntajärjestyksen selityksenä) annettu asetus käsityoläislaitoksista ja manufaktureista Suomessa. Tämä asetus vapautti useita kaupunkilaiselinkeinoja ammattikuntaisuuden kahleista, helpotti omaksi elatuksekseen itsenäisesti työskenteleväin (n.s. "itsesuojeluin") elinehtoja, laillistutti maalaistyöväestön käyttämisen kaupungeissa rakennus- ja laivanveistämistöissä, antoipa naisillekin hiukan oikeuksia itsensä elättämiseen. Vanhain kahleiden katkominen, vapauden suominen työlle ja työväelle oli tässä asetuksessa pääasiana. Työväen suojeluksesta ei vielä ollut puhetta; päinvastoin asetus antoi maalla oleville käsityöläisille yleisluvan pitää palveluksessaan "alaikäisiä poikia" niin paljon kuin tahtoivat.

Mutta samaan aikaan alkoi suurtehtaiden synkkien muurien takaa kohota suojelusta huutavia ääniä hallituksen kuuluville. Kenraalikuvernöörin 1859 tekemästä alotteesta pani lääkintähallitus seuraavina vuosina toimeen tehdasolojen tutkimuksen, joka paljasti hirvittäviä epäkohtia tulitikkuteollisuudessa, varsinkin Porissa. Kurjiksi kuvasi lääkintähallituksen ylitirehtööri myöskin Tampereella olevain Elianderin ja Laurénin tulitikkutehtaiden olot, joiden parantamisen mahdollisuudesta niiden omista jäin taloudellinen asema ei antanut suuria toiveita. "Onnena yhteiskunnalle on pidettävä – ylitirehtööri lopuksi lausui –, että työläisten lukumäärä näissä laitoksissa on aivan vähäinen ja että siellä työskenteleviä lapsia on perin vähän tai ei ensinkään."

Seurauksena näistä hallituksen surullisista havainnoista oli fosforin käyttämistä tulitikkuteollisuudessa koskevan asetuksen julkaiseminen 1865 ja – yleisen terveydenhoidon parantamista miettivän komitean asettaminen.

Kokemus ja kovat ajat opettivat kuusikymmenluvulla vallanpitäjiä katsomaan työväenkin oloja entistä ymmärtävämmältä kannalta.

Valtiosäätyjen myötävaikutuksella syntynyt 24 p. helmik. 1868 julaistu laajennettua kauppa- ja elinkeinovapautta koskeva laki sisälsi teollisuuden työntekijöistäkin useita huomattavia säännöksiä, kuten palvelussopimuksen ajan rajoittamisen enintään kolmeksi vuodeksi, kiellon käyttää teolliseen työhön kahtatoista vuotta nuorempia lapsia muuten kuin erityisellä virallisella luvalla ja silloinkin vain enintänsä kuusi tuntia päivässä, ja kiellon käyttää kahdeksantoista vuotta nuorempia työntekijöitä yötyöhön muuten kuin erityisellä virallisella luvalla. Tämän lain sovelluttamisesta Tampereen oloihin on ennen kerrottu.

Seitsenkymmenluvulla lainlaatijat jo katuivat työväen suojelukseksi tekemiään vähäisiä parannuksia. Sen vuosikymmenen valtiopäivillä vallitsi erittäin liberalinen ja työväelle epäsuopea henki. Siitä antoi räikeän kuvan muudankin v:n 1872 valtiopäiväin pappissäädyssä sattunut välikohtaus, jossa oli kysymys Tampereen tehtaalaisista.

Tampereen tehtaissa vallitseviin epäkohtiin viitaten teki provasti J. Grönberg pappissäädyssä anomuksen, että kaikki yötyö tehtaissa kiellettäisiin klo 10–4. Hänen perustelunsa olivat siveelliset: "Yksityisen voitonhimon ei pidä saada hyötyä alaikäisten elämän ja terveyden kustannuksella. Yön lepo on jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus, ja valtion tulee katsoa, ettei tätä oikeutta loukata." Mutta tunnettu jumaluusoppinut ja Tampereen pellavatehtaan johtomies, yliopettaja A. Kihlman nousi kiivaimmasti vastustamaan tuota ehdotusta. Sofismeilla ja liberalistisilla oppilauseilla hän koetti tykkänään rusentaa Messukylän provastin esityksen, joka leimattiin kummalliseksi, mahdottomaksi, ajatuksenvapautta, yksityisen ihmisen personallista vapautta, "hänen pyhimpiä oikeuksiaan, työn oikeutta" vastustavaksi. "Työmies on tyytyväinen osaansa, vaikka kovaankin. Mutta hän ei saa olla sitä. Hänen kohtalonsa on tehtävä kovemmaksi sillä, että häneltä riistetään eräs työn tilaisuus, joka hänellä on tähän saakka ollut... Ja miksi? Jotta juoppouden ja epäsiveellisyyden kiusaus vältettäisiin. Työskentelemällä öisin joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos he nukkuisivat, ei kiusausta olisi. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat. Autuaat, sillä se joka nukkuu, se ei tee syntiä". Kun pappissäädyn yksityinen valiokunta laati asiasta mietinnön, jossa puollettiin Grönbergin esityksiä, niin liitti Kihlman mietintöön vastalauseen, jossa selitettiin sellaistakin, etteivät "proletariatin" riveistä tulleet tehtaalaiset olleet useinkaan juuri mitään "siveyden esikuvia" ennen tehtaaseen saapumistaankaan, ja ettei yötyö ollut vaarallista, mutta nälkä oli, ja jossa kaikilla tavoilla koetettiin todistella tehtaiden yötyön välttämättömyyttä. Ja niin suuri vaikutus oli teollisuudella pappissäätyynkin, että kunnianarvoiset 18 äänellä 11 vastaan päättivät jättää asian sillensä. Sellainen oli ajan henki.

V:n 1879 elinkeinolain työväensuojelusta koskevat osat osoittivat selvää taantumusta v:n 1868 laista. Vanhemman lain huolet lasten käyttämisestä teollisessa työssä katsottiin v:n 1879 laissa liiallisiksi. Nyt sallittiin kahtatoista vuotta nuorempain lasten käyttäminen tehdastyössä vanhempain ja lääkärin luvalla, joten virallisesta luvanhankinnasta päästiin ja samalla tavoin saatiin alle kahdeksantoista vuoden ikäisiä työntekijöitä käyttää yötyöhön holhoojain ja lääkärien luvalla. Turhaan huomautettiin valtiopäivillä, että luvan antavat lääkärit ovat tehtaiden palkkaamia, ja turhaan kaksi ylempää säätyä jo kerran kunniaksensa päättivät, että alle kahdentoista vuotiaiden lasten ammatillinen työ olisi kokonaan ja ehdottomasti kiellettävä.

Näin oli saavutettu elinkeinovapauden huippukohta. Käänne varsinaiseen työväensuojeluslainlaadintaan päin tapahtui jo v:n 1882 valtiopäivillä, jotka anoivat erityisen työväenlainlaadintaa suunnittelevan komitean asettamista. V. 1884 sellainen komitea asetettiin ja 15 p. helmik. 1889 julaistiin teollisuuden työntekijäin suojelemista (lasten ja naisten työtä, varovaisuus- ja terveystoimenpiteitä tehtaissa, ammattientarkastusta y.m.) koskeva laki, jota myöhemmin täydensivät 5 p. jouluk. 1895 annettu tapaturmavakuutuslaki, 2 p. syysk. 1897 julaistu laki työntekijäin apukassoista sekä 4 p. kesäk. 1908 päivätty laki työstä leipomoissa. (90)

Paljon aikaisemmin kuin valtio ryhtyivät suurempain tehtaiden isännät omalla tavallaan parantamaan työväkensä oloja. Sitä tarkoittaviin laitoksiin luettiin aikoinaan Finlaysonin tehtaan asyli, säästöpankki, sairaskassa sekä lastenkoulu, kaikki perustetut jo ennen menneen vuosisadan puoliväliä. Kuluneen vuosisadan alkupuolella rupesivat kaupungin suurimmat tehtaat myöskin rakennuttamaan erityisiä työväenasuntoja. Tämäntapaista toimintaansa jatkoivat tehtaat vuosisadan jälkipuoliskonkin kuluessa. Työväenasuntoja rakennettiin edelleen entistä suuremmassa määrässä. V. 1880 perustettiin Finlaysonin tehtaalle keisarin 25-vuotisen hallitusajan muistoksi "Aleksanterin turvakoti" tehtaan vanhoja naispuolisia työntekijöitä varten. Hoidokkaat saivat tässä laitoksessa asunnon sekä vuosittain sata mk kukin elantoansa varten. V. 1895 perusti Tampereen verkatehdas turvakodin vanhoille työntekijöilleen. Erittäin mainittava laitos oli Finlaysonin tehtaan 1892 perustama parikymmentä vuodesijaa sisältävä sairaala.

Jo 1849 mainitaan Finlaysonin tehtaan perustamaa ruokalaa, joka kuitenkin myöhemmin joutui yksityisten haltuun. Nälkävuosina sama tehdas hankki väestölleen kelvollisia ruoka-aineksia. V. 1892 puuvillatehdas Vaasan pumpulitehtaan antaman esimerkin mukaan perusti uuden työväenkeittiön. Siinä tarjottiin aluksi päivittäin puolentuhatta ja myöhemmin toistatuhatta annosta hyvää ruokaa 10 pennistä koko annos ja 5 pennistä puoli annosta. V. 1901 tehdas luovutti keittiönsä K. A. ja A. Koskisen kansankeittiöliikkeen hoidettavaksi. V. 1895 avattiin pellavatehtaan perustama suuri ruokala tehtaan työväkensä kokouksia ja seurustelua varten rakennuttamassa kaksikerroksisessa työväentalossa. Myöhemmin perustettiin samanlaisia keittiöitä pariin muuhunkin Tampereen tehtaaseen.

Vuosisadan vaihdeaikoina ilmestyi siellä täällä pyrkimyksiä, joiden tarkoituksena oli saattaa työväki osalliseksi liikevoittoon. Niinpä myönsi Tampereen höyrypuusepäntehtaan omistaja 1900 työväelleen 10 % liikkeensä puhtaasta liikevoitosta. Lupaus oli enemmän korea kuin työväkeä todella hyödyttävä. Jotakuta vuotta aikaisemmin oli Tampereen verkatehtaalla otettu käytäntöön palkankorotustapa, jonka mukaan kaikki tehtaassa työskentelevät mies- ja naistyöntekijät, jotka olivat olleet yhtiön palveluksessa 10 vuotta, saivat vuotuista palkankorotusta 5 % maksettavaksi yhtenä summana vuoden lopussa. Samalla otettiin kuitenkin käytäntöön työntekijäin työkyvyn ja käytöksen säännöllinen arvostelu, jonka perusteella huonoiksi arvostellut työläiset oli irtisanottava tehtaan työstä ja "välttävääkin" arvolausetta suvaittava ainoastaan kaksi vuotta.

Tampereen tehtaanisäntäin perustamiin työväen menestyslaitoksiin voidaan vielä lukea useisiin tehtaisiin kuuluvat sairas- ja eläkekassat. Niistä kerrotaan seuraavassa luvussa. (91)

Tampereen kunta ryhtyi viime vuosisadan loppukymmenien aikana joissakin määrin huolehtimaan kaupungissa asuvan ja ensi sijassa kunnan palveluksessa olevan työväen menestyksestä.

Vanhempina aikoina oli kaupunki työväenluokkaa kohtaan välinpitämättömällä tai suorastaan vihamielisellä kannalla, niinkuin pakkotaksain, porvaruusoikeuden ja "itsesuojelijain" historia kylliksi todistaa. Jos emme ota lukuun köyhäinhoitoa, niin oli lastenopetus ja muu alkeissivistys ainoa huolto, niitä kaupunkikunnan puolelta pidettiin työväelle tarpeellisena ja mitä sille haluttiin antaa. Nälkävuosina täytyi lähimmäisenrakkauden vuoksi antaa työkansalle aineellistakin apua.

Seitsenkymmenluvulla katsottiin asioita jo koko lailla toiselta kannalta. Puhuttiin jo sosialismista ja työväenliikkeestä ja myönnettiin, että työväen tilan parantaminen oli tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Mutta kun tähän aikaan uskottiin rahan taikavoimaan enemmän kuin mihinkään muuhun, niin luultiin työväenkysymyksenkin tulevan täydellisesti ratkaistuksi, jos vain työmiehet oppisivat taitavammin käyttämään hyväkseen olevia olojaan. Vika ei muka ollut työväen palkoissa, vaan työväen tuhlaavaisuudessa ja tyhmyydessä. Senvuoksi suunniteltiin nyt työväkeä varten jos jonkinlaisia taloudellisia laitoksia, elinkorkokassoja, säästöpankkeja, sairas- ja eläkelaitoksia ja ravintoyhdistyksiä, järjestettiin työväen juomalakkoja ja koetettiin kaikin tavoin herättää työväen itsetoimintaa. Tällaisen katsantotavan vallitessa oli kunnallinen toiminta työväen hyväksi mahdotonta. Elinkorkorahaston kartuttaminen on ainoa tulos Tampereen kaupungin silloisesta työväenpolitikasta.

Kahdeksankymmenluvulla havaittiin tällaisten keinojen riittämättömyys. Vakavina hätäaikoina nähtiin, ettei kaikilla työntekijöillä ollut mitä säästää ja millä harjoittaa edullista taloutta. Nähtiin myöskin entistä selvemmin muukalaisen teollisuusylimystön ja kansallisesti heräävän työväen jyrkät vastakohdat. V. 1882 harkittiin Tampereen valtuustossa ensi kerran työväenkysymystä G. Selinin tekemän ehdotuksen yhteydessä, että työväen hyväksi perustettaisiin "apurahavarasto". Se oli vain yksinäinen ajan merkki eikä aiheuttanut muuta toimenpidettä kuin pian nukahtavan komitean asettamisen. Mutta vuosikymmenen lopulla saatiin perustetuksi Tampereellekin työväenyhdistys, jonka määränä oli pohtia työväenkysymystä koko laajuudessaan, ja samoina aikoina aukeni anniskelu yhtiön voittovarain mukana kaupunkikunnalle mahdollisuuksia suurisuuntaisen työväenpolitikan harjoittamiseen. Näitä varoja, joita asetusten mukaan oli käytettävä etupäässä työväen hyväksi, käytettiin Tampereella menneen vuosisadan loppuaikoina tähän tarkoitukseen seuraavalla tavalla:

        Anniskelu- ja viinavarain käyttö työväentarkoituksiin
                   Tampereella vv. 1885–1900

             työv.        työv.                   työväen-
            yhdistyk-    laulu- ja   ammatti-     yhdistys-
            sen valis-   soitto-     osastoille   ten raken-  työväen
            tustyöhön    kunnille      y.m.s.     nuksiin    opistoille
    vuosi       mk          mk           mk          mk          mk

    1885        –         500           –          –          –
    1886        –         500           –          –          –
    1887     1 500         800           –          –          –
    1888     1 000         800           –          –          –
    1889       600          –         2 200[1]      –          –
    1890     2 000       1 300           –          –          –
    1891     2 000       1 600           –       10 000         –
    1892     1 000       1 000           –          –          –
    1893     3 000         600          500[2]       –          –
    1894     5 000         500           –          –          –
    1895     2 000         600          300[3]       –          –
    1896       300         500           –          –          –
    1897     4 065         500          200[2]     5 000         –
    1898     4 100         500          500[3]     5 000      5 000
    1899       500          –           –        5 000      7 000
    1900       400          –        1 000          –       6 000

    Muistutuksia:

    [1] työv. sairas- ja apurahastolle
    [2] tehtaalaisseuralle
    [3] kirjaltajain ammattiosastolle

Uuden vuosisadan ensi vuosina oli kaupungin suosio työväen liikettä kohtaan alimmillaan, niin ettei anniskeluvaroista riittänyt työväen hyväksi juuri muuta kuin työväenopiston ylläpitämiseen tarvittavat summat. Sitten suhde taas muuttui parempaan päin, niin että melkoisia summia myönnettiin työväenyhdistyksen, ulkotyöväenyhdistyksen ja kristillisen työväenyhdistyksen rakennusrahastoihin, työväenteatterin kannattamiseksi y.m.s. Laskelmaimme mukaan käytettiin sillä tavoin työväen hyväksi viinarahoja v. 1906 kaikkiaan 23 800 mk ja v. 1907 joku tuhat enemmän.

Lisäksi kaupunki anniskelu- ja viinavaroilla perusti ja vähitellen kartutti erinäisten työväenlaitosten tukemiseksi perustettuja "työväenrahastoja", työväenrakennusrahastoa (per. 1889), työväenopistorahastoa (per. 1898) ja tapaturmavakuutusrahastoa (per. 1899). Niissä oli varoja v. 1906 yhteensä 222 322 mk. Rakennusrahastosta ja yleensä kaupungin toiminnasta työväenasunto-kysymyksen alalla on kerrottu luvussa "Kasvava kaupunki".

Kunnan toimista kaupungin työväenluokan hyväksi mainittakoon vielä tonttien luovutus työväenyhdistysten talojen rakentamiseksi sekä työnvälitystoimiston perustaminen 1904. Hyvin tärkeä alote oli kunnallisen työttömyysrahaston perustamishanke, jota varten prof. K. J. Ståhlberg 1909 laati suunnitelman.

Erityisiä tehtäviä kunnalle antoi kaupungin omassa työssä olevain työntekijäin olojen järjestäminen. Näitä työntekijöitä varten kaupunki 1899 perusti ennenmainitun tapaturmavakuutusrahaston. V. 1908 laadittiin järjestyssäännöt kaupungin palveluksessa olevia ulkotyöntekijöitä varten. Sääntöjen mukaan otettiin kaupungin työhön etupäässä kunnan omia jäseniä. Irtisanomisaika oli kummankin puolen 6 päivää. Työaika oli kaupungissa vallitsevan yleisen työajan mukainen; lauantaisin ja juhla-aattoina lopetettiin työ klo 3. Pyhätyöstä maksettiin 100 %:n ja tavallisesta ylityöstä 50 %:n ylennys. Mainittakoon tämän yhteydessä, että v:sta 1903 myönnettiin kaupungin pysyvässä työssä oleville työntekijöille lyhempiä kesälomia palkkaa siltä lyhentämättä.

Tampereen työväestön hyväksi perustetuista kunnallisista laitoksista on Tampereen Työväenopisto mainittavimpia. Tälle maamme ensimmäiselle työväenopistolle raivasivat alaa yhdeksänkymmenluvulla pidetyt kansanopistokurssit. Työväenopiston tarpeellisuutta Tampereella oli jo 1892 tehostanut toimittaja K. Renström (Riukuniemi) ja sitä perusteltiin 1894 Aamulehdessä julaistussa kirjoitussarjassa samoinkuin maist. Auk. Dahlbergin (Alhovuoren) samana vuonna "Työväen kalenterissa" julkaisemassa kirjoituksessa. Näiden kirjoitusten vaikutusta nähtävästi oli työväenyhdistyksen vähän myöhemmin valtuustolle tekemä pyyntö, että valtuusto myöntäisi anniskeluvaroista matkarahan sopivalle henkilölle Ruotsin työväenopistojen tutkimista varten. Asia sillä kertaa raukesi. Mutta kun suositut kansanopistokurssit keväällä 1898 katkesivat, herätti lehtori E. S. Yrjö-Koskinen suomalaisessa klubissa uudelleen kysymyksen varsinaisen, pysyvillä opettajavoimilla varustetun työväenopiston perustamisesta Tampereelle. Klubissa asia sai kannatusta ja erityisen komitean sitä vielä valmistettua teki klubi esityksen valtuustolle, joka puolestaan jo 7 p. huhtik. 1898 yksimielisesti päätti perustaa kaupunkiin työväenopiston ja myönsi sen ylläpitämiseksi kolmeksi vuodeksi 5 000 markkaa vuodessa, ensi vuonna anniskeluvaroista. Paria viikkoa myöhemmin hyväksyi valtuusto opistolle ohjesäännön ja päätti senaatista pyytää lupaa opiston perustamiseen sekä vahvistusta sen ohjesäännölle. Ensi yrittämällä ei lupaa ja vahvistusta kumminkaan saatu, kuten kerrotaan siitä syystä, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja oli sanonut koko hanketta puoluemielestä lähteneeksi ja että opiston ohjelmassa nähtiin kummittelevan vaarallisena pidetty "yhteiskuntaoppi" (!). Syksyllä valtuusto sai parannella anomuspapereitaan ja ohjesääntö sai vahvistuksen, mutta näiden viivytysten vuoksi saattoi opisto alkaa vaikutuksensa vasta 16 p. tammik. 1899.

Opiston päämaali määriteltiin ohjesäännössä seuraavasti: "Opiston tarkoituksena on luentosarjoilla, esitelmillä ja keskusteluin herättää ja vireillä pitää tiedon ja valistuksen halua sekä isänmaallista ja kansallista mieltä kunnan jäsenissä yleensä ja erittäinkin se lukuisassa työväestössä, ynnä sen ohessa huolehtia ammattitaidon kehittämisestä eri toiminta-aloilla antamalla opetusta koneiden ja työkalujen rakenteessa ja hoidossa, ammattipiirustuksessa y.m.s." (Ammattitaidon edistäminen oli ohjelmaan lisätty hallituksen rauhoittamiseksi. Valtuuston 1921 hyväksymän uuden ohjesäännön mukaan opiston tarkoituksena on ohjata oppilaitaan tutustumaan sivistyksen saavutuksiin sekä herättää heissä opin ja tiedon halua, etenkin niissä aineissa, jotka avartavat heidän maailmankatsomustaan ja joista heillä voi olla käytännöllistäkin hyötyä).

Luentovuoden pituus oli 30–35 viikkoa, jakautuneena kahteen luentokauteen. Luentokausien aikana oli pidettävä esitelmiä ja keskusteluja vähintään neljänä iltana viikossa. Oppiaineina olivat Suomen historia, taloustiede, yleinen ja sivistyshistoria, kirkon historia, maan- ja kansatiede, luonnontieteet, terveysoppi, mittausoppi, piirustus sekä laulu. Opiston johtajan tuli olla yliopistotutkinnon suorittanut ja hän oli velvollinen pitämään vähintään neljä luentoa luentoviikossa. Laitoksen johtokuntaan oli valtuuston valittava kolmeksi vuodeksi viisi jäsentä, minkä lisäksi kaupungissa olevat edistysseurat saivat valita kolme jäsentä (työväenyhdistykset, raittiusseurat ja nuorisoseurat kukin yhden). Johtokunnan tehtäviin kuului m.m. johtajan ja muiden opettajain ottaminen. (V:n 1921 ohjesäännön mukaan muutettiin johtokunnan kokoonpanoa siten, että johtokuntaan oli kuuluva seitsemän jäsentä, niistä kuusi valtuuston ja yksi oppilaiden valitsema.)

Opiston hyväksi päätettiin anniskeluyhtiöiden voittovaroista tai kunnan yleisistä varoista koota erityinen 100 000 markan suuruinen rahasto, jonka korkovaroilla työväenopistoa oli vastaisuudessa ylläpidettävä.

Opiston ensimmäiseen johtokuntaan valitsi valtuusto lehtorit V. Malinin (Malisen) ja vapaaherra E. S. Yrjö-Koskisen, opettaja R. Kuosmasen ja työnjohtajat H. Lindroosin ja A. Ahlgrenin; työväenyhdistysten edustajaksi tuli savenvalaja J. K. Enqvist, raittiusseurain K. Viljakainen ja nuorisoseuran kirjanpainaja J. V. Hellberg. Johtokunnan ensimmäisenä puheenjohtajana oli E. S. Yrjö-Koskinen kuolemaansa saakka 1916. Ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Sääksmäen kansanopiston johtaja maist. Severi Nyman (Nuormaa), joka jo 1903 oli valtiollisista syistä pakotettu jättämään Tampereen. Hänen jälkeensä olivat johtajina maist. I. V. Kaitila 1904–1907, maist. Eino Kuusi 1907–1908 ja tri J. A. Pärnänen 1908–1929. Oppilaita ilmoittautui opistoon heti sen alkaessa yli puolentuhatta. Ensi aikoina oli innostus opistoon suuri, johtaja oli suosittu ja ilomielin otettiin opisto vastaan työväenyhdistyksen uuteen kivirakennukseen, "oikeaan omaan kotiinsa", jonne opisto siirtyi 1901. Myöhemmin ei oppilasluku pitkään aikaan saavuttanut ensimmäistä huippua, mutta muuten opiston työ yhä vakaantui ja monipuolistui. Vuosien varrella tämä työväenliikkeen isänmaallisen "sivistyskauden" lempilapsi sai pysyvän kodin ja pysyvät oikeudet kaupungin työväen suuressa sivistysperheessä. (92)

16. VANHEMPI TYÖVÄENLIIKE.

a) Työväenliikkeen varhaisvaiheita: Vanhoja juuria. – Työväen sivistyskausi. Lainakirjastot. V:n 1861 "lukuyhtiö". – "Pumpulitehtaan työntekijäin seura" 1866. Ruumisvaunut. – Kansantajuiset luennot. – "Tampereen työväen laulu-, soitto- ja näytelmäseura." – Taloudellisia yhteispyrintöjä. Säästöpankit. Teollisuustyöväen apurahastot. Yhtiökauppa.

b) Työväenyhdistys ja sen valtakausi: Levottomuuden ja toivon näköaloja. Työväenyhdistykset. – Tampereen työväenyhdistyksen perustaminen. Oman talon hankkiminen. Uutisrakennuksia. Työväentalo työväen seuraelämän ja taiteellisten harrastusten keskuksena. Työväentalon olojen järjestäminen. – Työväen sivistystyö. Kirjasto. Yleistajuiset luennot. Kansanopistokurssit. – Hengellisiä harrastuksia. – Raittiuskysymys ja kieltolaki. – Valtiolliset ja kunnalliset riennot. Suomalaisen puolueen holhouksen alaisena. – Anomuksia valtuustolle. – Palatsivallankumous ja nuorsuomalainen johto. – Kunnallisen työväenpuolueen perustaminen. – Oma sanomalehti. "Kansan Lehden" nousukausi. – Suurlakko käännekohtana. – Ulkotyöväenyhdistys. – Tampereen vanhemman työväenliikkeen merkkimiehiä. Fredrik Lundelin. Heikki Lindroos. Yrjö Mäkelin.

c) Alkava ammattiyhdistysliike: Ensimmäiset ammattiosastot. Sovinnollisuuden aika. – Toinen kehityskausi. Käsityöläisammattiosastot. Ensimmäiset tehtaalaisammattiosastot. Naisten osastoja. – Ammattiosastot ja työväenyhdistys. – Ammattikongressijupakka. – Ammattiliittoja ja ammattijärjestöä kohden.

a) Työväenliikkeen varhaisvaiheita.

Jos tarkoitamme työväenliikkeellä työväen järjestynyttä oma-alotteista toimintaa työväen aseman kaikinpuoliseksi parantamiseksi ja kohottamiseksi, niin Tampereen työväenliikkeen on katsottava alkaneen vasta työväenjärjestöjen muodostumisesta menneen vuosisadan kahdeksankymmenluvun loppupuolella. Mutta jos sisällytämme työväenliikkeeseen myöskin sen valmistavan harrastuksen, herätystyön ja muun toiminnan, joka on esiintynyt muiden kansanluokkain keskuudessa ja yksityisten henkilöiden taholla työväen hyväksi ja työväen myötävaikutuksella, niin Tampereen työväenliikkeen alkupaalua on siirrettävä melkoinen matka ajassa taaksepäin.

Työväenliikkeellä on kyllä vielä vanhempikin esihistoria, jonka juuret ulettuvat Ruotsin aikoihin asti. Jo silloin näet muodostui meidänkin maassamme erilaisia teollisen työväen yhtymiä, kuten kisälliveljeskuntia ja muita apuyhdistyksiä, joista monet olivat 19. vuosisadan alkupuolella jonkinlaisessa kukoistuksessakin ja jotka kaikki eivät vieläkään ole jäljettömiin hävinneet. Noihin työväenliikkeen esihistoriallisiin muistoihin kuuluvat myöskin v. 1814 perustettu Tampereen "työmiesten arkku", joka vieläkin on olemassa "Tampereen työmiesten apukassana", ja v:n 1836 aikoina täällä vireillä olleet "kisälliliiton" puuhat. Mutta kun tällaisten laitosten toiminta on rajoittunut aivan ahtaaseen yksityiselämän piiriin ja kun niiden yhteiskunnallinen vaikutus on ollut vain passivista, suojelevaa ja turvaavaa laatua, emme voi pitää niitä nykyaikaisen aktivisen työväenliikkeen varsinaisina perustuksina.

Sitävastoin on niin yleiseltä sivistyshistorialliselta kuin erityiseltä työväenliikkeen historian kannalta huomiota ansaitseva se työväenliikkeen herätys- eli varhaiskausi, joka alkoi maassamme viime vuosisadan keskivaiheilla ja joka Tampereella selväpiirteisenä ja eloisana virtana ulettuu kuusikymmenluvun alusta kahdeksankymmenluvun loppupuolelle saakka.

Tämän liikkeen pohjana olivat liberalisen aikakauden yleiset kulttuuriolot. Sivistynyt yleisö oppi silloin katsomaan työväen oloja ja elämää aivan uudelta kannalta ja työväen omassa keskuudessa heräsi uudenlaisia sivistyksen ja seurallisuuden pyrkimyksiä. Viisikymmenluvun lopulla ruvettiin eri seuduilla maata toimeenpanemaan iltahuveja ja kansanjuhlia työväkeä varten ja samaan aikaan perustettiin Turussa ja Helsingissä ensimmäiset työväen laulukunnat. Finlaysonin koulussa kasvatettu Tampereen työväki ei alottanut siitä päästä, vaan harrasti aluksi vain vakavaa, kristillistä lukemista. V. 1861 perustettiin kaupunkiin kannatusyhdistys lainakirjaston aikaansaamista varten, ja jo mainitun vuoden toukokuussa alkoi kirjastossa vilkas lainausliike. Lainakirjaston tarkoituksena oli etupäässä työväen valistaminen. Tehtaanisäntä v. Nottbeck lahjoitti kirjastolle 100 kpl. vähäisiä Isämeidän selityksiä. Lopulla vuotta 1861 perustivat muutamat tehtaalaiset lukuseuran ("lukuyhtiön"), joka pyysi lainakirjaston kannattajia perustamaan työväen lukuseuralle lukusalin ja lupasi sitä varten maksaa kirjaston rahastoon 4 markkaa vuodessa kultakin jäseneltään. Sopimus syntyikin ja lukusaliin tilattiin kaikki suomalaiset sanomalehdet ja "Helsingfors Dagblad". Siihen tapaan jatkui lukuseuran toiminta v:een 1864 saakka, jonka lopussa seura jäsenten puutteessa lakkasi. Lukuseuran yhteyteen perustettiin v. 1862 lauluseurakin, jonka kuitenkin muistellaan pian lakanneen; lauluseuran johtajana oli konttoristi Wahlberg.

Näitä ensimmäisiä työväen yhteisrientoja jatkoi v. 1866 perustettu suurempi työväen hyvää tarkoittava yhteisyritys, Pumpulitehtaan työntekiäin seura. Alotteen seuran perustamiseen teki pumpulitehtaan isäntä itse, ja maaliskuussa 1866 pidettyyn perustavaan kokoukseen oli kutsuttu tehtaan työnjohtajat ja muutamia muita asiaa harrastavia henkilöitä. Koska tämän seuran säännöt ovat mitä parhain todistuskappale kuusikymmenluvun tehtaanisäntäin ja työväenystäväin katsantotavasta työväenasiassa, otamme ne tähän kokonaisuudessaan siinä muodossa, jossa ne on julaistu "Sanomia Tampereelta" lehdessä 1866 (n:o 13).

Puuvillatehtaan työntekiäin seuran säännöt.

§ 1. Tämän yhtiön tarkoituksena on toimittaa työmiehillemme tilaisuutta seurallisiin kokouksiin, joissa harjoitetaan laulantoa, lukemista ja luentoa, tällä yleensä heille sivistystä tarjoomaan.

§ 2. Tehdas antaa työntekijäin viljeltäväksi ravintohuoneen salin joka arkiehtoona kello 7 1/2–10 saakka, sekä sunnuntaina ja pyhinä kirkonmenon päätettyä.

§ 3. Työntekiät valitkoot vuosittain kymmenen jäsenisen toimikunnan, joka keskenänsä valitsee esimiehen ja rahanhoitajan.

§ 4. Tämä toimikunta pitäköön vaari kokousten siivollisesta ja säädyllisestä olosta, määrätköön päivällisen järestyksen joka kokoukselle, ja on sillä oikeus käskeä pois sellaiset jäsenet, jotka kokouksen järestystä ja rauhaa häiritsevät.

§ 5. Toimikunnan valitsema rahanhoitaja hoitakoon yhtiön rahaston ja kirjoittakoon pöytäkirjaa toimikunnan ja yhteisissä kokouksissa, joita toimikunta tarvittaissa kutsuu kokoon.

§ 6. Jokainen tehtaamme työntekiä, joka on kuusitoista vuotta täyttänyt taitaa seuran jäseneksi päästä, johon kuitenkin toimikunnan suostumus vaaditaan. Eri tiloissa taidetaan muitakin, jotka eivät ole seuran jäseniä, sinne laskea maksoa vastaan, josta vastedes ilmoitetaan.

Kunnia-jäseniä taitaa toimikunta, meidän suostuemme, yhtiöön kutsua.

§ 7. Vuotinen maksu on täksi vuodeksi määrätty kolme markkaa, josta yksi markka maksetaan joka neljäntenä kuukautena, kuitenkin saa jokainen kohta kerrallaan suorittaa koko vuoden makson. Toimikunta joka vuonna määrää tämän maksun, ja saavat jäsenet oikeutensa osoitteeksi pääsölistan omistajan nimellä ja ainoastaan hänelle kelpaava.

§ 8. Maksut käytetään kirjoihin ja muihin seuran tarpeisiin. Sanomia toimitetaan tehtaan puolelta eikä niitä saa viedä kotiin.

§ 9. Kaikki kortinlyönti on kielletty.

§ 10. Ruokahuoneen isäntä antakoon kahvia, teetä, sikaria, tupakkaa, simaa, olutta ja kuivaa ruokaa kohtuulliseen hintaan.

§ 11. Sunnuntaina ja pyhinä saa jokainen ilman maksutta tuoda sinne perheensä paitsi alaikäisiä lapsia.

Nämät säännöt ovat vastaiseksi noudatettavat, eikä niitä saa meidän suostumatta muuttaa. Tampereella maaliskuun 21 p. 1866.

Finlayson & C:o.

Niinkuin näkyy oli seura täydellisesti tehtaan isäntäin holhuun alainen. Työnantaja vahvisti seuran säännöt ja hankki sille yksin sanomalehdetkin. Seura oli yksinomaan seurustelu- ja kirjastoseura. Siihen yhtyi jo ennen perustettu tehtaan laulukunta; myöhemmin mainitaan seuran laitosten joukossa biljardi ja keilarata. V. 1875 valmistui pumpulitehtaan isännän työväelle rakennuttama seuratalo. Niin suuri oli sivistävän yhteiselämän tarve ja harrastus Tampereen tehtaalaisten joukossa, että tämä seura vuosikymmenien halki pysyi puuvillatehtaalaisten suosiossa ja että se aikoinaan lienee ollut suuressakin kukoistuksessa, kunnes vihdoin uusien aikain tuulispäät tulivat häiritsemään tämän aidatun tarhan rauhaa. Niinpä seuran vuosikokouksessa 1892 pumpulitehtaan puolueet, "kankuriosaston puoli" ja "vanha puoli" oikein painetuin vaalilipuin taistelivat seuran johtovallasta, jonka sillä kertaa kaappasivat kankurit Vähitellen tämä seura katosi näkymättömiin julkisuudesta. Olemme nähneet sen v:tta 1900 koskevat tilit, joissa tehdään selvää kirjaston ja tehtaan ruumisvaunujen tuloista ja menoista.

Merkittäköön tähän, että pellavatehtaalle saatiin v. 1870 perustetuksi lainakirjasto.

Muualla alkuun päässeen tavan mukaisesti ryhdyttiin Tampereellakin v. 1869 järjestämään kansantajuisia luentoja työväelle. Ensi yritys ei menestynyt, mutta syksyllä 1872 käytiin asiaan uudelleen käsiksi, kun tehtaanisäntä F. Idestam oli lahjoittanut varoja luentojen kustantamiseksi Luennoitsijoista ei enään ollut puutetta, "sillä kaupungissamme on koko joukko koulunopettajia, kolme kansakoulunopettajaa (Tervo, Ahlgren, Pelkonen) y.m.s., jotka voivat tarttua luentojen pitämiseen", vakuutettiin Tampereen Sanomissa. Luennot menestyivätkin hyvin, niille tuli kuulijoita ahdinkoon asti. Muutaman vuoden kuluttua joutui luentojen huolto kansakoulujen johtokunnalle ja luentojen kustantamiseksi ruvettiin saamaan viinaverorahoja ja anniskeluvoittovaroja. Tampereen oloille erikoista oli, että luennoitsijoina täällä jo näihin aikoihin kykenivät esiintymään myöskin monet itsekseen opiskelleet työläiset, kuten J. Felt, T. Kärkönen, Karenius, Senvall, Helen, Lindberg.

Korkea saavutus omalla alallaan näinä vanhempina työväen henkisten rientojen aikoina oli työnjohtaja Fredrik Lundelinin v. 1882 perustama Tampereen työväen laulu-, soitto- ja näytelmäseura, jonka esitykset herättivät huomiota laajalta oman kaupungin ulkopuolella.

Kuusi- ja varsinkin seitsenkymmenluvulla heräsi työväen piireissä luku- ja lauluharrastusten lisäksi kaikenlaisia taloudellisia yhteispyrintöjä.

Näitä pyrintöjä ovat edustaneet säästöpankit, joilla on vanhat juuret Tampereella. Jo 1838 perustettiin puuvillatehtaalle säästöpankki ("Finlayson ja Kumpp. talletuskassa"), joka siitä pitäin on katkeamatta toiminut. V. 1857 perustetun "Tampereen säästöpankin" päätehtäviin kuului sääntöjen mukaan säästäväisyyden edistäminen erityisesti työväen keskuudessa, vaikka laitos tosiasiallisesti pitkäksi ajaksi joutui käsityöläisluokan johdettavaksi.

Toisena ryhmänä työväen vanhoissa taloudellisissa yhteisyrityksissä olivat teollisuustyöväen apurahastot, joita oli pääasiallisesti sairaskassoja ja eläkerahastoja.

Vaikka A. W. Wahrenin ja muiden johtavain teollisuusmiesten v. 1856 lausumain mielipiteiden mukaan yleisen eläkerahaston perustaminen vanhain tehtaalaisten turvaamiseksi oli tarpeeton, tehtaalaisten olot kun olivat muihin työläisiin verraten kyllin hyvät, niin samat miehet olivat kuitenkin halukkaita perustamaan tehtaisiinsa erityisiä "tehdaskassoja", joiden tarkoituksena oli osakkaittensa turvaaminen sairauden sattuessa tai vanhuuden tullessa. Näitä kassoja syntyi vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa maamme suurimpiin tehtaisiin koko joukko. Kassat, joihin asianom. tehtaan työväen tuli pakollisesti kuulua, saivat tulonsa työntekijäin viikkopalkoista pidätetyistä prosenteista, työväen järjestyssakoista, tilapäisistä lahjoista ja kasvaneista koroista.

Vanhin tällaisista kassoista Tampereella ja koko maassa on 1846 perustettu Finlaysonin tehtaan sairasrahasto, jonka yhteyteen pari vuosikymmentä myöhemmin perustettiin eläkekassa. Samanlaisia rahastoja perustettiin kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla kaupungin muihinkin suurempiin tehtaisiin ja vähitellen lukuisiin pienempiinkin. Nämäkin rahastot ovat eläneet meidän aikoihimme saakka. V. 1925 oli Tampereella 28 sellaista rahastoa ja niissä varoja 4.7 milj. mk.

Kun 1873 taloudellinen yhteenliittyminen oli tehtaalaisten keskuudessa ensi kerran yleisemmän puheen aiheena, suunniteltiin jonkinlaisen oman yhtiökaupan, eli n.s. tuotanto- ja kulutusyhdistyksen ("ravintoyhtiön") perustamista. Tarpeellisen johdon ja esikuvain puutteessa yritys sillä haavaa raukesi, vaikka itse tohtori S. A. Hedlundilta Gööteporista neuvoa kysyttiin. Vasta 1883 syntyi "Tampereen työläisten ravintoyhdistyksen osakeyhtiö", joka kirjavain elämänvaiheiden jälkeen hajosi 1905, jolloin työväen osuuskauppaliike Tampereella jo oli päässyt voimakkaaseen vauhtiin.

Edellä kuvattu työväen liikehtiminen on ollut mitä hiljaisinta ja vaatimattomalta laatua. Mutta sitä ei ole arvosteltavakaan sen saavuttamain tulosten mukaan, sillä sen merkitys on ollut siinä työväen henkisessä maa-alassa, jota se niin selvästi edustaa ja josta oikean kylvön avulla oikeana aikana oli kasvava satakertainen hedelmä. (93)

b) Työväenyhdistys ja sen valtakausi.

Kahden vuosikymmenen ajan kahdeksankymmenluvun puolivälistä alkaen oli Tampereen työväenyhdistys kaupungin työväestön pyrintöjen ja yhteiselämän keskus.

Ne, jotka seitsen- ja kahdeksankymmenluvuilla tarkemmin katselivat muualla ja omassa maassamme esiintyvää työväenkysymystä, näkivät siinä uusia levottomuutta herättäviä puolia. Oli uskottu, että tämän kysymyksen ratkaisemiseksi riittivät toiselta puolen vapaan kilpailun opit ja yleinen sivistys ja toiselta puolen palkollis- ja köyhäinhoitoasetukset. Nyt havaittiin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, vaan että yhteiskunnassa oli kasvanut tai kasvamassa uusi kansanluokka, jota ei voitu holhota ja johtaa entisillä keinoilla. Ulkomaiden esimerkeistä nähtiin, mihin tämä kehitys oli lopulta vievä: yhteiskunnalliseen vihaan ja taisteluun, kumouksiin ja sosialismiin, jonka kammottavaisuudesta Suomen yleisöllä vielä kahdeksankymmenluvun alkupuolella oli aivan kauhistuneet käsitykset. Niinpä Aamulehdessä 1882 annetun tarkan määritelmän mukaan sosialismi oli samaa kuin "yksilöllisen itsemääräyksen, yksityisen omaisuuden, perintöoikeuden, perheen sekä siveellisyyden hävittäminen, sanalla sanoen ihmisen järjellisen vapauden lopettaminen, jotta hän tehtäisiin luonnonvoimien orjaksi, tahdottomaksi pyöräksi semmoisen yhteiskunnan koneistossa, jonka vaikuttimina ovat oma hyöty, tiedottomuus sekä raa'at intohimot". Yrjö Koskinen oli "Kirjallisessa Kuukauslehdessä" 1874 osoittanut työväenkysymyksen ja sosialismin olevan varmasti marssimassa Suomeenkin päin; Ruotsi oli jo ilmitulessa. Täällä ei ollut aikaa hukata, jos mieli pelastua pahimmista yhteiskunnallisista mullistuksista.

Toisia taas huolestutti se, että työväenluokka näytti vaipuvan sitä syvemmälle köyhyyteen, juoppouteen, irstaisuuteen, raakuuteen ja rikoksiin mitä korkeammalle toinen osa kansaa kohosi varallisuudessa, kunnollisuudessa ja sivistyksessä. Nämä kansalaiset näkivät, että tällainen kehitys oli johtava koko yhteiskunnan turmioon, ellei sitä vastaan ajoissa keksittäisi siveellisiä parannuskeinoja.

Onneksi oli sellaisia keinoja käytettävissä. Työväestön keskuudessa oli nähty vilkasta sivistysliikettä. Nuo lainakirjastoja viljelevät, sanomalehtiä lukevat, lapsiansa kouluttavat, juomalakkoihin liittyvät, järkevät siivot tehtaalaiset ja työmiehet vaativat parempiosaisten huomiota, ansaitsivat heidän ystävyyttään. Kokousten nöyrissä peräpenkkiläisissä ilmeni usein henkistä itsenäisyyttä, jota täytyi kunnioittaa. Tällaisen työväen äänettömyydessäkin kuului kokonaisen kansanluokan vaatimuksia, joita täytyi tunnustaa oikeiksi ja kannattaa. Siinä näytti aukenevan uusi tie työväenkysymyksen ratkaisuun. Se oli tapahtuva työväen omalla myötävaikutuksella ja yhteenliittymisen, työväenyhdistysten avulla, vaikka tietysti sivistyneiden johdolla. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella niitä perustettiin Helsinkiin ja muualle; ajankysymys vain oli, milloin sellainen oli syntyvä Tampereellakin.

Tampereen työväenyhdistys on hyvin porvarillista alkuperää. Veturinkuljettaja K. H. Uittamon toimesta kokoontui 6 p. helmik. 1886 verkatehtaan lukusaliin muutamia henkilöitä – paitsi kokoonkutsujaa opettaja J. A. Pelkonen, maist. F. T. Brummer, kirjakauppias Hj. Hagelberg, työnjohtajat F. Lundelin, C. B. Nyman, A. Hellén, K. Grönmark ja K. E. Villgren sekä toimittaja K. Renström – keskustelemaan työväenyhdistyksen perustamisesta Tampereelle. Hyvää asiaa kannatettiin ja aikomus vahvistettiin viikkoa myöhemmin pidetyssä kokouksessa, jossa olivat läsnä edellämainitut henkilöt sekä lisäksi kymmenisen muuta kansalaista. Sääntöehdotusta laatimaan asetettiin komitea, jonka jäseniksi valittiin tehtailija, opettaja, työnjohtaja, kauppias, veturinkuljettaja, kelloseppä ja sanomalehdentoimittaja. Työn pohjaksi annettiin komitealle kokouksessa läpikäydyt ja korjatut Helsingin työväenyhdistyksen säännöt.

Näiden valmistusten jälkeen pidettiin valmistava yleinen kokous Seurahuoneella 13 p. maalisk. Läsnä oli arviolta noin 500 henkeä. Sääntöehdotusta tutkittiin ja se hyväksyttiin parilla pienellä muutoksella. Mutta siihen aikaan ei sääntöjä pudisteltu noin vain turkinhihasta. Usealta taholta lausuttujen toivomusten mukaisesti julaistiin jo hyväksytyt säännöt sanomalehdissä vielä harkittavaksi, minkä jälkeen säännöt lopullisesti hyväksyttiin. Jouluk. 17 p. 1886 senaatti vihdoin vahvisti säännöt, mutta vasta maaliskuussa seur. vuonna ne ehdittiin palauttaa Tampereelle, ja työväenyhdistyksen perustava kokous, viides ja viimeinen sitä laatua, saatettiin pitää vasta 11 p. huhtikuuta 1887.

Tässä kokouksessa, josta yhdistyksen toiminta on katsottava alkaneeksi, valittiin johtokuntaan opettaja J. A. Pelkonen, veturinkuljettaja K. H. Uittamo, työnjohtajat F. Lundelin, A. Ahlgren, K. Söderman ja K. Grönmark, vahtimestari J. A. Sunden, varatuomari V. Palander, kirjuri F. V. Tukiainen, toimittaja K. Renström, kauppias K. Lindberg ja faktori I. Partanen. Johtokunta valitsi puheenjohtajakseen opettaja Pelkosen, varapuheenjohtajaksi varatuomari Palanderin, rahastonhoitajaksi kirjuri F. V. Tukiaisen ja sihteeriksi toimittaja K. Renströmin.

Johtokunta ryhtyi heti tekemään uutta yhdistystä tunnetuksi. Sanomalehtien mukana levitettiin työväenyhdistyksen sääntöjä ja kehoituksia liittymään yhdistyksen jäseneksi. Seurahuoneella pidettiin kevään kuluessa pari yleistä kokousta, joissa laulun ja soiton lomassa pidettiin puheita yhdistyksen tarkoituksesta ja toiminnasta. Tällä tavoin yhdistys tuli hyvin tunnetuksi ja se saavutti heti alussa suurta suosiota laajoissa kaupunkilaispiireissä. Yhdistyksen jäsenluku oli toisena toimivuonna 387. V. 1890 kuului yhdistykseen 311 jäsentä (203 miestä ja 108 naista); niistä oli liike- ja virkamiehiä y.m. säätyläisiä 84, "rouvia" ja "neitejä" 63, käsityöläis- ja tehtaan mestareja y.m.s. 53, kauppa-apulaisia ja konttoristeja 23, tehtaalaisia ja muita työntekijöitä 73 sekä muita (teollisuuskoululaisia, tehdasyhtiö y.m.) 15. Kaupungin tehtaanpatruunat ja muut johtavat henkilöt kirjoittautuivat yhdistyksen jäseniksi. Suuri jäsenmäärä alkoi kumminkin pian vähentyä, niin että se 1896, jota on pidettävä yhdistyksen ensimmäisen kehitysjakson loppuna, oli enään vain 112.

Yhdistyksen ensimmäiseksi suureksi päämääräksi tuli oman talon hankkiminen. Ensi aluksi pidettiin yhdistyksen kokouksia Seurahuoneella ja kansakoulurakennuksissa. Syysk. 10 p. 1887 avattiin juhlallisesti yhdistyksen oma huoneisto, joka oli vuokrattu 750 mk:n vuosivuokralla kauppias A. Fontellin talon (Hämeenkatu 31) pihamaalla olevan kivirakennuksen yläkerroksesta. Syksyllä 1889 yhdistys pitkäin miettimisten jälkeen 23 200 markan hinnalla osti maanviljelijä K. Villilältä Hallituskadun ja Länt. Puistokadun kulmassa olevan talon ja tilavan tontin, joka vieläkin on yhdistyksellä. Puurakennukseen, jossa oli ollut kansakoulu ("Villilän koulu"), sisustettiin yhdistykselle huoneisto, jonka avausjuhlaa vietettiin 21 p. syysk. 1890. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistui yhdistyksen tonttinsa eteläiseen kulmaukseen Puistokadun varrelle rakennuttama kolmikerroksinen kivitalo. Se maksoi yhdistykselle n. 40 000 mk, vaikka jokainen yhdistyksen jäsen teki päivän työtä rakennuksella tai suoritti päiväpalkkaa vastaavan summan rakennusrahastoon. Talon avajaisia vietettiin 18 p. marrask. 1900. Pahimmasta tilanahtaudesta oli näin päästy, mutta vielä oli yhdistys ajan vaatimaa juhla- ja näyttämösalia vailla. Keväällä 1905 ryhdyttiin sitä rakentamaan ja saman vuoden marrask. 23 p. se saatettiin vihkiä tarkoitukseensa suurlakon mielialan vallitessa ja Tampereella samoina päivinä pidetyn sosialidemokraattisen puoluekokouksen yhteydessä. Tämän talo-osan rakennuskustannukset olivat n. 80 000 mk, mutta sali olikin sitten silloisen Tampereen suurin ja ajanmukaisin.

Työväenyhdistyksen huoneistosta tuli alusta alkaen kaupungin työväen juhla- ja huvielämän keskus. Työväenyhdistykset pitivät tärkeänä tehtävänään työväen seurustelu- ja huvittelutarpeen tyydyttämistä, koska sillä tavoin uuden liikkeen edustamat aatteet pääsivät vaikuttamaan sellaisiinkin työväenkerroksiin, joihin ei muunlainen herätystyö pystynyt. Tampereella otti tällä alalla johdon työväenyhdistyksen alkuaikanaan asettama juhlatoimikunta, joka vuosittain järjesti lukuisan joukon maksullisia vapaita iltamia, näytelmiä, juhlia, lasten joulunviettoja sekä kesäiseen aikaan huvimatkoja, vapaita laivamatkoja, kansanjuhlia y.m.s. Se piti yhdistyksen alkuaikoina yllä lauluseuraa ja torvisoittokuntaa, joita Ernst Lindroth innolla ja taidolla johti 1890-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin lauluseura ja soittokunta hajosivat. V. 1896 soittokunta heräsi uudelleen pariksi vuodeksi. V. 1901 alotti toimensa yhdistyksen sekakuoro ja samoihin aikoihin myös mieskuoro; kuoroja johti Aatto A. Liljeström v:een 1905 saakka ja sen jälkeen S. B. Lundelin. Yhdistyksessä suosittiin jo varhain myös näytelmätoimintaa, jonka Kosti Eklundin (Elon) y.m. harrastus nosti jonkinlaiseen kukoistukseen; niinpä esitettiin v:n 1896 kuluessa 11 eri näytelmäkappaletta. Ammattiosastojen, raittiusseurain ja muiden kansanjärjestöjen kilpailu kumminkin ehkäisi työväenyhdistyksen juhla- ja taidetoimintaa. Työväentalo juhlahuoneinensa oli tärkeä tekijä myöskin ammattiyhdistysten elämässä. Oikeastaan olivatkin työväenyhdistyksen huoneiston tarjoamat edut se päävoima, mikä sai ensimmäiset ammattiyhdistykset rupeamaan työväenyhdistyksen osastoiksi. Ammattiosastotkin valitsivat juhlatoimikuntia ja panivat huvipyörän käymään. V. 1895 lausui yhdistyksen asettama komitea, että pääyhdistyksessä ja osastoissa oli "jouduttu miltei yksinomaan huvittelujen valtaan". Kun main. v. työväentalolla oli pidettävä 41 iltamaa ja juhlaa suurempain ja pienempäin kokousten ja harjoitusten loppumattoman hälinän ohella, niin arvaa kyllä, että olot vaativat järjestämistä. Sitä koetettiin saada aikaan 1895 tehdyllä ammattiosastosopimuksella, jossa osastojen maksettavaksi määrättiin pysyvä vuosivuokra, mutta annettiin niille oikeus käyttää yhdistyksen juhlasalia määrätyn ohjelman mukaan. Työväenyhdistyksen asuntokysymystä ei kumminkaan saatu ratkaistuksi tälläkään tavoin ennenkuin itse taloa saatiin laajennetuksi niinkuin edellä on kerrottu.

Yhdistyksen talossa isännöi järjestysvaliokunta, joka vuosien mukana oli tullut yhä tarpeellisemmaksi. Sen tuli olla yksityispolisina yhdistyksen talossa, estää yhdistykseen kuulumattomain henkilöiden tunkeutumista yhdistyksen huoneistoon, valvoa järjestystä työväentalolla pidettävissä iltamissa, hyväksyä yhdistykseen pyrkivät jäsenet. Viimemainittua sangen kuvaavaa määräystä ei enään tavata v. 1900 uudistetuissa järjestysvaliokunnan säännöissä, joiden mukaan tämä valiokunta oli TTY:n ja Ulkotyöväenyhdistyksen yhteisesti asettama ja sen jäseniltä vaadittiin ehdotonta raittiutta. Valiokunnan usein toistetuista valituksista päättäen ei sen tehtävä aina ollut kaikkein hauskimpia. Pieni huojennus yhdistyksen järjestysvallan virkavelvollisuudessa oli 1901 tehty päätös repiä pois puurakennuksen pihanpuolisella sivulla oleva lahoava veranta, kun se oli hyvänä apuna iltamain häiritsijäin sisääntulolle akkunan kautta (!).

Eteenpäin kuitenkin mentiin yhä useammassa suhteessa. V. 1902 otettiin yhdistykselle erityinen taloudenhoitaja; palkkaa oli 50 mk vuodessa ja tehtäviä pitkä luettelo ohjesäännössä. Muitakin viranomaisia oli asetettava: vahtimestari, jonka ohjesäännön ensimmäinen kohta sääti, "että vahtimestari ei saa toimissaan milloinkaan esiintyä päihtyneenä", ja varsinainen pianonhoitaja, jonka tuli m.m. huolehtia, että soittajina esiintyisi vain sellaisia henkilöitä, "jotka ovat tottuneet pianoa soittamaan".

Ensi sijalle tehtävistään TTY ensi alustansa saakka asetti työväen sivistystyön. Vapaan kilpailun vallitessa ei voitukaan tarjota työväenliikkeelle parempaa ohjelmaa kuin vapaata valistusta, tuota ajan omaa keksimää kaikkein yhteiskunnallisten epäkohtain ihmeitätekevää yleislääkettä. Mutta työväen omassakin keskuudessa oltiin tietoisia sivistystyön tärkeydestä. "Olevien olojen kehitys on siis meidän työväen liikkeemme vastaisena silmämääränä, nykyään on tämän ohella tärkeintä työväestön valistaminen, heidän itsetajuntansa kohottaminen", lausuttiin TTY:n vuosikertomuksessa v:lta 1888. "Työväenliike on nimittäin maassamme etupäässä sivistysilmaus, joka tarkoittaa lukuisan työväestön henkistä kohottamista, itsetietoisuuden herättämistä", sanotaan vielä selvemmin v:n 1892 toimintakertomuksessa.

Tämän periaatteen mukaisesti oli yhdistyksen ensimmäisiä toimia lukusalin avaaminen (1887) ja kirjaston perustaminen yhdistyksen huoneiston yhteyteen (1888). Kirjastossa oli jo ensimmäisenä vuonna 439 sidosta; v. 1904, jolloin kirjasto järjestettiin uudelleen polisin vaatimuksesta (!), oli sidosten luku 1649.

Ensi vuodestaan saakka pani yhdistys myöskin toimeen yleistajuisia luentoja, yksinäisiä ja sarjoittaisia. Työväenkysymyksestä luennoivat maist. F. F. Brummer, maalari (myöh. lainopin kand.) A. Vuorinen, opett. J. A. Pelkonen, veturinkuljett. K. H. Uittamo ja toimittaja K. Renström. Luentojen rinnalle järjestettiin myöhemmin erilaisia alkeiskursseja sellaisia työläisiä varten, jotka olivat jääneet perustavaa opetusta vaille. Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella keskusteltiin TTY:n piireissä työväenopiston perustamisesta Tampereelle Ruotsin mallin mukaan. Mutta vielä ei työväenopiston aika ollut tullut. TTY:n kaupungin valtuustolle tekemä esitys, että n.s. lyseon rahasto muodostettaisiin työväen sivistysrientoja ja etenkin työväenopistoa kannattavaksi rahastoksi, ei antanut aihetta toimenpiteisiin.

Uusi ote Tampereen työväen sivistyspyrkimyksissä oli TTY:n toimeenpanemat kansanopistokurssit. Kansanopistoliikkeen vaikutuksesta oli Helsingissä 1892 pantu toimeen vapaat kansanopistokurssit, joiden tarkoituksena oli sovelluttaa kansanopistojen opetustapaa kaupunkilaistyöväestön keskuudessa; yksiäänisellä laululla sekä toverillisilla keskustelukokouksilla ja juhlilla oli myöskin tärkeä sija kurssien suunnitelmassa. Tällä tavoin järjestetty työväenopetus menestyi pääkaupungissa erinomaisesti ja kehotti maaseutukaupunkeja seuraamaan esimerkkiä. Kun Tampereella oli keväällä 1895 lopetettu työväenyhdistyksen alkeiskurssit osanottajain vähälukuisuuden vuoksi ja kun sama kohtalo uhkasi sarjaluentojakin, päätti yhdistys panna toimeen kansanopistokurssit. Ne menestyivät hyvin. Mutta toiminta jäi nytkin epävakaaksi, toisena vuonna kun ei saatu mitään kursseja aikaan, toisena taas kurssit olivat suuret ja innostuttavat. V. 1898 työ sopivain opettajavoimain puutteessa näytti pahasti tyrehtyvän. Toiselta puolen tämä vastoinkäyminen kääntyi hyväksi, sillä se antoi aiheen työväenopistokysymyksen uudelleenheräämiseen ja onnelliseen ratkaisuun.

Moitteettomalle ulkonaisellekin siveydelle TTY:ssä pantiin ensi aikoina suuri arvo. Hengelliset puheet eivät olleet harvinaisia yhdistyksen ensimmäisissä kokouksissa ja juhlissa. Yhdistys luovutti 1887 huoneistonsa pappiskokoukselle, mutta 1890 ei pelastusarmeijan kokouksia päästetty työväentaloon. Oman talon saatua tehtiin nimenomaan päätös, ettei sitä vuokrata tanssiaisia varten.

Kulmakivenä Tampereen työväen siveellisissä harrastuksissa oli raittiusasia. Järjestynyt raittiustyö oli Tampereella vanhempi kuin järjestynyt työväenliike, ja vähää ennen työväenyhdistyksen perustamista oli väkijuomakysymys tullut kaupungin kunnalliselämän koetuskiveksi. Työväenyhdistys ei voinut olla asettumatta tässä kysymyksessä edistyksen puolelle. Omassa huoneistossaan yhdistys alun pitäin kielsi väkijuomain käytön. Yhdistyksen valtiopäivätoivomuksissa vaadittiin tehokkaita parannuksia väkijuomalainsäädäntöön. Kunnallisessa raittiustoiminnassa oli työväenyhdistys useimmiten virallisestikin mukana: 1892 vaatimassa kapakan poistamista kirkkopuistosta, seur. vuonna esittämässä olutkaupan hävittämistä kaupungin syrjäosista ja oluenmyyntioikeuden myöntämistä ainoastaan "rehellisestä käytöksestä tunnetuille, luotettaville varsinaisille kauppiaille", 1895 valitsemassa lähetystöä maistraatin luo anomaan viinikauppaoikeuksien myöntämistä yhdelle ainoalle yhtiölle, j.n.e. Näistä kysymyksistä keskusteltiin tavallisimmin yleisissä, yhdistyksen kokoonkutsumissa kansalaiskokouksissa. V. 1897 yhdistys vähäisellä enemmistöllä lausui paheksumisen uusien oluttehtaiden perustamista vastaan Tampereelle. Keskustelussa useat puhujat vastustivat raittiusasian ja työväenasian kytkemistä toisiinsa arvellen väkijuomain käytännön lakkaavan itsestään, kun työväestö ensin tulee itsetietoiseksi ja saa kansalaisoikeudet.

Raittiusasian ja työväenasian keskinäinen suhde oli jo aikaisemmin yhdistyksessä pohdittavana. Yleisessä kokouksessa 1892 J. V. Hellberg alusti kysymyksen, paraneeko työväen tila kieltolain avulla. Vilkkaan keskustelun jälkeen kokous äänestyksellä hyväksyi ponsilauseen, jossa lausuttiin, että kieltolaki parantaisi työväen tilaa ja että sitä siis on harrastettava, mutta että samalla tarvitaan voimia työväen asian ajamiseen. V. 1898 työväenyhdistys jälleen laajasti keskusteli työväen- ja raittiusasian suhteesta toisiinsa. Kokous kannatti täydellistä väkijuomain kieltolakia, mutta sen toteutumisen arveltiin jäävän siksi kunnes työväestö saa täydellisen valtiollisen äänioikeuden; sen vuoksi väkijuomakysymys on vastaiseksi sulautuva äänioikeusasiaan, jonka ratkaisemiseen voimat on yhä enemmän keskitettävä. Samalla kokous lausui mielipiteenään, että raittius- ja työväenliikkeen tulisi käydä käsikädessä ja toimia toistensa hyväksi.

Näin raittius ja kieltolaki saivat pysyvän sijan Tampereen työväen ohjelmassa. V. 1898 alkanut juomalakko saavutti mitä suurinta kannatusta Tampereella, josta tuli tämän liikkeen varsinainen pesäpaikka. Työväen kävelyretkellä vapunpäivänä mainittuna vuonna oli tarkoituksena myöskin "muodostaa yhteinen juomalakko-liitto ja omistaa raittius työväen ohjelmaan vahvimmilla siteillä". Tampereen kaupungintalon juhlasalissa 14 ja 15 p. marrask. 1898 pidetty juomalakkolaisten edustajain kokous, johon lukuisat työväenjärjestöjen jäsenet ottivat osaa, sinetöi kieltolakiaatteen ja työväenaatteen liiton. Tampereenkin työväenyhdistys valitsi edustajia yleiseen väkijuomalakkokomiteaan, jonka hallintopaikkana oli Tampere. Innokkaimmat työväenmiehet rupesivat jo tekemään eroa työväen omistaman kieltolakiliikkeen ja vanhan vakaumuksellisen raittiusliikkeen välillä, joista edellinen tarkoitti työn joutuisaa ja voimakasta loppuunsaattamista ja jälkimmäinen tyytyi vain raittiuden harjoittamiseen lykäten kieltolain toteuttamisen kaukaiseen tulevaisuuteen. Tällä tavoin valmistui kieltolakivaatimuksen ottaminen työväenpuolueen ohjelmaan mikä tapahtui Turun puoluekokouksessa 1899. Tämän ohjelmakohdan perustelemisessa on Tampereen järjestyneellä työväellä täten varmaan ollut vaikuttava osa.

Ensimmäisten työväenyhdistysten usein lausuttuna tarkoituksena oli myöskin hankkia työntekijällekin tilaisuutta "olla ja vaikuttaa kansalaisena kansalaisten keskuudessa", s.o. hankkia työväestölle yhteiskunnallista arvoa ja valtiollista ja kunnallista vaikutusta.

Tampereen työväenyhdistyksen ja suomalaisen puolueen suhteista on jo tarkemmin kerrottu luvussa "Puolue-elämää ja vaalitaisteluja". Työväenyhdistyksen perustaminen vaikutti kunnalliselämään rauhoittavasti. Työväen piireissä ilmestyneistä vaalikujeista tuli loppu. Suomalaisen puolueen johdettavaksi ei yhdistys ensi aluksi muodollisesti joutunut, sillä yhdistyksen johdossa tunkeili kaikenkarvaisia kansalaisia, ruotsinmielisistä alkaen. Aluksi senvuoksi työväenyhdistyksessä koetettiin karttaa puolueasioita kuin tulta, niin ettei edes veroäyrinperusteesta uskallettu keskustella. Mutta pian nähtiin, että työväenkin apua tarvittiin vaalitaistelussa. Yhdistys kehoitti jäseniänsä äänestämään kunnallisissa vaaleissa, vaikka itse vielä pysyi syrjässä; kunnes viimein sekin veti tankoon julkisen puoluelipun, alkoi pitää puolueneuvotteluja ja asettaa ehdokkaita emäpuolueen hyväksyttäväksi. Yhdeksänkymmenluvun alkuvuosina oli työväen ja suomalaisen puolueen liitto hyvin läheinen ja luja; TTY muodosti oman sivustan suomalaisen puolueen taistelurintamassa. Tätä tulosta ei kuitenkaan voi selittää työväen porvaristumiseksi, vaan se oli seuraus suomalaisen puolueen kansanvaltaistumisesta. Suomalainen puolue oli lähestynyt työväkeä ja katsoi sitä nyt vapaaksi taistelutoverikseen eikä käskyläisekseen. Työmies oli tulossa kansalaiseksi kansalaisten joukossa. Suomenmielisinä Tampereen työmiehet onnittelivat senaattori Yrjö-Koskista hänen täyttäessään kuusikymmentä vuotta, kiittivät professori Danielsonia hänen Suomea puolustavasta teoksestaan ja juhlivat Lauri Kivekästä hänen kansanjuhlapuheensa jälkeen (1890).

Ajan mittaan eivät isänmaalliset juhlahetket ja suomalaisen puolueen vaalivoitot yksin voineet tyydyttää niitä työväenasian harrastajia, jotka ymmärsivät, että työväenliike oli muutakin kuin suomalaisuuden apuhevonen. Työväen yhteiskunnallisetkin vaatimukset rupesivat pyrkimään kuuluville. Tampereella niille joksikin ajaksi avautui tyydyttämisen mahdollisuuksia, kun suomalainen puolue pääsi valtaan Tampereen valtuustossa ja kääntyi yhteiskunnallisten parannusten tielle. Parannukset eivät olleet suuria, vaan eivätpä vaatimuksetkaan olleet ylettömiä. Valtuustossa itsessään ei ollut kehuttavaa yhteiskunnallisen edistyksen ja alotteiden harrastusta. Työväenyhdistys sen sijaan rupesi pitämään valtuustoa lämpimänä lukuisilla ehdotuksilla ja anomuksilla, joiden osittainenkin toteuttaminen teki tästä ajasta ripeän kunnallisen edistymisen ajan. V. 1888 työväenyhdistyksen johtokunta tehtailija K. G. Lindbergin alotteesta esitti valtuustolle, että Viikinsaari ja Lehtisaari lunastettaisiin kaupungille ja varustettaisiin kansan huvipaikoiksi. Kun valtuusto sitten päättikin ostaa saaret kaupungille, asetti yhdistys erityisen komitean miettimään saarten järjestämistä uuteen tarkoitukseensa sopiviksi. Samana vuonna yhdistys anoi miesten uimahuoneen rakentamista koska sellaista ei vielä ollut kaupungissa. Uimahuone saatiin ja 1891 saivat naisetkin oman uimalansa. V. 1892 yhdistys teki täydellisen kartoilla varustetun esityksen urheilu- ja kisakentän perustamiseksi Pyynikin rinteelle nuorisoa varten. Suunnittelun mukaan se oli koko Olympia: heittourheilutantereet, voimistelupaikat telineineen, juoksuradat, soittolavat, puiden varjostamat katsojapaikat j.n.e. Vahinko, ettei tämä verraten pieniä kustannuksia vaativa suunnitelma saanut valtuuston kannatusta.

Kernaasti valtuusto sen sijaan avasi kukkaronsa työväen sivistyspyrintöjen hyväksi. Kansanopistokurssit saivat kaupungilta kannatusta ja työväenopiston kaupunki otti omaksi kunnalliseksi laitoksekseen. Työväenyhdistyksen alotteesta poistettiin jo 1893 kansakoulujen lukukausimaksut. Tärkeää käytännöllistä valistustyötä työväenluokan hyväksi tarkoitti työnjohtaja Fr. Lundelinin 1888 työväenyhdistyksessä tekemä esitys talouskoulun perustamiseksi, jossa tehtaantytöille ja muille nuorille työväen naisille opetettaisiin talousaskareita, kuten ruokien valmistamista, yksinkertaisempaa ompelua y.m.s. "Tällainen koulu voisi luultavasti vaikuttaa paljo ei ainoastaan työväestön taloudelliseen tilaan, vaan myöskin siveelliseen kehitykseen työkansan naisten keskuudessa." Pitkällisten valmistusten jälkeen saatiin koulu valtuuston kannatuksella alkamaan 1892. Siitä on tullut huomattava laitos alallaan ja käytännöllisen talousopetuksen alkaja Tampereella, vaikkei se suoranaisesti olekaan toiminut tai voinut toimia ensimmäisen suunnittelijansa aatteen mukaisesti.

Työväen anomuskauden mainittavimpia muistoja ovat Tampereen kaupungin perustama työväen rakennusrahasto ja ennen kerrotut toimenpiteet työväenasuntokysymyksen ratkaisemiseksi. Kaikkein kauneimpia lehtiä Tampereen työväen kunnallisessa historiassa on sen sitkeä taistelu kunnallisen äänioikeuden laajentamiseksi, josta saatiin laki 1898. Tästä taistelusta on edellä laajemmin kerrottu. Veroäyriperusteen alhaisena pysyttämisessäkin on TTY tehnyt velvollisuutensa.

Yhdeksänkymmenluvun alusta pysyväksi muuttunut työttömyyskysymys lisäsi raskaalla tehtävällä työväen kunnallisohjelmaa. Kysymyksen koetti työväenyhdistys 1894 sivuuttaa jättämällä "keskustelun vastaukseksi kysymykseen". Hätä kuitenkin pakotti yhdistyksen myöhemmin asettumaan tässä yhä kipeämmässä kysymyksessä ulkotyöväenyhdistyksen ja kärsiväin rinnalle. Parhaansa mukaan järjestynyt työväki myöhemmin koetti auttaa hätäaputöiden suunnittelemista. Työnvälitystoimiston perustamisessa ja muussa kunnallisessa työväenhuollossa se ei pannut kynttiläänsä vakan alle.

Työväenyhdistys ei sellaisenaan myöhemmin enään yhtä ahkerasti puuttunut kunnallispolitisiin tehtäviin, ensinnäkään siitä syystä, ettei yhdistyksen esityksiä ja anomuksia entisessä määrässä tarvittu, kun työväki itse tuli edustetuksi valtuustossa, ja toiseksi siitä syystä, että työväen kunnallispolitikka joutui työväenyhdistystä laajempain työväenjärjestöjen huolehdittavaksi. Oli näet jo yhdeksänkymmenluvun puolivälissä kaupungissa olemassa kaksi työväenyhdistystä ja joitakuita ammattiosastoja, joiden kesken sekä kunnallisasiain että työväen oman liikkeen vuoksi paikallinen yhteistoiminta tuli tarpeelliseksi.

Yhdeksänkymmenluvun puolivälin aikoina alkoivat puoluepolitiset itsenäistymispyrkimykset saada jalansijaa Tampereen työväen keskuudessa. Ensimmäinen tulos tästä virtauksesta oli työväenyhdistyksen irtautuminen suomenmielisten johdosta ja joutuminen radikalisempien nuorsuomalaisten ainesten johdettavaksi. Tampereella kesällä 1896 pidettävän toisen työväen edustajakokouksen valmistuspuuhissa tapahtui Tampereen työväenyhdistyksessä palatsivallankumous: yhdistyksen main. edustajakokousta varten suorittama edustajain vaali jätettiin pöytäkirjan tarkistamistilaisuudessa vahvistamatta ja sijalle valittiin toisia, radikalisemmiksi tunnettuja henkilöitä (toimittaja A. Törnqvist, kirjanpainaja J. V. Hellberg, räätäli K. K. Sarlund maalari A. Saarinen ja työmies K. Sandelin). Tästä välikohtauksesta aiheutui yleisempikin pesäero: yhdistyksen johtokunnasta erosivat puheenjohtaja H. Lindroos ja jäsenet T. A. v. Schrowe, opettaja K. Kivi, taituri A. Nordberg, toimittaja K. Viljakainen ja maalari A. O. Andersson ja parin vuoden kuluttua huomasi järjestynyt työväki jääneensä jokseenkin puhtaana työläisjoukkona taistelemaan valtiollisella ja kunnallispolitisella tantereella.

Jo v:n 1896 kunnallisvaaleissa oli työväenyhdistyksellä oma vaalikomitea ja omat ehdokkaat, vaikkei vielä omaa ehdokaslistaa. Seuraavan vuoden kunnallisvaaleissa jouduttiin siihenkin. TTY:n alotteesta asetettu savenvalaja J. K. Enqvistin puheenjohdannalla toimiva vaalikomitea, johon työväenyhdistyksen ohella valitsivat edustajia ulkotyöväenyhdistys ja ammattiosastot, laati oman ehdokaslistan: kuusi työväen ja yhdeksän porvarillista ehdokasta. Näillä toimenpiteillä Tampereen työväki kunnallispolitikassa lopullisesti poikkesi omille teilleen ja siitä syystä v:n 1897 vaalikomitean asettamista pidetään kunnallisen työväenpuolueen perustamistapauksena Tampereella.

Seuraavana vuonna oli uuden kunnallisen puolueen toiminta verraten vilkasta. Marraskuun alussa hyväksyttiin työväen puoluehallinnon ohjeet. Niiden mukaan muodostivat Tampereen työväenpuolueen ne paikkakunnan työväenyhdistykset ja ammattiosastot, jotka olivat valinneet edustajia puoluehallintoon. Käytännöllistä työtä varten asetti puoluehallinto toimeenpanevan valtuuskunnan. Puoluehallinto hyväksyi periaatteessa H. Lindroosin suunnitteleman yleisen valtiollisen ohjelman, johon sisältyi ääniasteikon poistaminen, eduskuntalaitoksen uudistaminen, kielikiistain hylkääminen, kieltolaki, naisen aseman kohottaminen, lyhimmän työpäivän ja alimman palkan määrääminen, vähäväkisten yhteistoiminnan kannattaminen ja taistelu sensuuria vastaan. Ensimmäiseen toimeenpanevaan valtuuskuntaan valittiin työnjohtaja H. Lindroos, kirjanpainaja J. V. Hellberg, muurari A. Nieminen, mekanikko A. Vuorela, räätäli K. K. Sarlund, maalari V. Vesterlund, savenvalaja J. K. Enqvist, tehtaalainen K. Sjöblom ja maalari j£. Mattsson. Vaalista päätettiin "olla ilmoittamatta kenellekään" (!).

Valtuuskunta toimi ensimmäisen vuotensa loppuun saakka ja puoluehallinto oli puuhassa v:n 1899 kunnallisvaalien aikana. Kun Turun kongressissa 1899 perustettiin koko maata käsittävä itsenäinen työväenpuolue, riensi Tampereen järjestynyt työväki tietysti siihen yhtymään; olihan se juuri se päämäärä, johon Tampereen puolue pienemmissä oloissa oli pyrkinyt. Sen päämäärän saavutettua ei erityistä puoluetta Tampereella tarvittu. Luonnollista näin ollen oli, että Tampereen puoluehallinto entisessä muodossaan lakkasi.

Tampereen eri työväenyhdistysten kesken tarvittiin kuitenkin edelleen paikallista yhteistoimintaa. Jo 1894 oli TTY asettanut pääyhdistyksen ja sen osastojen edustajista kokoonpannun keskuskomitean toimimaan työväenliikkeen vilkastuttamiseksi paikkakunnalla. Tällaista toimintaa jatkui katkonaisesti seuraavinakin vuosina. Paikallisen puolueen lakattua oli vuosisatain vaihteessa jonkun aikaa paikallisen ammattijärjestön muodostaminen keskustelun alaisena. V. 1903 otettiin varsinaisen "kunnallisklubin" perustaminen puheeksi työväenyhdistyksessä ja seur. v. perustettiinkin erityinen työväen kunnalliskomitea, jonka tehtävänä oli "huolehtia kunnallisten ja muitten yleisten asiain käsittelyä yhdistyksen keskuudessa sekä alustaa ja keskustelun alaiseksi ehdottaa niistä johtuvia kysymyksiä yhdistykselle ja olla neuvonantajina työväenedustajille kaupungin valtuustossa". Komiteaan kuuluivat itseoikeutettuina Kansan Lehden toimittajat, työväen edustajat kaupungin valtuustossa ja TTY:n puheenjohtaja ja sihteeri sekä yhdeksän saman yhdistyksen valitsemaa jäsentä. Tämä kunnalliskomitea toimi v:n 1905 loppupuolelle saakka. Vähää ennen suurlakon alkamista vahvistivat työväenyhdistysten johtokunnat säännöt "Tampereen työväen paikallisjärjestölle". Sen keskushallitukseen oli valittava järjestöön yhtyneiden työväenyhdistysten ja niiden ammattiosastojen edustajia yksi kutakin 50 jäsentä kohden. Järjestöön kuuluvain yhdistysten ja osastojen oli suoritettava keskushallitukselle veroa kuukaudessa 10 penniä mies- ja 5 p. naisjäseneltään, josta verosta 2/3 oli pantava erityiseen lakkokassaan. Oikeittain siis oli tämäkin järjestö ammatillinen, mutta toiselta puolen myöskin kunnallinen. Pian kuitenkin paikallisjärjestön tehtävät siirtyivät sosialidemokratisen puolueen Oulussa pitämän puoluekokouksen päätösten mukaan järjestetyille uusille elimille.

Suurlakon tapauksista alkoi melkein kaikissa suhteissa uusi vaihe Suomen ja samalla Tampereenkin työväenliikkeen historiassa. Valtiollisen ja ammatillisen työväenliikkeen voimakkaasti edistyessä näytti paikallinen, kunnallinen ja niin sanoaksemme sisäinen työväenliike taantuvan. V:n 1905 lopussa, jolloin vihdoin tehtaalaisetkin heräsivät pitkällisestä unestaan ja joukoittain yhtyivät järjestyneiden työläisten riveihin, kohosi Tampereen työväenyhdistyksen jäsenluku äkisti 3 360:een, muutaman vuoden kuluttua alentuakseen puoleen siitä määrästä. Ei voinutkaan enään TTY tarjota tuhansille jäsenilleen sitä, mitä vanha yhdistys saattoi antaa kymmenille tai sadoille jäsenille. Tampereen niinkuin muidenkin suurempain kaupunkiemme työväenyhdistykset vastasivat tästedes läntisen Europan "työväenpörssejä": ne olivat pääasiallisesti vain työväenliikkeen majanpitäjiä, keskus- ja kokouspaikkoja, vapaita aatteiden ahjoja, sivistyslaitoksia.

Tampereen työväenliikkeessä on ulkotyöväenyhdistys edustanut voimaperäistä, luokkatietoista ja häikäilemätöntä toimintaa. Se seikka on varmaan riippunut ensi sijassa siitä, että tähän yhdistykseen alusta alkaen kuului melkein yksinomaan puhdasta, muista kansanluokista jyrkimmin eroavaa, kovia kokenutta, työttömyyttä ja kurjuutta silmästä silmään nähnyttä työväkeä. Tampereen ulkotyöväenyhdistyksen perustamisesta alkoi sanalla sanoen punainen henki levitä työväenliikkeeseen.

Alku ei kuitenkaan ollut tulipunainen. Kun ulkotyöväenyhdistystä helmikuussa 1893 työnjohtaja K. A. Leanderin y.m. alotteesta ruvettiin puuhaamaan, niin perustamisen syyksi kyllä mainittiin, että vanhempi työväenyhdistys antoi arvoa huvituksille ja tanssille ja että muutenkin tarvittiin vanhemman yhdistyksen vastapainoksi uutta itsenäistä yhdistystä, mihin voisivat liittyä ne, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi voineet mennä toiseen yhdistykseen. Mutta pian nähtiin juuri tuon toisen piirin edustavia henkilöitä – E. S. Yrjö-Koskinen, O. R. Borg, G. W. Osonen, K. Viljakainen y.m. uuden yhdistyksen sääntöjä muovailemassa. Nähtävästi ei uskottu ulkotyömiesten voivan omin päin perustaa ja hoitaa yhdistystä. Saman katsantotavan osoituksena voinemme pitää sitäkin omituista seikkaa, että kun uusi yhdistys kesän alussa haki säännöilleen vahvistusta, niin kuvernööri pyysi lausuntoa Tampereen maistraatilta ja työväenyhdistykseltä, jotka kuminkin ehdottivat muutoksia tehtäväksi ulkotyömiesten sääntöihin. Vasta kun vaaditut muutokset oli tehty, saivat säännöt 14 p. elok. 1893 vahvistuksen.

Näistä säännöistä näkee, että niiden laatijain tarkoituksena oli erityisesti taloudellisten yhteispyrintöjen, kuten ruoka- ja taloustarpeiden kauppain sekä sairas- ja hautausapukassain aikaansaaminen ulkotyöväen keskuudessa; osallisuus viimemainittuihin määrättiin jo säännöissä jäsenten velvollisuudeksi. Muuten olivat ulkotyömiehet jo hyvin häveliäitä omassa yhdistyksessään, sillä sääntöjen mukaan oli ainoastaan puolet yhdistyksen johtokunnan jäsenten luvusta määrännäisesti valittava ulkotyömiehistä.

Yhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin perustavassa kokouksessa m.m. lehtori Yrjö-Koskinen, maisteri Borg ja opettaja Pelkonen. He eivät kuitenkaan luottamustointa ottaneet vastaan. Turhaan myöskin yhdistyksen puolesta juostiin pyytämässä kaupungin muita tunnettuja suomenmielisiä herroja yhdistyksen puheenjohtajaksi. Puheenjohtajaksi tuli lopulta J. V. Hellberg, joka siinä toimessa pysyi kevääseen 1907 saakka. Uusi yhdistys vietti ensi vuonnaan kokouspaikassaan "Taiston" talossa koko vilkasta elämää, arpajaisista ja huveista oli sievät ylijäämät, valtuustolta saatiin anniskeluvaroja hyviin yrityksiin ja vakavat miehet pohtivat kokouksissa hartaasti työn ja työttömyyden kysymyksiä.

Jäseniä oli yhdistyksessä ensi vuoden lopussa 168, toisen vuoden lopussa 368, mutta vuosikertomuksessa valitettiin, ettei jäsenluku ollut saanut lisäänsä niiden piiristä, joita varten yhdistys oli olemassa. Pian jo huomataan tuon suuren suosijajoukon hupenemista ja uuden katsantotavan – taloudellisen taisteluhengen – levenemistä yhdistyksen piirissä. Yhdistyksessä puuhailtiin tähän aikaan ahkerasti kaikenlaisissa onnistuneissa ja onnistumattomissa taloudellisissa yhteisyrityksissä. Sen ohella vakaantuivat alimman palkan ja lyhemmän työajan vaatimukset ja muut ammatilliset mielipiteet, joita selvitettiin yleisissä ja yhdistyksen kokouksissa. V. 1898 perustettiin yhdistykseen näitä vaatimuksia ajamaan ensimmäiset ammattiyhdistykset, joita yhdistys samana vuonna muutettujen sääntöjensä mukaan saattoi pitää suojeluksessaan.

Valtiollisissa kysymyksissä ulkotyöväenyhdistys tietenkin aina seisoi äärimmäisellä vasemmalla siivellä. Äänioikeusasiassa oltiin yhden äänen kannalla ja Tampereen työväen liikkeen haarautuessa maltillisempaan ja jyrkempään suuntaan ulkotyöväenyhdistys arvelematta kannatti jälkimmäistä. V:n 1897 vuosikertomuksessa kehoitetaan yhdistyksen puolesta työväkeä seuraamaan työväenliikkeen omia tarkoituksia ja lakkaamaan olemasta herraspuolueiden astinlautana. Yhdistyksen johtomiehistä näinä vuosina mainittakoon J. K. Enqvist, A. Nieminen, Seth Heikkilä, A. A. Lagerström (Salakari), E. E. Heikkilä. V:n 1905 lopulla oli yhdistyksessä jäseniä 400. Saatuaan kaupungilta lahjaksi tontin Satakunnankadun varrelta rakennutti yhdistys sinne 1907–1908 oman hauskan kivitalon, josta tuli kosken itäpuolella samanlainen työväenliikkeen liesi kuin työväentalo kosken länsipuolelle.

Tampereen työväen itsenäisen kunnallispuolueen lyhyt vaihekausi tuli erityisen muistettavaksi siitä, että silloin sai alkunsa Tampereen työväen oma äänenkannattaja. Jo aikaisemmin oli Tampereella ollut eräänlainen työväenlehti. Syksystä 1887 vuoteen 1893 saakka ilmestyi Tampereen Sanomain liepeessä joka toinen viikko Kaarlo Renströmin (Riukuniemen) toimittama TTY:n äänenkannattaja Kansalainen, joka sisälsi yhdistyksen ilmoituksia ja tiedonantoja sekä uutisia ja katsauksia työväenliikkeen eri aloilta koti- ja ulkomailla. Mutta Tampereen työväenliikkeen erotessa porvarillisten puolueiden johdosta ja muodostuessa itsenäiseksi kunnallispuolueeksi aljettiin työväen keskuudessa kipeästi kaivata oman julkisen sanan apua. V:n 1897 kunnallisvaalien aikana päätti TTY ryhtyä kustantamaan "pienempiä lentolehtisiä, joissa tehtäisiin selkoa työväenkysymyksestä sekä yhteenliittymisen hyödystä", ja asetti asiaa toimeenpanemaan pienen toimikunnan ("lentolehtikomitean"). V:n 1898 kunnallisvaaleja varten Tampereen työväen puoluehallinnon toimeenpaneva valtuuskunta julkaisi "Joulukuun 9 päivä" nimisen vaalilehden. Paikalliselle puoluehallinnolle laadituissa ohjeissa annettiin valtuuskunnan tehtäväksi koettaa hankkia puolueelle oma äänenkannattaja. Innostus oman lehden aikaansaamiseen oli työväen piireissä suuri; ulkotyöväenyhdistyskin lupasi yrityksen kannattamiseksi viisisataa markkaa. Alussa seuraavaa vuotta saatiin lupa lehden julkaisemiseen, 18 p. helmik. 1899 ilmestyi Kansan Lehden näytenumero ja 2 p. maalisk. lehti alkoi säännöllisesti ilmestyä. Lehden kustantamista varten muodostettiin erityinen osakeyhtiö. Sen perustava kokous voitiin pitää vasta v:n 1899 viimeisillä päivinä, jolloin siihen saakka toimineen väliaikaisen johtokunnan sijaan valittiin uusi varsinainen johtokunta.

Kansan Lehden toimitusolot olivat ensi aikoina hyvin epävakaiset ja levottomat. Vastaavaksi toimittajaksi oli ruvennut savenvalaja J. K. Enqvist, joka vain suurella vaivalla saatiin siinä nimellisessä toimessa pysymään v:n 1900 syksyyn saakka. Varsinaisena toimittajana oli ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana kirjapainonomistaja J. V. Hellberg ja sen jälkeen Kössi Koskinen. Väliaikaisen johtokunnan tyytymättömyys pakotti Koskisen lähtemään lehdestä muutaman kuukauden kuluttua, minkä jälkeen toimittajaksi otettiin Matti V. Vuolukka Oulusta. Toimituksen ja johtokunnan rettelöitä jatkettiin kiihkeissä yhtiökokouksissa.

Lehden taloudellisetkin vaikeudet olivat ensi vuosina suuret. Lehti ilmestyi aluksi vain kolmasti viikossa pienenä viisipalstaisena kääpiönä. Painoksen määrä oli ensimmäisinä kuukausina n. 1 250 kpl., josta se vähitellen nousi muutamaan tuhanteen. V:n 1901 lopulla oli kysymys yrityksen laskemisesta vararikkoon. Vaara saatiin kuitenkin vältetyksi, ja suurlakon mukana tuli lehdelle suuren ulkonaisen menestyksen aika: v:n 1906 alusta Kansan Lehti muuttui kuusipäiväiseksi ja seitsenpalstaiseksi, sen painosmäärä hypähti yli kymmenentuhannen kpl:een ja sen painatus siirrettiin saman v:n alkupuolella yksityisistä painoista lehteä varten perustettuun "Työväen Osuuskirjapainoon". Mutta taloudellinen tulos oli säikähdyttävä, sillä vuosi 1906 osoitti lehdelle tappiota n. 34 000 mk! Kaupungin ja maakunnan työväen avulla, apukeräyksillä, osakepääomaa lisäämällä, tilaus- ja ilmoitusmaksujen korottamisella y.m.s. keinoin saatiin oma lehmä autetuksi ojasta.

Valtiollisesti sitävastoin Kansan Lehti näinä vuosina näki ensimmäisen loistoaikansa. Sen muodosti Yrjö Mäkelinin vaikutuskausi lehden päätoimittajana marraskuun alusta 1900 lokakuun puoliväliin 1906.

Mäkelin on itse kiintoisalla tavalla luonnehtinut periaatteitaan ja pyrkimyksiään Kansan Lehden toimittajana.

"Sillä (lehdellä) oli kaksi pääpyrkimystä, joita se uskollisesti ajoi, ja joista se saa aina olla ylpeä. Se koetti ehkäistä puolueen alenemista laumaksi, se taisteli järjetöntä puoluekuria vastaan, yrittäen sen sijaan ohjata kehitystä siihen suuntaan, että kaikki puolueen jäsenet olisivat kohonneet itsenäisesti ajatteleviksi ja kaikellaista auktoriteettiuskoa kammoksuviksi yksilöiksi. Ja toinen pyrkimys, joka niinikään tulee aina kaunistamaan lehden ansiopuolta, oli se, että lehti taisteli, mikäli se niissä oloissa oli mahdollista, maamme erioikeuksien puolesta, taisteli ryssäläistä ja suometarlaista sortovaltaa vastaan, taisteli siinä määrin, että viranomaiset antoivat sille sen johdosta salaisen, mutta varsin tinkimättömään muotoon puetun kirjallisen varotuksen."

Äänioikeustaistelujen aikoina Kansan Lehti joutui jyrkkiin ristiriitoihin puolueessa vallitsevaa enemmistösuuntaa vastaan. "Riidat – niistä Mäkelin kirjoittaa – saivat alkunsa jo ennen minun tuloani, saivat surkean ammattijärjestöjupakan takia, ja minun aikanani niitä jatkui milloin mistäkin asiasta, etupäässä siitä, millä tavalla olisi ollut otettava osaa äänioikeustaisteluun. 'Työmiehessä' vaadittiin vaaleihin nähden aluksi jyrkkää lakkokantaa ja sittemmin liittoa sen porvarispuolueen kanssa, joka mahdollisesti sitoutuisi kannattamaan sosialidemokratisen puolueen vaatimuksia äänioikeusasiassa. Kansan Lehti taas puolestaan vaati vaaleihin osanottoa niiden porvarillisten kanssa, jotka valtiollisessa kysymyksessämme olivat sotajalalla bobrikoffilaisuutta ja suometarlaisuutta vastaan... Kuten sanottu riideltiin näistä asioista sangen paljo. Kummaltakaan puolen ei säästetty sanoja, eipä edes herjauksiakaan." – Tähän taisteluun liittyviä valtiollisia vaiheita on esitetty edellä.

Mäkelinin jälkeen olivat Kansan Lehden päätoimittajina Timo Korpimaa syksystä 1906 syksyyn 1907, Kaapo Murros syksystä 1907 heinäkuun alkuun 1909, Anton Huotari loppupuolen vuotta 1909, Santeri Nuorteva joulukuusta 1909 joulukuuhun 1911 ja jälleen Anton Huotari 1911–1920. V. 1907 alkaneen uuden venäläisen sortokauden aikana olivat Kansan Lehdenkin painajaisena majesteettirikosjutut ja muut painokanteet. Niinpä toimittaja Nuortevan aikana pantiin vireille koko kuusi majesteettirikosjuttua, joiden kynsistä syytetty pelastui vain pakenemalla Amerikkaan.

Tampereen vanhemman työväenliikkeen johtohenkilöistä on kolme erityisemmin muistettavaa niin hyvin henkilöinä kuin ajan eri harrastussuuntain edustajina.

Fredrik Lundelin syntyi Loimaalla 1835, tuli nuorena työhön Tampereen verkatehtaaseen, jossa kohosi työnjohtajaksi, ja kuoli 1918. Hän ei ollut ainoastaan laulun ja soiton innokas ja uupumaton johtaja, joka työväen henkisellä herätyskaudella sävelin kirkasti työväen kaipuuta ja kohotti sen aatteita, vaan samalla myöskin sivistysmies, joka teki uhrautuvaa työtä työväen kirjallisenkin sivistyksen hyväksi ja ymmärtävä yhteiskunnallisten, uudistusten harrastaja, joka uskollisesti tuki työväenyhdistyksen ponnistuksia. F. Lundelin on määräävällä tavalla ollut antamassa Tampereen työväen liikkeelle sitä kulttuurileimaa, josta Tampereen työväen harrastukset ovat myöhemmin olleet tunnetut.

Heikki Lindroos oli syntynyt Messukylässä 1865 ja palveli 13-vuotiaasta Tampereen pellavatehtaassa, jossa kohosi työnjohtajaksi. Kun työväenliike Tampereella alkoi, otti L. innokkaasti siihen osaa saaden pian johtavan aseman tehtaalaisten riennoissa ja sitten koko kaupungin työväenliikkeessä, jossa hän neljännesvuosisadan ajan edusti valtiollisesti maltillista, mutta työväen taloudellista ja henkistä edistystä voimakkaasti tukevaa suuntaa. Työväenyhdistyksen viisitoistavuotisjuhlassa 1902 annettiin hänelle Tampereen sosialistien puolesta kunnialahja. Oltuaan v:sta 1903 Tampereen työväen osuuskaupan palveluksessa L. 1907 muutti Helsinkiin Osuusliikkeiden keskusosuuskunnan toimeen. Samaan aikaan luopui hän valtiollisesta elämästä, joka oli saanut yhä kiihkeämmän luonteen. L. kuoli parhaassa ijässään 1915.

Yrjö Mäkelin on Tampereen valtiollisen työväenliikkeen kuuluisin edustaja. Hän oli syntynyt Tampereella 1875. Isä oli suutari ja suutarintyöntekijä tuli pojastakin. Lahjakas ja virkeä nuorukainen täydensi sivistystään ahkerilla itseopinnoilla, joita hän jatkoi koko ikänsä. Jo puoluekokouksessa 1899 M. tuli valituksi puoluehallintoon, johon kuului pitemmän ajan. Syksyllä 1900 häntä hakemuksetta pyydettiin Kansan Lehden toimittajaksi, johon toimeen hän ryhtyi lokakuun puolivälissä. Mäkelinin kuusivuotinen toimittajakausi on muistettava vaihekausi ei ainoastaan Kansan Lehden ja Tampereen työväenliikkeen, vaan koko maankin valtiollisen työväenliikkeen historiassa. Tampereen aikanaan hän suoritti menestyksellisen taistelunsa yleisen äänioikeuden hyväksi, elämänsä tärkeän päätyön. Hänen osallisuudestaan v:n 1903 moititun "Forssan julistuksen" ja suurlakon "Punaisen julistuksen" laatimiseen on edellä mainittu. Hänen alotteestaan Tampereen työväki vastoin ylimääräisen puoluekokouksen päätöstä otti osaa v:n 1904 valtiopäivämiesvaaleihin, koska se ei tahtonut "toimettomana syrjästäkatsojana seurata asiain kulkua kansamme vastaisia kohtaloita määrättäessä". Kun kenraalikuvernööri Bobrikoffin murhan jälkeen vapaampaa valtiollista suuntaa edustava uusi kenraalikuvernööri Obolenski kiertomatkallaan syksyllä 1904 saapui Tampereelle, M. työväen valitseman lähetystön johtajana ponnekkaassa puheessa esitti hänelle työväenluokan ja koko maan valtiollisia vaatimuksia. Tästä rohkeudestaan hän sai porvarillisilta tahoilta paljon kiitosta, eikä ylimääräinen puoluekokouskaan, jossa hän joutui vastaamaan omavaltaisesta teostaan, voinut häntä tuomita. Suurlakon jälkeisiin, viimeisiin säätyvaltiopäivävaaleihin Tampereen työväestö puoluekokouksen päätöstä noudattaen ei ottanut osaa, mutta Mäkelin otti vastaan hänelle Oulusta tarjotun ehdokkuuden.

Kansan Lehden toimittajana ollessaan Mäkelin, kuten olemme nähneet, oli yhtämittaisessa ristiriidassa Helsingissä olevan puoluejohdon ja "helsinkiläisen suunnan" kanssa. Kun erimielisyyttä alkoi esiintyä hänen ja Tampereen työväenkin kesken, hän syyskuun lopussa 1906 erosi Kansan Lehdestä. "Kansan Tahdon" päätoimittajana Oulussa hän 1907 alotti uuden monivuotisen valtiollisen toimintansa uuden venäläisen sortokauden vastustamiseksi ja myöhemmin Suomen itsenäisyyden valmistamiseksi. Tämän hänen uuden ajoittain loistavan toimikautensa katkaisi kansalaissota, jonka jälkeen seuranneista kärsimyksistä teki 1923 lopun hänen itsensä valitsema kuolema. (94)

c) Alkava ammattiyhdistysliike.

Tampereen työväen ammatillinen liike on saavuttanut muotonsa ja merkityksensä kulkemalla samoja portaita, joita sen edellä valtiollinen työväenliike oli noussut ylöspäin.

Ammattiyhdistysliike Tampereella syntyi yhdeksänkymmenluvun koitteessa ja sai lapsuutensa kasvatuksen silloisen työväenyhdistyksen seurallis-sivistyksellisessä hengessä. Työväenliikkeen silloiset herättäjät eivät tahtoneet antaa työväelle ainoastaan tietoa ja valistusta. He myönsivät olevan parannettavaa paljon myöskin työväen työoloissa, työnantajain ja työntekijäin suhteissa, työväen taloudellisessa tilassa ylipäänsä. Sitä erityistä tarkoitusta varten oli ryhdyttävä erityisiin keinoihin s.o. yhteenliittymiseen ammatillisella pohjalla. Mutta ammatillinen liike ei tämän ohjelman mukaan saanut olla kapinallisempi kuin ne emäyhdistyksetkään, joiden alaosastoiksi tällaisia "ammattiosastoja" oli perustettava. Työväen liikettä ajattelevilla oli kaunis ohjelma pääoman ja työn, työnantajain ja työntekijäin välittämisestä ja sovittamisesta. "Kumouksen" oppia vastaan he asettivat "edistyksen" opin. Ajan yhteiskunnallisissa riennoissa vallitsi korkea aatteellisuus, jonka mukaan tällainen yhteenliittyminen, yhteisharrastus jo sinänsä merkitsi rauhaa ja edistystä. Taloudellisen maailman erisuuntaisten voimain tuli yhtyä ammattiosastoissa, missä "työnantajat ja -tekijät keskustelevat ammatin kehityksestä, työväen edistyksestä". Näille osastoille ajateltiin monenlaisia käytännöllisiä tehtäviä, m.m. sitäkin, että ne virallisten käsityöyhdistysten sijasta antaisivat kisällikirjoja. Parhaimmilla toiveilla ryhdyttiin työhön, maisterit ja sanomalehtimiehet julistamaan johtavia aatteita ja "työn kunniaa", ja käsityöläismestarit kisälleineen toteuttamaan näitä aatteita ammattityön eri aloilla.

Tampereen ensimmäisten ammattiyhdistysten ryhmään kuului melkein yksinomaan pieniä käsityöläisyhdistyksiä. Vanhin niistä oli Tampereen maalarien ammattiyhdistys, joka perustettiin maalarimestari F. O. Snellin kutsumassa kokouksessa 29 p. lokak. 1889. Kokous päätti, että ammattiyhdistys oli oleva yhteinen työnantajille ja -tekijöille ja että se haaraosastona liittyisi työväenyhdistykseen. Perustava kokous pidettiin seur. vuoden alussa, jolloin ammattiosastoon ilmoittautui parikymmentä jäsentä. Osaston toiminta ehti kuitenkin jo yhden vuoden kuluessa niin laimentua, että osasto päätti hajota. V. 1893 päästiin uudelleen alkuun. Valvottiin oppilaiden koulunkäyntiä, saatiin työpalkka järjestelmä muutetuksi tuntipalkkakannalle, puuhattiin yhtä ja toista, kunnes työväenyhdistyksen 1895 toimeenpanema ammattiosastojen maksujen ylennys karkoitti maalarit työväentalosta ja työväenyhdistyksestä, minkä jälkeen osasto näyttää toistamiseen hajonneen.

Toiseksi vanhin paikkakunnan ammattiyhdistyksistä oli Tampereen kaupungin suutarien ammattiyhdistys. Se perustettiin täysin itsenäisenä järjestönä alussa vuotta 1890, mutta kolmisen vuotta myöhemmin se liittyi työväenyhdistyksen osastoksi. Kuvernöörin 1891 vahvistamain sääntöjen mukaan oli tämäkin ammattiyhdistys työnantajain ja työntekijäin yhteinen ja sen tarkoitukset yleiset ammatilliset: hankkia jäsenilleen työpiirustuksia, panna toimeen kilpailuja ja näyttelyjä, "pitää huolta siitä, että hyvä järjestys ja sopu vallitsee ammatin harjoittani kesken" j.n.e. Pääsymaksu yhdistykseen oli 2 mk ja jäsenmaksu 50 p. kuukaudessa. Ammattiyhdistyksen rahasto oli yhdistyksen hajotessa jätettävä virallisen käsityö- ja tehdasyhdistyksen haltuun käytettäväksi suutarinammattilaisten hyväksi.

Ensi vuosien toiminnassaan osasto pysyi ammatin yleisten olojen piirissä, joissa näyttääkin olleen parantamisen varaa kaikille ammattilaisille yhteisesti. Vanhaa ammattikuntaista henkeä todistavat jo yhdistyksen ensi aikoina tehdyt esitykset kotimaisen jalkinetyön tullisuojeluksesta ja opinkäyneiden suutarien suojelemisesta opinkäymättömäin ja kauppiaiden kilpailua vastaan. Sääntöjen hengestä ei poikennut osaston työnantajille lausuma toivomus, että he koettaisivat parantaa suutarinammattilaisten huonoa tilaa ja poistaa työnpuutetta, mihin työnantajain oli helppo vastata, että jos he parantavat työntekijäin palkkoja, niin saa lestit panna säkkiin, sillä kenkäkaupat vievät työt (1893). Työhuoneiden huonoon kuntoon ja likaisuuteen sekä alaikäisten liialliseen rasittamiseen koetti ammattiyhdistys myöskin kiinnittää työnantajain huomiota. Ajan ammattiyhdistyksellisiä pyrintöjä kuvaavat piirteikkäästi ammattiosaston 1890 laatimat järjestysohjeet työhuoneita varten. Ohjeissa puhutaan enimmäkseen vain työntekijäin velvollisuuksista ja sangen vähän heidän oikeuksistaan. Työaika oli verstaissa alkava klo 5 aamulla ja työhuonetta oli pidettävä auki klo 10:een saakka illalla. Sen, joka esteettä jäi päiväkaudeksi työstä pois, tuli suorittaa sakkoa markan. Jos työntekijä viivytti suoritettavakseen ottamaansa työtä yli sovitun määräajan, oli hänen maksettava sakkoa 10 % työn arvosta. Työhuoneeseen ei saanut kuljettaa väkijuomia, eivätkä alaikäiset saaneet siellä tupakoida. Karttuvat säästönsä piti työntekijäin viedä postisäästöpankkiin. Emme tunne, missä määrin näitä ohjeita Tampereen suutarinverstaissa ehkä noudatettiin, mutta se näkyy vuosikertomuksista, että kun osasto 1892 tahtoi saada määrätyksi säännöllisen työpäivän ja laati sitä tarkoittavat ohjesäännöt sekä hankki niille elinkeinolain säätämän vahvistuksen, niin suostui ainoastaan kolme työnantajaa niitä noudattamaan.

Suutarienkin ammattiyhdistys joutui katottomaksi työväenyhdistyksen toimeenpaneman vuokraylennyksen vuoksi, jota tämä vähäjäseninen ammattiosasto ei jaksanut suorittaa. V. 1896 ammattiyhdistys kuitenkin pyrki takaisin työväenyhdistyksen suojaan, minne se seur. vuoden alussa näkyykin päässeen.

V. 1890 ilmeni palkkaliikkeitä kaupungin räätälintyöntekijäin

keskuudessa. Huhtikuussa työntekijät sanoutuivat irti työpaikoistaan; vähän myöhemmin kuitenkin riita liene sovittu, kun työntekijät alensivat vaatimuksiaan. Tapaus oli kuitenkin selvä kehoitus perustamaan ammattiyhdistystä. Tampereen räätälien ammattiosasto perustettiin 1891 ja siitäkin tuli mestari- ja työntekijäyhdistys tavallista mallia. Ensimmäiset toimihenkilöt olivat melkein kaikki työnantajia. Sinnepäin suuntautui toimintakin: 1892 osasto käräjöi erästä kauppiasta vastaan, joka oli ruvennut räätälinliikettä harjoittamaan; elinkeinovapauden rajoittamista pidettiin toivottavana, vaikkei sen pahempi mahdollisena; työn tulevaisuutta maalattiin mustaksi tehtaiden vuoksi, jotka huononsivat työväen tilaa. Työolojen parantamista koskevissa keskusteluissa pidettiin keskustelu vastauksena kysymykseen; työhuoneiden tuulettamisesta ja siivoamisesta uskallettiin kuitenkin tehdä oikein päätöksiäkin. Ammattilaisten vähäistä osanottoa omaan ammattiyhdistykseen valitettiin. Työväenyhdistyksen tunnettu veronkiskominen otti tältäkin heikolta hengen.

Edellisistä ammattiyhdistyksistä hiukan poikkeavaan suuntaan kehittyi Tampereen kirjanpainajain yhdistys. Sen perustava kokous pidettiin 7 p. helmik. 1892 ja yhdistys liittyi heti osastoksi työväenyhdistykseen, joka vahvisti kirjanpainajain säännöt 24 p. helmik.

Valaisevia ovat sen sääntöjen seuraavat kohdat: "1 §. Kirjanpainajain Yhdistyksen tarkoituksena on, jäsentensä keskinäisellä avulla, edistää ja kannattaa kaikkea, mikä voidaan katsoa jäsenille hyödylliseksi, erittäinkin keskustella kysymyksiä, jotka kirjapainotaiteelle voivat olla hyödyllisiä; koettaa perustaa rahaston, josta etevimmät yhdistykseen kuuluvat kirjanpainajat, jotka ulkomailla haluavat edistää taitoansa, saisivat matka-apua, sekä toimia sivistyttäviä huvia ja juhlia."

"2 §. Jäseniksi yhdistykseen ovat oikeutetut pääsemään kaikki kirjanpainajat sukupuoleen katsomatta, niin hyvin oppilaat kuin taituritkin.

Sanomalehtien toimittajat y.m. sillä alalla työskentelevät henkilöt pääsevät myöskin yhdistyksen jäseneksi; mutta eivät ole oikeutetut osaa ottamaan ammattiasioita koskevien kysymysten päättämiseen."

"9 §. Maamme molempia kieliä saa käyttää yhdistyksen kokouksissa, joissa suomenkieli yksin tulee olemaan pöytäkirjan kielenä."

Ammattiyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin faktori I. Partanen, kirjuriksi faktori K. A. Helin ja rahastonhoitajaksi faktori G. E. Jansson. Jäseniä yhdistykseen ilmoittautui ensi innostuksessa 64 eli lähipitäin kaikki grafillisen työn tekijät kaupungissa. V:n 1893 lopulla päätettiin Helsingissä perustaa yleinen "Suomen kirjaltajain liitto", jonka osastoksi Tampereen kirjanpainajain yhdistys heti ilmoittautui. Mutta kenraalikuvernööri viivytti liiton sääntöjen hyväksymistä niin kauan, että liitto vasta 1896 saattoi laillistettuna alkaa toimintansa. V. 1897 liittohallitus hyväksyi säännöt Kirjaltajayhdistykselle Tampereella, joksi Tampereen kirjanpainajain yhdistys nyt muuttui. Jäsenten sisäänpääsymaksu oli markka sekä vuosimaksut taitureilta Smk 1:25 ja oppilailta sekä apulaisilta 75 p. kuukaudelta, josta maksusta yhdistys maksoi liitolle vuosittain markan taiturilta ja 50 p. oppilaalta. Ammatillisella alalla Tampereen kirjaltajain ammattiyhdistys sai jo ensi aikoinaan paljon aikaan. Se otti tehokkaasti osaa kirjalainojen palkkausolojen järjestämiseen, millä alalla Suomen kirjaltajain sitkeä, johdonmukainen, vuosikausia kestänyt työ pääsikin huomattaviin tuloksiin; perusti stipendirahaston, jonka pohjaksi kaupunginvaltuusto antoi anniskeluvaroista 500 mk ja jota yhdistys kartutti niin innokkaasti, että rahastossa jo 1898 oli varoja yli 3 000 mk; hankki ammattikirjallisuutta, toimeenpani ammatillisia kilpailuja j.n.e.

Yleisen työväenliikkeen hyväksi sitävastoin yhdistys ei lähtenyt taisteluun. Puolue-elämässä se noudatti suurinta varovaisuutta. V. 1893 mainitaan Tampereen kirjanpainajain yhdistyksen tehneen päätöksen pysyä erillään kaikista sanomalehtiä koskevista kiistoista, minkä vuoksi kirjaltajat eivät ottaneet osaa kaupungin edistysseurain yhteiseen vastalauseeseen Tampereen Uutisia vastaan. Kun syksyllä 1898 Tampereella perustettiin "työväenyhdistysten puoluehallinto", eivät kirjaltajat siihenkään yhtyneet, koska heidän yhdistyksensä "vähälukuisuutensa takia ja noudattaen ennen tehtyä päätöstä, ei tahdo ottaa osaa poliitillisiin asioihin, vaan tahtoo pysyä ammattiyhdistyksenä". V. 1899 kirjaltajain yhdistyksen ja työväenliikkeen urat erosivat kauas toisistaan. "Kirjaltajat – kerrotaan TTY:n vuosikertomuksessa – ovat myöskin kuuluneet yhdistyksen yhteyteen, vaan pelästyneinä siitä melusta, jonka Kurikka-juttu aikanaan herätti, koettivat nämä pelastua hukkumasta yleisen vihan kuohuihin sanoen itsensä julkisesti irti järjestyneestä työväestöstä ja panemalla ankaran vastalauseen järjestyneitten toimia vastaan."

TTY:n vanhoista ammattiosastoista on vielä mainittava Tehtaalaisseura, vaikkei sen toiminnalla ole paljoakaan yhteyttä ammatillisen työväenliikkeen kanssa. Tämän seuran perustava kokous pidettiin 3 p. huhtik. 1892. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli tehtaalainen E. Lindroth; myöhemmistä toimihenkilöistä tulivat huomatuiksi Heikki Lindroos ja K. V. Petäjäniemi. Tehtaalaisseura ei yhtynyt ankariin taisteluihin työnantajia vastaan tehtaalaisten taloudellisten etujen puolesta. Ei se myöskään ollut "Pumpulitehtaan työntekijäin seuran" tapainen valistusyhdistys. Oikeastaan se oli samanlainen vapaa yhdistys työväen yleisiä pyrintöjä varten kuin Tampereen työväenyhdistys, johon se osastona kuului. Kaikissa yleisissä pyrinnöissä oli Tehtaalaisseura TTY:n uskollinen liittolainen; monet olivat ne alotteet ja esitykset, joita tehtaalaisseuran puolelta tehtiin yleisen työväenliikkeen vilkastuttamiseksi paikkakunnalla. Jonkun verran tehtaalaisten seura myöskin toimi tehtaiden yleisten työolojen parantamiseksi. Yleisempää kannatusta ei seura kuitenkaan saanut. V. 1896 kuului seuraan nimellisesti 296 jäsentä, mutta niistä ainoastaan 18 suoritti säännöllisesti jäsenmaksunsa. Yhdeksänkymmenluvun viimeisinä vuosina tehtaalaisseuran toiminta muun työväenliikkeen elostuessa vilkastui, myöhemmin taasen lamaantuakseen. Suurlakon jälkeen tämä seura kokonaan lakkasi, kun tehtaalaisliike suuntautui uusille urille.

Täydellisyyden vuoksi on vielä mainittava Tampereen ensimmäisten ammattiyhdistysten ryhmään kuulunut vv. 1892–1893 TTY:n osastona toiminut Rakennusmestari- ja mekanikkoklubi.

Koko rivin olemme nyt silmäilleet, vaan heikoiksi ja hataroiksi olemme nuo ammattiyhdistykset nähneet. Työväenjärjestöön yhdisti ammattiosastoja ainoastaan aivan irtonainen ja hankala sopimus TTY:n kanssa yhteisen huoneiston käyttämisestä, jokseenkin pehmeä perustus vakavalle yhteistyölle. Kun työväenyhdistys sitten ylensi ammattiosastojen pääseuralle suoritettavia maksuja, jaksoivat ainoastaan kirjanpainajain yhdistys ja tehtaalaisseura niitä suorittaa; muut ammattiosastot lakkasivat. Sangen heikkoja olivat olleet niiden keskinäisetkin yhdyssiteet. Se yhteiskunnallinen rauha, jota nämä ammattiosastot harjoittivat, oli samaa kuin uni. Ne olivat yhtä avuttomia ajamaan työväen kuin työnantajainkin asioita. Elinvoiman puutteessa useimmat niistä luonnollisesti pian lakastuivatkin. Merkityksettömiä eivät siltä nämäkään työväen ensimmäiset ammatilliset järjestymisyritykset olleet. Nekin hiukkasen raottivat ummehtuneiden työpajain ikkunoita päästäen sijaan raitista ilmaa jos hiukan nuhaa ja yskääkin. Vaan pääasia oli, että työläisveri oli joutunut liikkeeseen, aalto lähtenyt ajamaan uusia aaltoja.

Yhdeksänkymmenluvun loppupuolella alkoi Tampereen työväen ammattiyhdistysliikkeessä toinen kehitysjakso Entiset ammattiyhdistykset syntyivät uudelleen ja uusina vesoina putkahti esille melkoinen joukko uusia ammattiyhdistyksiä. Niiden ohjelmissa ei tosin ilmennyt suurtakaan edistystä. Yhdistykset olivat edelleen auki työnantajillekin, ja hyvää sopua työnantajain ja isäntäin kanssa terotettiin mieleen usean ammattiyhdistyksen säännöissä. Mutta käytäntö oli nyt melkoisesti toinen kuin ennen. Ei näet kulunut kauan aikaa, ennenkuin ammattiyhdistykset muuttuivat puhtaiksi työntekijäjärjestöiksi joko siten, että työnantajat katsoivat parhaaksi mistä luopua, tai siten, että työntekijät itse perustivat omia ammattiyhdistyksiä. Ja uuden jäsenistön mukana tuli uusi henki. Ammattiyhdistykset alkoivat taistellakin työväen asian puolesta, ja vaikka taistelut tavallisesti olivat vain hajakahakoita, yhden ammattiosaston taistelua yhtä tai useampaa työnantajaa vastaan ja vaikka ne usein, ehkä useimmiten, päättyivät työntekijäin vahingoksi, saavutettiin kuitenkin huomattavia etujakin, kuten kollektivisia työsopimuksia palkanparannuksineen ja työajan lyhennyksineen. Maassa heräsi tähän aikaan laajempikin ammatillinen yhteistunto, joka sai aikaan hittokokouksia ja ensimmäiset mainittavat ammattiliitot. Liian heikkona suurempaa kokonaisuutta luomaan työväen ammatillinen liike kuitenkin edelleenkin pysyi valtiollisen työväenliikkeen johdettavana. Vuosisadan lopussa se valtavaksi osaksi muuttui sosialistiseksi; Tampereellakin riensivät varsinaiset työväen muodostamat ammattiyhdistykset yhtymään sosialistiseen työväenpuolueeseen heti kun sellainen syntyi. Tätä ammattiyhdistysliikkeen toista aikajaksoa, ammattiyhdistysten varsinaista perustamis- ja suuntautumiskautta, kesti Suomen ammattijärjestön perustamiseen saakka 1907.

Tampereella tänä aikajaksona syntyneet ammattiyhdistykset voimme ryhmittää pariin kolmeen eri ryhmään. Ensimmäisenä niistä ovat käsityöläisammattiosastot, jotka nyt uudelleen heräsivät eloon, mutta puhtaina käsityön työväen ammattiyhdistyksinä. V:n 1897 aikoina perustettiin siten "Suutarintyöntekijäin liitto". Kun kuitenkin vanhempikin, työväenyhdistyksen helmaan palannut ammattiyhdistys jo oli jäänyt työnantajain kannatusta vaille, yhtyivät molemmat yhdistykset Jalkineammattiosastoksi, joka liittyi työväenyhdistykseen. Toiminta tuli heti vireäksi, mihin Tampereella elokuussa 1898 pidetty Suomen jalkineammattilaisten yleinen kokous varmaan myöskin vaikutti. Jäseniä osastossa oli viimemainitun vuoden lopulla jo satamäärä. Merkitystä vailla tälle ammattiosastolle ei myöskään ollut Jalkinetyöntekijäin liiton perustaminen 1905 ja sen hallintopaikan asettaminen Tampereelle (siirretty Helsinkiin 1909).

Maalariammattiosasto heräsi kolmannen kerran elämään 5 p. tammik. 1898, jolloin työväenyhdistys sille vahvisti säännöt. Osastolle, joka nyt oli puhdasvärinen työläisjärjestö, alkoi vilkkaan toiminnan aika: 1898 saatiin toimeen ensimmäinen joukkosopimus maalarintyön alalla, seuraavana vuonna otettiin osaa maalarien yleiseen edustajakokoukseen Helsingissä, sitä seuraavana pantiin toimeen toista kuukautta kestävät ammattioppikurssit, tehtiin onnistunut lakko joukkosopimuksen uudistamista varten ja yhdyttiin Suomen maalarien liittoon, 1901 pidettiin taas ammattioppikurssit ja toimittiin Tampereella Suomen maalariliiton kokous j.n.e. Tämä pieni järjestö seisoi vakavilla telineillä, vaikka sen jäsenluku vielä 1900 oli vain kolmisenkymmentä. Osaston myöhemmästä historiasta mainittakoon v:n 1905 suuret palkkarettelöt ja lakot sekä liittyminen "Suomen maalarintyöntekijäliiton" osastoksi v. 1906.

V. 1895 lakanneen räätäliammattiosaston tilalle muodostui

"Räätälintyöntekijäin liitto", joka oli osastona Suomen räätäliammattiliitossa ja 1898 liittyi kaupungin työväenyhdistykseen Räätäliammattiosastona. Tässäkin osastossa syntyi heti voimakkaampi toiminta. V. 1899 yhdyttiin Suomen räätälintyöntekijäin liittoon. Sitten iskettiin palkkausasioihin ja saatiin aikaan joukkosopimus, jota säännöllisesti pidettiin voimassa ja joka toinen vuosi (1902, 1904, 1906) uudistettiin. "Todellisia jäseniä" oli v. 1900 osastossa 60, mutta parin vuoden päästä tehtiin ja pantiin toimeenkin päätös, että kaikkien Tampereella työskenteleväin räätälintyöntekijäin on "toveripiiristä" erottamisen uhalla kuuluttava ammattiosastoon. Tampereella 1901 pidetty Suomen räätälintyöntekijäin toinen edustajakokous oli muistotapaus ammattiosaston historiassa. Ammattitaidon edistämiseksi pantiin toimeen oppikursseja, oppilasolojen parantamista varten tutkimuksia. V. 1906 ammattiyhdistys uudestaan muodostettuna Tampereen osastona yhtyi Suomen räätälien työntekijäin liittoon.

Hyvään alkuun pääsi yhdeksänkymmenluvulla Puuseppäin ammattiosastokin. Jo 1897 valitsivat Tampereen puusepät edustajia samana vuonna Helsingissä pidettyyn ensimmäiseen yleiseen puuseppäin kokoukseen. Alussa seuraavaa vuotta vahvisti Tampereen työväenyhdistys säännöt "Tampereen työväenyhdistyksen puuseppäin, sorvarien, kuvanveistäjäin, verhoilijain ja vaunuseppäin ammattiosastolle". Kun uusi ammattiosasto näytti työtaistelujen oireita, läksivät kaikki työnantajat siitä pois. Tehtailija K. K. Tallqvistin kuitenkin osasto kutsui kunniajäsenekseen, kun hän oli osoittanut ystävällisyyttä ja avomielisyyttä työntekijöitä kohtaan. Saman v:n 1898 lopulla Tampereen puusepäntyöntekijät tekivät lakon, joka päättyi lakkolaisten häviöksi. Vastukset tekivät puutyöntekijät halukkaiksi vahvistamaan järjestymistään. Niinpä olivat he mukana Turussa 1899 pidetyssä toisessa puusepäntyöntekijäin edustajakokouksessa ja liittohallinnon perustamisessa. V. 1905 oli taasen käännekohta puusepäntyöntekijäin riennoissa. Silloin he näet rupesivat uudelleen vaatimaan työolojensa parantamista; uusia palkkatariffeja saatiin aikaan sekä 1906 että 1907; kesällä 1905 pidettiin Tampereella puuseppäin ja kirvesmiesten liittojen edustajain kokous, jossa perustettiin yleinen Suomen puutyöntekijäin liitto. Uudet säännöt saatuansa yhtyi "Tampereen Puuseppäin Ammattiyhdistys" tähän liittoon 1906. Jäseniä osastossa oli yleensä runsaasti.

Muita nyt kerrottavaan ryhmään luettavia vuosisadan lopulla perustettuja TTY:n ammattiosastoja olivat Leipurien ja konditorien ammattiosasto (per. 1898), joka saattoi aikakirjoihinsa merkitä leipurityöntekijäin liiton perustamisen Tampereella 1905, Ompelijattarien ammattiosasto (per. 1899), joka hajosi 1901 sittenkuin sen piirissä edell. v. perustettu ompeluosakeyhtiö oli epäonnistunut, sekä Vaski-, läkki- ja levyseppäin ammattiosasto (per. 1900). Vähän myöhemmin syntyi Nahkurien ammattiosasto (1902).

Ulkotyöväenkin keskuudessa syntyi tähän aikaan muutamia ammattiyhdistyksiä, jotka liittyivät ammattiosastoina Tampereen Ulkotyöväenyhdistykseen. Jo 1896 yritettiin muurarien ammattiosaston perustamista, mutta vasta 1898 siitä tuli tosi, kun ulkotyöväenyhdistyksen sääntöihin oli saatu tehdyksi muutos, jolla yhdistys oikeutettiin perustamaan ammattiosastoja. Muurarien ammatillinen yhteistoiminta alkoi lupaavasti. Jo perustamisvuonna oli osasto edustettuna Helsingissä pidetyssä ensimmäisessä yleisessä muurarien kokouksessa, jossa asetettiin Suomen muurarien keskushallinto. Kesällä 1900 pidettiin Tampereella toinen muurariammattiyhdistysten edustajakokous, jossa perustettiin Suomen muurarien liitto (uudelleen perustettu 1905). Samana vuonna Tampereella sattunut suuri muurarien lakko lamasi kuitenkin ammattiosaston voimat, niin että osasto 1903 oli kokonaan hajalla. Pian kuitenkin päästiin uudelleen yhteistyön alkuun.

Kirvesmiesten ammattiosaston perustamista TUY:n yhteyteen ruvettiin harkitsemaan 1897 ja seur. v. sellainen osasto syntyikin. V. 1903 kumminkin tämäkin osasto meni hajalle. Samalla tavoin kävi TUY:n Uunintekijäin ammattiosastolle. TTJY:n Kivimiesten ammattiosasto alkoi vaikutuksensa alussa vuotta 1899.

Vihdoin alkoi ammatillinen henki levitä tehtaittenkin muurien sisäpuolella. V. 1896 perustettiin Kone- ja metallityöntekijäin ammattiosasto, joka liittyi alaosastona Tampereen työväenyhdistykseen. Osasto sai 1898 työalallaan toimeen 10 tunnin työpäivän. Jäseniä siihen kuului silloin jo kolmattasataa. Valtuustolta saadulla apurahalla pantiin useampana vuonna toimeen teknillisiä oppikursseja. Tampereen rautakourat ottivat tehokkaasti osaa myös koko maan kone- ja metallityöläisten liikkeen järjestämiseen. Tamperelaisten alotteesta pidettiin 1899 Helsingissä yleinen konetyömiesten kokous, jossa m.m. asetettiin liittohallinto ja päätettiin oman äänenkannattajan ("Ilmarisen") julkaisemisesta. Seur. vuonna pidettiin Tampereella toinen kone- ja metallityöläisten kokous, jossa päätettiin "Suomen kone-, rauta- ja metallityöntekijäin liiton" ja yhteisen työttömyysrahaston perustaminen. Toiminta seuraavina vuosina laimeni, mutta suurlakon jälkeen alkoi Tampereen kone- ja metallityöläisille suuri taistelu- ja järjestymiskausi, jonka tuloksena oli metallityöntekijäin liiton ja siihen yhtyneiden osastojen uudistuminen.

Vuosisatain vaihteessa syntyi Tampereella useampia muitakin kone- ja metalliteollisuuden alalle kuuluvia ammattiosastoja, joista toiset, kuten Takoseppäin sekä 1901 perustettu Pannu- ja levyseppäin ammattiosasto, pian yhtyivät kone- ja metallityöntekijäin osastoon, toiset taas lyhyen toiminta-ajan jälkeen lakkasivat, kuten Valajain ammattiosasto (lak. 1903) ja Sähkötyömiesten ammattiosasto (lak. 1901).

Vaikeimmalta näytti ammatillisen liikkeen alkuunpääseminen kutomateollisuuden alalla. Yrityksiä siihen suuntaan kuitenkin tehtiin. Ensinnä syntyi Kutojain ammattiosasto. V. 1900 perustettiin Väri-, valkaisu- ja valmistusammattiosasto, 1901 Karstaus- ja kehruutyöntekijäin ammattiosasto ja 1902 Villa- ja trikootyöntekijäin ammattiosasto (lak. 1903). Mitään merkillisempää eivät nämä ammattiosastot ensi aikoinaan saaneet toimeen. Kutomateollisuuden työläisten järjestyminen kuuluu varsinaisesti vasta suurlakon jälkeiseen aikaan.

Syyskuussa 1899 perustettiin TTY:n yhteyteen Naisosasto. Sen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin kolme miestä, niiden joukossa Heikki Lindroos. Seuraavana vuonna naiset kuitenkin jo yksinään hoitivat johtokuntansa, jonka puheenjohtajana toimi huomattavalla kyvyllä Sandra Välimaa. V. 1900 sai alkunsa Palvelijatar-ammattiosasto. Tampereella 1905 pidetyssä edustajakokouksessa perustettiin koko maata käsittävä Palvelijattarien liitto, joka kuitenkin parin vuoden päästä muutettiin yleiseksi palvelijaliitoksi.

V. 1895 oli ensimmäisistä ammattiyhdistyksistä jäljellä ainoastaan

kaksi. Vappuna 1900 oli ammattiyhdistyksiä Tampereella kaikkiaan viisitoista, työväenyhdistyksen naisosastoa lukuunottamatta. Ne olivat kaikki TTY:n tai TUY:n haaraosastoja. Tuo suhde oli kuitenkin omituinen. TTY:n ensimmäiset säännöt eivät puhuneet mitään tällaisista osastoista. Ensimmäiset ammattiyhdistykset (maalarien ja suutarien) alkoivat toimensa muodollisesti itsenäisesti, kuvernöörin vahvistamain sääntöjen nojalla. Maalarien yhdistyksen suhde työväenyhdistykseen järjestettiin siten, että osasto suorittamalla kultakin jäseneltään pääyhdistykselle 3 mk sai vapaasti käyttää yhdistyksen huoneistoa, kirjastoa ja sanomalehtiä. Arvatenkin seurasivat muut osastot esimerkkiä. Pian kuitenkin rupesi työväenyhdistyksen johtokunta vahvistamaan ammattiyhdistysten sääntöjä ja järjestämään niiden ja pääyhdistyksen suhteita siihen tapaan, että ammattiosastojen jäsenillä korvauksena osaston yhdistykselle maksamasta verosta oli ainoastaan puhe-, mutta ei äänestysvaltaa yhdistyksen kokouksissa. Pääyhdistyksen jäsenillä oli mitään veroa maksamatta samanlainen oikeus ammattiosaston kokouksessa. Täydellisiä yhdistyksen jäsenen oikeuksia nauttiakseen tuli siis ammattiosaston jäsenen suorittaa osaston maksujen lisäksi täydelliset yhdistyksen jäsenen maksut. Muutenkaan ei ammattiosastojen toimintaa yhdeksänkymmenluvun puolivälissä suosittu, koska niiden katsottiin haittaavan pääyhdistyksen kehittymistä. Korottamalla 1895 ammattiosastojen maksettavia veroja TTY itse hävitti sen ammatillisen järjestymisen alun, jota se oli ollut luomassa. Ainoastaan tehtaalaisseura ja kirjanpainajani yhdistys jäivät työväenyhdistyksen osastoiksi saaden palkakseen jonkinverran laajennetun äänestysoikeuden yhdistyksen asioissa.

Yhdeksänkymmenluvun loppupuolella Tampereen työväenyhdistys taasen muutti ammattiosasto-taktikkaansa. Helsingissä oli jo vuosikymmenen alussa vakaantunut sellainen tapa, että työväenyhdistys sääntöjensä perusteella vahvisti ammattiosastojen niinkuin muidenkin toimikuntainsa sääntöjä, mutta vaati ammattiosastoja allekirjoittamaan yhdistyksen kanssa tehtävän välikirjan ("ammattiosastosopimuksen"), jonka mukaan osastojen tuli pääyhdistykselle suorittaa puolet jäsenmaksuistaan, millä verolla ammattiosastojen jäsenet tulivat täysioikeutetuiksi yhdistyksen jäseniksi. Tällaista tapaa ruvettiin Tampereellakin käyttämään, kun työväenyhdistyksen 1897 muutetut säännöt oikeuttivat yhdistyksen perustamaan ammattiosastoja. Ammattiosastojen jäsenmaksu oli tavallisesti 50 p. kuukaudessa, josta summasta pääyhdistykselle meni 25 p. V. 1900 helpotettiin ammattiosastojen maksuja siten, että niiden oli kultakin jäseneltään suoritettava vuodessa vain markka 75 penniä, jos jäsenluku oli pienempi kuin 75. V. 1902 yhdistys sääti uuden "ammattiosastosopimuksen", jonka mukaan osastot saivat kantaa vuosimaksua miesjäseneltään 6 mk (naiselta 3 mk), mistä puolet oli suoritettava yhdistykselle; vastavuoroon saivat osastojen jäsenet täydet yhdistyksen jäsenten oikeudet ja osastot kuuluivat yhdistyksen kautta Suomen työväenpuolueeseen. Ehkäpä oli tälläkin verotusuudistuksella, jonka tarkoitus ei ollut yhtä selvästi tunnettu kuin sen raskaus, syytä siihen ammattiyhdistysliikkeen hiljentymiseen, joka juuri siihen aikaan ilmeni Tampereellakin. Ammattiosastosopimus uudistettiin pääasiallisesti samanlaisena 1906 Monilla liitoksilla olivat puheenaolevalla aikakaudella (1897–1907) ammattiyhdistykset kiinnitetyt työväenyhdistyksiin Paitsi valtiollista työväenliikettä, joka nyt oli etualalla ja jota kokonaan ohjattiin työväenyhdistyksistä, antoi mukava sääntöjenvahvistamistapa ja erittäinkin ammatillisellekin liikkeelle välttämättömän tarpeellinen työväenyhdistyksen talo yhdistykselle ammattiosastoihin nähden hallitsevan aseman.

Siitä huolimatta heräsi jo tällöin tuntuva itsenäisen ammatillisen järjestymisen halu. Saman ammatin osastot eri osissa maata pyrkivät muodostamaan ammattiliittoja; niinkuin olemme nähneet, ottivat tamperelaisetkin näihin pyrintöihin innokkaasti osaa. Helsingissä muodostivat ammattiosastot jo 1896 paikallisen keskuskomitean. Tampereella yritettiin 1900 muuttaa työväenyhdistysten keskuskomiteaa paikalliseksi ammattijärjestöksi. Mutta kuuluisimmaksi tuli v. 1900 tehty yritys perustaa koko maata käsittävä ammattijärjestö, Tampere hallintopaikkana. Seikka oli seuraava. Turussa kesällä 1899 pidetty työväen edustajakokous perustaessaan Suomen työväenpuolueen ja valitessaan sille hallinnon antoi tämän hallinnon toimeksi kutsua lähimmässä tulevaisuudessa koolle ammattiyhdistysten kongressin. Tarkoitus oli luoda ammattijärjestö, joka pysyisi lähimmässä yhteydessä valtiollisen työväenliikkeen kanssa ja tietenkin myöskin Turkuun asetetun puoluehallinnon ylimmän johdon alaisena. Puoluehallinto ryhtyikin ammattikongressin valmistuspuuhiin. Mutta jo syksyllä 1899 Helsingissä olevat liittohallinnot pyysivät puoluehallintoa uskomaan niille ammattikongressin valmistamisen ja koollekutsumisen ja kun tämä pyyntö hyljättiin, ne omalla vastuullaan kutsuivat ammattikongressin koolle Helsinkiin joulukuun lopussa. Tämä teko antoi puoluehallinnolle aiheen panna "Suomen järjestyneen työväestön nimessä" ankaran vastalauseen sitä menettelyä vastaan, johon "muutamat henkilöt Helsingissä" olivat tehneet itsensä syypäiksi. Joulukuussa 1899 pidettiin Helsingissä liittohallintojen nimessä kutsuttu ammattikongressi, jossa hyväksyttiin säännöt maan ammattijärjestölle ja valittiin sille toimikunta. Tammik. 8–9 p. taas pidettiin Tampereella työväen puoluehallinnon kutsuma kongressi, jossa oli edustettuna 59 yhdistystä ja osastoa ja jossa niinikään laadittiin maan ammattijärjestölle säännöt ja valittiin ammattijärjestön toimikunta. Näistä kongresseista syntyi suuri häläkkä työväen sanomalehtien ja johtomiesten keskuudessa. Joukkoon sekaantui paljon personallista toraa, mistä oli seurauksena m.m. toht. af Ursinin eroaminen työväen puoluehallinnon puheenjohtajan toimesta. Riidan kiehuessa ryhtyi sekä Helsingin että Tampereen toimikunta kokoamaan jäseniä kilpaileviin ammattijärjestöihin. Tampereen toimikunta, jonka jäseninä olivat J. V. Hellberg (puheenjoht.), A. A. Lagerström, Kustaa F. Mattsson ja A. Markkanen (siht.), sai ainoastaan joitakuita ammattiyhdistyksiä liittymään järjestöönsä, ja samoin lienee käynyt Helsinginkin toimikunnalle. Molemmat ammattijärjestöt nukkuivat pian nahkoihinsa, mutta pitkäksi ajaksi tämä välitapaus lamasi ammatilliset järjestöhankkeet. Suomen ammattijärjestö saatiin perustetuksi vasta v. 1907.

Ammattikongressi jupakan jälkeen seurasi ammatillisessa työväenliikkeessä taantumisaika, jolloin moni uusi ammattiosasto lakkasi ja uusia syntyi verraten harvoja. Kuitenkaan ei voi sanoa ammatillisenkaan työväenliikkeen näinä vuosina pahemmin lamautuneen, niinkuin jatkuva ammattiliittojen muodostaminen kyllä osoitti. Mutta vasta suurlakon jälkeen aukenivat ammatillisellekin liikkeelle uudet suuret mahdollisuudet. (95)

17 KIRKOLLINEN ELÄMÄ. OPETUSLAITOKSET.

a) Kirkko: Kirkon aseman muuttuminen. – Kaupungin erottaminen Messukylästä. Papisto. Kirkollisverotus. Papiston palkkaus. Kaupungin kirkot. – Seurakunnallinen äänioikeus. – Uskonnollisia liikkeitä: Strömbergin harhaoppi. Lahkoja ja yhdistyksiä. – Jooseppi Grönberg.

b) Oppikoulut: Sivistystaistelu. Ruotsalaisuus Tampereella. Suomalaisten oppikoulujen liike. – V:n 1858 anomus. Tampereen ylialkeiskoulu. A. F. Rosendalin kouluohjelma. Suomalainen kouluinnostus. Yläalkeiskoulun hävitys. Tampereen realikoulu. – Suomalaisen lyseon puuha. Tampereen kouluasia koulukomiteassa. Yksityisen suomalaisen lyseon synty. Perustamislupa kielletään. Koulu alkaa. – Realilyseon perustaminen 1883. Kysymys klassillisuudesta. – Keskikouluaate. Muut oppikoulut. – Muistettavia oppikoulumiehiä.

c) Ammattikoulut: Käsityöläiskoulut. – Teollisuuskoulu. – Talouskoulu. Käsityökoulu.

d) Tampereen kansakoulut: Kansakoulujen edelläkävijät. Tehtaiden koulut. Kaupunkikunnan ensimmäisen kansakoulun synty. Alkuvaikeuksia. – Edistyksiä 1880-luvulla. – Suurkansakoulut ja niiden rakennukset. – Tilastoa kansakoulujen kehityksestä. Opetusoloja. Opettajain palkkaus. – Erikoiskouluja. – Kansakoululasten huolto. – Johannes Aatami Pelkonen.

a) Kirkko.

Menneen vuosisadan loppupuoli oli myöskin uuden sivistyksen suuri murroskausi.

Käyttäen hyväkseen uusia elinkeino- ja yhteiskuntaoloja ja niihin mukautuen uusi sivistys sai samanlaisen joukkoliikkeen luonteen kuin aikakauden koko tuotanto- ja yhteiskuntaliike. Kansamme valtavaa enemmistöä nostattava kansallisuusliike ja kansanvalistusliike olivat tämän uuden sivistyksen erikoisia tuntomerkkejä.

Nämä sivistyksen joukkoliikkeet olivat ensi sijassa yhteiskunnallista, maallista alkuperää. Kirkko, joka vielä edellisenä aikana oli hallinnut ja johtanut kansan suurten kerrosten maallistakin sivistyselämää, ei uuden aikakauden muuttuneissa oloissa enään voinut eikä sen tarvinnut sitä tehtävää jatkaa. Ylempäin kansanluokkain sivistyselämässä jo aikaisemmin alkanut tieteellinen, taloudellisesti ja henkisesti vapaamielinen valtavirta rupesi nyt viemään mukaansa alempain kansanluokkain mieliä, ohjaamaan niidenkin erityisiä rientoja. Sellaisista alkulähteistä, eikä hengellisistä tai kirkollisista, ammensivat voimansa suomalainen kansallisuusliike, kansakoulut, työväenliike ja yhdistyselämä.

Kirkon aseman kansan elämässä tämä kehitys perinpohjin muutti. Vaikka kirkko tästedes saattoi yksinomaisemmin kuin ennen pysyä hengellisen elämän järjestömuotona, ei se voinut jäädä vieraaksi kansan uusille suurille edistysasioille, varsinkaan sivistysriennoille, vaan alkoi sekin mukautua ajan elämän yleisiin vaatimuksiin, pukeutua kansan elämän uusiin muotoihin. Valitukset kirkon ja kirkollisen elämän taantumisesta ja väitteet kirkollisen ja uskonnollisen elämän vilkastumisesta! tänä aikana eivät lähempää katsoen ole ristiriitaisia keskenään; valitukset koskevat vain vanhoja, hyvät tiedot uusia oloja.

Tampere oli menneen vuosisadan loppupuoliskon aikana kansanomaisten sivistysliikkeiden polttopisteitä maassamme. Kirkollisen ja uskonnollisen elämän alalla Tampereella ilmeni huomattavaa eloisuutta ja vilkkautta. Kaupunki ei ollut se synnin, turmeluksen ja uskonnottomuuden pesäpaikka, miksi sitä usein tahdottiin erityisesti leimata. Toiselta puolen ei vanhempi kirkollinen elämä Tampereella myöskään aina ollut sellaista hiljaista ja syvää laatua, jollaiseksi sitä toisinaan on kuvattu, vaan mahtui siihen paljon hyvin maallisia kirkollistaloudellisia ja yhteiskunnallisia taisteluja.

Vuosisadan puolivälin jälkeen, Tampereen väkiluvun suuresti kasvaessa, heräsi entistään polttavampana kysymys kaupungin erottamisesta Messukylästä. V. 1866 olivat mielipiteet kaupungissa siinä kohden siksi valmistuneet, että kirkonkokous päätti anoa kaupungin erottamista omaksi kirkkoherrakunnaksi. Valitusten johdosta kirkonkokouksen päätös kuitenkin kumottiin. V. 1869 ryhdyttiin uuteen alotteeseen, joka vei toivottuun tulokseen. Senaatin päätöksellä 13 p. kesäk. 1870 määrättiin, että Tampereen kaupungin seurakunnasta oli muodostettava erityinen, kirkkoherran ja kappalaisen hoidettava konsistorillinen toisen luokan kirkkoherrakunta. Tämä muutos oli toimeenpantava vasta sitten kuin silloinen Messukylän kirkkoherra ja Tampereen kaupungin saarnaaja olivat virastaan eronneet "sekä uusi kirkko Tampereen kaupunkiin rakennettu, täydellisesti valmistettu ja pidetyssä laillisessa katselmuksessa hyväksytty".

Suunniteltu muutos kävi voimaan vasta 1904, Messukylän kirkkoherran, Tampereen ent. kaupunginsaarnaajan Jooseppi Grönbergin kuoltua edellisenä vuonna. V:n 1870 kirkollisista suunnitelmista oli silloin jäljellä vain muisto. Vuosikymmenien kuluessa olivat kaupungin kirkolliset, asiat kaupungin väkiluvun tavattomasti kasvaessa ja kaupunkielämän kaikin tavoin kehittyessä laajenneet ja vaikeutuneet ennen aavistamattomassa määrässä.

Jooseppi Grönbergin siirryttyä 1861 Messukylän kirkkoherraksi olivat Tampereen kaupunginsaarnaajina pastorit G. Hackstedt 1861–1863, K. A. Sadenius 1864–1867, J. W. Nybergh 1867–1872 ja A. O. Törnudd 1873–1879. Kun kaupunki virallisesti kuului Messukylän pitäjään ja maksoi sinne kirkkoherranpalkkaa, kävi myöskin Messukylän kirkkoherra kaupungin kirkossa saarnaamassa ja otti osaa kaupunkiseurakunnan kirkollisten asiain hoitoon. Kaupunginsaarnaajan työtä helpotti tuntuvasti se, että Finlaysonin tehdas 1846 palkkasi oman tehtaansaarnaajan, jonka huollettavaksi joutui lähes puolet kaupungin väestöstä. Ensimmäinen tehtaansaarnaaja F. H. Bergroth muutti pois jo seur. v., jolloin tehtaansaarnaajaksi tuli hänen veljensä B. G. Bergroth. Hänelle myönnettiin kuusikymmenluvulla palkanapua kaupunkiseurakunnastakin. Pastori Bergrothin kuoltua 1880 Finlaysonin tehdas ei enään ylläpitänyt erityistä tehtaansaarnaajan virkaa, vaan palkkasi jonkun Tampereen papeista pitämään hartaushetkiä ja jumalanpalveluksia tehtaan kirkossa ja rippikoulua tehtaan nuorisolle.

Pastori Törnuddin siirryttyä toiseen virkaan 1879 saatettiin Tampereella ryhtyä osittain toteuttamaan kaupunkiseurakunnan itsenäistymisohjelmaa. Kaupunginsaarnaajan virka jäi viransijaisten hoidettavaksi, mutta kaupungin kappalaisen virka tuli nyt vakinaisesti toimeen. Siihen valittiin pastori K. O. Fontell, joka ryhtyi virkaansa 1882. Voimakkaasti kasvavassa kaupungissa tarvittiin kuitenkin kipeästi lisää pappisvoimia. V. 1887 saatiin perustetuksi toinen kappalaisen virka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli seur. v. pastori F. O. Sandberg. Kolmas kappalaisen virka perustettiin 1894, neljäs ja viides sekä kirkkoherran virallisen apulaisen virka 1904. Kun Hatanpään alue oli liitetty Tampereen kaupunkiin ja sille alueelle oli muodostunut uusia kaupunginosia, perustettiin seurakuntaan vielä kuudes kappalaisen virka, erikoisesti Viinikan ja Hatanpään alueiden hengellistä hoitoa varten.

V. 1904 suuri kaupunki viimeinkin vapautui pienen Messukylän

kirkkoherrallisesta holhuunalaisuudesta. Tampereen ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin tuomiorovasti Wald. Wallin (Walli), joka ryhtyi virkaansa 1905.

Jooseppi Grönberg oli kuudenkymmenenviiden vuoden aikana ensin Tampereen kaupunginsaarnaajana ja sitten Messukylän kirkkoherrana näiden seutujen kirkollisen elämän keskushenkilöltä. Hän oli oman maakunnan miehiä, syntynyt Ylöjärven Mikkolassa 1813. Nuorilta pappisvuosiltaan saakka hän kuului herännäisiin ja tuli kuuluisaksi voimakkaana ja pelottomana saarnamiehenä. Seurakunnalliset asiat hän hoiti selvästi ja reippaasti. Pappissäädyn jäsenenä valtiopäivillä yli 20 vuotisena ajanjaksona hän osoitti pystyvänsä suurempiakin asioita ajamaan. Erityisen muistamisen ansaitsee hän työnsä valtiopäivillä suomalaisuuden ja Tampereen väestön hyväksi. Luonteeltaan hän oli päättäväinen, harvinaisen suorasukainen ja jäykkä, joskus omavaltainenkin. Kirjallisiakin töitä hän harrasti. Hänen vanhanaikaiset omaperäiset mielipiteensä ja tapansa ovat antaneet aihetta runsaaseen tarustoon. Kun sortovuosina oli kysymys kuulutetaanko laiton asevelvollisuuslaki vai ei, oli G. tokaissut apulaiselleen: "Se sinaattiko tässä luulee päällepäsmärinä olevansa. Pistä paperikoriin". Kun G. eli perin vanhaksi, eikä Tampereen seurakunta päässyt itsenäistymään, tuli Tampereella sananparreksi: "Tampere pääsee eroon Messukylästä, jos Grönberg kuolee". Kuolema tuli kuitenkin 1903, muutamaa viikkoa ennenkuin G. olisi täyttänyt 90 vuotta.

Paljon aikaisempi kysymys kuin oman kirkkoherrakunnan perustaminen, oli Tampereen seurakunnassa kysymys papiston palkkauksesta. Sen asian pitkällisessä käsittelyssä oli itse palkka-asia vähäpätöinen, vaan siihen liittyvä erilaisten yhteiskunnallisten mielipiteiden taistelu kylläkin kiinnostava.

V:n 1856 palkkausjärjestelmän mukaan oli papinmaksuja kaupungissa suoritettava tavallisten vero-osain, säätyluokan ja henkiluvun perusteella. V. 1866 tehtiin kirkonkokouksessa päätös, että näitä maksuja olisi suoritettava pääasiallisesti henkiluvun perusteella. Tampereen Sanomissa muutosta vastustettiin, se kun laskisi papinmaksut suurimmaksi osaksi työtätekevän kansan niskoille; lehdessä huomautettiin myös, että jos henkilöperuste tulisi käytäntöön, olisi luonnollisesti seurakunnallinen äänioikeuskin sen mukaan järjestettävä. Muutoksesta ei sillä kertaa tullutkaan mitään, mutta 1869 kirkonkokous hyväksyi toisen palkkaustavan, joka sai vahvistuksen samalla kuin kaupungin erottaminen omaksi kirkkoherrakunnaksi hyväksyttiin. Maksuperusteet tämän mukaan tulivat mutkallisiksi. Palkkaa näet oli maksettava: (1) henkiluvun mukaan jokainen kuusitoista vuotta täyttänyt miespuolinen henkilö 2 mk, naispuolinen henkilö 1 mk 50 p. (jotkut henkilöluokat 1 mk); (2) kultakin kiinteistövero-osalta 1 mk 50 p.; (3) mitä sen lisäksi vielä tarvittiin, oli jaettava tasan puoleksi kaikkien porvaruus- ja kontingenttivero-osain ja puoleksi palkansaajain kesken, joille viimemainituille sitävarten oli laskettava vero-osia siten, että 500 mk:n tulo vastasi yhtä, 200–500 mk:n tulo puolta ja alle 200 mk:n tulo neljännestä vero-osaa. Erityisen arvion mukaan määrättiin tulovero-osat (1–12) kuitenkin kaupungin hallituksen jäsenille, opettajille ja useille muillekin virkamiehille; jäljellä olevain palkannauttijain vero-osain määräämistä varten viisivuotiskausiksi oli asetettava erityinen taksoituskunta. Vielä määrättiin, että jos tulovero-osille laskettu arvo alenisi markkaa vähemmäksi, oli kiinteimistövero-osille tuleva vero vähennettävä markkaan. Isäntäin tuli vastata palkollisten ja tehtaalaisten henkiperusteen mukaan menevistä maksuista. Lopuksi oli vielä jokaisen pappien palkkaamiseen osallisen henkilön suoritettava viini- ja kynttilärahaa 15 p. Kun vielä otamme huomioon kirkollisista toimituksista erilaisten taksain mukaan suoritettavat maksut, niin täytynee myöntää, että tällä alalla oli noustu sen ajan verotustaidon huipulle, jonka saavuttamiseen eri kansanluokkain erilainen vaikutus, arvo ja kateus olivat myötävaikuttaneet.

Kun uuden kunnallisasetuksen voimaanastuttua 1875 vanhat vero-osat entisessä muodossaan hävisivät ja kun Kyttälän yhdistämisen kaupunkiin katsottiin melkoisesti lisänneen kaupungin papiston työtä, joutui kaupungin papiston palkkaus uudelleen järjestettäväksi. V. 1880 vahvistetun päätöksen mukaan edellisen palkanjärjestelyn (1) kohdassa määrätyt henkimaksut säilyivät, mutta sen lisäksi tarvittavat maksut tulivat suoritettaviksi kunnallisten veroäyrien mukaan. Pääasiallisesti sillä pohjalla on kirkollisverotus Tampereella sen jälkeen pysynyt.

Jos kirkollisten verojen perusteet Tampereella vanhempina aikoina olivat monimutkaiset, eivätpä pappien nauttimat palkatkaan olleet aivan yksinkertaiset. Messukylän kirkkoherra sai pitkäin rettelöiden jälkeen tehdyn ja 1880 vahvistetun sopimuksen mukaan kaupunkiseurakunnalta palkkaa 5 000 mk, minkä lisäksi hänelle tulivat n.s. testamenttimaksu ja kuulutuskirjain lunastus. Kaupunginsaarnaaja palkattiin v:n 1856 päätöksen mukaisesti. V. 1880 järjestyi kaupunginsaarnaajan palkkaus sillä tavoin, että viran silloiselle haltijalle myönnettiin 7 000 mk:n palkka, mutta hänen jälkeensä tulevalle viransijaiselle määrättiin 4 600 mk:n palkka, siksi kunnes Tampereen seurakunta tulisi kirkkoherrakunnaksi. Tehtaansaarnaajalle määrättiin samalla kaupungin puolesta 4 000 mk:n palkkio ehdolla, että hän luopuisi entisistä pikkusaatavistaan. Kappalaisen palkaksi vahvistettiin 3 200 mk.

Niinä vuosikymmeninä, jolloin Tampereella taisteltiin papinpalkkain järjestelyistä, taisteltiin siellä pysyvästi myöskin uudesta kirkosta, erikseen vielä kirkon paikasta. Ensin aiottiin vanhaa kirkkoa laajentaa, mutta sitten päätettiin rakentaa uusi kirkko, joka asiaankuuluvain valitusten jälkeen määrättiin rakennettavaksi tiilistä. V. 1864 ruvettiin sitä varten kokoamaan kirkon rakennusrahastoon varoja erityisellä verotuksella, jonka mukaan jokainen mies oli maksava 2 mk, jokainen nainen 50 penniä ja jokainen vero-osa markan. Vuotuinen kanto tuotti ensi aikoina 4 000–5 000 mk. Ei ollut toivoakaan kirkon rakentamisesta läheisessä tulevaisuudessa. V. 1878 seurakunta anoi, että v:n 1870 papinpalkkauspäätöksessä määrätty ehto uuden kirkon rakentamisesta suosiosta ja armosta peruutettaisiin, ja siihen senaatti parin vuoden kuluttua suostuikin. Mutta silloin oli uuden kirkon rakentaminen jo täydessä vauhdissa. Uusien kunnallisäyrien tultua käytäntöön olivat näet kirkon rakennusrahaston varat ruvenneet suuresti kasvamaan, niin että 1878 oli koossa jo 134 000 mk, millä summalla luultiin voitavan yritykseen ryhtyä. Kirkon paikaksi oli ensin katsottu Mustanlahden tori, sitten se oli päätetty rakentaa Mustanlahden kalliolle, mutta päätös oli kumottu, sitten oli ajateltu kirkon sijoittamista kauppatorille vanhan kirkon eteläpuolelle tai itäpuolelle koskea tai esplanadin taakse Hämeen- ja Kauppakatujen välille. Viimemainittu paikka tuli lopullisesti hyväksytyksi ja 2 p. maalisk. 1880, Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousemisen 25-vuotispäivänä, laskettiin "Aleksanterin kirkon" perustuskivi. Kirkko rakennettiin arkitehti Th. Deckerin piirustusten mukaan ja vihittiin tarkoitukseensa 27 p. marraskuuta 1881. Kirkko sai teräskellot ja yksityisen lahjoittamilla varoilla kustannetun Alexandra Såltinin maalaaman alttaritaulun.

Jo ennen Aleksanterin kirkon valmistumista oli puuvillatehtaalle 1879 valmistunut oma kirkko. Tähän vanhain puiden varjossa sijaitsevaan viihdykkääseen rukoushuoneeseen mahtui n. tuhannen henkeä.

Parin vuosikymmenen ajat oli valtiokirkon Tampereella tyytyminen kahteen kirkkoonsa. Vasta uuden vuosisadan alkuvuosina, 1902–1907, rakennettiin Tampereen seurakunnalle 700 000 markan kustannuksella uusi kirkko Johanneskylän puolelle. Tämä arkitehti L. Sonckin piirustusten mukaa valoisan harmaasta granitista rakennettu kaunis temppeli ja sen Magnus Enckellin ja Hugo Simbergin siveltimistä lähteneet merkilliset, kauniit sisämaalaukset kuuluvat Tampereen huomattavimpiin nähtävyyksiin.

Seurakunnan sisällisessä hallinnossa alkoi v:n 1869 kirkkolain voimaanastumisesta uusi aikakausi. Kirkollinen äänioikeus tuli nyt järjestetyksi siten, että uusiin äänestyslistoihin merkittiin äänet vuoden taksoitusluetteloiden (vero-osain) mukaan, minkä lisäksi vero-osattomille annettiin ääniä heidän suorittamainsa papinmaksujen mukaan. Nähtiin kuitenkin pian, ettei kirkollista äänivaltaa Tampereella jaettu samanlaisella kauhalla kuin kirkollista verovelvollisuutta. Kun v:n 1871 äänestyslistaa tarkastettaessa suuren tehtaalaisjoukon puolesta tehtiin se muistutus, ettei heidän nimiänsä ollut äänioikeutettujen joukossa, hyljättiin muistutus sillä perusteella, että tehtaalaiset olivat asetusten mukaan katsottavat palkollisiksi ja senvuoksi äänioikeudettomiksi. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella näkyy tehtaalaisilla olleen tuo äänioikeus. Mutta kirkonkokouksetkin olivat siihen aikaan joutuneet suomalaisen puolueen ja ruotsalaisen puolueen painimispaikaksi ja viimemainittu puolue ryhtyi mitä häikäilemättömimpiin temppuihin tehdäkseen tyhjäksi seurakuntalaisten valtavan enemmistön tahdon. Sellainen kamppi onnistuikin, kun kaupungin suuret tehtaat antoivat ruotsinmielisille henkilöille valtakirjoja äänestää tehtaiden koko työväestön puolesta. Ruotsikkopastori tai kourallinen hänen kannattajiaan saattoi täten kirkonkokouksissa esiintyä 4 000–5 000 äänellä, josta jo osakin riitti kumoamaan ne vaivaiset sadat äänet, mitä köyhät seurakuntalaiset kykenivät saamaan kokoon. Tämän menettelyn oikea laatu käy vielä paremmin esille, kun ottaa huomioon, että suuret tehtaat ennen näitä äänestyksiä olivat vapautetut kirkollismaksujen suorittamisesta, koska ne eivät olleet kastettuja henkilöitä eivätkä seurakunnan jäseniä, ja että ne kirkollismaksut, joita tehtaat työväkensä puolesta suorittivat ja joiden perusteella ne antoivat valtakirjojansa toimia työväkeänsä vastaan, olivat vain ennakkomaksuja, jotka perästäpäin sangen tarkoin vedettiin pois työmiesten palkoista. Tuomiokapituli toki teki lopun tästä erinomaisesta kirkollisesta äänestysjärjestelmästä. Kyllä on Tampereen kansa tältäkin osalta saanut sangen perinpohjaisesti suorittaa julkisen elämän pääsytutkintonsa.

Kirkollisilla puoluetaisteluilla oli kuusikymmenluvulla ja seitsemänkymmenluvun alkupuolella tärkeä tehtävä, koska kirkonkokoukset silloin olivat julkisen kansanelämän varsinaisia keskuksia, joissa koulu-, köyhäinhoito- y.m. tärkeitä asioita ratkaistiin. Vielä kahdeksankymmenluvun alussa käytiin kirkonkokouksissa, niinkuin näimme, periaatteellisia puoluetaisteluja. Yhteiskunnallisen elämän myöhemmin siirtyessä kunnallisiin ja valtiollisiin aitauksiin jäi Tampereenkin kirkonkokouksiin vain kirkollinen kinastus, jonka vähäpätöiset vaiheet tuskin maksavat kertomisen vaivaa.

Sen sijaan ansaitsevat huomiota ne vapaat uskonnolliset virtaukset, jotka viime vuosisadan loppupuolella liikehtivät Tampereen väestön keskuudessa. Kaikki niistä eivät olleet seurakunnallista elämää kohottavia. Kuusikymmenluvun alkuvuosina toimi Tampereella vapaa uskonnollinen yhdyskunta, joka oli liittynyt n.s. hedbergiläiseen evankelisuuteen. Tässä piirissä esiintyi vähän myöhemmin äärimmäistä armon oppia saarnaava, vihdoin hillittömäksi autuuskiihkoiluksi kehittynyt lahkolaisuus, jonka osallisia sanottiin "isouskoisiksi", "lihapyhiksi" tai johtajansa, pellavatehtaan työmiehen Johan Strömborgin (1842–1885) mukaan strömborgilaisiksi.

Seitsenkymmenluvun alkuaikoina tämä uskonlahko tuli laajemmaltakin tunnetuksi. V. 1873 läksi Strömborg julistamaan oppiansa maailmalle, Helsinkiin, Viipuriin ja Pohjanmaalle, mutta näillä retkillään ei hän liene saanut sanottavasti uskolaisia. Tampereelle palattuaan oppi-isä kesällä 1874 julkaisi arkin kokoisen laulukirjan nimeltä "Hengelliset Morsius Virret", joissa hän esittäen sekavaa synnittömyysoppia julistaa itsensä ja kannattajansa Kristukseksi. Tämän opin tunnustajia ei paikkakunnalla ollut kolmea- neljääkymmentä henkeä enempää, mutta heidän rietas elämänsä herätti suurta pahennusta kaupungissa. "Tänäpänä – siitä eräs aikalainen kertoo – veisattiin kokouksessa Herran kiitosta ja huomena elettiin juopumuksessa ja muussa irstaisuudessa. Tämmöisiä kristityltä on Tampereella paraikaa, jotka ovat autuaita, 'vaikka paikalla kuolisivat', ja näin he kerskaavat halukkaimmin juovuksissa, kuin selvänä. Samaan autuaspuolueeseen ilmestyi vähittäin suutelemisen into. Sitä harjoitti miehet ja naiset keskenään, tavallisemmin nainut mies ja nuori tyttö. Missä vaan yhteen satuttiin, torilla ja kaduilla, annettiin suuta, 'maiskahti', niinkuin heidän oli tapa itse sanoa." "Kristus Strömborgille" kävi lopuksi huonosti. Antinmarkkinoilla 1874 sattui hän tekemään varkauden, joka tuli ilmi ja saattoi miehen vankilaan. Varakkaammat uskonveljet kyllä hänet sieltä lunastivat ja vielä ostivat hänelle kaupungissa talonkin, mutta "Kristuksen" ja hänen opetuslastensa maine oli mennyttä. Koko häläkkä joutui pian täydelliseen unheeseen.

Myöhemmät uskonnolliset liikkeet Tampereella olivat aivan toista laatua. Ne vaikuttivat uskonnollisen hartauden herättämiseksi osittain sivistyneemmän luokan keskuudessa ja enimmäkseen lempeään, suvaitsevaiseen suuntaan. Vanhimpia näistä liikkeistä oli Tampereella n.s. vapaakirkollinen liike. V:n 1883 aikoina kaupungissa esiintyvä "Evankelinen seura" lienee ollut tämän liikkeen luoma. Seuraavina vuosina toimivat vapaakirkollisen liikkeen johtomiehinä Tampereella ylioppilaat A. Mäkinen ja Hj. Braxén, kauppias C. J. Hildén y.m. Kesällä 1886 pidettiin Tampereella huomiota herättänyt vapaa- ja valtiokirkollisten "allianssikokous", jossa ei kuitenkaan saatu aikaan toivottua eri suuntien yhteistyötä. Vapaakirkollisen propagandan tarpeiksi rakennutti kauppias Hildén v:n 1888 aikoina rukoushuoneen Puutarhakadun n:o 17 tontille. Vapaakirkollinen liike on sen jälkeen pysyvästi vaikuttanut Tampereella.

V:n 1888 aikoina mainitaan karkeamenoisten mutta uskonvoimaisten laestadiolaisten eli "hihhulien" saaneen uskolaisia Tampereenkin alimmista kansankerroksista, joiden keskuudessa laestadiolaisia on myöhemminkin ollut, ja samalla herätyskaudella sai myöskin baptistinen liike jalansijan kaupungissa. Baptisteja arveltiin 1888 kaupungissa olevan puolen sataa. Myöhemmin muodostivat metodistit Tampereella eriuskolaisseurakunnan.

Useilla valtiokirkon pohjalla ja piirissä toimineilla liikkeillä on ollut kannatusta ja kantavuutta Tampereella. Evankelisella liikkeellä oli Tampereella niin vanhat ja syvät juuret, etteivät jotkin luonnottomat loiskasvit voineet sitä turmella. Evankelinen liike alkoi uudelleen elpyä kesällä 1882 täällä pidetystä ensimmäisestä suuresta evankeliumijuhlasta, jossa pääpuhujana esiintyi pastori Johannes Bäck. Samalla vuosikymmenellä sai Luterilainen evankeliumiyhdistys lujan asemapaikan Tampereella, jonka papeista useampi kuin yksi on ollut taipuva tämän yhdistyksen edustamaan suuntaan. Evankelisen liikkeen työtä tuki 1894 perustettu "Tampereen evankelis-luterilainen nuorisoyhdistys", joka liittyi Viipurin samannimisen järjestön haaraosastoksi.

Lähetysseuran osastoa mainitaan Tampereella kahdeksankymmenluvun alkuvuosina. Ensimmäinen "lähetysjuhla" pidettiin Tampereella Termopyleen kentällä kesällä 1884. Samana vuonna perustettiin yhä vieläkin toimiva "lähetysompeluseura". Lähetysharrastuksen eloisuuteen tällä paikkakunnalla menneen vuosisadan loppu- ja kuluvan alkuaikoina myötävaikutti tunnettu voimakas saarnamies Frans Hannula, joka parin vuosikymmenen aikana säännöllisesti kävi puhumassa Tampereen lähetys juhlilla. Pakanalähetystyön on mainittu saaneen toimintansa tukemiseksi Tampereelta vuosittain yli satatuhatta markkaa. Tämä sisämaankaupunki on myös ollut merimieslähetyksen pääankkuripaikkoja maassamme.

V. 1891 vahvistettiin säännöt _Tampereen luterilaiselle

rukoushuoneyhdistykselle_, jonka tarkoitus oli työskennellä kristillisyyden hyväksi evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalla ja hankkimalla oman rukoushuoneen. Tämä rukoushuone rakennettiin Satakunnankadun varrelle kosken itäpuolelle ja vihittiin tarkoitukseensa 1894. Siitä tuli monien kristillisten yhdistysten ja seurain juhlapaikka ja muutenkin huomattava tekijä Tampereen seurakuntaelämässä.

Tampereen Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys perustettiin jo 1889, mutta sen harvalukuiset jäsenet olivat enimmäkseen vapaakirkollisia, eikä siitä tullut itsenäistä eläjää. V. 1898 yhdistys perustettiin uudelleen yleiskristilliselle pohjalle ja nyt se alkoi hyvin menestyä. Myöhempää alkua on Tampereen Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys.

Tampereen seurakunnan itsenäistymisen jälkeen alkoi seurakunnan oma yhteiskunta-kristillinen työ merkittävästi vilkastua. Tuomioprovasti Wallin aikana sai pyhäkoulutoimi kaupungissa vauhtia ja samaan aikaan syntyi Tampereen kaupunkilähetys, "joka on muodostunut yhdeksi kaikkein tärkeimmistä tekijöistä tämän tehdaskaupungin seurakuntaelämässä". Kaupunkilähetyksen toimesta on julaistu "Kaupunkilähetys" (myöh. "Sunnuntaitervehdys") nimistä kristillistä viikkolehteä. V. 1907 kaupunkilähetysyhdistys yhdessä NMKY:n ja NNKY:n kanssa osti 180 000 markalla Bauerin hotellin talon ja tontin rautatieaseman läheltä. Entisestä kapakasta on tullut kristillinen matkustajakoti "Emmaus", jota samanniminen talo-osakeyhtiö ylläpitää. (96)

b) Oppikoulut.

Menneen vuosisadan puolivälissä oli Tampereella jo olemassa ensimmäinen alku meidän aikamme kolmeen suureen opetussuuntaan: oppikoulua edusti 1842 alkanut kolmiluokkainen ala-alkeiskoulu, ammattiopetusta samana vuonna avattu sunnuntaikoulu ja kansanopetusta paria vuotta aikaisemmin perustettu Finlaysonin tehtaan pientenlasten koulu.

Jyrkkä säätyero, joka vallitsi yhteiskunnassamme menneen vuosisadan alkupuolella, ulottui sivistyselämänkin alalle. Sivistystä oli olemassa vain yläluokan erioikeutena. Kouluja samoin. Ei ollut muita kouluja, ei osattu ajatella muunlaisia oppilaitoksia kuin herrasluokan oppikouluja; mitä rahvaankouluja löytyi, ne olivat hyväntekeväisyyslaitoksia, yksityisten ihmisystäväin hyvän hyvyyttään perustamia "köyhäinkouluja". Kun varsinaiset koulut olivat olemassa harvalistoa varten, oli koulujen opetuskielenäkin vallasväen kieli, ruotsi. Kansan syvät rivit eivät siitä kärsineet eivätkä sitä vastustaneet, koska ne sivistyksellisesti vielä olivat välinpitämättömyyden tai apinoimisen alhaisella kannalla.

Tampereenkin vähäiset koulut olivat menneen vuosisadan alkupuolella ruotsinkielisiä. Täällä niinkuin muuallakin koulut koettivat pönkittää ruotsalaista sivistystä. Suomalaisilla paikkakunnilla koulut levittivät ruotsalaisuutta supisuomalaisiin kansankerroksiin, ja ruotsalaistuminen tuli sitä yleisemmäksi, mitä yleisemmäksi koulunkäynti tuli ja mitä itsetiedottomampia ja matkimishaluisempia suomalaiset kansankerrokset olivat. Tampereellakin kerrotaan monen kaupunkilaisen perhekielen ala-alkeiskoulun vaikutuksesta muuttuneen ruotsiksi.

Sillä tavoin jatkui suomalaisen Ylä-Satakunnan pääkaupungin ruotsalaistumista vuosisadan puoliväliin saakka. Kaupungin maistraatti katsoi 1853 voivansa vakuuttaa, että vaikka suurin osa porvaristoa kuului suomalaiseen seurakuntaan, "oli kuitenkaan tuskin ketään, joka ei ymmärtänyt ruotsia", ja ettei kaupungissa ollut "ainoatakaan taloa, jossa ei joku ymmärtänyt ja puhunut ruotsinkieltä".

Mutta vaikka koulut ja kaikki julkiset valtion ja kaupungin laitokset parhaansa mukaan koettivat levittää ruotsalaisuutta ja häikäilemättömimmällä tavalla pitää ruotsalaisuuden vallassa mitä sen haltuun oli saatu, oli Tampereen ruotsalaisuus kumminkin vain ulkokuorta ja maalia, vaikkapa paksuakin. Neljäkymmenluvulla perustettu ruotsalainen sunnuntaikoulu oli seuraavalla kymmenluvulla melkein täydellisesti suomalaistunut; sen oppilaista v. 1854 oli 14 ruotsalaista ja 124 suomalaista. Ja jos olisimme voineet pistäytyä ala-alkeiskoulun tutkintoon keväällä 1855, niin olisimme havainneet, että "oli koulussa poikaa monta; joillenka opettajan Suomen kielin täytyi ruotsalaiset kysymyksensä kertoa, jos mieli vastausta saada, ja esim. ruotsalaisessa kieliopissa puhuttiin paljon ymmyrkäisestä ja avonaisesta u:sta".

Ylä-Satakunnan suomalaisia ei kaupunkielämäkään saanut ruotsalaistumaan, eivätkä he viisikymmenluvulla enään tahtoneetkaan ruveta ruotsalaisiksi. Suomalaisuuden alkava liike herätti jo ensi väreillään Tampereen uinunutta suomalaista väestöä itsetietoiseen suomalaiseen sivistyselämään.

Vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa vauhtiin ja valtaan päässyt yhteiskunnallinen kehitys mullisti peräti kouluolotkin. Kun väkiluku kasvoi ja suuremmat joukot pyrkivät kouluopetuksesta osallisiksi, täytyi koulun kansanvaltaistaa, syntyä erityinen koulumuoto, "kansakoulu", täyttämään suurten joukkojen sivistystarvetta. Suomalaisten seutujen kansakouluista ei voinut tulla ruotsalaisia, sillä nämä koulut olivat kansanvaltaisuuden, vapaamielisyyden ja vapaan kilpailun yhteisiä istukkaita, joiden täytyi saada kehittyä vapaasti, irrallaan säätysiteistä, kansan omassa maaperässä. Luonnon mukaisesti, ilman taisteluja, tuli kansakoulun ja muun alemman opetuksen kieleksi kansan kieli, niinkuin kansan kieli kerran kirkollisen kansanvaltaisuuden ja vapaamielisyyden aikana oli tullut kirkonkin kieleksi.

Epäilemättä olisi suomalainen sivistys tästä oikeasta pohjasta kasvamalla aikaa myöten vallannut Suomenmaan. Mutta ennenkuin kansanopetuksen aatteista kypsyi siemeniä ja ennenkuin siemenet ehtivät kantaa satoa, oli olevissa oloissa syttynyt toinen suomalainen sivistystaistelu, joka koski suomenkielisiä oppikouluja ja oli erottamattomassa yhteydessä suomalaisen yläluokan valtiollisen ja yhteiskunnallisenitsenäistymisen kanssa. Sivistyksestä taistellessa taisteltiin myöskin vallasta, ja senpä vuoksi tämä taistelu tulikin yhtä pitkäksi ja kiivaaksi kuin suurimmat valtiolliset taistelut. Suomalaisten seutujen oppikoulut suomalaistuivat sen mukaan kuinka suomalainen yläluokka kykeni tunkemaan syrjään ruotsalaista yläluokkaa.

Tätä suomalaista sivistystaistelua käytiin Tampereellakin kauan ja kiihkeästi. Täällä ei taisteltu ainoastaan oppikoulun kielestä, vaan itse oppikoulusta, koska oppikoulun perustaminen tänne alhaison kaupunkiin merkitsi oppikoulunkin kansanvaltaistumista, mikä tietenkin oli omiaan yhä enemmän katkeroittamaan vanhan muukalaisen virka- ja säätyvallan ja suomalaisten sivistysrientojen voimainmittelyä.

Kun pieni Jyväskylän kaupunki 1858 sai yläalkeiskoulun, syntyi Tampereellakin halu saada ala-alkeiskoulunsa laajennetuksi yläalkeiskouluksi. Tammikuussa 1858 pidetyssä maistraatin kokouksessa päättivät kaupunkilaiset tehdä hallitukselle sitä koskevan anomuksen. Innoissaan kaupunkilaiset lupasivat rakentaa koululle kivitalon, jos vain korkeampi koulu saataisiin kaupunkiin. Anomus jätettiin hallitukselle silloista tavallista tietä, s.o. kenraalikuvernöörin käsitse. Kaupungin tehtaat, esivalta ja johtomiehet itsekustakin säädystä olivat veljellisessä sovussa anomuksen allekirjoittajina. Jo viisikymmenluvun puolivälissä oli kuulunut ääniä, jotka vaativat suomalaisen oppikoulun perustamista Tampereelle. Mutta tässä koko kaupungin yhteisessä anomuksessa ei puhuttu mitään koulun opetuskielestä; kaikesta päättäen oli koulun saaminen pikkukaupunkilaisille tärkeämpi seikka kuin koulun opetuskieli. Koulun tarpeellisuutta perusteltiin anomuksessa sillä, että Tampere oli nopeasti kasvava kaupunki ja että Tampereelta ja sen varakkaasta taajaväkisestä ympäristöstä oli paljon nuorisoa muissa kaupungeissa opinteillä.

Anomuksesta oli suotuisa tulos: Tampere sai yläalkeiskoulun.

Hallitus vaati Turun tuomiokapitulilta lausuntoa tamperelaisten anomuksesta. Tuomiokapitulissa silloinen lehtori Torsten T. Renvall innokkaasti esitti suomenkielen määräämistä Tampereen koulun opetuskieleksi. Koulun perustamista Tampereelle oli vastustettu sillä, että Tampereen lähellä oli Hämeenlinna, jossa oli koulu. "Mutta se vastaväite", Renvall lausui, "että Hämeenlinnan koulu voisi tyydyttää Tampereen koulutarvetta, kadottaa kärkensä, jos Tampereen ylä-alkeiskoulussa suomi määrättäisiin opetuskieleksi, joka määräys, minun mielipiteeni mukaan, tekisi Tampereen koulun merkityksen maan yleiselle sivistykselle niin suureksi, ettei mikään inhimillinen kyky voisi sen hedelmiä laskea. Varmaa on kuitenkin, että siten annettaisiin vakava todistus siitä, että meidän aikanamme koetetaan saada sivistystä Suomen kansan omaksi asiaksi, jonka tuleva aika aina, niin kauan kuin Suomen kansa on olemassa, siunaten ja kiitoksella tunnustaa." Lopuksi puhuja sanoi kannattavansa koulua sillä ehdolla, että siitä tulee suomenkielinen, samaan tapaan kuin Jyväskylän yläalkeiskoulu, joka oli esimerkkinä siitä, että suomenkielisiäkin kouluja voidaan perustaa. Tuomiokapitulin muista jäsenistä toiset kannattivat Renvallin mielipidettä, toiset vastustivat koulun perustamista kokonansa tai sitä, että suomi tulisi sen opetuskieleksi. Enemmistön päätöksen mukaisesti tuli tuomiokapitulin lausunto Renvallin lausunnon mukainen.

"Senatissa, kertoo edelleen Viljo Hytönen, joutui asia lopullisesti käsiteltäväksi 16 p:nä jouluk. 1858. Turun tuomiokapitulin ehdotusta, että koulu tulisi suomenkielinen, puolsivat Jyväskylän ylä-alkeiskoulun esimerkkiin viitaten senatorit F. I. Edelheim, H. V. W. Furuhjelm, F. Langenskiöld ja M. V. Nordenheim. Sitävastoin senatori R. Trapp tuumaili, ettei kruunun kannata joka kaupunkiin perustella kouluja 'kaikenlaisia eri tarkoituksia varten', varsinkaan kun Tampereen lähikaupungeissa on kyllä kouluja. Sitäpaitsi on Tampereella enimmäkseen työväkeä, joka ei kykene kunnollisesti kouluttamaan lapsiansa oppikoulussa. Senatorin mielestä olisi parempi perustaa Tampereelle alempi teknillinen realikoulu. Trappin mielipiteeseen yhtyivät B. Federley ja A. L. Born, joka puolitoista vuotta aikaisemmin oli kannattanut Jyväskylän kouluanomusta, sekä C. O. Cronstedt, joka samoin Jyväskylään puolusti sekakielistä koulua, mutta nyt omasta puolestaan ei kannattanut Tampereen kouluanomusta, mutta katsoi kumminkin olevan syytä lausua toivomuksen, että jos hallitsija suostuisi anomukseen, koulun opetuskielenä alaluokilla olisi oppilaiden äidinkieli ja yläluokilla ruotsi. Anomuksen kohtalon senatissa ratkaisi varapuheenjohtajan J. M. Nordenstamin ääni, joka vastusti koulun perustamista."

"Mutta koulun anojat olivat kaikesta päättäen vaikuttaneet pyyntönsä hyväksi kreivi Bergiin, jolle he ensiksi olivat anomuksensa jättäneetkin. Kun anomus lähetettiin korkeimpaan paikkaan saamaan lopullisen ratkaisunsa, liitti hän siihen puoltavan lausunnon. Käskykirjeellä huhtik. 13 p:ltä 1859 määrättiin, että Tampereelle oli perustettava ylä-alkeiskoulu 'niinhyvin opetuskielen kuin kaiken muunkin suhteen samankaltainen' kuin Jyväskylän opisto. Tämä oli ensimmäisiä tapauksia, jolloin kansamme edistyspyrintöjä kohtaan venäläiset viranomaiset osoittivat suurempaa suopeutta kuin Suomen omat satraapit. Kohta tulikin se yleiseksi surettavaksi tosiasiaksi. Keisari osasi antaa kansallisille riennoillemme kymmenin kerroin suuremman arvon kuin omat korkeat viranomaisemme."

Tampereen yläalkeiskoulu alkoi toimensa 1 p. syysk. 1860 ja lakkasi 15 p. kesäk. 1876. Koulun opettajista mainittakoon sen rehtori A. F. Rosendal (opetusaine uskonto), Johan Stolpe (historia), F. E. Jernberg (latina) ja K. G. Söderlund (venäjä), jotka kaikki olivat vakinaisia opettajia koulun alusta sen lakkaamiseen saakka. Kuusitoistavuotisen toimintansa ajalla tämä neliluokkainen koulu antoi opetusta kaikkiaan 349 oppilaalle, joista 136 oli kotoisin Tampereelta ja 213 muualta. Koulun oppimäärän ehti suorittaa 134 oppilasta.

Yläalkeiskoulu oli merkkikoulu kahdellakin tavalla. Tällä etevän rehtorin johtamalla oppilaitoksella oli suuri vaikutus pienen kaupungin sivistysoloihin. Omituisten opetuskieliolojensa vuoksi taasen oli Tampereen yläalkeiskoulun toiminta sekä kasvatusopillisesti että kansallisesti kiinnostava. Koulu näet oli virallisesti kaksikielinen, siten että siinä piti sekä suomalaisten että ruotsalaisten saada opetusta ja m.m. oppia täydellisesti käyttämään kumpaakin kotimaista kieltä. Tampereella tämä järjestelmä oli kuusikymmenluvulla hyvin suosittu. Kaikessa hiljaisuudessa muuttui kaupungin kaksiluokkainen ala-alkeiskoulukin kaksikieliseksi siten, että ensimmäinen luokka jaettiin suomalaiseen ja ruotsalaiseen osastoon ja toinen luokka kahteen sekakieliseen osastoon. "Järestys, jota on ylimäisellä luokalla noudatettu, on luonnollisesti kielten oppimisen suhteen paljon sopivampi, sillä kun joka tuntina käytetään opetuksessa sekä suomea että ruotsia, niin jokainen oppilas helpommin oppii toista hänelle enemmän outoa näistä kielistä." (Tampereen Sanomat 1866.)

Sellaisella koulujärjestelmällä oli aikanaan melkoista kannatusta sekä liberalisissa piireissä, jotka toivoivat ruotsalaisen sivistyksen siten säilyvän ja hedelmöittävän koko maan kulttuuria, että niiden taholla, jotka kuten J. V. Snellman uskoivat maamme ruotsalaisen yläluokan sillä tavoin varmimmin ja täydellisimmin suomalaistuvan ja vahvistavan suomalaista kulttuuria. Mutta ne olivat niitä kaunissointuisia sivistysaatteita, joilla ei ollut jalansijaa käytännöllisen elämän arkisissa oloissa. Koulumiehet eivät kannattaneet kaksikielistä opetusta ja eteenpäin pyrkivä suomalaisuus ei ruvennut odottamaan ruotsalaisen yläluokan tulevaista itsesuomalaistumista, vaan tahtoi ennen kaikkea nostaa uusia suomalaisia kansanluokkia omankieliseen ja omantakeiseen sivistykseen. Tampereen yläalkeiskoulu jäi yksinäiseksi yritykseksi liberalisen koulupolitikan alalla. Monen mielestä se oli vahinko. Antaessaan loppukertomuksensa koulun toiminnasta lausui A. F. Rosendal seuraavat sanat:

"Luja vakuutukseni on, että kunnallinen asia maassamme olisi paljon enemmän edistynyt, kuin se tätä nykyä on, jos mahdollisuutta myöden, s.o. aina sen mukaan, kuinka kussakin oppilaassa olisi ollut sekä suomea että ruotsia osaavia opettajia, olisi kaikille maamme oppiloille jo aikaa annettu opetuskielen puolesta samallainen ohjesääntö, kuin mikä Tampereen ylialkeiskoululla on ollut. Lisäksi olisi tällä tavoin vältetty noita ikäviä, inhoittavia kiistoja siitä, mikä kieli sinne tahi tänne olisi opetuskieleksi määrättävä. Mutta että koulut ja niiden oppilaat olisivat, mainitun säännön yleisenä vallitessa, kaikki yhä enemmin suomalaistuneet, sitä todistaa ainakin Tampereen koulussa saatu kokemus. Uskallan taata, että yleensä sieltä päässeet oppilaat, nekin, joissa alkuansa ruotsi voitti, ovat yhtä suomenmielisiä ja osaavat yhtä hyvin sekä lisäksi yhtä hyvää suomea kuin ikinä ne, jotka ovat umpisuomalaisista oppilaitoksista lähteneet."

Päästyään yläalkeiskoulunsa avulla hyvään alkuun rupesivat tamperelaiset jo kuusikymmenluvulla puuhaamaan täydellistä, yliopistoon johtavaa lukiota kaupunkiinsa siten, että yläalkeiskouluun lisättäisiin kimnaasi- eli lukioluokat. Sellaisen anomuksen teki vv:n 1863–64 valtiopäiväin pappissäädyssä Messukylän kirkkoherra Joos. Grönberg. Myöskin Hämeenlinnan koulukokous 1863 puolsi täydellisen lyseon perustamista Tampereelle.

Kysymys sai jalkeille Tampereen omat porvaritkin. Lopulla vuotta 1864 tekivät apteekkari G. A. Serlachius, värjäri H. Liljeroos y.m. maistraatinkokouksessa esityksen, että kaupunki ryhtyisi toimiin täydellisen lyseon perustamiseksi Tampereelle. Kun asiaa harkittiin toisessa maistraatinkokouksessa paria viikkoa myöhemmin, ilmoittivat johtavat käsityöläiset (Löfström, Lumén, Rosengren y.m.) mielihyvin suostuvansa koulun perustamiseen ja puoltavansa koulutalon hankkimista lyseolle kaupungin puolesta. Tehtaanisäntä v. Nottbeckin esityksestä päätti kokous tarjota valtiolle kaksi tonttia tulevaa lyseota varten, minkä lisäksi kaupunki lupasi vastata ala-alkeiskoulun sekä sunnuntai- ja iltakoulujen huoneistoista. Anomusta kaupungin puolesta hallitukselle tekemään valittiin tehtaanisäntä v. Nottbeek, kauppias C. J. Hildén ja leipuri C. G. M. Tallqvist. Virallisina vastaanpanijoina esiintyivät kokouksessa hattumaakari Ehrenström, nahkuri Nordström, porvari G. Selin y.m., jotka suureksivat kaupungin lupaamia uhrauksia.

Vaikkei tästä anomuksesta tullut tulosta, pysyi asia kuitenkin päiväjärjestyksessä. V:n 1867 valtiopäivillä Joos. Grönberg uudisti pappissäädyssä anomuksensa lukioluokkain lisäämiseksi Tampereen yläalkeiskouluun. Syksyllä 1868 piti senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkö Furuhjelm kaupungissa Tampereen koulunopettajain ja maistraatinkokouksen valitsemain asiamiesten kanssa kokouksen kaupungin kouluolojen järjestämiseksi. Ensiksi päätettiin asettaa kaupunkiin kouluneuvosto. "Sen jälestä – kertovat Tampereen Sanomat – kysyi Herra Senaatori kaupungin asiamiesten mielihalua, koskeva kaupungin oppilaitosten muutosta jossakin kohden, jonka ohessa he ilmoittivat halunsa saada ylikoulun laajennetuksi täydelliseksi alkeisoppilaitokseksi ja alikoulun sijasta, jonka he tahtoisivat lakkautetuksi, pari valmistelevaa luokkaa ylikouluun yhdistetyksi. Mitä edelliseen tulee ei Herra Senaatori sanonut tätä nykyä siihen voivansa mitään, kun valtiovarat eivät siedä mitään uusia kulunkia, vaan olevan tulevaisuudeksi jäävä. Jälkimäisen esityksen johdosta kysyessään, millaisen koulun kaupunkilaiset haluaisivat alikoulun sijaan asettaa, ei Senaatori saanut kysymykseensä mitään vastausta, josta syystä sekin esitys jäi sikseen. – Koulunopettajat sitte toivat esiin sen pyynnön, että alikoulussa opetettaisiin suomea ja samaten entistä enemmän ruotsia, ettei ylikoulussa olisi pakkona samassa oppi-aineessa käyttää kahta eri opetuskieltä."

Kuusikymmenluvun lopussa alkoi tulla uusi henki Tampereen koulukysymykseen. Kaupungin porvarien kimnaasin sijaan, jonka kielestä ei milloinkaan puhuttu mitään, alkoivat kaupungin suomenmieliset vaatia puhtaan suomenkielisen lukion perustamista. Suomalaista kouluinnostusta Tampereella nosti suuresti Helsingin yksityisen suomalaisen lyseon perustamispuuha, jonka oli synnyttänyt pääkaupungin suomalaisen normaalikoulun tunnettu kuolemantuomio. Kymmenkunta miestä Tampereen pellavatehtaalta ja masuunilta päättivät 1869 opettaja Antti Tervon esityksestä pitää arpajaiset Erkkilän talossa mainitun normaalikoulun ja suomalaisuuden hyväksi. Työmiesten arpajaiset, joiden toimeensaamista jotkut kaupungin johtomiehetkin, kuten toht. Blåfield sekä kauppiaat Hammarén ja Sumelius auttoivat, menestyivät hyvin ja tuottivat puhdasta tuloa alun neljättäsataa markkaa.

Hyvää innostusta pian tarvittiin, sillä Tampereellakin rupesi seitsemänkymmenluvun alkupuolella koulukysymys muuttumaan ankaraksi koulutaisteluksi. Ensimmäisenä sotaliikkeenä oli Tampereen realikoulun perustaminen.

v. Kothenin koulupolitikan mukaan oli kaikin tavoin estettävä talonpoikain ja työväen lapsia pääsemästä opin teille, koska muutoin maahan syntyisi suomalainen oppinut köyhälistö. Sen sijaan oli alemman kansan tarpeeksi Saksan mallin mukaan perustettava porvarikouluja eli neliluokkaisia realikouluja, jotka suomalaisilla paikkakunnilla saattaisivat haitatta olla vaikkapa suomenkielisiäkin. Näiden koulujen tarkoituksena oli käytännöllinen hyöty: toiselta puolen ne muodostaisivat päättyvän oppikurssin, toiselta puolen olisivat alustavana kurssina niille, jotka haluaisivat jatkaa opintojansa korkeammissa käytännöllisissä kouluissa, polyteknillisessä laitoksessa, Mustialan maanviljelysopistossa taikka Evon metsäopistossa.

Suomalaisuuden harrastajista näiden esitysten oikea tarkoitus oli estää suomalaisen sivistyksen syntymistä. Mutta välittämättä 1872 v:n valtiopäivillä raivonneesta myrskystä hallitus toimitti samana vuonna vahvistetuksi uuden kouluasetuksen, joka oli selvästi suomalaisuuden harrastusten vastainen ja antoi Kothenille vapaat kädet toimia ohjelmansa toteuttamiseksi.

Nyt saattoi kouluhallitus ryhtyä toimiin niidenkin esitysten johdosta, joita alituisesti oli tehty Tampereen yläalkeiskoulun muodostamiseksi täydelliseksi yliopistoon johtavaksi suomenkieliseksi oppilaitokseksi. Jo lokakuussa 1872 tehtiin kaikessa hiljaisuudessa korkeimpaan paikkaan esitys, että Tampereen yläalkeiskoulu vähitellen lakkautettaisiin ja ala-alkeiskoulu muodostettaisiin neliluokkaiseksi realikouluksi. Vasten tahtoaan ja tietoaan tulivat tamperelaiset itsekin myötävaikuttaneeksi kukoistavan yläalkeiskoulunsa hävitykseen. Joulukuun alussa 1872 pidetyssä maistraatin kokouksessa näet tiedusteltiin kouluhallituksen toimesta kaupunkilaisilta, suostuisivatko he hankkimaan huoneita ja tekemään muita uhrauksia realikoulua varten, joka tulisi perustettavaksi ala-alkeiskoulun sijaan. Kaupunkilaiset antoivat myöntävän vastauksen, kuitenkin sillä ehdolla, että valtio ottaisi kokonaan kustantaakseen yläalkeiskoulun, jonka ylläpitämiseen kaupunki oli ottanut osaa. Ellei ehtoon suostuttaisi, oli kaupunkilaisten tarkoitus pitää yläalkeiskoulu ja jättää realikoulu. Ei kukaan aavistanut muuta kuin että kysymys oli ala-alkeiskoulun muuttamisesta realikouluksi ja yläalkeiskoulun joutumisesta kruunun kustannettavaksi. Mutta toisin teki hallitus. Se selitti kaupungin sitoutuneen kannattamaan realikoulua ehdolla, että pääsisi kannattamasta yläalkeiskoulua. Ja hyvä hallitus vapautti kaupungin tuosta kannatusvelvollisuudesta. Se lakkautti yläalkeiskoulun!

Arkipäiväisellä kielellä tällaista menettelyä varmaan sanottaisiin nenästävetämiseksi. Kothenin koulupolitikka ei hylkinyt sellaisiakaan pikku keinoja, kun oli kysymyksessä suomalaisen sivistyksen tallaaminen ja tukahduttaminen.

Yläalkeiskoulun "hävitys" – siksi yleinen mielipide kouluhallituksen teon leimasi – tapahtui aivan äkkiarvaamatta. Keis. kirje Tampereen yläalkeiskoulun lakkauttamisesta ja ala-alkeiskoulun muodostamisesta neliluokkaiseksi suomalaiseksi realikouluksi oli päivätty 5 p. elok. 1873. Muutos oli toimeenpantava jo seuraavan kuun 1 p:stä alkaen, mutta Tampereelle saapui kaikesta tästä tieto vasta 20 p. elok. Sen ymmärtää, minkälaisen häiriön tämä koulunhävitys toi sekä yläalkeiskoulun opettajakunnalle että niille vanhemmille, jotka lukukauden alkaessa toivat lapsiansa kouluun.

Tampereen realikoulu alkoi, kuten sanottu, 1 p. syysk. 1873. Toimeenpanossa meneteltiin siten, että ala-alkeiskoulu lakkautettiin ja yläalkeiskoulu muodostettiin uudeksi kouluksi. Täysiluokkaiseksi tuli realikoulu syksyllä 1876. Edellisenä keväänä lakkasi yläalkeiskoulu.

Realikoulun ensimmäiselle luokalle pyrkijöiltä vaadittiin suunnilleen sama tietomäärä mikä nykyisin vaaditaan lukioiden ensi luokalle pyrkijöiltä. Koulun oppiaineet olivat uskonto, äidinkieli, ruotsin, venäjän, saksan ja englannin kielet, luvunlasku, algebra ja trigonometria, kirjanpito, fysikka, eläinoppi kasvioppi, maantieto, historia, piirustus, laulu ja voimistelu.

Realikoulun rehtoreina toimivat A. F. Rosendal koulun avaamisesta kevätlukukauden loppuun 1876, A. G. Borg 1876–77 ja J. Stolpe 1877–1884. Koulun muista opettajista mainittakoon F. E. Jernberg (ruotsin ja saksan kielet), K. G. Söderlund (venäjä), O. R. Borg (matematikka, luonnontiede, voimistelu), E. Maunulin (matematikka ja fysikka). Suuren osan opettajakuntaansa realikoulu sai hävitetystä yläalkeiskoulusta.

Ensimmäiset vuotensa realikoulu majaili yläalkeiskoulun huoneistossa, mutta kun se oli ahdas, möi kaupunginvaltuusto sen ja rakennutti esplanadin varrelle realikoululle uuden koulutalon, joka valmistui kesällä 1877.

Yläalkeiskouluun verraten ei realikoulu koskaan saanut runsaasti oppilaita. Vv. 1873–1879 kirjoitettiin kouluun kaikkiaan 62 oppilasta.

Suomalaisen yleisön vastahakoisuus realikoulua kohtaan oli kansallispolitista laatua. Realikoulu merkitsi sen silmissä ruotsalaisuuden valtaa, suomalainen lukio sitävastoin suomalaisuuden voittoa. Tamperelaiset lähettivät lapsensa kernaammin Hämeenlinnan lyseoon kuin kouluttivat heitä oman kaupungin realikoulussa. Ei tarvitse mainitakaan, että kulttuuritaistelu Tampereella nyt vasta oikein äityikin, kun vastustaja oli heittänyt rauhan naamarin pois ja koko voimallaan esti suomalaisuutta saavuttamasta kiihkeästi kaivattua päämaaliaan. Mutta yläalkeiskoulun hävitys oli masennus koko kaupungillekin, jolta oli riistetty yliopistoon johtavan oppilaitoksen saamisen toiveet. Sen vuoksi kannattivat Tampereen liberalitkin hartaasti suomalaisten koulupyrinnöitä, vaikkeivät opetuskieliasiassa olleetkaan jyrkkäin suomalaisten kannalla. Vv:n 1877–1878 valtiopäivillä tehtiin anomuksia täydellisen lyseon perustamiseksi Tampereelle; mutta kun A. O. Törnudd anoi suomenkielisen lyseon perustamista, esitettiin herrain Procopén ja Hammarénin anomuksessa kaksikielisen lyseon perustamista entisen yläalkeiskoulun malliin. Valtiopäiväin päätös rohkaisi tamperelaisten toiveita; säädyt anoivat, että jos tulisi tarpeelliseksi perustaa Hämeenlinnan lyseoon rinnakkaisosasto, tämä osasto sijoitettaisiin Tampereelle.

Lokakuussa 1878 pidettiin Tampereella lyseon perustamista harrastavaan kansalaisten kokous. Viitaten realikoulun riittämättömyyteen ja Hämeenlinnan lyseossa vallitsevaan ahtauteen, josta Tampereen seudut olivat saaneet paljon kärsiä, kokous taas kerran päätti lähetystön avulla hallitukselta anoa, että niin pian kuin Hämeenlinnan lukio havaittaisiin riittämättömäksi Tampereelle perustettaisiin lukio. Myöskin kaupungin valtuustossa otettiin asia marraskuussa 1878 keskusteltavaksi. Valtuuston valiokunta esitti, että kaupunki määräisi perustettavan lukion kannattamiseksi kerrassaan 25 000 mk. Valtuusto piti sitä summaa liian pienenä ja päätti myöntää 40 000, jos valtio lyseon perustaisi ja koulu alkaisi syyslukukauden alkaessa 1881. Varat tähän "Suomalaisen lyseon rahastoon" otettiin useampana eränä anniskeluvaroista.

Tamperelaisten lyseoanomus, jossa myöskin ilmoitettiin valtuuston tekemästä lainvoiman saaneesta päätöksestä ja johon oli yhtynyt joukko Tampereen lähiseutujen edustavia henkilöitä, annettiin hallitukselle 1879. Tämä anomus samoinkuin säätyjen samaa asiaa koskeva anomus joutuivat silloin asetetun "suuren koulukomitean" harkittaviksi, joka komitea julkaisi mietintönsä keväällä 1880. Mietinnössä perusteltiin Tampereen lyseon tarvetta erittäin hyvillä syillä. Todettiin, että hyvin suuri suhdeluku Hämeenlinnan normalilukion oppilasmäärästä on kotoisin Tampereelta tai sen ympäristöiltä. "Kun vielä ottaa huomioon, että Tampereella ennen oli yläalkeiskoulu, jossa oli lukuisasti oppilaita, ja että kaupunki asukaslukuun nähden on maamme suurimpia, näyttää olevan päteviä syitä olemassa, jotka puoltavat lyseon perustamista sinne. Ihmeekseen sitävastoin huomaa, että Tampereen realikoulu, vaikka se sijaitsee maamme etevimmässä tehdaskaupungissa, ei ole saanut enemmän oppilaita eikä enemmän harrastusta osakseen kunnan puolelta, minkävuoksi komitea ei voi puoltaa sen säilyttämistä. Jos se sitävastoin muodostettaisiin lyseoksi, niin se luultavasti saisi hyvin oppilaita." Ihmeellistä kylläkin ei komitea kuitenkaan tehnyt sellaista ehdotusta. Viitaten siihen kaikista lyseoista saatuun kokemukseen, että ylemmillä luokilla on riittävästi tilaa, vaikka alemmat ovat täydet, komitea arveli, ettei ylempiä luokkia tarvittaisi Tampereella, ja ehdotti niin ollen, että kaupungin realikoulu muutettaisiin viisiluokkaiseksi suomalaiseksi lyseoksi. Komitean ruotsinmieliset jäsenet pitivät sitäkin liikana ja ehdottivat, että Tampereelle perustettaisiin suomalainen alkeiskoulu ja sen lisäksi ruotsalainenkin alkeiskoulu. Kouluhallitus lausunnossaan oli sitä mieltä, ettei Tampereelle olisi lyseota perustettava, vaan että niille realikoulun toisen luokan oppilaille, jotka haluaisivat siirtyä lyseoiden kolmannelle luokalle, olisi annettava latinankielen opetusta. Siihen koko hanke lopulta kuivui.

Kun valtion lyseon perustamisen toiveet yhä jäivät toteutumatta, syntyi kaupungissa ja koko Ylä-Satakunnassa liike yksityisen lyseon perustamiseksi Tampereelle. Kauppias G. Selin, eräs kaupungin hartaimpia kouluasian ajajia, teki v:n 1881 alussa valtuustossa esityksen, että kaupunki toivotun valtionkoulun sijasta myöntäisi kertyneet lyseorahat, 25 000 mk, aiotulle yksityislukiolle. Valmistusvaliokunta esitti Selinin ehdotusta hyljättäväksi, koska valtion koulukomitea oli esittänyt viisiluokkaisen oppikoulun perustamista Tampereelle ja koska muka oli luultavaa, että mainittu esitys tulisi hyväksytyksi. Nähtävästikään eivät kaikki ne, jotka halusivat valtion lyseon perustamista kaupunkiin, yhtä lukuisasti kannattaneet yksityislyseota, josta tietysti oli tuleva puhtaasti suomalainen ja siis liberalien kammoman kansalliskiihkon pesä. Valmistusvaliokunnan lausunto hyväksyttiin valtuustossa 14 äänellä 13 vastaan.

Yksityislyseon ystäväin täytyi siis ryhtyä toimiin ilman kaupungin kannatusta. Maalisk. 14 p. 1881 kokoontuivat he Tampereelle perustavaan kokoukseen. Kun oli ilmoitettu, että yksityisellä rahainkeräyksellä oli saatu koulua varten kokoon 10 000 mk, päätti kokous, että yksityinen suomalainen lyseo oli seuraavan syyslukukauden alusta perustettava, ellei valtion lyseota sitä ennen ole perustettu. Koulun ensimmäiseen johto kuntaan valittiin maanviljelijät K. Y. Palander Lempäälästä ja Elieser Johansson Pirkkalasta sekä kauppias G. Selin, opettaja J. A. Pelkonen ja talonomistaja J. Rikala Tampereelta ja johtokunnan toimeksi annettiin hankkia koululle perustamislupa. Oppilaan lukuvuosimaksuksi määrättiin 60 mk. Valittu johtokunta hankki viipymättä koululle huoneet, määräsi opettajain palkkaedut ja laati kaikki valmiiksi koulun alkamista varten.

Mutta äkkiä valoisat toiveet kokonaan mustenivat. Yksityislyseon johtokunta jätti huhtikuun alussa 1881 senaattiin anomuksen, jossa pyysi lupaa koulun avaamiseen 1 p. seuraavaa syyskuuta. Tähän anomukseen saatiin 5 p. toukok. kieltävä päätös.

Painatettakoon tähänkin jälkimaailman nähtäväksi asiaa koskeva kouluhallituksen lausunto ja senaatin päätös. Edellinen niistä kuului näin:

"Kirjeellä 7 p:ltä kuluvaa huhtikuuta on Teidän Keisarillisen Majesteettinne Suomen Senaatti vaatinut ylihallituksen alamaista lausuntoa kauppias G. Selinin y.m. alamaisesta luvanpyynnöstä saada Tampereen kaupunkiin perustaa yksityinen suomenkielinen, 'Tampereen yksityislyseo' niminen oppilaitos, jossa tulisi noudatettavaksi ylipäänsä samoja kursseja ja samaa lukujärjestystä, kuin valtion lyseoissa: ja saa ylihallitus tämän johdosta alamaisimmasti lausua: Mitä ensiksikin siihen tulee, että Tampereella täydellinen lyseo olisi tarpeenvaatima, on ylihallitus koulukomitean mietinnöstä alamaisesti antamassaan lausunnossa jo maininnut, että, jos suomenkielinen valtionlyseo perustetaan Turkuun, tämä ynnä Hämeenlinnan normalilyseo varmaankin, näiden seutujen mukaviin kulkuneuvoihin nähden, ainakin joksikin aikaa täyttävät Tampereen kaupungin ja sen ympäristön sivistystarpeen, ja että niinmuodoin täydellinen lyseo Tampereella ei näin ollen näytä olevan tarpeen vaatima, sekä että alkeisopetusta paikkakunnalla tarpeeksi tyydyttää joko koulukomitean ehdottama pohjakoulu tahi sitä vastaava realikoulun alempien luokkien muuttaminen, niinkuin ylihallitus on ehdottanut.

Sitäpaitsi ei voi jäädä huomaamatta, että niistä henkilöistä, jotka nyt ovat anoneet lupaa täydellisen lyseon perustamiseen Tampereelle, ei yhdelläkään näytä olevan sitä sivistysmäärää, joka edellytetään, jotta itse voisivat johtaa tahi edes pedagogisessa suhteessa valvoa senlaatuista opetuslaitosta ja että tässä niinmuodoin ei ole niitä takeita eikä niitä kelpaavaisuusehtoja, joita semmoisissakin maissa, joissa täydellisen opetusvapauden periaate muuten on vallalla, vaaditaan uuden oppilaitoksen perustamisoikeutta varten. Tähän nähden, ja koska hakijat eivät myöskään millään tavalla ole näyttäneet, että koulun olemassaolo olisi aineellisesti turvattu, katsoo ylihallitus täytyvänsä Teidän Keisarillisen Majesteettinne harkittavaksi jättää, eikö hakijoita, ennenkuin asiata enemmän käsitellään, olisi velvoitettava, kuten ylihallitus vastamainitussa koulukomitean mietinnöstä antamassaan lausunnossa, sivu 25, tällaisia tapauksia varten on ehdottanut, antamaan selvitystä siitä, millä keinoin laitoksen olemassaolo vastaisuudessa olisi taattu sekä asianomaisen kunnan lausuntoa siitä, katsooko se koulua paikkakunnalle tarpeelliseksi ja tahtooko se siinä tapauksessa antaa sille kannatusta, sekä erittäinkin hakijan kelpaavaisuudesta perustaa ja johtaa tällaista laitosta. Asiakirjat palautetaan täten alamaisimmasti. Helsingissä 11 p. huhtikuuta 1881.

L. Lindelöf;

    A. Rönnholm                   G. Estlander
    Uno Cygnaeus                  G. Frosterus
    Carl Synnerberg               A. Laurell"

Senaatin päätöksessä taasen sanottiin: "Keisarillinen Senaatti on itsellensä tämän alamaisen hakemuksen esittänyt, ja koska hakijat eivät ole näyttäneet omaavansa niitä edellytyksiä, joita puheena olevan opetuslaitoksen järjestämistä, johtamista ja valvomista varten vaaditaan, eivät myöskään laisinkaan ole osoittaneet, että aiotun koulun olemassaolo olisi aineellisesti taattu, ei Keisarillinen Senaatti katso voivansa hakemukseen tällä kertaa myöntyä, jonka kaikki j.n.e.

    E. af Forselles          V. Thilén
    K. Furuhjelm             H. Molander
    Oscar Norrmén            A. Mechelin
    V. von Haartman          Albert Nykopp
                             V. Zilliacus"

"Lienee ensimmäinen kerta – Morgonbladet kirjoitti – kun hyvämaineiselta henkilöltä meidän maassa on kielletty oikeus perustaa koulua, ensimmäinen kerta jolloin on kysytty pätevyyttä tahi varallisuussuhteita. Mikäli tiedämme, on esimerkiksi kelle naiselle hyvänsä, joka on anonut lupaa koulun perustamiseen, empimättä tämä lupa myönnetty. Nyt on kumminkin menetelty toisin ja kielletty perustamasta koulua, jonka perustaminen on päätetty julkisesti kuulutetussa kokouksessa ja joka yleisesti on myönnetty paikkakunnalla tositarpeen vaatimaksi. Miten on tämä käsitettävä? Kysymme vain."

Yksityislyseon kelvottomiksi julistetut isännät toimittivat senaattiin uuden anomuksen, jonka olivat allekirjoittaneet tehtaanisäntä W. v. Nottbeck, kaupunginlääkäri Otto Blåfield, piirilääkäri E. von Bonsdorff ja kauppias F. Sumelius. Heidän kelpoisuuttaan vastaan koulunperustajiksi ei kouluhallituksella ollut muistutettavaa, joten se "arveli täytyvänsä" puoltaa luvan antamista neliluokkaisen yksityislyseon perustamiseen Tampereelle, niinkuin oli anottukin. Kouluhallituksen lausunnon mukaisesti senaatti vihdoin 5 p. elok. 1881 antoi tuon niin kireällä pitäneen luvan.

"Huoneet koulua varten olivat hyyrätyt, kalustoa oli tilattu, opettajat hankittiin – siis vaan joutuisasti sanomalehdissä ilmoittamaan, että Tampereella avataan suomalainen yksityislyseo 1 p. syysk. v. 1881 ja että siihen tällä kertaa otetaan 40 oppilasta."

"Vaikka koulu oli vasta alkava, ilman mitään ennen saavutettua luottamusta, ilmoitettiin kumminkin kouluun pyrkiväksi suuri joukko lapsia. Avauspäivän edellisenä päivänä pidettiin tutkinto, jossa 66:sta useimmat hyväksyttiin. Koska hyväksyttyjen joukossa oli riittävä määrä maksaviksi pyrkiviä, niin koulun johtokunta päätti, ettei sillä kertaa otettu ensinkään maksamattomia vastaan. Avaus toimitettiin yksinkertaisesti ja lyseo alotti toimensa ensimmäisellä luokallansa, jossa oli neljäkymmentä oppilasta."

Koulun ensimmäisen johtokunnan jäseninä olivat sen viralliset perustajat E. v. Bonsdorff (puheenjoht.), W. v. Nottbeck, Otto Blåfield ja Fr. v. Sumelius sekä lisäksi maisteri F. F. Jernberg ja kauppias G. Selin. Ensimmäisenä johtajana toimi maist. Emil Salonen. Maist. O. R. Borg opetti ensimmäisenä vuonna palkatta voimistelua ja neiti Kustaava Friberg samoin palkatta laulua.

Toisella lukukaudella jo onni hymyili Tampereen lyseolle.

Hallitus myönsi koulun opettajille oikeuden laskea virkavuosia. Vähää ennen päätti kaupunginvaltuusto antaa "Suomalaisen lyseon rahastoon" kertyneet varat, 25 000 mk korkoineen, Tampereen yksityislyseolle. Mutta herrat G. O. Sumelius, Mörtengren, Peterson ja Rosengren panivat vastalauseen valtuuston päätöstä vastaan ja kattohuopatehdas, tehtaanisäntä v. Frenckell y.m. asianosaisiksi itseään katsovat jatkoivat senaattiin saakka rettelöimisiään sillä menestyksellä, ettei koulu päässyt rahoja nauttimaan. Toisen lukuvuoden lopussa, keväällä 1883, oli yksityislyseon asema kuitenkin mainio. Koululla oli kaksi vakinaista opettajaa, maisterit K. B. Wenell (johtaja) ja E. J. Buddén. Oppilaita oli ensimmäisellä luokalla taaskin 40 ja toisella luokalla 31. Koko oppilaitoksen menot kahtena lukuvuonna olivat nousseet vain 17 175 mk:aan ja koulun rahastossa oli jäljellä yli 8 000 mk; tämän sivistyslaitoksen rahasto oli kuin raamatun lesken öljyastia. Kolmannen työvuoden lopussa oli koulussa oppilaita 104.

Silloin vihdoin heltyi hallitus. Elok. 23 p. 1883 annettu asetus määräsi, että suomalainen realilyseo oli perustettava Tampereelle. Tämä päätös ei ollut suomenmielisille niin tervetullut eikä ruotsinmielisille niin vastenmielinen kuin olisi luullut. Oli näet ennen asetuksen ilmestymistä ollut Tampereella viimeinen kulttuuritaistelu, jossa, niinkuin näyttää, taisteltiin vain taistelun eikä asian vuoksi. Kaikille oli jo selvä, että Tampereelle oli tuleva suomenkielinen valtionlyseo. Mutta silloinpa nousi ankara ottelu siitä, realinenko vai klassillinen. Suomenmieliset puolustivat kynsin hampain klassillista koulua; realilyseota he pitivät puolittain ruotsinmielisenä laitoksena, jonka tarkoitus oli tarjota vain käytännöllistä elinkeinosivistystä suomalaisille, niinkuin millekin alhaisemmalle rodulle. Helmikuun alussa 1883 pidettiin Tampereella suuri koulukokous, jossa 168 äänellä 21 vastaan päätettiin anottavaksi klassillista lyseota Tampereelle; nuo 21 realilyseon puolustajaa olivat järjestään kaupungin viikinkejä! Hallituksen päätös sitten teki lopun tästä kansallisuuskysymyksestä; viikingit voittivat, s.o. koulu tuli realilyseoksi, mutta suomenmielistenkin vaatimukset tulivat tunnustetuiksi sikäli, että realilyseon neljälle alemmalle luokalle sallittiin perustaa myös klassilliset osastot.

Tampereen realilyseo alkoi vaikutuksensa 1884. Yksityinen lyseo lakkasi luokka luokalta ja loppui kokonaan 1887, jolloin sen sijalla oli vastaava luku valtionlyseon luokkia. Vanha epäluulo realista opetusta vastaan haihtui pian kaupunkilaisten mielistä, kun nähtiin opetusta käytännössä. Latinaa opiskeltiin realilyseon alaluokilla ensi aikoina vain nimeksi, 1890 koko latinaosasto lakkasi. "Voinee siis väittää, että täydellinen oppilaitos realilyseon muodossa silloin parhaiten vastasi tämän paikkakunnan sivistystarvetta." Koulun myöhemminkin nauttimaa suosiota kaupungissa osoittaa se, että "Aleksanterin stipendirahasto", jonka pohjavarat koottiin koulu-innon aikana 1880 ja joka alkuaan oli aiottu antaa suomalaisen klassillisen lyseon käytettäväksi, luovutettiin myöhemmin realilyseolle.

Tärkeän uudistuksen oppikouluopetuksen alalla toteutti realilyseo, kun sen alemmat luokat syksystä 1893 alkaen määrättiin muodostettavaksi n.s. "keskikouluksi". "Sen sijaan, että oppikoulut tähän saakka olivat miltei yksinomaan pitäneet silmällä niitten oppilasten tarvetta, jotka suorittivat koulun koko oppimäärän, oli opetus realilyseoissa nyt järjestettävä niin, että se paremmin hyödyttäisi niitä monia oppilaita, jotka ovat syystä tahi toisesta pakotetut keskeyttämään opintonsa, ennenkuin koko kurssi on suoritettu. Sitä varten piti kurssit ja opetusmenettely muutettaman, niin että viidellä alimmalla luokalla suoritetaan mikäli mahdollista päättyvät oppimäärät, jotka sitte yläluokilla täydennetään ja laajennetaan käsittämään kaikkea sitä, mitä vaaditaan yliopistoon ja teknilliseen korkeakouluun. Realilyseoitten tuli siten palvella laajempia sivistysaloja, muuttua enemmän kansalaiskouluiksi. Uuden järjestelynsä kautta piti realilyseoitten paremmin johtaa oppilasta viidenneltä luokalta käytöllisille aloille, antamalla heille päättyviä, niille aloille sovitettuja tietoja." Koulun nimikirjaan kirjoitettiin vv. 1884–1923 kaikkiaan 2 028 oppilasta, joista 533 suoritti ylioppilastutkinnon. Suuren oppilastulvan vuoksi perustettiin realilyseon yhteyteen syksystä 1901 klassillinen rinnakkaisosasto, kunnes niin muodostuneet luokat erotettiin eri kouluksi, Tampereen klassilliseksi lyseoksi. Senkin jälkeen pyrki realilyseoon niin paljon oppilaita, ettei rinnakkaisluokkain muodostamista voitu välttää. V. 1912 oli realilyseon oppilasmäärä yli 300 ja v. 1923 yli 400. Koulun rehtoreina toimivat J. Stolpe 1884–1892, H. M. J. Relander 1892–1907, E. S. Yrjö-Koskinen 1908–1916, K. J. Sadenius 1917–1919, E. I. Ilvonen 1919–1920, F. W. Pesonen 1920–1927. Oman kivisen koulutalon realilyseo sai 1890. Tätä alun perin liian ahdasta koulutaloa ei kahdella laajennuksellakaan saatu tarkoitustaan täysin vastaavaksi.

Tampereen ruotsalaisilla ei ollut syytä pahoitella kouluasiain ratkaisua 1883. Heidän lähetystönsä oli käynyt anomassa ruotsalaisten luokkain perustamista realilyseoon, mutta kun kaikki ympärinsä kävi, määräsikin v. 1883 asetus Tampereelle perustettavaksi itsenäisen neliluokkaisen ruotsalaisen alkeiskoulun. Koulu alkoi syksyllä 1884 ja lakkasi 1900. Oppilaiden runsaus ei tätä koulua milloinkaan vaivannut. Omituisuutena mainittakoon, että useat tämän koulun opettajista, kuten rehtori K. Dahlström (Länkelä) sekä maisterit E. V. Emeleus ja A. E. Lindfors kuuluivat kaupungin vaikutusvaltaisiin suomenmielisiin kunnallismiehiin.

Lakkautetun ruotsalaisen alkeiskoulun työtä jatkoi 1894 perustettu yksityinen ruotsalainen yhteiskoulu, joka vuosisadan vaihteessa muodostui täydelliseksi yliopistoon johtavaksi oppikouluksi ja sai 1901 oman uhkean koulutalon.

Tyttökouluopetus oli Tampereella vanhemmittain yksinomaan ruotsinkielistä. Viisikymmenluvulla avasi mamseli Ahlstubbe kaupungissa yksityisen ruotsalaisen tyttökoulun, joka lakkasi 1865. V. 1862 perustivat maist. F. F. Jernberg ja rehtori J. Stolpe yksityisen ruotsalaisen tyttökoulun, joka toimi kaksiluokkaisena, kumpikin luokka jaettuna kahteen vuosikurssiin. V. 1866 tässä koulussa oli viisi mies- ja kaksi naisopettajaa sekä 29 oppilasta; v. 1870 oli oppilasluku 32. Koulu nautti valtionapua ja jatkoi toimintaansa v:een 1894 saakka, jolloin ruotsalaisen yhteiskoulun perustaminen teki sen tarpeettomaksi. Viimeisinä aikoinaan oli ruotsalaiseen tyttökouluun tarpeellisen oppilasmäärän saavuttamiseksi hankittava useita suomenkielisiä oppilaita.

Suomalaisen realilyseon perustamisen jälkeen saattoivat Tampereen ja sen seutujen suomenmieliset keskittää koulupyrkimyksensä suomalaisen tyttökoulun perustamiseksi kaupunkiin. V:n 1883 alussa pidettiin Tampereella suomalaisen tyttökoulun harrastajain kokous, ja viipymättä päätettiin perustaa kaupunkiin täydellinen kuusiluokkainen tyttökoulu. Päätös pantiin toimeen reippaalla rohkeudella, vaikka vähillä varoilla: lupa saatiin 5 p. toukok. ja koulu avattiin 1 p. syysk. 1883 Molinin talossa Läntisenkadun varrella. Koulu oli kauan yksityinen. Mutta se hankki itselleen Viivi Lönnin piirtämän oman kauniin koulukartanon (1902), yliopistoon johtavat jatkoluokat se sai 1896 ja 1918 se muuttui valtion tyttölyseoksi. Sen oppilasmäärä oli keväällä 1909 lähes puolentuhatta. Todella oli sinapinsiemenestä kasvanut suuri puu!

V. 1895 saivat Tampereen suomalaiset oppikoulut avukseen _suomalaisen

yhteiskoulun_. Sekin toimi yhä kasvavalla menestyksellä 1901 valmistuneessa omassa kauniissa kivirakennuksessaan rehtori K. Tiililän johdolla.

V. 1903 perustettiin Tampereelle aluksi realilyseon yhteyteen

suomalainen klassillinen lyseo, joka sai ajanmukaisen ja miellyttävän kivisen koulutalon kosken itäpuolella. Seitsenkymmenluvun suomikiihkoisten unelma siis toteutui kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Klassillisen lyseon ensimmäinen rehtori oli toht. K. Jaakkola.

Tuhansiin on noussut Tampereen oppikoulujen pysyvä oppilasluku. Sen johtamisessa opin teillä vuosikymmenien kuluessa on työskennellyt suuri opettajakunta, jonka jäsenistä monet – mainitsemme nimet O. R. Borg, H. M. J. Relander, E. S. Yrjö-Koskinen, V. Malinen (Malin), K. Tiililä, F. W. Pesonen – ovat saavuttaneet tunnetun nimen koulumaailmassa ja Tampereen sivistyselämässä. V. 1889 perustivat Tampereen oppikoulumiehet Kasvatusopillisen yhdistyksen, joka yhteistoiminnassa kaupungin kansakouluopettajiston kanssa on pitänyt kasvatusharrastusta ja kasvatusopillisia rientoja kaupungissa korkealla kannalla. (97)

c) Ammattikoulut.

Ammattiopetuksen alkuna Tampereella olivat vanhat sunnuntai- ja iltakoulut, joiden työtä myöhemmin ovat jatkaneet valtion kannattamat kunnalliset käsityöläiskoulut ylempine ja alempine osastoineen sekä valmistavine kursseineen. Näiden koulujen toiminnasta on kerrottu edellä.

Käsityöläisten ammattiopetuksen kysymystä eivät koulut tällaiset, joiden oppilaskunnassa vuosittain on edustettuna kymmeniä eri ammatteja, ole tietenkään voineet lopullisesti ratkaista. Vielä vähemmin ovat sitä voineet tehdä yksinäiset ammattityökoulut, kuten esim. M. J. Holmlanderin 1890 alkama ja vähäistä valtionapua nauttiva puuseppäkoulu (lakannut 1898). Yhä pakottavammaksi käynyt ammattiopetuksen tarve herätti ajatuksen liittää ammattiopetusta kansakouluopetuksen jatkoksi. Näin syntyneiden ammattikoulujen kehitys kuuluu kuitenkin myöhempään aikaan.

Toisaalta on valtio koettanut vaikuttaa ammattiopetuksen hyväksi perustamalla teollisuuskouluja. Tampereellakin alkoi sellainen koulu toimensa 1886 arkitehti G. Schreckin johdolla. Koulussa, joka alustansa asti menestyi hyvin, oli ensittäin ainoastaan kaksi osastoa, nim. rakennusosasto ja koneosasto, joihin myöhemmin liitettiin kulkulaitososasto. Tampereella oli se toivo luonnollinen, että teollisia oppilaitoksia perustettaessa olisi niitä saatava myös kutoma- ja paperiteollisuuden alalla. V. 1896 kaupunginvaltuusto Teknillisen klubin esityksestä anoi hallitukselta, että kaupunkiin perustettaisiin sellaisia oppilaitoksia, ja tarjosi sitä varten käytettäväksi J. C. Grekin rahaston (varat silloin 44 000 mk). Kun ei yrityksestä sillä kertaa ollut toivottua tulosta, uudisti valtuusto 1904 anomuksen siinä muodossa, että teollisuuskoulun yhteyteen perustettaisiin paperi-, kutoma-, värjäys- ja viimeistelyammattikoulut, ja tarjosi taaskin Grekin rahaston varoja sitä varten käytettäväksi. V. 1906 perustettiin teollisuuskouluun teknokemiallinen ja kutomateollisuusosasto. Näiden pääosastojen lisäksi on teollisuuskoulun yhteydessä toiminut monenlaisia erikois- ja iltakursseja. Kurssit II luokan koneenkäyttäjiä varten saatiin toimeen jo kahdeksankymmenluvulla. Lukuvuonna 1893–1894 pidettiin koulussa sahan- ja myllynrakennuskursseja. Sähköteknillisiä kursseja on koulussa ollut v:sta 1900 alkaen. Kaupungin valtuuston anomuksesta saatiin v:sta 1902 lähtien teollisuuskoulun kurssit laivureille, höyryveneiden peränpitäjille ja koneenkäyttäjille. Teollisuuskoulun monipuolinen toiminta ei ole ollut jättämättä jälkiä Tampereen ja sen seudun teolliseen elämään.

Erityiseksi ammattiopetuksen haaraksi kaupungissa on kehittynyt kauppaopetus, josta on tarkemmin kerrottu aiemmin.

Huomattavia laitoksia ovat myöskin Tampereella olevat naisten ammattikoulut. Sellaisen koulun perustamista esitti ensi kerran työnjohtaja F. Lundelin Tampereen työväenyhdistyksessä 1888. Ehdotuksen teki hän sen johdosta, että kaupungissa oli tuhansittain tehtaassa työskenteleviä naisia, joiden kotiolot arveluttavasti kärsivät siitä, ettei heillä ollut alkeellisimpiakaan taitoja kotitaloudessa. "Olisi sen vuoksi tärkeätä, että ryhdyttäisiin miettimään keinoja, miten saataisiin perustetuksi talouskoulu, jossa nuorille tytöille opetettaisiin talousaskareita, kuten ruokien valmistamista, yksinkertaisempaa ompelua y.m.s. Tällainen koulu voisi luultavasti vaikuttaa paljon ei ainoastaan työväestön taloudelliseen tilaan, vaan myöskin siveelliseen kehitykseen työkansan naisten keskuudessa."

Asiaa mietittiin perinpohjin ja lopuksi siitä aiheutui kahden uuden ammattikoulun perustaminen: Tampereen talouskoulun ja Tampereen kasvatusopillisen käsityökoulun. Edellisen kannattamiseksi perustettiin 1891 Talouskouluyhdistys. Itse koulu alkoi seur. v. neiti Maria Sofia Soinisen johdolla. Heti alussa saavutti koulu yleisön puolelta suurta suosiota ja luottamusta, jotka myöhemmin vain kasvoivat, niin että tästä koulusta on kasvanut maamme huomattavin laitos alallaan. Tampereen kasvatusopillinen käsityökoulu alkoi työnsä neiti Amalia Lindfeltin johdolla 1900, mistä lähtien koulu valtion ja kaupungin apua nauttien menestyksellä jatkoi toimintaansa. Oppilaita oli vv. 1900–1909 keskimäärin 34 vuodessa. (98)

d) Tampereen kansakoulut.

Nykyaikaisen kansanopetuksen päärunkona ovat Tampereellakin jo kauan olleet kansakoulut.

Jo vanhimman Tampereen yksinkertaisissa yhteiskuntaoloissa tarvittiin laajempaa lastenopetusta kuin se, mitä kodit tai kaupungin vähäiset koululaitokset saattoivat antaa. Tätä tarvetta tyydyttivät miten kuten kauan aikaa hajanaiset ja vaatimattomat yksityiset lastenkouluntapaiset, joita enemmän tai vähemmän sivistyneet naiset pitivät kristillisestä kasvatusharrastuksesta ja elatuksekseen. Ennen mainitsemaimme ruotsalaisten "mamseli Aspegrenin koulun", "Sofia Grönhagenin koulun" ja "rouva Vidbomin koulun" lisäksi olivat myöhemmin samantapaisia suomalaisia lastenkouluja m.m. "Lindforskan koulu", "neiti Vanoniuksen koulu" ja omituinen "Maija-Kaisan koulu" Kyttälässä.

Yleisen kansanopetuksen tarpeellisuuden niinkuin yleensä monia muitakin ajan vaatimuksia oivalsivat tällä paikkakunnalla ensimmäisinä tehtaanisännät. Heidän perustamiaan olivat ne lastenkoulut, joita on pidettävä Tampereen kansakoulujen edelläkävijöinä. Näiden tehdaskoulujen tarkoitus ja opetussuunnitelma olivat jotakuinkin samanlaiset kuin myöhemmin kaupungin alempain kansakoulujen, joihin ne lopuksi sulautuivatkin.

Näistä tehdaskouluista vanhin oli jo 1839 perustettu Finlaysonin tehtaan lastenkoulu, joka kuusikymmenluvulla toimi alemman kansakoulun tapaan ja vihdoin muuntui täydelliseksi kansakouluksi.

Pellavatehtaalle perustettu koulu alotti toimintansa 16 p. tammik. 1860. Ensimmäinen opettaja oli ent. kauppias G. E. Sjöstedt (1860–1867), jota kuusikymmenluvun puolivälin aikoina avusti tehtaan työmies Tapani Kärkönen. Seuraavan ajan opettajista oli mainittavin Antti Tervo (1868–1892), ensimmäinen seminarin käynyt opettaja Tampereen kansakouluissa. Naisopettaja saatiin kouluun avuksi 1869. Oppilaita pellavatehtaan koulussa oli lukuvv. 1860–1870 keskimäärin 74 ja lukuvv. 1870–1880 keskimäärin 107 lukuvuodessa; tyttöoppilaita oli edellisellä ajanjaksolla vähän enemmän kuin kolmannes ja jälkimmäisellä ajanjaksolla puolet koko oppilasmäärästä. Ennen kaupungin kansakoulun perustamista otettiin pellavatehtaan kouluun oppilaita kaupungistakin pientä maksua vastaan. Kansanopettajain palkkain kehityksestä tämän koulun opettajain palkat antavat jonkinlaisen käsityksen: ensimmäisinä vuosina oli opettajan palkka 12 mk viikossa sekä lisäksi neljä markkaa niiltä sunnuntaipäiviltä, jolloin hän piti pyhäkoulua; v. 1868 kohosi palkka 60 mk:aan kuussa, kahta vuotta myöhemmin se hyppäsi 75 mk:aan ja v. 1873 täyteen sataan markkaan kuussa.

Pellavatehtaan oloja opettaja Sjöstedtin aikana kuvaavat seuraavat K. K. Mäkisen "Tamperen kansakoulujen historiasta" lainatut poiminnot: "Pellavatehtaan koulu sijoitettiin aluksi tehtaan alueella olevaan rakennukseen, jonka alakerta oli puusepän työhuoneena ja yläkerta eli 'parvi' tehtiin kouluhuoneustoksi siten, että sen toisesta päästä lautaseinällä erotettiin opettajalle kamari ja koulun kanssa yhteinen eteissuoja sekä kamarin sivuun tehtiin pieni keittiö, johon päästiin eteisen ja luokkahuoneen kautta. Muu osa parvea jäi kouluhuoneeksi, joka oli niin matala, että voi melkein kädellään koskettaa sen lakea. Ikkunoita oli siinä kolmella seinällä, mutta ne olivat aivan matalia ja pieniruutuisia. Koulusuojassakin opettajan perheen jäsenet oleskelivat, jopa opetuksen aikanakin, ja sen kalustus muistutti osaksi yksityisasuntoa... Suomenkieliset oppilaat istuivat vasemmalla puolella ja ruotsia lukevat oikealla... Koulun opetuksen järjestelyssä esiytyi useita 'mamsellin koulun' vaikutuksen piirteitä. Pöytäin alla laatikossa oli hiekkaa, jota kukin aloitteleva oppilas sai levittää pöydälleen ja harjoitella siihen kirjainten tekoa. Edistyneemmillä oli kivitaulut kynineen ja lopuksi kirjoitusvihot, joihin harjoitettiin hanhensulilla kirjoitusta. Sisälukua opetettiin 'mamsellin koulun' tapaan seinällä olevista tauluista, joilta edistyneemmät oppilaat näyttivät sorvatulla osoitinkepillä ensin kirjaimia, sitten tavuja ja lopulta sanoja ja lauseita, lausuen ne malliksi edeltä pienen oppilaan matkittaviksi... Koulussa oltiin 9–12 aamupäivillä ja 2–4 iltapäivisin, paitsi keskiviikkoisin ja lauantaisin vain aamupäivällä. Välitunteja ei pidetty. Mitään luokkajakoa ei myöskään ollut; oli vain edistyneitä ja alkavia oppilaita. Kukin edistyi työskentelynsä mukaisesti. Oppilaat olivat noin 6–9 vuotisia, eivätkä monet joutuneetkaan vanhemmaksi koulua käymään, sillä useimmat menivät tehtaaseen niin nuorina, kuin vain kykenivät siellä jotain aikaansaamaan... 'Maisteriksi' opettajaa aina nimitettiin, sillä oppilaat eivät tunteneetkaan opettajanimitystä siihen aikaan. Mainittakoon aikaa kuvaavana pikkupiirteenä heidän muistiinsa painunut kuva opettajastaan heitä luokalla opettamassa pitkävartista piippua polttaen, jonka pesä melkein lattialla lepäsi. Koulusta on jäänyt se muisto, että opettaja Sjöstedt opetti väsymättömällä ahkeruudella ja että kaikki oppilaat oppivat hyvin lukemaan ankarain vaatimusten alaisina, mutta jäi koulu opettaja Sjöstedtin aikana muutoin lastenkoulun asteelle kehityksessään."

Kesällä 1872 valmistui pellavatehtaan koululle tehtaan rakennuttama kaksikerroksinen koulutalo. Kouluhuoneisto oli ensi aikoina niin perin hatara ja kylmä, että kylmempinä talvipäivinä siellä oli työskenneltävä päällysvaatteissa, eikä opettajain asunnoissa saatu tuulisina kylminä päivinä lämpöä kohoamaan kuutta astetta korkeammalle. Pellavatehtaan kouluun muodostui nyt erityinen poika- ja tyttökansakoulu, kumpikin oman opettajansa johdossa; opetussuunnitelma vastasi kaksiluokkaisen alemman kansakoulun ja noin kahden ylemmän kansakoulun luokan oppimääriä.

Lahjakirjalla v:lta 1865 lahjoitti kauppaneuvos F. W. Frenckell kaupungille 10 000 mk "suomalaisen pikkulastenkoulun perustamista varten". Rahat talletettiin pysyväksi rahastoksi, jonka koroilla koulua oli ylläpidettävä. Sellaisella erällä ei tietysti voitu suurenmoisia toimittaa. Koulusta, jota rahaston lahjoittajan lausuman toivomuksen mukaisesti kutsuttiin "Frenckellin pikkulastenkouluksi", muodostettiin vastaiseksi ainoastaan luku- ja kirjoituskoulu poikia varten, ja kaupunki oli iloinen, kun muudan "työväenluokkaan kuuluva hyvintunnettu nuori nainen" tarjoutui koulun opettajaksi 200 mk:n vuosipalkkaa vastaan. Kun kauppaneuvos Frenckell vielä hyvän hyvyyttään tarjosi koululle kaluston ja vastaiseksi huoneistonkin, niin pääsi uusi koulu työnsä alkuun. "Aluksi oli koulu sijoitettuna Läntisenkadun ja Puutarhakadun kulmataloon. Sillä oli siinä maalaispirttirakennusta muistuttava huoneisto. Kouluksi huomasi sen sivukulkija kovaäänisestä tavaamisesta, joka kuului etäälle kadulle." Koulun ensimmäinen opettaja oli Wilhelmina Rask, jonka jälkeen 1869 opettajaksi tuli Hanna Palmqvist ja 1874 hänen sisarensa Anna Palmqvist (myöh. Paalanen). Oppilaita koulussa v. 1865 oli 22 poikaa, v. 1870 yhtä enemmän ja v. 1880 koko 45 poikaa.

Jo 1862 oli rouvasväenyhdistys avannut Frenckellin koulua vastaavan pikkukoulun köyhiä ja turvattomia tyttöjä varten. Kouluun otettavain lasten tuli olla seitsemän vuotta täyttäneitä eivätkä he saaneet käydä koulua kolmea vuotta kauempaa; suurin oppilasmäärä oli rajoitettu kolmeenkymmeneen. Koululle hankittiin seuraavina vuosina 280 mk:n suuruinen valtionapu. Koulun opettajana toimi kaupungin urkurin sijainen I. Enbom ja v:sta 1868 Wilhelmina Palmqvist. Oppilaita oli koulun ensimmäisenä vuonna 15, mutta v. 1869 jo 39 ja v. 1880 koko 51.

Kaupungin väestön laajenevia lapsilaumoja ei kuitenkaan voitu pitemmältä jättää edellä lueteltujen yksityisten koulujen varaan. Kuusikymmenluvun kuluessa pääsi maassamme alulle varsinainen kansakoululaitos seminarinkäyneine opettajineen, tarkastajineen ja uusine ohjelmineen (v:n 1866 kansakouluasetus). Virallinen maailma ja yleinen valistunut mielipide olivat yksimieliset kansakoulujen tarpeellisuudesta. Sanomalehdet puhuivat lakkaamatta tästä lempiasiastaan eikä Tampereenkaan äänenkannattaja siinä kohden laiminlyönyt velvollisuuttaan. Oli siis vain ajan kysymys, milloin kansakoulu oli alkava täälläkin. V. 1869 kirjoitettiin siitä taaskin Tampereen Sanomissa ja joulukuussa samana vuonna pidettiin asian hyväksi onnistuneet arpajaiset, jotka tuottivat lähes 700 markkaa kansakoululaitoksen pohjaksi.

Keväällä 1870 otettiin kysymys jo esille kirkonkokouksessa ja valittiin siellä komitea asiaa harkitsemaan. Komitea todensi, että kaupungissa oli vähintään 200 lasta kansakouluopetuksen tarpeessa, ja rohkeni senvuoksi esittää alemman koulun perustamista 7–10 vuotiaita lapsia varten, ei kuitenkaan enempää kuin sataa lasta eli sellaista määrää varten, jota yksi mies- ja yksi naisopettaja voisi opettaa. Menot komitea laski 2 680 mk:ksi, josta olisi vähennettävä valtionapu 1 000 mk. Varat olisi hankittava vaivaismaksutaksoituksella.

Vaan eihän olisi oltu Tampereella, jos niin suuriin tuumiin olisi tinkimättä suostuttu. Elokuussa 1870 pidetyssä kirkonkokouksessa komitean yllämainittu ehdotus hyljättiin. Päätettiin kyllä perustaa koulu, mutta vain pikkulasten koulu Frenckellin koulun malliin 50 lapselle. Varoja siihen tarkoitukseen myönnettiin 700 mk, mitkä oli koottava samanlaisella verotuksella kuin vaivaismaksut. Valittiin "kouluraati": rehtori A. F. Rosendal, kirkkoherra J. V. Nybergh ja värjäri H. Liljeroos, ja päätettiin koulu avata heti syksyllä. Tämän Tampereen ensimmäisen seurakunnallisen lastenkoulun opettajaksi otettiin opettaja Ananias Lindroos. Koulu sai majan Kajakkamäellä Kuninkaankadun varrella.

Näillä toimilla ei seurakunta kumminkaan saanut kansanopetuskysymystään ratkaistuksi. Eikä se liene ollut tarkoituskaan. Syyksi, miksi ei varsinaista kansakoulua 1870 päätetty perustaa, ilmoitettiin se, että oli tahdottu odottaa hallituksen suunnittelemain "porvarikoulujen" ohjelman julkaisemista. Kun selvisi, ettei porvarikouluista ollut kansakoulujen paikalle, palattiin takaisin kansakouluohjelmaan. Siihen oli palattava siitäkin syystä, että hallituksen taholta nyt ponnekkaasti muistutettiin Tampereenkin kaupunkia siitä kansakouluasetuksen säännöksestä, jossa sanottiin (102 §): "Jokaisen kaupunkiseurakunnan pitää semmoista huolta pitää kansakouluopetuksesta, ja niin monta ja laveita kansakouluja asettaa ja ylläpitää, että kaikki ne lapset, jotka eivät kotonansa tai muissa kouluissa saa samanvertaista tahi laveampaa opetusta, tulevat kahdeksannesta ikävuodesta alkaen ja aina neljääntoista vuoteensa asti sillä muotoa opetetuiksi, kuin tässä alempana likemmin säädetään." Keväällä 1871 tehtiin kirkonkokouksessa yksimielisesti päätös, että oikea kansakoulu oli kaupungissa avattava syyslukukauden alussa 1872, ja samalla valittiin kaupungin ymmärtävimpiä miehiä valiokunnaksi laatimaan tulevalle kansakoululle ohjesääntöehdotusta. Se laadittiin ja kirkonkokouksessa syksyllä 1871 se hyväksyttiin.

Tämä Tampereen kansakoululaitoksen ensimmäinen ohjesääntö sisälsi pääkohdissaan seuraavaa: Kansakoulun tarkoitus oli "niin paljo kuin mahdollista, valmistaa kaikille Tampereen kuntaan kuuluville lapsille tilaisuutta opetuksen nautintoon yleiseen kansan sivistykseen kuuluvissa aineissa". Koulu oli jaettava kaksivuotiseen alempaan kansakouluun 7–10 vuoden ikäisiä lapsia varten ja nelivuotiseen ylempään kansakouluun, jossa oli eri osasto poikia ja tyttöjä varten ja johon oli otettava yhdeksän vuoden vanhoja ja alhaisemman kansakoulun kurssin suorittaneita oppilaita, lukuaika oli alemmassa kansakoulussa neljä ja ylemmässä viisi tuntia päivässä. Opettajan kouluun otti johtokunta, jolla myös oli valta laillisilla syillä erottaa hänet. Kansakoulujen hoito oli likinnä kuuluva kansakoulun tarkastajalle, jonka kansakoulun johtokunnan ehdotuksesta valitsi kunta yleisessä kunnan- eli kirkonkokouksessa. Kansakoulun johtokuntaan oli kuuluva tarkastaja, köyhäinhoitojohtokunnan puheenjohtaja, kuusi yleisessä kunnan- tai kirkonkokouksessa valittua jäsentä sekä kansakoulujen opettajistosta kutsuttu jäsen. Koulun vuotuiset kustannukset – 4 500 mk ilman 1 000 mk:ksi laskettua valtionapua – oli taksoitettava niinkuin muutkin kunnallisverot, "mutta toistaiseksi ja siksi, kun kaupungin kunnallis-asetus tulee erinänsä, niiden perusteiden mukaan, jotka vaivais-apuveron maksoissa nyt ovat tai vasta tulevat voimassa olemaan".

Vuosi 1872 tuli sitten Tampereen kansakoulujen varsinaiseksi perustamisvuodeksi. Edellä mainitun ohjesäännön vahvisti hallitus 21 p. helmik. Kansakoulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin kirkonkokouksessa toht. O. Blåfield (puheenjohtaja), pormestari Fr. Procopé, varapastori B. Bergroth, kauppias A. Nyberg, valuri G. Wikström ja työmies I. Wallenius. Ensimmäiseksi kansakouluntarkastajaksi tuli rehtori A. F. Rosendal (1872–1876), ensimmäiseksi ylemmän kansakoulun opettajaksi Jyväskylän seminarin käynyt opettaja Johannes Aatami Pelkonen, joka monikymmenvuotisen koulutoimintansa lopulla tarkastajana johti sitä suurta laitosta, jota hän oli ollut alkuunpanemassa, ja ensimmäiseksi ylemmän koulun naisopettajaksi seminarista päässyt tamperelainen neiti Augusta Emilia Ivarsson. Kansakoulut alkoivat toimensa vaatimattomalla juhlallisuudella 2 p. syysk. Valtionapua saivat koulut heti alkuunsa 2 000 mk. Ja ennen vuoden loppua oli seurahuonekokouksen alotteesta kirkonkokous päättänyt ryhtyä rakentamaan kansakouluille omaa taloa ja asettanut komitean koulutalon paikkaa ja rakennusta suunnittelemaan. Muistorikas vuosi!

Työ oli siis kaikin puolin hyvässä alussa. Kesti kuitenkin vielä joitakuita vuosia ennenkuin kansakoulu pääsi oikein kotilämpimäksi kaupungissa. Kansakoulutalo ("Vanha kansakoulu") rakennettiin kaupungin sitävarten luovuttamille tonteille esplanadin varrelle ja tuli valmiina 1875 maksaneeksi n. 63 000 markkaa. Kustannuksia kyllä pidettiin tavattomina, mutta toiselta puolen oli uusi koulu kaupungin vähäväkisten ilo ja ylpeys, kun se harmonion suloäänin ja valurimestari Pihlmanin lahjoittaman kruunun valaistuksessa otti vastaan heidän lapsiansa. Kaupungin valtuusto otti alusta alkaen kansakoulun isälliseen suojaansa ja suostui auliisti useimpiin sille tehtyihin esityksiin kansakoulun edistämiseksi. Pian kuluivat koulun ensi vuodet, tyttö- ja poikaosastot tulivat täysiluokkaisiksi ja silloin oli ruvettava laitosta laajentamaan.

Ensimmäisten opettajain työ oli ollut rasittavaa. "Alemmassa koulussa hoiti yksi opettaja suurta oppilasmäärää kahteen vuosiluokkaan jaettuna. Ylemmät koulut kasvoivat luokka aina vuotenaan, mutta opettajavoimia ei voitu vielä lisätä. Näin tuli neljäntenä lukuvuonna neliluokkainen koulu kummankin ylemmän koulun opettajan hoidettavaksi. Kolmiluokkaisina he hoitivat vielä koulunsa kaikki luokat yhtaikaa, mutta neljännen luokan tultua erotettiin kaksi alempaa ja kaksi ylempää luokkaa kokonaan toisistaan." Miesopettajalle karttui täten lopulta 36–41 ja naisopettajalle 37 viikkotuntia. V. 1876 päästiin parempiin oloihin, kun yläkouluun saatiin kaksi uutta opettajaa. Sisäisessä koulutoiminnassa merkitsi edistystä se, että op. Pelkonen määrättiin kansakoulun johtajaksi. Kaupunkiin yhdistetyn Kyttälän kansakouluolojen järjestäminen oli hankalampaa. Sinne saatiin 1877 perustetuksi alempi kansakoulu. Sen ensimmäinen koulutalo oli "alimmalla kohdalla Rongan- ja Ojakadun kulman vaiheilla sijaitseva kurja puurytö". Siellä alkoi 15-vuotiaana opettajatoimensa myöhemmin tunnettu naisasianajaja Maikki Friberg. Parempiin suojiin Kyttälän koulu pääsi 1882, jolloin kaupungin ostaman Erkkilän talon päärakennus korjattiin koulurakennukseksi.

Kahdeksankymmenluku oli Tampereen kansakouluillekin vilkkaan ja monipuolisen edistyksen aikaa. Opetussuunnitelmat vakaantuivat, poikain käsityöopetus tuli kuntoon, eri aineiden opetus kehittyi ajan suosiman erikoistumissuunnan mukaisesti, uusiksi opettajiksi ruvettiin ottamaan ainoastaan seminarin käyneitä opettajia, opettajakunnan keskinäiset opetus- ja sivistysharrastukset kukoistivat. Kaupungin kansakoululaitos sai uudet ohjesäännöt 1889 ja seur. v. muodostettiin kansakouluntarkastajan toimi vakinaiseksi viraksi, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli maist. F. E. Jernberg. Vuokratuista kouluhuoneista päästiin vähemmälle, kun 1886 kaupungin omalle kansakoulutontille valmistui "uusi kansakoulu", ja 1890 kansakoulu sai haltuunsa ent. realikoulun talon, jolle tuli nimeksi "alakoulu" ja jonne sijoitettiin ylempi tyttökansakoulu.

Yhdeksänkymmenluvulla alkoi kaupungin kansakoululaitos saada jo suuret piirteensä. Kyttälä sai korvauksen koulukärsimyksistään, kun sinne 1896 ryhdyttiin arkitehti G. Schreckin laatimain piirustusten mukaan rakennuttamaan kaupungin ensimmäistä kivistä suurkansakoulutaloa, Johanneksen kansakoulua, jossa koulu alkoi kahta vuotta myöhemmin. Rakennuskustannukset olivat 152 000 mk. Mutta pitkälle ei tälläkään koulutalolla toimeentultu. V. 1904 valmistui arkitehti Viivi Lönnin piirustusten mukaan entisen realikoulun taakse Aleksanterin kirkon lähelle rakennettu uusi kiitetty ja kaunis Aleksanterin kansakoulutalo, joka maksoi 302 000 mk. Pian sen jälkeen ruvettiin suunnittelemaan suuren kansakoulutalon rakentamista Tammelan kaupunginosaan, joka arkitehti Schreckin piirustusten mukaan rakennettu koulutalo valmistui kuitenkin vasta 1912. Kansakoulujen hallinto ja sisäinen toiminta eivät jääneet jälkeen tästä ulkonaisesta edistyksestä. Kansakoulujen ensi ajoista v:een 1906 saakka pormestari Fr. Procopé kansakoulujen johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana uupumattomalla harrastuksella ja ymmärtämyksellä antoi arvovaltaa kansakoulupyrinnöille. Toiselta taholta näitä pyrintöjä suuntasi ja kohotti kaupungin kansakoulujen isä J. A. Pelkonen, josta F. E. Jernbergin jälkeen tuli kansakoulujen tarkastaja (1898–1914). Monta ansioitunutta, kyvykästä ja julkisessakin elämässä huomattua opettajaa oli näinä vuosikymmeninä Tampereen kansakoulujen palveluksessa; mainitsemme vain nimet Antero Haarus (Sulkakoski), Kyösti Huhtala, Em. Kalkkinen, Risto Kuosmanen, Taneli Kurkela, Herm. Niemi, Villehad Paalanen, Hanna Palmqvist (Helmioja), Alina Salomaa, Hanna Vesander (Vesanto).

Tampereen kansakoulujen ulkonainen kehitys ensimmäisen puolen vuosisadan aikana näkyy seuraavista luvuista:

    lukuvuosi    luokkia  oppilaita   lukuvuosi   luokkia   oppilaita

    1872–1873      3      140        1899–1900    93       3 264
    1879–1880     12      488        1.2.1910     124       4 642
    1889–1890     46    1 904        1.2.1920     119       4 039

Kansakoulujen kustannusten kasvamista valaisevat seuraavat numerot:

            koko menot  valtionapu           koko menot  valtionapu
    vuosi   1 000 mk    1 000 mk     vuosi   1 000 mk    1 000 mk

    1872       –           2        1900      343          63
    1880       20           7        1910      526         127
    1890       92          20        1920    3 131         432

Kaupungin kansakoululaitosta palvelevain opettajain asemassa havaitaan hiljallista edistystä. V:n 1872 ohjesääntöjen mukaan ei useampaa kuin kuusikymmentä oppilasta saanut olla yhden opettajan hoidossa; se raja kuitenkin usein ylitettiin. Sitten ei yhden opettajan yhtaikaa opetettavia lapsia saanut olla "yleensä" neljääkymmentä enempää, mutta sai kuitenkin "tarpeen sattuessa" olla viisikymmentäkin, paitsi alemman koulun ensimmäisellä luokalla. V:n 1897 ohjesäännöissä lausuttiin lyhyesti, ettei luku saanut "yleensä" olla neljääkymmentä suurempi. Opettajain tuntimäärästä ei ensi aikoina ollut määräystä, mutta v:n 1889 ohjesääntöjen mukaan oli alemman koulun opettaja velvollinen antamaan opetusta enintään 24 ja ylemmän koulun opettaja 30 tuntia viikossa, mikä ohje uudistettiin v:n 1897 ohjesäännöissä.

Opettajain palkkain kehittymistä valaisevat seuraavat kansakoulujen palkkaussäännöistä otetut luvut (vv:n 1872 ja 1889 palkkoihin sisältyvät myös "vuokrarahat"):

                               1872     1889     1897     1899     1909
                               palkka   palkka   palkka   palkka   palkka
                                 mk       mk       mk       mk       mk

    yläkoulun miesopettaja     1 000    1 500    1 600    2 000    2 000
    yläkoulun naisopettaja       750    1 100    1 300    1700     1 800
    alakoulun opettaja           600      900    1 000    1 400    1 500
    tehtaalaiskoul. miesopett.    –       –    1 600    2 000       –
    tehtaalaiskoul. naisopett.    –       –    1 300    1 700       –

Palkankorotusta voivat opettajat ensimmäisten ohjesääntöjen mukaan tarkastajan esityksestä saada joka viides vuosi 10 % pohjapalkastaan, ei kuitenkaan enempää kuin 50 % palkasta. V:n 1897 palkanjärjestelyssä lakkautettiin vuokrarahat ja koulumaksukorvaukset ja koko palkkaus luettiin palkaksi, jonka koko määrästä tuli palkankorotusta viiden vuoden palveluksesta 10 %, kymmenen vuoden palveluksen jälkeen lisäksi 20 %, ja viidentoista vuoden palveluksen jälkeen vielä 20 %. Koulujen johtajille tuli pieni lisäkorvaus ja tarkastajan palkka oli alussa 400, sitten 800 ja vihdoin (1889) 3 600 mk. Oppilaiden koulumaksut lakkautettiin 1896.

Jo ennen komeiden koulukartanoiden valmistumista ehti itse koulujärjestelmä huomattavasti haarautua ja kehittyä. V:n 1889 työväensuojeluslakiin otettu määräys, että teollisessa työssä käytetyille alaikäisille työntekijöille, jotka eivät olleet suorittaneet kansakoulun oppimäärää, oli varattava tilaisuus saamaan kouluopetusta vähintäkin 12 tuntia viikossa, antoi Tampereella aiheen aikanaan tärkeän koulumuodon, n.s. tehtaalaiskoulujen syntymiseen. Havaittiin, että Tampereen suuremmissa tehtaissa työskenteli vielä silloin 223 kansakoulukurssin suorittamatonta ja 54 koulua kokonaan käymätöntä lasta. Kun ei katsottu voitavan koulunkäynnin vuoksi estää lasten ansiotyötä tehtaassa, järjestettiin näille lapsille viipymättä erityisiä kansakoululuokkia, joiden työaika sovitettiin lasten loma-aikaan ja joiden opetussuunnitelma rajoitettiin vain välttämättömimpään kansakoulukurssiin. Kaupungin kansakoulujen ohjesäännöissä v:lta 1897 nimitetään näitä kouluja "tehtaalais- eli laiminlyötyjen lasten kouluiksi" ja määritellään niiden tehtäväksi antaa opetusta "niille lapsille, joilla 12:sta ikävuotensa jälkeen jostakusta pätevästä syystä, niinkuin tehdas- tai muussa ammattityössä käymisen tähden ei ole tilaisuutta nauttia kansakoulun opetusta tavallisilla tunneilla". Näistä suurteollisuuden luomista kansakouluista ei puuttunut oppilaita: lukuvuonna 1889–1890 niitä oli 377, kymmentä vuotta myöhemmin 423 ja lukuv. 1909–1910 vielä 173. Opetusta hoitivat aluksi tuntiopettajat. Ensimmäinen vakinainen opettaja oli Aaku Mäki; hänen seuraajistaan on mainittava F. E. Ania. Tämä koulu työskenteli tavallista karkeammalla vainiolla; koulun joulujuhlissa ja kevättutkinnoissa oli aikaisemmin polisin pidettävä järjestystä. Myöhemmin yhdistettiin n.s. "iltakoulu" tehtaalaiskouluun, joka kuitenkin yleisen oppivelvollisuuden voimaanpäästessä on menettänyt entisen merkityksensä.

V. 1894 ruvettiin Tampereen kansakoulujen yhteydessä anniskeluvaroilla

ylläpitämään erityisiä "jatkokursseja" eli jatkokoulua sellaisia kansakoulun käyneitä varten, jotka halusivat edelleen koulusivistystänsä jatkaa; koulun päämääränä oli erityisesti kansalaissivistyksen edistäminen. Sellaisena ei jatkokoulu kuitenkaan mainittavammin menestynyt. Mutta 1898 alkoi naisyhdistyksen alotteesta jatkokurssien yhteydessä toimia erityinen keittokoulu, joka sai osakseen niin suurta harrastusta, että se 1906 muutettiin kaupungin vakinaisesti ylläpitämäksi oppilaitokseksi ja pian muodollisestikin yhdistettiin kansakoululaitokseen.

V:sta 1895 on Tampereen kunta kustantanut ruotsalaista kansakoulua kaupungin harvalukuisen ruotsalaisen väestön tarpeeksi. Erityistä apukoulua heikkolahjaisia oppilaita varten suunniteltiin jo kaupungin kansakoulun ensi aikoina, mutta vasta v. 1907 se haara kansakoulutyötä tuli lopullisesti järjestetyksi; apukoulun opettajalle määrättiin työn vaikeuden vuoksi tavallista suurempi palkka.

Oma historiansa on Tampereen kansakoulujen iltakouluilla. Ne syntyivät v:n 1899 suuressa isänmaallisessa innostuksessa ja niiden tarkoitus oli tarjota tilaisuutta kansakoulukurssin suorittamiseen sellaisille vanhemmille henkilöille, jotka eivät olleet kansakoulun täydellisesti käyneitä ja siitä kärsivät haittaa. Iltakursseja muodostettiin ensi alkuun 13 luokkaa jaettuina kolmeen vuosikurssiin. Opetusta antoivat kaupungin kansakoulujen opettajat määrättyä palkkiota vastaan. V. 1902 kurssit yhdistettiin kaupungin kansakoululaitokseen ja ne sulautuivat myöhemmin tehtaalaiskouluun.

Kansakoululasten huolto Tampereella on yhtä vanha kuin Tampereen kansakoululaitoskin. Jo kansakoulujen alkuaikoina annettiin varattomille oppilaille koulusta lainaksi oppikirjoja. Sitten niitä ruvettiin antamaan omaksi. V. 1900 määrättiin, että vapaat koulutarpeet oli annettava niille koululapsille, joiden huoltajaa oli taksoitettu 800 mk:aa pienemmistä tuloista, kunnes 1919 ruvettiin antamaan vapaat koulutarpeet kaikille oppilaille. Kun kaupungille rupesi karttumaan anniskeluyhtiön voittovaroja, liikeni niistä jonkun verran köyhäin kansakoululasten tehokkaammaksikin avustamiseksi. V:sta 1879 ruvettiin näistä varoista vuosittain kustantamaan vaatetusapua kansakoululapsille. Tämän huoltotoimen yhdistäminen köyhäinhoitohallintoon ei ollut asialle eduksi. V. 1891 perustettiin Tampereen Naisyhdistyksen toimesta kesäsiirtola heikoille ja varattomille kansakoululapsille. Pari vuosikymmentä jatkui tätä toimintaa naisyhdistyksen ja anniskeluvarain turvin. V:sta 1892 pääsi alulle kansakoululasten ravitseminen ensin tilapäisesti järjestettynä. Siitä sitten op. R. Kuosmasen alotteesta kehittyi laajemmalla pohjalla toimiva laitos Kansakoululasten Turvala, jota erityinen yhdistys ylläpiti. Turvalan toiminta alkoi 1903. Kansakoululasten ravitsemisesta huolehti v:sta 1915 Tampereen kansakoululasten ravitsemisyhdistys.

Kansakoulujen terveydenhoidon valvominen tuli 1889 toisen kaupunginlääkärin tehtäväksi, kunnes v:sta 1906 nähtiin tarpeelliseksi ottaa kaupungin palvelukseen erityinen kansakoululääkäri. Jo Tampereen kansakouluja alituisesti uhanneiden kulkutautien ja yleisten koulutautien vuoksi oli viimemainittu toimenpide erittäin tarpeellinen.

Kaupunginvaltuuston kansakouluille anniskelu- y.m. varoista antamain lahjoitusten pohjavaroista tai ylijäämistä syntyi vuosien kuluessa joukko erinimisiä kansakoululaitoksen hoidettavia rahastoja. V. 1903 jätettiin rahatoimikamarin hoitoon kolmetoista sellaista rahastoa, joissa silloin oli varoja kaikkiaan 22 800 mk. (99)

18. LUKU TAMPEREEN SIVISTYSHISTORIAA.

Kirjastot: Kaupungin vanhin lainakirjasto. – Kaupungin kirjaston synty ja vanhemmat vaiheet. – Muut kirjastot. – Tapani Kärkönen.

Tampereen sanomalehdistö: Tampereen Sanomain aikakausi. Aamulehden aikakausi. Puoluelehdistö. Muu aikakauskirjallisuus. – Vuosikirjoja: Tampereen kaupungin vuosikirjat ja osoitekalenterit. – Kansallisuusoloja.

Taideharrastuksia: Soitannolliset pyrinnöt. – Tampereen teatterien alkuajat: Näytelmäseurain aikakausi. Tampereen Teatteri. Tampereen Työväen Teatteri.

Vanhaa ja uutta kulttuurielämää: Vanhan kansan juhlavuosi. Tilapäisiä juhlia. – Muita kulttuuriharrastuksia: Urheiluja. – Naisten riennot. – Vanhan kaupungin kasvot.

Sellaisessa kansankaupungissa kuin Tampereella ei pienen yläluokan sivistyslaitoksilla ole voinut olla sitä yleistä sivistyksellistä ja yhteiskunnallista merkitystä, mikä on ollut kansan pohjakerrosten sivistyslaitoksilla ja sivistysriennoilla. Kaikilla vapailla kansansivistysriennoilla on aina ollut menestystä Tampereella. Kansan käytettävät kirjastot ovat täällä olleet todellisia sivistystekijöitä ja kaupunginkirjastosta on täällä vuosikymmenien kuluessa tullut väestön sivistyselämän tärkeimpiä perustuksia.

Tampereen ensimmäinen lainakirjasto lienee ollut se, jonka v:n 1836 lopulla perustettu "Tampereen kaupungin lainakirjastoseura" (Sällskapet för Låne Bibliothek i Tammerfors Stad) omisti. Seuran sääntöjen mukaan tuli kirjaston olla kaikkien kaupungin kansanluokkain ja maalaistenkin käytettävissä. Seuran jäsenet suorittivat kirjoittautumismaksuna 2 riikintalaria sekä lisäksi lainausmaksua 4 killinkiä viikossa. Kisällien, oppipoikain ja työväen tuli suorittaa lainausmaksua joko riikintalari vuodessa tai 4 killinkiä kuukaudessa ja kaikkien muiden 8 killinkiä viikossa. Yhdistyksen jäsenet olivat etuoikeutettuja saamaan kirjoja lainaksi. Kirjavaraston kartuttamiseksi lahjoitti tehtailija J. C. Frenckell kirjastolle 83 teosta. Kirjastossa oli kaikkiaan n. 200 sidosta, enimmäkseen suomenkielistä kirjallisuutta. Ensimmäinen kirjastonhoitaja oli kirjansitoja A. Lemlin. Seuran toiminnasta ei ole tietoja v. 1844 myöhemmältä ajalta.

Suurin ja tärkein Tampereen yleisistä kirjastoista on kauan aikaa ollut Tampereen Kansankirjasto (myöh. Tampereen Kaupunginkirjasto). Sen toiminta alkoi 1861.

"Tampereen kaupungin lainakirjaston synnyinhetkeksi voi sanoa sitä kokousta, joka pidettiin seurahuoneessa huhtikuun 5 p:nä 1861. Johtokuntaan valittiin hrat piirilääkäri N. Idman, rehtorit A. F. Rosendal ja B. A. Reinholm, maisteri A. Hildén, nimituomari F. Procopé, kelloseppä O. Mansner ja varapostinhoitaja F. W. Wessman. Kehoitus kokoukseen tapahtui viimemainitun toimesta, sillä hän suosi erittäin hartaasti työkansan tiedoilla kartuttamista ja sivistystä. Puheenjohtajaksi valittiin toht. Idman, joka siinä virassa pysyi kuolemaansa asti ja johti tarkalla osanottavaisuudella kirjastoon kuuluvia asioita. Kirjaston vaikutukseen tultua olivat mainitut hrat edelleen varsinaisena johtokuntana. Kirjasto perustettiin ja ensi vuosina kunnossa pidettiin jäsenmaksuilla, joka oli markka vuodessa. Tällöin oli jo kirjaston jäseniksi yhtynyt 73 henkeä. Tässä perustavassa kokouksessa ilmoitettiin seuraavat kirjaston hyväksi tulleet lahjat: sitä varten pidetyissä arpajaisissa 974 m. 16 p., kontt. Zagel 16 m., nimittämätön 15 kirjaa ja tehtaan isäntä W. v. Nottbeck 100 kirjaa. Näistä kirjoista, jotka ovat vähäisiä Isämeidän selityksiä, on vielä noin 70 kappaletta jälillä. Kirjoja lainaksi päätettiin antaa kaikille maksutta. Tämä määräys pienemmällä poikkeuksella on voimassa pysynyt tähän asti ja on tietysti enemmän kuin mikään muu hyväntahtoisuus suuressa mitassa edistänyt lukemista. – Kuukausi myöhemmin pidetyssä kokouksessa ilmoitettiin että kirjoja on ostettu 615 markan 68 pennin arvosta. Kirjojen lainaus alkoi toukokuun 20 p:nä ja lainaajina olivat hrat maist. Hildén ja postinhoitaja Wessman, jotka sen työn toimittivat palkatta." (T. Kärkönen.)

Senaikaisesta kirjastonhoidosta on kerrottu seuraavaa: "Kirjojen lainaus toimitettiin n.s. 'huutojärjestelmällä'. Kirjastonhoitaja saneli kirjain nimiä, jolloin halukkaat ilmaisivat toivomuksensa kädellään viittaamalla. Että varttuneemmat henkilöt tällöin olivat tilaisuudessa saamaan mieleisiään kirjoja, on selvä. Jonkun mieleisen 'muotikirjan' (esim. 'Miten kopeekka kasvoi tuhanneksi ruplaksi', 'Pruukinpatruuna Aataminpoika l. Kussas asut', 'Genoveva' tai 'Kaasemin tohvelit') saatavana ollessa saattoi taas useamman sitä tavoitellessa syntyä äänekäskin huuto: 'Saanko minä, saanko minä.' Alkuperäisimmässä lainaustavassa merkittiin lainaajan joka kerta uusiutuva numero lainattavan kirjan sisäkanteen liimatulle paperiarkille."

Kirjastoa siis ensi aluksi ylläpiti erityinen kirjastoseura. Parina ensi vuonna oli kirjaston liike huomattavan suuri, lainausten lukumäärä kun v. 1861 oli 9 762 ja seur. v. 9 563. Mutta sitten lainausliike suuresti väheni, niin että vv. 1863–1866 lainausten luku keskimäärin teki vuosittain vain 5 818. Kirjaston siirron ahtaampaan huoneistoon arvellaan vieroittaneen yleisöä kirjastosta. Keväällä 1867 oli kirjasto kokonaan suljettava, kun nälkäajan vuoksi kukaan ei maksanut kirjastolle kannatusmaksujansa. Sillä tavoin päättyi kirjaston ensimmäinen vaikutuskausi.

Vasta syksyllä 1870 herätettiin kirjasto uudelleen henkiin. Yleisessä kaupunkilaisten kokouksessa valittiin kirjastolle johtokunta, joka kokosi varoja arpajaisilla, iltamilla ja rahankeruulla. Rahainkeräystä jatkettiin sitten useana vuonna; sillä tavoin saatiin kokoon pari kolmesataa markkaa vuodessa. Lisäksi otettiin kirjain lainauksessa käytäntöön vapaaehtoinen lainausmaksu, siten että uusia kirjoja lainattiin etupäässä sellaisille, jotka maksoivat 5–10 penniä lainatulta kirjalta. Sillä tavoin toimi kirjasto vuodet 1871–1877. Lainausten luku oli sinä aikajaksona keskimäärin 7 478 vuodessa.

Seitsenkymmenluvun lopulla (1877) alkoi kirjaston historiassa uusi aikakausi. Silloin näet perustettiin kirjastolaitoksen yhteyteen lukusali ja kaupunki otti haltuunsa koko kirjastolaitoksen ruveten sitä kannattamaan anniskeluvaroilla, minkä johdosta lainausmaksut voitiin lakkauttaa.

Jo edellä olemme maininneet lukusalia, jota kirjastoseura vv. 1861–1864 ylläpiti työmiesten perustaman lukuseuran laskuun. Tuon lukuseuran hajottua saivat pumpulitehtaalaiset kyllä oman lukusalin (1866), mutta kaupungissa oltiin sellaista vailla aina v:een 1877 saakka, jolloin valtuusto anniskeluvaroista myönsi lukusalin perustamiseen 5 000 markkaa. V:sta 1878 alkaen myönsi valtuusto yhteisen määrärahan lukusalille ja kirjastolle. Tämä määräraha oli monena vuonna 3 000 mk, mistä se vähitellen kohosi 10 000 mk:aan (1905) ja 16 200 mk:aan v. 1910; nämä varat otettiin säännöllisesti anniskeluvaroista. Senpä vuoksi ei koko kirjastolaitosta katsottukaan pysyväksi kaupungin laitokseksi; sen tuloja ja menoja ei merkitty kaupungin tileihin, vaan oli se tavallaan itsenäinen laitos, jolle kaupunki valitsi johtokunnan ja antoi aineellista kannatusta. Vasta v:n 1903 tileihin on merkitty kirjaston tulot ja menot, vaikka laitosta ei vielä silloinkaan eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään pidetty yllä kaupungin vakinaisilla varoilla.

Kirjaston toiminnassa anniskeluaikakaudella tapahtuneista muutoksista ja edistyksistä mainittakoon, että kirjasto sijoitettiin 1879 kauppaneuvos Hammarénin taloon Kuninkaankadun 22:een, jonne lukusali paria vuotta aikaisemmin oli järjestetty. V. 1891 siirrettiin kirjasto ja lukusali nahkuri Salmisen taloon Puutarhakadun 23:een, jossa ne toimivat aina uuden kirjastotalon valmistumiseen saakka 1925. V. 1879 ruvettiin kirjastoa pitämään auki joka arki-ilta. lukusalia ruvettiin yhdeksänkymmenluvulla pitämään auki aamupäivisinkin. V. 1898 päätti valtuusto perustaa toisen lukusalin ja sijoittaa sen Kyttälän puolelle. Suurlakon jälkeen sanomalehtien lukemisen vilkas tuessa perustettiin 1907 lukusalit Tammelan ja Amurin kaupunginosiin.

Kirjaston kirjavarat karttuivat vanhempina aikoina hitaasti Kirjoja oli kirjastossa:

    v. 1861     988 kirjaa      v. 1900 3 455 kirjaa
    v. 1880   1 707   "         v. 1910 5 507 kirjaa
    v. 1890   2 321 kirjaa      v. 1920 8 838   "

Kirjavarain kartuttamiseen käytettiin vielä yhdeksänkymmenluvullakin vuosittain ainoastaan muutama sata markkanen. Vv. 1901 ja 1907 myönnetyillä varoilla perustettiin kirjastoon erityinen Suomi-kokoelma; tähän erikoiskirjastoon koottiin Suomea, sen kansaa ja luontoa koskevia teoksia, sen tilastoa, valtiopäiväasiakirjoja sekä oman kaupungin ja pääkaupungin sanomalehdet.

Kirjaston lainausliike alkoi v:n 1877 jälkeen huomattavasti vilkastua, niinkuin osoittaa seuraava tilasto:

    v. 1879    7 075 lainausta     v. 1900 25 329 lainausta
    v. 1880    16 711   "          v. 1910 32 889    "
    v. 1890    21 733   "          v. 1920 48 313    "

Nämä tulokset olivat kylläkin huomattavat siihen nähden, että Tampereen kirjastolaitoksessa ennen uuden kirjastotalon valmistumista oli niin kirjasto- ja lukuhuoneisiin kuin kirjavaroihin ja kirjastoteknikkaankin nähden toivomisen varaa.

Kirjastonhoitajana oli kirjaston lapsuuden aikana lastenopettaja A. Lindroos 1870–1873. Hänen seuraajakseen tuli Tapani Kärkönen, joka pysyi kirjastonhoitajana kuolemaansa saakka 1906. Toimi jäi sen jälkeen neiti Suoma Kärkösen haltuun, joka jo kauan sitä ennen oli työskennellyt kirjastossa isänsä apulaisena. Kirjaston virkain uudelleenjärjestelyssä 1920 neiti Kärkönen siirtyi kirjastonhoitajan apulaisen toimeen.

Ensimmäiset sääntönsä kirjasto sai 1892. Nämä säännöt olivat 1899 tehdyin muutoksin voimassa v:een 1921 saakka, jolloin kirjasto sai uudet säännöt ja uuden nimen "Tampereen Kaupunginkirjasto".

Tampereen ijältään toinen kirjasto on ennen mainitun "Pumpulitehtaan työntekijäin seuran" yhteyteen 1866 perustettu lainakirjasto. Kolmas järjestyksessä on Pellavatehtaan lainakirjasto. V. 1870 pidettiin tämän kirjaston perustamiseksi arpajaiset, mitkä tuottivat 812 mk. Kirjasto alkoi vaikutuksensa seur. v:n alusta.

Tilaa ei tässä riitä näiden ja monilukuisten myöhemmin syntyneiden kirjastojen esittämiseen. Hyvän kokonaiskuvan kaupungin kirjastojen kehitysasteesta uuden vuosisadan alussa antaa seuraavalla sivulla oleva Ernst A. Sjöströmin julkaisemasta selostuksesta lainattu taulukko.

Siinä mainituista kirjastoista olivat realilyseon, kansakoulujen opettajiston, ruotsalaisen yhteiskoulun ja kauppaopiston kirjastot laadultaan tieteellisiä, kauppaseuran käsikirjasto melkein yksinomaan ammattikirjallisuutta sisältävä, naisyhdistyksen omistama Sakari Topeliuksen nuorisokirjasto lastenkirjasto ja muut yleistä kirjallisuutta sisältäviä lainakirjastoja.

Puheenaolevan tiedustelun mukaan ei millään Tampereen kirjastolla ollut omaa rakennusta. Kirjastoilla ei ollut varsinaista palveluskuntaa, mutta yhdistysten kirjastonhoitajilla oli yleensä pieni palkkio (24–100 mk vuodessa).

Tampereen kaupungin kirjaston vanhemmasta historiasta on Tapani Kärkösen nimi erottamaton. Syntyneenä köyhän kodin lapsena Savonmaan Sulkavalla 1833 hänen oli nuoruudessaan elätettävä itsensä raskaalla työllä ulkotyömiehenä, merisotamiehenä, tehtaalaisena Tampereen pellavatehtaalla. Mutta lahjakkuutensa ja tarmokkaan itsekseen opiskelun avulla hän samalla hankki itselleen huomattavan suuren sivistysmäärän, jota kykeni käyttämään yhteiskunnan hyväksi monella alalla, sunnuntaikoulun ja käsityöläiskoulun monikymmenvuotisena opettajana, sanomalehtien kirjeenvaihtajana, Tampereen Sanomain ja myöhemmin Aamulehden aputoimittajana, hartaana raittiustyöntekijänä ja kunnallismiehenä, mutta ennen kaikkia Tampereen kaupungin kirjaston hoitajana pitkänä aikajaksona 1873–1906, jonka kuluessa tästä laitoksesta tuli todellinen kansansivistyksen kotiliesi kaupungin kasvavalle kansalle. Merkillisen aikakauden kansansivistysrientojen ja kansanomaisen suomalaisuuden edustajista on Tapani Kärkönen maamme huomattavimpia. (100)

           Tampereen kirjastolaitokset v. 1903

                                      perus-        aika-  lainoja
       kirjaston nimi                 tamis-  kir-  kaut-  (lai-    luku-
                                      vuosi   joja  julk.  naajia)  saleja

    Tampereenkaup. kansankirjasto      1861  3 031   326   22 586     1
    Finlayson ja kumpp. työnt. lainak. 1866  2 807   167    8 270     1
    Tampereen Pellavateht. lainakirj.  1870  3 587    69    6 639    –
    Frenckellin Paperitehtaan lainak.  1873    369    –       52     1
    Tamp. Vap. Palosammutusk. kirj.    1876  1 670   303      840     1
    Tamp. Rautatieas. Palv. lainak.    1877    597     4    1 330     1
    Tamp. kansakoul. opettajain kirj.  1877    900   202      200    –
    Rautatiepalvelijak. (Tamp.) kirj. 1881   1 027    –      115    –
    Tamp. Suomal. Klubin käsikirj.     1881     52    68       –    –
    Raittiusseura Liiton lainakirjasto 1885    398     3       –    –
    Tamp. Suomal. Tyttökoul. kirj.     1887    901    68       –    –
    Tamp. Työväenyhdist. lainakirj.    1888  1 494   131      180     1
    Raittiusseura Taiston lainakirj.   1888    739    67      658     1
    "Bokföreningen"in kirjasto         1890    750    –    2 139    –
    Tamp. Kauppaop. opett. käsikirj.   1890    220    –       –    –
    Tamp. Polisilaitoksen lainakirj.   1891    455    –       81    –
    Tamp. Realilyseon Toverik. kirj.   1893    663    16       –    –
    Ruots. yhteisk. opettaj. käsikirj. 1895    321    –       –    –
    Sakari Topeliuksen nuorisokirjasto 1897    391     6      493    –
    Tampereen Realilyseon kirjasto     1898  2 180     7       40    –
    Tamp. Kauppaseuran käsikirjasto    1900    320    –       –     1
    Tamp. Kauppaop. Toverik. kirj.     1900    304    –      362    –
    Tamp. Puuv.teoll.O.Y:n kansank.    1901    294    38      474     1
    Tamp. Ruots. yhteisk. tov. kirj.   1901    107    –      353    –
    Tamp. Suom. yhteisk. tov. kirj.    1902     83     3       –    –
    Tampereen lainakirjasto            1902    703    –    4 800    –
                      yhteensä 26 kirjastoa     –      25 840

Tampereen johtavat sanomalehdet eivät ole olleet ainoastaan puoluetaistelun sotatorvia, vaan myöskin tärkeitä yleisen sivistyksen välikappaleita.

Kaupungin ensimmäinen sanomalehti alkoi ilmestyä nimellä Sanomia Tampereelta v:n 1866 alusta pienenä kaksipalstaisena viikkolehtenä. Tampereen silloisista alkeellisista sivistysoloista on räikeänä kuvana se, ettei kaupungissa ollut kirjapainoa, missä uusi sanomalehti olisi voitu painaa, vaan oli lehti painettava kahdeksan peninkulman hevoskyytimatkan päässä, Hämeenlinnassa, Eurénin kirjapainossa. Siitä syystä oli lupa tamperelaisten sanomalehden julkaisemiseen hankittava Eurénin kirjapainon faktorille Sjöblomille. Sanomalehden ystäväin pyynnöstä perusti kuitenkin kauppaneuvos Fr. W. Frenckell v:n 1866 ensi kuukausina Tampereelle oman kirjapainon, jonne kaupungin sanomalehden painattaminen viipymättä siirrettiin. Heinäk. 3 p. 1866 ilmestyi ensimmäinen siellä painettu numero uudella nimellä Tampereen Sanomat.

Lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja oli toht. O. Blåfield. Toisen toimittajan sai lehti hauskalla tavalla. Kun näet lehti tuli Tampereella painettavaksi, tarvittiin Tampereella painoasiamieskin. Mutta käytännölliset tamperelaiset kustantajat arvelivat, että lehden toimittaja varmaankin osaisi parhaiten suorittaa sensorinkin työn, ja käyttivät tilaisuutta antaakseen painohallituksen palkata Tampereen Sanomille pystyvän toimittajan sensorin nimellä. Siksi rupesi maist. F. E. Jernberg, joka siinä asemassa pysyi aina v:een 1870 saakka, mistä lähtien hän jäi sensoriksi. Blåfield ei varsinaista toimitustyötä hoitanut sen jälkeen kuin lehti sai palkatun toimittajan, mutta lehden uskollisena tukena ja avustajana hän pysyi sen koko ensimmäisen vaikutuskauden. Lehden vastaavana julkaisijana oli lehden Tampereelle siirryttyä Blåfield ja v:sta 1868 alkaen kirjakaupanhoitaja Emil Hagelberg, joka yhdessä faktori W. Laibertin kanssa 1870 otti haltuunsa sen kirjapainon, jossa lehteä painettiin. Hagelbergin omaisuutena lehti sitten pysyi, kunnes yhdeksänkymmenluvulla kirjapaino ja lehti joutuivat uusiin käsiin. Lehden toimittajista mainittakoon Antti Tervo 1871–1877, Tapani Kärkönen 1878–1881, F. F. Brummer 1885–1893 ja A. Törnqvist (Tarjanne) 1897–1903.

Kun Tampereen Sanomat perustettiin, oli sillä edessään suuri työala. Mutta sillä oli myös puolellaan kaikkien kaupunkilaisten jakamaton suosio. Lehti oli suunniteltu ensi sijassa kunnalliseksi ilmoituslehdeksi. Kaupunki myönsi sille kannatusta v:ksi 1866 400 mk, viisivuotiskaudeksi 1867–1871 vuosittain 500 mk ja vielä sitä seuraavaksi viisivuotisajaksi 300 mk vuodessa sillä ehdolla, että kaupungin viralliset ilmoitukset julaistaisiin lehdessä ilman eri maksua. Lehti oli siten ensi aikoinaan jonkinlainen kunnallinen "virallinen lehti". Se ei tahtonut astua vallanpitäjien liikavarpaille, mutta ajoi kuitenkin lämpimästi yleisen edistyksen asiaa ja harrasti myöskin suomalaisen kansansivistyksen kohottamista, vai voipa työkansankin oikeuksia. Se oli ensimmäiset puolitoista vuosikymmentä ajan vaatimuksia vastaava sivistyslehti, eikä sen merkitystä kaupungin silloisen väestön herättämiseksi ja julkisen elämän kohottamiseksi ole pidettävä vähäisenä. Yhdeksänkymmenluvulla nuorsuomalaisuuden äänenkannattajaksi muututtuaan lehti eli sortovuosiin saakka, jolloin se 1903 lakkautettiin kokonaan.

Tampereen Sanomain valtakausi loppui kahdeksankymmenluvun alussa, kun puoluetaistelu syttyi ilmituleen Tampereellakin ja Aamulehti 1882 alkoi ilmestyä. Seuraavaa puoltatoista vuosikymmentä, tarkemmin sanoen vuosia 1882–1899, voisimme kutsua Aamulehden aikakaudeksi. Aamulehti oli silloin kaupungin johtava valtiollinen ja sivistyksellinen sanomalehti. Se herätti ja järjesti suomalaisuuden taistelujoukot ja oli samalla kaikkien uusien edistys- ja vapautusliikkeiden, taiteellisen ja kirjallisenkin, tärkein kannattaja ja tienviittaaja seudullansa. Lehti alkoi nelipalstaisena kolmasti viikossa ilmestyvänä sanomapahaisena, jolla oli vähän toistatuhatta tilaajaa. Yhdeksänkymmenluvun alussa se oli maan enimmin levinnyt ja myöskin itsenäisin ja vaikuttavin maaseutulehti. Jokapäiväiseksi Aamulehti tuli 1890. Jo ensimmäinen päätoimittaja, maist. F. W. Jalander, ohjasi sen toiminnan suuria päämääriä kohden ja K. Viljakaisesta lehti 1884 sai päätoimittajan, jonka yli kaksi vuosikymmentä jatkunut uupumaton työ piti Aamulehteä johtavalla sijalla ja muutenkin teki syvää jälkeä kaupungin edistyselämään. Viljakaisen jälkeen tuli Aamulehden päätoimittajaksi Aukusti Dahlberg (Alhovuori) (1905–1912), joka sitä ennen oli kauan työskennellyt lehdessä. Aamulehden vanhemmista aputoimittajista mainittakoon Tapani Kärkönen ja A. Törnqvist (Tarjanne).

Näiden aikain sanomalehtielämään kuuluivat hiljaisuudessa valmistellut äkkirynnäköt vaikutusvaltaisten lehtien kukistamiseksi tai niiden suunnan muuttamiseksi. Aamulehti sai sellaisia yrityksiä kokea useampiakin. "Jo vuoden 1890 yhtiökokouksessa esiintyi muutamia sellaisia osakkeen omistajia, jotka ilmoittivat hankkineensa osakkeita tehdäkseen Aamulehden 'liberalisemmaksi'. Seuraavina vuosina tätä osakkeiden siirtymistä yhä jatkui, sillä tuottivathan osakkeet hyvää osinkoakin, ja vuoden 1894 yhtiökokouksessa tehtiin varsinainen rynnäkkö yhtiön valtaamiseksi. Se kuitenkin saatiin estetyksi ja johtokunta sai aseman pelastetuksi myymällä erään aikaisemmin tehdyn päätöksen perusteella sarjan uusia osakkeita taattuihin käsiin."

Aamulehden perustaminen oli alkumerkki kokonaisen sanomalehtisarjan syntymiseen Tampereella. Aamulehden ponteva esiintyminen näet pakotti suomalaisuuden ja kansallisen edistyksen vastustajatkin hankkimaan itselleen sopivia taisteluvälineitä. Jo kesällä 1882 alkoi ilmestyä ruotsinkielinen ja -mielinen Tammerfors Aftonblad, pankinvirkamies Kuno Grahn vastaavana toimittajana ja kanslianeuvos A. Liljenstrand toimekkaana avustajana. Seuraavana vuonna lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Lehden omistajan muuttuessa 1894 annettiin lehdelle uusi nimi Tammerfors, joka kuitenkin jo seur. v. sulautui uuteen Tammerfors Nyheter lehteen. Kun sensuurivalta lakkautti tämän lehden 1916, alkoi uusi ruotsalainen lehti ilmestyä alkuperäisen Tammerfors Aftonblad'in nimisenä. Tampereen ruotsalaisen lehden toimittajana on ollut monta tunnettua ruotsalaista kirjailijaa kuten O. Reuter, Hjalmar Procopé, Eirik Hornborg, E. Lodenius, M. Hanemann y.m.

Paikkakunnan ruotsinmieliset eivät aikaisemmin tyytyneet ainoastaan ruotsinkieliseen äänenkannattajaan. Tammerfors Aftonbladin yhteydessä aljettiin 1883 julaista "todellisessa isänmaallisessa hengessä toimitettua suomenkielistä kansanlehteä". Sen nimi oli Tampere ja sitä toimitti maist. A. B. Lindholm. Tämän kolmipäiväisen lehden elämä katkesi jo kolmen vuoden päästä. Sen mukana oli parin vuoden aikana julaistu Työmiehen Toveri nimistä työväen luettavaksi aiottua lehteä. Väkijuomataistelun kiihtyessä perustettiin 1891 "viinapuolueen" taholta Tampereen Uutiset, joka ilmestyi neljästi viikossa ensin maist. Tyko Hagmanin ja myöhemmin G. A. Anderssonin toimittamana. Viina vallan heiketessä heikkenivät sen äänenkannattajankin elämismahdollisuudet, niin että lehti vihdoin oli kokonaan lakkautettava 1905.

Kansan Lehden perustamisesta 1899 alkoi Tampereen sanomalehdistölle jälleen uusi aikakausi. Kahden varsinaisen puoluelehden sijasta ilmestyi yhdeksänkymmenluvun lopulla, kulttuuritaistelun tultua ratkaistuksi, Tampereella kokonainen ryhmä ahtaampien puolueiden tai ryhmäin äänenkannattajia, jotka kaikki yhdessä tai toisessa ohjelmakysymyksessä olivat jyrkästi erimielisiä. Vanhasuomalainen Aamulehti, nuorsuomalaiseksi muuttunut Tampereen Sanomat, ruotsikkojen lehti Tammerfors Nyheter muodostivat kuitenkin, niin erimielisiä kuin muuten olivatkin, yhteisen "porvarillisen" rintaman sosialidemokratista Kansan Lehteä vastaan. Mutta kun sortovuosien koettelemukset tulivat, yhdistyivät taas Tampereen kaikki lehdet yhteiseen sitkeään ja ylentävään taisteluun venäläistä laittomuutta ja sortovaltaa vastaan. Painoesteet, takavarikot ja lakkautukset tulivat nyt päiväjärjestykseen. V. 1903 lakkautettiin Tampereen Sanomat kokonaan. Yhtenäinen rintama murtui, kun Aamulehti näiden taistelujen aikana siirtyi myöntyväisyyspolitikan puolelle, sittenkuin lehden päätoimittaja Viljakainen alussa vuotta 1905 oli saanut eron. Tämän johdosta lehti joutui huomiotaherättäneen ilmoitusboikotin y.m. vainon alaiseksi. Suurlakko sitten tuotti sanomalehdistölle lyhyet voiton ja vapauden päivät, jolloin Tampereen Sanomat jälleen heräsi eloon 1906 nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattajana, toimittajana Kyösti Kanniainen, mutta pian alkoi venäläinen sortovalta jälleen uusissa muodoissa vainota ja kuristaa valtiollisia sanomalehtiä, joille vasta 1917 lopullisen vapauden kellot soivat.

Varsinaisten valtiollisten lehtien lisäksi on Tampereella kahdeksankymmenluvulta lähtien ilmestynyt melkoinen joukko eri aloja edustavia lyhyt- tai pitempiaikaisia sanoma- tai aikakauslehtiä, useimmat niistä yksityisen yritteliäisyyden tuotteita. Jo ennen Aamulehden esiintymistä oli kolmen kansakoulunopettajan, A. Favénin, Antti Tervon ja H. Niemen perustama Koi niminen viikkolehti koettanut koota ympärilleen suomenmielistä lukijakuntaa. Lehti alkoi 1880 ja lakkasi seur. v. V. 1888 alkoi Sampo niminen jokapäiväinen lehti ensimmäiseen vuosikierrokseen loppuneen ratansa. V. 1891 yritti Maamme niminen J. Valveen ja J. G. Fonsellin toimittama viikkolehti koota kristillis-valtiollista lukijakuntaa Tampereella, mutta luopui yrityksestä kahden vuoden ponnistelujen jälkeen. Kunnalliset Sanomat (per. 1896), Hämetär (per. 1897) ja Tampereen Lehti (per. 1899) tahtoivat kukin tahollaan avata uusia uria julkisessa elämässä, mutta aineellisten tai henkisten varain puutteessa ne kaikki kuolivat ennenkuin olivat ensimmäisenkään ikävuotensa täyttäneet.

Suurlakon jälkeen, kun yleinen valtiollinen äänioikeus ja suhteellinen vaalitapa avasivat valtiollisen toiminnan mahdollisuuksia pienemmillekin puolueille, alkoi Tampereella 1907 ilmestyä kristillisen työväenliikkeen äänenkannattaja Työkansa. Lehti kyllä myöhemmin lakkasi, mutta Tampere on senkin jälkeen ollut mainitun liikkeen pääpaikkoja maassamme. Tampereella ilmestyneistä hengellisistä aikakauslehdistä on vanhin Messukylän v.t. kappalaisen E. Törmälän 1880 perustama viikkolehti Lohduttaja. V. 1895 alkoi Tampereella ilmestyä Kirkollisia Sanomia. Perhe- ja lukulehtiin kuului 1892–1898 ilmestynyt Kodin Ystävä. Raittiusliikkeen äänenkannattajat Aamunairut ja Väinämöinen ovat jo ennen tulleet mainituiksi. Varsinaisten ammattilehtien sarjan alottaja oli 1884–1886 ilmestynyt kaksikielinen Rautatiesanoma –Jernvägstidningen.

Tampereen aikakauskirjallisesta tuotannosta puhuttaessa ei ole unohdettava omaan kaupunkiin kohdistuvaa vuosikirjakirjallisuutta. Tämän kirjallisuuslajin alkajana on pidettävä Tampereen satavuotispäiväksi 1879 ilmestynyttä tri O. Blåfieldin toimittamaa 85-sivuista julkaisua Tampereen kaupunki. Historiallisia ja tilastollisia tietoja. Kirjan esipuheessa lausutaan: "Nämät lehdet on kirjoitettu, jotta muutamat vanhempien aikojen muistot unohduksesta säilyisivät ja jotta samassa moniaat nykyisen ajan tiedot, joita ei ole jokaisen helppo hankkia, saatettaisiin huomioon... Tämän pienen vihon tulee synnystään etupäässä kiittää Tohtori August Reinholmia sekä lisäksi Insinööri Isak Inbergiä, joka kaupungin ja sen ympäristön kartan on piirustanut, ja Arkitehti Caloniusta, jonka tekemä Kyttälän asemakartta on." Kirja kyhättiin parin viikon lyhyenä aikana, mutta siitä tuli tietorikas miellyttävä pikku teos, joka sisälsi historiallisen yleiskatsauksen kaupungin vaiheisiin sekä selostuksia Kyttälän ostosta, "kaupungin asennosta", kaupasta, käsityöstä ja teollisuudesta, kouluista ja kirkollisesta elämästä.

Hyvään alkuun päästyään Blåfield ryhtyi julkaisemaan sarjaa kunnallisia vuosikirjoja. Ensimmäinen Tampereen kaupungin vuosikirja ilmestyi 1881. Sen esipuheessa selitettiin julkaisun tarkoitusta: "Näiden lehtien julkaiseminen, jotka sopii pitää v. 1879 ilmestyneen 'Tampereen kaupunki' nimisen kirjan jatkona, tarkoittaa kaupunkia ja sen erityisiä seikkoja koskevien, mahdollisuuden mukaan täydellisten tietojen yhteen paikkaan kokoamista ja järjestämistä, jotka tiedot sopinevat ohjaukseksi kaupungin asioita järjestettäessä ja samassa niinikään osviitaksi oudolle tai täkäläisiä oloja tuntemattomalle." Julkaisu oli 80-sivuinen ja kaksikielinen; valtuusto oli sen kustantamista avustanut. Sisällyksestä mainittakoon "Tampereen talojen väkiluku, rakennukset, tulot ja arvo 1 p. Lokakuuta 1880" sekä kaikenlaiset kaupungin laitoksia, elinkeinoja, virkamiehiä y.m. koskevat hyödylliset luettelot. V. 1882 kaupungin valtuusto päätti "Anniskeluyhtiön kaupungille langenneista voittorahoista myönnyttää Herra Tohtori O. Blåfieldilta toimitettavan Vuosikirjan painattamiseksi tarpeelliset rahat niin kauan kuin Tohtori Blåfield toimittaa tämän kirjan ulosantamista". Samana vuonna ilmestyi vuosikirjan toinen 83 sivun laajuinen vuosikerta. Se sisälsi joukon kunnallisia luetteloja, tilejä, sääntöjä ja kertomuksia, m.m. valaisevan otteen Blåfieldin laatimasta terveydenhoitolautakunnan kertomuksesta. Kolmas vuosikerta (1883) sisälsi ilmastollisia tietoja Tampereelta pitemmältä vuosijaksolta, asiarikkaan otteen terveydenhoitokertomuksesta 1882 sekä tavanmukaisia tilejä ja luetteloja. Neljäs vuosikerta (1884) oli nimeltään Tampereen kaupungin tilastollinen ja kunnallinen vuosikirja. Sen esipuheessa selitetään sarjan ohjelmaa: "Joka vuosikerta jakaantuu kahteen pääosaan. Edellinen osa tarkoittaa historiallisia ja tilastollisia tietoja kaupungista, sen ilman-laatua, hallitusta ja järjestämistä, sekä kaupan ja teollisuuden suhteita. Etupäässä olisi tähän otettavat tärkeimmät Kaupunginvaltuusmiesten päätökset, sekä Rahatoimikamarin toimenpidot, vaan kun nämät virkakunnat eivät ole antaneet vaikutuksestansa kertomuksia, emme mekään ole voineet näitä vajauksia täyttää. Kirjan jälkimäinen eli Kalenteri-osa luettelee kaikki kaupungin hallitsevat virka- ja toimikunnat, valtion kaupunkiin asetetut virastot, yksityiset seurat ja yhtiöt, teollisuuslaitokset ynnä niihin asetetut henkilöt." Tämän vuosikerran pääosan täyttävät Tampereen pääoma- ja elinkorkolaitoksen säännöt ja Tampereen liikennelaitosten selostukset. Tähän vuosikertaan sarja loppui.

Tätä kirjallisuuslajia jatkoivat osoitekalenterit, joista ensimmäinen pieni "Tampereen kaupungin Osoite- ja Ilmoitus-Kalenteri" ilmestyi 1884. Toinen vuosikerta tuli julkisuuteen 80-sivuisena M. Lyytisen toimittamana 1886. Sekin oli vielä kaksikielinen ja sisälsi ilmoitusten lisäksi erinäisiä luetteloja, yleisiä osoitteita sekä n. 600 yksityistä asunto-osoitetta. Laajempi ja sisällysrikkaampi oli Kaarlo Renströmin toimittama v:n 1888 osoitekalenteri. Se oli toimitettu osittain "vuosikirjain" malliin, sisältäen m.m. talojen luettelon ja terveydenhoitokertomuksen. Asunto-osoitteita oli vain suunnilleen sama verta kuin edellisessä osoitekalenterissa, mutta uutuutena oli teoksessa hauska "Matkaopas Tampereella ja sen ympäristöllä matkustaville". Kaksikielisyyttä esiintyi enään vain ilmoituksissa.

Seuraavat osoitekirjat sisälsivät pääasiallisesti vain osoitteita, ammattiluetteloja y.m.s. "Tampereen osoitekirja (adressikalenteri) kesäkuulta 1895 ynnä kartta" oli Werner Andelinin toimittama ja sisälsi yli 2 000 osoitetta. J. K. Laurilan toimittama "Tampereen osoite- ja ilmoituskalenteri 1901–1902" sisälsi n. 3 000 osoitteen lisäksi joukon kaupunkia koskevia peruskirjoja ja asetuksia. Ruotsinkieli oli ilmoituksistakin hävinnyt melkein olemattomiin. Lähes 5 000:een oli osoitteiden luku paisunut "Tampereen osoite- ja ilmoituskalenterissa 1904–1905", jonka J. K. Laurila ja E. J. Silcke olivat toimittaneet. Tässäkin osoitekirjassa oli kunnallisiin asioihin pantu huomiota. – Myöhemmät osoitekalenterit kymmeninetuhansine osoitteineen kuuluvat Tampereen suurkaupunkiaikaan.

Tampereen sivistyselämän suomalaistumisessa ovat menneen vuosisadan kaksi viimeistä vuosikymmentä olleet ratkaiseva aika. Kuinka vahva ruotsalaisuuden ja ruotsinkielen asema vielä kahdeksankymmenluvun alussa kaupungissa oli, näkyy postitilastosta, jonka mukaan 1883 Tampereelle tilattiin muualta tosin 222 vuosikertaa Uutta Suometarta, mutta Helsingfors Dagblad lehteä 149, Nya Pressen 46, Åbo Tidning 21 ja Morgonbladet lehteä 40 vuosikertaa. (101)

Tampereen kaupunkilaisten sävelharrastusten historiassa on kuusikymmenluku erityisesti muistettava silloin alkaneitten laulukuntain vuoksi. Jo 1862 mainitaan puuvillatehtaalaisten "lauluyhtiötä". Myöhemmin samalla vuosikymmenellä esiintyi kaupungissa myöskin herrain kvartetti. V. 1871 oli kaupungissa Tamp. Sanomain luettelon mukaan seuraavat 7 laulukuntaa:

"1 mieskööri, johon kaupungin ja pellavatehtaan laulua harrastavat herrat ovat yhtyneet;

1 naiskööri, jossa on herroja ja vallasnaisia;

1 käsityöläisten lauluseura, jossa on vaan miehiä;

1 mieskööri puuvillatehtaalla;

1 seura, mihin täällä asuvat englantilaiset ovat yhtyneet;

1 sekakööri pellavatehtaalla; ja

1 miehinen lauluseura, johon ruotsalaiset työskentelijät ottavat osaa."

Siis laulukuntia kaikilla kansanluokilla ja kaikilla kansallisuuksilla. Herätystä ja kehoitusta meikäläiset lauluriennot varmaan saivat kiitetyistä ruotsalaisista laulukunnista, joita kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla usein kierteli Suomessa. Tampereen laulukunnista mainittiin seitsenkymmenluvun alkupuolella useimmin pellavatehtaan laulukuntaa, joka esiintyi m.m. kirkkokonserteissa, ja puuvillatehtaan laulukuntaa.

Soittomusikkia kuusikymmenluvun Tampereella tarjosi kapellimestari Joh. Scharlin soittokuntineen. Johtajan 1872 sattuneen kuoleman jälkeen jäi kaupunki muutamaksi vuodeksi ilman varsinaista soittokuntaa. Anniskeluvarain kultakaivoksen keksiminen vuosikymmenen loppupuolella herätti kuitenkin eloon soittokuntaharrastukset johtaen ne samalla osittain uudelle uralle. Toht. v. Bonsdorff teki valtuustossa 1877 esityksen anniskeluvarain myöntämiseksi soittokuntaa varten, jonka velvollisuus olisi kesäisin soitella ulkona ja talvella pitää helppotajuisia konsertteja. Esitys oli tehty työväen parasta tarkoittaen. "Työmiehellä – esityksen tekijä lausui – on vapaana sunnuntai-iltanaan valittavana vain joko kuivat kadut, pölyinen maantie, kapakka tai, jos hän tahtoo kaupungin tomusta vapautua, se kaiken irstaisuuden kurja tyyssija, joka häntä varten on valmistettu Pyynikillä haulitehtaan vieressä." Jalommalla soitannollisella nautinnolla olisi työväkeä koetettava kohottaa entisestä tilasta. Seuraavana vuonna perustivat kaupungin soitannolliset herrat (konsuli Wahlgren, tuomari V. Cajanus, tehtailijat K. Hakulin ja Otto Björkell) soitannollisen seuran, joka otti perustamansa soittokapellin johtajaksi kapellimestari Ernst Schneevoigtin ja pyysi viinarahoja sen ylläpitämiseksi. Uusi yritys saikin valtuuston täyden kannatuksen ja v:sta 1878 alkaen myönnettiin anniskeluvaroista soitannolliselle seuralle useampia tuhansia markkoja vuosittain.

Anniskelumusikki ei näytä aina tarjonneen kaikkein jalostavinta nautintoa työväelle. V. 1881 saatettiin työväen taholta valtuuston kuuluviin ankara paheksuminen Schneevoigtin kapellin toimeenpanemista "kansankonserteista tanssin kanssa", joita moittijain mukaan vietettiin "jotenkin sopimattomilla seremonioilla". V. 1883 vaadittiin jatkuvan pahennuksen vuoksi musikkikapellin johtokuntaan asetettavaksi valtuuston valitsemia edustajia ja seuraavana vuonna täytyi valtuuston kokonaan kieltää nämä kansankonsertit tanssin kanssa.

Kahdeksankymmenluvun loppuvuosina järjestyivät kaupungin laulu- ja soitto-olot muutenkin uudelle kannalle. Valtuusto jätti säveltaiteen hyväksi määrätyt varat asettamansa musikkikomitean käytettäväksi, joka puolestaan palkkasi kaupungin palvelukseen musikinjohtajan antamaan johtoa ja opetusta kaupungin lukuisille laulu- ja soittoseuroille. Siihen toimeen otettiin 1890 Paul Ståhl ja hänen erottuaan 1895 kapellimestari Axel (Aatto) Liljeström.

Kaupungin väestön yleiset soitannolliset riennot saavuttivat kahdeksankymmenluvulla ensimmäisen kukoistuksensa. Näitä rientoja elähdyttivät varmaan paljon niinä aikoina pidetyt yleiset laulu- ja soittojuhlat, varsinkin Tampereen laulujuhla 1888. V. 1882 perustettiin Tampereen työväen laulu- ja soittoseura, jonka laulukunta F. Lundelinin johdolla saavutti palkintoja useissa laulujuhlissa. Huomiota kahdeksan- ja yhdeksänkymmenluvun laulujuhlissa herättivät myöskin edellämainittu työväen torvisoittokunta sekä Tampereen vapaaehtoisen palokunnan, Tampereen puuvillatehtaan ja Tampereen pellavatehtaan soittokunnat.

Yhdeksänkymmenluvun alussa alkoi kaupungissa yksityinen "amatööriorkesteri" (jouhiorkesteri) esittää hienompaa musikkia. Sittemmin muodostui kaupungissa erityinen orkesteriyhdistys, joka v:sta 1896 alkaen anniskeluvaroista vuosittain saatujen melkoisten apurahain turvin ylläpiti täydellistä orkesteria kaupungissa. (102)

Näyttää merkilliseltä, että Tampereesta, arkipäiväisen työn ja työväen kaupungista, on voinut tulla kahden suuren nykyaikaisen teatterin pysyvä kotipaikka. Tämä tosiasia perustuu toiselta puolen itse näytelmätaiteen luonteeseen, joka etsii laajoja katselijajoukkoja ja vaikutusta niiden ajatus- ja tunne-elämään; toiselta puolen Tampereen väestön luonteeseen, joka on valmistanut tämän väestön sivistyspyrinnöissä lämpimän sijan myöskin näytelmäharrastuksille, jotka ovat kehittyneet yleisen kansansivistyksen pohjalla ja nousseet yhtä rinnan kansan yleisen henkisen nousun kanssa. Täydellä syyllä on sanottu, että kulttuurin kulmakiviä Tampereella ovat erityisesti kirjasto- ja teatteritoimi. Molemmilla niillä onkin täällä samat syvät alkusyyt ja perustukset.

Näyttämötaiteellinen elämä on Tampereella kulkenut samaa yleistä kehitystietä kuin maamme muissakin suuremmissa kaupungeissa: tilapäisistä vierailu- ja seuranäytelmistä pitempiaikaisten näytelmäseurain ja yksityisten harrastelijateatterien kautta varsinaisiin ammatillisiin näyttämölaitoksiin.

Näytelmät, joita kiertelevät ruotsalaiset teatteriseurat menneen vuosisadan puolivälin jälkeen ja sitä ennenkin Tampereella esittivät, jäivät väestön pääosalle täysin vieraiksi. Muutoksen tässä kohden saivat aikaan suomalaisen näytelmätaiteen synty ja Tampereella heränneet suomalaiset sivistysharrastukset. Käänteentekevänä tapauksena tässä kohden on mainittava Suomalaisen teatterin muistettava vierailu Tampereella joulukuussa 1872. Vierailujaan sama teatteri myöhemmin tämän tästäkin jatkoi. Teatteriharrastusten merkitystä Tampereella näinä aikoina osoittaa se, että N. Bauer tehtaanisäntä Frenckellin avulla yritti 1880 perustaa osakeyhtiötä erityisen teatteritalon rakentamiseksi kaupunkiin ja että samaan aikaan myöskin G. A. Serlachius suunnitteli oman talon rakentamista Tampereelle etupäässä suomalaista näyttämötaidetta varten. Nämä yritykset olivat ennen aikaansa syntyneet. Mutta näyttämöharrastuksen siemeniä oli jo siroiteltu Tampereen väestön mieleen ja kuluneen vuosisadan kahtena viimeisenä vuosikymmenenä niistä syntyi Tampereen kansan- ja etenkin heräävän työväestön harrastusten väkevässä maaperässä villinurmen ja loisto kukkain sekasortoisen kirjava kukinta, myöhempäin todellisten taiteentarhain alku.

Ensin alkoi siellä täällä syntyä näytelmäseuroja, joilla ei ollut muuta tarkoitusta kuin näytelmäin esittäminen. Finlaysonin tehtaan työväestön keskuudessa muodostunut näytelmäseura piti 1883–1887 yllä n.s. "Pumpulitehtaan teatteria", jota johti tehtaankirjuri, Suomalaisen teatterin ent. näyttelijä, yliopp. Kaarlo Palm ja jota tehdas kannatti. V. 1882 perustettu kymmenen vuotta Fr. Lundelinin ja Kaarlo Heleniuksen johdolla toiminut "Tampereen Työväen Laulu- ja Soittoseura" esitti toisinaan laulunsekaisia näytelmiä. Vuosikymmenen ajat pysyi toiminnassa 1885 perustettu Juho Holmstenin (Heiniön) johtama Tampereen käsityöläisseura, jonka näyttämöllä saavuttivat ensimmäisen näyttämöllisen menestyksensä Hilda Martin (Pihlajamäki), Konstu Eklund (Kosti Elo) ja Osk. Hiisti.

Näihin pyrkimyksiin liittyivät ne monet näytelmäosastot, joita raittius-, ammatti- y.m. seurat ja yhdistykset näinä alkeellisen teatteri-innostuksen aikoina perustivat yhteyteensä muun toimintansa tukemiseksi ja ajan vaatimuksen tyydyttämiseksi. Raittiusyhdistys Taiston 1887 perustettu näytelmäseura sai osakseen paljon tunnustusta. Raittiusyhdistys Aamuruskon yhteydessä toimi näytelmäseura kolme vuotta. V. 1896 työväenyhdistyksen näytelmäseurasta eronneet harrastajat liittyivät n.s. puolueettomaan Tampereen nuorisoseuraan. Raittiin-nuorison 1898 alkanut näytelmäseura oli toimessa kokonaisen vuosikymmenen. Yleistä näyttelemisliikettä lisäsivät Tampereen Työväenyhdistyksen monien ammattiosastojen näytelmäseurat, joista räätälien, suutarien sekä kone- ja metallityöntekijäin osastojen näytelmäseurat olivat huomattavimmat; varsinkin räätäleistä kehittyi monta hyvää näyttelijää. Erikoisen maineen saavutti Työväenyhdistyksen yhteyteen 1892 perustetun Tehtaalaisseuran näytelmäseura, jota O. Hiisti johti. Mainittava oli myöskin 1893 Taiston talolla alkanut näytelmätoiminta, jossa kuutta vuotta myöhemmin alkoi uusi toimintakausi (Uikotyöväenyhdistyksen näytelmäseura).

Tampereen monilukuisista näyttämöyrityksistä pyrkivät muutamat jo muodostumaan pysyviksi teatterilaitoksiksi. V. 1898 perustetun Tampereen Sekakuoron dramaattinen osasto, jota toimittaja Kaapo Murros johti, veti puoleensa kaupungin parhaat näyttelijävoimat ja uskalsi tehdä vierailumatkankin Poriin. Erimielisyyksien vuoksi dramaattinen osasto 1901 erosi itsenäiseksi seuraksi, joka otti nimen "Tampereen Kansan Teatteri" mutta vaipui jo puolen vuoden kuluttua vaikeuksiinsa. Samana vuonna 1901 syntyi Tampereella toinenkin yritys vakinaisen teatterin vaatimuksin. Se oli O. Hiistin johtama "Tampereen Teatteri", joka jo parin vuoden kuluttua jäi kokonaan O. Hiistin harteille ja sitten "Tampereen Amatööriteatterin" nimisenä jatkoi toimintaansa v:een 1905 saakka. Se oli huomattava saavutus alallaan. Sillä oli Taiston talossa huoneisto ja käytettävänään melkein kaikki kaupungin parhaat näyttelijävoimat. Vielä niin myöhään kuin 1910 perustettiin työläisten keskuudessa itsenäinen "Tampereen Seuranäyttämö", joka lyhyenä elinaikanaan pääasiallisesti kierteli maaseudulla.

Se näytelmällinen innostus, ahkeruus ja uhraavaisuus, josta kerrotut Tampereen kansan pyrinnöt ja yritykset ovat niin selvänä todistuksena, lienee vertaansa vailla maamme muilla paikkakunnilla. Se on ollut sitäkin ihmeteltävämpää kuin teknilliset ja taloudelliset vaikeudet usein olivat aivan ylipääsemättömät. "Vielä v. 1888 oli Tampereella ainoana näyttämöllisenä iltamahuoneena Seurahuone eli 'Susiteetti', niinkuin sitä kansa kutsui, ja sekin huoneisto oli perin kehno. Sali oli pienenpuoleinen ja näyttämö vain tilapäinen, joka täytyi aina tarpeen vaatiessa hajoittaa. Suurempien teatterien vieraillessa laitettiin saliin parveke sahalaudoista. Valoa antoivat himmeät öljylamput. Kulissien puute sai aikaan sen, että yleisö joutui katselemaan samoilla maisemilla Romeota ja Juhaa ja Saimaan rannalla. Kun Raittiustalo valmistui, parani epäkohta hieman, mutta surkeat olivat sielläkin näyttämövälineet. Näyttämö harmaista papereista ja sahanriuvuista kokoonkyhätty koju. Mitä kömpelimmin maalatut paperikulissit ja paperinen esirippu, joka joskus käyttäessä saattoi revetäkin. Kerran piti esitettämän nuorisoseurassa näytelmä Kevään oikkuja, mutta ei ollut kulisseja. Silloin haettiin ruumisarkkukaupasta neljä kuusta ja perälle ripustettiin erivärisiä harsohameita ja niin saatiin näyttämömaisema syntymään... Näyttämökalustot puuttuivat tavallisesti myöskin kokonaan. Esimerkiksi sohvaa ei ollut millään seuralla ja yksityiset eivät lainanneet. Sohva saatiin syntymään asettamalla kolme tuolia vieretysten vuorattuna sänkypeitteellä. Vasta v. 1898 hommasivat TTY:n huvitoimikunnat yhteisesti salin kaluston, joka vieläkin on ehjänä Työväen Teatterilla. Puvuista oli myöskin kova pula. Esim. v. 1893 ei koko kaupungissa ollut kuin yhdet punaiset samettihousut, jotka omisti Taisto. Parhain pukuvarasto oli myöhemmin Tehtaalaisseuralla." (E. Tammi 1921.)

Tampereen näyttämötoiminnan kohottamiseksi seuranäytelmiä ja harrastelijateattereja pysyvämmälle ja korkeammalle kannalle tarvittiin suurempia taloudellisia voimia, enemmän ammatillisesti kehittyneitä näyttelijöitä ja tarkoituksenmukaisempia näyttämöitä. Taiteellisten teatterien vierailut tekivät nämä tarpeet vain yhä kipeämmin tunnetuiksi. Maaseututeatterin suosittujen vierailujen loppumisen mainitaan erikoisesti herättäneen oman teatterin kaipuuta Tampereella. Tri Kasimir Leinon 1903 Länsi-Suomea varten perustaman Suomen Näyttämön kotipaikka oli Tampere, mutta sekään yritys ei kestänyt vuotta kauempaa. Tampereella oli kuitenkin näyttämöharrastus niin yleinen, kirjallisesti sivistynyt yleisö siksi lukuisa ja liikemaailman asianharrastus siksi suuri, että oman pysyvän teatterin perustaminen Tampereelle näytti vain ajan kysymykseltä. Kun näyttelijä Kaarle Halme luovuttuaan Maaseututeatterin johdosta keväällä 1904 tuli Tampereelle puuhaamaan teatterin perustamista kotimaakuntansa pääkaupunkiin, saatiin täällä nimenomaan Kauppaseuran piirin myötävaikutuksella syntymään Tampereen Teatteri-osakeyhtiö (puheenjoht. tri Osk. Nyman). Sen taloudellisen tuen varassa alotti Tampereen Teatteri Kaarle Halmeen johdolla toimintansa Seurahuoneella 8 p. syysk. 1904. Juhlanäytäntönä esitettiin Aleksis Kiven "Kullervo" ja lausuttiin Eino Leinon avajaisia varten sepittämä prologi. Teatterin alku oli lupaava: ohjelmisto hyvä, taiteellinen taso korkea, yleisöä runsaasti. Mutta pian tulivat vastukset. Johtaja Halme erosi kesken ensimmäistä näytäntövuotta ja sen jälkeen johtajat lakkaamatta vaihtelivat, parikin kertaa saman vuoden kuluessa, kunnes teatteri Pekka Alposta sai ensimmäisen vähän pitkäaikaisemman johtajan (1907–1912). Näyttelijäkunnassakin tapahtui häiritseviä muutoksia alituiseen; vastapainoksi liittyi teatteriin 1907 etevä näyttelijä Simo Kaario, joka seuraavina vuosikymmeninä oli teatterin monipuolinen tukipylväs. Teatterin raha-asiat olivat alkuaikoina usein aivan rappiolla. Pahimmasta pelastuttiin teatterin ystäväin takuiden ja lahjoitusten sekä jokavuotisten arpajaisten ja vierailumatkain avulla; viimemainitut yleensä onnistuivat hyvin ja hankkivat teatterille paljon suosiota varsinkin Turussa ja Vaasassa. Kaupunkikunnalta saatiin vain niukkaa ja epätasaista apua. Hankalat olivat huoneisto-olot ja toisinaan myös suhteet yleisöön ja sanomalehtiin. Johtaja valittaa 1909 teatterin vaikeuksia "sen kotikaupungissa Tampereella, missä yleisö ja arvostelu ovat yhtä koleat kuin huoneusto kylmä". Talvella 1907–1908 oli kerran koko näytäntö ollut peruutettava teatterihuoneen kylmyyden vuoksi. Jonkin verran nämä olot paranivat, kun teatteri 1909 sai vuokrata uuden VPK:n talon.

Oman teatteritalon rakentamista kaupunkiin oli jo kauan kaivattu ja toivottu. Seurahuoneella 1899 pidetyssä kansalaiskokouksessa oli asetettu komitea teatteritalon hankkimista varten. Tämä "väliaikainen teatteritalokomitea" katseli teatteritalolle paikkaa eri tahoilta kaupunkia, mutta lopulta se havaitsi sopivimmaksi Vanhan kirkon ja Hämeensillan välillä olevan "Bonsdorffin tontin", jonka kaupunginvaltuusto 1903 päättikin luovuttaa mainittua tarkoitusta varten. Tarpeellisen asemakaava järjestelyn yhteydessä syttyi kuitenkin vuosikausia kestänyt "kulttuuritaistelu" siitä, oliko sallittava teatterin rakentamista niin lähelle kirkkoa. Riita päättyi siten, että senaatti vahvisti 1907 asemakaavan muutoksen siinä muodossa, ettei teatterirakennus saanut tulla 20 metriä lähemmäksi kirkon rakennuksia. V. 1908 saatiin Tampereen teatteritalo-osakeyhtiö perustetuksi ja sille kaupunginvaltuusto seur. v. lahjoitti teatteritalon tontin sillä ehdolla, että jos yhtiö joko lakkaisi toiminnastaan, tai lahjoitettua tonttia ei enään tarvittaisi siihen tarkoitukseen, kuin se yhtiölle on lahjoitettu, niin kaupunki on oikeutettu, jos haluaa, ottamaan tontin siinä olevine rakennuksineen itselleen, jos kaupunki ottaa vastatakseen niihin kiinnitetyistä suorittamattomista veloista. Samalla luovutti kaupunki teatteritaloyhtiölle vuosien kuluessa anniskeluyhtiön voittovaroista kootun "Tampereen teatteritalon rahaston", jonka varat v. 1910 olivat yli 160 000 mk. Yhtiön oma osakepääoma oli 40 000 mk. Teatteritalon piirustuskilpailussa sai ensimmäisen palkinnon arkitehti K. S. Kallio (avustajana Oiva Kallio). Kun vielä tarpeellinen laina oli saatu, ryhdyttiin taloa rakennuttamaan 1911 arkitehti K. S. Kallion piirustusten mukaan. Talon rakensi rakennusmestari Th. Schreck 326 000 markan urakkasummalla. Talo vihittiin juhlallisesti tarkoitukseensa 14 p. helmik. 1913. Juhlaa varten oli kirjailija Arvid Järnefelt kirjoittanut murhenäytelmän "Manonin rakastajat" ja maist. Severi Nuormaa avajaisrunon. Ajan oloja kuvaavaa on, että juhlassa esitettiin myöskin ruotsinkielinen, runoilija Hjalmar Procopén kirjoittama prologi. Tampereen teatterihistoriassa oli upean teatteritalon kohoaminen kaupungin keskeisimmälle paikalle käännepatsas.

Tampereen toisen päänäyttämön, Tampereen Työväen Teatterin alkuhistoria on monessa kohden toisenlainen kuin Tampereen Teatterin, mikä erilaisuus johtuu suureksi osaksi siitä, että edellinen pysyi kauan aikaa harrastelijanäyttämönä, jälkimmäinen taas alusta alkaen oli ammattinäyttämö. Työväen Teatterin historiallisena taustana on se kahdeksan- ja yhdeksänkymmenlukujen yleinen näytelmäharrastus, joka oli niin tunnusomainen Tampereen väestölle ja varsinkin sen työväestölle. Työväen Teatterin erikoisena lähtökohtana on taas Tampereen työväenyhdistys. Se tosiasia, että juuri puheenaoleva näyttämöyritys kaikista vastuksista ja kuoliniskuista huolimatta pääsi päämääräänsä niin monien muiden yritysten pysähtyessä mäkeen, riippui ilmeisesti työväenyhdistyksen valta-asemasta Tampereen työväen yhteiselämässä ja siitä teknillisestä seikasta, että yhdistyksen talossa v:sta 1890 oli olemassa näyttämö.

Työväenyhdistvksen yhteydessä toimi jo yhdistyksen alkuajoista saakka näytelmäseuroja. Erikoisemmin huomattavana mainitaan sitä näytelmäseuraa, joka toimi Työväenyhdistyksen 1895 perustaman suuren yhteisen huvitoimikunnan yhteydessä ja jota näyttelijä Konsta Eklund (Kosti Elo) johti. Innostus tässä näytelmäseurassa oli ollut suuri, mutta hyvä yritys hajosi parin vuoden kuluttua. Tätä näytelmäseuraa on katsottu Työväen Teatterin edeltäjäksi, mutta Työväen Teatterin varsinaisena alkuunpanijana pidetään sitä näytelmäseuraa, joka muodostui Työväenyhdistyksen huvitoimikunnan piirissä ja jonka näyttämö käytti nimeä "Työväen Teatteri", nähtävästi Helsingin Työväen Teatterin silloisen vierailun vaikutuksesta. Tampereen Työväen Teatterin ensimmäinen ensi-ilta oli 27 p. syysk. 1901, jolloin Työväenyhdistyksen puutalon juhlasalissa näyteltiin Minna Canthin "Anna-Liisa". Mutta kun yhdistys seur. keväänä lakkautti huvitoimikuntansa, lakkasi sen näytelmäseurakin. Syksyllä 1902 saatiin näyttämö n.s. pianokomitean toimesta taas käyntiin yhdeksi näytäntökaudeksi, mutta sen jälkeen tuli pitempi lamakausi, jota kesti v:n 1905 alkuun saakka, jolloin yksityiset harrastelijat Tampereen Teatterista eronneen näyttelijän Kaarlo Braxénin johdolla sen nostivat pystyyn. Johtaja kyllä kesken kaiken jätti laumansa ja uusi johtaja R. Reino kuoli syksyllä, mutta tällöin oli Työväenyhdistyksen uusi juhlasali näyttämöineen jo valmistumassa ja Työväenyhdistys päätti ottaa monivaiheisen taideyrityksen omaksi laitoksekseen. Kaikki vaikeudet eivät vielä läheskään poistuneet, mutta laitos oli nyt katsottava vakiintuneeksi, varsinkin kun se näyttelijä rouva Tilda Vuoresta sai pitkäaikaisen kykenevän johtajan (1906–1917, yhtä häiriövuotta lukuunottamatta) ja kun v:sta 1908 teatteri alkoi kiinnittää palvelukseensa ammattinäyttelijöitä ja asettamalla parhaita näyttelijöitään kuukausipalkalle kehittää omistakin harrastelijanäyttelijöistään ammattinäyttelijöitä.

Tampereen vanhain sivistysrientojen loppusaavutuksiin ja uusien alkupatsaisiin kuuluu kaupungin huomattava museolaitos, komeassa Näsilinnassa hallitsevalla paikalla sijaitseva Hämeen Museo. V. 1904 päätti Hämäläinen ylioppilasosakunta kuraattorinsa tri Julius Ailion alotteesta ryhtyä toimiin maakuntamuseon aikaansaamiseksi, jonka kokoelmat kuvastaisivat etupäässä Hämeen kulttuurikehitystä. Yritys menestyi erinomaisesti. Museo päätettiin sijoittaa Tampereelle ja huhtikuussa 1908 museo avattiin. Samalla osakunta luovutti kokoelmain omistusoikeuden samana vuonna Tampereella perustetulle Hämeen Museoseuralle. (103)

Vuosisatain vaihteen, suurkaupungin kohinan, sen lakkaamattoman työn ja kansan vaelluksen, sen ikävän arkielämän, sen lukemattomain yhdistysten ja rahajuhlain keskellä eivät vanhat perhe- ja vuositavat ole voineet muuttumattomina pysyä. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin, kaupungin ollessa pieni, sen asukkaiden pysyessä aloillaan, perinnäisten käsitysten ja luokkasuhteiden vielä vallitessa säilyivät Ylä-Satakunnan vanhat kansantavat kaupungissakin, vieläpä siellä omituisen tehdaselämän ja omituisten paikallisolojen vallitessa kehittyivät edelleenkin. Niinkuin kirkolla on omat vuotuiset juhlansa, niinkuin talonpojalla ennen oli jokaiseen vuodenaikaan ja maamiehen tehtävään soveltuvat juhlatapansa ja menonsa, niin Tampereen kaupungilla vielä seitsenkymmenluvulla oli oma juhlavuotensa omine määrättyine viettoineen ja tapoineen, joista kaupungin sanomalehtien vuosikerrat sisältävät kokonaisen arkiston "vanhaa varaa". Otamme sieltä tähän muutamia pikkupiirteitä osoittamaan, että silloisenkin kaupungin kansan huolten ja huokausten täyttämässä elämässä on ollut tilaa myöskin elämän rattoisuudelle ja ikuiselle ilolle.

Pumpulitehtaalla oli tapana alottaa uusi vuosi juhlallisella jumalanpalveluksella tehtaan pihassa ensimmäisen työpäivän aamuvarhaisena. Talvi sitten kului yksitoikkoiseen tapaansa kevätpuoleen saakka, jolloin kaupunki heräsi talvisesta unestaan. Pääsiäisviikon vanhoja vaatimattomia tamperelaistapoja kuvailee nimim. K. R. seuraavaan tunnelmalliseen tapaan: "Pääsiäisviikko, n.s. piinaviikko vietettiin hiljaiselon merkeissä. Palmusunnuntaina oli nuori väki käynyt 'palmuja', 'pajunkissoja', hakemassa ja ne oli asetettu vesilasiin pöydälle tai piirongin päälle. Muuten saattoi jo tällöin havaita jonkunmoisen vakavamman tunteen olevan vallitsemassa ja se antoi oman sävynsä tällekin päivälle. Piinaviikon ajalla pidettiin kirkossa joka ilta 'ahtisaarna' ja tällöin oli kirkko aina täpö täynnä kansaa... Pääsiäisaamuna jo ennen auringon nousua ohjasivat sankat parvet kulkunsa Näsijärven jäälle. Eikä ainoastaan nuori väki, vaan oli joukossa vanhempaakin polvea. Vanhan tarun mukaan, johon useat vielä uskoivat, tanssi näet aurinko pääsiäisaamuna ylös noustessaan, siten iloiten Vapahtajan ylösnousemisesta. Tätä auringon tanssia mentiin katsomaan sinne, missä näköala oli laajin ja niin oli asian laita Näsijärvellä. Jää olikin täynnä väkeä aina Siilinkaria myöten. Siellä käveltiin edestakaisin. 1870-luvulla saatiin siellä kuulla lauluakin. Silloin syntynyt työväen lauluseura teki näet myöskin varhaisen kävelyretken tänne ja kaiutteli laulujaan jäällä kävelevien suureksi ratoksi... Vanhempi väki kävi luonnollisesti pääsiäiskirkossa ja veisaili kotosalla pääsiäisvirsiä, mutta nuori väki hääräili molemmat pääsiäispäivät keinujensa ja hypinlautojensa parissa. Eihän sitä toki malttanut koko aikaa omassa keinussaan keinutella. Mentiin naapurien ja tuttavien keinuihin ja niin kuljettiin edestakaisin keinusta keinuun... Keinut olivat kapeita, vain yhden henkilön istuttavia. Taitavat keinujat eivät kuitenkaan keinuneet istuvillaan, vaan seisoen istuinlaudalla ja menivät siinä ympäri... Pyörähtipä jokunen ympäri monta kymmentä kertaa yhtä perää. Tietysti saivat tytötkin keinua. Kohteliaina kavaljeereina keinuttivat pojat heitä antaen vauhtia keinun aisasta... Hypinlauta oli tyttöjen varsinainen pääsiäishuvi... Nuorisokin uskoi taikoihin, tai ainakin vanhoja tapoja noudattaen harjoitti enteiden tiedustelua saadakseen selon tulevista tapahtumista. Siinä tarkoituksessa käytiin pääsiäisyönä 'kuuntelemassa', jotkut kuuluivat tehneen sen tempun jo pitkäperjantaiyönä. Tässä toimessa oli tarpeen kolmasti muutettu rakennus ja sellaisia oli kyllä, varsinkin Kyttälän puolella. Vielä parempi jos se oli riihi. Jokunen sellainen kuului olleen Mäkipäässä ja yksi Pyynikin kaupungin puolisella rinteellä. Tällaisen rakennuksen katolle kiivettiin puoliyön ajaksi ja mitä siellä sitten kuuli, siitä saattoi ennustaa tulevia kohtaloltaan..."

Vapunpäivää vietettiin kaupungissa yleisenä kansanjuhlana. Tehtailla oli tapana silloin päästää väkensä työstä aikaisemmin kuin muulloin. Kansaa oli suurissa joukoin liikkeellä, herrasväki maisteli simaa ja illan ohjelmaan kuului "tavallinen plassitappelu kaupunkilaisten ja tehtaalaisten välillä"; tehtaalaisten ärsytysnimenä oli "rotat" ja kaupungin oppipoikain köllinä "kissat"; puuvillatehtaan portin pieleen oli pantava sakon uhka näitä tappeluja vastaan. Paremmin hillitsivät hurjia juhlatapoja lauluseurain ja koulujen marssit Pyynikin kentälle, "jossa lauleltiin, leikkiä lyötiin ja juotiin joku lasi olutta tahi simaa, ja tämä näetten veti kansan kaikki kuuntelijoiksi ja katselijoiksi, jotta tappelut ja muut rähinät kaikki unohtuivat". Helatorstaina ja helluntaina leimusivat nuoren kansan helaavalkeat hiljaisen, tehdashumusta etäisen Sorinmäen kulmakunnalla, jonne silloin vanhempikin kansa riensi ihailemaan kaunista näköalaa. Rautatie sittemmin silpoi Sorinmäen seudun aivan pilalle.

Kesäisin kutsuivat kimaltelevat Näsiselän ja Pyhäjärven laineet ihmisiä kuumasta kaupungista sunnuntaisille kalastus- ja virkistysmatkoille. Toisinaan lähdettiin joukoissa laivalla kirkko- ja huvimatkoille, jotka jo tulivat yleisiksi. Moni sellainen retki sai joltakin ihastuneelta osalliseltaan ylistyksen sanomalehdessä.

Suuressa maineessa olivat seitsenkymmenluvulla vuotuiset "niittyjuhlat", joita suurimpain tehtaiden isännät toimeenpanivat työväellensä. Annamme Tamp. Sanomain kertoa parin tällaisen patriarkallisen tehdasjuhlan juhlamenoista. Puuvillatehtaan kesäjuhlaa 1872 muistellaan tähän tapaan: "Kello 12:ta pääsi väki työstä pois ja kello 3:me kerääntyivät haltijain puistoa vastapäätä olevalle niitulle. Täälläkös ilo ja elämä. Pohjoiseen päähän oli rakennettu kaunis telttamaja, joka, jaettuna kolmeen osaan, oli reunustettu kuusen-oksista tehdyillä seppeleillä sekä erivärisillä esiripuilla. Keskimmäisessä, joka kankailla seinustettuna koheni korkeammalle sivuillansa olevia osia, hauskuttivat itseänsä tehtaan haltijat, jotka kaikki olivatkin saapuvilla, sekä joukko vieraita kaupungista ja sen ympäristöltä. Sivu-osiin pääsivät ainoastaan päällysmiehet ja sellaiset henkilöt, jotka saivat kunnian kantaa rinnassaan silkkinauhasta tehtyä sini- ja punaruusua. Mainittu ruusu näkyikin hyvin kohentelevan kantajansa hartimuksia sekä nokkaa ylöspäin nostelevan, jotta tuskin ruusutointa vertahistansa sivuillansa huomasikaan. Keskellä niittua koheni muutaman askeleen maata ylemmäksi soittolava, jonka kahdenpuolen oli hyppylattiat. Näissäkös tyttölöt löysivät löylynsä, sillä tätä varten olikin tuotettu Hämeenlinnasta venäjän 16:sta miehinen musiiki puhaltamaan. Tämä kävikin niin kovasti, että lasitkin tahtoivat kyljellensä keikahtaa. Vähän matkaa telttamajasta seisoi kiipitanko, jonka ympäri poikaset koittivat koipiansa kierrellä päästäksensä huippuun, jossa kaksi poikkipuuta täyteliäinä tarjosivat hyvät palkinnot ripsakkaille taiteilijoille. Paitsi näitä oli vielä kaksi reisikiikkua, jossa nuorukaiset itsiänsä ilmaan heittelivät. Suurimman huomion vetivät puoleensa nuo pussipojat, jotka pussiin sidottuina rinnatusten riensivät palkintoa saamaan, ken meni kuperkeikkaa, se jäi tielle. Oluttynnyrit ja kahvikuppiset odottivat täyteliäinä tyhjentäjiä. Majoissa olevilla oli viinit ja monet muut juomat tarjona. Näin kului ilta hauskasti ja hupaisesti. Tehtaan lauluseura kajautteli aina vähin isänmaallisia lauluja ilmoille ihanille. – Jos päivällä oli näkö-ala kaunis noiden 36 venäjän lipun ilmassa liehuessa, niin kauniimmaksi tuli se illan tultua ilotulista. Ympäri niittua valaisi 78 tali-lamppua, joista 16:ta oli majan päällä. Sisällä paloivat kynttilät erivärisissä lyhdyissä; jotka näyttivät erittäin somilta. Keskimmäisen majan katossa riippuivat lyhdyt rinuliinin muotoisessa lyhtykannattimessa. Rakettia lasketeltiin ilmaan, erivärisiä tulia poltettiin, paukauksia kuului ehtimiseen, musiiki soi, lauluja laulettiin, kedolla hypättiin, isäntiä nosteltiin, hurraamisia huudeltiin y.m. Kello 10:nen rupesivat kaikki hankkimaan poispäin mennäksensä rauhalliselle levolle virvoittamaan väsyneitä luitansa. – Lukija pian kysynee, mistä tämä tulee, pitää sellaiselle joukolle, jota on lähes 3 000 henkeä, näin mahtavat kemut? Tähän lyhyesti vastataan: 'isännän hyväntahtoisuudesta väkeänsä kohtaan'."

Kuvaus pellavatehtaan heinäkuun juhlasta v. 1873 ei ollut vähemmän värikäs: "Tämän kuun 19 päivän iltana pidettiin pellavatehtaan väestölle suuri juhla, johon oli myöskin yhdistetty samalla tehtaalla olevan vapaehtoisen palosammutuskunnan vuosijuhla. Kello 5 ehtoolla pääsi jo koko väestö työstä ja kello 6 kokoutui sammutuskuntaan kuuluvat miehet harjoituskentälle juhlapukuun puettuina ja merkeillänsä varustettuina. Kaikki Tampereen pellava- ja rautateos-osakeyhtiön väki, joka nousee 1 400 henkeen, sai juhlassa osaa-ottaa. Naisväelle annettiin lasi viiniä sokerikakun kera. Sammutuskuntaan kuuluvat miehet saivat osaksensa puolitoista ryyppyä viinaa, voileivän ja pullon olutta. Aikuisille oli tämä kohtalainen portioni, mutta kesken kasvuisille pojille, jotka osansa ottamisessa eivät näkyneet olevat Pekkoja pahemmat, oli se liikanainen mitta. Voileipä ja puoli pulloa olutta olisi heille kylliksi riittänyt. Ilta kului hauskasti, ripeä nuoriso tanssiskeli kaupunkimme musiikin säveltäessä, miehet ja pojat koettivat pussisotaa hevon päällä ja käyntiä vipua myöten, saadaksensa sen päähän asetettuja palkintoja. Liinatehtaan laulajista lauleli sekä mies- että naisköörejänsä. Juhlassa läsnäolevia johtokunnan jäseniä, herroja rehtori Kihlmania ja esittelijäsihteeri Calamniusta nosteli kiitollinen väestö, joka yhtiön anteliaasta kädestä sai tämmöisen huvin. Sammutuskunnan miehistö nosteli hurraten päälliköltänsä. Kello 12 loppui juhla ja jokainen meni ilomielin levollensa."

Muille kaupunkilaisille korvasivat niittyjuhlia myöhemmin seitsenkymmenluvulla alkaneet palokunnanjuhlat.

Yhteisiä huvitilaisuuksia ylhäisille ja alhaisille olivat markkinat, varsinkin suuret Antin markkinat vuoden lopulla. Vielä seitsenkymmenluvulla olivat nämä markkinat yhtä paljon huvi- kuin kauppatilaisuuksia. Huveja tarjottiin jos jonkinlaisia, kullekin kansanluokalle makunsa mukaan. "Ylimyssäätyisten vierasten – selosti kaupungin sanomalehti eräitäkin markkinajuhlia – sopi varsin hyvin menettää liikaa aikaansa sositeettihuoneessa ja kuulla ulkomaalaisten neitien kimeitä laulun säveliä ja silmäillä sotapanoraamaa; keskisäädylle tarjoutui mukava tilaisuus laulua ja soittoa kuulemaan Hotel de Tammerforsissa; alempaa tai plebeiji-väkeä varten oli kolme tavallista panoraamaa arpajaisten kanssa."

Vuoden lopuksi tulivat joulujuhlat, joita Tampereella menneinä aikoina vietettiin kaikilla kansanomaisilla tavoilla, kuten "tähtipoikain" kulkueilla, Tapaninlauluilla y.m.s. Tyko Varto kertoo kuulleensa, että tähtipoikia oli Tampereella ensi kerran liikkeellä v. 1863 ja että heidän kukoistusaikaansa kesti toistakymmentä vuotta. Tapanipoikia kulki vielä v:n 1880 seuduilla, mutta ei myöhemmin. Tapaneissa oli samoin naamioituja henkilöitä kuin tähtipojissakin; erotus oli vain siinä, ettei tapanipojilla ollut suurta tähteä ("seernaa") ja että tähtipojat lauloivat laulunsa ruotsiksi, mutta tapanit suomeksi. Täydelliseen tapaniin kuului kuusi poikaa: "kupe", "murjaani", "Herodes" ja kolme laulaja-poikaa. Vanhan ajan Tampereella olivat tähti- ja tapanipoikain kiertoretket mieluisa tapaus joulunpyhäin vietossa. Vanhaa tapaa ei tappanut se, ettei sitä olisi suosittu, vaan kateellistenilkimysjoukkioiden väkivalta; tähti- ja tapanipoikain kimppuun hyökättiin ja heidän laitteensa rikottiin ja revittiin, kunnes kukaan ei viitsinyt sellaiseen kohteluun alistua ja tapa kokonaan kuoli.

Kaupungin ylemmät piirit viettivät satunnaisia juhlia virallisten aiheiden johdosta. Kuusikymmenluvulla vietettiin huomattavan usein isänmaallisia merkkipäiviä. Yläalkeiskoulun avaamisen kunniaksi pidettiin 1 p. syysk. 1860 rouva Lundahlin hotellissa juhlapäivälliset, joihin otti osaa 57 henkeä ja joissa m.m. kulutettiin 18 pulloa sampanjaa, 7 pulloa Rheinin-, 11 pulloa puna-, 5 pulloa Sherry-, 11 pulloa Port- ja 10 pulloa Madeiraviiniä, 16 pulloa olutta, 100 sikaaria ja 2 punttia paperossia. Kestitykset olivat, kuten näkyy, toisenlaiset kuin myöhempinä olut- ja paperossiaikoina ja samoin maksutapakin, sillä puolet koulujuhlan laskusta maksettiin - kaupungin kassasta. V. 1863 juhlittiin keisarille ja valtiopäiville, v. 1865 rahanmuutoksen johdosta j.n.e. Korkeina keisarillisina juhlapäivinä tapasi tehtaanisäntä Nottbeck pitää pitoja kaupungin viranomaisille ja ylhäisölle.

Uuteen juhlalaatuun, alkaneen kansansivistyskauden henkeä edustavaan, kuuluivat Kansanvalistusseuran laulujuhlat, joista huomattavimpia oli Tampereen laulujuhla 1888, suuri tapaus kaupungin ja maakunnan soitannollisessa elämässä. Sitä varten Palokunnan kentälle rakennettu laulu- ja soittolava pysyi vuosikymmeniä käytännössä erilaisia tarkoituksia varten.

Edellisen laatuisten juhlahetkien lomassa tarjottiin kaupungilla nälkävuosien jälkeen yhä useammin muunlaisia tilapäisiä huveja ja taidenautintoja. Tällaisten tilaisuuksien lukumäärä kasvoi ja laatu vaihteli suuresti niinä vuosikymmeninä, jolloin kaupunki muuttui suurkaupungiksi ja siirtyi suurkaupungin tavoille. Seuraava polisin vuosikertomuksista poimittu tilasto antaa siinä suhteessa valaisevan kuvan.

               Julkiset huvit Tampereella vv. 1891–1907.

    vuosi soit. näyt. ilta- tanssi- variee-  urh. arpa- el.kuv. muita yht.
          huv.         mia  huveja  te-näyt. huv. jais.  näyt.   huv.

    1891   14    21    –      6      –      –    3      –     88   132
    1892   29    45    –     38      –      –    5      –    164   281
    1893   29    50    –     59      12      –    5      –     53   208
    1894   33    38    –     65      10      –    5      –     64   215
    1895   43    54    –     64      14      –   11      –    115   301
    1896   64   833    –     98      16      10    9      –    110   340
    1897  112    37    –     98       4       6   12      –     76   345
    1898   75    52   114      4       8       7   15      –     79   354
    1899  102   118    –     –      13      22    1      –     35   291
    1900   82    31   157     –       8       4   11      –     38   331
    1901   99    48   112     –      –      23    4      –     52   338
    1902   93    67    78     –      –      28    4      –     42   312
    1903  126    95    94     –      –      17    4      –     56   392
    1904   68   118   140     –      –      24   11      21     78   460
    1905   33   152   119      9      –      38    9      26    128   514
    1906   37   170   127      7       6      32   27     915    137 1 458
    1907   63   192   120      6       2      48   31     844    154 1 460

Tämä taulukko on kulttuurihistoriallisesti hyvin valaiseva. Näemme siitä soitannollisten huvien ja näytelmäin valta-aseman puheenaolevan runsaan puolentoista vuosikymmenen kuluessa. Näemme siitä sieluttomain tanssihuvien aikakauden loppuja iltamain aikakauden alkupään. Varieteenäytäntöjä ei vielä kannata ottaa huomioon. Arpajaisilla on pysyvä sijansa taloudellisena tekijänä vuoden huviohjelmassa. Urheiluelämä huveineen alkaa voimakkaasti nostaa päätään yhdeksänkymmenluvun loppupuolella ja elokuvain voitokas väkirynnäkkö kaupunkiin alkaa ratkaisevasti 1906. Paljon vanhaa on menemässä, paljon uutta nousemassa.

Miten pitkä onkaan ollut matka seitsenkymmenluvun juhlaelämästä niihin tapoihin, joilla kaupungin väestön paras osa vietti jouto- ja juhlahetkiänsä menneen vuosisadan parina viimeisenä vuosikymmenenä ja uuden vuosisadan ensi aikoina. Tämän suuren muutoksen aiheuttajista on uusilla urheiluharrastuksilla ollut hyvin huomattava osa.

Luonto itse on pitänyt huolta siitä, etteivät vanhat kansanomaiset urheilut ole koskaan päässeet unohtumaan Tampereella. Kesän helteessä ei hikisille työläisille tarjoutunut missään parempia uimapaikkoja kuin Mustanlahden rannoilla ja Pyynikin rantahiekoilla ja kalliokareilla, joissa entisinä aikoina uitiin kaikinpuolin luonnollisessa vapaudessa. Tämän maan kaikkien miesten perinnäistä kalastusintoa ovat täällä ylläpitäneet Tammerkosken ja sen ylä- ja alavesien kalarikkaus. Kaupungin kalavesillä, jotka aikaisemmin olivat tuottaneet huomattavia verotuloja kaupunginrahastolle ja joiden käyttäminen viimeksi järjestettiin v:n 1892 kalastusohjesäännöillä, oli vielä myöhemmin suuri urheiluarvo varsinkin kansanmiehille, niinkuin Aug. Oinosen hauskoista kalastusmuistelmista ilmenee. Matala Iidesjärvi, joka jäätyi seudun muita vesiä aikaisemmin, vietteli erityisesti luisteluun. Kelkka- ja suksimaista, jyrkistäkään, ei Pyynikin ja Kalevankankaan rinteillä ollut puutetta. Tampereen lähimmissä ympäristöissä on myöhäisiin aikoihin saakka ollut metsämiesten luvattuja maita.

Tällaiselta luonnonpohjalta syntyivät ja kasvoivat Tampereen ensimmäiset järjestyneet urheiluharrastukset. Rehtori J. Stolpen ja tohtori A. Hårdhin toimesta perustettiin 1877 Tampereen Metsästysseura "petoeläinten hävittämiseksi". Kaksikymmentä vuotta myöhemmin perustivat Tampereen herrat Lempäälän metsästysyhdistyksen. Sillä välin oli 1888 perustettu Näsijärven Purjehdusseura, jonka vuotuisiksi merkkitapauksiksi tulivat "Toikonpurjehdukset". Kaupungin hevosmiehet talonomistaja R. Lindbergin johdolla panivat toimeen kilpa-ajoja v:sta 1878 ja 1892 perustettiin pysyvä Tampereen hevosystäväin yhdistys.

Suuremman yleisön harrastuksia edustivat uinti ja talviurheilut. Kaupungin ensimmäinen yleinen uimalaitos rakennettiin Mustaanlahteen. Siellä alotti hra Elis Sivén 1904 uimakoulunsa ja sam. v. perustettiin Tampereen Uimaseura, joka monet vuodet ylläpiti Palomäen uimalaitosta Pyynikin rannalla. Menneen vuosisadan lopulla olivat Tampereen pojat Backman ja Helin koko maassa kuuluisia luistelijoita. Luistelun edistämiseksi perustettu Tampereen Luistinklubi kyllä pian kuoli, mutta sen perintöä hoiti Pyrintö-yhdistys, joka joka talvi ylläpiti luistinrataa ensin Näsijärvellä ja myöhemmin Pyhäjärvellä. Tampereella maaliskuussa 1888 pidetyt mäenlasku- ja hiihtokilpailut virkistivät kaupungissa hiihtourheilua, jonka edistämiseksi 1901 perustettiin Tampereen Hiihtoseura.

Viimeiseksi pääsi hyvään alkuvauhtiin Tampereen väestön suurten pohjakerrosten varsinainen urheiluharrastus: liikuntakasvatus erilaisine urheiluhaaroineen. Jo 1882 lehtori J. L. Nordin perusti Tampereella herrain voimisteluseuran, jolla oli ruotsalainen nimi Gymnastikförening för herrar. Myöhemmin perustettiin voimisteluseuroja kouluissakin, esim. realilyseossa 1890. Mutta kansanliikkeen tapaiseksi tämä harrastus alkoi muodostua vasta vuosisadan lopulla. Raittiusyhdistys "Liiton" keskuudessa perustettu voimisteluseura "Vapaa" muodostui 1896 Pyrinnöksi, "Tampereen urheilun valtatekijäksi", jonka ensimmäinen monivuotinen tarmokas ja taidokas puheenjohtaja oli Edvin Vaaja. Pyrinnön alkamaa järjestöjen ketjua jatkoivat Kotka (per. 1898), Yritys (1899), Tempaus (1901), Pellavatehtaan Riento (1903), Veikot (1906) y.m. Nämä järjestöt nostivat Tampereen nopeasti maamme urheilukeskuksien ensimmäisten joukkoon. Pyrinnön rinnalla oli huomattavin järjestö sen kanssa kilpaileva Yritys, jota A. E. Launis kauan aikaa kyvykkäästi johti. Pyrinnön mainitaan olleen edellä urheilussa, Yrityksen voimistelussa. Työväenyhdistyksen jäsenten keskuudessa perustetusta Veikot-seurasta paisui ennen pitkää alallaan Tampereen suurin seura.

Erikoisen merkityksen saavutti Tampereella naisvoimistelu, johon sellaisessa naistyöntekijäin keskuksessa kuin Tampereella onkin ollut tavallista suotuisampia edellytyksiä. Kehityksen alkutapaus tällä alalla oli Tampereen Naisvoimistelijat seuran perustaminen 1898. Pyrintöön ja Veikkoihin muodostui naisosastoja ja uusia naisvoimisteluseuroja perustettiin kuten Kipinä (1905). Tampereen naisvoimistelijain, etupäässä opettajatar Anna Liljan on ansio koko maan naisvoimistelun tärkeän kesäkodin, Varalan, perustamisesta Tampereelle.

Nämä harrastukset nuoren kansan voiman, virkeyden, terveyden ja puhtauden hyväksi antoivat musertavan iskun entisten aikain ennakkoluuloille ja epäterveille, raaoille tavoille. Mutta Tampereen urheiluelämä asetti itselleen vielä suurempia päämaaleja, joiden saavuttaminen on siirtynyt myöhäisempään aikakauteen.

Sitä suurta sivistysmurrosta, joka Tampereenkin yhteiskunnassa tapahtui kuvattavan aikakauden loppupuolella, kuvaa ehkä syvimmin naisten yhteiskunnallinen herääminen, heidän innokas osanottonsa ajan yleisiin ja naisten erityisiin edistysrientoihin. Naisten silloisten yhdistysten ja osastojen luettelosta tulisi laaja luettelo; edellisillä lehdillä on niitä tämän tästäkin mainittu – kaikilla edistyselämän aloilla oli Tampereella jo tällä aikakaudella huomattavia naisia. Kaupan, teollisuuden, vieläpä teknikankin, edelleen opetustoimen, taide-elämän ja puoluetoiminnan eikä vähimmin urheilun eri aloilla voi Tampere tällä aikakaudella mainita mainehikkaita naisnimiä.

Sillä aikakaudella, jonka olot tässä osassa ovat varsinaisesti kuvattavanamme, ei Tampere vielä ollut kaunis kaupunki. Koskiväylän, varsinkin yläkosken, korkeat tehdasrakennukset ja vielä korkeammat savutornit tosin muodostivat maassamme ainoalaatuisia näköaloja, ja renessanssituntuinen kaupungintalo suihkulähteineen kauppatorilla, aikaansa uskollisesti edustava Aleksanterin kirkko Hämeenkadun, kaupungin puolivalmiin pääsuonen, päässä, pankkipalatsien varjostama Kauppakatu, Kaakinmaan puolen valoisat ja kauniit koulutalot, ylimyksellinen Näsilinna hallitsevalla paikallaan ja Kyttälän puolen ensimmäiset julkiset rakennukset aikakauden lopussa jo olivat kaupunkikunnan kaunistuksina, mutta koko muu avara kaupunkiala, yksitoikkoisine katuineen ja mataloine puutaloineen ei voinut poistaa yleistä ikävyyden ja alakuloisuuden tuntua.

Mutta joka taholla kaupunkia ympäröivä suuri ja ihana luonto molempine suurine järvineen ja molempine harjuineen peitti kaupunkilaakson kaikki puutteet ja kaunisti itse kaupunginkin. Viikinsaaren vehmaus ja Näsiselän pohjoiseen kaukaisuuteen häipyvä siniselkä, Pyynikin puiden pylväistöt viehättävine rantapaikkoineen, Kalevankankaan viihdykkäät rinteet hiljaisine kalmistoineen, ketä Tampereen asukasta tämä luonnon kauneus ei olisi hyvittänyt paljosta, mitä puuttui! Tampereen asukkaat tahtoivat katsella kotiseutuansa ja näyttää sitä muillekin. Sitä oli katseltava Pyynikiltä. V. 1868 rakennutti muudan ravintoloitsija uuden huvihuoneen Pyynikin harjun korkeimmalle kohdalle, jolle vihkiäispidoissa annettiin nimi "Ilomäki". V:n 1888 suuria laulujuhlia varten rakennettiin paikalle kaupungin toimesta arkitehti G. Schreckin piirustusten mukaan n. 20 m:n korkuinen näkötorni, aikansa kuuluisuus. Paljon sieltä on ihailtu kaupunkia ja sen ympäristöä.

Tampereen varsinainen kauneuden kausi oli kuitenkin vielä tulevaisuuden varassa. Mutta mitäpä rumista ja kauneista pikkupiirteistä. Ne kaikki ovat kehityksen jäseniä kaupunkiruumiissa, joka kuitenkin kuuluu yhteen ovat historian piirteitä täällä eletystä elämästä, joka kuitenkin on samaa elämää. Kaiken mitä kaupungin helmassa on, on historiallinen elämä yhdistänyt sointuisaksi eheydeksi ja kokonaisuudeksi, jonka suurissa piirteissä näemme totuuden, oikeuden ja kehityksen ikuisen kauneuden. (104)

VIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.

Lyhennyksiä: Pk = Pöytäkirjat; Vkert. = Vuosikertomus; SVT = Suomen Virallinen Tilasto; TTY = Tampereen Työväenyhdistys.

1. TEHDASKYLÄSTÄ SUURKAUPUNGIKSI

(1) Tampereen erioikeuksien myöhempiä vaiheita käsitellään senaatin alistuksessa jouluk. 1905 ynnä siihen kuuluvissa asiakirjoissa (valtionvaraintoimituskunnasta täytettäväksemme annetut). Palautetuista tullimaksuista tietoja tullihallituksen pöytäkirjoissa asianom. vuosilta ja virallisessa kauppatilastossa v:lta 1905.

(2) Kaupungin yleinen kehitys 1855–1905; A. E. Tudeer, Tampereen kehitys väestötilaston valossa ("Kauppalehti" 1914, Tampereen n:o).

2. TAMPEREEN UUDEMPI TEOLLISUUS

Yleisiä tietoja Tampereen tehtaista K. E. Palmén, Ett blad ur vår storindustris historia (Tekniska föreningens förhandl. 1888, s. 131 seur.).

a) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus

(3) Finlaysonin tehtaan arkistosta poimittuja tietoja; Tamp. San. 1869: 4 ja 24 sekä 1877: 14 (tehtaan vaiheita); Finlayson & C:o Aktiebolag– Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 22–32; Finlayson & C:o Osakeyhtiö Puuvillatehdas (messujulkaisu 1920); Finlayson and Company Ltd (Finlayson & C:o Aktiebolag) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 339–346; "Kansallinen Elämäkerrasto" (1932): Wilhelm (William) von Nottbeck. – Lapinniemen tehdas: Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–1918), ss. 33–39; Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö vuosina 1899–1924 (1924); Eva Somersalo, Kauppaneuvos Arthur Sommer, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 282–297.

b) Pellavatehdas

(4) Hermann Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland (luku "Huru det bar till att linnefabriken i Tammerfors blef anlagd") (1902); Papperslyktan 1860: 53; Senaatin Talousos. Pk 4.12.1861 (pellavatehtaan alkuajoilta); E. Lodenius, Tammerfors Linne- och Jernmanufaktur Aktiebolag 1856–1906. Historik öfver Tammerfors Linnefabrik och bolagets öfriga värk (1908); Tampereen Pellava- ja Rautateos Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908), ss. 5–21; Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus-Osakeyhtiö (messujulkaisu 1920); Sulo Heiniö, Suomalaisen pellavateollisuuden historiaa, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 27–35. Muudan teollisuuden juhla. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus-Osakeyhtiö 75 vuotta, Pohjoism. Yhdyspankin julkaisu "Unitas" 1931, ss. 64–68.

c) Verkatehdas ja villateollisuus

(5) Verkatehdas: E. Nilsson, Historik öfver Tammerfors klädesfabrik (Tekniska föreningens förhandl. 1896); Tammerfors Klädesfabriks Aktiebolag, kokoomateos "Suomen liiketoiminimet" III (1905); K. V. Kaukovalta, Tampereen verkatehtaan historia (1930). – Villankehruuteollisuus: H. Liljeroosin Villakehruu- ja Värjäystehdas OY., "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 105–108 (tehdas rakennettiin täydellisesti uudelleen 1896 ja liike muodostettiin osakeyhtiöksi 1914). –Trikooteollisuus: Osakeyhtiö Suomen Trikootehdas Aktiebolag, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 58–61; Finnish Tricot Factory Ltd (Osakeyhtiö Suomen Trikootehdas Aktiebolag) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 370–371; Osakeyhtiö Tampereen Villakutoma Tehdas, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 40–41; Tampereen Kutomateollisuus Osakeyhtiö, sama kokoomateos, ss. 89–91; Tammerfors Knitting Manufacturing Co Ltd (Tampereen Kutomateollisuus Osakeyhtiö) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), s. 372.

_d) Tampereen uudemman kutomateollisuuden kokonaiskehitys. Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella._

(6) Tampereen uudemman kutomateollisuuden kokonaiskehitys: Lennart Gripenberg, Tekstiiliteollisuudesta Suomessa (Suomen Teollisuushallituksen tiedonantoja, 10 vihko, s. 9 seur.); K. E. Palmén, Kutomateollisuuden kehitys Suomessa (Oma Maa, toinen pain. IV, ss. 1026–1048); G. R. Snellman, Tutkimus Suomen kutomateollisuudesta, SVT. Työtilasto II (1904).

(7) Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella: Tamp. Tuomiok. 1861. 8. 4. § 10 ja 1870. § 200; Åbo Underrättelser 1861: 70; A. W. Lindgren, Satakunta (1864), s. 69 seur.; Tamp. San. 1868: 24, 1869: 23, 1870: 10 ja 21; Kyröfors träsliperi och pappersbruk 1870–1920 (Hammarén & C:o) (1920).

e) Paperiteollisuus

(8) Tampereen ja Suomen paperiteollisuus yleensä: K. E. Palmén, Paperiteollisuus ("Kansanvalistusseuran Kalenteri" 1890, s. 139 seur.); K. E. Palmén, August Ramsay ja Axel Solitander, Paperiteollisuus (Oma Maa, toinen pain. IV, ss. 127–139); G. R. Snellman, Tutkimus Suomen paperiteollisuudesta, SVT. Työtilasto XIV (1912). – Tampereen paperitehdas: Finl. Allm. Tidn. 1854: 300; Teknisk Tidskrift 1853, s. 132; Tamp. Tuomiok. 1874, § 115; "Kansallinen Elämäkerrasto" (1930): Frans Wilhelm von Frenckell. – Tampereen kattohuopatehdas: Sanomia Tampereelta 1866: 14 ja 50; Tammerfors Takfiltfabriks Aktiebolag, kokoomateos "Suomen liiketoiminimet" III (1905); Tampereen Kattohuopa- ja Paperitehdas Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 74–77; Karl Ekman, Nokia bruk 1868–1928 (1929); P. H. Norrmén, Mäntän tehdas 1868–1928. G. A. Serlachius Osakeyhtiön muistojulkaisu (1928). – Tampereen pellavatehtaan puuhiomo, ks. viite 2 (Pellavatehdas). – J. W. Enqvist Oy: J. W. Enqvist Ltd (Aktiebolaget J. W. Enqvist Osakeyhtiö) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921– 22), ss. 209–214. Mainittakoon selvyyden vuoksi, että J. W. Enqvist möi Santalahden höyrysahan 1888 A. Ahlström Oy:lle, perusti seur. v. sijaan Särkänsaaren höyrysahan ja osti uuden vuosisadan alussa monia vaiheita nähneen Santalahden paperitehtaan sekä että 1908 toimensa alkanut J. W. Enqvist Oy. 1913 osti pääosan Lielahden kartanoa, jonka maalla oleva Lielahden sulfittisellulosatehdas tuli käyntiin 1914. Yhtiö omistaa Virtain Killinkosken lisäksi muitakin maaseututehtaita. – Näsijärven Pahvitehdas, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 72–73. – Paperinjalostusteollisuus: Raf. Haarla, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere, ss. 68–69; Osakeyhtiö Tampereen Paperinjalostustehdas, sama kokoomateos, ss. 56–57. – Tampereen paperiteollisuuden siirtolatehtaita: Karl Ekman, Nokia bruk 1868–1928 (1929); P. H. Norrmén, Mäntän tehdas 1868–1928 (1928); Aktiebolaget Walkiakoski, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus", Hämeen lääni (1915), ss. 63–70; Aamul. 1932: 57 (Valkeakosken tehtaitten perustamisesta 60 vuotta); Kymmene Aktiebolag 1872–1922 (1922); Kyröfors träsliperi och pappersbruk 1870–1920 (Hammarén & C:o) (1920).

f)Sahausteollisuus ja puunjalostus

(9) Sahausteollisuus: Tamp. San. 1875: 6 ja 8 sekä 1876: 6 ja 17; J. W. Enqvist Ltd (Aktiebolaget J. W. Enqvist Osakeyhtiö) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 209–214; Juhani Aho, Antti Ahlström I–II (2 pain. 1927); H. Lagus, W. Rosenlew & Co Aktiebolag 1853–1928 (1928); H. Lagus, Kumo elvs flottningsbolag 1876–1925 (1926). Osakeyhtiö Alfred Selin, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 92–95.

g) Metalli- ja koneteollisuus

(10) Yleistä: SVT XVIII A. Teollisuustilasto. Vuoritoimi ja koneteollisuus 1885–1908; K. A. Nordman, Anteckningarom uppkomsten och utvecklingen af landets mekaniska verkstäder och gjuterier (Tekniska fören. förhandl. 1885), s. 108 seur.; G. R. Snellman, Tutkimus Suomen konepajoista, SVT. Työtilasto XII (1911); Sama, Metalliteollisuus (Valtiotieteiden Käsikirja IV, 1922). – Pellavatehtaan konepaja: E. Lodenius, Tammerfors Linne- och Jernmanufaktur Aktiebolag 1856–1906. Historik öfver Tammerfors Linnefabrik och bolagets öfriga värk (1908); Hermann Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland (1902), useissa paikoin. – Ratinan tehtaita: Tamp. San. 1874: 7 ja 37; Allmänna finska utställningen i Helsingfors 1876. Officiel katalog (lasitehdas). – Uudempi metalliteollisuus: Tampereen erioikeuksien lakkauttamista koskevaan senaatin alistukseen v:lta 1905 kuuluvat asiakirjat; Suomen Sahanterätehdas Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 42–46; Osakeyhtiö Sommers, af Hällström & Waldens, sama kokoomateos, ss. 62–65 (lisäyksenä tekstiin on mainittava, että konepaja perustettiin 1895 ja että liike muodostettiin osakeyhtiöksi 1897; yhtiöjärjestys vahvist. 1899); Ferraria Company Ltd (Aktiebolaget Ferraria) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 327–330.

h) Jalkine- ja nahkateollisuus

(11) Jalkineteollisuus: Emil Aaltonen, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 78–82; Aaltonens Boot Factory Ltd (Aaltosen Kenkätehdas Oy.) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 394–396. – Osakeyhtiö Attila, "Suomen kauppa, meriliike jne.", ss. 83–88; Attila Company Ltd (Osakeyhtiö Attila), "Trade and Industry of Finland", ss. 402–406. – Hyppösen Kenkätehdas Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike jne.", ss. 47–50; Hyppönens Boot Factory Ltd (Hyppösen Kenkätehdas Osakeyhtiö) "Trade and Industry of Finland", ss. 397–401. – Muita tehtaita: Tammerfors Boot Manufacturing Company Ltd (Tampereen Kenkäteollisuus Osakeyhtiö), sama englant. kokoomateos, ss. 411–414; Kenkätehdas Special Skofabrik, "Suomen kauppa, meriliike jne.", ss. 116–117; O.-Y. Kenkätehdas Valio A. B., sama suomal. kokoomateos, ss. 131–134 (tehdas perustettiin 1916 valmistamaan puupohjakenkiä). – Nahkateollisuus: J. N. Salminen Ltd (J. N. Salminen O.Y.) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 387–389; A. B. Krominahkatehdas O.Y., "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 125–130 (tehdas perustettiin 1916 Epilään); Suomen Hihnatehdas Osakeyhtiö, sama kokoomateos, ss. 141–146.

Yleiskatsaus Tampereen kenkäteollisuuteen: Yrjö Raevuori, Tampere Suomen kenkäteollisuuden keskuksena, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 36–47. – Tampereen jalkineteollisuuden syntymäseikoista ja kehityksestä sisältää tämä tutkielma m.m. seuraavia kiintoisia tietoja.

"... Tämän uuden teollisuusalan alullepanija Tampereella ja siten koko maassa oli kutomateollisuusmiehenä myöhemmin niin tunnettu kauppaneuvos Arthur Sommer, joka kuoli vuonna 1907.

"Tämä maan ensimmäinen jalkinetehdas, josta käytettiin nimeä Tampereen kenkätehdas ja myöskin nimitystä 'Jalintehdas', sijaitsi kauppaneuvos Sommerin omistamassa talossa Satakunnankadun ja Läntisen Puistokadun kulmassa. Mitä kaikkia koneita tehtaassa oli, ei enää ole tiedossa, mutta m.m. naulauskone siellä oli, vaikka sitä ei koskaan liene saatu täysin tyydyttävästi toimimaan. Osa koneista oli hankittu omistusoikeuksin, mutta osa näyttää olleen vuokrattuja, koskapa eräitä koneita mainitaan tehtaan lopettamisen jälkeen palautetun Englantiin, osan jäädessä tehtaan makasiiniin, saamatta enään myöhemmin mitään hyödyllistä käyttöä. Ainakin jo vuonna 1878 oli tehtaan työssä yksi mestari ja viisitoista työmiestä, työväestön lukumäärän noustessa parhaana aikana ainakin 20–25 henkeen. Työväki oli etupäässä entisiä Tampereen suutarimestarien kisällejä.

"Tehtaan valmisteet mainitaan hyvin lujiksi, ja jo toisena toimintavuonna, vuonna 1876, omistaja rohkeni asettaa tehtaan valmisteita näytteille silloin pidettyyn yleiseen teollisuusnäyttelyyn Helsingissä. Vuonna 1878 oli tehtaan tuotannon valmistusarvo 30 000 markkaa. Ihmisten epäilyksistä huolimatta tehdasvalmisteita kohtaan, jotka tällä alalla olivat ennen kokematon uutuus, näyttää tehdas taloudellisestikin menestyneen ainakin tyydyttävästi, koskapa sen toiminta jatkui toistakymmentä vuotta. Tehdas oli nimittäin toiminnassa ainakin vielä koko vuoden 1886. Pian tämän jälkeen Sommer kuitenkin lopetti tehtaan toiminnan päästäkseen eroon alituisesti rettelöivistä ja juopottelevista suutarinkisälleistä, joita muuten mainittiin kaikista Tampereen sen ajan kisälleistä pahimmiksi juopoiksi."

Syitä siihen, miksi tehtailija Aaltonen siirti kenkätehtaansa Tampereelle, katsoo Raevuori olleen useitakin. "Muistui tällöin päätöstä tehtäessä mieleen sekin, että ensimmäiset tehdasmaisesti valmistetut kengät oli tehty Tampereella, josta miltei kaikkia muitakin jokapäiväisen elämän tarvikkeita oli totuttu tehdasmaisesti valmistettuna saamaan... Lisäksi oli tehtailija Aaltosen tiedossa, että eräs toinen, Hämeenlinnassa toiminut pieni kenkätehdas myi siihen aikaan suurimman osan valmistustaan juuri Tampereelle, mikä osoitti täällä olevan kuluttajakunnan, joka ilman ennakkoluuloja osti ja käytti tehdasmaisesti valmistettua kenkää. Osansa ratkaisuun oli myöskin sillä seikalla, että tehtailija Aaltosen vanhin veli, kauppias J. Videll, vähän aikaisemmin oli muuttanut Tampereelle ja myi täällä hyvällä menestyksellä Aaltosen tehtaan valmisteita, mikä myöskin osoitti, että täällä oli tehdasmaisten valmisteiden käyttöön tottunutta kuluttajakuntaa. Mutta ratkaisevimpia tekijöitä oli kuitenkin se, että Tampere oli teollisuuskaupunki ja että täällä sen vuoksi oli paremmin kuin muualla saatavana teolliseen työskentelyyn tottunutta työväkeä, joka helpommin kuin suoraan auran kurjesta otettu henkilökunta saattoi mukautua tämän silloin vielä uuden teollisuusalan koneiden käyttöön. Ja yhtenä tärkeänä tekijänä oli lopuksi myöskin se, että kaupungissa sattui olemaan, Tammelan torin laidassa, talossa Kyllikinkatu 19 sijainnut, konkurssiin joutuneen keppitehtaan vähäinen huoneisto juuri tällöin saatavana."

Aaltosen tehtaan pääoma oli v. 1929 jo 15 milj. mk; v:n 1928 valmistus oli 562 189 kenkäparia arvoltaan 62.9 milj. mk, suurimman päivittäisen valmistuksen oltua 3 930 paria ja työntekijämäärän 685 henkeä. Aaltosen yhtiö on ostanut Viialan nahkatehtaan ja Korkeakosken kenkätehtaan. Hämeen kenkä- ja nahkatehdas oy. on Raevuoren mukaan perustettu 1916 ja Huttusen kenkätehdas 1917. Tampereen jalkineteollisuuden tuotannon arvo v. 1910 oli 74.9 % koko maan vastaavasta arvosta; v. 1920 tämä osuus oli 51.2 % 3a v. 1927 vielä 55.7 %. Jos Tampereen jalkineteollisuuteen luetaan myöskin kaupungin lähiympäristön ja tamperelaisten muilla seuduilla omistamat kenkätehtaat, edustaa Tampereen kenkäteollisuus kylläkin n. 3/4 koko maan kenkäteollisuuden tuotannosta.

i) Vaatetusteollisuus

(12) Tampereen Sateensuoja & keppitehdas Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 103–104. – S. 91 olevaa tietoa Pukutehdas-osakeyhtiöstä on oikaistava ja lisättävä siten, että yhtiön perusti konsuli Sulo Salmelin 1913 ja että liike edelleenkin on toimessa (Aamul. 1930: 83, Sulo Salmelin).

j) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus

(13) Väkijuomateollisuus: Vanhempaa väkijuomaliikettä koskevat tiedot poimitut pääasiallisesti maistraatin ja valtuuston pöytäkirjoista sekä sanomalehdistä; Tammerfors Ångbränneri Aktiebolag, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 137–140. – Mallasjuomateollisuus: Näsijärven Osake-Oluttehdas, sama kokoomateos, ss. 66–67; Sulo Salmelin, sama kokoomateos, s. 135; Sulo Salmelin (Aamul. 1930: 83).

k) Muita teollisuudenhaaroja

(14) Tiiliteollisuus. Tietoja siitä saatu kaupungin tileistä, rahatoimikamarin kertomuksista ja vanhemmista kaupunginkertomuksista. – Asfaltti- ja sementtiteollisuus: Tampereen Sementtivalimo ja Rautabetoni O.Y., "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 51–55. Tämä liike, jonka hra Carl A. Ståhl perusti 1910, osti Rich. Helanderin v. 1896 alkuunpaneman sementtivalimon ja asfalttiliikkeen. – Teknokemiallinen teollisuus: Tammerfors Tändsticksfabrik Aktiebolag, kokoomateos "Suomen liiketoiminimet" III (1905); Tampereen Rohdoskauppa Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike jne.", ss. 109–115. Tampereen Saippuatehdas Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike jne.", ss. 70–71 (tehtaan perustajat kauppaneuvos Fr. Björkqvist ja kauppias R. Winter). – Grafillinen teollisuus: Tampereen ensimmäisestä kirjapainosta Sanomia Tampereelta 1866: 2 sekä hra I. Partasen tiedonantoja; Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö ja Aamulehti, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" I, Tampere (1908), ss. 10–17; Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero), useita kirjoituksia; Tampereen Sanomain Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike jne.", ss. 18–21; Isak Julin, "Suomen kauppa, meriliike jne." I, ss. 39–40.

(15) Tampereen teollisuuden yleiskehitys: Yleisiä lähteitä Tampereen uudemman tehdasteollisuuden tilastolliseen tuntemiseen ovat Manufakturijohtokunnan vuosikertomukset 1842–1876; SVT. XVIII A. Teollisuustilasto v:sta 1884 alkaen; Tampereelta Teollisuushallitukselle ja Tilastolliselle päätoimistolle lähetetyt alkuperäiset teollisuustilastotiedot, vanhemmat Valtionarkistossa, uusimmat Tilastollisessa päätoimistossa. – Tampereen osakeyhtiöt: Rekisterilehti 1896 seur. – Tampereen teollisuus yleisissä näyttelyissä: Tamp. San. 1866; 1 ja 50 (Tukholman teollisuusnäyttely 1866); O. Alfthan, Berättelse från Verldsexpositionen i Paris 1867 (1868); Allmänna finska utställningen, i Helsingfors 1876. Officiel katalog (Helsingin teollisuusnäyttely 1876). – Tampereen teollisuusväestö: SVT. VI. Väestötilastoa. Väenlaskut Tampereella 1880–1920.

3. UUSI KÄSITYÖ

(16) Tässä luvussa on tietolähteenä enimmäkseen käytetty tekijän tutkielmaa "Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla" (Teoll. hall. tiedonantoja, 33 vihko), jonka tietoja on täydennetty myöhemmästä teollisuustilastosta, Tampereen osoitekirjoista, sanomalehti-ilmoituksista y.m.s. lähteistä. – Metalliteollisuus: Suomen Kultaseppä Osakeyhtiö 1899–1924 (1924). – Puuammatit: Tampereen Sateensuoja & Keppitehdas Osakeyhtiö, "Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus" II, Tampere (1908–18), ss. 103–104. – Rakennustyö: K. A. Tuominen, Rakennusliike, main. kokoomateos, ss. 96–99; Heikki Tiitolan Rakennustoimisto, sama kokoomateos, ss. 100–102. –Uusin käsityö: SVT. XVIII B. Käsityötilastoa 1. Käsityötilasto vuodelta 1913 (1915); Sam. Käsityötilastoa 2. Käsityötilasto vuodelta 1923 (1925). – Käsityöläisopetus: Kertomukset Tampereen käsityöläiskoulujen toiminnasta. – Käsityöläisten yhteisriennot: Käsityöläisten eläkerahaston asiapaperit; Tampereen käsityö- ja tehdasyhdistyksen painetut vuosikertomukset ja asiapaperit yhdistyksen arkistossa; Juho Holmsten-Heiniön suulliset tiedonannot.

4. KULKUNEUVOT JA LIIKENNELAITOKSET

a) Höyrylaivaliikenne

(17) Näsijärven höyrylaivaliikenne: Hermann Kauffmann: Muntra minnen från mellersta Tavastiana (1902), s. 8 seur. ("Ahti" ja sen elämänvaiheet), s. 44 seur. ("Ilmarinen"), s. 107 seur. ("Wladimir"); Senaatin Pien. Pk 12. 6. 1861; Gabr. Rein: Berättelse öfver Storfurstendömet Finlands förvaltning 1855–1862, s. 72 seur.; Asiakirjat valtiopäiviltä 1863–1864, keis. esitys n:o 31; Tekniska föreningens förhandl. 1888, "Finlands inre vattenkommunikationer", ja Tekniska, fören. förhandl. "Den 31 mars 1905" (juhlakirja), s. 102 (Näsijärven laivatiet); Tamp. San. 1866–1876 (lukuisia uutisia); K. R., Näsijärven entisaikainen laivaliike (Aamulehti 3. 5. 1929).

(18) Tampereen–Hämeenlinnan höyrylaivaliikenne: Kauffmann: Muntra minnen från mellersta Tavastland, s. 33 seur. ("Laukko"), s. 63 seur. ("Ilmarisen" matka Hämeenlinnaan), s. 146 seur. ("Elias Lönnrot"), s. 181 seur. ("Vanaja"); Asiakirjat valtiopäiviltä 1867, keis. esitys n:o 35 ja laki- ja talousvaliok. miet. n:o 5. Asiakirjat valtiopäiviltä 1872, keis. esitys n:o 39 (Lempoisten kanava); Tamp. San. 1866–1876 (lukuisia uutisia).

(19) Kaupungin satamat: Kaupungin satamaoloista tietoja poimittu valtuuston pöytäkirjoista, rahatoimikamarin painetuista vuosikertomuksista sekä sanomalehdistä; O. F. Helin, Satamamuistelmia, Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero). – Oikaisuksi ja lisäykseksi s. 164 mainittakoon, että kaupungin satamatulot olivat v. 1880: 3 896 mk, v. 1890: 12 087 mk, v. 1900: 22 600 mk, v. 1910: 22 507 mk, v. 1920: 12 072, mutta v. 1925 vain 40 651 mk.

b) Rautatiet

(20) Hämeenlinnan–Tampereen rautatie: Gabr. Rein: Berättelse öfver Storfurstendömet Finlands förvaltning 1855–1862, s. 76 seur. (Tampereen radan alkuhistoriaa); Finl. Allm. Tidn. 1861: 121 (tamperelaisten rautatieanomus ja loistavat laskut); Senaatin Pien. Pk 12. 6. 1861 (v:n 1861 komitea ja siitä johtuvat toimenpiteet); Senaatin Talousos. BD 534/30 1862; rautatierakennuksia koskevia asiakirjoja kenraalikuvernöörin kanslian ark. Valtionark. ("Törngrenin rata"); Asiakirjat 1863–1864 v;n valtiopäivillä, keis. esit. n:o 31 ja talousvaliok. miet. n:o 7 (Tampereen rata valtiopäivillä 1863–1864); Senaatin Talousos. Pk 23. 11. ja 7. 12. 1865, Pien. Pk 15. 1., 22. 1. ja 31. 1. 1866 (Tampereen radan syrjäytyminen); Tamp. San. 1866: 17 ja 20 (paikkakunnan, anomuksia); Rit. ja aatelin Pk v:n 1867 valtiopäiviltä, side I, ss. 148 ja 439 (v. Frenckellin lausuntoja); Asiakirjat 1867 v:n valtiopäivillä, keis. esit. n:o 35 ja yhdist. tai. ja valtiovaliok. miet. n:o 5 (Tampereen rata valtiopäivillä 1867); Asiakirjat valtiopäivillä 1872, keis. esit. n:o 39, yleisen valitusvaliok. miet. n:o 65 (Tampereen rata valtiopäivillä 1872); Tamp. San. 1872: 40 ja 48 (Uhtomskin huijaukset); Berättelse om Åbo–Tammerfors–Tavastehus jernvägsbyggnad, afgifven af jernvägsdirektionen, pain. 1877, useissa paikoin (ss. 17 ja 24 työväen oloja).

(21) Vaasan rata: Kertomus Vaasan rautatien rakentamisesta, pain. 1884. – Tampereen asema ja Tampereen rautatieliike: SVT. XX. Rautatietilasto (eri vuosikerrat).

c) Tampereen liikennelaitoksia

(22) Tampereen tullikamari: Tiedot Tampereen tullikamarista poimittu kaupungin tileistä, Tamp. vuosikirjoista, valtuuston vuosikertomuksista ja "Uuden tullikamarin perustamista koskevista asiakirjoista", pain. 1898. – Tampereen tullinkanto: SVT. I A. Ulkomaankauppa.

(23) Tampereen postikonttori: Postikonttorin kehityksestä runsaita tietoja Blåfieldin papereissa; San. Tamp. 1866: 23 (postilaatikot); Tamp. San. 1867: 29 (postilaitoksen tila 1867). SVT. XIII. Postitilasto.

(24) Sähkölennätin: San. Tamp. 1866: 5; Tamp. Tuomiok. 1865. 13. 3. § 5; Tampereen posti- ja lennätinkonttorista saatuja tietoja.

(25) Puhelin: Tietoja vanhemmista puhelinoloista poimittu pääasiallisesti sanomalehdistä. Nordforsin eli "vanhan yhtiön" siirtyminen "uudelle yhtiölle" (Tampereen telefoni oy:lle) näyttää tapahtuneen siten, että vanhan yhtiön rinnalla alkoi lokakuun lopulla 1891 toimia toinen itsenäinen telefoniyhtiö. Alussa vuotta 1892 myytiin Nordforsin laitos 15 000 markalla eräälle yhtiölle, joka sitten sulautui ed. v:n lopussa alkaneen yhtiön kanssa "uudeksi yhtiöksi" (Aamul. 1891: 135 ja 1892: 2; Tamp. San. 1892: 28).

(26) Vanhat kulkulaitokset: Tietoja uudemmista maantierakennuksista saatu SVT:n "Katsauksista Suomen taloudelliseen tilaan". – "Maantie Messukylään kulki harjun itäpuolitse, mutta kun Vaasan rautatietä ruvettiin puuhaamaan, siirrettiin maantie Järvensivun puolelta harjun pohjoispuolelle, Kalevankankaan kautta kulkemaan. Kalevankankaan alussa liittyi siihen Tammelan kautta tuleva vanha maantie" (Elias Enteen kokoelmat, käsikirj. Suomen Hist. Seuran arkistossa). – Tiedot kulkulaitosten palveluksessa olevan henkilöryhmän suuruudesta otettu papiston viisivuotistauluista (Tilast. päätoimistossa) ja Tampereen väenlaskuista 1900–1920 (SVT. VI. Väestötilastoa. Väestön ryhmitys ammatin ja elinkeinon mukaan kaupungeissa).

5. TAMPERE KAUPPAKAUPUNKINA

(27) Tampereen kauppaliikkeet: Yleisiä tietoja: Victor Forselius, Finlands handelskalender, vuosikerrat 1871, 1876, 1883, 1887, 1890, 1895, 1898, 1903; O. Blåfield, Tampereen kaupunki. Satavuotismuisto. 1879; Tampereen Vuosikirjat 1881–84; Tampereen Osoitekirjat 1886, 1888, 1895, 1901–02 ja 1904– 05; SVT. Tilastollinen Vuosikirja, eri vuosikerrat. Lukuisia yksityisiä tietoja poimittu Tampereen Sanomista ja Aamulehdestä. Erittäin valaisevia ovat kauppiaiden ilmoitukset Tamp. Sanomain ensimmäisissä vuosikerroissa.

(28) Pikkukauppa ja sen synty: Taksoitusluettelot 1860- ja 1870-luvuilta.

(29) Suuret liikkeet: J. Tirkkonen (toiminimi), kokoomateos "Suomen liiketoiminimet" III (1905), s. 36; Iida Yrjö-Koskinen, Pieniä muistelmia Maria Tirkkosen elämästä, Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero); W:m Sandberg (toiminimi), kokoomateos "Suomen liiketoiminimet" III (1905), s. 47; W:m Sandberg Ltd (W:m Sandberg Osakeyhtiö) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 673–675; Tammerfors Building Material Bureau Ltd (Oy. Tampereen Rakennuskonttori Ab.), main. julk., ss. 671–672; Oy. Tampereen Rakennuskonttori Ab. 1888–1928 (1928); K. P. Ruuskanen Osakeyhtiö (Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus II, Tampere) (1908), ss. 121–124; K. P. Ruuskanen Ltd (K. P. Ruuskanen Osakeyhtiö) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 563–565; Kusto Ojanen (Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus II, Tampere) (1908), ss. 147–149; Fr. Björkqvist (sama kokoomateos, ss. 34–35); Tammerfors Drug Trading Company Ltd (Drogerihandels Aktiebolag i Tammerfors) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 601–604. – Vientikauppa: Kaupungin kertomukset 1860- ja 1870-luvuilta.

(30) Osuuskaupat: Tampereen työläisten ravinto-yhdistyksen osakeyhtiön Säännöt (pain. 1884); Kauppias K. G. Lehtosen antamia tietoja samasta ravintoyhdistyksestä; Finlayson ja Kumpp. Työväen Osuuskaupan säännöt (pain. 1900); Pellervon Vuosikirjat; Tampereen osuuskauppaliike 25 vuotta. Julkaissut Osuusliike Voima i.l. (1925).

(31) Ravintola- ja palvelusliikkeet: Forseliuksen Handelskalenderit, Tampereen Vuosikirjat, Tampereen Osoitekalenterit ja kaupungin sanomalehdet.

(32) Raha- ja luottoliike: A. E. Lindfors ja K. A. Ekholm, Tampereen Säästöpankki 1857–1906 (muistojulkaisu 1906); Kokoelma Tampereen pääoma- ja elinkorkolaitosta koskevia asiakirjoja O. Blåfieldin papereissa sekä hra K. H. Arhon antamia tietoja; Tietoja Yhdyspankista Blåfieldin papereissa, muista yksityispankeista saatu tietoja asianom. pankeista; Tampereen Osakepankki (Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus I, Tampere) (1908), ss. 1–9; Tammerfors Joint Stock Bank (Tampereen Osakepankki) julkaisussa "Trade and Industry of Finland" (1921–22), ss. 105–106; Tiedot eläkekassoista saatu osittain asianom. rahastoista osittain virallisista julkaisuista; työväenrahastoista SVT. XXVI. Työtilastoa B. Apukassat (v:sta 1899); kunnan rahastoista rahatoimikamarin kertomuksista.

(33) Kauppiasluokka. Yleisiä tietoja kauppiasluokasta: Viiden vuoden väenlaskentataulukot Tilast. Päätoimiston arkistossa; SVT. VI. Väestötilastoa. Väestön ryhmitys ammatin ja elinkeinon mukaan kaupungeissa 1880–1920. – Kauppiasluokan talonomistuksesta ja varallisuudesta saadaan tietoja vanhemmista taksoitusluetteloista, vararikoista Tilastollisen Vuosikirjan vuosikerroista. – Kauppa-apulaisten ensimmäinen työajan lyhennys: Aamul. 1891: 144. – Kauppiaskunnan eläkelaitos: Tampereen kauppiaskunnan eläkelaitoksen ynnä kauppiasyhdistyksen pöytäkirjat (alkaen 9.11.1844); Säännöt Tampereen kaupungin Kauppiaskunnan Eläke- ja Apukassalle (pain. 1882); Vakuutuksen tarkastajan lausunto 29.11.1898 (pain. 1899); Tampereen kaupungin kauppiaskunnan eläke- ja apurahaston vuosikertomus vuodelta 1930. –

(34) Kauppiaiden järjestöt: Ordnings-Stadgar för Handels-Föreningen i Tammerfors (pain. 1871); Tampereen Kauppayhdistyksen Säännöt (pain. 1886); Säännöt Tampereen kauppiain kauppaseuralle (pain. 1880); Tampereen Kauppiasseuran säännöt (pain. 1886); Kauppaseuran pöytäkirjat v:sta 1880 alkaen; kunnallisneuvos C. W. Åkerlundin keräämiä ja käytettäväksemme antamia tietoja (kauppiasluokan yhteisriennot); Katsaus Tampereen Liikeapulaisseuran kymmenvuotistoimintaan (1905). – Tampereen kauppiaskokoukset: – Tampereen kauppakamari: – Kauppaopetus: Tamp. San. 1874: 9 (kauppaopetuksen alku); Aamul. 1889: 5 (kauppakouluhankkeen synty); Kauppakoulun pain. vuosikertomukset v:sta 1891.

(35) Kunnallinen kauppapolitikka: Tampereen Vuosikirja 1884, s. 70, Tampereen maistraatin y.m. uhkakiellot (tietoja vanhasta torikaupasta); Torikaupan taksa (pain. 1880); Aamul. 1891: 48 (toritaksa); Tamp. San. 1889: 129 (markkinatilastoa); Polit. Tuomiok. 1868, 27.1. § 6, Tamp. San. 1888: 123 (lihakauppa); Valtuuston Vuosikert. 1896–1901 (kauppahalli). – Huutokauppa- ja panttilainastoasioista ehdotuksia ja riitakirjoituksia kaupungin sanomalehdissä v:n 1890 aikoina; Kauppaseuran Pk:t (pörssihuutokauppa-asia). – Vaakahuone: Tamp. San. 1868: 4.

6. UUDEN KUNNALLISHALLINNON ENSI VUODET

(36) Vanha kunnallishallinto: J. J. Nordström, Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia I, s. 315 seur.; Asiakirjat 1863–64 valtiopäivillä (keis. esitys 27); Kunnallisvaliokunnan kirje ritaristolle ja aatelille 1872 v:n valtiopäivillä, Ritar, ja aatelin Pk 1872, I, s. 209 seur.; E. Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I, s. 408, ja II, s. 394 seur.

(37) Uuden kunnallishallinnon synty: Kunnalliskomitean mietintö 29. 2. 1908; Kunnallisvaliokunnan mietintö 1908 v:n II valtiopäivillä; O. Donner, Senaste landtdags förslag till nya kommunalföifattningar (1909).

(38) Vanhan kunnallishallinnon loppukausi: V. Forselius, Handelskalender för Finland 1871, s. 57 (kaupunginvanhimpain luettelo); Polit. Tuomiok. 1873, § 159; Tamp. San. 1873: 12 ja 25 (myöhempiä kaupunginvanhempain vaaleja); Tamp. San. 1872: 42, 43, 46 ja 48 sekä 1873; 7 (seurahuoneen kokoukset).

(39) Uuden kunnallishallinnon alkuunpano: Polit. Tuomiok. 1874, §§ 207, 220 ja 326; Tamp. San. 1874: 36, 40, 42 ja 49 (ensimmäisen valtuuston vaali); Valt. Pk 1875, 2.1., 20.1., 24.2., 28.4., 22.9, 17.11. ja 22.12; Tamp. San. 1875 lukuisat numerot; Järjestyssäännöt Tampereen Valtuusmiehille (pain. 1882); Reglemente för Drätselkammaren i Tammerfors stad (pain. 1875) (kunnallishallinnon perustavat toimet). – Yleisteos: J. A. Linnavuori, Katsaus Tampereen rahatoimikamarin vaiheisiin 1875–1925.

(40) Uusi kunnallispolitikka: Polit. Tuomiok. 1866, 11. 4. § 1, ja 1872, § 2; Tamp. San. 1877: 53 ja 1878: 1 (tietoja lehden toimittajista); Tamp. San. 1877: 48, 1879: 99 ja 1880: 100 (lehden kanta vaaleissa); Tamp. San. 1877: 99 ja 1880: 101 ja seur. (kuvaavia kirjoituksia kunnallispolitikasta); A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen klubi 1891–1901, s. 125 seur. (ensimmäisten vuosien valtuustovaalien tulokset); Polit. Tuomiok. 1865. 26.4. § 7 ja 1866. 23.8. § 1 (maistraatin virallinen kieli); Valt. Pk 20.1. ja 24.2.1875 sekä 9.1.1878; Aamul. 1886: 51, 52 ja 61 (suomenkieli valtuustossa); Tamp. San. 1881: 12 ja 1883: 1 (suomenkieli rahatoimikamarissa).

7. PUOLUE-ELÄMÄÄ JA VAALITAISTELUJA

a) Kahdeksankymmenluvulla

(41) Yleisiä lähteitä: Tampereen Sanomain ja Aamulehden vuosikerrat 1880-luvulta; A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen klubi 1891–1901, luku "Tampereen puolueoloista ennen Suomalaisen klubin syntyä". – Yksityiskohtia: Tamp. San. 1881: 37, 40 (Snellmanin juhlan jupakka); Aamul. 1883: 22 ja 26 sekä 1884: 58 (Suomalainen seura); Tammerf. Aftonbl. 1882: 17, 18 ja 20; Sen. Talousos. SD 66/240 1885 (Tampereen ruotsalainen puolue); Aamul. 1889: 145 (valtuuston puheenjohtajasta); Aamul. 1885: 150 (sovintopuuhista); Tamp. San. 1889: 144 (v:n 1889 vaali); Tamp. San. 1886: 144; Aamul. 1886: 146 (työväen vaalipuuhia); Aamul. 1896: 213, 215 (kirjoituksia suomalaisen puolueen kehityksestä).

b) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta

(42) Tamp. San. 1871: 33 (työväen kirkollinen äänioikeus); Sen. Talousos. SD 1276/256 1879 sekä Pk 24.2. ja 3.3.1880 (Tampereen työläisten suuri äänioikeusjuttu); Valt. Pk. 1880, 2.6. § 4 ja 1.9. § 14 (valtuuston kanta) Sen. Talousos. SD 958/245 1888 (asiakirjoja vv:n 1883–85 ja 1887–88 äänioikeusjutuissa); TTY:n Vkert. 1888, ss. 40 ja 41 sekä 1892, ss. 32 ja 33; Tamp. San. 1890: 149; TTY:n Pk 1893, 26. 2. (äänioikeusasian myöhempiä vaiheita). – Veroäyrikysymys: Valt. Pk 1875, 24.2. (valtuusto ja kunnallisverotus); Tamp. San. 1880: 3, 6, 9–11, 13, 16, 17, 86, 90, 96 (veroäyritaisteluja); Valt. Pk 1881, 9.2. § 18 (300 mk:n veropohja); Aamul. 1882: 19 ja seur., 1883: 95 ja 97 (Aamulehden verotusohjelma).

c) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet

(43) Yleisiä lähteitä: Aamulehden vuosikerrat; A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen klubi 1891–1901. – Erikoiskohtia: Aamul. 1893: 11 ja 13 (kuvaus 1893 v:n tammikuun vaalista); TTY:n Vkert. 1897, ss. 72–79 (kunnallinen työväenpuolue).

d) Tampere valtiopäivillä

(44) "Tammerfors Stads Kyrkohandlingar", Tampereen kirkonarkisto (Stadigh v:n 1800 valtiopäivillä); Protocoll hållit i det högvördiga presteståndet vid landtdagen i Borgå stad år 1809, ss. 395–399 (Tihlman Porvoon valtiopäivillä); Polit. Tuomiok. 1861, 2.10. § 2 ja 4.12. § 3 (Tammikuun valiokunta), 1863, 11.8. § 1 (1863 v:n valtioll. vaali), 1866, 21.11. § 1, 1867, 20.2. § 2 (1867 v:n valtiopäivät); Tamp. San. 1871: 53 ja 1876: 40 ja 47; Polit. Tuomiok. 1876, 22.11. § 333 (1870-luvun valtioll. vaalit); A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen klubi 1891–1901 (tietoja 1880- ja 1890-lukujen valtioll. vaaleista); Tamp. San. 1881: 67, 69–71, 73, 76, 77, 94 ja 98 (v:n 1881 vaali); "Morgonbladet" 1881: 302, "Helsingfors Dagblad" 1882: 13; Aamul. 1882: 6 ja 1883: 101 A (Procopén itsensä-äänestys); Aamul. 1882: 6 ja 17 (sosialisti-juttu); Valt. Pk 1882. 1.2. § 32 (valtuuston anomus); Tamp. San. 1884: 99–119, 127, 138, 148; Aamul. 1884: 116–119, 139, 143, 145 ja 151 (v:n 1885 valtioll. vaali ja valtiopäivätoivomukset); Aamul. 1893: 240, 242 (ehdokkaiden mielipiteet); TTY:n Vuosikert. 1898, s. 6 (työväki ja valtioll. vaalit).

e) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta

(45) Yleisiä tietoja: A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen klubi 1891–1901. – Erikoiskohtia: Polit. Tuomiok. 1863, 11.8. § 1 ja 1866, 21.11. § 1 (vaalitapa 1860-luvulla); Polit. Tuomiok. 1871, 15.11. § 267 (vaalijärjestysehdotus); Tamp. San. 1881: 34 (maistraatin kokous); Sen. Talousos. SD 1148/253 1882 ja 1405/260 1883 ("Tampereen jutun" asiakirjoja); Aamul. 1883: 17, 74, 77, 82, 101 A sekä 1883: 15, 21, 62 (kirjoituksia ja uutisia "Tampereen jutusta"); Aamul. 1883: 75 ja 1884: 134; Tamp. San. 1884: 106, 109, 111, 131, 133, 138 ja 148 (lausuntoja äänioikeudesta); Aamul. 1895: 32 ja 34; V. Malin (Malinen), Valtiollisen ääniasteikon alentamiskysymys Tampereella (1895); TTY:n Pk 1894, 22.4. sekä 1895, 20.1., 27.1., 13.10. ja 10.11.; TTY:n Vuosikert. 1895, ss. 8–12 (1894–96 vv:n äänioikeusliike); Kansan Lehti 1900: 100 (työväen puoluehallinnon nimienkeräyksen tulokset); TTY:n Vuosikert. 1902, ss. 21–28 (v:n 1902 ääniraja-alennus).

(46) Vanhemmat puoluetaistelut: Polit. Tuomiok. 1852. 26.4. § 1, 1853. 27.4. § 2, 1860. 9.5. § 1 ja 21.11. § 3 (verotustaisteluja); Polit. Tuomiok. 1863. 23.3. § 7, 1865. 8.5. § 2, 1866. 24.10. § 2 ja 1870, § 147 (riitoja virkamiesten palkoista). Sortovuodet ja suurlakko: Aukusti Alhovuoren kirjoitus "Aamulehden suhde suomalaiseen puolueeseen", Aamulehden kirja (1906), ss. 29–49; Valtuuston Pöytäkirjat; Suurlakonaikaiset sanomalehdet; Asiakirjoja TTY:n arkistossa.

8. KUNNALLISHALLINTOA

(47) Kunnallishallinnon vaiheita. Yleisiä lähteitä: J. A. Linnavuori, Katsaus Tampereen rahatoimikamarin vaiheisiin 1875–1925; Yrjö Raevuori, Tampereen kaupungin kunnallishallituksen vaiheita, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); Valtuuston Pöytäkirjat; Valtuuston ja rahatoimikamarin painetut vuosikertomukset, joista edelliset alkavat 1894 ja jälkimmäiset 1892 (kumpikaan sarja ei ole aivan täydellinen). – Erikoiskohtia: Tampereen Vuosikirja 1882, s. 6 (valtuuston sihteeri); Valt. Pk 1880. 24.11. § 11 (taksoituslautakunta); Valt. Pk 1888, 8.2. § 12 (valtuuston pöytäkirjain pitäminen); Aamul. 1901:3 (rahatoimikamarin 25-vuotinen historia); Johtosääntöehdotus Tampereen Rahatoimikamarille 13.1.1899 (pain. 1899); Asiakirjoja 28.1.1899 (pain. 1900): Asiakirjoja 2.11.1900 (pain. 1900); Ehdotus Tampereen kaupungin Rahatoimikamarin Ohjesäännöksi (pain. 1901) (kunnallishallinnon uudistus; Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia II). Kunnallishallinnollisia virastoja koskevat asetukset ja ohjesäännöt (pain. 1904); Tampereen Rahatoimikamarin kanslian johtosäännöt (pain. 1909); Tampereen Rahatoimikonttorin johtosääntö (pain. 1909).

(48) Kaupungin hallinto: Muistelmia kaupunkimme raatioikeudesta ja maistraatista, "Koi" lehti 1880: 14; Tamp. Vuosikirja 1888, ss. 60–61; Polit. Tuomiok. 1863, 23.3. § 7 ja 1871, § 96; Tampereen kaupunki. Satavuotismuisto 1879), ss. 52–53 (maistraatin vanhempia vaiheita ja palkkaussääntöjä); Asiakirjoja, jotka koskevat väliaikaisen III:nen osaston perustamista Tampereen kaupungin Raastuvanoikeuteen (pain. 1899); Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia 1 a. Säännökset Tampereen kaupungin raastuvanoikeuden ja maistraatin kokoonpanosta ja toiminnasta ynnä palkkasääntö mainittuja virastoja varten (pain. 1905) (maistraatin uudempia vaiheita); Polit. Tuomiok. 1860, 26. 11. §§ 3–4 ja 29.11. § 1 sekä 1865, 8.5. § 2 (pormestarin virka); Polit. Tuomiok. 1867, § 51 (viskaali); Polit. Tuomiok. 1863, 23.3. § 7, 1865, 8.5. § 2 ja 1870, § 147 (palkkariitoja); Valt. Pk 1880, 1.9. § 8 ja 1881, 28.12. § 191 (valtuuston ja maistraatin riitoja); Tidskrift utg. af Juridiska Föreningen i Finland 1878–1879, s. 265 seur. (Wald. Enebergin alustus); Nyqvist, Anteckningar enl. prof. R. F. Hermansons föreläsningar öfver inhemsk förvaltningsrätt, s. 383; "Morgonbladet" 1884: 134 (valtuustohallinto ja maistraattihallinto). – Raatitalon rakennushistoria: Polit. Tuomiok. 1870, § 29; Tampereen kaupunki. Satavuotismuisto (1879), ss. 43–44; Valt. Pk 1879, 12.2. § 5; Lis. Valt. Pk 1886, 30.4; Tampereen kaupungin kunnalliskalenteri 1888, ss. 113–114; Aamul. 1890: 6 ja 11. Vankila: Polit. Tuomiok. 1872, § 253; Tamp. San. 1874: 5; Tamp. Vuosik. 1882: 43.

(49) Tampereen polisilaitos: Tamp. San. 1866: 29; 1868: 48; 1870: 16 ja 1871: 45 (Tampereen vanhempi polisilaitos); Aamul. 1884: 122–123; Valt. Pk 1885, 17.4. §§ 57–59 ja 2.9. §§ 111–112; Aamul. 1890: 19 ja 94; Ehdotus Polisijärjestykseksi Tampereen kaupunkia varten (pain. 1891) (uuden polisilaitoksen perustaminen); Tampereen polisikamarin vuosikertomukset tilastoineen polisikamarin arkistossa; Aamul. 1901: 176; Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia V. Yleistä järjestystä koskevat asetukset ja ohjesäännöt (pain. 1906) (Tampereen polisin myöhempi toiminta).

(50) Palotorjunta. Yleisiä lähteitä: K. V. Kaukovalta, Tampereen vakinainen palokunta 5.7.1898–5.7.1923 (1923); A. V. Sauramo, Palotorjunnan kehittyminen Tampereella, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero) (lyhyt yleiskatsaus); Tampereen Vapaaehtoinen Palokunta 1873–1898 (muistojulkaisu 1898). – Erikoiskohtia: Polit. Tuomiok. 1865, 23.8. § 1 ja 26.8. § 1; "Helsingfors Dagblad" 1865: 194; Tamp. San. 1888: 16 (v:n 1865 palo); Polit. Tuomiok. 1869, 9.4. § 8, 23.6. § 7, ja liite tuomiokm lopussa (palojärjestysehdotus); Brandordning för Tammerfors Stad, fastställd af Kejs. Senaten för Finland den 9 december 1865 (pain. 1866) (v:n 1865 palosääntö); Polit. Tuomiok. 1868, 24.8. § 7 ja 14.10. § 2; Tamp. San. 1868: 45 (v:n 1868 parannukset); Tamp. Vuosik. 1882, ss. 29–39; Valt. Pk 1885, 16.4. § 49; Tampereen palotoimisto, painetut vuosikertomukset 1890-luvulta (tietoja kaupungin palotoimesta); Palotoimiston ehdotus uuden palolaitoksen perustamiseksi (pain. 1897); Tampereen kaupungin Polisijärjestys (Ehdotus) (pain. 1898); Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia IV. Palolaitosta koskevat asetukset ja ohjesäännöt (pain. 1903); Valt. Vuosikertomukset (uusi palolaitos ja keskuspaloasema); Tammerfors Stads kyrkosprutkassaräkning 1822–1877 (kirkonarkistossa). Lisäykseksi tekstiin mainittakoon, että palovartijakäytävä vanhan kellotapulin ympärille rakennettiin 1882 ja että uuden palosammutuslaitoksen paloasema oli aluksi Puutarhakadun talossa 6.

9. KUNNALLISTALOUTTA

Yleiskatsaus kaupungin vanhempaan kunnallistalouteen: J. A. Linnavuori, Katsaus Tampereen rahatoimikamarin vaiheisiin 1875–1925 (taulukot Hannes Huhdin laatimat). Tietoja kaupungin kunnallistaloudesta ja sen eri haaroista olemme saaneet myös kaupungin alkuperäisistä ja (uudemmalta jaksolta) painetuista tileistä sekä rahatoimikamarin ja valtuuston vuosikertomuksista. Kaupungin vanhemmasta tulotaloudesta antavat lisäksi taksoituskokousten pöytäkirjat tärkeitä tietoja.

a) Erityiset kunnalliset tulolähteet

(51) Kiinteimistötuloista tietoja edellämainituissa yleisissä lähteissä.

(52) "Tuloatuottavia oikeuksia": Polit. Tuomiok. 1835, 23.3. § 3 (plantaashivero); Aamul. 1890: 123 ja 1891: 46; Valt. Vnosikert. 1906, s. 84 (huutokauppatulot); Valt. Pk 1876, 29.10. § 153 (pesänkirjoitusmaksut); Valt. Vuosikert. 1906, s. 47 (sakko-osuudet); Valt. Pk 1876, 11.10. (koiravero).

(53) Uudenaikaisemmista kunnallistuloista vrt. J. Redlich, Die englische Lokalvenvaltung (1901); Sama, Das Wesen der österreichischen Kommunalverfassung (1910); L. Sinzheimer, Der Londoner Grafschaftsrath; Percy Ashley, Local and Central Government (1908).

b) Kunnallisverot: vanha jakso 1802-1874.

(45) Polit. Tuomiok. 1853, 27.4. § 2, 1855, 11.7., 1862, 7.5. § 2 ja 1864, 28.9. § 6 (tonttiäyrit); Tuomiok. 1810, 22.10. § 2 ja Polit. Tuomiok. 1852, 26.4. § 1, 1853, 27.4. § 2. ja 1855, 11.7. (kanpunginvero ja vuokraprosentti); Tuomiok. 1808, 8.1. § 7 ja Polit. Tuomiok. 1819, 20.12. § 1 (tonttivero-osat); Polit. Tuomiok. 1819, 20.12. § 1, 1843, 10.4. § 15, 1853, 27.4. § 4 ja 1861, 15.4. § 7 (porvaruusvero-osat); Tuomiok. 1808, 8.1. § 7 ja 1811, 21.1. § 5 (varallisuusvero-osat); Tuomiok. 1802, 28.6. § 2 ja 1804, 21.11. § 1 (vanhimpia taksoituksia); Tuomiok. 1810, 24.12. § 2 ja 1811, 21.1. § 15; Polit. Tuomiok. 1824, 24.12. § 6, 1825, 10.10. § 2, 1857, 6.5. § 1 ja 1860, 9.5. § 1 (vanhat kunnallisverot ja palolaitosvero); Vanhoja verolippuja Finlaysonin tehtaan arkistossa ja Hämeen Museossa; Polit. Tuomiok. 1860, 9.5. § 1, 21.11. § 3 ja 5.12. § 2, 1861, 15.4. § 7 ja 22.4. § 8, 1862, 7.5. § 2, 1863, 22.4. § 1 ja 1864, 28.9. § 6; Keis. päätös 28.5.1863 (kaupungin tileissä) (verotusuudistus).

c) Kunnallisverot: uusi jakso 1875–1905.

(55) Valt. Pk 1876, 22. 11.§ 151 ja Pk:n Liitteitä (Frenckellin valitusjuttu); Valt. Pk 1876, 28.6. § 76 ja 1881, 9.2. § 18 sekä Tamp. Vuosik. 1881, s. 51 (vaivaismaksu).'

d) Kaupungin menot

(56) Ks. alussamainittuja yleisiä lähteitä. – Aamul. 1901: 90 (työmiesurakat).

e) Kaupungin rahaliike

(57) Alussamainitut yleiset lähteet. Tamp. San. 1892: 49 ("kunnallisia syntejä"); Valt. Vuosikert. 1900, ss. 12–15.

10. KASVAVA KAUPUNKI

a) Kyttälä

(49) Kyttälän osto: "Kyttälän osto", Tamp. kaupunki. Satavuotismuisto (1879), ss. 29–41; Sen. Talousos. KD 541/56 1856; Polit. Tuomiok. 1857, 17.7. § 1, 20.8. § 1, 28.8., 1858, 31.3. § 1, 21.7. sekä 19.8. (Kyttälän ostopuuhat 1856–58); Polit. Tuomiok. 1865, 6.3. § 5, 20.3. ja 23.8. § 2 (lääninrajani järjestely); Polit. Tuomiok. 1872, 26.2. § 45, 27.3. § 68, 13.10. § 228, 8.12. § 264, 1874, 25.2. § 26 ja 1875, 17.2. § 24 (Kyttälän lopullinen lunastus).

Elias Enteen kokoelmat Historiallisen Seuran arkistossa Helsingissä sisältävät tarkkoja kuvauksia vanhasta Kyttälästä. Niiden mukaan kulki Kyttälän läpi vanha ja uusi maantie, joiden välissä oli linjakatuja. Niistä oli levein "Leveekatu", jonka jatkona oli Siukolankatu ynnä "Arkelinin ahde". Verkatehtaan portilta alkoi uuden maantien suuntainen kapea ja väärä "Nimetönkatu"; sitä ja uutta maantietä yhdisti kapea, pahamaineinen "Evankeljumikatu". Sorinahteen puolen huonomaineisia paikkoja olivat "Tumpoon saha", "Hotelli Lopotti", "Luodin mamman pesä"; toisia samanlaisia sielläpäin olivat "Hellanpäällystän kapakka", "Silkkitehdas" y.m.

(59) Kyttälän järjestely: Valt. Alituisen valmist. valiok. miet. 17.11.1891; Tamp. San. 1889: 138, 140; Valt. Pk 1877, 28.3.1880, 4.2.1881, 12.10. § 133 ja 1885, 16. 4; Tamp. San. 1892: 19 ja 20.

b) Jatkuvia järjestelyjä

(60) Kaupungin asemakaavan kehitys. Yleiskatsauksia: Bertel Strömmer, Tampereen asemakaavan kehitystä, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); Sama, Tampereen kaupunkikuvan kehityksestä, Aamul. 1930: 240 (Sunnuntailiite). – Muita lähteitä: Rahatoimikamarin kert. 1903, ss. 3–5 (kaupungin pinta-ala); Kaupungin asemakarttoja eri ajoilta, julaistuja Tampereen kaupunki. Satavuotismuisto (1879) ja myöhemmissä osoitekalentereissa sekä eri lehtinä; Asemakarttakomitean ehdotus Tampereen kaupungin asemakartan laajentamisesta (pain. 1895).

(61) Tonttijärjestys: Kaupungin asemakaavoja eri ajoilta. Rahatoimikamarin kertomuksia.

c) Rakennus- ja talonomistusoloja

(62) Tietoja taloista ja rakennuksista Blåfieldin papereissa, Tamp. Vuosikirjoissa ja osoitekalentereissa; SVT. VL Väestötilastoa. Väenlaskut Tampereella 1880–1920.

d) Asuntokysymys

(63) Heikki Tiitola, Piirteitä Tampereen asunto-olojen kehityksestä, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero) (yleiskatsaus); Väinö Vallin (Voionmaa), Tampereen kaupungin kasvamisesta ja asutustavasta, Asuntokysymys, esitelmiä ja ehdotuksia, julk. Kansantaloud. Yhdistys (1904), ss. 1–30; I. V. Kaitila, Tampereen asunto-oloista viime vuosisadan 50- ja 60luvuilla (Tampereen työväenopiston lehtisiä 1) (1906); Rahatoimikamarin ja Valtuuston painetut vuosikertomukset; SVT. VI. Väestötilastoa. Väenlaskut Tampereella 1880–1920.

e) Työväen asunto-oloja

(64) Edellisessä viitekappaleessa mainitut lähteet. Lisäksi Aamul. 1890: 297 (Juhannuskylä); G. R. Snellman, Tutkimus vähävaraisten asunto-oloista vuonna 1909 Tampereen kaupungissa sekä viereisissä Pirkkalan ja Messukylän pitäjäin osissa (191C); Komitean mietintö työväen asunto-olojen parantamisesta Tampereella 10.12.1909.

11. VETTÄ JA VALOA

(65) Vesijohto: Polit. Tuomiok. 1858, 23.1. § 1, 1865, 18.10. § 2 ja 22.11. § 3; Sanomia Tampereelta 1866: 26; Polit. Tuomiok. 1874, §§ 45, 230 ja 245; Tamp. San. 1880: 20 (Ahlbergin ehdotus); Valt. Pk 1881, 8.6. § 79; Tamp. Vuosik. 1883, ss. 32–35 (kertomus vanhasta vesijohdosta); Tampereelle rakennettavan korkeapaineisen vesijohdon ehdotus (pain. 1891); Komitean mietintö Tampereen kaupunkiin perustettavasta vesijohtolaitoksesta (1895); Kertomus Tampereen Vesijohtokomitean toiminnasta v. 1896, Kertomus Tampereen Vesijohtokomitean toiminnasta vuosina 1897 ja 1898, Tampereen Uuden vesijohdon ohjesääntö ja taksa, Vesijohdon vuosikertomukset (Uusi vesijohto).

(66) Sähkön tulo Tampereelle: Sähkölampun keksimisestä 50 vuotta, Aamul. 1929: 287; Tamp. San. 1881: 72 (kirjoitus "Sähkö"); "Herra Edisonin malja!" Tampereella 50 vuotta sitten, Kansan Kuvalehti 1932: 7.

(67) Kaupungin sähkölaitos: Tamp. San. 1887: 4, 37, 138 ja 139 sekä 1888: 101 ja 106; Valt. Pk. 23.11.1887, 5.10.1888 ja 12.10.1888; Nimimerkki "–b– –v–", Tampereen kaupungin katusähkövalaistus 40vuotias, Aamul. 1928: 242; Rahatoimikamarin vuosikertomukset ja Kunnalliskertomukset (Sähkölaitoksen kertomukset); Asiakirjoja, jotka koskevat Tampereen kaupungin sähkövalolaitoksen laajentamista, 1 ja 2 (1899).

12. PUHTAUS JA TERVEYS

Päälähteinä tämän luvun kirjoittamisessa ovat olleet terveydenhoitolautakunnan painetut vuosikertomukset 1881–1886 (ruotsinkieliset) sekä v:sta 1887 eteenpäin (suomenkieliset, sisältyvät myöhemmin kaupungin kunnalliskertomuksiin), Terveyden- ja saiiaanhoitoa koskevat asetukset ja ohjesäännöt (Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksissa) sekä valtuuston ja rahatoimikamarin painetut vuosikertomukset. – Lyhyt yleiskatsaus Yrjö Kulovesi, Näköaloja ja perspektiivejä Tampereen terveydenhoidon kehitysvaiheista, Aamul. 1929 (Tampereen 150-vuotisnumero).

(68) Viemärilaitos: Tamp. San. 1867: 9; Polit. Tuomiok. 1873, § 27; Valt. Pk Liitteitä 1889 (Heleniuksen esitys); Tamp. Vuosik. 1884, ss. 79–80 (Kyttälän viemärilaitos); Aamul. 1894: 40 (uusi viemärilaitos).

(69) Puhtaanapito: Polit. Tuomiokirjat; Terveydenhoitolautakunnan kertomukset.

(70) Yleisiä terveysoloja: Terveydenhoitolautakunnan kertomukset; Aamul. 1892: 171 ja 255, 1894: 35 (tietoja siisteydestä y.m.).

(71) Kuolleisuus: Kuolleisuudesta, sen syistä ja esiintymisestä eri väestöryhmissä ja kaupungin eri seuduissa tarkkoja tietoja vanhemmilta ajoilta Blåfieldin kokoelmissa ja myöhemmiltä terveydenhoitolautakunnan kertomuksissa.

(72) Kansantaudeista ja lastenkuolleisuudesta tehdään säännöllisesti tarkkaa selkoa terveydenhoitolautakunnan kertomuksissa.

(73) Terveydenhoitolaitokset: Tamp. San. 1866: 31 A ja 1872: 38 (vanhempia terveydenhoitoyrityksiä); Mikko Ahlman, Muutamia piirteitä Tampereen lääkäriseuran historiasta, Aamul. 1929 (Tampereen 150-vuotisnumero).

13. KÖYHYYS JA TYÖTTÖMYYS

a) Nälkävuodet 1866-1868

(74) Nälkävuosista 1866–68 on runsaasti tietoja silloisissa Tamp. Sanomissa. Lisätietoja saatu kaupungin vuosikertomuksista.

b) Köyhäinhoito

(75) Päälähteitä Tampereen uudemman köyhäinhoidon tuntemiseen ovat köyhäinhoitohallituksen pöytäkirjat ja tilit sekä painetut vuosikertomukset v:sta 1892 alkaen (myöhemmin kaupungin kunnalliskertomuksissa). – Köyhäintalon alkuhistoriasta antavat tietoja Valt. Pk 1879, 19.3. § 13, 1881, 8.2., 23.3. § 42, 27.4., 26.10. § 139 ja 28.12. §§ 184 ja 185, 1882, 27.9. § 163, 1884, 26.11. § 137, 1885, §§ 108, 141 ja 179; Valt. Pk:n Liitteet 1882 (köyhäintalon perustaminen).

c) Hyväntekeväisyys

(76) Rouvasväenyhdistys: Tamp. San. 1866: 21 ja Aamul. 1892: 209. – Lasten työhuone: Tamp. San. 1881: 9, 12, 16, 17, 81 ja 82.

d) Työttömyys

(77) Päälähde Tampereen vanhempain työttömyysolojen tuntemiseen on Eino Kuusi, Talvityöttömyys, sen esiintyminen, syyt ja ehkäisytoimenpiteet (väitöskirja) 1914. Lisätietoja sisältävät rahatoimikamarin ja valtuuston sekä työväenyhdistyksen vuosikertomukset. – Työnhakijat Tampereella 1891–1911, Kuusi, main. teos, s. 79.

14. ALKOHOLIKYSYMYS JA RAITTIUSLIIKE

Päälähteinä tämän luvun kirjoittamisessa on käytetty Väinö "Wallin (Voionmaa), Väkijuomalakien sovelluttaminen ja käytäntö kaupunkikunnissa (1901); J. O(ksanen), Katsaus raittiustyön vaiheisiin Tampereella ennen vuotta 1909 (1909); Tampereen raittiusseura 1884–1924 (1924). Lyhyt yleiskatsaus Kaarlo Tiililä, Kaupunkimme raittiusrientojen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, Aamul. 1929 (Tampereen 150-vuotisnumero).

a) Käänne väkijuomakysymyksessä

(78) Kuusi- ja seitsenkymmenluvun väkijuoma-asiat: Polit. Tuomiok. 1866, 9.4. § 1 ja 23.4. § 1 (Pyynikin ravintolat); Kirjekirja 26–30/4. 1866 (Granbergin tehdas); Polit. Tuomiok. 1866, 30.7. § 1, 1868, 21.9. § 4, 21.12. § 2, 1870, § 227, 1871, §§ 30 ja 124, 1873, § 197, 1874, §§ 20, 219, 284, 285, 294, 312, 329 ja 333 (viinan ja konjakin myyntiasioita); Polit. Tuomiok. 1866, 9.4. § 3, 30.4. § 1 ja 25. 6. § 1, 1869, 14.6. § 4, 1872, §§ 111 ja 170 sekä 1873, § 149 (oluenmyyntiasioita); Polit. Tuomiok. 1866, 24.9. § 7, 1871, §§ 177, 264 ja 265 sekä 1872, § 92 d; Tamp. San. 1869: 40; Tyko Varto, Muistojen komeroista, Kieltolakilehti 1931: 45 (juomatapoja).

b) Seitsenkymmenluvun rientoja

(79) Juomalakkoliike: Tamp. San. 1873: 1, 43, 44, 47, 48 ja 51; 1874: 1 ja 8 sekä 1875: 2 ja 3; K. Verkko, Yhteistyössä, s. 9 (v:n 1873 juomalakkoliike). – Konjakkikauppa: Valt. Pk 1877, §§ 85, 91 ja 118, 1879, 12. 2., 19. 3, 13. 6 ja 19. 11 sekä 1880, 15. 3.

c) Gööteporin järjestelmä Tampereella

(80) Gööteporin järjestelmää Tampereella valaisevat Leo Harmaja, Gööteporin järjestelmä Suomessa, yhteiskunnallis-tilastollinen tutkimus (1907), Anniskeluyhtiön painetut säännöt, vuositilit ja tarkastuskertomukset, Valtuuston painetut vuosikertomukset. Ks. myös Valt. Pk 1875, 17. 11. § 8; Tammerf. Aftonbl. 1882: 10.

d) Tampereen raittiusyhdistykset

(81) Tampereen raittiusseuroista antavat laajempia tietoja: Muistoja 1884–1904. Juhlajulkaisu Tampereen Raittiusseuran Liitto-yhdistyksen kaksikymmenvuotisen toiminnan muistoksi (1904); Lyhyt katsaus Taiston 15vuotiseen toimintaan v. 1887–1902; Tampereen Raittiustaloasia, toimittanut Liiton johtokunta (1900); Tampereen raittiusseura 1884–1924 (1924); J. O(ksanen), Katsaus raittiustyön vaiheisiin Tampereella ennen vuotta 1909 (1909).

e) Kunnalliset väkijuomataistelut

(82) Kunnalliset taistelut esitetty pääasiallisesti valtuuston alkuperäisten pöytäkirjain ja sanomalehtien mukaan. – "Väinämöisen" vuosikerrat 1893–1907; V. Malin (Malinen), Tampereen väkijuomatilastotutkimus (Yhteisk. taloud. Aikakausk. 1906, ss. 35–43); Kaarlo Tiililä, Eino Sakari Yrjö-Koskinen, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kurvauksia" (1929), ss. 312–321.

15. TYÖVÄEN ELÄMÄÄ JA OLOJA

Yleiskatsauksia: Emil Viljanen, Tampereen työväestön elämästä ja pyrkimyksistä, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 58–80.

a) Työväenluokka yleensä

(83) Tiedot koottu pääasiallisesti Tampereen maistraatin laatimista luetteloista, Manufakturihallituksen vuosikertomuksista, Tampereen väkilukutauluista (Tilast. Päätoimiston arkistossa), väestölaskelmista Blåfieldin kokoelmissa ja Tampereen väenlaskuista (SVT. VI. Väestötilastoa. Väestön ryhmitys ammatin ja elinkeinon mukaan kaupungeissa).

b) Tehtaalaisoloja

(84) Patriarkallisuus ja järjestyssäännöt: Tamp. San. 1870: 30 sekä 1871: 13, 1888: 12, 35 ja 36 (patriarkallisia oloja); painettuja järjestyssääntöjä v:sta 1874 alkaen; painamattomia järjestyssääntöjä Käsityö- ja tehdasyhdistyksen arkistossa.

(85) Tehtaalaisten taloudelliset olot: Tietoja koottu Finlaysonin tehtaan arkistosta ja Teollisuushallituksen arkistosta (Valtionarkistossa); Tamp. San. 1876: 17, 1877: 14 ja 1885: 115 (huonoja aikoja).

(86) Tapaturmat ja taudit: Blåfieldin paperit; Tamp. Vuosik. 1883, ss. 23–24; myöhemmät terveydenhoitolautakunnan kertomukset.

(87) Lasten työ: Teollisuustilastosta (SVT. XVIII A. Teollisuustilasto) koottuja tietoja.

c) Työväen yleisiä oloja. Ulkotyöväki

(88) Työväen perhe-elämää: Tyko Varto, Muistojen komeroista, Kieltolakilehti 1931: 45. – Yleiset työolot ja työpalkat: Tamp. San. 1870: 14, 1876: 17 ja 50, 1877: 14 ja 1881: 94; Aamul. 1884: 20, 1890: 229, 1892: 88, 150 ja 297 sekä 1893: 125, TTY:n Vuosikert. 1888, ss. 3, 6 ja 1892, s. 40; Eino Kuusi, Talvityöttömyys, ss. 104–105.

d) Työoloja

(89) Työaika: Siitä antavat yleisempiä tietoja tehtaiden järjestyssäännöt; TTY:n Vuosikert. 1888–93 (tiedusteluja); Aamul. 1884: 10; K. V. Kaukovalta, Tampereen Verkatehtaan historia (1930), s. 148 (työajan kehitys verkatehtaalla); Lentolehti "Ainoastaan 10 tuntia" (10 tunnin työpäivä). – Työlakot: Tamp. San. 1866: 28, 1869: 25, 1874: 26 ja 1888: 61; Kansan Lehti kesäkuu 1900.

e) Vanhaa työväenhuoltoa

(90) Työväenlainsäädännön alku: Sen. Talousos. KD 386/36 1859 ja 39/4 1862 sekä Sen. Talousos. Pk 1862. 8. 4.

(91) Tehtaiden huoltolaitokset: Aamul. 1892: 274 ja 1900: 262; K. V. Kaukovalta, Tampereen Verkat, hist. (1930), s. 150; Teollisuushan. Tiedonant. 22, s. 5: Sam. 27, s. 153 ja 29, s. 57 (tehtaiden ruokalat); Kansan Lehti 1900: 24; Teollisuusalan. Tiedonant. 34, s. 164 (työväen osuus voittoon).

(92) Kunnan toimia: Valt. Pk 1882, 29.11. (Työväenhuollon alkuajoilta). – Työväenopisto: Valt. Vuosikert. 1898, ss. 11–12; Tampereen Työväenopisto 1898–1908 (1908); Tampereen Työväenopisto 1899 16/1 1924 (juhlajulkaisu 1924); V. Malinen, Tampereen työväenopiston synty, main. juhlajulkaisu, ss. 3–7; Em. Lammi, Tampereen työväenopisto 25-vuotias, main. juhlajulkaisu, ss. 8–65.

16. VANHEMPI TYÖVÄENLIIKE

a) Työväenliikkeen varhaisvaiheita

(93) Työväen sivistyskausi: Kaarlo Mäkinen, Tampereen kansakoulujen historia (1922), ss. 82–83. – Taloudellisia yhteispyrintöjä: Apurahastot: Työv. lainsäädäntöä tarkast. komitea III, Mietintö apukassoja koskevasta lainsäädännöstä (19..); SVT XXVI. Työtilastoa B. Apukassat (v:sta 1899). – Ravintoyhtiöpuuhat: Tamp. San. 1873: 6, 10 ja 20 sekä 1874: 26; U. Suometar 1908: 211; Vrt. teksti s. 217 ja siihen kuuluvia viitteitä (ed. s. 258).

b) Työväenyhdistys ja sen valtakausi

(94) Tampereen Työväenyhdistyksen historian yleislähteinä käytetty TTY:n painettuja vuosikertomuksia ja yhdistyksen ja sen johtok:n sekä puoluehallinnon pöytäkirjoja (TTY:n arkistossa). – Erikoisteoksia: Tyko Varto, Tampereen Työväenyhdistys 1886–1906 (1906); Em. Lammi, Tampereen Työväenyhdistys 35-vuotias (1922); K. Sahramäki, Tampereen Työväenyhdistyksen talo 1890–1930 (1930). – Ulkotyöväenyhdistyksen vaiheet esitetty painettujen vuosikertomusten ja TUY:n arkistossa olevain asiakirjain mukaan. – Äänenkannattaja: Kansan Lehti 1899–1914. Muistojulkaisu (1914); Antton Huotari, Piirteitä Kansan Lehden 15-vuotiselta matkalta, main. muistojulk., ss. 6–13; Yrjö Mäkelin, Kansan Lehti sortovuosina, main. muistojulk., ss. 17–24. – Työväenliikkeen merkkimiehiä; Sigurd Nordenstreng, Porvarissäädyn historia V (1921), ss. 207–208: Henrik Viktor (Heikki) Lindroos; "Kansallinen Elämäkerrasto" (1932): Yrjö Mäkelin.

c) Alkava ammattiyhdistysliike

(95) Tampereen ammatillisen työväenliikkeen yleiset lähteet samat kuin edellä Tampereen Työväenyhdistyksen historian. Lisäksi Matti Paasivuori, Ammattiyhdistykset ja liitot, juhlajulk. "Suomen Ammattijärjestö 1907–1927", ss. 20–31. – Erikoislähteitä: (Ida Vihuri) Tampereen Sosialidemokraattinen Naisyhdistys 1899–1924 (1924); K. V. Syrjänen, Suomen Kutomateollisuustyöväen liitto 25-vuotias, Kansan Lehti 6. 6. 1931.

17. KIRKOLLINEN ELÄMÄ. OPETUSLAITOKSET:

a) Kirkko

(96) Yleiskatsaus: Yrjö Hirvonen, Piirteitä Tampereen kirkollisista oloista, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero). – Pappisvirat, kirkolliset verot ja kirkkorakennukset: Tamp. San. 1866: 38 ja 1871: 33; Aamul. 1883: 79 ja 96 sekä 1884: 29 ja 31; Tamp. Vuosik. 1881–84. – Lahkolaisuus ja uskonnolliset yhdistykset: Tamp. San. 1875: 9 ja 11 sekä 1883: 113; Vartija 1889: 247–259; Asianom. yhdistysten vuosikertomuksia. – J.W. Wallinheimo, Josef Grönberg, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss, 245–270.

b) Oppikoulut

(97) Yleiskatsaus: Viljo Hytönen, Suomalaista sivistystaistelua (19..). – Tampereen ala-alkeiskoulu: Suometar 1855: 10 ja 28. – Tampereen ylä-alkeiskoulu: A. F. Rosendal, Tampereen yläalkeiskoulu 1860–1876; K. Jaakkola, Rehtori Aadolf Fredrik Rosendal, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 271–281. – Ylemmän oppikoulun puuha ja realikoulu: Polit. Tuomiok. 1864, 14.11. § 1 ja 28.11. § 2; Tamp. San. 1868: 37 ja 41, 1869: 41–43, 1872: 49 ja 50 sekä 1873: 40. – Suomalainen yksityislyseo: Från den för afgifvande af betänkande och förslag rör. läroverksfrågan tillsatta komité (1880); Valt. Pöytäk. 1878. 6.11. § 4 ja 1881. 16.2. § 20. – Realilyseo: Tampereen realilyseo ja Tampereen lyseo 1884–1924 (1924). – Koulujen vuosikertomuksia. – Koulumiehiä: Kaarlo Tiililä, Erno Sakari Yrjö-Koskinen, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 312–321; "Kansallinen Elämäkerrasto" (1931), Verner Aleksander Malinen.

c) Ammattikoulut

(98) Tiedot ammattikouluista koottu virall. tilastosta ja Teollisuushan, tiedonannoista.

d) Tampereen kansakoulut

(99) Yleisteos: Kaarlo K. Mäkinen, Tampereen kansakoulujen historia (1922); Otto Erkkilä, Katsaus Tampereen kansakoululaitoksen kehitykseen, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero) (lyhyt yleiskatsaus); Otto Erkkilä, Johannes Aatami Pelkonen, juhlajulkaisu "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 298–311. – Tamp. San. vuosikerrat 1870–72 (kansakoulun perustaminen). – Blåfieldin paperit; Polit. Tuomiok. 1865, 27.2. § 5 ja 12.6. § 6 (tehdaskoulut).

18. LUKU TAMPEREEN SIVISTYSHISTORIAA

(100) Kirjastot: Kaupungin lukusalin ja kansankirjaston painettuja vuosikertomuksia; T. Kärkönen, Tampereen Kaupungin Lainakirjaston 25-vuotinen vaikutus ja vaiheet (1886, eripainos); J. A. Kemiläinen, Tampereen kirjastotalon vihkiäisjulkaisu (1925); S(uoma) K(ärkönen), Tampereen kansankirjasto 1861–1921, main. vihkiäisjulkaisu, ss. 9–19; K., Tapani Kärkönen, main. vihkiäisjulkaisu, ss. 49–51; Tyko Varto, Muistelmia kirjastonhoitaja Tapani Kärkösestä ja hänen aikaisestaan kaupungin lainakirjastosta, main. vihkiäisjulkaisu, ss. 54–59; Armo Keravuori, Tampereen kaupunginkirjaston vaiheista, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 96–113; Tamp. San. 1873: 43 (Pellavatehtaan kirjasto); K. V. Kaukovalta, Tampereen verkatehdas (1920), s. 150 (verkatehtaan kirjasto).

K. Renströmin "Tampereen Kunnalliskalenterissa" 1888, ss. 77–80 luetellaan kaupungin silloiset yleiset kirjastot ja lukusalit. Ne olivat: Kaupungin kansankirjasto ja lukusali (v. 1887 sidoksia 2 340), VPK:n kirjasto ja lukusali (1 393 sid.), TTY:n kirjasto ja lukusali (400 sid.), Puuvillatehtaan lainakirjasto ja lukusali (2 121 sid.), Verkatehtaan lainakirjasto ja lukusali (477 sid.), Raittiusyhdistys Liiton lainakirjasto (145 sid.), Raittiusyhdistys Taiston lainakirjasto, Rautatien lainakirjasto (170 sid.), Paperitehtaan lainakirjasto ja lukusali (793 sid.) sekä Pellavatehtaan lainakirjasto. Vrt. Kansanvalistus-Seuran Kalenteri 1890.

(101) Tampereen sanomalehdistö: Alpo Silander, Tampereen sanomisten alkutaipaleelta, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 114–126; Sama, Tampereen lehdistö viime vuosisadalla, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); Uuno Sinisalo, Tampereen sanomalehdistön vaiheita, Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero). – Erityiskohtia: Sanomia Tampereelta 1866: 16; Polit. Tuomiok. 1866, 11.4. § 1 ja 1872. § 2 (Tampereen Sanomain apuraha kunnalta); Juhlalehti Suomen kirjapainotaidon muistoksi 1642–1892 (Tampereen lehdistön varhaisempia oloja); K. W(iljakainen), Painoasiamies, Helsingin Sanomain joululehti 1908; Yrjö Sirola, Sensuurimuistoja, Kansan Lehti 1899–1914 (juhlajulk.), ss. 25–30; Yrjö Mäkelin, Kansan Lehti sortovuosina, main. juhlajulk., ss. 17–19 (Tampereen sensuurioloja).

(102) Sävelharrastuksia: Polit. Tuomiok. 1865, 18.10. § 3 ja 30.10. § 4 (soittokuntapuuhia); Valt. Pk 1878 (Musikalisen seuran soittokunta ja Ernst Schneevoigt). – Musikkielämän pahennukset: Valt. Pöytäk. 1881 (Antti Tervon ja työmiesten kirjelmä Schneevoigtin kapellin "kansankonserteista tanssin kanssa"); Aamul. 1883: 11. (Siinä ankarasti paheksitaan soitannollisen seuran naamiaisten rietasta elämää laskiaissunnuntaina. "Huhu kertoo, ettei tänne uskalleta perustaa täydellistä oppikoulua, koska peljätään korkeampain luokkain oppilaiden turmeltuvan kaupungin epäsiveellisessä ilmastossa."); Aamul. 1883: 43 (samoista asioista). – Myöhempi soitannollinen elämä: Musikkikomitean kertomukset 1891–96.

Tampereen Kunnalliskalenterissa 1888, s. 73, mainitaan kaupungissa olleen seuraavat laulu ja soittokunnat: Pellavatehtaan soittokunta (joht. H. Liljelund), VPK:n soittokunta (joht. Jaakko Räty), Työväen laulu- ja soittoseura (sekakuoron joht. F. Lundelin, torvisoittokunnan joht. K. Helenius), TTY:n laulu- ja soittokunta (sekakuoro ja torviseitsikko, joht. Ernst Lindroth), Raittiusyhdistys Liiton lauluseura (joht. A. Ahlqvist), Raittiusyhdistys Liiton jousisoittokunta (joht. G. Forsgren), Kansanvalistusseuran lauluseura (sekakuoro, joht. Juho Holmstén-Heiniö).

(103) Tampereen teatterit: Fanny Davidson, Tampereen teatterit, juhlajulk. "Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia" (1929), ss. 127–146; Eero Salmelainen, Tampere kulttuuri- ja taidekaupunkina, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero) (lyhyt yleiskatsaus); Selma Anttila, Muistelmia näyttämöyhdistyksestä, Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero); Aamulehti 1929: 334 (Tampereen Teatterin 25-vuotisnumero); Em. Lammi, Työväen näyttämöharrastukset varhaisempana aikana ja Tampereen Työväen Teatterin 20-vuotinen toiminta (1921); Tyko Varto, Pohjalta pinnalle. Muistoalbumi Tampereen Työväen Teatterin 25-vuotisen olemassaolon johdosta (1926).

Hämeen Museo: Gabr. Engberg, Hämeen Museon vaiheista, Kansan Kuvalehti 1929: 39.

(104) Vanhaa ja uutta kulttuuria: Tapanipojat. Joulunviettotapoja vanhassa Tampereessa. Kansan Lehti 1930 joulunumero; K. R., Entisiä pääsiäistapoja, Aamul. 1927: 103. – Urheilu: Aug. Oinonen, Kalastusmuistelmia Tampereelta ja sen ympäristöiltä, Metsästys ja Kalastus 1923, s. 148 seur.; Sama, Vanhoja muistoja Tammerkosken rantamilta, Metsästys ja Kalastus 1924, s. 37 seur.; K. V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia II (1931), ss. 1061 ja 1063 (Tampereen hevosurheilu); Nimim. "Kurjenmiekka", Tampere urheilukeskuksena, Tamp. San. 1929: 227 (kaupungin 150-vuotisnumero); Urheiluelämän kehitys Tampereella, Kansan Lehti 1929: 227 (kaupungin 150-vuotisnumero). – Tampereen naiset: Anna Lilja, Tamperelainen nainen kaupunkinsa rakentajana, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); 30 vuotta Martta-työtä, Aamul. 1930 (tammik.). – Kaupungin kauneus: Vilho Kolho, Pyynikki ja näkötorni, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); Bertel Strömmer, Tampereen kaupunkikuvan kehityksestä, Aamul. 1930: 240 (Sunnuntailiite).