[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnwBZ_ds1NrnJrvxTm5SznLZ_nRq6f6alIKY58OUTzkk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1981,"Tampereen kaupungin historia III","Voionmaa, Väinö",1869,1947,"1981-voionmaa-vaino-tampereen-kaupungin-historia-iii","1981__Voionmaa_Väinö__Tampereen_kaupungin_historia_III","Tampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin","tietokirja",[],[],"fi",1932,null,185294,1340086,true,[],[],[],"Tampereen paikallishistoriaa käsittelevä teos tarkastelee kaupungin kehitystä 1850-luvulta vuoden 1905 suurlakkoon. Se kattaa teollisuuden kasvun, kunnallishallinnon rakentumisen sekä työväenliikkeen synnyn ja kuvaa laajasti kaupunkilaisten arkea ja yhteiskunnallisia muutoksia.","Väinö Voionmaan 'Tampereen kaupungin historia III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1981. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA III\n\nTampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ VOIONMAA\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen kaupungin kustantama,\n1932\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n_Tampereen historia Itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin._\n\n 1. Tehdaskylästä suurkaupungiksi.\n 2. Tampereen uudempi teollisuus.\n    a) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus.\n    b) Pellavatehdas.\n    c) Verkatehdas ja villateollisuus.\n    d) Tampereen uuden kutomateollisuuden kokonaiskehitys.\n       Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella.\n    e) Paperiteollisuus.\n    f) Sahausteollisuus ja puunjalostus.\n    g) Metalli- ja koneteollisuus.\n    h) Jalkine- ja nahkateollisuus.\n    i) Vaatetusteollisuus.\n    j) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus.\n    k) Muita teollisuuden haaroja.\n    l) Tampereen teollisuuden yleiskehitys.\n 3. Uusi käsityö.\n 4. Kulkuneuvot ja liikennelaitokset.\n    a) Höyrylaivaliikenne.\n    b) Rautatiet.\n    c) Tampereen liikennelaitoksia.\n 5. Tampere kauppakaupunkina.\n 6. Uuden kunnallishallinnon ensi vuodet.\n 7. Puolue-elämää ja vaalitaisteluja.\n    a) Kahdeksankymmenluvulla.\n    b) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta.\n    e) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet.\n    d) Tampere valtiopäivillä.\n    e) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta.\n 8. Kunnallishallintoa.\n 9. Kunnallistaloutta.\n    a) Erityiset kunnalliset tulolähteet.\n    b) Kunnallisverot: vanha jakso 1802--1874.\n    c) Kunnallisverot: uusi jakso 1875--1905.\n    d) Kaupungin menot.\n    e) Kaupungin rahaliike.\n10. Kasvava kaupunki.\n    a) Kyttälä.\n    b) Jatkuvia järjestelyjä.\n    c) Rakennus- ja talonomistusoloja.\n    d) Asuntokysymys.\n    e) Työväen asunto-oloja.\n11. Vettä ja valoa.\n12. Puhtaus ja terveys.\n13. Köyhyyden ja työttömyyden kysymyksiä.\n    a) Nälkävuodet.\n    b) Kaupungin uudempi köyhäinhoito.\n    c) Hyväntekeväisyys.\n    d) Työttömyys.\n14. Alkoholikysymys ja raittiusliike.\n    a) Käänne väkijuomakysymyksessä.\n    b) Seitsenkymmenluvun rientoja.\n    c) Gööteporin järjestelmä Tampereella.\n    d) Tampereen raittiusyhdistykset.\n    e) Kunnalliset väkijuomataistelut.\n15. Työväen elämää ja oloja.\n    a) Työväenluokka yleensä.\n    b) Tehtaalaisoloja.\n    c) Työväen yleisiä oloja. Ulkotyöväki.\n    d) Työoloja.\n    e) Vanhaa työväenhuoltoa.\n16. Vanhempi työväenliike.\n    a) Työväenliikkeen varhaisvaiheita.\n    b) Työväenyhdistys ja sen valtakausi.\n    c) Alkava ammattiyhdistysliike.\n17. Kirkollinen elämä. Opetuslaitokset.\n    a) Kirkko.\n    b) Oppikoulut.\n    c) Ammattikoulut.\n    d) Tampereen kansakoulut.\n18. Luku Tampereen sivistyshistoriaa.\n\n_Viitteitä ja huomautuksia._\n\nTeoksessa mainituista vanhemmista rahalajeista selitys II osassa.\n-- Suomen markat merkitty kussakin paikassa muuttamatta silloisessa\nmäärässään.\n\n\n\n\n\n\nITÄMAISESTA SODASTA SUURLAKON AIKOIHIN\n\n\n\n\nI. TEHDASKYLÄSTÄ SUURKAUPUNGIKSI.\n\n\nItämaisen sodan käänteentekevä merkitys. -- Taloudellisen elämän\nuudistus ja aineellisuuden aikakausi. -- Teollisuuden valtakausi\nTampereella. -- Väkiluvun kasvaminen: tehdaskylästä suurkaupungiksi.\n\nTampereen erioikeuksien vaiheet ja merkitys kaupungin historiassa.\nErioikeuksien uudistaminen ja sen aiheuttama taistelu. Erioikeuksien\npäättyminen v. 1905. Tampereen teollisuus omilla jaloillaan.\n\nUudenaikaisen työväenluokan muodostuminen Tampereella. Kansalliset,\nkunnalliset, kansanvaltaiset ja sosialiset virtaukset. Työväenliike.\nUusi valtiollinen asema.\n\n\nTämä osa Tampereen kaupungin historiaa esittää kaupungin vaiheita ja\noloja yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, tarkemmin\nmääritellen Aleksanteri II:n hallituskauden alusta ja Itämaisen sodan\npäättymisestä v. 1905 alkaviin suuriin valtiollisiin tapauksiin saakka.\n\nItämaisen sodan ajan käänteentekevää merkitystä koko maallemme\nyleisesti ja Tampereen kaupungille erityisesti ei tässä tarvitse\ntehostaa. Maallemme se oli uuden valtiollisen syntymisen aika. Mutta\nmainitut vuodet eivät tulleet aikakausien rajapatsaaksi ainoastaan\nulkonaisten valtiollisten tapaustensa vuoksi. Ulkonaiset tapaukset\nolivat sisällisten syiden seuraus. Edellinen aikakausi oli ollut\nerityinen aatteiden aikakausi. \"Nerojen aikakaudella\" oli tapahtunut\nkansan eri kerrosten monipuolinen herääminen, uskonnollinen,\nisänmaallinen, suomalais-kansallinen ja vapaamielis-yhteiskunnallinen\nvapautuminen.\n\nVielä suurempi muutos oli silloin alkanut tapahtua yhteiskunnan\ntaloudellisissa pohjaoloissa. Taloudelliset edistykset ja muutokset\nolivat jo \"Nikolain aikana\" huomattavia, niinkuin teoksemme toisessa\nosassa on Tampereen kohdalta osoitettu.\n\nItämaista sotaa lähinnä seurannut aika tuli teollisten elinkeinojen ja\nliikenneolojen suureksi käänteeksi. Aineellisen elämän kysymykset ja\npyyteet olivat nyt ensi sijalla valtion ja koko kansan pyrinnöissä.\nTämä tosioloisuus eli käytännöllisyys oli uuden aikakauden\nsilmäänpistävin ja yleisin ominaisuus. Aatteiden aikakautta seurasi\nkäytännön miesten, tehdaspatruunain ja kansallisten maisterien\nproosallinen aikakausi. Siltä ei uusi aikakausi ollut mikään\ntaantumuskausi. Runebergiin, Lönnrotiin ja Snellmaniin nähden voitiin\npuhua \"jälkeläisten\" ajasta; mutta kansa kokonaisuudessaan marssi\neteenpäin.\n\nSaimaan kanavan avaaminen, sähkölennättimen ja postimerkkien\nkäytäntöön ottaminen, ensimmäisten höyrysahain perustaminen olivat\nuuden aikakauden ensivuosien merkkitapauksia. V. 1862 valmistui Suomen\nensimmäinen rautatie. Suuri työn ja tuotannon murros oli ilmeisesti\ntapahtumassa. Liikkeeseen tullut vyöry jatkui yhä suurempana.\nEnsimmäisestä höyrysahasta tuli uuden suuren metsäteollisuuden alkaja,\nensimmäisestä rautatiestä maan pääosan yli ulottuvan rautatieverkon\nensimmäinen silmukka. Maan tuotanto lisääntyi ja moninaistui\nja väkiluku kasvoi nopeasti. Teollisuuden ja elinkeinollisen\nvapaamielisyyden henki pääsi äkkiä yleiseen valtaan ja muutti koko\nyhteiskunnallisen ajatustavan. V. 1859 julaistiin ensimmäiset käsityötä\nja kauppaa suuremmassa määrässä vapauttavat asetukset ja määrättiin\nuusi maallemme edullinen tullitaksa. V. 1863 uudelleen heränneen\neduskuntalaitoksen päätehtäväksi tuli sopivain oikeudellisten muotojen\nja kuosien laatiminen uudelle elinkeino- ja yhteiskuntaelämälle. Sillä\ntavoin tuli käytännössä alkuun kansamme yleinen siirtyminen vanhasta\nerioikeus-yhteiskunnasta uuteen vapaan kilpailun yhteiskuntaan.\n\nNämä uudistukset olivat laajakantoisia ja perinpohjaisia. Ne\nvaikuttivat vähitellen koko maahan ja koko kansaan, kunnes vihdoin\nkaikki oli kuin uudestaan syntynyt. Mutta tämä siirtyminen uusiin\noloihin ei tapahtunut kaikkialla ja kaikissa oloissa yhtäläisesti ja\nyhdenmukaisesti, vaan usein epätasaisesti, asteittain ja vähitellen.\nTampereella oli käänne jyrkkä. Kerrotut tapaukset ynnä niihin\nliittyvät seikat, kuten kaupungin erioikeuksien uudistaminen v. 1855\nja Itämaisesta sodasta alkanut kaupungin teollisuuden ja liike-elämän\nnopea nousu, olivat suuria käännetapauksia pienen Tampereen oloissa.\nJos missään niin täällä alkoi uusi aika suurteollisuuden lipun\njohdolla. Kiehuvan kosken äärellä kantoi uusi industrialismi nyt\nnuoruutensa täyttä kukintaa. Kaupungin edistyminen oli jo ennenkin\nuskollisesti seurannut teollisuuden, tarkemmin sanoen Finlaysonin\npuuvillatehtaan kehitystä, kuten näkyy seuraavista numeroista:\n\n                                    v. 1840  v. 1850  v. 1855\n\n    puuvillatehtaassa työntekijöitä     59      733      909\n    kaupungissa asukkaita            1 819    3 207    3 820\n\nSeuraavana aikana teollisuuden johtava valta ja vaikutus tuli yhä\nilmeisemmäksi. Vapaakaupungin erioikeuksien uudistaminen v. 1855 oli jo\nenemmän suurteollisuuden mahdin kuin sen avuntarpeen ilmaus. Teollisuus\npystyi jo seisomaan omillakin jaloillansa, omain kapitaliensa ja\ntyöläisjoukkojensa varassa. Jo Itämaisen sodan päättymisvuonna\npantiin kaupungin erioikeuksista riippumatta kosken toisella puolella\nalkuun kaksi uutta suurtehdasta. Siten tämä paikkakunta yhä enemmän\ntuli suurteollisuuden ja erityisesti kutomateollisuuden keskukseksi\nSuomessa. Tampereen teollisuus koki seuraavina aikoina kyllä moniakin\nonnenvaiheita, mutta se kesti kuusikymmenluvun pumpulipulat,\nnälkävuodet ja tulipalot ja kulki niin perittyine tapoineen,\nvakavaraisena ja varmana uusia aikoja kohden.\n\nSuurteollisuuden yhteiskunnalliset seuraukset eivät täällä jääneet\nilmenemättä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten ennen mestaroimassa\nkaupungissa alkoi tuntua uudenaikaisen teollisuusylimystön vaikutus;\nNottbeckit, Frenckellit, Wasastjernat, Törngrenit ja heidän kaltaisensa\neivät olleet ainoastaan vapaakaupungin kuuluisuuksia, vaan myös\nvaltiossa huomattuja, paljon vaikuttavia elinkeinon ja edistyksen\nmiehiä. He olivat huippuja parhaillaan muodostuvassa suuremmassa\nyhteiskuntaluokassa, vapaan kilpailun luomassa teollisuus- ja\nliikemiesluokassa, jonka yhteiskunnallinen arvo ja paino eivät\njohtuneet viroista, opista eikä erioikeuksista, niinkuin entisten\nyläluokkain, vaan vapaasta käytännöllisestä elinkeinotoiminnasta ja\nvarallisuudesta; osakekirjat, pankit ja ääniasteikot olivat tämän uuden\nluokan oikeimpia tulkitsijoita ja eduskuvia.\n\nTärkeänä asteena elinkeinollisen elämän kehityskulussa Tampereella\noli \"suuri vuosikymmen\", seitsenkymmenluku, jolloin kaupunki\nsai kauan odotetun rautatiensä, liike lisääntyi kaikin puolin,\nKyttälä yhdistettiin kaupunkikuntaan ja Tampereen väkiluku kasvoi\nvuosikymmenessä 6 986 hengestä v. 1870 koko 13 645 henkeen v. 1880 eli\nlähes kaksinkertaisesti (95 %).\n\nTämä kehityssuunta pysyi edelleenkin voimassa. Tampereen teollisuus\nkasvoi lakkaamatta, aivan erikoisesti vuosisadan viimeisellä\nvuosikymmenellä, ja samalla vauhdilla kasvoi sen väkiluku. Kaupungin\nvarsinaisen teollisuuden työntekijäin luku v. 1910 oli kasvanut 8\n452:ksi ja kaupungin kirkonkirjoihin merkitty väkiluku 45 442 hengeksi.\n\nAsukkaita v. 1855 vain 3 820, mutta v. 1910 jo 45 442 -- siinä\nTampereen kehitys tehdaskylästä sisämaan suurkaupungiksi, siinä\nkaupungin historian sisällys yhdeksännentoista vuosisadan\njälkipuoliskon kuluessa!\n\nTeollisuuden johtava merkitys kaupungin kehityksessä ilmenee\nteollisella työllä elävän väestön valta-asemasta vielä v. 1910:\nTampereella oli tämän väestön suhdeluku silloin väestölaskun mukaan\n48.2 % eli lähes puolet kaupungin koko väkiluvusta vastaavan suhdeluvun\nollessa Turussa 37.7 %, Helsingissä 29.1 % ja Viipurissa 24.0 %.\n\nTampereen teollisuuden ja kaupungin kehitystä seuratessa herää myöskin\nkysymys, mikä osa Tampereen kuuluisilla erioikeuksilla on ollut tuossa\nkehityksessä. Tämän seikan arvosteleminen ei kuitenkaan ole helppoa.\nOikean käsityksen saamiseksi tästä aikanaan niin arkaluontoisesta\ntaloudellisesta kysymyksestä tulee kiinnittää huomiota yhtaikaa\nkahdelle taholle: antajiin ja ottajiin, maan yleiseen ja Tampereen\npaikkakunnalliseen teollisuuteen.\n\nEnsimmäinen aikakausi Tampereen vapaakaupunginoikeuksien historiassa\nkesti erioikeuksien julistamisesta v. 1821 erioikeuksien uudistamiseen\nv. 1855. Tampereen alkavalle suurteollisuudelle pidettiin tällöin\ntarjolla monenlaisia taloudellisia etuja, jotka olivat kielletyt maan\nmuiden seutujen teollisuudelta. Kaikenlaiset teollisuuden raakatavarat\nja puolivalmisteet olivat siihen aikaan yleensä ankarain tullien\nalaisia, haitaksi maan alkavalle teollisuudelle yleensä, mutta eduksi\nerioikeutetulle teollisuudelle. V:n 1821 vapaakaupunginoikeudet\ntarjosivat Tampereella etuja oikealle ja vasemmalle, tehtailijoille\nja käsityöläisille, melkeinpä mielin määrin, ilman rajoituksia ja\nvalvontaa. Mutta todellisuudessa eivät nämä erioikeudet saaneet\nsuurtakaan merkitystä, ellemme ota huomioon Finlaysonin tehdasta,\njolla kuitenkin oli myöskin omat yksityiset erioikeutensa. Tampereen\nerioikeudet todistivat vain isällisen hallituksen halua keinotekoisesti\nluoda maahan tehdasteollisuutta, jota ei muulla tavoin näyttänyt\nsyntyvän. Todellisuudessa ei erioikeuksista ollut mainittavaa hyötyä\nTampereen teollisuudelle eikä mainittavaa vahinkoa muiden seutujen\nteollisuudelle. Tehotakseen erioikeudet edellyttävät, että niiden\nomistajat pystyvät oikeuksiansa käyttämään. Mutta niin ei käynyt\nTampereella. Missä ei eloa ja liikettä vielä ollut, siellä ei\nniitä keinotekoisesti saatu heräämään. Tehdasteollisuudelta täällä\nmaan sydämessä puuttui kulkuneuvoja, pääomia, teollisuustuotteiden\nkuluttajia. Varoja ja myyntitilaisuuksia oli ainoastaan Finlaysonin\ntehtaalla ja myöskin paperitehtaalla. Ne siis olivat ainoat, jotka\nkykenivät kaupungin tullivapauksia käyttämään hyväksensä. Mutta muuten\noli kaupungilla näihin aikoihin isompi ilo pienistä majoitus- ja\nkruununverovapautuksistaan kuin suurista teollisuuserioikeuksista.\n\nItämaisesta sodasta alkoi uusi aikakausi Tampereen teollisuudessa ja\nerioikeusoloissa. Vapaakaupunginoikeuksista syttyi nyt kiivas taistelu.\nMonopolien aikakautta oli seurannut teollisen vapauden aikakausi,\njolloin kilvan riennettiin teollisuuden kieriväin kultapallojen\nperässä. Aineelliseen taisteluun sekaantui aatteellinenkin. Vapaan työn\nritarit ryntäsivät innokkaasti kaikkea sitä vastaan, mikä kahlehti ja\nsorti uuden ajan henkeä ja oikeudentuntoa. Tampereen vanhat erioikeudet\nsopivat niin toisessa kuin toisessakin suhteessa erinomaisesti uuden\nliikkeen mustaksiseinäksi ja maalitauluksi.\n\nSellaisissa oloissa tulivat vapaakaupunginoikeudet uudelleen\njärjestettäviksi. Manifesti 20 p:ltä joulukuuta 1855 uudisti\nTampereen kaikki erioikeudet viideksikymmeneksi vuodeksi eli v:n 1905\nloppuun saakka. Pianpa kuitenkin ruvettiin rakentamaan aitoja näiden\noikeuksien ympärille. Kuulutuksella 15 p:ltä elokuuta 1856 annettiin\ntarkkoja määräyksiä Tampereelle tulevain tavarain tullikäsittelystä\nja valvonnasta. Kuulutus 12 p:ltä toukokuuta 1858 jo suorastaan\nrajoitti ja vähensi vasta uudistettuja erioikeuksia. Siinä annettiin\ntarkempia määräyksiä tehdaslaitosten tullivapaista raaka-aineista.\nTampereen tehtaat jaettiin kahteen luokkaan: tästälähin perustettaviin\nja vanhoihin. Ensinmainittujen tehtaiden tullivapaus oli koskeva\nainoastaan \"perusaineita, joiden jalostaminen ja valmistaminen joksikin\ntuotteeksi on tehtaan tarkoituksena, samoinkuin myös muita raakoja ja\nvalmistamattomia luonnontuotteita\", ja tuli senaatin näiden tehtaiden\nhakemuksesta ennakolta määrätä ne perusaineet ja luonnontuotteet, joita\ntehtaat saisivat vapaasti tuoda; tätä vapautta ei kuitenkaan saatu\nmyöntää \"sokerikiehimöille, tupakkatehtaille ja muille laitoksille,\njoita pääasiallisesti käytetään käsivoimalla\". Kaupungin vanhat\ntehtaat taas saivat vapaasti tuoda \"kaikkia niitä aineita, joita\nsuuremmaksi tai vähemmäksi osaksi sisältyy niihin tuotteisiin, joita\nnäissä laitoksissa valmistetaan\", eräitä paperitehtaan tarpeita\nlukuunottamatta.\n\nV:n 1858 kuulutus selvin sanoin julisti tullivapauden kuuluvan vain\nTampereen tehtaille, eikä kaikille niillekään. Ilmeisesti tahdottiin\nriistää tullivapaus pieniltä teollisuudenharjoittajilta, joiden\ntuotanto oli käsityömäistä. Suurta merkitystä ei tällä rajoituksella\ntosin käytännössä ollut, koskapa ulkomaan markkinat muutenkin olivat\njokseenkin suljetut Tampereen pieneltä teollisuudelta, mutta aikansa\nvallitsevia katsantotapoja mainittu piirre hyvin tulkitsee.\n\nMyöhemmin tämä kireys Tamperetta kohtaan kuitenkin heltisi. Marrask.\n12 p. 1873 annettiin uusi julistus \"siitä, mitä vaarinottaman pitää\nnautittaissa sitä vapriikeille ja käsitehdaslaitoksille Tampereen\nkaupungissa suotua tullivapautta erinäisiä raakatavaroita ja muita\ntavaroita varten\". Tämä julistus asetti kaupungin vanhat tehtaat\nsamaan asemaan, mihin 1858 v:n kuulutus oli asettanut uudet tehtaat;\nvanhainkin tehtaiden oli nyt hankittava senaatilta ennakollisia\nmääräyksiä, mitä tavaroita kukin tehdas sai tullitta tuoda maahan.\nMutta 1858 v:n kuulutuksen omavaltaisia tullirajoituksia ei v:n 1873\njulistuksessa uudistettu. Päinvastoin jätti uusi julistus kysymyksen\ntullivapauden laajuudesta aivan avonaiseksi.\n\nTämän julistuksen mukaisesti käsiteltiin Tampereen tullivapautuksia\nsiihen saakka kunnes ne lakkasivat. Tehtaat hankkivat tarpeensa mukaan\nsenaatilta pysyviä vapautuskirjoja luetelluille tavaroille ja näiden\nvapautuskirjain nojalla sitten perivät tullilaitokselta takaisin\nsuorittamansa tullimaksut. Finlaysonin tehtaalla ja erioikeuksien\nviimeisinä vuosina joillakuilla muilla teollisuuslaitoksilla oli\noikeus erityistä takausta vastaan saada tavaransa tullista ilman\nennakkomaksua. Merkitsemme tähän ne summat, mitä tullilaitos eräinä\nvuosina vuosijaksolla 1875--1895 maksoi takaisin Tampereen tehtaille;\nnämä numerot eivät sisällä Finlaysonin tehtaan tullivapauden\narvosummia, koska niistä ei ole ollut tietoja saatavissa.\nPalautussummat tekivät:\n\n                        etuanaut-                       etuanaut-\n    vuonna     mk    tivia tehtaita   vuonna     mk   tivia tehtaita\n\n    1875     2 360         1          1890     27 953       3\n    1885     9 111         4          1895     46 214       6\n\nTampereen tullikamarin kautta tuoduista tavaroista nautittujen\ntullivapauksien arvo vapaakaupunginoikeuksien viimeisinä vuosina\n1900--1905 taas olivat seuraavat (tiedot sisältävät Tampereen kaikkien\nerioikeutettujen tehtaiden nauttiman tullivapauden arvon):\n\n    vuonna              mk       vuonna               mk\n\n    1900 ............ 918 000    1903 ............   553 000\n    1901 ............ 604 000    1904 ............   901 000\n    1902 ............ 562 000    1905 ............ 1 087 000\n\nKahdeksankymmenluvun lopulta alkaen näyttävät Tampereen tullivapausolot\nperin toisenlaisilta kuin aikaisemmin.\n\nV:n 1873 julistuksen ilmestymisen jälkeen tulkittiin Tampereen\ntullivapauksia sangen auliilla tavalla. Tehtaat saivat oikeuksia tuoda\nulkomailta tullivapaasti melkeinpä mitä hyvänsä. Siitä huolimatta\nhupeni tullivapauksien rahallinen arvo ensi aikoina odottamattoman\nvähiin. Tämä outo seikka on kuitenkin helposti ymmärrettävissä.\nItämaisen sodan jälkeen kääntyi maan koko taloudellinen elämä\nuusille, vapaammille urille. Maan yleiset tulliolot muutti 1869\nv:n tullitaksa ratkaisevasti teollisuusystävällisiksi. Useiden\nteollisuuden raaka-aineiden tulli joko kokonaan poistettiin tai\nmelkoisesti alennettiin. Koneiden käyttämistä ja valmistamista\nkoetettiin edistää erityisillä tullihelpotuksilla. Nyt nauttivat maan\nkaikki tehtaat erioikeuksia; Tampere ei tehnyt mitään omillansa.\nPellavatehdas ja verkatehdas eivät menettäneet paljoa, vaikka ne\nperustettiinkin Tammerkosken itärannalle, minne kaupungin erioikeudet\neivät ulottuneet. Kun ne sitten tulivat erioikeuksien osallisuuteen,\nkäyttivät ne tullivapauttansa vain vähässä määrässä: verkatehdas\nsäästi kahdeksankymmenluvulla pari kolme tuhatta markkaa vuodessa,\npellavatehdas ei sitäkään.\n\nVasta viimemainitun vuosikymmenen lopussa muuttuivat Tampereen\ntulliolot perinpohjaisesti. Tullitulot, joita Suomen valtio nyt\nvapaakaupungin vuoksi rupesi menettämään, nousivat huomattaviin,\nlopulta jo tavattoman suuriin summiin. Tämän merkillisen muutoksen\nselittämiseksi ei riitä enään viittaus yleisiin tullioloihin. Vaikka\nnäet muutamilla erikoisaloilla tullit kohosivatkin, niin yleensä ne\nnyt alentuivat. Mutta Tampereella siitä huolimatta erioikeudet nyt\nsaavuttivat suurimman rahallisen arvonsa. Mikä sen vaikutti?\n\nSiihen oli useampia syitä. Pääsyy oli se, että teollisuudella nyt\noli toiset ajat kuin ennen. Vihdoinkin oli Tampereen teollisuudella\nmuutakin kuin tyhjiä erioikeuksia, oli pääomia, oli liikeneuvoja,\noli ostajia. Nyt osattiin täällä käyttää erioikeuksia, vaikka taito\nopittiin vasta yhdennellätoista hetkellä. Rahat, mitä erioikeuksilla\nsäästettiin, olivat pieniä pienten käsissä, mutta summassa suuria,\nsuuria senvuoksi, että teollisuus nyt oli suurta. Tehtaat tavattomasti\nlaajentuivat, muuttuivat todella suurtehtaiksi ja käyttivät hyväkseen\nkoneiden ja tarvetavarain vapaata tuontia ulkomailta. Tullivapaussummat\nsiitä tietysti kasvamistaan kasvoivat.\n\nToinen syy summain nousemiseen oli siinä merkittävässä väljyydessä,\nmillä kaupungin tullivapauksia edelleenkin tulkittiin. Nähtävästi ei\ntahdottu uusilta vapaakaupungin tehtailta kieltää niitä oikeuksia,\njoita vanhemmat tehtaat saamainsa vapautuskirjain nojalla nauttivat.\nKentiesi myöskin tahdottiin laajoilla tullivapauksilla herättää\nkotimaassa uusia teollisuudenhaaroja, jotka tähän asti olivat olleet\nulkomaiden hallussa. Kuinka lieneekään, niin syntyi Tampereella\nyhdeksänkymmenluvun loppupuolella toinen laajoilla erioikeuksilla\nvarustettu tehdas toisensa jälkeen. Jotkut niistä olivat kevyimmän\nkeinottelun ilmauksia. Uusissa tehtaissa pääasiallisesti vain\nviimeisteltiin tullivapaiksi julistettuja ulkomaisia puolivalmisteita.\nNiinpä v. 1898 alkoi kaupungissa äkkiä suuri naulateollisuus. Sellainen\nnäköjään pieni seikka kuin villalangan tulli muualla Suomessa, mutta\ntullittomuus Tampereella, nosti villatavarain kudonnan vapaakaupungissa\nhuimaan vauhtiin; villakutomo toisensa jälkeen syntyi ulkomaisen\nvillalangan varaan. Vv. 1896--1900 vähensi Tampereen villateollisuus\nSuomen valtion tullituloja vuosittain keskimäärin 74 200 markkaa.\nTammerkosken itärannalla olevat tehtaat eivät enään halveksineet\nkaupungin erioikeuksia. Kelpasi nyt pellavatehtaankin konepajassaan\nrakennuttaa vetureja, kun yksi ainoa vuosi (1900) säästi sille päälle\n100 000 markkaa erinäisten tarvetavarain tullia.\n\nMutta jo alkoi taivaanrannalle levitä vaipuvan vapaakaupungin\niltarusko. Parhaaseen aikaan päättyivät kaupungin erioikeudet,\nparhaaseen aikaan sekä muiden että Tampereen teollisuuden itsensä\nvuoksi. Viimeinen kultakuume oli laajoissa kilpailijapiireissä\nherättänyt katkeruutta, jota vaimensi ainoastaan Tampereen\nerioikeuksien lähestyvän päättymisen toivo. Jo 1855 v:n manifestin\njulkaisemisesta saakka näyttävät kotimainen hallitus ja yleisö pitäneen\nselviönä, ettei vapaakaupunginoikeuksia v:n 1905 jälkeen enään\nuudistettaisi. Mitään oikeudellista tai taloudellista syytä sellaiseen\nuudistamiseen ei ollutkaan olemassa. Vapaakaupunginoikeudet olivat\nalkuaan annetut hallituksen suosiosta ja v:n 1855 manifestilla ne\noli uudistettu ainoastaan määräajaksi; kieltämättä oli hallituksella\noikeus määräajan kuluttua jättää mainitut vapaudet uudistamatta.\nVuosikymmenien varrella olivat monet erioikeuksien säännökset jo\nmenettäneet merkityksensä; kaupungin teollisetkin erioikeudet olivat\ntehneet tehtävänsä, auttaneet Tampereen teollisuutta omille jaloilleen\nja tehokkaalla tavalla vaikuttaneet suurteollisuuden syntymiseen Suomen\nsisämaassa. Kiitollisuudella saattoivat Tampereen nuoremmat tehtailijat\nmuistella vanhoja vapaakaupunginoikeuksia, joista heidän tehtailleen\non ollut niin paljon hyötyä, muun muassa sekin, ettei Tampereen\nteollisuuden enään tarvinnut anella valtion almuja eikä elää maan muun\nteollisuuden kustannuksella.\n\nTampereen valtuusto katsoi syksyllä 1905 velvollisuudekseen esittää\nhallitukselle laajan anomuksen, jossa pyydettiin hallitusta määräämään,\n\"että samalla kuin Tampereen kaupungille ja sen asukkaille vakuutetut\nmajoitusta y.m. koskevat vapaudet yhä edelleen jäävät voimaan, tulee\nmyöskin kaikkien mainitulle kaupungille suotujen tullierioikeuksien\nvastaiseksi saada muuttumatta jatkua tai, jos niiden voimassa\nolemisen aikaa katsotaan tarpeelliseksi rajoittaa, tulee niitä\nrajoittaa ainoastaan siitä kaupungin kanssa edeltäpäin sovittua ja\nvarteenottaen, etteivät ne saa lakata ennenkuin määrättyjen vuosien\nkuluttua, jotka ovat niin lasketut, ettei ainoastaan keis. kirjeessä\nmanufakturijohtokunnalle 4 p:ltä helmikuuta 1856 määrättyä aikaa\nsaada ennen lakkaamista hyväksi käyttää, vaan myöskin kaupungin ennen\nmainitulle rautateollisuudelle annetaan tilaisuutta sitä ennen päästä\nsellaiseen kehitykseen, joka turvaa sen vastaisen toimeentulon.\"\n\nSamoihin aikoihin käsiteltiin julkisuudessakin vilkkaasti kysymystä\nvapaakaupunginoikeuksien lakkaamisesta. \"Tammerfors Nyheter\"\nlehti pani toimeen kyselyn Tampereen teollisuudenharjoittajain ja\nliikemiesten kesken. Suurtehtaiden edustajain puolelta yleisesti\nmyönnettiin, ettei erioikeuksilla, enään ollut suurta merkitystä\nkaupungin tärkeimmille teollisuuslaitoksille; ne eivät enään\ntarvinneet erioikeuksien apua, joiden säilyttäminen oli vääryys\nmaan muita teollisuudenharjoittajia kohtaan. Ainoastaan pienemmän\nteollisuuden sekä erityisten teollisuudenhaarain (trikooteollisuuden,\nrautateollisuuden) arveltiin kärsivän muutoksesta haittaa, minkä\nkestämiseen näillä teollisuuslaitoksilla kuitenkin oli ollut\nvalmistumisaikaa. Lausuttiinpa sellaisiakin mielipiteitä, että\nerioikeuksien poistamisesta olisi suorastaan hyötyä toimessa oleville\nsuurtehtaille, koska niiden ei enään tarvinnut peljätä niin paljon\nkuin ennen kilpailun kasvamista, työpalkkain nousua ja halkojen\nkallistumista. Useimmat lausunnonantajat näyttivät olevan sitä mieltä,\nettei erioikeuksien lakkauttaminen tulisi ehkäisemään kaupungin\nteollisen kasvamisen ja kehittymisen jatkumista.\n\nKuten odotettavaa oli, ryhdyttiin Tampereen valtuuston\nvapaakaupunginoikeuksien pitentämistä koskevan anomuksen johdosta\nmuiden seutujen teollisuudenharjoittajain taholta vastatoimiin. Niinpä\njätettiin erään Viipurin ja useiden Helsingin teollisuuslaitosten\npuolesta hallitukselle kirjoitus, jossa erittäinkin Ferrarian\nja Ratinan harmittavaan rautateollisuuteen vedoten vaadittiin\nvapaakaupunginoikeuksien lakkauttamista. Samantapaisen anomuksen\nteki Taalintehtaan osakeyhtiö, joka valitti Ferrarian erioikeutetun\nnaulateollisuuden vuoksi olleensa pakotettu lakkaamaan omasta\nnaularaudan valmistuksestaan, minkä vuotuinen arvo jo oli noussut 1 1/2\nmilj. markkaan.\n\nSenaatin v:n 1905 lopulla hallitsijalle lähettämässä alistuksessa\nannettiin Tampereen vapauksien historiallisesta merkityksestä seuraava\nkuvaus:\n\n\"Suurimmaksi osaksi näiden privilegioidensa nojalla, joista\ntaloudellisesti enin merkitsevänä on pidettävä koneiden ja\nraaka-aineiden tullivapaa tuonti ulkomailta, onkin Tampere kohonnut\nmaan ensimmäiseksi tehdaskaupungiksi, jossa useat ulkolaista\nraaka-ainetta käyttävät teollisuudenhaarat ovat edustettuina; maan\nkaupungeissa ja kauppaloissa valmistetun tavaran bruttoarvosta onkin\nTampereen osalle tilastollisten tietojen mukaan laskettu tulevan 16 %\nja sinne tuotetuista ulkolaisista koneista ja raaka-aineista palautetut\ntullimaksut, jotka viime vuosikymmenen vaiheilla keskimäärin tekivät\n550 000 markkaa vuodessa, nousivat vuonna 1904 jo 900 000 markkaan.\nTampereen kaupungille suotujen erioikeuksien tarkoituksena oli\nerityistä paikkakuntaa suosimalla edistää tehdaslaitosten syntymistä\nja virkeyttää teollisuuselämää ylipäätänsä maassa, ja olikin tämä\nHallituksen, silloisen ajan kansantaloudellisten periaatteiden mukainen\ntoimenpide maan taloudellisen tilan edistämiseksi aikanaan omiaan sillä\ntarkoitettua tulosta matkaansaattamaan. Nykyään vallitsevissa oloissa\nsitävastoin, kun maan vaurastuneempi taloudellinen tila on pystynyt\nluomaan ja ylläpitämään eri teollisuudenhaaroja edustavia laitoksia\nkauttaaltansa maassa, vaikuttaa yhdelle paikkakunnalle myönnetty,\ntaloudellisesti tärkeämerkityksellinen koneiden ja raaka-aineiden\ntullivapaa maahantuonti haitallisesti vapaaseen kilpailuun ja on\nsitäpaitsi omiaan ehkäisemään uusien sellaisten syntymistä maan\nmuissa osissa. Puheenalaisen tullivapauden edelleen voimassaolo\nolisikin Senaatin mielestä kohtuuttomuus teollisuudenharjoittajia\nvastaan muualla maassa, joista useat sitäpaitsi, varmassa toivossa\nprivilegioiden lopullisesta lakkaamisesta ensi vuoden alusta, ovat\nryhtyneet uusiin liikeyrityksiin ja niihin panneet pääomia.\n\n\"Erioikeusasetuksen muut, ylempänä erikseen kosketellut kohdat ovat\naikain kuluessa kadottaneet merkityksensä joko suoranaisten niitä\nkumonneiden lakisäädösten tai muuttuneiden olosuhteiden kautta. --\nNiinpä ei Tampereelle asettuville käsityöläisille ja tehtailijoille\nvakuutettu etuoikeus rakentamattomiin tontteihin ja osuuteen koskessa\nenään itse teossa sisällä mitään, kun ne jo ovat tulleet luovutetuiksi\nkaupungille, jonka asiana nyttemmin on siinä suhteessa vahvistetun\njärjestyksen mukaisesti niistä määrätä. -- Vapautus kruunulle\nsuoritettavista henki- y.m. maksuista lakkasi niinikään voimassa\nolemasta, kun yhteinen, henkirahan nimellä kulkeva vero helmikuun\n20 p:nä 1865 annetulla asetuksella määrättiin kannettavaksi, joka\nasetus nimenomaisesti kumosi vanhempien säädösten kautta erinäisille\nkaupungeille siinä suhteessa myönnetyt erioikeudet. -- Tampereen\nkaupungin nauttimaa majoitusvapautta taas ei myöhempäin asetusten\nkautta ole nimenomaisesti lakkautettu. Kun kuitenkin Senaatin\npäätöksellä 16 p:ltä heinäkuuta 1824 on selitetty, ettei tämä erioikeus\nole voimassa sodan aikana, jolloin poikkeuksetta maan kaikki kunnat\nja asukkaat Arm. Asetuksen mukaan 18 p:ltä tammikuuta 1882 ovat\nvelvolliset puheenalaiseen rasitukseen korvauksetta osaaottamaan, ja\nrauhan aikana tapahtuva majoitus samaisen asetuksen nojalla korvataan\nasianomaisille, ei Senaatin mielestä ole syytä tätä erikoisetua\npitentämällä edelleen pysyttää Tamperetta muihin maan kuntiin nähden\nerikoisasemassa. -- Mitä vihdoin tulee elinkeinovapauteen, joka\nylempänä mainitun 1821 vuoden julistuskirjan kautta suotiin Tampereella\nasuville teollisuudenharjoittajille, ei se nykyisin käsitä enempää kuin\nmitä voimassa olevat säädökset vakuuttavat elinkeinonharjoittajille\nSuomessa yleensä.\n\n\"Ministerivaltiosihteerin ylempänä viitatussa kirjelmässä tarkoitettua\nalamaista ilmoitusta asiassa [Ministerivaltiosihteerin kirjelmässä\n27 p:stä jouluk. 1855 oli annettu Senaatin toimeksi 10 vuotta ennen\nTampereelle myönnettyjen vapaavuosien päättymistä hallitsijalle\nilmoittaa, olisiko silloin vallitseviin oloihin nähden erioikeuksia\nrajoitettava, vaiko ne kokonaan lakkautettava] ei Senaatti aikaisemmin\ntosin ole erityisesti tehnyt, koskei Senaatin mielestä, ennen\nkosketeltuja taloudellisia näkökohtia silmälläpitäen, ole ollut syytä\nesittää puheenalaisia privilegioita edelleen pitennettäviksi, mutta\npyytää Senaatti samalla saada T. K. M:nne korkeaan huomioon kiinnittää,\nettä Keisarikunnan ja Suomen välisten kauppasuhteiden järjestelyä\nkoskevissa, 1890-luvulla ja sitä aikaisemminkin tapahtuneissa\nneuvotteluissa on aina lähdetty siitä varmasta olettamuksesta, ja\nniiden yhteydessä siihen viitattu, että jo sanotut erioikeudet\nvuoden 1906 alusta kokonaan lakkaavat. Senaatin mielestä ei myöskään\nTampereen kaupunginvaltuuston edelläkerrotussa anomuksessa ole esitetty\noikeudellisesti eikä taloudellisesti päteviä perusteita siihen, että\npuheenaolevat privilegiot olisivat niille alkuperin vahvistetun\nmääräajan yli pitennettävät.\n\n\"Viittaamalla tässä esittämiinsä asianhaaroihin saa Senaatti\nsilmälläpitäen maan taloudellisen kehityksen vaurastumista yleensä,\nalamaisena mielipiteenään lausua, ettei Senaatin vakaumuksen mukaan ole\nsyytä rajoitetussakaan muodossa edelleen pitentää Tampereen kaupungille\nylempänä mainittuja 1821 vuoden Arm. Julistuksella myönnettyjä sekä\nsittemmin 1855 vuoden Arm. Manifestilla 50 vuodeksi, lukien vuoden\n1856 alusta, edelleen vahvistettuja ja siten kuluvan vuoden loputtua\nlakkaavia erioikeuksia.\"\n\nTampereen erioikeuksia ei uudistettu ja niin ne päättyivät vuoden 1905\npäättyessä. Tämä toimenpide ei koskenut Finlaysonin tehtaan yksityisiä\nerioikeuksia, jotka jäivät voimaan siihen saakka, kunnes Suomen\nirtaantuminen Venäjästä itsestään ne lakkautti. (1)\n\nKuinka oli käynyt noiden laajain kansanluokkain, jotka vähitellen\nkerrostuivat teollisuuden ympärille eläen sen työssä ja ruuassa, mutta\nmuuten jääden siitä syrjään?\n\nNekin uuden ajan henki herätti ja ajoi toimintaan kohoamisensa\npuolesta. Mutta näiden luokkain vaiheet kulkivat toisenlaista tietä\nkuin rahavaltaisen maailman. Niille sai henki vastaiseksi korvata\nvarallisuuden ja vallan puutteen. Kansan sielussa virisivät uudella\nsoinnulla äidinkielen suloiset sävelet, nyt kutsuen kaikkia suomalaisia\nvapaaseen kansalliseen elämään. Kuusikymmenluvulla valtasi tämä liike\nTampereen väestön. Heräsivät kaikenlaiset kansansivistysriennot, tosin\nvaatimattomat, mutta sydämen lämmöllä ja kiintymyksellä vaalitut. Siinä\nlukiessa, laulaessa heräsi muitakin vapauden tunteita ja tarpeita. V.\n1866 sai kaupunki suomalaisen äänenkannattajansa, \"Tampereen Sanomat\",\njoka nosti suomalaiset pyrinnöt laajemmalle ja vakavammalle pohjalle.\nPian riehui täälläkin ankara kieli- ja kansallisuustaistelu. Olisi\nluullut, että johtovalta suomalaisessa Tampereen kaupungissa olisi\nollut suomalaisten otettavissa niinpian kuin tuli päteviä ottajia.\nMutta kamppailu kävi kylläkin pitkäksi ja sai selvän yhteiskunnallisen\nluonteen: suomalainen kansanvalta taistelemassa luonnottomiin\nääniasteikkoihin nojautuvaa harvainvaltaa ja rahavaltaa vastaan.\n\nKun kunnallinen kansallisuuskysymys vihdoin tuli ratkaistuksi ainoalla\nmahdollisella tavalla, tamperelaiset innokkaimpien joukossa ottivat\nosaa kansallisuustaisteluun koko maan puolesta. Tämäkin taistelu jätti\nkuvansa yhteiskuntaan. Niinkuin industrialismi oli synnyttänyt oman\nluokkansa, niin kansallisuusriennotkin kokosivat yhteen oman johtavan\nsäätynsä, suomalaisen keskiluokan, jonka laajana perustana ja pohjana\nolivat kansanopetuksen ja itsekasvatuksen avulla edistyneet pienet\neläjät ja muut suomalaisten vähäväkisten joukot.\n\nVanhan yhteiskunnan tällä tavoin aineellisesti ja henkisesti muuttuessa\neivät vanhat kunnalliset laitoksetkaan enään voineet tyydyttää uusien\nluokkain ja uusien aikain vaatimuksia. Elinkeinollisen ja valtiollisen\nvapautuksen rinnalla täytyi tapahtua kunnallinenkin uudistus. V:n\n1873 asetus muutti kaupunkien itsehallinnon ikivanhat muodot. Uudet\nluokat tulivat nyt itse osallisiksi kaupungin hallintoon vuotuisesti\nuudistuvain kunnallisvaalien avulla, jotka liberalismia erinomaisesti\nkuvaavalla, kaksinaamaisuudella päästivät mukaan verraten paljon\nyleisöä, mutta samalla kytkivät äänestäjät varallisuusasteikon\norjuuttaviin kahleisiin.\n\nTampereen kunnallislaitokset joutuivat vihdoin suomalaisen\nkeskiluokan haltuun. Teollisuusluokka oli kyllä mahtava, mutta se\noli harvalukuinen ja tottunut pitämään omain liikeasiainsa hoitoa\nja vapaata yksityistä kansalaistoimintaa kunnallishallinnon vaivoja\nhauskempana. Henkisesti virkeä keskiluokka sitävastoin oli ottanut\nerikoistehtäväkseen huolenpidon yhteiskunnasta, s.o. tässä tapauksessa\nniistä yhteiskuntaluokista, joiden kannatusta se itsekin nautti.\nTälle suomalaiselle keskiluokalle siten kahdeksankymmenluvulla joutui\nkunnallinen valta ja edesvastuu Tampereella. Mutta kunnalliselämässä\nei nyt ainoastaan valta siirtynyt ja muodot tulleet uusiksi, vaan\nkoko kunnallishallinnon tarkoitus, kaupungin yleisten asiain koko\npiiri, tuli toiseksi kuin ennen. Erioikeutettujen luokkain ja\npienten konttikuntain edut olivat ennen olleet kunnallishallinnon\npääasioita; nyt astuivat toinen toisensa jälkeen ratkaisua vaatimaan\nvakavat asuntokysymykset, tärkeät terveydenhoitoasiat, laajaperäiset\ntaloudelliset tehtävät, huolestuttavat työn ja vielä huolestuttavammat\nköyhyyden kysymykset. Yhä monihaaraisemmaksi ja moninivelisemmäksi\ntuli ihmisten yhteiselämä tässä suurkaupungiksi jo muuttuvassa\nyhteiskunnassa. Tällaista kuohuvaa merta eivät entiset johtajat ja\nvallanpitäjät voineet enään hallita. Olojen onnellinen järjestäminen\nvaatii laajimpain kansalaispiirien voimakasta myötävaikutusta.\nKansalaisjärjestöt, yhdistykset, puolueet ja puolueryhmät ryhtyivät\nkäyttämään kaikkia keinoja vaikuttaakseen kuntaan ja kunnallisasiain\nhoitoon. Sillä tavoin alkoi tällä taholla näkyä uusi kehityskausi,\nyhteiskunnassa käydä uusi liike pohjalta pinnalle, uudet luokat astua\nvanhempain luokkain rinnalle yhteiskunnan lakkaamatta vaihtelevalla\nnäyttämöllä, koko yhteiskunta nousta uuden aikakauden kolmannelle,\nerityisesti sosialiselle kehitysportaalle.\n\nElinkeinojen edistys oli tarvinnut työntekijäin käsivarsia,\nkansallinen edistys oli tarvinnut suurten joukkojen harrastusta ja\nmyötävaikutusta. Vastavuoroon oli teollinen ja kansallinen vapautus\nhyödyttänyt ja kohottanut myöskin työtätekeviä kansanluokkia. Mutta\ntulokset työntekijäin uhrauksista ja ponnistuksista olivat kuitenkin\nensi sijassa ja suurimmaksi osaksi joutuneet uusien valtaluokkain\nhyväksi, ja uudet olot olivat monilla tavoin kääntyneet työntekijäin\nvahingoksi. Yhteiskunnassa alkoi näkyä synkkiä varjopuolia. Ihmisiä\noli yhdistetty lukuisilla uusilla siteillä, mutta samalla oli heidän\nvälilleen luotu entistä syvempiä juopia. Mihin oli mennyt työn vanha\nvakuus? Ennen oli työkansa ollut orjan asemassa, mutta se oli nauttinut\nvuosipalkkaa ja isäntä oli vastannut työntekijän toimeentulosta; nyt\noli työväki päässyt orjan päivistä, mutta palkat olivat viikko-,\npäivä- ja tuntipalkkoja ja entinen elämän turvallisuus oli mennyt.\nMitä oli tuonut tuo kauniisti kimalteleva vapaus? Vieraan kaupungin\nsiirtolaiseksi, kodittomaksi ja kotiseuduttomaksi kulkuriksi se oli\ntehnyt torpanlapsen. Ennen pitivät ihmiset, varsinkin vieraiden\nparissa, jyrkimmästi kiini arvo- ja säätyerostaan, mutta kotinurkissaan\nhe söivät samanlaista ruokaa ja tunsivat samoja iloja ja suruja. Nyt\nolivat ihmiset tulleet samanarvoisiksi kaduilla ja kokouksissa, mutta\nkotiseinäin sisällä elettiin toisaalla ylellisyydessä ja rikkaudessa,\ntoisaalla taas synkimmässä kurjuudessa. Sellainen oli lopputulos\nrahavallan ja kansanvallan pitkästä ja merkillisestä vuorovaikutuksesta.\n\nNiin ajateltiin työntekijäin piireissä. Siellä aljettiin kasvavalla\ntyytymättömyydellä ja kipeällä kaipauksella tuntea ihmis- ja\nkansalaiselämän tärkeimmän alkuedellytyksen, turvatun toimeentulon\ntarvetta. Työväen henkinen herätys ja tämä työväenluokan erityinen\ntarve yhdessä kokosivat jäseniä työväenyhdistyksiin, joita työnantajat\nja kansanystävälliset sivistyneet aluksi hoitivat ja johtivat,\nkunnes työväenliike rohkeni asettua vallassaolevia luokkia vastaan.\nSivistysmaista, missä uuden ajan kehitys oli ehtinyt pitemmälle kuin\ntäällä, tulivat sosialidemokratiset opit ja aatteet meikäläisen\ntyöväenliikkeen avuksi, niinkuin ennen olivat tulleet liberaliset opit\nteollisuusmiesten ja kansalliset aatteet suomalaisuuden pyrintöjen\navuksi. Niin alkoi täälläkin uusi \"luokkataistelu\", niinkuin aina on\nkäynyt, milloin suuret aatteet ja uudet kansankerrokset ovat pyrkineet\nulos ahtaista kammioistansa.\n\nSellainen on pääpiirteiltään ollut se kehitys, joka menneen vuosisadan\nloppupuolen kuluessa muutti ja muodosti kansaamme. Mutta uudistunut\nkansa joutui uuden vuosisadan kynnyksellä raskaiden valtiollisten\nkoettelemusten alaiseksi. Edellisen pitkän sisällisen kehityksen aikana\noli valtiollinen vapaus maassamme jäänyt vähimmälle osalle. Aleksanteri\nI:n ja Nikolai I:n aikana oli maatamme hallittu sortovaltaisesti. Mutta\nse ei ollut ehdottomasti pahaa ja tuomittavaa sortoa; se perustui\nsilloiseen yhteiskuntaan, silloisiin oikeus- ja valtiokäsitteisiin;\nyhteiskunta suvaitsi tuota sortovaltaa, joka useinkin esiintyi\nvalistuneena, näennäisesti kansan parasta tarkoittavana ja kansan\nhyväksi toimivana hallitus- ja virkavaltana. Se valtiollinen vapaus,\njoka saavutettiin Aleksanteri II:n hallituksen alkuaikoina, jäi sekin\nvaillinaiseksi ja puolinaiseksi vapaudeksi. Hallitus vielä piti itse\nsuurimman vallan ja edesvastuun valtiossa. Mutta hallituksen rinnalla\ntoimi nyt sen apulaisena ja ystävänä valittu kansa, säätyeduskunta.\nSe oli \"keskinäisen luottamuksen\" aikakausi. Kansa iloitsi saaduista\narmonosoituksista ja unohti pettymyksensä hallituksen päätösten\nkäydessä epäsuotuisaan suuntaan. Vasta kansallisuustaistelu opetti\nyleisöä esittämään hallitukselle vaatimuksiakin ja harjoitti kansaa\njärjestettyyn taisteluun vastahakoista esivaltaa vastaan. Aleksanteri\nIII:n aikaisissa valtio-oikeudellisissa väittelyissä venäläisten\nSuomi-syöjäin kanssa vahvistui täällä mielipide maamme sisällisestä\nitsenäisyydestä. Sillä tavoin oli Suomessa asteittain valmistuttu\nkestämään sen suunnattoman venäläisen sortovallan painoa, johon maamme\nBobrikoffin aikana moneksi vuodeksi joutui. Tampereenkin väestöä tuo\nsortokausi kuohutti mitä syvimmin.\n\nAasian suurpolitiset tapahtumat sitten meidät hetkiseksi vapauttivat\ntuosta uusmongolilaisesta sortokaudesta. Maassamme oli opittu tuntemaan\nkansan valtiollisen vapauden sekä sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen\neheyden arvo. Unohtumattomina \"suurlakon\" hetkinä yksimielinen kansa\nsääti itselleen yksikamarisen eduskunnan ja sen pohjaksi yleisen ja\nyhtäläisen äänioikeuden. Jos missä niin Tampereen kansanvaltaisessa\ntyöläisyhteiskunnassa tunnettiin näiden tekojen merkitys Suomen kansan\nja sen vähäväkisten kerrosten tulevaisuudelle.\n\nTämän Tampereen taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa historiassa yhtä\ntärkeän ajankohdan olemme valinneet teoksemme tämän osan päätekohdaksi.\nVoidaan olla eri mieltä määrättyjen vuosilukujen sopivaisuudesta\nilmaisemaan aikakausien käännekohtia, aikakausien, jotka vain hitaalla\nkasvamisella ja kehittymisellä muuttuvat toisiksi. Siinä tiedossa emme\nole asettaneet vuotta 1905 historian ratkaisevaksi käännepylvääksi,\nvaan pikemminkin vain matkan tarkastuspaikaksi ja merkiksi, joka ei\nestä meitä vapaasti luomasta katsauksia taaksepäin ja eteenpäin sen\nmukaan miten asiain ja esityksen kokonaisuus kulloinkin vaatii. (2)\n\n\n\n\n2. TAMPEREEN UUDEMPI TEOLLISUUS.\n\n\na) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus: Finlaysonin\ntehtaan uudempi kehitys. Vaikea vuosikymmen: pumpulipula -- nälkävuodet\n-- tulipalo. Edistyksiä ja saavutuksia. Pohjoismaiden suurin\npumpulitehdas. Tehdas v:n 1920 aikoina. -- Lapinniemen puuvillatehdas.\n\nb) Pellavatehdas: Tehtaan perustamisseikat. Kuvaus tehtaasta v:lta\n1860. Tehtaan kansallinen merkitys. Tehtaan yleiskehitys ja suuret\nsaavutukset. \"Tampereen pellava- ja rautateollisuusosakeyhtiön\"\nrahalliset vaikeudet ja niiden selvitys.\n\nc) Verkatehdas ja villateollisuus: Tampereen verkatehtaan perustaminen\nja kehitys. \"Kehruutehtaita\". Trikooteollisuus ja sen keskittyminen\nTampereelle. Klingendahlin tehdas. Muita tehdaslaitoksia.\n\nd) Tampereen uuden kutomateollisuuden kokonaiskehitys. -- Työmiesten\npuuvillatehdas Kyröskoskella. -- \"Kommunismista kapitalismiin\".\n\ne) Paperiteollisuus: Frenckellin paperitehtaan kukoistus ja\nloppuvaiheet. -- \"Puusta paperia\". Tampereen kattohuopatehdas uuden\npaperiteollisuuden kehtona. Pellavatehtaan puuhiomo. Tampereen uudet\npaperitehtaat. Paperinjalostusteollisuus. Tampereen paperiteollisuus\nmaata valloittamassa.\n\nf) Sahausteollisuus: Sahain rintama Näsijärvellä. Puunjalostustehtaita.\n\ng) Metalli- ja koneteollisuus: Pellavatehtaan konepaja. Muita\nkonepajoja ja erikoistehtaita. Keinottelut yhdeksänkymmenluvun lopulla.\nNiiden jälkimuistoja.\n\nh) Jalkine- ja nahkateollisuus: Suomen kenkäteollisuuden synty\nja keskittyminen Tampereelle. Tampereen suuret kenkätehtaat.\nNahkateollisuus.\n\ni) Vaatetusteollisuus: Uuden teollisuudenhaaran kasvaminen Tampereella.\n\nj) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus: Myllyt. -- Viina-\nja väkiviinateollisuus. Oluttehtaat. Muita ravinto- ja\nnautintoainetehtaita.\n\nk) Muita teollisuudenhaaroja: Kivi- ja maateollisuus. --\nTulitikkuteollisuus. -- Teknokemiallinen teollisuus. -- Grafillinen\nteollisuus.\n\nl) Tampereen teollisuuden yleiskehitys: Tehtaiden luettelo vv.\n1855--1900. Tampere v:n 1876 näyttelyssä. Tampereen teollisuuden sija\nSuomen teollisuudessa. Vertailuja muiden teollisuuskeskusten kanssa.\nTampereen teollisuuden uusin kehityssuunta.\n\n\nRyhtyessämme esittämään Tampereen teollisuuden kehitystä Itämaisen\nsodan jälkeen luomme ensiksi katsauksen kaupungin yksityisten tehtaiden\nja eri teollisuusryhmäin elämään ja toimintaan pitäen silmällä\netupäässä tehtaiden omaa tuotantoa ja taloutta. Teollisuuden suhteista\nmuuhun talouselämään ja yhteiskuntaan kerrotaan myöhemmin.\n\n\na) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus.\n\nMenneen vuosisadan puolivälin jälkeenkin on _Finlaysonin\npuuvillatehdas_ ollut Tampereen tärkein ja suurin ja samalla suurimman\nosan aikaa koko maan suurin teollinen laitos. Sitä merkitystä maan\nteollisessa kehityksessä, joka tällä tehtaalla ensimmäisinä aikoinaan\noli, ei sillä kumminkaan enään myöhemmin ole ollut.\n\nKuusikymmenluku oli Tampereen puuvillateollisuuden vaikea vuosikymmen.\nSen alkaessa oli Finlaysonin tehdas parhaassa mahdissaan. Uusia\nsuuria tehdasrakennuksia muurattiin ja tehtaan koneistoa sekä\ntyövoimaa lisättiin paljon. Mutta v. 1861 alkoivat vastoinkäymiset.\nYhdysvaltain orjasodan aikana keskeytyi puuvillan saanti Amerikasta\nmelkein kokonaan synnyttäen suuren pumpulipulan koko Europassa, missä\npuuvillateollisuuden raaka-aineena käytettiin lähes yksinomaisesti\nAmerikan pumpulia. Vuosia kului ennenkuin uudet tuotantomaat, Egypti\nja Intia, saattoivat lähettää pumpuliansa markkinoille. Väliajalla\nmonen monet puuvillatehtaat Europassa kukistuivat tai joutuivat\nsuureen ahdinkoon. Tampereen tehdas tosin pysyi pystyssä, mutta senkin\ntuotanto taantui suuresti. Tehtaan työläisten lukumäärä, joka v. 1860\noli saavuttanut ensimmäisen huippunsa, 1 627, aleni alenemistaan,\nollen v. 1861: 1449, v. 1862: 992 ja v. 1863: 897 henkeä, mistä se\njälleen rupesi nousemaan, ollen v. 1864: 1 005 ja v. 1865: 1 171\nhenkeä. Työaika tehtaassa lyhennettiin, ainakin ajoittain, neljään\npäivään viikossa, ja työväen palkka sen mukaan. Tehtaan vuotuisen\ntuotannon määrä, joka v. 1859 ilmoitettiin 340 000 naulaksi lankoja\nja 90 000 kpl:ksi kankaita, mainitaan vv. 1862 ja 1865: 170 000\nnaulaksi ja 60 000 kpl:ksi. Jo edellisellä vuosikymmenellä oli tehdas\nmaksanut täydellisesti takaisin vanhat valtiolta saamansa lainat.\nNyt pumpulipulan päätyttyä turvautui se jälleen kruunun apuun saaden\nvaltiolta uuden 150 000 markan suuruisen lainan.\n\nTuskin oli pumpulipula päättynyt, kun maassa alkoi yleinen leipäpula;\ntulivat kauheat nälkävuodet ja nälkiintyneet joukot tulivat\nkolkuttamaan Finlaysoninkin tehtaan portteja. Puuvillatehdas, joka\nvastikään oli itse päässyt pulasta, sai nyt ruveta auttamaan toisia.\nTehtaan työntekijäin lukumäärä kasvoi tavattomasti. Laitoksen tuotannon\narvo sitävastoin ei lisääntynyt, vaan aleni. Meillä on syytä luulla,\nettä tehtaan ihmisystävyydestään tunnetut isännät siten tänä kamalana\nhätäaikana harjoittivat tehtaallansa suurenmoista hyväntekeväisyyttä,\nhetkelliseksi avuksi monille hätäisille, mutta pitkälliseksi vahingoksi\ntehtaan työväen palkoille ja työtaidolle.\n\nMonivaiheisen kuusikymmenluvun lopuksi sattui Finlaysonin tehtaalle\nvielä eräs onnettomuus. Tammik. 20 p. 1869 pääsi valkea irti\ntehtaan piharakennuksessa. Tuli hävitti kadun varrella olevan\nuuden tehdasrakennuksen, jossa oli kutomo, värjäyslaitos ja\nkonttorihuoneusto, sekä toisen nelikerroksisen kutomorakennuksen,\njossa oli viidettäsataa kangastuolia. \"Hirmuinen oli paukkina\nja rätinä, kun tämän rakennuksen rautakatto, välikatot ja sadat\nraskaat masinat yhtaikaa pudota räjähtivät alas\", sanotaan Tampereen\nSanomain palokertomuksessa. Tehtaalle tulipalo teki suuren vahingon,\nja 400--500 tehtaalaista joutui puutteeseen. Kun hätääkärsiville\njärjestettiin tehtaalla tilapäistä työnansiota ja sieltä täältä tuli\nraha-apuja lisäksi, saatiin pahin hätä poistetuksi, kunnes tehtaan\ntyö jälleen saattoi alkaa. Tämäkään onnettomuus ei tullut ilman\nseuraa. Kesällä 1870 hävitti tulipalo jälleen suurimman osan uudelleen\nkorjattua kutomorakennusta ja noin 500 kutomakonetta. V. 1892 paloi\npuuvillavarastohuone täysineen.\n\nSeitsenkymmenluvulla tehdas toimi verraten tasaisissa oloissa.\nVuosikymmenen alkupuolella sen tuotanto nopeasti virkistyi. Parisin\nmaailmannäyttelyssä v. 1867 Finlaysonin tehtaan tuotteet, niiden\njoukossa _puolivillaiset_ kankaat, saivat hopeamitalin. Tavaton\nvedenpuute talvella 1876 ja Turkin sodan pelko v. 1877 taasen jonkin\nverran taannuttivat työtä. Viimemainittuna vuonna valmistui tehtaan\nuusi 950 (myöh. 1 200) kutomakonetta tiloittava kutomosali, joka\nsilloisen päivänpakinan mukaan sai kansanomaisen nimen \"Plevna\". Tämä\nhuone oli Suomen suurin työhuone; se on 137 m. pitkä, 39 m leveä ja saa\nvalonsa 21-osaisesta lasikatosta.\n\nMyöskin kahdeksankymmenluku oli puuvillatehtaalla tasaisen työn\naikaa, lukuunottamatta vuotta 1885, jolloin sodanuhka häiritsi\nmeikäläisiä pumpulitavarain markkinoita. Samoin ehkäisi maassamme vv.\n1892--1893 vallinnut yleinen taloudellinen pula Finlaysonin tehtaan\ntoimintaa, joka muuten yhdeksänkymmenluvulla jälleen lakkaamatta\nedistyi. Kun v. 1882 vedenpuute häiritsi tehtaan käyttöä, hankittiin\navuksi höyryvoimaa, jota myöhemmin oli ruvettava käyttämään yhä\nsuuremmassa määrässä. Erittäin ovat tässä mainittavat tehtaan suuret\nuutisrakennukset ja laajennukset yhdeksänkymmenluvun viimeisinä\nvuosina. Näihin uudistuksiin kuului m.m. kolmen km:n pituisen\nsähköradan johtaminen tehtaan halkovarastolle Santalahteen sekä uuden\nsuuren kehräämön rakentaminen.\n\nUudella vuosisadalla on tämä tehdas työskennellyt vakaantuneella\npohjalla ja säilyttänyt suuret saavutuksensa. Tärkeä tapaus liikkeen\nsisäisissä oloissa oli tämän suuryrityksen muodostaminen osakeyhtiöksi\nv. 1908 nimellä _Finlayson & C:o Osakeyhtiö_. Osakepääoma, 12 milj.\nmk, on vähitellen joutunut suureksi osaksi kotimaisiin käsiin. V. 1920\nkorotettiin osakepääoma 30 milj. mk:ksi ja myöhemmin 96 milj. mk:ksi.\n\nTehtaan kehitystä v:n 1860 jälkeen valaisevat seuraavat luvut:\n\n             työnteki-   valmist.arvo         työnteki-   valmist.arvo\n    vuosi     jöitä        milj. mk     vuosi  jöitä       milj. mk\n\n    1860      1 627          1.8        1890   2 076         6.2\n    1865      1 171          0.5        1900   3 030        10.1\n    1870      2 326          3.5        1910   2 154        10.9\n    1875      1 943          4.5        1915   2 148        13.9\n    1880      1 662          4.7        1920   2 190       144.4\n    1885      1 795          4.7        1925   2 465       113.8\n\nTehtaan tuotannosta ei ole käytettävissämme yhdenjaksoisia tietoja.\nSeuraavat satunnaiset numerotiedot voinevat kuitenkin antaa käsityksen\ntehtaan koneiston ja tuotantomäärän kasvamisesta viime sukupolvien\naikana.\n\n    Finlaysonin tehtaan tuotanto vv. 1859--1900\n\n                      koneisto             valmisteiden määrä\n\n                      kutoma-   lankoja    kankaita     vanua\n    vuosi  kehrimiä   koneita   1 000 kg   1 000 kpl   1 000 kg\n\n    1859    24 640       550        144        90         --\n    1878    50 000     1 000      1 147       256         33\n    1887    66 200     1 023      1 475       344         82\n    1900   103 000     1 800      2 553       534        210\n\nUudella vuosisadalla ei tehtaan tuotanto-oloissa ole tapahtunut\nsuurempia muutoksia.\n\nYksinkertainen lasku osoittaa, miten suuresti ja monipuolisesti\nFinlaysonin tehtaan tuotanto edistyi v:n 1859 jälkeen seuranneen\nneljänkymmenen vuoden kuluessa. Tehtaan kehrinten lukumäärä kasvoi\nnelinkertaiseksi ja kangastuolien kolminkertaiseksi, mutta kehrättyjen\nlankain määrä lisääntyi yli seitsemäntoistakertaisesti ja kudottujen\nkankaiden kuusinkertaisesti. Jokainen kehrin valmisti v. 1900 neljä\nkertaa enemmän lankoja ja jokainen kutomakone kaksi kertaa enemmän\nkankaita kuin v. 1859, mikä edistys oli epäilemättä ensi sijassa\nluettava suurentuneiden ja parantuneiden koneiden ansioksi.\n\nMutta varmaan oli työntekijäin ammattitaitokin tuon pitkän ajan\nvarrella kohonnut: nelinkertaisesti kasvanutta kehrinmäärää ja\nkolminkertaisesti enentynyttä kangastuolimäärää v. 1900 hoiti\nainoastaan kaksinkertaisesti kasvanut työläisjoukko. Tämä vanha\ntehdas kuuluukin niihin, joilla on ollut etu pitää työssään kauan\npalvellutta, kokenutta ja harjaantunutta väkeä. V. 1903 toimitetun\nkutomateollisuutta koskevan työtilastollisen tutkimuksen mukaan oli\nlähes puolet (41.1 %) Finlaysonin tehtaan silloisista työntekijöistä\npalvellut yli 10 vuoden ja 14.8 % enemmän kuin 30 vuotta. Sellaisia\ntoimessa olevia työntekijöitä, jotka olivat olleet työssä viisikymmentä\nvuotta tai kauemmin, oli mainittuna vuonna tässä tehtaassa seuraavat\nneljätoista: puolauksen johtajatar Eeva Kaisa Helander, palvellut\ntehtaassa 62 vuotta; karttaaja Wilhelm Hagelberg 58, kehruunesimies\nJuhana Jansson 55, kehruunesimies Fredrik Wikman 54, vartija Juhana\nFriman 54, vartija Juhana Nord 54, telaaja Kaarle Kustaa Stenvall 54,\nliistaroija Emanuel Hellman 53, kankuri Robert Nyman 53, kelaaja Amanda\nBlom 52, kankuri Wilhelmina Hjelt 51, vyyhtijä Karolina Wilhelms 51,\nkelaaja Henrika Gustafsson 50 sekä apreterauksen esimies Kaarle Winter\n50 vuotta.\n\nTehtaan oloista v:n 1920 aikoina annetaan tehtaan julkaisuissa\nseuraavia tietoja. Tehdas on Suomen suurin yhtenäinen teollisuuslaitos\nja samalla suurin laatuaan koko pohjoismaissa. Paitsi tavanmukaisia\nkoneellisia kehruu- ja kutomaosastoja kuuluu tehtaaseen vielä\nvärjäämö, valkaisulaitos, köydenpunomaosasto, merseroimis- ja\nkalastuslankaosastot y.m. Tehdas on maassamme ainoa, joka suuremmassa\nmittakaavassa käyttää Jacquard-koneita. Tehdasta käyttää viisi\nvesiturbinia, jotka synnyttävät yhteensä 2 635 hevosvoimaa, ja neljä\nhöyrykonetta, joiden yhteinen hevosvoimamäärä on 3 077; näiden\nhöyrykoneiden joukossa on 1 600-hevosvoimainen Sulzer-höyrykone.\nTuotannollisten kehrimien lukumäärä on yli 100 000 ja kutomakoneiden\nn. 2 000. Työsalien yhteenlaskettu pinta-ala on n. 70 000 m2. Tehtaan\npalveluksessa on n. 2 300 henkeä.\n\nTehtaassa valmistetaan melkeinpä kaikenlaatuisia puuvillalankoja ja\n-kankaita. Lankoja on kehrätty kaikkia numeroita aina 100:aan saakka.\nTehtaan kangasmallikokoelmaan kuuluu lähes 9 000 erilaista mallia,\njoista kuitenkin vain n. 1 000 on käytännössä. Myynti tapahtui tehtaan\nvanhempina aikoina suureksi osaksi Venäjälle. Vuoteen 1918 saakka oli\ntehtaalla oma myyntikonttori Pietarissa, ja menekki oli vilkas myöskin\nItämerenmaakunnissa ja Puolassa. Suomen ja reunamaiden itsenäistyminen\nkatkaisi täydellisesti tehtaan vanhat myyntisuhteet, mutta menetettyjen\nmarkkinain sijaan on tehdas saanut uudet markkinat Suomessa. Tässäkin\nkohden on Finlaysonin vanha tehdas vähitellen kotimaistunut.\n\nTehtaan ijäkäs ja puuhakas isäntä Wilhelm v. Nottbeck kuoli v. 1890.\nHänen lähimpinä apulaisinaan olivat työskennelleet, Ferdinand Uhden\nkuusikymmenluvun alussa palattua kotimaahansa Saksaan, konsuli C. de\nla Croix ja herra A. Sommer. Wilhelm v. Nottbeckin kuoltua toimivat\ntehtaan isännöitsijöinä kauppaneuvos A. Sommer vv. 1890--1897,\nkunnallisneuvos Chr. Bruun 1897--1900, Hermann Luders 1900--1912, Hugo\nMäklin 1912--1917 ja Hj. v. Wendt 1917-.\n\nPuuvillateollisuuden nousukaudella menneen vuosisadan viimeisinä\nvuosina sai Tampere toisen suuren puuvillatehtaansa, \"Tampereen\npuuvillateollisuus-osakeyhtiön\" omistaman _Lapinniemen\npuuvillatehtaan_. Yrityksen alkuunpanijoina olivat kauppaneuvos Arthur\nSommer, rahastonhoitaja J. Kupiainen ja insinööri P. A. Sharples,\nkaikki Finlaysonin tehtaalla palvelleita. V. 1897 vahvistettujen\nsääntöjen mukaan oli yhtiön pääoma kaksi miljonaa markkaa. Tehdas\nsaatettiin siis rakentaa suuri. Sen kauas näkyvät rakennukset kohosivat\nkomealle paikalle Näsijärven kalliorannalle. Tehdasalue vuokrattiin\nkaupungilta, mutta lunastettiin v. 1912 omaksi. Tehtaan tuotannon\nkehitys ilmenee seuraavasta katsauksesta:\n\n                Lapinniemen tehdas vv. 1899--1923\n\n             kehrätty lankoja    kudottu kankaita   tehty vanua\n    vuosina     milj. lbs.            kpl.            paalia\n\n     1899         1.0                51 150              742\n     1900         1.3                71 931            1 443\n     1905         1.5                98 321              993\n     1910         1.7                96 099            1 072\n     1915         1.8               156 272              874\n     1920         1.7               161 378              859\n     1923         1.9               178 780            1 198\n\nValmisteiden arvo v. 1899 oli 1.4 milj. mk ja v. 1923 jo 57.5 milj. mk.\nTyöläisten luku oli samassa ajassa kasvanut 390:stä 900:aan. V. 1928\ntyöntekijäin luku n. 800 ja valmisteiden arvo 60 milj. mk. V:n 1923\naikoina oli tehtaassa 31 012 kehrintä ja 645 kutomakonetta. Osakepääoma\noli 12 (nyk. 48) milj. mk. Tehtaan tuotanto oli tasaisesti kehittynyt\nkasvusuunnassa. Mainittavia häiriöitä oli sattunut ainoastaan v:n 1905\nsuurlakon sekä v:n 1918 aikana. Maailmansodan aikana oli Lapinniemen\ntehdas ensimmäinen järjestämään raakapuuvillan kuljetusta Jäämereltä\nLapinmaan kautta Tampereelle. Lapinniemen tehdas on nykyään Tampereen\nja koko maan suurimpia teollisuuslaitoksia, omalla alallaan kolmanneksi\nsuurin maassa. Tehtaan toimitusjohtajina ovat olleet kauppaneuvos A.\nSommer v:sta 1897 kuolemaansa saakka, senaattori L. Gripenberg vv.\n1908--1909 ja insinööri M. Lavonius v:sta 1909 alkaen. (3)\n\n\nb) Pellavatehdas.\n\nTämä tehdas on Finlaysonin tehtaan rinnalla kauan aikaa ollut Tampereen\nteollisuuden toinen pääpilari, ja vieläkin se on maamme mainittavimpia\nsuurtehtaita, alallaan ainoa koko Suomessa.\n\nPellavatehdas on suurenmoinen muistomerkki viisikymmenluvun\nmerkilliseltä teolliselta perustamiskaudelta. Tehtaan isä oli\nsuurista teollisista suunnitelmistaan, rohkeista liikeyrityksistään,\nuudenaikaisista vapaamielisistä taloudellisista mielipiteistään ja\nmonen mielestä ansaitsemattomasta kukistumisestaan tunnettu Laukon\nkartanon isäntä, varatuomari _Aadolf Törngren_. Heinäk. 12 p. 1856\nsai Törngren oikeuden perustaa Tampereelle tehtaan kaikenlaisten\npellava- ja hamppulankain sekä kankaiden valmistamista varten.\nKukaties olisi pellavatehtaan syntymisen käynyt niinkuin Tampereen\nsilkkitehtaan, jonka perustamiseen Törngren niinikään oli saanut\nluvan, elleivät sattumat olisi suosineet pellavatehtaan hommaa. Erään\nkertomuksen mukaan oli ruukinisäntä Kustaa Wasastjerna saatuaan\nhaltuunsa Tammerkosken itärannalla olevan masuunin ja sahan ja turhaan\nyritettyään ostaa Jokioisten kartanoa ja ruukkia, kerran valitellut\nTörngrenille pulaansa, kun ei tiennyt mihin sijoittaisi liikoja\nrahojansa. Toinen sen johdosta esitti, että he yhdessä perustaisivat\nmasuunin alueelle pellavatehtaan, jolle Törngren ei ollut löytänyt\nsopivaa paikkaa kosken länsirannalla. Päätetty ja tehty. Syksyllä\n1856 muutettiin Törngrenin pellavatehtaan erioikeudet siten, että\ntehdas saatiin perustaa ja pitää käynnissä Hatanpään tilaan kuuluvalla\nvuokramaalla \"kuitenkin ilman että ne erinäiset etuisuudet, joita\nTampereen tehdaslaitoksille nyt jo on annettu tai vastedes annetaan,\ntulevat mainitun tehtaan hyväksi\". Helmik. 28 p. 1857 tehdyllä\nlyhytsanaisella sopimuksella vuokrasi Wasastjerna Törngrenille 50\nvuodeksi \"tarpeellisen paikan pellavatehtaan perustamista varten\"\nvuotuista 150 hopearuplan vuokraa vastaan.\n\nPellavatehdas rakennettiin Törngrenin ohjelman mukaisesti\nkerrassa suurenmoinen. Rakennustöihin lienee ryhdytty kesällä\n1857. Viisikerroksisen tehdasrakennuksen piirustukset laati Turun\nlääninarkitehti Chiewitz. Rakennustyöt valmistuivat v. 1859 ja\ntulivat maksamaan 408 602 hopearuplaa. Mukavamman kulkuyhteyden\naikaansaamiseksi pellavatehtaalta kaupunkiin rakennettiin v. 1858\nJalkasilta pellavatehtaalta Uudenkadun päähän.\n\nToukokuussa 1859 tuli uudessa tehtaassa käyntiin kutomo, jossa oli\n96 kutomakonetta. Langat hankittiin Venäjältä, kunnes oma kehräämö\nsyyskuussa m.v. saatiin käyntikuntoon. Työntekijöitä oli tehtaassa\naluksi vain nelisenkymmentä. Vuonna 1860 tehdas jo toimi täydellisenä\nsuurtehtaana. Siihen aikaan oli \"Papperslyktan\" lehdessä luettavana\ntästä uutistehtaasta seikkaperäinen kertomus, joka tarkoituksellisessa\nylisteleväisyydessään on siksi hauska näyte silloisen yleisön\nteollisista katsantotavoista, ettemme malta olla tähän suomentamatta\nkirjoituksen pääkohtia. Ne kuuluvat:\n\n\"Kiitos ja kunnia niille, jotka viime vuosina ovat edistäneet maan\nteollisuuden kohoamista uusien tehtaiden perustamisella! Kiitos ja\nkunnia niille, jotka ovat koettaneet tehdä maan pääomia, sekä rahoja\nettä työvoimia ja raaka-aineita, niin tuottoisiksi kuin mahdollista\neivätkä kuten muut, ennen ja jälkeenpäin, kevytmielisesti ja\najattelemattomasti ole tuhlanneet niitä maalle hyödyttömiin yrityksiin!\n\n\"Ensimmäisellä sijalla niistä laitoksista, joita tarkoitamme,\non kaiketi kieltämättä Tampereen pellavatehdas, samoinkuin sitä\nseuraava sija lienee tuleva Vaasan kaupungin lähellä olevalle\npuuvillakehräämölle. Kun luultavasti kaikki lukijamme yhtyvät siihen\ntunnustukseen, mikä edellä on annettu niiden miesten ansioille, jotka\nhyvin tunnettuina kautta koko maan ovat yritteliäisyydellään luoneet\nitselleen muiston tulevaisuudessakin, lienee lyhyt kuvaus Suomen\nainoasta pellavakehräämöstä tervetullut... Vähän pumpulitehtaan\nalapuolella on kosken yli tehty porras. Kalliolta kalliolle luikertelee\nse poikki parhaan kosken ja tekee matkan kaupungista asutulle\nvastarannalle lyhemmäksi kuin tie tulisi vähän matkaa alempana\nolevan ajosillan kautta. Kun seisomme siellä, kuohuva koski muutaman\njalan päässä allamme, ja katselemme kosken niskaan päin, kun veden\nliike ja pauhu valtavasti järkyttävät mieltämme, kun vaahtopää aalto\npuhuu voimakasta kieltään luonnon vallasta, ja sitten katsahdamme\nrakennuksiin, jotka kummallakin puolella seisovat kuin maan esivartijat\nraivoavaa vettä vastassa, niin kysymmepä, mitä ne siellä tekevät.\nHajonneita kallionkappaleita ja kaatuneita puita odottaisi olevan\nympärillä pikemmin kuin näitä komeita kivitaloja. Olemme uteliaita\nnäkemään, kuinka niihin johtuva vesi kesytetään ja kukistetaan ja mitä\nhurjia ponnistuksia veden on täytynyt tehdä ennenkuin se on menettänyt\nmahtinsa. Enemmän viehättää oikealla rannalla oleva rakennus, joka\nnäyttää rohkeammin taistelevan koskea vastaan ja jonka perustuksia\nkosken vaahto huuhtelee. Kiiruhdamme sinne, meidät otetaan siellä\nhuomattavan hyvin vastaan, saamme oppaan ja kuljemme hänen kanssaan\nviisikerroksisen rakennuksen katsellen veden vaikutuksia, jotka\neivät ensinkään ole hävityksen, vaan luomisen töitä. _Ensimmäisessä\nkerroksessa_ on kolme turbinia, joihin vesi johtuu ja joista sitten\nliikevoima tavallisella tavalla siirretään rakennuksissa oleviin\nkoneisiin; samassa kerroksessa myöskin häkilöidään eli ehkä oikeammin\nharjataan pellava. Karkeimman ja kokonaan kelvottoman pellavan\nerottavat koneet itse, joita pojat ja miehet hoitavat ja syöttävät.\nPölyä on kauheasti; niin mieltäkiinnittävää kuin onkin tätä työtä\nkatsella, ei sinne kuitenkaan mielellänsä kauaksi jää. Kun nyt näin\npuhdistetun pellavan mukana siirrymme _toiseen kerrokseen_, niin\nsaamme siellä nähdä, miten pellavaa sitten kartataan tai kammataan,\neli miksi sitä sanoisi, sekä kuinka se siinä muodostuu pitkiksi\nyhtäjaksoisiksi nauhoiksi eli hahtuviksi, jotka sitten myös samassa\nkerroksessa kehrätään hyvin löyhästi. Täällä ovat työntekijät kaikki\nnaisia. Tomua ei enään ole niin paljon, vaan kuitenkin melkoisesti.\nRullat, joissa löyhästi kehrätty lanka on, viedään sieltä _neljänteen\nkerrokseen_, missä siitä kehrätään tavallista lankaa. Mutta ennenkuin\nlanka kierretään lujempaan se kulkee kuuman veden kautta. Kuuma vesi,\njoka pysyy lämpömäärässään siihen johdetun höyryn avulla, tekee huoneen\nlämmön sangen suureksi ja ilma on jonkinverran kosteaa. Pienet pojat\nja tytöt, joita siellä käytetään, tuntuvat kuitenkin viihtyvän varsin\nhyvin lämpimässä ja iloisesti ainakin näkyvät he työtänsä tekevän.\n_Viidennessä kerroksessa_, jonne kehrätty lanka viedään, puolataan osa\nkuteiksi niihin kankaisiin, joita tässä tehtaassa valmistetaan. Toinen\nosa taas vyyhdetään joko sellaisenaan myytäväksi, kun ne on pesty ja\nvalaistu, tai käytettäväksi kankaiden loimeksi...\n\n\"_Kolmanteen kerrokseen_, jossa emme vielä ole käyneet, viedään nyt\nsekä käämit että se osa vyyhdittyä lankaa, joka tulee kudottavaksi.\nErityisessä osastossa tätä kerrosta luodaan ja liisteröidään langat\nennenkuin ne pannaan kangastuoleihin, jotka ovat toisessa osastossa.\nSiellä kudotaan sekä sileää pellavakangasta että kuviokangasta.\nSukkula lentää edestakaisin uskomattoman nopeasti, kaikki käy\nniinkuin tavallisissa kangaspuissa, mutta ilman ihmisen apua. Niissä\nkangastuoleissa, joissa kudotaan kuviokangasta, liikkuu pahvisia\nmalleja kangastuolin päällä. Näiden mallien avulla saadaan milloin\ntoiset, milloin toiset loimilangat nousemaan, joten kudokseen syntyy\nsamoja kuvioita kuin mallissa. Tässä kerroksessa on työssä sekä\nmiehiä että naisia ja näyttää kuviokangaspuiden hoito etenkin olevan\nedellisten toimena.\n\n\"Jos taasen menemme siihen kaksikerroksiseen kylkirakennukseen joka\nlähtee päärakennuksesta ja niinkuin sekin on tiilinen ja rappaamaton,\nnäemme miten lankoja ja kankaita pestään, valaistaan kloorivedessä ja\nkaulataan eli kartutaan, jotta ne tulevat tarpeellisen kiiltäviksi,\nja vihdoin pannaan pakkoihin kauppaan lähetettäväksi. Tämä toimi\nsuoritetaan toisessa kerroksessa ja osassa ensi kerrosta, missä sen\nlisäksi on puusepänverstas ja ne kaksi höyrykattilaa, joissa syntyy se\nhöyry, joka sitten lämmittää sekä itse rakennuksen että tarvittavan\nveden.\n\n\"Kaikki tehtaassa työskentelevät ovat suomalaisia, useimmat kaupungin\nlähitienoilta ja siis suomeapuhuviakin. Ainoastaan työnjohtajat\novat englantilaisia. Työntekijäin luku taasen nousee nykyään noin\nviiteensataan, ja kaikkia heitä tarvitaan, sillä koko laitos on jo\nainakin vähän toista vuotta ollut täydessä käynnissä. Nyt jo asetetaan\nneljättä turbinia, ja laitettavaksi tulee uusia kangaspuita.\n\n\"Kuten tunnettua menee kaikki kaupaksi, mitä tehdas valmistaa, niin\nettä tehdasta voidaan vielä suurentaa, niin suuri kuin se jo onkin.\nRaaka-aine, pellava, on suureksi osaksi suomalaista; mutta käytetään\nulkolaistakin pellavaa. Lähemmä sataviisikymmentä leiviskää pellavia\nsanottiin joka päivä käytettävän ensimmäisessä kerroksessa, samoinkuin\njoskus parikin sataa leiviskää pellavia päivässä häkilöitävän eli\nharjattavan...\"\n\nV. 1861 joutuivat sekä Törngrenin että Wasastjernan tehdaslaitokset\nheidän perustamansa _Tampereen pellava- ja rautateollisuus-osakeyhtiön_\nhaltuun. Pellavatehtaan kehitysvaiheita siitä alkaen kuvaavat\nyleisimmin piirtein seuraavat tiedot tehtaan työntekijäin luvusta ja\nsen tuotteiden myynnin arvosta eri ajankohtina:\n\n\n           työnteki-   myynti              työnteki-   myynti\n    vuosi   jöitä      milj. mk    vuosi    jöitä      milj. mk\n\n    1861     612         1.8       1900     1 704        3.5\n    1870     787         1.5       1916     2 142        4.8\n    1880      --         1.5       1920     1 728       35.5\n    1890   1 015         3.1       1925     1 396       55.6\n\nTehtaan koneiston kehityksestä ja tuotantomäärästä taas on seuraavia\ntietoja:\n\n        Pellavatehtaan tuotanto vv. 1861--1920\n\n                  koneisto                  tuotanto\n            kehrimiä   kutomakoneita   lankoja     kankaita\n    vuosi                 koneita      1 000 kg    1 000 kpl\n\n    1861    n. 5 000         96          250           9\n    1875       7 882        195          630          26\n    1887       5 882        216          831          31\n    1906      10 276        303        1 109          48\n    1910         --          --        1 600          63\n    1920      16 000        355        1 329          55\n\nPellavatehtaan kehitys on sitä omistavan yhtiön raha-asiain aikaisemman\nhistorian kirjavuudesta huolimatta ollut suurin piirtein merkittävän\ntasainen ja vakava. Tehtaalla on kuitenkin ollut voitettavanaan\npaljon vaikeuksiakin, jotka ovat johtuneet milloin Suomen ja\nVenäjän pellavanviljelysoloista, milloin maailmantaloudellisista\nsyistä, milloin taas aivan paikallisista seikoista. Ensi vuosina\noli tehtaalla myötäiset ajat, niin että se v. 1862 pantiin käymään\nympäri vuorokauden. V. 1864 tehtaan käyntiaika supistettiin 20 tuntiin\nvuorokaudessa. Ensimmäiset huonot ajat tulivat vv. 1867--1868 ja sitten\ntaas 1876--1878. Työaika supistettiin niiden johdosta yhteentoista ja\nv. 1875, jolloin joukko työläisiä työnpuutteen vuoksi irtisanottiin\ntehtaasta, yhdeksään tuntiin päivässä. Kahdeksankymmenluvun alkaessa\npalasivat hyvät ajat ja työaika pitennettiin jälleen 11 tuntiin, kunnes\nse v. 1905 toisista syistä kuin ennen lyhennettiin 10-tuntiseksi.\n\nTehtaan tuotteiden laatu pysyi huonoina aikoina yhtä korkealla kuin\nhyvinäkin. Parisin maailmannäyttelyssä v. 1867 Tampereen pellavatehdas\nsai pronssimitalin pellava- ja purjekankaistaan, Pietarin näyttelyssä\nv. 1870 tuli sille kultamitali ja Moskovan näyttelyssä v. 1882\nkorkein palkinto. Tehtaassa toimitettiin yhtä myötään koneiston ja\nrakennusten uudistuksia. Syyskuun 5 p. 1883 hävitti hirmuinen tulipalo\nkoko pellavatehtaan, mutta tämä koettelemus kääntyi terveydeksi\ntehtaalle, joka nyt saatettiin rakentaa entistä ehompi. Jo seuraavan\nvuoden elokuussa alkoi tuotanto uudessa tehdasrakennuksessa, joka\nnyt oli supistettu yhtä kerrosta matalammaksi. V. 1885 pakotti\nTammerkosken vedenvähyys pellavatehtaankin ottamaan käyttövoiman\navuksi höyryn. V. 1892 sai pellavatehtaan yhtiö ostaa koko\ntehdasalueen omakseen kaupungilta 350 000 markan kauppahinnalla.\nPellavatehdasta laajennettiin huomattavasti vv. 1898--1899, ja vv.\n1910--1916 suoritettiin tehtaalla suuria uutisrakennuksia. Silloin\nm.m. rakennettiin suurenmoisella granittikanavalla varustettu\nsähkövoimalaitos, jonka turbinit voivat kehittää 3 600 hevosvoimaa ja\njoka vapautti tehtaan höyryvoiman tarpeesta.\n\nPellavatehtaan raaka-aineen hankinnan päävaiheet näkyvät seuraavasta\nasetelmasta:\n\n                 ostettu pellavia (1 000 kiloin)\n    vuonna    Suomesta    Venäjältä    yhteensä\n\n    1861        286           24          314\n    1870        476            4          520\n    1880        315          294          681\n    1900        966        1 114        2 136\n    1910        270        2 058        2 328\n    1920        713          881        1 595\n    1925        497          342          839\n\nNäistä luvuista näkyy pellavatehtaan pellavankulutuksen suuri\nkasvaminen, mutta myöskin kotimaisen pellavan rajoitettu osuus\nsiinä. Kun v. 1861 pellavatehtaan käyttämistä pellavista vain 6 %\noli vierasmaisia, oli maailmansodan alkaessa sama verta kotimaisia.\nPellavatehdas perustettiin alkuaan kotimaisten pellavain jalostamisen\ntarkoituksessa ja se on aina koettanut kaikin tavoin edistää\nkotimaista pellavanviljelystä. Kun pellavanviljelys alkoi maassamme\ntaantua, perusti pellavatehdas v. 1886 Lammille oman loukutus- ja\nlihtauslaitoksen, joka myöhemmin siirrettiin Hankalan kylään Koskelle.\nNumerot osoittavat, ettei tästäkään toimenpiteestä ollut ajan\npitkään apua. Maamme itsenäistyminen ja ulkomaisen pellavanhankinnan\nvaikeutuminen on antanut pellavatehtaalle aiheen v. 1920 rakennuttaa\nMessukylään suuren laitoksen kotimaisen pellavan liotusta ja\njälkikäsittelyä varten.\n\nPellavatehtaan tuotantotasosta antavat tehtaan julkaisut v:lta 1920\nkiintoisia tietoja. \"Kun tehdas on maan ainoa, on se pakotettu paitsi\nsuurtuotantoon myöskin suureen monipuolisuuteen ja seurauksena on\nollutkin pellavatehtaan muuttuminen maailman monipuolisimmaksi,\nmitä parhaiten osoittaa se, että tehdas kehrää lankanumeroita l:stä\n120:een. Tämä tuotanto käsittää pellavakehruuteollisuuden kaikki\nhaarat, siis karkeimmasta sidelangasta hienoimpaan palttinaloimeen\nja -kuteeseen. Valmistuksen erikoisuuksista mainittakoon kaikki\nkenkäteollisuuden tarvitsemat yhdenkertaiset ja kierretyt langat,\nkaikki kalastustarpeisiin käytetyt langat, erilaatuiset koruompeluun\nsopivat langat, vieläpä posti- ja tullilaitoksen merkitsemislangatkin.\nPaitsi näitä on tehdas valmistanut myöskin pitsinnypläykseen käytetyt\neri valkaisuasteisiin jalostetut lankalaadut. Lisäksi lippunyörit,\npurjelangat, matonloimilangat y.m.... Kutomo on tietenkin seurannut\nmukana liikkeen laajetessa ja on senkin koneistoa paljon lisätty,\nmutta myös tuntuvasti ja monasti uusittu. Kutomakoneiden lukumäärä\non nykyisin 355, joista 55 on Jacquard-koneita, ja näiden lisäksi\nsuuri määrä erilaisia kutomon apukoneita... Nykyisin on kuviollisten\nkudontatuotteiden järjestysnumero 342.\"\n\nTampereen pellavatehtaalla ei ole ollut kilpailijoita. Ainoa\nsentapainen yritys lienee ollut A. G. Dammin, J. K. Enqvistin, K.\nHakulinin y.m. v. 1898 alkuunpanema \"Tampereen kutomaosakeyhtiö\", joka\nkuitenkin hyvin pian luopui epätasaisesta taistelusta.\n\nVaiherikkaampi kuin itse pellavatehtaan kehitys on ollut pellavatehtaan\nyhtiön taloudellinen historia.\n\nTampereen pellava- ja rautateollisuuden suuret alkajat Törngren\nja Wasastjerna lienevät tunteneet maaperänsä huojuvaksi, koskapa\nturvatakseen laitoksiansa jo v. 1860 päättivät perustaa \"Tampereen\npellava- ja rautateollisuus-osakeyhtiön\", jonka tuli ottaa haltuunsa\npellavatehdas kehräämöineen ja kutomoineen, masuuni, konepaja, saha ja\nHaverin kaivos siihen kuuluvine maanviljelyksineen. Yhtiön pääoma oli\noleva miljonan hopearuplaa jaettuna 2 000 osakkeeseen à 500 rupl.hop.\nTörngrenin ja Wasastjernan laitosten lunastamiseksi oli yhtiön\nmaksettava 730 000 ruplaa.\n\nPerustajat kehoittivat \"isänmaallisen teollisuuden ja pellavan\nviljelyksen halukkaita suosijoita\" rupeamaan yhtiön osakkaiksi.\nHalukkaat suosijat merkitsivät ainoastaan puolisensataa osaketta;\nrohkeiden merkitsijäin joukossa huomattiin: professori A. Liljenstrand,\nkauppias C. J. Hildén, tilanomistaja A. Meurman y.m. Loput osakkeista\njäivät perustajille. Maalisk. 4 p. 1861 kuitenkin perustettiin yhtiö,\njoka viipymättä otti haltuunsa kaikki puheenaolevat laitokset. Törngren\nja Wasastjerna jäivät edelleenkin tehtaiden johtajiksi.\n\nSuuren yrityksen tuottamat taloudelliset vaikeudet alkoivat pian\npelottaa. Ensi aluksi oli hallitus kaikin tavoin suosinut Törngrenin\nisänmaallista tehdaslaitosta myöntäen sille lainan toisensa jälkeen,\nniin että yksinään tämä tehdas jo v. 1861 oli saanut 1/10 valtion\nhypotekkirahaston koko lainausmäärästä. Mutta Törngren ei käyttänyt\nlainoja aina siihen tarkoitukseen, jota varten ne oli otettu, vaan\nlainaili pellavatehtaan yhtiön varoja muihin suuriin keinotteluihinsa\nkykenemättä suorittamaan lainoja takaisin rahassa. Ikävät seuraukset\neivät jääneet ilmenemättä. Kun Törngren v. 1861 pyysi maksuajan\npitennystä eräälle valtion vuodeksi antamalle 75 000 ruplan suuruiselle\nlainalle, myönnettiin kyllä maksuajan pitennys, mutta samalla senaatti\nsalaisella kirjeellä käski Suomen pankkia katsomaan, että Törngrenin\nvelkoja pankille ruvettaisiin vähittäin lyhentämään. Pellavatehtaan\nyhtiö joutui täten ankariin rahapuliin. V. 1864 oli Törngrenin\nluovuttava pellavatehtaan johdosta, ja v. 1866 hän teki vararikon; v.\n1869 oli Wasastjernan tehtävä samoin. Ei ollut helppo pellavatehtaan\nyhtiön sellaisissa oloissa jatkaa toimintaansa nälkävuosina ja huonoina\nraha-aikoina, varsinkin kun yhtiö jotain pelastaakseen Törngrenin\nhäviöstä oli syksyllä 1866 ottanut haltuunsa Törngrenin Helsinkiin\nperustaman, vielä keskeneräisen laivatokan, jonka kunnostaminen nieli\nyhtiön varoja miljonan markkaa ilman että toivottua ostajaa olisi\nilmaantunut. Pellavatehdas kuitenkin piti yhtiötä pystyssä yli pahain\naikain.\n\nKahdeksankymmenluvun alussa rupesivat yhtiön asiat paranemaan.\nNeljäntoista vuoden odotuksen jälkeen saatiin laivatokka v. 1880\nmyydyksi puoleen hintaan. Yhtiön osakkaiden oli ainoastaan kuutena\nvuonna tarvinnut jäädä ilman osinkoa. Tappiot on moninkertaisesti\nkorvannut yhtiön talouden myöhempi loistava tila. Osakepääoma, joka v.\n1895 oli 6.2 milj. mk, korotettiin v. 1917 jo 20 milj. ja v. 1928 aina\n100 milj. mk:aan.\n\nTampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiön isännöitsijöinä ovat olleet\ntuomari Aadolf Törngren 1861--1864, tehtaanisäntä K. A. Wasastjerna\n1864--1866, Carl Zuhr 1866--1869, konsuli F. E. Wahlgren 1869--1881,\nCarl L. Lundström 1881--1884, Henr. Solin 1885--1902, Napoleon\nWesander 1902--1906 (myöh.-apulaisjohtaja), vuorineuvos Wolter Ramsay\n(toimeenpaneva johtaja) 1906--1927, Artur Donner 1927--1928 ja Arno\nSolin 1929--. Pellavatehtaan ensimmäinen suomalainen teknillinen\njohtaja oli insinööri J. T. Durchman (1882--1907).\n\nSattumat ovat aiheuttaneet sen, että Tampereen pellava- ja\nrautateollisuusosakeyhtiö on joutunut harjoittamaan pellavateollisuuden\nrinnalla monenlaista muutakin teollisuutta. Siitä tulee puhe\nasianomaisia teollisuudenhaaroja käsiteltäessä. (4)\n\nc) Verkatehdas ja villateollisuus.\n\n_Tampereen verkatehdas_ johtaa alkunsa Jokioisten kartanon\nvanhasta verkatehtaasta. A. W. Wahren, joka vuosiksi 1838--1852\nvuokrasi Jokioisten verkatehtaan, teki siitä neljäkymmenluvun\nalulla ajanmukaisen, ulkomaisia kehruu- ja kutomakoneita käyttävän\ntehdaslaitoksen. Mutta kun Wahren samaan aikaan perusti Forssan\npuuvillatehtaan, ja kun vuokratun verkatehtaan käyttö tuli hänelle\nliian hankalaksi, irtaantui hän vuokrakauden päättyessä kokonaan\nverkatehtaasta, jonka v. 1851 osittain Wahrenilta osti osittain\nkartanolta vuokrasi ruotsinmaalainen Axel Israel Frietsch. Epäedullinen\nvuokrasopimus, jonka mukaan verkatehtaan tuli vedenpuutteen aikana\nluovuttaa vedenkäyttönsä Jokioisten rautatehtaalle, saattoi\nverkatehtaan uuden isännän pian ajattelemaan tehtaansa siirtämistä\nTampereelle.\n\nKesällä 1856 Frietsch vuokrasi Hatanpään kartanolta Tammerkosken\nitärannalla olevan 3 tynnyrinalan 6 1/2 kapanmaan suuruisen maa-alan\nynnä oikeuden Tammerkosken vesiputoukseen 50 vuodeksi; vuokrasummaksi\nmäärättiin viitenätoista ensi vuonna 200 ja sitten 300 hopearuplaa\nvuodessa sillä lisäehdolla, että jos tehtaan rakentaja möisi tehtaan,\nolisi Hatanpään kartanolla oikeus ennen muita lunastaa se omakseen.\nUuden lupakirjan sai tehdas 12 p. marrask. 1856. Samana syksynä jo\noli ruvettu paikalle rakentamaan nelikerroksista tehdasrakennusta\nja yksikerroksista värjäämöä. Syksyllä 1858 tuotiin Jokioisten\nverkatehtaan koneet Tampereen tehtaaseen ja keväällä 1859 alkoi uusi\ntehdas, joka käytti toiminimeä \"A. I. Frietsch & Comp.\", käydä.\n\nVerkatehtaan yleinen kehitys näkyy seuraavasta taulusta:\n\n        Tampereen verkatehdas vv. 1859--1900\n\n                              koneisto\n    vuosi     työn-     kehritniä     kutoma-    tuotannon\n            tekijöitä                 koneita    arvo mk\n\n    1859       85           500           15      127 200\n    1860       96           500           15      190 000\n    1865       59            --           --      143 388\n    1869/1870  90           540           21      199 000\n    1875      153           912           32      413 000\n    1880      100         1 712           31      285 800\n    1885      128         1 712           37      381 000\n    1890      226         2 390           51    1 078 600\n    1895      292         2 390           81    1 911 800\n    1900      432         3 650          102    1 525 000\n\nTiedot vv:lta 1859--1865 manufakturijohtokunnan kertomuksista,\nvv:lta 1865--1895 E. Nilssonin kirjoituksesta ja v:lta 1900\nteollisuustilastosta.\n\nSanottavasti suuremmaksi, mitä tehdas oli vuosisadan vaihteessa, ei\nse myöhemmin ole enään kasvanut. V:n 1920 aikoina ilmoitettiin sen\nkehrimien luku 4 580:ksi ja kutomakoneiden 109:ksi.\n\nVerkatehtaan alkaessa toimintansa kuului sen koneistoon kaksi\nvillanpuhdistuskonetta, yhdeksän karttauskonetta, esikehruukone,\nviisitoista konekangastuolia, joista yhdeksän Jacquard-laitetta,\nviisitoista käsikangastuolia, kolme valkkauskonetta, kuusi\nharjauskonetta, opererikone, kolme dekaterikonetta, viisi\nylileikkauskonetta, silityskone, hydraulinen puristin,\nvillanpesuhöyrypannu, viisi verkakehilöä, kolme kyyppiä ja kuusi\nhöyrypannua. Tätä koneistoa käytti kaksi turbinia, joiden voima\nyhteensä teki 30 hv. Tehtaassa valmistettiin v. 1859 hienoja,\nkeskinkertaisia ja karkeampia verkoja, satineja, doffeleja, korderoita,\nhuopia, bojia, flanelleja ja puolivillaisia kankaita kaikkiaan\n19 000 kyyn. Raaka-aine oli kotimaan sekä Slesian, Kapmaan ja\nAustralian villoja. Nelikerroksisen tehdasrakennuksen alakerrassa oli\nappreturilaitos, toisessa kerroksessa kehräämö, kolmannessa kutomo ja\nneljännessä kuivaushuone. Tehtaalla oli 15 000 hopearuplan suuruinen\nteollisuuslaina, joka pian lisääntyi 35 000 hopearuplaksi.\n\nOnnenpyörä kuitenkin kierähti taaksepäin. Verkatehdas teki vararikon v.\n1863, jona vuonna myöskin tehtaanisäntä A. I. Frietsch kuoli. Laitosta\nkäytettiin sitten jonkun aikaa vararikkopesän laskuun, kunnes keväällä\n1867 Suomen pankki osti sen huutokaupassa 168 000 markalla. Pian\nlakkasi tehdas kokonaan käymästä. Silloisina nälkävuosina ei kukaan\nuskaltanut ottaa haltuunsa kukistunutta tehdasta, vaikka sitä pankki\ntarjosi kaupaksi halvalla hinnalla.\n\nVasta kesällä 1869 osti tehtaan 125 000 markan kauppahinnalla\nnykyinen \"Tampereen verkatehtaan osakeyhtiö\", jonka perustajia olivat\nkauppaneuvos F. W. Frenckell, kapteeni N Procopé, tehtaanisäntä A. W.\nWahren, insinööri Aug. Borgström ja kauppias Carl Zuhr, josta tuli\ntehtaan isännöitsijä. Syysk. 11 p. 1869 rupesivat levänneet tehtaan\nkoneet taas käymään alottaen siellä uuden menestyksellisen työkauden.\n\nSeitsenkymmenluvun ensi vuosina tehtiin verkatehtaalla pienempiä\nparannuksia ja laajennuksia. Kun Zuhr 1876 kuoli, otettiin tehtaan\nhoitajaksi ruotsinmaalainen C. G. A. Dahlbom (1877--1887). Hänen\naikanaan oli tehtaalla huonoja vuosia, esim. vv. 1877--1878\nrahapulan vuoksi, v. 1879, jolloin tehdas oli käynnissä vain neljä\npäivää viikossa, ja v. 1882, jonka tulos oli huono. Kuitenkin\nponnisteli tehdas eteenpäin. Paperikonehuopain valmistus --\ntämän tehtaan erikoisuus -- pantiin alulle; v. 1882 rakennettiin\nsitävarten nelikerroksinen tehdasrakennus (huopatehdas). V. 1887\ntapahtui verkatehtaalla taasen johtajanvaihdos. Dahlbom kuoli ja\nhänen seuraajakseen tuli ruotsinmaalainen F. Nilsson. Seuraavana\nvuonna ruvettiin tehtaaseen rakentamaan uutta kolmikerroksista\nkivirakennusta. Mutta 31 p. heinäkuuta 1888 tuli verkatehtaan vuoro\nkestää ankara tulipalo, joka kuudessa seitsemässä tunnissa hävitti\ntehtaan päärakennuksen. Tuhkasta nousi uusi parempi tehdas, jossa\ntyöt alkoivat kesällä 1889. Verkatehtaan alueen lunasti tehtaan yhtiö\nv. 1892 Tampereen kaupungilta omakseen 120 000 markan hinnalla. Vv.\n1892--1894 oli tehtaalla tavallista huonommat ajat, minkävuoksi\nlaitosta pidettiin käynnissä ainoastaan neljä päivää viikossa. V. 1896\nolivat olot jälleen niin suotuisat, että saatettiin ryhtyä tehtaan\nlaajentamiseen ja parantamiseen, jotavarten tehdasyhtiön pääoma\nkorotettiin 600 000 markaksi. Kolmen vuoden kuluttua osakepääoma\nlisättiin 1 200 000 markaksi, ja samaan aikaan aljettiin rakentaa\nuutta suurta kampalankakehräämöä, jossa työ alkoi huhtikuussa 1900.\nVuosisadan vaiheaikana sattuneesta lamauksesta ja vv:n 1907--1911\nliikepulasta huolimatta verkatehdas suoriutui hyvin näistä suurenneista\ntehtävistään. Osakepääoma korotettiin v. 1921 5.4 milj. ja myöhemmin 26\nmilj. mk:aan.\n\nKeväällä 1904 luopui E. Nilsson tehtaan isännöitsijän toimesta\npalatakseen kotimaahansa. Hänen seuraajiaan ovat olleet August Lundelin\n(1904-1918) ja M. P. Lampén (1919--).\n\nMaamme villateollisuus jakaantui menneen vuosisadan kuluessa vähitellen\nkolmeen päähaaraan. Vanhinta ja kauan aikaa tärkeintä haaraa edustivat\nvarsinaiset _verkatehtaat_, joiden pääasiallisena työnä oli verkain ja\nkaikenlaisten paksumpani villakankaiden valmistaminen. Nämä tehtaat\nkehittyivät osittain vanhoista värjäysliikkeistä, osittain syntyivät\nne suorastaan kapitalistisina tehdasyrityksinä. Tämän muotokunnan\nainoa edustaja Tampereella on viime sukupolvien aikana ollut Tampereen\nverkatehdas, alallaan sekin maamme suurin laitos.\n\nToiseksi villateollisuuden päähaaraksi eristyivät vähitellen n.s.\n_kehruutehtaat_, jotka ottivat päätehtäväkseen \"komisiolankain\"\nkehruun, s.o. tilaajain tuomain villain kehruun. Kun näiden tehtaiden\ntoiminta oli etupäässä paikallista laatua, eivät ne missään paisuneet\nsuurtehtaiksi kuten useat verkatehtaat, vaikka useat kehruutehtaat\nrupesivatkin kehruun ohella harjoittamaan myöskin villakankaiden\nkudontaa joko tilauksesta tai varastoon. Menneen vuosisadan parin\nviimeisen vuosikymmenen kuluessa perustettiin lukuisia mainitunlaisia\ntehtaita maahamme.\n\nTämän erikoisteollisuuden alkajana maassamme on pidettävä _Petersonin\nvillankehruutehdasta_ Tampereella. Tämä tehdas, jonka alkuvaiheet on\nennen kerrottu, jatkoi toimintaansa vanhaan tapaansa, kunnes v. 1906\njoutui kattohuopatehtaan haltuun ja lakkautettiin. Tehtaan koneistoon\nmainitaan v. 1885 kuuluneen 460 kehrintä ja kolme kutomakonetta. Pari\nvuotta myöhemmin oli tehtaassa 600 kehrintä. Tuotannon arvo oli v. 1890\njo 180 000 mk, mutta v. 1900 se aleni 95 000 markkaan.\n\nSaman ryhmän teollisuuslaitos Tampereella on myöskin _Liljeroosin\nkehruutehdas_ (Oy. H. Liljeroos). Tämä alakosken \"Kehruusaarella\" oleva\ntehdas on kehittynyt vanhemman Heikki Liljeroosin v. 1851 perustamasta\nvärjärinliikkeestä. V:sta 1890 alkoi laitos nuoremman Heikki\nLiljeroosin johdolla toimia tehdasmaisesti. Main. v. oli tehtaassa\nviisitoista työntekijää ja tuotannon arvo oli 39 000 mk. V. 1900 oli\ntyöntekijöitä kolmekymmentä ja tuotannon arvo 155 000 mk; kehrimiä oli\n700. Sen jälkeen on tehdas vielä suurentunut; nykyään työntekijöitä n.\n50, kehrimiä 1 100.\n\nKolmanneksi villateollisuuden haaraksi on meidän aikanamme eristynyt\n_trikooteollisuus_, jolla tarkoitetaan sukkain, ihokkaiden y.m.\nvenyväin pukimien ja erilaisten hienompain pukukankaiden, varsinkin\nnaisten pukukankaiden, tehdasmaista valmistusta. Raaka-aineenaan\ntämä teollisuudenhaara käyttää etupäässä villa-, mutta myöskin\npumpulilankoja. Tampereen trikooteollisuuden alkajana on pidettävä\n_Nottbeckin sukkatehdasta_, jonka tehtaanisäntä W. Nottbeck v.\n1850 perusti Finlaysonin puuvillatehtaan yhteyteen ja joka jatkoi\ntoimintaansa yhdeksänkymmenluvulle saakka, jolloin se lakkasi tehtaan\ntuotteiden Venäjälle vientiä kohdanneiden esteiden vuoksi. Tehtaassa\nvalmistettiin pääasiallisesti puu villasukkia, mutta myöskin villaa\nsiellä kudottiin. Yrityksen vähäntunnetuista vaiheista voimme esittää\nvain seuraavat tiedot:\n\n             työnteki-   valm.arvo            työnteki-  valm.arvo\n    vuonna    jöitä          mk      vuonna    jöitä       mk\n\n    1850        18       72 000      1878        25      42 000\n    1855        34       16 000      1885        39      40 000\n    1860        35       20 000      1890        38     102 418\n    1865        17         --        1895        19      40 000\n    1870        21       24 000\n\nTrikooteollisuus pääsi meidän maassamme vain hitaasti alkuun. V. 1887\noli Suomessa Nottbeckin sukkatehtaan lisäksi vain kolme sentapaista\nlaitosta, nim. A. F. Knoblockin trikootehdas (per. v. 1880)\nHelsingissä, John Dalberg ja kumpp:n trikootehdas (per. 1882) Turussa\nja T. Forstenin trikootehdas (per. 1887) Varkaudessa, joiden kaikkien\ntuotannon yhteenlaskettu arvo main. v. oli 314 789 mk.\n\nRipeämpään vauhtiin tämä teollisuudenhaara pääsi vasta\nyhdeksänkymmenluvulla, jolloin Tampereesta äkkiä tuli koko maan\ntrikooteollisuuden pääpaikka. Aiheen tähän trikooteollisuuden nopeaan\nnousuun antoi ulkomaisten villalankain tulliton tuonti Tampereelle.\nTämän edun ensimmäinen käyttäjä vapaakaupungissa oli N. Bauer, jonka\nPyynikin juurelle perustama trikootehdas tuli käyntiin v. 1890.\nMuutaman vuoden kuluttua (1899) tämän yrityksen jatkajaksi ilmestyi\n\"John Dalberg ja kumpp:n trikootehdas\", joka arvattavasti tullivapauden\nvuoksi v. 1895 siirrettiin Turusta Tampereelle. Jouduttuaan v.\n1897 vararikkoon elpyi tämä tehdas kuitenkin jälleen niin, että se\nv. 1900, jolloin yhtiön hallintokin siirrettiin Tampereelle, piti\ntyössä 364 henkeä ja valmisti tavaroita 1 113 200 markan arvosta.\nViimemainittuna vuonna kasvoi Dalbergin trikootehtaan yhtiö silläkin\ntavoin, että siihen sulautui herrain Grönblomin, Winterin y.m. v. 1897\nperustama \"Tampereen trikootehtaan osakeyhtiö\". Samalla tavoin kävi\n\"The Scotch Tweed Manufacturing Company\" nimiselle helsinkiläiselle\nyhtiölle, joka v. 1898 ryhtyi rakentamaan verkatehdasta Pyynikin\ntehdasmaalle. Sittemmin Dalbergin tehdas tulipalon vuoksi lakkasi\nja sen rakennusjätteet joutuivat _Suomen trikootehtaan_ (Oy. Suomen\nTrikootehdas Ab.) haltuun, tämän yhtiön perusti v. 1903 myöhemmin\nlahjoittajana kuuluisaksi tullut kauppias Alfred Kordelin. Tehdas on\nsiitä pitäin ollut toimessa valmistaen villa- ja puuvillakudelmia. Se\non alallaan ollut Suomen suurin tehdaslaitos.\n\nHuomattavimmaksi uudemmista Tampereen villatehtaista on tullut\n_Klingendahlin tehdas_ (Ab. F. Klingendahl & C:o Oy.). Kauppias, myöh.\nkauppaneuvos Fabian Klingendahl perusti v. 1893 Pispalaan \"Tampereen\npuuvilla- ja villatavaratehtaan\", jossa parikymmentä työntekijää\nvalmisti viidellä käsikutomakoneella tuotteita 150 000 mk:n arvosta\nvuodessa. Tehdas siirrettiin kaupunkiin v. 1896, jolloin sillä oli\n40 työntekijää. Kun Hallituskadulla oleva tehdaspaikka kävi liian\nahtaaksi, siirrettiin laitos uusiin omiin rakennuksiin kaupungin\neteläosassa. V. 1900 muutettiin tehtaan omistusmuoto osakeyhtiöksi,\njonka pääoma oli 1.5 milj. mk. Main. v. oli tehtaassa työssä 246 henkeä\nja tuotannon arvo oli 1 290 000 mk. Vapaakaupunkietujen päättyessä\nrakennettiin tehtaalle v. 1906 oma suuri kehräämö, jossa ensimmäiseksi\nmaassamme pantiin alkuun kampalankakehruu. Kampalankatuotteiden\nvalmistaminen on sen jälkeen ollut tämän tehtaan erikoisuutena. Viime\naikoina on tehtaassa ollut käynnissä satakunta kutomakonetta ja 10 700\nkehrintä, joista 5 700 kampalankakehrintä. Työläisten lukumäärä on\nollut n. 450. Osakepääoma on nykyään 9 milj. mk.\n\nIkäjärjestyksessä on tämän jälkeen mainittava _Tampereen\nkutomateollisuus-osakeyhtiön_ tehdas. Se on kehittynyt kauppias J.\nRuuskasen ja kauppaneuvos Fr. Björkqvistin perustamasta \"Tampereen\nvillakutomatehdas J. Ruuskanen ja kumpp.\" nimisestä yrityksestä,\njoka v. 1896 alkoi käydä kolmen työntekijän voimalla. Vuosikymmentä\nmyöhemmin liike muutettiin osakeyhtiöksi ja laajennettiin m.m.\nhankkimalla sinne ensimmäinen akkunaverhokone Suomessa. Laitos, jonka\nsuuret rakennukset sijaitsevat Satamakadun varrella, on myöhemmin\njoutunut Suomen trikootehtaan yhtiön haltuun.\n\n_Oy. Tampereen trikootehdas_ perustettiin v. 1907 muutaman\nkymmenentuhannen markan pääomalla. Työ suoritettiin ensi alkuun käsin\nja liike oli verraten vähäistä. V. 1913 tämä tehdas osti \"Oy. Kutomon\"\nkoneet ja raaka-ainevaraston ja on sen jälkeen huomattavasti kasvanut\nvalmistaen erikoisuutenaan sukkia y.m.s.\n\nEdellä on mainittu useita karille joutuneita puheenaolevan työalan\nyrityksiä. Niitä on ollut lisäksi \"Kankuri\" ja monia muita. Mutta\nlakkaamatta on täällä syntynyt uusia yrityksiä tällä suositulla\ntuotannonalalla. Viime aikoina esiintyneistä mainittakoon \"Tampereen\ntrikoo- ja nauhakutomo\", \"Tampereen uusi kutomaliike\" ja \"Sukka Oy.\" (5)\n\n\nd) Tampereen uudemman kutomateollisuuden kokonaiskehitys. Työmiesten\npuuvillatehdas Kyröskoskella.\n\nKerran saavutettuaan valtasijan Tampereen teollisuudessa\nkutomateollisuus on sen myöskin pitänyt. Tämän teollisuusryhmän\nkokonaiskehityksestä Tampereella menneen vuosisadan puolivälin jälkeen\nantaa teollisuustilasto seuraavan kuvan:\n\n              työn-     valm.arvo                työn-     valm. arvo\n    vuonna  tekijöitä   milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk\n\n    1850        741       0.7        1890        3 491       10.2\n    1860      2 047       2.4        1900        6 441       18.2\n    1870      3 109       6.1        1910        5 780       26.7\n    1885      2 961       7.5        1920        7 000      296.4\n\nTampereen kutomateollisuuteen on edelläolevissa luvuissa luettu myöskin\nvaatetusteollisuus.\n\nTämä kehitys on suurin piirtein ollut tasaisesti kasvava ja\nvoimakas. Menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa lisääntyi\nkutomateollisuuden työntekijäin lukumäärä yhdeksänkertaiseksi ja sen\nvuotuinen tuotannon arvo 25-kertaiseksi. Sen jälkeen on Tampereen\nkutomateollisuuden kehitys ollut hitaampi, mikä on riippunut koko\nmaan kutomateollisuusolojen kehityksestä. Mutta vaikka Tampereen\nkutomateollisuuden rinnalle on omassakin kaupungissa ilmestynyt\nlukuisia uusia edistyviä teollisuudenhaaroja, on se kuitenkin koko\najan ollut kaikkia muita teollisuudenhaaroja paljon edellä. V. 1890\ntyöskenteli Tampereen teollisuustyöläisistä 55.1 % eli siis enemmän\nkuin puolet, v. 1910 vielä 47.4 % ja v. 1920 yhäkin 36.8 % s.o.\nenemmän kuin kolmasosa kutomateollisuudessa, joka jätti kaikki muut\nteollisuudenhaarat kauas jälkeensä.\n\nKoko maan kutomateollisuudessa on Tampereen kutomallisuudella\nollut monessakin suhteessa merkittävä asema. Kutomateollisuudella\non viimeisten sukupolvien aikana ollut ensimmäisiä sijoja Suomen\nteollisuuden pääryhmäin joukossa. Viimeisten teollisuustilastojen\nmukaan oli kutomateollisuus työntekijäluvun mukaan laskettuna toisella\nja tuotantoarvon mukaan neljännellä sijalla maan teollisuuden\nryhmäin joukossa. Tampereen kutomateollisuuden osuutta koko maan\nkutomateollisuudessa menneen vuosisadan puolivälin jälkeen ilmaisevat\nseuraavat suhdeluvut:\n\n             työntekij.   valm.arvo             työntekij.   valm.arvo\n    vuosi        %            %         vuosi       %           %\n\n    1850        58           54         1890       54          48\n    1860        68           67         1900       55          52\n    1870        83           55         1910       41          44\n    1885        62           54         1920       46          34\n\nTampereen kutomateollisuus on puheenaolevina aikoina edustanut\nhuomattavasti suurempaa puolta maan koko kutomateollisuuden\ntyöntekijäluvusta ja tuotannon arvosta. Kutomateollisuutemme kuuluu\nsiihen teollisuuslaatuun, joka on joutunut käyttämään melkein\nyksinomaan ulkomaisia raaka-aineita ja joka jo siitä syystä on\njoutunut herkästi kokemaan kansainvälisen raaka-ainekaupan vaihtelujen\nvaikutuksia. Toiselta puolen Suomen kutomateollisuus on, oltuaan\nvanhempina aikoina pääasiallisesti Tampereen puuvillatehtaan ja\npellavatehtaan harjoittaman viennin johdosta joissakin määrin\n\"vientiteollisuutta\", myöhempinä aikoina muodostunut edustavaksi\n\"kotimarkkinateollisuudeksi\". Mutta ei silloinkaan, kun Tampereen\ntehtaat veivät huomattavan osan tuotteitaan Venäjälle, kotimainen\nkutomateollisuus tyydyttänyt kotimaisen kulutuksen tarvetta eikä se ole\nsitä tehnyt myöhemminkään. Suoritettujen laskelmain mukaan tyydytti\nkotimainen teollisuustuotanto esim. puuvillatavarain kulutuksesta vv.\n1884--1885 jopa 134,2 % (Venäjälle viennin vaikutusta), mutta vv.\n1912--1913 vain 87.6 % ja vv. 1923--1924 ainoastaan 70.4 %. Maamme\nkutomateollisuus ei ole pysynyt kotimaisen kulutuksen tasolla, mikä\nnäyttää aiheutuneen osittain kulutuksen nopeasta lisääntymisestä,\nosittain ulkomaisen teollisuuden monipuolisemman tuotannon johdosta,\nosittain vihdoin kaikkea ulkomaalaista tuotantoa suosivan tavan ja\nmuodin vuoksi. Suomen ja semminkin Tampereen kutomateollisuuden kehitys\nei näin ollen näytä vielä saapuneen mahdollisuuksiensa rajalle. (6)\n\nEnnenkuin lopetamme katsauksemme Tampereen kutomateollisuuteen, on\nmuutamalla sanalla muistettava erästä Tampereen kutomateollisuudesta\nhaarautunutta merkillistä yritystä, nim. _työmiesten puuvillatehdasta\nKyröskoskella_.\n\nTämän tehtaan perustivat neljä Finlaysonin puuvillatehtaassa palvelevaa\npäällysmiestä, Kaarle Aadolf Björkbom, Juhana Kustaa Ståhlström,\nJuhana Freedrik Ekqvist ja Samuli Lindstedt. Kertomuksen mukaan olisi\nBjörkbom ollut tuuman varsinainen alkuunpanija. Hän oli lapsuudestaan\nsaakka ollut työntekijänä ja sittemmin työnjohtajana Tampereen\npuuvillatehtaassa. \"Mutta suomalainen kun oli -- sanoo kertomus\n--, niin häntä yhä pidettiin huonolla palkalla. Kerran oli uusia\nEnglannista tuotuja koneita asetettava paikalleen. Englannin suuria\nkoneniekkoja oli saapuvilla tässä toimessa vaan eivät osanneetkaan\ntäyttää tointansa, ja nytpä jouduttiin pahaan pulaan. Björkbom asetti\nkoneen paikalleen ja sai suurkiitokset palkastaan, ne jalot Englannin\nkoneniekat ottivat tavan mukaan rahat. Silloin pani Björkbom nämät\nKyröntehtaan hankkeet alkuun.\" Toisessa kertomuksessa sanotaan\nBjörkbomin palvelleen kolmekymmentä vuotta pumpulitehtaassa ja sinä\naikana kehittyneen taitavaksi ammatissaan. Palkkaa hän sai vain viisi\nruplaa viikossa. Eräänä päivänä tuli hän muutamain muiden työntekijäin\nkanssa tehtaansaarnaaja B:n puheille kertomaan, että heissä oli\nsyntynyt tuuma perustaa kehräämö Kyröskoskelle. Asia tuli tunnetuksi\nja puuha sai yleistä kannatusta. Päätettiin ryhtyä osakkeiden\nmerkintään ja parissa viikossa oli osakkeet merkitty. Uutinen levisi\nmuihin kaupunkeihin, ja monta kauppiasta tuli Tampereelle saadakseen\nosakkeita, mutta tulivat turhaan. Björkbomille tarjottiin nyt\nviidentoista ruplan viikkopalkkaa, mutta liian myöhään.\n\nTarinat sikseen. Tosiasia oli se, että mainitut viisi työnjohtajaa\nerosivat Finlaysonin pumpulitehtaasta perustaakseen suomalaisten\ntyömiesten oman puuvillatehtaan. Olipa siihen aikaan kuulumatonta,\nettä halveksitut suomalaiset työmiehet tässä ruotsinkielisten\nvirkamiesten ja ulkomaalaisten tehtailijain hallitsemassa maassa\nuskalsivat sellaisiin puuhiin ryhtyä. Nuo viisi olivat hyvin\nharvinaisia työmiehiä. Kaupungin maistraatti todistikin, että \"kullakin\nheistä oli säästettyä omaisuutta ja että heiltä, erinomaisen hyvin\ntunnettuja ja toimekkaita kun ovat, ei puutu keinoja mainitun tehtaan\naikaansaamiseen.\"\n\nTehtaan perustamislupa saatiin 16 p. toukok. 1860. Vähillä\nrikkauksilla, mutta suurella taidolla ja suurilla toiveilla\nvarustettuina läksivät Tampereen miehet Kyröskosken partaita\nmullistamaan. Niin reippaasti he siellä toimivat, että jo seuraavana\nvuonna (1861) kudottiin uudessa puuvillatehtaassa kankaita, 18\nvesivoimalla käyvässä kangastuolissa; ne olivat vanhoja, Tampereen\ntehtaasta ostettuja koneita. Paitsi tehdasrakennusta oli pitkin\nmäkiäyrästä rakennettu \"joukko siistiä huoneita, joissa työväki\nperheinensä asuu\". \"Heidän elämäänsä kehutaan siivoksi, johon isännät\nantavat hyvää esimerkkiä.\"\n\nItse tehdaslaitos oli järjestetty tavalla, joka lähenteli kommunistisia\nihanteita. Isännät olivat tehtaansa ensimmäisiä työmiehiä. Björkbom oli\ntehtaan insinööri eli \"mekanikko\"; hän oli määrännyt koneiden mallit\nja asettanut koneet paikoilleen. Ståhlström oli tehtaan kirjanpitäjä,\n\"isännöitsijä\" ja \"agentti\". Muut kolme johtivat tehtaan töitä tai\nolivat itse työssä; yhden heistä piti olla karttaus-, yhden kehruu- ja\nyhden kutomamestarina.\n\nAlkava tehdas oli lisäksi varsin kansallinen. Ståhlström piti kirjansa\nsuomenkielellä. Isännät aikoivat pitää tehtaassaan yksinomaan\nkotimaista työväkeä. \"Ei ainoatakaan ulkomaan miestä -- sanotaan\neräässä kertomuksessa tästä tehtaasta -- ole nähty heidän apunansa. He\novat Suomen miehiä suomen mielellä.\" Tämä tehtaan kotimaisuus, joka oli\nsuurissa puuvillatehtaissa vallitsevan ulkomaisuuden räikeä vastakohta,\nvarmaan osaksi selittää sen yleisen myötätunnon, jota suuri yleisö\nnäkyy tälle teolliselle yritykselle suoneen.\n\nOmilla voimillansa eivät työmies-yrittäjät Kyröskoskella kuitenkaan\nluulleet tulevansa toimeen. Apua he saivat Tampereen kauppiailta,\netupäässä tunnetulta C. J. Hildéniltä. Nämä ja muut viisaat herrat\njärjestivät tehtaan korkeammat asiat. Niin syntyi \"Kyröskosken\ntehdasyhtiö\" (Kyröskoski Manufactur Bolag), jonka säännöt, hyväksytyt\nyhtiökokouksessa Kyröskoskella 29 p. tammik. 1861, lienevät\nmerkillisintä, mitä meidän maassamme sillä alalla on nähty.\n\nNäiden ruotsinkielisten yhtiösääntöjen mukaan jakaantui tehtaan\nyhtiö oikeastaan kahteen osaan: Kyröskosken mestarien ja Tampereen\nkauppiaiden yhtiöön.\n\nMestarien yhtiössä oli oleva viisi jäsentä ja nimitettiin sitä\n\"tehtailijayhdistykseksi\". Se sai vaivansa palkaksi ottaa yhtiön\nosakkeita 10 000 hopearuplan arvosta, siten että mekaninen mestari\n(Björkbom) sai 28 kpl. sadan ruplan osaketta ja muut neljä mestaria\nkukin 18 samanlaista osaketta. Mutta näiden paperien vastineeksi tuli\nheidän palkatta rakentaa tehdas ja palkatta työskennellä siellä. Jos\nrahoja tehtaaseen vielä tarvittaisiin, piti mestarien hankkia niistä\npuolet.\n\nKauppiaiden yhtiö sijoitti tehtaaseen 10 000 hopearuplaa sadan ruplan\narvoisissa osakkeissa. Näille ulkopuolella tehtailijayhdistystä\noleville osakkeenomistajille piti mestarien taata 6 %:n vuotuinen\nosinko. Koko yhtiön viisimiehisestä johtokunnasta piti kolmen jäsenen\nolla näitä ulkopuolisia. Yhtiökokouksessa, joka oli pidettävä kunkin\ntammikuun viimeisenä tiistaina, oli kullakin osakkaalla yksi ääni.\n\nPäättäköön lukija, kenen puolella yhtiösääntöjen mukaan olivat edut ja\nkenen tuli kestää uhraukset. Se kysymys tuli muuten käytännössäkin pian\nnäkyville.\n\nTehtaan yleiset vaiheet ilmenevät seuraavista numeroista:\n\n        Kyröskosken tehtaan alkuvaiheet\n\n                      työntekijöitä\n              mes-     täysi-    ala-       yh-    valmist.\n    vuosi   tareita   ikäisiä   ikäisiä   teensä   arvo mk\n\n    1861       5        13         24       42     12 000\n    1862       5        31         16       52     64 000\n    1863       4        25         12       41     60 000\n    1864       3        22          8       33     40 000\n    1865       3        22          5       30     40 000\n    1866       1         5         20       26     23 000\n    1867/68 tehdas lamassa\n    1869...... 1        14          1       16     10 000\n\n               Hammarén ja kumpp.\n\n    1870       1        23          8       32     23 500\n    1871       1        29          7       37     39 000\n    1872       2        75         15       92     65 000\n    1873       2        67         18       87     65 000\n\nKyröskosken tehtaasta oli aiottu laittaa täydellinen kehräämö\nja kutomo. Aluksi siellä kuitenkin ainoastaan kudottiin, mihin\ntarvittavat langat hankittiin Barkerin tehtaasta Turusta. V:sta 1862\nalkaen päästiin kehräämään omassa tehtaassa. Kaikinpuolin oli tehdas\nsilloin hyvässä alussa, työväkeä oli koko paljon ja valmista saatiin\n64 000 markan arvosta. Näihin aikoihin mainitaan tehtaassa jo omaa\n\"kaasuhuonettakin\".\n\nMutta kolmea seikkaa eivät Kyröskosken mestarit olleet osanneet\nedeltäpäin ottaa laskuihinsa: Amerikan orjasotaa, sitä seuraavia\nnälkävuosia ja omaa vähäväkisyyttään. Nälkävuosina oli tehdas jo\nveisannut loppuvirtensä.\n\nYhtiökokouksessa 1868 päätettiin kiireimmiten myydä yhtiön sekä\nkiinteä että irtain omaisuus, jonka jälkeen yhtiö aikoi hajota.\nSeuraavana vuonna alkoi toivon tähti taas pilkistää. Tehdas, joka\njo oli kokonaan seisahtunut, päätettiin panna uudelleen käyntiin.\nUudet miehet astuivat aisoihin: asiamiehiksi Tampereella valittiin\nkauppias Laurén ja lukkarinoppilas Enbom ja tehtaan tirehtööriksi eli\nvaatimattomalla arvonimellä \"käyttäjäksi paikalla\" Samuli Lindstedt,\njoka välillä jo oli ollut pellavatehtaan palveluksessa. Mutta pitkälle\nei tälläkään tavalla päästy, vaikka tehdas sai 4 000 markan lainan\nvaltiolta. Tampereen kauppamiesten täytyi toistamiseen tulla apuun.\nKesäkuussa 1870 myytiin tehdas kaikkineen päivineen kauppiaille G. O.\nSumeliukselle ja L. J. Hammarénille 18 000 markan hinnasta.\n\nOnnellisella hetkellä ryhtyi Hammarén ja kumpp:n tehdasyhtiö\nisännöimään Kyröskoskella. Hetkisen vielä kalkuttivat kangaspuut\ntehtaassa, mutta sitten ne vähitellen vaikenivat tehdäkseen tilaa\n_paperikoneille_, jotka tämän kosken äyräillä alkoivat aivan uuden\naikakauden. (7)\n\n\ne) Paperiteollisuus.\n\nMyöskin Tampereen toisella vanhalla historiallisella teollisuudella,\npaperiteollisuudella, on menneen vuosisadan puolivälin jälkeen ollut\nmerkittäviä vaiheita.\n\nTämän teollisuuden pääedustajan, _Tampereen paperitehtaan_, kehitystä\nilmaisevat seuraavat luvut:\n\n               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo\n    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk\n\n    1860        147       0.3        1900        339        1.8\n    1870        136       0.5        1910        316        3.0\n    1880        290       1.0        1920        255       24.4\n    1890        302       1.3        1925        351       31.7\n\nTampereen paperitehdas on näiden monien vuosikymmenien kuluessa\nhitaasti mutta yhtämittaisesti varttunut. Sen ensimmäinen, v. 1841\nhankittu paperikone oli käynnissä yhtämittaa v:een 1918 saakka eli 77\nvuotta. Toinen suurempi kone hankittiin v. 1873 ja kolmas v. 1920.\nMutta myöskin kuusikymmenluvulla mainitaan paperitehtaalle tulleen\nhankituksi jokin paperikone, minkä jälkeen tehtaan vuotuisen tuotannon\narvo pian nousi puoleen miljonaan markkaan. V. 1878 mainitaan tehtaassa\nolleen kuusi kivirakennusta, joihin oli sijoitettu 30 valsilaitosta,\nkolme paperi- ja kolme silitys- sekä kolme lumpunkeittokonetta;\nkäyttövoimana oli kuusi yhteensä 350 hevosenvoimaa kehittävää turbinia.\nTehtaan loppuaikoina oli sen käyttövoimana 2 850 HV vesivoimaa ja 450\nHV höyryvoimaa.\n\nV. 1874 perustettiin tehtaan yhteyteen erityinen osasto puu- ja\nolkivanukkeen valmistamista varten. Mutta tehtaan erikoisuutena\npysyivät myöhemminkin lumppupitoiset ja erilaiset hienopaperit. Vv.\n1906--1910 tehdasta perinpohjaisesti uudistettiin rakennusten ja muun\njärjestelyn puolesta. V:n 1920 laajennuksen jälkeen tehtaan vuotuinen\ntuotanto oli n. 12 000 tonnia paperia. Kun muualla maassamme on ajan\nvarrella perustettu suuri joukko uusia laajoja paperitehtaita, ei\nTampereen paperitehtaalla ole tällä alalla enään ollut sellaista\njohtavaa asemaa kuin ennen vanhaan, vaikka sillä onkin ollut paikka\nensimmäisten joukossa.\n\nFrenckellin paperitehtaan etuja on ollut sen vanha harjaantunut\ntyöväestö. Niinpä oli tehtaan työväestä v. 1887 yksi työntekijä\npalvellut yli 60 vuotta, kolme 40--60 vuotta, seitsemäntoista 20--40\nvuotta ja kuusikymmentäkaksi 10--20 vuotta. Tehtaan toiminnan\npäättyessä v. 1929 oli eräs nainen ollut sen palveluksessa 59 ja eräs\nmies 55 vuotta.\n\nTehtaan tunnettu isäntä kauppaneuvos Frans Wilhelm Frenckell (aateloitu\nv. 1868 von Frenckell) kuoli v. 1878, minkä jälkeen tehdasta hoidettiin\nperillisten hyväksi. V. 1901 tehdas joutui \"J. C. Frenckell ja Pojan\nosakeyhtiön\" (J. C. Frenckell & Son Aktiebolag) omaksi; yhtiön\nosakepääoma oli miljonan mk. V. 1920 tämä yhtiö sulautui Rosenlewin\nsuureen porilaiseen metsäteollisuusyhtiöön.\n\nTampereen paperitehtaan vaiherikas ja Tampereen kaupungin ja sen\nyhteiskunnan oloihin monella tavoin vaikuttanut historia on jo\npäättynyt. V. 1928 kaupunki tarpeelliseksi havaitun koskivoiman\njärjestelyn ja kaupungin keskustassa olevan kosken länsirantueen\njärjestelyä varten lunasti melkein koko tehdaskiinteimistön, joka\nkesällä ja syksyllä 1929 luovutettiin kaupungin haltuun. Paljon vanhoja\nmuistoja, paljon vanhaa teollisuusluonnetta ja -tunnelmaa katoo pois\ntältä historialliselta kohdalta Tammerkosken rantaa, jossa on alkava\nuusi vapaampi, suomalaisempi ja onnekkaampi työ- ja edistyselämä kuin\nse, mitä) vanha raskas tehdaselämä on kyennyt yhteiskunnalle tarjoamaan.\n\nSuomen paperiteollisuuden uudemmassa historiassa on _Tampereen\nkattohuopatehtaalla_ melkein samanlainen sija kuin Frenckellin\ntehtaalla paperiteollisuutemme vanhemmassa historiassa.\n\nTampereen kattohuopatehdas näet on _puuvanukkeen_ valmistamisen\nensimmäisiä alkajia, oikeammin varsinainen alkaja maassamme. Tämän\nuuden paperiaineen keksi v. 1844 saksilainen kankurimestari Fr. Keller,\njonka kerrotaan saaneen aatteensa siitä, kun näki ampiaisten rakentavan\npesiään puunhöyhdöstä. Keller hioi tavallisella tahkolla puusta massaa,\njosta sitten puristamalla ja kuivaamalla teki paperilehtiä. V. 1845\nalkoi hän käyttää keksintöänsä laajemmassa mitassa, mutta varain\npuutteessa täytyi hänen luovuttaa keksintönsä H. Volter nimiselle\nteknikolle. Yleisemmin tunnetuksi tuli Volterin hiomiskone vasta\nParisin maailmannäyttelyssä v. 1867, jossa se sai kultamitalin.\n\nSamassa Parisin näyttelyssä sai vuori-insinööri K. F. Idestam\npronssimitalin Tampereella valmistetusta puupaperista.\n\nUusi paperinvalmistustapa oli näet tullut tunnetuksi Suomessakin.\nManufakturijohtokunnan kertomuksessa vuosilta 1861--1865 siitä\nensi kerran puhutaan seuraavin sanoin: \"Tämän (paperiteollisuuden)\nyhteydessä lienee mainittava erästä viime vuosina syntynyttä uutta\nteollisuudenhaaraa, josta lupaa tulla hyvä tulolähde maallemme,\nnimittäin puu-paperimassan ja puupaperin valmistamista. Tämä\nteollisuus, joka itsessään on varsin yksinkertaista ja johon voidaan\nkäyttää maassa yllin kyllin löytyvää raaka-ainetta, voi nousta\nsuureen kehitykseen. Arvokasta raaka-ainetta siihen saadaan muuten\nhuonosti kelpaavasta haapapuusta, jota ennen on käytetty ainoastaan\ntulitikkuteollisuuteen. Ensimmäisen tähän kuuluvan tehtaan perusti\n29 p. helmikuuta 1860 saadun erioikeuden nojalla Viipurin pitäjän\nKintereen kylään apteekkari A. Thuneberg, ja tuli tehdas käyntiin v.\n1862, jolloin siellä valmistettiin 6 000 leiviskää paperimassaa, minkä\narvo teki 12 000 markkaa. Sittemmin on tämän tehtaan tuotanto vuosi\nvuodelta kasvanut, niin että valmisteiden arvo v. 1865 ilmoitettiin 28\n000 markaksi. Toisen erioikeuden samanlaisen laitoksen perustamiseen\nTampereelle sai vuori-insinööri K. F. Idestam v. 1865, mutta laitos ei\nvielä sinä vuonna tullut käyntiin.\"\n\nVuori-insinööri Idestam oli jo edellisenä vuonna matkustellut Saksassa\nperehtyäkseen tuohon uuteen paperinvalmistukseen. Saatuaan 12 p.\ntoukok. 1865 oikeuden \"puulumpputehtaan\" perustamiseen Tampereelle,\nrupesi hän rakentamaan tehdastaan Tammerkosken länsirannalta\nostamilleen kaupunkitonteille. V. 1866 oli uudessa puulumpputehtaassa\nseitsemän työntekijää ja tehtaan tuotannon arvo oli sinä vuonna jo\n10 000 markkaa. Valtiolta oli tehdas saanut 12 000 markan suuruisen\nteollisuuslainan.\n\nKaupungin sanomalehdessä annettiin samaan aikaan yleisölle tarkempia\ntietoja tuosta merkillisestä teollisuudenhaarasta. \"Sanomia\nTampereelta\" sisälsi huhtikuussa 1866 tällaisen uutisen:\n\n\"_Uusi tehdas_. Jo muutamia viikkoja on täällä ollut käymässä tehdas,\njoka valmistaa paperiainetta puusta. Tämä tehdas antaa työtä noin\n10 hengelle, ja raaka-aineena siinä käytetään lehtipuuta, niinkuin\nniinipuuta ja koivua, mutta eritenkin haapaa. Meillä on ollut\ntilaisuus nähdä paperia valmistettuna tällaisesta puuaineesta lumppuja\nlisäämällä suurempaan taikka vähempään määrään. Tämä paperi näyttää\nsekä sujuvuutensa että sitkeytensä puolesta olevan tavallisen paperin\nvertaisen.\"\n\nJoulukuussa samana vuonna oli lehdessä luettavana tällainen uutinen:\n\n\"_Puupaperia_. Tämän lehden 14 numerossa kerroimme täällä äsköttäin\ntehtaan perustetun paperiaineen valmistamiseksi puusta, ja mainitsimme\nsamassa, että siitä tehty paperi vetäisi tavalliselle paperille vertoja\nsekä sujuvuuden että sitkeyden suhteen. Puuaineen valmistaminen\ntapahtuu sillä keinoin, että puu muserretaan eli riipaistaan pieniin\nlustoihin ja sitten pestään, mitään muuta menetystä käyttämättä.\nPaperia, valmistettuna puoleksi puuaineesta, puoleksi liinalumpuista,\nFrenckellin paperipruukissa täällä, lienee jo saatavana, ja antaaksemme\nniille lukioillemme, jotka kentiesi siihen halustuvat, tilaisuutta\ntutkia sen paperin laatua, olemme painattaneet tämän numeron\nsellaiselle paperille. Sen hinnasta emme taida antaa tietoa, mutta\nluultavasti se tulee liinapaperia paljon halvemmaksi ja siitä syystä\nhyvin tervetulleeksi muiden seassa sanomalehdille, joiden, niinkuin\nlienee useimpien maamme sanomalehtien laita, täytyy pitää tarkka luku\nmenoistansa.\"\n\nUuden tehtaan toiminnasta ensi vuosina saadaan teollisuustilastosta\nseuraavia tietoja:\n\n               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo\n    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk\n\n    1866         7         10        1872        26          96\n    1867         7         14        1873        20          36\n    1868         7          1        1874        20          36\n    1869         7         --        1875        20          36\n    1870        14         20        1876        20          45\n    1871        20         36\n\nV. 1871 möi Idestam puuhiomonsa muutamaa vuotta ennen perustamalleen\nNokian paperitehtaan yhtiölle. Tämä yhtiö vuorostaan luovutti v. 1877\nTampereen laitoksen Aadolf Törngrenin samana vuonna perustamalle\n\"Tampereen Kattohuopatehtaan osakeyhtiölle\" (Tammerfors Takfiltfabriks\nAktiebolag). Kattohuopayhtiö, jonka osakepääomana oli 300 000 markkaa,\nryhtyi Törngrenin johdolla suuriin puuhiin, niinkuin Törngrenin tapa\noli. Puuhiomon lisäksi rakennettiin paperitehdas, jossa ruvettiin\nkahdella paperikoneella valmistamaan kattohuopaa ja puupahvia.\n\"Riittävän pääoman puute ja mahdollisesti myöskin se seikka, että\nyhtiön johtavan henkilön senvuoksi liian paljon täytyi omistaa\naikaansa liikkeen rahalliselle puolelle sen sijaan, että olisi voinut\nkeskittää työnsä itse tehtaan toimintaan, pakottivat kuitenkin yhtiön\nmuutaman vuoden kuluttua luovuttamaan omaisuutensa vararikkoon. Tehdas\njoutui kuitenkin vain konkurssihallinnon alaiseksi, jota hallintoa\nkesti pari vuotta, kunnes liikkeen elokuussa 1889 ottivat haltuunsa\nvuorineuvos Rudolf Elving ja maisteri Anton Elving, jotka olivat\nostaneet yhtiön kaikki osakkeet ja muodostivat sen uudestaan, m.m.\nlisäämällä osakepääomaa. Viipymättä aljettiin sitkeästi työskennellä\ntehtaan parantamiseksi ja sen konevoiman tehokkaammaksi käyttämiseksi\nsillä seurauksella, että raakahuovan ja luonnonruskean käärepaperin\nvalmistus, joka ennen vuotta 1889 oli noussut korkeintaan 3 400 000\nnaulaan, muutamassa vuodessa kohosi 7 000 000 naulaan, vaikkei koneiden\nlukua lisätty.\"\n\nVuorineuvos Elving, jolla tällöin oli hallussaan 2/3 yhtiön osakkeista,\nosti v. 1895 loputkin niistä, niin että liike enään vain muodollisesti\noli osakeyhtiö. Pian siirti hra Elving pääliikkeensä Kymen rannoille,\nminne hän perusti suuren Voikan tehtaan. Tampereen kattohuopatehdas\nsillä välin jatkoi työtänsä yhä laajemmassa kaavassa, kunnes Elvingin\nyhtiö v. 1903 möi Tampereen tehtaan sekä siihen kuuluvan Raumalla\nolevan asfalttilaitoksen uudestaan muodostetulle \"Tampereen kattohuopa-\nja paperitehtaan osakeyhtiölle\" (Takfilt och Pappersbruks Aktiebolag i\nTammerfors).\n\nKirjavista ulkonaisista vaiheistaan huolimatta on kattohuopatehdas\nviime vuosikymmeninä myötäänsä lisännyt tuotantoansa, niinkuin näemme\nseuraavista numeroista:\n\n               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo\n    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk\n\n    1878         25       120        1900        125           --\n    1885         85       374        1920        181       10 740\n    1890        100       550        1925        158       17 781\n\nV. 1917 tuli G. A. Serlachius yhtiö kattohuopatehtaan isännäksi\nostamalla sen osake-enemmistön.\n\nKattohuopatehtaan rinnalle ilmestyi Tampereella jo aikaisin toinenkin\npuuvanuketehdas, nim. _Tampereen pellavatehtaan puuhiomo_. Tämä laitos\nsyntyi seuraavalla omituisella tavalla. V. 1871 tarjoutui neljä\npellavatehtaan yhtiön osakasta, professori C. G. v. Essen, rehtori\nAlfr. Kihlman, kapteeni A. V. Lagerborg ja tohtori A. K. G. Lundenius,\nrakentamaan pellavatehtaan alueelle puuhiomon, joka lunastuksetta\njoutuisi pellavatehtaan yhtiön omaksi niinpian kuin hiomon perustajat\nolisivat aiotun laitoksen voitosta saaneet takaisin yritykseen\nsijoittamansa pääoman ynnä määrätyn koron. Tarkoitus lienee ollut\nsaada tällä tavoin käytetyksi pellavatehtaalle kuuluvaa Tammerkosken\nvesivoimaa niin täydellisesti kuin mahdollista. Pellavatehtaan yhtiö\ntietenkin suostui edulliseen tarjoukseen. Puuhiomo rakennettiin\npellavatehtaan alueelle v. 1872 ja seuraavana vuonna uusi laitos alkoi\ntoimintansa, joka menestyikin kaikkien toivojen mukaan. \"Vähemmässä\nkuin vuosikymmenessä eli v:n 1880 päättyessä oli sekä perustamispääoma,\n326 500 mk 10 %:n korkoineen, ansaittu takaisin ja sen lisäksi\nvielä oli karttunut niin suuri ylijäämä, että omistajat saattoivat\nalkuperäisen ristipuista kyhätyn puuhiomon sijaan rakentaa kokonansa\nuuden suuremman kivisen hiomorakennuksen, mikä syksyllä 1881 täysin\najanmukaisessa kunnossa jätettiin yhtiön haltuun.\"\n\nTämän hyväonnisen puuhiomon toiminta ja tulokset näkyvät\nyleispiirteittäin seuraavista numeroista:\n\n               työn-     valm.arvo               työn-     valm.arvo\n    vuonna   tekijöitä   milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk\n\n    )875        74         103        1900        115        270\n    1885        84         187        1920        167      7 674\n    1890       105         308        1925        166      8 516\n\nTampereen kasvuvoimainen paperiteollisuus ei ole rajoittunut\nvain Tammerkosken rannoille, vaan on se levinnyt kaupungin\nlähiympäristöihinkin. _Santalahden paperitehdasta_ mainitaan jo v.\n1885, mutta tehdas ei saavuttanut mainittavaa menestystä ennenkuin sen\nosti konsuli J. W. Enqvist, jolla ennestään oli hallussaan Santalahden\nhöyrysaha. Santalahden paperitehtaan samoinkuin Särkänsaaren sahan ja\nv. 1913 perustetun _Lielahden sulfittisellulosatehtaan_ on myöhemmin\nomistanut v. 1907 muodostettu \"J. W. Enqvist osakeyhtiö\", joka\nharjoittaa melkoisen suurta metsäteollisuusliikettä. Enqvist yhtiö\nomistaa myöskin Killinkosken puuhiomon Virroissa.\n\nSantalahdessa sijaitsee myöskin v. 1893 perustettu _Näsijärven\npahvitehdas_, joka on maan ensimmäinen lumppupahvitehdas. V. 1903\njoutui tämä tehdas insinööri A. Sumeliuksen omaksi, joka sen uudisti ja\nlaajensi. V:sta 1918 on tehtaan omistanut osakeyhtiö.\n\nMainittujen Santalahden seudun paperiteollisuuslaitosten lukua on\nlisännyt kauppaneuvos R. Haarlan v. 1919 rakennuttama suuri _Haarlan\npaperitehdas_.\n\nTampereen paperiteollisuus on kiinteässä kehityshistoriallisessa\nyhteydessä Tampereen _paperinjalostusteollisuuden_ kanssa.\nTämän myöhemmin varsin huomattavaksi kasvaneen ja haaroittuneen\nteollisuusalan alkajana on ollut Tampereen tapettiteollisuus. V.\n1852 alkoi Tampereen paperitehtaan yhteydessä toimia _Frenckellin\ntapettitehdas_, jonka lyhyet vaiheet on ennen kerrottu. Uudelleen tämä\nteollisuushaara elpyi vasta v. 1892, jolloin Rud. Winterin, K. V.\nHelanderin ja W. v. Frenckellin perustama _Tampereen tapettitehtaan\nosakeyhtiö_ alkoi työskennellä. Tehdas on myöhempinä aikoina\nmainittavalla menestyksellä toiminut Epilässä, jonne se siirrettiin v.\n1909.\n\nMonipuolista paperinjalostusteollisuutta on harjoittanut _Raf. Haarlan\nkirjekuori- ja paperinjalostustehdas_ (per. 1903), joka on ollut\nesikuvana nuoremmille samanlaisille tehtaille; näistä uudemmista\ntehtaista mainittakoon _Tampereen paperinjalostustehdas_, jonka joht.\nE. V. Sevander ja paperimestari H. Jaatinen perustivat v. 1907.\n\nPaperiteollisuuden työntekijäin lukumäärä, siihen luettuna myöskin\nkaikenlaisen paperinjalostus-, kirjansidonta- y.m.s. teollisuuden\ntyöntekijät, oli Tampereella v:n 1910 väenlaskun mukaan 633 ja v.\n1920 koko 1 274 henkeä, mikä vastasi edellisenä ajankohtana 6.3 % ja\njälkimmäisenä 8.0 % Tampereen kaikista teollisuuden työntekijöistä.\nTällä tuotannonhaaralla on siten Tampereella ollut varsin huomattava\nasema.\n\nKuusikymmenluvulta lähtien on eri tahoilla maatamme, mutta etenkin\nTamperetta lähinnä ympäröivissä maakunnanosissa, syntynyt suuri\nryhmä paperiteollisuuslaitoksia, joita voidaan sanoa Tampereen\nsiirtolatehtaiksi, joko ne sitten ovat suorastaan haarautuneet\nTampereen teollisuudesta tai niitä ovat vanhemmasta teollisuudesta\nriippumatta perustaneet yritteliäät tamperelaiset liikemiehet.\n\nKattohuopatehtaan perustaminen herätti Tampereella suuren puuhiomojen\nja paperitehtaiden rakentamisen innon, joka kuitenkin pääsi täyteen\nvoimaan vasta katovuosien ohimentyä. Vv. 1868--1872 perustettiin\nTampereen tienoille neljä ja muualla Suomessa samoin neljä uutta\npaperiteollisuuslaitosta.\n\nV. 1868 perusti vuori-insinööri Idestam Nokian puuhiomon ja\npaperitehtaan Pirkkalassa. Tehtaan omistamista varten muodostetun\nosakeyhtiön osakkaat olivat tosin parhaasta päästä helsinkiläisiä,\nmutta yrityksen juuret olivat Tampereella, jonka teollisuuspiiriin se\njo sijaintinsakin vuoksi kuului.\n\nSamaan aikaan kuin Nokiaan rakennettiin paperitehdasta ryhtyi Tampereen\napteekkari G. A. Serlachius perustamaan paperitehdasta Mänttään\nKeuruulle. Tämä monipuolinen ja tarmokas teollisuusmies loi lyhyen\najan kuluessa tavattoman vaikeissa oloissa autioon ja yksinäiseen\nseutuun kukoistavan suurtehtaan, joka nyt on Sisä-Suomen huomattavimpia\nteollisuuskeskuksia.\n\nEdellä jo on kerrottu, kuinka muutamat tamperelaiset tehtaantyömiehet\nperustivat Kyröskosken puuvillatehtaan ja kuinka tämä tehdas v. 1870\njoutui Tampereen kauppiaiden L. J. Hammarénin ja G. O. Sumeliuksen\nmuodostaman yhtiön omaksi. \"Hammarén ja kumpp.\", minkä nimen uusi yhtiö\notti, jatkoi Kyröskoskella puuvillateollisuutta vielä parisen vuotta,\nmutta rupesi v. 1871 siellä harjoittamaan puuhiomoteollisuutta, joka\nsiihen aikaan oli parhaassa nousussaan. Tämän tehtaan erikoisalaksi\ntuli luonnonruskean käärepaperin valmistaminen, jolla alalla tehdas on\nollut uranuurtaja maassamme.\n\nV. 1872 alkoi toimintansa myöskin Valkiakosken paperiteollisuuslaitos,\njonka tamperelaiset apteekkari E. J. Granberg ja kauppias K. O.\nWillgren edellisenä vuonna olivat perustaneet. Tällä tehtaalla, joka\nv. 1880 ensimmäisenä maassamme alkoi sulfattisellulosan valmistamisen,\non ollut monet taloudelliset vaiheet, mutta kuuluu sekin nykyään\nSisä-Suomen huomattavimpiin teollisuuslaitoksiin.\n\nSitten on muistettava Tampereen pellavatehtaan yhtiön harjoittaman\npaperiteollisuuden laajentumista. V. 1887 osti yhtiö Kymen varrella\nolevan Inkeroisten tehtaan, joka nykyään on yksi Kymenlaakson\nsuurteollisuuden pääkannattajia.\n\nTamperelaista alkuperää on niinikään v. 1894 perustettu Jämsänkosken\nosakeyhtiö, joka on pannut alkuun nykyään \"Yhtyneiden paperitehtaiden\"\nomistaman Jämsänkosken suuren paperitehtaan.\n\nMyöskin Tampereen kattohuopatehdas on ollut välirenkaana suuren\npaperitehtaan perustamiseen Kymen varrelle. Kattohuopatehtaan omistaja\nvuorineuvos Elving näet osti v. 1895 Valkealassa olevan Kyöperilän\nkosken, jonka äyräille seuraavina vuosina rakennettiin suuri Voikan\npaperitehdas. Tampereella oleva kattohuopatehdas sitten joutui eri\nyhtiön haltuun, mutta Voikan yhtiö omisti Tampereella olevan Kaupinojan\nsahan. Voikan tehdas ja sen lähellä olevat muut paperitehtaat ovat\nliittyneet Kymi-yhtiöön, josta on muodostunut maamme suurin yksityinen\nteollisuusyritys.\n\nKyröskosken tehtaan johtaja J. E. Hammarén, kauppaneuvos L. J.\nHammarén ja hänen poikansa Edvin Hammarén perustivat v. 1896\nÄänekosken osakeyhtiön, joka on pannut alkuun suuren puuhiomo- ja\npaperiteollisuuden Äänekoskella Keski-Suomessa. Samoille seuduille\non Raf. Haarla myöhemmin (1926) perustanut Lievestuoreen suuren\nsellulosatehtaan.\n\nÄhtärin koskille on syntynyt kokonainen siirtokunta pieniä\ntamperelaisia puuhiomoja. Ryötön puuhiomon perusti K. J. Yltiön, A.\nPokin ja J. A. Johanssonin v. 1898 muodostama yhtiö. Sahanomistaja G.\nA. Lönnqvist rakennutti vv. 1899--1901 Vääräkosken ja vv. 1905--1906\nPärännekosken puuhiomot. Molemmat viimemainitut omistaa nykyisin\ntoiminimi \"G. A. Lönnqvistin perilliset\", joka v. 1927 osti Mäntän\nyhtiöltä myöskin Ryötön puuhiomon.\n\nPari pienempää paperiteollisuusyritystä Tampereen lähistöllä on\nlakannut alkuunsa. Mutta onpa toisia jäänyt todistamaan Tampereen\npaperiteollisuuden elinvoimaisuutta. Niinkuin uusia vesoja vanhasta\nkannosta on Tampereen paperiteollisuudesta noussut uusia paperitehtaita\npuolessa Suomessa. (8)\n\n\nf) Sahausteollisuus ja puunjalostus.\n\nTammerkoski on vanha sahauspaikka, jossa oli vesisaha jo 1600-luvun\nloppupuolella. Tuo vanha saha oli Tampereen kartanon, mutta Tampereen\nkaupungin perustamisen yhteydessä sen pitäminen joutui Hatanpään\nkartanon yksinoikeudeksi. Myöhemmin tämä monivaiheinen vesilaitos\njoutui Tampereen pellavatehtaan haltuun ja hävitettiin vasta menneen\nvuosisadan yhdeksänkymmenluvulla.\n\nKun Suomen puuliike kuusikymmenluvulla alkoi nousta ennen\nkuulumattomaan kukoistukseen, joka keskittyi pitkäin uittoväyläin\nsuussa oleviin Kotkan ja Porin suuriin höyrysahoihin, rupesivat\nNäsijärven tukkilautat pyrkimään Tampereen kautta Kokemäenjokeen.\nMutta kun Tampereen tehtaiden isännät mahtipontisesti kielsivät\ntukkien laskemisen Tammerkoskesta, täytyi porilaisten liikemiesten\nmuulla tavoin toimittaa tukkinsa kannaksen poikki. Ensi aluksi se kävi\npäinsä niin, että tukit pinottiin pitkin Lielahden rantaa suuriin\nläjiin ja sitten talvikelillä vedätettiin hevosilla Pispalan harjun\nyli. V. 1863 Porin höyrysahayhtiö rakennutti erityisen tukkitien\nharjun yli: Näsijärven puoleiselle harjun rinteelle laitettiin\nkiskotie, jota pitkin tukit hevosvoimalla vedettiin harjulle, mistä\nne sitten itsekseen saivat rullia pitkin huristaa alas Pyhäjärveen.\nTämä tukkitie on ollut käytännössä meidän päiviimme saakka, vaikka\ntukkien vetäminen Näsijärvestä harjulle jo kauan on tapahtunut höyryn\nvoimalla. Pispalassa on toinenkin höyryllä käyvä tukinkuljetustie,\njoka rakennettiin seitsenkymmenluvulla toisen porilaisen sahaliikkeen\nlaskuun. V. 1930 valmistui Tampereen tehtaiden ja kaupungin avulla\nrakennettu valtion uittotunneli Pispalan harjun läpi.\n\nTampereen kulkuneuvojen parantuminen, etupäässä Tampereen radan\nrakentaminen, antoi aihetta parin höyrysahan perustamiseen\nTampereellekin Näsijärven rantueelle. Ensimmäinen höyrysahoista\noli _Naistenlahden saha_, joka perustettiin v. 1874. Sen omisti\nalkuaan \"Tampereen höyrysahaosakeyhtiö\" ja myöhemmin \"Tampereen\npuunjalostusosakeyhtiö\". Kahdeksankymmenluvulla oli tämä saha kapteeni\nAns. Grahnilla ja sitä seuraavalla vuosikymmenellä sen omisti G. A.\nLönnqvist, joka jo ennen oli sen vuokrannut.\n\nV. 1875 perusti kauppias T. R. Enqvist _Santalahden höyrysahan_, joka\nkuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä joutui A. Ahlströmin haltuun.\nUusia höyrysahoja ilmestyi kaupungin pohjoiselle rannikolle sen jälkeen\nvasta v. 1889, jolloin J. W. Enqvist rakennutti _Särkänsaaren sahan_\nja G. A. Lönnqvist _Soukanlahden sahan_. V. 1898 pantiin pystyyn\n_Kaupinojan saha_, jonka Tampereen kattohuopatehdas omisti. Tampereen\nNäsijärven puoleiselle rantueelle oli siten syntynyt pitkä rivi suuria\nhöyrysahoja.\n\nPyhäjärven puolelle perustettu _Pyhäjärven höyrysaha_ joutui v. 1905\nAlfred Selinin ja häneltä v. 1912 perustetun \"Oy. Alfred Selinin\" ja\nsitten v. 1919 \"Pyhäjärven Saha-Oy:n\" haltuun. Nykyään lienee tämä\nsaha Tampereen seudun suurin sahaliike. Kaupungin alueella olevain\nsahalaitosten toimintaa v:sta 1885 alkaen valaisevat seuraavat numerot:\n\n              sahain      työn-      tuotannon       tuotannon\n    vuonna    luku      tekijöitä    määrä stand.    arvo 1000 mk\n\n    1885        2          53             --             178\n    1890        3         102           2 925            266\n    1900        4         153           6 600            984\n    1920        5         123             --          10 200\n\n_Puunjalostusteollisuuden_ alalla on Tampereella kuluvan vuosisadan\naikana syntynyt joitakuita etupäässä rakennuspuusepäntyötä\nharjoittavia tehdaslaitoksia, kuten v. 1903 perustetun _Tampereen\nhöyrypuuseppä-osakeyhtiön_ tehdas, joka v. 1917 sijoittui ostamiinsa\nNäsijärven oluttehtaan rakennuksiin, _Tampereen puunjalostustehdas_,\njonka omistaa v. 1905 perustettu yhtiö, ja _Paasikosken\npuuteollisuus-osakeyhtiön_ tehdas (per. 1925) Näsijärven rannalla\nlähellä Santalahden pysäkkiä, mutta hienompi puunjalostus, kuten\nhuonekalujen valmistaminen, on jäänyt käsityöverstaiden huostaan. (9)\n\n\ng) Metalli- ja koneteollisuus.\n\nMenneen vuosisadan puolimaissa oli Tampereen metalli- ja koneteollisuus\nvielä ensi alussaan. Ainoita mainittavia laitoksia sitä laatua\nolivat Finlaysonin puuvillatehtaan korjaus- ja konepaja sekä kosken\ntoisella rannalla oleva masuuni, josta on ennen kerrottu. Renforsin\nkonepaja, joka oli toimessa kuusikymmenluvulle saakka, ei tuottanut\nsuurta mainetta kaupungille. Muuten edustivat käsityöläisten, kuten\nseppäin, kupariseppäin, vaskenvalajain y.m. pienet työpajat vielä\nviisikymmenluvulla pääosaa kaupungin metalli- ja koneteollisuudessa.\n\nKäänteen näissä oloissa teki _pellavatehtaan konepajan_ (Tampereen\nkonepajan) perustaminen. V. 1856 ruukinisäntä Kust. Auk. Wasastjerna\nosti Tampereen masuunin ja rupesi sen yhteyteen rakentamaan konepajaa,\njoka sai erioikeutensa 1 p. toukok. 1857. Uuden konepajan vasaran\njälkiä alkoi pian näkyä; m.m. rakennettiin siellä englantilaisen\ninsinöörin Dillworthin johdolla Näsijärven ja Pyhäjärven ensimmäisten\nhöyrylaivain, \"Ahdin\" ja \"Laukon\", koneistot (vv. 1858 ja 1859).\n\nV. 1861 joutui konepaja masuunineen ja valimoineen\nWasastjernan ja Törngrenin muodostaman Tampereen pellava- ja\nrautateollisuus-osakeyhtiön omaksi. Konepajan yleinen kehitys niistä\najoista alkaen ilmenee seuraavista numeroista:\n\n               työn-    valm.arvo               työn-     valm.arvo\n    vuonna   tekijöitä  milj. mk     vuonna   tekijöitä   milj. mk\n\n    1860        133       223        1900        440       1 300\n    1870        123       175        1920        385      16 667\n    1885        117       223        1925        475      27 017\n    1890        160       511\n\nKuten näkyy oli konepajan toiminta heikoimmillaan seitsenkymmenluvulla.\nSeuraavalla vuosikymmenellä hankittiin uusia koneita; v. 1887 mainitaan\nkonepajassa olleen kolme kupoliuunia, höyryvasara y.m.s. laitoksia.\nKonepajan erikoistuotteiksi alkoivat jo tällöin tulla turbinit ja\npuuhiomokoneistot, joista tämä konepaja myöhemmin on ollut tunnettu.\nUusi huomattava tuotannonhaara alkoi konepajassa v. 1898, jolloin\nsiellä ruvettiin valmistamaan vetureja valtion rautateille. Sitävarten\nrakennettiin konepaja pohjiaan myöten uudestaan ja ajanmukaisemmaksi.\nV. 1905 sai konepaja valmiiksi sadannen veturinsa. V:n 1930 alkaessa\nniitä oli valmistettu yli 400.\n\nKonepajan johtajia v:sta 1862 ovat olleet A. J. Lundahl, H. Kauffmann,\nR. Munsterhjelm, A. H. Solin, Th. Winter, Rob. Lavonius, T. Vesterlund\nja L. Helenius.\n\nPari huomattavaa Tampereen metalliteollisuuslaitosta ja konepajaa on\nsaanut alkunsa kaupungin vanhasta käsityöstä. Yksi niistä on _K. F.\nDunderbergin konepaja_. V. 1853 alkoi K. K. Dunderberg kuparisepän\nliikkeen Tampereella. V. 1885 mainittiin tämän liikkeen harjoittavan\nmyöskin levysepäntyötä. V. 1892 jätti perustaja liikkeensä pojalleen,\ntehtailija K. F. Dunderbergille. Hänen hallussaan toimi liike ensi\naikoina \"vaski-, rauta- ja levysepän verstaana\", joka valmisti\najokaluja, levyastioita, paloruiskuja, koneita y.m. Uuden vuosisadan\nkoittaessa oli laitoksesta tullut \"konepaja, valimo, ajokalutehdas,\nvaski- ja levysepänliike\" ja 1920-luvun alussa siihen kuului\nkonepaja valimoineen, naulatehdas sekä osasto vesi- ja lämpöjohtojen\nrakentamista varten. Dunderberg nuor:n ryhtyessä liikettä hoitamaan\ntyöskenteli siinä kolme miestä, v. 1894 oli työvoima 20--25, v. 1900 jo\n60 ja v:n 1920 aikoina sata miestä. Toinen kupariseppä _Tuomas Wikholm_\nalkoi Tampereella liikkeen v. 1871. V. 1885 mainitaan tämän liikkeen\nharjoittavan myöskin levysepän työtä. Sitten tulivat lisäksi koneiden\nkorjaus ja rautatorvityö, kunnes vuosisadan lopussa alkuperäisen\nkahvipannupajan sijalla oli \"metallitehdas, kupari- ja peltisepän\nliike\" myyntivarastoineen ja muine uusine laitoksineen.\n\nSamoin on kehittynyt Tampereen huomattava kassakaappiteollisuus. V.\n1891 alkoi G. R. Grundström (myöh. Pohjakoski) Raumalla ensimmäisenä\nSuomessa valmistaa kassakaappeja. Vuosikymmenen lopulla liike siirtyi\nTampereelle, jossa sitä v. 1901 rupesi hoitamaan _G. R. Grundströmin\nkassakaappitehdas Oy_. Tehdas, jonka v. 1917 osti maist. T. Kaipio, on\nlaajentunut niin, että sen tuotannon arvo on viime vuosina ollut n. 3\nmilj. mk. Tampereen toinen kassakaappitehdas, joka käyttää toiminimeä\n_Tampereen kassakaappitehdas Kaarlo Granath Oy_, on alkanut tavallisena\npajana v. 1899 ja alottanut nykyisen tuotantonsa v. 1905.\n\nErikoinen laatuaan on ollut Pyynikin jyrkänteellä kaikkien silmään\nsattuvassa korkeassa tornilaitoksessa sijainnut _Tampereen\nhaulitehdas_, jonka perustamiseen kaupungin notari H. J. Bergman v.\n1859 sai oikeuden. Haulitehdas pysyi kauan aikaa tämän omistajan\nhallussa. Kahdeksankymmenluvulla mainitaan laitoksen isäntinä K.\nPettersson ja sitten G. A. Lönnqvist. Myöhemmin omisti tehtaan\nkauppiaiden R. Winterin ja K. Hjorthin v. 1895 perustama haulitehtaan\nosakeyhtiö. Haulitehtaan tuotannon arvo v. 1890 oli 10 000 ja v. 1900\nlähes 51 000 mk. Laitos on myöhemmin siirretty Pispalaan.\n\nTammerkosken alapuolella oleva Ratinanniemi on ollut monenlaisen\ntilapäisen teollisuuden, varsinkin metalliteollisuuden, tyyssija.\nSiellä toimi ensi aluksi erään osakeyhtiön 1874 perustama \"Tampereen\nlasitehdas\", josta emme tiedä muuta kuin että sillä v. 1875 oli 17\ntyöntekijää, jotka valmistivat tuotteita 35 000 mk:n arvosta; seur.\nvuonna oli työntekijäin lukumäärä 20 ja valmisteiden arvo 50 000 mk.\nLasitehtaan isännöitsijänä lienee ollut kauppias L. J. Hammarén.\n\nV. 1884 ruvettiin Ratinanniemellä harjoittamaan rautateollisuutta.\nSilloin näet hra Jakob Axel Schollin sai oikeuden Tampereen kaupungilta\n50 vuodeksi vuokraamalleen maalle perustaa \"kaksoisahjon\" raudan\nsulatusta ja melloitusta varten. Laitoksen nimenä oli oleva _Ratina_\nja sen tuotteiden leimana \"S.R.\". Ruukki, jossa oli kuuden sentnerin\nhöyryvasarakin, tuli käyntiin v:n 1885 alusta; joksikin osaksi\nkäytti se raaka-aineekseen rautaromua. Työntekijöitä oli Ratinassa\nmainittuna ensi vuonna 12, ja ruukin valmisteiden arvo teki n. 24 000\nmk. Sen pahempi oli ruukin ensimmäinen vuosi myöskin sen viimeinen:\nRatinasta ja sen höyryvasarasta ei sen koommin kuulunut hiiskaustakaan.\nHiljaisuutta kesti vuoteen 1897 saakka, jolloin Ratinasta taas alkoi\nkuulua teollisuuden ääntä. Tällä kertaa se tuli A. E. Wahlstedtin\nperustamasta konepajasta. V. 1899 tietää tilasto _Wahlstedtin\nkonepajassa_ olleen työntekijöitä 65 ja valmistuneen tuotteita 100\n000 markan arvosta. Tämä konepaja vaikeni jo seur. vuonna. Parempi\nmenestys oli Alfred Selinin Ratinaan yhdeksänkymmenluvun loppupuolella\nperustamalla halkosahalla, ensimmäisellä sitä laatua kaupungissa.\nPaikan vähemmin rohkaisevia perintömuistoja pelkäämättä alkoi v. 1903\nuusi yhtiö, _Oy. Ratinan tehtaat_, siellä harjoittaa rautateollisuutta,\npääasiallisesti hevosenkenkäin valmistamista tullittomasta\nainesraudasta. Tästäkin yrityksestä tuli vain tilapäinen ilmiö. Myöskin\nnahkatehdas on ollut Ratinassa. Nykyään tällä yksinäisellä niemellä on\nHämeen kalkkitiilitehdas ja sähkölaitoksen höyryvoima-asema. Tampereen\nkadonneisiin metalliteollisuuslaitoksiin kuuluu myöskin _Onkiniemen\nkonepaja_. Sen lienevät herrat Ingelius ja Kingelin perustaneet v.\n1889. Virallisessa tilastossa tätä laitosta mainitaan ensi kerran v.\n1891, jolloin sen työntekijäin lukumäärä oli 45 henkeä ja valmisteiden\narvo 93 000 mk, ja viimeisen kerran v. 1893, jolloin työntekijäin\nlukumäärä oli; supistunut 20 henkeen ja valmisteiden arvo 50 000\nmk:aan. Tämän lyhytaikaisen konepajan päätyönä näyttää olleen saha- ja\nmyllykoneistojen valmistaminen sekä korjaustyö.\n\nV. 1889 perustui ja seur. vuonna alkoi toimia _Suomen sahanterätehdas_\nSantalahdessa. Yrityksen alkuunpanija oli Ruotsissa asuva insinööri\nA. H. L. Gyllenberg, jonka mukana yhtiöön tulivat J. W. Enqvist ja\nR. Winter. V. 1895 muutti sahanterätehdas ent. Onkiniemen konepajan\nrakennuksiin. Tehdas, joka valmistaa sahanteriä ja teräkaluja, on\ntyöskennellyt menestyksellä, niinkuin näkyy seuraavista sitä koskevista\nnumeroista:\n\n               työn-       tuotannon\n    vuonna   tekijöitä     arvo mk\n\n    1891        14            4 000\n    1900        27          150 000\n    1920        32        2 100 000\n\nKilpailijakseen on Suomen sahanterätehdas saanut Epilässä sijaitsevan\n_Oy. Sahanterän_ tehtaan, joka perustettiin v. 1910 insinööri S.\nSyrjäsen toimesta.\n\nYhdeksänkymmenluvun loppupuoli oli jälleen merkillinen käänneaika\nTampereen metalli- ja koneteollisuuden kehityksessä. Tämä teollisuus\nnousi silloin Tampereella äkkiä suureen kukoistukseen, joka näytti\nsaattavan kaupungin vanhemman metalliteollisuuden aivan pimentävään\nvarjoon.\n\nNäistä Tampereen uusista metalliteollisuuslaitoksista mainittakoon\nensinnä _Tampereen konetehdas_ (sijaintinsa mukaan tunnettu myös\n\"Tammelan konepajan\" nimellä). Sen perustivat teknikot Th. Sommers,\nArth. af Hällström ja E. Waldens. Jo seur. vuonna liike järjestettiin\nosakeyhtiökannalle. \"Sommers, af Hällström ja Waldensin konepaja\"\nvarttui sitten ripeästi, niin että sen työntekijäin lukumäärä v. 1900\noli 180 henkeä ja tuotannon arvo 550 000 mk. Tehtaassa rakennettiin\nnäinä aikoina etupäässä höyrylaivoja ja rautatievaunuja. Myöhemmin,\ntultuaan uudelleen järjestetyksi ja saatuaan nykyisen toiminimensä on\n\"Tampereen konetehdas\" erikoistunut puunjalostusvälineiden ja -koneiden\nvalmistamiseen.\n\nOmanlaatuisen huomion alaiseksi tuli Tampereen uusi naula- ja\nrautateollisuus. V. 1897 perustettiin _Tampereen raudan- ja\nteräksenjalostus-osakeyhtiö_ (Tammerfors Jern- & Stålförädlings\nAktiebolag), jonka tarkoituksena oli viilain, teräkalujen ja\nmuiden rauta- ja terästavarain valmistaminen. Tehtaan ensimmäisenä\nhallintokuntana olivat R. Amberg, R. Winter ja Alb. Snellman. Seur.\nvuonna sai yhtiö erittäin laajat tullivapaudet, joiden nojalla se\nsaattoi tehtaassaan ruveta harjoittamaan suurehkoa puriste- ja\nlankanaulain y.m. musta- ja manufakturitakeiden valmistamista. V. 1900\noli tehtaan työntekijäin lukumäärä 92 henkeä ja valmisteiden arvo 570\n000 mk.\n\nNäin näytti Tampereen kaupungin perustajain alkuperäinen toivo\nalkavan toteutua, vapaakaupungista tulla Eskilstunan tapainen seppä-\nja rautaruukkikaupunki. Suomen vapaakaupungin metalliteollisuuden\nmyöhäinen kukoistus 19. vuosisadan viimeisessä lopussa joutuu\nkuitenkin omituiseen valoon ajatellessamme, että muualla Suomessa\noli jo varttunut monipuolinen rautaruukki- ja taeteollisuus, joka ei\nvähimmässäkään määrässä tarvinnut tätä kutsumatonta apua. Hiukan toinen\noli Tampereen konepajain asema, koska niiden valmistus ensi sijassa\nperustui omaan työhön ja vain vähemmässä määrässä raaka-aineen ja\ntarvetavarain tullivapauteen. Tampereen uusi naula-, rautalanka- y.m.\nmetalliteollisuus sitävastoin perustui etupäässä juuri \"raaka-aineen\"\n-- tässä tapauksessa puolivalmisteen -- tullittomaan tuontiin. Ellei\nmaassa jo ennestään olisi ollut tämäntapaisia tehdaslaitoksia, olisi\nTampereen tullivapauden näin laaja tulkinta mahdollisesti ollut\nyleiseltä kannalta katsoen oikeutettu. Nyt se oli maamme vanhemmalle\nrautateollisuudelle odottamaton isku ja sai aikaan suorastaan\nmullistuksia puheenalaisella rautateollisuuden alalla.\n\nLoimaan ja Jokioisten naulatehtaita lähellä olevissa piireissä\npäätettiin ryhtyä kilpailemaan Tampereen kanssa itse Tampereella.\nSiinä tarkoituksessa perustettiin v. 1898 _Osakeyhtiö Ferraria_, jonka\nalkuunpanijoiksi mainitaan insinööri J. Estlander ja pankinjohtaja E.\nSchybergson sekä Turun ja Loimaan liikemiehiä. Asianomaiset erioikeudet\nsaatuaan yhtiö perusti Tammelan kaupunginosaan Tampereelle laajan\nteollisuuslaitoksen, johon kuului rautalanka- ja naulatehdas, konepaja,\nvalimo, galvanisoimislaitos y.m.s. Tuotanto pääsi pian huimaavaan\nvauhtiin. Osakepääoma lisättiin vähässä ajassa 75 000 markasta 700 000\nmarkkaan; v. 1900 oli tehtaassa 163 työntekijää ja tuotannon arvo nousi\nlähes 1.3 milj. markkaan.\n\nTällaisen voimayrityksen tieltä täytyi raudan- ja\nteräksenjalostusyhtiön poistaa naulalaitteensa. Ferraria sitävastoin\nyhä paisui. Siitä lohkesi v. 1903 jonkunlaiseksi haaraosastoksi\n_Galvanisoimis-osakeyhtiö_, joka rupesi harjoittamaan galvanisoitujen\nlevyjen ja astiain, hevosenkenkäin y.m.s. tavarain valmistamista ja\njoka yhä edelleen on toiminnassa.\n\nToiselta puolen herätti Ferrarian toiminta eri tahoilla maata\nikävää huomiota, joka selvimmin ilmeni Taalintehtaan yhtiön v. 1905\nsenaattiin antamassa Tampereen erioikeuksien lakkauttamista koskevassa\nanomuskirjassa. Siinä sanottiin m.m.:\n\n\"Sittenkuin nykyinen Taalintehtaan osakeyhtiö 1890-luvun\nkeskivaiheilla oli perustettu ja tarmokkaampi toiminta jonkun aikaa\nkestäneen lamaannuksen jälkeen tehtaassa uudelleen alkanut, ryhtyi\ntehdas m.m. sangen laajassa määrässä valmistamaan kaikenlaatuisia\nnaularautoja, s.o. naulain valmistamiseen sopivaa kankirautaa.\nSitävarten rakennettiin m.m. kuusi putlausuunia ja ylimääräinen\nhöyryvasara sekä höyrykone, minkä lisäksi entistä valsauslaitosta\nhuomattavasti täydennettiin useammalla uudella valsausrullasarjalla\ny.m. Tehdas hankki silloiten maamme useimmille naulatehtaille niiden\ntarvitseman raaka-aineen ja nousi tällaisten rautalaatujen vuotuinen\nmenekki ajoittain päälle 6 000 tonnin, mikä vastaa 1 500 000 markan\narvoa. Mutta v. 1898 sai silloin muodostettu osakeyhtiö Ferraria\nTampereen erioikeuksien nojalla oikeuden tuoda Tampereelle tullitta\nnaulateollisuuteen tarvittavaa ainesrautaa, s.o. tavara sellainen,\njota jo vuosikausia oli maassa valmistettu valmiina tehtaantuotteena,\njulistettiin nyt raaka-aineeksi, jota kotimaisen teollisuuden\nedistämiseksi saatiin tullivapaasti tuoda Tampereelle, jotavastoin\ntämä ja muut samanlaatuiset rautalaadut maamme muihin osiin tuotaessa\nolivat tullin alaiset. Seuraukset siitä ilmenivät pian. Toiselta puolen\ntäytyi Taalintehtaan naularaudan valmistuksen, joka ei voinut kilpailla\nulkomaiden suunnattoman suurtuotannon kanssa, vähitellen lakata, sen\nputlausuunit sammutettiin, osa valsauslaitosta suljettiin ja satoja\ntyöntekijöitä täytyi erottaa. Toiselta puolen saattoi Ferrarian\nosakeyhtiö, joka vähitellen yhdisti kanssansa kaikki maan läntisessä\nosassa toimivat naulatehtaat, sulkea nuo naulatehtaat ja siirtää niiden\ntoiminnan Tampereelle, minne nyt muutaman vuoden aikana pääosa maan\nnaulateollisuutta on ollut keskitetty, niinkuin näkyy siitäkin, että\nosakeyhtiö Ferraria yksin vuonna 1903 teollisuustilaston mukaan käytti\npäälle 4 000 tonnia ainesrautaa.\"\n\nFerrarian tuotantokustannukset Tampereella tulivat kuitenkin\nkäyttövoiman kalleuden vuoksi niin suuriksi, että yrityksen tulevaisuus\ntuli uhatuksi Tampereen erioikeuksien loppuessa. Jo v. 1903 Ferraria\nosti Loimaan ja Jokioisten naulatehtaat ja alkoi vähitellen siirtää\nlaitoksiansa Tampereelta sinne, mistä ne alkuaan olivat Tampereelle\ntulleetkin. V. 1910 lakkasi Ferrarian toiminta Tampereella kokonansa.\n\nTampereen uusin huomattava metalliteollisuuslaitos on _Oy. Lokomo\nAb:n_ tehdas, johon kuuluu konepaja, veturitehdas, höyryvasarapaja\nja sähköteräsvalimo. Tehtaan pani alkuun v. 1915 insinööri Werner\nRyselin, joka sitä ennen oli puolentoista vuosikymmentä työskennellyt\nPellavatehtaan konepajan veturiosaston johtajana. Tehtaan valoisat\nviihdykkäät rakennukset sijaitsevat Hatanpään vainiolla, kauniilla\npaikalla Pyhäjärven rantamalla; koko tehdasalue on 37.5 ha laaja.\nTuotanto, jossa on ollut voitettavana uranuurtajan vaikeuksia, on\nollut varsin monipuolinen, mutta huomattavimpana osana siinä on\nollut veturien valmistus, joita on jo tehty valtionradoille eri\nmallisia satakunta kappaletta. Muista erikoistuotteista mainittakoon\ntientekokoneet. Tehtaan kokonaismyynti, joka alkuvuosina oli n. 2.5\nmilj. mk., kohosi vv. 1920--1923 n. 10 milj. ja vv. 1928-1929 n. 27\nmilj. m:kaan. Työntekijäin lukumäärä on vaihdellut 350--400, mihin\nlisäksi tulee n. 40 kuukausipalkkalaista. Osakepääoma 5 milj. mk.\nToimeenpanevina johtajina ovat olleet insinöörit W. Ryselin 1924) ja\nArmas T. Nikander (1925--).\n\nSeuraavista numeroista näkyy se tavattoman nopea kehitys, joka menneen\nvuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä vallitsi Tampereella metalli- ja\nkoneteollisuudessa (tällä alalla toimiva käsityökin siihen luettuna):\n\n/' vuonna työpaikkoja työntekijöitä tuotannon arvo mk\n\n1890 30 372 850 425 1900 56 1 381 4 855 180 */\n\nV. 1890 oli Tampereen metalli- ja koneteollisuus viidennellä,\nv. 1895 neljännellä ja v. 1900 kolmannella sijalla maamme\nmetalliteollisuudessa; viimemainittuna vuonna olivat Tampereen edellä\nainoastaan Helsinki ja Turku.\n\nUuden vuosisadan uusissa oloissa on Tampereen metalli- ja\nkoneteollisuus kehittynyt hillitymmin, mutta kuitenkin huomattavasti.\nV:n 1910 väenlaskun mukaan työskenteli tällä alalla Tampereella,\nesikaupungit mukaanluettuina, 849 työntekijää ja v:n 1920 väenlaskun\nmukaan 1860 työntekijää, joista 350 metallien jalostuksessa ja 1 510\nkonepajoissa ja muussa koneteollisuudessa. Koko teollisuusväestä v.\n1920 oli puheenaoleva työläisryhmä 11.7 %. Ainoastaan kutoma- ja\nvaatetusteollisuudella sekä jalkineteollisuudella on viime aikoina\nollut suurempi työläismäärä kuin metalli- ja koneteollisuudella,\njoka siten on vähitellen kehittynyt yhdeksi kaupungin teollisuuden\npäähaaraksi. Maan kaupungeista oli myöskin v. 1920 ainoastaan\nHelsingillä ja Turulla suurempi metalli- ja koneteollisuus kuin\nTampereella. (10)\n\n\nh) Jalkine- ja nahkateollisuus.\n\nUuden vuosisadan alussa on Tampereesta äkkiä tullut uuden\nsuurteollisuuden, jalkineteollisuuden, pääpaikka Suomessa. Tämän\nteollisuudenhaaran nopea voittokulku ja keskittyminen on uusimman\nteollisuushistoriamme kiintoisimpia tapauksia. Sen keskittyminen\nTampereelle näyttää sattumalta, mutta on sillä historiallisia juuria ja\nsyitä. Jo seitsenkymmenluvulla perustivat suutarinammatin ulkopuolella\nolevat liikemiehet joitakuita \"kenkätehtaita\", jotka eivät kuitenkaan\najan Pitkään jaksaneet pysyä pystyssä: kauimmin, noin kymmenen vuotta,\nnäyttää toimineen Arth. Sommerin v. 1875 perustama kenkätehdas.\nMeikäläisellä yleisöllä näyttää aluksi olleen suuri epäluulo\ntehdasjalkineita vastaan. Ulkomaalaiset ovat opettaneet suomalaisia\nkäyttämään tehtaassa valmistettuja jalkineita; vasta ulkomaalaisten,\nvarsinkin amerikkalaisten jalkineiden käyttäminen sai Suomen yleisön\nvakuutetuksi tehdasjalkineiden kelvollisuudesta. Samalla oli raivattu\ntie uudelle kotimaiselle teollisuudelle, joka tuli houkuttelevaksi\nyritysalaksi, kun ulkomaisille jalkineille v. 1908 määrättiin entistä\nsuurempi tulli.\n\nTällöin oli kotimainen jalkineteollisuus jo voimakkaassa\nkehitysvauhdissa. Ijältään vanhin ja maineeltaan kuuluisin Tampereen\nkenkätehtaista on _Aaltosen kenkätehdas_. Tehtailija Emil Aaltonen\nperusti v. 1896 Hattulaan kenkätehtaan, jota ensin käytettiin vain\npoljettavilla koneilla, kunnes v. 1902 otettiin käyttövoimaksi\nöljymotori. Hattulan ajan lopulla oli tehtaassa työssä 25 henkeä,\njotka saivat valmiiksi 50 kenkäparia päivässä. V. 1905 muutettiin\ntehdas Tampereelle, missä se alkoi toimia Tammelan torin laidassa.\nTuotanto sai nyt kokonaan uuden vauhdin, niin että v:n 1912 aikoina\ntehtaan työntekijäin lukumäärä oli 280 ja valmisteiden päivittäinen\nmäärä 650 paria jalkineita. V. 1914 valmistui uusi erinomaisen kaunis\nja tarkoituksenmukainen tehdasrakennus. Tehdas, joka Tampereelle\ntultuaan oli toiminut \"Tampereen kenkätehtaan\" nimisenä, sai v. 1917\nomistajakseen \"Emil Aaltosen kenkätehdas oy:n\", jonka osakepääoma oli 3\nmilj. mk. Tehtaan isäntä, kauppaneuvos Aaltonen, on tullut kautta maan\ntunnetuksi sivistyselämän hyväksi tekemistään suurista lahjoituksista.\n\nIjältään toinen järjestyksessä Tampereen suurtehtaista tällä alalla\non _Attilan kenkätehdas_. Sekin on maalta Tampereelle tullut tehdas.\nV. 1902 näet A. K. Attila perusti Nokialle laitoksen kengänpäällysten\nvalmistamista varten -- ensimmäisiä senlaatuisia teollisuuslaitoksia\nmaassamme. V. 1906 tehtailija Attila osti kiinteimistön Tampereelta\nja siirti sinne tehtaansa. Kahta vuotta myöhemmin tehdasliike\nmuodostettiin \"Oy. Attilaksi\", jonka osakepääoma oli 120 000 mk\n-- nykyään se on 5 milj. mk. Hankittuaan laajan rakennusalueen\nTammelassa yhtiö sinne v. 1915 rakennutti uuden suuren kuusikerroksisen\ntehdasrakennuksen. V. 1909 yhtiö osti itselleen oman nahkatehtaan\nPyynikin liepeellä. Tehtaiden tuotannon arvo oli v. 1915 jo 5.2 milj.\nja v. 1920: 29.8 milj. mk. V. 1922 oli yhtiön palveluksessa 651 henkeä.\n\nKolmas Tampereen jalkineteollisuuden suurtehtaiden joukossa on\nollut _Hyppösen kenkätehdas_, jonka perusti v. 1910 Väinö Hyppönen.\nEnsimmäisenä työvuonna oli tehtaan työntekijäin lukumäärä 13 ja\ntuotannon arvo parisataatuhatta mk. Mutta vaatimatonta alkua seurasi\nloistava jatko. V. 1912 muodostettu tehdasyhtiö \"Hyppösen kenkätehdas\noy.\" rakennutti v. 1917 Hatanpään vainiolle pohjoismaiden suurimman\nkenkätehdasrakennuksen, jossa 352 työntekijää v. 1920 valmisti\ntuotteita 19.4 milj. mk:n arvosta. Myöhemmin (v. 1928) on Hyppösen\ntehdas joutunut kumiteollisuuden palvelukseen.\n\nEdellämainittujen suurten päätehtaiden ympärille kasvoi lyhyessä\najassa sikermä uusia keskikokoisia jalkinetehtaita, jotkut niistä\nerikoislaatujen valmistajia. Kun vielä v. 1914 Tampereella oli vain\nneljä jalkinetehdasta, oli niitä kymmentä vuotta myöhemmin pian\nparikymmentä. Mainitsemme niistä hiukan vanhempiin vuosiluokkiin\nkuuluvina ainoastaan _Tampereen kenkäteollisuus-oy:n_ v. 1916 alkaneen\nja suureksi paisuneen tuotannon, _Huttusen kenkätehtaan_, jonka perusti\nVäinö Huttunen v. 1916 ja joka valmistaa erikoisuutenaan keveitä\nnaistenkenkiä (kultamitali Suomen messuilla v. 1925), _Kenkätehdas\nSpecial'in_ (per. 1917), _Hämeen kenkä- ja nahkatehdas oy:n_ (per.\n1918), jolla on kenkätehdas kaupungissa ja nahkatehdas Teiskon\nKämmenniemessä sekä _Kanniston kenkätehtaan_ (per. 1919) Pispalassa.\n\nVäenlaskujen mukaan työskenteli Tampereen jalkineteollisuudessa, siihen\nluettuna myöskin käsityömäisesti harjoitettu suutarinammatti, v. 1910\njo 518, mutta v. 1920 koko 1 465 työntekijää. Tampereesta oli lyhyessä\najassa aivan kuin taikomalla tullut jalkineteollisuuden suuri keskus\nmaassamme, \"suutarien pääkaupunki\". Ei mikään muu Suomen kaupunki ole\nmyöhemminkään voinut tällä tuotannon alalla lähimainkaan kilpailla\nTampereen kanssa, joka yksin on viime aikoina edustanut n. 2/3 koko\nmaan jalkinetehtaiden työntekijäin lukumäärästä.\n\nVaikea on sanoa, mitkä erikoiset syyt ovat missäkin tapauksessa\nvaikuttaneet ratkaisevasti siihen, että niin moni jalkinetehdas on\nvalinnut Tampereen sijaintipaikakseen. Siihen suuntaan vaikuttavia\nyleisiä syitä on varmaan ollut Tampereen liikennemaantieteellinen asema\nja huomattava paikallismenekki, jotka ovat suotuisia edellytyksiä\nsellaiselle kotimarkkinateollisuudelle kuin jalkineteollisuudelle,\nsekä teollisuuden n.s. seurallisuus, joka saa uuden teollisuuden\npyrkimään vanhan läheisyyteen, koska uusi teollinen yritys silloin\nvoi vähimmällä vaivalla ja muutenkin edullisimmin hankkia ja\nylläpitää koneistoansa, saada harjaantunutta työväkeä ja tarpeellista\njohtoa j.n.e. -- Henkilöllisillä perinnäisillä ja sielullisillakin\nseikoilla on tässä ollut vaikutuksensa. Kuinka monella Tampereen\ntehtaan perustajalla onkaan ollut kotinsa ja aikaisempi työalansa\nTampereella! Kun tähän lisäämme Tampereen teollisuus- ja liikemiesten\ntunnetun, historiallisissa oloissa kehittyneen herkkyyden uusiin\nteollisiin yrityksiin, niin alkaapa tuntua melkein luonnolliselta, että\njalkineteollisuuden on pitänytkin keskittyä juuri Tampereelle eikä\nmuualle.\n\nEdellä on mainittu parin jalkinetehtaan Tampereella harjoittavan\njalkinetuotannon yhteydessä myöskin nahanvalmistusta. Nahkateollisuutta\non Tampereella harjoitettu kauemman aikaa myöskin itsenäisesti. Tämä\nteollisuus on saanut alkunsa osittain Tampereen nahkurinammatista,\njoka vanhoina aikoina oli Tampereen käsityön päähaaroja. Nahkuri J.\nN. Salminen alkoi liikkeensä v. 1884. Vuosikymmenien kuluessa on tämä\nliike askel askeleelta kehittynyt _Salmisen nahkatehtaaksi_, johon\nkuuluu Hatanpään alueella ja Epilässä sijaitsevia tehdaslaitoksia.\nSalmisen tehdas lienee ensimmäisenä Suomessa ruvennut käyttämään\nkromiparkitsemistapaa. V:sta 1917 on tehtaan omistanut \"J. N. Salminen\noy.\", jonka osakepääoma oli joku aika sitten 3 milj. mk. Tehtaan\ntyöntekijäin lukumäärä ilmoitettiin muutama vuosi sitten 180 hengeksi\nja vuotuisen tuotannon arvo 25 milj. mk:ksi.\n\nToisia tämän alan teollisuuslaitoksia ovat K. Tuomisen v. 1922\nperustama _Tampereen nahkatehdas_ ja maailmansodan oloissa v. 1916\nperustettu _Suomen hihnatehdas oy:n_ laitos. (11)\n\n\ni) Vaatetusteollisuus.\n\nTampereen uusimmassa teollisuudessa herättää erityistä huomiota myöskin\nvaatetusteollisuuden monipuolinen ja nopea kehitys. Vaikka monet\ntähän kuuluvista teollisuuslaitoksista ovatkin vain laajentuneita\nkäsityölaitoksia tai käsityömäisesti työskenteleviä pikkuliikkeitä,\novat taas toiset melkoisia kapitalistisia yrityksiä paikallista\npaljon laajempaa menekkiä varten. Kun sillä vaatetustyön alalla, jota\ntässä tarkoitamme, on enemmän yhtäläisyyttä tehdasyritysten kuin\nkäsityöläislaitosten kanssa, näyttää meistä sopivimmalta mainita niitä\ntässä yhteydessä.\n\nTampereen vaatetusteollisuudella on asiallinen ja ajallinen alkunsa\n_paitateollisuudessa_. Tämän teollisuudenhaaran vanhin edustaja\nTampereella oli _Maria Petersonin paitatehdas ja pesulaitos_ (per. v.\n1875). Myöhemmin toimi kaupungissa _Conr. Tennbergin paitatehdas_ (per.\n1896). Uusimmista yrityksistä tällä alalla on mainittavin osakeyhtiön\nomistama, v. 1910 perustettu _Akkunaverho- ja paitatehdas_, joka\nsijaitsee n.s. Elianderin niemellä Pyynikin rannalla. Sen lisäksi on\nTampereella erikoistehtaita kauluksien ja kravattien valmistamista\nvarten.\n\n_Lakkiteollisuudella_ on Tampereella juuria monessa vanhassa\nkäsityönhaarassa. Turkkurin- ja siihen yhdistynyttä lakkiteollisuutta\nedustivat aikoinaan O. Holmbergin (per. 1862) ja Wilh. Zimmerin (1885)\nliikkeet. Lakkiteollisuutta on eristynyt myöskin hattumaakarien ja\nräätälien ammateista. V. 1890 mainitaan Tampereella turkkurien lisäksi\nyhtä \"lakkiräätäliä\" (kaksi työntekijää), v. 1895 neljä \"lakkitehdasta\"\n(16 työntekijää) ja v. 1910 kolme lakkitehdasta (16 työntekijää).\nViimemainituista olivat huomattavimmat v. 1895 perustettu \"Tampereen\nlakkitehdas\" ja v. 1899 alkanut _Naparstokin lakkitehdas_ (omistaja\n\"Oy. I. M. Naparstok\"), joka vieläkin lienee suurin niistä muutamista\nlakkitehtaista, joita Tampereella on.\n\nTampereen vaatetusteollisuuden suurena päähaarana on kuitenkin\nvarsinainen _pukuteollisuus_. Siihen kuuluvista teollisuusliikkeistä\nmainittakoon v. 1910 perustettu Tampereen pukimo-oy. ja seur. v.\nperustettu Pukutehdas-oy., molemmat jo lakanneet, sekä uudemmista\n_Heikkilä ja Kestilä Oy:n_ tehdas, joka on saanut alkunsa K.\nE. Heikkilän v. 1907 Mänttään perustamasta tehtaasta, joka v.\n1918 siirrettiin Tampereelle, missä se nykyisin toimii omalla\ntehdaspaikallaan, P. Leskisen, M. Arvolan ja F. I. Kurikan v. 1919\nperustama _Tampereen pukutehdas oy._, nykyään maamme johtavia\nlaitoksia alallaan, ja v. 1920 perustettu _Vaatetus-oy:n_ tehdas.\nNämä uudet pukutehtaat ovat antaneet työtä sadoille työntekijöille,\nvarsinkin naisille. V:n 1920 väenlaskun mukaan työskenteli Tampereen\nräätälinliikkeissä (etupäässä pukutehtaissa) 7261 työntekijää, niistä\n629 naista.\n\nVaatetusteollisuuteen ovat sopivimmin luettavat sellaiset\nerikoistehtaat kuin _Tampereen sateensuoja- ja keppitehdas, Haarlan\nmatkalaukkutehdas_ ja eräät muut samantapaiset yritykset.\n\nKokonaisuudessaan Tampereen vaatetusteollisuuden nopea kehitys\nmuistuttaa jossakin määrin Tampereen jalkineteollisuuden\nyllättävää kehitystä, vaikkei edellinen olekaan kasvanut\nsellaiseksi suurteollisuudeksi kuin jälkimmäinen. Molempain näiden\nteollisuudenhaarain kukoistus Tampereella on historiallinen todistus\nelämän vaatimusten ja mukavuuden kasvamisesta väestön laajoissa\nkerroksissa eikä vähimmin Tampereen oman työkansan keskuudessa. (12)\n\n\nj) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus.\n\n_Myllyt_. Tampereen porvarien ikuisista myllyriidoista on ennen\nkerrottu. Kyttälän jouduttua kaupungin haltuun pääsi kaupunki\nvihdoinkin noiden kauan kaivattujen myllyerioikeuksien omistajaksi.\nVahinko vain, ettei kaupunkilaisilla itsellään ollut enään\nmainittavasti jauhatettavaa, kun maanviljelys oli ruvennut kaupungissa\nunohtumaan. Sen sijaan tuli myllystä ensimmäinen laitos, jolla kaupunki\nharjoitti suoranaista taloudellista toimintaa kaupungin rahaston\nhyväksi. Mitään määrättyä talousjärjestelmää ei kaupungin myllyn\nkäyttämisessä kuitenkaan noudatettu. Ensi vuosina 1877--1880 hoiti\nkaupunki myllyänsä itse saaden siitä 7 000--12 000 markan vuotuiset\ntulot. Kun nämä tulot kuitenkin tuntuivat epävarmoilta, vuokrattiin\nlaitos v. 1880 kymmeneksi vuodeksi G. Selinille 1100 markan vuotuisesta\nvuokramaksusta. Seur. vuonna rakennettiin myllylle 60 000 mk:n arvoinen\nkivirakennus. Kun sitten vuokra-aika päättyi ja kaupunki samaan aikaan\npäätti sijoittaa sähkölaitoksensa myllyn yhteyteen, suoritettiin\nmyllyllä vv. 1891--1892 suuria laajennuksia ja uutisrakennustöitä,\njoiden kustannukset jauhomyllyn osalta laskettiin 157 144 mk:ksi.\nKaupunki koetti sen jälkeen hoitaa myllyä omaan laskuunsa. Yritys ei\ntuottanut toivottua voittoa, jos ei mainittavaa tappiotakaan. Kuitenkin\nnäki valtuusto v. 1896 parhaaksi vuokrata myllyn vesivoimineen\nhelsinkiläiselle toiminimelle Schildt ja Hallbergille kymmeneksi\nvuodeksi astenousevaa 8 000--15 000 mk:n vuokraa vastaan. Sillä\npohjalla mylly sitten pyöri taas muutaman vuoden, kunnes kaupungin\nsähkölaitoksen suuri laajennus vuosisadan vaihteessa vaati myllyn\ntoiminnan supistamista, mihin vuokraajat suostuivatkin.\n\nMyllyn teollisesta tuotannosta on seuraavia tietoja:\n\nvuonna työntekijöitä tuotannon arvo mk\n\n1885.......... 4 214 760\n\n1895.......... 6 42 184\n\n1900......... 18 275 000\n\nTampereen myllyteollisuus ei ole kuollut kaupungin myllyn mykistyttyä,\nvaan on meidän aikanamme elpynyt uudelleen eloon. Tuotannon ja\nkulutuksen yhä teollistuessa ovat osuuskunnat alkaneet harjoittaa\nmyllyteollisuutta Tampereella. Kaupungissa olevista puolestakymmenestä\nnykyisestä myllylaitoksesta on kolme osuuskuntain omistamaa, nim.\n_Hankkijan, Maantuotteen_ ja kaupunkilaiskuluttajain osuuskunnan\n_Voiman myllyt_; näiden lisäksi on kaupungissa pari yksityistäkin\nliikemyllyä.\n\n_Muita ravintoainetehtaita_. Muutkin maalaiselinkeinot ovat\nalkaneet uudessa muodossa elää kaupungissa.! _Tampereen ympäristön\nmaanviljelijäin maidonmyynti-oy:llä_ on Tampereella _meijeri_, samoin\nkaupunkilaisella _Voimalla_. Yksityisiä meijerilaitoksia on muutamia.\nMargarinia on viime aikoina valmistanut _Tampereen margarinitehdas-oy_.\n\n_Makkarateollisuuden_ alkuvuotena Tampereella on pidettävä vuotta\n1874, jolloin _Toiminimi J. A. Johanssonin_ liike tuli perustetuksi.\nSäilyketeollisuus taas on; ollut täällä edustettuna v:sta 1887 alkaen.\n\n_Kahvinlisäketehtaan_ perusti Tampereelle O. Björkell v. 1877, josta\nlähtien sikuritehdas kauan surisi ja tuoksui Nalkalantorin varrella.\nLaitos ei ollut aivan vähäinen, kuten näkyy seuraavista sitä koskevista\ntiedoista:\n\n    vuonna    työntekijöitä    tuotannon arvo mk\n\n    1885            11              63 930\n    1895            13             124 936\n    1900            15             118 456\n\nTämä teollisuudenhaara on jo lakannut ja sen sijan ovat täyttäneet\nkahvipaahtimot, joista osuuskunta _Voiman_ on mainittavin.\n\n_Karamelliteollisuuden_ edustaja Tampereella on v. 1903 perustettu\n_Merikannon karamellitehdas_.\n\n_Viina- ja väkiviinateollisuus_. V:n 1865 kuuluisa paloviinalaki tosin\nlakkautti n.s. kotitarpeen viinanpolton, mutta pani samalla alulle\npaloviinan tehdasvalmistuksen maassamme. Maanomistajain ja kaupunkien\nasukkaiden ennen maksettava viinavero muutettiin viinatehtailijain\nmaksettavaksi viinanvalmistusveroksi (Smk. 1:60 kannulta). Uuden\nlain mukaan sai viinan vuotuinen valmistusmäärä koko maassa nousta\n4 300 000 kannuun, siten että 40 000 kannua oli oleva alin ja 100\n000 kannua ylin määrä, minkä yksityinen tehdas saisi valmistaa.\nViinatehtaita kohtaan valtio aluksi asettui omituiselle, Kustaa III:n\naikaista kruununpolttimoiden vuokraamista muistuttavalle kannalle.\nViinanpoltto-oikeudet olivat näet läänittäin huutokaupoin annettavat\njokaiseksi polttokaudeksi sellaisille polttimoille, jotka laissa\nmäärätyn valmistusveron lisäksi maksaisivat kruunulle korkeimman\nlisämaksun.\n\nTäten syntyneen pieniä maalaispolttimoita suosivan viinalain piti olla\nvoimassa kymmenen vuotta. Mutta se tuli muutettavaksi jo 1867 v:n\nvaltiopäivillä. Viinateollisuus ei näet ottanut elpyäkseen uuden lain\nasettamilla ankaroilla ehdoilla, varsinkaan kun maassa oli yleinen\nnälänhätä. Täytyi siis rientää auttamaan viinapolttimoita jalkeille.\nV:n 1867 viinalaki alensi valmistusveron yhteen markkaan kannulta,\nvähensi tehtaiden paljottaismyynnin alimman määrän 15 kannusta viiteen\nkannuun ja myönsi muitakin helpotuksia viinateollisuudelle. Nyt vasta\nrupesi tehtaiden viinanvalmistus pääsemään vauhtiin.\n\nTehdasjärjestelmän teki sitten täydelliseksi v:n 1873 paloviinalaki.\nYlin valmistusmäärä yhdessä tehtaassa ylennettiin 400 000 kannuksi,\nvalmistusoikeuksia myönnettiin tehdasyhtiöillekin, eikä vain\nyksityisille polttimonomistajille, ja valmistusoikeuksien myynti\nhuutokaupoin lakkautettiin, joten viinanvalmistus ja tehtaiden asema\ntuli vakavaksi. Viinanmenekin edistämiseksi alennettiin vähin myyntierä\nviinan vähittäiskaupassa neljänneskannuksi, jota etua konjakit ja\nrommit jo ennen olivat nauttineet. Vasta tämä liberalinen viinalaki\nteki viinateollisuuden taloudellisesti vapaaksi ja kohotti sen\nkukoistukseen monopolia nauttivain viinapatruunain ja veroja odottavan\nvaltion suureksi tyytyväisyydeksi.\n\nNytpä täysin ymmärrämme ne syyt, miksi Tampereenkin uusi\nviinateollisuus varsinaisesti alkoi vasta v:sta 1873. Oikeastaan se\ntosin jo lienee alkanut paria vuotta aikaisemminkin. Apteekkari E.\nJ. Granbergia mainitaan Tampereella viinanvalmistajana jo v. 1871.\nPolttimonsa Granberg luovutti perustamalleen _Tampereen höyrypolttimon\noy:lle_, jonka säännöt vahvistettiin 1873. Se oli lajiaan omituinen\nyhtiö, sillä Granberg omisti aluksi yksin kaikki sen osakkeet. Vasta\nkolmen vuoden kuluttua näkyy apteekkari saaneen muitakin osakkaita\nyritykseensä, koska hän silloin uudelleen puuhasi polttimonsa\nsiirtämistä mainitulle yhtiölle. Kaupungin valtuuston epäävästä\nlausunnosta huolimatta yhtiö sitten alkoikin toimintansa.\n\nV. 1873 alkoi Tampereella toimintansa myöskin _Emil Hagelberg ja\nkumpp:n höyrypolttimon oy_. Seuraavan vuosikymmenen alussa tämä\npolttimo joutui hallinnon alaiseksi. V. 1897 otti sen haltuunsa\nosakeyhtiö, joka käytti entistä nimeä, mutta jonka osakkeet olivat\nTampereen höyrypolttimon osakeyhtiön osakkaiden hallussa. Tällä tavoin\ntuli Tampereen koko paloviinateollisuus yhden yrityksen käsiin. Yhtynyt\nliike esiintyi myöhemmin Tampereen höyrypolttimon osakeyhtiön nimellä,\nmutta sen päälaitoksena oli Hagelbergin vanha polttimo.\n\nTampereen paloviinateollisuuden suuruutta kuvaavat seuraavat numerot:\n\n    vuonna   polttimoita   työntekijöitä   tuotannon arvo mk\n\n    1885          2             36             253 040\n    1890          2             28             184 278\n    1895          1             18             393 142\n\nV:n 1865 lainsäädännöllä alkaneen uuden paloviinateollisuuden\nloiseläjäksi sikisi ikäänkuin itsestään uusi\n_väkiviina(sprii-)teollisuus_, jonka päätehtävänä oli kaikenlaisten\nvärjättyjen viinasekoitusten, kuten likörien, konjakkien y.m.s.\nvalmistaminen. Kun tämä teollisuudenhaara ei ollut viinalain alainen,\nvaan nautti yleisten elinkeinolakien suojaa, kasvoi ja levisi se kuin\nrutto. V:n 1865 loppuessa oli puheenaolevain aineiden valmistuspaikkoja\nmaassamme ainoastaan neljä. V:n 1870 loppuessa niitä oli jo 46, minkä\njohdosta manufakturijohtokunta vuosikertomuksessaan lausui: \"Nämä\ntehtaat, jotka ovat saaneet oikeuden suomalaisesta paloviinasta\nvalmistaa ja myydä väkiviinatavaroita teknillisiä ja muita tarpeita\nvarten, ovat viime vuosien kuluessa lisääntyneet levottomuutta\nherättävään määrään. Niiden toiminta, joka ei teknillisessä suhteessa\nole mitään huomiota ansaitseva, supistuu enimmäkseen siihen, että\nsekoittamalla joukkoon mausteita tai eterisiä öljyjä, annetaan\nyksinkertaiselle paloviinalle haluttavampi maku, joten nämä tehtaat\novat ainoastaan erioikeutettuja paloviinan myyntipaikkoja.\" Kun v. 1873\ntällaisten väkiviinatehtaiden lukumäärä koko maassa oli noussut 65:een\nja tuotannon arvo 4 797 057 mk:aan, mainitsi manufakturijohtokunta tuon\nsumman tekevän 13 % maan kaikkien tehtaiden valmistusarvosta, \"mikä\nseikka ei voi olla herättämättä huomiota\".\n\nTampereellakin nousi tällainen väkiviinateollisuus v:n 1865 jälkeen\näkkiä suureen kukoistukseen. Kaupungin apteekkimiehet ryhtyivät\njoukossa sitä alkuun työntämään. Ensimmäisen väkiviinatehtaan\nperusti v. 1866 apteekkari E. J. Granberg, toisen v. 1868 provisori\nKonst. Hakulin ja kolmannen samana vuonna provisori O. S. Mellgren.\nViimemainitun tehtaan oikeudet joutuivat Mellgrenin kuoltua v. 1875\nfarmaseutti O. Björkellille.\n\nNäistä kolmesta tehtaasta näkyy Granbergin lakanneen toiminnasta\nseitsenkymmenluvulla. Hakulinin tehdas sitävastoin jatkoi\nteollisuuttansa yhdeksänkymmenluvulle saakka. Björkellin tehtaan otti\nhaltuunsa v. 1898 perustettu \"Tampereen väkiviinanjalostustehtaan\nosakeyhtiö\".\n\nSillä välin oli Tampereen höyrypolttimon osakeyhtiö v. 1880 perustanut\nväkiviinanjalostustehtaan. Kun sitten kaikkien väkiviinajuomain\nvalmistaminen joutui viinalain säännösten alaiseksi, ajoivat olot\nnäitä teollisuuden haaroja yhtymään. Björkellin yhtiön ja Hakulinin\nväkiviinatehtaan omistajat yhtyivät Tampereen höyrypolttimon\nosakeyhtiöön, joka v. 1897 otti huostaansa myöskin Hagelbergin\nviinatehtaan. Tällä tavoin joutui Tampereen koko viina- ja väki\nviinateollisuus yhden suuryhtiön haltuun.\n\nKaupungin väkiviinateollisuuden vaiheita esittävät seuraavat numerot:\n\n    vuonna   tehtaita   työntekijöitä   tuotannon arvo mk\n\n    1885        2             3             217 732\n    1890        3             7              92 484\n    1895        2             4             576 622\n\nVuosisatain vaihteessa alkoi Tampereen paloviina- ja\nväkiviinateollisuus taantua osittain yleisen väkijuomalainsäädännön,\nosittain Tampereen paikallisen raittiusliikkeen aiheuttaman entistä\nankaramman kunnallisen väkijuomapolitikan vuoksi.\n\nMainittakoon ohimennen, että Tampereen viina- ja väkiviinateollisuus on\nollut juurena v. 1888 perustetulle polttimoteollisuutta harjoittavalle\n\"Hyvinkään tehtaan osakeyhtiölle\", jonka tehdaslaitos oli Rajamäellä,\nmutta hallinto Tampereella, koska yhtiön osakkaat suureksi osaksi\nolivat tamperelaisia viinateollisuuden harjoittajia.\n\n_Viinin ja punssin valmistamista_ on Suomessa saatu harjoittaa\nvapaana elinkeinona vanhoista ajoista saakka. Mutta mainittavaksi\nteollisuudenhaaraksi se kehittyi vasta sitten kuin v:n 1886 viinalaki\nsaattoi poltettujen väkiviinajuomain valmistuksen rajoitusten ja\nverotuksen alaiseksi ja väkiviinajuomain hintakin siis kohosi.\nTampereella rupesi v. 1886 viiniteollisuutta harjoittamaan Conr.\nTennberg, jonka tehdas v. 1888 sai kilpailijakseen Alarik Wehlmanin\nviinitehtaan. Kun yhdeksänkymmenluvun lopussa väkijuomain myynti\nTampereella alkoi käydä epävarmaksi, viini- ja punssiteollisuuskin\nkokonansa lakkasi.\n\n_Oluttehtaat_. Tampereen olutteollisuus, joka pääsi alkuun menneen\nvuosisadan keskivaiheella, kohosi pian mahtavaksi teollisuudenhaaraksi.\nKaupungin oluttehtaista vanhimpia olivat apteekkari A. V. Tennbergin\n1854 perustama Mustanlahden ja vv. 1863--1865 voimaan päässyt\nOnkiniemen panimo. Jälkimmäinen oluttehdas, hra Aksel Tennbergin ja\napteekkari G. A. Serlachiuksen perustama, joutui kahdeksankymmenluvulla\ntehtailija K. Hakulinin huostaan. V:n 1876 aikoina puuhasi C. G.\nBlomberg kolmannen oluttehtaan perustamista ja v. 1883 se alkoikin\ntoimintansa Santalahdessa; tämä tehdas joutui pian osakeyhtiön omaksi.\n\nNämä kolme vanhaa panimoa joutuivat v. 1891 silloin perustetun\n\"Tampereen panimo-osakeyhtiön\" omaksi, jonka pääoma oli miljonan\nmarkkaa.\n\nErillään näistä vanhemmista oluttehtaista toimi F. V. Gustafssonin\nv. 1886 perustama \"Uusi panimo\", joka v. 1893 joutui \"Näsijärven\nosake-oluttehtaan\" haltuun.\n\nVielä uuden ryhmän oluttehtaita sai kaupunki vuosisadan viimeisellä\nvuosikymmenellä. V. 1897 alkoi Jyväskylän kauppaneuvos J. Johnssonin\ny.m. perustama _Osakeyhtiö Pyynikin_ Panimo kohota kaupungin\nlänsiäärelle Pyynikin metsän lähelle Ja seuraavana vuonna nousivat\nkaupungin itäiselle äärelle Tammelan torin varrelle pankinjohtaja Hj.\nGrönblomin y.m. muodostaman \"Osakeyhtiö Ison oluttehtaan\" rakennukset.\nNäiden uusien panimojen piti alkaa oikea jättiläistuotanto Tampereella.\nPyynikin panimo rakennettiin 2 1/2 milj. olutlitran vuotuista tuotantoa\nvarten ja se oli siten suurin laitos laatuaan Tampereella, suurin\nja ajanmukaisin koko maassakin Helsingin Sinebrychoffin panimon\njälkeen. Ison oluttehtaan tuotantokyky oli 1.2 milj. litraa vuodessa.\nSantalahdenkin oluttehdas rakennettiin v. 1899 uudestaan 2 milj. litran\nvuotuista tuotantoa varten.\n\nTampereen oluentuotannon kasvaminen ilmenee seuraavista numeroista:\n\n    vuonna   panimojen luku   työntekijöitä   tuotannon arvo mk\n\n    1885           3               35             133 200\n    1890           4               54             282 900\n    1895           4               67             236 000\n    1900           5              162             637 232\n\nKuten näkyy Tampereen olutvirta tulvi vuosisadan loppuessa aivan\ntavattomasti. Niinä vuosina alkoivat tuotantonsa uudet suurpanimot.\nMutta ne tuumat eivät kuitenkaan käyneet oikein tukkoon. Uuden\nvuosisadan ensimmäisinä vuosina rupesi maan olutteollisuuden tielle\nilmestymään esteitä yleisen mielipiteen ja lainsäädännön puolelta (uusi\nolutlaki v:lta 1902). Tampereellakin olutteollisuuden edistyminen\npysähtyi. V. 1903 kaupungin olutteollisuuden tuotannon arvo teki 675\n000 markkaa eli vain vähän enemmän kuin v. 1900. Paremmin kestääkseen\nmenekin huonontumista yhtyivät Tampereen panimot v. 1903 suureksi\nliitoksi, siten että _Näsijärven osake-oluttehdas_ lisäsi pääomaansa\n1.6 milj. markaksi ja osti kaupungin kaikki oluttehtaat. Panimojen arvo\nlaskettiin silloin 2 1/2 miljonaksi markaksi.\n\nMutta olutteollisuuden taantumista jatkui. Näsijärven osake-oluttehtaan\ntuotantoon riitti Pyynikin tehdas, minkävuoksi muut oluttehtaat\nlakkautettiin ja niiden kiinteistöt muutettiin rahaksi. V. 1919\notti yhtiö omistamansa tehtaan mukaan nimekseen _Oy. Pyynikki_.\nKieltolain aikana on tehdas jatkanut laillisten mietojen mallasjuomain\nvalmistamista. V. 1922 osti konsuli S. Salmelin yhtiön osake-enemmistön\nja otti tehtaan johdon käsiinsä. Laitos on edelleenkin suurtehdas,\njonka työntekijäin lukumäärä on n. 150 henkeä ja vuotuisen tuotannon\narvo n. 10 milj. mk.\n\nPyynikin panimon rinnalla toimii Tampereella kolme uudempaa\nkaljatehdasta.\n\n_Kivennäisvesiteollisuuden_ alkoi Tampereella v. 1877 apteekkari\nTh. Clayhills. J. G. Wennerstrandin v. 1885 perustama \"Tampereen\nuusi vesitehdas\" oli ikäjärjestyksessä toinen. Siitä tämä teollisuus\nvähitellen laajentui niin, että kaupungissa v. 1900 oli neljä\nkivennäisvesitehdasta, joiden työntekijäin luku oli 23 ja valmisteiden\narvo 59 598 mk. Myöhemmin toimivista virvoitusjuomatehtaista ovat\nmainittavimmat _Selinin vesitehdas_ ja _Voiman_ tehdas.\n\nV. 1863 sai sikarityöntekijä C. W. Stjerner oikeuden perustaa\nTampereelle _tupakkatehtaan_. Hän ei kuitenkaan saanut pystyyn\nmainittavampaa tehdasta, ja koko tämä teollisuudenhaara jäi vielä\npitkäksi ajaksi kapaloihin. A. Mynttinen yritti v:n 1880 aikoina\nturhaan perustaa Tampereelle uutta tupakkatehdasta. Monivuotisempi\nlaitos tuli vasta J. V. Viljasen v. 1884 perustamasta tupakkatehtaasta.\nSittemmin oli Tampereella useitakin tupakkatehtaita, mutta ne\nolivat hyvin epävakaisia yrityksiä. Viljasen tehdas lakkasi\nyhdeksänkymmenluvun alussa ja samoin kävi myöhemmin Kiutun (per.\n1891), Stepanoffin (per. 1892) ja osakeyhtiö Virginian (per. 1897)\ntupakkatehtaille. Tupakkatyö Tampereella eli miten kuten uudelle\nvuosisadalle saakka, jolloin se, merkittävää kylläkin, kokonaan sammui.\n(13)\n\n\nk) Muita teollisuudenhaaroja.\n\n_Kiviteollisuus_ on ollut heikosti edustettuna Tampereen vanhemmassa\nteollisuudessa. Kivenhakkaajanliikkeet, mitä täällä on ollut, ovat\nolleet enimmäkseen vain pieniä yrityksiä. Vanhemmista niistä oli\nmainittavin O. R. Petterssonin v. 1882 perustama hakkaamo. Viime\naikoina ovat tätä tuotantoa harjoittaneet _Suomen Graniitti oy_. ja\nmuutamat yksityisliikkeet.\n\nW. v. Frenckellin omistama _kalkkitehdas_ on merkitty kaupungin\nkarttaan v. 1879; ruukki oli toimessa vielä v. 1898, mutta ei ollut\nvielä silloin kasvanut kahden hengen hoidettavaa laitosta suuremmaksi.\n\nLaajempi pohja on ollut Tampereen _tiiliteollisuudella_. Sen\nvanhemmista vaiheista on kerrottu tämän teoksen edellisissä osissa.\nV. 1857 mainitaan Tampereella Lindbergin, Rostedtin ja Tallqvistin\ntiiliruukkeja. Näiden lisäksi tuli seur. v. Finlaysonin tehtaan\ntiiliruukki. V. 1874 oli kaupungin alueella Lindbergin, Finlaysonin\nsekä kaksi Solinin tiilitehdasta. Toinen Solinin tiiliruukeista oli\nkaupungin vanhalla tiiliruukkiseudulla Nalkalan torin puolella, missä\n\"Tiilitehtaankadun\" nimi muistuttaa noita vanhoja aikoja. Toinen\nSolinin tiilitehtaista taas oli Santalahdessa, jossa tiiliteollisuutta\nniinikään oli harjoitettu jo Ruotsin ajoista saakka.\n\nTampereen tiiliteollisuuden myöhempi kehitys edistys- ja\ntaantumusvaiheineen ilmenee seuraavista numeroista:\n\n              tiili-      työn-        tuotannon      tuotannon\n    vuonna   tehtaita   tekijöitä   määrä milj. kpl.  arvo mk\n\n    1885        4           76            1.2          59 756\n    1890        3           85             --          83 000\n    1895        4          104            1.7          60 405\n    1898        3          136            3.5         215 540\n    1900        3           79            2.2         101 530\n\nHuomattavimmat tiilenvalmistajat olivat puheenaolevalla ajanjaksolla\nFinlaysonin tehtaan, Idmanin sekä Lindemanin ja Pölläsen (Puolimatkan)\ntiilitehtaat. Kaupungin alueen ulkopuolella, etupäässä Messukylässä\nolevain tiilitehtaiden tuotantoa ei edellisessä ole otettu huomioon.\n\nNykyisin on kaupungin tiiliteollisuus huomattavaksi osaksi keskittynyt\n_Oy. Näsin_ haltuun, joka omistaa m.m. Puolimatkan, Kalevan ja Harjun\n(Messukylässä) tiilitehtaat. Kalkkitiilitehdas on Ratinassa.\n\nMenneen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä vilkastuneen\nrakennustoiminnan vaikutuksesta, josta aiheutui tiiliteollisuuden\nhetkellinen kukoistus, syntyi Tampereella asfaltti- ja\nsementtiteollisuus, jonka ensimmäinen harjoittaja oli _Rich.\nHelanderin sementtivalimo ja asfalttiliike_. Tämän ja muutamain\nmuiden jo lakanneiden asfaltti- ja sementtiliikkeiden työtä ovat\nnykyisin jatkaneet pari Santalahdessa ja Messukylässä sijaitsevaa\nasfalttitehdasta sekä _Tampereen sementtivalimo ja rautabetoni-oy_\nja _Uusi sementtivalimo_. Hienompaa keramista teollisuutta edustivat\nennen vanhaan ainoastaan kaupungin savenvalajat. Heidän verstaittensa\nrinnalle ilmestyi menneen vuosisadan puolimaissa muutamia vähäpätöisiä\n\"tehtaita\", kuten E. J. Wennerqvistin fajanssitehdas (1848--1859) sekä\nJ. H. Elianderin ja Laurénin savipiipputehtaat, joista edellinen oli\nkäynnissä viisikymmenluvulla ja jälkimmäinen 1857--1867. Sen jälkeen\non mainittava J. A. Johanssonin ja K. K. Tallqvistin v. 1896 perustama\nTampereen kaakelitehdas, josta ei tullut pitkäikäistä. Myöhemmin ei\nTampereella ole esiintynyt tämän alan teollisuutta.\n\nTampereen _tulitikkutehtaista_, jotka alkoivat toimensa\nviisikymmenluvulla, lakkasi Elianderin tehdas seitsenkymmenluvun\nalkuvuosina. Laurénin Pyynikin rannalla oleva tulitikkutehdas joutui\nomistajansa K. O. Laurénin kuoleman jälkeen herrain F. v. Frenckellin,\nC. Zuhrin ja W. v. Frenckellin perustamalle _Tampereen tulitikkutehtaan\nosakeyhtiölle_ (Tammerfors Tändsticksfabrik Aktiebolag), jonka\nosakepääoma oli 80 000 markkaa. Tehtaan teknilliseksi johtajaksi\notettiin ruotsalainen ammattimies, hra Walfrid Hultberg. Hänen\ntaitavalla johdollaan kohosi tämä tehdaslaitos pian huomattavaan\nkukoistukseen. Tavallisen fosforin sijasta, jota siihen saakka\nyleisesti oli tulitikkujen valmistamisessa käytetty, ruvettiin\nTampereella käyttämään amorfi-(puna-)fosforia ja aljettiin tikkuja\nkyllästää parafinilla. \"Tampereen tulitikkutehtaan parafineerattu-\nja varmuustulitikut\" tulivat kuuluisiksi koko maassa. Useissa\nteollisuusnäyttelyissä Tampereen tulitikut saivat ensimmäisen\npalkinnon; niin Helsingissä v. 1876, Moskovassa v. 1882, Parisissa v.\n1889 ja Lyypekissä v. 1900. Tehtaan tuotannon arvo oli\n\n    v. 1885    63 000 mk      v. 1895    109 200 mk\n    \"  1890    90 000  \"      \"  1900    232 000  \"\n\nValmistusmäärä on ollut melkoisen suuri, kuten esim. v. 1903,\njolloin se oli 30 000 arkkua, kussakin 1 000 tulitikkulaatikkoa.\nTulipalo ja tulvat toisinaan haittasivat tehtaan toimintaa. Tampereen\ntulitikkutehtaan tuotanto lakkasi jo ennenkuin ulkomaalainen trusti\nalkoi vallata Suomen tulitikkuteollisuutta. Nykyään on tämän\nteollisuudenhaaran edustajana Tampereen paikkakunnalla Pispalassa\nsijaitseva _Osuustukkukaupan (OTK) tulitikkutehdas_ (per. 1925).\n\nTampereen uusinta lupaavaa teollisuudenhaaraa, _teknokemiallista\nteollisuutta_, edustavat useiden pienempäin teknokemiallisten\ntehtaiden ja _Tampereen saippuatehtaan_ (per. 1909) lisäksi _Sarvis\nOy:n_sarveisainetehdas Hatanpään alueella ja _Kumiteollisuus Oy:n_\nsuuri tehdaslaitos ent. Hyppösen kenkätehtaan rakennuksissa.\n\n_Grafillinen teollisuus_. Grafillisen teollisuuden Tampereella,\nniinkuin niin monessa muussakin Suomen kaupungissa, on saanut alkuun\nsuomalaisen väestön sivistystarve. Kun kaupunki v. 1866 sai oman\nsuomenkielisen sanomalehden, tarvitsi lehti myöskin kirjapainoa.\nMainitun vuoden alussa saikin kauppaneuvos Frenckell luvan perustaa\npainon Tampereelle \"Sanomia Tampereelta\" oli kuitenkin aluksi\npainettava Hämeenlinnassa ja vasta kesällä 1866 voitiin lehteä ruveta\npainattamaan F. W. Frenckellin kirjapainossa omassa kaupungissa.\n\nTämän Tampereen ensimmäisen kirjapainon osti v. 1870 Emil Hagelberg ja\nkumpp. Hagelbergin kumppanina oli kirjapainon faktori W. F. Laibert,\njonka kuoltua Hagelberg yksin jatkoi liikettä omaan kuolemaansa\nsaakka v. 1885, senjälkeen liike siirtyi hänen pojalleen, Hjalmar\nHagelbergille. V. 1893 ostivat mainitun kirjapainon faktori G. E.\nJansson, latoja J. E. Syrén ja painaja J. W. Hellberg. Kirjapaino\njatkoi toimintaansa \"G. E. Jansson ja kumpp:n\" toiminimellä,\nmutta myöhemmin tämä historiallinen kirjapaino on lakannut.\nSuomalaiskansallinen liike synnytti kaupungin toisenkin kirjapainon.\n\"Aamulehteä\" varten perustettiin v. 1881 _Tampereen kirjapaino-oy:n_\nkirjapaino. Se on kauan ollut kaupungin suurin kirjapaino.\n\n_Tampereen Työväen kirjapaino_ perustettiin v. 1904 osuuskunnaksi,\nmutta on myöhemmin muodostunut osakeyhtiöksi. Tämäkin kirjapaino\nperustettiin sanomalehden, \"Kansan Lehden\", julkaisemista varten.\n\nTampereella on viime vuosikymmenien kuluessa perustettu suuri joukko\nkirjapainoja, joista useimmat ovat hävinneet mikä lyhemmän mikä\npitemmän aikaa toimittuaan. V:n 1910 aikoina toimi kaupungissa 13\nkirjapainoa.\n\nKivipaino perustettiin Tampereelle v. 1898. Vuosikymmentä myöhemmin oli\nkivipainoja kaupungissa kaksi. Nykyäänkin on niitä kaksi, nim. _Julius\nSyren ja kumpp. oy:n_ kivipaino, johon myös kuuluu kirjapaino, ja _Uusi\nkivipaino_.\n\nTampereen grafillisen teollisuuden kasvamisen menneen vuosisadan\nlopulla ja myöhemmin esittää seuraava katsaus:\n\n    vuonna   laitoksia   työntekijöitä   tuotannon arvo mk\n\n    1885         4            41              54 200\n    1890         5            76             146 970\n    1895         4            58             149 100\n    1900         7           148             291 950\n    1920        11           243           6 500 000\n(14)\n\nLiitämme tähän taulukoksi järjestetyn katsauksen Tampereen\ntehdasteollisuuden kehittymiseen 19. vuosisadan loppupuoliskon kuluessa:\n\n             Tampereen teollisuuslaitokset vv. 1855--1900\n\n    teollisuuslaitokset    per.v  1855  1860  1870  1878  1885  1890  1900\n\n    Tammerkosken mylly       --     --    --    --    --     4     3    18\n    Tammerkosken saha        --     --    --    --    --    21    25    --\n    Paperitehdas           1783    147   147   136   279   215   302   339\n    Brummertin nahkatehd.  1819      7    --    --    --    --    --    --\n    Finlaysonin puuvillat. 1820    909  1 627 2 326 1 800 1 795 2 076 3 030\n    Tennbergin öljytehdas  1843      5     4     3     4    --    --    --\n    Vennerqvist. faj.tehd. 1848      3    --    --    --    --    --    --\n    Petersonin villak.t.   1849     16    20    27    11    40    35    29\n    Renforsin konepaja     1849     26    --    --    --    --    --    --\n    Nottbeckin sukkatehdas 1850     34    35    21    23    39    38    --\n    Elianderin piipputehd. 1851      3    --    --    --    --    --    --\n    Liljeroosin villakehruu-\n      ja värjäystehdas     1851     --    --    --    --    14    15    30\n    Lindbergin olutpanimo  1851      1    --    --    --    --    --    --\n    Heleniuksen ajokalut.  1851     17    --    --    --    --    --    --\n    Elianderin tulitikkut. 1852     16    13    11    --    --    --    --\n    Frenckellin tapettit.  1852      4    13    --    --    --    --    --\n    Kottkampffin portterit.1853      1     2    --    --    --    --    --\n    Mustanlahden olutpan.  1854      1    13    14     9    13    18    29\n    Laurénin tulitikkut.   1856     --    40    16    40   140    60    85\n    Verkatehdas            1856     --    96    81    82   128   226   432\n    Pellavatehdas          1856     --   269   735   730   952 1 070 1 612\n    Pellavateht. konepaja  1875     --   133   123    85   117   160   440\n    Laurénin piipputehdas  1857     --     5    --    --    --    --    --\n    Haulitehdas            1859     --     2     4     1     7    --    10\n    Onkiniemen oluttehdas  1864     --    --     7    10    12    14    --\n    Kattohuopatehdas       1865     --    --    14    25    85   100   125\n    Emil Hagelberg & Kumpp.\n      kirjapaino           1866     --    --    --    --    17    19    20\n    Granbergin väkiviinat. 1866     --    --     1    --    --    --    --\n    Hakulinin      \"       1868     --    --     3     2    --    --    --\n    Mellgrénin     \"       1868     --    --     1    --    --    --    --\n    Branderin konepaja     1872     --    --    --     4     8    --    --\n    Puuhiomo               1873     --    --    --    89    84   105   115\n    Hagelbergin viinapoltt.1873     --    --    --    16    16    14    --\n    Granbergin viinapoltt. 1873     --    --    --    15    21    14    --\n    Naistenlahden (Grahnin)\n      saha                 1874     --    --    --    --    32    45    48\n    Björkellin väkiviinat. 1875     --    --    --     1    --    --    --\n    Petersonin sukkatehdas 1875     --    --    --    --    --    --    --\n    Petersonin pesulaitos  1875     --    --    --     9    10    --    10\n    Björkellin sikuritehd. 1877     --    --    --     7    11    14    15\n    Lasitehdas              --      --    --    --    --    --    --    --\n    Viljasen tupakkitehdas 1881     --    --    --    --    23    54    --\n    Aamulehden kirjapaino  1881     --    --    --    --    11    26    35\n    Renforsin kirjapaino   1883     --    --    --    --     3     4     2\n    Santalahden oluttehdas 1883     --    --    --    --    10    12    21\n    Ratinan rautatehdas    1884     --    --    --    --    12    --    --\n    Näsijärven oluttehdas  1886     --    --    --    --    --    10    55\n    Soukanlahden (Lönnqvistin)\n      saha                 1888     --    --    --    --    --    --    20\n    Särkänsaaren (Enqvistin)\n      saha                 1889     --    --    --    --    --    32    50\n    Tampereen uusi kirjap. 1889     --    --    --    --    --    23    27\n    Paitatehdas             --      --    --    --    --     5    --    --\n    Etikkatehdas            --      --    --    --    --     1    --    --\n    Kalkkitehdas            --      --    --    --    --     2     2    --\n    Lång & Ståhlbergin\n      kirjapaino            --      --    --    --    --    10     4    --\n    Bauerin-Dalbergin\n      trikootehdas         1890     --    --    --    --    --    46   364\n    Sähkölaitos            1891     --    --    --    --    --    --    15\n    Kiutun tupakkatehdas   1891     --    --    --    --    --    --    --\n    Stepanoffin tupakkat.  1892     --    --    --    --    --    --     6\n    Tampereen tapettitehd. 1892     --    --    --    --    --    --    22\n    Klingendahlin trikoot. 1893     --    --    --    --    --    --   246\n    Suomen sahanterätehdas 1895     --    --    --    --    --    --    27\n    Kaakelitehdas          1896     --    --    --    --    --    --    26\n    Asfalttitehdas         1896     --    --    --    --    --    --   159\n    Ruuskasen viilatav.t.  1896     --    --    --    --    --    --    50\n    Virginian tupakkatehd. 1897     --    --    --    --    --    --    35\n    Tammelan konepaja      1897     --    --    --    --    --    --   180\n    Iso oluttehdas         1898     --    --    --    --    --    --    27\n    Pyynikin oluttehdas    1898     --    --    --    --    --    --    38\n    Kaupinojan saha        1898     --    --    --    --    --    --    35\n    Sanoman kirjapaino     1898     --    --    --    --    --    --    25\n    Tampereen kivipaino    1898     --    --    --    --    --    --    21\n    Kankurin villatavarat. 1898     --    --    --    --    --    --    25\n    Lapinniemen pumpulit.  1898     --    --    --    --    --    --   596\n    Ferrarian rautatav.t.  1898     --    --    --    --    --    --   163\n    Rauta- ja teräsjal.t.  1898     --    --    --    --    --    --    92\n    Sjöstedtin trikootehd. 1898     --    --    --    --    --    --    20\n    Kirjapaino Sampo       1899     --    --    --    --    --    --    48\n    Tammerfors Nyheterin\n      kirjapaino           1900     --    --    --    --    --    --    18\n    Sylvanderin sukankut.   --      --    --    --    --    --    --     7\n    Mallastehdas            --      --    --    --    --    --    --     2\n    Tennbergin paitatehdas  --      --    --    --    --    --    --     8\n    Väkiviinatehtaita       --      --    --    --    --     4     7    --\n    Viinitehtaita           --      --    --    --    --    --    10    --\n    Vesitehtaita            --      --    --    --    --     6    16    23\n    Tiilitehtaita           --      --    --    --    --    76    85    79\n    Sähköliikkeitä          --      --    --    --    --    --    --    34\n    Muut tehdaslaitokset    --      --    --    28    83    --    --    --\n    käsityöläisliikkeet     --     387   448   270   341   405   883  1 451\n                        yhteensä 1 577 2 867 3 821 3 666 4 349 5 567 10 439\n\nTaulukossa, joka on supistettu menneen vuosisadan puitteisiin,\nkoska myöhempäin epälukuisten teollisuuslaitosten mukaanottaminen\nolisi paisuttanut katsauksen liiaksi, esiintyvät varsin selkeästi\nTampereen teollisuuden myötä- ja vastoinkäymiset, hyvät ja huonot\najat menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa. Pellavatehtaan ja\nverkatehtaan perustaminen viisikymmenluvun loppupuolella on tässä\nkohden käännepatsaana. Siihen saakka Tampereen teollisuus lakkaamatta\nkasvoi. Mutta kuusikymmenluvulla tämä ripeä edistys lamaantui. Useita\npieniä tehdaslaitoksia lakkasi; vanhat suuret tehtaat kestivät vain\nvanhalla voimallaan tämän pulan ja nälän vuosikymmenen. Vielä kaksi\nseuraavaakin vuosikymmentä oli teollinen aloterohkeus masennuksissa.\nKuusikymmenluvulla syntyneistä tehdaslaitoksista olivat ainoastaan\npuuhiomo, sahat ja viinapolttimo merkittäviä; seuraavan vuosikymmenen\nainoita huomattavampia teollisia uutislaitoksia olivat kirjapainot,\nsahat ja oluttehtaat. Vanhat, ennen vuotta 1860 perustetut tehtaat\nsuorittivat näinä kolmena vuosikymmenenä, vv. 1860--1890, jättiläisosan\nTampereen teollisuuden työstä; niiden työväestö edusti vielä 1890 yli\n72 %:ia s.o. lähes kolmeaneljättäosaa Tampereen kaikista teollisista\ntyöntekijöistä. Vasta vuosisadan viimeisellä kymmenluvulla alkoi uusi\nperustuskausi ja uutistyö kaupungin teollisuudessa. Tampereella syntyi\njoukko villakutomoita ja rautateollisuuslaitoksia, jotka alkoivat\nuransa suurella vauhdilla; 22 % kaupungin kaikista teollisuuden\ntyöntekijöistä v. 1900 työskenteli yhdeksänkymmenluvulla perustetuissa\ntehtaissa. Mutta hallitsevassa asemassa oli edelleenkin vanha\ntehdasteollisuus, koska ennen vuotta 1860 perustetuissa tehtaissa\ntyöskenteli v. 1900 vielä 57.5 % kaikista teollisuuden työntekijöistä.\n\nSamat yleiset vaiheet, mitkä näkyvät Tampereen teollisessa uutistyössä\nvuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, ilmenevat myöskin sen työväestössä.\nEnsin työntekijäin lukumäärä nopeasti kasvaa viisikymmenluvulla,\nsitten seuraa kolmikymmenvuotinen suvanto, jolloin työntekijäin\njoukot yleensä pysyvät alallaan ja vain hiljoilleen kasvavat, kunnes\nyhdeksänkymmenluvulla teollisuuden työläisvirtakin tuntuu äkkiä\ntulvivan, nousten 5 567:stä työntekijästä (v. 1890) 10 439:ään (v.\n1900).\n\nMiltä puolen siten katselemmekin Tampereen teollista kehitystä\npuheenalaisena aikana, niin huomaamme siinä kolme vaihekautta,\nnimittäin kaksi lyhyttä nousuaikaa ja niiden välillä pitkän\npaikoillaanseisomisen ajan. Jälkimmäistä nousukautta seuraa sitten uusi\nnousukausi maailmansodan alkamisen lähinnä edellisenä vuosikymmenenä.\n\nTampereen uudemmassa tehdasteollisuudessa esiintyneistä\nerikoispiirteistä merkitsemme vielä seuraavaa.\n\nTampereen teollisuus oli aina menneen vuosisadan lopulle saakka\nsuurimmaksi osaksi yksilöisteollisuutta. Se on johtunut perityistä\nhistoriallisista oloista. Siihen aikaan kuin Tampereen suurteollisuus\nvarsinaisesti syntyi, vallitsi yksilöllinen tai perhepääoma vielä\nliike-elämää. Vasta vuosisadan puolimaissa alkoi osakeyhtiömuoto\ntulla käytäntöön. Vuosisadan lopulla se jo oli yleinen Tampereenkin\nteollisuudessa; v:n 1900 loppuun saakka oli kaupparekisteriin merkitty\nTampereelta 34 teollista osakeyhtiötä, joihin oli sijoitettu noin 18\n400 000 markkaa. Kun sen jälkeen vielä Frenckellin paperitehdas (1901)\nja Finlaysonin puuvillatehdas (1906) ovat joutuneet osakeyhtiöiden\nhaltuun, voipi sitä omistusmuotoa pitää melkein yksinvaltiaana\nkaupungin tehdasteollisuudessa. Muut uudenaikaiset teolliset\npääomamuodot ovat täällä niinkuin muuallakin maassamme päässeet\nvauhtiin vasta aivan viime aikoina. Osuuskunnallinen teollisuus on\njo ripeässä alussa, kunnallista teollisuutta on vastaiseksi koeteltu\nvain sähkö- ja rakennustyön aloilla ja valtion teollisuutta ei täällä\nensinkään esiinny.\n\nEdelleen on Tampereen teollisuudella kauan ollut ominainen vierasmainen\nväri. Tampereen teollisuus oli menneen vuosisadan loppupuolella\ntodellisuudessa ainoastaan vähemmäksi osaksi kaupungin omain asukkaiden\nteollisuutta. Suurimpia tehtaita hallitsi vieras käskyvalta ja\nohjasivat vieraat kädet. Tampereen 59 tehdaslaitoksesta ja niiden 9\n088 työntekijästä v. 1900 oli laskelmamme mukaan 16 laitosta ja 6 568\ntyöntekijää muualla asuvain omistajain ja isäntäin palveluksessa.\nKaupungin omaperäisen teollisuuden osaksi jäi 43 laitosta ja 2 520\ntyöntekijää. Tampere koskineen, erioikeuksineen ja muine etuineen oli\nkauan aikaa vieraspaikkaisten vieläpä ulkomaalaistenkin pohattain\npalvelija. Pienemmän, paikallisen tehdasteollisuuden sitävastoin olivat\ntamperelaiset itse luoneet ja itse he sen ovat jaksaneet hallitakin.\nTämän tamperelaisessa teollisuudessa tapahtuneen jakautumisen näemme\nhelposti yksityiskohdittaisin edellä olevasta teollisuuslaitosten\nluettelosta.\n\nPuheenalainen seikka ei siltä todistane teollisen yritteliäisyyden\nja siihen tarvittavain pääomain puutetta Tampereella tai Tampereen\nalemmuutta niissä kohdin muuhun maahan verraten. Olemme päinvastoin\nnähneet, miten innokkaasti Tampereen liikemiehet ovat harrastaneet\nmuutamia teollisuuslajeja ja miten suuria teollisuuslaitoksia he ovat\nsaaneet pystyyn ulkopuolella kotikaupunkiaan. Elämä ja liikkuvaisuus\non teollisuudenkin laki. Vieraat voimat ovat vaikuttaneet Tampereen\nteollisuuteen, Tampere on vaikuttanut muiden seutujen teollisuuteen;\nsiten on syntynyt vuorovaikutusta ja kiertoliikettä. Ijällä ja\nkokemuksella on tässä kohden ollut sangen suuri vaikutus. Niinpä vanhat\nperityt tavat vieläkin vallitsevat Tampereen teollisuudessa, mutta\nsamalla tuo teollisuus lakkaamatta on luonut uutta teollisuutta. Tätä\nteollisuuden vanhenevaa, mutta aina kehittyvää ja uusia lehviä kasvavaa\nsukupuuta on edustanut parhaiten Tampereen paperiteollisuus, joka on\nollut niin laajan nuoremman paperiteollisuuden alkujuuri.\n\nTampereen teollisuuden kunniaksi on merkittävä se suuri huoli, jota\nTampereen suurtehtaat yleensä ovat panneet työnsä ja tuotteittensa\nlaatuun ja kelvollisuuteen. Se on nähty ja saanut tunnustuksen useissa\nyleisissä näyttelyissäkin, joihin Tampereen teollisuus on ottanut\nosaa. Frenckellin paperitehdas sai jo v. 1849 palkinnon Pietarin ja\nv. 1853 Moskovan teollisuusnäyttelyssä. Finlaysonin tehdas esiintyi\nviisikymmenluvulla kunnialla itse Englannin teollisuusnäyttelyissä.\nTukholman teollisuusnäyttelyyn v. 1866 ilmoittautuivat Tampereelta\nnäytteillepanijoiksi puuvillatehdas, pellavatehdas, insinööri Idestam,\ntehtailija Peterson, apteekkari Serlachius, provisori Hakulin, karvarit\nBrummert ja Sundvall, läkkiseppä Fagerbohm, satulaseppä Rosengren,\nmaalarit Tallgren ja mamseli Westerberg, siis sangen lukuisa joukko\nkäsityöläisiäkin. Parisin maailmannäyttelyssä v. 1867 esiintyivät\nTampereelta ainakin puuvillatehdas, pellavatehdas, paperitehdas sekä\nherra Idestam, joka asetti näytteille puupaperia.\n\nHelsingin teollisuusnäyttely v. 1876 oli maamme silloisen teollisuuden\nvoimannäyte, ja yleisesti Tampereenkin teollisuus siihen otti osaa.\nVirallisen luettelon mukaan olivat tamperelaiset asettaneet näytteille:\n\nTampereen pellavatehtaan yhtiö: lautoja, höyrykoneita (I palk.),\nturbineja sekä pellavatavaroita (I palk.);\n\nJ. C. Frenckell ja Poika: valaistua ja valkaisematonta\nolkipaperimassaa, paperilajeja (I palk.), pellavaöljyä ja -vernissaa,\nhamppuöljyä ja -vernissaa sekä pellavasiemenkaakkuja ja -jauhoja; F. W.\nv. Frenckell: herneitä sekä koriste- ja kukkakasveja;\n\nA. Brander: metalliteoksia; Tampereen haulitehdas: haulia (II palk.);\n\nTampereen lasitehtaan osakeyhtiö: pöytälaseja;\n\nTampereen verkatehdas: verkoja ja villateoksia (II palk.);\n\nKyröskosken puuvillakutomo: puuvillakankaita; H. Liljeroos: värjättyjä\nvilla- ja puuvillalankoja, valmistettua ja värjättyä sarkaa; Th.\nPeterson: villalankaa;\n\nF. Numminen: nahkoja; K. F. Rosengren: satulasepänteoksia; Tampereen\nkenkätehdas: jalkineita;\n\nJ. Peterson: sukkia; Maria Peterson (Tampereen paitatehdas): kauluksia,\nkalvosimia, paitoja y.m.;\n\nTampereen puuhiomo: puumassaa ja pahvia; Kyröskosken puuhiomo: haapa-\nja kuusi-puumassaa;\n\nB. E. Martin: kirjansitojanteoksia; B. J. Frestadius: raaseja; J. Sten:\npiipunvarsia, sorvausteoksia; D. M. Välinen: sorvausteoksia;\n\nTampereen tulitikkutehdas: tulitikkuja (I palk.);\n\nJ. A. Fberlein: olutta, simaa, portteria; Axel Tennberg: olutta;\n\nAugusta Peterson: lakeerausteoksia, pahvitöitä; Fatima Enckell:\nvillalankoja (II palk.); Sofia Femlin: villalankoja.\n\nTampereen osa v:n 1876 näyttelyssä oli siten kylläkin huomattava.\n\nLuomme vielä katsauksen Tampereen teollisuuden asemaan maan\nkokonaisteollisuudessa.\n\nMenneen vuosisadan jälkipuolisko oli Suomessakin tehdasteollisuuden\nmerkkiaika. Silloin tehdasteollinen tuotanto sai maan elinkeinojen\njoukossa entistä suuremman tehtävän ja edistyi nopeammin kuin muut\nelinkeinonhaarat. Julaistu teollisuustilasto antaa seuraavanlaisen\nyleiskuvan tästä tehdasteollisuuden ihmeellisestä noususta:\n\n    _a) Suomen tehdasteollisuus vv. 1855-1875_\n\n               työ-        työn-       tuotannon arvo\n    vuonna    palkkoja    tekijöitä      milj. mk\n\n    1855        171        3 419            4.7\n    1860        290        7 202           12.2\n    1865        403        7 945           20.5\n    1870        404        8 807           26.7\n    1875        521       13 939           49.2\n\n    _b) Suomen tehdas- ja käsityöteollisuus vv. 1885-1900_\n\n               työ-        työn-       tuotannon arvo\n    vuonna    palkkoja    tekijöitä      milj. mk\n\n    1885       4 319      39 473          124.8\n    1890       6 496      59 176          167.0\n    1895       7 197      65 250          188.5\n    1900       8 033      98 759          339.6\n\nValitettavasti eivät tiedot aikakauden aikaisemmalta ja myöhemmältä\njaksolta ole keskenään verrattavia. Manufakturijohtokunnan\nvuosikertomuksissa (1842--1876), josta aikaisemman jakson tiedot ovat\notetut, ei ole tehdasteollisuuteen laskettu vuorityön, rautaruukkien,\nsahain, kirjapainojen eikä väkijuomateollisuuden tuotantoa, jotavastoin\ntehtaiksi on luettu kaikenlaisia pieniä manufaktureja, jotka oikeastaan\nolivat käsityöläislaitoksia. Teollisuushallituksen toimittama, v:sta\n1884 alkava teollisuustilasto taasen, johon myöhemmän jakson tiedot\nperustuvat, käsittää vuorityön, kaikki tehdaslaitokset, kaupunkien\nkäsityöläiset sekä maalla työskentelevät sepät, värjärit ja karvarit.\nJonkun verran ehjemmän kuvan teollisuuden yleisestä kehityskulusta\nsaamme, kun aikaisempaan jaksoon nähden käytämme hyväksemme saatavissa\nolevia tietoja silloisista kaupunkilaiskäsityöläisistä sekä\nmaalaissepistä, -värjäreistä ja -nahkureista; vaikka tiedot sittenkin\njäävät vaillinaisiksi, voimme kuitenkin tällä tavoin entistä paremmin\nhavaita teollisen kehityksen yleisiä suuntia koko aikakauden kuluessa.\nTeollisessa tuotannossa vuosisadan loppupuoliskon kuluessa vallitsi\nkaksi suurta virtausta. Ensinnäkin nousi teollisuuden työntekijäin\nkokonaislukumäärä hyvin ripeästi, ollen\n\n    v. 1855   12 780 työntekijää     v. 1885   39 473 työntekijää\n    v. 1875   20 341     \"           \"  1900   98 759     \"\n\nVaikkei maan väkiluku tämän aikakauden kuluessa lisääntynyt\nkahdenkertaiseksikaan, kasvoi teollisuuden työntekijäin lukumäärä\nkahdeksankertaiseksi.\n\nToinen merkittävä muutos teollisessa tuotannossa oli sen kehittyminen\nsuurtuotantoon päin, keskittyminen entistä suurempiin työpaikkoihin.\nKutakin teollista työpaikkaa kohden näet tuli\n\n    v. 1855    3   työntekijää     v. 1885     9.1 työntekijää\n    \"  1875    6.6     \"           \"  1900    12.2     \"\n\nNämä numerotiedot osoittavat samaa, mitä lukemattomat muutkin\ntosiasiat, nimittäin että Suomen teollinen tuotanto menneen vuosisadan\nkeskipaikoilla oli vielä suurimmaksi osaksi käsityön tulosta, mutta\nettä käsityöläiskautta seurasi pitkä murroskausi, jolloin käsityö ja\nkäsityö-manufakturi yhä enemmän väistyivät tehdasteollisuuden tieltä,\njoka vuosisadan lopussa jo hallitsi teollista tuotantoa.\n\nMaan yleisessä teollisessa kehityksessä puheenaolevalla aikakaudella\non Tampereella ollut hyvin huomattava osa, joka ilmenee seuraavissa\ntaulukoissa:\n\n        _a) Tampereen tehdasteollisuus vv. 1855-1875_\n\n             työpaikkoja       työntekijöitä      tuotannon arvo\n                      %                %                     %\n                     maan            maan         milj. mk  maan\n    vuosi   luku   kaikista   luku  kaikista               kaikesta\n\n    1855     15      8.7     1 190    34.8          1.1     24.4\n    1860     15      5.2     2 419    33.6          3.1     25.4\n    1865     22      5.5     2 408    30.3          1.2      6.1\n    1870     24      5.9     3 551    40.3          7.2     27.2\n    1875     33      6.3     3 746    26.1          9.9     20.1\n\n        _b) Tampereen tehdas- ja käsityöteollisuus vv. 1885--1900._\n\n             työpaikkoja       työntekijöitä      tuotannon arvo\n                      %                %                     %\n                     maan            maan         milj. mk  maan\n    vuosi   luku   kaikista   luku  kaikista               kaikesta\n\n    1885    199      4.6     4 410    11.2         12.0      9.6\n    1890    251      3.9     5 567     9.4         15.8      9.5\n    1895    322      4.5     6 526    10.0         20.5     10.9\n    1900    304      3.8    10 539    10.7         30.8      9.1\n\nAikakauden varhaisemmalla jaksolla oli kuten a) taulusta näkyy,\nTampereella maan tehdasteollisuudessa kerrassaan hallitseva asema.\nTampere ei ollut ainoastaan maan suurin teollisuuspaikka, vaan edusti\nyksinään suunnilleen kolmannesta maan tehtaiden työntekijäin luvusta ja\n-- pumpulipulan aiheuttamaa tilapäistä taantumista lukuunottamatta --\nneljännestä tai viidennestä maan tehdastuotannon vuotuisen valmistuksen\narvosta. Vuosisadan viimeisenä jaksona tämä asema melkoisesti muuttui.\nTampereen tehdas- ja käsityöteollisuus kasvoi edelleenkin hyvällä\nvauhdilla, mutta muu maa pysyi nyt Tampereen rinnalla; vapaakaupunki\nedusti tällä jaksolla noin kymmenettä osaa koko maan teollisuuden\ntyöntekijäin luvusta ja yhtä suurta osaa valmisteiden arvosta.\nTampere oli nyt toinen teollisuuspaikka maassa; Helsinki oli tullut\nensimmäiseksi.\n\nNäiden kahden teollisuuskeskuksen tuotanto on kuitenkin ollut\nluonteeltaan hyvin erilaista, niinkuin tarkemmin näkyy seuraavista\ntiedoista:\n\n       Helsingin ja Tampereen teollinen tuotanto 1855, 1885 ja 1900\n\n                      työntekijöitä                 tuotannon arvo\n                                       %                           kutakin\n                              kutakin     kau-             kutakin  kaup.\n                         yht. työpaik-    pungin    yht.   työntek. asuk.\n                              kaa kohden  väest.  milj.mk  kohd.mk  k. mk\n\n    1855 (H:ki tehtaat)    490     17       2.2     0.8     1 701    47\n         (T:re tehtaat) 1 190     79      32.2     1.1       966   301\n    1885 Helsinki        4 395     12.4    86      16.2     3 680   316\n         Tampere         4 410     22.1    27.3    12.0     2 728   745\n    1900 Helsinki       11 917     17.2    12.7    52.9     4 439   566\n         Tampere        10 539     34.7    29.0    30.8     2 925   897\n\nHelsingin teollisuus oli menneen vuosisadan loppupuolella tunnettava\nlukuisista, mutta verraten pienistä teollisista työpaikoista;\nteollisuuden työntekijäin lukumäärä oli ainoastaan vähäinen osa\nkaupungin väestöstä. Pääkaupungin teollinen ylivalta perustui etupäässä\nitse pääkaupungin suuruuteen, joka oli edullinen monipuoliselle\ntoiminnalle ja tarjosi tilaisuutta paikalliseen menekkiin. Helsingin\nteollisuus oli melkoiseksi osaksi kehittynyt vanhasta peritystä\nkäsityöstä. Tämä teollisuuspaikka siis edusti monipuolista,\nkeskikokoista tehdasteollisuutta.\n\nToisin Tampereella. Siellä oli teollisuustyöväestön lukumäärä läpi\nkoko aikakauden tavattoman suurena osana kaupungin väkiluvusta, ja\nsiellä oli teollisen tuotannon arvo kutakin kaupungin asukasta kohden\nniinikään suuri. Tuotannon arvo kutakin työntekijää kohden näyttää\nvähemmältä siitä syystä, että Tampereen teollisuudessa käytettiin\nalaikäistä työväkeä enemmän kuin Helsingissä ja missään muussa\nteollisuuskeskuksessa. Mutta alaikäisen työväen runsas käyttäminen\nonkin juuri suurteollisuuden tunnusmerkkiä. Tampereella olivat\nmyöskin työpaikat suhteellisesti suuremmat kuin Helsingissä. Kosken\nvoiman täytteeksi tai sen sijasta oli Tampereen teollisuudella\n(metalliteollisuutta lukuunottamatta) v. 1900 käytettävänään\nhöyrykonevoimaa 6 409 hv., Helsingillä 2 115 hv. Kahdennenkymmenennen\nvuosisadan alkaessakin siis oli Tampere vielä maamme varsinaisin\nteollisuuskaupunki, Tampereen teollisuus maamme kehittyneintä,\nselväpiirteisintä suurteollisuutta. Tampere oli vielä vanhalla\npaikallaan maan teollisen kehityksen etunenässä, vaikka pääkaupungin\nteollisuuden työntekijäjoukot ja valmistusmäärät olivat jo ehtineet\nedelle. Maan useimmat pienet kaupungit lukuisine työpaikkoineen, vähine\ntyöväkineen, pienine valmistusarvoineen ja mitättömine höyryvoimineen\nolivat suorastaan uudenaikaisen Tampereen vastakohtia.\n\nOlojen kehitys on myöhemmin vielä suuremmassa määrässä jatkunut\naljettuun suuntaan. Tampereen teollisuus on edelleenkin elinvoimaisesti\nkasvanut. Kahdeksankymmenluvun puolivälistä maailmansodan alkamisen\naikaan sen tuotannon arvo oli kasvanut n. 4 1/2 kertaiseksi. Mutta\nsamana aikana kasvoi koko maan teollisuus kuusin- ja Helsingin\nteollisuus yhdeksänkertaiseksi. Vanhassa teollisuusseudussa ei\nkasvaminen tietysti koskaan voi olla suhteellisesti yhtä nopea kuin\nuudessa. Mutta Tampereen tehdasteollisuus on uusimpina aikoina\nkieltämättä tullut yhä yksipuolisemmaksi, keskittynyt määrättyihin\nsuurteollisuuden haaroihin ja jättänyt lukuisat teollisuuden alat\nmuiden seutujen teollisen tuotannon haltuun. Tampereen teollisuus\non tässä kohden yhä edelleenkin säilyttänyt erikoisen suurteollisen\nluonteensa.\n\nVanhat suuret tehtaat Tampereella ovat yhä kasvaneet ja uusia suuria\nteollisuudenhaaroja on täällä jaksanut nousta. Mutta Tampereen vanha\nja uusi teollisuus ovat kasvaneet erilaisin edellytyksin. Vanhempi\nteollisuus nojautui erikoisoikeuksiin ja oli suurimmaksi osaksi\nvientiteollisuutta; uudempi teollisuus on ollut melkein yksinomaisesti\nkotimarkkinateollisuutta; kun Tampereen vanhempi teollisuus rakentui\nsuurimmaksi osaksi Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden varaan,\non sen uudempi teollisuus riippunut oman maan taloudellisesta\nkehityksestä. Teollisuustuotteiden joukkokulutuksen mahdollisuudet\novat maassamme kehittyneet vasta vähitellen kaupunkien väkiluvun\nkasvaessa, rautatieverkon kehittyessä, maatalouden kapitalistuessa.\nYhdeksänkymmenluku on näissä kohdin ollut suuri käänneaika ja se on\nTampereen kotimarkkinateollisuudenkin erityinen nousukausi.\n\nTampereen uusi teollisuus on vanhan tapainen siinä, että se käyttää\netupäässä ulkomaisia raaka-aineita (tekstiiliaineita, metalleja,\nnahkoja ja monenlaisia tarveaineita). Tampereen teollisuus on senvuoksi\nsuuressa määrin riippuva raaka-aineiden maailmankaupasta. Toiselta\npuolen on kotimainen tullipolitikka ratkaisevasti vaikuttanut Tampereen\ntärkeimpäin teollisuuden kehitykseen ja kohtaloihin. Tampereen\nteollisuus niinkuin koko maammekin vastaava teollisuus on kasvanut\nsuureksi osaksi suojelustullien huomassa. Monella tavoin siten\nTampereen teollisuus on kasvanut kiini maamme yleiseen talouselämään.\n\nHiukan toisenlainen kuva aukenee eteemme, kun tarkastamme Tampereen\nuusinta teollisuutta sen omassa lähiympäristössä, sen suhteessa\nTampereen kaupunkiin. Väenlaskujen mukaan on Tampereen teollisuudesta\nja käsityöstä elävä väestö, \"teollisuusväestö\", suhteessaan kaupungin\nkokonaisväestöön kehittynyt seuraavasti:\n\n        Tampereen teollisuusväestö vv. 1890--1920\n\n              kaupungin       teollisuusväestö\n              kokonais-    koko teoll.     % kokonais-\n    vuosi     väestö       väestö          väestöstä\n\n    1890       20 483       10 810           54.4\n    1900       38 778       14 721           39.1\n    1910       44 147       21 201           50.1\n    1920       47 865       28 797           60.2\n\nTampereen teollisuusväestön osuus kaupungin kokonaisväestöstä on\nsiis kuluvan vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä suuresti\nkasvanut. Tämä kasvaminen ei kuitenkaan osoita itse teollisen\ntuotannon kasvamista, koska eräitä teollisuustyöväestä aikaisemmin\nerillään olevia työmies- ja päiväläisryhmiä on myöhemmin luettu\nteollisuustyöväkeen ja koska yleiset työpäivän lyhennykset varsinkin\nv:sta 1917 alkaen ovat pakottaneet tehtaita lisäämään työntekijäin\nlukua. Mutta ilmeisesti on Tampereen teollisuusväestön suhteellinen\nkasvaminen pääasiallisesti kuitenkin johtunut kansantaloudellisesta\ntyönjaosta, joka on muodostanut Tampereesta yhä yksinomaisemman\nteollisuuskaupungin.\n\nMiten ammatissatoimiva teollisuusväestö Tampereella on viime\nvuosikymmeninä ryhmittynyt teollisuustuotannon eri haaroihin, ilmenee\nseuraavasta väenlaskuaineistoon perustuvasta katsauksesta:\n\n    Tampereen ammatissatoimivan teollisuusväestön ammatillinen\n                   ryhmittyminen vv. 1890--1920\n\n                                       (suhdeluvuin)\n       teollisuuden haarat                 1890   1910   1920\n\n    metalli- ja koneteollisuus              6.6    8.4  11.7\n    kivi-, savi-, lasi-y.m.s. teollisuus    0.4    1.4   0.9\n    nahka- ja karvateollisuus               1.5    0.9   1.7\n    kutomateollisuus                       55.1   47.4  36.8\n    jalkine- y.m. vaatetusteollisuus        9.5   16.3  19.4\n    paperiteollisuus                        6.8    6.3   8.0\n    puuteollisuus                           4.9    4.7   4.2\n    rakennusteollisuus                      7.6    6.9   7.8\n    kemiallinen y.m.s. teollisuus           1.4    0.03  0.7\n    valaistus-, lämmitys-ja sähköteollisuus 0.1    1.0   1.9\n    ravinto- ja nautintoaineteollisuus      4.3    3.6   2.5\n    grafillinen teollisuus                  1.0    2.2   2.4\n    muu teollisuus                          0.8    0.9   1.9\n                                 yhteensä 100.0  100.0 100.0\n\nTässä taulukossa ilmenee selvästi Tampereen teollisuuden sisäisen\nrakenteen erilaisuus menneen vuosisadan loppupuolella ja tällä\nvuosisadalla. Kun v. 1890 kutomateollisuuden työväestö yksin oli yli\npuolet koko teollisuuden työväestöstä, oli se v. 1920 vain runsaasti\nkolmannes koko teollisuustyöväestöstä. Kutomateollisuuden rinnalle oli\nv. 1910 ilmaantunut jalkineteollisuuden suuri työläisryhmä ja v. 1920\nmetalli- ja koneteollisuuden vahvistunut työväestö. Vaikkeivät v:n 1920\nluvut täysin määrin osoitakaan Tampereen teollisuudessa maailmansodan\njälkeen tapahtunutta kehitystä, on uusi suunta näissä luvuissa\nkuitenkin jo selvästi tuntuva. (15)\n\n\n\n\n3. UUSI KÄSITYÖ.\n\n\nKäsityön käänneaika: Tehdasteollisuuden ja käsityön taistelu.\nElinkeinovapaus ja käsityön vanhan aseman muuttuminen. -- Uuden\nkäsityön muodostuminen: Käsityön työnjako. Ammattien \"siirtyminen\".\nAmmattien \"muodostuminen\" kotitaloudesta; uusista tarpeista. Ammattien\n\"eristyminen\". Ammattien \"yhdistäminen\".\n\nUuden käsityön erikoishaarat: Metallityö. Kirjansitomatyö. Puuammatit.\nRakennustyö. Vaatetustyö. Nahkatyö. Ravintotyö. Puhtaanapitoammatit.\nValokuvaus. Muita käsityönhaaroja.\n\nTampereen käsityön yleiskehitys vv. 1815--1900. Tilasto. Taantumiskausi\nja uusi nousu. Olot vv. 1913--1923. Jatkuva elämä ja jatkuva kuolema.\n\nKäsityöläisluokan sisäisiä ja yhteiskunnallisia oloja: Mestarit,\nkisällit ja oppipojat. Naistyö käsityössä.\n\nKäsityöläisrientoja: Käsityöläisopetus. Alemmat ja ylemmät\nkäsityöläiskoulut. -- Käsityöläisten taloudellisia yhteisrientoja:\nTampereen käsityöläisten ja tehtailijain eläkerahasto. --\nKäsityöläisten yhdistyselämä: \"Käsityöläisyhtiö\". \"Käsityö- ja\ntehdasyhdistys\". \"Tampereen Teollisuusklubi\".\n\n\nMenneen vuosisadan kuudennella, seitsemännellä ja kahdeksannella\nvuosikymmenellä tapahtui suuri käänne Suomen käsityössä. Vanha\nammattikuntalaitos silloin kaikkineen lopullisesti kukistui. Tästä\nrauniosta on sitten kasvanut uusi käsityö, jolla yhä on ollut tärkeä\nsija teollisen tuotannon suuressa järjestössä.\n\nTehdasteollisuus meillä oli pitkän aikaa voimaton eikä kyennyt\nvaltaamaan itselleen hallitsevaa asemaa teollisessa tuotannossa.\nKäsityön taloudellinen ja oikeudellis-yhteiskunnallinen asema pysyi\njatkuvasti lujana. Tehdasteollisuus ja muu vapaa työ olivat täällä\nalkuaan kehittyneet niin sanoaksemme puolueettomalla alueella,\nmissä ne eivät rikkoneet vanhan käsityön rajoja. Elinkeinovapauden\npäästessä edistysmaissa yleiseen valtaan ja kysymyksen siitä syystä\nkärjistyessä täälläkin vuosisadan viidennellä ja kuudennella\nvuosikymmenellä oli meikäläinen industrialismi vasta vähässä määrässä\nkyennyt muuttamaan työn vanhoja oloja. Aineellinen todellisuus oli\njäänyt kauaksi vapautta vaativan mielipiteen taakse. Tuntematta\nriittävästi taloudellisen elämän lakeja yleinen mielipide katsoi vanhan\nkäsityöjärjestelmän syypääksi tehdasteollisen kehityksen hitauteen.\nUuden tehdasteollisuutta suosivan suunnan rynnäkkö kohdistui senvuoksi\nerittäin kiivaasti vanhaa ammattikuntaisuutta vastaan. Tahdottiin\nkukistamalla kukistaa vanhat ammattikuntaisuusolot ja niiden sijalle\nlainsäädännöllisillä keinoilla luoda yleinen elinkeinovapaus, jolloin\nteollinen edistys oli muka itsestään seuraava.\n\nUusi teollisuus ja vanha käsityö joutuivat siten taisteluun. Käsityöllä\nei tässä taistelussa ollut käytettävänään, niinkuin vastustajalla,\nrikkauden, kyvyn ja valistuksen tuottamia etuja. Sitä lujemmin\nkäsityöläiset luottivat vanhoihin laillisiin oikeuksiinsa. Niin\npaljon kuin olikin syytä vanhassa käsityössä, niin taloudellisesti ja\nsiveellisesti mustaksi kuin sitä maalattiinkin, sillä oli sittenkin\nvielä arvonsa, se pysyi vielä muutamissa suhteissa työyhteiskunnan\nkoossapitäjänä, jonka tapoja itse tehdasteollisuuskin noudatti ja\nkäytti hyväksensä, missä se suinkin oli sille edullista.\n\nMurros ammattikuntaisesta työstä vapaaseen työhön tapahtui siten\nvähitellen ja asteettain, joskus aivan naurettavin puoliaskelin.\nEsimerkiksi kun 1859 v:n asetuksessa valtio jo juhlallisesti vapautti\ntyömiesten sekä naisten ja lasten kangaskenkäin valmistamisen\nynnä kengänpaikkuun ammattikuntaisuuden kahleista, mutta harkitsi\nyhteiskunnallisesti viisaaksi pidättää herrasväen nahkakenkäin teon\nvielä ammattikuntaisen työn taatussa hoidossa.\n\nMainittu 12 p. jouluk. 1859 annettu asetus oli siitä huolimatta\nensimmäinen suurempi porras elinkeinovapauteen päin. Viisitoista\nvanhaa käsityönhaaraa siinä vielä jätettiin entisiin oloihinsa, ja\nporvaruusoikeuden hankkiminen pysytettiin vielä kaikkien käsityöläisten\nvelvollisuutena, mutta monet tärkeät työalat jo vapautettiin\nammattikuntain vallasta, ja vielä vapaammat kädet annettiin n.s.\n\"itsesuojelijoille\" eli sellaisille, jotka yksinänsä, omaksi\ntoimeentulokseen harjoittivat jotain käsityötä. Vielä vapaammalle\nkannalle asettui valtiosäätyjen myötävaikutuksella syntynyt laki 24\np:ltä helmik. 1868, joka oli toinen merkkipatsas elinkeinovapauden\ntiellä. Täydellisen, voimmepa sanoa tieteellisen täydellisen ja\nkemiallisesti puhtaan, elinkeinovapauden vihdoin sääti 31 p.\nmaaliskuuta 1879 annettu elinkeinolaki.\n\nNäin oli taistelusta tullut edeltäpäin arvattava tulos. Heikomman ja\nahtaamman talousmuodon täytyi väistyä väkevämmän ja laajemman tieltä.\nKäsityö menetti kaikki erioikeutensa ja sai ruveta jatkamaan elämäänsä\nilman valtion suojaa, pelkästään taloudellisena laitoksena.\n\nMutta merkillistä: tuo peljätty vapaus ei tuhonnutkaan käsityötä.\nVanhassa muodossaan käsityö kärsi suuren tappion. Mutta toiselta\npuolelta on uusi käsityö saavuttanut monia etuja, joita ei vanhalla\nkäsityöllä ollut. Voi siis sanoa, etteivät vanhat monopolit kyenneet\nsuojelemaan käsityötä, mutta ettei myöskään vapaa kilpailu kyennyt\nsitä hävittämään. Käsityö jäi edelleenkin olemaan talouselämän\nmonimuotoisena tuotantojärjestönä.\n\nKäsityön suuri muutos tuntui Tampereellakin. Totta kyllä oli täällä\njo Nikolain aikoina tehty esillepyrkivästä ammattikuntaisuudesta\nja sen monista metkuista vapaakaupunginoikeuksien mukainen loppu.\nMutta tapa sittenkin pysyi tapana ja se suuri ammattikunta,\njonka kaupunki kokonaisuudessaan porvaruusoikeuksineen ja muine\nvanhoine yhteiskunnallisine aitauksineen muodosti tuon pienemmän\nammattikuntaisuuden ulko- ja yläpuolella, piti Tampereenkin käsityötä\nyleensä samalla kehitystasolla kuin muissakin kaupungeissa; täkäläinen\nkäsityö mukaantui helpommin koko muun maan oloihin kuin oman kaupungin\nerioikeuksiin. Senpävuoksi kuuluivat elinkeinovapauden tömisevät\naskeleet selvästi täälläkin ja ilmenivät uuden käsityön kaikki\nvivahdukset täkäläisessäkin käsityössä.\n\nTässä historiallisessa teoksessa katselemme käsityötä historiallisena\ntuotantomuotona. Tehdasteollisuudella sen mukaan käsitämme yleensä\nsellaista teollista työtä, joka on kasvanut ja kehittynyt ulkopuolella\nvanhan käsityön piiriä ja riippumatta Sen tavoista ja muodoista.\nUudella käsityöllä taas tarkoitamme vanhan käsityön jatkoa, vaikkapa\nuusi käsityö käyttäisikin tehdasteollisuuden muotoja ja tapoja.\n\nJo vanhempina aikoina oli käsityön työnjako s.o. käsityön ryhmittyminen\neri käsityöhaaroihin Tampereella ehtinyt varsin pitkälle. Jos otamme\nlähtökohdaksemme vuoden 1815, josta alkaen on tarkempia tietoja\nTampereen käsityöstä, niin huomaamme mainittuna vuonna kaupungissa\nolleen 25 (27) eri ammattia. Siitä alkaen näemme ammatillisen työnjaon\nkehittyvän hyvin moneen tapaan.\n\nEnsinnäkin \"siirtyi\" tänne muista kaupungeista muualla tunnettuja,\nmutta täällä vielä edustamattomia ammatteja. Osittain ne olivat\nsellaisia, joita täällä oli ennenkin ollut, vaikka ne sitten syystä\ntai toisesta olivat jälleen hävinneet. Mainitsemme niistä esim.\nkivenhakkaajain ammatin, joka alkoi Tampereella uudelleen v. 1884\noltuaan sitä ennen kauan aikaa kaupungissa unohduksissa. Osittain\ntaas olivat tänne muualta siirtyvät ammatit tällä paikkakunnalla\naivan uusia. Sellaisia olivat kirjansitojan, levysepän, raasisepän\neli karstamaakarin, instrumenttimaakarin, silkkihatuntekijän,\nneulamaakarin, kaunovärjärin, nuohoojan, konditorin, sokerileipurin ja\nkadunlaskijan ammatit, jotka tulivat Tampereelle Venäjän aikana ennen\nitämaista sotaa, sekä myöhemmin tänne siirtyneet kaidemaakarin (tullut\nv. 1866), kampamaakarin (1872), parturin (1880), tynnyrintekijän\n(1885) ja harjantekijän ammatit. Näitä vanhoja ammatteja oli\nkolmekymmenluvulla täällä edustettuna jo lähes puolen sataa, joten\nvoimme sanoa vanhan käsityön silloin saavuttaneen ammatillisen työnjaon\nhuipun Tampereella.\n\nSen rinnalla kesti täällä lakkaamatta \"ammatinmuodostusta\" s.o.\nammattien syntymistä eli eristymistä alkuperäisestä kotitaloudesta tai\nkokonaan uusien tuotteiden valmistamisesta.\n\nErittäin huomattava on kotitaloudesta alkanut ammatinmuodostus\nollut vaatetus- ja puhdistusteollisuuden alalla. Paitaneulomoja on\nTampereella ollut v:sta 1875 ja samasta vuodesta alkavat pesulaitokset.\nElinkeinovapauden tultua herätti varsinkin naisten pukujen valmistus\neloon laajan käsityön. Kahdeksankymmenluvulla alkoivat ompelijattaret\nmuodostua erityiseksi ammattiryhmäksi ja naisten hattuliikkeet ja\nmuotiliikkeet pääsivät alkuun. Seuraavan vuosikymmenen uutuuksia olivat\nkappaneulomot, koruompeluliikkeet, nais- ja lastenvaateneulomot sekä\nsilittäjät. V. 1900 ilmestyivät teollisuustilastoon saunottajat, jotka\nkuitenkin olivat toimineet ammatillisesti kaupungissa jo enemmän kuin\npuolen vuosisataa.\n\nUusia ammatteja on syntynyt myöskin uusien tuotteiden ja tarpeiden\nilmestyessä. Tämäntapaista kehitystä, joka on tippunut etupäässä\nuusista keksinnöistä ja teknillisistä edistyksistä, esiintyy\nTampereella yleensä vasta vuosisadan viimeisinä kymmeninä. Valokuvaus\n(v:sta 1880), urkuharmoniain ja pianojen valmistus, sähköteknikka ja\nkautsuleimasintyö vieläpä sairasvoimistelu- ja hieroma-ammatit ovat\ntällä tavoin joutuneet Tampereelle. Kun uusien tuotteiden valmistus\nviime vuosisadalla yleensä on edellyttänyt koneellista työtapaa,\nteknillistä taitoa ja pääomia, on suuri osa tästä teollisuudesta\njoutunut varsinaisen tehdasteollisuuden haltuun.\n\nEdelleen on käsityön työnjako kehittynyt siten, että olevista\nammateista on eronnut uusia itsenäisiä ammatteja (\"ammatineristys\").\nTampereella on siten syntynyt: levysepäntyö kuparisepän ammatista\n(1863); kaakelinvalmistus muurimestarien ammatista (1849) ja\nsavenvalannasta; kotelo- ja pussityö kirjansitojanammatista\n(1880-luvulla); ajoneuvotehtaat (1852), huonekalutehtaat (1860),\nruumisarkkutehtaat (1863), huonekalupuusepät ja rakennuspuusepät\n(1890-luvulla) puuseppäin ammatista; dritteliteollisuus (1890-luvulla)\ntynnyrintekijänammatista; piipputeollisuus (1885), sorvariteollisuus\n(1898) sekä sateensuoja- ja keppiteollisuus (1900-luvun alussa)\nsorvarinammatista; makkarateollisuus (1874) teurastuksesta;\nlakkiteollisuus (1880-luvulla), hattuteollisuus (1890-luvulla)\nräätälinammatista.\n\nMutta käsityön työnjakoa on syntynyt myöskin ammattien\n\"yhdistämisestä\". Tällainen kehitys oli vierasta vanhalle\nammattikuntaisuudelle, jonka kulmakiviä juuri oli ammattien tarkka\neristys. Tampereella tällainen yhdistäminen kuitenkin oli luvallista\nvanhempinakin aikoina. Yleisempään käytäntöön tällainen yhdistäminen\ntuli vasta elinkeinovapauden aikana. Sen tehtävänä on niin vanhempina\nkuin uudempinakin aikoina ollut pääasiallisesti heikon ammatin\ntukeminen. Käsityöläinen, jonka varsinainen ammatti syystä tai toisesta\nei kannata, etsii mielellään jonkun sivuammatin. Vanhempina aikoina\noli siten lasimestarintyö puuseppäin ja maalarien, raasisepän- ja\nläkkyrintyö kirjansitojain sivuammattina j.n.e. Myöhempinä aikoina,\nvuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä, näemme kultaajan ammatin\nlasimestarien, ja lasinleikkauksen maalarien apuammattina. Samoin\nnäyttää ajopeliteollisuus olleen yleinen apuammatti, jota nahkurit\nja puusepät ovat tueksensa harjoittaneet. Vaskiseppäin apuammattina\nesiintyi levysepän työ, lakkiteollisuus löysi sijan turkkurien\nverstaissa ja leipurien apuammattina esiintyi kahvilanpito.\n\nVoimme edellisestä jo arvata, miten suuresti kaupungin käsityö yksin\nammatillisen työnjaonkin kautta on menneen vuosisadan jälkipuoliskon\nkuluessa muuttunut. Vielä selvemmin nämä muutokset esiintyvät\ntarkastaessamme yksityisten ammattien ja ammattiryhmäin oloja.\n\nSeuraavasta taulukosta näemme, mikä osa käsityöllä on ollut\n_metalliteollisuuden_ yleisessä kehityksessä Tampereella viime\nvuosisadan kuluessa:\n\n    Käsityö metalliteollisuuden alalla Tampereella vv. 1815--1900\n\n                             v. 1815   1855    1870   1885     1900\n          ammatit            tp. tt.  tp. tt. tp. tt. tp. tt. tp. tt.\n\n    seppiä                    3   4    1   6   2  10   5  29   8   101\n    kupariseppiä              1   4    5  10   4  11   4  19   7   145\n    kultaseppiä               4   7    6  21   4  16   3  15   6    33\n    vaskenvalajia             2   3    4  16   2   6   3   3   3    16\n    kultaajia                --  --   --  --  --  --   1   1   1     1\n    levyseppiä               --  --    2   5  --  --   5  14   8    30\n    karstamaakareja          --  --    4  12   2   7   1   2  --    --\n    neulamaakareja           --  --    2   8   1   4   1   1   1     1\n    kelloseppiä              --  --    2   5   1   3   6  14  11    32\n    urkujentekijöitä         --  --   --  --  --  --  --  --   2    15\n    sähkömekanikkoja         --  --   --  --  --  --  --  --   2    34\n    käsityö                  10  18   26  83  16  57  29  98  49   408\n    tehdasteollisuus         --  --    2  42   2 127   4 144   7   976\n    koko metalliteollisuus   10  18   28 125  18 184  33 242  56  1 384\n\nMetalliteollisuuden yleisessä edistymisessä on käsityökin ollut\nmukana, vieläpä erittäin huomattavalla tavalla. Työntekijäin lukumäärä\ntällä alalla suuresti kasvoi ja samalla käsityöliikkeet suurentuivat\nniin, että v. 1900 kutakin metalliteollisuuden alalla työskentelevää\nkäsityölaitosta kohden tuli keskimäärin kahdeksan työntekijää.\nMyöhemmin on teollistuminen tällä alalla ollut niin suuri, että v. 1923\nkäsityöläistilaston mukaan Tampereen metallikäsityön 45 työpaikassa oli\nyhteensä ainoastaan 85 palkkatyöläistä.\n\nJo varhain näemme seppäin ammatin piirissä syntyvän laitoksia, jotka\nkoettavat tällä vanhalla käsityönalalla käyttää hyväkseen uuden\najan teknillisiä edistyksiä. Sellaisia oli Aksel Adr. Branderin\n1872 perustama metalliverstas, joka asiakirjoissa kulki milloin\nsepänverstaan milloin \"konepajan ja valimon\" nimellä, kunnes\nkahdeksankymmenluvun loppupuolella lakkasi toimestaan.\n\nVielä selvemmin näkyvät uuden ajan vaikutukset kupariseppäin ammatin\nvaiheissa. V. 1885 tuli siinä ammatissa keskimäärin 5.8, mutta v.\n1900 jo 20.7 työntekijää kutakin työpaikkaa kohden. Dunderbergin v.\n1853 perustetusta ja Vikholmin kuparisepänverstaista on kehittynyt\nnykyaikaisia konepajoja. Samalla tavoin kehittyivät A. Ahlqvistin\nv. 1876 ja D. A. Vaskisen v. 1885 perustamat kuparisepänliikkeet;\nyhdeksänkymmenluvulla ne kumpikin harjoittavat monipuolista\nmetalliteollisuutta ja uuden vuosisadan alkaessa toimi niiden sijalla\najanmukainen metalliliike \"Ahlqvist, Vaskinen ja K:ni\", joka kuitenkin\nmyöhemmin on lakannut. Levyseppäin työ, jonka alkaja Tampereella on\nollut C. G. Ihanderin v. 1861 perustama verstas, kehittyi niinikään\nnopeasti tehdasmaiselle kannalle. Metallilevyn käyttäminen kattamis-\nja uunitöihin sekä meijeriastiain valmistus avasivat tälle työlle\nuusia aloja. Tunnetuimpia tämän alan liikkeitä oli kauan aikaa D.\nHusson levysepän liike (per. 1873). Nykyään on tällä alalla Tampereella\nlukuisia liikkeitä. Jotkut niistä harjoittavat samalla vaskisepän\ntyötä, kuten \"Tampereen vaski- ja levysepänliike\" ja \"Vaski- ja\nPeltiteos-oy.\"\n\nKaikilla muillakin metallikäsityön aloilla Tampereella näemme\nvastaavanlaista kehitystä vaikkapa erilaisessa määrässä. Vanhemmilla\nkultasepänliikkeillä, kuten B. E. Wallinin (per. 1855) ja G.\nLindellin (1879) on ollut lukuisia seuraajia, joista viimemainitun\nmyötävaikutuksella v. 1899 perustettu \"Suomen kultaseppä-oy.\" on\nharjoittanut tehdasmaista tuotantoa, ja monet ovat yhdistäneet\nkultasepänliikkeeseen kellokaupan.\n\nMainittavimpia kellosepänliikkeitä menneen vuosisadan loppukymmenissä\nolivat K. Toivosen (per. 1873), J. H. Ekendahlin (1876) ja J.\nHolltin (1879) kellosepänliikkeet. V. 1879 alkoi täällä liikkeensä\nmyöskin kelloseppä Juho Holmstén (Heiniö), jonka työpajasta\nkahdeksankymmenluvulla kehittyi paikkakunnan ensimmäinen yksityinen\nsähköliike.\n\nUrkuharmoniteollisuuden alkaja Tampereella oli Anshelm Hedén, jonka\n\"urkuharmoni-, pianino-, puuseppä- ja tynnyritehdasta\" mainitaan v.\n1895. Toisen urkuharmonitehtaan perusti J. Hirvelä v. 1899. Kumpikin\nliike on myöhemmin lakannut.\n\nErikoisempaa kehitystä havaitaan täällä myöskin _kirjansitomatyön_\nalalla. Työntekijäin luku tässä ammatissa oli v. 1853 seitsemän,\nv. 1885 jo 28 ja v. 1900 koko 57. Kirjansitomatyön tehdastumiseen\nvaikutti varmaan paljon elinkeinovapauden sille tarjooma tilaisuus\nkäyttää hyväkseen alaikäisten ja naisten työtä. Pienistä\nkirjansitojanverstaista alkoi tulla suuria verstaita avoimine\npuotineen, joissa aapisten, virsikirjain ja katkismusten lisäksi oli\nvarastossa kaikenlaista muutakin sidottua- ja paperitavaraa. Sillä\ntavoin laajentuivat J. F. Olánin (per. 1874), B. E. Martinin (1875),\nO. V. Toivosen (1881) ja Hj. Hagelbergin (1885) kirjansitomot.\nEdelleen kehittyi ammatti eristymisen tietä. Olemme maininneet\ntamperelaisen Augusta Petersonin panneen Helsingin näyttelyssä 1876\nnäytteille lakeerausteoksia ja pahvitöitä; seuraavan vuosikymmenen\nalussa harjoitti toiminimi \"Augusta Peterson & C:o\" lasimaalausta\nja lakeerausta. Tällä tavoin alkaneen teollisuuden jatkajana\nvoinemme pitää Emil Renforsin v. 1880 perustamaa \"kotelo- ja\nkäyntikorttitehdasta\". Samoihin aikoihin mainitaan täällä Kusto Ojasen\npussitehdasta (1882) ja T. Leanderin rasiatehdasta (1884). Myöhemmin\ntätä alaa edustivat Hj. Grönblomin (1888), rouva M. Ingeliuksen\n(1894) ja Raf. Haarlan laitokset, viimemainitut Haarlan monipuolisen\npaperinjalostusteollisuuden alku.\n\nMyöskin ammatinyhdistystä on paljon käytetty Tampereen uudessa\nkirjansitoma-ammatissa. Emil Renfors yhdisti laitokseensa pian\nkirjapainon, J. F. Olán kirjakaupan, Toivosen liike on niinikään\nharjoittanut kirjakauppaa ja Hagelbergin kirjansitomo oli ainoastaan\nosa kirjapainon, kirjakaupan ja kustannusliikkeen muodostamasta\nkokonaisuudesta. Samoin E. A. Majlundin ja K. W. Luukkosen\nyhdeksänkymmenluvulla perustamista sitomaliikkeistä muodostui\nkirjapaino- ja kustannusliikkeitä ja myöhemmin perustettiin Sulo\nSalmelinin ja Raf. Haarlan pussitehtaiden yhteyteen pienet kirjapainot.\n\nSitten on kaikki niin muuttunut, että v:n 1923 käsityöläistilastossa\nmainitaan Tampereella tällä alalla vain 3 työpaikkaa ja niissä 12\npalkkatyöntekijää.\n\n_Puuammattien_ alalla tapahtuneet suuret muutokset tulevat näkyviin,\nkun merkitsemme, että Tampereella oli v. 1855 tähän ammattiryhmään\nkuuluvia työpaikkoja 11 ja työntekijöitä 44, mutta v. 1900 työpaikkoja\n26 ja työntekijöitä 272. Aikakauden alkaessa (1855) työskenteli\nkaupungissa kolme puusepänverstasta, joista suurimmassa, Joh.\nStenmanin, oli yksitoista työntekijää; sorvarinverstaita oli kuusi,\nniistä suurin oli J. R. Enqvistin, jossa viisi työntekijää suristi\nsorvia; lisäksi tuli kolme vähäistä vaunumaakarin verstasta. Siinä\nkaikki. Kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla perustettiin joitakuita\n\"huonekalutehtaita\", maalarinsälli Nyholm alkoi (1863) kaupungin\nensimmäisen \"ruumisarkkutehtaan\", \"kaidemaakarin\" ammatti ilmestyi\nTampereelle (1866), mutta muuten vaipui puukäsityö nyt alimmilleen.\nKahdeksankymmenluvulla rupesi puusepäntyö jälleen elpymään.\nSorvariliikkeen yksinomaiseksi työksi näkyy näihin aikoihin tulleen\npiippujen valmistaminen. Ennen täällä tuntematon tynnyrintekijän\nammatti siirtyi Tampereelle (K. A. Hedelius). Mutta vasta\nyhdeksänkymmenluku tuli oikeaksi mullistusajaksi Tampereen puutyössä.\nPuusepänverstaat laajenivat tavattomasti -- kaupungin laajetessa\nja väkiluvun kasvaessa -- ja höyry-, myöhemmin sähkövoima tuli\nkäytäntöön puusepäntyössäkin. \"Tampereen puuseppäin huonekalukauppa\"\nalkoi toimensa v. 1897 J. Engbergin johdolla. Rakennuspuusepän työ\neristyi muusta puuseppyydestä; samoin urkuharmoniteollisuus, josta\non aikaisemmin puhuttu. Muistamme tässä myöskin vv. 1892 ja 1895\nTampereella perustettuja säletehdasyhtiöitä, joiden laitokset toimivat\nkaupungin ulkopuolella. Sorvaustyökin nousi nyt hetkeksi uuteen\nvauhtiin, kun v. 1898 perustettu Tampereen sorvariteollisuusosakeyhtiö\nalkoi verraten suuren tuotannon. Tehdas sittemmin uuden vuosisadan\nalkaessa lakkasi, mutta sen työtä jatkoi Tampereen sateensuoja-\nja keppitehdas. A. Hedénin ja F. Soilusen v. 1895 perustamasta\ndrittelitehtaasta ei tullut pitkäikäistä.\n\nTunnetummista puutyönharjoittajista Tampereella vuosisadan lopulla\nmainitsemme puusepät E. V. Karlssonin (verstas per. 1880) ja K. K.\nTallqvistin (1890) sekä sorvari K. E. Viitasen (1882).\n\nUudella vuosisadalla on puusepäntyö Tampereella nähnyt uuden\nnousukauden ja samalla ammatineristyksen, joukkotavaran tuotanto\nkun on joutunut puunjalostustehtaiden haltuun huonekalu- ja muun\nhienomman puuseppätyön pysyessä käsityön kannalla; nykyisistä puuseppä-\nja huonekaluliikkeistä merkitsemme Helenius veljesten, Hellén ja\nHalmeen, Evert Inveniuksen ja Ivar Lahtisen liikkeet sekä Tampereen\nhuonekaluliikkeen. V:n 1923 käsityöläistilasto mainitsee Tampereella\n19 puusepän, 5 kehyksentekijän, 2 sorvarin sekä puunleikkaajan,\nsuksisepän, korintekijän ja laatikontekijän verstaat, yhteensä 30\ntyöpaikkaa (43 työntekijää).\n\n_Rakennustyön_ alalle kuuluvat ammatit paisuivat suuresti menneen\nvuosisadan loppuaikoina. Rakennusmestareja oli v. 1855 kaupungissa\nkolme. Tampereen vuosikirjain ja niukkain osoitekalenterien mukaan\noli rakennusmestareja v. 1881 kaksi, v. 1886 samoin kaksi, mutta\nv. 1895 jo 21 ja v. 1900 kaikkiaan 27. Nämä myöhemmät eivät enään\nolleet käsityöläisiin verrattavia elinkeinonharjoittajia, jotka\nsuorittavat tilaustyötä, vaan teknillisen toimensa ohella liikemiehiä,\njotka toimivat työnantajina, urakoitsijoina, kauppiaina. Menneen\nvuosisadan lopulla ja uuden alulla Tampereella toimineista tunnetuista\nrakennusmestareista mainittakoon P. Leander (liike per. 1882), K. V.\nHelander, R. Helander, Arth. af Hällström ja Th. Schreck. Nykyään\ntoimii kaupungissa lukuisa rakennusurakoitsijakunta.\n\nRakennustyön varsinaisista työntekijöistä, muurareista, kirvesmiehistä\nja kivityömiehistä, ei vanhempi teollisuustilasto anna mitään\ntietoja. V:n 1900 väenlaskun mukaan työskenteli Tampereella\nrakennusteollisuuden alalla 539 työntekijää. V:n 1910 väenlaskussa\non rakennusteollisuuden ammatissatoimiva henkilöluku 701 ja v:n 1920\nväenlaskussa 1 245. Näistä luvuista jo havaitsemme, että ennen niin\nvähäpätöisestä rakennusammatista on tullut nykyaikaisen käsityön\ntärkeimpiä aloja. Väenlaskujen mukaan oli kaupungissa v. 1890:\nmuurareja 93 ja kirvesmiehiä 80; v. 1910: muurareja 126 ja kirvesmiehiä\n249, sekä v. 1920: muurareja 144 ja kirvesmiehiä 278. Maalarien\nlukumäärässä havaitaan vastaavanlaista lisääntymistä. Tunnettu\nmaalausliike oli aikoinaan A. Vuorisen maalausliike (per. 1872).\nRakennustyöhön lukeutuvassa lasimestarinammatissa oli K. G. Lindbergin\nlasinleikkausliike (1877) tunnettu. V:n 1913 käsityöläistilasto\nmainitsee täällä 8 maalarinliikettä (70 palkkatyöläistä); v. 1923 oli\nmaalausliikkeitä 6 (89 palkkatyöläistä). V. 1913 oli kaupungissa 4\npientä lasinleikkaajan ja kultaajan liikettä, mutta v. 1923 ei yhtäkään.\n\nNykyajan laajimpia ja monihaaraisimpia käsityön aloja on _vaatetustyö_.\nSiihen ryhmään ovat kuuluneet Tampereenkin laajimmat käsityöammatit,\nräätälien ja suutarien monine myöhempine erikoishaaroineen. Oltuaan jo\nmenneen vuosisadan alussa verraten suuria ammattikuntia, laajenivat\nvaatetusammatit vuosisadan lopulla niin, että noin 2/5 kaikista\nkäsityöpaikoista oli niiden hallussa ja likipitäin 1/3 kaikista\nkäsityöntekijöistä kuului niiden työläisiin. Tässä työryhmässä\noli vanha käsityömäinen tuotantotapa säilynyt yleisimmin. Sen\nverstaissa työskenneltiin vielä hyvin vähin työvoimin. Muutamat\nharvat suuremmat räätälin- ja suutarinliikkeet eivät olleet jaksaneet\nkukistaa noita sangen lukuisia pikkuverstaita. Niinpä oli v. 1885\npäälle 53 % ja v. 1900 vielä lähes 29 % kaupungin suutarinverstaista\n\"yksinäisliikkeitä\", s.o. sellaisia, joissa omistaja oli verstaan\nainoa työntekijäkin. Meidän aikamme yksinäisliikkeitä ei kuitenkaan\nole verrattava entisaikain yksinäisliikkeisiin. Pikkuliikkeet eivät\nmuinoin olleet työn alimmalla asteella; meidän aikanamme sitävastoin\nedustavat sellaiset pikkuliikkeet kuin suutarien yksinäisliikkeet\nniin teknillisesti kuin taloudellisestikin käsityötuotannon alinta\nastetta. V. 1885 lienee Tampereella vielä ollut räätälinliikkeitäkin,\njoilla ei ollut ompelukonetta; 30:stä silloisesta räätälinliikkeestä\nilmoitti ainoastaan seitsemän omistavansa ompelukoneita. Huonosti\nsellaiset verstaat olivat varustetut uuden ajan työkilpailuun. Suuri\nolikin kertomusten mukaan vuosisadan lopulla työpula näissä pienissä\ntyöpajoissa ja joukoittain yhtyi suutareja ja räätälejä maasta\nlähtevään siirtolaisvirtaan.\n\nVanhemmista tämän aikakauden räätälinliikkeistä mainitsemme G.\nGrönroosin (per. v. 1871), F. W. Palmroosin (1878), E. Leinosen\n(1885) ja Th. Lönnin (1885) räätälinliikkeet. Ompelijattarien työn\nteki julkiseksi ja vapaaksi vasta 1879 v:n elinkeinoasetus. Kehitys\nnaisten ompelutyön alalla on muuten ollut samanlainen kuin yleensä\nvaatetusteollisuudessa; paljon ahtaissa oloissa työskenteleviä\nyksinäisverstaita, harvoja suurempia liikkeitä puotineen, varastoineen\nja \"neulomoineen\". Jo ennen on kerrottu kuinka Johanna Thurman v.\n1850 sai oikeuden avata \"muotikaupan\" Tampereella. Se oli entisajan\noloissa harvinainen poikkeustapaus ja se uudistui vasta v. 1879,\njolloin Charlotte Hidén täällä avasi \"koruompeluliikkeen\". Seuraavalla\nvuosikymmenellä syntyi Tampereelle useita naisten vaatetusliikkeitä:\nneiti Hilda Winsténin (1882) ja rouva Berta Holmströmin (1885) \"hattu-\nja muotikaupat\" sekä neiti Anna Johanssonin \"kappaliike\" (1889).\n\nRäätälintyöntekijöitä oli Tampereella virallisen tilaston mukaan\nv. 1885 vain 49, mutta v. 1900 jo 167, joista 41 ompelijatarta.\nV:n 1910 väenlaskun mukaan oli kaupungissa 201 räätälintyöntekijää\nja 849 ompelijatarta ja muotiompelijaa. V:n 1920 väenlaskun mukaan\noli Tampereella räätäli-, ompelu- ja muotiliikkeiden omistajia 102,\nräätälintyöntekijöitä 726 (niistä naisia 629), muotiompelijoita 31\nja itsenäisiä ompelijattaria 388. Näissä luvuissa ilmenee viime\nvuosikymmeninä tällä tuotannonalalla tapahtunut suuri muutos: naisten\ntyön ylivoimainen enemmyys, ja samalla tehdasmaisen tuotantomuodon\nvaltaanpääsy. Käsityöläistilaston mukaan oli v. 1913 Tampereella\n39 räätälinverstasta (146 palkkatyöläistä) ja v. 1923 verstaita 37\n(palkkatyöntekijöitä 52).\n\nMenneen vuosisadan loppukymmenien tunnetuimpia suutarinliikkeitä\nTampereella olivat J. A. Salmisen (per. 1879), A. Partasen (1881), D.\nLehtosen (1884), G. A. Lehtosen (1886) ja L. Lindénin jalkineliikkeet.\nSuutarintyöntekijöitä oli kaupungissa v. 1885 virallisen tilaston\nmukaan 66 ja v. 1900 koko 158. Suutarintyön vallankumous oli kuitenkin\njo lähellä. V:n 1923 käsityöläistilastossa mainitaan Tampereella 47\nsuutarinverstasta ja niissä 77 palkkatyöntekijää, samaan aikaan kuin\njalkinetehtaissa työskenteli puolentoistatuhatta työläistä!\n\nEi kauan sitten olivat Tampereella _nahkatyön_ alalla maineessa\nnahkurinliikkeet sellaiset kuin J. Koskisen (per. v. 1872) ja K.\nG. Karlssonin (1874) sekä satulasepänliikkeet sellaiset kuin K.\nF. Borgenströmin (1858), K. L. Rosengrenin (1871) ja K. Sunellin\n(1877). Uusi tehdasteknikka on lyönyt maahan nämäkin vanhat\nammatit, niin että v. 1923 mainitaan vain yksi nahkurinverstas ja\nsiellä yksi palkkatyöntekijä ja kaksi satulasepänverstasta (viisi\npalkkatyöntekijää); verhoilijaliikkeet sitävastoin olivat edistyneet (7\ntyöpaikkaa, 12 palkkatyöläistä).\n\nTampereen _ravintotyön_ alalla olivat vuosisadan viimeisinä\nvuosikymmeninä merkittäviä m.m. Helinin (1861), O. W. Wilandtin (1877)\nja P. Släden (1878) liikkeet. Mahtavasti kasvanut osuuskunnallinen\nleipomotyö on ehkäissyt tämän vanhan käsityöammatin kasvamisen; v:n\n1923 käsityöläistilaston mukaan oli kaupungissa 29 leipuriliikettä\nja niissä 76 palkkatyöläistä. Teurastajatyö on käsityöammattina\nniin taantunut, että v. 1923 Tampereella oli käsityötilaston mukaan\nainoastaan yksi teurastusliike (8 palkkatyöntekijää).\n\nUuden työalan muodostavat _puhtaanapitoammatit_. Tampereen ensimmäisen\nparturiliikkeen perusti v. 1875 A. F. Wickström. V. 1900 oli\nkaupungissa kahdeksan parturiliikettä ja niissä 14 työntekijää. V:n\n1920 väenlaskussa on merkitty 33 parturia ja kähertäjää, joilla oli\n44 apulaista, suurin osa niistä naisia. Pesijöitä ja silittäjiä oli\nkaupungissa v. 1890 väenlaskun mukaan 86 ja v. 1920: 111.\n\nTampereen ensimmäiset vakinaiset _valokuvaajat_ olivat Svante Lagergren\n(liike per. 1876), C. H. Andersson (1881) ja N. Rasmussen (1886). V.\n1920 oli kaupungissa kuusi valokuvausliikettä ja niillä 40 apulaista;\nnykyään lienee kaupungissa valokuvaamoja kaksi sen vertaa ja lisäksi on\nvalokuvatarpeiden kauppoja puolikymmentä.\n\nUudenaikainen elämä monine uusine tapoineen ja tarpeineen on luonut\nepälukuisen joukon pieniä käsityömäisiä liikkeitä, kuten motoripajoja,\npolkupyöräkorjaamoja, kumikorjaamoja, kirjoituskonekorjaamoja.\nKaupungin kasvaessa ovat monenlaiset palvelusliikkeet, kuten\nkonekirjoitus-, piirustus- ja kirjanpitotoimistot, kieltenopettajat,\nsoitonopettajat, pianonvirittäjät y.m.s. saaneet asiakkaita Tampereella.\n\nTampereen käsityön ja pikkuteollisuuden yleiskehitystä uuden\ntaloudellisen vapauden aikana valaisee seuraava viralliseen\nteollisuustilastoon perustuva taulukko:\n\n             _Tampereen käsityö vv. 1815-1900_\n\n                                _käsityöntekijöitä_\n                                              % kaik.     % kau-\n               työ-      yh-     työpaikk.    teoll.      pungin\n    vuonna   paikkoja   teensä    kohden    työntek:stä   väestöstä\n\n    1815        51        82        1.6         55          10\n    1820        66       119        1.8         55          12\n    1830        89       207        2.3         71          13\n    1840       111       240        2.2         48          13\n    1850       116       380        3.3         11          12\n    1860       143       448        3.1         16           9\n    1865       135       398        2.9         14           7\n    1870        79       270        3.4          7           4\n    1875        89       384        4.3          9           5\n    1878       116       341        2.9          9           3\n    1885       153       329        2.2          8           2\n    1890       209       883        4.2         16           5\n    1895       277     1 082        3.9         17           4\n    1900       245     1 451        5.9         14           4\n\nNämä numerot niukkuudessaan kertovat murrosajasta, joka\nvallitsi Tampereen käsityössä kuusikymmenluvulta alkaen aina\nkahdeksankymmenluvulle saakka. Ennen tämän murrosajan alkua,\nvanhain työolojen vallitessa, näyttää Tampereen käsityö tasaisesti\nkasvaneen ja edistyneen. Työpaikkain luku kasvoi, verstaat vähitellen\nkasvoivat, niin että v. 1850 kutakin käsityöverstasta kohden tuli 3.3\ntyöntekijää, mestari niihin luettuna. Vaikka käsityöntekijäin lukumäärä\nneljäkymmenluvulta lähtien alkoikin jäädä varjoon tehdastyöväen\nlaajenevain joukkojen rinnalla, kesti vanhan käsityön kukoistusta\nkuitenkin vielä viisikymmenluvullakin.\n\nEi tarvitse kauan tarkastaa tuota vanhaa käsityötä huomatakseen, että\nsen elämä oli lähimmässä yhteydessä lähiseutujen maataloudellisen\nelämän kanssa. Maalaistarpeita tyydyttävät käsityöläiset, kuten\nvärjärit, nahkurit, satulasepät, kuparisepät, vaskenvalajat y.m.,\nolivat silloin kaupungin käsityöläiskunnan niin miesluvultaan kuin\narvoltaan huomattavimpana osana. Nämä niin sanoaksemme maakunnan\nammatit silloin kasvoivat ja kukoistivat, mutta paikalliset eli\nkaupunkilaisammatit kituivat tai jos kasvoivat, niin eivät juuri\narvossa ja varallisuudessa.\n\nKaikelta taholta rupesi kuusikymmenluvulla, ja jo aikaisemminkin, häviö\nuhkaamaan tätä vanhaa käsityötä. Ensinnäkin se sisällisesti ravistui ja\nränstyi ja tämä sisällinen taantuminen oli sitä näkyvämpi mitä enemmän\nkäsityö joutui ristiriitaan uusien vapaiden työmuotojen kanssa. Eräs\ntamperelainen kirjeenvaihtaja kertoo v. 1857 Tampereen käsityölaitosten\nolevan perin alhaisella kannalla: \"Käsityölaitosten tila (Tampereella)\nkertoo tavallista tarinaa ammattikunta-erioikeuksien vaikutuksesta,\njota ilman olisi vaikea käsittää, miksi niin nopeasti kasvavassa\ntehdaskaupungissa, jolla on ympärillään yleensä hyvinvoipa maaseutu,\nkäsityölaitokset ovat niin suuressa kurjuudessa, vieläpä suuremmassa,\nkuin yleensä maassa. Mitään taidokkaisuutta ei tietenkään kukaan\nvaatisikaan, mutta ken luulee olevansa oikeutettu vaatimaan mitä muita\nominaisuuksia hyvänsä, on hän vaarassa suuresti pettyä. Ainoastaan\nse, joka odottaa rumaa ja heikkoa työtä, voi olla varma siitä, ettei\nerehdy, jos käsityöläismestari muuten katsoo etunsa mukaiseksi\nensinkään suorittaa tilausta.\" Vaikka tässä mainetodistuksessa\nonkin silloisen muodin mukaisia sananparsia, sisältää se myöskin\npaljon totuutta. Eräästä toisenlaisesta ränstymisestä vanhemmissa\nkäsityöläisoloissa on ennen mainittu. Se oli vanhan käsityön alennuksen\naikaa.\n\nToiselta puolen taas joutui käsityö kuusikymmenluvulla taloudellisen\nmullistuksen alaiseksi. Tämä mullistus alkoi jo edellisen vuosikymmenen\nhuonoista vuosista ja oli suoranaisessa yhteydessä maaseudun\ntaloudellisen pulan kanssa. Miten surullisesti sitten kuusikymmenluvun\nkamalat hätäajat vaikuttivat Tampereen käsityöläisoloihin, sitäkin on\nennen lyhyesti kosketeltu.\n\nKäsityön taantumiskautta kesti kauas kahdeksankymmenluvulle saakka.\nKäsityöntekijäin lukumäärä hupeni hupenemistaan kaupungin väkilukuun\nverraten, eikä tämä hupeneminen riippunut väkiluvun nopeasta\nkasvamisesta, vaan käsityöntekijäin lukumäärä pieneni ehdottomastikin.\nAjoittain pienenivät jo verstaatkin.\n\nSiitä syvennyksestä sitten nousi uusi käsityö uusin edellytyksin ja\nuusin keinoin. Uusi käsityö oli nyt selvästi kaupunkilaiskäsityötä,\njonka nojana oli kaupungin oma väestö. Paikallista kulutusta\npalvelevat ammattilaiset olivat nyt kaupungin käsityöntekijäin suurena\npääjoukkona. Mutta paikallinen kulutus oli väkiluvun suuren kasvamisen\nsekä talouselämän yleisen eristymisen ja ammatistumisen vuoksi paljon\nsuurempi ja monilaatuisempi kuin ennen. Omistamalla uusia työmuotoja,\nlisäämällä ammattitaitoaan, ottamalla avukseen kaikenlaisia työkoneita,\nkokoamalla varastoja ja avaamalla myymälöitä oman kaupungin käsityö sai\nhaltuunsa melkoisen osan tavattomasti kasvanutta teollista tuotantoa.\nKäyttämällä hyväkseen uuden ajan kehittyneitä kulku- ja liikeneuvoja\nsaattoi Tampereen käsityö vihdoin lähteä uudelleen valloittamaan vanhaa\nmaakuntaansakin ja jatkamaan siellä isäin taistelua kilpailijoita\nvastaan -- vanhaa taistelua peräti uusissa oloissa.\n\nMielisimmepä väittää, että menneen vuosisadan lopulla Tampereella\njälleen oli jouduttu uuteen käsityön eli pikkuteollisuuden\nkukoistuskauteen. Verratessamme Tampereen käsityötä maamme muiden\nkaupunkien käsityöhön, tulemme virallisen tilaston perusteella\nsiihen huomioon, että vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli\nTampere käsityöntekijäin lukumäärään nähden kolmannella sijalla\nmaan käsityökeskustain joukossa. Helsinki esiintyi silloin käsityön\nvarsinaisena pääpaikkana maassa; enemmän kuin 1/4 kaupunkien\nkäsityöntekijöistä asui niinä vuosina pääkaupungissa. Toisessa sijassa\noli Turku (noin 16 % kaupunkien käsityöntekijöistä). Mutta myöskin\nTampereen merkitys käsityöläiskaupunkina oli huomattavasti noussut,\nniin että sen osalle puheenalaisena aikajaksona tuli noin 8 1/2 %\nkaupunkien ammattilaisten luvusta.\n\nErityisesti huomattavaa on, että Tampereen käsityön asema oli eräässä\nsuhteessa edistynyt varsinaiseen tehdasteollisuuteenkin verraten.\nKaupungin käsityöntekijäin lukumäärä, joka v. 1885 laskelmaimme mukaan\nei tehnyt täyttä 8 %:kaan Tampereen koko teollisuuden työväestä,\noli v. 1890 jo 16 %, viittä vuotta myöhemmin 17 % ja 1900 vielä 14\n% koko teollisuuden työväestä. Todellisuudessa oli käsityöläisten\nsuhdeluku melkoista suurempi, jos laskemme käsityöläisiksi nekin laajat\nkäsityömäisesti toimivat työläisryhmät, joita virallinen tilasto ei\nniiksi katsonut.\n\nVv. 1913 ja 1923 maassamme koottu erikoinen käsityötilasto antaa\nTampereen käsityöstä seuraavan kuvan:\n\n              Tampereen käsityöammatit vv. 1913--1923.\n\n                                      v. 1913            v. 1923\n                                 työ-      palkka-    työ     palkka-\n        ammatit                  paikk.    työntek.   paikk.  työntek.\n\n    läkki-, levy- ja vaskiseppiä   4          23        7        5\n    karkeaseppiä                   3           8        8        6\n    hienomekanikkoja              --          --        1       --\n    korjauspajoja                  1           3        7       16\n    polkupyöräkorjauspajoja       --          --        1        3\n    kultaseppiä                    4          23        5       12\n    metallinvalajia                1           2        1        1\n    kaivertajia                    1           1       --       --\n    kelloseppiä                    9          25       10       34\n    koneseppiä                     1           3        2        3\n    sähköjohtomekanikkoja          3          15        3        5\n    ruukuntekijöitä                1           2        1        2\n    kivenhakkaajia                 3          11        2       --\n    kemiall. laitt. valm.         --          --        1        1\n    lasinleikk. ja kultaajia       4           5       --       --\n    turkkureja                     3          11       --       --\n    nahkureja                      2           5        1        1\n    suutareja                     37          81       47       77\n    satulaseppiä                   2          17        2        5\n    verhoilijoita                  1           1        7       12\n    harjantekijöitä                2           7       --       --\n    uutimenkutojia                 1          --       --       --\n    trikoon- ja sukankutojia       2           7        3        5\n    ompelijattaria                32         119       21       94\n    muotiompelijattaria            4          20       11       40\n    räätälejä                     39         146       37       52\n    taideompelijattaria            5          14        3        8\n    hatun- ja lakintekijöitä       3           6        2        5\n    korsetin- ja liivintekijöitä  --          --        1        4\n    kirjansitojia.                 8          39        3       12\n    valokuvaajia                   2           9        8       29\n    sorvareja                      3           4        2        1\n    puuseppiä                     21          66       19       21\n    puunleikkaajia                --          --        1       --\n    suksiseppiä                   --          --        1        4\n    ajoneuvojen valmistajia        1           1       --       --\n    kehyksentekijöitä              5           6        5       12\n    korintekijöitä                 2           3        1        2\n    laatikontekijöitä             --          --        1        3\n    veromyllyjä                   --          --        1        2\n    teurastajia                    2           4        1        8\n    makkaratyöntekijöitä          --          --        1       --\n    leipureja                     12          58       29       76\n    konditoreja                    1           3       --       --\n    virvoitusjuomain valmistajia   3           5        1        6\n    sikarintekijöitä.              1           4       --       --\n    maalareja                      8          70        6       89\n    kirjanpainajia                --          --        1       --\n    leimasimentekijöitä            1           2        1        1\n    partureja                     22          33       34       56\n    kylpylaitoksia                --          --       28       79\n    pesu- ja silityslaitoksia     --          --        6       17\n                        yhteensä 260         862      334    1 101\n\nKun uusi käsityöläistilasto koskee ainoastaan sellaisia teollisia\ntyöpaikkoja, joiden tuotannon arvo jää alle 100 000 mk:n (suuremmat\ntyöpaikat luetaan tehdasteollisuuteen), eivät ylläolevan taulukon luvut\nole verrattavia aikaisempien tilastollisten tietojen kanssa. Kuitenkin\nantaa taulukkomme yleiskäsityksen käsityön alenevasta merkityksestä\nTampereen teollisessa tuotannossa, joskin häviäväin käsityönhaarain\nsijalle onkin syntynyt joukko uusia käsityömäisesti toimivia liikkeitä.\n\nTaantuminen ja kuolema on siten lakkaamatta kulkenut uudenkin käsityön\nkintereillä. Uusien ammattien lakkaamatta syntyessä on vanhoja\nammatteja lakkaamatta kuollut. Pääaiheena ammattien kuolemiseen ovat\nolleet teknilliset uudistukset, jotka ovat luoneet uusia väestön\ntarpeita paremmin tyydyttäviä käsityönhaaroja tai -- tavallisimmin --\nsiirtäneet tuotannon tehdasteollisuuden tai kaupan haltuun.\n\nVanhan käsityön harjoittajat olivat arassa yhteiskunnallisessa\nasemassa. Käsityöntekijät jakaantuivat kolmeen ryhmään, mestareihin,\nkisälleihin ja oppipoikiin, joista kullakin oli työelämässä erilaiset\noikeutensa ja velvollisuutensa. Tapa on elänyt Tampereella näihin\nasti, vaikka käsityön olot ovat muuttuneet suuresti entisistä.\nUuden elinkeinolainsäädännön aikana on kisälli- ja mestarilaitos\nollut vain eräänlainen käsityö- ja tehdasyhdistyksen hoitama\nkoristeellinen arvo- ja palkintokirja järjestelmä, jolla ei ole\nsuurta käytännöllistä merkitystä, vaikka kyllä kasvatuksellinen\narvo. Käsityö- ja tehdasyhdistyksen 60-vuotisen toiminnan ajalla\n1868--1927 on Tampereella annettu kaikkiaan 529 kisällikirjaa. Kuinka\nannettujen kisällikirjain luku on vuosikymmenien kuluessa vaihdellut ja\nvähentynyt, näkyy seuraavista luvuista:\n\n    vuosikymmenet   kisällikirj.    vuosikymmenet   kisällikirj.\n\n     1868--1877        126           1898--1907         48\n     1878--1887        154           1908--1917         64\n     1888--1897         98           1918--1927         39\n\nVuosikymmenellä 1918--1927 annetuista 39 kisällikirjasta oli koko\n15 Tampereen yleismaanviljelysnäyttelyn aikana v. 1922 järjestetyn\nkäsiteollisuusnäyttelyn yhteydessä annettava.\n\nMestarikirjoja annettiin Tampereella vuosikymmenellä 1868--1877\nvielä 58, seuraavalla vuosikymmenellä ainoastaan 12, mutta\nvuosikymmenellä 1918--1927 koko 53, joista kuitenkin koko 21 v:n 1922\nkäsiteollisuusnäyttelyn yhteydessä.\n\nOppilaita on useassa Tampereen ammatissa pidetty säännöllisellä\ntavalla äskeisiin aikoihin saakka. Monessa ammatissa on viime aikoihin\nasti ollut tapana ottaa jokseenkin vanhoja oppipoikia. Vielä v. 1898\nkuuluu, että Tampereella otetaan moneen ammattiin oppilaita vasta 20\nvuoden ijässä. Puusepän oppiin ilmoitettiin v. 1893 tultavan noin\n18 vuotisena, leipurin oppiin tavallisesti 15 vuoden vanhana. Sitä\nnuorempain työntekijäin käyttäminen on Tampereen käsityössä aina ollut\nharvinaista. Käsityön oppineen työväen valituksista päättäen käytettiin\nTampereen käsityössä menneen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä\noppilaita ja oppimatonta työväkeä liiallisesti. Tampereen\ntyöväenyhdistyksen työtiedustelussa v. 1888 valittivat värjärin- ja\nkirjansitojantyöntekijät, että paljon oppimatonta väkeä pidettiin\nheidän vahingokseen. Suutarintyöntekijät valittivat, että oppipoikia\nliiaksi rasitettiin. Puusepän- ja nahkurintyöntekijät paheksuivat\nsitä, että mestarit pitivät liian paljon oppilaita sällien vahingoksi.\nYleisesti valitettiin, että vieraita ja kulkutyömiehiä käytettiin\nylen paljon. Samanlaatuisessa tiedustelussa v. 1893 ilmoitettiin\npuuseppäin puolelta, ettei oppilaita pidetty sälleihin verraten liian\npaljon, vaan että siinä kohden ylimalkaan vallitsi kohtuullinen suhde.\nLeipurintyöntekijät valittivat päinvastaisen seikan vallitsevan heidän\nammatissaan. Räätälien ammatista huomautettiin, että kahdessa paikassa\noli liian paljon oppilaita opinkäyneisiin verraten.\n\nV:n 1913 käsityöläistilaston mukaan oli Tampereen käsityössä vielä\n151 oppilasta (maalareilla 25, räätäleillä 25, leipureilla 20,\nkirjansitojilla 15, kellosepillä 13, mutta useilla ammateilla ei\nenään yhtään). V. 1923 oli oppilaita kaupungin käsityöammateissa\nenään vain 26, joista kellosepillä 10, partureilla 7 ja kaikilla\nmuilla yhteensä 9! Käsityöoppilaiden olot ovat joutuneet uudelle\nkannalle käsityöläisopetuksessa tapahtuneen kehityksen ja v:n 1923\noppisopimuslain kautta.\n\nSuuria muutoksia käsityön oloissa on saanut aikaan naisten työ.\nTampereen käsityössä työskenteli virallisen teollisuustilaston mukaan\nnaisia:\n\n    v. 1885      30 eli  6.1 % kaikista käsityöntekijöistä\n    v. 1900     235 eli 16.2 %    \"             \"\n\nTilasto on kuitenkin juuri naisten käsityöhön nähden erittäin\nvaillinainen, joten edellä olevat naisten työtä esittävät luvut,\nvarsinkin v:n 1900, oikeittain olisivat tuntuvasti suurennettavat.\nPaitsi kirjansitoma-, leipoma- ja neuloma-ammateissa esiintyi v. 1885\nnaisia myöskin satulasepän, karstamaakarin, suutarin ja valokuvaajan\nammateissa; v. 1900 työskenteli naisia lisäksi puusepän, sorvarin,\nteurastajan, makkarantekijän, parturin ja useissa metallityönkin\nammateissa. Myöhemmin saa etsiä sellaista ammattia, jossa ei\ntyöskentelisi naisia. V. 1923 oli naisia 40 % kaupungin käsityön\npalkkatyöläisistä.\n\nKäsityön piirissä esiintyi jo vanhoina aikoina monenlaisia laitoksia,\njoiden tehtävänä oli tukea tätä elinkeinoa ja sen harjoittajia.\nSellaisia laitoksia olivat vanhat mestarien ja kisällien järjestöt,\nvanhat käsityöntekijäin eläkekassat ja vihdoin nuo aikaansa niin\nkuvaavat sunnuntaikoulut, jotka neljäkymmenluvun alussa alkoivat\ntoimintansa käsityöläisten kohottamiseksi. Tampereellakin oli ollut\nvastaavia pyrkimyksiä. Erittäinkin sunnuntaikouluilla ja iltakouluilla\noli aikoinaan suuri merkitys käsityön työväen joukossa, jonka\nhenkisistä tarpeista ei ennen oltu millään tavoin huolehdittu.\n\nTampereen sunnuntai- ja iltakoulut jatkoivat toimintaansa aina\nv:een 1885 saakka. Mainittuna vuonna annettiin asetus, joka näiden\nkoulujen sijaan perusti uuden koululaitoksen, n.s. _alemmat ja ylemmät\nkäsityöläiskoulut_. Kun kaupungeissa kansakoulut jo olivat kehittyneet\nniin, ettei ammattikoulujen niinkuin ennen tarvinnut pitää huolta\noppilaittensa alkeistiedoista, voitiin alempain käsityöläiskoulujen\nopetus nyt keskittää tärkeimpiin ammattiaineisiin. Näitä kouluja oli\nasetuksen mukaan pidettävä ei ainoastaan sunnuntaina, vaan sen lisäksi\nainakin yhtenä arki-iltana. Ylemmän käsityöläiskoulun, joka oli tuleva\niltakoulujen sijaan, tuli antaa jatkuvaa ammattiopetusta viitenä iltana\nviikossa. Näillä ehdoilla luvattiin valtion puolesta maksaa puolet\nnäiden koulujen kustannuksista, jos kaupungit, käsityöläisyhdistykset\ntai muut niitä perustaisivat. Koulujen perustajilla oli oikeus\nlaajentaa opetussuunnitelmaa asetuksen vaatimusten yli, jos vain muuten\nasetuksen yleiset ehdot täytettiin.\n\nTampereella ryhtyi Käsityö- ja tehdasyhdistys v. 1886 perustamaan\nkäsityöläiskouluja, sittenkuin kaupungin sunnuntaikoulut oli\nilmoitettu lakanneen. Alussa vuotta 1887 oli koulusuunnitelma\nvalmis. Kun kaupungin käsityöläisoppilaat yleensä olivat\nkouluakäymättömiä maalaispoikia, katsottiin heitä varten tarpeelliseksi\nperustaa erityinen valmistava luokka, joka olisi kaksivuotinen\n(kaksi-osastoinen) ja olisi työssä viisi tuntia viikossa. Alempi\nkäsityöläiskoulu olisi yksivuotinen ja toimisi seitsemän tuntia\nviikossa; ammattiaineena olisi piirustus. Ylempi käsityöläiskoulu,\njossa ammattiaineina olisivat alkeis- ja ammattipiirustus ja\nkoristepiirustus, työskentelisi viisitoista tuntia viikossa. Koulujen\nmenot laskettiin 7 995 markaksi, kaluston ostoa ja vahtimestarin\npalkkaa lukuunottamatta. Kunnalta saatava vuotuinen kannatus oli\narviolaskun mukaan Smk. 3 447:50.\n\nPääasiallisesti tämän suunnitelman mukaisesti Tampereen\nkäsityöläiskoulut sitten toimivat, tarpeen mukaan\nsovelluttaen toimintaansa vv. 1900 ja 1920 annettuja yleisiä\nkäsityöläisopetussäännöksiä. Oppilasluku Tampereen käsityöläiskouluissa\non ollut verraten suuri, mutta v. 1918 tuli taantumus. Vielä v. 1922\noli oppilaita 118, mutta seur. v. ainoastaan 65. Käsityöläiskoulujen\njohtajina toimivat vuosikymmenien ajat opettajat Herman Niemi ja\nE. Kalkkinen. Tärkeiksi käsityöläisopetuksen ahjoiksi ovat viime\nsukupolven aikana tulleet kunnalliset _ammattikoulut_, jotka ovat\njärjestetyt kansakoulujen jatko-opetukseksi.\n\nToinen mainittava käsityöläislaitos Tampereella on ollut _Tampereen\nkäsityöläisten ja tehtailijain eläkerahasto_. Tämä eläkerahasto\non vanhimpia kansalaisten vapaita taloudellisia yhteisyrityksiä\nTampereella. Eläkekassan pohjaraha hankittiin v. 1860 pidetyillä\narpajaisilla, joiden puhdas tulo teki 123 ruplaa 22 kopeikkaa.\nRahastohankkeen alkuunpanija näyttää olleen värjäri H. Liljeroos vanh.,\njonka monipuolisesta ja etevästä toiminnasta eritoten käsityöläisluokan\nhyväksi on monta muistoa. V. 1861 hyväksyttiin apurahastolle säännöt\nja laitos alkoi toimia. Mutta toiminta oli heikkoa ja vuosikokouksessa\n1867 todettiin kassan asiain olevan \"jotensakin rappiolla\".\n\nLiljeroos näyttää nyt ottaneen toimekseen alkuunsa kuihtuneen apukassan\npelastamisen tulevaisuudelle. V. 1868 annetun elinkeinolain johdosta\noli kaupungissa muodostettu käsityöläisyhdistys, jonka valtuusmiesten\nensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli Liljeroos. Tässä yhdistyksessä\nhän ehdotti, \"että yhtiö ottaisi käsityöläisten apukassaa hoitaakseen\nja muuttaisi sen eläke- eli pensionikassaksi, kuitenkin sitä\nedellyttäen, että apukassan perustajat siihen suostuisivat\". V. 1871\nmuodostettiinkin apukassa käsityöläisten eläkekassaksi ja sellaisena\nse toimi seuraavana aikana. Mutta uuden elinkeinolain määräysten\njohdosta eläkelaitos muutettiin v. 1886 \"Tampereen käsityöläisten ja\n_tehtailijain_ eläkerahastoksi\". Eläkelaitoksen osakkaat ovat olleet\nperin harvat. V. 1898 heidän lukunsa ilmoitettiin seitsemäksi, niistä\npari pankinjohtajaa, ja rahaston varat Smk:ksi 36 760:10.\n\nV:n 1868 elinkeinoasetuksen mukaan oli Tampereellekin perustettava\nvaltuuskunta käsityön ja käsityöläisten etujen valvomista varten.\nMaistraatin edessä valittiin samana vuonna viisi käsityöläistä\nensimmäiseksi valtuuskunnaksi. Lopulla vuotta yhtyivät kaupungin\ntehtailijatkin seuraan, koska eivät perustaneet omaa yhdistystä.\nYhdistys, jonka säännöt kuvernööri vahvisti, kutsui itseään \"Vapriki\nja käsityöläisyhtiöksi\". Mutta jo v. 1870 vaativat käsityöläiset\ntehtailijain eroamista yhdistyksestä, koska käsityöläisten\neläkerahasto, jonka hoidon yhdistys oli ottanut haltuunsa ja jonka\nvaroja oli päätetty yhdistyksen varoilla kartuttaa, vaati tällaista\neroamista ja koska muutenkin elinkeinolain vaatimukset tehtailijoihin\nja käsityöläisiin nähden olivat hyvin erilaiset. Kun tehtailijain\npuolelta ei vastustettu eroa, tuli siitä maistraatin päätöksellä v.\n1871 tosi ja _Käsityöläisyhtiö_ jatkoi omavaraisesti toimintaansa\naina v:n 1879 elinkeinolain voimaantuloon saakka. Ensimmäisenä\npuheenjohtajana toimi värjäri H. Liljeroos vanh. vuoteen 1869 ja\nhänen seuraajanansa satulaseppä K. L. Rosengren. Yhdistyksen kannasta\nkäsityöläissivistyksen asiassa on mainittava, että se v. 1875 työväen\nkoulunkäynnin hyväksi puolusti \"pieniä ankaruustoimenpiteitä\", kun\nsivistys ei vielä ollut käsityöläisten kesken riittävästi levinnyt. V.\n1873 päätti yhdistys asettaa muutamia käsityöläismestareja valvomaan\noppilaiden käyntiä sunnuntaikoulussa. Samana vuonna yhdyttiin\nkirkkoherra Törnuddin yhdistyksen kokouksessa tekemään ehdotukseen,\nettä käsityöläismestarit, kisällit ja oppilaat tekisivät yhteisen\n\"striken\" juoppoutta ja huonoa elämää vastaan. Käsityöläispiireissä\nvallitsevani parhaiden harrastusten suunnasta siten tämänkin\nyhdistyksen lyhytaikainen toiminta on kauniina todistuksena.\n\nV:n 1879 elinkeinolain johdosta rupesi \"käsityöläisyhtiö\" seuraavan\nvuoden alussa muodostamaan olojansa uuden lain mukaisiksi. Tehtailijain\nyhtyminen yhdistykseen synnytti nytkin jupakan. Kun yhdistymistä\nkäsityöläisten puolelta v. 1881 esitettiin, suostuivat pienemmät\ntehtailijat siihen mielihyvällä, ja koska tehtailijoilla ei ennestään\nollut mitään laillista yhdistystä, laadittiin säännöt yhteistä\nyhdistystä varten, jotka säännöt kuvernööri 14 p. huhtik. 1881\nvahvisti. Suuret tehtailijat valittivat senaattiin, anoen päästä\nerilleen yhdistyksestä. Päätös ei ollut vapauttava, ja v. 1885 saadun\nhovioikeuden päätöksen mukaan oli tehtaiden ja teollisuusyhtiöiden\nmaksettava vuotuiset jäsenmaksunsa yhdistykseen.\n\nSillä välin oli Tampereen _Käsityö- ja Tehdasyhdistys_ alkanut\ntoimensa v. 1881 vahvistettujen järjestyssääntöjensä mukaan.\nYhdistyksen ulkonainen järjestys: yhdeksänmiehinen valtuuskunta,\nsäännökset jäsenten vuosimaksuista (\"4 markkaa ammatin harjoittajilta\nylimalkaan, mutta 20 markkaa niiltä, jotka teoksiensa valmistamiseksi\npitävät koneellista käytinvoimaa tai liikettänsä harjoittavat\nsiihen verrattavassa laveudessa\"), kisälli- ja mestarikirjoista,\nvaltuusmiesten kokouksista ja yhdistyksen täysikokouksista y.m.s.,\neivät ole merkillisiä. Huomattavammat ovat seuraavat sääntöjen pykälät:\n\n\"Yhdistyksen jäsenet tunnustavat itsensä velvollisiksi, kukin\nkohdastansa, kustantamaan kisällioikeuden saamiseksi jossakin ammatissa\ntarpeellista opetusta sunnuntaikoulussa tahi muussa elinkeinoja varten\nolevassa oppilaitoksessa kaikille heidän palvelukseensa kirjoitetuille\ntahi kontrahdilla otetuille oppilaisille; ja ovat yhdistyksen\nvaltuusmiehet velkapäät tarkasti silmällä pitämään, ettei tätä\nvelvollisuutta laiminlyödä.\" (§ 13).\n\n\"Yhdistyksen tulee huolenansa pitää, että varoja myöten matkustusapua\ntahi muita soveliaita kehoituksia antamalla nuoremmille työntekijöille,\njotka ovat pääsneet kisälleiksi ammatissansa, nousevassa työläisten\nsukupolvessa herätetään ja vireillä pidetään halua oppitietojen ja\ntyötaidon enentämiseen siinä ammatissa, johon itsekukin on ruvennut.\"\n(§ 14).\n\nKäsityöläisten harrastussuuntia kuvaa myöskin seuraava v:n 1881\nsääntöjen pykälä: \"Kaikki yhtiötä koskevat kirjat, millä nimellä tai\nmistä laadusta ovatkin, kirjoitetaan Suomen kielellä.\" (§ 15).\n\nHalki vuosikymmenien on Käsityö- ja tehdasyhdistys ollut Tampereen\nkäsityöläisten elinkeinollisten ja yhteiskunnallisten pyrintöjen\nkeskuselimenä. Sen sääntöjä on vähässä määrin muutettu vv. 1914 ja\n1927. Erityinen työvaliokunta (valmistusvaliokunta) on ollut toimessa\nv:sta 1919. Jäsenmäärän vaihtelut ilmenevät seuraavista luvuista:\n\n    vuonna   jäseniä   ammatteja      vuonna   jäseniä   ammatteja\n\n    1868        85        38          1918       474        77\n    1898       300        52          1928       567        45\n\nYhdistyksen säännöllisiin toimialoihin on kuulunut kisälli- ja\nmestarikirjain antaminen, pyydettyjen lausuntojen antaminen,\nkäsityöläisten ammattiopetuksen valvominen, matka-apurahain jakaminen,\njota varten v:sta 1882 alkaen saatiin kaupunginvaltuustolta\nanniskeluvaroja, ammattiaikakauskirjain hankkiminen kaupungin\nkäsityöläisille, ammattivalistustilaisuuksien ja juhlain\ntoimeenpaneminen j.n.e. Erityisesti ovat mainittavat yhdistyksen\naikaansaamat oppilaiden ja nuorten työntekijäin töiden menestykselliset\nnäyttelyt Tampereella. Ensimmäinen niistä pidettiin v. 1901 ja\nmyöhemmin on niitä kaupungissa pidetty Tamperetta laajempaa piiriä\nvarten vv. 1905, 1908 ja Tampereen maanviljelysnäyttelyn yhteydessä\nv. 1922. Suuria \"mestarivihkiäisiä\" on pidetty vv. 1913 ja 1915.\nYhdistys on ollut säännöllisesti edustettuna maan yleisissä\nteollisuudenharjoittajain kokouksissa, joita on pidetty Tampereellakin\nvv. 1881, 1905 ja 1924 (teollisuuspäivät).\n\nV. 1919 yhdistys hankki itselleen oman tarkoitukseen riittävän\nosakehuoneuston Läntisenkadun 27:ssä. Siellä on vuodet läpi pidetty\nyhdistyksen, sen valiokuntain ja ammattiryhmäin kokouksia; v. 1925 oli\nkokouksia 314. Yhdistyshuoneustoon on sijoitettu yhdistyksen runsas\nkirjasto ja kiinnostava käsityöläismuseo.\n\nKäsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuutettujen puheenjohtajina ovat\nolleet: tehtailija A. Vuorinen vv. 1880--1885, teknikko J. Holmstén\n1885--1887, tehtailija H. Liljeroos nuor. 1887--1889, kultaseppä G.\nLindell 1889--1896, räätäli G. Grönroos 1896--1898, kelloseppä J.\nHollt 1898--1906 ja nahkatehtailija J. N. Salminen 1906--. Sihteerinä\non v:sta 1882 alkaen toiminut teknikko J. Holmsten-Heiniö, koko\nyhdistyksen sielu.\n\nMyöskin vapaamuotoisemman toiminnan herättämistä Tampereen\nkäsityöläispiireissä on käsityö- ja tehdasyhdistys harrastanut.\nV. 1889 yhdistys kannatti ammattiyhdistysten perustamista työväen\nsiveellistä valvomista varten. Ammattiyhdistykset eivät kuitenkaan\nsyntyneet käsityö- ja tehdasyhdistyksen vaikutuksesta, vaan\nkeskittyivät työväenyhdistykseen, jonka hartaimpia alkajia monet\nkäsityöläismestaritkin olivat. Mutta kun työväenliike, joka yhä\nenemmän alkoi vaikuttaa käsityöntekijäinkin joukossa, viimein\nkääntyi suunnille, joille eivät vaikuttavat käsityönharjoittajat\nkatsoneet voivansa sitä seurata, heräsi käsityöläisyhdistyksessä uusi\nharrastus koota käsityöläisten laajempia kerroksia käsityön yleisten\netujen ja työnantajain ympärille. Näin jo kahdeksankymmenluvulla\npuuhattu käsityöläisseura toteutui v. 1895 perustettuna _Tampereen\nTeollisuusklubina_. Kun tämä seura kuoli, on sen työn jatkajaksi v.\n1922 perustettu _Ammattiklubi_, joka edelleenkin on toiminnassa. (16)\n\n\n\n\nKULKUNEUVOT JA LIIKENNELAITOKSET.\n\n\na) Höyrylaivaliike: Näsijärven höyrylaivaliike. -- Höyrylaivaliikkeen\nalku Suomessa ja Näsijärvellä. \"Ahti\". Laivatie Virtoihin. \"Ilmarisen\"\nkulku maalla ja merellä. \"Storfurst Wladimir\". Näsijärven uudemmat\nhöyrylaivaolot. Halkoliike. Uusia perkauksia ja kanavoimisia.\n\nTampereen--Hämeenlinnan höyrylaivaliike: Aadolf Törngren ja \"Laukko\".\n\"Ilmarisen\" matka Hämeenlinnaan. \"Elias Lönnrot\" ja \"Vanaja\".\nLaivaliikkeen kukoistus. Lempoisten kanava. -- Laivaliikkeen\ntaantuminen. \"Elias Lönnrot\" matkaa pohjoiseen.\n\nKaupungin satamat: Mustanlahden satamatöitä. -- \"Laukon tori\" ja\nPyhäjärven satamatyöt. -- Satamaliike.\n\nb) Rautatiet: Hämeenlinnan--Tampereen rata. Ensimmäiset suunnittelut.\nTutkimus 1860--1861. Tamperelaisten anomus 1861. Loistavia laskuja.\nRautatieasiat seisahtuvat. \"Törngrenin rata\". -- Vv:n 1863--1864\nvaltiopäivät. Lahden ja Tampereen ratain kilpailu. Asia lykkääntyy.\n-- Pietarin radan rakentaminen. -- Turun--Tampereen--Hämeenlinnan\nyksityisratapuuha. V:n 1872 valtiopäivät. -- Ruhtinas Uhtomskin\nhuijaus. -- Valtion rata Tampereelle. Ratatyöt. Rata avataan 1876.\n-- Vaasan rata. -- Porin rata. -- Tampereen asema. -- Tampereen\nrautatieliikenne.\n\nc) Tampereen liikennelaitoksia: Tampereen tullikamarin kehittyminen ja\nliike. -- Tampereen postiliikenne. Vanhoja oloja. Pienestä suureksi. --\nSähkölennätin. -- Puhelin.\n\nVanhat kulkuneuvot. Maantiet. Vanhoja ja uusia liikennesuuntia. --\nKaupunki ja maakunta ennen ja nyt. -- Uusi elinkeinoluokka.\n\n\nPäästyämme työpajasta työpajaan jatkuneen kiertomme päähän palaamme\nulko-oloihin, Tampereen seudun kauniiden maisemain, sen tummain\nharjujen ja valoisain vesien keskellä elävään hyörinään ja liikuntaan.\n\nEntisten aikain syvää rauhaa ja lepoa emme enään näe täälläkään.\nUlkonakin vallitsee ihmisten työssä ja toiminnassa menneen vuosisadan\nviimeisillä vuosikymmenillä sama meluisa ja kiireinen henki, sama\nvoimia kokoova, lukuja summaava, kaikkea elämää suurentava ja uudentava\npyrintö, jonka vaikutuksia jo tunnemme teollisesta tuotannosta.\nKoneet pitävät ylintä ääntä täällä ulkonakin, ne hallitsevat vesillä\nja vainioilla; tehtaissa surisevat työkoneet, täällä kulkukoneet,\nhöyrylaivat ja höyryveturit. Merkilliset ovat näiden uusien\nkoneellisten kulkuneuvojen vaikutukset: ne muuttavat kaukaiset\npanoraamat ilmieläväksi todellisuudeksi, pystyttävät pienillekin\npuuhille suuret taustat, hajoittavat ihmiset maan ääriin ja kuitenkin\nsaavat kaupungit kasvamaan kuin taikavoimalla, luovat kokoon mahtavia\ntaloudellisia voimia, perustavat ihmeteltäviä liikelaitoksia,\nsynnyttävät kokonaan uusia ammatteja ja elinkeinoluokkia. Sanalla\nsanoen: uudet kulkuneuvot ovat siirtäneet koko kaupungin uusiin oloihin\nja tuoneet kaupungin asukkaille ennen tuntemattomia tehtäviä ja\npäämääriä.\n\nNiinpä Tampereellakin seuraa ahdasta ja pikkuporvarillista\n\"markkinakautta\" paljon avara-alaisempi ja suurenmoisempi yleisen\nliikenteen aikajakso; ensin \"höyrylaiva-\" ja sitten \"rautatiekausi\",\njoihin liittyy koko liike-elämän uudistus uutukaisine muotoineen ja\ntapoineen.\n\n\na) Höyrylaivaliikenne.\n\n_Näsijärven höyrylaivaliikenne_. Ennen maamme ensimmäisen rautatien\nvalmistumista olivat höyrylaivat jo miespolven ajat kohisseet Suomen\nvesillä muuttaen yleisiä kulku- ja liikeoloja enemmän kuin yleensä\nluullaankaan.\n\nMaine Suomen höyrylaivaliikenteen alkamisesta tulee karjalaiselle\nliikemiehelle Niilo Ludvig Arppelle, jonka Kiteen Puhoksessa\nrakennuttama höyryalus \"Ilmarinen\" v. 1833 alkoi liikkua Saimaan\nvesistöllä.\n\nVarsinainen höyrylaivaliikenne kuitenkin pääsi vauhtiin ensiksi\nmertemme suurilla kulkureiteillä. Lopulla vuotta 1834 pantiin\nTurussa alkuun osakkeiden merkitseminen yhtiöön höyrylaivaliikenteen\naikaansaamiseksi Tukholman--Turun--Helsingin--Tallinnan linjalle,\nja seuraavana vuonna yhtiö lopullisesti muodostettiin. Yhtiön\nhöyrylaivat \"Furst Menschikoff\" ja \"Storfursten\" alkoivat keväällä\n1837 säännöllisen höyrylaivaliikenteen Tukholman--Pietarin linjalla.\nVähäistä ennen -- syysk. 27 p. 1836 -- oli kuitenkin ruotsalainen\nhöyrylaiva \"Solide\" käynyt Turussa ja siten muodollisesti alkanut\nhöyrylaivaliikenteen Suomen merillä.\n\nSeuraavan vuosikymmenen alussa (1841) kulki rannikkovesillämme jo\nyhdeksän höyrylaivaa, joiden kulkureitit ulottuivat Torniosta Pietariin.\n\nSisävesillä oli Arppen laiva kauan aikaa yksinäisenä ihmeenä. Kesti\nvielä pari- kolmekymmentä vuotta, ennenkuin höyrylaivaliikenne\npääsi mainittavaan vauhtiin edes suurimmilla sisävesillämme. Vasta\nneljäkymmenluvulla lienee Saimaalle ilmennyt toveri \"Ilmariselle\"\nja vasta Saimaan kanavan valmistuttua v. 1856 voidaan katsoa\nhöyrylaivaliikenteen tulleen yleiseksi näillä vesillä, missä kesällä\n1858 jo kahdeksan höyryalusta sanotaan sauhunneen.\n\nPäijänteellä alkoi höyrylaivaliikenne v. 1856. Sen alkaja oli Venäjän\nkruunun rakennuttama höyryalus \"Suomi\".\n\nVuorossa oli nyt Näsijärvi. Vielä vuosisadan puolimaissa liikkuivat\nnäillä vesillä vikkelät veneet ja hitaat halko jaalat ilman kilpailua.\nTurhaan odotteli höyrykulkijaa Muroleen uusi kanavakin, joka\nrakennettiin vv. 1850--1854. Tampereen kaupungin vuosikertomuksessa\n1854 puhuttiin höyrylaivaliikenteestä vain hurskaana toivomuksena.\n\nOlipa toivon toteutuminen kuitenkin jo hyvin lähellä. Ruukinisäntä\nK. A. Wasastjernan moniin muistettaviin yrityksiin kuuluu myöskin\nhöyrylaivaliikenteen alkaminen Näsijärvellä v. 1858. Tämän vesistön\nensimmäinen höyrylaiva oli nimeltään _Ahti_ ja rakennettiin se\nTampereella talvella 1857--1858. Alus oli pieni siipilaiva, 52\njalkaa pitkä ja 9 leveä. Sen puisen rungon rakensi pohjalainen\nrakennusmestari ja koneen valmisti englantilainen insinööri Tampereen\nmasuunin (pellavatehtaan) konepajassa. Laivan kulkunopeus oli ensi\naikoina noin 7--8 km tunnissa, myöhemmin kuitenkin hiukan enemmän;\npäivä sentään osapuilleen kului sen matkaan Tampereelta kuuden\npeninkulman päässä olevaan Ruoveden Ruhalaan (Kauttuun). Omituinen\nkuuluu alus olleen ulkonäöltään ja erimerkillinen oli kertomuksista\npäättäen sen konekin. Hermann Kauffmann kertoo muistelmissaan\nmonta hullunkurista kaskua tämän höyryotuksen laitoksista ja\nelämänvaiheista. Niinpä oli koko konsti panna laivan siipiä käymään\ntaaksepäin. Koneenkäyttäjällä oli monimutkainen puuha saada koneensa\nsitä varten tarpeelliseen kuntoon. Oli ensin suljettava höyryn pääsy\nsilinteriin ja sitten riennettävä käsipyörästä vääntämään koneenosia\ntoiseen asentoon. \"Nämä liikkeet oli hänen kuitenkin tehtävä öljytyn\nsalaman nopeudella,. s.o. sillä välin kuin laivan kulku ja vedessä\nlaahaavat siipilavat pitivät koneen akselia liikkeessä; sillä jos se\nviipyi niinkauan, että siivet ja akseli ehtivät pysähtyä, niin kone\nhelposti pysähtyi toiseen tai toiseen n.s. kuolleeseen kohtaan, s.o.\nakselinveivit jäivät vaakasuoraan sellaiseen asentoon, ettei höyry\nvoinut sitä liikuttaa sinne eikä tänne. Kun tällainen onnettomuus\nsattui, ei syntynyt 'framåtia' eikä 'backia', vaan tuhannen touhua.\nKansimiehen, lämmittäjän tai jonkun muun, joka oli lähettyvillä ja\ntunsi temput, oli silloin nopeasti kuin orava keikahdettava ylös toisen\nsiipihuoneen katolle, avattava siellä oleva luukku, istuttava siihen\nja jaloillaan kerran tai useammasti potkaistava siipilapoja, jotta\nkone vääntyi pois mainitusta kuolleesta kohdasta ja höyry jälleen\npääsi velvollisuuksiansa täyttämään. Potkaisevan miehen tuli kuitenkin\ntietää, oliko potkittava 'framåt' vai 'back', sekä istua vastaavalle\npuolelle luukkua, muuten syntyi höyryä koneeseen päästettäessä\npäinvastainen vaikutus kuin tarkoitus oli.\"\n\nVaihtelevalla onnella ylläpiti \"Ahti\" liikennettä kaupungin ja Ruhalan\nvälillä vielä kesällä 1869, jota seuraavana talvena alus hävitettiin ja\nsen merkillinen kone vietiin sahan koneeksi Längelmäelle.\n\n\"Ahti, joka välistä itse tarvitsi nyhjäyksen päästäksensä eteenpäin,\non kuitenkin vienyt tämän seudun jättiläisaskeleen edespäin\",\nkirjoitettiin tästä laivasta aikoinaan Tampereen sanomalehteen. Eikä\nliene liikaa kirjoitettu.\n\nHöyrylaivaliikkeen päästyä Näsijärvellä alkuun ryhtyi valtio hyvin\nauliisti reilaamaan vesistön pohjoisempiakin kulkuväyliä. V:n 1861\nkulkulaitoskomitea, joka esitti rautatien rakentamista Tampereelle,\nesitti myöskin Tampereen--Virtain kulkureitin perkaamista Tampereelta\nMuroleeseen kuuden ja Muroleesta Virtoihin viiden jalan syvässä\nkulkeville aluksille, ja kun senaattikin oli tähän esitykseen yhtynyt,\nantoi hallitsija 29 p. marraskuuta 1861 käskykirjeen mainitun\nperkaustyön suorittamiseksi. Käskyä ei kiirehditty toimeenpanemaan,\nmutta v:n 1862 katovuoden johdosta hallitus määräsi 30 000 ruplaa\nkäytettäväksi lähivuosina näiden vesiteiden perkaamiseen hätäaputöinä.\nVv:n 1863--1864 valtiopäiville annetussa esityksessä ehdotettiin\nVirtain Toisveden yhdistämistä surullisella kanavalla etelämpiin\nlaivateihin sekä Keuruun reittien saattamista samalla tavoin Ruoveden\nlaivatien yhteyteen. Näiden perkausten ja kanavoimisten laskettiin\nvaativan kustannuksia 136 000 markkaa vuosittain viitenä vuonna.\nValtiosäädyt myönsivät vastaansanomatta anotun 680 000 markan\nmäärärahan. Jos tuota ihmettelemme, niin toiselta puolen muistakaamme,\nettä maamme kulkulaitoksillakin on ollut nuoruudenunelmansa, ja että\nsitäpaitsi Etelä-Pohjanmaan yhdistäminen eteläiseen Suomeen näytti\nsiihen aikaan olevan paljon mahdollisempaa Näsijärven laivatien kuin\nhaaveksitun Vaasan rautatien avulla.\n\nVastaiseksi supistuivat laivateiden raivaamisetkin verraten vähiin.\nV. 1863 perattiin Kautun virta ja kaivettiin Visuveden kaivanto,\njonka kautta laivareitti aukeni aina Virtain Mustaanlahteen saakka,\nminne rakennettiin laituri ja tie. Sitten nälkävuodet ja uudet\nkulkulaitossuunnittelut muualla maassa pitkäksi ajaksi keskeyttivät\nsuuremmat vesityöt Näsijärven puolella.\n\nSillävälin oli uusia höyrylaivan savuja ruvennut tupruttelemaan\nNäsijärvellä. Talvella 1862--1863 rakennettiin Tampereen masuunin\nkonepajassa kahdeksan hevosvoiman koneella varustettu rautainen\npropellialus _Ilmarinen_. Laiva oli konepajan oma ja rakennettiin\ntehtaanisäntä Wasastjernan toimesta, joka halusi näyttää, että hänen\nkonepajassaan kyettiin rakentamaan parempiakin aluksia kuin tuo\npuoleksi siipirikkoinen \"Ahti\". Uusi laiva laskettiin vesille jäiden\nlähdettyä 1863 ja se saattoi häpeään ne monet tamperelaiset, jotka\nolivat uskoneet, että rautainen laiva uppoisi heti kun veteen joutuisi.\n\"Ilmarinen\" oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki Kautun virrasta ylös\nVisuvedelle saakka.\n\nTämän laivan aika Näsijärvellä tuli kuitenkin sangen lyhyeksi, sillä\njo ensimmäisenä kesänään 1863 se hilattiin niinkuin Troijan puuhevonen\nTampereen kaupungin läpi Pyhäjärveen, missä sille alkoivat uudet\nkohtalot.\n\nPoisviedyn aluksen sijaan rakennutti Venäjän kruunu talvella 1863--1864\nTampereen konepajassa Näsijärven liikennettä varten uuden rautaisen\npropellialuksen nimeltään _Storfurst Wladimir_ (Suuriruhtinas\nWladimir). Se oli 90 jalkaa pitkä ja 15 jalkaa leveä ja sen kulkunopeus\noli päälle 15 km tunnissa. Tämä laiva välitti liikennettä Näsijärvellä\nkesillä 1864--1867, ensimmäisenä kesänä Venäjän kruunun omassa\nhoidossa, mutta seuraavina purjehduskausina vuokrattuna yksityisille;\nvuokraajina mainitaan varatuomari Törngren ja kellarimestari Joselin.\nEnsimmäisenä kesänään kulki \"Wladimir\" Tampereen Mustastalahdesta\nVirtain Mustaanlahteen, mutta kun jälkimmäinen satama oli kovin\nyksinäisessä ja autiossa seudussa, päätti laiva myöhemmin matkansa\nVisuveden laituriin. Näsijärven seutulaisten suureksi suruksi\nhajoitettiin \"Wladimir\" kesällä 1869 ja vietiin kappaleina Helsinkiin.\n\nKun myöskin \"Ahti\" v. 1869 väsyi vaivoihinsa, näyttivät Näsijärven\nhöyrylaivaliikkeen tulevaisuuden toiveet niihin aikoihin sangen\nmustilta. Mainittuna vuonna kuitenkin perustettiin Tampereella\nkauppiaiden G. O. Sumeliuksen ja Antti Toikkosen y.m. toimesta\n_Näsijärvi ångbåtsaktiebolag_ (Näsijärven höyrylaiva-osakeyhtiö)\nniminen pienempi yhtiö, joka Tampereen konepajassa rakennutti\n20-hevosvoimaisen höyryaluksen. Laivan nimi oli _Laine_ ja se alkoi\nkesällä 1870 ylläpitää säännöllisiä kulkuvuoroja Tampereen ja Visuveden\nvälillä. V. 1874 lykättiin vesille Näsijärven höyrylaivayhtiön toinen\nalus _Tampere_, joka oli 35-hevosvoimainen ja suurin siihenastisista\nNäsijärven laivoista. Tämä kotikaupungin konepajassa rakennettu\npuinen matkustajalaiva piti siitä lähtien vuosikymmenien halki\nyllä säännöllistä liikeyhteyttä Tampereen ja Näsijärven vesistön\nperimmäisten satamain välillä. Uuden vuosisadan alussa (1904)\nrakennettiin puheenaolevalle yhtiölle Tammelan konepajassa ajanmukainen\nmatkustajahöyrylaiva _Pohjola_, joka aluksi vuorotteli \"Tampereen\"\nkanssa Tampereen--Virtain linjalla. Seuraava Näsijärven reitin\npitkänmatkan matkustajalaivoista oli maalaisyhtiön rakennuttama\n_Tarjanne_.\n\nV. 1870 alkoi kirjakauppias E. Hagelbergin ja porvari Laurénin pieni\n_Toivo_ välittää liikennettä Tampereen--Vilppulan reitillä.\n\nV. 1872 perustivat kauppias A. H. Solin ja kirjanpitäjä K. O. Willgren\n_Näsijärvi transportaktiebolag_ (Näsijärven kuljetusosakeyhtiö) nimisen\nlaivausliikkeen, jolla seuraavina vuosina oli hallussaan useampia\nhöyrylaivoja (\"Sulhanen\", \"Jalo\", \"Koljo\") sekä proomuja ja lotjia.\nWillgren oli aikaisemminkin harrastanut laivaliikettä rakennuttaen v.\n1864 Näsijärvelle \"höyrykoneella varustetun halkojaalan\". Näsijärven\nkuljetusyhtiötä ei yhdeksänkymmenluvulla enään mainita. Sen sijaan 50\n000 markan pääomalla v. 1875 perustettu _Aktiebolaget Neptun_ (Neptun\nosakeyhtiö) paisui vähitellen melkoiseksi liikkeeksi, joka lukuisilla\nlaivoillaan on harjoittanut suurta puutavarain, varsinkin halkojen\nkuljetusta tämän vesistön kaikista lokeroista.\n\nSeitsenkymmenluvun loppupuolella alkoi Näsijärven höyrylaivaliike\nnousta kukoistukseensa. V. 1874 liikkui näillä vesillä kuusi\nhöyrylaivaa (yhteensä 96 hevosvoim.), mutta v. 1880 jo viisitoista\nhöyrylaivaa (260 hv.). Vaasan radan valmistuminen v. 1883 vähensi\nsuuresti tämän laivareitin merkitystä Pohjanmaan ja eteläisen\nSuomen kauttakulkutienä. Paikallinen liike Näsijärvellä sitävastoin\nkasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin Tampereen kaupunki ja teollisuus\npaisuivat ja Näsijärven vesistöpiirin maalaiskunnat edistyivät.\nUusia höyryveneitä, enimmäkseen maalaisyhtiöiden omistamia, ilmestyi\nlakkaamatta välittämään kaupungin ja Näsijärven laiturien välistä\nliikennettä. Halkoliike näillä tienoin nousi muilla Suomen sisävesillä\ntuntemattomaan vauhtiin. Tampereen suuret tehtaat kuluttivat vuosittain\nsuunnattomia määriä halkoja. Määräaikana talvella kokoontuivat\npohjoisten pitäjäin isännät, jotka aikoivat halkoja myydä, Tampereen\n\"halkomarkkinoille\" sopimaan halkoja ostavain tehtaiden tai välittäjäin\nkanssa tulevan suven kaupoista ja hinnoista. Talvella ryskivät kirveet\nja jurnusivat sahat halkometsissä kaukana maanselkäin liepeillä.\nKeväällä uitettiin halot puroja pitkin tutuille tukkireiteille, joita\npitkin niitä sitten lautattiin selkävesille ja ladottiin laivateiden\nvarsille usein kilometrien pitkiin pinoihin. Kaiken kesää Tampereen\nlaivat hinasivat kukkuraisia halkoproomuja Tampereelle ja toivat\nne tyhjinä takaisin kaukaisiin lahtiin ja salmiin, missä kalisevaa\nhalonlastauselämää usein riitti läpi suven syksypimeisiin saakka.\nKortelahden sataman tienoilla Tampereella kohosivat nuo kaikille\nNäsijärven kulkijoille tutut valtavan suuret halkovuoret, joita ahkerat\npinoojajoukot rakensivat portaittain niinkuin ennen Egyptin pyramideja.\nSyksyllä olivat halkovuoret valmiit ja kevääksi ne taas katosivat.\nSiihen tapaan on Tampereen halkoliikettä jatkunut näihin saakka, vaikka\nliiketavat ovat jonkun verran vaihdelleet. Eteläisemmän Näsijärven\nvesistön saarten ja rantain metsät on halkoliike jo aikaa sitten\nkalunnut harvoiksi ja hennoiksi ja kaukaisilla sydänmaillakin se on\nlyönyt laajoja aloja alastomiksi.\n\nNäsijärven laivatie vähitellen kaivautui yhä kauemmaksi pohjoiseen.\nYhdeksänkymmenluvun alkupuolella perattiin Hampaisten ja Toltaan\nsalmet Virroissa, joten esteetön höyrylaivatie avautui Virtain\nkirkolle saakka. Vv. 1897--1898 rakennettiin Muroleen kanava kokonaan\nuudelleen. Vv. 1902--1907 vihdoin kaivettiin Herraskosken suurehko\nkanava, jonka kautta laivaliikenteelle avautui parin peninkulman\npituinen Toisvesi. Siten tulivat kuusikymmenluvun kanavasuunnittelut\nja valtiopäiväpäätökset kunnialla toteutetuiksi näillä kulkuneuvojen\nmuuten karttamilla Satakunnan peräseuduilla. (17)\n\n_Tampereen -- Hämeenlinnan höyrylaivaliikenne_. Vaiherikkaampi kuin\nNäsijärven on ollut Pyhäjärven höyrylaivaliikenteen historia. Siitä\nvoi sanoa, että se on loistanut ja loppunut. Tämä lyhytaikainen\nliikennekausi Tampereen--Hämeenlinnan välisillä ihanilla vesillä\nkukoisti Laukon kartanon kuuluisan isännän Aadolf Törngrenin viirin\nalaisena.\n\nKun tehtaanisäntä Wasastjerna v. 1858 oli rakennuttanut ensimmäisen\nlaivan Näsijärvelle, päätti hänen liiketoverinsa Törngren toimittaa\nvastaavan suurtyön Pyhäjärven puolella. Ja kun hän näihin aikoihin\nharrasti vain suuria liikeyrityksiä, niin piti Tampereen konepajan\nrakentaa hänelle suurempi ja tilavampi alus kuin \"Ahti\", jonka\nmalliseksi ja muotoiseksi uusi laiva muutoin oli tehtävä. Keväällä 1859\nvalmistui tämä uusi laiva ja sai kasteessa nimen _Laukko_.\n\nVaikka Sotkanvirta oli melkein voittamaton vastus tälle kiikkerälle\nja heikkovoimaiselle höyryalukselle, jaksoi se kuitenkin ylläpitää\nsäännöllistä höyrylaivaliikettä Vesilahden ja kaupungin välillä. Jos\nsaapi uskoa laivasta annettuja tietoja, kuljetti se jo ensimmäisenä\nliikekautenaan neljässä kuukaudessa 6 000 matkustajaa, joten \"Laukko\"\nvarmaan oli tarpeellinen seutulaisille ja hyödyttävä isännälleenkin.\n\nKesällä 1863 ilmestyi Pyhäjärvelle toinen höyryalus. Se oli\nTampereen konepajan rakentama ja omistama rautainen propellialus\n\"Ilmarinen\", jonka ihmeellisestä taivalluksesta Näsijärvestä\nPyhäjärveen on edellä kerrottu. Venäjän kruunun puolesta haluttiin\nsaada höyrylaivaliikennettä Hämeenlinnan vesille ja tarjouduttiin\nsitävarten ostamaan \"Ilmarinen\" sillä ehdolla, että laiva omin voimin\nsaapuisi Tampereelta Hämeenlinnaan. Sillä välillä ei siihen aikaan\nvielä ollut Lempoisten kanavaa, vaan oli laivan kuljettava Kuokkalan\nkoskesta ylös. Tamperelaiset liikemiehet kuitenkin tekivät kaupan\nja läksivät seikkailuun. Kolmen päivän ponnistusten perästä saapui\nalus kuin saapuikin Hämeenlinnaan eheänä, vaikka kyllä täydellistä\nuudelleenmaalausta kaipaavana.\n\nUudet omistajat muuttivat \"Ilmarisen\" nimen _Udatshaksi_ ja muutamaa\npäivää myöhemmin se hienoksi maalattuna ja punaisilla samettityynyillä\nvarustettuna kuljetti itse keisaria Hämeenlinnan puistosta\nKarlbergin kartanoon ja takaisin, sillä tavoin ylentäen Hämeenlinnan\nhöyrylaivaliikenteen avajaisjuhlaa.\n\nTätä höyrylaivaliikennettä rupesi hoitamaan aikanaan kuuluisa\n_Vanaja-yhtiö_. Sen syntysanat lausui Törngren siinä innostuttavassa\njuhlassa, jonka Hämeenlinnan asukkaat pitivät puistossaan \"Ilmarisen\"\nsaapumisen ja Törngrenin kunniaksi.\n\nAluksi vuokrasi yhtiö Venäjän kruunulta \"Udatshan\" ja toisen pienen\nhöyryveneen _Strelan_, joka oli ostettu Hämeen vesille Crichtonin\nkonepajasta Turusta. Näillä laivoilla ylläpidettiin liikennettä\nHämeenlinnan ja Tampereen välillä siten, että toinen höyryvene\nkuljetti proomuilla tavaroita Hämeenlinnasta Lempoisiin, mistä tavarat\nmaata myöten siirrettiin kannaksen yli toiseen laivaan, joka ne vei\nTampereelle. Laivat olivat pieniä ja kulkivat hitaasti ja säännöttömin\nkulkuvuoroin, minkävuoksi ihmisiä harvoin matkusti niillä. Kun ei\nVanaja-yhtiö ryhtynyt epäkohtaa korjaamaan, rakennutti Törngren\nTampereen konepajassa omaan laskuunsa uuden matalassa kulkevan\n80-hevosvoimaisen siipihöyryaluksen, jonka piti erityisesti soveltua\nnäille hankalille kulkuväylille. Alus valmistui kesäksi 1865 ja sai\nLaukon entisen kotiopettajan nimen _Elias Lönnrot_.\n\nUusi laiva rupesi heti välittämään liikennettä Tampereen ja Lempoisten\nvälillä, joten molemmat venäläiset höyryveneet joutivat kulkemaan\nHämeenlinnan ja Lempoisten väliä. Liikenne siitä huomattavasti\nvilkastui. Vanaja-yhtiö otti \"Elias Lönnrotin\" omakseen, tilasipa\nitselleen vielä toisenkin aluksen Tampereen konepajasta.\n\n_Vanaja_ -- se oli uuden laivan nimi -- laskettiin vesille keväällä\n1866 ja se kulki onnellisesti Kuokkalan koskesta, jonka silta sitä\nvarten yhtenä helluntaiyönä purettiin ja jälleen rakennettiin, sekä\nalkoi heti välittää liikennettä Hämeenlinnan puoleisella laivatiellä.\n\nTampereen--Hämeenlinnan laivastoon kuului nyt jo viisi höyrylaivaa.\nMutta ei siinä vielä kyllin. Vanaja-yhtiö antoi Venäjän kruunulle\nomansa takaisin ja rupesi hankkimaan itselleen uusia aluksia.\nValkiakosken kanavan valmistuttua v. 1868 ja siten auennutta\nKeski-Hämeen reittiä varten rakennutti yhtiö _Roineen_ ja osti\nv. 1872 _Alku_ ja _Jatko_ nimiset alukset. Liike ja elämä\nTampereen--Hämeenlinnan laivatiellä puhkesi näinä suvina täyteen\nkukkaansa. Matkustajat tottuivat käyttämään ja suosimaan kelpo aluksia,\njotka kahdeksassa tunnissa kuljettivat heidät virkakaupungista\nvapaakaupunkiin tai päinvastoin kaunista tietä ja kulkukeinolla,\njoka väsyttäväin maantiematkain jälkeen tuntui sangen mieluiselta.\nVanaja-yhtiökin lienee ollut jonkin verran tyytyväinen; ainakin korjasi\nse vuodelta 1873 sanomalehtien mukaan voittoa 35 %.\n\nPäälle päätteeksi oli viimeksimainittuna vuonna valmistunut Lempoisten\nkanavakin. Hyvin vanhat aikeet siten olivat toteutuneet. Jo satasen\nvuotta aikaisemmin oli täällä kaivettu alkuun Rikalan kanavaa, mikä\nyritys kuitenkin oli keskeytynyt. Vasta höyrylaiva-aikakautena tuli\nkanavasta tosi, vaikka oikeastaan Tampereen kaupunkia hiukan nolaavalla\ntavalla. Kun näet Pietarin radan suunnittelut alkoivat 1863--64 vv:n\nvaltiopäiväin jälkeen syrjäyttää säätyjen jo hyväksymän Tampereen radan\nrakentamista, niin hallitus jollakin tavoin antaakseen hyvitystä ja\nkorvausta tyytymättömille ilmaisi v:n 1867 säätykokoukselle aikovansa,\nmikäli valtiolla varoja riittäisi, kaivattaa lämpöisiin kanavan m.m.\nhelpottaakseen maan läntisille osille yhteyttä rautatien kanssa.\nKanavatyö, jonka kustannusarvio oli 368 800 markkaa, aljettiin jo\nv:n 1867 lopussa hätäaputyönä -- sellainenhan se muutenkin oli -- ja\njatkettiin sitä pienessä mitassa seuraavan vuoden loppukesään saakka.\nVarain puutteessa olivat työt vuosina 1869 ja 1870 seisauksissa, mutta\n1871 ne pantiin uudelleen käyntiin ripeämmällä vauhdilla, niin että\nliikenne kanavassa saattoi alkaa 28 p. syyskuuta 1873, vaikka kanava\nlopullisesti avattiin vasta seuraavana vuonna.\n\nKolme vuotta kanavan valmistumisen jälkeen valmistui Tampereen\nrautatie. Sen kilpailua ei höyrylaivatie kestänyt. Vanaja-yhtiö\nlakkautti liikkeensä kiiruimman kautta ja sen laivat hajaantuivat\nyksi sinne toinen tänne. \"Elias Lönnrot\" ostettiin Tampereelle\nja hilattiin v. 1876 Pyhäjärvestä Näsijärveen samaa tietä, jota\n\"Ilmarinen\" aikoinaan oli tullut Näsijärvestä Pyhäjärveen; kun liika\nleveys esti \"Elias Lönnrotia\" pääsemästä Muroleen kanavasta läpi,\npyöri se Näsiselällä, kunnes vielä kerran sai vaivautua maataipaleiden\nyli ja vihdoin pääsi vanhuuden lepoon Keurusselälle, jonka vesiä se\nvieläkin vellonee. \"Vanaja\"-laiva sai isäntäin muutoksessa nimen _Adolf\nTörngren_, ja se kulki jonkun aikaa Tampereen ja Hämeenlinnan väliä\nuuden omistajan Emil Hagelbergin lukuun. Mutta iloinen laivaliikenne\nHämeenlinnan--Tampereen reitillä supistui vähimpään mahdolliseen ja\nvastavalmistunut kanava jäi kaipaamaan kulkijoita. Ainoastaan pienten\nhöyryveneiden välittämä paikallinen liike on Pyhäjärvellä uuden\nvuosisadan alussa jälleen vilkastunut. (18)\n\n_Kaupungin satamat_. Höyrylaivaliikenteen syntyminen Tampereen\nvesistöillä pakotti kaupungin panemaan huomiota satamaoloihinsa.\n\nJo Tampereen kaupungin suunnitteluissa 1700-luvulla oli\nvenesatamia pidetty tulevalle kaupungille tärkeinä laitoksina.\nMustanlahden--Kortelahden satamaan rakennettiin laitureja halkolotjia\nvarten. Kuusikymmenluvulla ruvettiin siellä uusiin möljäyksiin,\nkunnes sinne 1893 rakennettiin kerrassaan kivinen rantalaituri\nja aallonmurtaja. Sen jälkeen on sikäläisiä satamalaitoksia\nvielä laajennettu ja parannettu. Tampereen rautatien rakennuksen\nyhteydessä sai kaupunki Näsijärven puolelle satamaradan, kun valtio\njohti pistoradan Naistenlahteen ja rakennutti sinne laiturin. Tätä\nkaupungin syrjässä olevaa laituria on kuitenkin käytetty ainoastaan\ntavaraliikenteeseen.\n\nVähimmin hyötyä, mutta enimmän kustannuksia on Tampereen kaupungille\ntuottanut Pyhäjärven puoleinen satama. Tammerkosken kartalla v:lta\n1860 näkyy pienessä poukamassa viimeisten tehdaslaitosten alapuolella\nmerkittynä pienoinen höyry laivasilta, luultavasti Aadolf Törngrenin\nrakennuttama. Vilkastuneen satamaliikkeen ja -kaupan tarpeeksi\nruvettiin siellä v. 1866 luomaan ja tasoittamaan uutta rantatoria,\njoka nimitettiin _Laukontoriksi_, arvatenkin siellä laituroivan\nkuuluisan höyrylaivan mukaan. Toria tehtiin sitten hätäaputyönä,\nmutta töitä kesti hätäaikain ohikin. V. 1870 ostettiin Laukontorin\nlaajennusta varten tontti n:o 113 Itäisenkadun ja Satamakadun kulmasta,\njoka paikka jo kaupungin ensimmäisissä asemakaavoissa oli jätetty\navonaiseksi, vaikka se sitten oli myyty asuttavaksi. Satamaa ja toria\nsitten miten kuten ylläpidettiin vuosisadan lopulle saakka, jolloin\nsiellä ryhdyttiin laajoihin satamatöihin. Rantaan rakennettiin 160\nm:n pituinen kivinen laiturimuuri ja neliskulmainen, kiviportainen\nvenevalkama, kauneimpia mitä nähdä taittiin. Mutta maksoikin se huvi\npäälle 160 000 markkaa. Nämä työt valmistuivat v. 1900. Samaan aikaan\nsuoritettiin täällä muitakin satama- ja rannansuojaustöitä, jotka\n1898 ja 1899 vuosien tulvain synnyttämät vahingot olivat tehneet\nvälttämättömiksi. Ratinanniemeen rakennettiin suuritöinen suojus,\nRatinansalmea oli ruopattava ja yksin tein ammuttiin pois keskellä\nsalmea oleva historiallinen _Kuninkaankivi_, se kun oli laivaliikkeelle\nalituisena haittana. Nämä lisätyöt tuottivat kaupungille päälle 50 000\nmarkan ylimääräisen kustannuksen.\n\nSatamain ylläpitäminen ja satamaliikkeen järjestäminen ja hoito\naiheuttivat kaupungille melkoisia menoja, joita koetettiin korvata\nsatamaliikkeen verottamisella. Näsijärven vanhoja halkokippareita\nverotettiin liikkeestänsä, ja satamassa käyviltä aluksilta otettiin\nsiellä jo aikaisin erityinen satamamaksu, joka oli suoritettava\nkaupungin rahastonhoitajalle. Laukontorin tuottamain kustannusten\nkorvaamiseksi ruvettiin siellä jo 1867 kantamaan pientä satamamaksua\nsaapuvan tavaran painon ja laadun mukaan. Aste asteelta kaupungin\nsatamatulot sitten nousivat, niin että ne v. 1888 olivat 3 896 ja 1900\nkaikkiaan 24 000 markkaa.\n\nTampereen satamaliikkeen laadusta ja suuruudesta mainittakoon, että\nNäsijärven satama-alueen kautta kulki v. 1895 halkoja 34 682 metr.\nsyltä ja hirsiä ja tukkia 122 668 kpl. sekä v. 1900 halkoja 49 198\nmetr. syltä ja hirsiä ja tukkeja 200 257 kpl.\n\nSatamain hallintoa varten vahvistettiin kaupungille 1 p. jouluk.\n1874 satamajärjestys. Sen johdosta kaupunki seuraavana vuonna\nasetti erityisen satamamestarin viran, josta palkaksi määrättiin\n10 % satamatuloista, kuitenkin niin, että alin palkka olisi 800\nmarkkaa. Tästä alusta on sitten vähitellen kehittynyt pysyvä\nsatamakonttorilaitos. (19)\n\n\nb) Rautatiet.\n\n_Hämeenlinnan -- Tampereen rautatie_. V. 1876 valmistui Tampereen\nensimmäinen rautatie. Tavallisesti näkee jälkimaailma siinä\ntapahtumassa ainoastaan säännöllisen kehityksen luonnollisen tuloksen:\nkun kerran oli rakennettu Suomen ensimmäinen rautatie, olihan sitä\nluonnollisesti jatkettava kauemmas sisämaahan, lähinnä Näsijärven\nvesistölle ja sen lupaavaan tehdaskaupunkiin. Niin yksinkertainen ja\nhelppo ei se asia kuitenkaan ollut; kaksikymmentä vuotta sitä päässä\nja paperilla rakennettiin, monien mutkien ja tuhansien tuskien kautta\noli tämän suuren puuhan kuljettava, ennenkuin se toteutui. Näistä\nTampereen radan koukkuisista alkuvaiheista on tässä lyhyesti kerrottava\njo siitäkin syystä, että niiden ääressä näemme Tampereen henkilöitä ja\noloja uudessa valossa.\n\nJo lopussa neljäkymmenlukua laadittiin kenraalikuvernööri\nMenschikoffin toimesta suuressa valtiosalaisuudessa Suomen ensimmäisen\nrautatien, Helsingin--Hämeenlinnan radan, suunnitelmia. Kun\nseuraavan vuosikymmenen alussa hallituksen aikeet tulivat yleisemmin\ntunnetuiksi, syntyi niiden yhteydessä puheita ja toiveita rautatien\njatkamisesta Tampereelle saakka. Ne olivat tietenkin ainoastaan\netäisiä, vaikka siltä hauskoja haaveita. Mahdollisesti tamperelaiset,\njotka viisikymmenluvun ensi vuosina hyvin valppaasti valvoivat\netujansa maan mahtavan kenraalikuvernöörin edessä, sanoivat hänelle\nsanasensa kaupunkiin saatavan rautatienkin puolesta. Toiveet eivät\nkuitenkaan liene olleet suuret, koskapa esim. kaupunginkertomuksessa\nv:lta 1854 tyydytään sen vaatimattoman ajatuksen lausumiseen, että\nrautatien jatkaminen Hämeenlinnaan saakka ja höyrylaivatien avaaminen\nHämeenlinnasta Tampereelle vilkastuttaisi Tampereen kauppaa ja\nelinkeinoja. Pian lakattiin sellaistenkin toiveiden ilmituomisesta, kun\nItämainen sota syttyi ja veti hallituksen ja kansan huomion toisaalle.\n\nSodan loputtua heräsi rautatiekysymys uudelleen ja tällä kertaa aivan\nuudella vauhdilla ja täydellä todella. Se ei nyt enään ollut virastojen\nsalakähmäistä hanketta, vaan yleinen isänmaallinen asia, jota\nvapaamielisemmät hallitusmiehetkin kaikella tarmolla koettivat edistää.\nKuuluisassa senaatin istunnossa 24 p. maalisk. 1856 keisari Aleksanteri\nII käski senaatin muiden edistystoimien muassa ryhtyä myöskin\nkulkulaitosten parantamiseen. Viipymättä alkoikin virkamieskomitea\nkenraalikuvernööri Bergin johdolla harkita tätä keisarillisen\nohjelman osaa. Komitea ehdotti ensi sijassa rakennettavaksi\nHelsingin--Hämeenlinnan radan, senaatti yhtyi esitykseen ja jo alussa\nmaaliskuuta 1857 sai ehdotus hallitsijan hyväksymisen. Ratatyöt\npantiin sitten alkuun ja niitä jatkettiin sillä menestyksellä, että\nmaaliskuun 17 p:nä 1862 vakinainen liikenne saattoi alkaa tällä maamme\nensimmäisellä radalla.\n\nNiinä vuosina vallitsi maassamme jo yleinen kulkulaitoshuumaus.\nVanhoillisimmatkin mielet innostuivat ja esittivät merkillisiä\nkanavoimissuunnitelmia. Edistysmiehet puolustivat rautateitä. J.\nV. Snellman julkaisi \"Litteraturbladissaan\" v. 1856 suurenmoisen\nsuunnitelman sisämaiden ja erityisesti suurten sisäjärvien\nyhdistämisesksi rautateillä rannikon liikekeskuksiin. Kumma kyllä ei\nhän eivätkä muut rautateiden harrastajat näytä vielä tällöin panneen\nerityisempää huomiota rautatien rakentamiseen Tampereelle. Snellmanin\npiirtämät radat kulkivat kyllä läheltä Tamperetta, mutta eivät\npoikenneet kylään. Hänen ja muiden kirjoituksista huomaa, että silloin\nvielä katsottiin helposti aikaansaataviksi luultujen laivateiden\ntäydellisesti riittävän pienen vapaakaupungin tarpeita tyydyttämään.\nPidettiinhän vielä tällöin tutkimisen arvoisena, eikö Päijännettä\nvoitaisi kanavilla yhdistää Saimaan vesistöön, Kokemäenjokeen ja päälle\npäätteeksi suoraan mereenkin. Vasta kun huomattiin tällaisten kanavain\ntulevan maksamaan tuhottomia summia, ruvettiin (1858) virallisesti\nkannattamaan Snellmanin lausumaa ajatusta Päijänteen yhdistämisestä\nrautatiellä tekeillä olevaan emärataan. Onhan siis kyllä käsitettävää,\nettä monet silloiset kansalaiset katsoivat Länsi-Hämeen helppokulkuisen\nvesistön kanavoimisen ainakin aluksi riittävän niiden seutujen\nliikenteen välittäjäksi.\n\nKokonaan unohduksissa ei siltä Tampereen rautatiekysymyskään näinä\nvuosina ollut, vaan hautui ja valmistui se hiljaisuudessa. V. 1860\nmäärättiin varoja Hämeenlinnan--Tampereen ratasuunnan tutkimiseen.\nTutkimuksen suoritti insinöörikunta eversti Knut Stjernvallin johdolla.\nHänen suunnitelmansa mukaan oli rata tuleva 75 virstan pituiseksi,\nkulkeva Kalvoilan, Akaan ja Lempäälän kautta -- siis samaa suuntaa,\njota nykyinen rata kulkee -- sekä maksava 2 550 000 hopearuplaa.\n\nRadan rakentaminenkin alkoi jo joutua vakavan harkinnan alaiseksi.\nTamperelaisten hyvän suosijan kenraalikuvernööri Bergin alotteesta näet\nasetti senaatti keväällä 1861 uuden korkeiden virkamiesten komitean\nkäsittelemään maan kulkulaitoskysymyksiä, m.m. rautatien jatkamista\nHämeenlinnasta Näsijärvelle ja Päijänteelle.\n\nHätäkös oli nyt tamperelaisten painaa palkeita, kun oli\nkenraalikuvernööri takomassa. Keväällä 1861 joukko kaupunkilaisia ja\nlähiseutujen asukkaita, etunenässä tehtaanisäntä Aadolf Törngren,\njättivät hallitukselle anomuksen rautatien jatkamiseksi Tampereelle.\nAnomusta seurasi seikkaperäinen \"laskelma Tampereelle johdettavan\nrautatien eduista\". Suurenmoiset olivat sen mukaan kaupungin ja sen\nympärillä olevan maakunnan uinuvat taloudelliset voimat, jotka nyt\nodottivat vapauttavaa höyryhepoa. Näsijärven vesistön rantueet ovat\n-- selitetään laskelmassa -- suuremmat kuin Päijänteen, ja niiden\nääressä on Sisä-Suomen metsärikkain osa äärettömine metsävaroineen,\njoita vain ulkomaiset markkinat voivat täysissä määrin kuluttaa, mutta\njotka halpain kulkuneuvojen puutteessa saavat joko mädätä tai joutuvat\najattelemattoman haaskauksen alaisiksi. Tampereelta eteläänpäin\nolevan vesistön varrella ovat taas keskisen Suomen väkirikkaimmat\npitäjät. Rautatielinja Tampereelle on ainoa, jolla meidän maassamme\non rahallista menestystä, koska täällä jo on jotain valmista, jotakin\nsellaista, mikä tarvitsee kulkuneuvoja.\n\nAnomuksen laatijat koettivat loistavilla laskelmilla hälventää kaikki\nepäilykset heidän rautatietänsä vastaan. Näiden laskujen mukaan oli\ntuonnin määrä Tampereen kaupunkiin vuosittain 716 000 leiv. tavaroita\n(siitä Tampereen tehtaisiin 532 000 leiv.) ja vienti Tampereelta\n231 000 leiv. eli yhteensä tavarain tuonti ja vienti 947 000 leiv.\nKymmeneen kaupunkia lähimpään pitäjään tuotiin 15 000 ja niistä vietiin\n180 000 leiv. Edellä mainittujen tavarain kuljettamisesta rautatiellä\nkertyisi kaikkiaan 93 740 rupl. hopeaa, josta summasta rautatien\npituuden mukaan laskettuna tulisi Helsingin--Hämeenlinnan radalle 53\n564 ja Hämeenlinnan--Tampereen radalle 40 176 rupl. Kaikki tämä olevain\nolojen mukaan laskettuna. Mutta jos rata rakennettaisiin, niin liike\nsuuresti enentyisi; esim. seuraavaan tapaan:\n\n    edellämainittu tavaraliike kaksinkertaiseksi\n       kasvaneena, rahtituloja rautatielle          187 480 rupl.hop.\n    miljona \"sleepersiä\" à 15 kop.                  150 000  \"    \"\n    2 000 pelkkaa à 2 rupl.                           4 000  \"    \"\n    50 mastopuuta à 50 rupl.                          2 500  \"    \"\n    10 000 tynnyriä tervaa à 40 kop.                  4 000  \"    \"\n    valmiiksi hakattuja laivanaineita                16 000  \"    \"\n                            yhteensä rautatietuloja 363 980 rupl.hop.\n\nmistä summasta Tampereen radan osalle tulisi ennen käytetyn laskutavan\nmukaan 155 991 ruplaa. Vaan eihän vielä mitä. Osa Pohjanmaan kauppaa\non jo ennestään kulkenut Tampereen kautta ja se nyt rautatien tultua\nkasvaisi \"ainakin kymmenkertaiseksi\". Tampereelta pohjoiseen olevain\nvesien kanavoimisesta rautatielle tulisi \"arvaamattomia etuja\". Myöskin\nTampereen ja Hämeenlinnan välisten vesien kanavoiminen lisäisi suuresti\nradan paikallista liikettä, vaikkei vesitie voisikaan tulla Tampereen\nja Hämeenlinnan väliseksi valtatieksi.\n\nLaskujen laatijat eivät kitsastelleet niilläkään summilla, joita\nmatkustajaliikenne tällä toivotulla radalla tulisi tuottamaan.\nTuskin voidaan aavistaakaan -- he lausuivat --, mikä liike syntyisi\nteollisuuskaupungin ja merikaupungin välillä. Pieni esimerkki valaisee\nlaskelmaa: kun Pyhäjärvellä edellisenä vuonna pieni höyrylaiva alkoi\nlaivaliikkeen, niin se alueella, missä asuu noin 12 000 henkeä,\nneljässä kuukaudessa kuljetti 6 000 ihmistä neljän peninkulman\nvälimatkalla. Tampereen--Hämeenlinnan piiriin kuuluu ehdottomasti\n60 000 asukasta ja rautatien voi muuten samanlaisissa oloissa katsoa\nkuljettavan kaksi kertaa niin paljon matkustavia kuin höyrylaivan. Siis\non rautatielle laskettava 180 000 matkustajaa, joiden suorittamista\nmaksuista (à Rupl. 1:50) karttuisi Rupl. 270 000:--, josta\nTampereen--Hämeenlinnan radan osalle tulisi Rupl. 115 716:--.\n\nLoppulasku: tavara- ja henkilöliikkeestä saisi Tampereen--Hämeenlinnan\nrata vuosittain 271 707 ruplaa, josta määrästä 75 virstan pituisen\nradan hoitokustannuksiin, laskettuna 1 000 ruplan mukaan virstalta,\nmenisi 75 000 ruplaa ja säästöksi jäisi 196 707 ruplaa eli lähes 8\n% rautatien rakennuskuluille. Tästä suuresta ihanuudesta ei tulisi\nmitään, jos rata jäisi rakentamatta. Ja mikä vielä pahempi: jos ei\nrataa jatkettaisi Tampereelle, niin Helsingin--Hämeenlinnan rata\nmenettäisi yhtenä ainoana vuonna 362 272 ruplaa, joka on melkoisesti\nsuurempi summa kuin se mikä voitaisiin säästää, jos rautatie\nn.s. \"Sysmän suunnitelman\" mukaan rakennettaisiin Hämeenlinnasta\nPäijänteelle.\n\nTamperelaisten ei olisi tarvinnut sysmäläisten kustannuksella\nrautatietä itsellensä ansaita, sillä heidän puuhansa näytti edistyvän\nilmankin hyvällä vauhdilla. Virkamieskomitea sai pian valmiiksi\nmietintönsä; jossa se puolsi sekä Hämeenlinnan--Tampereen että\nRiihimäen--Lahden radan rakentamista vähitellen ja sitä myöten kuin\nvaltiolla varoja riittäisi. Kun kuitenkin oli saatu tietää, että\nvaltiolta liikenisi tähän tarkoitukseen ainoastaan satasentuhatta\nruplaa vuodessa, niin komitea puolsi ensi sijassa Tampereen radan\nrakentamista sen välittömän hyödyn vuoksi, minkä mainittu rata\ntuottaisi, mutta piti kuitenkin suotavimpana, että molemmat radat, sekä\nTampereen että Lahden, rakennettaisiin samanaikaisesti.\n\nSenaatti oli uusien ratain rakentamisesta yleensä samaa mieltä kuin\nkomitea. Mitä ratain rakentamisen järjestykseen tuli, niin oli\nsenaatissa paljon kannatusta sillä mielipiteellä, että aluksi olisi\nainoastaan Tampereen rata otettava työn alaiseksi; jotkut senaattorit\n(Trapp, Bergbom, Langenskiöld) vaativat, että Tampereen erioikeudet\nolisi lakkautettava, jos kaupunki saisi rautatien. Hallitsijalle\nsenaatti siis esitti, että Helsingin--Hämeenlinnan radan valmistuttua\nruvettaisiin niin ripeästi kuin valtion varat myöntäisivät rakentamaan\nHämeenlinnan--Tampereen rataa, johon työhön sopisi käyttää edelliseltä\nratarakennukselta vapautuvia työvoimia.\n\nEi olisi luullut enään minkään estäneen Tampereen radan rakennustöiden\nalkamista. Mutta keskelle kauneinta alkuansa koko tämä suuri yritys\näkisti seisahtui kuin seinään. Pietarista tuli näet päätös sellainen,\nettä kumpikin puheenalainen rata olisi \"aikanansa\" rakennettava, mutta\ntöiden alkaminen jätettävä odottamaan valtion raha-asiain paranemista.\nKysymys siis joutui viralliselle \"pitkällepenkille\", josta niin moni\nasia ei ole jaksanut enään nousta.\n\nKenraalikuvernööri Berg sai tähän aikaan jättää virkansa ja kaikki\npuuhansa Suomessa. Tammikuun valiokunnat ja muut valtiolliset riennot\nsuuntasivat yleisen huomion uusille aloille ja vuoden 1862 ankara\nkato vihdoin näytti häätävän kaikki rautatieunelmat tulevaisuuden\nesirippujen taakse.\n\nTampereen onneksi oli kuitenkin itse Tampereella miehiä mokomia,\njotka astuivat oikealla hetkellä esille tarttuakseen edistyksen\nohjiin silloin kuin muut ne käsistään heittivät. Nämä miehet\nolivat tehtaanisännät W. v. Nottbeck ja Aadolf Törngren,\njoista jälkimmäinen näytteli pääosaa alkavassa kiintoisassa\nrautatienäytelmässä. Marraskuussa 1862 mainitut herrat jättivät uudelle\nkenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa he viitaten vallitsevaan\nhätäaikaan ja työnpuutteeseen sekä valtion rahavarain niukkuuteen\nanoivat, että Tampereen rautatien rakentaminen jätettäisiin heidän\nhuolekseen ja että hallitus auttaisi heidän yritystään niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nTämän \"Törngrenin radan\" suunnittelu oli todellakin uutukainen.\nSen ytimenä oli esitys, että kruunu antaisi rautatien rakentajille\nvuosittain 15 vuonna kruununmetsistä 150 000 pölkkyä, 5 sylen pituisia\nja 10 tuumaisia läpimitaltaan. Jos kruunu heille sen pölkkymäärän\ntakaisi, niin sillä kaupalla he, W. v. Nottbeck ja Aadolf Törngren,\njättäisivät täydellisesti valmiin rautatien Suomen valtiolle. Tarjous\nperustui, niin anojat selittivät, suureen tukkikauppaan, jonka he\naikoivat tehdä ulkomaalaisten kanssa ja joka voitiin järjestää\nniin, että Nottbeck ja Törngren yhdessä erässä saisivat nostaa koko\nkauppahinnan ulkomaalta ja 15 vuoden kuluessa lähettäisivät sinne\ntukit. Rahat saisi haltuunsa hallitus, joka niistä tarpeen mukaan\nantaisi rautatien rakennukseen. Valtio saisi itse myöskin valvoa\nrakennustyötä, johon oli aikomus käyttää kruunun insinöörejä. Rata\nvoisi valmistua kahdessa vuodessa 2 500 000 hopearuplan kustannuksella.\nNyt oli kysymys, kelpaisiko hallitukselle näin mukavasti saatava\nvalmis rata. Päätös oli kiireesti annettava. Tilaisuus ei ehkä\nkoskaan palajaisi. Sellaista jyrisevän suurenmoista tukki- ja\nrautatiehuijausta ei liene täällä toistamiseen yritetty. Ei voi syyttää\nhallitusta siitä, että se olisi tutkimatta hyljännyt ilmaiseksi\ntarjotun kansallisomaisuuden. Uusi kenraalikuvernööri, joka oli\nyrittäjäin kanssa suupuheissakin asiasta ja ystävällisesti lupasi sitä\nkannattaa, ilmoitti asian senaatille, senaatti pani sen maanmittaus-\nja metsähallituksen tutkintoon. Kun Tampereen herrain umpimähkäisessä\nehdotuksessa ei ollut tarkempia tietoja edes, minkälaisia puita\nhe oikeastaan tarkoittivat, niin saivat he nyt maanmittaus- ja\nmetsähallitukselle yksityiskohtaisemmin selittää tarkoituksiaan. He\nilmoittivat hyväksyvänsä rautatien maksuksi vaihtoehtoisesti tukkien\nsijasta viisi miljonaa ratapölkkyä ja suostuvansa ottamaan pölkyt\nvastaan viiden vuoden kuluessa. Saatiin heiltä lisäksi tietää, että\nheidän oli rautatien rakentamisessa aikomus noudattaa K. Stjernvallin\nohjelmaa, jonka laatija myöskin tulisi olemaan radan rakennuksen\nylijohtaja. Sekin kuultiin, että tieto suuresta ulkomaalaisesta\nmiljonakaupasta oli pidettävä vuoden päivät hampaiden takana.\n\nKun asia näin oli saanut lisävalaistusta, tarttui maanmittaus- ja\nmetsähallituksen ylijohtaja tarkaksi tunnettuun laskukynäänsä.\nPaperille pinoutuivat kymmenet miljonat juoksusylet ja sadat miljonat\nkuutiojalat puutavaraa. Loppusummat osoittivat, että viiden miljonan\nratapölkyn hankinta oli kruunulle tarjotuista vaihtoehdoista\nedullisempi, jos oli edullinen sekään. Gyldén antoi numeroiden puhua.\nMutta tie- ja vesirakennuksen ylihallitus, jonka vuoro nyt oli antaa\nlausuntonsa, teki Gyldénin laskuista johtopäätökset ja yksimielisesti\nesitti tuota suurenmoista rautatiesuunnitelmaa -- hyljättäväksi.\nSellaiseksi tuli hallituksenkin lopullinen päätös. lieneekö siihen\nsitten vaikuttanut se nimetön arvostelija, joka asiakirjoihin\njoutuneessa kirjoituksessaan väitti Tampereen herrain rautatiellään\npistävän omaan taskuunsa miljonan ruplaa kruunun kustannuksella.\n\nPuolessakolmatta kuukaudessa tämä kuusikymmenluvun merkillinen\nratakeinottelu alkoi ja loppui. Se hyöty tästä ilmaradasta kuitenkin\noli, että se piti Tampereen rautatien asiaa vireillä ja antoi uutta\nvauhtia valtion omillekin rautatiepuuhille. Valtiollisen elämän\nuudelleen elpyminen saattoi maan rautatiekysymyksetkin kokonansa\nuudelle pohjalle. Jo v:n 1861 rautatiesuunnitelmia käsiteltäessä\nhallituksessa oli pari senaatin jäsentä (V. Furuhjelm ja B. Federley)\nperiaatteellisista syistä vaatinut kaikkien rautatieasiain jättämistä\nlepäämään siksi kunnes maan valtiosäädyt pääsisivät niistä päättämään.\nKun nyt valtiopäivät syksyllä 1863 kokoontuivat, päättikin hallitus --\nvarmaan myöskin rahallisista syistä -- jättää maan kulkulaitosten asiat\nkoko laajuudessaan säätyjen ratkaistavaksi.\n\nHallituksen esityksessä, jossa senaatin valtiovaraintoimituskunnan\nuuden päällikön J. V. Snellmanin käsiala on tunnettavissa, ehdotettiin\nHelsingin--Hämeenlinnan radan jatkamista sisämaan suurille vesistöille,\nyhtäänne Päijänteelle ja toisaanne Näsijärvelle; ehdotetuista radoista\noli itäinen haaraus johdettava Lahteen ja läntinen Hämeenlinnasta\nTampereelle. Viimemainittu rata olisi tulevan Turun radan vuoksi\nrakennettava Länsi-Hämeen vesien eteläpuolitse, ja nousi tämän radan\nkustannusarvio 10 200 000 markkaan. Jos säädyt voisivat määrätä varoja\nmolempain esitettyjen ratain rakentamiseksi, olisi töihin ryhdyttävä\njommallakummalla radalla tai molemmilla radoilla samanaikaisesti\nhallituksen harkinnan mukaan. Esityksestä saattoi tehdä sen päätelmän,\nettä hallitus puolestaan asetti Lahden radan ensi sijalle.\n\nVuosikausia oli hallitus harkinnut Lahden ja Tampereen ratain\nrakentamista pääsemättä kuitenkaan niiden rakentamisen järjestykseen\nnähden millekään päättävälle ja ratkaisevalle kannalle. Kuitenkin\noli juuri tämä vähäpätöiseltä näyttävä kysymys mitä painavin, koska\nsilloisen valtion taloudelliset voimat olivat pienet ja toisen radan\nrakentaminen merkitsi toisen lykkäytymistä epävarmaan tulevaisuuteen.\nPuheena olevain ratain välillä siis vallitsi ankara kilpailu. Kun\nnyt hallitus tarjosi säädyille kahta rautatien pätkää, niin syntyi\nniistä valtiopäivillä väkikartun vetäminen, joka vähitellen kiihtyi\nja sitten kauan aikaa jatkui ulkopuolellakin valtiopäiviä. Se oli\nmeidän ensimmäinen suuri rautatietaistelu. Siinä eri paikkakunnat,\neri pyrinnöt, vieläpä eri aatesuunnatkin taistelivat keskenään.\nTampereen rataa pidettiin Länsi-Suomen ja Pohjanmaan rautatieverkon\nensi silmukkana; se oli maamme vanhoja viljelysseutuja ja niiden\nedistyneempiä elinkeino- ja kulttuuriharrastuksia edustava rata ja sitä\npuolustivat yleensä maan länsipuolen asukkaat, etunenässä Länsi-Suomen\nylimykset ja liikemiehet. Lahden rata oli itäsuomalaisten erikoisrata,\nmutta se oli suunniteltu jatkuvaksi Pietariin saakka ja siten se\noli myöskin suurpolitinen rata, jonka tiettyjä kannattajia olivat\nkotimaiset ja venäläiset hallituksenhuiput ja suurpolitikot. Asiaa\nvalmistava valtiopäiväin valiokunta antoi kuitenkin etusijan Tampereen\nradalle. Ainoastaan vastalauseissa puolustettiin Lahden rataa ensin\nrakennettavaksi. Muutamassa vastalauseessa lausuttiin se luulo, että\nTampereen tehtailijat toki yksissä voimin pystyisivät rakentamaan edes\nosan Tampereen radasta, kun pari vuotta aikaisemmin pari tehtailijaa\noli kahden luvannut rakentaa koko radan. Säädyistä talonpoikaissääty\nantoi Lahden radalle etusijan, mutta tahtoi senkin rakentamisen lykätä\ntoistaiseksi. Muut kolme säätyä päättivät, että Tampereen rata oli\nensiksi rakennettava. Valtiopäiväin lopullisessa vastauksessa kuitenkin\nesitettiin asia epäselvemmin. Säädyt suostuivat valtiolainan ottamiseen\nmolempain ratain rakentamista varten, mutta eduskunnan mielipide\nratain rakentamisen järjestyksestä ilmeni vain siinä muodossa, että\nmääräraha-eristä Tampereen radan kustannukset mainittiin ennen Lahden\nrataa.\n\nMaalisk. 2 p. 1865 keisari vahvisti valtiopäiväin päätöksen.\n\nMutta taas nousi tie pystyyn. Lopulla vuotta 1865 oli kysymys\nrautatietöiden alkamisesta senaatin talousosaston käsiteltävänä.\nAsia oli nyt joutunut uudelle kannalle sen johdosta, ettei\nhallitus uskaltanut ottaa säätyjen myöntämää koko valtiolainaa (18\nmiljonaa markkaa), koska varoja puuttui korkojen ja kuoletuksen\nmaksamiseen, vaan oli päättänyt tyytyä ainoastaan kuuden miljonan\nmarkan lainamäärään. Tällä summalla taas olisi saatu rakennetuksi\nLahden rata, jonka kustannusarvio oli 5 860 000 markkaa, vaan ei\nHämeenlinnan--Tampereen rataa, jonka kustannukset valtiopäiväin\nvaliokunnassa oli laskettu 9 244 892 markaksi. Tämä seikka oli omiaan\npainamaan vaakaa Lahden radan hyväksi. Useimmat talousosaston jäsenet\n-- m.m. J. V. Snellman -- puolustivat Lahden radan rakentamista\nennen Tampereen rataa, jota viimeksimainittua kannattivat ainoastaan\nhämäläiset senaattorit Gripenberg ja molemmat Furuhjelmit. Mutta\ntalousosaston enemmistön päätöstä vastaan pani prokuraattori von\nKnorring vastalauseensa, koska senaatti oli mielivaltaisesti tulkinnut\nvaltiopäiväin vahvistettua päätöstä, jossa ratain rakentamisen\njärjestys oli määrätty; prokuraattori lausui, ettei senaatilla ollut\nmitään oikeutta sekaantua lainsäädäntöön, koska senaatti on ainoastaan\nlakien toimeenpanija, ja että laintulkintakysymys olisi ollut\nratkaistava senaatin yleisessä istunnossa. Todella palautettiinkin\ntalousosaston esitys Pietarista alussa vuotta 1866 käskyllä, että asia\noli käsiteltävä senaatin yleisessä istunnossa. Siellä menivät äänet\ntasan, mutta puheenjohtajan ääni ratkaisi asian sen mielipiteen eduksi,\njonka mukaan senaatilla oli valta tulkita valtiopäiväin päätöstä\nsillä tavoin kuin senaatin talousosaston enemmistö oli tehnyt. Mutta\nprokuraattori piti nyt entistäkin lujemmin kiini siitä mielipiteestä,\nettä säädyillä oli oikeus määrätä suostuntavarain käyttäminen ja\netteivät valtiopäivät olleet jättäneet hallitukselle valintavapautta\nuusien ratain rakentamiseen nähden, minkävuoksi hän vaati asiaa\njätettäväksi seisomaan seuraaviin valtiopäiviin saakka, ellei nim.\nTampereen rataa tahdottaisi rakentaa ensiksi tai molempia ratoja\nyhtaikaa.\n\nSeisomaan asia jäikin seuraaviin valtiopäiviin saakka, lieneekö sitten\n-- niinkuin luullaan -- prokuraattorin sana sen saanut pysähtymään.\nVirallisesti esitettiin seisauksen syyksi kotimaisen rautatielainan\nhuono menekki ja lainan korkoihin käytettäväin viinaverorahain niukka\ntuotto, joka pakotti keskeyttämään lainanoton jo alkuunsa ja lykkäämään\nrautateiden rakentamisen tuonnemmaksi. Hallitsijan määräys tästä\nrautatierakennusten keskeyttämisestä annettiin huhtikuussa 1866.\n\nTampereen kaupungissa ja sen seuduilla herätti Tampereen radan\nsyrjäyttäminen ikävää huomiota. Huhtik. 11 p. lähetettiin\nministerivaltiosihteerille keisarille osoitettu anomus, jonka oli\nallekirjoittanut viisikymmentä Tampereen seuduilla asuvaa tilanhaltijaa\nsekä joukko kaupungin tehtaanisäntiä ja kauppiaita. Lausuttuaan\nsen uskon, että säätyjen määräämät varat rautatierakennusten\nkustantamiseksi helposti keräytyisivät, jos maassa saadaan vain parikin\nhyvää vuodentuloa, huomauttivat anomuksentekijät siitä hädästä, jonka\nTampereen radan rakentamisen sillensä jättäminen uhkasi synnyttää.\n\"Luullut rautatientyöt ovat niille seuduille, joiden läpitse Teidän\nKeis. Majesteetin vahvistamat rautatien linjat johdetaan, houkutelleet\npaljon työtä hakevia, jotka rautatientöiden alkamista odottaen\nelättävät itsensä kerjuulla, ja etenkin on Tampereen kaupungissa\nja sen lähimmillä maaseuduilla käynyt kosolta kerjäläisiä, joka\nnäyttää ilmaisevan, että joku oikeuden käsitys on kansaa vakuuttanut\nsiitä, että Tampereen tien rakentaminen olisi maan lakien mukaan\nluonnollinen.\" Näin kerjäläisten kautta epäsuorasti syytettyään\nhallitusta laittomasta menettelystä anomus päättyi ponteen, \"että\nTeidän Keis. Majesteetti tahtoisi käskeä valtiopäivillä suostutut\nrautatientyöt tehtäviksi siinä järjestyksessä, jonka maamme säädyt ovat\npäättäneet ja Teidän Keis. Majesteetti Maalisk. 2 p. 1865 annetulla\nasetuksella on hyväksynyt ja vahvistanut\".\n\nSamantapaisia alamaisia anomuksia toimitettiin hallitukselle Porin\nkaupungista, Ruoveden, Ilmajoen, Kuurtaneen, Alavuden ja Alajärven\nseurakunnista ja ehkäpä muualtakin. Anomukset eivät tuottaneet mitään\ntuloksia.\n\nTämän seisauksen aikana käännähtivät maan rautatieasiat tamperelaisille\nvielä entistä ikävämpään suuntaan. Uusi kenraalikuvernööri Adlerberg,\njoka keväällä 1866 ryhtyi virkaansa, alkoi suurella innolla ajaa\nPietarin radan rakentamista, ja hänellä oli kannatusta Helsingissäkin.\nNiinpä ei hallituksen rautatie-esityksessä v:n 1867 valtiopäiville\nenään ehdotettu Tampereen radan rakentamista vaihtoehtoisestikaan, vaan\nsuurella ponnella esitettiin siinä Lahden radan jatkamista Pietariin\nsaakka ja Tampereen rautatien rakentamisen lykkäämistä \"vastaiseksi\".\nHyvitykseksi tamperelaisille lupasi kruunu rakentaa -- Lempoisten\nkanavan, ja senkin vain \"sikäli kuin valtionvaroja riittäisi\". Säätyjen\nenemmistöä ei ollut vaikea saada hallituksen lämpimästi suosiman\nradan puolelle, varsinkin kuin tähän aikaan maamme kauppasuhteet\nVenäjän kanssa olivat suotuisat ja Suomen kuviteltiin pääsevän tämän\nrautatien avulla suuren Europankin kanssa elävään yhteyteen, joka\nsiihen saakka oli talvisin ollut vaikeaa. Kuinkapa olisi pieni Tampere\nvoinut kilpailla itsensä Pietarin ja Europan kanssa! \"Suurempien\ntarkoitusten saavuttamiseksi\", niinkuin valtiopäiväin valiokunnan\nmietinnössä lausuttiin, siten Tampereen radan harrastajat saivat\nuhrata kymmenvuotiset unelmansa. Pietarin rataa ruvettiin rakentamaan;\nläntisen Suomen ratain alkamisestakaan ei ollut tietoa.\n\nMutta kun ajat paranivat ja Pietarin rata oli valmistunut, heräsivät\nsyrjäytetyt rautatievaatimuksetkin eloon uudella voimalla. Aika oli\njo viimeinkin tullut yhdistää Länsi-Suomenkin seudut jo valmiisiin\nratoihin. Mutta aika oli tuonut uusia aatteitakin. Yksityiset henkilöt\nkatsoivat nyt voivansa rakentaa köyhään maahamme moniakin Törngrenin\nratoja. Luottamus hallituksen taloudelliseen kykyyn ei kuulunut enään\nmuotiin, mutta yksityiseltä yritteliäisyydeltä odotettiin ihmeitä.\nJohan Ranskan--Saksan sodan lakattua ulkomaalaiset rahamiehet\ntiedustelivat täältäkin, sopisiko heidän sijoittaa miljoniansa Suomen\nrautatierakennuksiin, ja oma hallituksemme ajatteli samoihin aikoihin\nvalmiinkin rautatieverkon luovuttamista yksityisten kykeneviin käsiin.\nEihän siis Tampereenkaan kannattavaksi todistetun radan rakentamisesta\nenään tarvinnut murhetta pitää. Sitä haluttiin nyt rakentaa kilvan.\nF. W. von Frenckellin tiedonannon mukaan v:n 1872 valtiopäivillä\noli \"muutamia vuosia aikaisemmin\" kaksi yhtiötä turhaan anonut\nlupaa Tampereen radan rakentamiseen; toiseen yhtiöön oli kuulunut\nm.m. silloinen kenraalimajuuri Knut Stjernvall ja toiseen tie- ja\nvesikulkulaitosten ylihallituksen myöhempi ylijohtaja Julius Miekwitz.\nVuoden 1871 alkupuolella pyydettiin hallitukselta jälleen kaksia\noikeuksia Hämeenlinnan--Tampereen--Turun radan rakentamiseksi. Toisia\noikeuksia pyysi Turun kaupunki; siellä oli kyllä paljon rikkaita\nmiehiä, mutta kun kaupunki samalla itarasti anoi kolmen miljonan\nmarkan suuruista valtionapua aiottuun rautatietyöhön, niin hallitus\nkesällä 1871 antoi oikeudet toiselle hakijalle, kunnallisneuvos Robert\nUllnerille, joka ei ollut sellaisia ehtoja asettanut. Muhkeasti\ntoimitti uusi rautatienisäntä vaaditut takaukset. Rautatietöiden olisi\npitänyt alkaa neljän kuukauden kuluessa lupakirjan antamisesta lukien.\nMutta pettymyksiin tottuneet hämäläiset saivat taaskin turhaan odottaa.\nKun v:n 1872 valtiopäivät kokoontuivat, ei näkynyt vielä merkkiäkään\nratatöiden alkamisesta.\n\nNäillä valtiopäivillä oli vallalla se mielipide, ettei Tampereen ja\nTurun ratain rakentamista voitu enään lykätä tuonnemmaksi. Turkulaisten\npuolelta esitettiin anomuksia, että valtio rakentaisi radat, jos\nkuten näytti niitä ei yksityisten toimesta saataisi aikaan. Tampereen\nedustajat porvarissäädyssä (Fr. Procopé ja E. J. Hammarén) ja F. W.\nvon Frenckell ritaristossa ja aatelissa anoivat, että valtio ottaisi\nrakentaakseen Hämeenlinnan--Tampereen radan, joka viimemainitun\nanomuksentekijän kuvaa vain sanain mukaan oli sellainen \"makupala,\nettei sitä saisi jättää yksityisille yhtiöille, vaan pitäisi valtion se\nrakentaa\". Tamperelaiset edustajat vaativat, että heidän kaupunkinsa\nrata olisi rakennettava erikseen ja ennen Turun rataa, jota vain\nsatunnaisista syistä, yksityisen rakennusoikeuden johdosta, oli\nruvettu käsittelemään Tampereen radan yhteyteen kuuluvana osana.\nMutta valtiopäivät eivät ruvenneet erottamaan sitä, minkä kohtalo\noli yhdistänyt. Säädyt päättivät anoa hallitukselta, että jollei\nannettua rakennuslupaa käytettäisi valtio ottaisi rakennuttaakseen\nHämeenlinnan--Tampereen--Turun radan, jotavarten säädyt takasivat 20\nmiljonan markan suuruisen valtiolainan ja osoittivat varoja lainan\nvuotuismaksuiksi. Rata oli rakennettava vv:n 1863--1864 valtiopäivillä\nhyväksyttyyn suuntaan s.o. Länsi-Hämeen järvien eteläpuolitse, mistä\nTurun rata haaraantuisi. Jotkut edustajat tahtoivat Tampereen rataa\nrakennettavaksi Valkiakosken kautta ja Turun rataa johdettavaksi\nRiihimäeltä Loimaan kautta Turkuun; he kumminkin jäivät vähemmistöön.\nValtiopäiväin hyviä päätöksiä ei kumminkaan päästy toimeenpanemaan,\nsillä rautatieoikeuksien yksityinen omistaja tai yksityiset omistajat\nalkoivat äkkiä ilmaista toimeliaisuuden oireita. Valtiopäiväin\nkestäessä vahvisti senaatti Turun--Tampereen--Hämeenlinnan rautatien\nyhtiön säännöt. Yhtiön takana näkyy olleen venäläinen ruhtinas\nE. Uhtomski, jolle kunnallisneuvos Ullner hallituksen luvalla\nmyöhemmin siirsi rautatieoikeutensa. Eikä aikaakaan, niin sai koko\nSuomi sanomalehdistä hämmästyksekseen lukea, että työt uudella\nrautatiellä olivat alkaneet. Niihin ryhdyttiin syyskuun lopulla\n1872 ruhtinaallis-venäläisillä alkajaismenoilla, joista silloisissa\n\"Tampereen Sanomissa\" luetaan seuraava hymyilyttävä juhlakertomus:\n\n\"Työ alotettiin, niinkuin jo viime n:ssa ehdimme mainita, kuluneen\nkuun 21 päivänä Hattulan pitäjäässä. Paikalle oli kokoontunut\nkaksisataa Hämeenlinnasta työhön otettua venäläistä sotamiestä.\nSille mäelle oli rakennettu kuusista ja kuusenhavuista soma suoja,\njohon kutsutut vieraat Helsingistä, Hämeenlinnasta ja lähitienoilta\nolivat saapuneet ja jossa Hämeenlinnaan majoitetun Onegan rykmentin\nvenäläinen pastori piti rukouksen rautatien työn menestyksestä ja\njulisti tämän työn Jumalan nimessä alotetuksi. Kohta sen jälkeen\nalkoikin työ niin tavoin, että mainittu pastori lykkäsi ensimäiset\nyksipyöräiset kärrit, soralla täytettyinä, mäeltä alas laaksoon,\njossa hän ne tyhjensi. Samoin tekivät sitten kaikki muutkin kutsutut\nvieraat. Tämän perästä murkinoitiin. Rautatien rakennusmyönnytyksen\nensimmäinen omistaja, kunnallisneuvos Ullner oli paikalla läsnä, mutta\nruhtinas Uchtomskij, sen nykyinen omistaja, oli muilta toimilta estetty\nsinne tulemasta. Puheista, joita siinä tilaisuudessa pidettiin, tuli\nvielä ilmi, että työ on annettu urakalla tehtäväksi, että sen pitäisi\nolla valmiina puolentoista vuoden perästä, että suurempi joukko\ntyöväkeä piakkoin on odotettavana Venäjältä, että tie Turusta ehkä\ntulee vedettäväksi, niinkuin ensialusta oli ehdotettu, Akaan kirkolle\neikä Viialaan, että valtiopankki Pietarissa on vakuuttanut antavansa\nrakennustyöhön tarpeelliset rahat, että rakennusjohtokunta tulee\nsaamaan asemapaikkansa Helsingissä, ja että insinöörit Gummerus, Veléne\nja Palmgrén tulevat rakennustöitä johtamaan Hämeenlinnan ja Tampereen\nvälillä. Kaikki läsnä-olevaiset olivat ilomielin, nähdessänsä tämän\nniin hartaasti toivotun ja maallemme niin hyödyllisen työn vihdoin\nviimeinkin toteentuvan.\n\n\"Turkuun on tullut muutamia insinöörejä, jotka käyvät linjaa Viialaan.\nMaatyöt siellä piti alkaman toissa tiistaina, parhaasta päästä miehillä\nsinne sijoitetusta venäläisestä sotaväestä. Työntökärryjä y.m. on viety\nsinne höyrylaivalla, ja joukko sellaisia arvellaan tilatuksi Turun\nrautateos-yhtiön konepajasta.\n\n\"Näiden tietojen lisäksi kerrotaan asianomaisten kruununmiesten\njättäneen keis. senaattiin todistuksen siitä, että työ tällä\nrautatiellä on alkanut.\"\n\nJoulukuussa oli yleisöllä melkoisesti toisenlainen käsitys Uhtomskin\nradan rakentamisesta. \"Koko tuo puuha, kun syksyn alkupuolella\nrautatietä varten tehtiin, luullaan olleen ainoastaan nä'yn vuoksi\",\nlausui nyt Tampereen sanomalehti. Senaatti lienee alussa vuotta 1873\nesittänyt myönnytyksen mitättömäksi julistamista. Mutta ruhtinas osasi\npietarilaisilla tempuillansa pitää vielä kokonaisen vuoden keinottelun\ntilaisuutta itsellensä avoinna. Kun mikään muu ei enään auttanut,\nesitti hän lopuksi, että Suomen valtio hankkisi hänelle 17 400 000\nmarkkaa, jolla urakkasummalla hän rakentaisi valtiolle puheenalaisen\nrautatien. Vasta 2 p. helmik. 1874 keisari julisti Uhtomskin oikeudet\nmenetetyksi ja samana päivänä annettiin käsky radan rakentamisesta\nvaltion tiliin. Myöhemmin keväällä ilmestyi julistus 20 miljonan markan\nsuuruisen valtiolainan ottamisesta uuden radan rakennuskustannuksia\nvarten.\n\nPian sitten tätä rautatietä todellisesti rakennettiin, tie- ja\nvesirakennusten ylihallituksen ylitirehtöörin kenraali J. Mickwitzin,\nhänen apulaisensa G. F. Ahlgrenin ja erityisen rautatiejohtokunnan\njohdolla. Työpäällikkönä Toijalan--Tampereen rataosalla toimi\ninsinööri H. Th. Tallqvist. Työolot olivat siihen aikaan vielä koko\nverran toisenlaiset kuin nykyisin. Estääkseen rautatien työmiesten\npalkkoja nousemasta liikoihin hankki valtio Turun puolelle erityisten\nurakoitsijain välityksellä työväkeä Venäjältä \"aina 400 mieheen\nsaakka\". Samassa isänmaallisessa tarkoituksessa käytettiin Tampereen\npuolella satoja venäläisiä sotamiehiä ratatöihin. Kyttälän kylään,\njossa rautatienrakennuksen aikana pidettiin toisenkinmoista elämää,\ntoimitti esivalta kasakoita järjestyksen valvojiksi; ne siellä\nhallitsivat lokakuusta 1874 seuraavaan helmikuuhun saakka.\n\nRautatien työmiesten laillisuuttakin valvottiin; heiltä vaadittiin sekä\npapin että nimismiehen passeja, etteivät he korkeamman palkan toivossa\n\"luopuisi laillisista palveluspaikoistaan\". Kaikesta siitä huolimatta\ntuli rata kuitenkin melkoisen kalliiksi; kokonaisuudessaan se maksoi 20\n400 000 markkaa.\n\nTampereen rautatieasema rakennettiin itäpuolelle koskea. Tulevaa\nPohjanmaan rataa varten suunniteltiin silloin rautatien johtamista\nTammerkosken ylitse. Toisen suunnitelman mukaan olisi rautatiesilta\nollut rakennettava Tammerkosken alapään yli, jolloin asema\nolisi rakennettu kaupungin länsipuolelle ja satamarata johdettu\nMustaanlahteen. Sitä suunnitelmaa puolustivat kaupunkilaiset. Mutta\nrautatieinsinöörit katsoivat, että rautatieasema sellaisen järjestelyn\nkautta olisi tullut kovin ahtaalle alalle ja ratapenger tavattoman\nkorkeaksi. Sekä teknillisistä syistä että kaupungin edun vuoksi siis\nrakennettiin asema kosken itäpuolelle, mistä vastainen Pohjanmaan rata\noli johdettava Tammerkosken yli kosken niskasta.\n\nAlussa vuotta 1876 olivat uudet radat jo kuljettavassa kunnossa.\nKun edellisen vuoden loppukesä ja syksy olivat olleet tavattoman\nvähävetiset ja laivaliike senvuoksi oli loppunut tavallista aikaisemmin\nja sellainen asiain tila oli haitallinen Tampereen tehtaiden tavarain\ntuonnille, saattoi väliaikainen liike uudella radalla alkaa jo 13\np. tammikuuta 1876. Aluksi tuli Tampereelle ja läksi Tampereelta\nvain kolme junaa viikossa. Kesäkuun 22 p. 1876 vihdoin avattiin\nrata varsinaiselle liikkeelle. Avajaisjuhla vietettiin Toijalassa\nkenraalikuvernööri Adlerbergin läsnäollessa. Siihen juhlaan Tampereen\nkaupunki varmaan otti osaa kaikesta sielustaan. (20)\n\n_Vaasan radan rakentaminen_. Tampereen myöhempäin rautateiden\nsyntyminen on ollut paljon helpompi kuin ensimmäisen. Jo viisi- ja\nkuusikymmenlukujen rautatiesuunnitteluissa oli Tamperetta pidetty\nEtelä-Suomea ja Pohjanmaata yhdistävän emäradan luonnollisena\nlähtökohtana. V. 1862 tutkittiin silmämääräisesti ratasuunta\nTampereelta Näsijärven länsipuolitse Peräseinäjoelle. Jatkuneissakin\nrautatiesuunnitteluissa esitettiin Pohjanmaan rataa johdettavaksi\nNäsijärven länsipuolitse Hämeenkyrön kautta. Mutta vv:n 1877--1878\nvaltiopäiville esitti hallitus kokonaan uuden suunnitelman, jonka\nmukaan yksi maamme emäratoja olisi kulkeva Taavetista Mikkelin ja\nJyväskylän kautta Vaasaan, mihin rataan liittyisi Tampereelta tuleva\npoikkirata. Rakennettavaksi esitettiin aluksi Jyväskylästä Vaasaan\nsekä tältä radalta Tampereelle ulottuvat rataosat. Tuo \"keskimmäisen\nemäradan\" ehdotus lienee ensimmäisenä aiheuttanut Tampereen--Pohjanmaan\nrautatielinjan suunnittelun Näsijärven itäpuolelle. Valtiopäiväin\nvaliokunta esitti viimemainitun radan johtamista Tampereelta Ähtärin\ntienoolle vielä vaihtoehtoisesti Näsijärven itä- tai länsipuolitse,\nmutta kun erityinen tutkijakunta valtiopäiväin kesäloman aikana\noli toimittanut uusia tutkimuksia puheenalaisilla linjoilla,\nesitti valtiopäiväin rautatievaliokunta uudessa mietinnössään\ntutkijalautakunnan mielipiteiden mukaisesti, että Tampereelta lähtevä\nrata johdettaisiin Vaasaan Vilppulan kosken ja Kolhon salmen ylitse,\nsiis Näsijärven itäpuolitse. Tämän linjan säädyt sitten hyväksyivätkin.\nSittenkuin rautatielinja oli vuoden 1878 kuluessa täydellisesti\ntutkittu ja siitä lopulliset kustannuslaskut laadittu, annettiin 7 p.\nhuhtikuuta 1879 määräys radan rakentamisesta. Rakennustyöt aikoivat\nseuraavassa kesäkuussa. Yli-insinöörinä toimi G. F. Ahlgren ja hänen\nerottuaan Th. Tallqvist; ensimmäisessä työpiirissä, joka ulettui\nTampereelta Vaasan läänin rajaan, johti töitä insinööri Ossian Bergbom.\nRautatietyöt joutuivat niin, että jo marraskuussa 1882 saatettiin\nalkaa väliaikainen liikenne pitkin koko rataa. Syyskuun 29 p. 1883\nrata luovutettiin vakinaiselle liikenteelle juhlallisilla avajaisilla\nVaasassa. Tämän 307 km pitkän radan rakennuskustannukset olivat olleet\nainoastaan 15 254 480 markkaa, pääasiallisesti viinaverorahoja.\n\n_Porin rata_. Marraskuun 4 p. 1895 avattiin liikenteelle\nTampereen--Porin rata. Sitä puuhattiin jo kuusikymmenluvulla, jolloin\ntämä linja silmämääräisesti tutkittiinkin. Turun radan valmistuttua\nsuunnittelivat porilaiset rautatien rakentamista Porista Urjalaan. V:n\n1888 valtiopäivät kumminkin päättivät radan rakentamisen Tampereelta\nPoriin ja v. 1890 alkoivat ratatyöt insinööri O. F. Lindbergin\nylivalvonnan alaisena; Tampereen puolella johti töitä insinööri K.\nSnellman. Valmiina oli tämä 136 km:n pituinen rata tullut maksamaan 10\n630 000 markkaa. Radan taitotöistä ovat erityisesti mainittavia suuri\nja korkea silta Tammerkosken niskan yli, pylvässilloitus Mustanlahden\nsatamassa sekä ratajohteet Pispalan harjun yli. Näiden laitelmain sekä\nkauniiden näköalainsa vuoksi kuuluu Porin radan alkupää Tampereen\nnähtävyyksiin.\n\n_Tampereen asema ja Tampereen rautatieliike_. Tampereen rautatieasema,\njoka kauan aikaa oli Kyttälän kylän itälaidalla \"kaiken kunnian\ntakana\", sai kaupungin kasvamisen ja itäisten kaupunginosain\njärjestelyn johdosta harvinaisen edullisen paikan keskellä kaupunkia.\nAsemarakennuksena sitävastoin on yhä vaatimaton, matala, jatkettu\npuurakennus, jonka olemassaolo ei uudempina aikoina enään ole ollut\nkunniaksi rautatielaitokselle eikä kaunistukseksi kaupungille.\nRautatiealueen yli käyvän liikkeen helpottamiseksi on rakennettu pari\nsilloitusta, joista Tammelan kaupunginosaan johtava pitkä ja hankala.\nYöt päivät jatkuvine liikennehumuineen asema-alue on ollut levoton\n\"kaupunki kaupungissa\".\n\nTampereen rautatieliikenteen tavattomasta kasvamisesta antavat\nseuraavat numerotiedot käsityksen:\n\n        Tampereen rautatieaseman liikenne vv. 1880--1920\n\n              tullut ja mennyt          tullut ja mennyt\n              matkustajaliikenne        tavaraliikenne\n            matkusta-   milj. hen-    tavarain     milj.       aseman\n    vuosi   jain luku   kilökilom.    tonniluku  tonnikilom.   tulot mk\n\n    1880      34 251       2.4          28 053      --         310 260\n    1890     111 996       8.4          80 595     16.3        671 845\n    1900     383 475      25.2         159 923     26.01       216 080\n    1910     514 035      32.5         174 348     29.51       594 556\n    1920     881 755      56.9         267 238     42.1     12 884 842\n\nTampereen asema on liikenteen vilkkaudessa ollut maamme ensimmäisiä.\nTulojen määrässä tämä asema oli v. 1890 kolmannella, v. 1900\nneljännellä ja v. 1910 viidennellä sijalla Suomen rautatieverkon\nasemain joukossa. Ainoastaan Etelä-Suomen kolme pääsatamaa ja\nliikennekeskusta, Helsinki, Viipuri ja Turku (tavaraliikenteessä\nmyöhemmin myöskin Hanko) ovat näissä kohdin olleet Tamperetta\nedellä. Sitävastoin on Tampereen asema alustansa asti ollut koko\nsisämaan rautatieliikenteen vilkkain keskus, jonka tavaraliikenne\nvarsinkin on ollut huomattava. Tampereen rautatieliikenne on kasvanut\nsitä mukaan kuin täältä haaraantuva rautatieverkko on kasvanut.\nKaukaisemmat ratarakennukset kuitenkaan eivät näytä suuremmassa\nmäärin lisänneen Tampereen liikennettä, ja on ollut aikoja, jolloin\nrautatien paikallisliikenne sekä matkustaja- että tavaraliikenteessä\non ollut tavattomankin vilkas, kunnes uusimpain aikain autoliikenne\non aiheuttanut siinä muutoksen. Rautatieliikenteen muodostumiseen\ntäällä niinkuin muuallakin ovat huomattavasti vaikuttaneet\nmatkustajapilettien hinnoissa ja tavarain kuljetusmaksuissa tapahtuneet\nmuutokset. Edullisen maantieteellisen sijaintinsa, kehittyneen\nteollisen tuotantonsa ja kauppansa sekä suuren väkilukunsa vuoksi\nTampere kaikissa vaiheissa on pysynyt hallitsevassa asemassa sisämaan\nrautatieliikenteessä. (21)\n\n\ne) Tampereen liikennelaitoksia.\n\n_Tullikamari._ Tampereen kaupungin vanhastaan nauttima tullivapaus\nkoski ainoastaan tehdaslaitosten koneita ja raaka-aineita, joten\nsiis kaikki vapaakaupunkiin Venäjältä ja ulkomailta tulevat\ntavalliset kauppatavarat olivat yleisten tullimääräysten alaiset.\nTampereen radan valmistuttua v. 1876 määrättiin Tampereen asemalle\nperustettavaksi tullitoimisto (julistukset 30 p:ltä toukok. ja 15\np:ltä kesäk. 1876). Aluksi tässä tullitoimistossa tullitettiin\nainoastaan Venäjältä rautateitse saapuvia tavaroita; vanhain asetusten\nmukaan oli sisämaankaupunkien, m.m. myöskin Tampereen, tullitettava\nulkomaantavaransa merikaupunkien tullilaitoksissa. V. 1877 kuitenkin\nmäärättiin, että ulkomailta Suomen merisatamiin saapuvia tavaroita,\njotka olivat meneviä sellaiseen sisämaan paikkaan, missä oli\ntullikamari, saisi tullittamatta kuljettaa määräpaikkaansa asti siellä\ntullitettavaksi. Sen johdosta voitiin Tampereen tullitoimistossa\nruveta tullittamaan myöskin ulkomaantavaroita. V. 1883 valmistui\nkaupungin rakennuttama vaatimaton pakkahuone rautatien alueella. V.\n1890 muutettiin Tampereen tullitoimisto täydelliseksi tullikamariksi.\nSamoihin aikoihin siirrettiin tullitoimisto, joka oli sijainnut\nLäntisen Pitkänkadun talossa 33, pakkahuoneen yhteyteen rakennettuun\nhuoneustoon. Kun tämä huoneusto yhä kasvavan liikenteen vuoksi\nkävi ahtaaksi, ryhdyttiin v. 1897 alotteeseen uuden ajanmukaisen\ntullikamarin ja pakkahuoneen rakentamiseksi kaupungin kustannuksella.\nLaitos rakennettiin rautatiealueen ääreen Tammelan kaupunginosan\npuolelle Puolimatkan ja Tammelan katujen väliin ja se tuli kaupungille\nmaksamaan neljännesmiljonan markkaa. Rakennukset valmistuivat v. 1901.\nTampereen tullikamarin tullinkanto on tehnyt (milj. markoin ja %:na\nkoko maan tullinkannosta):\n\n                   keskimäärin                    keskimäärin\n    vuosina        milj. mk. %     vuosina        milj. mk. %\n\n    1886--1890       0.9    --    1906--1911        1.7   3.3\n    1891--1895       0.9    --    1911--1915        1.5   2.8\n    1896--1900       1.7    --    1916--1920        2.5   1.6\n    1901--1905       1.7   4.6\n\nTullitulojensa suuruuteen nähden oli Tampere menneen vuosisadan\nloppupuolella kuudennella, mutta v. 1925 yhdennellätoista sijalla\nSuomen tullipaikkain joukossa. Näin ei kuitenkaan saada oikeaa kuvaa\nkaupungin tuonnin kehityksestä, koska yllämainittuihin summiin ei ole\nluettu tehtaiden tullivapautusten arvoa.\n\nVanhain asetusten mukaan ovat merikaupungit olleet oikeutettuja\nulkomaisesta kauppaliikkeestä johtuvain kustannustensa korvaukseksi\nkantamaan erityistä veroa, n.s. tuulaakimaksua, määrätyn prosentin\nmerikaupunkien kautta kulkevain tavarain tullimaksusta. Tampereen\nvaltuuston anomukseen, että Tampereenkin kaupungille myönnettäisiin\noikeus kantaa tuulaakia kaikesta kaupungin tullitoimiston kautta\nkulkevasta -- myöskin tehtaiden tullittomasta -- tavarasta, antoi\nhallitus v. 1881 sellaisen päätöksen, ettei Tampere sisämaankaupunkina\nvoinut saada tuulaakioikeutta (sitä kannettiin Tampereella niiden\nmerikaupunkien hyväksi, joiden kautta tavarat olivat Tampereelle\ntulleet), mutta että kaupunki saisi \"liikennemaksun\" nimellä kantaa\ntullitetuista tavaroista maksua senaatin vahvistettavan taksan mukaan.\nTätä liikennemaksua on sitten heinäkuusta 1881 alkaen Tampereella\nkannettu kaupungin hyväksi seuraavat vuotuiset määrät:\n\n    v. 1881      6 968 mk      v. 1910     29 507 mk\n    \"  1887     14 341 \"       \"  1920    109 234 \"\n    \"  1900     35 436 \"       \"  1925    384 514 \"\n\nKaupunki on siten saanut korvausta niistä uhrauksistaan, joita se on\ntehnyt tullilaitoksensa hyväksi. (22)\n\n_Tampereen postikonttori_. Tampereen postikonttori, joka on yhtä\nvanha tai oikeastaan vanhempikin kuin Tampereen kaupunki, toimi\nensi aikoinaan hitaan ja jäykän viraston tapaan, jonka liikkeessä\nvirallisilla vapaakirjeillä oli hyvin huomattava sija. Menneen\nvuosisadan alkupuolella postikonttori vähitellen sai vapaamman\nliike- ja sivistyslaitoksen luonteen, kun sen välityksellä ruvettiin\nyleisemmin tilaamaan sanomalehtiä.\n\nKauanpa kuitenkin Tampereen postikonttori sai työskennellä perin\nhankalissa ja hiljaisissa oloissa. Vanhemmat postitaksat olivat niin\nmonimutkaiset ja kummalliset, että on tässä mahdotonta tehdä niistä\ntarkempaa selkoa. Mainittakoon kumminkin, että kuusikymmenluvulla\nsaatiin aikaan sellainen edistys, että kirjeistä sellaisiin\npaikkakuntiin, joihin lähetyspaikasta ei ollut suorin tein 20\npeninkulmaa pitempää matkaa, oli maksettava ainoastaan 20 penniä, jos\nkirjeen paino ei noussut päälle luodin. Siitä oli m.m. se seuraus, että\nTampereelta Jyväskylään menevästä yksinkertaisesta kirjeestä maksettiin\n20 penniä, vaikka posti Tampereelta Jyväskylään kulki Hämeenlinnan\nkautta; mutta Hämeenlinnasta Jyväskylään oli kirjemaksu 40 penniä,\nvaikka kirje todellisuudessa kulki melkoista lyhemmän matkan kuin\nTampereelta Jyväskylään pyrkivät kirjeet.\n\nPostiliikenne oli Tampereella v. 1867 niin vilkastunut, että kaupunkiin\nsaapui ja kaupungista läksi viikottain kuusi postia, nim. kolme\nHämeenlinnaan, kaksi Pohjanmaalle (toinen Alavuden ja toinen Ikalisten\nkautta) ja yksi länteen (Lauttakylään). Näistä oli kolmas viikkoposti\nHämeenlinnaan saatu aikaan v. 1863 ja Ikalisten viikkoposti v. 1865.\nNäihin aikoihin kasvoi postiliike vielä kesäisin, kun höyrylaivat\nrupesivat kuljettamaan postia, mutta uudelle pohjalle joutuivat\npostivuorot vasta rautatieliikenteen aljettua.\n\nTampereen postikonttori oli vanhempina aikoina kuin kääpiö, jolla oli\njättiläisen tehtävät. V. 1867 se oli ainoa postilaitos koko sillä\nlaajalla alueella, jonka ääripaikkoja olivat Alavus, Jyväskylä, Jämsä,\nEvo, Hämeenlinna, Lauttakylä, Ikalinen. Koko tällä alueella kulki,\nniinkuin jo mainittiin, yleinen posti ainoastaan neljällä taholla,\nnimittäin Tampereelta Hämeenlinnaan, Lauttakylään, Ikalisiin ja\nAlavudelle. Kun kuitenkin Tampereen--Hämeenlinnan välinen posti kulki\nvuorotellen Akaan, Sääksmäen kirkon ja Kangasalan kautta ja kun vanhaa\nkihlakunnanpostiakin paikoin käytettiin apuna, saatiin koillisen\nSatakunnan avaroille aloille useampia paikallisia postinkulkuja. Tämä\npaikallisliike tapahtui pääasiallisesti sillä tavoin, että Tampereen\npostikonttorista lähetettiin kruunun ja kihlakuntain postien mukana\nirtaimia postilaukkuja määrätyille luottamushenkilöille eri seuduissa.\nErään luettelon mukaan v:lta 1866 olivat siten Tampereen postikonttorin\nirtolaukkujen vastaanottajia Kangasalla provasti Wegelius ja kauppias\nSevon, Akaassa provasti Hildén, Pirkkalassa asessori Spåre, Karkussa\nvapaaherra Mellin ja kamreeri Lagerblad, Tyrväällä provasti Lilius,\nMouhijärvellä provasti Mellberg, Hämeenkyrössä provasti Forsman,\nmaisteri Stenhagen ja nimismies Alander, Ruovedellä herra Aminoff,\nprovasti Durchman ja herra Kepplerus (Visuvedellä), Virroissa pastori\nTörnqvist ja metsänhoitaja Stjernvall sekä Orihvedellä kirkkoherra\nKajanus ja metsänhoitaja Cajanus. Keuruulle kulki laukku Ruoveden\nkautta.\n\nPaikallisliikenteen helpottamiseksi antoi postimestari Reuter v. 1866\nvalmistaa 12 pennin postimerkkiä, joita saatiin käyttää Tampereelta\npostikonttorin piiriin kuuluville seuduille menevissä kirjeissä, vaan\nei muihin postikonttoreihin menevässä kirjevaihdossa. Ne paikat, joihin\nnäillä postimerkeillä voitiin kirjeitä Tampereelta lähettää, olivat:\n\n    Akaa         Kiikoinen    Pirkkala      Tottijärvi\n    Eräjärvi     Kuhmalahti   Pälkäne       Tyrvää\n    Hämeenkyrö   Kylmäkoski   Ruovesi       Vesilahti\n    Kalvolla     Lavia        Sahalahti     Viljakkala\n    Kangasala    Lempäälä     Suodenniemi   Virrat\n    Karkku       Messukylä    Suoniemi      Ylöjärvi\n    Keuruu       Mouhijärvi   Sääksmäki     Ähtäri\n    Kiikka       Orihvesi     Teisko\n\nTästä luettelosta nähdään Tampereen silloisen postikonttorin piirin\nlaajuus sekä ne paikat, jotka olivat Tampereen kanssa postiyhteydessä.\n\nKuusikymmenluvulla edistyi Tampereen postiliike vielä eräässä\nsuhteessa. Kun postikonttori v. 1866 muutettiin laitakaupungille,\nesitettiin kaupungin sanomalehdessä n.s. \"postilootikoiden\" asettamista\npostia käyttävän yleisön mukavuudeksi, ja toden teolla kesällä niitä\nilmestyikin kaupungille kahteen paikkaan. Seuraavana vuonna laitos jo\noli pysyvä ja laatikot tyhjennettiin kuusi kertaa viikossa eli yhtä\nuseasti kuin postin lähtökin tapahtui. Kun postikonttorikin näihin\naikoihin oli auki yleisölle pari kolme, jopa viisikin tuntia päivässä,\nniin varmaan oli Tampereen vanha postikonttori seurannut aikansa\nedistystä niin hyvin kuin kukaan saattoi vaatia.\n\nMutta yhä nopeammin rupesi edistyksen pyörä pyörimään. Tuli\nrautatieliikenne ja yleinen liikkuvaisuus, tulivat kirjekortit,\nristisiteet ja muut suuret postiparannukset, tulivat vihdoin tiheään\nilmestyvät, tuhansin leviävät sanomalehdet ja sen kaiken mukana\nyhä laajempiin ja syvempiin kansankerroksiin leviävä kirjoitus- ja\nlukutaito ja -halu. Tampereen postiolot tämä kehitys lyhyessä ajassa\nkokonaan mullisti, niinkuin nähdään seuraavasta taulusta:\n\n            Tampereen postiliike vv. 1845--1925\n\n              maksett.                            kaikkia postilähet.\n              kirjeitä    vapaa       sanoma-     yhteensä    kutakin\n    vuosina     ja       kirjelähe-   lehti-                 kaupungin\n              pakett.     tyksi.      numeroita              as. kohden\n\n    1845        5 283       1 825          --        7 108       2.7\n    1855       11 028       1 952          --       12 860       3.4\n    1865       23 260       1 602          --       24 862       4.5\n    1879       74 436       4 178     149 856      228 470      18.1\n\n    1890      288 506       6 792     323 603      618 901      30.7\n    1900      736 730      13 111     965 002    1 714 843      53.1\n    1910    1 879 661      30 950   2 958 237    4 768 848     104.3\n    1920    1 845 417      91 018   6 173 842    8 110 277     167.6\n    1925    2 678 446     192 853   4 101 600    6 972 899     134.8\n\nTiedot vv:lta 1845, 1855 ja 1865 saatu Finl. Allm. Tidn. 1866,\nn:ssa 221 julaistusta taulusta. Tiedot myöhemmiltä vuosilta saatu\npostihallituksen julkaisemasta tilastosta. Tiedot vv:lta 1845--1865\nkoskevat vain lähtenyttä postia. Tiedot myöhemmältä ajalta koskevat\nsekä lähetettyä että saapunutta postia, mutta v. 1925 lähtenyttä postia\nsekä saapuneita sanomalehtinumeroita.\n\nVaikkeivät ylläolevan taulukon tiedot aikaisemmilta ja myöhemmiltä\najoilta olekaan täysin verrattavia keskenään, näkee niistä kuitenkin,\nmiten tavattomasti postinkäyttö Tampereella on kasvanut yleensä\nja kutakin kaupungin asukasta kohden. Lisättäköön, että Tampereen\npostikonttorista lähetettyjen rahalähetysten raha-arvo, joka v. 1910\noli 8.6 milj. silloista markkaa, oli v. 1920: 68.3 milj. ja v. 1925:\n70.6 milj. markkaa.\n\nTampereen postikonttorin sisäisten olojen kehitystä kahdeksan\nvuosikymmenen aikana kuvaavat seuraavat luvut:\n\n        Tampereen postikonttori vv. 1845--1925\n\n                               posti-     postikonttorin\n    vuonna        lähtenei-   konttorin       talous\n                    den       henkilö-\n                   postien     kunnan     tuloja    menoja\n                    luku       luku         mk        mk\n\n    1845             156         1         3 975      1 149\n    1855             156         1         7 938      7 993\n    1865             312         2        13 812     10 826\n    1879             521        14        19 657     19 933\n    1890           1 824        25        47 924     37 011\n    1900           9 490        47       129 295     73 993\n    1910              --        99       276 618    171 275\n    1920              --       115     2 263 749  1 634 061\n    1925              --       123     3 493 701  1 983 183\n\nErittäin hyvin näistäkin numeroista ilmenee Tampereen postiliikenteen\nkasvaminen. Tampereen postikonttori on sijainnut vuokrahuoneustoissa\nenimmäkseen Kuninkaankadun ja Hämeenkadun seuduilla. V. 1926 valmistui\nTampereen posti- ja sähkölennätinkonttorille oma suuri talo Hämeenkadun\nvarrelle kosken itäpuolella. (23)\n\n_Sähkölennätin_. Tampereen lennätinkonttori avattiin 18 p. lokak.\n1865. Suomen sähkölennätinlaitoksen perusti ja rakensi Venäjän\nkruunu, joka sen omistikin Venäjän ajan loppuun saakka. Useat Suomen\nkaupungit avustivat lennätinlaitoksen rakentamista saadakseen siten\nsähkösanomakonttorin paikkakunnallensa. Niinpä Tampereenkin kaupunki\nuhrasi 800 markkaa lennätinpylväiden pystyttämiseen Hämeenlinnasta\nTampereelle, josta linja edelleen johdettiin Poriin. V. 1866\nilmoitettiin Tampereen sähkösanomakonttorissa olleen kaksi konetta\nja neljä henkeä virkapalveluskuntaa; sähkösanomia suoritettiin main.\nvuonna 2 164. V. 1880 oli suoritettujen sähkösanomain luku täällä 7\n373. Suomen itsenäistymisen jälkeen on lennätinlaitos ollut Suomen\nvaltion laitos ja se on nykyään postilaitoksen kanssa saman hallinnon\nalainen. V. 1920 suoritettiin Tampereen lennätinkonttorista 22 161\nkotimaista sähkösanomaa. (24)\n\n_Puhelin_. Tampereen puhelinlaitoksen pani v. 1883 alkuun\ntelefoniliikkeen tunnettu tienraivaaja Suomessa, turkulainen kauppias\nA. Nordfors. Keväällä main. vuonna mainitaan telefonin onnellisia\nomistajia kaupungissa olleen jo 39 ja seuraavana keväänä 54. V. 1886\noli heidän lukunsa noussut 87:ään. Telefonilangat alkoivat jo luikertaa\nkaupungista maaseuduillekin: Pirkkalaan, Messukylään, Kangasalle, jopa\nPälkäneellekin. Viimemainittuna vuonna oli telefonikeskustelujen luku\nTampereella 171 751.\n\nV. 1891 luovutti kauppias Nordfors laitoksensa _Tampereen\nTelefoniosakeyhtiölle_, joka siitä pitäin on jatkanut toimintaansa. V.\n1914 oli telefoninumeroiden luku Tampereella yli 1 500. Oman 1.2 milj.\nmk maksavan talon puhelinlaitos sai v. 1913. Tämän vuosisadan alussa\npeittivät Tampereelta haarautuvat telefonijohdot tiheänä verkkona sen\nlaajan piirin, missä pari sukupolvea sitten kerran tai päristi viikossa\nsaapuvat postilaukut olivat ainoita tietojen ja sanomain välittäjiä.\nTelefoniyhtiö muutettiin puhelinosuuskunnaksi v. 1920; talo ei kuulunut\nkauppaan. V:n 1929 lopussa oli johtoverkon kaapelimäärä 50 173 m,\ntilaajayhtymäin lukumäärä 2 891 ja paikallispuhelujen luku 5 698 633.\nTampere on laajain sisämaanseutujen tärkein puhelinkeskus, jossa\nmyöskin valtion puhelinlaitoksella on asema (postitalossa). (25)\n\n_Vanhat kulkulaitokset_. Uusien kulku- ja liikennelaitosten kehittyessä\nvanha maantieliike suuresti muuttui. Pitkät pumpulikaravaanit eivät\nenään kulkeneet Kristiinankaupungin ja Tampereen välisellä maantiellä\neivätkä karttuunikuormat lähteneet maantietä myöten yrittämään\nTampereelta Pietariin. Mutta paikallisen liikkeen välittäjinä ja uusia\nkulkuneuvoja täydentävinä ja jatkavina laitoksina pysyivät maantiet\nyhäkin vilkkaassa käytännössä. Menneen vuosisadan loppupuolella\nYlä-Satakunnankin maantieverkko huomattavasti tihentyi. Suuremmista\nmaantierakennuksista Tampereen tienoilla mainittakoon kuusikymmenluvun\nalussa rakennetut Kuloveden eteläpuolelta kulkeva Pirkkalan--Tyrvään\ntie ja Ruoveden Ruhalan--Vilppulan tie sekä yhdeksänkymmenluvun alussa\nvalmistunut Tottijärven--Pirkkalan tie. Erikseen mainittavia ovat ne\nlukuisat uudet maantiet, joilla Ylä-Satakunnan asutuskeskuksia on\nyhdistetty rautateihin; sellaisia ovat esim. yhdeksänkymmenluvulla\nrakennetut Teiskon--Halimaan (Kangasalan aseman)--Kangasalan kirkon,\nAituan--Korkeakosken aseman--Juupajoen maantiet ja monet muut lyhemmät\nasematiet. Omalle alueelleen on Tampereen kaupunki viime vuosikymmeninä\nrakennuttanut monta tietä, joista huomattavin on kahdeksankymmenluvulla\nrakennettu kaupungista Kalevankangasta pitkin Messukylään johtava\nvaltamaantie.\n\nSekä uusien että vanhain kulkulaitosten kehittyminen on avannut\nTampereelle monta uutta liikesuonta ja liikesuonen haaraa. Yleensä\novat höyrylaivat ja rautatiet enemmän vilkastuttaneet Tampereen\nvanhoja, luonnon ja asutuksen viittomia liikennesuuntia kuin raivanneet\nvarsinaisesti uusia reittejä ja valloittaneet uusia voittomalta\nkaupungin liikkeelle. Mullistavimmin tässä kohden näyttää vaikuttaneen\nVaasan rautatie, joka johti Tampereen välitöntä liikevaikutusta kauas\nSatakunnan perämaille, vieläpä Satakunnan rajain taaksekin. Etelään,\nlänteen ja pohjoiseen oli Tampereella tämän vuosisadan alkaessa niin\ntäydelliset liikennevälineet kuin meidän oloissamme saattoi vaatia.\nSitävastoin olivat Tampereen liikenneyhteydet luoteeseen (s.o.\nHämeenkyröön ja Ikalisiin) ja itään (s.o. Lahteen) päin jääneet vain\nikivanhain maanteiden varaan. Rautateiden rakentaminen näille suunnille\non ollut Tampereen liikenteen hartaita toivomuksia.\n\nMaakunnan liikenne on suureksi osaksi Tampereen kaupungin\nsuoritettavana. Kaupunkiinhan keskittyivät maakunnan höyrylaiva-,\nrautatie- ja autoliikenne, posti ja puhelin. Se joukko, joka\nkaupungissa suorittaa tätä monipuolista tehtävää, on kasvanut lyhyessä\najassa sangen huomattavaksi elinkeinoluokaksi.\n\nKulkulaitosten palveluksessa v. 1920 olleista 1 334 henkilöistä oli\n793 rautateiden, 254 ajuriliikkeen, 77 laivaliikkeen ja 210 posti-,\nlennätin- ja puhelinlaitosten palveluksessa.\n\nKulkulaitostyöstä elävän koko väestöryhmän kasvamisesta Tampereella\nantavat väenlaskut seuraavan kuvan:\n\n            kulkulaitos   väestö      kulkulaitos väestö\n\n                       % kaup.                       % kaup.\n    vuosi      luku    väestöstä      vuosi   luku   väestöstä\n\n    1890        851      4.1          1910   3 043     6.9\n    1900      2 068      5.3          1920   3 429     7.2\n\nV. 1920 jälkeen on kehitys tällä alalla nopeasti jatkunut eteenpäin.\n(26)\n\n\n\n\nTAMMPERE KAUPPAKAUPUNKINA.\n\n\nKotimaisen kaupan kasvaminen ja muuttuminen. Uuden aikakauden\n\"kaupallisuus\". Lainsäädännölliset mullistukset.\n\nTampereen kauppaliikkeet: Kauppaliikkeiden luku. -- Pikkukauppa. --\nTukkukauppa. -- Enimmän taksoitetut liikkeet vv. 1890 ja 1902. --\nKaupan työnjako: \"Rihkamakaupasta\" eristyneet haarat. Rautakaupat.\nMaanviljelyskaupat. Muita erikoiskauppoja. -- \"Ruokaporvarien\"\ntyönjako. -- Vaatetuskaupan kehitys. -- Apteekit. -- Kirjakaupat.\n-- Tuotantokaupat. - Kauppa-asioimistot. -- Vakuutustoimi. --\nVientikaupat. -- Vanhat ja uudet kauppatavat. -- Osuuskauppaliike.\n\nAsia- ja palvelusliikkeet: Ravintolat ja majalat. -- Kylpylaitokset.\n\nRaha- ja luottoliike: Vanhoja ja uusia käsityksiä. Tampereen\nsäästöpankki. -- Tampereen elinkorkolaitos. -- Kauppapankit. Tampereen\npankki. -- Vapaat rahastot. Tilastoa.\n\nKauppiasluokka: Vanhat ja uudet kauppiaat. Kauppa-apulaiset. --\nYhteisrientoja: Kauppayhdistys. Kauppaseura. Liikeapulaisseura.\n-- Kauppasivistys: Tampereen kauppaoppilaitos. -- Kauppiasluokan\nhuomattavia henkilöitä: G. O. Sumelius. Frans Sumelius. L. J. Hammarén.\nG. P. Ahlgren. G. Selin.\n\nKunnallista kauppapolitiikkaa: Tampereen kauppaväestö. -- Torikauppa.\n\n-- Markkinat. -- Elintarpeiden kaupan järjestely. Kauppahalli. --\nHuutokauppalaitos. -- Muita laitoksia.\n\n\n_Vanha ja uusi kauppa_. Nykyajan Tampere ei ole ainoastaan\ntehdaskaupunki, vaan myöskin kauppakaupunki, vieläpä useammassa\nsuhteessa erityisesti huomattava kauppakaupunki.\n\nTampereen kauppa on ollut ensinnäkin paikallista kauppaa, mikä\njohtuu siitä, että Tampere suurena väestökeskuksena on luonnollinen\nkulutuskeskus ja että tämä kulutus on erityisesti riippuvainen kaupan\nvälityksestä. Kaupungin väestö on suureksi osaksi teollisuuden\npalkkatyöläisiä. Vallalla oleva palkkajärjestelmä on luonut tuhannet\npienet rahaliikettä käyttävät yksityistaloudet, täyttänyt kodit\nkauppatavaroilla, tehnyt jokaisesta palkkalaisesta uudenlaisen\ntaloudellisen tekijän: maksukykyisen ostajan. Juuri senvuoksi, että\nTampere on tehdaskaupunki, on se erityisesti kauppakaupunkikin.\n\nMutta kaupungit meidän aikanamme eivät ole vain oman väestönsä\nkulutuspaikkoja, ne ovat lisäksi vieraankin väestön, avarampain tai\nahtaampain ympäristöjen talouskeskuksia. Samanlainen talouskeskus kuin\npääkaupunki on koko maassa, samanlaisia ovat pienemmät pääkaupungit\nomissa maakunnissaan. Tampereella tapahtuu suuri osa verraten laajan\nympäristön kulutusta: maakunnan rahat katoavat Tampereen huveihin ja\nnautintoihin, Tampereen oppi-, lääkintö-, asianajo- y.m. tieto- ja\ntaitolaitoksiin, Tampereen myymälöihin, konttoreihin ja pankkeihin.\nHarvat näistä yleisistä ja yksityisistä laitoksista ovat olemassa vain\npaikallista kulutusta ja tarvetta varten. Toiselta puolen Tampere\nkuluttaa suuren osan ympäristöseutujensa maa- ja metsätaloudellista\ntuotantoa. Tampere on siis myöskin maakunnan, muutamissa suhteissa koko\nmaankin kauppakaupunki.\n\nMenneellä vuosisadalla maamme kotimainen kauppa perinpohjin muuttui.\nEnsinnäkin se suunnattomasti kasvoi. Vuosisadan keskivaiheilla oli\nkotimaankauppa maassamme vielä sangen alkeellisella kannalla. Se oli\nkeskittynyt harvassa oleviin pikkukaupunkeihin, joista maalaiset\nostivat suolaa ja rautaa. Ylellisyystavaroita käyttivät ja ostivat\nainoastaan varakkaammat säätyläiset, jos hekään. Kuinka toisin jo uuden\nvuosisadan alussa! Kauppatavarain ostajain piiri oli laajentunut kansan\nkaikkiin kerroksiin. Eivätkä uudet ostajat ainoastaan kuluttaneet\nuseammanlaisia, vaan paljon suurempia määriä kauppatavaroita;\najatelkaamme vain n.s. siirtomaa- ja kangastavarain joukkokulutusta.\nMoninkertaisesti kasvanut kauppatavarain kulutus johtui tietenkin\netupäässä yleisen varallisuuden ja ostokyvyn kasvamisesta. Kaupalle oli\ntäten avautunut uusia suuria tehtäviä. Se oli astunut taloudellisen\nelämän etualalle kaikkea johtavaksi ja järjestäväksi voimaksi.\nMeidänkin oloihimme soveltuu W. Sombartin sattuva huomautus, että\naikamme elinkeinollisen elämän sisin luonne on sen \"kauppiaallisuus\",\njonka tunnusmerkkinä on laskelmoiva, keinotteleva, järjestelevä\ntoiminta ja ainoana päämääränä voitto.\n\nKaupan tehtäväin ja muotojen muuttuessa muuttui vanhan kaupan\nyhteiskunnallinen asema nopeasti ja perinpohjaisesti. Vapaan\nkilpailun ja rajattoman keinottelun oppi oli alkuaan syntynyt ja\nkasvanut kaupan alalla, missä sitä oli helpoin toteuttaakin. Vapaan\nkaupan tuulten tänne tullessa kaatuivat toinen toisensa jälkeen\nkaupan vanhat raja-aidat ja väliseinät: kaupunkien mielivaltainen\njako meri- ja sisämaankaupunkeihin, maakaupan kielto, kauppiaaksi\npääsemisen vaikeutukset. V:n 1859 asetuksella varsinaisesti aljetun\nvapautustyön täydellisti v:n 1879 elinkeinolaki. Unohdetut, vaikkeivät\nsuinkaan kaukaiset, ovat ne ajat, jolloin kaupunkien kauppiaat\nolivat virallisesti velvolliset pitämään suola- ja viljavarastoja.\nNyt ei valtio huolehdi edes kunnollisen kauppatilaston kokoamisesta\nkotimaankaupasta. Kauppaa ennen holhoava ja mestaroiva valtio on itse\njoutunut vapautuneen kaupan holhottavaksi.\n\nLuonnollisesti oli merikaupunkien ulkomaankauppamonopoli poistettava,\nkun rautateitä rakennettiin merisatamista sisämaankaupunkeihin.\nLiikkeen kasvaminen on merikaupungeille runsaasti korvannut monopolin\nmenetyksen. Oli luonnollista, että maakaupan oli päästävä kahleistaan,\nkun rautatiet alkoivat risteillä maaseuduilla ja ajan koko kehitys\nrupesi maaseutuja nopeasti kaupunkilaistuttamaan. Korvauksen\nmenetetystä maakaupastaan ovat kaupunkien kauppiaat saaneet omassa\nkaupungissaan. Niinpä on Tampereella nyt enemmän väkeä kuin kaupungin\nalkuaikoina koko Ylä-Satakunnassa, jonka väestön silloista ostokykyä\nlisäksi ei voi verratakaan nykyisen kaupunkilaisväestön ostokykyyn.\n\nKehitys on kaivanut suuren kuilun myöskin entisten aikain ja\nelinkeinovapauden kauppiaiden välille. Uusi kauppiaskunta kasvoi\nväkilukuun verrattuna lyhyessä ajassa niin paljon lukuisammaksi kuin\nentinen, että ennen pitkää kauppiaskunnan alimpiin kerroksiin syntyi\nerityinen kauppiaskurjalisto. Tämän lisäksi tuli siveellinen ero. Ennen\ntäytyi kauppiaaksi pyrkijän palvella moitteettomat puotilaisvuotensa\nja otsansa hiessä koota oman liikkeen alkamiseksi tarvittava pääoma.\nElinkeinovapauden tultua rupesi kauppiaaksi kuka tyhjätasku hyvänsä;\nomaa kapitalia ei hän tarvinnut, sillä hän voi toimia luotolla tai\nsuuremman kauppiaan asiamiehenä. Entisajan kauppias tahtoi ammatillaan\nennen kaikkea elää. Kilpailuajan kauppias tahtoi ennen kaikkea voittaa;\nhänen ammattinsa oli peliä, jossa voitettiin tai surkeasti hävittiin.\nJa hyvin yleinen oli tuo viimemainittu tulos. Toisten taasen onnistui\ntarmollaan, kyvyllään, viehättävillä myymälöillään, kohteliaisuudellaan\nja muilla miellyttävillä kauppatavoilla voittaa oikullisten, häilyväin\nostajain ja onnen suosio ja siten kohota kauppiaskunnan johtavaan\nkerrokseen.\n\nMutta kehitys ei ole pysähtynyt sillekään portaalle. Kun vapaan\nkilpailun aikaa seuranneella sosialisella aikakaudella on selvinnyt\nkaupan tärkeä tehtävä yhteiskuntataloudellisessa elämässä, on\nyhteiskunta uudelleen ryhtynyt järjestämään kauppaa uusien käsitysten\nmukaisesti toiselta puolen poistaakseen kaupan epäterveitä\nkasvannaisia, toiselta puolen taas järjestääkseen sitä kuluttajain\nja koko yhteisön etua silmällä pitäen. Siinä mielessä ovat alkaneet\ntoimia kuluttajain järjestämät osuuskunnalliset liikkeet, ja myöskin\nkunnallisessa toiminnassa on ilmennyt pyrkimyksiä ulottaa kunnan\nvaikutusta hyödykkeiden, jakelussa laajemmallekin alalle kuin vain\njärjestyksenpitoon ja terveydelliseen valvontaan. Maailmansodan pula\nja hätäaika on tässäkin kohden antanut yhteiskunnalle perusteellista\nopetusta.\n\n_Tampereen kauppaliikkeet_. Edellä kerrottua kehitystä voimme\nyksityiskohtaisesti seurata Tampereen kauppaelämässä. Kaupungin\nkauppaliikkeen tavatonta kasvamista puheenaolevana aikana esittää\nseuraava yleiskatsaus:\n\n        Tampereen kauppiaat vv. 1855--1905\n\n                                        kutakin\n               kaup-      kaupungin     kauppiasta\n    vuonna     piaita     väkiluku      kohden\n                          henkeä        asukkaita\n\n    1855         55         3 820          69\n    1860         58         5 232          90\n    1870         47         6 986         149\n    1880        100        13 645         136\n    1890        456        20 132          44\n    1900      1 502        36 344          24\n    1905      1 622        41 307          25\n(27)\n\nKun virallisen tilaston mukaan Tampereella tämän vuosisadan alussa\noli jouduttu siihen, että kutakin paria tusinaa kaupungin asukasta\nkohden on olemassa kauppias, niin tämä mitä selvimmällä tavalla osoitti\n_pikkukaupan_ hallitsevaa asemaa Tampereen uudessa kauppaelämässä.\nEiväthän nuo puolentoistatuhatta kauppiasta likikään kaikki voineet\nolla suurkauppiaita, eivät edes vaatimattoman myymälän omistajiakaan,\nvaan olivat heidän pääjoukkonaan varmaan tori- ja kojukauppiaat sekä\nkaikenlaiset epämääräiset kaupantekijät ja toimitsijat, joita on\nvilissyt kaikissa liikepaikoissa.\n\nKaikkien näiden yhteisiä historiallisia esi-isiä olivat Tampereen\nvanhat \"höökarit\", \"ruokaporvarit\" ja \"suomalaiset porvarit\",\n\"marketentarit\", \"monglarit\" ja muilla hallinnollisilla nimityksillä\nlajitellut pikku- ja kiertokauppiaat, jotka osittain kuuluivat\nkaupungin vanhaan porvaristoon, osittain olivat liikkeellä Tampereen\nmarkkinain aikana. Kuusikymmenluvulla, nähtävästi vähää ennen alkaneen\nvapaamman taloudellisen hallinnon vaikutuksesta, alkoivat liikuskelevat\npikkukauppiaat asettua Tampereelle, jossa heidän lukunsa rupesi\nvähitellen kasvamaan. Kaupungille vuotuista elinkeinoveroa maksavain\njoukossa esiintyi kuusikymmenluvun ensi vuosilta alkaen kalakauppiaita,\nleipäkauppiaita, pumpulitavarain myyjiä, \"monglareja\" (kärkkyjiä)\ny.m.s. Tori- ja hallikaupan kehitys on kasvattanut lisäksi yhä\nlaajempaa pikkukauppiasluokkaa. Mutta syvemmät juurensa oli Tampereen\npikkukaupalla kaupungin asutus- ja elämäntavoissa ja elinkeinoissa,\njotka edellyttivät vähittäiskauppaa, sekä elinkeinovapauden ajan\nliike-elämän hillittömässä kilpailussa ja hajanaisuudessa, jossa\njärjestymätön pikkukauppa voi versoa tukahuttavalla rehevyydellä. (28)\n\nTästä pikkukaupan laajasta lakeudesta kohosivat korkeina, kauas\nnäkyvinä saarina Tampereen _suurliikkeet_, joiden toimialat olivat omaa\nkaupunkia paljon laajemmat. Niinkuin vanhempina aikoina lähiseutujen\npikkukauppa, niin myöhempinä aikoina Ylä-Satakunnan seutujen ja vielä\nlaajempainkin alueiden tukkukauppa on ollut Tampereen hallussa.\nTukkukauppias möi tällöin tukuttain säännöllisesti kaikkia käypiä\nkauppatavaroita ja harjoitti sen ohella avointa myymäläkauppaakin;\ntukkukaupan eristyminen yhden ainoan tavaralajin tai -ryhmän\ntukkumyynniksi on jotakuta poikkeusta lukuunottamatta vasta uusimpana\naikana tälläkin alalla tapahtuneen työnjaon seuraus. Tampereen\ntukkukaupalle ovat olleet eduksi kaupungissa tarjolla olevat hyvät\ntukkukaupan välineet, kuten suuret tavaravarastot, pankit, toimistot\nja liikennevälineet eikä vähimmäksi osaksi vanhempain kauppiaspolvien\njättämä perinnäistapa ja -henki.\n\nTukkukauppaa harjoitti Tampereella ainoastaan F. W. Frenckell,\njonka tämä liike oli perustettu edellisenä vuonna. Vielä 1871\nesiintyi hän kauppiasluetteloissa ainoana alallaan, mutta seuraavina\nvuosina nousivat tukkuliikkeiksi vanhemmat G. O. Sumeliuksen (per.\n1859) ja Hammarén ja Laurénin (1860) kauppaliikkeet ja uudemmat J.\nTirkkosen (1869), Ahlgren ja Blomin (1870), Söderlund ja Blombergin\n(1872) ja Frans Simeliuksen (1875) liikkeet. Seitsenkymmen luvulla\nTampereen kauppa aivan ryntäämällä riensi eteenpäin. Ominaista\nnäille vuosille oli monien kauppayhtiöiden perustainen, jotka yhtiöt\nkuitenkin järjestään purkautuivat lyhyen kokeilun jälkeen. Hammarén\nja Laurénin liikkeen toinen osakas, L. J. Hammarén, perusti jo v.\n1862 oman liikkeen, jonka v. 1870 luovutti C. W. Åkerlundille. G. F.\nAhlgren tuli v. 1870 osakkaaksi liikkeeseen, mutta alkoi kuten hänen\nosakastoverinsakin jo v. 1873 oman liikkeen. Samoin luopui Vikt.\nSöderlund pian Söderlund ja Blombergin liikkeen osakkuudesta alkaakseen\noman liikkeen.\n\nKahdeksankymmenluvulla tulivat tukkukauppaluokkaan J. V. Blomin (1873,\nv:sta 1898 J. V. Blomin seur.), Alex. Fontellin (1883), A. Poutiaisen\n(1884) ja Alex. Östermanin liikkeet, seuraavalla vuosikymmenellä K. P.\nRuuskasen (1880), Kusto Ojasen (1885), Hj. Sundvallin (1890) ja Fr.\nBjörkqvistin (1888) liikkeet, ja sarja on myöhemmin vielä jatkunut.\n\nUseimmat näistä liikkeistä olivat mitättömästä alusta vähitellen\nkasvaneet huomattaviksi liikkeiksi. G. O. Sumeliuksen liikkeen\nperusti v. 1859 _Gustaf Oskar Sumelius_. Kun maakauppa sitten tuli\nluvalliseksi ja alkoi vilkastua, ryhtyi Sumeliuksen liike harjoittamaan\ntukkukauppaa ja jätti v:sta 1884 vähittäiskaupan kokonaan syrjään.\nSamalla tavoin kuin vähittäiskaupalle kävi liikkeen voinviennille, joka\naikoinaan oli hyvässä vauhdissa, mutta sitten meijeriliikkeen synnyttyä\nlakkasi. Tukkukauppa sitävastoin yhä laajeni. V:sta 1860 alkaen oli\nliikkeen toisena osakkaana kauppias Aug. Nyberg ja hänen erottuaan\n1866 perustajan nuorempi veli Frans Sumelius v:een 1875 saakka. V:sta\n1870 alkaen liike sijaitsi omassa talossaan torin itälaidalla; uusi\nkaunistyylinen liiketalo rakennettiin v. 1900. G. O. Sumeliuksen\nkuoltua 1895 johti liikettä hänen poikansa Gösta Sumelius liikkeen\nlopettamiseen saakka v. 1916.\n\nJ. Tirkkosen liikkeen kehitys on huomattavimpia Tampereella.\nLiikkeen alkoivat v. 1869 puolisot _Juhana ja Maria Tirkkonen_\n(edell. 1841--1892, jälkimm. 1843--1919). Eikä se ensimmältä ollut\nkangastavarain kulkukauppaa mahtavampaa kauppaliikettä. \"Isoa\nhevoskuormaa mukanansa kuljettaen he tekivät laajoja ja vaivaloisia\nmatkoja Hämeen ja Savon salomaille tarjoten tavaroitaan kaupaksi\nkansalle ja erittäin sille väestölle, joka harvoin, tuskinpa\nmilloinkaan pääsi kaupunkiin tarpeellisille ostoksilleen.\" Kun riittävä\nliikepääoma tällä tavoin parin vuoden kuluessa oli saatu kootuksi,\navasi tämä yrittävä pariskunta pysyvämmän kangaskaupan yhdessä\nTampereen torin varrella olevain \"pilaripuotien\" myymäkomerossa. Taas\nmuutaman vuoden työn jälkeen oli liike päässyt niin paljon eteenpäin,\nettä sille oli hankittava laajempi vuokrahuoneusto Kauppakadun\nvarrella (1875). V. 1884 osti kauppias Tirkkonen tämän talon ja v.\n1901 valmistui liikkeen nykyinen kivitalo. J. Tirkkosen kuoltua 1892\njatkoi rouva Tirkkonen liikettä uuden liiketalon valmistumiseen saakka,\njolloin liike jakautui lankaosastoon, joka edelleenkin jäi rouva\nTirkkosen hoitoon, ja kangasosastoon, jonka johdon Tirkkos-puolisojen\npoika _Nikolai Tirkkonen_ (1875--1926) otti haltuunsa. Nuoremman\nTirkkosen taitavalla ja tarmokkaalla johdolla kangasosasto muutamassa\nvuodessa paisui ajaksi maan suurimmaksi kangas- ja pukutavarain\nkaupaksi, joka ulkomaiden suurten muotitavaramakasiinien tapaan\nharjoitti \"lähetysliikettä\" maamme kaikilla äärillä.\n\nKuuluisaksi sekä liikkeensä laajuudesta että perustajansa tekemistä\ntestamenttilahjoituksista tuli _G. F. Ahlgrenin_ tukkuliike. Ahlgren\noli aikansa esikuvallinen tukkukauppias; hän välitti Näsijärven ja\nPyhäjärven vesistöjen seutujen maakauppiaiden ulkomaantavaroita ja\nperusti itsekin lukuisia maakauppoja. Hänen kuoltuaan jatkoi hänen\nliikettään A. Poutiainen muutamia vuosia.\n\nEdellämainittujen tukkukauppain ohella toimi Tampereella menneen\nvuosisadan lopulla ja tämän alussa useita muita erilaisia\nkauppaliikkeitä. Niistä antavat seuraavat taksoitusluetteloista tehdyt\npoiminnot kiintoisan yleiskuvan.\n\n    _Enimmin taksoitetut kauppaliikkeet Tampereella vv. 1890 ja 1902_\n\n                                          taksoitetut    tulot mk\n\n    _enimmin taksoitetut v. 1890_            v. 1890       v. 1902\n\n    J. F. Olan, kirjakauppa (per. 1876)      15 000       (6 000)\n    G. J. Marscén, manufakturikauppa (1868)  15 000       (9 000)\n    H. Mäkinen, tukkuliike (1884)            15 000       (5 200)\n    G. Lindberg, sekatavarakauppa (1878)     16 000          --\n    A. A. Schéele, apteekki (1886)           18 000        47 000\n    G. Selin, viljakauppa (1862              24 000\n    J. W. Enqvist, puutavarakauppa           25 000       110 000\n    K. P. Ruuskanen, tukkuliike (1886)       25 000       109 000\n    K. Molin, apteekki (1874)                29 000          --\n    A. Österman, tukkuliike (1884)           32 000          --\n    Th. Clayhills, apteekki (1874)           32 600          --\n    Fr. Sumelius, pankki- y.m. liike (1875)  32 700          --\n    J. Tirkkonen, kangaskauppa (1869)        39 000        60 000\n    C. G. Blomberg, puutavaraliike (1875)    40 400          --\n    Ansh. Grahn, puutavaraliike              42 400          --\n    Vikt. Söderlund, tukkuliike (1872)       45 000          --\n    J. V. Blom, tukkuliike (1870)            56 800        40 000\n    W:m Sandberg, rautakauppa (1878)         65 000        60 000\n    A. Fontell, tukkuliike (1883)            85 000          --\n    G. O. Sumelius, tukkuliike (1859)       139 000        91 400\n\n        _enimmin taksoitetut v. 1902_\n\n    Lindeman ja kumpp., puutavaraliike (1881)    --        20 000\n    G. J. Hildén, puutavarakauppa (1889)         --        21 400\n    K. F. Slastnikoff, sekatavarakauppa (1891)   --        22 200\n    W. Aschan, apteekki (1892)                   --        23 200\n    Fr. Muntzel ja kumpp., asioimistoimi (1890)  --        24 000\n    Tampereen rohdoskauppayhtiö (1896)           --        25 000\n    K. K. Sjöstedt, manufakturikauppa (1891)     --        27 000\n    G. W. Osonen, asioimisto (1890)              --        29 000\n    Rob. Huber, vesijohtoliike (1897)            --        30 000\n    Tamp. vähitt.myynti- ja anniskelu-oy. (1892) --        37 000\n    Kusto Ojanen, tukkuliike (1885)          (8 000)       40 000\n    Fr. Björkqvist, tukkuliike (1888)       (10 000)       40 000\n    Tampereen Rakennuskonttori (1888)       (10 000)       40 000\n    Rautakauppaosakeyhtiö (1896)                 --        42 000\n    John Blom, manufakturikauppa (1893)          --        42 600\n    Tampereen viinikauppayhtiö (1896)            --        45 000\n    G. A. Lönnqvist, puutavaraliike (1884)   (6 000)       55 000\n    Hj. Sundvall, tukkuliike (1896)              --        60 200\n\nTampereen kauppamaailmassakin on esiintynyt varsin runsaasti\n_työnjakoa_ s.o. sellaista vanhain liikkeiden haaraantumista (\"ammatin\neristystä\") ja kokonaan uusien erikoisliikkeiden syntymistä (\"ammatin\nmuodostumista\"), joihin Tampereen käsityön historiassa jo olemme\nperehtyneet. Luomme seuraavassa etupäässä V. Forseliuksen julkaisemain\nkauppakalenterien ja Tampereen osoitekalenterien perusteella lyhyen\nkatsauksen tähän puoleen Tampereen kaupan kehitystä.\n\nTampereen kauppiaiden virallisessa luettelossa v.lta 1855 mainitaan\nkaupungissa olevan, paitsi kirjakauppiasta, tukkukauppias, 26\n\"rihkamakauppiasta\" (kramhandlande), kuusi \"höökaria\", kahdeksan\n\"suomalaista porvaria\" ja \"muotikauppa\". Siinä on se tyvi, josta\nkaupungin myöhempi kauppa on kasvanut ja haaraantunut.\n\n\"Rihkamakaupalla\" tarkoitettiin silloin sitä mitä myöhemmin on sanottu\nsekatavarakaupaksi. Tällaisten kauppain luku on Tampereella läpi aikain\nollut suuri. Suurkauppain yhteydessä on jo tullut nimeltä mainituksi\nuseita huomattavampia sekatavarakaupan harjoittajia. Mainittakoon\ntässä lisäksi J. A. Liljan (per. 1867), F. W. Palmroosin (1871), C.\nW. Åkerlundin (1870), A. F. Lindstedtin (1873) ja G. Helmisen (1878)\naikoinaan tunnetut sekatavarakaupat, kaikki jo aikaa sitten lakanneet\ntai joutuneet toisille omistajille. Vanhemmat sekatavarakaupat möivät\nyleensä vaikka mitä; hyvin järjestetyssä sellaisessa puodissa piti\nolla tarjolla likimain kaikkia kaupassa kysyttyjä tavaralajeja; siinä\nkohden pyrkimykset olivat samantapaiset kuin nykypäiväin suurilla\n\"tavarahuoneilla\" tai \"kauppamakasiineilla\". Kuitenkin on kaupallinen\nkehitys vaikuttanut sekatavarakauppaan enimmäkseen hyvin eristävästi,\nniin että yleiskaupoista on haarautunut suuri luku nuorempia\nerikoiskauppoja.\n\nKuten tunnettua olivat suola ja rauta vanhemmittain tärkeimpiä\nmeikäläisiä kauppatavaroita. Suola ei tiettävästi ollut yleisemmin\nerikoisen vähittäiskaupan esineenä, mutta raudan ja rautatavaran\nkauppa synnytti jo vanhoina aikoina tärkeimmissä kauppakaupungeissamme\nerityisiä \"rautakauppoja\". Kone- ja työaseteollisuuden tavaton\nedistyminen ja siten valmistettujen esineiden suuresti kasvanut käyttö\nkoko kansan elinkeinollisessa ja jokapäiväisessä elämässä ovat tälle\nerikoiskaupalle antaneet vauhtia ja luoneet uudenaikaiset rautakaupat,\njotka kuuluvat nykyajan huomattavimpiin kauppalaitoksiin.\n\nTampereella tämän erikoiskaupan alotti _W:m Sandberg_ (1843--1887),\njoka nuoruudessaan oli palvellut ja saavuttanut ammattitaitonsa\nHelsingin rautakaupoissa. V. 1874 W:m Sandberg muutti Tampereelle G.\nO. Sumeliuksen liikkeen konttoristiksi, kunnes v. 1878 avasi täällä\noman rautakaupan. Aluksi pysyi liike yksinomaan rautatavarain kauppana,\nmutta vähitellen siihen liittyä yhä useampi rautakaupan yhteydessä\noleva kaupanhaara, joten rautakaupasta muodostui monipuolinen,\nkoko maassa tunnettu rauta-, rakennus- ja taloustavarain ynnä\nmaanviljelyskauppa. W:m Sandbergin kuoltua 1887 hoidettiin liikettä\nrouva Berta Sandbergin lukuun. V. 1897 joutui liike Rud. Winterin\nomaksi, joka sitä jatkoi toiminimellä \"W:m Sandbergin seuraaja\", kunnes\nliike järjestettiin \"W:m Sandberg oy:n\" haltuun.\n\nPääasiallisesti samalla alalla toimiva liike on G. Schreckin, L. E.\nKjäldmanin ja Fr. Tukiaisen v. 1888 perustama, myöh. osakeyhtiön\nomistama _Tampereen Rakennuskonttori oy_. Kolmas samantapainen suurempi\nliike Tampereella oli v. 1896 perustettu \"Rautakauppaosakeyhtiö\".\nRakennusaineiden kaupalla oli näiden rautatavarakauppain toiminnassa\ntärkeä sija.\n\nOmaksi alakseen eristyivät rautakaupoista vähitellen\n\"maanviljelyskaupat\", jotka harjoittavat maatalouskoneiden, työaseiden,\nsiementen, lannoitusaineiden y.m. maataloustarvikkeiden kauppaa. Tämä\nerikoiskauppa on Tampereella vanhaa juurta. Seitsenkymmenluvulla\nvälitti paperitehtaan konttoristi Wilh. Cadenius ruotsalaisten ja\nenglantilaisten maanviljelyskoneiden kauppaa ja v:sta 1881 harjoitti C.\nEngström samanlaista välitystointa. V. 1883 perustettu Alex. Fontellin\nkauppa niinikään työskenteli mainitulla alalla. Yhdeksänkymmenluvulla\noli G. W. Osonen tämän toimialan tunnettuja edustajia Tampereella ja v.\n1897 perustettiin 100 000 mk:n osakepääomalla \"Hämeen maanviljelijäin\nkauppaosakeyhtiö\", joka otti haltuunsa Ososen liikkeen ja jonkun aikaa\noli tämän alan pääedustaja Tampereella. Myöhemmin on tämä kaupanhaara\nTampereella niinkuin muuallakin Suomessa joutunut pääasiallisesti\nmaanviljelijäin muodostamain koko maassa toimivain yhtiöiden ja\nosuuskuntain haltuun. Tampereella ovat huomattavat \"Hankkijan\" ja\n\"Suomen maanviljelijäin kauppa-oy:n\" liikkeet.\n\nAivan erityistä konekaupan alaa on edustanut G. Neidlingerin\nv. 1881 Tampereella avaama neulomakonekauppa. Jo aikaisemmin\n(seitsenkymmenluvun alkupuolella) olivat G. O. ja Fr. Sumelius\ntehtaiden asiamiehinä myyneet täällä neulomakoneita. Yksityinen\nvesijohtotarpeiden kauppa avattiin täällä v. 1898 Rob. Huberin liikkeen\n(nyt \"Vesijohtoliike-Huber oy.\") haaraosastona. Myöhempiä tamperelaisia\nliikkeitä tällä alalla ovat Dunderbergin ja \"Tampereen vesi- ja\nlämpöjohto-oy:n\" liikkeet.\n\nRautatavarain ja rakennusaineiden yleiskaupan rinnalla on\nTampereellakin vähitellen kehittynyt yhä useampia raakatavaran ja\ntyöaineiden erikoiskauppoja. Jo seitsenkymmenluvulla harjoitettiin\ntäällä erityistä ikkunalasikauppaa, kaakelikauppa oli niinikään\nkehittynyt välitysliikkeeksi vuosikymmeniä ennen kuin Tampereen\nkaakelitehdas v. 1896 perustettiin, tapettikauppa mainitaan v. 1883,\nkalkin kauppa, asfalttiliike olivat täällä joihinkin määrin eristyneitä\nammatteja yhdeksänkymmenluvulla, ruuti- ja dynamittikauppa esiintyi\nerikoisena kaupanhaarana edellisen vuosikymmenen alusta alkaen (K.\nHjorth 1881). Useat tämäntapaisista erikoistavarankaupoista ovat\nsyntyneet vieraiden tehtaiden tuotteiden asioimistoista.\n\nVanhoista sekatavarakaupoista eristyneinä on pidettävä sellaisia\nerikoiskauppoja kuin lasi- ja porsliinikauppoja (1897), tupakkakauppoja\n(1887) ja teekauppoja. Myöskin hedelmä- ja herkkukauppa on\nsekatavarakaupasta kasvanut haara. Vanhempia sellaisia oli v. 1883\nperustettu J. B. Grönqvistin säilykekauppa sekä muudan 1886 alkanut\nlyhytaikainen hedelmä- ja herkkukauppa; niillä on sittemmin ollut\nuseita seuraajia. Syntynsä puolesta kuuluivat ulkomaisten väkijuomain,\nmiedompain kotimaisten väkijuomain ja oluen kaupat tähän ryhmään.\nSekatavarakaupan sukupuusta ovat lähteneet raakatavarakaupat, sellaiset\nkuin nahkakaupat (1883).\n\nRuokatavarain kauppa on suurempien kaupunkien monihaaraisimpia\nkaupallisia elinkeinoja. Tällaisella kaupalla on historialliset\njuurensa vanhoissa \"höökarien\", \"porvarien\" ja \"ruokatavarakauppiaiden\"\n(viktualiehandlande) harjoittamassa ruokatarpeiden kaupassa.\nElinkeinovapauden tultua näiden kauppa-ammattien rajat rikkuivat,\nvaikka \"porvarin\" nimeä kansankielessä vieläkin käytetään entisessä\nmerkityksessään ja vaikka yleistä, useampia tavaralajeja käsittävää\nruokakauppaa on harjoitettu uusimpinakin aikoina.\n\nTällaisesta vanhasta ruokatavarakaupasta on eristynyt viljakauppa, joka\nvanhempina aikoina kuului melkeinpä kaikkien kauppiaiden toimialaan,\nmutta kuusikymmenluvulta lähtien alkoi esiintyä erikoiskauppana (G.\nSelin 1862). Vielä eristyneempää jauho- ja ryynikauppaa mainitaan\nkahdeksankymmenluvun alusta alkaen.\n\nLihakauppa on alkuansa kuulunut teurastajain ammattiin; Tampereen\nteurastajat möivät vanhempina aikoina tuoretta lihaa tilapäisesti,\nsitten määrättyinä viikon päivinä, vihdoin määrättyinä päivän tunteina.\nV:n 1866 aikoina mainitaan kaupungissa makkarakauppaakin, jota\nnähtävästi makkarain valmistajat harjoittivat. Mutta lihatavarain\nkauppa on myöskin vanha välikaupan haara. Sellaista erityistä liha-\nja makkarakauppaa mainitaan Tampereella kahdeksankymmenluvun alussa\n(C. Engström). Myöhemmin on kaupungissa ollut myöskin erityisiä liha-\nja erityisiä makkarakauppoja. Jälkimmäisistä mainittakoon J. A.\nJohanssonin (1885) ja K. A. Johanssonin (1892) liikkeet.\n\nMaidon hankinnassa on Tampereellakin muutamassa vuosikymmenessä ehtinyt\ntapahtua useita mullistuksia. Vanhassa Tampereen kaupungissa saatiin\nmaito omista lehmistä, joista riitti \"tinkimaitoakin\" karjattomille\nkaupunkilaisille. Kaupungin kasvaessa ja karjan vähentyessä ja vihdoin\nmelkein kokonaan hävitessä tuli maalaisten maitotinkien aika ja torilla\nmitattiin ahkerasti ostomaitoa. Kuusikymmenluvulla myytiin maitoa\nTampereen leipuripuodeissa ja \"Hatanpään maitopuodissa sillan päässä\",\nmutta useampia maitomyymälöitä olemme havainneet kaupunkiin ilmestyvän\nvasta yhdeksänkymmenluvulla. Uusimpina aikoina on yhä kasvaneen\nkaupunkilaisväestön maidonhankinta joutunut suurimmaksi osaksi\nkaupunkilaisten kuluttaja- ja maalaisten tuottajaosuuskuntain ja niiden\nmeijeriliikkeiden haltuun, vaikka yksityinenkin maidonhankintaliike on\njatkunut.\n\nVoikaupat alkoivat esiintyä yhdeksänkymmenluvun alussa; oikeastaan ne\nolivat vanhain \"porvarien\" liikkeen jatkajia. Kalakauppoja mainitaan\nv:sta 1888 (eräs liike perustettu jo 1876) ja erityisiä munakauppoja,\njuustokauppoja y.m.s. esiintyy uuden vuosisadan luetteloissa.\n\nUusia muodostuksia elintarpeiden kaupan alalla on puutarhatuotteiden\nkauppa. V. 1875 alkoi K. Gauffin kaupungissa \"julkisen puutarhamestarin\nliikkeen\". Seuraavalta vuosikymmeneltä alkaen mainitaan kaupungissa\n\"vihanneskauppoja\" (1886). Kauppapuutarhurien liikkeeseen kuuluva\nhaaraus on kukkaiskauppakin, jonkalaisia erityiskauppoja Tampereella\nmainitaan v:sta 1886 lähtien.\n\nErittäin runsas on kaupallinen työnjako ollut vaatetuskaupan alalla.\nTämän alan monet haaraukset ovat saaneet alkunsa osittain yleisistä\nlanka- ja kangaskaupoista, osittain taas käsityöstä tai kotityöstä.\nTampereen lanka- ja kangaskaupoista olivat vanhimpia puuvillatehtaan,\nverkatehtaan ja pellavatehtaan myyntipuodit, jotka ovat toimineet\nnäiden tehtaiden alkuajoilta saakka. Huomattavia kangastavarain\nvälikauppiaita ovat olleet esim. G. J. Marscénin (1864), J. Tirkkosen\n(1869) jo ennen mainitsemamme, K. Ylösen ja E. Janhusen liikkeet,\nmolemmat viimemainitut perustetut v. 1880, sekä Paul Ståhlbomin (1887)\nja Emil Brännlundin (1893) liikkeet. Uutta käsityötä kuvatessamme\nolemme kertoneet, miten Tampereelle syntyi erityisiä naisten\nvaatetuskauppoja, kuten muotikauppoja (1850), hattu- ja muotikauppoja\n(1882) sekä kappaliikkeitä (M. Aspelundin kappamakasiini, main. 1886,\nAnna Johnssonin kappaliike, per. 1889). Paitakauppoja ovat Tampereella\nkahdeksankymmenluvun keskivaiheilta lähtien edustaneet turkulaisten\ntoiminimien G. A. Petreliuksen ja C. Fr. Juseliuksen haaramyymälät.\nErityisten herrainvaatetusliikkeiden alkaja oli John Blomin 1893\nperustama liike. Tampereen turkistavarain ja lakkien myynnin alkajoita\novat taas olleet O. Holmbergin (1862) ja Wilh. Zimmerin (1885)\nkäsityöliikkeet. Jalkinekauppoja sekä harjakauppoja mainitaan uuden\nvuosisadan alkaessa.\n\nLäheistä sukua vaatetuskaupoille ovat Tampereen koruompeluliikkeet\n(1879) sekä pienet ompelutarpeiden kaupat. Tässä yhteydessä\nmainittakoon myös korutavarakaupat, joista ensimmäinen oli Maria\nRoosin v. 1881 perustama liike, sekä leikkikalukaupat, jotka\nvuorostaan ovat saaneet alkunsa rouva Fredrika Lindholmin v. 1868\nperustamasta leikkikaluliikkeestä, vaikka molempia viimemainittuja\nkauppaerikoisuuksia voidaan pitää myöskin kirjakaupoista eristettyinä\nmyyntihaaroina.\n\nOlemme seuranneet kappaleen matkaa kauppa-ammatillista eristymistä\nkolmella vanhalla kaupan alalla, nim. sekatavara-, ruokatavara- ja\nvaatetustavarakaupan alalla. On luettelematta useita erikoiskauppoja,\njoita ei voi katsoa vanhemmasta kaupasta eristyneiksi haaroiksi,\nvaan joita on pidettävä uutismuodostuksina. Sellaisia ovat muutamat\nkäsityön alaan liittyvät kaupanhaarat, kuten useimmat huonekalu- ja\nruumisarkkukaupat (1890-luvulta), kellokaupat y.m. Toiset välikaupat\ntaas ovat kotitalouden alalle tunkeutuneita muodostuksia, niinkuin\neläintenrehun kauppaa välittävät kaurakaupat ja heinäkaupat, joita\nmainitaan vuosisadan vaihteessa, kasvavan polttoainetarpeen synnyttämät\nhalkoliikkeet, jollaisia mainitaan jo v:sta 1884 alkaen, j.n.e. Toiset\nkaupanhaarat vihdoin ovat aiheutuneet uusien tapain ja uudenlaatuisten\nkauppatavarain levitessä. Niinpä on urheilu herättänyt eloon kokonaan\nuuden kaupanhaaran: urheilukaupat. Sellaisia mainitaan Tampereella\nensinnä eri osastoina muissa kaupoissa (1893), sitten itsenäisinä.\nTästä kaupanhaarasta vuorostaan erinneitä erityiskauppoja ovat\npolkupyöräkaupat (1898), asekaupat ja kalastustarpeiden kaupat,\nmolemmat viimemainitut lajit mainitut uuden vuosisadan alussa, mutta\nkaikki kolme lajia esiintyneet jo aikaisemmin muunlaatuisten kauppain\n(rautakauppain, kellokauppain) yhteydessä. Uusia muodostuksia ovat\nmyöskin soitinkaupat, joita Tampereella esiintyi uuden vuosisadan\nalussa.\n\nVielä on tässä muistettava paria erikoista ja erioikeutettua\nkauppa-alaa, nimittäin apteekkeja ja kirjakauppoja.\n\nTampereen ensimmäisen _apteekin_ omistajia ovat olleet Joh. Långhjelm\n1802--1820, A. W. Tennberg 1820--1856, G. A. Serlachius 1858--1868,\nKarl Molin 1868--1899, K. Fr. Heinonen 1899--1904, A. J. Molin\n1904--1921 ja Severi Haapanen 1921--. Toisessa v. 1857 perustetussa\napteekissa ovat isännöineet E. J. Granberg 1857--1870, O. S. Mellgren\n1870--1874, rouva S. K. Mellgren 1874, Th:s Clayhills 1874--1893, Fr.\nBorg 1893--1905 ja U. J. Hagberg 1905--. Kolmannen apteekin (Uuden\napteekin) perusti E. Schéele v. 1886. Neljännen apteekin (Uuden kirkon\napteekin) perusti v. 1892 Wolter Aschan. Viides (Tammelan) apteekki on\nF. Relanderin v. 1901 alkama. Kuudes ja seitsemäs ovat perustetut v.\n1928.\n\nVarsinaisen kauppansa ohella harjoittivat apteekit lähelle meidän\naikojamme kaikenlaisen muunkin hyödyllisen ja hauskan pikkutavaran,\nkuten esim. kukansiementen, kauppaa. Apteekeista on eristynyt\nkivennäisvesien valmistaminen ja kauppa, lääkkeisteknillinen\nteollisuus ja rohdosliike, jota täällä ovat edustaneet kaupungin\nkaikkien apteekkarien v. 1896 perustama, suureksi kasvanut _Tampereen\nRohdoskauppa oy._, jolla on varastoja Helsingissä ja Viipurissa ja joka\nmyöhemmin on saanut rinnalleen muutamia toisiakin rohdoskauppoja ja\nrohdostehtaita.\n\nTampereen vanhemmassa _kirjakaupassa_ rupesi vasta kuusikymmenluvulla\nilmenemään vilkkaampaa toimintaa, kun Frenckellin kirja-asioimisto\nvähitellen muuttui säännölliseksi kirjakaupaksi (1866), minkä ohella\npuuvillatehtaan myymälässä jatkettiin hengellisten kirjain myyntiä. V.\n1873 osti Frenckellin kirjakaupan E. Hagelberg, joka jo aikaisemmin\noli ollut puheenalaisen kirjakaupan osakas. Tämä kirjakauppa harjoitti\nparisen vuosikymmentä hyvin monipuolista toimintaa: julkaisi\npaikkakunnan sanomalehteä, piti ainakin vv. 1871--1876 kirjakaupallista\nlainakirjastoa, oli taide- ja urheilukauppana, kauppasi kaikenlaista\nuutta pikkutavaraa, harjoittipa suurehkoa kustannustoimintaakin. V.\n1891 kirjakauppa joutui H. T. Bärlundin haltuun ja on sitten kulkenut\nparin muunkin välikäden kautta; nykyisin se toimii \"Hämeen kirjakaupan\"\nnimisenä (1905).\n\nToisen varsinaisen kirjakaupan perusti E. Wesander v. 1883. Silläkin\non ollut monta omistajaa, m.m. A. Mäki (\"Väinämöisen kirjakauppa\").\nTampereen suurin kirjakauppa oli aikanaan Emil Lyytikäisen v. 1900\nperustama liike. Myöhemmin on perustettu uusia suuriakin kirjakauppoja,\nkuten \"Tampereen kirjakauppa oy.\". Tampereen kirjansitojain liikkeistä\nusea kehittyi kirjakaupaksi. Sellaista alkuperää olivat J. F. Olánin\n(1875), B. E. Martinin (1875) ja W. Toivosen (1881) liikkeet. Omaksi\nhaarakseen eristyivät lähetyskirjakaupat, antikvarinen kirjakauppa\n(main. uuden vuosisadan alussa) sekä paperikaupat, joista ensimmäinen\noli Helsingissä toimivan Lång & Ståhlbergin haaraosasto (1885).\nViimemainittu toimihaara on sittemmin saanut lukuisia edustajia, joista\njotkut, kuten Isak Julinin (1898) ja Luukkosen ja kumpp:n (1900)\nliikkeet, harjoittivat monenlaista grafillista tuotantoa ja kauppaa.\n\nEdellä on kosketeltu pääasiassa vain varsinaista värikauppaa, jolla\nkäsitämme omaa varastoa pitävää ja omalla vastuullaan toimivaa kauppaa.\nMutta kauppa on meidän aikanamme yhä yleisemmin asettunut välittömästi\n_tuotannon_ palvelukseen, avaten siten täälläkin uuden laajan alan\nvälikaupanvastaista kauppatoimintaa. Muutamia näitä tuotantokauppoja\non jo mainittu. Niitähän ovat olleet Tampereen omain tehtaiden\nvähittäismyymälät Tennbergin vanhasta öljykaupasta alkaen, vieraiden\ntehtaiden täällä avaamat myymälät, kuten Petreliuksen ja Juseliuksen\npaitakaupat, lukuisat käsityöläisten myymälät, joissa näemme niin monta\nvivahdusta verstasmyymälästä täydelliseen vieraaseen värikauppaan\nsaakka, maalaisten kaupungissa avaamat maataloustuotteiden kaupat j.n.e.\n\nUuden kaupan ominaisuuksia on sekin, että se nykyajan kulkuneuvoja\nhyväkseen käyttäen helposti haarautuu yhdestä pesäpaikasta useampiin\npaikkoihin. Eivät kaikki Tampereen kaupat enään ole tamperelaisten omia\nja johdettavia, vaan on kotoiseen joukkoon viime aikoina ilmestynyt\nmonta vieraspaikkaisten liikkeiden _haaraosastoa_; esimerkkejä siitä on\npaitakauppain, vesijohtoliikkeiden, soitinkauppain, sähköliikkeiden,\nporsliinitavarain, kone- ja rautatavarain, neulomakoneiden,\nkutomakoneiden y.m. tavarain kaupan alalta. Tampereen liike on myöskin\nkäynyt vuoroonsa vieraissa perustaen sinne tänne haarakauppojansa.\nHaarakauppajärjestelmä on oman paikkakunnan pienessä piirissäkin\npäässyt verraten laajaan käytäntöön, todistaen sekin puolestaan\nvähittäiskaupan valtaa suurenkin liikkeen alalla.\n\nSamansukuisia ilmiöitä ovat _kauppa-asioimistot_ (agenturit), joilla\nmonenkarvaisilla laitoksilla on niin huomattava tehtävä nykyajan\nliike-elämässä. Asioimistoimen tavaton vauhti näyttää ainakin\nTampereella olleen seitsenkymmenluvulla vilkastuneen vakuutusliikkeen\nalkuunpanema. Sitten rupesivat tehtaat seuraamaan esimerkkiä hankkien\nkilvalla \"edustajia\" ja asiamiehiä täälläkin. Ja niinkuin muussakin\nkaupassa niin agenturissakin syntyi eristävää ja yhdistävää kehitystä,\nniin että kun toiselta puolen suurliikkeet etsivät itselleen yhä\nenemmän erityisedustajia, niin toiselta puolen tällä alalla toimivat\nhenkilöt rupesivat kokoamaan itselleen yhä useampia asioimistoja. Siten\non asioimistoista Tampereellakin saattanut kehittyä melkoisen suuria\nitsenäisiä liikkeitä. Niistä mainittakoon tässä Ludv. Tallqvistin\n(1874), K. Hjorthin (1881), Hj. Grönblomin (1884--1896) sekä Fr.\nMüntzel ja kumpp:n (1890) asioimistot.\n\nErityiseksi asioimistoimeksi on, kuten sanottu, viime vuosikymmeninä\nkehittynyt _vakuutustoimi_. Kotimaisesta palovakuutustoiminnasta\npuhumatta näyttävät ulkomaiset palo ja muunlaiset vakuutusyhtiöt jo\naikaisin saaneen edustajia Tampereella; niinpä toimivat A. Törngren\nja G. A. Serlachius v. 1866 täällä ulkomaisten palovakuutusyhtiöiden\nasiamiehinä. V. 1871 oli Tampereella edustettuna 12 ja v. 1890\njo 31 vakuutusyhtiötä. Myöhemmin ovat kotimaiset yhtiöt kokonaan\nsyrjäyttäneet ulkomaisten yhtiöiden toiminnan Tampereella. Hämeen\nläänin maakauppiaiden palovakuutusyhtiö (1899) oli ensimmäinen\nvakuutuslaitos, jolla oli pääkonttorinsa Tampereella. Myöhempiä\nTampereella päämajaansa pitäviä vakuutuslaitoksia ovat keskinäinen\ntapaturmavakuutusyhdistys _Otava_, paloapuyhdistys _Varma_ ja työväen\nkeskinäinen vakuutusyhdistys _Turva_. Muunlaisista täällä toimivista\nasioimistoista mainittakoon höyrylaivatoimistot, joita v. 1876 oli\nkolme ja 1895 yksitoista, sekä siirtolaistoimisto, jollainen täällä\nesiintyi uuden vuosisadan alkaessa. Puheenaoleviin laitoksiin ovat\nvielä luettavia teollisuusliitot ja -yhtymät, joita teollisuuslaitokset\novat perustaneet yhteisten kauppaetujensa valvomista varten. Tällaisia\nyhtymiä ovat aikanaan olleet m.m. \"Suomen tulitikkutehdasyhdistys\"\n(1898), \"Paperikonttori\" ja \"Pussitehtaiden yhdistys\", joilla on ollut\npääkonttorinsa Tampereella.\n\nSellaisen nopeasti kasvaneen väestökeskuksen kuin Tampereen kauppa\npyrkii luonnollisestikin ensi sijassa täyttämään oman paikkakunnan\nkasvavaa tavarain tarvetta. Tampereen kauppa on senvuoksi ollut\nparhaasta päästä kulutus- eli tuontikauppaa. Mutta myöskin\n_vientikaupalla_ oli huomattava sija aikaisemmissa oloissa,\njolloin maataviljelevä väestö oli kaupungin kauppiaiden tärkeimpänä\nostajapiirinä. Tällaista vientikauppaa pidettiinkin vanhoina aikoina\nsisämaan kaupunkien tärkeimpänä tehtävänä ja suureksi osaksi juuri\nsellaista kauppaa varten Tampere alkuaan perustettiinkin. Mutta\nvasta menneen vuosisadan puolivälin jälkeen rupeaa Tampereen kauppa\nvaatimattomassa määrässä toteuttamaan odotuksia siinä kohden.\nKaupunginkertomuksissa on kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla pysyvänä\nlausuntona, että kaupungin kaupan tehtävänä on maalaistavarain\nostaminen ja vienti. V. 1865 sanotaan maalaistuotteiden viennin\nmelkoisesti kasvaneen; kaupungin kauppiaat olivat vuoden kuluessa\nostaneet vähintään 25 000 leiviskää voita, 500 leiviskää talia ja\n200 elukkaa, jotka oli teurastettu ja suolattu. V. 1868 ilmoitetaan\nkaupungin voinvienti 40 000 leiviskäksi. V. 1870 sanotaan sen taas\nalenneen \"tavalliseen määräänsä\", noin 25 000 leiviskään voita ja\n500 leiviskään talia. Seuraavina vuosina se taas on nousemassa, v.\n1871 tehden 32 000 leiv. Voi vietiin pääasiallisesti Ruotsiin; suurin\nkaupungin voinviejistä lienee ollut G. O. Sumeliuksen liike. Myöhemmin\nTampereen voinvienti lakkasi, mutta lukuisat puutavaraliikkeet,\njoista toiset melkoisen suuret, pitivät yllä Tampereen vientikauppaa,\nvieläpä saattoivat sen entistä parempaankin voimaan. Tunnetuimmat\npuunvientiliikkeet on mainittu jo edellä kaupungin suurliikkeiden\nluettelossa. Näiden huomattavain vientihaarain ohella on Tampereella\najan mittaan harjoitettu pienempää vientikauppaa, kuten puolukkain\n(G. A. Serlachius kuusikymmenluvulla), nahkain (K. M. Eklund 1873) ja\nkrapujen vientiä (A. Micha 1898).\n\nTampereen kaupan ulkonaisessa kehityksessä olemme siten havainneet\nmonenlaista ryhmittymistä: vähittäis- ja tukkukauppaa, pien- ja\nsuurliikettä, kotipohjaista ja vierasperäistä, itsenäistä ja\nriippuvaa, kulutus- ja tuotanto-, varasto- ja asioimiskauppaa. Kaupan\nsisäiseen elämään ei ole yhtä helppo tunkeutua. Erinäisissä uusissa\nkauppatavoissa huomaamme kuitenkin uuden \"kauppiaallisen\" hengen\nvaikutuksia. Monesta pikkuilmiöstä näemme, miten Tampereellakin\nkauppiaat ja liikemiehet vapaakaupan aikakautena muuttuivat, jos niin\nsaa sanoa, käsityöläisistä keinottelijoiksi, passivisista aktivisiksi\nkauppiaiksi. \"Kauppatuttavuus\" hävisi ja sijaan tuli oikullinen\nepämääräinen \"yleisö\". Pimeät, ahtaat puodit ja kauppapöksät, joihin\ntuskin mitkään nimikilvet etsivää opastivat ja joiden korkeita\nportaita ainoastaan talon vanhat tutut osasivat vaaratta kulkea,\nmuuttuivat hätä hätää hirmuisen räikeillä nimikilvillä, katupintaan\nulettuvilla lasiseinillä ja häikäisevillä lampuilla valaistuiksi\nmyymälöiksi, joissa yleisö kulki kuin itämaisten satujen saleissa.\nKun kaupunki saa sanomalehden, alkaa kaupungissa kauppamainostus:\nensin parilla pikkurivillä tavallisen lukemisen tavoin, sitten vuosi\nvuodelta näkyvämmin ja ponnekkaammin, vihdoin pauhaten ja pöyhistellen\nsuurin kuvitetuin julistuksin käy kauppa aktivisesti yleisön\nkimppuun. Vanhoja tapoja hyljätään, uusia tulee käytäntöön. V. 1866\nkaupungin johtavat kauppiaat ilmoittavat lakkaavansa pyhäkaupasta,\ntuosta vanhan tutullisen kaupan helmasynnistä. Mutta yöhön myöhään\npidetään puodit arkisin auki, kunnes vastavirta syntyy sitäkin tapaa\nvastaan. Joulunäyttelyt näyttävät tulleen tavaksi kuusikymmenluvulla.\nPysyvät \"alennusmyynnit\", palkintomyynnit, kilpamyynnit ja -ostot,\npalkintoarvonnat ja kaikki muut samanlaiset kaupan houkutus- ja\nkiihdytyskeinot näyttävät päässeen yleisempään valtaan menneen\nvuosisadan parilla viimeisellä vuosikymmenellä. (29)\n\nVihdoin rupesi yleisö kyllästymään koko tuohon järjestelmään.\nHillittömän kauppakilpailun kehitys huijauksineen, vararikkoineen,\ntavaraväärennyksineen ja muine epämuodostuksineen kävi lopulta\nyhteiskunnalle rasittavaksi. Taloudellisesti ajattelevat viehättyivät\nniihin uusiin oppeihin, jotka vastustivat värikauppaa varsinkin sen\nräikeässä muodossa tahtoivat luoda kuluttajain oman, osuuskunnallisen\nkaupan, joka ilman välikäsiä liittyy itse tuotantoon. Vuosisadan\nloppuessa heräsi Tampereella, etupäässä työtätekevän luokan\nkeskuudessa, _osuuskauppaliike_.\n\nTamperetta on joskus sanottu \"Suomen Rochdaleksi\", ja totta onkin, että\nmaamme ensimmäinen varsinainen osuuskauppa on syntynyt täällä kankurien\nkesken niinkuin Englannin Rochdalessa.\n\nTampereen osuuskauppaliikkeen uranuurtaja oli tavallaan \"Tampereen\ntyöläisten ravinto-yhdistyksen osakeyhtiö\", joka lienee ollut\ntoiminnassa jo v. 1882 (säännöt vahvistettu 25 p. syysk. 1883).\nSääntöjen mukaan oli yhtiön tarkoituksena hankkia \"mahdollisuutta\ntyökansalle edullisimmilla hinnoilla ostaa kaikenlaatuisia ja\nparaanlaisia ravinto- ynnä muita kauppa-aineita (paitsi väkijuomia)\"\nsekä käyttää \"osan liikkeestä tulevasta voitosta rahaston\nperustamiseksi, jonka rahaston tarkoituksena on turvata osakkaita\ntapaturman ja vanhuuden tuottamista puutteista\". Kaikesta päättäen oli\nyhtiö aiottu kuluttajain omaksi liikkeeksi, mutta todellisuudessa se\nkuitenkin toimi pääasiallisesti vain voiton tuottamiseksi osakkailleen.\nV. 1905 yhtiö möi kauppansa vieraille ja parin vuoden kuluttua se\nkokonaan kuoli.\n\nVarsinainen osuuskauppaliike Tampereella alkoi _Finlayson ja\nkumpp. työväen osuuskaupan perustamisesta_ v. 1900. Alkuvauhdin\nyritykselle antoi tehtaan isännöitsijän, kunnallisneuvos Chr.\nBruunin tätä tarkoitusta varten v. 1898 tekemä 10 000 mk:n suuruinen\nlahjoitus. Bruun oli matkoillaan tutustunut Englannin voimakkaaseen\nosuuskauppaliikkeeseen. Silloin oli osuustoiminnallisen heräämisen aika\nmaassamme. Vaikkei osuustoimintalakia vielä ollut, sai Finlaysonin\ntehtaanväen osuuskauppa varsin osuuskuntahenkiset säännöt. Niiden\nmukaan pääsi jäseneksi yhdistykseen jokainen mainitun tehtaan\nvakinaisessa palveluksessa oleva henkilö, joka sitoutui sääntöjä\nnoudattamaan. Jäsen, joka erosi tai erotettiin tehtaan työstä, sai\nedelleenkin pysyä yhdistyksen jäsenenä, mutta häntä ei voitu valita\njohtokuntaan eikä muihin luottamustoimiin ja hän menetti myöskin\näänioikeutensa. Myynti yhdistyksen kaupasta oli tapahtuva ainoastaan\nkäteisellä rahalla. Väkijuomain kauppa oli kielletty. Kultakin\njäseneltä vaadittiin vähintään 10 markan osuusmaksu. Liikenevä voitto\noli jaettava jäsenille heidän ostoksiensa mukaisesti. Yhdistyksen\ntoimikuntaan kuului kuusi jäsentä, jotka yhdistys valitsi yleisessä\nkokouksessa, ja jokaisella jäsenellä oli yhdistyksen kokouksissa yksi\nääni. Yhdistyksen piirissä ilmenevät riitaisuudet oli valittujen\nluottamusmiesten ratkaistava.\n\nYritys alotti matkansa myötätuulessa. Puuvillatehtaan puolesta\nluvattiin osuuskaupalle vuokravapaa huoneusto ja kaupanhoitajan\nasunto. Myymälä avattiin 1 p. syysk. 1900. Osuuskunnan hallituksen\nja kaupanhoitajain kokemattomuus aiheutti ikävyyksiä ja kiihtymyksen\nhetkiä, mutta myöhemmin läksi kehitys kaupanhoitaja Pentti Hirvosen\njohdolla kulkemaan tasaista ja varmaa uraa. V. 1901 oli tässä\nosuuskunnassa jäseniä 314 ja myyntimäärä teki 110 000 mk; v. 1915 oli\njäsenluku 1 176 ja myynti 634 486 mk. V:sta 1908 saivat ulkopuolisetkin\nostajat liittyä osuuskuntaan. V. 1913 osuuskunta osti itselleen\noman talon (Puuvillatehtaankatu 12). Samoihin aikoihin perustettiin\nuseampia sivumyymälöitä. V. 1916 astuttiin ensimmäinen askel Tampereen\ntyöväen osuuskauppain yhdistämiseksi, kun Finlaysonin osuuskauppa osti\n\"Tampereen työväen osuuskaupan\" varoineen velkoineen.\n\nFinlaysonin työväen osuuskaupan syntyminen antoi aihetta\n_Pellavatehtaan Työväen Osuuskaupan_ perustamiseen. Sen säännöt\nvahvistettiin 4 p. jouluk. 1900 ja myymälä avattiin 15 p. maalisk.\n1901 tehtaan isännistön luovuttamassa vuokrattomassa huoneustossa.\nLiikkeen edistys oli yleensä varsin tasaista, toisin ajoin ripeääkin.\nJäsenmäärä, joka v. 1901 oli 524, oli v. 1915 jo 1 258; myyntimäärä\nkasvoi samassa ajassa 145 000 mk:sta 597 739 mk:aan. Jo v. 1903\nosuuskunta hankki itselleen oman talon, tosin vuokratontilla,\nJuhannuskylässä; paikalle on myöhemmin kohonnut osuuskunta \"Voiman\"\nsuuri rakennus. V. 1908 tämäkin osuuskunta tuli kaikille avonaiseksi.\nVähitellen avattiin uusia myymälöitä Tampereen esikaupungeissa ja\nlähimmällä maaseudulla.\n\nPuuvillatehtaan ja Pellavatehtaan työväestöjen perustamain\nosuuskauppain menestyksellinen alkuvauhti kehoitti Tampereen\nmuuta lukuisaa työväestöä seuraamaan esimerkkiä. Tampereen\nTyöväenyhdistyksessä oli jo syksyllä 1899 keskusteltu yleisen\nosuuskaupan perustamisesta ja samoissa piireissä päätettiin\nkeväällä 1901 perustaa osuuskauppa, _Tampereen Työväen Osuuskauppa\ni.l._, jonka säännöt saivat vahvistuksen 24 p. huhtik. 1901. Tämän\nTampereen kolmannen osuusliikkeen myymälä avattiin 1 p. elok. 1901.\nUudenluontoinen oli tämä osuuskunta siinä kohden, että sen jäseniksi\npääsivät kaikki halukkaat kuluttajat. Siitäkin syystä jäsenluku,\njoka perustamisvuonna oli 180, reippaasti kasvoi, ylittäen v. 1908\ntuhatluvun ja ollen v. 1915 jo 1 346; myyntimäärä oli ensimmäisenä\ntäytenä toimivuonna 245 700 mk, mutta v. 1915 vasta 546 000 mk. Uusia\nmyymälöitä avattiin ahkerasti. V. 1907 hankittiin oma kiinteistö\n(Viinikankatu 21). V. 1910 valmistui osuuskunnan omaan taloon\nsijoitettu mylly.\n\n\"Heti alusta pitäen vallitsi tamperelaisten osuuskauppain kesken hyvä\nyhteisymmärrys, mikä teki mahdolliseksi myös läheisen yhteistoiminnan,\nsillä keskinäinen kilpailu, sikäli kuin sitä oli havaittavissa,\noli kilpailua kunniasta päästä etevimmäksi osuuskaupaksi.\"\nKaupanhoitajat tekivät omasta alotteestaan edullisia yhteisostoja.\nTampereen osuuskauppain alotteesta ja kustannuksella pidettiin v.\n1903 Tampereella ensimmäinen yleinen osuuskauppain edustajakokous,\njossa pantiin alkuun yhteisen osuustukkukaupan (SOK) perustaminen.\nOmalla paikkakunnallaan Tampereen osuuskaupat harjoittivat tehokasta\nvalistustyötä. Kun Työväen osuuskauppa oli sulanut Finlaysonin\ntyöväen osuuskauppaan, tuli kauan harkittu kysymys Tampereen kaikkien\nosuuskauppain yhtymisestä yhdeksi suurosuuskaupaksi päivänkysymykseksi.\nLopulla vuotta 1917 päätettiinkin perustaa uusi osuuskunta _Osuusliike\nVoima i.l._, johon entiset yhtyivät. Uuden osuuskunnan säännöt\nsaivat vahvistuksen 11 p. lokak. 1917 ja kauppakirjat Finlaysonin\nja Pellavatehtaan työväestöjen osuuskauppain ostamisesta uudelle\nosuuskunnalle allekirjoitettiin 29 p. jouluk. 1917.\n\n\"Voimalla\" on sen jälkeen ollut hallitseva asema Tampereen mahtavasti\npaisuneessa osuuskuntaelämässä. Sen ulkonaiset saavutukset näkyvät\nseuraavista luvuista:\n\n                          toimi-   henkilö-   myynti    omat varat\n    vuosi      jäseniä   paikkoja   kunta    milj. mk.  milj. mk.\n\n    1918         6 600     26        113        9.3       1.0\n    1920        10 788     34        212       33.0       1.4\n    1925        11 238     45        341       52.5       9.4\n    1929        13 319     59        439       75.1      11.2\n\nHelsingin \"Elannon\" jälkeen on Tampereen \"Voima\" maamme suurin\nosuuskauppaliike. Voiman jäsenistöstä on vanhasta perimyksestä suuri\nosa läheisten maaseutujen asukkaita; v:n 1919 jäsenistöstä (13 319\nhenkilöä) oli kaupungissa asuvia 6 115, esikaupungeissa asuvia 2\n976 ja maaseudulla asuvia 3 928 henkilöä. Niin kaupungissa kuin\nmaallakin on jäsenistö pääosaksi työväestöä. Tuotantolaitoksia on\nVoimalla kaupungissa höyryleipomo, mylly, kahvipaahtimo, meijeri,\nvirvoitusjuomatehdas sekä kutomo ja maalla sikala; lisäksi tulee\nerinäisiä korjauspajoja. Voiman myymälät ja ravintolat, joista\nuseimmat sijaitsevat omissa, osittain uudenaikaisissa ja komeissa\ntaloissa, antavat leimaa Tampereen nykyiselle liike-elämälle. Voiman\ntoimitusjohtajana on sen alusta tähän saakka ollut Finlaysonin\nosuuskaupan ent. johtaja Pentti Hirvonen.\n\n_Osuusliike Tuotanto r.l._ perustettiin v. 1915. Liike sai alkunsa\nporvarillismielisen yleisön keskuudessa ja se liittyi samanmielisiin\nosuuskunnallisiin keskuslaitoksiin. Tuotannon kehitystä valaisee\nseuraava katsaus:\n\n                       toimi-    henkilö-    myynti    omat varat\n    vuosi   jäseniä   paikkoja    kunta     milj. mk   milj. mk\n\n    1916      580        1          9          0.2       0.02\n    1920    2 454       26        119         17.8       0.3\n    1925    3 081       28        140         17.4       0.9\n    1929    3 815       31        182         29.1       1.7\n\nLiikkeellä on kaupungissa leipomo sekä useita erilaisia myymälöitä,\nkahvila, ruokala y.m. osuuskunnailla laitoksia. Niinkuin Voimalla\non Tuotannollakin jäseniä ja myymälöitä Tampereen ympäristöilläkin,\nKyröskoskella, Luopioisissa ja Vesilahdella saakka. Nykyinen\ntoimitusjohtaja on Hugo Ahjo. (30)\n\n_Asia- ja palvelusliikkeet_. Tällä ryhmänimellä tarkoitamme\n\"esineetöntä kauppaa\", s.o. liikettä, joka ammatillisesti toimii\nkäsityön tapaan tai kuuluu n.s. \"vapaisiin ammatteihin\", mutta\ntaloudellisesti perustuu kauppaan ja noudattaa kauppiaallista\ntoimitapaa. Tähän ryhmään kuuluvat palvelustointa harjoittavat\nlaitokset sellaiset kuin ravintolat, majalat ja kylpylaitokset,\nedelleen yksityisten henkilöiden harjoittamat monenlaiset ja\nmoniasteiset palvelusammatit, kuten asioitsijain ja asianajajain,\nsairaanhoitajain ja lääkärien, piirtäjäin ja arkitehtien,\nsoitonopettajain ja taiteilijain toimet.\n\nTampereen nykyinen monihaarainen _ravintola- ja majalaliike_ on monesta\njuuresta kasvanut elinkeino. Se on lähimmässä yhteydessä kaupungin\nvanhan väkijuomaliikkeen kanssa, josta on aikaisemmin kerrottu.\nVäkijuomaliikkeen keskuksia olivat ennen kaupungin viinakapakat eri\nmuunnoksineen. Kuusikymmenluvulla alkanut väkijuomalainsäädäntö\neristi väkijuomain valmistuksen ja kaupan kokonaan kapakkaliikkeestä\n(väkijuomain anniskelusta). \"Kapakat\" hävisivät nimellisesti\nTampereelta jo menneen vuosisadan puolimaissa. Ne olivat olleet\npääasiallisesti väkijuomain anniskeluja. Niiden ammatillisia perillisiä\nolivat vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöiden anniskelupaikat sekä\nne \"ravintolat\", jotka päätoimenaan harjoittivat väkijuomaliikettä\nmaistraatilta saamainsa pysyväin oikeuksien nojalla, minkä lisäksi ne\ntavallisesti nauttivat myöskin niitä oikeuksia, jotka myöhemmin olivat\nvaltuustosta riippuvia. Tunnetuimpia ja pitkäikäisimpiä tähän kaavioon\nkuuluvista ravintoloista olivat E. Joselinin ja J. L. Rosendahlin\nperustamat ravintolat. Edellisen \"hotellia\" ja biljardia mainitaan jo\nkuusikymmenluvun puolimaissa ja seuraavan vuosikymmenen keskivaiheille\nsaakka oli Joselinin sali kaupungin enin käytetty konsertti- ja\njuhlahuone. Rosendahlin ravintola, \"Hotelli Toivo\", alkoi niinikään\nkuusikymmenluvun puolivälissä ja se oli toimessa jonkun aikaa uudella\nvuosisadallakin. Kuusikymmenluvun alussa mainitaan kaupungissa A.\nLindebergin ja M. Granbergin ravintoloita. Kahdeksankymmenluvulla oli\nTampereella useita \"hotelliksi\" kutsuttuja laitoksia, kuten \"Hotelli\nTampere\" (1881), \"Hotelli Vega\" (1881), \"Hotelli Suomi\" (1881) ja\n\"Hotelli Aura\" (1886); näistä oli ainoastaan J. B. Grönqvistin\nperustama \"Suomi\" pitkäikäisempi.\n\nToisen ryhmän muodostivat etupäässä matkustavain majoittamista\ntarkoittavat varsinaiset \"hotellit\". Niistä on vanhin kaupungin\nkestikievari, joka jo vanhemmilta ajoilta alkaen näyttää\nolleen väkijuomain anniskeluoikeuksilla varustettu ravintola.\nKuusikymmenluvulta lähtien mainitaan kaupungissa \"Seurahuonekin\", jonka\npitäjät seuraavana aikana usein vaihtelivat. Kahdeksankymmenluvulla\nnäyttää Seurahuone olleen kaupungin mainittavin ravintola ja\njuhlahuoneusto; v:sta 1898 alkaen se oli erityisen yhtiön oma, kunnes\njälleen joutui yksityisille. Kaupungin valtuuston myötävaikutuksella\nsyntynyt ja aikoinaan kaupungin omistama \"Kaupunginhotelli\" alkoi\ntoimensa v. 1890; senkin vuokraajat usein vaihtelivat. Laajalta\ntunnettu matkustajain majala on myöskin ollut Puutarhakadun varrella\nsijaitseva \"Lindroosin hotelli\", joka lienee ollut olemassa jo v.\n1870 ja jonka omistajana v:sta 1881 lähtien mainitaan rouva W.\nLindroos; yhdeksänkymmenluvulla tämä hotelli joutui toisiin käsiin\nja sai \"Linnaisten hotellin\" nimen. Vastapäätä rautatieasemaa avasi\nN. Bauer v. 1883 \"Hotelli Wasa\" nimisen majalan, josta seuraavalla\nvuosikymmenellä muodostui \"Bauerin hotelli\" ja \"Bauerin kahvila\".\nYhdeksänkymmenluvulla perustettiin \"Hälläpyörä\" niminen hotelli (myöh.\n\"Hämeenpyörä\"). Kaikkiin näihin majaloihin oli yhdistettynä väkijuomain\nanniskelu. Mutta yhdeksänkymmenluvulla alkoi matkustajaliikkeen yhä\nkasvaessa kaupungissa syntyä myöskin raittiita \"vieraskoteja\" ja\n\"matkustajakoteja\" yksinomaan matkustavain majoittamista varten.\nMainittavimpia niistä ovat nykyisin entisestä Bauerin hotellista\nlaajennettu kristillinen matkustajakoti \"Emmaus\" ja v. 1929\nvalmistuneessa Teknillisen seuran kauniissa talossa ja kauniilla\npaikalla sijaitseva hotelli \"Tammer\".\n\nKolmanteen ryhmään kuuluivat vanhasta leipurinammatista kehittyneet\nkonditoriat ja niistä edelleen muodostuneet väkijuomaravintolat eli\n\"kahvilat\". Vanhin tämänlaatuinen laitos Tampereella oli leipuri C.\nG. M. Tallqvistin v. 1847 perustama ja hänen jälkeläistensä vielä\nyhdeksänkymmenluvulla ylläpitämä \"konditoria\". Kahdeksankymmenluvun\npuolimaissa alkoi Conr. Engströmin konditoria- ja ravintolaliike.\nKonditorioihin verrattavia olivat myöhemmät lukuisat raittiuskahvilat,\njoiden alkajana Tampereella lienee ollut Vilho Udeliuksen v. 1886\nperustama kahvila. Jo aikaisemminkin yritettiin Tampereella perustaa\nravintoloita ja kahviloita ilman anniskeluoikeuksia. Niinpä avasi Sofia\nLundmark kaupungissa v. 1867 sellaisen ravintolan; mutta ajan oloja\nkuvaa, että tämä ravintola kiirehti anniskelemaan olutta heti, kun\nsitä tuli kaupungissa yleisemmin saatavaksi. Kaupungin nykyaikaisten\nkahvilain loppumattomasta sarjasta mainittakoon osuuskunnalliset\n\"Voiman\" ja \"Tuotannon\" kahvilat ja ruokalat sekä Työväentalon suuri ja\nkaunis kahvila.\n\nTampereelle ominaisia ovat olleet lukuisat ulko- ja kesäravintolat.\nJo v. 1867 avasi E. Joselin ulkoravintolan omassa rakennuksessaan\nPyynikillä; kolmekymmentä vuotta pysyi tämä paikka Joselinien\nhallussa. Ylempänä Pyynikin rinteellä avasi rouva H. Rosendahl\nkahdeksankymmenluvun alkupuolella toisen vieläkin toimivan\nulkoravintolan, joka jonkun aikaa toimi Joselinin ravintolan vieressä\nolevassa, myöhemmin G. O. Sumeliuksen omistamassa huvilassa.\nMolemmat Pyynikin ulkoravintolat keilaratoineen ovat aikoinaan\nolleet suuresti suosittuja. Viikinsaarella alkoi konditori C. G. M.\nTallqvist, joka oli saaren vuokrannut, jo seitsenkymmenluvulla pitää\nkesäravintolaa; nykyisin on Viikinsaari luovutettu Työväenyhdistykselle\nkansanpuistoksi. Sangen suosittuja ovat aikoinaan olleet itse\nkaupungissa toimineet kesäravintolat: Kosken- eli Konsulinsaari, jossa\nJ. B. Grönqvist piti ravintolaa v:sta 1883 alkaen, kunnes saari joutui\nSatakunnan sillan jalkoihin, Kirkkopuisto, jossa oli ravintolaelämää\nkahdeksankymmenluvulla, ja \"Seurahuoneen puisto\" Laukon torin varrella.\n\nMyöhempäin yhdistyselämän aikain erityisiä ilmiöitä ovat olleet\nsuljetut klubiravintolat; niitä on täällä ollut sekä ruotsalaisen\nKeskusteluklubin että Suomalaisen klubin että Kauppaseuran\nhuoneustoissa.\n\nTähän monihaaraiseen ravintola- ja majalaliikkeeseen kuuluvat vielä\nyksinomaan ruokailutarjoilua harjoittavat liikkeet sekä yksityisten,\nyhdistysten ja tehtaiden perustamat työväen- eli kansankeittiöt, joilla\nTampereella jo vanhemmista ajoista alkaen on ollut ahkera käyttäjäpiiri.\n\nVuosisadan vaihteessa ilmoitettiin kaupungissa toimivan 28\nravintoloitsijaa ja ruuantarjoilupaikkaa. Nykyisin niitä lienee\npuolisensataa.\n\nMuista palvelusliikkeistä mainitsemme vielä _kylpylaitokset_. Menneen\nvuosisadan puolivälissä oli kaupungissa tavallisten saunain lisäksi\nkylpylaitos alakosken rannalla; sitä mainitaan vielä 1860-luvulla.\nSeuraavalla vuosikymmenellä oli kaupungissa kylpylaitos sillan\nyläpuolella paperitehtaan alueella. Kahdeksankymmenluvun alussa perusti\nJ. Rikala tunnetun kylpylaitoksensa kaupunkiin. V:n 1900 virallisessa\nteollisuustilastossa mainitaan kaupungissa 15 saunaa ja kylpylaitosta,\njoissa työskenteli 31 saunottajaa. Nykyään on Tampereella\nneljättäkymmentä kylpylaitosta ja saunaa. (31)\n\n_Raha- ja luottoliike_. Raha- ja luottolaitokset ovat meidän aikanamme\nyleisen kauppa- ja liike-elämän sydämenä, jopa siinä määrin, ettemme\nvoi käsittääkään, miten ilman näitä laitoksia taloudellinen elämä\nsaattaisi jatkua. Kumminkaan eivät ole vielä kovin kaukana takana ne\najat, jolloin vieraan pääoman käyttäminen taloudellisessa elämässä\nrajoittui tavalliseen yksityiseen velkaan ja jolloin suurimmatkin\nliikkeenharjoittajat toimivat pääasiallisesti vain perityillä tai\npitkän työn ja elämän kuluessa vähitellen kootulla pääomalla.\nYleisten pääomain muodostuminen ja käyttö oli meidän maassamme\nmenneen vuosisadan alkupuolella vielä ensimmäisessä alussaan. Kun\nTurussa 1830-luvulla muodostettiin ensimmäisiä osakeyhtiöitä, ylisti\nkoko maa niissä ilmenevää \"yhteishenkeä\". Sama yhteisyyden henki\nloi maahan vähitellen varsinaisia raha- ja luottolaitoksia, joihin\nkerääntyi liikeneviä pääomia, jotka näiden laitosten välityksellä\nsitten siirtyivät uusien kapitalististen elinkeinojen palvelukseen.\nVähitellen raha- ja luottolaitokset saivat yleisessä liikkeessä yhtä\ntärkeän aseman kuin suurtehtaat teollisessa tuotannossa; ainoastaan\nrahalaitosten avulla saatiin kokoon ne suuret pääomat, joita uuden ajan\nliike-elämä tarvitsi.\n\nNämä uudet käsitykset ja laitokset tunkeutuivat vähitellen myöskin\nkansan vähäväkisten kerrosten taloudelliseen elämään. Aljettiin opettaa\nkansalle säästäväisyyden hyvettä, avattiin varattomain luokkain\ntarpeeksi säästöpankkeja -- maan ensimmäinen säästöpankki perustettiin\nTurkuun 1823 --, jotta köyhä kansa hyvinä aikoina säästämällä kokoisi\nne pääomat, joiden nojalla se huonoina aikoina ja vanhuuden saapuessa\nvoisi turvassa elää. Näitä yhteiskunnallisia aatteita kehittäessä\njohduttiin muunlaistenkin apurahastojen ja vakuutuslaitosten\nperustamiseen.\n\n_Tampereen Säästöpankki_ perustettiin v. 1857. Se oli ikäjärjestyksessä\n22. maamme säästöpankeista. Jo viisikymmenluvun alussa näyttää kysymys\nsäästöpankin perustamisesta Tampereelle olleen vireillä, ja v:n 1855\nalussa sai joukko kaupungin käsityöläisiä ja kauppiaita pidetyksi\nkokouksen, missä nämä \"säästöpankin perustajat\" valitsivat tulevalle\npankille johtokunnan ja antoivat sen tehtäväksi laatia säännöt pankille\nsekä hakea niille asianomainen vahvistus. Valitettavasti jäi puuha\ntällöin vielä vain hyvään aikomukseen. Muistossa se kumminkin pysyi\nja suotuisan hetken tullessa, kun Tampereen käsityöläiset ja muut\nporvarit toukokuun 14 p:nä 1856 pitivät \"rauhantanssiaisia\" kaupungin\nkestikievaritalossa ja kun juhlatunnelma oli korkeimmillaan, ryhtyivät\nläsnäolijat keräämään pohjarahastoa kaupunkiin perustettavalle\nsäästöpankille. Keräyslistan mukaan kokoontui pohjarahastoa\nkaikkiaan Rupl. 245:95. Nimeltä mainituista 44 lahjoittajasta oli 26\nkäsityöläistä, ja heistä lahjoitti kirjansitoja A. Lemlin yksin 100\nruplaa. Käsityöläisluokan luomaksi, käsityöläisaikakauden harrastusten\nmuistoksi on siis Tampereen säästöpankki katsottava. Säätyläisten\nosallisuudesta kerrotaan tietolähteessämme: \"Näissä ei kumminkaan\nnäy olleen halua yhtyä yksinkertaisten käsityöläisten puuhiin\nsiitäkin päättäen, että paikkakunnalla oleskelevien venäläisten\nsotilashenkilöitten seurassa viettivät oman 'rauhanjuhlansakin' eivätkä\nsaapuneet porvariston toimeenpanemaan juhlaan.\"\n\nKesäk. 2 p. 1856 pidettiin säästöpankin perustava kokous, jossa\nhyväksyttiin pankin sääntöehdotus ja valittiin pankille ensimmäinen\njohtokunta. Valituiksi tulivat kirjansitoja A. Lemlin, värjäri K.\nGrönlund, nahkuri K. Sunell, neuvosmies S. Kuhlberg, kultaseppä A. J.\nRoos, nahkuri K. E. Helenius, Räätäli A. Helenius, seppä G. E. Blom,\nleipuri C. G. M. Tallqvist, nahkuri K. Lagerqvist ja kaupunginhaavuri\nK. P. Molin, siis melkein yksinomaan käsityöläisiä. Hyväksytyistä\nsäännöistä, jotka otsakkeensa mukaan olisivat tulleet hyväksytyiksi\njo v:n 1855 alussa ja jotka ovat edessämme tehtaansaarnaaja B. G.\nBergrothin laatimassa suomenkielisessä muodossa, lainaamme tähän\njoitakuita kohtia Tampereen säästöpankin alkuperäisten tarkoitusten\nja ajan rahalaitosten tapain sekä suomenkielen silloisen kirjallisen\nkäytännönkin kuvaamiseksi.\n\n\"§ 1. Tämän laitoksen tarkoitus on: että varattomimmille ihmisille,\nniin mies- kuin vaimo-väen puolelta, erinomattain työväen ja\npalkollisten luokasta antaa tilaisuutta että rahan panoilla\nSäästökassaan kulutukseta saada tiettyä voittoo niistä vähistä\nrahoista, kuin heiltä vois säästettää, mutta kuin usein tuhlataan\neli joutuvat hukkaan, kuin myös että heissä herättää mieltä hyvään\ntoimeen ja säästäväisyyteen -- omaisuudet, jotka aina saattavat omaan\nhyötymiseen ja voittavat kanssaihmisten luottamuksen ja hyvänsuonnon.\n\n\"§ 2. Rahanpanoja vastaanotetaan Säästökassan Konttuurissa joka\nlauantai ilta kello seitsemästä kahdeksaan. Jos lauvantaina sattuu\nolla juhlapäivä, on Konttuuri auki edellisenä ehtoona. Sisäänpanot ei\nsaa olla kymmentä kopeekkaa vähemmät hopeassa. Niinpian, kuin panot\nnousevat kolmeenkymmeneen kopeekkaan, juoksevat ne ensimmäisestä\npäivästä oitis seuraavassa kuussa neljä sadasta eli procentin korvolla\neli intressillä vuoteessa...\n\n\"§ 4... Keskiajaasta Joulukuuta pidetään Säästöpankin Konttuuri joka\nvuosi suljettuna aina Helmikuun alkuun seuraavana vuonna, jolla\najaalla Kontrakirjat pitää sisäänannettaman tutkittaviksi, kuinka ne\nrahalaskuinsa suhteen sopivat yhteen pääkirjan kanssa...\n\n\"§ 5. Enämpi kuin sata Ruplaa ei saa kukaan vuoden sisään, omaan eli\ntoisen nimeen panna Säästökassaan. Intressin laskeminen pääsummaan\nlakkaa niinpian kuin se saatava summa nousee tuhanteen Ruplaan ja on se\nhallituksen vallassa kuinka kauvan niin iso summa saa Säästökassassa\nolla.\n\n\"§ 6. Koska pania tahtoo ottaa osan eli koko rahastonsa Säästökassasta,\ntäytyy ylössanominen tapahtua Säästökassan Konttuurissa kahdeksaa\npäivää ennen jos ei summa ole suurempi kuin kymmenen Ruplaa, neljä\nviikkoa ennen jos summa on sitä suurempi, vaan ei nouse ylemmäksi\nkolmekymmentä Ruplaa ja kolme kuukautta jos summa sen yli menee...\n\n\"§ 7. Laitoksen ulosmenot kustannetaan niistä rahoista, kuin\nhyväntekeväiset kanssaihmiset ovat jo lahjoitaneet eli vastakin\nmielivät lahjoittaa kuin myös niistä liikarahoista, kuin uloslainoissa\nintresseistä odotettaisiin karttuvan. Kaikki ne kaupungin asukkaista,\njotka senlaisilla kootuilla lahjoilla joko alkumiten ovat edesauttaneet\neli vastalähin haluavat edesauttaa laitoksen kuntoon tulemista ja\nedistymistä, ovat osalliset siinä arvossa, että pidettää laitoksen\nperustaina ja päämiehinä. -- Kuitenkin, jos laitos ilman senlaisia\nkootuita rahanapuja eli lahjoja on menestyvä, niin taitaa paitsi heitä\nmyös muita Kaupungin arvossa pidettäviä asukkaita kaikista säädyistä\nja luokista vastalähin hallituksen päätöksestä kutsuttaa osallisuuteen\nlaitoksen hallinnossa.\n\n\"§ 8. Säästökassan hallinto toimitetaan lähintä yhdeltä hallitukselta\neli niin kutsutulta Tireksionilta, jossa on yksitoistakymmentä jäsentä,\njoita laitoksen päämiehet suljetuilla listoilla valitsevat keskenänsä.\"\n\nSäästöpankin perustaminen ei puolen vuosisataa sitten ollut yhtä\nyksinkertainen asia kuin nykyisin. Ensinnä anottiin Tampereen\nsäästöpankille perustamislupaa ja puoltolausetta oman kaupungin\nhyvinluvalliselta maistraatilta, minkä jälkeen asia saatettiin\nmatkalle korkeampaan paikkaan. Vasta seuraavana keväänä (1857)\nsaatiin pankin säännöille hallituksen vahvistus. Kaupungin kirkossa\nsitten kuulutettiin, että Tampereen Säästöpankki alkaisi toimintansa\nlauantaina heinäkuun 18 p. 1857 kello 8 illalla. Huoneusto laitokselle\nsaatiin luultavasti kaupungin raatitalosta, koska sen vahtimestari\nrupesi säästöpankin vahtimestariksi kolmen ruplan vuosipalkalla. Pankin\nhoitajiksi rupesivat heinä- ja elokuun ajaksi johtokunnan jäsenet\nLemlin ja Sunell.\n\nNiin päästiin alkuun. Miten sitten on jatkettu, näkyy seuraavasta\nseitsemän vuosikymmenen toimintaa käsittävästä katsauksesta:\n\n    _Tampereen säästöpankki vv. 1857-1925_\n\n                    tallettajain saa-   vastaa-   säästöjen    pankin\n        tilivuosi    tava vuoden        kirjain   keskimäär.    omat\n                       lopussa           luku     suuruus      rahastot\n                          mk              mk         mk          mk\n\n        1857            3 303             41        80:56         933\n        1860           10 605             97       109:33       1 113\n        1870           42 486            229       185:53       4 544\n        1880          261 600            933       280:39      29 619\n        1890        1 046 949          2 683       390:22     113 711\n        1900        2 598 488          5 692       456:52     304 250\n        1910        5 577 188          8 026       694:89     467 079\n        1920       22 708 478         11 3641      998:281   1 80 000\n        1925       77 042 176         17 406     4 426:18    5 600 000\n\nEi olisi pankin ensi vuosina luullut siitä milloinkaan miljonalaitosta\ntulevan. Pankki alkoi toimintansa -- velalla, sillä käsityöläisten\nharrastuksen kokoamaa pohjarahastoa ei säästöpankki saanut, ne oli\nrahain kerääjä käyttänyt parempiin tarkoituksiin ja tarjonnut pankille\nsen sijaan pari omistamaansa velkakirjaa, jotka olivat pohjarahastoa\nsuuremmat. Tehtailija T. Petersonin ja kirjansitoja Lemlinin antamilla\nlainoilla päästiin kuitenkin ensimmäisten vaikeuksien läpi ja pankki\nalkoi sen jälkeen säännöllisessä tahdissa hiljoillensa kehittyä.\nTilapäisiin puliin tosin pankki edelleenkin silloin tällöin joutui.\nVv. 1864 ja 1865 otettiin pankista pois enemmän varoja kuin sinne\ntalletettiin, v. 1866 kävivät panokset ja otot tasan ja vv. 1867 ja\n1868, vasta kärsitystä nälkäajasta huolimatta, panokset taas nousivat\nottoja melkoista suuremmiksi. Vv. 1878 ja 1879 olivat panokset ja\notot jotenkin samansuuruisia, mutta vielä v. 1891 uusiintui uhkaava\nilmiö, otot kun olivat noin 33 000 markkaa suuremmat kuin talletukset.\nToisinaan taas on ollut erittäin runsaita talletusaikoja, kuten suurina\ntukkivuosina seitsenkymmenluvun alussa ja vilkkaan rakennustoiminnan\naikana yhdeksänkymmenluvun loppupuolella.\n\nSilloin tällöin on säästöpankin toiminnassa sattunut hoitopuliakin:\njoskus on pankin täytynyt ottaa tilapäisiä lainoja yksityispankeilta,\ntoisinaan taas ei säästöpankki ole tiennyt, mihin sijoittaa liikoja\nvarojansa.\n\nSuurlakon aikaisesta häiriöstä säästöpankin toiminnassa kerrotaan\npankin muistojulkaisussa seuraava hupainen juttu: \"Marraskuun alussa\n1905 tapahtunut valtiollinen suurlakko aikaansai tosin, että paljon\npääasiallisesti pienempiä säästöjä otettiin Säästöpankista. Osaksi\ntarvitsivat säästöönpanijat varansa elatuksekseen, kun heidän tulonsa\nlakon aikana olivat jääneet pieniksi; osaksi myöskin arat ja vähemmän\nymmärtäväiset säästöönpanijat pelkäsivät, että pankissa olevat varat\nryöstettäisiin, ja kiirehtivät sentähden ottamaan säästönsä omaan\nhaltuunsa. Näiden ottojen suorittamiseen täytyi pankin hallituksen\nkäyttää melkoinen osa Tampereen Osakepankkiin tallettamiaan varoja.\nMutta kun kohta sen jälkeen koronmaksu pankin antamista lainoista\nalkoi, voitiin taas saattaa mainittu talletussumma entiselleen.\nSitäpaitsi palasivat lakon aikana otetut säästöt taas takaisin pankkiin\n1906 vuoden kuluessa. Niissä oleva naftaliini- ja kellarihaju näytti,\nmissä niitä väliajalla oli säilytetty.\"\n\n\"Maailmansodan vaikutus Tampereen Säästöpankin liikkeeseen on\ntuntunut vain pienessä määrin. Sen alussa, syksyllä 1914 otettiin\nsäästötileiltä parin kuukauden aikana noin puoli miljoonaa markkaa\nenemmän kuin tavallisesti vastaavana aikana, vaikka irtisanomatta\nmaksettava määrä rajoitettiin sääntöjen sallimaan pienimpään summaan.\nSitä seurasi myöhemmin rahan runsaus ja sijoittamisvaikeuksia, minkä\nvuoksi tallettajilta samalla kertaa säästöönotettava määrä joksikin\naikaa rajoitettiin 5 000 markkaan. Vähitellen palauduttiin kuitenkin\ntavallisiin oloihin, jota sitten sodan jälkeen seurasi kireä raha-aika\nkorkeine korkoineen.\"\n\nMutta mitkään edelläkerrotut vaikeudet ja häiriöt eivät ole olleet\nsellaisia, että olisivat säästöpankin luonnollista kasvamista\nsuuremmassa määrässä ehkäisseet. Taulukostamme nähdään miten\ntallettajain saatavat vuosikymmen vuosikymmeneltä ovat kasvaneet\ntuhansista kymmentuhansiin, satoihintuhansiin, miljoniin. Näihin\nsaataviin katsoen oli Tampereen säästöpankki v. 1890 kahdeksas ja v.\n1900 viides järjestyksessä Suomen säästöpankkien joukossa; nykyään se\non Suomen kaupunkien säästöpankeista kolmas (talletukset v. 1928 jo\n152.5 milj. mk).\n\nV. 1869 vahvistettiin Tampereen säästöpankille uudet todennäköisesti\ntohtori Otto Blåfieldin valmistamat säännöt. Sen jälkeen on sääntöjä\nusein muutettu, mihin ovat antaneet aihetta säästöpankkilainsäädännön\nvaatimukset ja rahan arvon aleneminen. Sääntöjen mukaan ovat\nsäästöpankin tallettajat valinneet pankin \"isännät\" ja isännät\npankin hallituksen. Säästöpankin ensimmäisenä rahastonhoitajana\ntoimi kirjansitoja A. Lemlin v:een 1858 saakka. Hänen jälkeensä\novat rahastonhoitajina, myöh. johtajina olleet kaupunginhaavuri P.\nMolin (1858--1870), kirjanpitäjä, sittemmin kauppias G. F. Ahlgren\n(1870--1878), kirjanpitäjä J. Wennerstrand (1879--1886), kauppias,\nkunnallisneuvos C. W. Åkerlund (1887--1911), prokuristi Uno Klingstedt\n(1911--1914), hovioik. neuvos U. Gadd (1914--1916, tosiasialliset\nhoitajat kirjanpitäjä K. A. Ekholm y.m.), johtaja Kalle Välimaa\n(1916--1919) ja johtaja J. K. Paurila (1919--),\n\nSäästöpankin johtokunnan (hallituksen) esimiehinä ovat olleet\nkirjansitoja A. Lemlin (1858--1859), kultaseppä A. J. Roos\n(1861--1865), tohtori Otto Blåfield (1866--1876), kauppaneuvos L. J.\nHammarén (1876--1906), tohtori G. R. Idman (1906--1907), apteekkari Th.\nClayhills (1908), oikeusneuvosmies J. Sommers (1909--1916), kamreeri J.\nK. Laurila (1917--1919), kauppaneuvos Fr. Björkqvist (1920--1925) ja\nkonsuli S. A. Nylund (1926--).\n\nVielä kuusikymmenluvulla kuului pankin hallitukseen yksinomaan\nkäsityöläisiä. Mutta viimemainitun vuosikymmenen kuluessa tuli joukkoon\nkauppiaita, tehtailijoita ja virkamiehiä. \"1870-luvun alkuun pysyivät\nkäsityöläiset kumminkin vielä enemmistönä johtokunnassa, mutta\nalkoivat siitä lähtien vähetä. Vuosikymmenen keskipaikkeilla joutuivat\nhe vähemmistöön; 1880 jälkeen heitä oli jälellä enää vaan pari, ja\ntammikuun 1 p:stä 1898 on talonomistaja, värjäri J. Fagerström yksin\njohtokunnassa edustanut sitä luokkaa, joka herätti elämään Tampereen\nsäästöpankin ja yksin tuki sen ensimmäisiä haparoivia askelia --\nTampereen käsityöläisluokkaa.\"\n\nPari ensimmäistä vuosikymmentä oli säästöpankki yleisölle avoinna\njoka arkilauantai-ilta klo 7--8. Vuodesta 1878 alkaen ruvettiin\npankkia pitämään avoinna myöskin keskiviikkoisin klo 7--8 i. V:sta\n1882 lähtien on pankki ollut avoinna joka arkipäivä. Pankin konttori\nsijaitsi alkuaan kaupungin raatitalossa ja sittemmin rahastonhoitajain\nasuntojen yhteydessä. V. 1899 säästöpankki osti 100 000 markan hinnasta\nkunnallisneuvos C. W. Åkerlundin talon. Tontille säästöpankki vv.\n1901--1903 rakennutti helsinkiläisen arkitehtitoimiston Gesellius,\nPindgren ja Saarisen laatimain piirustusten mukaan osan suureksi\nsuunniteltua pankkitaloa. Valmiiksi rakennetut osat tulivat maksamaan\npäälle 1/2 miljonaa markkaa. Kokonaisuudessaan on talo valmistunut\nvasta v. 1926 arkitehti B. Federleyn piirustusten mukaisesti.\n\nUuden vuosisadan säästöpankkilaitoksia Tampereella ovat \"Hämeen työväen\nsäästöpankki\" ja osuusliikkeiden säästökassat. \"Voiman\" säästökassa\nalotti toimintansa v. 1919 Talletukset olivat v:n 1929 lopussa 18.1\nmilj. mk, mikä vastasi 2 620 mk vastakirjaa ja 1 364 mk jäsentä kohden.\n\"Tuotannon\" säästökassassa oli ensimmäisenä vuonna 1920 talletuksia 49\n000 ja v. 1929 jo 5.6 milj. mk.\n\nTässä muistettavia laitoksia on myös _Tampereen pääoma- ja\nelinkorkolaitos_.\n\nSeitsenkymmenluvulla alkoi, lähinnä Ruotsin esimerkin vaikutuksesta,\ntavallisen pankki- ja säästöpankkitoimen rinnalla maassamme saada\njalansijaa henkilöllinen vakuutusliike. Tahdottiin erilaisilla\nvakuutuksillakin totuttaa ihmisiä säästäväisyyden avuun ja vanhain\npäiväin turvaamiseen. Ensinnä perustettiin Suomeen useampia\nn.s. pääoma- ja elinkorkolaitoksia. Niistä oli vanhin \"Turun\nelinkorkolaitos\" (perust. 1857).\n\nNämä nykyaikaisen henkilöllisen vakuutusliikkeen lapsuuden aikoja\nsangen kuvaavat laitokset olivat jonkinlaisia säästöpankkeja ja\nvanhuudenvakuutuslaitoksia. Niiden varsinaisena houkutuksena oli\nn.s. \"perintövoitto\", jonka mukaan kuolleen osakkaan laitoksessa\noleva pääoma tuli elossa olevain osakkaiden hyväksi. Perustajat\nluulivat näillä laitoksilla olevan suuren merkityksen yleisessä kansan\nsäästäväisyydessä.\n\nTampereen kaupungin satavuotisjuhlan muistoksi v. 1879\nkaupunginvaltuusto lahjoitti anniskeluyhtiön voittovaroista 10 000\nmarkkaa kaupunkiin perustettavan pääoma- ja elinkorkolaitoksen\npohjarahastoksi. Asian alkuunpanija lienee ollut konsuli Wahlgren,\nmutta toimeensaaja hovineuvos O. Blåfield. laitoksen toiminnan tarkempi\nsuunnittelu, sääntöjen muovaileminen ja lopullisen vahvistuksen\nhankkiminen niille näkyy olleen pääasiallisesti viimemainitun hartaan\nyhteiskuntamiehen tointa.\n\nUlkonaiselta järjestykseltään ja toimitavaltaan tuli Tampereen\npääoma- ja elinkorkolaitos samanlaiseksi kuin samanluontoiset\nvanhemmat laitokset. Mutta Tampereen laitoksen säännöissä on useita\nkohtia, jotka osoittavat, että niiden laatijoilla oli suurempiakin\nsuunnitelmia, oli rohkeita pyrkimyksiä tämän laitoksen kautta saada\nalulle yleinen kansanvakuutus ei ainoastaan Tampereen kaupungissa,\nvaan laajemmillakin seuduilla. Siihen aikaan kuin Tampereelle pääoma-\nja elinkorkolaitosta puuhattiin, luettiin sanomalehdissä uutisia, että\nKuopiossa ja Jyväskylässä ajateltiin velvoittaa jokaista perheen isää,\njoka ei ollut varaton, tallettamaan jokaisen lapsensa puolesta lapsen\nensimmäisenä ikävuonna vähintään viisi markkaa elinkorkolaitokseen.\nSamantapaista lastenvakuutusta koetti Tampereen elinkorkolaitos saada\naikaan vapaaehtoisella tavalla. Siitä oli säännöissä yksityiskohtaisia\nmääräyksiä.\n\nKauniit toiveet kuitenkin vain niukasti toteutuivat. Laitos ei\nmissään suhteessa kohonnut maamme muita pääoma- ja elinkorkolaitoksia\nkorkeammalle. Osakkaiden lukumäärä oli v:n 1907 lopussa 217, joiden\nsaatavat olivat kaikkiaan 67 634 mk.\n\nValta-asema pääomain liikkeessä ei ole joutunut säästöpankeille\neikä elinkorkolaitoksille, vaan _kauppapankeille_. Säästöpankin\nperustamisen jälkeen ei Tampereen kauan tarvinnut odottaa varsinaisten\npankkien ilmestymistä. Alun teki _Suomen pankki_, joka v. 1861 perusti\nasioimiston Tampereelle. Asiamiehenä toimi 1861--1878 kauppias C. J.\nHildén. Viimemainittuna vuonna avattiin täällä varsinainen Suomen\npankin haarakonttori.\n\n_Yhdyspankilla_ on perustamisestansa saakka 1862 ollut haarakonttori\nTampereella. Sen johtajina olivat ensimmäisinä aikoina itse W. v.\nNottbeck (1862--1866) ja kapteeni Anselm Grahn (1867--1882). Tämän\nTampereen vanhimman yksityispankin liike oli huomattavan vilkas\nniinkauan kuin sillä ei ollut kilpailijaa. Niinpä ilmoitettiin\nYhdyspankin Tampereen haaraosaston liikevaihdon v. 1870 nousseen 16\n215 808 mk:aan. Yhdyspankilla oli Tampereella oma liiketalo, joka\nrakennettiin vv. 1901--1902 prof. G. Nyströmin piirustusten mukaan.\n\n_Pohjoismaiden pankki_ (per. 1873) avasi v. 1875 Tampereella\nasioimiston, jota kauppias Fr. Sumelius hoiti kuolemaansa saakka\n(1893). Hänen aikanaan asioimisto muodostui vähitellen täydelliseksi\nhaaraosastoksi. Pohjoismaiden pankilla oli Tampereella Kauppakadun\nvarrella oma liiketalo, joka ostettiin pankille v. 1900 ja korjattiin\nsekä sisustettiin uudelleen arkitehti B. Federleyn piirustusten\nmukaan 1902. Yhdyspankin ja Pohjoismaiden pankin v. 1919 yhdyttyä\n_Pohjoismaiden yhdyspankiksi_ on pankki toiminut ent. Yhdyspankin\ntalossa.\n\nV. 1889 perustettiin ja seur. vuonna alkoi liikkeensä\n_Kansallisosakepankki_, luonnollisesti tämä pankki kiiruhti perustamaan\nhaarakonttorin niin huomattavaan suomalaiseen liikekaupunkiin kuin\nTampereelle. Haarakonttori alkoi toimensa samana vuonna kuin itse\npääkonttorikin (1890). Tampereen konttoria johti ensi vuosina toht.\nAtle Genetz (1890--1897). Myöskin Kansallispankilla on oma suuri\nliiketalo Kauppakadun varrella; talon piirustukset on laatinut\narkkitehti V. Penttilä.\n\nIkävän muiston jättänyt _Maanviljelyspankkikin_ piti lyhyen\nolemassaolonsa aikana Tampereella haarakonttoria.\n\n_Vaasan pankki_ (per. 1879) avasi Tampereella oman haarakonttorin vasta\n1896. Haarakonttorin ensimmäisenä johtajana oli kauppias Hj. Grönblom,\njoka Vaasan pankin yhdyttyä _Liittopankkiin_ johti sen haarakonttoria\nTampereella. Tälläkin pankilla on Tampereella oma kivinen liiketalo\nkaikkien pankkien yhteisen kadun, Kauppakadun, varrella. Talo\nrakennettiin v. 1899 kaupunginarkitehdin L. Petterssonin piirustusten\nmukaan.\n\nVihdoin sai Tampere oman paikallisen pääpankinkin, _Tampereen\nosakepankin_. Jo v:n 1890 aikoina ajateltiin kaupungissa oman pankin\nperustamista, mutta vasta yhdeksänkymmenluvun loppupuolella vallinneet\nraharikkaat ajat näyttäytyivät aatteen toteuttamiseen sopivaksi\nhetkeksi. Toimeen ryhdyttiinkin v. 1898 pankinjohtaja R. Laethénin sekä\nuseiden paikkakuntalaisten alotteesta. Yhtiöjärjestys vahvistettiin 24\np. toukok. ja pankki avattiin liikkeelle 17 p. lokak. 1898. Tampereen\npankin ensimmäinen pääjohtaja R. Laethén kuoli muutamia viikkoja pankin\navaamisen jälkeen. Hänen seuraajakseen valittiin lakitiet. kand. Ernst\nBorenius (1898--1918).\n\nJo ensimmäisenä vuonnaan pankki osti Kauppa-, Kuninkaan- ja\nHämeenkatujen välissä sijaitsevan talon. Tälle tontille on pankki eri\nottein rakennuttanut suuren liiketalon; piirustukset laati arkitehti\nBirger Federley. Pankki suunniteltiin aluksi pieneksi paikalliseksi\npankiksi, minkä vuoksi se karttoi haaraosastojen perustamista muille\nseuduille. Pankkia hoidettiin alusta alkaen hyvin varovasti, varmasti\nja huolellisesti. Vähitellen liike suureni, ja haaraosastojakin tuli\nperustetuksi lähes puoleensataan. Talletukset, jotka v. 1900 olivat 2.1\nmilj. mk, olivat v. 1920 jo 79.1 milj. ja v. 1925 jo 212.4 milj. mk.\nOsakepääoma on vähitellen korotettu 3 miljonasta 40 miljonaan markkaan.\nV. 1929 Tampereen pankki eräiden muiden maakunnallisten pankkien kanssa\nliittyi suureen _Maakuntain Pankki_ yhtymään.\n\nV. 1917 perustetun _Suomen maatalouspankin_ pääkonttori oli\nTampereella, kunnes pankki v. 1927 siirtyi Helsinkiin. Haarakonttoreja\novat Tampereella avanneet _Käsityöläispankki_ v. 1918 ja _Helsingin\npankki_ v. 1922.\n\nKaupungin raha- ja luottoliikettä on tuntuvassa määrässä lisännyt\nvapaa rahastoliike, jolla tarkoitamme rajoitetulla alalla toimivain,\nmonenmoisia erikoistarkoituksia varten perustettujen rahastojen\nliikettä. Nämä rahastot ja laitokset ovat yleensä pieniä, mutta niitä\non monta, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri virta. Laatunsa\nmukaan jakautuvat puheenaolevat rahalaitokset säästökassoihin,\nvakuuskassoihin (joihin luemme sairaus-, tapaturma-, eläke- ja\nhautauskassat), hyväntekeväisyys- ja köyhäinhoitorahastoihin,\nkulttuurirahastoihin, rakennusrahastoihin sekä lopuksi vapaisiin\nyhdistysrahastoihin ja niiden tapaisiin. Jos taas silmällä pidetään\nlaitosten omistajia ja toimipiirin laajuutta, voidaan ne yhdistää\nkolmeen ryhmään, nim. erikoiskassoihin, työväen rahastoihin ja kunnan\nrahastoihin.\n\nErikoiskassoihin kuuluvat \"Tampereen kaupungin kauppiaskunnan eläke-\nja apurahasto\" (per. 1844), jonka pääoma v. 1905 teki 325 122 mk ja\n\"Tampereen käsityöläisten ja tehtailijain eläkekassa\" (per. 1860).\nYksinäisiä erikoiskassoja ovat vielä Vapaaehtoisen palosammutuskunnan\nrahastot, Rouvasväen yhdistyksen rahastot ja jotkut pienemmät\nyhdistysrahastot.\n\nTampereella on aikain kuluessa syntynyt useita työväen apukassoja ja\nniihin kerääntynyt melkoisia pääomia. Tällaisia kassoja on monenlaisia:\nsairaskassoja (Paperitehtaan työntekijäin sairaskassa, per. 1875),\nhautausapukassoja, yhdistettyjä sairas- ja hautausapukassoja (Tampereen\ntyömiesten apukassa, per. 1814, Finlaysonin tehtaan työntekijäin\napukassa, per. 1846, Pellavatehtaan työntekijäin apukassa, per. 1860,\nVerkatehtaan työntekijäin apukassa, per. 1871, y.m.) sekä eläkekassoja\n(Finlaysonin puuvillatehtaan, Pellavatehtaan, Verkatehtaan y.m.\neläkekassat). Työväen apukassoja oli v. 1905 kaikkiaan 17, joiden varat\ntekivät yhteensä noin 700 000 mk.; v. 1925 oli tällaisia kassoja 28 ja\nniissä varoja n. 4 681 000 mk.\n\nOmanlaatuinen laitos on Finlaysonin tehtaan työväen säästöpankki eli\n\"Finlayson ja Kumpp. talletuskassa\" (per. 1838), jonka varat ovat\nsijoitetut tehtaan liikkeeseen. Ajan varrella on tämä laitos kasvanut\nniin, että sen varat v. 1905 olivat 2 244 472 mk.\n\nTampereen kaupungin hallussa on ijältään ja tarkoitukseltaan sangen\nerilainen joukko rahastoja, joihin tilivuosien kuluessa on kerrostunut\nrahaa melko paksulta. Näiden kaupungin \"erinäisrahastojen\" laatu, luku\nja varat vv. 1905 ja 1929 näkyvät seuraavasta luettelosta:\n\n                                  v. 1905               v. 1929\n\n    rahastojen laatu            rahas-    varat       rahas-    varat\n                                toja     1 000 mk     toja     milj. mk\n\n    hyväntekeväisyysrahastoja     8        256         13        3.1\n    köyhäinhoidon      \"          5        183          8        1.2\n    opetuslaitosten    \"         12        351         25        1.3\n    kulttuuri-         \"          4        290          8        0.8\n    eläke- ja vakuut.  \"          3        209          5        1.7\n    järjestämis- ja rakennusrah.  6      1 346         19       54.8\n    muita rahastoja              --         --          2        0.2\n                        yhteensä 38      2 635         80       63.1\n\nKaupungin rahastoista on erityisesti mainittava v. 1899 perustettu\n\"Tampereen kaupungin työväen tapaturmavakuutusrahasto\", koska se on\nollut ainoa varsinainen kunnallinen vakuutuslaitos. Sen varat olivat v.\n1929 n. 1 318 000 mk.\n\nKaikista edelläkerrotuista raha- ja luottolaitoksista --\nsäästöpankista, elinkorkolaitoksesta, kauppapankeista,\nerikoisrahastoista, työväen apukassoista, Finlaysonin tehtaan\nsäästöpankista ja kaupungin hallussa olevista, suurimmaksi osaksi\npankkitalletuksiin ja kiinnityslainoihin sijoitetuista rahastoista,\njoiden kaikkien lisäksi vielä tulee postisäästöpankki sekä julkisen\nvalvonnan ulkopuolella olevat monet yhdistys- y.m.s. rahastot -- on\nvuosien kuluessa syntynyt kokonaisuudessaan mahtava pääomajärjestö,\njoka varmaan on ollut paljon painava tekijä Tampereen asukkaiden\ntaloudellisessa elämässä niinkuin kaupungin kauppaelinkeinossakin. (32)\n\n_Kauppiasluokka_. Kaupassakin tavataan sitkeätä vanhoillisuutta yhtä\nsuuressa jopa joskus suuremmassa määrässä kuin muussa elinkeino-\nja yhteiskuntaelämässä. Niinpä eli Tampereen vapaakaupungissakin\nennen kauppiaspolvi, joka harrasti kaikkea muuta kuin yleistä\nelinkeinollista vapautta, jonka edistämiseksi vapaakaupunki oli\nperustettu. Markkinakauden kauppias Tampereella ei juuri missään\nsuhteessa poikennut sen ajan kauppiaista maamme muissa pienissä\nkaupungeissa. Silloinen kauppias oli ennen kaikkea ammattilainen, joka\nteki työtänsä käsityömäisesti, harjoitti kauppaa ammattina, oikeutena,\nmonopolina niinkuin kaikki muutkin yhteiskunnan laillistuttamat\nelinkeinonharjoittajat. Kauppiaaksi päästiin määrättyjen\npalvelusvuosien suoritettua, eivätkä kauppiaat luokittuneet liikkeensä\nsuuruuden, vaan oikeuksiensa laadun mukaisiin ryhmiin. Maantapa\npakotti Tampereenkin vanhoja kauppiaita noudattamaan näitä sääntöjä;\nvapaakaupungin oikeuksien viittaamat rikastumiskeinot sitävastoin\njäivät useimmilta käyttämättä.\n\nVanhoina pientuotannon ja pienkulutuksen aikoina oli personallisuus\nkaupan niinkuin käsityönkin tunnusmerkkiä. Sisämaan kaupungin kauppias\noli mieskohtaisessa tuttavuussuhteessa maalaisen kanssa, jolle hän möi\ntiettyjä kauppatavaroita ja jolta hän osti maalaistuotteita. Silloinen\nkauppias ei halunnut levittää kaikenlaista rihkamaa kaikkeen maailmaan.\nHän möi harvemmin ja suuremmissa erissä. Kun kotikaupunki oli pieni\nja lähimaakunta harvaanasuttu, täytyi kauppiaan alituisesti tehdä\nmarkkinamatkoja lähelle ja kauas. Karttuneilla maalaistavaroillaan hän\nharjoitti pientä vientikauppaa. Siinä sekä tuontiasioissaan hänen oli\nkäyttäminen merikaupungin tukkukauppiaan välitystä.\n\nTampereen kauppiaiden yhteiskunnallinen asema oli kuitenkin jo\nvuosisadan puolivälissä huomattavasti toisenlainen kuin miespolvea\naikaisemmin. Todella maamme kauppiasluokka joutui neljä- ja\nviisikymmenluvuilla omituiseen välikauteen, jolloin vielä\nelettiin vanhoissa oloissa, vaikka uusi aika uusine tapoineen ja\nkäsityksineen jo selvästi teki tuloaan. Kaupan kapaloita ruvettiin\nvähitellen päästämään ja kauppiaiden liikuntavapautta lisäämään.\nPari hallinnollista asetusta olivat siinä kohden kuvaavia. V. 1841\nlaajennettiin \"porvarikauppiaiden\" y.m. pikkukauppiaiden oikeuksia.\nPikkukauppiaan oikeuksien saamisen ehtona vaadittiin edelleenkin\nmäärättyjä palvelusvuosia, mutta niihin lisättiin nyt, ensi kerran,\nsivistysvaatimuksia. Lasku- ja kirjanpitotaidolla osoitettu\nkauppiaallinen kyky näin astui kilpailemaan vanhain erioikeuksien\nkanssa. Vielä selvemmin uuden pääoman ja elinkeinon vapautta vaativan\najan henki ilmeni v:n 1850 kauppiasasetuksessa. Sen mukaan ei\ntukkukauppiaaksi pyrkivältä enään vaadittu muuta kuin taitoa ja rahaa\n-- vieraiden kielten taitoa ja puhdasta omaisuutta vähintään 3 000\nhopearuplaa meri- ja 1 500 hopearuplaa sisämaankaupungissa.\n\nSen jälkeen tuli kaupan alueellisten aitausten vuoro kaatua. V:n 1857\nasetus rikkoi kaupunkien ja maaseudun vanhan kaupparajan sallien\nmaakauppiaiden asettua \"vähintään 50 virstan päähän\" kaupungista.\nKauppa-asetus v:lta 1868 vihdoin hävitti vanhan haitallisen \"meri-\"\nja \"sisämaankaupunki\"luokituksen. Ne kaupan rajoitukset, mitkä\nvielä jäivät, olivat muodollista laatua; itse vanha rakennus oli jo\nauttamattomasti kukistettu.\n\nNiin alkoi kauppiaille uusi aikakausi, jolla oli korea tunnuslause:\n\"taitavuuden, kunnollisuuden, ahkeruuden ja säästäväisyyden ei tarvitse\npeljätä vapaata kilpailua\". Tampereenkin maistraatti, joka varmaan\ntulkitsi kaupungin johtavain kauppiaiden mieltä, oli vielä v. 1861\nmaakauppaan nähden viiden peninkulman kannalla, mutta yhtyi jo 1863\nyleiseen elinkeinovapausliikkeeseen.\n\nKiihtynyt kauppa on Tampereelle luonut erittäin lukuisan\n_kauppa-apulais_-luokan. Väestötilastot antavat seuraavia tietoja tämän\n\"kaupan köyhälistön\" kasvamisesta kaupungissa:\n\n             kauppa-apulaisia              kauppa-apulaisia\n    vuonna  miehiä  naisia  yhteensä   vuonna  miehiä  naisia  yhteensä\n\n    1840      10      --       10      1890     160      84      244\n    1860      23      --       23      1910     169     398      567\n    1870      24       1       25      1920     345     656    1 001\n    1880      69       5       74\n\nNäemme tästä, miten suuri ero on kauppa-apulaisluokan entisyyden ja\nnykyisyyden välillä, miten kahdeksankymmenluvulla kauppa-apulaiset\nalkavat muodostua huomattavaksi osastoksi palkkalaisten armeijassa ja\nmiten samalla vuosikymmenellä naiset rupeavat lukuisammin esiintymään\ntälläkin toimialalla. Tarpeellisen sivistyksen puute sekä pitkä työaika\nja huono palkkaus ovat kauan pitäneet kauppa-apulaisten luokkaa\nverraten alhaisessa yhteiskunnallisessa asemassa. Kauppa-apulaisten\ntyöaika oli yhdeksänkymmenluvun alussa vielä 14--16-tuntinen V. 1891\nkauppa-apulaiset saivat toimeen parannuksen, jonka mukaan työaika tuli\nolemaan yleensä talviaikaan 12-tuntinen ja kesällä 13-tuntinen. V. 1903\nsaatiin liikeapulaisseuran toimesta työaika suurimmissa liikkeissä\n12-tuntiseksi ympäri vuoden, minkä lisäksi useissa liikkeissä työaika\nlauantaisin lopetettiin kello 7 i. (33)\n\nKauppiaiden järjestymisen historialliset alkujuuret ulettuvat\nTampereella oikeastaan menneen vuosisadan alkupuoliskolle saakka, jos\nv. 1844 perustettua kauppiaiden apurahastoa saamme pitää sellaisena\njuurena.\n\nTampereen virallinen _Kauppayhdistys_ (myöh. Kauppiasyhdistys) syntyi\nv:n 1868 elinkeinolain määräysten perusteella ja näkyy alkaneen\nvarsinaisen toimintansa v:n 1871 alussa. Toukok. 19 p. viimemain.\nvuonna kuvernööri vahvisti kauppayhdistyksen järjestyssäännöt. Uudet\nsäännöt kauppayhdistys sai 18 p. toukok. 1886. Tämä virallinen kauppias\njärjestö oli oikeastaan vanhan apurahaston jälkeläinen sekin, sillä\napurahasto joutui ajaksi yhdistyksen haltuun ja yhdistyskin piti ja\npitää vieläkin vuosikokouksensa \"helmikuun alussa\".\n\nToimissaan ei kauppayhdistys aina edustanut kaikkien vapaamielisimpiä\nmielipiteitä. Kahdeksankymmenluvun alussa se ajoi kaupungin pienempäin\nkauppiaiden asioita intoillen \"liberalista elinkeinolakia\",\nkulkukauppaa, juutalaisia ja markkinain hävittämistä vastaan. Mutta\nymmärsi yhdistys kaupan etuja laajemmaltakin kannalta, niinkuin sen\nharrastukset kotikaupungin kaupan kehittämiseksi ja kauppiasluokan\nsivistyksen kohottamiseksi kyllä todistavat.\n\nV. 1880 perustettiin kauppayhdistyksen piirissä vapaa kauppiasjärjestö,\n\"Tampereen kauppiain kauppaseura\". Tämä seura, jossa suomenmieliset\nnäyttävät olleen määräävänä aineksena, lakkasi kuitenkin jo kahden\nvuoden päästä.\n\nKahdeksankymmenluvulla oli Tampere jo paraassa kasvinkaudessa. Kauppa\nkävi, kauppiaskunta paisui luvussa ja mahdissa, kunnalliselämä\nvilkastui ja puolueolot kiristyivät. Mutta kunnalliselämässä vallalle\npäässyt suunta ei kaikin kohdin käynyt yhteen kauppiasmaailman etujen\nja katsantotapain kanssa. Kauppiaskunnassa tunnettiin, että oli\nnoustava unesta ja kiiruusti kokoonnuttava oman, kauppiaiden erityisiä\nvärejä näyttävän lipun ympärille.\n\nHelmik. 28 p. 1886 pidettiin Tampereen uuden vapaan kauppaseuran\nperustava kokous. Näin syntyneen _Tampereen Kauppaseuran_\n(\"Handelsgillet i Tammerfors\") säännöt senaatti vahvisti 10 p. kesäk.\n1886.\n\nSeuran varsinaisena keskuksena tuli olemaan yhteinen\nseurusteluhuoneusto. Säännöissä jo puhutaan seuran huoneustosta ja\nravintolasta, ja \"kauppaklubina\" on seura ja sen kokoushuoneusto\nalusta asti ollut kaupungilla tunnettu. Myöhemmin seura lunasti tontin\nLaukon torin varrella ja rakennutti sinne sievän talon. Kauppaseuraan\non aina kuulunut runsaasti jäseniä, yhdeksänkymmenluvun loppupuolella\nkeskimäärin 128 jäsentä vuodessa.\n\nSeuran elämä ja toiminta on ollut aika ajoin eloisata jopa\nmyrskyistäkin ja sen vaikutus kunnalliseen elämään ja hallintoon on\nollut kieltämätön. Tämän vaikutuksen laadusta on ollut eri mieliä.\nV:n 1886 sääntöjen mukaan oli seura virallisesti kaksikielinen,\npäättäen siitä, että se oli kutsuttava koolle molemmilla kotimaisilla\nkielillä ja että johtokunnan ensimmäinen pöytäkirja pidettiin\nruotsiksi. Sekä kieliasiassa että väkijuoma- y.m. kysymyksissä\nseura joutui erimielisyyteen varsinkin suomalaisen puolueen kanssa.\nVihollisuuksia jatkui kauas yhdeksänkymmenluvulle saakka ja ne\nilmenivät milloin siten, ettei \"Aamulehden\" päätoimittajaa hyväksytty\nseuran jäseneksi, milloin peittelemättöminä päätöslauseina Suomalaista\nklubia vastaan, mutta tavallisimmin kunnallisissa ja valtiollisissa\nvaaleissa. Mutta joskin näistä seikoista saattoi syntyä eri mieliä,\nei voitane olla tunnustamatta, että seura kaikissa vaiheissaan hyvin\nvalvoi Tampereen kauppiaiden ja kaupan etuja ja että sen onnistui\nylläpitää ammatillista yhteishenkeä kauppiaiden keskuudessa. Varmaan\ntulkitsi kauppaseuran johtokunta oikein näitä seuran varsinaisia\npyrintöjä, kun v. 1898 yksimielisenä toivomuksenaan seuralle lausui,\n\"että kauppaseurassa tästälähin jätetään politillisiin asioihin\nsekaantuminen kokonaan syrjään, siitä ei ole tähänkään asti ollut\nmitään tuloksia, vaan päinvastoin saattanut karvasta mieltä ja\nhäirinnyt ystävällistä sovinnollisuutta seurassa, joka, kuten tiedämme,\non kokoonpantu useammista eri puolueista ja kansanluokista\". Virallisen\nkauppiasyhdistyksen rinnalla on kauppaseura ollut johtavana sieluna\nkaikissa Tampereen kaupan ja kauppiaiden edistysriennoissa monen\nvuosikymmenen kuluessa.\n\nKoko maan kauppiaiden yhteisiin rientoihin ovat Tampereenkin\nkauppiaat ottaneet osaa. Kolmeen yleiseen kauppiaskokoukseen\nkahdeksankymmenluvulla Tampereen kauppiasyhdistys lähetti virallisia\nedustajia, kahdessa se jäi edustamatta, Porin kokouksessa (1888)\nmielenosoitukseksi siitä, ettei Tampereen kauppiasyhdistyksen\n(kauppayhdistyksen) lähettämille keskustelukysymyksille oltu annettu\ntarpeeksi arvoa. Närkästys kuitenkin pian unohtui, kun kuudes yleinen\nkauppiaskokous (1890) pidettiin Tampereella, jolloin tamperelaisilla\noli kylliksi tilaisuutta tuoda esille mielipiteitään. Tällöin niinkuin\naikaisemminkin ilmeni usein se suuri ero, mikä vielä siihen aikaan\noli olemassa Helsingin ja Tampereen kauppiaiden elinkeinollisissa\nkäsityksissä. Myöhemmin on yleisiä kauppiaskokouksia pidetty\nTampereella v. 1917 (14. yleinen kauppiaskokous) ja v. 1930 (viidennet\nkauppa- ja teollisuuspäivät).\n\nMaamme kauppaelämälle tärkeän _kauppakamarilaitoksen_ virallisena\nperuskirjana on 10 p. elok. 1917 annettu asetus, jonka johtavassa\nsäännöksessä lausutaan: \"Kaupan ja teollisuuden etuja ja oikeuksia\nvalvomaan tarkoitetun kauppakamarin perustamista ja kannattamista\nvarten muodostettakoon vapaaehtoisesti yhteenliittymällä\nkauppakamariyhdistys, jonka hallituksena kauppakamari samalla\non\". Jo ennen vuoden 1917 loppua Tampereen kauppaseura, Tampereen\nkauppiasyhdistys ja Tampereen käsityö- ja tehdasyhdistys\ntekivät alotteen _Tampereen Kauppakamarin_ ja sen edellyttämän\nkauppakamariyhdistyksen perustamiseksi. Lopullisesti tuli kauppakamari\nkuitenkin perustetuksi vasta alussa toukokuuta 1918; säännöt olivat\nsaaneet vahvistuksen jo alkupuolella tammikuuta s.v. Tampereen\nkauppakamaripiiriin tulivat kuulumaan Tampereen lisäksi Porin,\nRauman ja Jyväskylän kaupungit sekä näiden kaupunkien väliset ja\nniitä ympäröivät maaseudut. Kauppakamari on sen jälkeen toiminut\nkatkeamatta käsitellen uutterasti maan yleisiä ja piirinsä erikoisia\nkauppakysymyksiä ja antaen niistä viranomaisille lausuntoja. Kamarin\nvuosikertomuksissa (\"Tampereen kauppakamarin julkaisuissa\") on tehty\nselvää käsitellyistä kysymyksistä ja annettu tilastollisia y.m. tietoja\npiirin kaupan ja teollisuuden toiminnasta ja tapauksista. Kauppakamarin\npuheenjohtajina ovat olleet tuomari Einar Ahlman (1918), insinööri M.\nLavonius (1919), pankinjohtaja Isak Julin (1920--1924) ja insinööri\nLauri Helenius (1925--). Sihteereinä ja asiamiehinä ovat toimineet\nmaist. K. B. Löw (1918--1920), tuomari Matti Olsson (1920--1922) sekä\nmaisteri T. Pälve (1922-).\n\nYhteisriennot ovat Tampereen liikeapulaistenkin keskuudessa saaneet\njalansijaa. V. 1894 perustettiin \"Tampereen kauppa-apulaisseura\", jonka\nsäännöt kuvernööri vahvisti 4 p. jouluk. 1894. V. 1899 seura sai uudet\nsäännöt ja otti nimekseen _Tampereen liikeapulaisseura_. Ensimmäisen\nvarsinaisen kokouksensa yhdistys piti 15 p. tammik. 1895. Ensi vuosina\nnäyttävät seuralliset pyrkimykset saaneen osakseen enintä harrastusta\nyhdistyksen piirissä, mutta vähitellen astuivat vakavammat pyrinnöt\netualalle. Kesällä 1897 Tampereella pidetty ensimmäinen yleinen Suomen\nkauppa-apulaisten kokous avasi yhdistykselle paremman tulevaisuuden\ntoiveita. Saman vuosikymmenen lopulla pidettiin yhdistyksen toimesta\nluentoja ja saatiin alkuun iltakoulu, josta myöhemmin on tullut valtion\navustama pysyvä laitos. Oman pienen kirjastonkin on seura perustanut.\nRaittiusosasto \"Sinivuokko\" perustettiin yhdistykseen 1902. Yhdistyksen\ntoiminta työpäivän lyhentämiseksi jo mainittiin.\n\nEntisajan kauppiaan ammattiviisaus oli kotoisin kokemuksen koulusta\nja hänen elämänvaiheissaan oli useinkin suurimpana tekijänä ollut\nonnenkauppa, joka hänet oli toritynnyrin vierestä tai markkinakuorman\ntakaa taikakeinoillansa nostanut mahti- ehkäpä miljonamieheksi.\nNykyajan kaupan tuhannet työntekijät eivät voi kaikki tulla mahti-\nja miljonamiehiksi. Mutta he voivat päästä eteenpäin joukossa ja\nlöytää menestyksensä kaupan yleisessä menestyksestä, jonka varmimpina\nperusteina ovat työ ja tieto. Sillä tavoin varmaan on tulkittava se\nyleinen innokas kauppasivistyksen harrastus, joka on niin huomattava\npiirre viime sukupolvien kauppaelämässä.\n\nTampereella on tämä harrastus ollut erittäin elävä ja luonut tarmokkaan\ntoiminnan tällä alalla. Ensimmäisen yrityksen tähän suuntaan teki\nvirallinen kauppayhdistys jo v. 1874, jolloin sen toimesta perustettiin\n_iltakoulu_ nuorempia kauppa-apulaisia varten. Koulu järjestettiin\nhyvin yksinkertaisesti. Oppiaineiksi määrättiin laskento, ruotsalainen\nja suomalainen kauno- ja oikeinkirjoitus, venäjänkieli ja maantieto.\nOppituntia piti olla viikossa viisi, jaettuina keskiviikko- ja\nsunnuntai-illoille. Koulun kustannukset suoritettiin siten, että ne\ntasattiin oppilaita kohden ja oppilaiden isännät sitten maksoivat\nkunkin oppilaan osaksi tulleen summan.\n\nOppilaat kouluun saatiin yhtä yksinkertaisesti. Isännät ilmoittivat 17\npuotilaistansa kouluun, ja sitten aljettiin. V. 1875 saatiin kouluun\nsamalla lailla 14 oppilasta; seuraavana vuonna 15. Sitten rupesi työ\nvastustamaan. V. 1877 ilmoitettiin kyllä joukko oppilaita, mutta\nsopivista opettajista tuli puute. Vielä saatiin jonkinlainen opetus\nkäyntiin, mutta parin vuoden perästä (1879) lakkautettiin koko koulu,\njosta oppilaatkin olivat arveluttavasti vähentyneet.\n\nKymmenen vuotta elettiin sitten eteenpäin ilman mitään kauppiasluokan\nsivistyslaitosta. V:n 1885 valtiopäivillä tehtiin turha anomus\nkauppakoulun perustamiseksi Tampereelle ja Viipuriin. V. 1889\nvihdoin ryhdyttiin kaupungissa _Tampereen kauppakoulun_ perustamisen\npuuhiin. Kerrotaan, että asian alkuunpanijoina olivat oikeastaan\nhämeenlinnalaiset. He näet olivat ruvenneet puuhaamaan kauppakoulua\nomaan kaupunkiinsa ja siinä tarkoituksessa lähettäneet keräyslistoja\nhyville naapureilleen Tampereellekin. Silloin heräsi Tampereen\nliikemiesten itsetunto, he palauttivat saamansa listat tyhjinä takaisin\nsinne mistä ne olivat tulleet ja rupesivat tositoimessa harkitsemaan\nkauppakoulun perustamista Tampereelle. Kauppiasyhdistyksen asettama\nkomitea esitti perustettavaksi kaksi, vuotista kauppakoulua 16 vuotta\ntäyttäneitä oppikoulun neljä (myöhemmin kolme) alinta luokkaa tai\nkansakoulun käyneitä mies- ja naisoppilaita varten ja sen yhteydessä\niltakoulua kauppa-apulaisille. Esitys hyväksyttiin kauppiasyhdistyksen\nkokouksessa keväällä 1890, ja kun kannatusapuja koululle oli tiedossa\nriittävästi, päätettiin panna koulu toimeen.\n\nKoulu tuli tietysti suomalaiseksi ja oli varmaan yleiseltäkin\nkannalta hyvin tarpeellinen maallemme, jossa silloin oli suomalaisia\nkauppakouluja ainoastaan Helsingissä ja Kuopiossa. Kun Tampereen\nedustajan Frans Sumeliuksen anomus 1891 v:n valtiopäivillä, että valtio\nottaisi haltuunsa koulun, tuli hyljätyksi, kauppiasyhdistys tarjosi\nkoulunsa Tampereen kunnalle. Valtuusto hyväksyi tarjouksen lopulla\nvuotta 1892, jolloin siis kauppakoulusta tuli kunnallinen oppilaitos.\nSamasta vuodesta alkaen koulu sai nauttia valtionapua.\n\nKun koulun johtajaksi oli valittu maist. Hj. Gyldén, koulu alkoi\ntyönsä syksyllä 1890. Keväällä 1908 lopetettiin muutaman vuoden aikana\nannettu jatko-opetus, mutta sen sijaan alkoi seuraavana syksynä\ntoimensa kauppakouluun liittyvä täydellinen kaksiluokkainen _Tampereen\nkauppaopisto_. Opistoon pääsemiseen vaaditaan sellaiset alkutiedot,\njotka vastaavat lyseon viiden luokan, viisiluokkaisen yhteiskoulun,\ntyttökoulun tai kauppakoulun oppimäärää.\n\nTampereen kauppakoulun ohjelmaan kuului alkuaan myöskin erityisen\niltakoulun toimeenpaneminen palveluksessa olevia kauppa-apulaisia\nvarten. Mutta vasta syksyllä 1901 saatiin tällainen kaksiluokkainen\niltakoulu eli _Kauppa-apulaiskoulu_ toimeen kauppakoulun yhteydessä.\n\nTampereen kauppakoulu, kauppaopisto ja kauppa-apulaiskoulu muodostavat\nyhdessä _Tampereen kauppaoppilaitoksen_. Se on työskennellyt tasaisesti\nja kasvavalla menestyksellä. Päättäessään v. 1915 viisikolmattavuotisen\ntyönsä oli oppilaitos antanut opetusta kaikkiaan 2 040 oppilaalle,\njoista 1 088 oli saanut päästötodistuksen. Oppilaitos työskenteli\naluksi vuokratuissa huoneissa Esplanadin varrella, kunnes v. 1912 sai\nmuuttaa omaan ajanmukaiseen taloonsa, jonka kaupunki oli rakennuttanut\nJuhannuskylän kaupunginosaan arkitehti Viivi Lönnin piirustusten mukaan.\n\nIhmisten ja heidän elinkeinonsa suhteet ovat tavallisesti niin\nläheiset, että ne painavat toisiinsa lähtemättömän leiman. Helposti\nhuomaa, miten kullakin ajalla vallitseva yleinen kauppasuunta on\nleimannut ajan kauppiaspolven. Eikö markkinakauden kauppaan, jonka\nahtaissa oloissa harvoin koottiin häikäiseviä rikkauksia, kuulu myöskin\nkuva kauppiaspolvesta, jonka merkkinä on pitkä, uskollinen palvelus\nja perityn tavan tyystän tarkka vartioiminen? Ja eikö sitä seuraava\naika ole selvistä tai sameista lähteistä ilmestyväin nousukkaiden\naika, noiden \"omatekoisten\" miesten, jotka tyhjästä luovat kulta- ja\nhopealinnoja, niinkuin saduissa kerrotaan! Vihdoin olemme nähneet,\nmiten myöhemmän ajan yhteiskunta taasen kasvattaa uudenlaatuista\nkauppiaspolvea, koulutettua ja ahkeraa luokkaa, jota elähdyttävät uudet\npyrkimykset.\n\nMutta toiselta puolen saavat elinkeinotkin lähtemättömän värin\nihmisten ominaisuuksista; yksityisen kauppaliikkeen takana on aina\nomia yksilöllisiä tarkoituksiaan ajava ihminen. Samoin on kaupalla\nyhteiskunnallisessa merkityksessä omat edustavat henkilönsä, jotka\ntoiminnallaan ikäänkuin liittävät kaupan yleisempiin kansallisiin\nja yhteiskunnallisiin pyrintöihin. Silläkin Tampereen kaupan\naikakaudella, josta tässä on puhe, on ollut sarja hyvin tunnettuja\nedustavia henkilöitään, jotka omalla kyvyllään usein tuntemattomuudesta\nnousten ovat muistettavalla tavalla edustaneet Tampereen kauppaa ja\nkauppiaskuntaa laajemmassa yhteiselämässä.\n\nMuutamia heistä olemme jo maininneet. Heitä oli kauppias _Gustaf\nOskar Sumelius_ (1835-1895). Hän oli papin poika Pirkkalasta, mutta\nkun jo kaksitoistavuotiaana jäi yhdeksän alaikäisen sisaruksensa\nkanssa isättömäksi, täytyi hänen siitä pitäin ryhtyä itse ansaitsemaan\nelatustansa, ensin kauppias J. G. Lindebergin puotipoikana Tampereella,\nsitten samanlaisessa toimessa Porissa. Sillä ajalla hän säästi kokoon\nmuutaman sataa ruplaa, joilla päätti perustaa oman liikkeen. Siinä\naikomuksessa hän v. 1859 haki kauppiaanoikeuksia Ikalisissa, mutta kun\nasia mutkistui, muuttikin hän vielä samana vuonna vapaakaupunkiin,\njossa alotti pienen rihkamakaupan. Täällä hän pitkän miespolven\naikana oli toimelias suurkauppias ja yhtä toimekas ja harras\nkuntalainen, kaupungin kauppiaskunnan itseoikeutettuja luottamusmiehiä\nkunnallisissa, kirkollisissa, kaupallisissa ja sivistysriennoissa.\nHänen niinkuin monen muunkin Tampereen johtavan liikemiehen julkisessa\ntoiminnassa on havaittavana ominaista, ympäristöänsä ja aikaansa\nymmärtävää vapaata ja tasapuolista henkeä. Lukuisat laitokset\nTampereella ovat säilyttäneet G. O. Sumeliuksen muistoa, erityisemmin\nTampereen vanhainkodin yhdistys, jota hän muisti suuremmalla\nlahjoituksella.\n\nG. O. Sumeliuksen nuorempi veli pankinjohtaja _Frans Petter Wilhelm\nSumelius_ (1843--1893) oli kahdeksankymmenluvulla Tampereen\nhuomattavimpia henkilöitä. Innokkaassa ja monipuolisessa kunnallisessa\ntoiminnassaan hän osoitti enimmäkseen kannattavansa kansallismielisiä\npyrintöjä. Vv:n 1885, 1888 ja 1891 valtiopäivillä hän edusti Tampereen\nkaupunkia. Hänen harrastuksensa ja miellyttävä personallisuutensa\nhankkivat hänelle kaupunkilaisten yleisen suosion; hänen äkillisen\nkuolemansa miehuuden parhaissa voimissa tunsi kauppiaskunta yhteiseksi\nsurukseen.\n\nKauppaneuvos _Lars Johan Hammarén_ (1833--1906) oli niinikään\nharras liikemies ja kansalainen, joka kuului monien vuosikymmenien\najat Tampereen johtavien miesten joukkoon. Hänessä yhtyivät\nsopusointuisesti vanha ja uusi aika ja senvuoksi varmaan olikin\nhänen vaikutuksensa suurin niinä vuosikymmeninä, jolloin vanhan\nylimyksellisen ja ruotsalaisen Tampereen muuttuminen suomalaiseksi\nja kansanvaltaisemmaksi tapahtui. Hänen julkisesta toiminnastaan\nmainittakoon, että hän oli Tampereen edustajana vv:n 1872, 1877--1878,\n1882 ja 1885 valtiopäivillä ja Tampereen valtuuston puheenjohtajana\nvv. 1879--1890. Tuskin oli sitä yhteistä yritystä Tampereella menneen\nvuosisadan kolmena, neljänä viimeisenä vuosikymmenenä, joissa ei\nHammarénkin ollut mukana.\n\nOlemme jo maininneet myöskin G. F. Ahlgrenin liikkeen. _Gustaf Fredrik\nAhlgren_ (1845--1883) oli syntynyt Tampereella köyhistä vanhemmista\nja kuoli ainoastaan 38 vuoden ikäisenä kolme päivää jälkisäädöksensä\nlaatimisen jälkeen. Käytyään kauppakoulun ja saatuaan apua tutuilta\nliittyi hän yhtiömiehenä Ahlgren ja Blomin liikkeeseen v. 1870,\nmutta perusti jo v. 1873 oman liikkeen joka menestyi niin hyvin,\nettä oma velka jo kolmen vuoden kuluttua oli maksettu ja että hänen\nomaisuutensa vuosikymmentä myöhemmin oli puolen miljonaa markkaa.\nHänen toimintansa kauppiasluokassa ja kunnallisissa toimissa oli, niin\nlyhytaikaiseksi kuin se jäikin, harras ja huomattava. Erikoisempi\nsijansa oli hänellä suomalaisen liikemiesluokan uranuurtajain\njoukossa Tampereella. Heidän pienessä \"veljespiirissään\" -- G. F.\nAhlgren, H. Liljeroos, F. W. Palmroos, Henrik Solin, Ernst Solin,\nC. W. Åkerlund -- eli lämpimiä kansallisia ja sivistysharrastuksia,\njotka sitten levenivät laajemmallekin. Ahlgren todisti harrastuksensa\nsuurenmoisella testamenttilahjoituksella, jolla noin 750 000 markkaa\ntuli jaettavaksi erilaisille hyväntekeväisyys- ja valistuslaitoksille.\nTampereelle näitä lahjavaroja tuli kauppiaskunnan eläkelaitokselle 60\n000, Vapaaehtoiselle palokunnalle 20 000, Naisyhdistykselle 20 000 ja\nTampereen köyhäintalolle n. 180 000 mk.\n\nTampereen kauppiasluokan edustaviin henkilöihin kuului myöskin _Gustaf\nSelin_ (1830--1905). Tampereella hän alkoi toimintansa v. 1861\nruokakauppiaana. Siitä hänen liikkeensä vähitellen laajenivat ja hän\nitse joutui lukemattomiin luottamustoimiin. Niinpä on mainittu hänen\nv. 1882 olleen valtuusmiehenä, rahatoimikamarin, köyhäinhoitokomitean,\npalotoimiston ja säästöpankin johtokunnan jäsenenä, valtuuston\nvalmistavan valiokunnan varajäsenenä, kirkkoneuvoston, alkeiskoulun\njohtokunnan, kauppiaiden eläkelaitoksen ja \"Aamulehden\" johtokunnan\njäsenenä. Kunnallisessa itsehallinnossa se mies ainakin osansa\nsuoritti. Tuossa aherruksessaan hän oli kokonaisen kansanluokan,\nvapauteen ja kunnalliseen vaikutukseen pyrkivän pikkuporvariston,\nedustaja ja vertauskuva. (34)\n\n_Kunnallista kauppapolitikkaa_. Kaupan ja liike-elämän, erittäinkin\nvähittäis- ja pikkukaupan, vilkastuessa ja kasvaessa Tampereella on\nkaupalla elävä kansanluokka kasvanut ei ainoastaan ehdottomasti, vaan\nsuhteellisestikin. Kaupungin pienuuden aikana oli kauppiasluokka\nTampereella ollut verraten lukuisa, mutta tehdaskauden tullen oli\ntämä elinkeinoluokka menettänyt entisen asemansa. Menneen vuosisadan\npuolivälissä voi tämän kansanluokan arvata olleen noin 5--6 % kaupungin\nkoko väestöstä. Mutta v. 1890 toimitetun väenlaskun mukaan kuului\npuheenalaiseen luokkaan kaikkiaan 1 364 henkeä s.o. 6.7 % ja v:n\n1900 väenlaskun mukaan yhteensä 3 573 henkeä eli 9.2 % kaupungin\nkoko väestöstä. V. 1910 kuului kaupalla elävään väestöön Tampereella\n3 680 henkeä (8.3 %), mutta v. 1920 jo 5 595 henkeä (11.7 %).\nTästä elinkeinosta ja väestöstä on kunnalliselle kauppapolitikalle\nTampereella ollut aihetta ja tehtäviä yllin kyllin.\n\nYksi tämän politikan esineitä on ollut _torikauppa_. \"Markkinatoriksi\"\nolisi toria vanhempina aikoina sopinut kutsua, sillä ainoastaan\nmarkkinain aikana nähtiin torilla ja sen varrelle rakennetuissa\n\"markkinapuodeissa\" vilkkaampaa kauppaelämää. Muulloin oli toriliike\njokseenkin hiljainen; tori oli enimmäkseen tyhjänä odotellen\nniitä harvoja maalaiskuormia, jotka markkinain väliaikoina tänne\npistäytyivät. Uusien taloudellisten olojen ja uuden vapaamman\nlainsäädännön varassa rupesi Tampereella 1850-luvun loppupuoliskon\nkuluessa ja varsinkin 1860-luvulla muodostumaan uudenlaatuinen liikkuva\npikkukauppiasluokka, jonka luonnollisena toimipaikkana oli tori. V.\n1857 huomataksemme ensi kerran kaupunki päätti vuokrata markkinain\nväliajaksikin torin laidalla olevat pilaripuodit, jotka siis eivät\nenään olleetkaan yksinomaan \"markkinapuoteja\". Nämä pilaripuodit olivat\nsitten häviämiseensä saakka pikkukaupan pesäpaikkana Tampereella.\nMuullakin tavoin alkoi torilla näihin aikoihin syntyä pysyvää\nkaupustelua. Eräästä v. 1861 annetusta maistraatin määräyksestä näkee,\nettä torilla kaupustelevat keittoruuan ja sahdin kauppiaat tunkeutuivat\ntoisten vahingoksi ostamaan maalaisilta karjanantimia ja maantuotteita.\nToisessa määräyksessä v. 1864 puhutaan suolakalan torikauppiaista;\nheitä kielletään jatkamasta kaupantekoansa torilla tai tynnyreistä\njälkeen kello 3 ip. V. 1868 kielletään keitetyn ruuan ja leivän myyjiä\nharjoittamasta kauppaansa muualla kuin torilla, pitkin n.s. koulutontin\nrajaa. Samana vuonna kielletään myyminen torilla markkinain väliaikoina\nkello 3:sta ip. seuraavaan aamuun; ainoastaan leivänmyyjät saivat\nvapaasti kaupata tavaraansa heille määrätyssä paikassa. Torikauppa\nnäihin aikoihin näyttää siis olleen jo verraten vilkas. V:n 1874\ntaksoituspäätöksessä puhutaan jo \"määrätyistä paikoista\", joissa\nsaatiin harjoittaa suolakalan, kaljan, keittoruuan ja kahvin kauppaa.\nTällöin määrättiin myöskin, että mainitunlaisten kaupustelijain\ntuli kiinnittää astioihinsa kaupungin rahastonhoitajalta hankittava\nveropoletti.\n\nNäin kehittynyttä pysyvää torikauppaa varten annettiin v. 1880\nseuraavat tarkemmat säännökset:\n\nJärjestyksen saavuttamiseksi kaupassa niin sanotulla narinkilla\njaetaan kauppatori eteläpuolen Hämeenkatua ja itäpuolen Kirkkokatua\nerityisiin lohkoihin, joihin vuosilippuja tulee lunastaa vuoden alussa\ntai silloin kuin joku haluaa paikkaa semmoisen paikan pitämiselle,\nseuraavan taksan mukaan:\n\n    Kankaiden, sekatavaran y.m. kaupitselemisesta              20 mk.\n    Käsityöläisten teoksien kaupitselemisesta ilman eroitusta  10  \"\n      ja lasketaan semmoiselle kauppapaikalle 3 neliökyynärän\n      tila.\n    Leivän, ru'an, spittingin j.n.e. niinkuin Sikarrien ja\n      Papyrossien kaupitselemisesta                             5 mk.\n\nSeuraavan kymmenluvun alkaessa oli Tampereen torikauppa jo niin\nsuuri, että valtuuston oli ryhdyttävä sitä uudelleen järjestämään.\nV. 1890 hyväksyttiin \"vastaiseksi\" uudet torikaupan säännöt. Myöskin\nTampereen polisijärjestyksessä v:lta 1892 oli torikauppaa koskevia\nsäännöksiä, jotka täydensivät kaupunginvaltuuston antamia määräyksiä.\nNäin saavutettu järjestys ei kuitenkaan pysynyt kauan muuttamatta.\nKaupunkilaisia kaupanharjoittajia pahoitti se, ettei maalaisten\ntarvinnut maksaa mitään torimaksuja, jotavastoin kaupunkilaisilta\nniitä kyllä kovistettiin. Torisäännöksiä muutettiin senvuoksi v. 1898\nkaupunkilaisten eduksi, niin että myöskin kaupunkilaiset saivat myydä\ntuotteitaan samalla tapaa ja samoilla paikoilla toria kuin maalaisetkin.\n\nKaupungin uuden kauppahallin lähetessä valmistumistaan v. 1901\nryhdyttiin vihdoin uudelleen järjestämään kaupungin tori- ja\nsatamaliikettä kaikessa laajuudessaan. Maalisk. 7 p. 1902 valtuusto\nhyväksyi uuden torijärjestyksen, josta kuvastuu se huomattava kehitys,\nmikä oli torikaupassa tapahtunut. Annamme Tampereen rahatoimikamarin\nkertoa uuden torijärjestyksen toimeenpanosta. \"Muutokset aijottiin\npanna toukokuun alusta toimeen, mutta erityisistä anomuksista\nlykkäytyi täytäntöönpano heinäkuun alkuun. Näin jäi vanha kauppatori\nmaanviljelyksen ja kotiteollisuuden harjoittajain omien tuotteiden\nmyymäpaikaksi. Rihkamakauppiaat siirtyivät Laukontorille suurimmaksi\nosaksi, Tampereen Rakennuskonttorin kangashalliin muutti osa ja\nmuutamia myös Tammelantorille. Käsityöläistavaroiden kauppa siirtyi\npääasiallisesti Laukontorille, mutta myös Tammelantorille ja vähän\nAleksanterintorille. Ravintoaineiden ammattikauppiaat siirtyivät\nLaukon-, Tammelan-, Aleksanterin- ja osaksi Kortelahdentorille.\nSuuremman puutavaran kauppa siirtyi Aleksanterintorille. Sinne ja myös\nTammelantorille vietiin heinätkin, mutta vaakahuoneitten puutteessa\nannetaan heinäliikettä toistaiseksi harjoittaa myös vaakahuoneen\nluona kauppatorilla. Jokaisella torilla saavat ravintoaineiden ja\nkotiteollisuuden tuotteilijat vapaasti myydä omia tuotteitaan, mutta\nvarsinaisten ammattilaisten ja välikauppiasten tulee hankkia itselleen\nvakinainen toripaikka, josta vuokra on suoritettava. Varattomuuden\ntodistuksen nojalla on rahatoimikamari antanut vakinaisia toripaikkoja\nvuokrattakin omille kuntalaisille.\" Torikaupassa on tämänkin jälkeen\ntapahtunut paljon pienempiä muutoksia.\n\nTällä tavoin syntyi kaupungin vanhain vuosimarkkinain sijaan vähitellen\npysyväiset markkinat. Jo kuusikymmenluvulla oli markkinain poistamista\nruvettu yleisemmin vaatimaan. Mutta vielä kahdeksankymmenluvullakin\nmarkkinat jatkuivat entiseen tapaan. V. 1880 kaupungin hallitus laati\nseikkaperäisen taksan, minkä mukaan markkinamaksuja oli kaupungille\nkannettava. Taksassa mainittiin syyskuun \"vapaamarkkinoita\" sekä\n\"tavanmukaisia\" laskiais-, pääsiäis-, mittumaarian, Antin ja Tuomaan\nmarkkinoita. Melkoisena osana verolistassa olivat kaikenlaiset\nhuvilaitokset. Mutta vähitellen täyttyivät huvilaitokset kaupungin\nomastakin väestöstä ja ne saapuivat tänne markkinain väliajoillakin\ntai muuttuivat kokonaan täällä pysyviksi laitoksiksi, kuten meidän\npäiväimme eläväinkuvain teatterit. Kaupungin ja kenenkään muun\nvahingotta on senvuoksi Tampereen varsinaiset markkinat saatettu\nvirallisesti lakkauttaa, vaikka tavanmukaisia pienempiä markkinoita\nkaupungissa on edelleenkin pidetty.\n\nVanhain markkinahuoliensa sijaan on kaupunki saanut monenlaisia\nuusia kauppahuolia. Niinpä on kaupunkikunnan täytynyt ryhtyä\njärjestämään ja valvomaan _ruokatavarain kauppaa_, joka on niin\nläheisessä tekemisissä yleisten terveys- ja puhtausolojen kanssa.\nAikaisimmin joutui tällaisten säännöstelyjen alaiseksi lihakauppa.\nEnsimmäisiä sensuuntaisia määräyksiä annettiin täällä v. 1868 (lihain\npeittämisestä torilla ja lihamyymälöissä). V. 1873 kiellettiin\nteurastajia kesän aikana toimittamasta teurastusta kaupungin sisällä\nja määrättiin, että siihen toimeen oli käytettävä erityistä paikkaa\nkaupungin maalla. Tampereen seuduilla oli kauan aikaa -- vielä\nv:n 1889 aikoinakin -- levinnyt se Ruotsin aikaisiin säännöksiin\nperustuva käsitys, etteivät maalaiset saaneet torilla kaupitella\nneljää kappaletta tai yhtä leiviskää pienemmäksi paloiteltua elukkaa,\nja että teurastajilla yksin oli lupa myydä lihaa pienissäkin\nerissä. Teurastusolojen parantamiseksi kaupunki v. 1888 rakennutti\nerityisen teurastushuoneen, jossa kaikki teurastus siitä lähtien oli\ntoimitettava. Kaupungin polisijärjestyksessä v:lta 1892 annettiin sen\nmukaisia määräyksiä samalla kuin siinä myöskin julaistiin ohjeita\nlihamyymäläin hoitoa ja puhtaanapitoa, lihan paloittamista y.m. varten.\nMainitussa polisijärjestyksessä annettiin, ensi kerran Tampereella,\nseikkaperäisempiä säännöksiä kaikenlaisten muidenkin ruokatavarain\nkaupasta kaupungissa. Vielä tarkemmin tuli ruokatavarain kauppa\nTampereella järjestetyksi lääninhallituksen v. 1895 vahvistamilla\nerikoissäännöksillä. Kerrotulla kunnallisella säännöstelyllä on Tampere\nmuiden suurempain kaupunkiemme mukana ollut tehokkaalla tavalla\nraivaamassa alaa uudenaikaisille, terveydellisille myyntitavoille ja\nniitä koskevalle yleiselle lainsäädännölle.\n\nMutta ei ainoastaan terveyspolisitoimella, vaan suoranaisesti\nkauppaa ja liikettä edistämälläkin on kaupunki puuttunut asukkaiden\nkauppaelämään. Siitä on todistuksena m.m. kaupungin suurenmoinen\n_Kauppahalli_. Sen puuhaaminen oli huomattavimpia kunnallispyrintöjä\nyhdeksänkymmenluvun loppupuolella. V. 1895 osti kaupunki entisen v.\nBonsdorffin tontin, jolle päätettiin rakentaa kauppahalli. Samana\nvuonna jo julistettiin palkintokilpailu kauppahallin piirustusten\nlaatimisesta. Seuraavana vuonna kuitenkin Teknillisen klubin\nesityksestä luovuttiin hallin rakentamisesta puheenaolevalle tontille,\nkoska tämä torin ja kosken välinen alue havaittiin liian arvokkaaksi\nniin arkipäiväisen rakennuksen paikaksi. Sen sijaan ruvettiin v. 1897\nsuunnittelemaan hallin rakentamista Hämeenkadun vartisille tonteille\n47 ja 50, joista edellinen jo ennen kadun levittämisen vuoksi\noli ostettu ja jälkimmäinen nyt ostettiin 50 000 markan hinnasta\nkaupungille. V. 1898 sitten lopullisesti päätettiin rakennuttaa\nhalli Hämeenkadun varrelle. Julistetussa piirustuskilpailussa sai\narkitehti Hj. Åberg ensi palkinnon; hän sai laatiakseen rakennuksen\npiirustukset käytyään sitä ennen kaupungin antamalla matkarahalla\nulkomailla kauppahallirakennuksia tutkimassa. Rakennustyöhön ryhdyttiin\nerityisen rakennustoimikunnan johdolla alkupuolella vuotta 1899.\nVaiheiden jälkeen, joista muistettavin oli muurarien lakko v. 1900,\nkauppahallirakennus vihdoin valmistui kesäkuun alkuun 1901. Se oli\nviimeistelytöitä sekä sähkövalaistuslaitteita lukuunottamatta maksanut\nkaupungille 862 021 markkaa eli enemmän kuin kaksi kertaa alkuperäisen\nkustannusarvion määrän. Mutta sitten olikin talo uuden Tampereen\nuljaimpia. Siinä oli paitsi 172 myymälää sisältävää halliosastoa,\nmaakerros, puotikerros, konttorikerros ja kaksi asuinkerrosta.\nKauppahalliosaston kaikki myymälät varattiin yksinomaan ravintoaineiden\nkauppaa varten. Samaan aikaan näet valmistuivat Tampereen\nrakennuskonttorin eräälle torin lounaispuolella olevalle tontille\nrakennuttamat _Kangashallit_, jonne osa kangastavaran torikauppaa\nsiirtyi.\n\nSuomen kaupunkien _huutokauppalaitokset_ ovat vanhaa alkuperää.\nNe perustuvat 16 p. lokak. 1723 ja 12 p. heinäk. 1731 kaupunkien\nvalitusten johdosta annettuihin kunink. päätöksiin ja vielä vanhempiin\nsäännöksiin. Ei ollut Tamperekaan varsin suuri kaupunki, kun sinne\nv. 1805 asetettiin \"huutokauppatirehtöri\". Menneen vuosisadan kolme-\nja neljäkymmenluvuilla huutokauppatirehtöri nautti kaupungilta\npientä vuosipalkkaa niinkuin muutkin maistraatin virkamiehet.\nMyöhemmin tämä erä hävisi palkkauslistoilta; kaupungin kasvaessa ja\nhuutokauppaliikkeen vilkastuessa huutokauppatirehtöri nähtävästi sai\nriittävän palkkion asetusten määräämästä huutokauppaprosentistaan.\nVielä kahdeksankymmenluvulla kaupungin huutokauppahuoneusto sijaitsi\nraatitalossa. Seuraavalla vuosikymmenellä huutokauppapaikka siirrettiin\nLänt. Puistokadun varrelle, missä se myöhemmin sijaitsi kaupungin\nomistamassa talossa (Länt. Puistokatu 8).\n\nPitkin yhdeksänkymmenlukua Tampereen kauppaseura puuhasi\npörssihuutokauppain aikaansaamista Tampereelle. Kun maistraatti ei\nsuostunut tarjotusta korvauksesta jakamaan huutokauppamonopoliansa,\nraukesi pörssihuutokauppa-asia toteutuakseen tilapäisesti uuden\nvuosisadan alkupuolella.\n\nMuista yleisluontoisista kauppalaitoksista mainittakoon vielä kaupungin\n_vaakahuone_. Se avattiin kaupungin torilla v:n 1868 lopulla \"vanhan\nkoulutalon paikalla\", mutta myöhemmin se siirrettiin vanhan kirkon\ntaakse. Nykyään se sijaitsee Heinätorilla. (35)\n\n\n\n\n6. UUDEN KUNNALLISHALLINNON ENSI VUODET.\n\n\nSuomen vanha kunnallishallinto: Paikallishallinnon aika. --\nKaupunkihallinnon vaiheet. -- Kunnallinen harvainvalta. -- Valtion\nvirkavalta. -- Kaupunkien kunnalliset yhdyskunnat: \"porvaristo\",\n\"porvarit ja talonomistajat\", \"kaupunkiseurakunta\".\n\nUuden kunnallishallinnon synty: Taloudellinen ja valtiollinen\nmurros. -- \"Itsehallinto\" ja \"kuntalaiset\". -- Laki kaupunkien\nkunnallishallinnosta v:lta 1873. -- Kunnallinen vaalioikeus. --\nValtuusto. -- Kunnallisverotuksen uudistus ja sen merkitys.\n\nVanhan kunnallishallinnon loppukausi Tampereella. -- Viimeiset\nkaupunginvanhimmat. -- Uusia kunnallistapoja. -- Seurahuonekokoukset\n1872 ja 1873. -- Kunnallinen hajanaisuus.\n\nUuden kunnallislain toimeenpano Tampereella. -- Ensimmäisen valtuuston\nvaali. -- Valtuusmiesten ensimmäinen kokous. -- \"Järjestyssäännöt\nTampereen Valtuusmiehille\". -- Valmistava valiokunta. -- \"Ohjesääntö\nTampereen kaupungin Rahatoimikamarille.\" -- Rahatoimikamarin jäsenten\nvaali. -- Ohjesääntö rahatoimikamarin virkamiehille. -- Kamreerin ja\narkitehdin vaali. -- Muita toimia.\n\nKunnallishallinnon uusi suunta. -- Suomalainen liberalismi Tampereella\n-- Kunnalliset johtomiehet. -- \"Tampereen Sanomain\" kunnallisohjelma\n1870-luvulla. -- Kunnallista uneliaisuutta. -- Valtuuston vaalit.\n-- Kielikysymys Tampereen hallinnossa. -- Kokoukset 1865 ja 1866.\n-- Suomalaisuuden ensimmäisiä liikkeitä. -- \"Tampereen Sanomain\" ja\nlibeialien kanta. -- Kieliasiain järjestelyt valtuustossa 1875 ja 1878.\n-- Suomenkieli voitolla. -- Puolueiden järjestyminen. -- Liberalien\nvaltakauden loppu.\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon suuriin vaiheisiin\nmaassamme kuuluu myöskin kunnallishallinnon uudistus.\n\nTämä uudistus oli osa ajan yleisestä taloudellisesta ja\nyhteiskunnallisesta kehityksestä ja kohdistui erityisesti kaupunkeihin,\nmissä tuo kehitys oli joutuisin. Kaupunkien vanhat hallintolaitokset\nkukistuivat, niiden sijaan perustettiin uusia merkillisiä laitoksia\nja kaupunkilaiselle yhteiselämälle avattiin ennen tuntemattomia\nkehityssuuntia, jotka ulettuivat ahtaita kaupunkialoja paljon\nlaajemmalle ja vuorostaan hedelmöittävästi vaikuttivat yleisiin\nyhteiskunnallisiin oloihin.\n\nMuinaisuuden yksinkertaisissa oloissa yleinen hallinto oli\nkehittymätön ja heikko. Valtionkin hallinto oli melkein yksinomaan\nvain paikallishallintoa. Kuninkaan virkamiehet olivat hajallaan maan\neri kulmilla, toimien yksissä neuvoin kansan vanhain paikallisten\nlaitosten kanssa. Nämä laitokset olivat siis pohjana valtionkin\nhallinnossa. Varmaa erotusta valtion hallinnon ja kunnallishallinnon\nvälillä ei tehty eikä tarvittu tehdä. Ei ollut olemassa erityistä\nvaltion hallintoa eikä erityistä kunnallishallintoa, vaan ainoastaan\npaikallishallintoa. Ei myöskään tehty erotusta lainkäytön ja\nhallinnon välillä, vaan kaiken hallinnon ohjeena olivat yleiset lait\nja itsekunkin säädyn, luokan, ammatin tai paikkakunnan yksityiset\nerioikeudet ja suostutut sopimukset.\n\nSentapainen oli alkuaan Suomen kaupunkilaitoskin. Kaupungeillakin\noli omat kunnalliset laitoksensa, jotka suorittivat lähes kaiken\nkaupunkihallinnon. Kaupunkien käräjillä eli \"kaupunginkokouksessa\"\nsuostuttiin kuninkaan ja oman kylän veroista ja rasituksista ja\nvalittiin neuvosto eli \"raati\" niinikään valitun \"pormestarin\"\njohdolla istumaan oikeutta ja pitämään huolta kaupungin asioista.\nMyöhemmin raati kehittyi kaksijakoiseksi laitokseksi, oikeutta\nkäyttäväksi \"raastuvanoikeudeksi\" ja hallinnolliseksi \"maistraatiksi\".\nViimemainittu laitos oli yleensä kaupungin toimeenpaneva ja valvova\nhallintolaitos, mutta tarkemmin eivät sen -- niinkuin eivät muidenkaan\nvanhain kunnallisten laitosten -- tehtävät tulleet määrätyiksi.\nMaistraatin ohelle muodostui sittemmin (1600-luvulla) toinen yksinomaan\nkunnallinen laitos, nim. \"kaupungin vanhimmat\", joka oli kaupungin\nvarsinaisen porvaruusoikeutta nauttivan porvariston eduskunta. Se\nhuolehti ja valvoi erityisesti verotusta ja kaupungin rahavarain\nkäyttöä, mutta muuten sekin toimi sangen epämääräisen ohjelman mukaan,\nmilloin päättävänä milloin vain neuvottelevana laitoksena.\n\nLienee ollut aikoja, jolloin tällainen hallinto hyvinkin\ntyydytti kaupunkikuntain tarpeet. Mutta myöhempinä ja varsinkaan\nmyöhimpinä aikoinaan eivät nämä laitokset enään monestakaan syystä\nvastanneet kehittyvän kaupunkielämän vaatimuksia. Ensinnäkin\nmuuttui kaupunkihallinto vähitellen täydelliseksi harvainvallaksi;\nkaupunkierioikeudet kasvattivat kaupungeissa porvarillisen luokkavallan\nja porvariston luokkavallasta kehittyi porvarillinen harvainvalta. Sekä\nmaistraatin että kaupungin vanhinten jäsenyys oli elinkautinen, ja\nsaattoi kulua sukupolvia ilman että näiden laitosten henkilökunnassa\ntapahtui sanottavia uudistuksia. Se pieni valitsijapiiri, joka silloin\ntällöin kokoontui valitsemaan raatimiestä tai kaupunginvanhinta, oli\nliian heikko ja sivistymätön vaikuttaakseen kunnalliseen esivaltaan,\njonka toimia harvoin valtionkaan puolelta valvottiin. Kaupungin\nasiain hoito heitettiin pienen porvarijoukon haltuun, joka niitä\npiteli oman päänsä mukaan ilman mainittavaa vastustusta jos ilman\nyleisempää kannatustakaan. Milloin yhteishyvän harrastusta ja\nedistyspyrkimyksiä syntyi, ne etsivät itselleen toteutumismuotoja\nmuualta kuin kunnalliselämästä. Erioikeutetun porvariston ja sen\nhallinnon arvo aleni samassa määrin kuin varallisuus, sivistys ja\nkansalaisharrastukset niiden ulkopuolella kasvoivat.\n\nEdelläkerrottua kunnallista harvainhallitusta täydensi Ruotsin vallan\nviimeisinä vuosisatoina kehittynyt valtion virkavalta. Ruotsin\nsotilaallisen mahtavuuden aikoina vanha kunnallis-paikallinen\nvaltiojärjestelmä lopullisesti väistyi uuden keskus- ja itsevaltaisen\nvaltiojärjestelmän tieltä. Erittäin vaikuttavaksi tässä kohden tuli\nuudelleen järjestetty lääninhallinto, joka sai suuren valvomis- ja\nmääräämisvallan kaupunkienkin kunnallisasioissa. Vanhain lakien ja\nerioikeuksien jatkoksi ruvettiin kaupunkikuntain noudatettavaksi\njulkaisemaan monenmoisia hallinnollisia asetuksia ja määräyksiä,\njoita maaherrat alaisine virkamiehineen panivat täytäntöön valtion\nvirkavallalla ja kunnallisten laitosten myötävaikutuksella tai sitä\nilman. Kunnallista hallintoa pidettiin vain eräänä valtionhallinnon\nhaarana, jota valtion ylemmät virastot saattoivat järjestää muun\nhallintonsa tapaan.\n\nTällä tavoin kaupunkien hallinto tuli valtion virkavallasta riippuvaksi\nja kaupunkien kunnallislaitokset muuttuivat valtionhallinnon\nvälineiksi. Muodollisesti porvaristo valitsi kaupungin virkamiehet,\nmutta todellisesti nämä virkamiehet palvelivat valtionhallitusta.\nNeuvosmiehiksi ja kaupunginvanhimmiksi valitut porvariston edustajat\nniinkuin koko porvarillinen valitsijakuntakin joutuivat virkamiesten\nholhuun alle. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella näyttää\nvirkavalta kaupungeissa kehittyneen huippuunsa. Osoitteeksi\nvirkamiesten suuresta vallasta ja vaikutuksesta kaupungeissa\nmainittakoon, että vielä vv:n 1877--1878 valtiopäivillä 60 %\nporvarissäädyn jäsenistä oli virkamiehiä. Kaupunkien virkamiesten\nniinkuin koko valtionhallinnon toiminta näinä oikeus- ja polisivaltion\naikoina oli ennen kaikkea vain tarkastavaa, suojelevaa, ehkäisevää\nlaatua. Kunnallisen harvainhallituksen ja hallinnollisen virkavallan\nyhtyneillä voimilla oli siten kaupunkikunnallinen elämä saatu melkein\nkokonaan seisahtumaan.\n\nKunnallisesta itsehallinnosta oli näissä oloissa jäljellä vain\nkaupungin asukkaiden itseverotus- ja vaalioikeus. Mutta nämäkin\nperusoikeudet olivat vuosisatain kuluessa jakaantuneet perin\nepätasaisesti ja antaneet aihetta useampien kaupunkilaiskerrosten\nmuodostumiseen, joista toisilla oli kohtuuttomat oikeudet ja toisilla\nkohtuuttomat velvollisuudet.\n\nNäitä asukaskerroksia eli yhteiskuntapiirejä oli kolme. (1)\nAlkuperäisesti kuuluivat kaikki kunnalliset velvollisuudet ja oikeudet\nkaupunkien varsinaiselle porvaruusoikeuksia nauttivalle, ammatillisia\nelinkeinoja harjoittavalle \"porvaristolle\". Mutta ammatillisen työn\nohella tuli myöskin talonomistuksesta kaupungeissa tuottoisa elinkeino\nja talonomistajia ruvettiin siitä syystä verottamaan kaupungin hyväksi.\nVanhan itsehallinnollisen käsityksen mukaan oli verotukseen saatava\nveronmaksajain suostumus ja heille myöskin myönnettävä äänivalta\nniissä asioissa, jotka koskivat heidän verojensa käyttämistä.\nTällä tavoin syntyi kaupunkeihin varsinaista porvaristoa laajempi\nyhdyskunta, nim. (2) \"porvarit ja talonomistajat\", joka yhdyskunta\nvanhan kaupunkihallinnon loppuaikoina tavallisimmin käytti vaali-\nja verotusoikeutta kaupungin yleisissä asioissa ja siten muodosti\nkaupunkien varsinaisen kunnallispiirin.\n\nNäiden vanhain kaupunkilaisryhmäin ulkopuolelle syntyi aikain kuluessa\nvielä uusi laaja kaupunkilaisluokka, johon kuului vuokralaisia,\nvirkamiehiä, työläisiä y.m.s. väkeä. Kävi tarpeelliseksi verottaa\nnäitäkin asukkaita ja myöntää heillekin vastaava sananvalta kaupungin\nyhteisissä asioissa. Luonnolliseksi verotuspohjaksi tarjoutuivat näiden\nulkopuolisten palkat ja muut tulot. Mutta kun tuli kysymys heille\nmyönnettävistä kunnallisista oikeuksista, eivät vanhemmat luokat enään\nsuostuneet jakamaan juurtuneita kunnallisia erioikeuksiaan heidän\nkanssaan. Sen sijaan uudet luokat yhdessä entisten kanssa muodostivat\nuuden vanhasta erioikeutetusta kaupunkikunnasta erotetun kunnallisen\nyhdyskunnan, (3) \"kaupunkiseurakunnan\", jonka asioita käsiteltiin\nseurakunnallisissa laitoksissa, kirkonkokouksessa ja kirkkoneuvostossa.\nKunnallisen kaupunkiseurakunnan toimipiiriin kuuluivat etupäässä\nkaupungin väestöä ja kaupunkia kokonaisuudessaan koskevat asiat,\nniinkuin opetus-, köyhäinhoito- ja terveysasiat. Kirkollisesta\nalkuperästään ja muodoistaan huolimatta puheenaoleva yhdyskunta oli\nvanhan kaupunkihallinnon loppuaikoina jo yleensä maallinen, kunnallinen\nlaitos, mikä näkyy m.m. siitäkin, että valtionhallinto antoi sille\nkäskyjä ja määräyksiä ja että muutamat alkuaan \"seurakunnalliset\"\ntoimihaarat, kuten köyhäinhoito, jo ennen kunnallista uudistusta\njoutuivat puhtaasti kunnallisten erityishallintojen alaisiksi. (36)\n\nTämän vanhan historiallisen kaupunkijärjestelmän loppu alkoi menneen\nvuosisadan viisikymmen- ja kuusikymmenluvuilla selvästi lähestyä.\nOlojen pakosta, väestön kasvamisen ja väestöolojen muuttumisen\npaineesta vanha kaupunkihallinto alkoi, niinkuin viimeksi mainituista\nesimerkeistä näimme, itse murtaa vanhoja kuoriansa.\n\nVanhain olojen keskellä oli meidänkin yhteiskunnassamme ja semminkin\nkaupungeissa päässyt alkuvauhtiin uudenaikainen taloudellinen elämä\nuusine tuotantovoimineen, koneineen, pääomineen. Taloudellinen kehitys\noli siirtänyt yhteiskunnallisen johdon keskisäädylle, joka, päästyään\nvaltaan vapaan kilpailun ja vapaan toiminnan avulla ilman valtion apua\nja ilman erioikeuksia, nyt riensi muuttamaan yhteiskunnan muotoja\nuusien oppiensa ja aatteidensa mukaisiksi. Yksilön vapaus julistettiin\nvaltionkin toiminnan ainoaksi oikeaksi perustukseksi ja sen mukaisesti\näänekkäästi vaadittiin kaikkien erioikeuksien, säätylaitosten,\nammattikuntain ja luokkaoikeuksien kumoamista sekä laajinta\nvaltiollista toimintavaltaa vapaille, valistuneille kansalaisille.\nKuten tunnettu tämä liberalismin ensi väkirynnäkkö johti eduskunnan\nuudistukseen 1860-luvulla.\n\nValtiolliseen vapausliikkeeseen yhtyi kunnallisenkin vapauden\nliike. Myöskin kunnat huomattiin kärsiviksi yksilöiksi, jotka oli\nvapautettava valtion holhuusta. Mitä erityisesti kaupunkeihin\ntuli, niin puhui niiden vapauttamisen hyväksi jo se seikka,\nettä kaupungit olivat uuden taloudellisen elämän keskipisteitä\nja varakkaan ja sivistyneen keskisäädyn pesäpaikkoja. Jos missä\ntarvittiin yksilöllistä vapautta, niin tottakai kaupungeissa, missä\nkoko yhteiselämä oli niin monien erioikeuksien ja kuristussääntöjen\nalainen. Täällä tarvittiin taloudellista vapautta, sillä koko\nkaupunkitalous oli perin vanhanaikainen ja epäkäytännöllinen. Täällä\ntarvittiin vapaata yhdistymistä pakollisen hajallisuuden sijaan.\nAjan aatteiden innostamina meikäläisetkin johtajat alkoivat vaatia\nkunnille \"itsehallintoa\" valistuneiden ja vapaiden luokkain johdolla.\nVapaan valtion \"kansalainen\" vaati sopusointuisaksi täydennyksekseen\nvapaan \"kuntalaisen\". Vapautuneen valtion piti saada avukseen\nja tuekseen vapautunut kunta. Tarkoituksen ilmaisi sattuvasti\nkunnallisvaliokunta 1872 v:n valtiopäivillä lausuessaan kunnallisen\nuudistuksen pyrkimyksenä olevan \"yhdistää kaupunkien asukkaat, jotka\nvoimassa olevain asetusten mukaan hajautuvat moneen toisistaan\nankarasti eroavaan ryhmään, heille kaikille yhteisen valtiokunnan yhtä\noikeutettujen ja yhtä velvoitettujen jäsenten yhteydeksi\".\n\nSellaisilla vasaroilla taottiin kaupunkien uusi kunnallisasetus\nv:lta 1873. Vanhain olojen kukistamisen laki suoritti jokseenkin\nperinpohjaisesti. Mutta uuden kunnallishallinnon luomisessa eivät\npuhtaat aatteet kaikissa kohdin toteutuneet, vaan jäi työhön melkoisia\nmerkkejä vastakkaisten voimain vaikutuksesta.\n\nKaupunkikunnat saivat laajan päätäntö- ja toimeenpanovallan omissa\nkunnallisissa asioissaan, mutta samalla tuli valtion tarkastus ja\nvalvonta kunnallisasioissa melkeinpä entistäkin ankarammaksi.\n\nUuden kaupunkikunnan perusteeksi tuli kaupunkiseurakunta. Kunnallinen\näänioikeus annettiin seurakunnalliseen tapaan yleensä kaikille\nkaupungin täysi-ikäisille ja hyvämaineisille veroamaksaville miehille\nsekä sen lisäksi itsenäisessä asemassa oleville naisillekin. Mutta\nuudistuksen toimeenpanijat käsittivät kunnallisen, vapauden ja\ntasa-arvoisuuden vanhalla tavalla. Vapaus loppui siinä, missä\nvarallisuus loppui, ja tasa-arvoisuus oli tasaisinta, kun sitä\nmitattiin kullekin kukkaron mukaan. Kunnallisen äänioikeuden\nkäyttäminen tuli riippuvaksi äänestäjäin tulojen suuruudesta\n(veroäyriluvusta); korkein äänimäärä kumminkin rajoitettiin\n25:een. Kunnallisia oikeuksiansa kaupunkilaiset saivat käyttää\nraastuvankokouksissa tapahtuvissa kunnallisissa vaaleissa sekä\nerinäisissä vähemmän tärkeissä asioissa.\n\nSyvään ulettuvia muutoksia tapahtui myöskin kaupunkikunnan\nedustuslaitoksissa. Maistraatti tosin jäi koskematta, samaksi\nvalvovaksi ja toimeenpanevaksi hallintovirastoksi, miksi se vuosisatain\nkuluessa oli muodostunut. Mutta elinkautisten \"kaupunginvanhinten\"\nsijaan saatiin nyt kaikella kunnallisella päätös- ja käyttämisvallalla\nvarustettu kaupunginvaltuusto, joka oli lyhyeksi ajaksi (kolmeksi\nvuodeksi) valittava ja siis valitsijoista riippuva laitos.\n\nYhtä tärkeänä uudistuksena on pidettävä sitäkin perinpohjaista\nmuutosta, minkä uusi kunnallishallinto sai aikaan kaupunkien\ntaloudessa. Vanhassa kaupunkikunnassa vallitseva verotusjärjestelmä\nteki mahdottomaksi kaiken laajemman kunnallistalouden. Ei ollut yleisiä\nveroja, ei riittävää verotusvaltaa eikä yhtenäistä rahataloutta. Uusi\nkunnallislaki ei uskaltanut kovin perusteellisesti muuttaa vanhoja\noloja. Niinpä säilytettiin kaupungeissa nuo kolme vanhaa historiallista\nverolajia: porvarien elinkeinovero, talonomistajan kiinteimistövero\nja palkannauttijain tulovero. Ja jottei toinen luokka Pääsisi\nverotuksessa toistaan sortamaan, pysyi uusi kunnallislaki varovaisesti\nsiinä vanhassa menettelytavassa, että taksoituslautakuntaan oli\nvalittava kunkin näiden luokkain edustajia. Mutta todellisuudessa\nkunnallisverotus kuitenkin kadotti luokkaluonteensa: kaikkien\nverot yhdistettiin samanlaatuisiksi veroäyreiksi, kaikkien verot\njuoksivat samoihin kassoihin ja käytettiin samoihin tarkoituksiin.\nKaupunki järjestyi yhtiön tai tehtaan tapaiseksi taloudelliseksi\nkokonaisuudeksi. Nyt vasta saattoi kaupunki siirtyä täydelliseen\nrahatalouteen, nyt tuli mahdolliseksi kunnallinen luotto, syntyi\nlaajempi kunnallinen talous, uusi luova, suuria aikaansaava kunnallinen\ntalous, joka ehkä olikin koko tämän liberalisen kunnallisuudistuksen\ntärkein tulos.\n\nYli puolen vuosisataa on tätä uutta kaupunkihallintoa maassamme jo\nkestänyt. Valtion elämä ja toiminta on sinä aikana suunnattomasti\nkasvanut. Mutta mielisimmepä väittää, että oikeastaan onkin\nkaupunkikehitys ollut johtamassa valtion kehitystä. Taloudellisessa\nja yhteiskunnallisessa toiminnassa ovat johtavat kaupunkimme, niihin\nTamperekin luettuna, monessa kohden rientäneet valtion edelle.\nKaupunkien vaikutus on tuntunut kaikkialla maaseuduilla, kaupunkihenki\non vallannut koko valtion. Kaupungeissa ovat syntyneet ja kasvaneet\nuudet kansanvaltaiset liikkeet, jotka ajan tultua ovat lähteneet koko\nvaltiota valloittamaan. (37)\n\nVanhan kunnallishallinnon viimeiset vuodet Tampereella näyttävät\nmeille sangen räikeän kuvan vanhuuden heikkoudesta tutisevain\nkunnallisten laitosten ja uudelleen virkoavan, mutta tukevaa pohjaa ja\nohjausta kaipaavan kansalaiselämän synnyttämästä ristiriitaisuudesta.\nKaupungin julkisen elämän keskuspylväänä oli pormestarin ja kolmen\nraatimiehen muodostama maistraatti alaisineen pikkuvirkamiehineen.\nMilloin verovelvollisten mieltä oli kuulusteltava -- ja sellaisia\ntapauksia sattui vuodessa useitakin -- kutsuttiin \"maistraatin\nkokoukseen\" kuulusteltavaksi asian laadun mukaan milloin \"porvaristo\"\nmilloin \"porvaristo ja talonomistajat\" tai yleensä \"asianomaiset\nmaksuvelvolliset\". Maistraatin kokoukset olivat viisikymmenluvun\nloppupuolelta alkaen ruvenneet huomattavasti vilkastumaan, kun\nkaupungin käsityöläiset olivat hyväpäisten kellokkaiden johdolla\noikein miehissä nousseet taksoitus-, virkamiesten palkkaus- y.m.s.\nkysymyksissä valvomaan luokkaetujansa, vastustajain mielestä\nsuurella nälkäsilmäisyydellä. Mutta nämä taistelut koskivat vain\nahtaampaa kaupunkikuntaa, kaupungin hallitusta sekä porvareita,\nkauppiaita ja tehtaita, eivätkä yleensä herättäneet sivistyneen\nvirkamies- ja säätyläispiirin, vielä vähemmin työkansan kiinnostusta.\nViimemainittujen väestökerrosten kunnallinen harrastus kohdistui\nsen sijaan kirkonkokouksiin, joissa keskusteltiin ja päätettiin\nköyhäinhoito-, oppikoulu-, kansakoulu- y.m. ajan kysymyksistä. Täällä\nolivat kaupungin säätyläiset ja papit johtajina. Tosin kaupungin\nalemmatkin kansankerrokset ottivat osaa kirkonkokouksiin, missä\ntavallisesti vastustivat herraspuoluetta, mutta kun tehtaalaisilta\noli äänioikeus näissä kokouksissa riistetty, ei mitään voimakkaampaa\nkansanliikettä saattanut syntyä tässäkään kunnallisessa piirissä, joka\nsiten jäi sivistyneen harvaliston hallittavaksi.\n\nKäsityöläisten ja kauppiaiden suljettuna luokkaeduskuntana toimivat\nkaupungissa edelleenkin kaupunginvanhimmat. Heidän oloistaan ja\ntoimistaan laitoksen viimeisinä aikoina ei ole tullut paljoa\njälkimaailman tietoon. Sen mukaan kuin olemme voineet selville saada\nkuuluivat Tampereen viimeisiin kaupunginvanhimpiin seuraavat henkilöt:\nkauppias J. R. Enqvist, puheenjohtajana, kauppias C. J. Hildén (val.\n1855), porvari K. F. Lindgren (val. 1861), kultaseppä A. J. Roos (val.\n1861), seppä G. Blom, valuri G. Lumén (val. 1868), satulaseppä K. L.\nRosengren (val. 1868), kauppias L. J. Hammarén (val. 1871), kauppias A.\nNyberg (val. 1872), värjäri H. Liljeroos (val. 1872) ja nahkuri K. V.\nLindström (val. 1873).\n\nKaikkiaan siis yksitoista, joista viisi kauppiasluokan ja kuusi\nkäsityöläisluokan edustajaa. Kaikki tunnettuja arvon miehiä ja kelpo\nkaupunkilaisia. Mutta heidän ympärillään oli uusi yleisö, joka heitä\nvieroi ja syrji. Heidän tehtävänsä olivat supistumistaan supistuneet.\nMonet hallintoalat olivat jo saaneet erikoiset hoitajansa: kaupungissa\noli palotoimikunnat, käsityö- ja tehdasyhdistykset, holhouslautakunnat,\npuhumattakaan köyhäinhoitohallituksista, kouluneuvostoista ja\nkansakoulujohtokunnista. Milloin uusiin toimiin ryhdyttiin, asetettiin\ntaas erityiset henkilöt rakennustoimikunniksi ja terveyskomiteoiksi.\nSiinä vielä sivussa yksityisemmät puuhat, kirjastot, säästöpankit,\npalokunnat y.m. Kaupunki oli täynnä \"yhtiöitä\" ja yhdistyksiä,\nkokouksia ja \"komiteerattuja\". Kaupunginvanhimmat olivat todellakin\nuskomattoman vanhettunut laitos. Kaupunki ei sitä enään tarvinnut.\nVielä viimeisen kerran kaupunginvanhimmat ryhtyivät johtoon, panivat\nalkuun Kyttälän lunastamisasian, mutta sekin asia temmattiin\nseuraavassa hetkessä heidän vaikutuspiiristään pois.\n\nMaistraattikaan ei enään pysynyt vanhan ajan tavoissa, vaan sekin\nrupesi syrjäyttämään kaupunginvanhimpia ja kysymään neuvoja\nmuualta. Syksyllä 1872 ruvettiin pormestari Fr. Procopén alotteesta\nseurahuoneella pitämään vapaita yleisiä kokouksia, joissa\nkeskusteltiin kaupungin asioista. Näitä kokouksia pidettiin kerran\nkuussa ja jatkettiin niitä vielä keväällä 1873. Emme tiedä, ketkä\nnäissä kokouksissa kävivät, mutta voimme arvata, että kaupungin\n\"intelligenssi\", sivistyneet tieto- ja virkaniekat niissä kaupungin\nasioita ratkaisivat. Kaupungin sanomalehti kertoi, että näissä\nkokouksissa \"päätettiin\" raatihuoneen rakentamisesta, kaupungin\nvesijohdosta, viemäriojasta, kansakoulurakennuksista, papinpalkoista\ny.m. tärkeistä kysymyksistä. Eikä maistraatilla ja kirkonkokouksella\nnäy olleen siihen sen enempää sanottavaa, saivathan vain vahvistaa\nseurahuoneen hallituksen päätökset.\n\nSiihen siis oli vanha hallinto Tampereellakin joutunut, että yleisiä\nasioita hoidettiin suloisimmassa sekasorrossa, vähin siellä,\nvähin täällä, raastuvassa, kirkossa ja seurahuoneella. Näytteeksi\nasiain silloisesta kulusta mainittakoon Tampereen ensimmäisten\nkansakoulurakennusten seikka: vapaa kokous keskusteli ja suunnitteli\nasian, kirkonkokous päätti rakentaa rakennukset, porvariston kokous\nluovutti maan ja maistraatti pani luovutuksen toimeen, minkä jälkeen\nrakennuskomitean ja kansakoulujohtokunnan työt alkoivat.\n\nTarvittiinkin jo uusi laki näitä hajaantuneita ja sekaantuneita oloja\njärjestämään.\n\nUusi kunnallislaki oli ensi sijassa vanhoja oloja parantava laki:\nse yhdisti ja järjesti hajonneen kaupunkikunnan. Sen muodoissa\nja välineissä sitävastoin oli paljon \"vanhaa uutta\": eri luokkia\nedustavat taksoitusmiehet, taksoitusmenettely, koko verotustapa,\nniitä oli jo ennenkin kaupungeissa käytetty. Äänioikeutettujen\nkuntalaisten luku ei uuden lain vaikutuksesta mainittavasti kasvanut,\nkun varsinaiset palkkatyöläiset eivät päässeet äänestäjäin joukkoon.\nKunnallinen johtovalta siirtyi nyt laillisesti sille luokalle, jolle se\ntodellisuudessa jo oli suureksi osaksi siirtynyt. Paljonhan oli uudessa\nkunnallislaissa uuttakin, paljon edistyksen siemeniä, mutta enimmäkseen\nsellaisia, joiden tarvitsi kauan kasvaa ennenkuin hedelmän kantoivat.\n(38)\n\nUuden kunnallisasetuksen oli määrä astua voimaan v:n 1875 alusta.\nLain toimeenpaneminen tuotti tietysti itsekussakin kaupungissa yhtä\nja toista puuhaa. Tampereella tapahtui siirtyminen uusiin oloihin\nseuraavalla tavalla.\n\nKuulutuksella huhtik. 7 p:ltä 1874 maistraatti kutsui\n\"kaupunginasukkaat\" saman kuun 22 p:nä pidettävään kokoukseen\n\"kuulustettaviksi, koska ne keisarillisessa asetuksessa Joulukuun\n8 p. 1873 kunnallishallituksesta kaupungeissa, joka tulee voimassa\nolemaan Tammikuun 1 p:nä 1875, määrätyt muutokset kaupunkiin asetetaan\nja päättämään sitä seuraavia tarpeellisia hankkeita\". Kokous lienee\npidetty ja siinä valittu nelimiehinen komitea -- Fr. Procopé\n(puheenjohtajana), Aug. Nyberg, B. E. Wallin ja E. Laurén --, joka 13\np. elokuuta jätti esityksensä maistraatille. Ehdotuksen mukaan oli uusi\nlaki toimeenpantava seuraavilla tempuilla ja seuraavassa järjestyksessä:\n\n1) oli määrättävä perusteet taksoitus- ja tarkastuslautakuntien vaalia\nvarten;\n\n2) oli määrättävä taksoitus- ja tarkastuslautakuntain jäsenten,\nvaltuusmiesten ja kaupungin tilintarkastajain luku;\n\n3) oli maistraatin laadittava äänestyslista taksoitus- ja\ntarkastuslautakuntain vaalia varten sekä toimitettava nämä vaalit;\n\n4) oli valittujen taksoitus- ja tarkastuslautakuntain arvioitava kunnan\njäsenten tulot ja laskettava heille veroäyrit;\n\n5) oli taksoitusluettelon saatua lain voiman maistraatin laadittava\nuusi äänestyslista kaikkia raastuvankokouksessa äänivaltaisia kunnan\njäseniä varten;\n\n6) oli maistraatin tämän äänestyslistan mukaan toimitettava\nvaltuusmiesten, taksoitus- ja tarkastuslautakuntain sekä kaupungin\nrevisorien vaali vuodeksi 1875.\n\nKomitea, joka tämän laillisuuden kaikkien kiemurain ja mutkain tarkkaa\ntuntemista osoittavan menettelyn valmiiksi harkitsi, esitti omasta\npuolestaan, että valmistavain taksoitus- ja tarkastuslautakuntain vaali\ntoimitettaisiin köyhäinhoitomaksujen perusteella siten, että \"jokainen,\njoka vaivaismaksona sisälläolevalta vuodelta suorittaa vähintäin 3\nmk 20 p:niä, saa 1 äänen ja 6 markasta 40 pennistä 2 ääntä ja niin\nedespäin aina 25 ääneen asti, joka tulee korkeimmaksi ääniluvuksi,\njonka yksi äänioikeutettu voi saada\". Taksoituslautakuntaan esitti\nkomitea valittavaksi kahdeksantoista jäsentä ja tarkastuslautakuntaan\nyhdeksän (nämä määrät maistraatin kokouksessa alennettiin kahteentoista\nja kuuteen).\n\nValtuusmiehiä komitea esitti valittavaksi 21 ja tilintarkastajia kolme.\n\nNämä esitykset hyväksyttiin vähäisillä muutoksilla ja lisäyksillä\nmaistraatin kokouksessa 16 p. syysk. Maistraatin kokouksessa 14 p.\nlokak. toimitettiin valmistavain taksoitus- ja tarkastuslautakuntain\njäsenten ja varajäsenten vaali.\n\nLähenevä kunnallisvaali alkoi jo jännittää mieliä. Julkiseen elämään\ntottunut pormestari näki olevan syytä kutsua halukkaita kaupunkilaisia\nvapaaseen keskustelukokoukseen raatihuoneelle 7 p. jouluk. Kaupungin\nsanomalehti kirjoitti odotettavasta vaalista: \"Virkeätä osanottoa\ntoivomme. Tämmöisissä asioissa emme saa olla välinpitämättömiä.\"\n\nValtuuston vaali tapahtui sitten 19 p. jouluk. Vaalissa käytti\n67 äänestäjää vaalioikeuttaan. Ylimmällä äänimäärällä äänesti 26\näänestäjää. Valituiksi tulivat seuraavat 21 henkilöä:\n\n                                       ääniä      äänestäjiä\n\n    tohtori Otto Blåfield              1 024          65\n    pastori A. O. Törnudd              1 022          63\n    tehtaanisäntä W. v. Nottbeck       1 014          63\n    kauppias G. O. Sumelius.           1 012          64\n    Aug. Nyberg                          982          62\n    L. J. Hammarén                       976          60\n    tohtori K. E. v. Bonsdorff           956          60\n    tehtaanisäntä E. J. Granberg         925          59\n    maisteri F. E. Jernberg              921          59\n    tehtaanisäntä John Peterson          890          56\n    apteekkari Karl Molin                877          55\n    kauppias C. W. Åkerlund              874          54\n    kirjakauppias Emil Hagelberg         873          55\n    satulaseppä K. E. Rosengren          842          48\n    nahkuri K. V. Lindström              763          47\n    porvari Gustaf Selin                 677          45\n    nahkuri E. Numminen                  671          45\n    kauppias A. H. Solin                 629          36\n    leipuri M. Helin                     524          32\n    talonomistaja E. Laurén              516          28\n    taloudenhoitaja H. Ståhlberg         415          25\n\nHajaääniä sai 39 henkilöä. Vaali antoi maistraatille niin paljon työtä,\nettä taksoitus- ja tarkastuslautakuntain sekä tilintarkastajain ynnä\nheidän varamiestensä vaali oli lykättävä 29 p:ksi joulukuuta.\n\nNäin oli Tampereen kaupungilla uudet kunnalliset elimet. Valtuusmiehet\nolivat pormestarin kutsusta ensi kerran koolla 2 p. tammik., jolloin\nvaltuuston puheenjohtajaksi valittiin kaupunginlääkäri O. Blåfield ja\nvarapuheenjohtajaksi kauppias J. Hammarén.\n\nViipymättä ja kiitettävällä huolella ryhdyttiin valtuuston toimitapaa\njärjestämään. Valtuuston toisessa kokouksessa, joka pidettiin 20 p.\ntammik., hyväksyttiin seuraavat säännöt:\n\n_\"Järjestyssäännöt Tampereen Valtuusmiehille._\n\n1 §. Kaupungin Valtuusmiehet asettuvat istumaan siihen järjestykseen,\njossa he valittaissa ovat ääniä saaneet, kuitenkin sillä tapaa että\nmyöhemmin valitut saavat istumasiansa vanhempien jäsenten jälessä,\npaitsi jolloin Valtuusmies vuoden kuluessa on eronnut, astukoon uudesta\nvalittu edellisensä sijalle.\n\n2 §. Kokous alkaa määrätyllä ajalla ja joka estettä ilmoittamatta\nneljänneksen tunnin ajalla sen jälestä ei ole saapuville tullut taikka\notollista syytä ilmoittamatta menee kokouksesta pois ennen sen loppua,\nmaksakoon Kunnallishallituksesta kaupungeissa 8 p. Jouluk. 1873 annetun\nAsetuksen 37 § määräämän sakon.\n\n3 §. Asia esitettynä ilmoittakoon se joka mielii puhua sijaltaan\nnousemalla sen puheenjohtajalle ja odottakoon sen jälestä\npuheenjohtajan käskyä mietteensä sijaltaan seisoen lausumaan, älköönkä\nkukaan keskeyttäkö toisen puhetta.\n\n4 §. Älköön Valtuusmies ruvetko kunnan yleistä asiaa esittämään\nennenkuin kokousta varten määrätyistä asioista on keskusteltu.\n\n5 §. Äänestäissä ääntäköön ensin se joka istuu ensimäisenä ja sen\njälestä muut siinä järjestyksessä jossa istuvat.\n\n6 §. Jokainen kaupungin yhteisiä asioita koskeva kysymys, joka oltuaan\nKunnallisasetuksen 36 §:n mukaan selvitettävänä, ensi kerran on\nValtuusmiesten tarkastettavana laskettakoon, jonkun Valtuusmiehen sitä\nvaatiessa, pöydälle tulevaksi kokoukseksi. Valtuusmiesten enemmistön\npyynnöstä laskettakoon pöydälle toinenkin kerta, mutta kun asia\nkolmannen kerran tulee esille, on se päätettäväksi otettava.\"\n\nLisäys 24 p. maalisk. 1875:\n\n\"7 §. Jolloin senlaatuinen asia on esillä, joka koskee erinäisesti\njotakuta valtuusmiehistä, niin jättäköön se paikkansa siksi kuin asia\non ratkaistu.\"\n\nPuheenaolevassa tammikuun kokouksessa tehtiin koko joukko muitakin\nvaltuuston toimintaa koskevia päätöksiä. Niinpä päätettiin, että\nkunnallisasetuksen 37 §:ssä määrätyt poissaolosakot on valtuuston\nsihteerin koottava, mutta jos joku ei vapaatahtoisesti suostu sakkoa\nmaksamaan, on sakko jätettävä maistraatin ulosotettavaksi (2 §).\nPäätettiin myös teettää valtuustolle sinetti, johon oli piirrettävä\nkaupungin vaakuna sekä lauselma \"Kunnan parasta\" (6 §). Vielä\npäätettiin, että kaikki valtuusmiehille lähetettävät anomukset oli\nkirjallisesti tehtävä (14 §).\n\nNiinkuin sopii odottaakin komiteain ja toimikuntain aikakaudelta,\nvaliokuntajärjestelmä tuli jo alusta alkaen tavaksi Tampereen\nvaltuustossa. Ensimmäisenä toimivuonnaan valtuusmiehet asettivat\nkeskuudestaan viisi kuusi valiokuntaa erilaisia asioita käsittelemään.\nTärkein näistä valiokunnista oli se, joka helmikuun kokouksessa\nasetettiin laatimaan uutta palkkasäännön ehdotusta kaupungin\nvirkamiehiä varten, harkitsemaan kysymystä pormestarille ja\nneuvosmiehille määrätyn perunkirjoitusprosentin lakkauttamisesta sekä\nantamaan lausuntoa oikeusneuvosmiehen viran perustamisesta; myöhemmin\ntämä valiokunta antoi lausuntoja myöskin rahatoimikamarin virkamiehiä\nkoskevista asioista. Jäseniksi tähän valiokuntaan valittiin kauppiaat\nHammarén, Nyberg ja Sumelius, pastori Törnudd, kirjakauppias Hagelberg,\nmaisteri Jernberg, tehtailijat Peterson ja Granberg sekä tohtori\nv. Bonsdorff. Lokakuun kokouksessa valtuusto päätti, että kaikki\nvaltuusmiehille saapuvat asiat olivat heti jätettävät tämän _alituisen\nvalmistusvaliokunnan_ käsiteltäväksi; valiokunnan tuli joko antaa\nasiasta oma lausuntonsa tai esittää asian käsittelemistä toisessa\nvaliokunnassa, missä tapauksessa valmistusvaliokunnan tuli ehdottaa\nmyöskin uuden valiokunnan jäsenluku ja jäsenet. Joulukuussa päätettiin,\nettä vuoden 1876 alituiseen valmistusvaliokuntaan oli valittava viisi\njäsentä ja kolme varajäsentä. Töittensä jouduttamiseksi valtuusto teki\nmaistraatin kanssa sellaisen sopimuksen, että maistraatti jättäisi\ntarpeelliset asiakirjat suoraan niille valtuusmiesten valiokunnille,\njotka asiakirjoja pyytävät.\n\nEnsimmäisenä työvuotenaan sai Tampereen valtuusto järjestetyksi myöskin\ntoimeenpanevan virastonsa, _rahatoimikamarin_. Maaliskuun kokouksessa\nvaltuusto vähäisillä muutoksilla hyväksyi maistraatin laatiman\nrahatoimikamarin ohjesäännön ehdotuksen ja lähetti sen senaatin\nvahvistettavaksi. Vahvistetussa muodossaan tämä ohjesääntö kuului\nseuraavasti:\n\n_\"Ohjesääntö Tampereen kaupungin Rahatoimikamarille._\n\n(Keisarillisen Suomen Senaatin vahvistama Toukok. 29 p. 1875.)\n\n§ 1. Rahatoimikamari hoitaa kaupungin kiinteät omastot, sen\nrahavaraston ja muut omaisuudet, ylöskantaa sen tulot, toimittaa\nlaillisesti määrätyt maksot ja pitää kaupungin puolesta huolta\nkaikista senlaisista yleisistä töistä ja toimituksista, jotka koskevat\nrahatoimistoa eivätkä kuulu julkiseen virkakuntaan tahi eivät ole\nerityisille hallituksille eli virkakunnille toimitettaviksi annetut.\n\nRahatoimikamari valvoo kaupungin oikeuksia, ajaa sen asiata\noikeuksissa ja lainhakuasioissa, tekee ja antaa ulos rahatoimea\nkoskevia välikirjoja ja velvoituksia, joiden laillista täyttämistä\nrahatoimikamari on velvollinen valvomaan; sekä hoitaa ne asiakirjat,\njotka koskevat sen virkakuntaan kuuluviin asioihin; paitsi sitä katsoo\nRahatoimikamari, että kaupungin varat tulevat kasvua kantaviksi\npankkiin panemalla tahi jollakin muulla edullisella tavalla.\n\nRahatoimikamari kirjoittakoon virkamiestensä kautta kaupungin\ntilikirjat sopivien, erityisten nimityksien alla ja tehköön tiliä\njokaisesta erittäin, mitä siihen kuuluu; tilikirjat ovat niin\nlaitettavat, että rahatoimiston tilasta sekä kokonaisuudessaan, että\nmitä jokaiseen nimitykseen kuuluu, taidetaan milloinka hyvänsä selvästi\nsaada tietää.\n\n§ 2. Älköön Rahatoimikamari asianomaisten luvatta myykö, pantatko eli\npidemmäksi ajaksi kuin viideksi vuodeksi vuokralle antako kaupungin\nmaata tahi kiinteätä omaisuutta eli ottako lainaa, jota ei juoksevan\ntahi ensitulevan vuoden tuloilla taideta maksaa takaisin.\n\n§ 3. Rahatoimikamariin kuuluu seitsemän jäsentä ja kolme varajäsentä,\njotka kaupungin-valtuusmiehet valitsevat ääntöoikeutetuista miehistä.\nToimestansa eivät ne saa palkkaa eikä maksua. Ne valitaan kolmeksi\nvuodeksi. Loppupuolella sitä vuotta, jona ensiksi valitut toimeensa\nrupesivat, erotetaan kuitenkin arvan kautta kaupungin-valtuusmiesten\nedessä kolme jäsentä ja yksi varajäsen sekä toisen vuoden kuluttua\npuolen jäljellä olevista. Jos jäsen eroaa hänelle määrätyllä\nvirka-ajalla, on Rahatoimikamarin tekemän ilmoituksen johdosta,\ntäyttövaali pidettävä ja olkoon näin valittu virassa sen ajan, joka\neronneelle vielä olisi ollut jäljellä\n\n§ 4. Joka on Rahatoimikamarin jäseneksi valittu, saa kieltäytyä\nsiitä toimesta, jos ne 30 § 1 kohdassa Keisarillisessa Asetuksessa,\n8 p. Jouluk. 1873, kunnallishallituksesta kaupungissa määrätyt\nsyyt kieltäymiseen kaupungin-valtuusmiehen toimesta ovat olemassa.\nJos kieltäyminen tapahtuu muusta syystä, tutkikoot valtuusmiehet\nilmoitettua estettä. Jos kieltäymistä ei hyväksytä, ilmoittakoot\nkaupungin-valtuusmiehet syyn kieltoonsa ja olkoon tyytymättömällä\noikeus Kuvernöörinvirastossa hakea muutosta Päätökseen siinä\njärjestyksessä, kuin mainittu Armollinen asetus säätää.\n\n§ 5. Rahatoimikamarin jäsenet valitkoot joka vuosi keskuudestansa yhden\nesimieheksi ja yhden varaesimieheksi. Näistä vaalista ilmoitettakoon\nMaistraatille ja kaupungin-valtuusmiehille. Jos satunnaista syytä on\nmolemmalle esimiehelle, olkoon se jäsenistä puheenjohtajana, jolle\nmuut jäsenet sen toimituksen uskovat. Äänestys rahatoimikamarissa\ntoimitetaan avonaisesti, paitsi vaalissa koska se on tapahtuva\nsuljetuilla lipuilla. Äänet annetaan esiin huutoa myöten ja jokaisella\njäsenellä on yksi ääni. Päätöksen määrää niinmuodoin yksinkertainen\näänten enemmistö. Jos avonaisessa äänestyksessä yhtä monta ääntä\nkumpaakin mieltä puoltavat käyköön se mielipide noudatettavaksi, jota\nesimies puollustaa. Vaalissa määrätään arvalla etusijaa niiden kesken,\njotka ovat saaneet yhtä monta ääntä.\n\n§ 6. Rahatoimikamarin vakinaiset kokoukset tapahtuvat ensimäisenä\ntiistaina jokaisessa kuukaudessa, eli, jos juhlapäivä silloin sattuu\nolemaan, ensi arkipäivänä, sekä väliaikainen kokous, kuin Maistraatti,\nkaupungin-valtuusmiehet, Rahatoimikamarin esimies eli neljä jäsentä\nsitä vaativat. Esimies antakoon kirjallisen kutsumuksen kokoukseen\nja, jos ei asia vaadi pikaista käyttelemistä, on se päivää ennen\njäsenille ilmoitettava. Kutsumus väliaikaiseen kokoukseen sisältäköön\nilmoituksen siitä eli niistä asioista, jotka tulevat esiteltäviksi.\nEste on ilmoitettava esimiehelle niin hyvään aikaan, että varajäsentä\nehditään kutsua. Rahatoimikamarin kokouksesta on ilmoitus annettava\nMaistraatin ja kaupungin-valtuusmiesten esimiehille. Pormestari eli,\njos hänellä on este, se, jonka Maistraatti jäsenistänsä siihen määrää,\nniinkuin myös kaupungin-valtuusmiesten esimies eli varaesimies saavat\nRahatoimikamarin kokouksissa neuvottelemisissa olla läsnä, mutta eivät\nsaa päätöksiin ottaa osaa\n\n§ 7. Päätöksen tekemiseen vaaditaan, että vähintäin neljä\nRahatoimikamarin jäsenistä, joilla on oikeus päätöksiin ottaa osaa\novat läsnä. Kokouksesta poissa olemisesta on sama sakko, kuin 37\n§ 2 kohdassa edellä mainitussa Keisarillisessa asetuksessa 8 p.\nJouluk. 1873 määrätään valtuusmiehistä. Jos esillä on kysymys, jonka\npäätös voi myötänsä tuoda välittömän hyödyn tahi vahingon jäsenelle\ntahi jollekulle, joka hänen kanssansa on sukulaisuudessa tahi\nlankolaisuudessa, joka perustaa epuun, älköön sellainen jäsen ottako\nosaa neuvottelemisiin eikä päätöksiin.\n\n§ 8. Pöytäkirjaan, joka Rahatoimikamarin kokouksissa on kirjoitettava,\nei oteta keskusteluita, vaan ainoastaan päätös, olkoon se, joka on\nollut eri mielestä, oikeutettu saamaan sen otetuksi pöytäkirjaan,\nja antakoon, ennen tulevaa varsinaista kokousta, esimiehelle\nkirjallisesti lauseensa, joka liitetään pöytäkirjaan. Pöytäkirja on\ntarkastettava joko siinä kokouksessa, jossa se kirjoitetaan tahi\nviipymättä sen jälkeen esimieheltä ja siltä eli niiltä jäsenistä,\njotka Rahatoimikamari siihen määrää. Kaikki Rahatoimikamarista menevät\nkirjoitukset ja säätämiset allekirjoittaa esimies ja pöytäkirjan\nkirjoittaja vahvistaa ne nimellänsä.\n\n§ 9. Rahatoimikamarille avuksi asetetaan kamreeri, kasööri,\nrakennusmestari eli arkkitehti ja vahtimestari, jotka, paitsi\nvahtimestari, ovat kaupungin-valtuusmiesten määräämät.\n\n§ 10. Rahatoimikamarin jäsenet vastaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden\npuolesta Rahatoimikamarille uskotun ylöskannon ja hoidon pitämisestä\nja tilistä, joka edesvastaus kestää, siksi kuin vapaus siitä\nasianomaisessa järjestyksessä on annettu.\n\nLäsnäoleva jäsen ilmoittakoon heti pöytäkirjaan vastalauseensa tehtyä\npäätöstä vastaan, jos ei se niinmuodoin määrätty edesvastaus ole häneen\nsovitettava, jonka jälkeen saa erityisen kirjallisen lauseen antamiseen\nhyväksensä käyttää sitä edellä 8 § määrättyä aikaa. Jäsen, joka on\nkutsuttu kokoukseen, mutta ilman laillista syytä jää pois, katsotaan\nhyväksyneeksi ne päätökset, jotka Rahatoimikamarin enemmistö on tehnyt\nsiinä kokouksessa, jossa hänen olisi tullut olla läsnä, jos ei hän\nseuraavassa kokouksessa pöytäkirjaan anna vastalausetta sellaista\npäätöstä vastaan.\n\n§ 11. Rahatoimikamarin tulee vuosittain ennen Marrask. 15 p.\nMaistraatille jättää kaikki tarpeelliset tiedot sellaisen ehdotuksen\ntekemiseen, joka on mainittu 58 § Keisarillisessa asetuksessa 8 p.\nJouluk. 1873 kunnallishallituksesta kaupungissa; ja tulee Maistraatin,\njos tämä laimin lyödään, sopivalla uhkasakolla pakoittamaan\nasianomaisia velvollisuuksiansa tässä kohden täyttämään.\n\n§ 12. Paitsi tätä pitäköön Rahatoimikamari huolta kaikesta, joka\non kaupungille hyödyksi, sekä noudattakoon ei vähemmin ne yleiset\nmääräykset edellä mainitussa Armollisessa asetuksessa, kuin myöskin\nkaikki rahatoimeen koskevia, nyt voimassa olevia tahi edespäin\nannettavia sääntöjä.\n\n§ 13. Valituksia Rahatoimikamarin päätöksistä ei voida tehdä.\n\n§ 14. Kysymyksen kanssa muutoksesta tahi lisäyksestä tähän ohjesääntöön\nmenetellään siinä järjestyksessä, kuin 51 § ennen mainitussa\nKeisarillisessa asetuksessa säädetään.\n\nTämä ohjesääntö on Rahatoimikamarin toimesta painettava ruotsin ja\nsuomen kielellä sekä halvalla hinnalla yleisölle saatavana pidettävä.\"\n\nMarraskuun 17 p. valtuusto valitsi rahatoimikamarin ensimmäiset\njäsenet. Niiksi tulivat valmistusvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti:\n\nvarsinaisiksi jäseniksi: kauppiaat E. Sumelius ja J. R. Enqvist,\ntuomari O. Tammelin, vaskenvalaja G. Wikström, Porvari G. Selin,\nkauppias G. O. Sumelius ja kapteni F. Mörtengren, sekä varajäseniksi:\nkirjakauppias E. Hagelberg, taloudenhoitaja H. Ståhlberg sekä\napteekkari Th. Clayhills.\n\nSyyskuun kokouksessa valtuusmiehet hyväksyivät valmistusvaliokunnan\nlaatiman _ohje- ja palkkaussäännön rahatoimikamarin virkamiehille_. Se\nkuului:\n\n\"1:o. _Kamreeri_ valmistaa kaikki ylöskantoluettelot, kirjoittaa\ndebet-setelit, tekee kaikki kaupungin tilikirjat paitsi kassakirjaa,\ntoimittaa kaikki mitä kaupungin talouteen kuuluu, tekee protokollat\nkamarin kokouksissa sekä kaikki mitä kamari hänelle määrää.\nPalkka, 3.500 markkaa vuodelta, maksetaan neljänneksittäin (myöh.\nkuukausittain). Virkaan asetetaan epämääräiseksi ajaksi. Kamreeri\nsaa, samoin kuin Maistraatin expeditionitaksassa on määrätty, maksoa\nasiakirjoista, jotka hän yksityisille antaa.\n\n2:o. _Kasööri_ kokoo kaikki tulot, toimittaa määrätyt maksot ja pitää\nkassakirjaa sekä on velvollinen antamaan 2.000 markan takaus tahi muu\nvakuus. Palkka 2.000 m. vuodessa maksetaan neljänneksittäin.\n\n3:o. _Arkitehti_ tekee kaupungin tarpeelliset piirustukset ja\nehdotukset, punnitukset ja mittaukset, johdattaa kaikki kaupungin\nrakennus- ja muut työt sekä on kamarille apuna kaikissa mitä hänen\nvirkaansa kuuluu. Palkka määrätään 2.000 m. ja sen lisäksi 12 markkaa\npäiväpalkkaa niistä päivistä, jolloin hän työskentelee isommissa\nuutisrakennustöissä ja isommissa töissä kaupungin puolesta. -- Jos eri\nmieliä Arkitehdin nyt määrätystä päiväpalkasta ilmaantuisi, on asia\nsellaisissa tapauksissa jätettävä kaup. valtuusmiesten määrättäväksi.\n\nNäitä virkoja haetaan kaup. valtuusmiesten luona.\"\n\nTämän ohje- ja palkkaussäännön hyväksyttyä julistettiin kamreerin ja\narkitehdin virat viipymättä haettaviksi, ja marraskuussa toimitettiin\nvaalit. Valmistusvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti valittiin:\n\nkaupungin kamreeriksi 13 hakijasta senaatin ylimäär. kamarikirjoittaja\nKarl Fredrik Jäderholm;\n\nkaupungin arkitehdiksi 4 hakijasta arkitehti Frans Ludvig Calonius.\n\nRahastonhoitajaksi rahatoimikamariin siirtyi ilman hakemusta kaupungin\nkasööri Petter Molin.\n\nJouluk. 29 p. 1875 piti rahatoimikamari ensimmäisen kokouksensa,\njolloin kamarin puheenjohtajaksi valittiin kauppias G. O. Sumelius\nja sihteeriksi ohjesäännön mukaisesti kamreeri Fr. Jäderholm.\nRahatoimikamarin virkahuoneustoksi vuokrattiin 20 markan\nkuukausimaksusta kasööri Molinin talosta huone, johon oli käytävä\npihan puolelta. Siinä kohden ei alku ollut erityisemmin komea, mutta\nmuuten oli rahatoimikamari hyvinkin täydellisessä kunnossa alkamaan\nvarsinaista toimintaansa v:n 1876 alusta, niinkuin valtuusto oli\npäättänyt.\n\nPaitsi näitä perustavia toimia ehti valtuusto ensimmäisenä työvuonnaan\nsuorittaa useita muitakin tärkeitä tehtäviä, Satamamestarin toimi\njärjestettiin, kansakoululaitosta päätettiin laajentaa, paisuvaa\nviinatulvaa ruvettiin hillitsemään. Hyvin tärkeä teko oli \"Tampereen\nkaupungin rakennusrahaston\" alkuunpano. Tämä rahasto päätettiin\nperustaa valtuuston kokouksessa 24 p. helmik. suurempien yhtaikaa\ntapahtuvain taksoitusten välttämiseksi, vuotuisten maksujen\ntasoittamiseksi ja varain hankkimiseksi suurempia rakennustöitä ja\nmahdollisesti otettavain lainain korkojen ja kuoletusten maksamista\nvarten. Tuloja rahasto sai erityisten kaupungin tonttien myynnistä;\nensimmäisenä tuloeränä oli Frenckellin ja pojan v. 1875 ostaman tontin\nhinta 15 000 mk.\n\nErityisiä valiokuntia valtuusto asetti harkitsemaan tullikamarin\nperustamista Tampereelle, uuden elinkeinolain ehdotusta, maistraatin\nvirkamiesten palkkain ylentämistä ja viinanmyyntioikeuksien myöntämistä.\n\nLisätyin luvuin valtuusto käsitteli Kyttälän lunastamisasiaa sekä neiti\nVanoniuksen talon ostamista ja koulutalon myymistä, joista molemmat\nviimemainitut asiat v:n 1875 kuluessa joutuivatkin päätökseen.\n\nKaikkiaan valtuusto piti ensimmäisenä vuonnaan 19 kokousta, joista\nkuusi lisätyin luvuin. Tulleiden ja esitettyjen asiain luku oli 129 ja\nlähetettyjen kirjeiden luku 116. Vakinaista sihteeriä ei valtuustolla\nollut, vaan hoitivat tätä tointa väliaikaisesti kollega F. E. Jernberg\ntammikuusta kesäkuuhun, kaupunginviskaali E. Wigrén heinä- ja elokuussa\nja maist. Aug. Hildén syyskuusta seuraavan vuoden heinäkuuhun.\nValtuuston kokouspaikasta kerrotaan Tampereen kaupungin vuosikirjassa\n1882: \"Eri kokouspaikkaa kaupungin valtuusmiehiä varten ei ole ollut.\nEnsi vuosina valtuusmiehet kokoontuivat vanhaan raastupaan tahi entisen\nYlialkeiskoulun huoneisiin, sittemmin jonkun ajan kaupungin lukusaliin\nja huhtikuusta 1878 uuteen realikoulurakennukseen, tavallisesti\nkeskiviikkoisin ehtoopäivällä klo 5:stä klo 8 saakka.\" (39)\n\nTampereen valtuuston toiminta alkoi suotuisin entein. Jo ensimmäinen\ntyövuosi osoitti, että kaupungin asioissa oli ruvennut puhaltamaan uusi\nvapaa tuuli. Seuraavina vuosina uusi suunta tuli yhä ilmeisemmäksi.\nValtuuston toimintaa tarkemmin seuratessa huomaamme, että kaupungin\nkunnallishistoriassa nämä valtuuston ensi vuodet muodostavat lyhyen,\nselvästi rajoitetun väliajan, jonka tunnusmerkkinä oli omituinen,\nyhdistävä ja välittävä henki: kaupungin asiain johto ei ollut\naivan entinen eikä myöskään ihan uusi, vanha ei ollut vielä varsin\nloppunut eikä uusi täysin alkanut, johtava luokka ei enään toiminut\nruotsalaisuuden, mutta ei vielä suomalaisuudenkaan hengessä --\nkaikki merkkejä ajan yleisestä liberalisuudesta, täällä erityisestä\ntamperelais-liberalismista.\n\nUusi kunnallishallinto oli, niinkuin jo ensimmäisen valtuuston\nkokoonpano osoitti, huomattavasti ylimysvaltainen. Kunnallishallinnon\ntoimeenpanon ansio tuli pienelle johtomiesten joukolle, jolla oli sekä\nyleisten asiain käsittelemiseen tarvittavaa tottumusta ja taitoa että\nhalua käyttää näitä kykyjänsä kaupungin hyväksi. Matalassa ympäristössä\nnämä avut kohosivat tavallistakin korkeammalle. Kun ei mikään muu ryhmä\nsaattanut kaupungin asiain hoidosta vastata, kunnallinen isännyys\njoutui luonnollisestikin kaupungin sivistyneelle vallasväelle, joka\nitseoikeutettuna otti haltuunsa kunnalliset kunniapaikat. Uusi\nhallinto tuli niin ollen melkoisessa määrässä harvainvaltaiseksi ja\nylimykselliseksi. Mutta uusien kunnallismiesten puoltona oli se, että\nhe olivat ajan vapaamielisten edistyspyrintöjen hartaita kannattajia\nja että he innokkaasti työskentelivät \"kunnan parhaaksi\". Jotain\nloistokkuutta on jäänyt Tampereen valtuuston ensi aikain muistoon.\nKunnalliselämän heräämiseen liittyvät lähes kaikki kaupungin kuuluisat\nnimet.\n\nAlkavan kunnallishallinnon toimissa ei ensi näkemältä huomaa mitään\npunaista lankaa, mitään tarkkaa suunnitelmallisuutta tai määrättyihin\ntarkoituksiin pyrkimistä. Kumminkin noudattivat Tampereen johtomiehet\ntähän aikaan selvästi tunnettavaa ohjelmaa. Sen aatteellisena ja usein\nkäytännöllisenäkin tulkkina oli kaupunginhallinnon puolivirallinen\näänenkannattaja \"Tampereen Sanomat\", jonka varsinaisina ohjaajina\noli pari vaikuttavaa kunnallismiestä, toht. O. Blåfield ja maist.\nF. E. Jernberg, vaikkeivät lehden tällöiset toimittajatkaan (opett.\nA. Tervo 1870--1877 ja kirjastonhoitaja T. Kärkönen 1878--1881)\nja kustantaja (kirjakauppias Emil Hagelberg) näytä olleen lehden\nsuunnasta välinpitämättömiä. Seitsenkymmenluvun lopussa ja seuraavan\nvuosikymmenen parina ensi vuonna luettiin \"Tampereen Sanomissa\" useita\nkirjoituksia, joissa kieltämättömällä taidolla ja kaunopuheliaisuudella\nsekä varsin monipuolisesti esitettiin kunnallishallinnon periaatteita\nTampereen oloihin sovitettuina.\n\nNäiden kirjoitusten mukaan oli sivistystä pidettävä kaiken julkisen\nelämän kulmakivenä, sivistyksen saavuttamista yhteiselämän tärkeimpänä\npäämääränä. Sivistyselämään, niin lehti opetti, kuului yhtenä pääosana\nyleisten kysymysten, valtion ja kunnan asiain, harrastus. Sivistys\nja kunnallishallinto siis kuuluivat toisiinsa; sivistys herätti\nkunnallisharrastusta, kunnallisharrastuksen päätarkoituksena oli\nlisätä ja laajentaa sivistystä. Tampereen sanomalehti oli tavaton\nitsehallintointoilija ja sillä oli suuri usko kunnallishallinnon\nihmeitätekevään voimaan. Päätehtävä kunnalliselämässä oli\nlehden mielestä vain nukkuvain herättäminen; muu seuraisi kyllä\nitsestäänkin. Surullisinta oli lehden mielestä se, että kaupungin\nväestön suuri enemmistö osoitti ilmeistä välinpitämättömyyttä\nuutta kunnallishallintoa kohtaan. Lehti teki parhaansa saadakseen\nkaupunkilaisia vaaleissa hereille. Hyvää asiaa edistääkseen se muun\nmuassa useana vuonna tasapuolisesti julkaisi kaikki sille lähetetyt\nehdokaslistat. Olihan itsehallinto lehden mielestä yläpuolella\nkaikenlaisten nurkka- ja kielipuolueiden, sellainen suuri asia, jota\ntuli harrastaa puolueettomuuden jalossa hengessä, ilman kielikiihkoa ja\nitsekkäitä luokkapyyteitä.\n\nAhkerista ponnistuksista huolimatta eivät saavutetut tulokset\nkuitenkaan aina vastanneet näitä korkeita tarkoituksia. Väärin, perin\nväärin tunsi Tampereen äänenkannattaja tämän matoisen maailman, kun\nluuli laajempaa kunnallista harrastusta saatavan aikaan vain yksityisiä\nihmisiä kyhnäisemällä ilman yhtenäisten kansalaisryhmäin heräämistä\nja puolue-elämän yhteenliittävää voimaa. Yleishälyytykset eivät\npaljoa auttaneet. Ensimmäisen valtuuston valittuaan kaupunki vaipui\njonkinlaiseen kunnalliseen horrostilaan. Osanotto kunnallisvaaleihin\noli pilan pikkuinen ja tavallisesti ei entisissä vaalilistoissa tehty\nmuutoksia, ellei kuolema, sairaus ja poismuutto siihen suorastaan\npakottaneet. Lisävaltuusmiesten vaalissa helmikuussa 1875 oli läsnä\nvain 23 äänivaltaista, samanlaisessa vaalissa joulukuussa 1875\nannettiin 12 äänestyslippua ja seur. vuoden maaliskuussa toimitettuun\nlisävaltuusmiesvaaliin otti osaa 15 äänestäjää. Joulukuussa 1875\ntoimitettu varsinaisten valtuusmiesten vaali ei herättänyt sen\nsuurempaa mielenkiintoa. Ehdokkaista puhuessaan kaupungin sanomalehti\nitse lausui lyhyesti: \"Ei liene soveliaampia kuin ne, jotka viime\nvuonna näihin tärkeihin toimiin valittiin\", mikä lausunto tuskin oli\nomiansa aikaansaamaan lehden niin hartaasti toivomaa kunnallista\ninnostusta, puheena olevassa vaalissa tuli 20 äänivaltaisen äänillä\nvalituksi lista, josta ainoastaan pari nimeä oli vaihdettu uusiin.\nMiten alhaalla vaaliharrastus kaupungissa seuraavina vuosina oli, näkyy\nseuraavista säännöllisiä valtuustovaaleja koskevista tiedoista:\n\n             äänes-   korkein              äänes-    korkein\n    vuonna   täjiä   äänimäärä    vuonna   täjiä    äänimäärä\n\n    1874      65       1 024      1878       44        959\n    1875      20         333      1879       100     1 722\n    1876      22         427      1880       115     1 779\n    1877      --         378\n\nKahtena viimeksimainittuna vuonna näkynyt havahtuminen ei merkinnyt\n\"kulttuuripolitikan\" voittoa, vaan alkavaa ryhmä- eli puolueheräystä,\njonka näinä vuosina kiihtynyt kielikysymys ja erityisesti tuo\ntamperelaisiakin kipeästi koskeva suomalaisten koulujen kysymys oli\nsaanut aikaan. Iiberalien toivoma kunnallinen herätys siis tuli,\nvaikka toisella tavalla kuin oli odotettu. Heidänkin täytyi maistaa\nkielitaistelun kirpelyyttä ja ikäväkseen nähdä kielikiistan tunkeutuvan\nkunnallishallinnon omiin pyhättöihin.\n\nSuomenkielen pääseminen maamme viralliseksi kieleksi on tapahtunut\nmitä säännöllisimmässä astekehityksessä alhaalta ylöspäin, kansan\npohjakerroksista hallitushuippuihin. Kuusikymmenluvulla oli jo\nnoustu muutamia asteikon alkuportaita. Kirkonmenot ja kirkollinen\nopetus suomalaisilla maaseuduilla toimitettiin suomeksi, suomalainen\nkirjallisuus ja oppikoulut olivat alulla, suomalaisia sanomalehtiä\nilmestyi ja yleensä oli suomalaisuus vilkkaassa edistymiskaudessa\nkansan alemmissa kerroksissa. Mutta hallinto ja koko virkamaailma\neli kielellisesti vielä täydessä Ruotsin ajassa. Hallinnon kielenä\nTampereellakin oli aina uuden kunnalliselämän alkamiseen asti ruotsi.\nYleisön keskuudessa sitävastoin oli virallinen kielenkäyttö tähän\naikaan hyvin sekavalla kannalla. Yksinomaan suomenkieltä käyttivät\nanomuskirjoissaan vain moukat, jotka eivät osanneet sivistyskieltä\neivätkä jaksaneet kirjoituttaa itselleen ruotsinkielisiä asiapapereita.\nKaiketi vain säälistä ja armosta maistraatti otti vastaan noita\nsuomalaisia sepustuksia. Varsinaiset suomalaisuuden harrastajatkin\nviljelivät asiakirjoissaan siihen aikaan vielä ruotsia tai\npoikkeuksittain kahta kieltä. Mutta kaikkein useimmat kirjoittivat\nasiansa yksinomaan ruotsiksi, tulipa siitä sitten Tampereen ruotsia tai\nmuuta siansaksaa.\n\nV:n 1863 kieliasetus myönsi periaatteessa suomenkielellekin joitakin\noikeuksia maan lainkäytössä ja virastoissa ja asetus 20 p:ltä helmik.\n1865 alkoi hyvin hellävaroen toimeenpanna luvattuja muutoksia, m.m.\nsuoden suomalaisille asianosaisille oikeuden erityisestä pyynnöstä\nsaada asiakirjojansa virastoissa suomalaisina käännöksinä. Tämän\nasetuksen toimeenpano Tampereella oli paikkakunnan silloisia oloja\nsangen kuvaava. Keväällä 1865 kuvernööri tiedusteli vasta annetun\nasetuksen johdosta, miten Tampereen porvaristo ja viranomaiset\ntahtoisivat järjestää suomenkielen asian. Maistraatin edessä pidetyssä\nvirallisessa kokouksessa olivat pöytäkirjan mukaan läsnä kauppiaat\nOrell, Hammarén ja Bränder, nahkuri Nordström \"sekä koko joukko\nkaupungin ainoastaan suomenkieltä puhuvaa väestöä\". Nordström ilmoitti,\nettä kokouksessa luettu uusi asetus sisälsi kaikki toivottavat\nmääräykset, ja häneen yhtyivät läsnäolijat yksimielisesti.\n\nAsia ei kuitenkaan jäänyt sillensä, sillä seuraavana vuonna kaupungin\npormestarin viran tultua entisen pormestarin Sacklénin kuoltua\navoimeksi kuvernööri ilmoitti hallituksen jättäneen kaupungin\nasukkaiden oman määräämisen varaan, oliko kaupungin virkain joutuessa\navoimeksi hakijoilta vaadittava taitoa ja sitoumusta toimittaa\nasiakirjoja suomenkielellä 1865 v:n asetuksen mukaisesti vai\nainoastaan vähemmässä määrässä tarpeen ja olojen mukaan, mistä olisi\naina ilmoitettava viranhakemisilmoituksissa. Maistraatin kokouksessa\nseppämestari Eklund lausui, että avoinna olevan pormestarinviran\nhakijain tulisi sitoutua heti toimittamaan kaikki asiakirjat suomeksi\nsille asianosaiselle, kantajalle tai vastaajalle, joka sitä pyytää,\njotavastoin kauppias Hildén katsoi riittäväksi asetuksen 8 §:n\nmukaisen ylipäisen sitoumuksen antaa suomalaisia asiakirjoja. Äänestys\nsuoritettiin pääluvun mukaan, ja 10 äänellä 9 vastaan hyväksyttiin\nHildénin ehdotus. Yhden äänen enemmistöllä silloin ratkaistiin mitä\ntärkein kielikysymys tavalla, josta kokonainen sukupolvi sai kärsiä\nmonenlaista haittaa ja rasitusta.\n\nToiselta puolen alkoi juuri samana vuonna, jolloin pormestarin\nkielikysymys ratkaistiin, suomalaisuus Tampereella erityisesti elpyä.\nV. 1866 alottivat \"Tampereen Sanomat\" vaikutuksensa ja seuraavina\nvuosina käytiin täälläkin suomalaisen kulttuuritaistelun esikahakoita\nruotsalaisten koulupolitikkaa vastaan. Suomenkielen käyttämisen\nharrastus oli kaupungissa kasvamassa päättäen siitäkin, että\njoidenkuiden seurain ja johtokuntain pöytäkirjoja laadittiin suomeksi.\nMutta innostus viimemainittuun suuntaan lamautui pian, eikä kaupungin\näänenkannattaja erityisemmin kehoittanut taistelemaan suomalaisuuden\npuolesta. Lehti oli kielikysymyksessä alusta alkaen omituisella\nkannalla, jota voisimme nimittää suomalaisliberaliseksi. Se ei halunnut\nerityisesti ajaa suomalaisuuden asiaa, mutta harrasti kuitenkin\nkaupungin suomalaisen väestön parasta. Toisin sanoen, se ei harrastanut\nsuomalaisuutta puolueasiana, vaan sivistysasiana; se ajoi sydämessään\nja koko olemuksellaan suomalaisuuden asiaa, mutta suullaan se puhui\n\nkielitaistelua vastaan.\n\nPuolentoista vuosikymmentä \"Tampereen Sanomat\" johdonmukaisesti\nylläpitivät sitä kantaansa, joka oli myöskin Tampereen ensimmäisten\nkunnallismiesten kanta. Sen katsantotavan päätunnuksena oli suuri\nsuvaitsevaisuus ja suuri epämääräisyys. Siinä katsantotavassa voi\nlöytää lievää ruotsinmielisyyttä tai lievää suomenmielisyyttä, kuinka\ntahdotaan. Se oli äärimmäisyyksiä karttava, eri osain yhteistä\nkokonaisuutta tai kielellistä \"kokoomusta\" tavoitteleva kanta, joka\nennen kaikkea karttoi tahallista taistelua ja jätti kielikysymykset\nrauhallisen vapaan kilpailun ratkaistaviksi.\n\nNäin ajateltiin Tampereella liberalisuuden loistovuosina, jolloin\npuoluejako kansallisuuspohjalla ei vielä ollut tullut selväksi.\nVäärin olisi -- se vieläkin sanottakoon -- leimata kaupungin kaikkia\nsilloisia johtomiehiä ruotsinmielisiksi. He olivat oikeastaan\nsovinnaisen kaksikielisyyden kannalla. Heidän joukossaan oli\nepäilemättä niitä, jotka uskoivat ruotsinkielen \"vapaassa kilpailussa\"\npitävän vanhan ylivaltansa, niinkuin toivoivat kunnallisasiain johdon\npysyvän virkamiesten käsissä. Mutta heidän piirissään tapaamme\nsilloiset johtavat suomenmielisetkin, ne, joita kaksikielisyys ei\nestänyt toivomasta suomalaisuuden lopullista voittoa ja varovasti\ntyöskentelemästä sen päämäärän saavuttamiseksi. On muistettava, että\nkuusikymmenluvulla Tampereella toimi kaksikielinen ylialkeiskoulu\nja että tällä järjestelmällä oli mainitun koulun rehtorissa A.\nRosendalissa taitava ja tarmokas puolustaja. Samaan suuntaan toimivat\n\"Tampereen Sanomatkin\", jotka seitsenkymmenluvun lopulla eivät enään\ntahtoneet panna kynttiläänsä vakan alle. \"Me tarvitsemme -- lehti\neräänkin kerran kirjoitti kielipuolueista -- toinen toistamme,\nme tuemme toinen toistamme, toinen ilman toista sortuu. Mutta\nmielettömintä puolueellisuutta on, kun sanotaan: paljon me toimitamme,\nmutta me toimittaisimme vielä enemmän, jos ei meillä olisi esteenä nuo,\njotka vaan työskentelevät kansan valistamisen, kansan herättämisen\npuolesta.\"\n\nTämän kannan mukaisesti järjestivät kunnalliset johtajat valtuuston\nkieliolotkin, kun vapaa kunnalliselämä Tampereella alkoi ja päästi\nsuomalaisenkin väestön ja sen kielen osallisiksi uuteen kunnalliseen\nhallintoon. Kieliseikkain ensimmäisestä järjestämisestä valtuuston\npöytäkirja 20 p:ltä tammik. 1875 kertoo seuraavasti: \"Edelleen otettiin\npuheenjohtajan esityksestä keskusteltavaksi, kumpaako kieltä, suomea\nvaiko ruotsia, on valtuuston kokouksissa käytettävä, jolloin ilman\nmuuta keskustelua suullisista lausunnoista päätettiin, että kukin\nsaa mielensä mukaan käyttää kumpaa kieltä tahansa, mutta että puhe,\nmilloin puhuja ei itse lausu sanottavaansa kummallakin kielellä, on\ntulkittava toisellekin kielelle, ja suostui pastori Törnudd toimimaan\ntulkkina. Siitä kysymyksestä taasen, kummallako kielellä valtuuston\nkokousten pöytäkirjat ja muut kirjoitukset on laadittava, syntyi\nlaajempi keskustelu, toiset kun vaativat suomea, toiset taas katsoivat\nruotsinkieltä sopivimmaksi, jotavastoin vielä toiset lausuivat,\nettä ensi sijassa olisi oikeutta ja kohtuutta noudatettava asian\nratkaisemiseksi ja sillä perusteella puolsivat pöytäkirjain laatimista\nkummallakin kielellä. Tämän johdosta toimitetussa äänestyksessä\npäätettiin 3 äänen enemmistöllä, että pöytäkirjat on kirjoitettava\nruotsinkielellä, mutta että sen ohessa päätökset olisi suomeksikin\nkirjoitettavat.\"\n\nKielikysymyksen käsittelyä jatkui valtuuston helmikuun kokouksessa.\nKysymyksen herättyä -- pöytäkirja kertoo -- siitä, olisiko\npöydälle pantuja asiakirjoja toimitettava myöskin suomen kielellä,\npastori Törnudd katsoi, että koska muutamat valtuusmiehet eivät\nlainkaan ymmärtäneet ruotsin kieltä, vaati oikeus sellaisten\nasiakirjain esittämistä suomeksikin, jotavastoin toiset, tunnustaen\ntämän vaatimuksen oikeutuksen, huomauttivat siitä johtuvia\nsuuria kustannuksia. Lopuksi hyväksyttiin välitysehdotus, että\nvalmistusvaliokunnan lausuntojen loppuponnet olivat suomeksikin\nlaadittavat.\n\nSangen vaatimattomaan asemaan oli siis suomenkielen tyytyminen\nTampereen ensimmäisessä valtuustossa: saatiin käyttää suomalaisia\npuheenvuoroja ja lukea valtuuston ja valmistusvaliokunnan\npäätöslauselmat suomeksi, siinä kaikki.\n\nSillä kannalla pysyivät valtuuston kieliolot vuoden 1878 ensimmäiseen\nkokoukseen saakka (tammik. 9 p.). Mainitussa valtuuston kokouksessa\nkauppias Selin mainitsi kolme vuotta aikaisemmin ehdottaneensa\nvaltuuston pöytäkirjakieleksi suomea ja uudistavansa nyt uuden\nkolmivuotiskauden alkaessa saman ehdotuksensa samoilla selvillä syillä\nkuin ennenkin. Ja todella olivat olot Tampereen valtuustossa kolmessa\nvuodessa ihmeellisesti muuttuneet, lieneekö sitten tähän aikaan\nerityisesti kiihtynyt suomalaisten oppikoulujen kysymys rohkaissut\nvapaakaupunginkin suomenmielisiä tai liberalit huomanneet viisaimmaksi\ntehdä parempaa tilaa kasvavalle suomalaisuudelle. Valtuustossa tehtiin\nuseampiakin ehdotuksia Selinin esittämän asian ratkaisemiseksi.\nPuheenjohtaja Blåfield esitti, että pöytäkirjakieleksi otettaisiin\nyksinomaan suomi, mutta että valtuustosta lähteviä kirjelmiä\nsaisi ruotsiksikin kirjoittaa. Toisten mielestä olisi pöytäkirjat\nkirjoitettava täydellisesti kummallakin kielellä (Jernberg) ja toiset\ntahtoivat pysyä ennallaan. Kun puheenjohtajan äänen ratkaistessa\noli päätetty ryhtyä muutoksen tekemiseen, hyväksyttiin lopuksi\npuheenjohtajan tekemä sovitusehdotus, \"että kaupungin Valtuusmiesten\nprotokollat edespäin siksi kuin toisin ehkä määrätään, ovat suomeksi\nkirjoitettavat ja päätökset sekä suomeksi että ruotsiksi\".\n\nTällä tavoin suomi tuli valtuuston pöytäkirjain pääkieleksi. Seuraavina\nvuosina suomenkieli sai yhä enemmän jalansijaa kunnallisessa\neduskunnassa. Ilman mitään päätöstä, vain hiljaisen suostumuksen\nkautta, v:n 1881 lopussa ruotsinkieliset päätöslauseet katosivat\nvaltuuston pöytäkirjoista, niin että seuraavan vuoden pöytäkirjoissa\nei ruotsia tavata ensinkään. Valmistusvaliokunta seurasi isäntänsä\nmenettelyä, rupesi ensin kirjoittamaan mietintönsä suomeksi ja\nponsilauseensa kahdella kielellä, mutta heitti sitten ponsilauseistaan\nruotsin kokonansa pois.\n\nV. 1886 kapteeni Mörtengren esitti valtuustossa sen ajan kiristyneitä\npuolueoloja varsin kuvaavan vaatimuksen, että valtuuston\npöytäkirjakieleen nähden oli ruvettava noudattamaan v:n 1878 päätöstä,\njota ei oltu muodollisesti kumottu. Vaikka tältä vaatimukselta ei\npuuttunut kannattajia, tehtiin nyt kuitenkin virallinen päätös, että\nsuomenkieli oli oleva valtuuston pöytäkirjain yksinomaisena kielenä.\nSiitä pitäin on asia ollut riidaton.\n\nKaupungin muissa kunnallisissa virastoissa ei suomenkieli päässyt\nvaltaan yhtä pian ja helposti kuin valtuustossa, ei vielä sittenkään,\nvaikka 1883 vuoden kieliasetus määräsi kunnan asukkaiden enemmistön\nkielen kunnan hallinnon kieleksi. Rahatoimikamari alotti toimensa\nrutiruotsalaisena virastona. Kun v. 1881 valtuustossa heräsi kysymys\nrahatoimikamarin velvoittamisesta käyttämään suomenkieltä, valtuusto\n18 äänellä 11 vastaan hyväksyi sellaisen ihmeellisen selityksen,\nettei valtuustolla ollut oikeutta määrätä rahatoimikamarin kieltä;\nvaltuusto nöyrästi vain päätti ilmoittaa rahatoimikamarille\ntoivomuksen, että kamari käyttäisi suomenkieltä valtuustolle\nlähetettävissään kirjoituksissa. \"Kamari jätti -- rahatoimikamarin\nhistoriassa kerrotaan -- asian puheenjohtajansa ratkaistavaksi ja\n-- pysyi edelleenkin ruotsinkielisenä. Valtuustokin kohteliaasti\nkirjoitti kamarille edelleen ruotsinkielellä, jopa niin, että\nkamarin tiedoksi lähetettyä suomenkielistä pöytäkirjanotetta seurasi\nruotsinkielinen lähetekirjelmä. 1883 vuoden alusta tapahtui vihdoin\nmuutos. Kamarin tammikuun 8 p:n kokouksessa nim. kauppias G. Selinin\nehdotuksesta päätettiin, että pöytäkirjat, kirjeet ja tilikirjat\ntoimitetaan vastedes suomenkielellä. Tämän päätöksen seurauksena oli,\nettä valtuustokin rupesi kirjoittamaan kamarille suomenkielellä.\nVuonna 1885 oli kamarin suomalaisuuden harrastus kehittynyt jo niin\npitkälle, että kun maistraatti tapansa mukaan edelleen lähetti\nkamarille ruotsinkielisiä kirjeitä, kamari kerran palautti kolme\ntällaista takaisin ja kehoitti maistraattia suomennuttamaan ne\nkielenkääntäjällään. Tästä huolimatta kamarin omissa diarioissa ja\njoissakin muissa asiakirjoissa rehoitti yhä ruotsinkieli. Vuodesta\n1887 muuttuivat sitten diariotkin suomenkielisiksi ja vähitellen\nsyrjäytyi ruotsinkieli kokonaan kamarin käytöstä.\" Kaupungin\nköyhäinhoitojohtokunnan pöytäkirjat laadittiin 1870-luvulla yhtenä\nvuonna suomeksi ja toisena ruotsiksi, kunnes seuraavan vuosikymmenen\nensi vuosina suomi vihdoin sielläkin vakaantui asiakirjakieleksi.\nMaistraatti sitävastoin kesti piiritystä viimeiseen saakka. Kun\nei pormestaria oltu aikoinaan velvoitettu käyttämään suomenkieltä\nmaistraatin asiakirjoissa, kaupungin oli v:n 1883 kieliasetuksen\nvoimaanastuttua palkattava maistraatille suomenkielen kääntäjä\nkymmeneksi vuodeksi. Kuitenkin täytyi valtuuston v. 1887 antaa\nmaistraatille muistutus siitä, että se valtuusmiehille lähettämissään\nkirjelmissä käytti ruotsia, vaikka valtuuston kieli oli suomi. Täysin\nsuomalaiseksi virastoksi Tampereen maistraatti tuli vasta pormestari\nProcopén erottua virastaan 1903.\n\nKielikiistojen alkamista ja jatkamista eivät Tampereen liberalit\nvarmaankaan mielihyvin katselleet. Jakamattomana joukkona he olisivat\ntahtoneet johtaa kaikkia kaupunkilaisia korkeampia kunnallisia\npyrkimyksiä kohti. Mutta heitä ei ymmärretty. Jo muutaman vuoden\nkuluttua tuli tienhaara eteen, kansa jakaantui, mutta liberalit jäivät\nseisomaan paikoilleen.\n\nHienolla katkeruudella \"Tampereen Sanomat\" lopulla vuotta 1879\nkuvailevat kaupungin pahenevia puolueoloja. \"No onko meidän kaupungissa\npuolueita kaupungin hallituksen suhteen?\" lehti kysyy. \"Olihan\ntäällä puoluejako: viinatehtailijain ja kauppiain, mutta kohta\nsaadaan puolentoopin pullo kaikkialla, ja ne puolueet ovat rauenneet.\nEntä virkavalta ja demokratia? Tottakai! onhan meillä puolitusinaa\nvirkamiehiä, ja ne käyttävät tietysti valtaansa sen verran kuin kalut\npitää...\" Mutta lehdellä on siinä kohden annettavana lohdutus: \"Teillä\non itsehallinto, kukistakaat virkavalta, jos sitä on, mutta älkäät\nsurkeasti nurkissa valitelko.\"\n\nLiberalit eivät enään hallinneet asemaa. Kun alkoi ärsytys, yllytys ja\ntaistelu, loppui liberalien aika, päättyi ensimmäinen vaihe Tampereen\nuutta kunnallishistoriaa. Vielä seuraavana vuosikymmenenä olivat\nliberalit mukana kaupungin asiain johdossa, vaikuttivat arvokkailla\npersonallisuuksillaan ja tunnustetulla kyvyllään paljonkin kaupungin\nasioihin. Mutta he olivat jo vieraassa ympäristössä.\n\nSeitsenkymmenluvun ajat ja asiat ovat silmissämme jo saaneet\nhistorian tasaiset ja sulavat värit, johon pienet pilkut häviävät.\nLyhyenä, mutta ehjänä ja luovana esiintyy katseltavaksemme Tampereen\nsilloinen liberalinen kaupunkihallinto. Paljon silloin saadaan aikaan\npienessä Tampereen kaupungissa. Oikeita miehiä oikeilla paikoilla,\noikeaa mieltä, oikeita harrastuksia! Mutta vieraita miehiä, vieraita\nkäsityksiä, vieraita tapoja sille uudelle yhteiskunnalle, joka oli\nkaupungissa kasvamassa. (40)\n\n\n\n\n7 PUOLUE-ELÄMÄÄ JA VAALITAISTELUJA.\n\n\na) Kahdeksankymmenluvulla: Uusi suomenmielisyys. Suomalaisuus\nTampereella. Aamulehden perustaminen 1881. Snellmanin adressi.\nTampereen suomalainen seura. \"S.S.S.\" \"Tammerfors Aftonblad\" ja\n\"Tampere\". \"Konservationiklubi\". -- 1880-luvun kunnallisvaalit.\nV:n 1881 vaalit. \"Punaisten\" voitto 1882. Laimentuminen v. 1883.\nVaalikokous 1884. Suomalaisen puolueen hajautuminen. Kunnallinen\nanarkia ja väkijuomakysymys. Suomenmielisten tappio 1885. --\nViinakysymys 1886. Sekaannus loistossaan 1887. Sovinnolliset vaalit\n1888. Suomenmielisten tappio 1889. \"Viinapuolueen\" muodostuminen.\nSuomenmielisten vaalivoitto 1890. Suomenmielisten uusi järjestyminen.\nSuomenmieliset työväenliikkeen johdossa. Suomalaisen puolueen\nkansanvaltaistuminen.\n\nb) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta. Ensimmäiset\näänioikeusliikkeet. Tehtaalaisten äänioikeusjuttu 1878--1880.\nAsianajajain mielipiteitä. Senaatin talousosasto julistaa tehtaalaiset\npalkollisiksi. Senaatin oikeusosasto päästää tehtaalaiset\npalkollissuhteesta 1885. Hallitusherrat ja talousosasto pitävät päänsä\n1887. Tehtaalaisten äänioikeusasia valtiopäivillä. Tehtaalaiset saavat\näänioikeuden 1895. -- Veroäyrin peruste. Tampereen valtuusto \"älyä ja\nvarallisuutta\" pelastamassa 1875. Laittomia veroja. Veroäyritaistelu\n1880. Tampereen Sanomat \"ylimyspuolueen\" kimpussa. Veroäyrin perusteen\nalennus 1881. 200 markan peruste voittaa v. 1883. -- Kysymys kiristyy\n1889. Veroäyrin peruste pysyy 200 markassa.\n\nc) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet: Suomalaisuuden kukoistuskausi\n1890-luvun alussa. Suomalaisen klubin perustaminen 1891. Klubin\n\"juntta\". -- Raittiusyhdistykset puoluerintamassa. Väkijuoma-asia\nvaltuustossa 1890. Käänne raittiusmieliseen suuntaan 1893. --\nTyöväenyhdistys vaalitoimistona. -- Suomalainen puolue suurimmillaan\n1893. -- \"Tampereen Uutiset\". -- Talonomistajayhdistys. -- V:n\n1890 kunnallisvaali ja sen uudistaminen. 1893. Vilkas vaali 1892.\nVaalimuistoja v:lta 1893. Suomalaisen puolueen vaalivoittoja.\nYksimielisyyden loppu. -- Suomalaisen alaluokan liike. Työväen\nvapautuminen. Radikalinen suunta Tampereen työväenyhdistyksessä 1895 ja\n1896. Työväen valtuusmiesehdokkaat. Työväen oma lista 1897. Tampereen\n\"työväenpuolue\" ja \"työväenyhdistysten puoluehallinto\". -- \"Nuoren\nSuomen klubi\". -- \"Raittiuspuolue\". -- Suomenmielisten vaalivoittoja.\n-- Työväen listan siveellinen voitto 1900. -- Väkijuomain myyntikielto\nTampereella 1903--1905. \"Viinapuolueen\" uusi vaalivoitto 1903.\nEdistyspuolueiden yhteistoiminta ja voitto v:n 1904 kunnallisvaalissa.\nSuurlakon vaikutus kunnallispolitikkaan.\n\nd) Tampere säätyvaltiopäivillä: Tampereen ensimmäinen valtiopäivämies\n1800. -- \"Suomen deputatio\" 1808. Tampere Porvoon valtiopäivillä.\n-- Suuri reformiohjelma. Tammikuun valiokuntaa valitsemassa.\nFr. Procopé ja Aadolf Törngren Tammikuun valiokunnassa. --\nValtiopäivämiesvaali 1863. F. w. Frenckell ja Jos. Grönberg. --\nFrenckell porvarissäädyn puhemiehenä 1867. -- Tampere 1870-luvun\nvaltiopäivillä. -- Fr. Procopén valtiollinen toiminta. Liberalistien\nvaikutuksia Tampereella. -- Puolueolojen muutos 1880-luvun alussa.\n-- Valtiollinen vaali Tampereella 1881. Vaali uudistetaan. Procopén\nitseäänestysjuttu. Suomenmielisiä syytetään sosialismista. Kuvernöörin\npäätös sosialistisesta puolueesta. -- V:n 1885 valtiopäiväin\nvalmistukset Tampereella. Vehkeilyjä ja vaalikokouksia. Sekalistan\nvoitto. Valtiopäivämiesevästyksiä. -- Suomenmielisten voitto v:n\n1888 valtiopäiväin vaalissa. -- 1890-luvun valtiolliset vaalit.\n-- Suomalainen puolue valtiollisen valtansa kukkulalla. -- Uusia\nvaltiollisia tapoja. -- Sekavia vaaleja ja odottamattomia tuloksia. --\nSäätyeduskunnan loppu.\n\ne) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta: Äänioikeus \"porvariston\"\naikana. -- V:n 1869 valtiopäiväjärjestys ja sen muutokset. -- Tampereen\nvaalijärjestys v:lta 1871. 10 äänen ylin raja. Taantumus 25 ääneen.\nSenaatti ei vahvista Tampereen äänirajoitusta. Rajaton ääniasteikko.\n-- Äänirajoitustaistelu alkaa. \"Tampereen juttu\" 1882--1884. Äänimäärä\nrajoitettu 25:ksi. Jälkilaskuja. -- Uusi äänialennusliike. 10 äänen\nohjelma. \"Aamulehden\" ja \"Tampereen Sanomain\" kanta. Ruotsinmielisten\njarrutus valtiopäivillä. -- 10 äänen rajoitus Tampereella 1895.\n-- Yleisen äänioikeuden liike. Tampereen työväen osuus siinä.\nMielenosoituksia ja puoluekokouksia. -- Kahden äänen raja Tampereella\n1902. Vanhan järjestelmän kukistus.\n\nLoppukatsaus: Varhempain puoluetaistelujen luonne. -- Sortovuodet ja\nsuurlakko Tampereella.\n\n\na) Kahdeksankymmenluvulla.\n\nItämaisesta sodasta alkaneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen\nuudistumiskauden parina ensimmäisenä vuosikymmenenä ruotsalainen\nvirkamies- ja sivistysluokka johti kenenkään häiritsemättä\nkansamme julkista yhteiselämää. Kuinka suuret tämän luokan ansiot\nvaltion ulkonaisen hoidon alalla lienevät olleetkaan, suomalaisen\nkansanenemmistön pyrinnöille ei tuo vieras johto ollut suotuisa.\n\nAjan yleinen herätys sai suomalaisetkin kansanluokat jalkeille,\navasi niillekin kehitysmahdollisuuksia, kutsui niitäkin vapauteen\nja toimintaan. Aluksi suomalainen liike supistui vain kirjallisiin\nharrastuksiin, koulujen perustamiseen, suomenkielen käytännön\nlevittämiseen ja muuhun sellaiseen rauhalliseen sivistystyöhön. Mutta\nluonnollisesti oli suomalaisen kansanenemmistön liike, voimainsa\nvartuttua, etenevä tältä kannalta, siirtyvä levosta hyökkäykseen,\nlaajentuva sivistyselämän aloilta yhteiskunnan ja valtion aloille.\nSellainen on kehityksen laki. Ruotsalaisen valtaluokan menettelystä\nkumminkin suuresti riippui, minkä muodon taistelu oli saava ja mille\nkannalle uusi liike oli asettuva maan johtavia luokkia kohtaan.\n\nValitettavasti nuo valtaluokat, taantumusmieliset ja ylenmäärin\nitsetietoiset byrokratit etupäässä, huonosti ymmärsivät ajan\nmerkkejä. Suomalaisia pyrintöjä vastustettiin kaikkialla, missä\nsuinkin taidettiin; jokainen suomalaisen sivistyksen edistysaskel\nmerkittiin yleisen sivistystason alenemiseksi; suomenkielen virallista\nkäyttämistä lupaavat asetukset saatiin toisilla asetuksilla raukeamaan\ntyhjiin; valtiollisessa ja vasta-alkaneessa kunnallisessa toiminnassa\nsyrjäytettiin suomalaisia järjestelmällisesti. Seitsenkymmenluvulla\npuolueolot olivat siitä syystä jo varsin kireät. Vaikka suomalaisuuden\nlopullisesta voitosta vielä tuskin rohjettiin uneksiakaan, niin oli\nselvinnyt ainakin se, että maamme kieliryhmät ja yhteiskuntaluokat\nnyt seisoivat vihamielisinä toisiansa vastassa. Samoin oli selvinnyt\nsekin, ettei liberalisella laastilla enään voitu täyttää valtiollisen\nrakennuksen ammottavia halkeamia, vaan että vanha rakennus oli\nperustuksiaan myöten hajotettava ja uusi sen sijaan rakennettava.\n\nKahdeksankymmenluvun alkaessa tapaamme suomalaisen liikkeen kaikkialla\ntaistelurintamassa. Sovinnon sanoilla ei enään ollut kaikua. Vanhat\nvahdit siirtyivät vähitellen pois, ja uutta väkeä tuli sijaan. Jos\nei vastustajia oltu ennen tarkoin tunnettu, niin nyt ei heistä voitu\nerehtyä: niitä olivat ruotsalainen virkavalta ja viikinkileiri. Oli\nennenkin taisteltu, tehty pyyntöjä ja anomuksia suomenkielen ja\nsuomalaisten koulujen puolesta. Mutta nyt ei pyydetty enään armopaloja,\nnyt vaadittiin suomalaiselle kansalle sille kuuluvia oikeuksia,\nhyökättiin, kun ei muu auttanut, itse hallituksenkin kimppuun. Syntyi\nsuomalainen vastustuspuolue, ensimmäinen varsinainen oppositio\nvaltiollisessa historiassamme, käännettä merkitsevä valtiollisissa\nvaiheissamme.\n\nNe olivat kielikysymyksen kuumia päiviä, jolloin suomenkieli\nväkirynnäköllä valloitti itselleen virallisen kielen arvon ja aseman.\nMutta suomalainen liike ei tyytynyt ainoastaan tähän vähäiseen\nkielelliseen voittoon. Se tähtäsi paljon korkeammalle. Vastustaja tosin\noli ylivoimainen ja voitto vielä kaukana. Siitä huolimatta taisteltiin\ninnolla ja urheudella. Ei vallan, vaan oikeuden vuoksi. Aatteen\ninnostamina taistelivat puhtaan lippunsa ympärillä kahdeksankymmenluvun\nsuomenmieliset. Siksi heitä on pidetty suomalaisuuden sankareina ja\nkahdeksankymmenlukua suomalaisuuden suurena vuosikymmenenä.\n\nKaikkialla, missä suomalaisia sydämiä sykki, yhdyttiin intomielin\ntähän vapauttavaan ja kohottavaan taisteluun; kaikille aloille, missä\nsuomalaisuudella oli menestymisen mahdollisuutta, taistelu levisi. Vaan\nmissäpä tarjoutui suomalaisille pyrinnöille parempia mahdollisuuksia\nkuin Tampereella, missä olivat ruotsalaisuuden perustukset heikommat,\nmissä suomalaisuuden toukomaat paremmat kuin täällä suomalaisuudenkin\nvapaakaupungissa, jossa kansalliset \"maisterit\" johtivat kiitollista ja\nuskollista työkansaa. Kahdeksankymmenluku oli täälläkin suomalaisuuden\nsuuri vuosikymmen. Se oli täynnä suomalaisuuden synnyttämää\npuolue-elämää ja vaalitaisteluja. Taistelu oli täälläkin sitkeätä ja\npitkällistä, sillä suomalaisen liikkeen vastukset eivät täälläkään\nolleet niin heikot eivätkä voitot niin helposti saatavat kuin luulisi.\nTaistelukuvat eivät aina meitä viehätä: liian kiihkeänä rajupäänä\nusein myrsky riehui, surkea eripuraisuus joskus kalvoi suomalaisten\nomia rivejä. Mutta se oli kokonaisuudessaan sittenkin virkistävää\nja rohkaisevaa elämää, ja sen melustakin selvästi kuulemme yhteisen\nedistyksen askeleita ja yhteissydämen tykytystä.\n\nEmme voi tarkemmin osoittaa, mitkä erityiset seikat tai tapaukset\nsaivat aikaan liberalien ja suomenmielisten pesäeron Tampereella.\nUuden suunnan alkumerkkinä pidetään _Aamulehden_ perustamista v. 1881,\njoka lehti seuraavina vuosina oli Tampereen \"fennojen\" varsinainen\näänenkannattaja. Sen syntymisestä on kerrottu seuraavia seikkoja. J.\nW. Snellmanin täyttäessä toukokuun 12 p. 1881 seitsemänkymmentäviisi\nvuotta, sähkölennätinpäällikkö, maist. F. W. Jalander, kauppias\nC. W. Åkerlund ja tehtailija A. Vuorinen kävivät lähetystönä\nviemässä kunniavanhukselle 56 tamperelaisen allekirjoittaman\nonnitteluadressin. Tästä käynnistä ja adressista \"Tampereen Sanomat\"\nolivat ottaneet aihetta puhuakseen suomenmielisten liian kiihkeistä\npuolueharrastuksista. Tampereen suomenkielisissä ja eritoten\nmainituissa lähetystön jäsenissä oli tämmöinen puhe herättänyt niin\nsuurta närkästystä, että he päättivät perustaa uuden sanomalehden, joka\nasettuisi jyrkemmälle kannalle kansallisuusasiassa.\n\nNäin asiain kulkua on Tampereella muisteltu. Tampereen Sanomain\nmoititusta käytöksestä olemme kumminkin havainneet sen ainoan\njäljen, että kun lehdessä kerrottiin lähetystön edustavan Tampereen\nvirkamiehiä, kauppiaita ja tehtailijoita, \"latoja\" siihen heitti sen\npisteliään huomautuksen, etteivät kaupungin virkamiehet ja tehtailijat\nolleet valtuuttaneet lähetystöä puolestansa puhumaan. Sopimattomasta\nhuomautuksestansa \"latoja\" sai ansaitun kurituksen erityisessä\n\"jälkitilissä\". Omasta puolestaan Tampereen Sanomat ottivat mitä\nhartaimmin osaa ylistetyn kansallissankarin riemujuhlaan. Eikähän\ntoisin voinut ollakaan, koska päivän viettämisessä oli mukana Tampereen\nkoko suomalainen väestö; tehtaalaisetkin, Tampereen Sanomain hyvät\nystävät, lähettivät kunniavanhukselle sähkösanomia, paperitehtaalaiset\n18, pellava- ja puuvillatehtaalaiset 258 henkilön allekirjoittaman.\nEdellä kerrotut uuden lehden perustamisen syyt tuntuvat senvuoksi\nverraten pieniltä ja personallisilta.\n\nMutta oli muita syitä, jotka pakottivat Tampereen suomenmielisiä\nryhtymään entistä tarmokkaampaan toimintaan kansallisuusasiassa. Vähän\njälkeen Snellmanin juhlan Tampereen fennot saivat kouluanomukseensa\nsenaatin hylkäävän päätöksen, jossa julistettiin, ettei anomuksen\ntekijöillä ollut niitä ominaisuuksia, jotka antaisivat luotettavia\ntakeita aiotun suomalaisen yksityislukion perustamisesta.\nRuotsinmielisten täydellinen voitto Tampereella vuoden lopussa\ntoimitetussa uudistetussa valtiopäivämiesvaalissa oli toinen\nkaupungin suomalaisia ärsyttävä tapaus. Tampereen Sanomain ikuiset\nsaarnat veljellisyydestä ja kehoitukset yksimielisyyteen eivät enään\ntyydyttäneet ketään. Kaivattiin jo äänenkannattajaa, joka kerran\npuhaltaisi toistakin torvea. Vanhat Tampereen Sanomat katselivat\nasioita liiaksi paikkakunnalliselta kannalta voidakseen ymmärtää\noman kylän näköpiiriä laajempaa kielipolitikkaa, jotapaitsi lehti\nyksityisenä liikeyrityksenä sopi paremmin yleisten kansallisten\nrientojen rauhalliseksi palvelijaksi kuin uuden puolueen sotatorveksi.\n\nSellaisten olojen vallitessa perustettiin Aamulehti, vaikkapa\nerityisemmät seikat lienevätkin määränneet sen syntymähetken ja\nkasteentodistajat. Uuden lehden puuhaajista mainittakoon paitsi\nSnellman-lähetystön jäseniä, maist. F. E. Jernberg, kauppias A. F.\nLindstedt ja asioitsija J. W. Hirvonen. Näytenumero ilmestyi 3 p.\njouluk. Helsingissä painettuna. \"Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön\" oma\npaino saatiin kuntoon ennen vuoden loppua ja seuraavan vuoden (1882)\nalusta alkoi Aamulehti säännöllisesti ilmestyä kahdesti viikossa.\n\nVarsinaisesti uutta tässä tulokkaassa oli ainoastaan se päättäväisyys\nja tarmo, millä se rupesi taistelemaan ruotsalaisuutta vastaan. Kun\nTampereen Sanomatkin nyt täydellisesti yhtyivät uuteen suuntaan, ei\nsen ja Aamulehden välillä syntynyt mitään jyrkkää periaatteellista\ntaistelua, vaan työskentelivät lehdet kauan aikaa veljellisessä sovussa\ntoistensa rinnalla. Oikeastaan ne vain täydensivät toisiaan: Aamulehti\noli yleisen kansallismielisen politikan ajaja Tampereella, Tampereen\nSanomat taas suuremmalla kokemuksella ja harrastuksella edustivat\nTampereen erityisiä pyrkimyksiä, kunnallishallinnon kehittämistä ja\nyhteiskunnallista kansanvaltaisuutta. On omituista huomata, miten\nsuurta heikkoutta tuo kansallisuuden voimakas lähetyssaarnaaja\nAamulehti osoitti paikallispolitisissa kysymyksissä; ensi aluksi\nsenkin palstat olivat auki ruotsinkielisille ilmoituksille, ja\nkunnallisvaaleissa sen suuri rohkeus kutistui arveluttavasti, kun\noli käytävä taistelemaan omia viikinki- ja liberalisuuruuksia\nvastaan; yhteiskunnallisissa asioissa lehti oli melkeinpä\nenemmän vanhoillisuuden kuin edistyksen äänenkannattaja. Lehden\nensimmäisen päätoimittajan F. W. Jalanderin raskas ja mutkikas,\nfilosofisiin ongelmiin mielellään poikkeava kirjoitustapa ei ollut\nomiaan viehättämään suurempaa lukijakuntaa. Kuitenkin Tampereen\nsuomenmielisten yhteisen toiminnan johto joutui pian Aamulehden\npiirin haltuun ja vähitellen lehti kotiutui tamperelaiseen\nympäristöönsä ja alkoi itsenäisemmin esiintyä kunnallispolitisissakin\nasioissa. _Kaarle Viljakaisen_ tultua v:n 1884 alusta Aamulehden\npäätoimittajaksi maist. Jalanderin jälkeen lehti kääntyi ratkaisevasti\nkäytännöllisempään suomalaisuuteen ja kansanvaltaisuuteen päin, ja\nAamulehteä voitiin siitä pitäin katsoa Tampereen suomalaisen väestön\npää-äänenkannattajaksi.\n\nPaitsi uutta sanomalehteä syntyi Tampereen suomenmielisten keskuudessa\nkahdeksankymmenluvun alussa toinenkin yhdistävä ja järjestävä laitos:\n\"Tampereen Suomalainen Seura\". Tällainen seura päätettiin perustaa\n30 p. lokak. 1882 pidetyssä kokouksessa ja seuraavan vuoden alussa\nseuran säännöt saivat vahvistuksen. Sääntöjensä mukaan oli seuran\ntarkoituksena tarjota jäsenilleen tilaisuutta seuraelämään ja\najatustenvaihtoon, jotavarten seura aikoi hankkia oman huoneuston ja\npitää sanomalehtiä ja ravintolaliikettä. Ehdotukset uusien jäsenien\nottamisesta tuli johtokunnan esittää seuralle \"lausumalla tai\nlausumatta puoltosanansa heidän suhteensa\". Varsinaisia kokouksia\noli määrä pitää kerta viikossa. Jäsenmaksu oli määrätty vähintään 12\nja enintään 20 markaksi vuodessa. Tampereen suomalainen seura alkoi\nvarsinaisen toimintansa 29 p. maalisk. 1883, jolloin seuralle valittiin\njohtokunta; sen puheenjohtajaksi tuli rehtori K. B. Wenell. Oman\nhuoneuston seura vuokrasi räätäli Sileniuksen talosta.\n\nSuomalainen seura vietti ensi aikoinaan sekä politisesti että\nseurallisesti vilkasta elämää; seuran keskuudessa oli varsinainen\nlaulukuntakin. Snellmanin päivänä, 12 p. toukok. 1884 suomalainen seura\nkaikessa sovussa vietti vuosijuhlaansa Joselinin ulkoravintolassa.\nMutta saman vuoden lokakuussa tapahtuneen valtiopäivämiesvaalin\njohdosta syntyi seurassa eripuraisuutta, muutamain seuran jäsenten\nomavaltaisuuden kun arveltiin aiheuttaneen sen, että kaupungin\nedustajaksi tuli valituksi muudan ruotsikkokin. \"Asiasta nostettiin\n-- siitä A. Dahlberg (Alhovuori) kertoo -- seurassa jupakka, jossa\nyksimielisyyden rikkojain menettelyä ankarasti arvosteltiin; jyrkimmät\nvaativat heidän erottamistaankin, joka sentään ei tapahtunut.\nSeurauksena oli kuitenkin se, että useat seuran jäsenet perustivat\nalussa vuotta 1885 suomalaisen sanomalehtiseuran, joka ensi aikomaan\nkäytti kokousilmoituksissaan kirjaimia S.S.S. Suomalainen seura lopetti\nnimellisestikin olemassaolonsa siinä muodossa, joka sille alkujaan\nannettiin. Sen sijaan perustettiin kuitenkin heti toinen, joka ei enää\npuuttunut vaivalloisiin ja riitaa herättäviin vaaliasioihin ollenkaan\neikä muihinkaan vakaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen sijaan\nse harrasti seuraelämää ja pani ahkerasti toimeen huvitilaisuuksia.\nPolitikoitsijat siirtyivät viettämään omaa yhdyselämäänsä, vaikka\nheistäkin miltei kaikki kuitenkin lienevät kuuluneet uuteen\nsuomalaiseen seuraan.\"\n\nSanomalehtiseuran toiminnasta Alhovuori antaa seuraavan eloisan\nkuvauksen. \"Vuoden 1885 loppuun tavataan S.S.S:n kokousilmoituksia\nahkeraan sanomalehdissä, mutta sitte ne tykkänään loppuvat. Syynä\nlienee ollut, ettei sillä ollut minkäänlaisia sääntöjä eikä se siis\nmielestään voinut korporatsioonina vakinaisesti esiintyä. Sen toiminta\nsupistui etupäässä vaaliasioiden järjestämiseen ja yleisten kokousten\npitoon. Asuntona sillä oli pari huonetta jossakin ravintolassa,\naluksi Seurahuoneessa, sitten Lindroosilla ja viimeksi Grönqvistin\nSuomi-nimisessä ravintolassa. Vaalihommissakaan ei sanomalehtiseura\nnimellään esiintynyt. Tavallisimmin kutsui se kiertokirjeillä\nlukuisamman yksityisen kokouksen tärkeimmistä kunnallisista asioista\nkeskustelemaan. Joskus valittiin tämmöisissä kokouksissa 24-henkinen\nvaalikomitea, johon käsityöläisistä, kauppiaista ja palkannauttijoista\nmäärättiin 8 jäsentä kustakin ryhmästä. Joskus lienee sanomalehtiseura\nitsekin tämmöisen komitean asettanut. -- Sanomalehtiseuraan otettiin\ntosin tuon tuostakin uusia jäseniä ja sen jäsenmaksu lienee enimmäkseen\nollut 5 markkaa, mutta siitä huolimatta pysyi sen jäsenluku jotenkin\nvähäisenä. Syynä siihen oli huoneiston pienuus, ja ympäröivä levoton\nravintolaelämäkin varmaan esti monen seuraan yhtymästä.\"\n\nSuomalaisen puolueen nopea järjestyminen Tampereella sekä sen\nmuuttunut esiintymistapa ruotsinmielisiä vastaan pakottivat\nmyöskin ruotsalaisuuden ystäviä kokoamaan ja järjestämään rivinsä\nTampereella. Kesäkuun lopussa 1882 alkoi Tampereella säännöllisesti\nilmestyä ruotsinkielinen viikkolehti _Tammerfors Aftonblad_. Lehti,\njonka varsinaisena johtajana ja kirjoittajana oli kanslianeuvos\nA. Liljenstrand, ilmoitti edustavansa \"puolueetonta kantaa\nkielikysymyksessä\", mutta pian näkyi, että tämä puolueettomuus oli\nsulimmassa sovinnossa puhtaan viikinkiläisyyden kanssa. Lopummalla\nvuotta Tampereen ruotsikot ryhtyivät vielä uhkaavampiin toimiin,\nperustivat takausyhdistyksen, jonka tarkoituksena oli ruveta seuraavan\nvuoden alusta kaupungissa julkaisemaan \"tosi-isänmaallisessa hengessä\ntoimitettua suomenkielistä kansanlehteä\". Kirjakauppias E. Hagelberg\nsuostui takausyhdistykselle mainittua tarkoitusta varten luovuttamaan\nomistamansa Tampereen Sanomat, mutta peräytyi myöhemmin sopimuksesta.\nSuomenkielisen kansanlehden puuhaajat päättivät senvuoksi perustaa\naivan uuden sanomalehden ja kirjapainon, ja v:n 1883 alusta rupesikin\n\"Garantiförening'in\" (Takausyhdistyksen) kirjapainosta kolmasti\nviikossa ilmestymään \"Tammerfors Aftonbladin\" kaksoisveli _Tampere_\nmaist. A. B. Lindholmin toimittamana.\n\nVaikka kaikesta päättäen Tampereen ruotsinmielisen puolueen keskuudessa\nensi esiintymisestä saakka vallitsi suuri yksimielisyys, perustettiin\npuolueen lujemmaksi yhteenliittymiseksi vielä uusi seurakin, \"Tampereen\nkonservationiklubi\", jonka v. 1884 laaditut säännöt saivat vahvistuksen\nseuraavana vuonna.\n\nNäin Tampereella kahdeksankymmenluvun alkuvuosina puolueet järjestyivät\ntoisiansa vastaan. Liberalit olivat vähitellen hävinneet näyttämöltä.\nPormestari Fr. Procopé, joka v. 1880 allekirjoituksellaan oli\nvahvistanut liberalisen puolueen kuuluisan ohjelman, oli parin\nvuoden päästä Tampereen ruotsalaisen puolueen johtomiehiä. Se oli\nikäänkuin vanhan sovinnon ajan virallinen loppu. Entisten sopuisain,\nhyväätarkoittavain henkilöiden sijalla seisoi nyt näyttämöllä\njärjestyneitä ryhmiä, jotka eivät tunteneet mieskohtaisia tunteita ja\njoiden asianajajat eivät enään toimineet yksinomaan oman harkintansa,\nvaan puolueittensa määrättyjen, pysyväin ohjelmain mukaan. Yleiseltä\nkannalta katsoen tuo puolueiden järjestyminen, tuo lehtien ja klubien\nsyntyminen siten merkitsi vanhan politikan loppua ja yhteiskunnallisen\nkehityksen kohoamista entistä kehittyneemmälle kannalle.\n\nKun nyt käännymme tarkastamaan puolue-elämän aaltoilua\nkahdeksankymmenluvun Tampereella, niin kiintyy huomiomme ensiksi\njokavuotisiin kunnallisiin vaaleihin. Äänivaltaisten yleistä osanottoa\nnäihin vaaleihin esittävät seuraavat numerotiedot, jotka ilmoittavat\nkussakin vaalissa saavutetun suurimman äänten ja äänestäjäin luvun:\n\n    vaali-   suurin ääni-   äänes-   vaali-   suurin ääni-   äänes-\n    vuosi       määrä       täjiä    vuosi      määrä        täjiä\n\n    1879        1 722        100     1886       4 731         392\n    1880        1 779        115     1887       4 999         316\n    1881        3 411        275     1888       3 519         252\n    1882        3 200      ei ilm.   1889       4 978         350\n    1883        2 715        205     1890       5 815         430\n    1884        2 364        128     1891       6 202         457\n    1885        4 239      ei ilm.\n\nOsanotto kunnallisvaaleihin oli tämän mukaan kahdeksankymmenluvun\nalkupuoliskolla vielä vanhaan tapaan laimea ja ainoastaan parina vuonna\nentistä vilkkaampi, mutta ei verrattavakaan siihen eloisuuteen, joka\nvallitsi kunnallisvaaleissa main. vuosikymmenen loppupuoliskon kuluessa.\n\nEdellisen vuosikymmenen liberaleilta näkyvät Tampereen puolueet\nperineen sen käsityksen, ettei kunnallisasioita ollut katsottava\nyksinomaan valtiolliselta puoluekannalta, vaan että valtuustoon\noli valittava arvoa nauttivia, kokeneita ja kyvykkäitä henkilöitä\npuoluekarvaan katsomatta. Siitä varmaan johtui Tampereen vaalimiesten\nsitkeä tapa ensi sijassa valita kunnallishallitukseen entisiä\nvaltuusmiehiä, joista monen kunnallinen toimiaika siten pidentyi\nkolmivuosista vuosikymmeniksi. Eri puolueiden ehdokaslistat\nsisälsivät useinkin suurimmaksi osaksi samoja nimiä, jotka tietysti\ntulivat valituiksi suurilla äänimäärillä; ainoastaan pienen luvun\npaikkoja puolueet varasivat omille erikoisehdokkailleen. Varsinaista\nvaalitaistelua käytiin silloin vain muutamasta, usein parista kolmesta\nvaltuusmiespaikasta. Tampereen kunnallisvaalit saivat kaikesta tästä\nhyvin henkilöpolitisen luonteen. Parhaat toiveet päästä kaikkien\npuolueiden yhteiseksi valtuusmiesehdokkaaksi ei ollut aina todellisesti\nkyvykkäimmillä ja ansiokkaimmilla, vaan joskus sellaisillakin\nhenkilöillä, joiden pääasiallisin ansio oli se, etteivät olleet\ntoimineet kenenkään mieltä vastaan, tai joiden arvo riippui heidän\ntaloudellisesta vaikutuksestaan. Valtuuston omassa piirissä tällainen\nhenkilöiden kunnioitus oli niin suuri, että valtuuston puheenjohtajana\nkauan aikaa toimi mies, josta sanottiin, että hän, \"jos hän on\npuoluemies ollenkaan, ei ainakaan kuulu kaupungin äänivaltaisten\nenemmistöön\".\n\nSilmäänpistävää vaalikiihkoa ilmeni Tampereen kunnallisvaaleissa ensi\nkerran v. 1881. Jo parissa edellisessä vaalissa oli suomenmielisillä\nja ruotsinmielisillä ollut omat ehdokaslistansa, mutta suuri osa\nehdokkaista oli silloin ollut yhteisiä eikä muista ehdokkaista syntynyt\nvakavaa taistelua. Myöskin v:n 1881 vaalit näyttivät tulevan varsin\nrauhallisiksi. Julkisuudessa ei vaaleista kuulunut mitään eivätkä\nTampereen Sanomat julkaisseet mitään ehdokaslistaa. Kuitenkin olivat\nnyt puolueiden välit kiristyneet. Suomenmielisten ja ruotsinmielisten\nlistoissa oli ainoastaan kaksi yhteistä nimeä (Fr. Sumelius ja O.\nBlåfield). Vaaliottelu tuli Tampereen oloissa kuulumattoman innokkaaksi\nja päättyi siten, että yhteisten ehdokkaiden lisäksi tuli valituksi\nviisi suomenmielisten ja kolme ruotsinmielisten ehdokasta.\n\nSeuraavan vuoden (1882) vaali oli vielä räikeämpi puoluevaali. Sekä\nsuomenmielisten että ruotsinmielisten ehdokaslistat julaistiin ennen\nvaalia kaupungin sanomalehdissä. Ruotsinmieliset noudattivat jo tällöin\nsitä sittemmin pitämäänsä tapaa, ettei listan laatijoita julkisuudessa\nmainittu. Osanotto tämän vuoden vaaliin oli lähimain yhtä vilkas kuin\nedellisessä vaalissa. Yhdelletoista täytettävälle valtuusmiespaikalle\nvalittiin kaksi yhteistä (tehtailija H. Liljeroos ja kauppias G.\nO. Sumelius), kahdeksan suomenmielisten ja yksi ruotsinmielisten\nehdokasta. Syylläkin siis paikkakunnan ruotsalainen lehti valitti, että\n\"punaiset\"(!) voittivat.\n\nSuomenmieliset alkoivat siitä niin luottaa hyvään vaalionneensa,\nettä v:n 1883 kunnallisvaalien lähestyessä pitivät tarpeettomana\nryhtyä erityisempiin vaalivalmisteluihin. Valituiksi tuli neljä\nyhteistä ehdokasta (L. J. Hammarén, F. E. Jernberg, H. Solin ja E. v.\nBonsdorff), viisi suomenmielisten ja yksi ruotsinmielisten ehdokas.\nMutta edellisiin vaaleihin verraten nämä vaalit olivat huomattavasti\nlaimenneet, mihin ehkä vaikuttivat osaltansa monet muut mainitun vuoden\nlopussa sattuneet kunnalliset kokoukset ja vaalit. Vielä alemmaksi\nvaaliharrastus vaipui v:n 1884 vaaleissa, joissa tuli valituksi neljä\nyhteistä ehdokasta (A. Sommer, A. H. Solin, F. Sumelius ja G. Selin),\nneljä suomenmielisten ja kaksi ruotsinmielisten ehdokasta. Tämä vaali\noli muuten huomattava siitä, että nyt ensi kerran suomenmielisten\nehdokkaat asetettiin yleisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu koolle\nsuomalaisen seuran \"ehdotuksesta\".\n\nTämä valtuustovaali oli viimeinen, missä Tampereen suomalaiset\nesiintyivät jakamattomana kansallismielisenä puolueena yhdellä ainoalla\nehdokaslistalla. Muualla maassa olivat Tampereen suomenmieliset tulleet\ntunnetuiksi toimeliaisuudestaan ja yksimielisyydestään. Nyt tuo kaunis\nyksimielisyys särkyi ja Tampereen suomenmieliset saivat mainetta\nerimielisyydestään.\n\nKahdeksankymmenluvun loppuvuosista tuli erittäin levoton ja sekava aika\nTampereen kunnalliselämän historiassa.\n\nSuomalaisen seuran lakattua politisesta toiminnasta ja suomal.\nsanomalehtiseuran hajottua ei suomenmielisillä ollut mitään pysyvää\npuoluejärjestöä. Tampereen suomenmieliset sanomalehdet eivät kumpikaan\nvoineet koota ympärilleen, kaupungin koko suomalaista valitsijakuntaa.\nVuosikymmenen lopulla alkanut työväenyhdistys ja aikaisemmin perustetut\nraittiusseurat eivät vielä katsoneet kunnallispolitikan kuuluvan\nohjelmaansa. Vanhalle personapolitikalle aukeni taasen vaikutusalaa, ja\nyksityiset ja partiokunnalliset vaalivehkeilyt nousivat pian suureen\nkukoistukseen. Nyt alkaneita vuosia voisi täällä siitä syystä sanoa\nkunnallisen anarkian ajaksi.\n\nNäiden vuosien vaalielämä kaikkine vähäpätöisine piirteineen ei\nitsessään ansaitsisi kertomista. Mutta niissä ilmenee kuitenkin muudan\nmerkittävä seikka. Seuratessa näiden vuosien kunnalliselämää huomaamme\nnäet helposti, että varsinaisena ristiriidan aiheuttajana siinä olivat\nyhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä ja etupäässä väkijuomakysymys,\nmutta vähemmässä määrässä myöskin yleisemmät työväen kysymykset.\nKiintoisa oli tämän ristiriidan ratkaisu. Suomalainen puolue pääsi\nikäväin kokemusten jälkeen uudelleen aseman herraksi, mutta ainoastaan\nluopumalla yksinomaiselta kielipolitiselta kannalta ja asettumalla\nkunnallisvaaleissa kansanvaltaiselle yhteiskuntapolitiselle pohjalle.\nYhdeksänkymmenluvun alkupuolella näemme siten Tampereella aivan\nuudenlaisen puolueryhmityksen: harvinaisen voimakkaan suomalaisen\npuolueen, joka raittiusliikkeeseen ja työväen kannatukseen nojaten\nhallitsee kaupunkia ruotsinmielisten, \"viinapuolueen\" ja muiden\ntyytymättömäni muodostaessa heikon vastustuspuolueen.\n\nEnsimmäiset levottomuuden merkit suomalaisessa puolueessa ilmenivät\nv:n 1885 kunnallisvaaleissa. Maamme valtiollisilla pääpuolueilla oli\nsiihen aikaan tavallista sovinnollisemmat välit. Ehkäpä vaikutti tuo\nesimerkki kehottavasti Tampereen suomenmielisiin, jotka sitäpaitsi\njo ennenkin olivat olleet yhteistoiminnassa vastustajainsa kanssa\näänestämällä kaikissa kunnallisvaaleissa useita yhteisiä ehdokkaita.\nKuinka ollakaan, niin sovinnon ääniä alkoi nyt kuulua täälläkin.\nTampereen Sanomat kirjoittivat sovinnon puolesta kunnallisissa\nvaaleissa ja Aamulehti tunnusti, että vähemmistöllekin oli suotava\nsijaa kunnallisessa eduskunnassa ja että viikingeissäkin oli\nhenkilöitä, jotka osasivat erottaa kunnan asiat ja puolue-edut.\nToiselta puolen rikkui samaan aikaan suomenmielisten puoluekuri. Siitä\noli seuraus, ettei heidän vaali toiminnassaan ollut ei periaatteellista\neikä käytännöllistä johtoa. Suomenmielisten virallisten listan kanssa\nkilpaili vaaleissa kolme, neljä muuta listaa, joita olivat laatineet\n\"suuri joukko äänivaltaisia\", \"suuri joukko suomimielisiä\" sekä\ntietysti ruotsinmieliset. Valituiksi tuli kolme kaikilla listoilla\nollutta ehdokasta (G. O. Sumelius, H. Liljeroos ja J. A.. Pelkonen),\nkaksi suomenmielisten virallisen listan ehdokasta ja viisi muuta;\nkymmenestä valitusta oli neljä tunnettua viikinkiä. Suomenmieliset\nmerkitsivät vaalin tappioksensa ja lukivat sen alkaneen erimielisyyden\nsyyksi.\n\nErimielisyyden aiheista ja luonteesta saamme tarkempaa selkoa seuraavan\nvuoden (1886) tapauksista. Vasta annetun uuden viina-asetuksen\nmukaan tuli mainitun vuoden syksyllä valtuuston järjestettäväksi\n25 % väkevämpäin alkoholijuomain myynti. Paloviinan myynti oli jo\nennestään annettu vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiön haltuun,\nmutta konjakin y.m. poltettujen ja tislattujen väkijuomain kauppa\noli jäänyt yksityisille kauppiaille, joille tämä erioikeutettu\nkonjakkikauppa nähtävästi oli tuottavaa puuhaa. Konjakkikysymyksestä\ntuli nyt äkkiä päivän polttavin kysymys. Valtuustolle annettiin\nraittiudenharrastajain toimesta syntynyt 4 656 kaupunkilaisen\nallekirjoittama joukkoanomus, jossa pyydettiin valtuustoa kerrassaan\nlopettamaan paloviinan ja kaikkien väkiviinajuomain anniskelu\nja vähittäismyynti. Tämän vaatimuksen täyttämistä pitivät monet\nraittiusystävällisetkin valtuusmiehet silloisissa oloissa mahdottomana,\nmutta jyrkimmin joukkoanomusta vastustivat kaupungin kauppiaat, joiden\nmielipiteitä tulkitsi eräs 391 pikkukauppiasluokkaan kuuluvan henkilön\nallekirjoittama ja valtuustolle toimitettu anomus sekä eräs toinen\nviiden suurkauppiaan laatima samanlainen kirjelmä. Kun valtuustossa\nistui kymmenen kauppiasluokan edustajaa sekä lisäksi viinatehtailija,\nniin ei kauppiaiden asialta puuttunut puolta valtuuston seinäin\nsisäpuolellakaan. Pitkäin keskustelujen jälkeen valtuusto päätti\njättää konjakinmyynnin yksityisille kauppiaille, vieläpä niin\nhäikäilemättömässä muodossa, että myyntioikeuksia myönnettiin 14,\nvaikka valtuuston valmistava valiokunta alkuaan oli esittänyt niiden\nvähentämistä viiteen. Asia päätettiin huutoäänestyksellä ja ainoastaan\nA. Vuorinen, joka yksinänsä oli puolustanut 4 656 kaupunkilaisen\nauomusta, pani vastalauseen päätöstä vastaan.\n\nTällainen tulos ei ollut omiansa tyydyttämään kaupungin\nraittiusmielisiä. Toiset taasen panivat ikävällä merkille, että tuskin\nkukistetuksi tulleen virkamiesvallan sijaan oli nyt saatu valtuustoon\nkauppiasvalta. Luottamusta suomenmielisiin johtomiehiin horjutti\nlisäksi heidän liiallinen myöntyväisyytensä konjakkiasiassa.\n\nValtuustovaalien lähetessä ilmestyi kaikenlaisia muitakin\nerimielisyyksiä kaupunkilaisten keskuuteen. Tehtaalaiset eivät\nolleet tyytyväisiä kaupungin varain \"tuhlaukseen\", ja vaativat, että\ntyöväkikin oli saatava edustetuksi valtuustossa. Ilmestyikin erityinen\nehdokaslista, jota sanottiin Kyttälässä asuvan työväestön laatimaksi\n(\"Kyttälän lista\"). Liikemiehet laativat oman listansa, ja kerrottiin,\nettä väkijuomaliikettä uhkaava ahdinko oli saattanut suomenmielisiä ja\nruotsinmielisiä kauppiaita, kielikysymyksestä huolimatta, liittymään\nyhteen. Raittiusväelläkin mainittiin olevan omat ehdokkaansa,\n\"jotka eivät helposti ymmärrettävistä syistä voi olla samat kuin\nliikemiesten\". Lisäksi sitten äänivaltaisten kansallismielisten yleisen\nkokouksen virallinen lista ja ruotsinmielisten lista. Siitä karttui jo\nviisi eri listaa. Tampereen Sanomissa selitettiin, että raittiusasia\nja työväenkysymys \"ovat ryhmittäneet kuntamme jäsenet tykkänänsä\ntoisella tavoin kuin tätä ennen\". Järkkymättä ei tällä kertaa jäänyt\nruotsinmielinenkään puolue, jossa tapahtuneet vaalihankaukset m.m.\nsaivat aikaan Tammerfors Aftonbladin toimittajan vaihdoksen.\n\nYleisen epävarmuuden vallitessa odotettiin joulukuun alussa\nkunnallisvaaleja. Ne kuitenkin lykkäytyivät jouluk. 28 p:ään, joten\neri puolueryhmät saivat vielä harkitsemisen tilaisuutta. Niitä, \"jotka\nharrastavat koko täkäläisen suomalaisen puolueen jälleenliittämistä\nyksimieliseen toimintaan yleisissä asioissa\", kutsuttiin uuteen\nyleiseen vaalikokoukseen. Uusi lista saatiin kokoon ja Aamulehti ja\nTampereen Sanomat sitä uskollisesti suosittelivat. Siitä huolimatta oli\nvaalissa liikkeellä hajoituslistoja suomenmielisten keskuudessa. Vaali\noli tavattoman vilkas ja siinä kävi niin, että valituiksi tuli neljä\nyhteistä ehdokasta (E. v. Bonsdorff, H. Solin, P. Leander ja L. J.\nHammarén), kaksi ruotsinmielisten ja neljä suomenmielisten ehdokasta;\nvalittujen joukossa oli neljä kauppiasta.\n\nV:n 1887 kunnallisvaalit olivat siitä huomattavat, että suomenmielisten\nyleisen kokouksen laatima lista nyt ihmeeksi oli \"puhdas\", ilman\nainoatakaan ruotsinmielistä ehdokasta. Mutta puolueen eheyttä ei voitu\nenään saada aikaan sillä pohjalla. Sen todisti suomenmielisten yleinen\nkokous. Siellä näet luopumalla entisistä tavoista ja ennen kunniassa\npidetystä \"siveellisen voiton\" aatteesta, joka perustui äänestäjäin\nenemmistöön, nyt päätettiin ehdokkaita listalle asetettaessa äänestää\nkunnallisen ääniasteikon mukaan. Äänten enemmistöllä sitten asetettiin\nlistalle m.m. neljä varsinaista kauppiasta, kaikki tunnettuja\nviinapuolueen jäseniä. Vähemmistöläiset olivat jo ennen lähteneet\npois kokouksesta, ja parin päivän kuluttua \"60 valitsijaa\" pani\ntoimeen uuden kokouksen, johon kutsuttiin \"varsinkin työväen luokkaan\nkuuluvia äänivaltaisia, jotta kävisi selville vaalimiesten enemmistön\nmielipiteet\". Tässä uudessa kokouksessa laadittiin lista, joka poikkesi\nsuomenmielisten virallisesta listasta ainoastaan siinä, että G.\nSelinin, K. H. Uittamon ja J. V. Viljasen sijaan oli merkitty nimet\nJ. W. Enqvist, K. Lindberg ja A. Grönberg. Uutta listaa suositeltiin\n\"noin 200 kansallismielisen äänivaltaisen\" listana, mutta kun\ntyöväenyhdistys nimenomaan oli päättänyt olla \"sellaisenaan\" ottamatta\nosaa kunnallisvaaleihin, eivätkä listan ehdokkaat myöskään näytä olleen\nraittiusväen erityisiä ehdokkaita, lienee sitä pidettävä vain yleisenä\ntyytymättömäin listana. Suomenmielisten taholta, sekä Aamulehdessä että\nTampereen Sanomissa, leimattiin puheenaoleva lista ruotsinmieliseksi,\nkoska siihen oli otettu ruotsinmielinen tehtailija ja käsityöläinen.\nErinäisiä muita hajoituslistoja näyttää olleen vaalissa liikkeellä.\nVaalin tulos oli niin aavistamaton kuin olla taitaa. Sellaisista\nehdokkaista, jotka olivat ainoastaan yhdellä listalla, ei tullut\nvalituksi ainoakaan. Kielikannan mukaan oli valituista seitsemän\nsuomen- ja kolme ruotsinmielistä. Suomenmielisten listalta tuli\nvalituksi kuusi, \"noin 200 kansallismielisen\" ehdokkaista kahdeksan,\nmitkä suomenmielisten, mitkä ruotsinmielisten avulla. Valtuuston kanta\nväkijuoma-asiassa ei tämän vaalin kautta muuttunut raittiusmieliseen\nsuuntaan.\n\nV:n 1888 vaalit olivat jälleen selvemmät ja rauhallisemmat. Vaalin\ntulos oli edeltäpäin tiedossa, sillä tällä kertaa olivat suomenmieliset\nja ruotsinmieliset laatineet perin sovinnolliset listat. Ehdokkaista\noli näet kahdeksan yhteistä, joten erimielisyyttä oli ainoastaan\nkahdesta ehdokaspaikasta. Suomenmieliset lausuivat julkisuudessa\nmielihyvänsä siitä, että vastapuolue ottamalla listaansa suomenmielisen\nenemmistön nyt lopullisesti oli myöntänyt luonnolliseksi asiaksi,\nettä supisuomalaisessa Tampereen kaupungissa asiat ovat hoidettavat\nyksinomaisesti suomenkielellä. Yhteisistä ehdokkaista oli kuusi\nsuomen- ja kaksi ruotsinmielistä; heidän lisäkseen tuli valituksi\nyksi suomenmielisten ja yksi ruotsinmielisten ehdokas. Mutta jos\nsovinnollisuus näissä vaaleissa oli suuri, niin osanotto vaaliin oli\nsitä laimeampi; edellisistä vaaleista äänimäärä aleni nyt 1 500 ja\näänestäjäin luku 70.\n\nSeuraaviin, v:n 1889 kunnallisvaaleihin mennessä oli edellisen\nvuoden kaunis sovinto jälleen haihtunut. Kielipolitikan pohjalla ei\ntodellakaan enään voitu kunnallisasioita ratkaista yhteiskunnallisen\nkysymyksen, ensi sijassa väkijuomakysymyksen muodossa, käydessä\nyhä polttavammaksi. Ruotsinmieliset ja kauppiasluokka asettuivat\nratkaisevasti kansanvaltaisuuden tunkeilua vastaan; ne muodostivat\nnyt yhdessä suuren puolueen, jossa ruotsalaisuus, ylimysvaltaisuus\nja kauppiasetu viihtyivät hyvässä sovussa. Suomalainen puolue ei\ntietenkään saattanut yhtyä tuohon liikkeeseen, mutta siltä puuttui\npäättäväisyyttä ja halua, kukaties voimiakin, asettua liittoutuneita\nvastaan. Suomalaisten ehdokaslista oli kielipolitisesti puhdas, mutta\nmuuta selvää väriä ei siinä näkynyt. Seurauksena oli romahdus --\ntäydellinen vaalitappio suomalaiselle puolueelle. Ei ainoakaan sen\nyksin asettamista ehdokkaista tullut valituksi. Sen sijaan ruotsalaisen\nklubin laatima lista kokonaisuudessaan sai loistavan voiton. Kuusi sen\nehdokkaista oli suomenmielistenkin listalla (E. v. Bonsdorff, C. W.\nÅkerlund, P. Leander, F. E. Jernberg, H. Solin ja L. J. Hammarén) ja\nneljä valituista oli viikinkiä.\n\nTampereen Sanomat antoivat tapauksesta seuraavan naulan päähän\nosuvan selityksen: \"Nyt sattuikin niin, että kauppasääty lähes\nkokonaisuudessaan yhtyi ruotsalaisten ehdokaslistaan, vieläpä\nniin, että jättivät syrjälle omatkin kauppaseuran kokouksessa\nasettamansa ehdokkaat. Vaikka onkin myönnettävä, että ruotsalaisten\nlista oli erittäin maltillinen ja suomalaisille edullinen, on tämä\nvaali kuitenkin omiansa kuvaamaan sitä muutosta, mikä paraillaan\ntapahtuu puolueryhmityksessä kaupungissamme. Nyt nimittäin alkaa\ntaistelu kansanvaltaisen suomalaisen puolueen ja sen vastapuolueen\nvälillä, johon vastapuolueeseen on liittynyt, paitsi varsinaisia\nruotsinmielisiä, joukko entisiä suomalaisia, jotka tahtovat ehkäistä\nkansan yhä karttuvaa osanottoa yleisten asiain käsittelyssä.\"\n\nNäiden vuosien suomalaisista tyytymättömistä, jotka suomenmielisinä\nseurasivat myöskin suomalaisen puolueen toimia, A. Alhovuori antaa\nseuraavan lisäkuvauksen: \"Suomenmielisessä puolueessa oli oikein\nvakinainen joukkokunta, lähes kahteenkymmeneen mieheen, joka kunkin\nyleisen kokouksen jälkeen vielä varmemmaksi vakuudeksi kokoontui\njohonkin yksityisasuntoon kaikessa viisaudessa harkitakseen, oliko\nyleinen kokous ehdokkaita asettaessaan ollut ehkä liian jyrkkä. Jos\nniin arveltiin menetellyn, niin joukkokunta, johon kuului pelkkiä\n25 äänen miehiä, etenkin kunnallisissa vaaleissa ryhtyi joko ääniä\nhajoittamaan tai suorastaan vastapuoluetta auttamaankin. Oikein\nikäväkseen saakka saa noiden vuosien Aamulehdestä lukea kirjoituksia,\njoissa milloin sävyisän vakuutuksen, milloin purevan pilkan, milloin\nankaran suorapuheisuuden kautta koetettiin näille leväperäisille\npuoluelaisille teroittaa, mitä puolue-elämä oikeastaan on, -- että\nyhteisissä asioissa ventomielinen tuttavuussuhteiden lukuun ottaminen\non sen puolueen heikontamista, johon kuitenkin tahtoo tulla luetuksi.\"\n\nV:n 1889 tappiosta suomenmieliset saivat täydellisen hyvityksen v:n\n1890 kunnallisvaalissa, jossa nyt vuorostaan suomenmielisten laatima\nlista kokonaisuudessaan pääsi voitolle. Kahdestatoista valitusta\nkahdeksan (G. R. Idman, F. W. Palmroos, A. Poutiainen, A. Sommer, A.\nGrönberg, F. Sumelius ja J. W. Enqvist) oli myöskin ruotsinmielisten\nlistalla; varsinaisia ruotsinmielisiä lienee valituista ollut\nainoastaan yksi tai kaksi. Osanotto vaaliin oli hyvin vilkas;\näänestäjäin ja annettujen äänien luku oli suurempi kuin milloinkaan\nennen.\n\nViimemainitun vaalin kautta kunnallispolitinen elämä alkoi Tampereella\njälleen päästä selvemmille vesille. Suomalainen puolue rupesi taasen\nkeskittymään. Siinä oli tapahtunut silminnähtävä muutos. Pahimmat\nhajoittajat erosivat nyt perältäkin suomalaisesta puolueesta\nsiirtyäkseen pysyväksi kantaväeksi viinapuolueeseen. Toiselta puolen\nvaalitilasto osoitti, että oikea syy suomalaisen puolueen voittoon\noli vähä-äänisten valitsijajoukkojen liittyminen siihen. Se taas oli\nselvästi tulos työväenyhdistyksen perustamisesta ja suomenmielisten\ntässä järjestössä saavuttamasta johtoasemasta.\n\nMainitsimme, kuinka työväki parissa aikaisemmassa vaalissa oli\nosoittanut omintakeisen toiminnan oireita. V:n 1886 vaaleissa esiintyi\nmuiden mukana työväen alotteesta syntynyt \"Kyttälän lista\". Ominaisine\nehdokkaineen (Abr. Jokinen, Tuomo Leander, Kaarlo Renström, H. K.\nUittamo, J. V. Viljanen) tämä lista oli melkoista kansanomaisempi\nkuin suomalaisen puolueen siihen saakka käyttämät listat. Tampereen\nSanomissa ilmaistiin ilmeistä myötätuntoa Kyttälän listaa kohtaan.\n\"Työväestömme on jo -- lehti lausui -- myöskin vähitellen alkanut\nherätä itsetajuntaan ja käsittämään asemaansa yhteiskunnassa. Se on\nalkanut ymmärtää, että silläkin tulisi olla jonkinmoista sanan sijaa\nyhteiskunnallisten asiain ratkaisemisessa, jotka niin läheltä koskevat\nsitäkin ja etenkin sen kukkaroa.\" Sellaiset sanat ja teot olivat siihen\naikaan vielä outoja. Aamulehti kääntyikin erityisessä kirjoituksessa\ntoveriaan vastaan väittäen, ettei voi olla perää siinä, että työkansa\nheti alkaisi itsenäisen toimintansa puolueen hajoittamisella, \"sillä\njos työkansa sen tekisi, osoittaisi se samalla tyytymättömyyttään\ntähänastiseen suomalaisen puolueen toimintaan, jota tyytymättömyyttä\nse ei vielä ole ilmoille tuonut. Samalla pitäisi se ne miehet, jotka\novat edustaneet suomalaista puoluetta yhteisten asiain käyttelemisessä,\nkelvottomina työkansan etuja valvomaan.\" Vaali sitten lykkääntyi ja\nsuomalainen puolue sai miten kuten joukkonsa kootuksi lopullisessa\nvaalissa. Tulos tästä työväen ensimmäisestä napinasta oli se, että\ntästälähin oli suomalaisen puolueen listoilla aina joku tai joitakuita\ntyöväkeä erityisemmin edustavia ehdokkaita entisten virka-, kauppa-\nja teollisuusluokkain edustajain lisänä. Niinpä tuli J. V. Viljanen\nlistalle jo 1886 v:n myöhemmässä vaalissa ja v:n 1887 vaalissa sekä\nhän että H. K. Uittamo ja K. G. Lehtonen olivat suomalaisen puolueen\nlistalla.\n\nViimemainitussa vaalissa oli työväessä kumminkin vielä\ntyytymättömyyttä, mikä johtui valtuuston viinaystävällisestä kannasta\nja samanlaisten taipumusten ilmenemisestä suomalaisessa puolueessa.\nTyytymättömät joutuivat helposti ruotsinmielisten pauloihin. Ainoastaan\nsiten on ymmärrettävää, miten voitiin selittää työväen listaksi tuota\n\"noin 200 kansallismielisen äänivaltaisen\" listaa, josta työväen\nehdokkaat v:lta 1886 oli poistettu ja heidän sijaansa asetettu selviä\nviikinkejä.\n\nTyöväen suhtautuminen näiden vuosien vaaleihin oli omituinen. Taistelu\noli pakottanut puolueet etsimään työväen kannatusta. Ruotsinmieliset\ntoimittivat J. V. Viljasen v. 1889 valtuustoon, suomenmieliset\npitivät Uittamon listallaan v:sta 1887 alkaen, mitä pidettiin suurena\nkansanvaltaisena ansiona. Tampereen Sanomat lausuivat v. 1888, ettei\nole liika vaatimus, että työväki keskuudestaan saisi valtuustoon edes\nyhden varsinaisen edustajan, ja lehti vakuutti, että tämä toivomus\nvuosi vuodelta kasvaa yhä jyrkemmäksi vaatimukseksi. Mutta vaikkapa\nsuomenmielisten lista näin saavuttikin työväen suosiota, ei se\nkuitenkaan saanut suurempia äänestäjäjoukkoja liikkeelle. Ja niin tuli\nv:n 1889 musertava tappio.\n\nApu tuli silloin toisella tavalla. V. 1887 perustettiin Tampereen\ntyöväenyhdistys, joka tuota pikaa muodostui varsinaiseksi\ntyöväenjärjestöksi ja sai suuren vaikutuksen kaupungin työväestöön.\nYhdistys joutui alusta pitäin suomenmielisten johdettavaksi.\nKunnallisiin vaaleihin ei yhdistys ensi vuosinaan puuttunut, joko\nvaatimattomuudesta tai siitä syystä, ettei sen apua luultu tarvittavan.\nMutta v:n 1890 vaalien edellä työväenyhdistys ensi kerran kehoitti\n\"kaikkia äänivaltaisia, mutta etenkin äänioikeutettua työväestöä\nja naisia\", ottamaan osaa sekä koevaaliin että varsinaiseen\nvaltuustovaaliin, mikä päätös silloisissa oloissa luonnollisesti\ntarkoitti sitä, että työväen tuli vaaleissa kannattaa suomenmielisten\nlaatimaa listaa.\n\nNäin Tampereen työväki liittyi suomenmieliseen puolueeseen ja tässä\npuolueessa tapahtui ratkaiseva käännös kunnalliseen kansanvaltaisuuteen\npäin. Tuo suomalaisen puolueen sisällinen muuttuminen oli tärkein tulos\nkahdeksankymmenluvun kunnallispolitisesta kehityksestä.\n\nNe \"fennot\", jotka kahdeksankymmenluvun koittaessa joutuivat Tampereen\nkaupungissa eturintamassa taistelemaan viikinkivaltaa vastaan, olivat\nmonessa kohden toisen hengen lapsia kuin heidän työväenasioissa\npuuhailevat seuraajansa yhdeksänkymmenluvun alussa. Tässä työväen\nhiljaisessa yhteiskunnassa oli koulunkäymättömällä, tyhjästä\nnousseella kauppiasluokalla suureksi osaksi se johtajan asema, mikä\nmuualla tavallisesti oli virkamiehillä sekä perityllä sivistyksellä\nja varallisuudella. Mikäli viimemainittuja aineksia Tampereella oli,\nne liittyivät enimmäkseen ruotsalaiseen puolueeseen. Suomalaisen\npuolueen pääjoukko oli nousukkaista kauppiasluokkaa ja muuta sangen\nporvarillista väkeä, jonka henkiset voimat olivat vähäiset ja\nvarallisuus heikompi kuin kilpailevan puolueen. Mutta suomenmielisten\npuolella oli miesluku, nuoruuden toimihalu ja aatteellisen voiman\npaino. \"Puolueen jäseniä innostutti se tieto, että heidän toimensa\ntarkoitti kaupunkilaisten suurta enemmistöä, jopa koko kansankin\nyhteistä asiaa.\" Ei tahdottu ainoastaan vastustaa kilpailevaa\npuoluetta, vaan luoda jotain uutta. Ensi aluksi henkisellä alalla,\njossa tarve oli suurin. Nuo vanhemmat suomenmieliset olivat ensi\nsijassa kansallisuuden harrastajia, Snellmanin kansallisten aatteiden\nvaatimattomia, mutta uskollisia kannattajia. Heidän harrastuksensa\nja ponnistuksensa keskittyivät luonnollisesti kielikysymykseen\nja koulukysymykseen. Se, mitä he tällä alalla, sekä välittömällä\ntoiminnallaan että valtiollisen suomenmielisen puolueen jäseninä,\nsaivat toimeen, pysyy aina muistettavana.\n\nKunnallisessa elämässä sitävastoin ei ensimmäinen suomalainen puolue\npäässyt milloinkaan oikeaan vireeseen. Kahdeksankymmenluvulla\ntosin tapahtui yleinen kansanvaltaistuminen kunnallisen niinkuin\nmuunkin julkisen yhteiselämän alalla. Alkoi säännöllinen\nohjelmaperäinen puolue-elämä, nousi siveellisen enemmistövallan\nvaatimus entisen yksityisten oikeuksiin ja omaantuntoon rajoittuvan\nyhteiskuntakäsityksen rinnalle, saivat merkitystä sanomalehdet,\nkokoukset, klubit ja yhteiset päätökset. Mutta tässä kaikessa oli\nsittenkin enemmän koreaa kuorta ja muotoa kuin uutta sisällystä.\nUuden ajan vaatteissa kulkivat vanhan ajan ihmiset. Niinpä osoitti\nTampereen suomenmielinen puolue kunnallisissa asioissa vanhoillisuutta\nja heikkoutta, joka oli omituisena vastakohtana puolueen reippaaseen\nkielipolitiseen ja valtiolliseen kansanvaltaisuuteen.\n\nKunnallisasioita -- Aamulehti kertoo -- ei suomalaisessa puolueessa\nkäsitetty. Yleisö oli niistä välinpitämätön. Kunnallispolitinen\ntoiminta jäi pääasiallisesti pienen, G. F. Ahlgrenin y.m. muodostaman\npikkuryhmän haltuun, eikä tämä harvainvaltaisuus paljoakaan vähentynyt\nsiitä, että puolueen ehdokaslistain tekeminen myöhemmin joutui\nsuomalaiselle seuralle. Valtuustossa suomenmieliset jäsenet tyytyivät\nsiihen, että saivat suomenkielen siellä viralliseksi, mutta kaikki\nvaikuttavat asemat ja ratkaisevan johtovallan he kiltisti jättivät\nruotsinmielisille suurmiehille, joiden käsissä olivat pankit ja\nrahavalta.\n\nNäin Aamulehti. Tampereen suomenmielisten menettelyn syvemmät\nsyyt olivat ajan yleisissä yhteiskunnallisissa oloissa.\nKahdeksankymmenluvulla oli kansan suuri enemmistö vielä\nyhteiskunnallisessa horrostilassa. Ainoastaan kansan yläluokat ottivat\nosaa valtiolliseen ja kunnalliseen toimintaan. Yhteiskunnallinen ja\nvaltiollinen valta, joka vielä vähän aikaa sitten oli ollut hallituksen\nja virastojen käsissä, ei voinut suoraa päätä pudota alimpain\nkansankerrosten syliin. Tuskinpa nämä luokat olisivat kyenneetkään\nsellaista valtaa käyttämään. Vain yläluokalla katsottiin olevan uuden\nyhteiskunnan johtoon tarvittavaa älyä ja kykyä, ja yläluokka katsoi\nitseänsä kansan luonnolliseksi holhoojaksi tai puolestapuhujaksi.\nMitään vääryyttä ei sillä katsottu kansalle tapahtuvan; kun ei kansalla\nollut mitään oikeuksia, ei siltä myöskään oltu mitään oikeuksia\nriistetty.\n\nTämä yhteiskunnallinen käsitystapa oli myöskin suomenmielisten. Niin\nlähellä kansan syviä kerroksia kuin suomalaisen puolueen pääosa omalta\nsukuperältään olikin, niin jyrkästi se siitä yhteiskunnallisesti erosi.\nSuomenmielisetkin olivat säätyläisiä ja kuuluivat siihen johtokykyiseen\nvähemmistöön, jonka suuresta merkityksestä heidän lehdissään niin usein\npuhuttiin. Hekin kunnioittivat syvästi suuria veronmaksajia ja näkivät\nheidän suurissa äänimäärissään kaitselmuksen viisaan järjestyksen.\n\nKuitenkin juuri suhtautuminen kansaan erotti suomenmieliset\nruotsinmielisistä. Suomalaisen kansan voima oli maahan kaivettu\naarre, jonka arvon suomenmieliset jo tunsivat. Kun ruotsinmieliset\nsaattoivat katsoa valtansa perityksi, lain ja sivistyksen pyhittämäksi,\neivät suomenmieliset voineet vedota niihin perusteisiin, mutta\nhe johtivat pyrkimyksensä ja vaatimuksensa itse kansasta, ajan\nkansallisuusaatteista. Sillä perustuksella suomenmieliset uskalsivat\nvaatia itselleen kansan luonnollisille edustajille kuuluvia\noikeuksia, ja kansan syvät rivit antoivat siveellistä pontta tälle\nvaatimukselle. Ruotsalainen johtava luokka esti kansallismielisiä\npääsemästä heille kuuluville sijoille. Senvuoksi oli ruotsalainen\njohtava luokka kukistettava; se oli kysymyksen ydin, johon taistelu\nkeskittyi. Suomalaisuuden asia ei siis ollut ratkaistava hankkimalla\nvaltaa yhteiskunnallisesti poljetuille suomalaisille kansanluokille,\nvaan hankkimalla kansalle suomalainen yläluokka, saattamalla kansa\nruotsalaisen johtovallan sijasta seuraamaan suomalaista. Sanalla\nsanoen: suomenmieliset harrastivat kansanvaltaisuutta olematta siltä\nitse kansanvaltaisia myöhemmässä merkityksessä, aivan niinkuin muinoin\nSuomen sivistyneet olivat harrastaneet suomalaisuutta, siltä olematta\nsuomenmielisiä.\n\nEmme siis voi odottaakaan, että Tampereen suomenmielisillä vielä\nkahdeksankymmenluvulla olisi ollut mitään selvää ja pysyvää\nkunnallisohjelmaa. Siinä kohden puolue kauan pysyi vain tilapäisen\nhenkilöpolitikan kannalla. Vaalikokouksissa ei milloinkaan ollut\npuhetta muusta kuin henkilöistä; asiat olivat sivuasioita,\nhenkilöt pääasioita. Koko kunnallinen toiminta hajosi aroiksi\nhenkilökysymyksiksi, ja tuttavuudet, juorupuheet ja muut yhtä\npikkuruiset seikat painoivat kunnalliselämässä usein enemmän kuin\nyhteiskunnan tärkeimmät kysymykset. Kahdeksankymmenluvun kuluessa tässä\nkehityksessä vain vähitellen tapahtui muutos ja seuraavan vuosikymmenen\nalkaessa oli Tampereen koko kunnalliselämä, niinkuin olemme nähneet,\nkääntymässä uusille urille. Kansallisten aatteiden linnalle pyrki\nvastaheränneiden kansanvaltaisia aatteita. Näiden yhteiskunnalliselle\nelämälle niin tärkeiden aatteiden alkujuuria ja vaiheita lähdemme nyt\nseuraamaan. (41)\n\n\nb) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta.\n\nJokavuotisten kunnallisten vaalitaistelujen ohella käytiin Tampereella\nmiespolven ajat sitkeää taistelua kunnallisen äänioikeuden\nkansanvaltaistuttamisen puolesta. Tässä taistelussa on huomattava kaksi\npäähaaraa: (1) taistelu kunnallisen äänivaltaisuuden laajentamisesta ja\n(2) taistelu olevan äänioikeuden jakamisesta (veroäyrin perusteesta).\nKerromme erikseen kummastakin.\n\nKysymys työväen, etupäässä tietysti tehtaalaisten, osallisuudesta\nkaupungin asiain ratkaisuun alkoi työväenkaupungissa kuohuttaa\nmieliä jo ennen varsinaisen kunnallishallinnon alkamista. V.\n1871 työmiehet näkyvät tehneen ensimmäisen turhan yrityksensä\näänioikeuden saavuttamiseksi. Kun näet 2 p. elok. mainittuna vuonna\nkirkonkokouksessa oli tarkastettavana kirkkoneuvoston tekemä\näänestyslista, niin sitä vastaan suuri joukko tehtaalaisia teki\nasiamiehen kautta sen muistutuksen, ettei heidän nimiänsä ollut siinä\nmainittuna. Muutos tehtaalaisten toivomaan suuntaan ei kumminkaan\ntullut kysymykseenkään, sillä anojat katsottiin palkollisiksi,\njoilla kirkollisten asetusten mukaan ei ollut äänestysoikeutta\nkirkonkokouksessa.\n\nKunnallisen äänioikeuden taistelussa on Tampereen tehtaalaisten\nseuraavaa suurta yritystä (vv. 1878--1880) tässä erityisesti\nmuistettava, koska se sielullisen tarkasti kuvaa maassamme silloin\nvallitsevia käsityksiä työväestä ja sen äänioikeudesta ja koska\nsilloin annettu senaatin päätös pitkiksi vuosiksi eteenpäin määräsi\nvallanpitäjäin kannan tässä asiassa.\n\nSyksyllä 1878 esitti 283 Finlaysonin tehtaan työläistä maistraatille\nvaatimuksen päästä käyttämään kunnallista äänioikeutta. Ne perusteet,\njoilla työmiesten -- tai oikeammin heidän asianajajansa, tuomari\nV. Cajanuksen kirjelmässä vaadittiin tehtaalaisille äänioikeutta,\neivät kaikissa kohden käyneet yhteen nykyajan mielipiteiden kanssa.\nEnsinnäkin näet siinä työväen äänioikeutta katsottiin yksinomaan\nveronmaksusta johtuvaksi ja siitä kokonaan riippuvaksi oikeudeksi.\nToiseksi tehtaalaiset katsoivat sen seikan, etteivät he olleet\ntehneet työnantajansa kanssa minkäänlaista työsopimusta, ei pitempi-\neikä lyhempiaikaista, todistukseksi siitä, että he olivat vapaita\ntyöntekijöitä ja etteivät he olleet toisen isäntävallan alaisia\npalkollisia. Tuo jälkimmäinen kohta tuli kuitenkin tehtaalaisten\nkompastuskiveksi. Tampereen valtuusto, jonka mieltä maistraatti\nkuulusteli, selitti keväällä 1879 antamassaan lausunnossa, että\nvoimassa olevan kunnallislain mukaan tehtaalaiset olivat velvollisia\nmaksamaan kunnallismaksuja, mutta että he voimassa olevan v:n 1868\nelinkeinoasetuksen mukaan olivat palkollisiksi katsottavat ja siitä\nsyystä kunnallisen äänioikeutensa menettäneet. Se oli myöskin\nmaistraatin mielipide ja samoin kuvernöörin, joka päätöksellä 18 p:ltä\nelok. 1879 vahvisti maistraatin päätöksen hyljäten tehtaalaisten siitä\ntekemän valituksen.\n\nItsepäiset tehtaalaiset vetosivat asiassa senaattiin. Heitä oli\nvalituksessa mukana 235 äänioikeutetonta veronmaksajaa. Tällä kertaa\noli heillä asianajajana professori A. Liljenstrand, jonka laatima\nvalituskirja kuvaa hyvin taloudellisen vapaamielisyyden kantaa tässä\nkysymyksessä. Hän kääntyi varsinkin sitä maistraatin ja kuvernöörin\nselitystä vastaan, että muka 1868 v:n elinkeinoasetus riistäisi\ntehtaalaisilta äänioikeuden. Viimemainitun asetuksen käyttäminen\nsellaisen mielipiteen tueksi -- Liljenstrand päätteli -- sisältää\nanakronismin. Tämä todistuskappale astui voimaan sellaisena aikana,\njolloin kaikki kaupunkien verokuorma oli yksinomaan porvarien ja\ntalonomistajain kannettavana, eikä se siis millään tavoin voi kelvata\nselittämään niitä erilaisia kaupunkien veroa ja edustusoikeutta\nkoskevia oikeussuhteita, jotka sittemmin v:n 1873 uudistuksen kautta\nastuivat voimaan. Toinen väärä käsitys on samoilla virkakunnilla\nsiinä, että v:n 1868 laki olisi asettanut tehtaalaiset palkollisten\nvertaisiksi tai katsonut heitä sellaisiksi. \"Apulaisista, oppilaista\nja työntekijöistä, jotka palvelevat joko kaupassa, tehtaassa tai\nkäsityössä, tämä asetus sisältää joukon määräyksiä, jotka eivät\nlainkaan sovellu palkollisiin, ja se sanoo, että muissa kohdin, mistä\nerityisiä määräyksiä ei ole annettu, voidaan palkollissääntö ottaa\nvastaavissa kohdin noudatettavaksi. Siitä voidaan sitä vähemmin\ntehdä mitään yleisen samanlaisuuden johtopäätöksiä, kuin mainittu\nsovittaminen asetuksen selvän säännöksen mukaan saa tulla kysymykseen\nainoastaan työnantajan ja heidän apulaistensa eli työntekijäinsä\nkeskinäisissä suhteissa.\"\n\nSamaan tapaan asianajaja koetti selittää, että 1873 v:n kunnallisasetus\npanee veron ja äänioikeuden toisistaan riippuviksi ja ettei asetuksen\n10 § sisällä sitä, että palkolliset ovat veronalaisia, mutta\neivät äänioikeutettuja, vaan päinvastoin, ettei verosta vapailla\npalkollisilla luonnollisestikaan ole kunnallista äänioikeutta. Paras\npaikka valituskirjassa oli kuitenkin se, jossa professori vakuuttaa,\netteivät tehtaalaiset ano \"mitään kunnallista edustusoikeutta\" ja että\nhe suostuvat kyllä pysymään palkollisten asemassa, mutta vain sillä\nehdolla, että heidät vapautetaan kunnallisverojen maksamisesta.\n\nSenaatissa ei tätä lainopillista tulkintaa hyväksytty, vaan keksittiin\nsen kumoamiseksi toinen, todellisempi ja uskottavampi lainselitys.\nEsittelijä (Masalin) sanoi lausuntonsa aluksi, ettei tällaista\nkysymystä ennen ollut esiintynyt ja että se siis oli \"periaatteellinen\nkysymys\". Sitten todisteli hän työmiesten äänioikeutta vastaan tähän\ntapaan:\n\nKunnallisasetuksen mukaan seuraa veronalaisuutta äänivalta. Mutta\ntätä äänioikeutta rajoittavat kunnallisasetuksen 10 §, joka ei anna\näänivaltaa toisen isäntävallan alaisille, ja 12 §, joka rajoittaa\nyksityisen käytettävänä olevan äänimäärän. Näiden säännösten yhteytenä\nnäyttää olevan huolenpito estää sellaista henkilöä, jolla itsellä on\nvain 25 ääntä, riippuvaisten alaistensa kautta vaikuttamasta kunnan\nasioihin. Kun lisäksi otetaan huomioon, että 1868 v:n elinkeinolain 30\n§, joka oli voimassa kuvernöörin valituksenalaista päätöstä annettaessa\nsuo isännälle laillisen isäntävallan apulaisten ja työntekijäin\nyli, niin on kuvernöörillä ollut laillinen syy hyljätä Tampereen\ntehtaalaisten valitukset.\n\nTotta on -- esittelijä jatkaa --, ettei uudessa (v:n 1879)\nelinkeinolaissa ole v:n 1868 asetuksen 30 §:ää. Mutta uuden lain\nhenki, joskaan ei kirjain, edellyttää jatkuvaksi saman tehtailijan ja\nhänen työntekijänsä oikeussuhteen, jota vanhemmissa laissa kutsuttiin\nisäntävallaksi. Uuden elinkeinolain 34 § näet sanoo, että apulaisten,\ntyöntekijäin ja oppilaiden tulee osoittaa isännälleen kunnioitusta,\nuskollisuutta ja tottelevaisuutta. Tehtaalaisia ei siis voida katsoa\nsellaisiksi \"vieraasta vaikutuksesta vapaiksi\", joille kunnallisasetus\nantaa äänioikeuden.\n\nKoska siis tehtaalaisten tuli elinkeinolain 34 §:n mukaan totella\nisäntäänsä ja koska siis vanhain lakien säätämä isäntävalta tässä\ntapauksessa oli olemassa, senaatti harkitsi oikeaksi vahvistaa\nkuvernöörin päätöksen ja kieltää Tampereen tehtaalaisilta kunnallisen\näänioikeuden. Annettu 3 p. maalisk. 1880.\n\nLaki on niinkuin kunakin aikana luetaan. Toiminimi Finlayson ja kumpp.\nvakuutti jo v. 1880, etteivät heidän työntekijänsä olleet heidän\npalkollisiansa. Heidät määrättiin palkollisiksi vastoin isännän\ntahtoakin, jotta laki täytettäisiin. Lainlukijat näkivät tehtaalaisen\nsieluun saakka ja tiesivät, ettei tehtaalaisella ollut vapaata tahtoa.\nKahdeksankymmenluvun virastot ja vallanpitäjät lukivat lakikirjastaan,\nettä kokonaisen suuren veroamaksavan kansanluokan tuli uhrata\nkunnallinen äänioikeutensa, luopua osallisuudestaan sitä mitä lähimmin\nkoskevain asiain ratkaisuun ja siten jäädä melkeinpä ulkopuolelle\njärjestettyä yhteiskuntaa yksinomaan vain siitä syystä, etteivät\nmuutamat herrat joutuisi kiusaukseen väärinkäyttää tuota suureksi\nkuviteltua kunnallista vaikutustaan!\n\nJokseenkin kevyiksi punnittavia ovat ne syyt, joilla v. 1880 Suomen\nteollisuustyöväeltä riistettiin alkeellinenkin kuntalaisoikeus.\n\nJo v. 1880 antamassaan lausunnossa kaupunkien kunnallisasetukseen\ntehtävistä muutoksista Tampereen valtuusto esitti asetuksen 10 §:n\nselventämisen tarpeellisuutta, lausumatta mitään suunnasta, johon\nselventämisen oli mentävä. V:n 1883 lisäyksessä kunnallisasetukseen\nei sellaista selvennystä tapahtunut. Tampereen työkansan kunnallisen\näänioikeuden laajentamisesta oli sitäkin vähemmän toiveita, kun\nmaistraatti nyt oli alkanut pitkällisen jarrutuksensa kaikkia\nsuomalaisia pyrintöjä vastaan.\n\nKysymys tuli kumminkin uudelleen polttavaksi toisella tavoin. V.\n1883 Tampereen kaupunginvouti ryhtyi pellavatehtaalta ulosottamaan\nsiellä v. 1881 työskennelleiden työntekijäin kunnallisverojen rästejä.\nAlioikeus tuomitsi ulosoton päteväksi, mutta hovioikeus tuomitsi\nkaupungin peruuttamaan ulosoton, koska työntekijät eivät olleet otetut\ntehtaan palvelukseen palkollissäännössä määrätyksi ajaksi eivätkä\nmuilla mainitun säännön määräämillä ehdoilla, eikä säännöksiä isännän\nedesvastuusta palvelijansa puolesta siis voitu tähän tapaukseen\nsovelluttaa, ja senaatti tuomiollaan 4 p:ltä helmik. 1885 vahvisti\nhovioikeuden päätöksen.\n\nOli siis nyt olemassa maan ylimpäin tuomioistuinten päätös, etteivät\ntehtaalaiset olleet palkollisia eivätkä siis lakien mukaan työnantajain\nisäntävallan alaisia. Sama mielipide oli levinnyt yhä laajemmalle\nyleisöönkin. V:n 1887 lopussa senvuoksi ruvettiin Tampereella taasen\nperäämään tehtaalaisten kunnallista äänioikeutta. Jutun kuluessa\nantamissaan lausunnoissa sekä kaupungin selitysmiehet että kaupungin\nvaltuusto senaatin oikeusosaston v. 1885 antamaan tuomioon vedoten\npitivät johdonmukaisena, että tehtaalaisille suotaisiin tuo kauan\nkaivattu oikeus. Mutta maistraatti, kuvernööri ja senaatin talousosasto\nkatsoivat v. 1880 annetun edellispäätöksen päteväksi, eivätkä siitä\nluopuneet. \"Sen minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin.\" Finlayson\nja kumpp. sekä pellavatehtaan isännät todistivat, etteivät heidän\ntehtaalaisensa olleet heidän laitoksissansa hengillekirjoitetut ja\nettä työläiset asuivatkin poissa tehtailta. Yhtäkaikki julistettiin\ntehtaalaiset isäntävallan alaisiksi; kuvernööri arveli, että\ntehtaalaiset ovat vain uusi laji palkollisia, jotka palkataan toisin\nkuin muut palvelijat!\n\nKun ei valituksista näyttänyt olevan apua, tamperelaiset\nryhtyivät kauemmaksi tähtääviin toimenpiteisiin. Jo v:n 1885\nvaltiopäiville valituille Tampereen edustajille tehtaalaiset\nlausuivat toivomuksen, että kunnallinen äänioikeus laajennettaisiin.\nValtiopäivätoivomuksissaan v. 1888 Tampereen työväenyhdistys\nyksimielisesti tehdyn päätöksen mukaisesti kehoitti kaupungin edustajia\nsäädyssään tekemään esityksen, että kaupunkien kunnallisasetuksen\nsanat \"ei ole toisen isäntävallan alainen\" kerrassaan poistettaisiin.\nEi siis enään vaadittu kunnallista äänioikeutta tehtaalaisille, vaan\npestatuille vuosipalkollisillekin, niinkuin toivomuksissa nimenomaan\nlausuttiinkin: \"ei Työväenyhdistys arvellut mitään yhteiskunnallista\nvaaraa syntyvän, vaikkapa vuosipalkollistenkin ääni otettaisiin lukuun\nkunnallisasioissa\". Kun näistä toivomuksista ei ollut mitään tuloksia,\nuudistettiin evästys v:n 1891 valtiopäiville lähteville edustajille;\ntällä kertaa kuitenkin jätettiin vuosipalvelijat syrjään ja pyydettiin\nedustajia toimimaan yleensä kunnallisen äänioikeuden laajentamiseksi\nja ääniasteikon alentamiseksi. Toivomukseen yhtyi vaalimiesten kokous,\nja kaupungin edustajat, Lauri Kivekäs etupäässä, lupasivat tehdä asian\nhyväksi voitavansa, niinkuin sitten tekivätkin. Mainitun edustajan ja\nC. W. Åkerlundin valtiopäivillä tekemä esitysehdotus pääsi suopeilla\nsanoilla saatettuna valiokuntaan asti; ja olihan sekin aina askel\neteenpäin, vaikkapa yritys valiokuntaan pysähtyikin.\n\nSeuraavia valtiopäiviä odotellessa koetettiin Tampereella sekä\nvanhoilla että uusilla keinoilla pitää asiaa lämpimänä. V. 1892\nkäsitellessään aiotun yleisen työväenkokouksen asioita Tampereen\ntyöväenyhdistys, otettuaan erityisen komitean avulla selvän, että\nTampereella noin 3/5 kaupungin veroamaksavista asukkaista oli vailla\nkunnallista äänioikeutta, päätti kehoittaa muidenkin seutujen\ntyöväenyhdistyksiä toimimaan työväen kunnallisen äänioikeuden\nlaajentamiseksi sekä kunnallisvaaleissa käytettävän äänimäärän\nalentamiseksi. Kun v:n 1893 alussa kuultiin senaatin ryhtyvän\nkunnallista äänioikeutta koskevan lakiesityksen laatimiseen, Tampereen\ntyöväenyhdistys valitsi erityisen lähetystön -- kirjanpainaja J.\nV. Hellbergin sekä tehtaalaiset E. Lindrothin ja H. Lindroosin\n-- esittämään hallituksen jäsenille jo sietämättömäksi käyneen\nepäkohdan poistamista. Lopulla vuotta Tampereen suomalainen klubi,\njoka nyt alkoi innokkaammin työskennellä uudistuksen hyväksi,\nyhdessä työväenyhdistyksen kanssa pani alkuun valituksen silloisten\nkunnallisvaalien johdosta, ja klubi päätti koota varoja valituksista\njohtuvain kulunkien maksamista varten. Mutta aika ei ollut vielä\ntehnyt vaikutusta hallintovirastoihin, jotka edelleenkin katsoivat\ntehdastyöväkeä \"toisen isäntävallan alaiseksi\".\n\nV:n 1894 valtiopäivillä uudistui entinen toimitus evästyksineen,\nesitysehdotuksineen, puheineen ja -- pannukaakkuineen; jotain kuitenkin\ntaaskin voitettiin, sillä nyt olivat parannuksen puolella kaikki\nsuomenmieliset edustajat, jotka lisäksi olivat ottaneet ohjelmaansa\nkunnallisen äänimäärän rajoittamisen 15 ääneen. Vasta seuraavilla\nvaltiopäivillä (1897) hallitus esitti, että nuo kuuluisat sanat\n\"isäntävallan alainen\" muutettaisiin sanoiksi \"pestattu palkollinen\",\nja valtiopäivät hyväksyivät tämän esityksen, joka tuli laiksi v. 1898.\nJo edellisen vuoden kunnallisvaaleissa Tampereella oli maistraatti\nhyväksynyt kaikki tehtaalaisten äänioikeuden puolesta tehdyt\nmuistutukset äänestysluetteloa vastaan.\n\nParissakymmenessä vuodessa oli siis mielipiteissä tehtaalaisten\nkunnallisesta äänioikeudesta ja muusta yhteiskunnallisesta asemasta\ntapahtunut täydellinen muutos. Tuskin lienee mitään pyrintöä alussa\nvastustettu enemmän kuin tätä, mutta tuskinpa lienee maassamme\nmonikaan laki voimaan astuessaan saanut niin yleistä hyväksymistä\nkuin se. Tampereen työväki oli sitkeällä taistelullaan saavuttanut\nhyvin ansaitun voiton; mutta enemmän kuin saavutetut äänet painoi se\nsiveellisen ja politisen itsetunnon nousu, jonka voitto varmaankin sai\naikaan kaupungin työväessä.\n\nTampereen kunnallisia oloja koskettelee läheltä myöskin se tapa, millä\n_veroäyrin perustetta_ on täällä pidelty.\n\nV:n 1873 kunnallisasetuksen mukaan tuli taksoituslautakunnan arvioida\nkunkin kunnan jäsenen kiinteimistöstä, liikkeestä, palkasta y.m.\njohtuvat tulot ja sen nojalla määrätä itsekunkin \"veroäyrit\", siten\nettä \"vähimmälle tulolle, jota veroitettavaksi katsotaan\", oli\nmäärättävä yksi veroäyri ja suuremmille tuloille veroäyrejä samassa\nsuhteessa (§ 55). Veroäyrin mukaan oli laskettava kunnan jäsenten\näänestysoikeus siten, että yksi veroäyri teki yhden äänen, kaksi\nveroäyriä kaksi, kolme veroäyriä kolme ääntä j.n.e. aina 25 ääneen\nsaakka (§ 12). Näitä määräyksiä muutti 1 p. elok. 1883 annettu asetus,\njossa säädettiin, että se tulomäärä, jonka piti taksoituksessa vastata\nyhtä veroäyriä ja jonka taksoituslautakunta ennen oli saanut vapaasti\nmäärätä, ei saisi olla 200 markkaa pienempi eikä 400 suurempi. Samoin\noli uudessa asetuksessa määräys, että yhtä veroäyriä vastaavat\ntaksoitetut tulot oli vapautettava kunnallisverojen maksusta, kahden ja\nkolmen veroäyrin tuloista oli maksettava yhden veroäyrin vero ja vasta\nneljästä veroäyristä alkaen veroäyrilukua vastaava täysi vero, minkä\nasteikon mukaisesti myöskin kunnallista äänioikeutta oli käytettävä.\n\nNämä näennäisesti vähäpätöiset säännökset ja muutokset koskivat\nvarsin arkaan paikkaan Tampereen yhteiskuntaruumista. Tampereen\nensimmäisten kunnallisten johtomiesten mielipiteitä tässä kohden\nilmaisee valtuuston helmikuun kokouksessa 1875 hyväksymä valmistavan\nvaliokunnan esitys, jossa lausuttiin se ajatus, että kun lain mukaan\nei kukaan saa kunnallisvaaleissa äänestää korkeammalla äänimäärällä\nkuin 25, ei veroäyrin pohjaksi määrättävää tuloerää saisi asettaa\nliian alhaiseksi, \"jotta älyllä ja varallisuudella olisi tilaisuutta\nsaada oikeutettua vaikutusta kunnan hallintoon\". Mutta kun tästä oli\nse paha, että \"sen kautta melkoinen osa työtätekevää luokkaa, kuten\npalveluspiiat ja tehtaantyöntekijättäret pääsisivät kokonaan maksamasta\nveroja kunnalle\", niin esitti valiokunta ja hyväksyi valtuusto, että\nsellaisilta henkilöiltä, joiden tulot eivät nousseet yhtä veroäyriä\nvastaavaan määrään, otettaisiin henkilöllinen vero. Valiokunta tosin\nitsekin myönsi, ettei kunnallisasetus tiennyt mitään sellaisesta\nhenkilöllisestä verosta ja että ehdotettu päätös ei oikein soveltunut\nsiihen periaatteeseen, jonka mukaan velvollisuuksien tuli vastata\noikeuksia, mutta nähtävästi katsottiin esitetty toimenpide sen hädän\nvaatimaksi, joka ei tunne lakia.\n\nTätä laitonta veroa otettiin kaikessa rauhassa useita vuosia, kunnes\n1879 v:n köyhäinhoitoasetus antoi kunnille oikeuden kantaa sentapaista\nhenkilöllistä veroa köyhäinhoidon ylläpitämiseksi.\n\nVeroäyrin pohjaksi taas määrättiin vv. 1876 ja 1877 kumpanakin 400\nmarkkaa. Kahtena seuraavana vuonna oli tämä peruste 300 markkaa. V.\n1880 syttyi veroäyristä ensimmäinen mainittava ottelu, kun toiset\nkuntalaiset kiivaasti vaativat veroäyrin perusteen alentamista,\ntoiset taas jyrkästi sitä vastustivat. Kokemus oli osoittanut, että\nalempaakin veroäyripohjaa käyttäen kunnallisverot jäivät sangen monelta\nmaksajalta suorittamatta. Omistavissa luokissa senvuoksi olikin\nse mielipide yleinen, että köyhät kuntalaiset olisi vapautettava\nkunnallisverojen maksamisesta; sentapaisen lausunnon antoi Tampereen\nvaltuustokin v. 1880. Köyhäin vapauttamiseen kunnallisveroista v:n 1873\nasetuksen määräysten voimassa ollessa ei taas nähty muuta keinoa kuin\nveroäyrinpohjan pitäminen kyllin korkealla.\n\nToiselta puolen puolue-elämän kehittyessä kunnallisen äänioikeuden\nkurssi rupesi Tampereellakin nousemaan ja työtätekevä luokka\ntavoittelemaan tätä oikeutta. Kun äänioikeus riippui veroäyreistä, oli\nsiis saatava työväki säännöllisen kunnallisverotuksen alaiseksi, mikä\nnäytti käyvän laatuun hyvinkin, koska työväkeä kumminkin verotettiin\nja veroäyrinpohjaa voitiin alentaa niin paljon, ettei kunnallisen\näänioikeuden välttämättä tarvinnut tuottaa vähävaraisimmille verojen\nmainittavaa nousemista.\n\nTämän jälkimmäisen mielipiteen puolesta Tampereen Sanomat kävivät\nv:n 1880 alussa innokkaaseen taisteluun, aluksi lehdessä (n:o 3)\nkerrotaan maistraatin esittäneen veroäyrinperusteen korottamista 300\nmarkasta 500 markkaan sillä koristavalla syyllä, että köyhemmät siten\nvapautettaisiin verokuorman kantamisesta ja rikkaammat saisivat maksaa\nheidänkin puolestansa. Sellaista menettelyä ei lehden kansanvaltainen\nkirjoittaja voinut hyväksyä. Hänen mielestään \"piilee esityksessä\nhienonnettua ylihenkisyyttä, joka on vapauttavinaan vähempiä tuloja\nverokuorman raskauttavasta ikeestä ja sälyttää sitä rikkaampien\nhartioille, mutta todellisuudessa veroittaa vähävaraisia yhtä runsaasti\nja sen ohessa alentaa heidän äänilukuansa, vieläpä useoilta tempaa\nkoko äänestysoikeuden kalliin edun pois\". Mainittuaan keinoja,\nmillä veronmaksua voitaisiin tasoittaa, kirjoittaja esitti, että\nvaltuusmiehet antaisivat 300 markan, \"vielä parempi jos 200\", olla\nveroäyrin pohjana. Oman ajatuksensa maistraatin esityksestä lehti\n(n:o 6) ilmoitti sellaisilla sanelmilla kuin: \"ylimyksillä yhtä suuri\nääni-oikeus, mutta alhaisemmilta melkein puoli pois\"; \"verot olkoot\nraskaat, vaan äänestysoikeus aletkoon\". Kokouksessaan 28 p. tammik.\nvaltuusto määräsi 400 markan tulot veroäyrin perusteeksi 14 äänellä 13\nvastaan, jotka siksi tahtoivat 300 markkaa.\n\nTämä tulos antoi Tampereen Sanomille aihetta edelleenkin kosketella\nveroäyrikysymystä. Lehden mielestä oli nyt käynyt \"päivää selvemmäksi,\nettä n.s. 'ylimyspuolue' on muissakin kohdissa kansallismielisistä\neroavainen, eikä ainoastaan usein puheeksi tulleessa kieli-asiassa\".\nLaskelmilla lehti koetti osoittaa, ettei veroäyrin muutos tuottanut\nveronhelpotusta 300 markan tuloisille, joiden vero edellisen vuoden\nolojen mukaan olisi noussut noin 7 markkaan, kun nyt 400 markan\ntuloiset saivat, köyhäinhoitomaksut mukaan lukien, maksaa noin 14\nmarkkaa, ja että ainoastaan 600--700 markan tulot näytti kirvoittavan\nraskaammista maksuista. \"Selvä on, että äänestysoikeus tahdotaan\nvaan pois, eikä suinkaan veroin helpotusta. Ja senhän on eräs puhuja\nosoittanutkin. Hän ilmoitti rohkeasti, että 300 m:n vero-äyriksi\npuoltajain esityksessä kätkeytyy suuri äänivalta työkansalle, jonka\nhän piti vaarallisinta vaarallisimpana, yhteiskunnallisen järjestyksen\nkumoojana. Ajateltakoon esim. -- niin kuului -- jos Kyttälän\nesikaupungin väestö pääsisi äänestys-oikeutta käyttämään, mihin silloin\njoutuisimme?!\" Lehdellä oli säikähtäneelle valtuusmiehelle vastaus,\njoka antaa erinomaisen kunnallissielutieteellisen rävähdyskuvan\nsilloisesta Tampereesta. \"Milloin meillä on\" -- se sanoo -- \"työkansa\nviljellyt ääni-oikeuttansa? Ylimyskunta on sitä saanut yksinomaisesti\nharjoittaa -- jos tuohon on heikosti alhaisempi porvaristo sekaantunut.\nJa mahtavampain käsissä se nykyäänkin on ja tulee epäilemättä sillä\ntavalla kauan pysymään. Käyttäkööt vaan sen yhteiseksi hyväksi, eikä\npuolueellisen asemansa vahvistukseksi, niin olot kyllä sopusuuntaisesti\nedistyvät... Mutta jos työkansa ei saa liikkua muutoin kuin raskaat\nverot hartioilla ja kuitenkin kunnallisiin asioihin ja rientoihin osaa\nottamatta, syyttäkööt silloin itseään jos joskus saavat ankarampaa\nvastarintaa tuntea. Vapaus, tasa-arvoisuus, veljellisyys -- eikä sorto\nja halveksuminen -- se on aikamme suuri ja jalo tehtävä ja se meidätkin\nkoroittaa kansain lukuun.\"\n\nTampereen Sanomain kanta oli jokseenkin lähellä sitä Tampereella\nsuosittua liberalista kansanvaltaa, joka halusi kansan vapauttamista\nylimysvallan kukistumatta. Silloisten fennomanien kanta kunnallisissa\nkysymyksissä oli yksinkertaisempi: he olivat joko rehellisiä\nylimysvallan kannattajia tai, poikkeuksittain, sen selviä vastustajia.\nJo Tampereen Sanomain 11 n:ossa esiintyi O. Borg täydellä nimellään\nvaltuuston kannan puolustajana ilmaisten olevansa se henkilö, jonka\nmielipiteiden kimppuun lehti oli etupäässä hyökännyt. Hän sanoo\nkatsovansa \"sivistymättömän ja köyhimmän väestön vallan eli mitä\nmuukalaisella kielellä demagogiaksi sanotaan sekä kunnallisissa että\nvaltiollisissa oloissa vaaralliseksi\" ja tulevansa aina \"vastustamaan\ndemagogiaa ja demagogeja\". Ne pääsyyt, jotka olivat häneen vaikuttaneet\nasiaa ratkaistaessa, \"oli köyhän kansan helpoitus rasituksista ja\nmyöskin äänivallan pysäyttäminen kohtuullisten rajojen sisällä, sillä\nmuutoin olisin minä yhtynyt niitten mielipiteisiin, jotka tahtoivat\nperusteen koroittamista 500 m.v.\" Ei ollut vaikea hänen laskelmilla\nosoittaa, että veroäyrinperusteen ylennys 400 markkaan helpotti\n\"köyhäin\" verokuormaa. Lehti siihen vastasi, että veronhelpotusta olisi\nsopivammin voinut myöntää köyhäinhoitomaksuista kuin äänioikeudesta,\nja huomautti, kuinka turhaa oli peljätä, että \"kyttäläiset tai saman\narvoiset kaupunkilaiset valtaan päästyänsä olisivat kunnallisen\njärjestyksen häiritsijöitä\". Työväenvaltaan on meikäläisissä oloissa\nvielä pitkä matka. \"Esim. kaupungeissamme ei ole yritettykään sanan\ntäydessä merkityksessä olevia työmiehiä hallintovirkoihin koroittaa.\nEi niitä ole ainoatakaan valtuusmiehistössä, ei takseeraus- tai\ntarkastuslautakunnissa. On tosin -- jopa muistuu mieleemme --\npalovartioina!...\"\n\nVuoden lopulla Tampereen Sanomat vielä palasivat asiaan, koettaen\nnyt erityisesti osoittaa, kuinka ankarasti vähätuloisia verotettiin\nsuurituloisempiin verraten, ja esittäen köyhäinhoitomaksun vähentämistä\nsekä veroäyrin perusteen alentamista 200 markkaan, koska taksoitus\nsiten kävisi helpommaksi, tasaisemmaksi ja \"vähäpalkkainen työkansa\nkoroitettaisiin kunnallislain mukaan äänestys-oikeutta käyttäväksi\nkansalaiseksi\". Köyhimpäin veronmaksajain kuorman keventämiseksi\nolisi kumminkin 200 markan kaavaa käytettäessä vähimpäin tulojen\nomistajat vapautettava äyritaksoituksesta ja taksoitettava vasta 400\nmarkan tulot. Pääasia oli kuitenkin saada veroäyriperuste alennetuksi.\n\"Veroäyrin ylhäinen peruste on melkein kuolinisku alhaisempain tuloin\nomistajain kunnalliselämälle vaalitiloissa, joka samalla antaa\nratkaisevan vallan varakkaampien käsiin.\"\n\nNäillä pyrinnöillä oli menestystä. V. 1881 näet valtuusto alensi\nveroäyriperusteen 300 markaksi, sillä puolusteella, että veronlasku on\nsitä oikeampi ja tasaisempi kuta pienempi rahamäärä pannaan veroäyrin\nperusteeksi, ja samalla alennettiin myöskin köyhäinhoitomaksu 2\nmarkkaan mieheltä ja 1 markkaan naiselta.\n\nTampereen varsinaiset fennomanit olivat nyt jo miehissä alhaisen\nveroäyriperusteen puolella. Ensimmäisessä vuosikerrassaan Aamulehti\nilmoitti kannattavansa 100 markan veroäyriperustetta ja sen\nlisäksi vielä astenousevaa verotusta. Äänestysoikeuteen nähden\nlehti sitävastoin puolsi ankaraa asteikkoa. \"Per capita\" (ääni\nja pää) järjestelmä osoitettiin kaikkea tasa-arvoisuutta (!) ja\n\"kansallis-aatetta\", vieläpä yleistä siveyttäkin vastustavaksi;\nkorkein äänimäärä oli lehden mielestä sopivimmin saavutettava 7\n500 markan tuloilla, mikä 100 markan veroäyrinperusteen vallitessa\nedellytti 75 äänen asteikkoa, kun ei tietenkään astenousevaa kaavaa\ntässä tapauksessa sopinut käyttää. Se ei kumminkaan ollut Aamulehden\nviimeinen sana. Kun v:n 1883 asetus järjesti veroäyrin laskemisen\nuudelleen, määräämällä sen pohjaksi vähintään 200 ja enintään 400\nmarkan tulot sekä vapauttamalla yhden veroäyrin tulot verotuksesta\nja laskemalla täydet veroäyrit vasta neljästä veroäyristä, niin\nAamulehti epäröimättä asettui alimman mahdollisen (200 markan)\nveroäyrinperusteen puolelle. Nähtävästi Tampereen suomenmieliset\npitivät tätä 200 markan veroäyriperustetta silloisissa kunnallisissa\noloissa erittäin onnellisena ratkaisuna: senhän avulla ylin kunnallinen\näänimäärä saavutettiin 5 000 markan tuloilla, vähä-äänisten äänilukua\nmelkoisesti lisättiin ja päällepäätteeksi, tehdyn laskelman mukaan,\nvapautettiin kunnallisverojen maksamisesta noin 1 300 köyhää raukkaa,\njotka ennen olivat kunnallisveroa maksaneet. Suurella enemmistöllä,\n1 623 äänellä 613 vastaan, sitten raastuvankokous lopulla vuotta\n1883 hyväksyi 200 markan veroäyrinperusteen kolmeksi vuodeksi\neteenpäin. Päätös uudistettiin v:n 1886 lopulla yksimielisesti\nkolmeksi vuodeksi. Siinä määrässä veroäyrin peruste sen jälkeen\nalati pysyikin, vaikkei taistelutta. V. 1889 maistraatti esitti\n400 markkaa veroäyrinperusteeksi ja 300 markan puolustajat tekivät\nparhaansa muka huojentaakseen köyhäin kuntalaisten verokuormaa\nnostamalla veroäyrinperustetta mainittuun summaan, mutta työväki itse,\njoka jo alkoi ottaa osaa tämäntapaisiin äänestyksiin, asettui 200\nmarkan puolelle, ja suurella enemmistöllä säädettiin viimemainittu\nmäärä veroäyrin pohjaksi seuraavaksi viideksi vuodeksi. Yhtyneet\n\"liikemiehet\" ja ruotsikot eivät kuitenkaan vielä luopuneet\nkorottamishommistaan. Tämä uhka vaikutti sen, että kun v. 1894\nveroäyrinperusteesta jälleen oli seuraavaksi viisivuotisjaksoksi\npäätettävä, oli koko kaupunki tästä polttavasta kysymyksestä\näänestämässä. Yötä myöten jatkettiin äänestystä ja musertavalla\nenemmistöllä päätettiin pysyä vanhassa 200 markan määrässä. Näyttää\nniinkuin tästä selvästä asiasta olisi taisteltu vain taistelun vuoksi.\nV. 1899 päästiin jutussa taasen samalle rauhalliselle kannalle,\njossa oli oltu jo v. 1886: ei kukaan vaatinut veroäyrinperusteen\nkorottamista. Kansanvaltainen katsantotapa oli tälläkin taholla päässyt\njuurtumaan Tampereen yhteiskuntaan. (42)\n\n\nc) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet.\n\nYhdeksänkymmenluvun alkupuoli oli Tampereella yksimielisen,\nvoittavan suomalaisuuden kukoistusaika. Ei kuitenkaan mikään rauhan\nkultakausi, vaan entisestään paljon kiihkeämmän puoluetaistelun\naika, kentiesi kaikkein tulisimman taistelun, mitä Tampereella on\nmilloinkaan nähty. Nyt oli pikkusota lopussa; kootuin voimin, uusin\nvaruksin, uusin innoin kaupungin valveutunut suomenkielinen väestö,\nsuomenmielisen kantapuolueen johdolla kävi ratkaisevaan valtataisteluun\nruotsalaisuuden, viinavallan ja rahaylimystön yhtynyttä mahtia vastaan.\n\nSuomalaisen puolueen virkistymisen merkkinä oli _Tampereen suomalaisen\nklubin_ synty. Syksyllä 1890 pidettiin kirjakauppias O. Palanderin\nalotteesta kokous, jossa päätettiin perustaa uusi klubi suomalaisen\npuolueen rientojen kannattajaksi. Joulukuun vaalien mentyä\nvalmistettiin klubille säännöt, jotka senaatti vahvisti 18 p. kesäk.\n1891. Säännöissä määriteltiin uuden järjestön tehtävät seuraavasti:\n\"Klubin tarkoitus on hankkia suomimielisille kuntalaisille tilaisuutta\nkeskusteluun yleisistä ja kunnallisista asioista ja siten saada aikaan\nlähempää yhteyttä jäsentensä kesken sekä edistää suomalaisuuden asiaa\npaikkakunnalla\". Klubin vuosikokous oli pidettävä \"jos mahdollista\nLokakuun 1 p:nä\".\n\nKlubin ensimmäinen kokous pidettiin 10 p. lokak. 1891, jolloin klubin\nesimieheksi valittiin toht. G. R. Idman.\n\nOman huoneuston klubi vuokrasi V. Ahlforsin talosta Länt. Puistokadun\nvarrelta v:n 1892 syksystä alkaen; sitä ennen klubin kokouksia\npidettiin kaupungin hotellissa. Heti alusta alkaen suomalainen\nklubi ryhtyi innokkaaseen työhön kunnallisessa puolue-elämässä.\nJohtokunta valmisteli vaaliasiat, laati ehdokaslistat ja piti huolen\nmuista vaaliseikoista johtokunnan laatimaa ehdokaslistaa käsiteltiin\nklubin kokouksessa ja sen hyväksymä lista sitten tavallisesti\nalistettiin jonkin yleisemmän kansalaiskokouksen hyväksyttäväksi.\nKiristyväin vaaliolojen vuoksi klubi v:n 1892 lopulla valitsi\nerityisen kahdeksanmiehisen vaalikomitean, jonka tilalle seuraavana\nvuonna asetettiin \"suuri vaalikomitea\"; siihen valittiin kauppiaita,\nkäsityöläisiä, talonomistajia ja palkannauttijoita kuusi kustakin\nryhmästä eli siis yhteensä 24 jäsentä; puheenjohtajaksi tuli kasööri J.\nKupiainen. Suuri vaalikomitea, joka myöhemmin tuli tunnetuksi \"juntan\"\nnimellä, toimi sekä valtiollisissa että kunnallisissa vaaleissa ja iski\nvarmaan monta tukevaa peruspaalua Tampereen kunnallisiin oloihin.\n\nSuomalainen klubi oli komentajana siinä pitkässä puoluerintamassa,\njonka nyt muodostivat lukuisat kansanyhdistykset, etupäässä\nraittius- ja työväenyhdistykset. Nämä järjestöt eivät vielä\nharjoittaneet itsenäistä kunnallis- ja valtiopolitikkaa, mutta\nmielipiteiden muodostajina ja vaalitoimistoina niiden merkitys yhä\nkasvoi kaupungissa. Raittiusliike ja työväenliike voimistuivat\ntällä paikkakunnalla sanomalehtien lämpimällä myötävaikutuksella.\nAamulehdestä tuli K. Viljakaisen ohjauksella yleisen\nraittiusmielipiteen johtaja kaupungissa ja Tampereen Sanomat olivat\ntoimittajansa K. Renströmin (Riukuniemen) välityksellä mitä lähimmissä\nsuhteissa työväenyhdistykseen. Uusien liikkeiden voimistuessa\nsanomalehdet itsekin, etupäässä Aamulehti, voimistuivat ja saivat\nentistä enemmän vaikutusvaltaa suomalaisessa puolueessa ja koko\nkunnalliselämässä.\n\nRaittiusliikkeen painetta kaupungin valtuusto tunsi jo omassa\ntoiminnassaan. Ilman erityistä taistelua jätettiin tosin v. 1888\nulkomaisten poltettujen väkijuomain kauppa edelleenkin yksityisten\nkauppiaiden monopoliksi. Mutta v. 1890 raittiusmieliset tekivät\nuuden hyökkäyksen tätä pahennusta herättävää epäkohtaa vastaan.\nOli varta vasten perustettu yleishyvää tarkoittava suomalainen\nväkijuomainmyyntiyhtiö ja eräs yleinen kansalaiskokous puolusti\nyksimielisesti puheenaolevan kaupan jättämistä tämän yhtiön haltuun.\nMaaliskuussa toimeenpantiin suuri lista-äänestys, jossa 2 470\näänivaltaista kaupunkilaista anoi kaupan antamista yhtiölle ja vain\n446 puolusti entistä kauppiasmonopolia. Tällä kertaa vielä valtuusto\nsuurella enemmistöllä (16 ääntä 8 vastaan) pysytti kauppiasmonopolit.\nMutta kun valtuuston taasen kahden vuoden päästä (keväällä 1893) oli\nratkaistava tämä asia, niin suosikkijärjestelmä kukistui ja oikeudet\nannettiin yleishyötyä tarkoittaville yhtiöille. Menestys ei voinut olla\nnostamatta raittiusmielisten voitontuntoa ja kehoittamatta heitä uusiin\nponnistuksiin kunnallisella alalla.\n\nSamalla tavoin työväenkin harrastus ikäänkuin huomaamatta näinä\nvuosina punoutui kiini kunnalliselämään. V. 1890 työväenyhdistys,\nniinkuin jo tiedämme, ensi kerran julkisesti kehoitti työväkeä ottamaan\nosaa kunnallisiin vaaleihin. Parin vuoden päästä ryhdyttiin uusiin\ntoimiin vaalien johdosta: kehoitettiin yhdistyksen osastoja pitämään\nvireillä vaaliharrastusta, päätettiin hankkia yhdistyksen huoneustoon\note äänestysluettelosta, esitettiin valmistavain vaalikokousten\npitämistä varsinkin työväen keskuudessa j.n.e. \"Mitään ehdokaslistaa\n-- pöytäkirjat kertovat -- ei yhdistys ryhtynyt tekemään mutta lausui\nvakaana toivomuksenaan, että ehdokkaaksi asetettaisiin tehtailija\nK. G. Lindberg sekä, kun ei ole ainoatakaan työmiestä valtuustossa,\ntyönjohtaja F. Lundelin, joitten ehdokkaisuutta päätettiin\nmennä miehissä vaalikokoukseen kannattamaan.\" Seuraavana vuonna\ntyöväenyhdistys jo joutui suoraan asettamaan omia ehdokkaita; kun\nnäet edellisessä vaalissa valittujen ehdokkaiden toimiaika loppui jo\nvuoden kuluttua, työväenyhdistys päätti uusissa vaaleissa kannattaa\nehdokkaittensa uudelleen valitsemista. V. 1894 ei enään tarvittu\ntällaistakaan syytä, vaan työväenyhdistys asetti ilman muita mutkia\nvaltuusmiesehdokkaikseen työnjohtaja M. Heleniuksen ja puuseppä K.\nK. Tallqvistin. Omista ehdokkaista ei sitten ollut matka pitkä omaan\nlistaan.\n\nYhdeksänkymmenluvun alkupuolella ei sellainen eriseuraisuus kumminkaan\nvielä ollut peljättävissä. Päinvastoin. Tällä taholla oli nyt kaikki\nsulaa sovintoa, täydellistä ymmärrystä ja yksimielisyyttä. Sen\nulkonaisena todistuskappaleena oli eräs pääkaupungin suomalaisissa\nlehdissä lopulla vuotta 1893 julaistu Tampereen suomalaisen klubin,\nTampereen työväenyhdistyksen ja siihen kuuluvain tehtaalaisseuran sekä\nmaalarien ja suutarien ammattiosastojen, raittiusyhdistys Liiton,\nraittiusyhdistys Taiston, raittiusyhdistys Aamuruskon ja Tampereen\nulkotyöväenyhdistyksen yhteisesti allekirjoittama vastalause, jossa\nallekirjoittajat käyttävät itsestänsä seuraavia paljon puhuvia\ntodistuksen sanoja: \"Me, jotka kuulumme suomalaiseen puolueeseen ja sen\nsuurimmaksi osaksi muodostammekin.\"\n\nVastalause oli tehty _Tampereen Uutisia_ vastaan, jota lehteä\nvastalauseen allekirjoittajat eivät tunnustaneet suomalaisuuden eikä\nkansanvaltaisuuden äänenkannattajaksi. Mainittu lehti perustettiin v.\n1891 kansallisen välinpitämättömyyden, häikäilemättömäin kauppiasetujen\nja kukistuvan kukkarovallan äänenkannattajaksi; mainesanat ovat ehkä\nkarkeat, mutta vaikea on löytää parempia. Tampereen Uutisten puolueen\nkannattavia tukipylväitä olivat ruotsalainen klubi, kauppaseura ja\ntalonomistajayhdistys. Viimemainittu yhdistys perustettiin v. 1891\nja siihen yhtyi silloin 176 jäsentä; sen edustaman ryhmän valta ei\nollut näihin aikoihin Tampereella vähäinen, kuten näkyy siitäkin, että\nkaupungin 36 valtuusmiehestä v. 1892 lienee 23 ollut talonomistajaa.\n\nEdelläolevan lyhyen katsauksen luulemme helpoittavan seuraavassa\nesitettäväin seikkain ymmärtämistä.\n\nV:n 1890 kunnallisvaaleissa pääsi voitolle, niinkuin jo on kerrottu,\nsuomenmielisten lista. Vaalista kumminkin sukeutui laaja rettelö, jossa\nvastapuolue ja maistraatti hankkivat uusia laakereita entisen maineensa\nlisäksi. Rettelön aiheeksi otettiin se, ettei yksi valituista, kauppias\nG. Selin, muka ollut vaalikelpoinen, koska hän oli rahatoimikamarin\npuheenjohtaja. Sillä perusteella tehtiin valitus kuvernöörinvirastoon,\njoka kumosi vaalin. Suomenmieliset aikoivat puolestaan tästä\ntoimenpiteestä valittaa senaattiin, mutta heidän asiamiehensä laiminlöi\nasiakirjain perilletoimittamisen aikanaan. Oli siis pidettävä uusi\nvaali. Mutta maistraatti tutkimattomassa syvämielisyydessään toimitti\ntehtävänsä sillä tavoin, että 28 p. syysk. 1891 luki uudelleen\nedellisen joulukuun vaalissa annetut äänestysliput hyljäten kaikki\nlistat, joissa oli Selinin nimi, ja julistaen valituiksi jäljellä\nolevain lippujen ehdokkaat, joiden kannattajajoukko supistui seitsemään\nkahdeksaan; erään riidan aikana kuolleen ehdokkaan sijaan määrättiin\ntoimitettavaksi täydennysvaali. Tällä tavoin tuli valtuusto toki\njälleen toimikelpoiseksi. Mutta luonnollisesti eivät kuvernööri ja\nsenaatti voineet hyväksyä sellaista vaalia. Senaatin päätös annettiin\n1 p. huhtik. 1892, mutta asiakirjain viipymisen vuoksi lykkäytyi uuden\nvaalin toimittaminen 9 p:ään tammik. 1893.\n\nSillä välin oli toimitettu vuosien 1891 ja 1892 säännölliset\nkunnallisvaalit, joista edellisessä suomalaisen klubin lista voitti,\nmutta jälkimmäisessä viinapuolue viimeisen kerran pääsi voitolle,\nvaikka suomenmieliset koettivatkin parastaan. \"Osanotto vaaliin oli\nsuomimieliseltä puolelta niin vilkas, ettei moista ennen oltu nähty, ja\nvaali kesti klo 5:stä ip. koko yön seuraavaan aamuun 1/2 3:een. Monet\nvähemmin innokkaista ja varsinkin työmiehistä, jotka eivät koko yötä\nvoineet viettää vaalipaikalla, lähtivät tyhjin toimin pois huomatessaan\nvaalin näin haitallisesti pitkittyvän.\"\n\nVaalista tietysti valitettiin, kuvernööri kumosi sen keväällä ja uusi\nvaali tuli toimitettavaksi 14 p. syysk. 1893.\n\nSaman vuoden lokakuussa oli suoritettavana valtiopäivämiesvaali ja\nvuoden lopussa olivat säännölliset kunnallisvaalit jälleen edessä.\n\nYhden ainoan vuoden kuluessa tuli siten Tampereella suoritettavaksi\nneljät suuret vaalit. Niiden joukossa Tampereen merkillisin vaali.\n\nEivät koskaan liene Tampereen asukkaat intohimoisemmin valmistuneet\nmihinkään vaaliin kuin siihen, jossa oli v. 1890 valittujen\nvaltuusmiesten sijaan asetettava uudet jäljellä olevaksi yhdeksi\nvuodeksi. Suomalainen klubi ryhtyi kirvelevin haavoin heti v:n 1892\njoulukuun vaalitappion jälkeen valmistuksiin seuraavan tammikuun\nuudistusvaalia varten. Työväenyhdistyksen kehoituksesta pidettiin\nsitten useita kansalaiskokouksia, joissa pohdittiin yleistä\nkunnallispolitista asemaa. Lopullisessa suomenmielisten yleisessä\nkokouksessa pyyhkittiin klubin laatimalta listalta valtuuston\npuheenjohtajan Fr. Sumeliuksen ja J. W. Enqvistin nimet ja laadittiin\npuhdas taistelulista. Tampereen oloissa ei sellainen radikalisuus\ntiennyt hyvää. Tuli vihdoin tuo odotettu vaalipäivä. Annamme Aamulehden\n\"Kallen\" kertoa sen kauan muistetuista vaiheista:\n\n\"Tällaisissa varustuksissa kului aika, ottelu läheni ja 9 p:vä t.k.\nkoitti. Maistraatti tultuaan edellisissä vaaleissa surkeaan kokemukseen\nsiitä kun vaaliaika oli liian lyhyeksi määrätty, oli nyt pitentänyt\nsitä siten, että ilmoitti vaalilippuja otettavaksi vastaan jo\npäivälläkin klo 12--2 ja sitten illalla klo 6--9. Mutta ettei tuokaan\npitennetty aika vielä riittänyt, tultiin heti huomaamaan. Kellon\nlähetessä 12 taajeni ja laajeni väkijoukko raatihuoneen käytävissä ja\nodotushuoneissa, ja kun ovet kello 12:lta Maistraatin istuntohuoneeseen\navattiin täyttyi sekin muutamassa silmänräpäyksessä ilman että\ntungos odotushuoneissa ja käytävissä silti suurestikaan väheni. Että\noltiin vaalituulella, se näkyi jo kaikista elkeistä. Muistutuksia\nääniluetteloa vastaan satoi oikein kaatamalla. Vallankin ponnisti\nviina- ja ruotsipuolue kaiken kekseliäisyytensä saadakseen äänioikeutta\npois kaikilta semmoisilta, jotka eivät olleet heidän miehiään.\nOlivatpa he saada kekseliäisyydellään suomenmielisille toimeen aika\nkepposenkin. Muudan kuulu kiihoittaja, talonomistaja D..., teki\nmuistutuksen suomenmielisen puolueen yhden ehdokkaankin, työnjohtaja\nF. Lundelinin, äänioikeutta vastaan siitä syystä, että Lundelin ei\nolekkaan muka työnjohtajana vaan tavallisena työmiehenä Verkatehtaassa\nja väitti siis, ettei Lundelin tietysti ole vaalikelpoinenkaan. Jo\nedellisissä vaaleissa, jolloin hra Lundelin myös oli suomenmielisten\nvaltuusmiesehdokkaana, tehtiin vastapuolelta samanlainen muistutus,\nmutta Maistraatin puheenjohtaja sen silloin kumosi ilmoittamalla\nitse Verkatehtaan isännöitsijältä kuulleensa, että _Lundelin on\ntyönjohtajana mainitussa tehtaassa_. Nyt muistutus tepsi kumminkin\nparemmin, sillä varovaisuuden vuoksi oli mainitulta isännöitsijältä,\nruotsalaiselta Nilsonilta, hankittu moinen todistus, että _F. Lundelin\non työmiehenä Verkatehtaassa_. Siinä sitä nyt oltiin. Suomimielisen\npuolueen koko ehdokaslista oli kelpaamaton -- mitä tehdä? Suomalainen\nei hätäile pahassakaan pälkähässä, ei vielä tällaisessakaan.\nMuistutusten tekoa kesti onneksi klo 2:een saakka ja tuo meidät\npelasti...\n\nPäivällisateriaa edes muistamattakaan kokoonnuttiin heti\nTyöväenyhdistyksen taloon, ja siellä melkein yksimielisesti pantiin F\nLundelinin sijaan ehdokkaaksi talonomistaja K. Lindberg, sama mies,\nmikä oli myös vastapuolueen listassa, vaan minkä nyt tiedettiin olevan\nmeidän miehiä. Aikaa ei ollut turhiin erimielisyyksiin tuhlata, eikäpä\nsitä tuhlattukaan; jo kello 4:jältä oli uusia vaalilippuja -- punaisia\n-- valmiina jaettaviksi ja tulisimmassa kiireessä niitä jaettiinkin.\nTosin vielä vastapuolueen innokas johtaja, kauppias A. F. L..., ja\nhänen mukanaan koko Tampereen Uutisten puolue, koetti tehdä häiriöitä\nlevittämällä myöskin punaisia lippuja äänestäjäin eksytykseksi, mutta\nei sekään 'temppu' onnistunut paremmin kuin muutkaan. Tuo vastapuolueen\nhalpamielinen vaalivehje, minkä kautta työnjohtaja Lundelin saatiin\njulistettua vaaliin kelpaamattomaksi, näytti vaan mieliä uusiin\nponnistuksiin kiihoittavan. Tuskinpa milloinkaan on parissa tunnissa\nsaatu vaaliliput jaetuksi äänivaltaisille ja jaetuksi niin hyvin, että\nniillä on saatu loistava voitto.\n\nKello 6 illalla oli suomimielinen puolue taas yhtä valmiina taisteluun\nkuin konsanaan ennen. Ja nyt alkoikin vaali heti. Äänestäjiä oli\nkerääntynyt niin ääretön paljous, että, vaikka kaupungintalon iso\njuhlasalikin oli avattu ja se niin täynnä kuin nuijalla lyötynä, niin\noli sittenkin vielä leveät käytävät aina isolle ovelle saakka mustanaan\nväkeä; vieläpä ulkopuolellakin, torilla, isojen porrasten edessä, oli\nyleisöä kuin markkinoilla ainakin... Mutta varsinaisessa loistossaan\nesiintyy vaalielämä vasta juhlasalissa, mikä, kuten sanottu, oli kuin\nnuijalla lyöty, ja mistä pienin ryhmin -- 40 à 50 henkeä kerrallaan\n-- lasketaan lippunsa jättämään Maistraatin istuntohuoneeseen... Eipä\netäämpänä pysytteli joillekaan aika tunnu sentään yksitoikkoiselta,\ntapahtuuhan sitä yhtä ja toista, mihin huomio kiintyy. Tuossa keskellä\nsalia äkkäävät muutamat irvikuvat vastapuolueen toisen kuulun sankarin,\nhra T...ille vertoja vetävän talonom. V...sen, ja tästäkös ilo\nsyntyy. V...ta kehoitetaan nousemaan puhelavalle ja pitämään pontevan\npuheen -- tietysti ruotsinkielin! -- näyttääkseen, että hän todella\nvaltuusmieheksi kelpaa j.n.e., j.n.e. ja koko kohtaus päättyy siten,\nettä kuulu sankari juhlasaatossa viedään alakertaan saakka ja siellä\nhurraahuutojen kaikuessa nostetaan korkealle ilmaan. Kun V...nen on\nsaanut hänelle tulevan kunnioituksen, on L...in vuoro. Vaan L... ei\nolekaan niin tyyniverinen kuin hänen työtoverinsa V...nen. Kiitokseksi\nhänelle osoitetusta kunnioituksesta tarttuu L... aseeseensa, pitkään\nkeppiinsä, ja muudan viaton syrjästä katsoja saa siitä poskelleen aika\nläimäyksen. Tämä kohtaus taas päättyy siten, että T... sai kiittää\nLuojaansa, kun pääsi käpälämäkeen, ja saa vasta kiittää onneansa,\njos sakoilla suoriutuu siitä oikeudenkäynnistä, minkä lyöty on häntä\nvastaan pannut vireille. Muutamaa toista miestä oli samainen T...\ntaas tyrkkinyt ja potkinut -- niin kerrotaan --, ja siitäkin leikistä\nkuuluu tulevan täysi tosi oikeuden edessä. -- Mainittava vielä on,\nettä koko vaaliajan oli L...illä ja hänen viinapuolueellaan 'kanslia'\ntäydessä toimessa Seurahuoneen numero 9:ssä. Puheenjohtajana toimi\n'Tampereen Uutisten' toimittaja hra S... ja kirjureina vuorotteli\naina pari miestä, K. V..., eräs keskenkasvuinen maailmanliikkuja y.m.\nvaltakirjoja valmistamassa. Vaalipaikalta ongittiin miehiä, joilla ei\nvielä ollut valtakirjaa, vietiin Seurahuoneelle, annettiin ryyppy,\nvaltakirja, puolueen äänilippu, varoitus ja 'mars matkaan äänestämään'\".\n\nSiihen tapaan jatkuu värikäs kronikka, itsekin oivallinen vaalimuisto\nnoilta kiihkeiltä päiviltä. Lisättävä on, että vaali keskeytettiin\nkello 12 yöllä jatkettavaksi seuraavana päivänä klo 10--12 ja\n6--8. Vaaliin otti osaa 1 773 äänestäjää (korkein ennen saavutettu\näänestäjäluku oli edellisen vuoden 851) ja enimmät äänet saaneelle\ntuli 12 356 ääntä. Suomenmielisten lista voitti kolminkertaisella\näänimäärällä vastustajain listan. Kaikista entisistä tappioista saatiin\nnyt täydellinen hyvitys.\n\nAsianosaiset, joita Aamulehdessä niin puoluetaitoisesti pideltiin,\nvarmaan nyt makeasti nauraisivat v:n 1893 vaalimuistoille. Mutta\nsilloin eivät kaikki vaalimiehet hymyilleet. Keppijutusta tuli\ntodella \"ankara prosessi\", joka vedettiin \"keisarin armopöydälle\"\nsaakka. Vaalista jäi monen kaupunkilaisen mieleen hitaasti haihtuvaa\nkatkeruutta.\n\nMutta suomenmieliset olivat nyt voittotuulessa. Syyskuun 14 p.\ntoimitetussa valtuustovaalissa, jossa v:n 1892 vaali oli uudestaan\nsuoritettavana, heidän listansa voitti; samoin kävi vuoden\nsäännöllisissä vaaleissa 7 p. jouluk. vv:n 1894 ja 1895 vaalit sai\nsuomalainen puolue edelleen merkitä voitoikseen.\n\n\"Se on kerrassaan luonnonlaki -- Aamulehti näinä vuosina kerran lausui\n-- että Tampereella pitää tapahtua aina jotakin ennen kuulumatonta\nja muulle maailmalle mahdotonta.\" V:n 1895 valtuusmiesvaaleiksi oli\nTampereen aina kekseliäs maistraatti keksinyt sen yllätyksen, että\nvaaleissa käytettäviin valtakirjoihin tarvittiin karttamerkkejä.\n\"Ruotsinmieliset -- Suomalaisen klubin historioitsija kertoo -- olivat\netukäteen asiasta selvillä ja samoin heihin vanhan tavan mukaan yhtynyt\ntalonomistajayhdistyksen ja 'suomimielisten' liikemiesten ryhmä,\njota vastoin suomimielisille asia selvisi vasta vaalitilaisuudessa.\nKiirettähän siinä sitte pidettiin ja vähävaraisille työmiehille\nhankittiin karttamerkit ilmaiseksi, sillä muutenhan olisi maistraatti\ntietysti hylännyt heidän vaalilippunsa. Tappiolle jääneet valittivat\nvaalista kuvernööriin, vaikka ilman menestystä; suomimieliset\nvalittivat karttamerkeistä hovioikeuteen, jossa tietysti Tampereen\nmaistraatin menettely laittomaksi selitettiin.\"\n\nSuomalaisen puolueen vaalivoittoja suuren vaalin jälkeisissä\ntilaisuuksissa helpoitti epäilemättä sekin, etteivät listat enään\nolleet puhtaita, vaan sisälsivät aina parin viikingin ja monien\nraittiusvallan vastustajain nimiä. V:n 1893 suuria äänimääriäkään ei\nenään saavutettu, kun työväen vaali-into oli laimennut. Vaalinumerot\nolivat seuraavat:\n\n    vaali-      suurin ää-   äänes-   vaali-     suurin ää-   äänes-\n    vuosi       nimäärä      täjiä    vuosi      nimäärä      täjiä\n\n    1890         5 815        430     1893, 14.9.  8 891       931\n    1891         6 202        457     1893, 7.12.  8 053       945\n    1892         9 114        851     1894         5 671       670\n    1893, 9.1.  12 356      1 773     1895         8 980       779\n\nVuosi 1895 oli yksimielisyyden viimeinen. Yhdeksänkymmenluvun\nloppupuolella oli Tampereen kunnalliselämässä jälleen vallalla\nsuuri hajanaisuus ja erimielisyys. Yksimielisyydessään ennen vahva\nsuomalainen puolue hajaantui äkkiä kahdeksi, kolmeksi, vihdoin\nneljäksi suuremmaksi ja pienemmäksi ryhmäksi, mistä luonnollisesti\noli seurauksena yleisen kunnallisen toiminnan sekaantuminen ja\nheikkeneminen -- kunnes tästä sekavuudesta selvenivät uudet ajanvirrat\nuusine suuntinensa.\n\nKatsellessamme tuota vaihekautta edellisten ja jälkeisten aikain\nyhteydessä, kaupungin ja kansan kokonaisuuden kannalta, huomaamme siinä\nmielestämme varsin selvän ytimen, yhden ainoan päätapauksen, josta muut\ntapaukset sivuseikkoina haarautuvat: työväen vapautumisliikkeen.\n\nTämä tulos oli historiallinen välttämättömyys, luonnollinen seuraus\nedellisen ajan kehityksestä. Yhtä historiallista kuin oli, että\nTampereen tapaisen suomalaisen työväenkaupungin herätys tapahtui\nsuomalaisuuden liikkeen avulla, yhtä johdonmukaista oli, että tämä\nherätys lopulta johti työväen politiseen itsenäistymiseen.\n\nSuomalaisen yläluokan ohjelmaksi saattoi riittää vallan tempaaminen\nruotsalaisuuden käsistä, suomalaisen sivistyneen luokan luominen,\nsuomalaiset oppikoulut, pankit ja teatterit. Johtavalle suomalaiselle\nluokalle itselleen oli suomalaisuuden kysymys ainoastaan kulttuurin ja\nvaltiollisen vallan kysymys, ja siltä kannalta suomalaisuuden asiaa\najettiin ahkerimmin ja innokkaimmin. Muun yhteiskunnan muuttamiseen\nsitävastoin suomalainen kermakerros osoitti olevansa vähemmin halukas.\n\nSuomalaiselle alaluokallekaan eivät nämä yleiset suomalaiset kulttuuri-\nja valtioharrastukset olleet vieraat. Ainoastaan niihin liittymällähän\ntuo alaluokka yleensä saattoi toivoa mitään tulevaisuutta. Mutta\nsen lisäksi oli suomalaisuudella alaluokan piireissä erityinenkin\nmerkitys. Siellä suomalaisuuden kysymys oli omakohtaisen edistyksen\nja nousun asia, portti uuteen yhteiskuntaan. Sikäli kuin nämä\nkerrokset kansallisen liikkeen vaikutuksesta heräsivät, oli niiden\npääpyrkimyksenä vapautua holhuusta, saada kansalaisarvoa, päästä\ntasa-arvoisina kansalaisina kansalaisten joukossa ohjaamaan yleisiä\nasioita ja siten muuttamaan yhteiskunnallisia oloja alaluokille\nsuotuisammiksi. Se oli alaluokan suomalaisuuden harvemmin sanottu,\nmutta, sen kehitys osoitti, aina ajateltu sisällys. Äänioikeuden\nlaajennus ja enemmistövalta tulivat täten luonnollisesti suomalaisen\nalaluokan erityisiksi pyrinnöiksi.\n\nAlaluokka oli kauan aikaa liian heikko itsenäisesti toteuttaakseen\nnäitä unelmiansa. Enemmän merkitystä ne saivat, kun niitä rupesivat\nkannattamaan vapaat kansanyhdistykset, joihin alaluokka suurissa\njoukoin yhtyi. Yhdistysten osaa kansanvallan kehittymisessä ei voi\nyleensä pitää liian suurena. Vasta niihin yhtyneenä ja järjestettynä\nalaluokka alkoi tulla voimaksi julkisessa elämässä. Vähitellen sitten\nuudet politiset aatteet saivat jalansijaa kunnalliselämässäkin.\nYhdeksänkymmenluvun alussa eivät kunnalliset Vaalit Tampereella enään\nkohdistuneet ruotsalaisuuteen, vaan muuttuivat yhteiskunnallisiksi\ntaisteluiksi. Tuo aika ei täällä enään ollut ainoastaan suomalaisuuden,\nvaan alkavan suomalaisen kansanvallan aikakausi.\n\nMitä tämä kansanvalta tarkoitti? Monien etua harvain etuja vastaan,\näänestäjäin lukumäärää veroäyrien lukumäärää vastaan, uusien\nyhdistysten edustamaa yhteishyvää vanhain yhteiskunnallisten laitosten\ntukemaa yksityisetua vastaan. Kansanvallan voitto osoitti oikeastaan\nvain julkisen elämän pääpainon siirtymistä yhteiskunnalliselle alalle,\nkunnallishallinnon muuttumista yhteiskunnalliseksi hallinnoksi.\nKansanvaltaisista vaalivoitoista alkoi yhdeksänkymmenluvulla Tampereen\nkunnallishallinnossa huomattava sosialipolitinen toiminta, joka sitten\nvähitellen paisui koko kunnalliselämää kuljettavaksi kymeksi.\n\nKäsiteltävänä olevan vuosikymmenen puolivälissä alkoi Suomen\ntyöväenliikkeessä näkyä tavatonta virkeyttä, joka ei johtunut\ntämän kansanliikkeen virallisina johtajina olevain työväenystäväin\nalotteesta, vaan läksi työväen omista riveistä. Vuosi 1895\noli muistettava \"Työmies\" lehden perustamisen ja suurten\näänioikeuskokousten vuoksi. Tampereenkin työväenyhdistyksessä\nalkoi kuulua kohinaa; syntyi jonkunlainen vasemmisto, radikalinen\nsuunta, joka jyrkästi vaati yhteiskunnallisia parannuksia ja ensi\nsijassa valtiollisen ääniasteikon poistamista. On arveltu tämän\njyrkemmän suunnan syntyneen suureksi osaksi uusien ammattiosastojen\nperustamisesta ja uusien varsinaisten työväenkerrosten, kuten\nulkotyöväen, yhtymisestä työväenliikkeeseen. Oli kuinka oli, v:n 1895\nlopulla pidetyissä äänioikeuskokouksissa Tampereella uuden suunnan\nmiehet jo innokkaasti, vaikka vielä menestyksettä, hyökkäilivät vanhaa\nsuuntaa vastaan. Vuosi 1896 oli alusta loppuun saakka täynnä tapauksia,\ntaisteluja ja kumouksia. Toukokuussa pantiin toimeen suuria työväen\nkävelyretkiä mielenosoitukseksi äänioikeus- y.m. uudistusasioissa.\nKesällä Tampereella pidettävän toisen työväen edustajakokouksen\nvalmistukset saattoivat työväenyhdistyksen kuohumistilaan. Yhdistyksen\njohtokunnassa tapahtui pariin kertaan huomattavia henkilömuutoksia, ja\nkerran jo yhdistys, vaikka tosin hyvin harvalukuisessa kokouksessa,\npäätti ehdottaa työväen edustajain kokouksessa keskusteltavaksi\nkysymyksen oman työväenpuolueen muodostamisesta. Vastaiseksi ei\nomasta puolueesta tullut mitään, mutta Tampereen työväenyhdistyksen\nja suomalaisen puolueen välit nyt kokonaan rikkuivat; entiset\nsuomenmieliset johtajat luopuivat yhdistyksestä ja Aamulehti rupesi\nsotajalalle sitä vastaan. Sen sijaan nuorsuomalaiset vielä jäivät\nyhdistyksen johtokuntaan, mutta uuden yhä enemmän sosialistiseksi\npaljastuvan suunnan kasvamista eivät hekään voineet estää, ja syksyllä\n1898 oli heidän muodollinenkin osuutensa yhdistyksen johdossa lopussa.\n\nNäin ollen eivät kunnallisvaalitkaan enään käyneet entiseen tapaansa.\nV:n 1896 valtuustovaaleissa \"järjestynyt työväki\" asetti neljä\nehdokasta, jotka joutuivat suomenmielisten ja sekapuolueen listoille\nja joista kolme tuli valituksi. Suomalaisen klubin, työväenyhdistyksen\nja ulkotyöväenyhdistyksen vaalikomiteat olivat yksissä neuvoin\nlaatineet ehdokaslistan yhteisen vaalikokouksen harkittavaksi, mutta\nyksimielisyyttä ei kuitenkaan saavutettu. Kun ei työväellä ollut omaa\nlistaa, vaan ainoastaan neljä ehdokasta, työväestön äänet hajaantuivat\narvatenkin niille listoille, joihin näitä ehdokkaita oli otettu.\n\nSellainen vaalitapa ei tietenkään voinut tyydyttää mitään puoluetta.\nV:n 1897 kunnallisvaalien lähestyessä otettiin 14 p. marrask. työväen\nsuhde valtuusmiesvaaliin pohdittavaksi työväenyhdistyksessä. \"Kauan\nkaivatun äänioikeuden\" toivossa yhdistys päätti nyt asettaa kokonansa\nomat ehdokkaat ja valitsi vaalikomitean laatimaan työväen ehdokaslistaa\nja pitämään myöhemmin yleisen vaalikokouksen, jossa ehdokkaat oli\nlopullisesti hyväksyttävä. Ehdokaslistaan nähden lausuttiin jo\nkeskustelun alustuksessa se ohje, ettei ehdokkaiden tarvitsisi olla\nainoastaan työväestöä, vaan että niiksi voitaisiin ottaa \"muitakin\nsopivia ja työväestöä suosivia kansalaisia\".\n\nYhdistyksen valitsema vaalikomitea, johon sitten muutkin\ntyöläisyhdistykset ja ammattiosastot, paitsi kirjaltajayhdistys,\nvalitsivat edustajia, laati listan, jossa oli kuusi varsinaista\ntyöväen ehdokasta ja yhdeksän muista kansankerroksista valittua, ja\nalisti listan kokoonkutsumansa \"yleisen vaalikokouksen\" harkittavaksi.\nKokouksessa, joka pidettiin työväentalolla 1 p. jouluk., oli läsnä noin\n130 henkilöä, ja mieliala siellä oli niin kiihtynyt, että tunnettu\ntyöväen vasemmistolainen, Fr. Rosenqvist, oli poistettava kokouksesta.\nVaalikomitean laatima ehdokaslista kumminkin hyväksyttiin vähäisillä\nmuutoksilla. Tampereen työväen ensimmäinen kunnallisvaalilista tuli\nsiten olemaan seuraavanlainen:\n\ntyöväen edustajia: Enqvist, J. K., työnjohtaja; Lindroos, H.,\ntyönjohtaja; Saarinen, A., kauppias; Krankka, A., muurari; Heikkilä, E.\nE., talonomistaja; Malin, O. H., suutari; muita: Kurkela, T., opettaja;\nLiljeroos, H., tehtailija; Pelkonen, J. A., opettaja; Schreck, G.,\narkitehti; Lindell, G., kultaseppä; Sundvall, Hj., kauppias; Sohlberg,\nH. Th., insinööri; Toivonen, W., kirjansitoja; Borg, O. R., maisteri\n(täyte-ehdokas).\n\n\"Kauppias A. F. Iltasen kehoituksesta -- kerrotaan vielä tämän\nvaalikokouksen pöytäkirjassa -- kohotettiin 3-kertainen eläköön-huuto\ntyöväen puolueelle, ensimmäiselle laatuaan Suomessa, ja sen\nmenestymiselle.\"\n\nNäin syntyi Tampereelle, tosiaan ensimmäiseksi meidän maassamme, selvä\n_kunnallinen työväenpuolue_. Sen alku ei ollut mitenkään loistava.\nToisten puolueiden suosiosta tuli sen varsinaisista ehdokkaista H.\nLindroos valituksi; muut ehdokkaat saivat keskimäärin vain 424 ääntä\n156 äänestäjältä, kaikkien puolueiden yhteisten ehdokkaiden saadessa\nlähes 11 800 ääntä 1 107 äänestäjältä. Mutta ovathan asiat suuretkin\nusein hyvin vähästä alkaneet.\n\nPuheenaolevassa 1897 v:n vaalissa esiintyi myöskin vastaperustettu\n_Nuoren Suomen klubi_ omalla listallaan saaden mukaansa talonomistajain\nyhdistyksen, kauppaseuran ja teollisuusklubin. Kun myöskin Suomalainen\nklubi jälleen ryhtyi itsenäiseen vaalitoimintaan laatien oman listan\nja toimeenpannen oman vaalikokouksen, äänesti siis ennen niin ehjä\nsuomalainen puolue näissä vaaleissa kolmena eri ryhmänä. \"Järjestynyt\ntyöväki\" näyttää poimineen kokoon loppuosan yllämainittua listaansa\nnuorsuomalaisten ehdokkaista, jotavastoin raittiusväen kerrotaan\npysyneen uskollisena suomalaisen klubin listalle.\n\nVähää ennen v:n 1898 kunnallisvaaleja Tampereen työväenyhdistys\nhyväksyi toimintaohjeet erityiselle _Työväenyhdistysten\npuoluehallinnolle_, joka sitten 3 p. marrask. alotti varsinaisen\ntoimintansa. Uuden puoluehallinnon tuli m.m. pitää huoli työväen\nosanottamisesta kunnallisiin vaaleihin. Menestys ei kuitenkaan\nvieläkään ollut suuri. Heinäkuussa toimitetuissa valtuuston\ntäytevaaleissa ei yksikään työväenpuolueen ehdokkaista läpäissyt.\nSamoin kävi varsinaisissa valtuustovaaleissa joulukuussa, vaikka\nTampereen tehdastyöväestö nyt ensi kerran sai käyttää äänioikeuttansa\nkunnallisissa vaaleissa. Työväen varsinaiset ehdokkaat saivat\nkeskimäärin 1 374 ääntä 391 äänestäjältä, kaikkien puolueiden\nsaavutusten noustessa n. 10 800 ääneen ja 1 170 äänestäjään. Työväen\nlistan äänestäjäin luvun kasvaminen edelliseen vuoteen verraten oli\nkuitenkin sangen huomattava.\n\nSuomalainenkin puolue esiintyi näissä vaaleissa jälleen entistä\nehompana saaden valituksi koko ehdokaslistansa, yhtä nimeä\nlukuunottamatta. Valtiollisesti vakavat ajat kehoittivat kansalaisia\nheittämään pienet puoluekinastukset pois. Kauppaseurakin nyt\nvetäytyi ajaksi vaalielämästä syrjään, jättäen \"talonomistajat\"\nyksinänsä ruotsinmielisten kanssa jatkamaan taistelua toiselta puolen\nsuomenmielisiä ja toiselta puolen \"organiseerattuja\" vastaan.\n\nNäinpä ei ollut ihmeellistä, että suomenmielisten tasapuolisesti\nlaaditut listat vv:n 1899 ja 1900 kunnallisvaaleissa täydellisesti\nvoittivat. Mutta sittenkään ei tuo voittokausi enään ollut\nentisenlainen, vaan Tampereen kunnalliset puolueolot kehittyivät\npuheenaolevinakin vuosina siihen uuteen suuntaan, joka oli alkanut vv.\n1895 ja 1896.\n\nVuosi 1899 oli Tampereen työväenliikkeessä muistettava etenkin\nsiitä, että Tampereen työväenjärjestöt silloin liittyivät Suomen\ntyöväenpuolueeseen ja saivat kotikaupungissaan oman äänenkannattajan,\n_Kansan Lehden_. Tampereen paikallista työväenpuoluetta oli tästä lähin\nkatsottava vakaantuneeksi kunnallispuolueeksi.\n\nSamaan aikaan astui kunnalliselle vaalinäyttämölle vielä uusi ryhmä,\nnim. _Raittiuspuolue_, joka otti ohjelmakseen alkoholiliikkeen\nlopettamisen niin pitkälle kuin voimassa olevat asetukset sallivat\nja joka sen mukaan laati ehdokaslistansa. Kun raittiuspuolue asettui\njyrkälle kannalle anniskeluyhtiöjärjestelmää ja pikkuparannuksia\nvastaan ja muutenkin osoitti sangen radikalisia taipumuksia, se sai\nkokea kiivasta vastarintaa suomalaisenkin puolueen taholta. Sen\nsijaan raittiuspuolue oli yhteistoiminnassa työväenpuolueen kanssa;\nnäiden ryhmäin listoilla oli säännöllisesti melkoinen joukko yhteisiä\nehdokkaita. Omia ehdokkaitaan ei raittiuspuolue milloinkaan saanut\nvalituiksi, mutta välillisesti tämän pienen puolueen vaikutus oli\nhyvinkin tuntuva. \"Raittiuspuolue sai ihmisten vaatimukset raittiuden\nsuhteen kasvamaan ja kansallismielisen puolueen oli kasvettava\nsen mukaan, voidakseen edelleen pysyä raittiuspuolueen nimessä ja\nsaada kansan kannatusta.\" Poltettujen väkijuomain vähittäiskaupan\nlakkauttaminen Tampereella muutamaa vuotta myöhemmin oli suureksi\nosaksi raittiusryhmän tarmokkaan työn tulos.\n\nVaikka suomenmielisten lista v:n 1899 kunnallisvaaleissa loistavasti\nvoitti kokonaista viisi vastalistaa -- yhden ruotsinmielisten, yhden\n\"nuorten suomalaisten\", kaksi työväen ja yhden raittiuspuolueen --,\ntyöväen ja raittiuspuolueen kasvanut äänestäjäluku osoitti, mitä\naatteita nyt kannatettiin kansan laajoissa alemmissa kerroksissa.\nSeuraavan vuoden (1900) kunnallisvaaleissa suomenmielisten lista voitti\njälleen, mutta työväen ja raittiusväen listat saavuttivat ensimmäisen\nsiveellisen voittonsa, sillä niiden äänestäjäin lukumäärä oli pian\nkahta kertaa suurempi (keskimäärin 952) kuin voittaneen suomalaisen\npuolueen äänestäjäin (keskimäärin 481). Sama merkillinen ilmiö uudistui\nseuraavainkin vuosien vaaleissa.\n\nUuden vuosisadan alkaessa oli siis Tampereella jouduttu siihen, että\nsuomenmielinen puolue pysyi kunnan isäntänä ainoastaan -- kukkarovallan\nturvin ja että nyt toiset saattoivat paljon paremmalla syyllä kuin\nsuomenmieliset sanoa edustavansa kansanvaltaisuuden ja tasa-arvoisuuden\naatteita. Suomenmielinen puolue, joka itse oli päässyt valtaan\ntaistelujen kautta ja oppinut tekemään erotuksen yksityisedun ja\nyhteishyvän välillä, tunsi kuitenkin muuttuneessa asemassaan erityistä\nvastuunalaismitta kaupunkia ja sen suuren väestön toivomuksia kohtaan.\nSellaisista vaikutuksista lienee syntynyt m.m. se valtuuston päätös,\njoka kaksivuotiskaudeksi kesäk. 1903--kesäk. 1905 lakkautti poltettujen\nväkijuomain kaupan Tampereella. Aatteiden ei aina tarvitse saavuttaa\nulkonaista valtaa päästäkseen voitolle ja tarkoitustensa perille.\n\nValtaan päässyttä kaupungin raitistumista harrastavaa suuntaa vastaan\nsyntyi nopeasti vastavirtaus, johon vanhan kunnallispolitikan pysyviä\npuoltajia: konservationiklubia, kauppaseuraa ja talonomistajain\nyhdistystä lukuunottamatta liittyivät kaikki yksityisen kohtuuden ja\nyleisen varovaisuuden ja muuttumattomuuden ystävät. Kun tällä uudella\n\"viinapuolueella\" oli käytettävänään etupäässä varakkaan väen suuret\näänimäärät, se v:n 1903 kunnallisvaaleissa saavutti suuren voiton,\njoka merkitsi väkijuomain myynnin kiellon peruuttamista v. 1905.\nSyytä raittiusmielisten puolueiden tappioon mainitaan olleen näissä\npuolueissa itsessäänkin; vaalivalmistus oli heikkoa, työväellä oli\nhuonot ajat eivätkä rivit pysyneet äänestyksessä koossa.\n\nTappio oli siksi tuntuva, että se sai suomalaisen puolueen,\ntyöväen ja raittiuspuolueen, hetkiseksi pitkistä ajoista, v:n 1904\nkunnallisvaaleissa toimimaan yhdessä. Yhteisillä ponnistuksilla saatiin\n\"viinapuolueen\" lista rikki ja kaksi työväen ehdokasta sekä yksi\nsuomalaisen puolueen ehdokas valituksi valtuustoon. Se ei kuitenkaan\nvoinut pelastaa jo tuomittua järjestelmää.\n\nMutta uusi vallassaoleva \"viinapuoluekin\" oli historiallisen kehityksen\nkautta joutunut niin etäälle kaupungin vanhasta viinapuolueesta,\nettä yhteinen alku tuskin tuntui. Suurlakon raitistuttava puhallus\nmuistutti vallassaolijoille näkyvällä tavalla raittiusmielisten\nparannusten tarpeellisuutta. V. 1907 valtuusto ilman raittiusmielisten\nerityistä voimanponnistusta teki suuria supistuksia ja rajoituksia\nväkijuomaliikkeessä ja v. 1909 oli \"viinapuolue\" tarkalleen siinä,\nmissä \"raittiuspuolue\" oli v. 1903: kunnallisen myyntikiellon ovella.\n\nTyöväki saavutti kunnallisissa vaaleissa edelleenkin \"siveellisiä\nvoittojaan\", mutta turhaan se ponnisteli 25-asteikkoista\nkunnallisvaltaa vastaan. Joskus kuitenkin on siveellinen voitto ollut\ntosiasiallinenkin voitto; ja sellaiseksi se tuli tässäkin. (43)\n\n\nd) Tampere valtiopäivillä.\n\nTampereen kunnalliseen puolue-elämään ovat valtiolliset Puolue-olot\nvaikuttaneet suuresti siitä alkaen kuin valtiollisista puolueista\nmaassamme voi puhua. Selvemmän yleiskatsauksen vuoksi esitämme tässä\nyhdessä jatkossa Tampereen valtiollisen edustuksen vaiheet kaupungin\nensi ajoista alkaen.\n\nTampereen ensimmäinen valtiopäivämies oli turkulainen kauppias Johan\nStadigh, joka edusti Tampereen kaupunkia Norrköpingin valtiopäivillä\n1800. Stadigh teki näillä valtiopäivillä kaupungin puolesta kuusi\nanomusta, jotka koskivat valtakunnankolehdin keräämistä Tampereen\nkirkonrakennuksen hyväksi, Tampereen vapaavuosien pitennystä 20\nvuodeksi, lupaa kaupungille saada rakentaa Tammerkoskeen myllyjä,\nvuotuisten markkinain pitämistä kaupungissa 7 p. helmikuuta, lupaa\nkaupungille saada rakentaa koskeen yhden tai useampia sahoja\nkaupungin tarpeeksi ja vapautusta Pyynikin aukumenttitilan sotamies-\nja reserviruotuvelvollisuudesta. Ainoastaan kahdesta ensimmäisestä\nanomuksesta oli suotuisa tulos -- kolehti saatiin ja vapaavuosia\njatkettiin 10 vuodeksi --, mutta muut anomukset hyljättiin.\n\nKeskellä Suomen sodan riehuntaa käskettiin tamperelaisiakin lähettämään\nedustajia Turkuun valitsemaan \"yleisiä valtiopäivävaltuutettuja\".\nTampereella valittiin 20 p. heinäk. 1808 luutnantti E. F. Tihlman\nlähtijäksi. Tamperelaiset, jotka alttiisti olivat taipuneet\nvenäläisvaltaan, olivat nähtävästi nytkin taipuvaiset noudattamaan\nkeisarin käskyä -- Tihlman rupesi jo kokoamaan keisarille meneviä\nanomuksia. Ei ollut tamperelaisten ansio, ettei tästä venäläisten\nsuunnittelemasta laittomasta eduskunnasta tullut mitään, vaan että\nsiitä sukeutui neuvotteleva komitea, joka \"Suomen deputationa\"\nsyksymmällä vuotta lähti Pietariin. Tässä deputatiossa edusti\nTamperetta Turun kauppias J. Tjäder, joka maaliskuussa 1809 velkoi\ntamperelaisilta matkakuluja 31 rupl. 60 kop. ja 1 riksin 5 kill. 3\nrunst. Ruotsin velkarahaa.\n\nHelmik. 15 p. 1809 Tampereen kaupunginvanhimmat ja porvaristo\nvalitsivat edustajakseen Porvoon valtiopäiville luutnantti E. F.\nTihlmanin, jolle palkkioksi myönnettiin 2 (myöhemmin 4) pankkoriksiä\npäivältä sekä matkalla kahden hevosen kyytiraha. Tihlmanin\ntoiminnasta Porvoon valtiopäivillä on mainittava ainoastaan hänen\nvaltiopäiville esittämänsä \"Tampereen kaupungin alamaiset valitus-\nja hakemuskohdat\". Kirjoituksessa kuvailtiin kaupungin oivallista\nteollista asemaa ja esitettiin rautaruukin, ruutitehtaan sekä\npellava- ja purjekangastehtaan perustamista Tampereelle hallituksen\ntoimesta; lisäksi anottiin, että kaupunki saisi omaan osaansa koskea\nrakentaa tarpeellisia sahoja ja myllyjä, että valtion puolesta\nannettaisiin kaupungin maistraatille palkanlisäystä ja apua kaupungin\nkirkon rakennukseen, että Ylä-Satakunnan vesistöjen kanavoimisia ja\nkoskenperkauksia jatkettaisiin, että Orihveden ja Vatulan (Ikaalisten)\nmarkkinat siirrettäisiin Tampereelle, sekä lopuksi että kaupungille\nmyönnettäisiin korvausta markkinapuotien pilautumisesta sodan jaloissa\nja kaupungin porvaristolle sen sodassa kärsimistä vahingoista, joista\nmarkkinapuotien korvaus oli arvioitu 1 400 ja porvariston vahingot\n4 600 riksiin. Tämä silloisissa Tampereen oloissa suurenmoinen\nuudistusohjelma löysi armon hallituksen edessä ja siitä saivat alkunsa\nuseimmat toimet, joihin hallitus seuraavina vuosina ryhtyi Tampereen\nkaupungin hyväksi.\n\nKun kuusikymmenluvun alkaessa valtiollisen uudestaansyntymisen hetket\nmaassamme lähestyivät, olivat valtiolliset mielipiteet Tampereella\naivan ajanmukaisella tasolla. Hallituksen nöyräselkäisimmistä\nvapaakaupunkilaisista oli muutamassa vuodessa Itämaisen sodan jälkeen\ntullut perustuslaillisuuden lujia pylväitä. Kun 2 p. lokak. 1861\nmaistraatin edessä oli valittava Tampereen valitsijamies, joka yhdessä\nNaantalin, Uudenkaupungin ja Rauman valitsijamiesten kanssa valitsisi\nnäiden kaupunkien yhteisen edustajan Tammikuun valiokuntaan, niin\nastui esille kauppias Hildén pyytäen saada \"pöytäkirjaan merkityksi,\nettä hän, välttääkseen kaikkia väärinymmärryksiä puheenaolevan\nvaalintoimituksen laadun ja tarkoituksen käsittämiseen nähden, ryhtyi\nvaaliin sillä edellytyksellä, ettei tuleva valiokunta kokoonpanoonsa\nsekä syntynsä ja toimintansa tapaan nähden edustanut maata eikä sen\nsäätyjä eikä voinut ilmaista maan mielipiteitä ja pyrintöjä\", \"mihin\nhuomautukseen muukin porvaristo yhtyi\".\n\nKaupungin valitsijamieheksi valittiin v.t. pormestari Fr. Procopé,\njoka sitten myöskin tuli valituksi äsken mainittujen kaupunkien\nedustajaksi Tammikuun valiokuntaan. Procopé edusti valiokunnassa\njyrkkää perustuslaillista suuntaa, mutta muuten ei hänen toimintansa\nvaliokunnassa ollut erityisemmin huomattava. Sitä huomattavammin\nsiellä esiintyi tamperelainen teollisuusmies varatuomari Aadolf\nTörngren, joka oli ritariston ja aatelin valitsemia edustajia Tammikuun\nvaliokunnassa. Jo v:n 1856 teollisuuskomiteassa oli Törngren esiintynyt\nuuden taloudellisen ja valtiollisen vapaamielisyyden innostuneena,\nmukaansatempaavana ryntäilijänä. Tammikuun valiokunnassa ja vv:n\n1863--1864 valtiopäiväin aatelissa hän tärkeimmissä elinkeino-,\ntalous- ja valtioasioissa esitti rohkeita vapaamielisiä ajatuksia ja\nmielipiteitä, aina saaden kannatusta ja suosiota, vaikkeivät hänen\nsuurensuuntaiset ehdotuksensa tavallisesti tulleetkaan tosiolojen\narkipäiväisiä mahdollisuuksia punnitsevain säätyjen päätöksiksi.\n\nVv:n 1863--1864 valtiopäivillä oli Tampereen kaupungilla ensi\nkertaa oma varsinainen edustaja. Elok. 11 p. 1863 pidetyssä\nmaistraatinkokouksessa kaupungin porvaristo päätti valita\nvaltiopäiville yhden edustajan, jolle päivärahaksi määrättiin\n12 markkaa. Yksimielisesti sitten valittiin valtiopäivämieheksi\ntukkukauppias Frans Wilhelm Frenckell. Yksituumaisuuden ehkä selittää\nosaksi se vaalipöytäkirjan ilmoitus, että valittu edustaja heti\nvaalin tapahduttua luopui valtiopäivämiehelle tulevasta päivä- ja\nkyytirahasta. Sivumennen mainittakoon, että hämeenlinnalaisetkin\nvalitsivat Tampereen jalomielisen patruunan edustajakseen, vaikka tämä\nvaali sitten valtiopäivillä kumottiin. Muuten valtiolliset harrastukset\nTampereella olivat nyt sangen korkealla, siitä päättäen, että kaupungin\nporvariston vaalitilaisuudessa ilmoittamat yhteiset \"valitukset\" eivät\nkoskeneet sen vähempiä asioita kuin että säädyt anoisivat määräaikaisia\nvaltiopäiviä ja että valtiopäiville annettaisiin valtionvarain\ntarkastamisvalta.\n\nKaupungin valtiopäivämiehelle on annettava se mainesana, että\nhän tunnollisesti valvoi kaupungin etua s.o. puolusti rautatien\nrakentamista Tampereelle ja Näsijärven vesistön jatkuvaa kanavoimista.\n\nVv:n 1863--1864 pappissäädyssä Messukylän kirkkoherra Jos. Grönberg\npiti erityisemmin muistossa Tampereen kaupunkia. Hänen esityksensä\nmarkkinain lakkauttamiseksi, jonka sääty hyväksyi yksityiseksi\nanomuksekseen ja jossa m.m. pyydettiin Tampereen syysmarkkinain\nlakkauttamista ja joulukuun markkinain siirtämistä tammikuuhun,\nei varmaankaan olisi saanut Tampereen asukkaiden allekirjoitusta.\nMutta hänen toinen esityksensä, joka koski Tampereen alkeiskoulun\nlaajentamista, oli varmasti tamperelaisten mielen mukainen. Vahinko\nvain, etteivät säädyt tätä anomusta hyväksyneet. Merkitsemme sen\nmuistoon ensimmäisenä Tampereen tämänlaatuisten valtiopäiväanomusten\nsarjassa.\n\nTampereen kaupungin edustajaksi v:n 1867 valtiopäiville valittiin\njälleen tukkukauppias Frenckell. Mutta valtiollinen suurhenkisyys\noli kaupungissa nyt melkoisesti kutistunut. Entisen yksimielisyyden\nsijaan ilmeni 21 p. marrask. 1866 toimitetussa valtiopäivämiesvaalissa\nselvää puoluepyrkimystä. Frenckell sai nyt vain 152 1/2 vero-osan\n(\"sekstonteelin\") äänet; leipuri C. G. M. Tallqvist, nähtävästi\nkäsityöläisluokan ehdokas, vei 93 vero-osan äänet, kauppias C.\nJ. Hildén sai 25 ja eräs räätälimestari 5 1/2 vero-osan äänet.\nTuossa tärkeässä päivärahakysymyksessäkin ilmaantui eripuraisuutta.\nVaalikokouksessa myönnettiin edustajalle, ikäänkuin pahaa aavistaen,\nvain 10 markan päiväraha, minkä maistraatti kumminkin ylensi 12\nmarkaksi.\n\nAlkavilla valtiopäivillä tapahtui Tampereen kaupungille se kunnia, että\nsen edustajasta tuli porvarissäädyn puhemies. Mutta toisenkinlainen\nyllätys saavutti tamperelaiset, kun porvarissäädyn puhemies ilmoitti,\nettei hän tällä kertaa tahtonut luopua hänelle määrätystä päivärahasta.\nJa koska kaupunkilaiset eivät tahtoneet palkata valtiopäivämiehiä\nkaksittain, he kieltäytyivät toimittamasta uuden valtiopäivämiehen\nvaalia, johon heille tarjottiin tilaisuutta.\n\nTampereella ei ollut onnea näillä valtiopäivillä. Tampereen\nrautatien rakentaminen siirtyi Pietarin radan vuoksi epämääräiseen\ntulevaisuuteen. Ei ollut enään Törngreniäkään valtiopäivillä, hänet kun\nvararikko oli syössyt alas loistavista pilvilinnoista.\n\nTampereen edustajiksi v:n 1872 valtiopäiville valittiin edellisen\nvuoden joulukuun 27 p. toimitetussa vaalissa pormestari Fr. Procopé\n145 ja kauppias L. J. Hammarén 134 äänellä; hajaääniä saivat värjäri\nH. Liljeroos, satulaseppä K. L. Rosengrén, lainopin kandidaatti L.\nMechelin y.m. Valitut edustajat antoivat valitsijoille tilaisuuden\nlausua evästyksiä, ja valtiopäivämiehiä pyydettiin silloin\ntoimimaan niin, että m.m, virkamiehille meneviä perunkirjoitus-\nja huutokauppaprosentteja alennettaisiin ja että kaupungissa\nvallitsevaa juoppoutta saataisiin hillityksi. Näistä toivomuksista\nainoastaan perunkirjoitusprosentteja koskeva, joka oli esitetty monen\nmuunkin kaupungin edustajille, sai porvarissäädyn kannatuksen ja\nantoi alkuaiheen v:n 1883 asetuksen syntymiseen. Nuo kaikki olivat\nkumminkin sivuasioita Tampereen rautatiekysymyksen rinnalla, joka\npuheenalaisilla valtiopäivillä vihdoinkin sai ratkaisunsa. Pormestari\nProcopé vielä paremmaksi varmuudeksi anoi erityisen lain säätämistä\nsiitä, millä ehdoilla yksityisille on myönnettävä oikeuksia rautateiden\nrakentamiseen. Myöskin painovapaudesta pormestari Procopé teki näillä\nvaltiopäivillä anomuksen.\n\nMarrask. 22 p. 1876 toimitetuissa valtiopäivämiesvaaleissa valittiin\nTampereen edustajiksi v. 1877 alkaville valtiopäiville entiset\nedustajat, pormestari Fr. Procopé ja kauppias L. J. Hammarén, edellinen\n553 ja jälkimmäinen 471 äänellä. Hajaääniä saivat kauppias J. R.\nEnqvist 85, kauppias G. O. Sumelius 70, tehtailija G. A. Serlachius 58,\nkauppias G. Selin 54 j.n.e.\n\nVv:n 1877--1878 valtiopäivillä koulukysymykset alkoivat astua\nvaltiollisen taistelun etualalle. Tampereen silloisen johtavan\nluokan kannan mukaisesti herrat Procopé ja Hammarén tekivät\nvaltiopäivillä anomuksen, että Tampereelle perustettaisiin täydellinen\nseitsenluokkainen lyseo, jossa olisi \"joko suomi tai ruotsi\nopetuskielenä, riippuen kaupunkilaisten lähemmästä lausunnosta,\nmutta jossa kumpaakin kieltä opitaan niin, että oppilaat koulun\nläpikäytyään taitavat niitä täydellisesti\". Kaupunginsaarnaaja A. O.\nTörnudd puolestaan teki pappissäädyssä anomuksen, että Tampereelle\nperustettaisiin suomenkielinen lyseo. Kaupungin edustajain muusta\ntoiminnasta ovat mainittavat anomukset Näsijärven vesistön\nkanavoimiseksi ja kaupunkien kansakoulujen saattamiseksi valtionapuun\nja muihin etuihin nähden samalle kannalle kuin maalaiskuntain\nkansakoulut.\n\nSeitsenkymmenluvulla rauha vielä vallitsi Tampereen valtiollisessa\nniinkuin kunnallisessakin elämässä. Liberalista lepoa eivät\nkäsityöläisjuonet eivätkä penniriidatkaan pahemmin häirinneet;\nvastaansanomatta suostuttiin maksamaan edustajille päiväpalkkaa 15 mk.\nvuosikymmenen edellisillä ja 20 mk. jälkimmäisillä valtiopäivillä.\nUuden valtiopäiväjärjestyksen suoma laajempi valtiollinen äänioikeus,\nvuosikymmenen jälkipuolen kuluessa alkanut kunnallishallinto\nja kaikkien mieliä kiinnittävät yleiset kysymykset herättivät\nsyrjäseuduissakin entistä selvästi vireämpää valtiollista elämää.\nTampereella tähän suuntaan vaikuttivat myöskin paikkakunnan kieltämättä\nkyvykkäät edustajat, sekä porvaris- että pappissäädyssä istuvat.\nPormestari Procopé oli kaikilla kolmilla valtiopäivillä, joihin\nhän otti osaa, talousvaliokunnan jäsenenä ja nautti arvoa sekä\ntaloudellisen lainsäädännön tarkkana tuntijana että perustuslaillisen\nelämän hartaana kannattajana. Hänen esiintymisensä elinkeinovapauden\nja kansansivistyksen harrastajana osoittavat hänen kannattaneen\nsilloisia liberalisia mielipiteitä; hän olikin yksi v:n 1880\n\"liberalisen ohjelman\" allekirjoittajia. Kauppias Hammarénin toimintaa\nei sanottavassa määrässä näy valtiopäivän pöytäkirjoista. Sitävastoin\nprovasti Grönberg oli aikaisemmilla niistä kuusista valtiopäivistä,\njoihin hän otti osaa, pappissäädyn ahkerimpia sananmiehiä, ja koko\nhänen valtiopäivätoimintansa osoittaa hänen sydämestään harrastaneen\nTampereen ja sen asukkaiden parasta. Hän sekä hänen nuorempi virka-\nja säätytoverinsa Törnudd, joka Tampereen kaupunginsaarnaajana\nollessaan v. 1877 alotti pitkän valtiollisen päivätyönsä, kuuluivat\nsuomalaisuuden hartaisiin kannattajiin ja olivat siinä kohden varmaan\npaljon todellisempia Tampereen väestön edustajia kuin kaupungin\nviralliset valtiopäivämiehet.\n\nSeitsenkymmenluvun valtiollista harrastusta Tampereella. ei\nkuitenkaan ole liian yleiseksi eikä korkeaksi arvattava. Silloisella\nliberalismilla oli merkillinen taipumus ominaisella lievyydellään\nja kuivalla maltillisuudellaan kuolettaa se ruumis jossa sen ylevän\nhengen piti asua. Jos ei silloinen valtiollinen äänioikeus ollutkaan\nmainittavan laaja, eipä äänestäjäin valppauskaan ollut laajempi. V:n\n1871 valtiopäivämiesvaalissa oli Tampereella 152 äänioikeutettua,\njoista 50 otti osaa vaaliin v:n 1876 vaaliin osallistui 47 äänestäjää.\nAlussa siis vielä oltiin.\n\nKokonansa toisenlainen on kuva valtiollisesta elämästä Tampereella\nkahdeksankymmenluvulla. Olemme edellä jo kuvanneet kahdeksankymmenluvun\nkoittaessa alkanutta ja kappaleen matkaa seuraavallekin vuosikymmenelle\njatkunutta suomalaisuuden taistelukautta ja tämän taistelun vaikutuksia\nkaupungin kunnalliselämään. Nämä seikat vaikuttivat suuresti myöskin\nkaupungin valtiollisiin rientoihin s.o. valtiollisiin vaaleihin.\nTaistelut näissä vaaleissa olivat kahdeksankymmenluvulla harvinaisen\nkiihkeät. Näissä vaaleissa eivät intohimoja hallinneet ne yhteisyyden,\nkotiseutuisuuden, tuttavallisuuden, riippuvaisuuden tunteet ja\nmuut suhteet, jotka pakostakin vaikuttavat yhteiselämään pienessä\nkunnallisessa piirissä. Valtiollisessa taistelussa tällöin lyötiin\noikein olan takaa, varsinkin kun tavallisesti vielä vieraat taistelua\nyllyttivät: sehän oli koko maan suomalaisen puolueen ja koko maan\nruotsalaisen puolueen taistelua Tampereella. Paljon oli tuossa\ntaistelussa sellaista, joka näyttää vain sokean puoluevihan tyrskyltä.\nMutta siinä oli myöskin paljon sellaista, joka ansaitsee huomiota ja\njolla on ollut merkitystä seuraavana kehityskautena.\n\nValtiopäivämiesvaali v:n 1882 valtiopäiviä varten, joille Tampereen\nväkilukunsa pohjalla oli valittava kolme edustajaa, tuli täällä\npidettäväksi 27 p. syysk. 1881. Tämän vaalin valmistuksissa esiintyi\nTampereella ensi kertaa selvä puolueryhmitys. Tampereen Sanomat\nkehoittivat suomenmielisiä yksimielisesti toimimaan ruotsinmielisiä\nvastaan, ja vaikka vaalitoiminta parin sivullapäin laaditun\nehdokaslistan vuoksi näyttikin hajaantuvan, lopuksi vain kaksi listaa\njäi kilpailemaan vaalimiesten äänistä. Ruotsinmielisten ehdokkaat\nolivat pormestari Fr. Procopé, kauppaneuvos L. J. Hammarén ja tohtori\nAxel Hårdh. Suomenmieliset pitivät varsinaisen vaalikokouksen\nja toimittivat siellä koevaalin, jossa kaupp. Fr. Sumeliuksen\nkieltäydyttyä ehdokkuudesta \"melkein kaikki äänet\" annettiin\ninsinööri Ossian Bergbomille, kauppias G. Selinille ja tehtailija\nAnton Vuoriselle. Itse vaalissa, johon otti osaa 216 äänestäjää, tuli\nvalituksi seuraava lista:\n\n    O. Bergbom.       2 320 ääntä, 162 äänestäjää\n    L. J. Hammarén    2 275   \"     57     \"\n    G. Selin          2 225   \"    160     \"\n\nLähinnä ääniluvussa oli A. Vuorinen, joka sai 2 191 ääntä 156\näänestäjältä.\n\nTämä varallisuusvaaleja niin edustava tulos, jossa 57 valitsijaa\nvoitti 156 vähemmän varakasta valitsijaa, ei tyydyttänyt kaikkia\nkaupunkilaisia, sillä vaalista valitettiin ja kuvernööri kumosi sen,\nminkä johdosta maistraatti määräsi uuden vaalin toimitettavaksi\n10 p. marrask. Sekä ruotsinmieliset että suomenmieliset pitivät\nvaalikokouksia, joissa kumpikin puolue päätti pysyä entisissä\nehdokkaissaan. Vaalipäivän ollessa jo aivan ovella täytyi maistraatin\nkumminkin peruuttaa uusi vaali, koska saatiin tietää nahkuri K. M.\nEklundin valittaneen senaattiin kuvernöörin päätöksestä. Marrask.\n11 p. senaatti hylkäsi tämän valituksen ja jouluk. 8 p. päästiin\nTampereella toimittamaan uutta vaalia. Sanomalehtien palstoihin\nsaakka tunkeutuneista juorupuheista päättäen valmistuttiin vaaleihin\nkummaltakin puolelta hyvin perinpohjaisesti. Lopputoimitukseen otti\nosaa 298 äänestäjää, siis melkoista enemmän kuin syksyllisessä\nvaalissa. Vaali päättyi voitoksi ruotsinmielisille, jotka 70-miehisellä\njoukolla äänestivät kumoon enemmän kuin kolme kertaa lukuisamman\nvastapuolueen. Valituiksi tulivat:\n\n    Fr. Procopé       2 469 ääntä, 71 äänestäjää\n    E. J. Hammarén    2 399   \"    69     \"\n    A. Hårdh          2 406   \"    67    \"\n\nLähinnä ääniluvussa olivat:\n\n    A. Vuorinen       2 341 ääntä, 228 äänestäjää\n    O. Bergbom        2 331   \"    227     \"\n    G. Selin          2 285   \"    226     \"\n\nVaalista tehtiin tietysti valitus, vaikka tällä kertaa turhaan.\nMuuten herätti vaalin tulos suurta huomiota, ja Tampereen vaaleja\nmainittiin luonnottomain äänioikeusolojen kukkasena Tampereen vaali\nolikin huippusaavutus, varsinkin kun siihen vielä liittyi surullisen\nlystikäs jälkijuttukin. Vaalin jälkeen näet Helsingin lehdet tiesivät\nkertoa sellaisen mehukkaan jutun että Tampereen vaalissa oli kaupungin\npää äänestänyt itseään. Vaalitilaston lähempi tarkastelu selittää\ntämän uskomattoman tapauksen ja tekee ymmärrettäväksi, kuinka\npormestari oli saattanut joutua valtiolliseen kiusaukseen. Hänellä\noli vaalissa käytettävänään 62 ääntä; jos hän ei olisi antanut\nääniänsä oman puolueensa listalle, olisi hänelle itselleen tullut vain\n66 ääntä enemmän kuin vastapuolueen ensimmäiselle ehdokkaalle, ja\nruotsinmielisten kolmas ehdokas olisi ainoastaan 3 äänellä voittanut\ntuon vastapuolueen ehdokkaan; yhden ainoan miehen äänet saattoivat\ntodellakin kokonansa muuttaa vaalin tuloksen. \"Helsingfors Dagbladissa\"\npormestari selittikin menettelynsä johtuneen valtiollisista syistä.\n\"Ei missään maassa, jossa valtiolliset puolueet toisiansa vastustavat,\ntoinen puolue toiselle ääniä lahjoita.\" Saati hän suomenmielisille,\njoiden epäperustuslaillisuudesta ja vaarallisuudesta yhteiskunnalle hän\nnähtävästi oli vakuutettu. \"Tässä kaupungissa (Tampereella) ovat niissä\nkahdessa hiljakkoin täällä tapahtuneissa valtiopäivämiesvaaleissa,\nkaksi puoluetta seisoneet vastatusten, nimittäin fennomaninen,\njolla täällä myöskin on sosialistillinen-fennomaninen sivuhaara, ja\nperustuslaillinen, johon taasen paikkakunnallamme luetaan liberalit\nja viikingit sekä muuten kaikki ne, jotka eivät ole fennomaneja.\"\nJa vakuuttavasti pormestari jatkaa: \"Muissa valtiollisissa oloissa\nkuin ne, jotka nyt ovat olemassa maassamme olisi ehkä yleinen tapa\nvaatinut, että olisin ollut itseäni äänestämättä; mutta selitän täten\njulkisesti, etten teossani huomaa mitään laitonta, sitä vähemmin mitään\nhäpeällistä.\"\n\nTästä vaalijutusta vastustajat saivat oivallisen aiheen valtiollista\nhuvittelua ja yllytystä varten; kärpäsestä tehtiin härkänen, joka\nvuosikausia tepasteli koko maan puolue-arenoilla kaikkien toreadorien\nhärnättävänä. Ainoastaan Tampereella vaiettiin tai selitettiin asiat\nparhain päin.\n\nYhtä tekoa ei Aamulehti kumminkaan saattanut hetkeksikään unohtaa;\npormestarin väitettä, että Tampereen fennomaniseen puolueeseen kuuluisi\njokin sosialistinen sivuhaara. Sosialistien ja nihilistien nimillä,\njotka tähän aikaan tavallisesti sekoitettiin toisiinsa, ei näinä\nkeisarinmurhan aikoina ollut parasta kaikua Suomessa. Jyrisevin sanoin\nAamulehti julisti vastustavansa \"tätä Tampereen kaupunkia ja siten\nmyös suomalaista yhteiskuntaa vastaan viskattua soimausta\". Kun ei\npormestari sittenkään julkisesti peruuttanut syytöstänsä, seitsemän\nTampereen suomenmielistä kääntyi -- läänin kuvernöörin puoleen pyytäen\nhäntä toimittamaan tutkimuksen, oliko Tampereella olemassa tuota\nyhteiskunnalle vaarallista liikettä. Jutussa antoi kuvernööri tämän\nnerokkaan päätöksen:\n\n    \"Koska minä hyvin tunnen, ettei Tampereen kaupungissa\n    löydy mitään sosiaalista puoluetta, joka tarkoittaisi\n    yhteiskunnallisten laitosten kumoamista, niin katson hakijain\n    anomuksen ei ansaitsevan arvoa. Hämeenläänin maakansliassa 28\n    päivä helmikuuta 1882.\n\n    E. von Ammondt.\n\n    Rich. Leon. Wigren.\"\n\nTampereen edustajain toimet v:n 1882 valtiopäivillä eivät antaneet\nyleisölle läheskään yhtä paljon puheenainetta kuin heidän vaalinsa. He\ntekivät säädyssään anomuksen seitsenluokkaisen suomenkielisen lyseon\nperustamiseksi Tampereelle. Anomus ei ollut suomalaisen puolueen\nmieleinen, sillä nyt ei enään taisteltu Tampereen lyseon kielestä,\nvaan siitä oliko koulusta tuleva klassillinen, niinkuin suomenmieliset\ntahtoivat, vaiko realinen, niinkuin ruotsinmieliset vaativat. Tampereen\nvaltuusto päätti pyytää kaupungin edustajia valtiopäivillä anomaan\nsellaista lainsäädäntöä, että kaupungin virkamiesten vaalit tulisivat\ntoimitettaviksi samanlaisella äänestystavalla, jota käytettiin\nkunnallisissa vaaleissa. Sitä Hammarén anoi yhdessä Porin kaupungin\nedustajan kanssa. Procopé uudelleen anoi, että kaupunkien kansakoulujen\nopettajille suotaisiin samat edut kuin muillekin kansakoulunopettajille.\n\nTampereen valtiollisessa historiassa on myöskin v:n 1885 valtiopäivillä\nja niiden edellisenä syksynä tapahtuneilla vaalitoimilla erityinen\nsijansa.\n\nEnsi kerran Tampereen valtiopäivämiesvaali oli nyt toimitettava\nuuden vaalijärjestyksen mukaan, joka rajoitti yksityisen valitsijan\nkäytettävän korkeimman äänimäärän 25:ksi Ääniluettelon mukaan oli\ntosin Tampereella äänivaltaisia ainoastaan 402, mutta kun tehtyjen\nlaskujen mukaan liberalien ja viikinkien äänimäärä todennäköisesti oli\nainoastaan 1 536 (79 äänivaltaista), suomenmielisten sitävastoin 2 761\n(311 äänivaltaista), niin näytti jälkimmäisten vaalivoitto nyt aivan\ntaatulta, jos vain tarpeellinen yksimielisyys saavutettaisiin.\n\nMutta siinäpä se oli. V:n 1885 valtiopäiväin aikoina pääkaupungin\njohtavat suomenmieliset ja liberalit olivat paremmassa sovinnossa\nkuin pitkään aikaan sitä ennen. Sovinnollisuudella oli hartaita\nkannattajia Tampereellakin, jossa vaalien lähestyessä kuultiin\nmuutamain liberalisten herrain puuhaavan \"fusionia\" puolueiden kesken.\nTätä läpinäkyvää puuhaa Tampereen Sanomat ja Aamulehti vastustivat\nehdottaen samalla kokouksen pitämistä suomenmielisten ehdokkaiden\nasettamista varten. Ehdokkaista ei ollut puutetta. U. Suomettaressa\noli nyt, niinkuin edellisessäkin valtiopäivämiesvaalissa, mainittu\nkoko joukko Tampereen ehdokkaiksi sopivia, osaksi jokseenkin outojakin\nnimiä. Tampereen Sanomissa eräs lähettäjä ehdotti valittavaksi maisteri\nKivekästä Oulusta ja maisteri Löfgreniä Helsingistä; kun Tampereen\nSanomain toimittajaa, maisteri E. Langiakin oli mainittu ehdokkaana,\nvastapuolue sai aihetta ruveta puhumaan \"maisteripuolueesta\", sitäkin\nenemmän kuin suomenmieliset lehdet olivat selittäneet, ettei ehdokkaita\nsuinkaan tarvinnut ottaa oman kaupungin porvareista ja kauppiaista.\nSuomenmielisten kokouksessa asetettiin sitten puolueen ehdokkaiksi\ntehtailija A. Vuorinen 59 äänellä, lakit. kand. Lauri Kivekäs 59 ja\nmaisteri V. Löfgren 57 äänellä. Aikaisemmin oli ehdokkaiksi ajateltu\ninsinööri O. Bergbomia ja kauppias Fr. Sumeliusta, mutta heistä oli\nluovuttu, kun edellinen ei ollut vaalikelpoinen ja jälkimmäinen oli\nkieltäytynyt ehdokkuudesta.\n\nSillä välin ruotsinmieliset ilmassa olevaa yhdistymisaatetta hyväkseen\nkäyttäen laativat kokouksessaan seuraavan ehdokaslistan: tuomari\nV. Cajanus, kauppias Fr. Sumelius, kauppaneuvos L. J. Hammarén.\nNämä ehdokkaat olivat kaikki oman kaupungin miehiä, Fr. Sumelius\ntunnettu suomenmielinen ja L. J. Hammarén kaupungin vanha edustaja ja\nvielä edellisessä valtiopäivämiesvaalissa suomenmielisten ehdokas,\nvaikka hänen silloinen luopumisensa heidän listaltaan ja pysymisensä\nvastapuolueen listalla olikin tehnyt hänet epäiltäväksi oikeaoppisten\nfennomanien silmissä.\n\nNähtävästi oli suomenmielisten pakko ruveta listaansa parsimaan.\nSuomenmielisten kokous oli pidetty 27 p. syysk. Mutta \"esiintyneistä\ntärkeistä syistä\" kutsuttiin suomenmieliset kiireesti uuteen kokoukseen\n2 p. lokak. Kokouksessa ilmoitettiin maist. Löfgrenin luopuneen\nehdokkuudestaan ja Fr. Sumeliuksen suostuneen rupeamaan ehdokkaaksi.\nEhkä ajateltiin perinpohjaisempaakin ehdokkaiden muutosta, koskapa asia\noli selvitettävä uudella koevaalilla, jossa ehdokkaiksi tulivat Fr.\nSumelius 64 äänellä, Lauri Kivekäs 63 ja A. Vuorinen 54 äänellä. Tällä\nlistalla päätettiin nyt lopullisesti lähteä vaaliin ja kokous hajosi\nhuudettuaan eläköön \"yksimielisyydelle\".\n\nTuo yksimielisyyden huuto hymyilyttää, kun ajattelee sitä seurannutta\nyllätystä. Vaalipäivän (4 p. lokak.) aattona näet ilmestyi liikkeelle\nkolmaskin tähän saakka piilossa pysynyt lista, jossa olivat nimet:\nLauri Kivekäs, Fr. Sumelius, L. J. Hammarén. Nämä vaaliliput olivat\naivan samannäköiset kuin suomenmielisen puolueen painattamat, ja\nhuhu, joka näyttäytyi todeksi, tiesi kertoa, että tämän väärän listan\nolivat laatineet ja sitä levittäneet muutamat suomenmieliset. Listan\nsyntymiseen näyttää vaikuttaneen sekä Hammarénin nimeen liittynyt\nyhtymisaate että suomenmielisten listan kolmannen, raittiusmielisen\nehdokkaan epäsuosio kaupungin viinakauppiaiden taholla. Suomenmieliset\nlehdet nostivat kyllä vaalipäivänä varoitushuudon, eivätkä löytäneet\nkyllin ankaria sanoja tuomitessaan \"ylijuoksijoita\" ja \"heittolaisia\",\nmutta niin hullusti kuitenkin kävi, että valituiksi tulivat juuri tuon\nsekalistan ehdokkaat, nim.:\n\n    Fr. Sumelius     3 430 äänellä 275 äänestäjältä\n    Lauri Kivekäs    2 412    \"    219     \"\n    L. J. Hammarén   2 028    \"    113     \"\n\nLähinnä ääniluvussa olivat:\n\n    A. Vuorinen      1 536 äänellä 155 äänestäjältä\n    V. Cajanus       1 052    \"     58     \"\n\nKaikkiaan otti vaaliin osaa 281 äänestäjää 3 540 äänellä.\nAsiantuntevani laskujen mukaan äänesti suomenmielisten listaa 153\nvalitsijaa, ruotsinmielisten listaa 55, \"yhdistyspuoluelaisten\" listaa\n66 ja hajalistoja 7 valitsijaa.\n\nNiin päättyi tämä verraton vaali, jossa kahdeksankymmenluvun Tampereen\nvaalihyörinä isällisine ehdokkaineen ja lapsi-ikäisine puolueineen niin\nelävästi esiintyy.\n\nVaalimyrskyn ohimentyä ja kotoisten puoluepyykkien pestyä\nruvettiin kaupungissa yleisesti ja innokkaasti valmistamaan\nvaltiopäivätoivomuksia edustajain eväiksi. Alotteen tässä kohden\ntekivät sanomalehdet ja ensi kerran ottivat valtiopäivätoivomuksien\nlausumiseen osaa myöskin äänioikeudettomat kansanryhmät, vaikka\nvalittujen edustajain 16 p. jouluk. pitämään evästyskokoukseen\nkutsuttiin ainoastaan valtiollisesti äänioikeutettuja kansalaisia.\nMainitussa kokouksessa esitettiin m.m. seuraavanlaisia\nvaltiopäivätoivomuksia: että kaupungin virkamiesten vaaleissa\nmäärättäisiin noudatettavaksi samalla tavoin rajoitettua äänestystapaa\nkuin kunnallisissa vaaleissa; ettei kauppiaan tai tehtailijan oikeutta\nsuotaisi muille kuin luku- ja kirjoitustaitoisille, kirjanpitoon\npystyville ja hyvämaineisille henkilöille; että kotipaikkaoikeus\nkunnassa myönnettäisiin ainoastaan sellaisille henkilöille, jotka\novat kunnassa asuneet vähintään 5 vuotta; että Tampereen tyttökoulu\notettaisiin valtion haltuun.\n\nTampereen Raittiusseuran laatimat, A. Vuorisen esittämät toivomukset\nsisälsivät m.m. että kaupungit saisivat niinkuin maalaiskunnatkin\noikeuden lopullisesti päättää, saako kuntaan perustaa viinatehtaita\nja viinamyymälöitä, että asetuksessa määrättäisiin, montako myymälää\nkuhunkin kuntaan korkeintaan saa perustaa, että kaikkinainen\nanniskelu pyhäpäivinä kiellettäisiin, viinan vuotuinen valmistusmäärä\nvähennettäisiin puoleksi nykyisestä, viinanvalmistusvero korotettaisiin\neikä mitään säännöstä alimmasta väkevyysmäärästä annettaisi, ja\nvihdoin että ulkomaisten väkijuomain tuontitullia korotettaisiin.\nViimemainittua anomuksen kohtaa vastustivat herrat Hammarén, Lindstedt\nja Wennerstrand m.m. sillä perusteella, että tullin korotus edistäisi\nsalakuljetusta.\n\nTehtaiden työväen asettaman valiokunnan laatimat valtiopäivätoivomukset\njätti toimittaja K. Renström kirjallisesti kaupungin\nvaltiopäivämiehille. Näissä toivomuksissa, jotka ovat muistona\nTampereen työväestön aikaisimmista valtiollisista harrastuksista,\npyydettiin edustajia vaikuttamaan siihen suuntaan,\n\nettä äänioikeus kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa\nlaajennettaisiin, jotta työväestökin voisi ottaa osaa vaaleihin, että\näänestysperuste pantaisiin mahdollisimman alhaiseksi ja ääniluku\nrajoitettaisiin;\n\nettä määrättäisiin säännöllinen 10 tunnin työpäivä\nteollisuuslaitoksille;\n\nettä asetus työväen erottamisesta täydennettäisiin, koska nykyään\non liian suuri mielivalta mestareilla erottaa tekosyiden nojalla\nepäsuotuisan työmiehen, ja että erotettu työmies saisi, ellei\ntörkeätä rikosta ole tehty, pysyä osallisena työväen apukassoissa,\njos hän on määrätyt maksut niihin suorittanut, tai tarvittaessa saisi\ntyönantajalta eläkettä;\n\nettä valtio ottaisi haltuunsa Tampereen tyttökoulun;\n\nettä Tampereelle perustettaisiin korkeampi suomalainen\nteollisuusopisto; sekä\n\nettä edustajat kannattaisivat raittiusasiaa.\n\nAamulehti puolestaan oli jo aikaisemmin esittänyt toivomuksen, että\nvaltio ryhtyisi perustamaan kauppakouluja.\n\nTampereen edustajain toiminnasta valtiopäivillä on mainittava Fr.\nSumeliuksen anomus, että Tampereelle perustettaisiin suomenkielinen\nkauppaopisto, sekä Lauri Kivekkään voimakas esiintyminen valtiollisen\näänioikeuden laajentamisen hyväksi. Muita erityisiä paikallispyrintöjä\nei Tampereella näillä valtiopäivillä ollut valvottavana. Tamperelaisten\nantamat evästykset jäivät suurimmaksi osaksi käyttämättä; joitakuita\nvalitettuja epäkohtia tuli korjatuksi toiselta taholta alkaneiden\nlainsäädäntötointen avulla.\n\nEdustajain vaali v:n 1888 valtiopäiville oli loistokohta Tampereen\nsuomenmielisten valtiollisessa historiassa. Vihdoinkin oli heidän\npuolueensa oppinut panemaan arvoa järjestetylle toiminnalle ja\npuoluekurille. Vaalin valmistuksista piti erityinen vaalikomitea\nhuolta. Koevaalissa, jossa kukin osanottaja äänesti todellisella\näänimäärällään, tulivat suomenmielisen puolueen ehdokkaiksi: kauppias\nFr. Sumelius 69 äänestäjän 812 äänellä, lakit. kand. Lauri Kivekäs\n63 äänestäjän 679 äänellä ja insinööri O. Bergbom 59 äänestäjän 658\näänellä. Lähinnä ääniluvussa oli kauppias C. W. Åkerlund, joka sai 404\nääntä 23 äänestäjältä.\n\nVahingosta viisastuneina olivat suomenmieliset vaalimiehet hankkineet\nBergbomin vaalikelpoisuudesta pormestarin todistuksen Oulusta,\njossa kaupungissa Bergbom silloin oli kirjoissa. Kun Kivekkäänkin\nvaalikelpoisuudesta heräsi hienoja epäilyksiä ja hän itse halusi\nvetäytyä syrjään, näki puolue parhaaksi asettaa Åkerlundin ehdokkaaksi\nKivekkään tilalle ja viimeisessä tingassa peruuttaa jo liikkeelle\nlasketut Kivekkään nimen sisältävät vaaliliput sekä niiden sijaan jakaa\nuusia, joissa oli nimet Fr. Sumelius, O. Bergbom ja C. W. Åkerlund.\nTämä sotaliike tapahtui parhaassa järjestyksessä. Lopullisessa vaalissa\n27 p. syysk. sai suomenmielisten lista kokonaisuudessaan musertavan\nääntenenemmistön. Valituiksi tulivat siis:\n\n    Fr. Sumelius.    3 060 äänellä 322 äänestäjältä\n    O. Bergbom       2 932    \"    315     \"\n    C. W. Åkerlund   2 926    \"    315     \"\n\nLähinnä ääniluvussa oli ruotsinmielisten lista:\n\n    tuomari V. Cajanus.           1 434 ääntä, 82 äänestäjää\n    sahanomistaja J. W. Enqvist   1 401   \"    80     \"\n    kauppias G. O. Sumelius       1 368   \"    78     \"\n\nVaalikiihko oli tavattoman suuri. Kummankin puolueen listat\nolivat puhtaita puoluelistoja; Fr. Sumeliuskaan ei nyt kelvannut\nruotsinmielisille. Erikseen painetuissa vaalikehoituksissa kilvan\nkiitettiin ja moitittiin ehdokkaita. Kaikkiaan otti vaaliin osaa\n399 äänestäjää 4 412 äänellä. Se pieni rettelö, mikä aiheutui\nTampereen maistraatin niskoittelusta vaalin päätöksen julistamisessa\n-- maistraatti kun ryhtyi kirjeellisesti tiedustelemaan\nOulusta hra Bergbomin vaalikelpoisuutta, vaikka todistus hänen\nvaalikelpoisuudestaan oli maistraatille jo näytetty -- oli vain\nsärventävänä yrttinä voiton maljassa ja tuotti pormestari Procopélle ja\nraatimies Ekholmille sakot hovioikeudessa.\n\nKaupungin edustajille annettiin jo vakaantuneen valtiollisen\ntavan mukaan kaikenlaisia evästyksiä, joista Tampereen nuoren\ntyöväenyhdistyksen kirjallisesti edustajille lähettämät olivat\nseikkaperäisimmät. Niissä lausuttiin toivomus, että kaupungin edustajat\npuolustaisivat mahdollisesti esitettävää muutosta eduskuntalaitoksessa,\nkoska ainoastaan siten otaksuttiin voitavan saada työväestölle\näänioikeus. Kaupungin edustajille lähetetyssä laajassa kirjelmässä\nhuomautettiin, miten nurinkuriset olot vallitsivat Tampereella,\njonka 17 000 asukkaasta ainoastaan 600 oli oikeutettu ottamaan osaa\nvaltiopäivämiesvaaleihin. Kunnallisvaaleihin nähden lausuttiin\ntoivomus, että kunnallisasetuksen 10 §:stä poistettaisiin sanat \"ei\nole toisen isäntävallan alainen\". Vielä ilmaistiin toivomus että 25\n% miedommatkin väkijuomat tulisivat yleisen väkijuomalain alaisiksi\nja että hallitus asettaisi komitean tutkimaan kieltolain mahdollisia\nvaikutuksia.\n\nToivomukset jäivät toivomuksiksi. Tampereen tyttökoulun ottamisesta\nvaltion haltuun tehtiin valtiopäivillä anomus, menestyksettä sekin.\n\nYhdeksänkymmenluvun pari ensimmäistä vaalia eivät yleiseltä suunnaltaan\nolleet edellisen taisteluvuosikymmenen vaaleihin verrattavia.\nSuomenmielisten vanhat vastustajat olivat nyt painuneet auttamattomasti\nvähemmistöön, suomenmielisten omat rivit pysyivät verraten ehjinä, eikä\nuusia vastustajia ollut vielä näköpiirissä.\n\nV:n 1891 valtiopäiväin edustajain vaalissa, joka toimitettiin\nedellisen vuoden syyskuun 30 p., voitti suomenmielisten lista suurella\nenemmistöllä. Valituiksi tulivat:\n\n    Fr. Sumelius      5 427 ääntä, 454 äänestäjää\n    C. W. Åkerlund    3 837   \"    370     \"\n    Lauri Kivekäs     2 712   \"    365     \"\n\nLähinnä heitä saivat ääniä ruotsinmielisten erityisehdokkaat Hammarén\n(1 740 ääntä 90 äänest.) ja Procopé (1 590 ääntä 84 äänest.).\n\nKuten näkyy oli Fr. Sumelius kummankin puolueen yhteinen ehdokas; häntä\näänestivät yhtä vailla kaikki 455 vaaliin osaaottaneet äänestäjät.\nEnnen vaalia liikkui kaikenlaisia huhuja salaperäisestä vaaliliitosta,\njonka muka jokin suomenmielisten nurkkakunta oli tehnyt viikinkien\nkanssa saadakseen pormestari Procopén valituksi. Vaalin tulokset\nosoittivat huhun perättömyyden, mutta vaalimiehet tuo temppu kyllä sai\nliikkeelle, jos se oli tarkoitus.\n\nKaupungin edustajille lausui työväenyhdistys entiset kunnalliseen ja\nvaltiolliseen äänioikeuteen sekä väkijuomalainsäädäntöön kohdistuvat\ntoivomuksensa. Kunnallisen äänioikeuden kysymyksessä tekivätkin\nedustajat Åkerlund ja Kivekäs esitysehdotuksen, vaikka tuloksetta.\n\nV:n 1894 valtiopäiville valittiin Tampereelta neljä edustajaa.\nLokak. 20 p. 1893 toimitetussa vaalissa, jonka valmistuksia johti\nsuomenmielisten puolella suomalaisen klubin asettama vaalikomitea,\nvoitti suurella enemmistöllä suomenmielisten lista, jonka ehdokkaista\nsaivat ääniä:\n\n    isännöitsijä Arth. Sommer   4 631 ääntä 432 äänestäjältä\n    tohtori G. R. Idman         3 630   \"   354     \"\n    tohtori Atle Genetz         3 469   \"   348     \"\n    toimittaja K. Viljakainen   3 418   \"   363     \"\n\nLähinnä heitä saivat ääniä Fr. Sumelius, Liljeroos, Pelkonen, Hammarén\nja Procopé.\n\nSuomalainen puolue oli nyt valtiollisen valtansa kukkulalla.\nVähemmistöön jääneiden ehdokkaiden joukossa huomaamme useampia\nsuomenmielisiä nimiä. Oliko puolue alkanut hajota? Tavallansa; näinä\nvuosina tavattomasti kiihtyneissä kunnallisissa taisteluissa olivat\nnäet kielipolitiset puoluerajat sekaantuneet ja oli uusia ryhmiä\nesiintynyt kunnalliselle kilpakentälle. Kunnallisista vaaleista nämä\nryhmät listoineen siirtyivät nyt valtiollisiinkin vaaleihin, missä\nniiden päätarkoituksena nähtävästi oli vain vastustaa suomalaisen\nklubin ylenmäärin paisunutta valtaa ja saada mieluisempia henkilöitä\nsuomalaisen klubin päämiesten sijalle. Talonomistajain yhdistyksellä,\nkauppaseuralla ja ruotsalaisella klubilla oli viimeksimainituissa\nvaltiollisissa vaaleissa kaksi ehdokasta yhteistä. Tällaiset uudet,\nhenkilöihin perustuvat kokoomuslistat eivät ennustaneet hyvää\ntulevaisuutta; mutta vielä eivät vastustajat yhtyneilläkään voimilla\npystyneet järkyttämään suomalaisen puolueen ylivaltaa, eikä mikään\nhäirinnyt suomalaisen klubin remuisaa riemua vaalivoiton johdosta.\n\nV:n 1893 vaalissa tuli Tampereella käytäntöön myöskin se uusi\ntapa, että ehdokkaita vaadittiin ennen vaalia selittämään kantansa\ntärkeimmissä valtiopäivillä esiintyvissä kysymyksissä. Aluksi\nmeneteltiin näin ainoastaan suomalaisen klubin piirissä. Aamulehdessä\ntiedettiin myöhemmin kertoa m.m., että isännöitsijä Sommer oli harras\ntyöväenvakuutuksen ystävä, jotavastoin toht. Idman ei ollut kannattanut\npakollista vakuutusta eikä koulupakkoa. Vanhastaan tunnettiin\ntoimittaja Viljakainen ankarankin raittiuslainsäädännön kannattajaksi,\nmitä ei voitu sanoa kaikista muista Tampereen edustajista. Voitolle\npäässyttä listaa ei voi pitää muuna kuin puhtaasti kielipolitisena,\nja toimeenpantua mielipiteiden tiedustelua osoituksena vain siitä,\nettä Tampereen suomenmielisten piireissä jo tahdottiin vaikkei vielä\nvoitu antaa muunkinlaisille kysymyksille kuin kielipolitisille arvoa\nvaltiollisessa toiminnassa.\n\nTapansa mukaan esitti työväenyhdistys jälleen toivomuksiansa kaupungin\nedustajille. Ne olivat nuo pysyvät kunnallisen ja valtiollisen\näänioikeuden ja väkijuomalainsäädännön toivomukset; sen lisäksi\nanottiin nyt huvien pitämisen sallimista pyhäpäivinä, vaaliaikain\njärjestämistä työväelle sopivammiksi, pakollista työväenvakuutusta,\noppipakon säätämistä, ammatintarkastajain luvun lisäämistä.\n\nSopii kyllä ihmetellä näiden anojain ahkeruutta, joilla ei voinut olla\nvähintäkään uskoa useimpien toiveittensa toteutumismahdollisuuteen eikä\nläheskään kaikilla edes ollut valtiollista, äänioikeuttakaan. Mutta\nahkeruus tässä olikin pääasia: tuolla alituisella nakertamisellaan he\nniinkuin hiiret puhkaisivat sitä murtumattomalta näyttävää seinää,\nmikä yhä vielä erotti työväen valtiollisesta elämästä. Järjestyneen\ntyöväen seuraava askel oli oman valtiopäivämiesehdokkaan asettaminen.\nEi ollut: odotettavissa, että työväki ajan pitkään olisi tyytynyt\nkannattamaan sellaisia kielipolitisia ehdokaslistoja kuin se, joka\nvoitti v:n 1893 valtiollisessa vaalissa. Kun Tampereella v. 1895 oli\nvaltiollinen äänimäärä päätetty rajoittaa 10:een ja kun samoihin\naikoihin työväenliike yleensä kääntyi jyrkempään suuntaan, ei erityisen\ntyöväen valtiopäivämiesehdokkaan asettaminen seuraavassa valtiollisessa\nvaalissa ollut mikään odottamaton teko. Omituisempaa oli, että\ntyöväestö samalla päätti kannattaa sitä listaa, jolla ehdokas oli,\nlainkaan huolimatta siitä, mikä puolue tuon ehdokkaan listaansa otti.\nKunnallisvaaleissakin järjestynyt työväki näihin aikoihin noudatti\nsamanlaista taktikkaa, jonka avulla se saadakseen valituksi jonkunkaan\ntyöväen luottamusmiehen heitti äänensä paljon suuremmalle joukolle\ntyöväen vaatimusten ilmeisiä vihollisia. Nähtävästi oli tässä paljon\nmoititussa menettelyssä pääasiana saada tunnustetuksi periaate: työväen\nvaltiollinen itsenäisyys ja edustamisoikeus, jotavastoin käytännöllistä\ntulosta pidettiin sivuasiana, kunnes myöhemmin toisenlainen menettely\nnähtäisiin työväenpuolueelle edullisemmaksi.\n\nV:n 1897 valtiopäiväin vaali suoritettiin Tampereella edellisen vuoden\nlokakuun 23 p. Työväellä oli omana ehdokkaanaan runoilija J. H. Erkko.\nHänen vaalikelpoisuudestaan ja muista vaalivalmistuksista syntyi\ntyöväenyhdistysten ja suomalaisen klubin välillä pitkiä kahnauksia;\ntyöväen ehdokas ei perältäkään joutunut suomalaisen puolueen listalle,\nvaan sai sijansa eräällä hajoituslistalla. Vaalin sekavuutta lisäsi\nsekin, että maistraatti toimitti vaalin vanhan 25 ääneen perustuvan\nvaalijärjestyksen mukaan, vaikka 10 äänen rajoitus jo oli saanut\nasianomaisen hyväksymisen ja päätös siitä saapui maistraatille\nvaalin edellisenä päivänä. Vaali oli laimea ja tuotti pettymyksiä\nyhdelle ja toiselle. Valituiksi tuli kaksi suomenmielisten ja kaksi\nruotsinmielisten ehdokasta, joista toinen ruotsinmielinenkin. Valitut\nsaavuttivat seuraavat äänimäärät:\n\n    tehtailija H. Ljljeroos        3 990 ääntä 259 äänestäjältä\n    tohtori G. R. Idman            3 834   \"   374     \"\n    pankinjohtaja J.W. Enqvist     3 810   \"   245     \"\n    kunnallisneuv. C. W. Åkerlund  3 732   \"   268     \"\n\nLähinnä ääniluvussa olivat Genetz, Viljakainen, Hammarén, neuvosmies\nSchreck, Pelkonen ja runoilija Erkko, joka sai vähimmän ääniä (1 644\nääntä 125 äänestäjältä).\n\nSuomalaisen puolueen toimesta saatiin vaali kumotuksi ja uusi vaali\ntuli toimitettavaksi 2 p. helmik. 1897, jolloin valtiopäivät jo\nolivat koolla. Henkikirjain perusteella valittiin Tampereelta nyt\nviisi edustajaa. Kun työväen edellisessä vaalissa asettama ehdokas\noli julistettu vaalikelpoisuutta puuttuvaksi, asetti työväki hänen\nsijaansa ehdokkaaksi toimittaja Eero Erkon. Tällä kertaa otettiin\ntyöväen ehdokas kaikille listoille ja hän tuli valituksi suurella\nääntenenemmyydellä. Valitut olivat:\n\n    toimittaja Eero Erkko      5 036 ääntä 704 äänestäjältä\n    tohtori G. R. Idman        3 345   \"   505     \"\n    tohtori A. Genetz          2 799   \"   426     \"\n    toimittaja K. Viljakainen  2 729   \"   420     \"\n    raatimies F. Serenius      2 712   \"   418     \"\n\nLähinnä ääniluvussa olivat Liljeroos, Schreck, Enqvist, Pelkonen,\nDurchman ja Hammarén.\n\nVaali oli edellistä vaalia melkoista vilkkaampi ja suomalaiselle\npuolueelle voitokas. \"Nuoret suomalaiset\", jotka näissä vaaleissa ensi\nkertaa esiintyivät erillisenä tyhmänä, saivat listalleen vain sadan\nparin äänen kannatuksen.\n\nKesällä 1898 kutsuttiin aavistamatta Suomen valtiosäädyt ylimääräisille\nvaltiopäiville v:n 1899 alussa käsittelemään asevelvollisuuskysymystä.\nAavistus isänmaan yhteisen vaaran lähestymisestä poisti valtiollisesta\nelämästä paljon pikkumaisuutta ja antoi vaalitoiminnallekin\narvokkaamman leiman. Tätä vakavaa hetkeä käytti järjestynyt työväestö\nmonissa seuduin maata vaalilakolla osoittaakseen miten vakavaa laatua\nvaltiollisen äänioikeuden pidättäminen työväeltä oikeastaan oli.\nSyyskuun lopussa 1898 pidetyssä yleisessä kokouksessaan tosin Tampereen\ntyöväestö asetti valtiopäivämiesehdokkaakseen kirjanpainaja J. V.\nHellbergin. Päivää ennen 21 p. lokak. toimitettua vaalia työväestö\nkuitenkin yleisessä kokouksessa päätti olla puolueena ottamatta osaa\nvaaliin, koska vastapuolueet eivät olleet ottaneet listoihinsa työväen\nehdokasta. Vaalilakon tekijäin puolelta huomautettiin julkisuudessa\npontevasti, ettei lakon aiheuttajana ollut välinpitämättömyys isänmaan\nkohtalosta, vaan työväeltä kielletty äänioikeus.\n\nPuheena oleva vaali tapahtui hiljaisesti, ja suomalainen puolue sai\nilman työväen ja \"nuorten suomalaisten\" kilpailua määrätä kaupungin\nedustajat. Valituiksi tulivat:\n\n    tehtailija H. Liljeroos      4 028 äänellä 505 äänestäjältä\n    tohtori G. R. Idman          4 017    \"    505     \"\n    tarkastaja J. A. Pelkonen    3 242    \"    424     \"\n    isännöitsijä A. Sommer       2 940    \"    386     \"\n    toimittaja K. Viljakainen    2 735    \"    362     \"\n\nLähinnä ääniluvussa olivat Solin, Hammarén ja Proeopé.\n\nV:n 1900 lakimääräisiä valtiopäiviä varten toimitettiin edustajain\nvaali Tampereella 6 p. lokak. edellisenä vuonna. Helmikuun manifestin\nsynkän painon alla oli puolueiden sovinnollisuus suuri ja vaalit\nsamasta syystä hiljaiset. Työväki oli taaskin vaalilakossa. Väkilukunsa\nperusteella sai Tampere nyt valita kuusi edustajaa, joiksi tulivat\nsuomalaisen puolueen ehdokkaat:\n\n    tohtori G. R. Idman         3 203 ääntä, 369 äänestäjää\n    tehtailija H. Liljeroos     3 203   \"    369     \"\n    kauppaneuvos A. Sommer      3 193   \"    368     \"\n    tarkastaja J. A. Pelkonen   3 155   \"    364     \"\n    isännöitsijä H. Solin       2 348   \"    281     \"\n    toimittaja K. Viljakainen   2 350   \"    259     \"\n\nLähinnä ääniluvussa olivat Enqvist ja Clayhills. Neljä ehdokasta oli\nyhteistä kaikilla listoilla.\n\nViisivuotisen varainhoitokauden loppuessa kutsuttiin elokuussa 1904\nvaltiosäädyt kokoontumaan saman vuoden joulukuun 6 p:nä. Tampereella\noli nyt kolme valtiollista puoluetta: sortovuosien kuluessa\nnuorsuomalaisesta ja ruotsalaisesta puolueesta sekä vanhasuomalaisesta\npuolueesta siirtyneistä muodostunut \"perustuslaillinen puolue\",\nvanhasuomalainen (\"suometarlainen\") puolue ja työväenpuolue. Näistä\noli perustuslaillinen puolue johtavassa asemassa kaupungissa.\nTyöväenpuolue noudatti nyt uutta menettelytapaa. Valtiopäiväkutsumuksen\njohdosta pidettiin Helsingissä sosialidemokratisen puolueen\nylimääräinen puoluekokous, jossa tehtiin päätös, että työväki saisi\nalkavissa vaaleissa olla yhteistyössä ainoastaan sen puolueen\nkanssa, joka hyväksyy työväen äänioikeusvaatimuksen. Kun tiettävästi\nei mikään porvarillinen puolue ollut tuota vaatimusta hyväksynyt,\nmerkitsi Helsingissä tehty päätös siis vaalilakkoa. Tämän päätöksen\nkumminkin työväki rikkoi monessa läntisen ja pohjoisen Suomen\nkaupungissa. Tampereenkin työväenyhdistykset päättivät ottaa\nosaa valtiopäivämiesvaaliin, koska eivät tahtoneet \"toimettomina\nsyrjästäkatsojina seurata asiain kulkua kansamme vastaisia kohtaloita\nmäärättäessä\". Vaalissa äänesti työväestö yhdessä perustuslaillisen\npuolueen kanssa ja sai valituksi ehdokkaansa, kaupanhoitaja H.\nLindroosin.\n\nMuut valitut olivat perustuslaillisten ehdokkaat G. R. Idman H.\nLiljeroos, J. T. Durchman, K. Viljakainen ja Gösta Sumelius.\nPerustuslaillisten listaa äänesti n. 460 ja vanhasuomalaisten n. 400\näänestäjää. Nämä vaalit olivat merkittävät siitä, että niissä oli\nensimmäisen kerran käytännössä kaksi vuotta aikaisemmin hyväksytty\nkahden äänen ääniasteikko.\n\nVaaleissa sai työväki valituksi vain toisen ehdokkaansa.\nPerustuslaillisen puolueen virallisella listalla oli ollut toinenkin\ntyöväen ehdokas, Yrjö Mäkelin. Viime hetkessä kuitenkin sotki\nsuunnitelmat \"viinapuolueen\" lehdessä, Tampereen Uutisissa julaistu\nhajoituslista, jossa Viljakaisen nimi oli vaihdettu Liljeroosiin.\nSeuraus oli se, että he molemmat tulivat valituiksi, mutta että Mäkelin\nputosi pois, mistä työväki sai aihetta syyttää perustuslaillisia\nsanansasyömisestä. Mäkelinin äänimäärää lienee vähentänyt hänen\nkirjoittamansa \"Forssan julistus\", joka oli herättänyt suurta\npaheksumista porvarillisissa piireissä.\n\nTampereen puolue-oloja kuvaavaa oli, että työväenpuolue samaan aikaan\nkunnallisissa vaaleissa työskenteli yhdessä suomalaisen puolueen ja\nraittiusväen kanssa \"viinapuoluetta\" vastaan.\n\nViimeisen säätyeduskunnan, vv:n 1905--1906 valtiopäiväin, vaaleihin ei\njärjestynyt työväestö Tampereella pidetyn puoluekokouksen päätöksen\nmukaisesti ottanut ensinkään osaa. Innostus säätyeduskuntavaaleihin\noli jo yleisesti laimennut; olihan suurlakko vastikään pauhannut ja\navannut näköaloja kokonaan toisenlaisiin vaalioloihin. Valituiksi\ntulivat n. 510 äänestäjän äänillä perustuslaillisten ehdokkaat, niiden\njoukossa yksi ruotsinmielinen; vanhasuomalaisten pääehdokasta kannatti\nvain 280 äänestäjää. Tampereen viimeisinä valtiopäivämiehinä viimeisen\nsäätyeduskunnan porvarissäädyssä olivat G. R. Idman, K. Viljakainen, T.\nKurkela, Erkki Reijonen, Anton Elfving ja M. Lavonius. (44)\n\n\ne) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta.\n\nTampereen asukkaiden taistelulla valtiollisen äänioikeuden\nlaajentamiseksi on ollut huomattava sija koko kansamme valtiollisessa\nvapautumistyössä.\n\nV:n 1869 valtiopäiväjärjestyksen edellisinä vuosina oli valtiollinen\ntoiminta vielä sopusoinnussa vanhan säätyvaltaisuuden kanssa, joka\nsalli ainoastaan kaupunkien \"porvariston\" käyttää valtiollisia\noikeuksia. Tampereella toimitettiin valtiolliset vaalit sekä 1863\nettä 1867 v:n valtiopäiville yksinkertaisesti vain avonaisella\näänestyksellä ja \"takseerausluettelosta huutamalla\". Porvaristo käytti\nsiis rajatonta äänimäärää siten, että kullakin oli yhtä monta ääntä\nkuin \"vero-osaakin\". Kun vero-osia oli puolikkaitakin, saatettiin\nvaalissakin antaa puolia ääniä; niinpä 21 p. marrask. 1866 toimitetussa\nvaltiopäivämiesvaaleissa sai F. W. Frenckell 152 1/2 ja eräs toinen 5\n1/2 vero-osan äänet.\n\nLaajempia kaupunkilaisjoukkoja kuin porvarien ja kaupungin\nvirkamiesten ahdasta piiriä valtiolliset vaalit eivät tällöin vielä\nkoskeneet. V:n 1869 valtiopäiväjärjestys pysyi tässä kohden vielä\nvanhan säätyvaltaisuuden pohjalla. Tämä uusi perustuslaki tosin\npäästi kaupunkien valtiollisten oikeuksien osallisuuteen porvariston\nlisäksi erinäisiä kaupunkilaisryhmiä, etupäässä talonomistajat;\nmutta sen kautta valtiollinen äänioikeus ainoastaan siirtyi\n\"porvarien\" erioikeutetusta piiristä vähemmin ahtaaseen \"porvarien ja\ntalonomistajain\" piiriin.\n\nEnsimmäinen periaatteellinen kaupunkien valtiollisen äänioikeuden\nlaajennus tapahtui vasta sitten kuin v. 1873 annettu kaupunkien\nkunnallisasetus ja v:n 1879 vapaamielinen elinkeinolainsäädäntö\nolivat hävittäneet kaupunkilaisia erottavat vanhat oikeudelliset\nraja-aidat ja asettaneet kaupunkikuntain ja niiden asukkaiden\njulkisen ja taloudellisen toiminnan uudelle pohjalle. Luonnollisena\nseuraamuksena nämä olot vaativat muutosta kaupunkien valtiollisessakin\nelämässä. Manifestilla 20 p:ltä maalisk. 1879 tehtiinkin vastaavia\nmuutoksia valtiopäiväjärjestykseen. Nyt tulivat valtiollisissa\nvaaleissa äänivaltaisiksi yleisiä ehtoja täyttävät kaupunkilaiset,\ntarkemmin sanoen ne kaupunkikunnan jäsenet, jotka olivat kaupungissa\nverollekirjoitetut ja lähinnä edellisen yleisen taksoituksen mukaan\nvelvolliset maksamaan veroa kunnan yhteiseksi tarpeeksi. Porvarissääty\nmuuttui tällä uudistuksella porvariston edustajasta kaupunkien\nedustajaksi.\n\nVaikka valtiollinen äänioikeus kaupungeissa täten menetti aikaisemman\nsäätyluonteensa, se kuitenkin jäi äärettömän kauaksi yleisestä\näänioikeudesta. Sekä v:n 1869 että v:n 1879 säännösten mukaan\nolivat näet äänioikeutta vailla naiset, merimiehet, sotamiehet,\nvahtipalvelijat ja ennen kaikkia \"ne, jotka toisen palveluksessa\ntahi alituisessa työssä ovat, tahi päiväpalkkalaiset tahi muut\nsen kaltaiset, jotka elättävät itsensä satunnaisella työnteolla;\nsamoin myös ne, jotka vaan omaksi elatuksekseen jotakin elinkeinoa\nharjoittavat\". Täten siis yleensä n.s. työtätekeviltä kansanluokilta\npidätettiin valtiollinen äänioikeus; ja koska äänioikeuden\nvarsinaiseksi pohjaksi tuli taloudellinen itsenäisyys ja varallisuus,\nniin sopii nyt alkanutta valtiollista kehityskautta hyvin nimittää\nluokkavaltaisuuden ajaksi.\n\nValtiopäiväjärjestys määräsi, että äänet kaupunkien valtiollisissa\nvaaleissa oli laskettava veroäyrittäin tai niillä perusteilla, joiden\nmukaan valitsija suoritti kunnallismaksuja. Sen tarkempia yhdenmukaisia\nvaalisääntöjä ei annettu, joten monet seikat, joukossa niinkin tärkeät\nkuin ääniasteikon määrääminen, jäivät kaupunkikuntain vapaaseen\npäätäntään.\n\nNäistä muinaisaikaista valtiohajanaisuutta muistuttavista säännöksistä\noli kuitenkin se hyvä, etteivät ne estäneet niitä kaupunkeja,\njoilla halua oli, ääniasteikon rajoittamisella ja vaalioikeuden\nvapaamielisellä tulkinnalla kehittämästä valtiollista äänioikeutta\nkansanvaltaiseen suuntaan. Todella ilmenikin sellaisia pyrkimyksiä\nliberalien vuosikymmenellä maassamme, eikä vähimmin Tampereella.\nSeitsenkymmenluvun alussa ei täällä vielä oivallettu rajattoman\nääniasteikon etuja, vaan katsottiin yleisen edun vaativan asteikon\nkohtuullista rajoittamista. Hauskoja sentapaisia säännöksiä tapaamme\nsiinä vaalijärjestyksessä, jonka Tampereen valtiollista äänioikeutta\nnauttivat asukkaat hyväksyivät maistraatin kokouksessa 15 p. marrask.\n1871 ja jonka erityinen komitea -- pormestari Procopé, kauppias\nHammarén, värjäri Liljeroos, ent. kirjuri Villgrén ja tehtailija\nPeterson -- oli suunnitellut. Tämän vaalijärjestyksen mukaan oli ensin\nmäärättävä kunkin äänivaltaisen veroäyrit, huomioonottamalla, että\n\"elinkeinoäyri\" oli laskettava kolmeksi tavalliseksi veroäyriksi ja\n\"tuloäyri\" yhdeksi veroäyriksi. Täten muutetuille veroäyreille pantiin\nsitten ääniä seuraavan astealenevan kaavion mukaan:\n\n      1--3 veroäyrille 2 ääntä   22--30 veroäyrille 7 ääntä\n      3--6     \"       3   \"     30--40     \"       8   \"\n     6--10     \"       4   \"     40--51     \"       9   \"\n    10--15     \"       5   \"     yli 51     \"      10   \"\n    15--22     \"       6   \"\n\nKymmentä suuremmaksi ei kenenkään ääniluku saanut nousta. Pormestari\nsai käyttää kymmenen ja neuvosmiehet kukin vähintään viisi ääntä.\nTällaisella asteikolla koetettiin Tampereella tehdä oikeutta sekä\nvähävaraisille että varakkaille valitsijoille.\n\nKunnallisasetuksen voimaanastuttua pidettiin Tampereella luonnollisena,\nettä valtiopäivämiesvaalissa oli seurattava kunnallisvaaleissa\nnoudatettua äänestystapaa, joten valitsijan korkein sallittu äänimäärä\nolisi 25. Maistraatin kokouksessa 11 p. lokak. 1876 päätettiin\nnoudattaa sellaista menettelyä seuraavassa kuussa tapahtuvassa\nvaltiopäivämiesvaalissa.\n\nMaistraatin kokouksessa 27 p. huhtik. 1881 päätettiin yksimielisesti,\nettä kaupungin valtiopäivämiesvaalissa oli edelleenkin noudatettava\nkunnallisvaalien äänestystapaa.\n\nTällä äänirajoituspäätöksellä oli tavallista suurempi merkitys.\nEnsinnäkin oli nyt tavallaan \"keksitty\" rajaton äänioikeus kun senaatti\nv. 1879 oli selittänyt, että kaupunkien virkamiesten vaaleissa oli\nkäytettävä rajatonta ääniasteikkoa, ja sen jälkeen oli levinnyt se\nkäsitys, että samanlainen äänestystapa oli ainoa laillinen niissä\nkaupungeissa, joille ei oltu vahvistettu toisenlaista vaalijärjestystä.\n\nToiseksi oli äänirajoitus kunnallisvaalien tapaan Tampereella tullut\ntärkeäksi senvuoksi, että v:n 1879 äänioikeuslaajennuksen vaikutuksesta\nvähä-äänisten valitsijain lukumäärä täällä huomattavasti kasvoi\nja se vaara uhkasi, että pieni vähemmistö saattaisi äänestämällä\nkumoon vähä-äänisen enemmistön tehdä koko äänioikeuslaajennuksen\nmerkityksettömäksi, ellei ylintä äänimäärää saataisi rajoitetuksi.\n\nYhteishyvää harrastavat tamperelaiset siis, kuten mainittu,\nyksimielisesti päättivät rajoittaa ylimmän äänimäärän 25:een ja päätös\nlähetettiin hyvissä ajoin hallituksen vahvistettavaksi.\n\nVähäinen ei ollut yleisön ällistys, kun senaatti kesällä, kuukausia\nennen vaalia, palautti Tampereella tehdyn laillisen päätöksen takaisin\nsillä muka syyllä, että se oli tullut senaattiin liian myöhään\nehtiäkseen saada hallitsijan vahvistusta ennen alkavia vaaleja.\nSuuttumus senaatin mielivaltaisen menettelyn johdosta oli suuri ja\nainoastaan ahtaat paino-olot, kuten U. Suometar lausui, estivät\nsitä näkymästä sanomalehtien palstoilla. Tampereen lehdet tyytyivät\nhuomauttamaan, että kaupungissa varmaan olisi osattu toimittaa\nlaillinen vaali, vaikkei hallituksen päätös olisi ehtinyt perille\nvaalipäiväksi, ja väittivät lisäksi, ettei uusi vaalijärjestys ollut\nlaadittu ainoastaan kuluvan vuoden vaalia varten, niinkuin senaatti\nselitti otaksuvansa, vaan yleensä seuraaviakin aikoja varten, koskapa\nkuluvan vuoden vaaleja ei oltu vahvistettavassa vaalijärjestyksessä\nerikseen mainittu.\n\nYleisesti nähtiin senaatin päätöksessä puoluevaikutuksia.\nTampereellakin olivat, niinkuin olemme kertoneet, puolueolot juuri\ntänä ajanhetkenä joutuneet käännekohtaan. Ruotsinkiihkoisen senaatin\nteko sytytti tulen tappuroihin ja oli ilmeisesti yhtenä vaikuttavana\nsyynä valtiollisen suomikiihkoisen puolueen syntymiseen Tampereella,\njossa fennomanit pian alkavassa vaalissa esiintyivät jäykkinä puhtaan\nlistansa kannattajina.\n\nToiselta puolen järjestyivät Tampereen vähälukuiset ruotsinmielisetkin\nnyt taistelurintamaan pormestarin hoitaessa ylipäällikön ja maistraatin\nsuorittaessa yleisesikunnan tehtäviä. Suomenmielisiä pakotti v:n 1881\njälkimmäisessä vaalissa kärsitty musertava tappio hinnalla millä\nhyvänsä saamaan toimeen valtiollisen äänirajoituksen; ruotsinmieliselle\npuolueelle sitävastoin oli rajaton äänioikeus elinehto. Siitä alkoi\nTampereen maistraatin ja vaalimiesten vuosikausia kestävä hellittämätön\nkiista ja taistelu, tuo kuuluisa \"Tampereen juttu\", mainioimpia tämän\nkaupungin mainioista jutuista, herkkupala Tampereen vaiherikkaan\npuoluehistorian muistojen joukossa.\n\nMerkittäköön tässäkin muistoon tämän valtiollisen huvinäytelmän aika,\nhenkilöt ja näytökset. Toukok. 8 p. 1882 esitti parikymmentä Tampereen\ntunnettua fennomania maistraatille vaatimuksen, että edellisen\nvuoden huhtikuussa tehty äänirajoituspäätös uudelleen lähetettäisiin\nhallituksen vahvistettavaksi. Maistraatti hylkäsi vaatimuksen, koska\nse ei katsonut voivansa kääntyä senaatin puoleen asiassa, joka kerran\noli siellä hyljätty. Päätöksestä valitettiin ruotsinkielisellä\nvalituskirjelmällä lääninhallitukseen, joka 10 p. heinäk. antamallaan\npäätöksellä hylkäsi valituksen huomauttaen, että asia oli pantava\nalulle uudessa maistraatin kokouksessa. Tamperelaiset eivät kuvernöörin\npäätökseen uskoneet, vaan valittivat senaattiin, joka kumminkin\npäätöksellään 17 p. marrask. 1882 kaikin puolin vahvisti kuvernöörin\nantaman ratkaisun.\n\nPantiin asia uudellensa alkuun, pyydettiin 27 p. helmik.\n1883 Tampereen maistraattia kutsumaan äänivaltaiset kokoon\nkeskustelemaan ja päättämään äänimäärän rajoittamisesta kaupungin\nvaltiopäivämiesvaaleissa. Mutta maistraatti kieltäytyi sellaista\nkokousta pitämästä sillä perusteella, että vaikka valtiopäiväjärjestys\nsallikin tehtävän muutoksia vaalitavassa ja järjestyksessä, se ei\nkuitenkaan muka sallinut äänimääräin rajoittamista. Mitäs muuta,\nvalitettiinpa taas lääninhallitukseen, joka päätöksellä 26 p. huhtik.\nvelvoitti maistraatin kuukauden kuluessa kuvernöörin päätöksestä\ntiedon saatuaan pitämään anotun kokouksen. Maistraatti totteli ja\nrupesi 22 p. elok. pitämään kokousta äänimäärän rajoittamisesta\nkaupungin valtiollisissa vaaleissa. Mutta kokouksessa sai puheenvuoron\nkapteeni F. Mörtengren, joka väitti, että koko yritys oli laiton,\nkoska kuvernöörin päätöstä ei oltu ruotsinkielelläkin kuulutettu\nkirkossa eikä sitä kunink. kamarikollegin kirjeen 1 p:ltä helmik.\n1808 mukaisesti kuuluttamisen jälkeen pidetty nähtävänä kirkossa tai\nasianomaisen papin luona(!). Ja toden totta maistraatti keskeytti näin\ntavoin laittomaksi havaitsemansa kokouksen.\n\nKuvernöörin päätös sitten kuulutettiin kirkossa ja maistraatin\ntoimenpiteeseen tyytymättömät tekivät valituksen kuvernöörille,\njoka 8 p. marrask. antamallaan päätöksellä selitti, että v:n 1808\nkamarikollegin kirje koski ainoastaan taloudellisia ja järjestysasioita\neikä nyt esillä olevaa kysymystä, että kuvernöörin edellistä päätöstä\nei tarvittu kuuluttaa kirkossa, koska kuvernööri ei ollut sitä\nkäskenyt, että Mörtengrenin tekemä muistutus olisi ollut maistraatin\nkokouksessa läsnä olleiden äänivaltaisten eikä maistraatin yksinänsä\nratkaistava, minkä kaiken nojalla kuvernööri nyt kumosi maistraatin\npäätöksen ja velvoitti maistraatin heti tästä päätöksestä tiedon\nsaatuaan pitämään uuden äänivaltaisten kokouksen, minkä lisäksi\nkuvernööri kielsi jatkuvan vetoamisoikeuden itse pääasiassa,\nvelvoittaen maistraatin ehdottomasti tottelemaan kuvernöörin käskyjä.\n\nMaistraatti oli tottelevinaan määräten uuden kokouksen pidettäväksi 18\np. jouluk., mutta kokouksessa esiintyi taasen kapt. Mörtengren, tällä\nkertaa varustettuna todistuksella siitä, että kuvernöörin aikaisemman\npäätöksen johdosta oli valitus tehty senaattiin, ja uudelleen\nmaistraatti omalla vallallaan, vastoin kuvernöörin selvää käskyä, jätti\nkokouksen pitämättä.\n\nEikä sillä hyvä. Kaikiksi varoiksi veivät valituksen tehneet herrat\nsenaattiin toisenkin valituksen, jossa tuohon toiseen valitukseensa\nviitaten väittivät, ettei kuvernöörin huhtikuussa antama päätös ollut\nlainvoimainen, joten kuvernöörillä siis ei ollut oikeutta määrätä uutta\nkokousta pidettäväksi, ja sen perusteella pyysivät senaattia kiiruusti\nkieltämään kysymyksessä olevan kokouksen pitämisen. Niinkuin nähtiin,\nei maistraatti katsonut riippuvansa senaatin määräyksistä, vaan\nkeskeytti kokouksensa jo Mörtengreninkin käskyllä. Senaatti ratkaisi\nasian 22 p. jouluk. hyljäten tehdyn pyynnön. Mörtengren ja kumpp:n\ntoiseen pääasiaa koskevaan valitukseen senaatti antoi päätöksen vasta\n15 p. maalisk. 1884 vahvistaen siinäkin kuvernöörin päätöksen.\n\nVihdoin oli Mörtengrenin välinäytös loppunut. Toista vuotta kestäneen\nriidan jälkeen oli maistraatti senaatin päätöksellä velvoitettu\npitämään äänirajoituskokouksen.\n\nLopullisessa reilassa eivät asiat kumminkaan vieläkään olleet.\nKyllästyneenä maistraatin kuulumattomiin rettelöimisiin joukko\nTampereen äänioikeutettuja suomenmielisiä kansalaisia 8 p. marrask.\n1883 jätti hovioikeuteen kantelun, jossa vaadittiin Tampereen\nmaistraattia saatettavaksi edesvastuuseen siitä, että se oli estänyt\nkaupungin valtiopäivämiesvaalissa äänioikeutettuja asukkaita\nkeskustelemasta ja päättämästä kaupungin vaalijärjestyksestä. Tästä\nkantelusta oli lähinnä se seuraus, että Tampereen maistraatti joutui\nesteelliseksi äänioikeuskokousta pitämään.\n\nToukok. 24 p. 1884 koitti vihdoinkin se päivä, jolloin Tampereen\näänivaltaiset viidennen ja viimeisen kerran kokoontuivat vuodesta\n1881 saakka vireillä ollutta sitkeähenkistä äänirajoituskysymystänsä\nratkaisemaan. Väliaikaisen maistraatin puheenjohtajana oli Hämeenlinnan\nv.t. pormestari Sundel ja muina jäseninä oikeusraatimies Helsingius\nHämeenlinnasta sekä kamreeri Jäderholm ja vaskiseppä Dunderberg\nTampereelta. Kokous, jossa kaikki kävi rauhallisesti ja hyvässä\njärjestyksessä päätti 120 äänestäjän 1 631 äänellä 11 äänestäjän 1\n008 vastaan rajoittaa äänimäärän 25:een. Vähemmistö kannatti kapteeni\nMörtengrenin esitystä, että äänimäärä rajoitettaisiin 100:aan\nveroäyriperusteen ollessa 200 markkaa, 75:een veroäyriperusteen ollessa\n300 ja 50:een tuon perusteen ollessa 400 markkaa. Äänestyksen tulos oli\nTampereen suomenmielisten ensimmäinen mainittava valtiollinen voitto;\nmahtoi heistä tuntua tavallista juhlallisemmalta se kokous, jossa niin\npitkäin ponnistusten palkka saavutettiin.\n\nTämän ratkaisun jälkeen kesti jälkilaskujen suorittamista vielä\nkauan aikaa. Jo 8 p. marrask. 1883 olivat, niinkuin mainittiin,\njotkut äänivaltaiset suomenmieliset tehneet hovioikeudessa syytteen\nmaistraattia vastaan, vaatien sitä saatettavaksi edesvastuuseen\nsiitä, että se oli estänyt äänivaltaisia keskustelemasta ja\npäättämästä äänioikeusasiasta. V. 1886 tuomitsi Turun hovioikeus\nmaistraatin puheenjohtajan 100 talarin sekä kummankin neuvosmiehen\n50 talarin sakkoon, minkä tuomion senaatti v. 1887 vahvisti.\nHovioikeuteenvalittajia vastaan alkoi maistraatti erikseen\nkunnianloukkausjutun, jonka vaiheiden kertomisesta on tässä luovuttava.\n\nSiihen aikaan kuin Tampereella vihdoinkin saatiin valtiollisissa\nvaaleissa säädetyksi 25 äänen raja, oli maassamme syntynyt liike,\njoka tahtoi parantaa valtiollisia äänioikeusoloja sekä laajentamalla\näänioikeutettujen piiriä että erityisesti alentamalla asteikkoa 25\näänen rajaa vielä alemmaksi. V:n 1882 valtiopäivillä saatiin aikaan\nsäätyanomus, että kaupungeille säädettäisiin yleinen vaalijärjestys,\njossa alin tulomäärä, minkä nojalla äänioikeutta oli annettava, ja\nylin äänimäärä määrättäisiin sekä äänioikeus suotaisiin sellaisillekin\nhenkilöille, joilla oli verraten itsenäinen yhteiskunnallinen\nasema, mutta joilla ei vielä ollut äänioikeutta. Anomuksen johdosta\ntoimeenpantu tutkimus osoitti, miten kirjavat olot tällä alalla olivat\npäässeet versomaan. Toisissa kaupungeissa oli äänioikeus riistetty\nverraten itsenäisiltä henkilöiltä, toisissa taas oli siten menetelty\nainoastaan palkollissäännön alaisia henkilöitä kohtaan. Kun senaatti\noli vahvistanut useiden kaupunkien vaalijärjestykset jo ennen v:n\n1883 kunnallislakimuutosta, jolla veroäyrin peruste nostettiin\n200--400 markaksi ja kunnallinen äänioikeus muodostettiin vastaavalla\ntavalla, oli valtiollisen ja kunnallisen äänioikeuden välille syntynyt\nomituista ristiriitaa. Valtiollista äänioikeutta saatiin joissakuissa\nkaupungeissa nauttia yhden veroäyrin ja 100 markan suuruisen verotetun\ntulon perusteella; ylin ääniraja oli eri kaupungeissa säädetty hyvin\neri lailla, missä 25, missä 50 ääneksi, missä jätetty rajattomaksi.\nEsimerkkinä äänioikeusoloissa syntyneestä sekavuudesta mainittakoon,\nettä esim. ajurit olivat Helsingissä äänivaltaisia, mutta Viipurissa\neivät; Tampereella olivat ajurit äänivaltaisia, jos heillä oli renkejä;\nVaasassa saivat rautatienkonduktöörit äänestää, mutta Helsingissä\neivät; Oulussa oli 1/10 asukkaista äänivaltaisia, Tampereella 1/35\n(ennen v:n 1884 vaalijärjestystä).\n\nV:n 1885 valtiopäiville hallitus valmisti äänioikeusesityksen, joka\nyleensä kävi v:n 1882 valtiopäiväin viittaamaan suuntaan. Niinpä siinä\noli niiden \"toisen palveluksessa tai alituisessa työssä\" olevain ja\nmuiden työntekijäin sijaan, joilla silloisen lain mukaan ei ollut\näänioikeutta, tämä oikeus annettu muulle työväelle paitsi \"laillisesti\npestatuille palkollisille isännän ruuassa\". Ylimmäksi äänimääräksi\nesitettiin 25 ääntä laskettuna samalla tavoin kuin kunnallisissa\nvaaleissa, mutta koska hallitus silloin oli sitä (nyt jälleen\npäinvastaiseksi kääntynyttä) mieltä, että valtiollinen äänioikeus vaati\nkorkeamman varallisuusehdon eli sensuksen kuin kunnallinen äänioikeus,\nniin oli hallituksen esityksessä määrätty 800 markan sensus, josta\nvaltiollinen äänioikeus oli alkava. Tämän esityksen mukaan siis\nolisivat äänioikeutensa tulleet menettämään kaikki, joiden taksoitetut\nvuositulot olivat 800 markkaa pienemmät. V:n 1885 valtiopäiväin\nlakivaliokunta tuon pahan vielä suurensi esittämällä mietinnössään,\nettä 800 markan sensuksesta ylöspäin luettaisiin kultakin 400 markan\ntuloerältä (eikä kunnallisilta veroäyreiltä) lisä-ääni aina 25 äänen\nmäärään saakka Kysymys oli arkaluontoinen, sillä se koski puolueiden\nvaltasuhteita valtiopäivillä; taisteltiin kiivaasti sekä säädyissä\nettä kaikkien säätyjen kuuluisassa yhteisistunnossa, joka pidettiin\n11 p. huhtik. 1885 yksinomaan tämän kysymyksen käsittelemistä varten.\nSovintoa ei kumminkaan syntynyt. Äänioikeuden laajentamiseen olivat\nsäädyt yleensä taipuvaisia, mutta ääniasteikon järjestämisessä menivät\npäätökset aivan vastakkaisiin suuntiin. Ritaristo ja aateli hyväksyi\ntavattoman rahavaltaisen ehdotuksen, jonka mukaan äänioikeus alkaisi\nvasta 1 000 markan tuloista ja rajoittuisi vasta 20 500 markan tuloista\nsaatavaan 30 ääneen. Porvarissääty asettui lakivaliokunnan kannalle.\nPappis- ja talonpoikaissääty puolestaan hyväksyivät lakivaliokunnassa\nistuvain jäsentensä laatiman ja sittemmin suomenmielisen puolueen\nohjelmassa sitkeästi pysyvän ehdotuksen, jonka mukaan valtiollinen\näänioikeus noudattaisi kunnallista äänioikeutta kymmenen äänen ollessa\nylimpänä sallittuna äänimääränä. Yksityiset puhujat, kuten Tampereen\nedustaja Lauri Kivekäs, puolustivat innokkaasti yleistä äänioikeutta\nsiinä muodossa, että jonkinlainen sensus säilytettäisiin, mutta\nääniasteikko kokonaan poistettaisiin. Säätyjen päätösten käydessä eri\nsuuntiin koko asia raukesi.\n\nTampereella, jossa itsepintaisella työllä ja taistelulla v.\n1884 saatiin äänimäärä rajoitetuksi 25:een, ei sen saavutuksen\njälkeen hetkiseen aikaan ollut halua yrittää uutta äänirajoitusta.\nSanomalehdissä kuitenkin pohdittiin asiaa vilkkaasti periaatteelliselta\nkannalta. Aamulehti edusti näinä vuosina suomalaisen omistavan luokan\nyleistä kantaa, vaatien ääniasteikon alentamista, mutta vastustaen sen\ntäydellistä poistamista. Niinpä se jo v. 1883 eräässä kirjoituksessa\nennusti yleisen äänioikeuden voittoa tulevaisuudessa, kansan ollessa\nkorkealla sivistysasteella, vaikka olevissa oloissa vielä puolsi\nääniasteikkoa yhtyen junkkeripuolueen mielilauseeseen: \"äänet ovat\npunnittavat eikä luettavat\"; mutta lehden kirjoittaja ei kuitenkaan\nuskonut äänestäjäin kyvyn \"olevan suoranaisessa suhteessa heidän\nvoipyttyjensä lukuun\", koska \"luonnollisin olisi diktatuuri niin\nkamalissa oloissa\". Siis kohtuus paras. Tätä kultaisen keskitien\noppia saarnattiin hauskalla tavalla myöskin eräässä Aamulehteen\nlähetetyssä kirjoituksessa v. 1884. Sen mukaan oli äänioikeusraja\ntehtävä niin alhaiseksi kuin olla voi( varomalla kuitenkin, etteivät\nvaalioikeutta saa \"epäitsenäiset, jotka riippuvaisuutensa tähden\nisännistä tai aineellisista seikoista joutuisivat vaaraan väärinkäyttää\nvaalioikeuttansa\". Kirjoittaja oli sitä mieltä, että \"jos jok'ainoalla\nkansalaisella olisi ainoastaan yksi ääni ja raja olisi alhainen, niin\nkeskisäädyllä, porvaristolla ja kauppiailla, jotka ovat niin suuresta\nmerkityksestä kansan vaurastumiselle, ei olisi mitään mahdollisuutta\nsaada tahtoansa kuuluville, koska alhaisempi kansa on niin\npaljolukuisempi keskisäätyä\". Pohjaltaan nämä mielipiteet olivat samaa\nkuin aikaisemmissa veroäyriväittelyissä jo tapaamamme keskisäätyinen\nusko, että kaikki julkinen elämä perustuu yksilön taloudelliseen\nitsenäisyyteen, ja se muinaisajoista saakka juurtunut katsomustapa,\nettä yhteiskunta jakaantuu valtiollisiinkin luokkiin.\n\nToiseen tapaan käsiteltiin v:n 1884 aikoina äänioikeuskysymystä\nTampereen Sanomissa, joka lehti nyt alkoi erityisemmin kiinnittää\nhuomiotansa työväenkysymykseen ja tarkastaa äänioikeusasiaakin sen\nvalossa. Siitä pari näytettä. Tehden 109 n:ossa v. 1884 muudan\nlähettäjä ennustaa kysymyksen työväestön valtiollisista oikeuksista\npian tulevan päivän polttavaksi Tampereellakin eikä huomaa \"siinä\nmitään vaaraa isänmaan tulevaisuudelle, jos työväelle myönnetään\nsuurempi valtiollinen oikeus, päinvastoin on monia esimerkkejä\ntarjona siitä, että monella työmiehellä on järkevämpi katsantokanta\nyhteiskunnallisissa asioissa, kuin monella pohatalla, joka vaan\ntoimii veikkojensa mielipiteiden mukaan, omaamatta itsenäisyyttä\".\nVähän myöhemmin nimimerkki K(aarlo) R(enström) odotettavissa olevan\nhallituksen esityksen johdosta ottaa äänioikeusasian puheeksi\npuolustaen työväen, vieläpä naistenkin äänioikeutta. Sitten lehti\nkertoo, että äänioikeusasiasta on ruvettu keskustelemaan yksityisessä\npiirissä työväen keskuudessa, ja vaatii äänioikeutta työmiehillekin,\nniiden joukossa kun löytyy \"suuri enemmistö miehiä, jotka seuraavat\naikaansa ja ovat paremmin tutustuneita päivän tärkeöihin kysymyksiin\nkuin moni n.s. kauppias, jolla on ollut ainoastaan 4--5 markan kulut\nvaltiollisista oikeuksistansa\". Myöhemmin lehti tekee sen ehdotuksen,\nettä, jos \"viiva\" välttämättömästi on vedettävä äänioikeuden rajaksi,\n500 markkaa määrättäisiin äänioikeuden perusteeksi, josta äänimäärä\nsitten 100 ja 200 markan asteissa nousisi 10 äänen ylimpään määrään\nsaakka, mikä äänimäärä olisi saavutettava jo 2 400 markan tulolla --\n\"ellei raskita luopua tuosta keskiaikaisesta äänestystavasta, että yksi\nhenkilö äänestää useammalla äänellä\".\n\nTästä ensimmäisestä vähäisestä äänioikeusliikkeen nykähdyksestä\nTampereella oli ainoana tuloksena tehtaiden työväestön asettaman\nvaliokunnan laatima ja K. Renströmin kirjallisesti kaupungin\nsilloisille valtiopäivämiehille jättämä evästys, jossa heitä pyydettiin\nvaikuttamaan siihen suuntaan, että äänestysoikeus kunnallisissa ja\nvaltiollisissa vaaleissa laajennettaisiin, jotta työväestökin voisi\nottaa osaa vaaleihin, ja että äänestysperuste pantaisiin mahdollisimman\nalhaiseksi ja äänien luku rajoitettaisiin. Kuinka äänioikeusasian\nsitten valtiopäivillä kävi, se äsken jo mainittiin.\n\nV:n 1885 yritystä jatkettiin kolmilla seuraavilla valtiopäivillä yhtä\nhuonolla menestyksellä; säädyt eivät ryhtyneet mihinkään toimiin\näänioikeusolojen korjaamiseksi. Näyttipä melkein siltä kuin olisi\näänioikeusasia säädyissä sitten 1885 v:n valtiopäiväin suorastaan\ntaantunut. E. Rönnbäckin v:n 1888 valtiopäivillä tekemä anomusehdotus,\nettä äänioikeus myönnettäisiin sellaisille työmiehille ja toisen\npalveluksessa oleville henkilöille, jotka eivät ole palkollissäännön\nalaisia, lähetettiin kyllä valiokuntaan, mutta haudattiin siellä\nhiljaisesti, vaikka edelliset valtiopäivät tässä äänioikeusasian\nkohdassa olivat olleet yksimieliset. V:n 1891 valtiopäivillä ei\näänioikeusasiasta hiiskuttu mitään.\n\nTampereellakaan ei valtiollisen äänioikeuden harrastus näinä vuosina\nilmennyt voimakkaampana, ehkäpä siitäkin syystä, että kunnallisen\näänioikeuden laajentaminen oli astunut päiväjärjestykseen. V:n 1888\nvaltiopäivätoivomuksista keskustellessaan työväenyhdistys tuli siihen\npäätökseen, ettei ollut toivoakaan äänioikeusolojen parantamisesta\nnykyisen eduskuntalaitoksen pysyessä, minkävuoksi yhdistys kehoitti\nkaupungin valtiopäivämiehiä toimimaan eduskuntalaitoksen muuttamiseksi.\nViimemainittu esitys, joka kahdeksankymmenluvun lopulla hetken\naikaa oli yleisemmänkin harkinnan alaisena, joutui kuitenkin\nmaamme valtiollisen aseman vaikeutuessa pian unheeseen, ja vv:n\n1891 ja 1894 valtiopäiville Tampereenkin työväki lähetteli entisiä\näänioikeusanomuksiansa.\n\nYhdeksänkymmenluvun puolivälissä rupesi äänioikeusasia uudellensa\nelämään. 1894 v:n valtiopäivillä oli tämä kysymys jälleen\nkäsiteltävänä; kaikissa säädyissä tehtiin anomusesityksiä, että\nhallitus seuraaville valtiopäiville valmistaisi kaupunkien ja\nmaaseutujenkin äänioikeusolojen parantamista tarkoittavia esityksiä.\nKaikki nämä anomusehdotukset hävisivät lakivaliokunnan merkillisiin\nkätköihin, mistä eivät enään säätyjen nähtäville palanneet. Hukkaan\nmenivät nytkin valtiopäivillä äänioikeuden hyväksi tehdyt valmistukset\nja ponnistukset.\n\nSe mahdottomuuden ja ylimielisyyden kanta, jolle ruotsinmieliset säädyt\näänioikeusasiassa asettuivat, näkyy lamauttaneen suomenmielistenkin\ntoimintaa valtiopäivillä ja horjuttaneen heidän uskoansa siihen,\nettä olisi mahdollista silloisissa oloissa saada asia ratkaistuksi\nsuotuisaan suuntaan. Täytyi jäädä kärsivällisesti odottamaan\nkaupunkien vähitellen jatkuvaa suomalaistumista ja yleisen\nmielipiteen kallistumista äänioikeuden parantamisen puolelle.\nSenvuoksi suomenmielisten ponnistukset 1894 v:n valtiopäiväin jälkeen\nuudella innolla kiintyivät valtiollisen ääniasteikon alentamiseen\nyksityisissä kaupungeissa. Suomenmielisten yleisenä ohjelmana aina\n1885 v:n valtiopäivistä alkaen oli ääniasteikon alentaminen 10:een,\njohon äänirajaan he eivät ainoastaan katsoneet olojen pakosta\ntäytyvänsä tyytyä, vaan jota sangen monet periaatteellisistakin\nsyistä kannattivat. Tämän ohjelmansa he nyt panivat toimeen niissä\nkaupungeissa, missä heillä oli siihen tilaisuutta: Kuopiossa, Oulussa\nja Tampereella, pienempiä kaupunkeja mainitsematta.\n\nKun keväällä 1892 alkoi näkyä, ettei äänioikeusasian puimisesta\nvaltiopäivillä nytkään tulisi jyviä, ryhdyttiin Tampereella Suomalaisen\nklubin alotteesta toimiin valtiollisen ääniasteikon alentamiseksi.\nOmasta puolestaan klubi aluksi päätti välittävästi kannattaa\näänirajan alentamista 15:een. Kun ei kysymyksen ratkaisulla ollut sen\nkiireempää -- tuleviin valtiollisiin vaaleihin oli vielä kolmisen\nvuotta -- otettiin asia perinpohjin keskusteltavaksi yhdistyksissä ja\nsanomalehdissä.\n\nTästä keskustelusta päättäen oli yleinen mielipide kaupungissa\nvakaantunut kymmenen äänen puolelle. Suomalaisen klubin tiedustelun\njohdosta Tampereen työväenyhdistys kokouksessaan keväällä 1894\nlämpimästi kannatti kymmenen äänen rajaa ja lausui paheksumisensa\nklubille siitä, ettei se ollut yhtynyt tähän koko suomalaisen puolueen\nhyväksymään äänirajan vaatimukseen. Alussa vuotta 1895 keskusteltiin\ntyöväenyhdistyksen yleisessä kokouksessa taasen ääniasteikon\nalentamisesta, mutta tällä kertaa voittivat ääniasteikon poistamisen\npuolustajat suurella enemmistöllä. Viikon perästä kuitenkin tehtiin\nyhdistyksen yleisessä kokouksessa kymmenen ääntä puoltava päätös,\nvaikka keskustelussa periaatteellisesti yleensä puolustettiin\nääniasteikon poistamista, jota jotkut puhujat jyrkästi vaativat. Tehty\npäätös vielä kerran uudistettiin yhdistyksen kokoonkutsumassa yleisessä\nkeskustelukokouksessa.\n\nKymmenen äänen kannalle oli suomalainen klubikin lopullisesti\nasettunut. Päätös tehtiin helmikuussa 1895 pidetyssä klubin\nkokouksessa. Klubin alotteesta pidetty yleinen suomenmielisten\näänivaltaisten kokous hyväksyi kymmenen äänen rajan suurella\nenemmistöllä.\n\nYleisen mielipiteen näin kypsyttyä päätettiin raastuvankokouksessa 1 p.\nmarrask. 1895 suurella äänestäjäin ja melkoisella äänten enemmistöllä\n(195 äänestäjän 2 255 äänellä 96 äänestäjän 1 993 ääntä vastaan)\nrajoittaa korkein Tampereen valtiopäivämiesvaaleissa käytettävä\näänimäärä kymmeneen; vähemmistö äänesti 25 äänessä pysymisen puolesta.\nMainitussa raastuvankokouksessa hyväksyttiin myös suomalaisen klubin\ntoimesta laadittu uusi valtiopäivämiesvaalijärjestys, joka saattoi\nvaalitoiminnan kaupungissa työväen vaaliosanotolle edullisemmaksi.\n\nMielipiteiden kehitys useimmiten rientää tosiasiallisen kehityksen\nedellä. Se nähdään valtiollisen äänioikeudenkin historiassa. Kun\nTampereella taistelujen kautta v. 1884 päästiin 25 äänen rajaan,\noli yleinen mielipide suomenmielisten keskuudessa jo kallistunut\nkymmenen äänen rajan puolelle. Kun sitten kymmenen äänen raja saatiin\nsäädetyksi, oli maassa jo syntynyt voimakas liike koko ääniasteikon\npoistamiseksi ja äänioikeuden laajentamiseksi sekä kaupungeissa että\nmaalla.\n\nVaikka tämä uusi äänioikeustaistelun jakso oli ennen tehdyn työn\njatkamista ja täydentämistä, oli se kuitenkin luonteeltaan siitä\nsuuresti poikkeava. Kymmenen äänen asiaa oli pääasiallisesti ajanut\nsuomalaisen puolueen äänivaltainen osa. Uuteen yhden äänen liikkeeseen\nei suomenmielinen puolue ottanut yleisemmin eikä innokkaammin osaa.\nSiinä liikkeessä olivat etujoukkona lukuisat yksityiset aatteen\nmiehet ja pian koko nuorsuomalainen ryhmä, joka periaatteellisesti\nja ulkomaiden esimerkkeihin vedoten ajoi äänioikeusasiaa, mutta\npääjoukkona olivat valtiollisesti äänioikeudettomat kansalaispiirit,\nomaisuudettomat, oikeudettomat, ne, joilla \"ei ollut menetettävänä\nmuuta kuin kahleensa\", mutta kaikki voitettavana, s.o. työväki, joka\nsaatuaan yhdistyksensä jonkinlaiseen kuntoon, nyt yhdeksänkymmenluvun\npuolivälissä läksi valtiollisia oikeuksia valloittamaan.\n\nÄänioikeusväittelyjen aikoina kuultiin usein ihmeteltävän sitä,\nkuinka äänioikeusasia saattoi liikuttaa työväkeä, vaikkei sillä\nitsellä ollut mitään tekemistä valtiollisessa elämässä; samoin\ntoisinaan lausuttiin, että työväen sekaantuminen äänioikeusasioihin\njohtui vain kevytmielisyydestä ja halusta mahdottomilla aatteilla\nhäiritä äänioikeuden käytännöllistä kehitystä. Lähemmältä katsoen\nselviää kuitenkin, että työväen esiintyminen perustui siihen\nkäsitykseen, että valtiopäivät edustivat Suomen koko kansaa ja että\nvaltiollisesti äänioikeutetut käyttivät äänioikeutta äänioikeudettomain\npuolesta, joilla siten oli siveellinen oikeus ottaa osaa\näänioikeuskeskusteluihin. Toisekseen oli maamme eduskuntalaitos siksi\nlahonnut ja äänioikeusoloissa vallitsevat epäkohdat niin huutavat,\nettä kaikkien ajattelevain täytyi katsoa nuorten kansanluokkain\npyrkimystä valtiolliseen vaikutukseen isänmaalliseksi edistykseksi.\nEdistystä harrastavat vain ne, jotka epäkohdista kärsivät Mielettömällä\näänioikeusparannusten vastustamisellaan ruotsinmieliset vallassaolijat\nsaivat epäkohdan erityisesti kirvelemään, parannukset erityisen\nkaivatuksi, vaatimukset erityisen kiihkeiksi.\n\nTampereen työväestön riennoissa on aina ollut havaittavissa\nharkitsevaan tosioloisuuteen ja käytännöllisyyteen taipuva henki.\nTosiasia on, että Tampereen työläiset täydellä voimalla liittyivät\nyhden äänen liikkeeseen vasta pitkän epäröimisen jälkeen, joka ei\nriippunut ainoastaan työväen suomenmielisten johtajain hillitsevästä\nvaikutuksesta, ja melkein vuosikymmentä myöhemmin kuin monet\nheidän toverinsa muilla seuduilla maata. Käytännöllistä tulosta\najatellessaan ei Tampereen työväki pitkään aikaan tiennyt, mistä päästä\näänioikeusasia oikeittain olisi aljettava. Oulun työväenseuran v.\n1888 tekemään ehdotukseen, että mielipiteenilmaisu pantaisiin toimeen\nyhden äänen puolesta, vastattiin Tampereelta seuraavalla tyhjällä\nlausunnolla: \"Tampereen työväenyhdistys hyväksyy sen periaatteen,\nettä äänestettäessä kullakin olisi yksi ääni, mutta ei luule nykyään\nsaatavan tällaista muutosta toimeen ja pysyy siis ennen lausutussa\nmielipiteessään, että muutos voipi olla mahdollinen ainoastaan\nlaajennetun vaalikelpoisuuden ja eduskuntalaitoksen muutoksen\nyhteydessä.\" Tampereen valtiopäivämiehille näihin aikoihin työväen\npuolelta lausutut toivomukset eivät olleet sanottavan täsmällisempiä.\nKäsitellessään v. 1892 ensimmäisen aiotun työväenedustajain kokouksen\nasiakirjoissa esitettyä V. v. Wrightin alustusta työväen valtiollisesta\näänioikeudesta, Tampereen työväenyhdistys hyväksyi erityisen\nkomitean sepittämän ylimalkaisen lausunnon, jossa m.m. lausuttiin:\n\"Arveluttavalta tosin näyttää valtiollinen olemuksemme ja vähän lienee\ntoivoa valtiolaitoksemme kehityksestä, mutta sillä ei työväestö saa\nasian suhteen jäädä välinpitämättömäksi, vaan aina pitää mielessään\ntämän asian ja sopivan hetken tullessa ottaa sen esille. Äänimäärän\nrajoittaminen lienee tässäkin läheisessä yhteydessä äänestysoikeuden\nlaajentamisen kanssa, jonka vuoksi komitean mielestä on samalla\najettava kysymystä äänimäärän rajoittamisesta.\" Ei ihmettä, että\nTampereen työväestön pääjoukko oli vv. 1894--1895 mukana valtiollista\nääniasteikkoa omassa kaupungissa alennettaessa kymmenen äänen rajaan.\n\nOmille jyrkemmille poluilleen Tampereen työväki poikkesi vuosien\n1895--1896 vaihteessa, kun kaikkialla maamme kaupungeissa kerättiin\nnimiä hallitukselle lähetettäviin äänioikeusanomuksiin. Tampereelta\nnäitä joukkoanomuksia tehtiin kaksi, toinen suomalaisen klubin\nalotteesta kymmenen äänen hyväksi ja toinen yhden äänen vaatijain\ntoimesta. Mielipiteiden yleistä jakaantumista ei voitu välttää.\nTyöväki luonnollisesti kallistui yhden äänen anomuksen puolelle.\nLuonnollisesti -- sillä periaatteellisesti saattoi se pitää ainoastaan\nyhden äänen vaatimusta omana vaatimuksenaan ja käytännöllisesti se\nsaattoi katsoa yhden äänen vaatimuksen edistävän myöskin kymmenen\näänen asiaa, jotavastoin kymmenen äänen puoltajat nyt paljastuivat\nyhden äänen vastustajiksi. Katkeria syytöksiä lausuttiin puolelta jos\ntoiseltakin, epäluulot ja puolueviha pääsivät juurtumaan. Hallitus pani\nkummankinlaiset anomukset paperikoriin, mutta Tampereella ja muualla\ntämä anomusasia oli ensimmäinen leikkaus irroittamaan työväenliikettä\nentisistä yhteyksistään.\n\nÄänioikeudettomain harrastuksena ja aluksi käytännöllistä merkitystä\npuuttuvana, vain periaatteellisena vaatimuksena ei yhden äänen liike\nkentiesi pitkään aikaan olisi saanut suurempaa kantavuutta, ellei\nnuorsuomalainen puolueryhmä olisi asettunut sen etupäähän. Niin paljon\ntämä seikka painoi vaa'assa, että se saattoi suomalaisen puolueen\nyhteydestä eroavan työväenliikkeen parin vuoden aikana seuraamaan\nnuorsuomalaisia johtajia.\n\nTampereella kesällä 1896 pidetyssä toisessa työväen edustajain\nkokouksessa Suomen järjestynyt työväki ensi kerran tarkemmin määräsi\nkantansa äänioikeusasiassa. Pääasiallisesti toht. K. J. Ståhlbergin\nesityksen mukaisesti kokous hyväksyi vaatimuksikseen ääniasteikon\ntäydellisen poistamisen, äänioikeuden laajentamisen kaikkiin muihin\nkansalaisryhmiin paitsi sotaväkeen ulottuvaksi, valtiollisen\nvaalisensuksen erottamisen kunnallisesta ja määräämisen 400 markaksi\nsekä suurten kaupunkien jakamisen vaalipiireihin tai suhteellisen\nvaalitavan käytäntöön ottamisen niissä, minkä lisäksi päätettiin, että\nääniasteikon poistaminen ja äänioikeuden laajentamisen vaatimuksia\noli eri asioina ajettava. Ääniasteikon alentamista tarkoittavista\nvaatimuksista alkoi yhä enemmän muodostua yleistä äänioikeutta\ntarkoittava kansanliike.\n\nV:n 1897 valtiopäivillä antoi äänioikeuspuuha aihetta lukuisaan\njoukkoon mitä kirjavimpia äänioikeussuunnitelmia: mikä esitti kymmenen\näänen asteikkoa, mikä viiden äänen, mikä koko asteikon poistamista;\ntoinen antoi äänioikeuden naisille, toinen palvelijoille; muutamat\npysyttivät kunnallisen sensuksen, muutamat tahtoivat erityistä\nvaltiollista sensusta. Jyrkemmillä vaatimuksilla oli valtiopäivillä\nhuono kohtalo; ääniasteikon poistamista tarkoittavia anomuksia eivät\nruotsinmieliset säädyt päästäneet edes valiokuntaan, ja niihin,\njotka sinne toisista säädyistä pääsivät, ei valiokunta puolestaan\nkoskenut. lopputuloksena suuresta puuhasta oli laihaa laihempi anomus,\njossa hallitusta pyydettiin seuraaville valtiopäiville toimittamaan\njonkinlaisen äänioikeusesityksen.\n\nVasta kahdeksan vuoden päästä tuli säädyille pyydetty esitys\nja yhdeksäntenä vuonna kansa sai kaivatun äänioikeuden vieläpä\nkukkuroituna.\n\nTämän pitkän odotusajan kuluessa työväki herkeämättä ja kaikilla\nmahdollisilla keinoilla agitoi äänioikeuden puolesta. Tampereen\ntyöväenyhdistys pani jo keväällä 1896 toimeen suuria kävelyretkiä\nkauniille Järvensivun harjulle, mitkä retket olivat mielenosoituksia\nmyöskin äänioikeuden puolesta; tällaiset mielenosoitukset tulivat tästä\nlähin käytäntöön muuallakin. V. 1898 otettiin käytäntöön uusi tapa\näänioikeusvaatimuksen tehostamiseksi: lukuisat työväenjärjestöt, niiden\njoukossa Tampereen, päättivät olla puolueina ottamatta osaa seuraavan\nvuoden ylimääräisten valtiopäiväin vaaleihin. Vielä enemmän kuin\nteoilla agitoitiin sanalla. Yhdeksänkymmenluvun loppupuoliskon kuluessa\nperustetut työväen sanomalehdet, niiden joukossa maaliskuun alusta 1899\nilmestymään alkanut Tampereen järjestyneen työväen äänenkannattaja\nKansan Lehti, tekivät parastaan äänioikeusasiassa.\n\nTyöväen äänioikeusvaatimukset poikkesivat jo suuresti porvarillisten\npuolueiden jyrkimmistäkin vaatimuksista. Kun työväen edustajain\nkokouksessa Turussa 1899 perustettiin itsenäinen Suomen työväen puolue,\nmerkittiin puolueen ohjelmaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille\n21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta sekä\nyksikamarinen eduskunta. Uusi puoluehallinto ryhtyi heti kokoamaan\nnimiä hallitukselle jätettävään joukkoanomukseen, jossa pyydettiin\näänioikeusasian esittämistä seuraaville lakimääräisille valtiopäiville.\nTampereella kirjoitti anomukseen nimensä 3 712 henkilöä, jotka\nmelkein kaikki merkitsivät vaativansa yleistä äänioikeutta työväen\npuolueohjelman mukaisesti. Viipurissa pidetyssä puoluekokouksessa\n1901 päätettiin ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin asian edelleen\najamiseksi, esitettiinpä jo suurlakonkin toimeenpanoa äänioikeusasian\nhyväksi.\n\nNiinkuin aalto ajelee aaltoa, niin äänioikeusasiassakin uusi\nmielenosoitus seurasi toista. Valtiollista vaikutusta puuttuvain\nkansanluokkain pilventakaisina unelmina työväen äänioikeusvaatimukset\nvarmaankin olisivat vielä kauaksi aikaa jääneet toteutumatta, ellei\nalkanut valtiollinen sortokausi olisi siirtänyt koko kysymystä aivan\nuuteen asemaan. Isänmaan yhteinen hätä synnytti kaikkien kansanluokkain\nkesken likemmän yhteisyydentunteen kuin milloinkaan ennen. Yläluokka\ntarjosi veljenkättä alaluokalle kutsuen sitä toverinaan taistelemaan\nisänmaan oikeuksien puolesta. Se oli harvinainen historiallinen\nhetki. Tätä voimakasta yhteistunnetta ei kiihtyvä valtiollinen\nerimielisyyskään kyennyt mainittavasti tukahduttamaan. Lyhyesti sanoen,\nvallassa oleva luokka oli nyt taipuvainen myöntämään työtätekeville\nluokille valtiollisia oikeuksia. Äänioikeusasialle aukeni uusia\nsisäisiä mahdollisuuksia ulkonaisten mahdollisuuksien pienentyessä.\n\nToiselta puolen työtätekevät luokat nyt saman isänmaan hädän, saman\nyhteisyydentunteen perusteella esittivät äänioikeusvaatimuksiansa\nkaksinkertaisella ponnella. Oli varmaan äänioikeusasialle onneksi,\nettä työväenpuolue puolueena pysyi harkitusti erillään sortovuosien\nulkonaisesta valtiollisesta taistelusta, sillä siten saattoi puolue\nhajautumattomin voimin ja häiritsemättä käydä käsiksi äänioikeusasiaan.\nSen kysymyksen valmistaminen ja juurruttaminen kansan laajoihin\nkerroksiin yleisen mielipiteen taivuttaminen sen puolelle ja siten sen\nkypsyttäminen lopullista onnekasta ratkaisua varten on kieltämättä\nollut työväenpuolueen ansio, jota ei siltä voida riistää.\n\nViimeinen myrskyinen vaihekausi äänioikeusasiassa alkoi v. 1902.\nKotimainen hallitus sai silloin vihdoinkin valmiiksi porvaris- ja\ntalonpoikaissäätyjen vaaleja koskevan uudistusehdotuksen, jossa\ntuntui äänioikeusliikkeen vaikutusta. Ehdotuksessa oli korkein\näänimäärä valtiopäivämiesvaalissa alennettu kolmeksi; yhden äänen\nsaisi jokainen hyvämaineinen 25 vuotta täyttänyt miespuolinen Suomen\nkansalainen, jonka vuotuiset tulot nousivat kaupungeissa 800 ja maalla\n400 markkaan; yhden lisä-äänen saisivat naineet miehet sekä määrätyn\nkoulusivistyksen hankkineet miehet, minkä lisäksi yksi lisä-ääni oli\nannettava yliopistollisesti sivistyneille valitsijoille; äänioikeutta\nvaille olisi jätettävä sotaväki ja laillisesti pestatut palvelijat.\nTämä esitys antoi alkumerkin yleiseen mielipiteiden vaihtoon\näänioikeusasiassa. Vaikka työväenyhdistykset kaikkialla tekivätkin\nvastalauseita senaatin esitystä vastaan ja vaikka sen sivistysasteikko\nmuillakin tahoilla joutui ankaran arvostelun alaiseksi, tervehdittiin\nuutta esitystä kuitenkin yleisesti myötämielin, varsinkin kun pidettiin\nvarmana, että lähinnä tulevilla lakimääräisillä valtiopäivillä\nsaataisiin muodossa tai toisessa aikaan tuntuva äänioikeusparannus.\nTämän mielialan vallitessa ryhdyttiin useissa kaupungeissa alentamaan\nvaltiollista ääniasteikkoa alimpaan mahdolliseen määrään, s.o. kahteen\nääneen. Työväenpuolueen ohella ottivat muutkin suomalaiset puolueet,\nvieläpä osa ruotsalaistakin puoluetta, innokkaasti osaa viimemainittuun\ntoimenpiteeseen.\n\nPuheenaolevaan ääniasteikon alennukseen ryhtyi työväenpuolue\npuoluehallinnon kehoituksesta taktillisessa tarkoituksessa; tahdottiin\nnähdä porvariston todellinen mielipide ja valmistaa työväenkin\nedustajille tilaisuus päästä edes kannaksille niillä valtiopäivillä,\njoilla äänioikeusasia tulisi ratkaistavaksi. Tampereella päätti\ntyöväenyhdistys syksyllä 1902 pyytää raastuvankokouksen pitämistä\nääniasteikon alentamiseksi kahteen ääneen. Kun oli syytä varoa, että\ntyömiesten pyyntö tulkittaisiin pätemättömäksi työväen epävarman\näänioikeuden vuoksi, yhtyi joukko muitakin kansalaisia (Aaku Mäki,\nSeveri Nyman, K. Viljakainen, Osk. Nyman, J. A. Johansson y.m.) työväen\npyyntöön. Raastuvankokouksessa 20 p. jouluk. sitten 181 äänioikeutetun\n1 269 äänellä 84 kuntalaisen 829 ääntä sekä maistraatin epäävää\nlausuntoa vastaan päätettiin alentaa kaupungin valtiopäivämiesvaalissa\nkäytettävä ylin äänimäärä kymmenestä kahteen.\n\nSuurta huomiota koko maassa herätti äänioikeusasian käsittely työväen\npuoluekokouksessa Forssassa 1903. Kokouksessa esitti K. F. Hellsten\nsuurlakkorahaston perustamista äänioikeusasian ajamiseksi. Oli jo\ntyöväen piireissä ruvennut leviämään se käsitys, \"ettei yleistä\näänioikeutta saavuteta muulla kuin pakkokeinoilla ja sellaisena voidaan\nkäyttää ainoastaan yleistä lakkoa\"; lukuisat lakot, maalaislakotkin,\nkotimaassa sekä Ruotsissa sattunut suurlakko olivat omiansa lisäämään\ntäällä uskoa valtiolliseen lakkoon. Forssan kokous lykkäsi kumminkin\nsuurlakkopuuhat tuonnemmaksi, mutta hyväksyi sen sijaan äänioikeusasian\ninnokkaan ajajan, lentolehtisten kirjoittajan ja agitaattorin Yrjö\nMäkelinin esittämän uhkaavan äänioikeuslausunnon, joka synnytti\nvaltapuolueissa paljon pahaa verta.\n\nHuippuunsa äänioikeusagitatio nousi vv:n 1904--1905 valtiopäiväin\naikana. Työväen ylimääräisessä puoluekokouksessa Helsingissä syksyllä\n1904 tehtiin mielenosoitukseksi säätylaitosta vastaan päätös,\njoka asiallisesti joskaan ei muodollisesti merkitsi samaa kuin\nkieltäytyminen osallisuudesta valtiopäivävaaleihin. Todellisuudessa\nkuitenkin useiden kaupunkien, m.m. Tampereenkin, sosialistit ottivat\nosaa vaaleihin ja toimittivat kaikkiaan kolme neljä sosialistista\nedustajaa valtiopäiville pitämään siellä vireillä äänioikeusasiaa..\n\nSe oli kuitenkin voiteen haaskausta. Harjoittaessaan valtiollista\njarrutusta hallitusta vastaan joutuivat ruotsinvoittoiset säädyt\njarruttamaan myöskin oman kansan äänioikeutta. Seurauksena oli mahtava\nmielenosoitus säätytalon ympärillä huhtikuun 14 p:n illalla ja sitä\nseuraavana yönä (1905).\n\nMoni piti sitä yötä nelijakoisen säätylaitoksen lopullisena\nkuolemantuomiona. Ihmeteltävällä lainkuuliaisuudella oli tähän\nsaakka ajettu äänioikeusasiaa. Nyt alkoi kärsivällisyys loppua ja\nvoimakkaampien toimenpiteiden vaatimus saada yleistä kannatusta työväen\npiireissä. Mielialan muutos ilmeni myöskin Tampereen työväenyhdistyksen\n20 p. huhtik. pitämässä kokouksessa, jossa hyväksyttiin m.m. seuraavat\nponnet:\n\n\"Koska näyttää siltä ettei vanhentunut eduskuntamme osottaudu\nhalukkaaksi kehittämään itseänsä kansanvaltaisuuden vaatimuksia\nvastaavaksi, on valmistauduttava vapaan kansanäänestyksen\ntoimeenpanemiseen kansalliskokouksen aikaansaamiseksi, sen ehdotuksen\nmukaan, joka hyväksyttiin Helsingin suurilla mielenosoituksilla 14 p.\nhuhtik. 1905.\n\n\"Sen ohessa tulee vakavasti ottaa harkinnan alaiseksi n.s. yleisen\ntyölakon toimeenpaneminen muutamissa ammateissa, jotka syvemmin\nvaikuttavat yleiseen liikkeeseen, koska sekä Belgiassa että Ruotsissa\nse tehokkaammasti on edistänyt äänioikeuden laajentamista.\"\n\nNe olivat lehtiä, jotka lentelivät lähestyvän rajumyrskyn edellä.\nSuurlakko, joka pian sen jälkeen valtasi koko Suomen toi kansalle\naavistamattoman suuren odotuspaikan: yleisen äänioikeuden ja\nyksikamarisen eduskunnan. (53)\n\nSe kappale Tampereen puolue-elämää ja vaalitaisteluja, jota olemme\nedellä kuvanneet, on suurin piirtein ollut nopean ja voimakkaan\nyhteiskunnallisen kehityksen ilmaus.\n\nKunnalliset valtasuhteet ja niiden aiheuttama puoluetaistelu olivat\nviisikymmen- ja kuusikymmenluvun Tampereella pääasiallisesti vielä\nedellisiltä ajoilta perityllä kannalla. Maistraatti hallitsi\nkaupunkia puhtaan, vaikka jo jonkin verran hienostuneen byrokratian\nperiaatteiden mukaan. Se edusti korkeaa kruunua, valtioviisautta,\ntietoa ja sivistystä käsityöläisissä ja muussa alhaisemmassa kansassa\nvallitsevaa nurkkakuntaisuutta, sivistymättömyyttä ja pimeyttä\nvastaan. Mutta, kuten jo Tampereen ensimmäisiä kunnallisia taisteluja\nkäsitellessämme olemme havainneet, maistraatin ja väestön välit eivät\nenään olleet holhoojain ja holhottavain, käskeväin ja käskettäväin\nselviä, yksinkertaisia suhteita. Kauppias- ja tehtailijaluokan\nmuodostama ylempi porvaristo oli liike-elämän edistyessä saanut\nsuurimman vaikutuksen ja arvon kaupungin elämässä, ottanut\nhaltuunsa vaikuttavimmat paikat kaupunginvanhinten ja neuvosmiesten\njoukossa ja ryhmittynyt ikäänkuin pieneksi valituksi henkivartioksi\nymmärtäväisyyden ja sivistyksen keskipisteen, maistraatin,\nympärille. Tätä yhtynyttä herrasvaltaa vastaan, jonka johtajana\nraastuvankahakoissa usein oli kauppias C. J. Hildén, ponnisteli\nkynsin hampain tyytymättömäin käsityöläisten puolue, Luménin ryhmä,\ntavallisesti vähäisellä menestyksellä, mutta suurella sitkeydellä.\nUseimmiten käsityöläispuolue esiintyi taantumuksen asianajajana ja sen\ntoimintaa ohjasi ääretön verojen nousemisen kammo sekä syvälle syöpynyt\nviha maistraattia ja muita vallassaolijoita vastaan.\n\nAina uuden kunnallishallinnon alkuun asti kesti käsityöläispuolueen ja\nmaistraatinpuolueen taisteluja: v. 1863 hyljättiin oikeusneuvosmiehen\nottamista ja maistraatin palkkain ylentämistä koskeva maistraatin\nehdotus; v. 1865 voitti Hildénin puolue Luménin puolueen pormestarin\npalkkauksen järjestämistä koskevassa äänestyksessä; v. 1866 koettivat\nkäsityöläiset turhaan saada Luménia neuvosmieheksi, ja samana vuonna\ntapahtunut pormestarin vaali päättyi nähtävästi heidän tappiokseen,\nmutta v. 1870 saatiin neuvosmiesten palkkain ylentäminen estetyksi\nja v. 1871 satulaseppä Rosengren joukkoineen torjui onnekkaasti\nmaistraatin uudistetun palkanylennysrynnäkön; v. 1873 kuitenkin\nsuuriääniset saivat hyväksytyksi huomattavan palkkain parannuksen\nkaupungin suosikeille.\n\nV. 1875 alkanut kunnallinen itsehallinto muutti suuresti\nvaltasuhteita kaupungissa. Yleinen kunnallinen elämä kohosi suuren\nasteen korkeammalle entistään. Maistraatin palkoista rettelöivät\nraastuvankokoussankarit saivat nyt tyytyä kiltisti antamaan\näänestyslippunsa valtuusmiesvaaleissa. Valtuustossa vallitsi edistyksen\nja valistuksen henki, ja seura tarttui niihinkin entisiin vastarinnan\nmiehiin, jotka, kuten satulaseppä Rosengren, vaskenvalaja Wikström,\npuuseppä Löfström, joutuivat valtuusmiesten joukkoon.\n\nVanha maistraatinpuolue saattoi sanoa voittaneensa; se oli\ntaivuttanut puolelleen vanhat vastustajansakin. Voitto oli kuitenkin\nnäennäinen, sillä todellisuudessa oli kaupungin puoluesuhteissa\ntapahtunut sisällisiä muutoksia, jotka olivat muuttaneet vanhan\nmaistraatinpuolueenkin. Kuusikymmenluvun valtiollinen ja vapaamielinen\nherätys oli ensi ryöpyllään vallannut maan koko sivistyneen luokan;\nmaistraateista, byrokrateista, kauppiaista ja tehtailijoista,\nkaikista tuli vapaamielisiä perustuslaillisia. Mutta kun tämä muutos\ntoisaalla oli syvä ja pysyvä, se toisaalla oli ohimenevää laatua.\nVapaamielisyyden ensimmäisen huumauksen haihduttua maan hallitus,\nvirastot ja suurin osa virkamiesluokkaa palasivat takaisin tutuille\nvirkavaltaisuuden raiteille, eivät toki aivan entisinään, vaan uutena\nliberalis-ruotsalaisena, sittemmin viikinkiläisenä byrokratiana, jonka\ntehtävänä oli itse nauttiessaan muuttuneen valtioelämän uusia etuja\nestää alempain ja eritoten suomalaisten kansanluokkain pääsyä samain\netujen osallisuuteen. Tämä valtiollinen oppi painoi leimansa uusiin\nkunnallisiin laitoksiin, mutta oikean valtansa se näytti kunnallisessa\nja valtiollisessa käytännössä, jossa sen onnistui puustavilla tappaa\nhenki ja vuosikymmeniä jarruttaa kansan vapaata kehitystä.\n\nTästä taantumuksesta, sitä vastaan käydystä sitkeästä taistelusta\nja sen linnoitusten murenemisesta kivi kiveltä kertovat jotakin\nTampereenkin puoluetaistelut. Näissä taisteluissa kehittyivät tämänkin\nkaupungin kuntalaiset ja kansalaiset toisenlaisiin valtiollisiin\ntehtäviin ja karaistuivat kansan voimat kestämään vaikeampia taisteluja\nkuin omia keskinäisiä vaaliotteluja.\n\nSuomen ja Venäjän suhteet olivat yhdeksänkymmenen rauhallisen vuoden\nkuluessa asettuneet aloilleen, järjestyneet vihdoin meikäläisten\nmielestä pysyväksi perintötavaksi. Yhdeksänkymmenluvun alussa\nsuomisyöjiä vastaan käydyssä kirjallisessa sodassa oli perustuslait\nja periaatteet uudelleen tarkistettu ja luottamus oikeuteemme tullut\nhorjumattomaksi. Mutta v. 1899 Venäjän hallitus \"helmikuun manifestin\"\nsuojassa kävi maamme kimppuun äkisti, ylivoimaisesti, väkivaltaisesti,\nkaikkia sen tiellä olevia lakeja rikkoen; tässä odottamattomassa\nmuodossa astui kysymys maamme suhteesta Venäjään käytännöllisenä\ntodellisuuden kysymyksenä peljästyneen kansamme eteen.\n\nUhkaavasti rytisivät valtiolaivamme liitokset tämän äkkimyrskyn\ntavatessa. Ei ollut maallamme mitään tehokkaita keinoja onnettomuuden\ntorjumiseksi. Ensimmäinen oli turvattomuuden tunne, ja pääkysymykseksi\ntuli, oliko kansallamme kylliksi siveellistä voimaa kestääkseen\nkohtalon kovia iskuja. Lämmin, uhraava isänmaallinen mieliala\nlevisi koko kansaan. Kirjoitettiin nimiä jättiläisadressiin,\nvietettiin yksimielisyyden ja veljellisyyden juhlia, perustettiin\nPellervot, aiottiin \"kotikouluilla\" kädenkäänteessä sivistyttää koko\nkouluakäymätön kansa.\n\nSellainen oli \"sortokauden\" alku Tampereellakin. Keväällä 1899\nmuodostettiin täällä suuri kansanvalistuskomitea, johon ottivat\nosaa kaikki edistysseurat, puolueklubit ja muut järjestöt. Komitea\nryhtyi ahkeraan valistustyöhön kaupungissa ja sen lähiseuduissa. Ajan\nvakavuutta osoitti huvittelun vähentyminen Tampereella tänä isänmaan\nsuruvuonna; tanssi-iltamat ja arpajaiset lakkasivat melkein kokonaan;\nteatterinäytäntöjen y.m. huvitilaisuuksien lukumäärä, joka polisin\nluettelojen mukaan vv. 1896--1898 oli ollut keskimäärin vuosittain 346,\naleni seuraavana vuonna 291:een. Eri kansanluokkain välillä oli parempi\nsovinto kuin moneen vuoteen. Näin Tamperekin pukeutui isänmaallisten\nhyveiden panssariin ja valmistui täyttämään velvollisuuttansa\nyhteisessä isänmaan vaarassa.\n\nValtiollisissa päivänkysymyksissä olivat kansalaiset harvinaisen\nyksimieliset, ehkäpä siitä syystä, etteivät olleet tottuneet\ntällaisissa asioissa toimimaan ja että pitivät silloista valtiollista\ntilaa poikkeuksellisena ja pian ohimenevänä. Perinnäisellä\nluottamuksella jätti koko maa asiansa valtiosäätyjen ja kotimaisten\nhallitusmiesten viisaaseen huolenpitoon. Nekin kansalaisryhmät,\njotka omasta puolestaan eivät pitäneet ensimmäistäkään mukautumista\nhyväksyttävänä, katsoivat lainkuuliaisuuden estävän heitä puhumasta\ntai toimimasta sellaiseen suuntaan, mikä olisi voinut heikontaa\neturivissä olijain arvovaltaa. Sillä kannalla näyttää olleen Tampereen\nkansallismielisten äänenkannattaja Aamulehti, joka varmaan parhaiten\nedusti kaupungissa silloin vallinnutta yleistä mielipidettä.\nLehden mielestä oli kansan itsensähillitsevästi ja kohtalon kovaan\npakkoon alistuen odotettava valtiollisen synkkyyden selvenemistä.\nSe varotti yltiöpäisyydestä ja malttamattomista teoista ja kehoitti\nlainkuuliaisuuteen. Lehti luotti yleensä suomalaisen puolueen\nmenettelyyn ja kehoitti suojelemaan puolueen eheyttä kaikenlaisia\nilmenneitä houkutuksia vastaan. Mutta Tampereen suomenmieliset olivat\nyhdessä ja toisessa asiassa tottuneet ajattelemaan ja toimimaan\nomin päinkin. Osoittaessaan tarkkaa lainkuuliaisuutta suomalaista\npuoluetta ja kotimaista hallitusta kohtaan ei heidän äänenkannattajansa\nkuitenkaan millään tavoin osoittanut kannattavansa myöntymispolitikkaa\ntai luopuneensa oikeudesta arvostella oloja ja tapauksia, kun\narvostelun aika oli tullut.\n\nEdellä kuvattua kaunista isänmaallista yksimielisyyttä ei kestänyt\nkauan, vaan se haihtui kuin saippuakupla jättäen jälkeensä katkerimman\neripuraisuuden ja kansalaisvihan. Sen sai aikaan valtiollisten\nolojen jatkuva kiristyminen. Valtiollinen asema muuttui kokonansa,\nkun toivottua muutosta suotuisaan suuntaan ei tapahtunutkaan, vaan\nvenäläinen väkivalta tuli pysyväksi tilaksi maassa, kun laittomuus\nei enään jäänyt vieraiden syyksi, vaan muuttui kotimaiseksi\nlaittomuudeksi, joka käytti välineenään kotimaista hallitusta ja\noman maan virkamiehiä. Toiset kansalaiset ja ryhmät pysyivät näissä\njatkuvissakin oloissa entisellä altistuvalla kannalla. He eivät\nenään odottaneet valtiollisten olojen äkillistä parantumista,\nmutta pitivät pakonalaisuudessakin toimivaa kotimaista hallitusta\nparempana kuin kokonaan venäläistä hallitusta ja uskoivat kansamme\nvoivan päästä ankeiden aikain läpi. He luopuivat hyödyttömältä\njopa vahingolliseltakin näyttävästä vastustuksesta ja myöntyivät\nvälttämättömyyteen. Jo v. 1902 heidän taholtansa juhlallisesti\njulistettiin, ettei helmikuun manifestin täydellisestä peruuttamisesta\nollut mitään toivoa, vaan että Suomen oli sovitettava olonsa\nmuuttuneiden olojen mukaan.\n\nToiset kansalaiset ja ryhmät sitävastoin valtiollisen taistelun\njouduttua mainittuun toiseen vaihekauteensa eivät enään katsoneet\nvoivansa alistua maan yli tulvivaan sortoon ja laittomuuteen, antaa\nluottamustaan julkisen laittomuuden välikappaleeksi muuttuneelle\nhallitukselle eikä suoda kannatustaan myöntyväisyyssuunnalle. Ja\nniinkuin toisten kansalaisten toiminta haki siveellistä pohjaa\nmuotolaillisuutta ylemmästä kansan kansallisuushengestä ja sen\nvaltiollisia myrskyjäkin kestävästä elinvoimasta, niin nämä toiset\nottivat ylimmäksi johtotähdekseen vuosisataiset perustuslakimme\nja valtiolliset oikeutemme, joiden loukkaaminen tai joista\nluopuminen merkitsi valtiollisen itsenäisyytemme, lain-alaisen\nyhteiskuntajärjestyksemme, kulttuurimme, kansallisuutemme häviämistä.\n\"Helmikuun manifestin suhteen -- lausui kerran Aamulehti -- on jokaisen\nelettävä siinä uskossa, että tämäkin kohta tavalla tai toisella\nkorjautuu, jos vaan kansassamme saadaan säilymään käsitys laista ja\noikeudesta eheänä ja vapaana hetkellisten etujen vaikutuksesta.\"\nSellainen oli yleisin piirtein perustuslaillisuuden henki, ja sitä\najamaan muodostui nuorsuomalaisesta, ruotsalaisesta ja osasta vanhaa\nsuomenmielistä puoluetta _perustuslaillinen_ puolue, uusi ja kuitenkin\nsangen vanha puolue.\n\nPerustuslaillinen puolue Tampereella tuli pian kaupungin johtavaksi\npuolueeksi. V:n 1902 alkupuolella siirtyi Aamulehti arvelevalta ja\ntoimettomalta kannaltaan päättävästi perustuslailliselle kannalle.\nSaman vuoden lopulla voittivat perustuslailliset kunnallisissa\nvaaleissa. Siitä lähtien oli puolueen asema kaupungissa vakiintunut.\n\nJo sitä ennen olivat laittomuusjärjestelmän toimeenpanijat ruvenneet\nahdistamaan Tampereen kaupunkia. Lopulla vuotta 1900 sai kaupunki\nkäskyn ruveta maksamaan kuukausipalkkaa kahdelle venäläiselle\nsantarmille. Sensuuriolot tulivat sietämättömiksi ja kokousvapautta\nkuristettiin, mikä täällä yhdistysten ja työväen kaupungissa tuntui\nerityisen ahdistavalta. Lopulla vuotta 1901 kuvernööri velvoitti\n500 markan sakon uhalla kaupungin viimeistään seuraavan tammikuun\n22 p:nä toimittamaan kutsuntatoimiston vaalin, minkä tehtävän\nkaupunki oli laiminlyönyt. Senaattiin tehdyllä valituksella ei\nsaatu kuvernöörin sakkomääräystä kumotuksi. Kaupunki ei kumminkaan\ntoimittanut lykkäytynyttä vaalia, minkävuoksi kuvernööri tuomitsi sakon\nmaksettavaksi ja velvoitti kaupungin 33 000 markan sakon uhalla ennen\nmaaliskuun 4 p:ää toimittamaan vaaditun vaalin. Sitä ei toimitettu,\nja tuo huimaava sakko määrättiin maksettavaksi ja ulosotettiin\nkaupungilta. Tämän yhteydessä on mainittava, että valtuusto v. 1901\nkieltäytyi hankkimasta tai kustantamasta huoneustoa keväällä 1902\nkaupungissa pidettävälle kutsuntatoimiston kokoukselle.\n\nTuon erittäin levottoman vuoden 1902 tapauksia Tampereella olivat\nmyöskin huhtik. 16 ja 17 päivinä asevelvollisuuskutsunnan aikana\ntapahtuneet katumellakat. \"Sanottuina päivinä illalla ja erittäin\nedellisenä päivänä -- sanotaan polisilaitoksen vuosikertomuksessa\n-- kokoontui suuria väkijoukkoja, melkein yksinomaan työkansaa,\njoiden joukossa oli lukuisasti alaikäisiä katupoikia, kaupungin\ntorille ja rupesi meluten ja rähisten kulkemaan kaupungin pääkaduilla\nilman että vähäinen polisivoima voi niitä hajoittaa. Polisin\ntehtävä näissä mellakoissa täytyi siis rajoittua siihen, että se\nesti väkivaltaisuuksia ja vahingontekoa joukkueen puolelta, ja\nonnistuikin tämä tehtävä jokseenkin hyvin, niin että ainoastaan\nmuutamissa paikoissa akkunat heitettiin rikki. Mellakkain johdosta\npidettiin sittemmin tutkinto ja on noin 40 henkeä täkäläisessä\nraastuvanoikeudessa siitä saatettu edesvastaukseen.\"\n\nV. 1903 uudistuivat rettelöt kutsuntatoimiston huoneustosta. Tällöin\nmyöskin valtuusto kieltäytyi tarkastamasta kutsuntaluetteloa, koska se\nei kuulunut valtuuston tehtäviin eikä luettelo ollut edes kelvollisessa\nkunnossakaan. Tänä vuonna pakotettiin kaupunki laitattamaan\nkatujensa kulmiin uudet katukilvet, joissa venäjänkieli oli ylinnä.\nTyöväenopiston oloissa tapahtui ikävä häiriö opiston johtajan maist.\nSeveri Nymanin (Nuormaan) virasta karkoittamisen vuoksi.\n\nHyvin syvälle tuntuva sortovuosien toimenpide oli kaupungin\npolisilaitoksen tavaton laajentaminen. V. 1904 sai Tampereen\npolisilaitos muukalaisen polisimestarin.\n\nEdelläkerrotut tapaukset ovat vain hajanaisia näytteitä sortovuosien\njokapäiväisestä elämästä kaupungissa. Jokaiselle silloiselle\nyhdistykselle ja laitokselle karttui oma varastonsa sortovuosien\nsuurten ja pienten laittomuuksien ja väkivaltaisuuksien muistoja.\nTampereen väestön nämä vuodet kouluuttivat perustuslailliseksi, jos\nei se jo ennestään olisi sitä ollut, perustuslaillisuuden parhaana\ntukena täällä oli työväenpuolue, joka läpi sortovuosien otti\nosaa perustuslailliseen toimintaan, ensi aikoina syrjäisemmin ja\nyksityisemmin, sortokausien loppuvuosina tarmokkaammin ja näkyvämmin.\nSyysk. 5 p. 1904 jätti Tampereen työväen lähetystö kaupungissa käymässä\nolevalle uudelle kenraalikuvernöörille, ruhtinas Obolenskille adressin,\njoka sisälsi valtiollisia vaatimuksia. Saman vuoden valtiollisissa\nvaaleissa toimi työväki yhdessä perustuslaillisten kanssa. Tampereella\nnäytti perustuslaillisuus kasvavan sitä vankemmaksi mitä kauemmin\nsortoa kesti.\n\nVihdoin tuli vuosikausia valmistettu ja odotettu vapautuksen hetki,\n_suurlakko._\n\nKaikkialla Venäjän suuressa valtakunnassa se oli ensi sijassa\ntyöväenluokan teko. Se oli miljonain äänioikeudettomain pauhaava\npuheenvuoro valtion asioissa, mielten tulivuoren kauan kytenyt purkaus,\ntilinteon päivä vanhan virkavaltaisen, sortovaltaisen, laittoman\njärjestelmän kanssa. Niin Venäjällä, niin Suomessa, niin Tampereella.\n\nSuurlakon ensimmäisenä pienenä kohinana oli Tampereella työläisten\nsuuttumus siitä, etteivät rautatieläiset sillä Suomen valtionratain\nosalla, joka on Pietarin ja Valkeasaaren välillä, yhtyneet venäläisten\ntoveriensa lakkoon. Senvuoksi panivat Tampereen työväenyhdistystä\nlähellä olevat henkilöt toimeen vastalausekokouksen sunnuntaina 29\np. lokak. Kokoonnuttiin klo 3 työväenyhdistyksen talolle, josta\nmentiin Kauppatorille, missä pidettiin useita Venäjän lakkolaisille\nmyötätuntoisia puheita, lausuttiin runoja ja hyväksyttiin Pietarin\nsuomalaisille rautatieläisille lähetettävä sähkösanoma, jota ei\nkuitenkaan lähetetty. Sanomalehtien vakuutuksen mukaan oli tällä\nretkellä osanottajia \"vähintään 15 000\".\n\nMerkillisemmäksi muodostui seuraavan päivän, maanantain (30 p.\nlokak.), ilta. Kello 7 illalla kokoontui suurlakkoaatteeseen\ninnostunutta väkeä työväentalolle. \"Laviinin tavoin alkoi sitten\nkansanjoukko kulkea rautatieasemalle matkalla kasvaen suunnattomaksi\njoukoksi, joka rautatien ratapihalle päästyä pakoitti ratapihalla\nolevien päivystäjäveturien miehistön viemään veturinsa talleihin ja\nlaskemaan höyryn vetureista pois. Pian sen jälkeen saapui Helsingistä\ntuleva, Poriin menevä juna, joka hiljaa, jarrut päällä, kovasti\nähkyen ja puhkuen, ikäänkuin harmistuneena häiritystä kulusta saapui\nratapihalle. Tässä riisuttiin veturi ja vietiin talliin, ja Tampereen\nohitse kulkevat matkustajat sijoitettiin väliaikaisesti asumaan\nrautatievaunuihin.\"\n\nKun rautatieliike oli näin keskeytetty, kokoonnuttiin aseman edustalle,\nmissä kiireen kauppaa valittiin 12-jäseninen lakkokomitea: levyseppä\nAku Vuorela, asemamies A. F. Fihlman (Ruissalo), kauppias H. Tanner,\najomies H. Koskinen, kaupanhoitaja H. Lindroos, vahtimestari K. Hj.\nJohansson (Jokisalo), taloudenhoitaja E. Viljanen, toimittajat Y.\nMäkelin ja Y. Sirola, runoilija Kössi Lindström, maisteri I. Kaitila ja\ntyönvälitystoimiston johtaja A. A. Lagerström. Kuten näkyy unohdettiin\nnaiset täydellisesti. Erehdys korjattiin vielä samana iltana, jolloin\ntyöväenyhdistyksen talolle palannut kansa päätti valita komiteaan\n10 naisjäsentä. Niiksi tulivat tehtaalaiset Olga Koskinen, Lydia\nRuohomäki, Hulda Nyman, Lydia Lundvall (Eriksson) ja Maria Ahlqvist,\nkirjaltaja Vendla Lundelin, konttoristi Siiri Lemberg (Louhi) ja\nkutoja Hanna Winstén, rouva Ellen Mäkelin ja neiti Anna Riipinen.\nKeskiviikkona, kun osa komitean jäsenistä läksi Helsinkiin, valittiin\nkomitean lisäjäseniksi viilari O. A. Labbas, kivimies V. E. Mäkinen,\ntelefonimekanikko E. Sivén, maalari Nestor Bränder ja tehtaalainen K.\nA. Koskinen.\n\nTämä oli se Tampereen työväen valitsema suurlakkokomitea, jolla\ntuona suurena viikkona oli ulkovaltain konsulienkin tunnustama\n\"tosiasiallinen valta\" kaupungissa.\n\nMutta mehän olimme vasta maanantai-illassa ja rautatieaseman edustalla.\nSamalla kuin siellä lakkokomitea valittiin, päätettiin kokoontua\nseuraavana aamuna kello 8 Kauppatorille. Nämä tärkeät tehtävät\nsuoritettuaan väkijoukko siirtyi Kauppatorille, missä kuultiin\nhetken merkitystä tulkitsevia puheita. Torilta piti matka takaisin\nalkupaikkaan, työväenyhdistyksen talolle, mistä sitten hajaannuttiin.\n\nMerkittävä muuten on, että vaikka suurlakko sai alkunsa valtiollisista\nsyistä, se jo ensi aallossaan kääntyi väkijuomaliikettä vastaan.\nVäkijoukko huusi \"alas kapakat!\", pakotti seurahuoneen sammuttamaan\nvalonsa ja keskeyttämään ilonsa, ja olisi nähtävästi ollut halukas\nkouraantuntuvamminkin osoittamaan mieltänsä, elleivät lakonjohtajat\nolisi kehoituksillaan saaneet yleisöä karttamaan sellaisia\nlaittomuuksia.\n\nSuurlakon aattoilta päättyi siis rauhallisesti. Yöllä kumminkin\nolivat suuret joukot pysäyttämässä yöjunaa ja sama temppu tehtiin\naamuvarhaisena Tampereelle tuleville junille.\n\nTänä yönä myöskin lakkokomitea teki ensimmäiset ja tärkeimmät\npäätöksensä. Komitea valitsi puheenjohtajakseen johtaja A. A.\nLagerströmin ja sihteerikseen toimittaja Y. Sirolan. Kansankokoukselle\npäätettiin esittää, että suurlakko alkaisi tiistaina klo 9 aamulla ja\nkestäisi aluksi 3 päivää. Tehtaiden isännille oli ilmoitettava, että\nlakko oli yksinomaan valtiollista laatua; valtiolliset vaatimukset oli\nmyöhemmin tarkemmin määriteltävä. Kaupunkiin jääneiden matkustajain\nhuoltamista varten oli valittava komitea ja yleisen järjestyksen\nylläpitämiseksi asetettava vapaaehtoinen järjestö, joka saisi itse\nvalita luottamusmiehensä ja johon tiistain aamupäivällä oli ruvettava\nkirjoittamaan tarjokkaita.\n\nValkeni sitten vaiherikas tiistaipäivä, ensimmäinen varsinainen\nlakkopäivä. Sanomalehdet ilmestyivät juhlallisina, innostuneina ja --\nensi kerran elämässään -- ilman ennakkosensuria. Jo aamuvarhaisesta\nkokoontui suunnattomia väkijoukkoja torille. Kansankokoukselle\nesitettiin lakkokomitean laatimat ponnet, ne hyväksyttiin ja pantiin\nviipymättä toimeen. Puolilta päivin vaikenivat viimeiset jyrisevät\nkoneet. Lakkopyhä laskeutui kaupungin ylitse.\n\nKlo 1/2 2 saapuu taasen kulkue liehuvin lipuin torille. Nyt kuullaan ja\nhyväksytään suurlakkokomitean esittämät valtiolliset vaatimukset:\n\nvenäläisen virkavallan edustajain on heti poistuttava maasta-\n\ntämän johdosta vaatii Tampereen työväki, että santarmien,\npolisimestarin ja venäläisten polisien on heti poistuttava kaupungista;\n\njos ei tätä vaatimusta ole huomisaamuun mennessä noudatettu, kieltäytyy\njärjestyskomitea vastaamasta seurauksista;\n\nkunnallishallitus nimittäköön heti uuden polisipäällikön.\n\nSuurlakkokomitean puolesta saatettiin vielä ilmoittaa\nkansankokoukselle, että \"kunnalliskaartikin\" oli jo saatu toimeen\nyleisen järjestyksen turvaamiseksi. Siihen oli yhtynyt 150 miestä ja\nsen päälliköksi oli lupautunut toimittaja Yrjö Mäkelin.\n\nVaikka kaupungissa jo oli suuri lakkokomitea ja kunnalliskaarti, katsoi\nlakkokomitea ja kansankokous tarvittavan vielä uusia hallituskuntia.\nPäätettiin asettaa \"kunnallishallitus\", jonka tehtävänä olisi\n\"täydellisellä vallalla varustettuna valvoa järjestyksen pitoa\nkaupungissa ja hoitaa kaupungin asioita\". Päätettiin kehoittaa\nvaltuustoa valitsemaan tähän kunnallishallitukseen kymmenen jäsentä.\nKansankokous, s.o. työväki, valitsi siihen puolestaan kymmenen jäsentä.\nNe olivat työväen edustajat valtuustossa E. Viljanen, H. Lindroos, E.\nMäkinen, K. Johansson ja V. Westerlund sekä lisäksi valitut herrat Yrjö\nMäkelin, Aku Vuorela ja A. A. Lagerström, rouva Ellen Mäkelin ja neiti\nOlga Koskinen.\n\nNyt oli suurlakko täydessä paisteessaan. Oi ihania päiviä!\nArkipäiväisistä arkipäiväisin kaupunki oli muuttunut satujen lumotuksi\nlinnaksi. Vanha elämä oli kuin kivettynyt ja uusi ihmeellinen elämä\npuhjennut sen sijaan. Kymmenettuhannet kädet olivat irtautuneet omista\npienistä askareistaan toimittaakseen suuria valtion ja yhteiskunnan\ntehtäviä. Tori oli muuttunut juhlahuoneeksi, kaupungintalon ennen tyhjä\nparveke oli nyt alituisena puhuja- ja lausuntolavana, jonka edessä\nsuuren kaupungin kaikki lapset yhteisin aattein, yhteisin mielin ja\ntuntein viettivät suuren vapautuksen loppumatonta juhlaa.\n\nKaduilta ja torilta tuli suurlakko sisälle kaupungintaloonkin.\nTiistaina kokoontui valtuusto kello 2 päivällä. \"Kun Venäjällä alkunsa\nsaanut yleinen lakko -- kuuluvat kokouksen pöytäkirjan alkusanat -- jo\noli levinnyt yleiseksi Tampereen kaupungissa, jonka hallituksena on\nkaupunginvaltuusmiehet, niin oli valtuusmiehet kutsuttu neuvottelemaan\nja päättämään yleisen sekasorron poistamiseksi ja laillisten olojen\npalauttamiseksi ja kehoitti puheenjohtaja valtuusmiehiä tekemään\nesityksiä asiassa.\"\n\nEnsi toimekseen päätti valtuusto asettaa kaupungin yleistä järjestystä\nvalvomaan 20-henkisen komitean, johon hyväksyttiin lakkokomitean\n\"esittämät\" kymmenen jäsentä -- samat jotka muutamaa hetkeä ennen\npidetty kansankokous luuli jo lopullisesti valinneensa siihen --\nja lisäksi nyt valittiin suljetuin lipuin kymmenen jäsentä, nim.\nrouva Hilda Kupiainen, herrat Max Alftan, H. Liljeroos, E. Reijonen,\nK. Ojanen, Gösta Sumelius, J. Hollt, A. Lundelin, M. Lavonius\nja E. Kalkkinen. Komitean kokoonkutsuminen jätettiin toimeksi\nkunnallispormestari K. Hj. Schreckille, joka itseoikeutettuna\nkuului komiteaan. Kun polisimestari v. Brinken torille kokoontuneen\nkansanjoukon vaatimuksesta jo oli jättänyt virkansa, antoi valtuusto\nmaistraatin tehtäväksi äskenvalitun järjestyskomitean kanssa pitää yllä\npolisijärjestystä kaupungissa. Käyttövaroja komitealle myönnettiin 1\n000 mk.\n\nHra Gösta Sumelius esitti valtuustolle \"muutamain kuntalaisten\nkokoonpanemat ponnet\", jotka pienten korjausten tehtyä hyväksyttiin\nseuraavassa muodossa:\n\n\"(1) diktaturi ja muut laittomat asetukset ovat heti kumottavat;\n\n(2) laittomasti virkoihin asetetut venäläiset virkamiehet ovat\nviipymättä poistettavat;\n\n(3) ministerivaltiosihteerin virkaan on kohta asetettava mies, joka\nnauttii kansan luottamusta;\n\n(4) senaattorien ja muiden kuluneina vuosina vallinneen\nhallintojärjestelmän kannattajain ja toimeenpanijain sijaan olisi heti\nsaatava lainkuuliaisia kykeneviä Suomen kansalaisia;\n\n(5) kaikki hallinnolliset määräykset, jotka rajoittavat täydellistä\nyhdistymis-, kokoontumis-, sanan-, paino- ja omantunnon vapautta,\nkumotaan ja nämä oikeudet sitten lainsäädännöllistä tietä turvataan;\n\n(6) kansalliskokous on viipymättä saatava toimeen valmistamaan\nvaltiopäiväin töitä, kunnes valtiosäädyt voivat kokoontua;\n\n(7) olisi suotava, jotta kansalla, siksi kunnes kansalliskokous ehtii\nkokoontua, olisi edustajia, joihin se voi luottaa, että viimeksi\nvalitut valtiopäivämiehet heti kokoontuisivat Helsinkiin.\"\n\nKuudes ponsilause oli sovittelun tulos. \"Muutamien kuntalaisten\nkokoonpanemissa ponsissa\" näet esitettiin kansalliskokouksen\ntoimeensaamista ilman muuta, jotavastoin hra Malin (Malinen) katsoi\nsellaisen ponnen ristiriitaiseksi valtiopäiväjärjestyksen kanssa, jonka\nmukaan Suomen kansaa voivat edustaa ainoastaan valtiosäädyt, ja esitti\nponnen hylkäämistä. Suurella enemmistöllä valtuusto kumminkin hyväksyi\nyllämainitun kuudennen ponnen.\n\nTampereen suurlakko oli kehittynyt kaikin puolin kauniisti. Se erosi\neduksensa joidenkin muiden paikkain, esim. pääkaupungin suurlakosta\nsiinäkin, että kaupungin laillinen kunnallishallitus nautti arvonantoa\nkapinankin aikana ja oli sovinnollisessa yhteistyössä lakon johdon\nkanssa. Eri puolueidenkaan välillä ei vielä esiintynyt mitään\nhankauksia.\n\nMutta tapausten ja mielipiteiden kehitys on tällaisissa kiihtyneissä\noloissa huimaavan nopea: vuosikymmeniä eletään päivissä ja vuosia\ntunneissa. Keskiviikkona oltiin Tampereella jo kaukana siitä asemasta,\nmissä oltiin tiistaina.\n\nKeskiviikkona, 1 p. marrask., alkoi kansankokous torilla kello 10\naamulla. Tästä hetkestä tuli Tampereen lakon huippu ja kruunu. Kansa\nleikki kuningasta täysin rinnoin nauttien vallankumouksen hurmaa ja\nunohtaen vallankumouksen vaarallisuuden. Nyt oli sortovalta kukistunut\nniinkuin muinoin Jerikon muurit Israelin pasuunain soidessa. Vanhat\nvallat oli alennettu kansan astinlaudaksi. Köyhälistön hymnit\nkaikuivat taivaan lakeen saakka ja runoniekat kilvan lauloivat kansan\nkaikkivaltiaan ylistystä. Paljastetuin päin kuultiin Yrjö Mäkelinin\nlaatima ja lakkokomitean hyväksymä suurensuuntainen \"Julistuskirja\nSuomen kansalle\", kuuluisaksi tullut _Punaisen julistuksen_ nimellä,\njonka sanat kansan nimeen kuuluivat seuraavasti:\n\nKansan etuja ja oikeuksia valvomaan valittu komitea esittää kokouksen\nhyväksyttäväksi seuraavat ponnet:\n\n1:ksi. a) Ne kurjat matelijat, jotka venäläistä virkavaltaa pokkuroiden\novat onnistuneet pääsemään kotimaiseen hallitukseemme jäseniksi, ja\njotka, muodostaessaan tuon hallituksen, ovat häpeällisesti polkeneet\nei ainoastaan lakeja, vaan vieläpä kansan pyhimpiä oikeuskäsityksiä,\nerotkoot heti toimestaan.\n\nb) Erotetun hallituksen tilalle valitkoot Helsingin asukkaat\nväliaikaisen hallituksen sellaisista miehistä, jotka tiettävästi\nkunnioittavat lakia ja oikeutta, joille isänmaamme suuri asia on kallis\nja joilla on, mikäli mahdollista, koko kansan luottamus.\n\nValitseminen toimitettakoon kansan kokouksessa avonaisella\näänestyksellä. Äänestykseen oikeutettuja osaaottamaan olkoot kaikki 21\nvuotta täyttäneet pääkaupungin asukkaat sukupuoleen katsomatta. Näin\nvalittu hallitus astuu heti toimeensa.\n\nc) Näin kokoonpannun hallituksen ensimäisenä tehtävänä olkoon\nkansalliskokouksen kokoonkutsuminen, jota ennen älköön väliaikainen\nhallitus ryhtykö mihinkään sellaisiin uudistuspuuhiin, jotka\nsuuremmassa määrässä kysyisivät kansan varoja; sensijaan olkoon\nhallituksella täysi varojen käyttö-oikeus kaikissa sensuuntaisissa\nasioissa, joiden tarkoituksena on maan sisäisen itsenäisyyden\nturvaaminen. Hallituksen kaikki toimenpiteet olkoot ehdottomasti\njulkisia ja on se toimistaan tilivelvollinen kansalliskokoukselle.\n\n2:ksi. Koska etuoikeutetut luokat eri tahoilla maata näkyvät näinä\npäivinä innokkaasti puuhaavan eduskunnan kokoonkutsumista, julistaa\nproletariaatti, ettei se voi missään tapauksessa hyväksyä sellaista\neduskuntaa, joka on pantu kokoon nykyisen valtiopäiväjärjestyksen\nmukaan. Jos luokkaeduskunta tästä varoituksesta huolimatta kutsutaan\nkokoon, teroittaa maan työväki jo ajoissa omistavain luokkain mieliin,\nettä nykyisten päiväin tapahtumat tulevat monikertaisina uudistumaan\nheti kuin valtiopäiväkutsumus on julaistu.\n\nSen sijaan kutsuttakoon perustuslakeja säätävä kansalliskokous heti\nkokoon. Uusissa perustuslaeissa määrättäköön, että kansamme vastaisen\neduskunnan tulee olla yksikamarinen. Kansalliskokousta kokoon pantaessa\nolkoon jokaisella 21 vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen\nkansalaisella, niin miehellä kuin naisella, yhtäläinen ja välitön ääni-\nja vaalioikeus.\n\nKaupunkien Maistraatit ja kunnallishallitukset maalla pitäkööt\naikanaan huolen siitä, etteivät mitkään käytännölliset esteet\ntule vähimmässäkään määrässä vaikeuttamaan ja viivyttämään\nkansalliskokouksen kokoontumista.\n\n3:ksi. Me kunnioitamme ja rakastamme Venäjän jaloa kansaa, vaikka\nsydämemme pohjasta vihaammekin sitä saastaista virkavaltaisuutta,\njoka viime vuosina on tässä maassa venäläisyyttä edustanut. Meillä\nei ole mitään erityistä halua irtaantua suuresta Venäjästä, jos vain\nsaamme takeet siitä, että Venäjän kansan parhaimmat ainekset ottavat\nVenäjän valtakunnan hallituksen käsiinsä ja jos ei tapausten kulku tee\ntuollaista irtaantumista välttämättömäksi. Mutta kaikessa tapauksessa\nme vaadimme, että Suomi vaikka se pysyisikin Venäjän irroittamattomana\nosana, tunnustetaan erityiseksi valtioksi täydellisellä itsehallinto-\nja lainsäädäntöoikeudella.\n\n4:ksi. Käytäntöön sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden\nperiaatteet, vaadimme me:\n\na) Kansalaisten kokoontuminen, neuvottelemaan yhteisistä asioistaan,\nolkoon tästä lähin esteetön. Minkäänlaista virallista valvontaa\nvaikkapa se olisikin vain muodollista laatua, älköön sallittako;\n\nb) Kansalaisilla olkoon oikeus perustaa esteettömästi seuroja\nja yhdistyksiä, olkootpa ne valtiollista, taloudellista tai\nsivistyksellistä laatua. Ainoastaan ilmoittautumisvelvollisuus näiden\nperustamisesta katsotaan tarpeelliseksi;\n\nc) Sana, sekä painettu että puhuttu, on katsottava heti vapaaksi.\nMinkäänlaisia säädöksiä ja velvoituksia, jotka vähimmässäkään määrässä\ntahtovat kahlita tätä ihmisten ja vapaitten kansalaisten luonnollisinta\noikeutta, älköön tästä lähin siedettäkö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe käännymme tällä julistuksella koko Suomen kansan puoleen, pyytäen,\nettä kaikki valtiollista ja yhteiskunnallista sortoa kärsineet ihmiset\nkertyisivät yksimielisesti niiden mahtavien aatteiden ympärille, joiden\nhenkinen lippu tämä julistus on. Tässä on sanottu kaikki se, mikä --\njoko tajullisesti tai tajuttomasti -- on ollut jokaisen todellista\nvapautta ja ihmisoikeuksia rakastavan kansalaisen sydäntä lähinnä.\nPeruutettakoon siis ne enemmän tai vähemmän epäonnistuneet ponnet,\njoita eri seuduilla maata on näiden päivien kuluessa laadittu, ja\nvalmistautukaa, jos niin tarvitaan, sydänverellänne kirjoittamaan\nkaiken sen alle mitä edellä on sanottu.\n\nTampereella 1 p. marrask. 1905.\n\n         Edellämainitun komitean asettama valiokunta:\n\n    Yrjö Mäkelin\n    Eetu Salin              Vihtori Kosonen\n    Heikki Lindroos         Siiri Lemberg\n\nTämän ehdotuksen on kansan etuja valvomaan valittu suurlakkokomitea\nyksimielisesti hyväksynyt.\n\n    Suurlakko-komitean puolesta:\n\n    A. Lagerström     Yrjö Sirola\n    Puheenjohtaja     Sihteeri\n\nLuettu suuressa kansalaiskokouksessa 1 päivänä marraskuuta 1905,\nkello 10 e.p.p. tuhansiin nousevalle ihmisjoukolle, joka hyväksyi sen\njyrisevillä hyvä- ja eläköön-huudoilla.\n\n    Julistuksen luki:\n    Kössi Lindström\n\n\"Suurella hartaudella -- sanotaan muutamassakin kertomuksessa --\nkuunneltiin julistuksen lukemista. Soittokunta soitti Ranskan\nvallankumouksen ihanaa vapauden laulua, Marseljeesia. Valtavilla\neläköön- ja hurraahuudoilla otettiin vastaan julistus. Noin\nneljäänkymmeneen tuhanteen (!) nouseva kansanjoukko vannoi, sydämensä\nsyvyydestä, tekevänsä voitavansa julistuksen puolesta.\"\n\nMielet olivat nousseet runollisen innostuksen huipuille. Tampereella\nei mikään vihollisvoima häirinnyt juhlallista mielialaa, sen jälkeen\nkuin kaupungissa toimivalta puoleltakymmeneltä santarmilta oli\nriisuttu aseet ja heidät viety \"Sahaliniin\" s.o. Viikinsaareen, missä\nhe viettivät verraten hauskoja päiviä runsaan muonan ja korttipelin\nääressä ja ylen kohteliaan kunnalliskaartiosaston vartioimina. Mutta\nTampereen lakkolaiset eivät tyytyneet siihen, että itse hyväksyivät\nmahdottomuuksiin menevän julistuksensa, punamultasivat vieraskieliset\nkatukilvet ja hilasivat Suomen lipun kaupungintalon katolle, vaan he\nnäkivät paljon vaivaa saadakseen julistuksensa hyväksytyksi kaikkialla\nmaassa. Julistusta lähetettiin itään ja länteen. \"Kunnalliskaarti\"\nmuutettiin \"kansalliskaartiksi\" julistuskirjan tukemista varten.\nTampere tunsi äkkiä kohonneensa ikäänkuin maan politiseksi\npääkaupungiksi. Erityistä painoa pantiin Helsingin voittamiseen\npunaisen julistuksen puolelle. Jo kello 3 i.p. keskiviikkona valittiin\nkansankokouksessa herrat Vihtori Kosonen, Eetu Salin, Yrjö Mäkelin,\nA. F. Fihlman ja K. Lindström viemään Tampereen julistusta Helsinkiin\nja kello 4.55 läksi tämä ylimääräinen ambassadi junalla tärkeälle\nmatkallensa.\n\nVielä ihmeellisempää oli, että Tampereen perustuslailliset\nkeskiviikkona pitämässään suuressa kokouksessa yhtyivät kannattamaan\npunaista julistusta ja valitsivat erityisen toimikunnan, jonka\ntuli liittyä yhteistoimintaan työväen suurlakkokomitean kanssa.\nTästä lähentymisestä oli tuloksena vielä yksi uusi hallituskunta,\nvaltiollisia asioita varten asetettu \"yhteishyvän valiokunta\", johon\nperustuslaillisten komitean puolesta valittiin herrat S. Nyman, M.\nLavonius ja E. Sederholm (hänen sijaansa tuli myöhemmin Hj. Gyldén) ja\ntyöväen lakkokomitean puolesta herrat A. A. Lagerström, H. Lindroos\nja Y. Sirola. Ilmoittaessaan tästä vallanjaosta torstaina pidetyssä\nkansankokouksessa katsoi työväen lakkokomitea tarpeelliseksi silittää\nasiaa sillä huomautuksella, että työväen komiteassa oli 22, mutta\nperustuslaillisten komiteassa ainoastaan 10 jäsentä. Tarpeeton\nhuomautus, sillä olihan työväen ja perustuslaillisten ystävyys nyt\nniin hyvä, että perustuslaillisten puolesta lähti torstaina lähetystö\nHelsinkiin tukemaan työväen vaatimuksia.\n\nSe ystävyys oli lyhyt kuin leikatun kukan elämä. Jo samana torstaina\n(2 p. marrask.) alkoi Tampereen suurlakon alamäki ja rupesi\nilmenemään uhkaavaa erimielisyyttä Tampereen yhteiskunnassa. Kello 12\npidetyssä kansankokouksessa kuultiin vielä kerran suurlakkokomitean\nkansalle omistama ja sitten painettuna levitetty mahtava puhe --\nalkava sanoilla \"Suomalaiset! Kansalaiset! Veljet! Sisaret!\" --\nja luettiin raittiuskansan jyrisevät vaatimukset, mutta kello 4:n\nkansankokouksessa oli esitettävänä kansalle toisentapainen julistus,\ntyönantajain kirjelmä, jossa tehtaiden isännät saattoivat tiedoksi,\nettä he kyllä suostuisivat maksamaan työväelle kolmelta kuluneelta\npäivältä puolet palkkaa, vaan että tämä lupaus peruutettaisiin,\nellei työväki perjantaina palaisi työhön. Niinkuin muistamme,\nmäärättiin tiistai-aamuna alkanut suurlakko aluksi kestämään kolme\npäivää. Nuo kolme päivää olivat nyt kuluneet, Tampere oli esittänyt\nvaltiolliset vaatimuksensa, joista oltiin jokseenkin yksimielisiä,\nmiksipä siis olisi jatkettu lakkoa, varsinkin kun työnantajatkin\nasettuivat uhkaavalle kannalle Ja yhtä urheasti kuin Tampere oli\nalkanut suurlakon, yhtä joutuisasti se luopui yleisestä valtiollisesta\nsuurlakosta ensimmäisen pienen paikallisen vastuksen sattuessa.\nSuurlakkokomitea esitti kansankokoukselle, että pidettäisiin \"pieni\nhenkäysaika\" perjantaina ja lauantaina, mutta että suurlakko jatkuisi\nseuraavalla viikolla, elleivät kansan valtiolliset vaatimukset\ntoteutuisi. Henkäysaikana toimisi suurlakkokomitea edelleenkin,\n\"yhteishyvän valiokunta\" johtaisi valtiollisia asioita, kansalliskaarti\nhoitaisi järjestystä ja työväestö pitäisi kokouksia ammatittain.\nOhjelma hyväksyttiin. Helsinkiin lähteneeltä työväen lähetystöltä\nsaapui kyllä sähkösanoma, jossa vaadittiin lakkoa \"ehdottomasti\njatkamaan\", mutta kun jo oli ehditty päättää palata töihin perjantaina,\nei päätöstä enään peruutettu.\n\nJonkunlaiseksi mielenilmaukseksi päätettiin kuitenkin lopettaa lakko\nsuurella \"vapauden juhlalla\". Torstai-iltana kello 7 läksi juhlakulkue\ntyöväenyhdistyksen talolta, kansalliskaarti kantaen tulisoihtuja.\nKulkue oli niin pitkä, että kun alkupää oli Tammelan kaupunginosan\nkautta ehtinyt Satakunnan sillalle, oli loppupää vielä Hämeen\nsillalla. Kansa kokoontui sitten torille. Soitto- ja laulukunnat\nasettuivat kaupungintalon portaille ja suurlakkokomitea kaupungintalon\nparvekkeelle. Veisattiin virsi \"Jumala ompi linnamme\", kuultiin puheita\nja päätettiin juhla Maamme-laululla, minkä jälkeen hajaannuttiin.\n\nPerjantaina, 3 p. marrask., oltiin punaisen julistuksen kaupungissa\narkipäiväisessä aherruksessa, muun Suomen jatkaessa suurlakkoa. Päivän\nkuluessa järjestettiin kansalliskaarti uudelleen. Kaartin kirjoissa\noli 364 miestä; nyt muodostettiin kaartiin \"vakinainen väki\", johon\notettiin 100 miestä, ja muut siirrettiin \"reserviin\" s.o. saivat\npalata työhönsä. Suurlakkokomitean tiedusteluun, annettaisiinko\nkansalliskaartin miehistölle tilaisuutta palata myöhemminkin työhönsä,\nantoivat työnantajat myöntävän vastauksen, mutta lakkokomitean toiseen\ntiedusteluun, saisiko työväki nauttia palkkaansa, jos vielä tulisi\ntarpeelliseksi panna toimeen 3--6 päivän valtiollinen lakko, vastasi\ntyönantajain järjestö miehekkäästi, että riippuu siitä, saattavatko\ntyönantajat hyväksyä lakon tarkoituksen.\n\nLauantaina, 4 p. marrask., olivat olot Tampereella menneet melkoisen\nsekaviksi. Perustuslaillisessa leirissä vallitsi täydellinen\nhajaannus. Jo keskiviikkona pidetyssä perustuslaillisten kokouksessa\noli osa kokouksen jäseniä vastustanut punaisen julistuksen\nhyväksymistä ja vaatinut valtiollisten uudistusten toimeenpanemista\nlaillisten valtiopäiväin välityksellä. Perjantaina pitivät\n\"valtiopäivä-perustuslailliset\", joksi tätä ryhmää ruvettiin kutsumaan,\noman kokouksen, jossa sovittiin sentapaisesta ohjelmasta, että ensin\nolisi valtiopäiväin pantava toimeen porvaris- ja talonpoikaissäätyjen\nuudistus, minkä jälkeen uusien valtiopäiväin olisi päätettävä\neduskuntalaitoksen laajemmasta uudistamisesta. Tämä ei ollut kuitenkaan\nryhmän lopullinen ohjelma, vaan jatkettiin neuvottelua lauantaina.\nKello 5 oli \"perustuslaillisilla, jotka pitävät valtiosäätyjä ainoana\nlaillisena kansanedustuksena\" uusi kokous, jonka tuloksena oli\nallekirjoituksella \"Monta sataa Tampereen perustuslaillista\" varustettu\njulistus. \"Nyt -- lausuttiin tässä huomattavassa julistuksessa --\non asema osaksi muuttunut. On käynyt ilmi -- toisille ennemmin,\ntoisille myöhemmin --, että suurlakon ainoina tarkoituksina eivät\nolleetkaan yllämainitut (s.o. myötätuntoisuuden lausuminen Venäjän\nvapausliikkeelle ja oman laillisen oikeutemme tarmokas takaisin\nvaatiminen) vaan sen ohessa lakia säätävän kansalaiskokouksen (!)\nkokoonkutsuminen ja laillisen kansaneduskuntamme, valtiopäivien,\nsyrjäyttäminen.\" Julistus koetti tehdä uskottavaksi, ettei suurlakko\nollut samaa kuin vallankumous: \"Vallankumous alkaisi vasta uuden\nkansalliskokouksen jäsenvalmistusten mukana\". Kansalliskokousta\nvaativa kansanmielipide oli kumminkin näinä hetkinä niin vahva,\netteivät julistuksen laatijat uskaltaneet sen ajatusta kokonaan\nhyljätä. He senvuoksi kannattivat \"yleisen, yhtäläisen ja välittömän\näänestyksen perusteella valittavaa kansalaiskokousta, joka ilmaisee\nkansan mielipiteet ja toivomukset\", mutta esittivät varsinaisina\nvaatimuksinaan, että kansaneduskunnan uudistaminen oli jätettävä\nvaltiosäätyjen tehtäväksi, että siinä tarkoituksessa oli ensi tuleville\nvaltiopäiville annettava esitys, jonka mukaan ritaristo ja aateli sekä\npappissääty luopuvat erioikeuksistaan ja kansaneduskunta muutetaan joko\nkaksi- tai yksikamariseksi eduskunnaksi ja että valtiollinen suhteemme\nVenäjään palautetaan sille kannalle, millä se oli v. 1890.\n\nAikaisemmin päivällä olivat \"kansalliskokous-perustuslailliset\",\njotka olivat hyväksyneet punaisen julistuksen, pitäneet kokouksen,\njossa heidän entinen komiteansa jätti valtuutensa ja valittiin uusi\nkomitea -- herrat M. Ahlman, E. Ahlman, M. Lavonius, S. Nyman, E.\nReijonen, A. v. Christierson ja E. V. Emeleus -- keskustelemaan\ntoisen perustuslaillisen ryhmän komitean kanssa molempain eri\nryhmäin mielipiteiden yhteensovittamisesta. Sovitteluihin sopiva\nhetki meni kuitenkin ohi, sillä uudelleen alkaneen lakkoinnostuksen\nvalossa näytti valtiopäiväperustuslaillisten ohjelma liian\nvarovaiselta ja vanhoilliselta. Myöhemmin illalla pitämässään\nkokouksessa \"kansalliskokousta kannattavat perustuslailliset\"\nhyväksyivät ponsilauseen, jossa lyhyesti uudistettiin entinen\nvaatimus kansalliskokouksen viipymättömästä kokoonkutsumisesta.\nPerustuslailliset jäivät hajalleen.\n\nMainitsimme, että lakkoinnostus oli väestössä alkanut uudelleen\nviritä. Se oli luonnollista, koska muualla lakko jatkui ja Helsingistä\nsaapui rohkaisevia sanomia lakon harrastajille. Lakkokomitea oli\nmonen mielestä ollut liian horjuva ja osoittanut liian suurta\nriippuvaisuutta työnantajista. Ulkotyöväenyhdistyksen piireissä\nkuului mutinaa, että lakkokomitea olisi lähetettävä joukon jatkoksi\nViikinsaareen, ellei se osoittaisi tarmokkaampaa tointa. Lakkokomitean\nesiintyminen lauantai-iltana pidetyssä torikokouksessa ei todemmasti\nollutkaan erittäin ryhdikästä. \"Paljosta ja hermoja jännittävästä\ntyöstään rasiintuneena\" se pyysi lisävoimia ja saikin 15 uutta\njäsentä. Lakon uudelleen alkamisesta oltiin neuvottomia. Toimitetussa\n\"koeäänestyksessä\" puolsi selvä enemmistö lakkoa. Asemaa kuvaava oli\nkansalliskaartin puolesta kansankokoukselle esitetty vaatimus, että\nkaikkiin kokouksiin olisi varattava pääsy neljälle kansalliskaartin\njäsenelle. Esitys otettiin kyllä vastaan huudoilla \"alas sensuuri!\",\nmutta huutoäänestyksen jälkeen selitettiin kansalliskaartin vaatimuksen\ntulleen vastaiseksi hyväksytyksi.\n\nYleisen epäselvyyden lisäksi alkoi keskinäinen epäluulokin kyteä\nmielissä. Sunnuntaina, 5 p. marrask., elettiin Tampereella\ntäydellisessä valtiollisessa sekasorrossa. Sunnuntai-aamun Tampereen\nSanomissa oli levottomuutta aavistuttavia lauselmia: \"Järkähtämätön\nvaatimuksemme: ei sisällistä taistelua! Rautatie, telefoni ja\nsähkölennätin ainakin yleisen valtiollisen liikkeen eikä lakon\npalvelukseen! Yhtykäämme!\" -- \"Aseman tekee kohta sietämättömäksi se\nseikka, ettemme tiedä, mikä ja millainen on tila kaikkialla muualla\nmaassa.\" -- \"Valtiolliseen liikkeeseen ei ole lisättävä taloudellisen\ntaistelun sekasortoa, sillä se synnyttäisi sisällisen taistelun\nja heikontaisi liikkeen alkuperäistä, jo julistettua valtiollista\npäämäärää.\"\n\nNämä hämärät huudahdukset näyttävät aiheutuneen siitä käänteestä,\nminkä suurlakko oli saanut Helsingissä, siellä kun Tampereen punainen\njulistus oli kansankokouksessa hyväksytty ja sen mukaisesti ryhdytty\ntoimiin \"väliaikaisen hallituksen\" valitsemiseksi. Aikoiko Suomen\ntyöväki ryhtyä oman käden oikeudella hankkimaan niitä valtiollisia\nja yhteiskunnallisia oikeuksia, joista juuri tunnetuksi tullut\nkeisarillinen manifesti ei maininnut sanaakaan?\n\nTampereella ei kansankokouksissa enään tiedetty mitä tehdä.\nSunnuntai-aamupäivän kansankokouksessa todettiin, että saadut\nvaltiolliset tiedot olivat epävarmoja, ja lykättiin päätöksen tekeminen\nlakon jatkamisesta iltapäivän kokoukseen. Mutta kun ei iltapäivälläkään\noltu sen tietävämpiä, päätettiin toimittaa kansanäänestys lakon\njatkamisesta torilla maanantaina klo 11 e.p.p. Lakkokomitea puolestaan\nei tehnyt mitään esitystä; se pesi kätensä ja jätti kysymyksen\nsuverenisen kansan itsensä ratkaistavaksi.\n\nMutta kansan mieliala oli valoisa ja toiveikas. Olihan väliaikainen\nhallitus Helsingissä asetettu ja olihan siihen Tampereeltakin valittu\nkolme jäsentä, herrat S. Nyman, E. Reijonen ja Y. Sirola, jotka nyt\nsunnuntai-iltana kello 6 suuren väkijoukon saattamina erikoisjunalla\nmatkustivat pääkaupunkiin.\n\nPäivän puuhain lakattua, myöhään sunnuntai-iltana saapui Tampereen\nperustuslaillisten lähetystöltä Helsingistä kotikaupunkiin \"tärkeitä ja\nvarmoja\" tietoja: \"Helsinki sosialidemokraattien käsissä. Hirmuvalta,\nvaikka ilman verenvuodatusta, kaupunki maa- ja merisotilaiden valvonnan\nalainen!\"\n\nSiinä oltiin... Maanantaina, 6 p. marrask. saatiin vihdoinkin valoa\npimeyteen. Manifesti oli tullut, lakko Helsingissä päätetty lopettaa!\nTosinhan Tampereen torilla klo 11 alkanut kansanäänestys, jossa\nlakon puoltajat kokoontuivat torin etelä- ja lakon vastustajat torin\npohjoispuolelle, ehti päättää lakkoa jatkettavaksi, mutta uusiin\ntosiasioihin viitaten lakkokomitea kuitenkin esitti ja kansa päätti,\nettä lakko keskeytettäisiin, tietysti vain sillä ehdolla, että kaikki\nolisivat valmiina taas milloin hyvänsä seisauttamaan työt, kun komitea\nsen katsoi tarpeelliseksi ja asianhaarat sitä vaativat.\n\nPeljättyä päivää seurasi iloinen ilta juhlavalaistuksineen. Oikeastaan\npaloi juhlavalaistus kahdellekin onnelliselle tapaukselle: manifestille\nja lakkovaaran ohimenolle.\n\nJäljellä olivat vain lakon jälkilaskut. Marrask. 10 p. pidetyssä\nkokouksessaan valtuusto myönsi 5 000 markkaa järjestyskomitean kulujen\nkattamiseksi. Kaupungin tileissä on suurlakkomenot merkitty Smk:ksi\n5 154:45. Väkijuomakysymys asetti valtuuston vaikeampaan asemaan,\nkun suuri kansankokous oli hyväksynyt vaatimuksen, että väkijuomain\nvalmistaminen ja kauppa olisi suurlakosta alkaen kokonaan lakkaava,\nja kun kunnalliskaarti ja järjestyskomitea esittivät \"viinasulun\"\njatkamista marraskuun loppuun saakka, mutta kaikki kapakoitsijat\nvaativat oikeuden ja kohtuuden nimessä päästä elinkeinoansa\nharjoittamaan. Pälkähästä päästiin siten, että valtuusto lausui vakaan\ntoivomuksen, ettei kaupungissa toistaiseksi anniskeltaisi eikä myytäisi\nväkijuomia, ja päätti asettaa erityisen komitean laatimaan ehdotusta,\nmiten väkijuomaliikkeen keskeytymisestä syntyneet vahingot ja tappiot\nolisi korvattava. Kauan ei kapakoitsijain tarvinnut pääsinpäiväänsä\nodottaa, eivätkä he silloin enää katsoneet olevan syytä esittää mitään\nkorvausvaatimuksia.\n\nSillä tavoin Tampere vähitellen palasi säännöllisen elämänsä\nurille. Sortovuosien ja suurlakon mainingit jäivät kuitenkin vielä\nkauaksi aikaa ailehtimaan kansalaisten mielissä, puolue-elämässä ja\nyhteiskunnassa. (46)\n\n\n\n\n8. KUNNALLISHALLINTOA.\n\n\nKunnallishallinnon vaiheita: Valtuusto. -- Sihteerin virka.\n\"Kunnalliskertomukset\". -- Valtuuston yhteiskunnallinen ryhmitys.\n-- Valiokuntajärjestelmä. Tilapäiset komiteat. Pysyvät valio-,\njohto- ja lautakunnat. -- Rahatoimikamarin kehitys. Kunnallinen\nvirastojärjestelmä. Kunnallisvirastojen uudistus 1899--1901. Uudet\nvirastot ja niiden ohjesäännöt.\n\nKaupungin hallinto: Maistraatin palkkaussäännöt eri aikoina.\nMaistraatin ja raastuvanoikeuden järjestelyt vv. 1897--1904.\nPormestarit (Fredrik Procopé). Maistraatin muut virat. -- Kunnallisen\nitsehallinnon ja kaupungin virkahallinnon taisteluja. -- Kaupungintalon\nrakennushistoria. Vankila.\n\nPolisilaitos: Tampereen ensimmäiset pölisit. V:n 1877 palkkaussääntö.\nParannuspuuhat. Polisikamarin perustammen v. 1891. Polisijärjestys\n1892. -- Sortovuodet. Polisi suurlakon jälkeen.\n\nPalotorjunta: V:n 1865 palo ja palojärjestys. V:n 1868 uudistukset.\nPalotorjunta kunnallisen itsehallinnon aikana. Uusi palojärjestys 1899.\nUusi palotorjunta ja paloasema. -- Vapaaehtoinen palosammutuskunta.\n\n\nAlkuvaikeuksista selviydyttyään kaupungin uusi kunnallishallinto\nkehittyi siihen tapaan ja suuntaan, minkä se v:n 1873 laissa oli\nsaanut. Kunnallishallinnon keskuksena oli siitä pitäin valtuusto,\nmäärätyissä tapauksissa lisätty valtuusto. Valtuusmiesten lukumäärä,\njoka aluksi oli 21, lisättiin jo v. 1878 32:ksi, v. 1890 36:ksi ja v.\n1894 42:ksi, jossa määrässä se on pysynyt. Muita muutoksia ei itse\nvaltuustolaitoksessa puheenaolevalla aikakaudella tapahtunut, ellemme\nsiksi tahdo lukea v:n 1893 vaalijärjestystä, jolla kunnallisvaalien\ntoimittaminen järjestettiin entistä paremmalle kannalle, m.m.\njakamalla kaupunki kahteen vaalipiiriin, koski rajana. Valtuuston\ntyöjärjestyksessä ei tapahtunut muita mainittavia muutoksia kuin\nettä v. 1888 päätettiin, että äänestysesitykset ja äänimäärät olivat\nvaltuuston pöytäkirjaan merkittävät.\n\nPitkällä toimiajallaan oli valtuustolla palveluksessaan yksi ainoa\nvarsinainen, palkattu virkamies, nimittäin _sihteeri_. Valtuuston\nsihteerin otti aluksi puheenjohtaja. Ensimmäisenä vuonna oli\nvaltuustossa perätysten kolme sihteeriä, maisteri F. E. Jernberg,\nviskaali E. Wigren ja maisteri Aug. Hildén Virka oli senkin jälkeen\nkauan aikaa epävakaisella kannalla V. 1881 päätettiin maksaa\nsihteerille kuussa 150 mk. V. 1883 hyväksyi valtuusto sihteerilleen\nuuden ohjesäännön. Samalla määrättiin, että toimeen otettaisiin\nlainoppinut mies, jolle maksettaisiin palkkaa 2 000 mk vuodessa.\nKymmenen vuoden kuluttua (1893) ylennettiin sihteerin palkka 3 000\nmk:aan mutta velvoitettiin hän sihteerintoimensa ohella olemaan\nköyhäinasianajajana. Uudella vuosisadalla sihteerinvirkaa järjesteltiin\nharva se vuosi; milloin oli mikin sivuvirka yhdistettynä siihen,\nkunnes v. 1906 valtuuston sihteerin ja köyhäinasianajajan toimet\njälleen yhdistettiin saman henkilön hoidettaviksi 5.000 mk:n palkalla\nja rahatoimikamarin notarin toimesta, joka jonkun aikaa oli ollut\nvaltuuston sihteerillä, muodostettiin kokonansa erillinen virka.\n\nTämä näin monasti muuttuneen sihteerinviraston, valtuuston kanslian\ntoimintaa edustavat Tampereen valtuuston _vuosikertomukset_.\nEnsimmältä ne supistuvat muutamaan sanaan, jotka puheenjohtaja vuoden\nalussa lausuu valtuuston pöytäkirjaan ja joista sanomalehdet saavat\nvaaksan pituisen uutisen; kun näitä kertomuksia sitten v:sta 1892\nalkaen ruvetaan painattamaan kirjan muotoon, karttuu niistä pari\nkolme lehteä pienoiskokoa, myöhemmin jo pikku vihkonen; mutta vasta\nvuosisatain vaihteessa nämä kertomukset tulevat suuremmiksi kooltaan ja\nseikkaperäisemmiksi sisällykseltään; niinpä v:n 1907 kertomus sisältää\njo 75 suurikokoista sivua. Kun rahatoimikamarinkin vuosikertomuksissa\ntapahtui samanlainen kaupungin kehitykselle tärkeä edistys, tulivat\nTampereellakin vihdoin alkuun suuren kaupungin arvon mukaiset\n\"kunnalliskertomukset\".\n\nValtuustoa voisi verrata virtaan, jolla on pysyvät rantansa ja määrätty\nuomansa, mutta jossa vesi lakkaamatta juoksee ja vaihtuu. Seuraavat\nvaltuuston jäsenten _yhteiskunnallista ryhmitystä_ esittävät numerot\nvoinevat antaa jonkin käsityksen valtuuston -- ja kaupungin --\ntodellisista valtasuhteista katseltavana olevalla aikakaudella.\n\n    Tampereen valtuuston yhteiskunnallinen ryhmitys vv. 1875--1907\n\n           liike-       käsi-       työ-        virka-      valtuus-\n    vuosi  miehiä       työl.       läisiä.     miehiä      miehiä\n            yht.    %   yht.   %     yht.   %    yht.    %   yht.\n\n    1875    11     52     4   19      --   --     6     29    21\n    1881    19     59     5   16      --   --     8     25    32\n    1900    21     50     4   10       4   10    13     30    42\n    1907    18     43     2    5       9   21    12     31    42\n\nNäissä luvuissa ilmenee selvästi rahavaltaisen liikemiesluokan\nylivoima, joka vasta 20. vuosisadan alussa näyttää menettäneen\nmääräävän asemansa. Käsityöläisluokan merkitys aleni lakkaamatta,\ntyöväenluokan taas kasvoi äkisti uudella vuosisadalla. Virkamiesluokan\nasema pysyi kaiken aikaa vaikutusvaltaisena; likempi tarkastelu\nkumminkin osoittaa, että tässä luokassa varsinaisten virkamiesten\nvaikutus väheni, jotavastoin opettajain ja vapaiden ammattien\nharjoittajain (lääkärien, asianajajain y.m.s.) vaikutus suhteellisesti\nkasvoi.\n\nValtuusto oli voimassa olevain lakien mukaan ensi sijassa kaupungin\npäätösvaltainen, \"lakialaativa\" eduskunta. Päätösten toimeenpanon,\nvarsinaisen kunnallishallinnon, v:n 1873 laki jätti pääasiallisesti\nvanhalle peritylle kannalle. Uuden kunnallisen itsehallinnon tehtävät\nnäet silloinen lainsäädäntö käsitti varsin vähäisiksi; ne supistuivat\nkunnan \"yhteisten järjestys- ja talousasiain\" hoitoon ja niissäkin\nsuotiin kunnalle toimivapautta ainoastaan sikäli, mikäli se ei kajonnut\nvaltion viranomaisten tehtäviin. Käytännöllisen kunnallishallinnon\njärjestämisestä ei laki nähnyt suurta vaivaa; hallintotyö jätettiin\nosittain maistraatille, osittain rahatoimikamarille, jota, kuten sen\nnimikin osoitti, ajateltiin pääasiallisesti vero- ja raha-asiain\nhoitajaksi ja siis oikeittain vain entisen kaupunginkasöörin toimen\nperijäksi. Sitäpaitsi oli kaupunkien kunnallisasetusta luotaessa\nkaupungeissa olemassa erinäisiä maistraatin tai muiden valtion\nvirastojen valvonnan ja johdon alaisia lauta- ja johtokuntia,\nkuten köyhäinhoitohallitus, kansakoulujohtokunta, sunnuntai- ja\niltakoulujohtokunta, terveydenhoitolautakunta, palokomisio y.m., jotka\nnyt tai vähän myöhemmin tulivat valtuuston valittaviksi ja osittain\nmuutenkin valtuuston määräysvallan alaisiksi.\n\nVapautunut kehittyvä kunnalliselämä ei kuitenkaan voinut ajan pitkään\ntyytyä näihin vanhempiin hallintolaitoksiin. Kunnille aukeni uusia\ntyöaloja, kaupungit ryhtyivät perustamaan suuria yleisiä laitoksia,\njoista ei entisajoilla ollut aavistustakaan. Valtuustojen itsensä\ntäytyi ottaa huolekseen näiden uusien laitosten käytännöllinenkin\nalkuunpano ja ylläpitäminen ja tämä tehtävä tavallisimmin suoritettiin\ntilapäisten tai pitempiaikaisten valiokuntain avulla. Monessa Suomen\nkaupungissa valtuustojen jäsenet suurella innolla antautuivat aikaa\nja vaivaa kysyvään _valiokuntatyöhön_, ja vaikkakaan heidän toimensa\neivät aina tuottaneet parhaita teknillisiä ja rahallisia tuloksia, niin\nhe kuitenkin valloittivat yhteisölle ja kansanvallalle uusia aloja,\njotka ilman tätä kunnallista harrastusta varmaankin olisivat kärsineet.\nTuo aika, jolloin valtuustojen valiokunnat rohkeasti kävivät käsiksi\nvesijohtoihin, sähkölaitoksiin, kauppahalleihin sekä terveysoloihin,\nasuntokysymyksiin ja muuhun sosialipolitikkaan, on muistorikas,\nvirkistävä luku kaupunkiemme kunnallishistoriaa.\n\nTampereella tuli valiokuntajärjestelmä jo valtuuston ensi hetkestä\nsaakka ahkeraan käytäntöön. Paitsi valtuuston asettamia lakimääräisiä\nvalio- ja johtokuntia sekä niitä vapaita, joista muodostui pysyviä\nlaitoksia, asetettiin kaikkia tärkeämpiä tilapäistehtäviä varten\nerityisiä valiokuntia. Sellaisia oli v. 1879 toimessa kolme, v. 1883\njo yhdeksän. V. 1895 oli kymmenen komiteaa sellaisissa toimissa, jotka\nnyt suurimmaksi osaksi kuuluvat pysyville kunnallisille virastoille:\nsuunnittelemassa kaupungin asemakartan laajentamista, vesijohdon\nperustamista, vesijohdon, kansakoulun ja kauppahallin rakentamista,\ntarkastamassa kaupungin rakennussääntöä, miettimässä kaupungin\nmyllyn hoitoa, laatimassa lausuntoa eräiden laitosten ostamisesta\nkaupungille, panttilainausliikkeen järjestämisestä ja prostitution\nvastustamisesta. V. 1906, jolloin kunnallistoiminta oli tavattomasti\nlaajentunut, oli valtuustokomiteoja toimessa ainoastaan muutamain\nsosialipolitisten suunnittelujen (pientenlastenhoidon, \"Elberfeldin\njärjestelmän\", pakkotyöhuoneen ohjesäännön, työttömyysvakuutuksen) sekä\nparin hallinnollisen asian (valtuuston sihteerin viran järjestämisen\nsekä polisi- ja majoituskysymysten) vuoksi; uudet kunnalliset virastot\nolivat tällöin jo vakaantuneet ja ne suorittivat pääasiallisen työn\nkunnallistoiminnan suunnittelemisessa ja hallinnossa.\n\nTilapäisten komiteain rinnalla toimivat valtuuston omat pysyvät\nvaliokunnat, alituinen valmistava valiokunta ja v:sta 1893 alkaen\nraha-asiain valiokunta. Valtuuston kannatuksen turvin sekä sen\nvalvonnan ja johdon alaisina toimivat myöskin useat erityistarkoituksia\nvarten asetetut pysyvät _yleiset johtokunnat_, lukusalin ja kirjaston\njohtokunta (per. v. 1877), kaunistuskomitea (1877), musikkikomitea\n(1887), käsityöläiskoulujen johtokunta (1887), kauppakoulun johtokunta\n(1893), työväenopiston johtokunta (1898), sovintolautakunta (1895),\nkunnallisten sairaalain hallituskunta (1897);a työnvälitystoimiston\njohtokunta (1904), yleisten lakien määräämiä johto- ja lautakuntia\nmainitsematta.\n\nTällä tavoin kaupungissa vapaiden kansalaisten myötävaikutuksella\nluotiin koko Kyttälän kaupunginosa, järjestettiin etukaupungit,\nlaadittiin asemakaavat ja rakennussäännöt suunniteltiin\npuhtaanapito, selvitettiin koskiasiat, perustettiin vesijohto-,\nsähkö- ja palolaitokset, järjestettiin liikeolot ja torikauppa,\nrakennettiin julkisia rakennuksia ja siltoja, kaunistettiin\nkaupunkia, työskenneltiin väestön sivistyksen kohottamiseksi, pantiin\ntoimeen laajaperäinen köyhäinhoitotoimi ja alulle huomattavia\nterveydenhoidollisia ja työväenpolitisia laitoksia.\n\nMutta valiokunta- ja johtokuntahallinto ei ajan mittaan voinut\ntyydyttää kunnallisen elämän moninaistuvia, laajenevia tehtäviä,\nvarsinkaan teknillisten tehtäväin, taloudellisten liikeyritysten ja\nraha-asiain hoitamisessa, mikä vaati suurempia työvoimia, enemmän\nammattitietoja ja -taitoja kuin mitä valtuusmiehillä ja muilla\ntavallisilla kuntalaisilla oli tarjota. Näin tuli -- suuremmissa\nkaupungeissamme erityisesti 1890-luvulta alkaen -- välttämättömäksi\nottaa kunnan palvelukseen ammattitaitoisia virkamiehiä ja vihdoin\nperustaa kunnallishallinnon tärkeimmillä aloilla kokonaisia uusia\n_virastoja_. Valtuustojen entiset toimeenpanevat valiokunnat muuttuivat\nosittain näiden virastojen valvoviksi johtokunniksi. Nyt vasta alkoi\nTampereella muutamilla kunnalliselämän aloilla todella järjestynyt ja\ntoimikykyinen itsehallinto eduskuntineen, virkamiehistöineen.\n\nNäiden hallintovirastojen ytimenä oli _rahatoimikamari_. Olemme jo\nkertoneet, miten rahatoimikamarille 29 p. toukok. 1875 vahvistettiin\nensimmäinen johtosääntö ja 23 p. syysk. samaa vuotta ensimmäinen\njohtosääntö sen ensimmäisille virkamiehille, kaupunginkamreerille,\nkaupunginarkitehdille ja kaupunginkasöörille Petter Molinille, joka nyt\nsiirti kassansa maistraatin vallan alta rahatoimikamarin ja valtuuston\nsuojaan. Verraten vaatimattomasti alkoi tämä uusi hallintokunta\ntoimensa: kamreerin vuosipalkka oli 3 500, kasöörin 2 000 ja arkitehdin\n2 000 mk, ja rahatoimikamarin puheenjohtaja ja jäsenet, jotka olivat\nkaikesta vastuunalaiset, saivat kustakin ulkotoimituksesta palkkiota\n5--10 mk, hiellä ja vaivalla ansaittua rahaa.\n\nRahatoimikamarin toiminta kehittyi ensi aikoina yleensä tasaisen ja\nhiljaisen virkakoneiston tavoin. Sen tilinpitotapaa vastaan tehtiin\nkumminkin joitakuita muistutuksia, mikä antoi valtuustolle aihetta\nv. 1882 laatia uudet ohjeet rahatoimikamarille. Uusi pääkaupungin\nmallin mukaan laadittu johtosääntö rahatoimikamarille vahvistettiin\n20 p. marrask. 1886. Tämä johtosääntö lisäsi valtuuston vaikutusta\nrahatoimikamarissa. Kamarin puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan\nvalitseminen siirtyi nyt valtuustolle, vaikka kamari asetti ehdokkaat.\nRahatoimikamarin ja valtuuston kirjeenvaihto tuli suureksi osaksi\nsuoranaiseksi, ilman maistraatin välitystä.\n\nRahatoimikamarin toiminta kehittyi nyt ilmeisesti monipuolisemmaksi\nja vilkkaammaksi. Puheenjohtajalle myönnettiin karttuneiden töiden\nvuoksi v:sta 1886 alkaen 1 000 markan vuosipalkkio. V. 1888 otettiin\nrahatoimikamarin palvelukseen erityinen metsänhoitaja. Samana vuonna\nylennettiin rahastonhoitajan palkka 2 400 mk:aan ja otettiin kamariin\n1 000 mk:n vuosipalkkaa nauttiva konttorikirjuri, jonka toimi v.\n1891 joutui naispuolisen viranpitäjän (Amanda Holmbergin) haltuun.\nViimemain. vuonna ylennettiin kaupunginarkitehdin palkka 3 000 mk:aan\nja v. 1892 perustettiin rahatoimikamarin sihteerin virka, joka\nkuitenkin toistaiseksi jäi kamreerin hoidettavaksi.\n\nRahatoimikamari oli alkanut toimintansa mitä vaatimattomimmassa\nhuoneustossa Petter Molinin talossa Hallitus- ja Itäisenkadun\nkulmassa. Sieltä päästiin jo v. 1876 muuttamaan kaupungintalon\nvastavalmistuneeseen Hämeenkadun puoliseen kivirakennukseen\n(vankilarakennukseen). V. 1886 rahatoimikamari sai vielä sopivamman\nhuoneuston Selinin talossa Kauppatorin varrella, josta v. 1889\nmuutettiin uuteen kaupungintaloon.\n\nV. 1898 vahvistui rahatoimikamari jälleen huomattavasti, sen\npalvelukseen kun uuden vesijohdon valmistuttua otettiin v.t.\nkaupungininsinööri (insinööri Aleks. Brandt). Yhä karttuneiden\nteknillisten tehtäväin vuoksi kaupungin palveluksessa olevain\ninsinöörien luku kasvoi: v. 1897 otettiin sähkölaitoksen johtajaksi\ninsinööri W. Strahoff ja v. 1898 kiinnitettiin kaupungin\nuudelleenmittauksen vuoksi kaupungin palvelukseen insinööri V. A.\nGröndahl.\n\nKun v. 1898 jälleen tehtiin muistutuksia kaupungin tilinpitoa vastaan,\npäätti valtuusto seur. vuoden alusta ottaa rahatoimikamariin 4 000\nmk:n vuosipalkalla kirjanpitäjän, jonka erityistehtäväksi tuli\nkaupungin tilinpidon järjestäminen uudelle kannalle. Ensimmäiseksi\nkirjanpitäjäksi tuli kirjanpitäjä J. K. Laurila. Kaupungin vanha\nsekalainen kirjanpito muutettiin nyt puhtaasti kameraliseksi.\n\nKasvaneet kunnalliset tehtävät sekä rahatoimikamarin liian keskitetty\nja vanhettuva toimintatapa pakottivat valtuuston yhdeksänkymmenluvun\nlopulla ryhtymään yleisempään rahatoimikamarin järjestelyyn, josta\nseurasi käytännöllisen kunnallishallinnon täydellinen uudistus\n(1899--1902).\n\nAlussa vuotta 1899 lähetti rahatoimikamari valtuustolle uuden\nrahatoimikamarin johtosääntöehdotuksen. Sitä käsitellessään valtuuston\nlisätty valmistava valiokunta vaati, että rahatoimikamarin päätösten\nkäytännöllinen toimeenpano olisi uskottava erikoisille ammattimiehille.\n\"Oleellinen erotus on nimittäin jonkun asian päättämisen ja sen\ntoimeenpanemisen välillä. Samat henkilöt, jotka hyvin ymmärtävät\nedellisen eli päätöksen tekemistä koskevan puolen asiassa, voivat\nolla aivan kykenemättömät asian toimeenpanemiseen. Sillä edelliseen\nvaaditaan tavallisesti ainoastaan selvää, käytännöllistä järkeä,\njälkimmäiseen useasti laajoja ammattitietoja. Ja tällaisia\ntäydellisiä ammattitietoja ei voida olettaa löytyvän rahatoimikamarin\npuheenjohtajalla eikä jäsenillä.\" Valiokunta katsoi tästä pahasta\npäästävän ainoastaan siten, että rahatoimikamarin rinnalle\nmuodostettaisiin Helsingin kaupungin esimerkin mukaan erityinen\nrahatoimikonttori ja rakennuskonttori, joille rahatoimikamari jättäisi\npäätöksensä toimeenpanemista varten.\n\nValtuusto hyväksyi periaatteessa tämän ehdotuksen ja antoi saman\nvaliokunnan toimeksi laatia johtosääntöehdotukset rahatoimikonttoria ja\nrakennuskonttoria varten, jotka ehdotukset valmistuivat syksyllä 1900.\nNämä ehdotukset sisälsivät uuden johtosäännön myöskin rahatoimikamarin\nsihteerille. \"Kunnallisten asiain ratkaisemisessa ja järjestämisessä\n-- valiokunta sattuvasti lausui -- tarvitaan rahatoimikamarissa\nvälttämättömästi mies, jolla on sekä aikaa että kykyä perinpohjaisesti\npunnita ja arvostella kaupungin hallinnossa alinomaa esiintyviä\nteknillisiä kysymyksiä. Jos tämmöistä miestä ei rahatoimikamarissa\nole, ei rakennuskonttoorin erottamisella rahatoimikamarista ole\nminkäänmoista merkitystä; rahatoimikamari on yhä edelleenkin oleva\nepäpätevä valvomaan rakennus- eli insinöörikonttoorin toimia eikä\nkykene antamaan sille ohjeita, taikka estämään sitä erehdyksistä, vaan\nalempi viranomainen suuremmilla ammattitiedoillaan kokonaan vallitsee\nylemmän.\" Näiden muutosten johdosta oli rahatoimikamarin johtosääntökin\nuudelleen laadittava.\n\nKeväällä 1901 valtuusto hyväksyi rahatoimikamarin uuden ohjesäännön\nja 14 p. elok. 1901 se sai senaatin vahvistuksen. Erikoiset\njohtosäännöt rahatoimikamarin sihteerille, rahatoimikonttorille ja\nrakennuskonttorille hyväksyi valtuusto lopullisesti 18 p. lokak. 1901.\n\nUuden ohjesäännön mukaan kuului _rahatoimikamariin_ seitsemän\nvaltuuston kolmeksi vuodeksi valitsema jäsentä sekä kolme yhdeksi\nvuodeksi valittua varajäsentä Vakinaisista jäsenistä valtuusto\nvalitsi rahatoimikamarin puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan\nvuodeksi kerrallaan. Tärkeimmät kunnalliset virat oli täytettävä\nsiten, että rahatoimikamari teki ehdotuksen, valtuusto toimitti\nvaalin ja maistraatti antoi virkavahvistuskirjan. Rahatoimikamarin\nhuolena oli kaupungin omaisuuden yleinen hallinto, se siis myöskin\nvalvoi kansakouluja, köyhäin- ja terveyshoitoa sekä palotointa varten\nkäytettäviä varoja, kiinteimistöjä ja irtaimistoja, vaikka mainitut\nlaitokset muissa kohdin olivat oman hallintonsa alaisia. Kamarin\ntehtävänä oli vuokrata kaupungin kiinteimistöt, tiluspalstat ja tuloa\ntuottavat etuudet, toimituttaa kaupungin yleiset työt, myydä kaupungin\nrakennustontteja, pitää huolta kaupungin yleisistä, velvollisuuksista\nja rasituksista, hoitaa kaupungin rahavarat, toimittaa verojen kanto,\npitää luettelot ja tilit kaupungin taloudesta, laatia vuotuiset\nkulunkiarviot ja toimikertomukset, antaa vaadittuja lausuntoja j.n.e.\n\nRahatoimikamarin lähimmän silmälläpidon ja käskyn alaisina olivat\nrahatoimikamarin kanslia, rahatoimikonttori, kaupungin rakennuskonttori\nja kaupungin satamakonttori.\n\n_Rahatoimikamarin kanslian_ päällikkönä oli _rahatoimikamarin\nsihteeri_, jonka johtosääntönsä mukaan tuli esitellä asiat\nrahatoimikamarin kokouksessa, laatia rahatoimikamarin kirjelmät,\nlausunnot ja kertomukset ja valvoa rahatoimikamarin päätösten\ntoimeenpanoa; hänen tuli olla läsnä valtuuston kokouksissa antamassa\nvaadittuja tietoja. Lopulla vuotta 1902 määrättiin valtuuston\nsihteeri toimimaan _rahatoimikamarin notarina_, jonka tehtävänä oli\nrahatoimikamarin pöytäkirjain pitäminen, kaupungin oikeusasiain\najaminen ja välikirjain laatiminen sekä rahatoimikamarin sihteerin\navustaminen. Lokak. 12 p. 1906 valtuusto hyväksyi johtosäännön\nrahatoimikamarin notarille, jonka toimi nyt erotettiin valtuuston\nsihteerin toimesta ja muodostettiin erityiseksi lakimiesviraksi\nrahatoimikamarin kansliaan 6 000 mk:n vuosipalkalla; m.m. tuli\nrahatoimikamarin vuosikertomuksen laatiminen nyt notarin tehtäväksi.\n\nRahatoimikamarin uusi järjestely kävi voimaan v:n 1902 alusta.\nRahatoimikamarin sihteeriksi tuli silloin insinööri K. J. Karlsson.\nNotariksi, jonka toimi alkoi v:n 1904 alusta, tuli valtuuston sihteeri\ntuomari Tauno Järnefelt sekä viran uudestaan järjestettyä v:n 1907\nalusta tuomari Torsten Malinen. Rahatoimikamarin tehtäväin nopea\nkehitys näinä murrosvuosina näkyy seuraavasta työtilastosta:\n\n    vuonna   kokouksia   pöytäk. pykäliä   lähet. kirjelmiä\n\n    1876        37            151               31\n    1885        49            235               37\n    1895        52            350               81\n    1905        66          1 529              746\n    1915       125          2 127            1 171\n\n_Rahatoimikonttorin_ osaksi tuli v:n 1901 johtosäännön mukaan kaupungin\nvero- ja raha-asiain hoito. Sinne siirtyivät rahatoimikamarin\nvanhat virkamiehet, kaupunginkamreeri johtajaksi, rahastonhoitaja,\nkirjanpitäjä ja konttorikirjuri.\n\nRahatoimikamarin kanslia ja rahatoimikonttori saivat v. 1908 uuden\njohtosäännön.\n\nTampereen kaupungin _rakennuskonttori_ jakaantui v:n 1901 johtosäännön\nmukaan kolmeen toisistaan riippumattomaan osastoon, insinööriosastoon,\nsähkölaitososastoon ja arkitehtiosastoon.\n\nInsinööriosaston tuli rahatoimikamarin alaisena suunnitella ja\nsuorittaa kaupungin yleiset työt, pitää huolta kaupungin vesijohdon\nja laskuviemärien hoidosta ja kunnossapidosta sekä laatia niiden\nlaajentamista tarkoittavat ehdotukset ja ne toimeenpanna, huolehtia\nkatujen ja yleisten paikkain puhtaanapidosta, luetteloida asemakaavan\ntontit, pitää huolta kunnan kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta,\nhoitaa yleisiin töihin tarvittavat aine- ja kalustovarat, suorittaa\nkaupungin rakennusjärjestyksen mukaan kaupungininsinöörin asiana olevat\ntehtävät, toimittaa vesijohtomaksujen maksuunpano voimassa olevan\nohjesäännön ja taksan mukaan ja muutoin seurata rahatoimikamarin\nmääräyksiä. Insinööriosastoon kuului _kaupungininsinööri_ johtajana,\ngeodetti eli apulaisinsinööri, puutarhuri, rakennusmestari ja\nmetsänvartija. Johtajan erityisenä tehtävänä oli vesijohdon,\nlikaviemärien, puhtaanapidon ja yleisten töiden hallinto. Geodetin\ntehtäviin kuului kaupungin tonttikirjan hoito, tontinmittaukset sekä\nmuut mittaukset ja punnitukset. Puutarhurin tuli hoitaa kaupungin\npuistoja ja istutuksia, rakennusmestarin valvoa kaupungin yleisiä\ntöitä, metsänvartijan katsoa kaupungin metsiä.\n\nKaupungininsinööriksi otettiin v:n 1902 alusta insinööri J. E.\nHuikarinen. Uuteen geodetin virkaan otettiin insinööri V. A. Gröndahl,\njoka kuitenkin jo ensimmäisen virkavuotensa lopulla kuoli. Hänen\nseuraajakseen tuli insinööri K. A. Niinikoski.\n\nSähkölaitososaston tuli esimiehensä, _sähkölaitosinsinöörin_ johdolla\nja rahatoimikamarin alaisena pitää huoli kaupungin sähkölaitoksen\nhoidosta ja kunnossapidosta, toimeenpanna tarvittavat laajennustyöt\nsiinä, hoitaa sen aines- ja kalustovarastot, toimittaa maksuunpano\nsähkövirran jakamisesta voimassaolevan katujen valaistus-ohjesäännön ja\ntaksan sekä annettujen määräysten mukaan ynnä vastaiseksi pitää huolta\nkatujen muusta valaistuksesta ja kaupungin myllystä. Uuden johtosäännön\nmukaan v:lta 1909 siirtyi sähkölaitoksen hallinto eri toimikunnalle,\npaitsi rahastonhoitoa, joka jäi rahatoimikamarille.\n\nArkitehtiosaston johtajan, _kaupungin arkitehdin_, tuli m.m. suorittaa\nkaupungin rakennusjärjestyksen mukaan hänelle kuuluvat tehtävät, tehdä\npiirustukset ja johtaa kaupungin rakennusten uutis- ja korjaustyöt sekä\nsuorittaa isännöitsijän tehtävät niissä kaupungin omistamissa taloissa,\njotka eivät olleet muun viranomaisen hoidettavia.\n\nRakennuskonttorin johtosääntö uudistettiin v. 1910, jolloin\ninsinööriosaston ja arkitehtiosaston virkamiehistöä lisättiin.\n\nKaupungin kunnallisiin virastoihin kuuluivat vielä satamakonttori,\nliikennekonttori ja työnvälitystoimisto.\n\nEnsimmäisen varsinaisen satamajärjestyksen kaupunki sai 1 p.\njouluk. 1874, ja seuraavana vuonna otettiin kaupungin palvelukseen\n_satamamestari_, jolle palkaksi myönnettiin 10 % satamatuloista,\nkuitenkin niin, että alin palkka olisi 800 mk. Senaatin 10 p. huhtik.\n1893 vahvistaman uuden satamajärjestyksen mukaan oli satamapäällikön\nvelvollisuutena m.m. hoitaa satamakonttoria, valvoa laivaliikettä\nsatamissa ja toimittaa satamamaksujen periminen. Satamamestari oli\nvaltuuston otettava ja erotettava rahatoimikamarin esityksestä ja\nhän oli virkatoimissaan rahatoimikamarin alainen. Taksan kaupungin\nsatamain, laiturien ja rantasiltain käyttämisestä vahvisti valtuusto v.\n1893, ja lisäys taksaan hyväksyttiin v. 1902.\n\nKaupungin liikennekonttorin toiminta perustui senaatin v. 1881\nantamaan päätökseen, jolla Tampereen kaupunki oikeutettiin\n\"liikennemaksun\" nimellä ottamaan tullitetuista tavaroista pientä\nveroa. Liikennekonttori toimi tullikamarin yhteydessä rahatoimikamarin\nvalvonnan alaisena.\n\n_Työnvälitystoimisto_ perustettiin Tampereelle v. 1904.\n\nKaupungin kunnallishallinnossa tapahtunut suuri muutos ilmeni kaupungin\ntileistäkin, joiden mukaan menot tässä menoluokassa tekivät:\n\n            vuonna 1895    22 212 markkaa\n              \"    1900    57 671    \"\n              \"    1905    95 853    \"\n\nTampereen kunnallishallinnon palkkaussääntö oli kolmessakymmenessä\nvuodessa noussut enemmän kuin kymmenkertaiseksi, 7 000 mk:sta\n(v. 1877) 90 000 mk:aan (v. 1907). (47)\n\n_Kaupunginhallinnolla_ tarkoitamme historiallista, kunnallisesta\nitsehallinnosta erillistä kaupungin asiain hoitoa: kaupungin maistraatin,\nkaupungin oikeuslaitoksen ja vankeinhoidon, kaupunginviskaalin ja\nkaupunginvoudin tehtäviä, kruunun verojen kantoa ja muuta samantapaista\nhallintoa, mikä vanhastaan luettiin valtiosta riippuvain viranomaisten\ntoimipiiriin kuuluvaksi. Siihen kuului polisitoimikin ennen erityisen\npolisilaitoksen perustamista 1891, jotavastoin palotorjuntaa ja\nterveyshallintoa ei siihen luettu, koska ne historiallisesti muodostivat\nomia hallinnonhaaroja, vaikka olivatkin läheisessä yhteydessä\nmaistraattilaitoksen kanssa.\n\nTässä käsiteltävän kaupunginhallinnon kasvamista ja haarautumista\nTampereella menneen vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa kuvaa seuraava\ntaulukko:\n\n     Tampereen kaupunginhallinnon virkailijat ja palkkaukset vv. 1857--1905\n\n                         v. 1857      v. 1873     v. 1877      v. 1905\n        virkailijain    vrk   palkk. vrk.  palkk. vrk   palkk. vrk   palkk.\n           nimi         luku  menot  luku  menot  luku  menot  luku  menot\n                               mk           mk           mk           mk\n\n      pormestareja        1   2 800    1   5 600   1    8 000    2   20 500\n      kunnallisneuvosm.   4   1 600    3   1 500   2    2 000    1    3 000\n      oikeusneuvosmieh.  --      --   --      --   1    3 000    6   23 000\n      notareja           --      --   --     600  --    1 200   --       --\n      kanslisti ja arkis-\n         tonhoitaja      --      --   --      --  --       --    1    3 500\n      viskaaleja          1     400    1   1 000   1    2 500    2    7 200\n      kaup.voud. kontt.  --     400   --     400  --      600    7   11 500\n      kaup. kasööri       1     600    1     800  --       --   --       --\n      kruummkasööri      --     600   --     600  --      800    1    2 000\n      kaup. palvelijoita  3     600    2     600   2      800    4    5 720\n      vahtimestareja,                                            2    1 480\n      vanginvartijoita    1     160    1     300   1    1 200    3    3 100\n      polisikonstapeleja --      --   --      --   1    1 000   --       --\n      polisipalvelijoita --      --    4   1 600   8    5 600   --       --\n      rumpali             1      20   --      --   1       40    1      100\n      sijaisten ja puheen-\n         joht. palkka,\n         käyttövaroja    --      --   --      --  --       --   --   18 620\n      koko hallinto      12   7 180   13  1 3000  18   26 740   30   99 720\n\nTiedot vv:lta 1857, 1873 ja 1877 vahvistettujen palkkasääntöjen mukaan,\nv:lta 1905 vahvistetun tulo- ja menoarvion mukaan.\n\nTampereen kaupunginhallinnon keskuksena ja ytimenä nyt kerrottavana\naikakautena oli yhä edelleen maistraatti, joka v. 1830 sai\n\"raastuvanoikeuden ja maistraatin\" nimen samalla kuin sen esimies\npormestarin nimen ja arvon. Siinä muodossa ja laajuudessa, minkä\nkaupunginhallinto vuosisadan puolivälissä oli saanut, se sitten pysyi,\nkuten taulustamme näkyy, kauas seitsenkymmenluvulle saakka. Ainoastaan\nvirkailijain palkat hiljoilleen nousivat yleisten hinnannousujen\nmukana. Vasta v 1876 ryhtyi kaupungin valtuusto järjestämään\nkaupungin virkoja osittain uudestaan: lakkautettiin yksi entisiä\nneuvosmiehenvirkoja ja otettiin sijaan \"lainoppinut neuvosmies\"\n(_oikeusneuvosmies_), enennettiin polisivoimaa, lisättiin palkkoja. Sen\njälkeen ei kaupunginhallinnossa tapahtunut mainittavampia muutoksia\nennen v. 1892 vahvistettua palkkaussääntöä; sen mukaan otettiin\nkaupungin palvelukseen kaksi uutta nuorempaa oikeusraatimiestä ja\njoitakuita alempia viranomaisia. Niinikään v:n 1892 järjestelyssä\njaettiin raastuvanoikeus kahteen osastoon, joista ensimmäinen osasto\nkäsitteli m.m. kaikki maistraatin asiat ja toinen osasto rikosasiat.\n\nV. 1899 päätetyn ja seuraavana vuonna vahvistetun kaupungin virastojen\nyleisen järjestelyn mukaan tuli Tampereen raastuvanoikeuteen\nväliaikainen kolmas osasto (rikosasioita varten). Samalla\nperustettiin väliaikaisesti useita uusia oikeusneuvosmiehen virkoja.\nMaistraatin v. 1902 esittämän ja hallituksen 18 p. huhtik. 1904\nvahvistaman järjestelyn mukaan vihdoin erotettiin raastuvanoikeus\nja maistraatti toisistaan, siten että raastuvanoikeuteen tuli\nkuulumaan _oikeuspormestari_ sekä kolme vanhempaa ja kaksi nuorempaa\noikeusneuvosmiestä ja maistraattiin _kunnallispormestari_,\noikeusneuvosmies ja kunnallisneuvosmies. Raastuvanoikeus toimi kahtena\nosastona, ensimmäinen oikeuspormestarin, toinen vuosittain määrättävän\npuheenjohtajan johdolla. Raastuvanoikeudelle vahvisti Turun hovioikeus\n21 p. marrask. 1904 erityisen työjärjestyksen ja maistraatti sai\nkuvernöörin vahvistaman työjärjestyksen 11 p. marrask. 1904.\n\nKaupungin pormestarina vuosisadan puolivälissä oli _Fredrik Adam\nSacklén_. V:n 1860 päättyessä pyysi hän lopuksi ijäkseen virkavapautta,\njonka hän 19 p. helmik. 1861 saikin oikeudella nauttia eläkkeeksensä\nkoko palkkansa. Kun eronneen pormestarin sijaiseksi ajateltu\nvaratuomari Fr. Aspelund kieltäysi ehdokkuudesta, valitsivat kaupungin\nvanhimmat ja neuvosmiehet yksimielisesti v.t. pormestariksi varatuomari\n_Fredrik Procopén_, jolle palkaksi määrättiin 300 hopearuplaa vuodessa.\nV. 1866 kuoli Sacklén ja saman vuoden marrask. 14 p. toimitettiin uuden\npormestarin vaali, jossa v.t. pormestari Procopé sai enimmän ääniä,\n488 vero-osan äänet 54 äänestäjältä; vaaliin otti osaa kaikkiaan 80\näänivaltaista 622 vero-osan äänillä. Helmik. 2 p. 1867 nimitettiin\nProcopé Tampereen pormestariksi, josta toimesta sai eronsa 19 p. lokak.\n1903, hoidettuaan Tampereen kaupungin hallitusta kaikkiaan päälle 42\nvuotta. Procopé oli pitkäaikaisin niistä kolmesta Fredrikistä, jotka\nkokonaisen vuosisadan johtivat kaupungin hallintoa. Samat harrastukset,\nmitkä ilmenivät Procopén valtiollisessa ja puoluetoiminnassa, johtivat\nhänen toimintaansa kaupungin hallitusmiehenäkin. Tarkka laillisuus,\nsuuri kokemus, valistunut mieli olivat hänen ominaisuuksiaan. Hänen\naikaisemmassa toiminnassaan pormestarina tuli näkyviin silloisen ajan\nyleistä vapaamielisyyttä ja myötätuntoa kaikkia hyviä harrastuksia\nkohtaan. Kaupungin kansansivistysriennoilla oli hänessä uskollinen\nystävä. Mutta kielitaistelujen vuosikymmeninä puoluehenki valtasi\nmaistraatinkin esimiehineen ja yleensä maistraatti siitä pitäen osoitti\njokseenkin jyrkkää vanhoillisuutta ja holhoavaa virkavaltaisuutta\nkaupungin edistysliikkeitä kohtaan. Kuusikymmenluvun tehdaskylästä\nvuosisadan lopun suurkunnaksi kasvaneen kaupungin huimaava kehitys\nvihdoin johti kaupungin hallituksen nimellisen johtajan takaisin vanhan\nkotoisen lakipyhätön Vestan-tulen ääreen. Kunnioitettuna vanhuksena\nkuoli Fredrik Procopé 8 p. helmikuuta 1909.\n\nKunnallispormestariksi Procopén jälkeen valittiin v. 1904 kaupungin\noikeusraatimies K. Hj. Schreck.\n\nKaupungin ensimmäiseksi oikeuspormestariksi valittiin v. 1905 tuomari\nK. W. Walldén.\n\nKaupungin hallinnon muissa haaroissa työt puolen vuosisadan kuluessa\nsuunnattomasti kasvoivat ja pakottivat lisäämään työvoimia vastaavassa\nmäärässä.\n\n_Kaupunginviskaalin_ palkka korotettiin v. 1867: 800, v. 1873 1 000 ja\nv. 1877 2 500 mk:aan. V. 1899 päätettiin ottaa kaupungille ylimääräinen\ntoinen viskaali ja ylennettiin kummankin viskaalin pohjapalkka 3 600\nmk:ksi.\n\nVähäisestä alusta _kaupunginvoudin_ toimi kasvoi laajaksi virka-alaksi.\nOltuaan sata vuotta sitten kaupunginpalvelijan sivutoimena ja myöhemmin\nviskaalien ja raatimiesten syrjäammattina tuli kaupunginvoudin virka v.\n1892 vakinaiseksi eri viraksi. Kaupunginvoudin ulosottoapulaisten luku\nkasvoi pian neljään ja sitten kuuteen (v. 1899).\n\n_Kruununkasöörin_ tointa hoitivat vanhempina aikoina kaupunginkasöörit\ntai muut kaupunginvirkamiehet sivutyönänsä. Mutta aikain kuluessa\ntämäkin työ niin karttui, että siitä maksettavaa korvausta oli\nehtimiseen ylennettävä, v. 1901 vihdoin 2 000 mk:aan. Henkikirjoituksen\nkaupungissa toimitti ennen kihlakunnan henkikirjuri eri palkkiota\nvastaan, kunnes kuvernöörin määräyksestä kaupungin v. 1906 täytyi\nruveta 1 000 mk:lla palkkaamaan erityistä henkikirjoittajan apulaista\nkaupungin henkikirjoituksen suorittamista varten.\n\nNiinkuin niin monet muutkin maistraatin virat niin _rumpalinkin_ virka\neli läpi kaikkien ajanvaiheiden uudelle vuosisadalle saakka kokematta\nmuita muutoksia kuin palkanylennyksiä.\n\nRumpalinvirka oli oivallinen eduskuva vanhan maistraattihallinnon\nvanhoillisuudesta, mahtipontisuudesta ja useimmiten\ntyhjänpäiväisyydestä. Maistraatti ei liene missään Suomen kaupungissa\nkoskaan ollut suosittu laitos. Vanhan ja kankean virkavallan alituinen\nsekaantuminen vapaaseen liikkuvaan kaupunkielämään saattoi lukuisat\nyksityiset kaupunkilaiset ja myöhemmin kunnallisen itsehallinnon\nsotakannalle maistraattihallintoa vastaan. Tampereellakin kesti pitkin\nvuosisadan jälkipuolta tämäntapaisia kahnauksia. Ennen mainittujen\npalkkariitain lisäksi kerrottakoon tässä muudan Blåfieldin papereissa\nlöytyvä kasku. Kerran pormestari Sacklénin aikana oli kuvernööri\nsaapunut johtamaan puhetta maistraatinkokoukseen, jossa taaskin oli\npäätettävä pormestarin palkan ylentämisestä. Kun kaupunkilaiset eivät\nnäyttäneet halukkailta lisäämään palkkaa, sanoi kuvernööri maksavansa\nrengilleen yhtä suuren palkan kuin Tampere pormestarilleen, mihin\nkultaseppä Roos vastasi, että kuvernööri luultavasti piti enemmän\nrengistään kuin tamperelaiset pormestaristaan. Pormestari, joka oli\nläsnä, oli sen johdosta lausunut, että se, joka ei tahdo maksaa\npormestarin palkkaa, saisi muuttaa pois kaupungista, mihin taas\nkuvernööri oli huomauttanut, että ennen olisi palkkaansa tyytymättömän\npormestarin haettava muualle kuin porvarien muutettava pois\nkaupungistaan.\n\nKunnallisen itsehallinnon järjestäminen, kaupunkiin ei poistanut\nkaikkia loukkauskiviä kaupungin hallinnossa. Aluksi näyttävät\nedistyshaluiset toivoneen ja uskoneen, että kunnallinen itsehallinto\nvapauttaisi kaupungit maistraattien holhuusta. Mutta edistysaskel\njäi puolinaiseksi. Uutta rakentaessa jäi vanha hajoittamatta. Uuden\nkunnallishallinnon ja vanhan kaupunginhallituksen suhteet jäivät\ntarkemmin selvittämättä. Kaupunginvaltuusmiehet ja raastuvankokous\neivät v:n 1873 kunnallislain mukaan olleet maistraatin alaisia,\nsillä näillähän laitoksilla oli päätösvalta kunnan asioissa;\ntoiselta puolen taas ei maistraatti ollut raastuvankokouksen eikä\nvaltuuston alainen. Maistraatti ja kunnallishallinto eivät kuitenkaan\ntulleet toisistaan riippumattomiksi laitoksiksi. Maistraatti jäi\nedelleenkin toimimaan kaupungin varsinaisena hallituksena, \"julkisena\nvirastona ja tuomioistuimena talous- ja järjestysasioissa\", niinkuin\nkunnallisasetuksessa lausuttiin; sen ylivalvonnan alaisiksi jäivät\nkaupungin omaisuus ja tulot, sen toimeenpantaviksi kaupungin valtuuston\npäätökset. Lainoppineiden oli luotava sopusointu näiden kahden vallan\nvälillä. Käytännössä vanha kaupunginhallitus piti ylimmän sananvallan\nkaupungin asioissa ja usein suorastansa vastusti kunnallishallinnon\ntoimia. Monen monta kertaa joutui kunnallinen itsehallinto tietämään,\nettä kunnallisen vapauden veräjänvartijana oli maistraatti ja sen\ntakana seisova valtion virkavalta. Kuten odotettavaa olikin, syntyi\ntällaisissa oloissa monenlaisia riitaisuuksia, kehittyi pitkällinen\ntaistelu, joka on kiintoisimpia kansanvapautemme historiassa.\n\nSellaisessa vapaiden elinkeinojen kaupungissa kuin Tampereella olivat\nkaupungin kahdenlaisen hallinnon tuottamat epäkohdat odotettaviakin,\nkun valtiollinen herätys oli täälläkin nostanut johtavan luokan\nitsetuntoa ja kunnallisen itsehallinnon alkaminen antanut sille\nkäytännöllisen harjoituksen tilaisuutta vapaiden äänestäjäin turvin.\nVaikka pormestari Procopé omakohtaisesti oli tehokkaasti ottanut osaa\nuuden kunnallishallinnon järjestämiseen, ei yhteentörmäyksiä valtuuston\nja valtiohallinnon välillä voitu kauan välttää. Niinpä syntyi\nvaltuuston lopulla vuotta 1878 kaupungin rahatalouden kirjanpitoa\nvarten laatimista ja seuraavan vuoden alussa rahatoimikamarin\nnoudatettaviksi lähettämistä ohjeista pitkä riita maistraatin kanssa,\njoka puolestaan vähän myöhemmin vahvisti rahatoimikamarin seurattavaksi\ntoiset, valtuuston laatimista eroavat kirjanpito-ohjeet. Valtuusto\npiti kiini oikeudesta laatia ohjeita alaiselleen rahatoimikamarille,\nja huomautti siitä maistraatillekin. Vaikka rahatoimikamari omasta\npuolestaan katsoikin, että valtuuston määräystä oli noudatettava, kysyi\nse kuitenkin neuvoa kuvernööriltä, kumpaako herraa oli toteltava.\nKuvernööri lienee katsonut maistraattia rahatoimikamarin oikeaksi\nisännäksi. Juttu joutui senaatin ratkaistavaksi, joka lopulla\nvuotta 1881 antamassaan päätöksessä selitti, että rahatoimikamarin\ntilinpitoasiat ovat, ellei niistä rahatoimikamarin säännöissä ole\nannettu ohjeita, määrättävät samalla lailla kuin rahatoimikamarin\nsäännöt ovat tehtävät ja vahvistettavat, minkävuoksi kaupungin\nvirkakunnat eivät saa sellaista asiaa yksipuolisesti päättää, vaan\ntulee niiden menetellä kaupunkien kunnallisasetuksen 51 §:n mukaisesti.\nMaistraatille siten jäi tarkastus- ja hyväksymisvalta tässä asiassa. V.\n1882 valtuusto laati ehdotuksen rahatoimikamarin tilinpitoa koskeviksi\nmääräyksiksi ja jätti sen maistraatin vahvistettavaksi.\n\nOmasta kokemuksestaankin siten valtuusto v. 1880 antamassaan\nlausunnossa kunnallisasetuksen muuttamisesta valitti kunnallisen\nitsehallinnon ahtaita rajoja. Valtuuston mielipiteen vahvisti\nkäytäntö vielä monta kertaa. Kun lääninhallitus piti tapanaan\nvaatia valtuustolta selityksiä sakon uhalla ja 14 päivän kuluessa\nja valtuusto sellaisen menettelyn omituisuudesta rohkeni huomauttaa\nlääninhallitusta, tuli vastaukseksi äreä ojennus, jossa valtuuston\nannettiin tuntea, että oli ero valtuusmiesten ja virkakuntain,\nsemminkin lääninhallituksen, välillä. Koko maassa ja erityisesti\nTampereella pysyi tapana, että kaikissa asioissa, joissa maistraatille\nja muille virkakunnille oli jätetty muodollista päätäntövaltaa, tätä\nratkaisuvaltaa häikäilemättä käytettiin huomioonottamatta kaupungin\nedustajiston ja asukkaiden mielipiteitä, vaikka ratkaistavat asiat\nolisivat luonteeltaan olleet kuinka itsehallinnollisia hyvänsä. Tämän\nlauseemme tukemiseksi tarvitsee meidän vain viitata jo kerrottuihin\nvaltiollisiin ja kunnallisiin vaalirettelöihin ja tuonnempana\nkerrottaviin väkijuoma-asioihin sekä Tampereen maistraatin \"lailliseen\"\nmenettelyyn näissä asioissa.\n\nEräässä U. Suomettaressa v. 1884 julaistussa kirjoituksessa kuvataan\nhauskalla tavalla maistraattien itsetietoista virkavaltaisuutta,\nniiden aiheetonta sekaantumista kaupunkien hallintotoimiin, niiden\njoutavaa toimintaa \"kaupunginvaltuuston ja kuvernöörin välisenä\npostikonttorina, jonka ainoa näkyvä hyöty on se, että asiain käsittely\nsen kautta viivästyy\", niiden suunnatonta \"protokolla\"-tuotantoa\nyksinkertaisimmissakin ja vähäpätöisimmissä asioissa ja näiden\nprotokollain lunastusmaksuja. Esimerkkinä mainitaan Tampereen\nmaistraatti, joka oli keksinyt ruveta vaatimaan pöytäkirjanlunastusta\ntodistukseksi siitä, että koira oli ilmoitettu verotettavaksi.\nLuulemmepa, että tuota kirjoitusta olisi voitu jatkaa vaihtelevilla\nesimerkeillä myöhemmiltäkin ajoilta.\n\nKaupungin kunnalliselämän ja virastojen keskipisteenä on ollut\n_raatitalo_ torin varrella. Alkuaan Ruotsin aikana rakennettu\npuinen raatihuone seisoi vanhana ja vapisevana paikoillaan vielä\nkahdeksankymmenluvulla. Pitkin vuosisataa sitä oli paranneltu ja\npaikkailtu, perinpohjaisemmin v. 1849.\n\nUuden raatitalon rakentamisen kysymys tuli päiväjärjestykseen v. 1870,\njolloin maistraatti ja kaupunginvanhimmat asettivat komitean hankkimaan\npiirustusluonnoksia uutta raatitaloa varten. Piirustukset, jotka olivat\nnäytteillä Parisin näyttelyssä v. 1876, laati yliarkitehti L. Lindqvist.\n\nRakentamatta uusi raatihuone vielä sillä kertaa jäi, arvatenkin\npyörryttäviltä näyttäväin kustannustensa vuoksi. V:n 1879 alussa\nmaistraatti lähetti valtuustolle tiedon, että raatihuoneen katto vuoti\nja vesi turmeli kaupungin asiakirjoja ja että rakennus oli tuomittu\nrevittäväksi ennen seuraavan marraskuun alkua. Uuden raatitalon\nrakennuttaminen kuitenkin yhä vieläkin arvelutti kaupungin isiä, vaikka\nraatihuoneen tontilla torin varrella olevain pilaripuotien palokin\nv:n 1880. alussa valmisti tilaa ja näköalaa uudelle rakennukselle.\nMainehikkaan vapaakaupungin hallitusrakennus oli jo niin kurja, että\nsen arvo kaupungin omaisuuden luettelossa v. 1881 merkittiin 1 680\nmarkaksi! Vielä v. 1885 seisoi tuo itsepintainen tapernakeli alallansa\n\"matkustavain alituisena ivana\".\n\nViimemainittuna vuonna vihdoin otti valtuusto L. J. Hammarénin\nesityksestä uuden kaupungintalon rakennuskysymyksen vakavan harkinnan\nalaiseksi. Asiaa valmistamaan asetettu valiokunta ehdotti uuden n.\n300 000 mk maksavan kaupungintalon rakentamista arkitehti Deckerin\npiirustusten mukaan. V. 1886 päättivät lisätyt valtuusmiehet ryhtyä\nrakennuttamiseen ja ottaa sitä varten 400000 markan suuruisen\nobligatiolainan. Laina saatiin kotimaisten pankkien välityksin 4\n1/2 %:n korolla ja v. 1893 alkavalla kuoletuksella. Rakennuskomitea\nasetettiin, kauppaneuvos Hammarén puheenjohtajaksi. Uudet piirustukset\nlaati arkitehti G. Schreck. Huhtik. 27 p. 1888 laskettiin rakennuksen\nperustuskivi ja 8 p. tammik. 1890 vihittiin tyylikäs kaupungintalo\njuhlallisesti tarkoitukseensa.\n\nRaatihuoneen tontilla oleviin hallintorakennuksiin kuului muinoin\nnavetan, saunan y.m. tarpeellisten rakennusten lisäksi _vankilakin_.\nMenneen vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä oli vankilana\nTihlmanin pakarituvasta muodostettu 9 kyyn. leveä, 15 1/2 kyyn.\npitkä, 5 1/2 kyyn. korkea tuohikattoinen rakennelma. V. 1836\nrakennettiin kaupungille uusi vankila, joka kuitenkin jo seuraavalla\nvuosikymmenellä havaittiin ahtaaksi ja muutenkin sopimattomaksi.\nMutta seuraava uusi vankila tuli rakennetuksi vasta vv. 1874--1876,\nja silloin kerrassaan kivinen. Se oli seitsenkymmenluvulla kaupungin\nkallein julkinen rakennus; vv:n 1875 ja 1876 tileissä on merkitty sen\nrakennuskustannuksia 71 706 markkaa, eikä siinä ole kaikkia. Tätä\nvankilarakennusta käytetään vieläkin.\n\nVankilansa ylläpitämiseksi on Tampereen kaupunki v:sta 1818 alkaen\nsaanut nauttia kruunun osuuden Tampereella tuomituista sakoista; uuden\nrikoslain voimaan astumisesta (1894) alkaen on näiden sakko-osuuksien\nmäärä rajoitettu.\n\nKaupungintalon tontille Hämeenkadun puolelle rakennettiin v. 1888\nvapaaehtoisen palosammutuskunnan kivinen kalustohuone ja seur. vuonna\nKauppakadun puolelle kaupungin omistama kaupunginhotelli, jonka\nyläkerros vuokrattiin hotelliksi ja alakerros liikehuoneustoiksi. (48)\n\nTampereen ensimmäisiä _poliseja_ olivat kaupungin palovartijat,\njoiden virkavelvollisuuksiin kuului myöskin järjestyksen valvominen\nöisin; palovartijoita nimitettiinkin vanhempina aikoina usein\n\"politiamiehiksi\". Päiväiseen aikaan jaksoi kaupungin viskaali\nparin kaupunginpalvelijan ja vankihuoneen vahtimestarin avulla\npitää yllä tarpeellista järjestystä ja kuria pienessä rauhallisessa\nkaupungissa. Mutta markkina-aikoina täytyi järjestysvallan palkata\navuksensa joitakuita tunnettuja miehiä. Kaupungin vanhemmissa tileissä\ntapaa tilapäisiä menoeriä markkinapolisin tai \"polisimiesten\"\npalkkaamiseksi (1850). V. 1860 oli kaupungilla jo pysyvämmässä\npalveluksessaan \"ylimääräisiä poliseja\". V. 1866 päätettiin eronneen\nkaupunginpalvelijan sijaan ottaa kaupungin pysyvään toimeen kaksi\npolisia viskaalin avuksi.\n\nTällä tavoin syntyi Tampereelle jo kuusikymmenluvulla erillinen,\nlähinnä viskaalin johdettava kunnallinen polisilaitos. V:n 1873\npalkkaussäännön mukaan kuului kaupungin viranomaisiin \"ylikonstaapeli\"\nja kaksi \"konstaapelia\". Uuden kunnallishallinnon ensi aikoina\njärjestettiin polisikin ajan vaatimuksia vastaavalle kannalle.\nKaupungin viranomaisten palkkaussäännön mukaan v:lta 1877 kuului\nkaupungin polisilaitokseen yksi \"polisikonstaapeli\" 1 000 mk:n ja\nkahdeksan \"polisipalvelijaa\" kukin 700 mk:n vuosipalkalla. Tällä\nkannalla pysyi polisi aina v:een 1890 saakka, jolloin laaditun\nväliaikaisen järjestelyn mukaan polisivoimana tuli olemaan yksi\n\"komisario\" 1 600, yksi ylikonstaapeli\" 1200 ja kaksitoista\n\"konstaapelia\" kukin 800 mk:n vuosipalkalla, joten polisilaitoksen\nmenosääntö nousi 12 400 mk:aan. Mainittava on, että kaupungin\nvarsinaisen polisivoiman lisäksi anniskeluyhtiö kahdeksankymmenluvulla\npalkkasi kolme polisia ja että valtio v:sta 1886 alkaen antoi\nkaupungille 2 000 mk:n suuruisen valtionavun lisäpolisin palkkaamiseksi.\n\nPolisitoimen alkukehityksessä Tampereella ovat kuvaavia Kyttälän vanhat\njärjestysasiat. Kuusikymmenluvulla tulivat olot tässä tehdaskylässä\nsellaisiksi, että kuvernööri näki v. 1868 tarpeelliseksi asettaa\npolisiviranomaisen kylään ja julaista kylässä noudatettavaksi\nerityisen polisijärjestyksen. Tämä \"Polisijärjestys Messukylän\nSkyttälän kylälle\" 3 p:ltä lokak. 1868 sisälsi määräyksiä taloon\nmuuttaneiden hyyryläisten ilmoittamisesta kylän polisivirkamiehelle,\noutojen ja kirjoissa olemattomain ihmisten suojelemisesta, \"rahvaan\nhuvituksista\", \"väentunkeilluksesta toisen talossa, toisen pihalla\nja tulipalossa\", uimapaikoista, katujen voimassa pitämisestä,\n\"siivottomasta käytöksestä\" ja palotorjunnasta. Annettujen säännösten\nrikkomisesta maksettavista sakoista sai asian ilmoittaja kolmanneksen\nja kaksikolmannesta meni kylän rahastoon, jonka varoilla oli hankittava\npalosammutusvälineitä. Polisijärjestys määrättiin olemaan voimassa v:n\n1869 alustavin 1872 loppuun saakka. Kyttälän ylimääräisenä nimismiehenä\ntoimi kaupungin viskaali v:een 1870 saakka, jolloin Messukylän\nnimismiehen asemapaikaksi määrättiin Kyttälä. Tampereen radan\nrakentamisen aikoina oli elämä Kyttälässä lukemattomain olutkauppain\ny.m. turmiopesäin vuoksi niin levotonta, että kaupungin puolesta\npyydettiin saada kasakoita pitämään järjestystä kosken toisella\npuolella. Vv. 1875--1876 siellä sitten kahdeksan kasakkaa huuhtoi ja\nhuiski vallattomain kauhuksi, mutta kuria ja järjestystä rakastavain\ntyytyväisyydeksi.\n\nJo seitsenkymmenluvulla oli Tampereen valtuustossa puhe erityisen\npolisijärjestyksen tarpeellisuudesta kaupungillekin ja v.\n1882 kehoitti valtuusto maistraattia ryhtymään alotteeseen\npolisikamarin perustamiseksi Tampereelle. Asialla ei kuitenkaan\npidetty erityisempää kiirettä, kunnes senaatti kenraalikuvernöörin\nalotteesta tarttui asiaan. Silloin sai maistraatti nopeasti valmiiksi\npolisijärjestysehdotuksensa ynnä kulunkiarvion, jonka mukaan\npolisilaitoksen ylläpitäminen olisi tullut maksamaan 42 000 markkaa\nvuodessa. Sitten virastot jälleen lepäsivät eikä asia edistynyt moneen\nvuoteen, vaikka huomautuksia siitä kyllä tehtiin. Tammik. 14 p. 1891\nhallitus vihdoinkin sai vahvistetuksi Tampereen polisilaitoksen\nperustavan asetuksen ja saman vuoden elokuun 1 p. alkoi uusi\npolisikamari toimensa Tampereen polisimestariksi nimitetyn kapteeni C.\nvon Kraemerin johdolla.\n\nPolisikamari ryhtyi toimeensa 26-miehisellä polisivoimalla ja 42 000\nmarkan suuruisella menosäännöllä, josta valtio suoritti 30 000 ja\nkaupunki 12 000. Kaupunkikunnan tehtävä uudessa polisilaitoksessa\nsupistui kaupungin osuuden maksamiseen polisien palkoista sekä\neräiden muiden polisilaitoksen ylläpitokustannusten suorittamiseen.\nKunnallispolisi muuttui nyt täydellisesti valtionpolisiksi.\n\nJos kaupungin polisitoimi oli ennen hitaasti edistynyt, niin kehittyi\nse nopeasti yhdeksänkymmenluvulla ja sitä seuraavana aikana. V. 1892\nlisättiin polisia, v. 1894 saatiin lisäksi kuusi varapolisia ja v. 1899\nvahvistettiin uusi vuosirahansääntö, jolla polisien luku enennettiin\n60:een. V. 1903 annettiin jälleen uusi vuosirahansääntö, joka lisäsi\npolisivoiman 74 mieheen ja v. 1904 määrättiin polisilaitokseen vielä\notettavaksi 25 miestä. V:sta 1899 alkaen oli kaupunki jaettuna\npolisipiireihin. Tehtäväinsä mukaan polisi jakautui eri osastoihin: (1)\njärjestys- eli piiripolisiin, (2) etsivään polisiin, (3) keskus- eli\nopetuspolisiin ja (4) siveyspolisiin.\n\nPolisitoimen kehitystä Tampereella valaisevat seuraavat numerot, joista\nkehityksen kiire astuu räikeästi näkyviin:\n\n                              kaupungin menot polisi-\n    vuonna    polisien luku      laitoksesta mk\n\n     1890         14                12 400\n     1900         60                40 956\n     1905         99                99 810\n\nPolisikamarin perustamisen jälkeen sai kaupunki pian ensimmäisen\npolisijärjestyksensä, jonka kuvernööri vahvisti 21 p. maalisk.\n1892. Sen voimaanastuminen 1 p. toukok. 1892 kumosi ne monet\nuhkasakot ja kiellot, joita kaupungin maistraatti oli antanut\nedellisen puolen vuosisadan kuluessa niissä asioissa, mitkä nyt\nluettiin polisijärjestyksen alaisiksi. Uusi polisijärjestys sisälsi\nmääräyksiä kaikista ajateltavista seikoista, mitkä olivat yhteydessä\nhevosliikkeen, katujen ja käytäväin, huvien, väenkokouksien,\npuistojen, julkisen puhtaanapidon, kaupustelemisen y.m.s. kanssa. Tämä\npolisijärjestys oli monipuolinen todistuskappale kaupunkilaiselämästä\nyhdeksänkymmenluvulla. Sortovuosien oloja ja tapoja kuvasi\npolisijärjestykseen v. 1900 tehty lisäys, jossa uhattiin sakolla sitä\njulkisen ravintolaliikkeen pitäjää, joka kieltäytyi anniskelemasta\nyleisölle ruokaa ja juomaa, ja sitä julkisen majalan pitäjää, joka\nkieltäytyi antamasta huonetta matkustaville (§ 34). Paitsi kaupungin\npolisijärjestystä, joka koski kaupungin asukkaiden velvollisuuksia,\nannettiin useampia asetuksia Tampereen polisin toiminnasta ja\nomista velvollisuuksista. Jouluk. 15 p. 1897 vahvistettu \"asetus\nTampereen kaupungin polisilaitoksesta\" sisälsi määräyksiä polisin\nhenkilökunnasta ja sen tehtävistä sekä kertasi suureksi osaksi v:n\n1892 polisijärjestyksen määräykset. Elok. 26 p. 1903 annettu \"asetus\npolisin järjestämisestä niissä kaupungeissa, joissa on täydellinen\npolisilaitos\", oli Helsingin, Turun, Viipurin, Tampereen, Porin,\nHämeenlinnan, Kuopion, Hangon ja Vaasan polisiasetusten kodifikatio,\njossa annetaan yhdenmukaiset säännökset polisitoimen perusteista\nmainituissa kaupungeissa. Syntymisaikansa muistona on tässä asetuksessa\nm.m. se määräys, että \"elleivät polisipalvelijat (ylikonstaapelit ja\nkonstaapelit) ole voineet hankkia itselleen sopivaa asuntoa, tulee\nkaupungin, vuokrarahain asemesta, hankkia heille asunnot\" (§ 7).\n\nTampereenkin polisin vaiheissa tulivat sortovuodet ikävän\nmuistettaviksi. Huhtikuun lopussa 1904 sai polisimestari v. Kraemer\neron ja hänen sijaansa nimitettiin muukalainen paroni N. v. d. Brinken.\nSuurlakon myrsky puhalsi polisilaitoksesta pois itämaisen hengen.\nPolisimestari ja hänen 15 miestänsä poistuivat yleisestä vaatimuksesta\nviroistansa, jotavastoin muu polisikunta jäi toimeen suurlakon aikana.\nViimemainittu seikka ei todista pahaa Tampereen vanhan polisikunnan ja\nTampereen väestön suhteista.\n\nSurullisen muiston Tampereen polisikunnalle jätti se jälkinäytös,\njoka tapahtui Venäjän valtiopankin ryöstäjiä vangittaessa Tampereella\n1 p. maalisk. 1906 ja jossa polisikomisario A. Balkevitsch sekä\npolisi K. J. Grönfeldt velvollisuuttansa täyttäessään saivat\nsurmansa pankinryöstäjäin kädestä. Se uhkamielisyys, jota suuri\nosa kaupungin väestöä tässä tilaisuudessa osoitti polisia kohtaan,\nlienee selitettävissä Venäjän vapausliikkeiden herättämästä\nmielialasta ja suurlakkoa seuranneesta yleisestä puoluekiihtymyksestä.\nPankinryöstäjämellakan johdosta lähetettiin Helsingistä Tampereelle\nkiireen kauppaan 60 polisia, jotka kuitenkin palasivat takaisin samana\npäivänä jolloin tulivatkin. Kevällä 1906 kestäneet suuret tehdaslakot\ntuottivat kaupungin polisille myöskin paljon ikäviä velvollisuuksia.\n\nSuurlakon jälkeen Tampereen v.t. polisimestarina toiminut tuomari L.\nAllén jätti virkansa kesäkuussa 1906; v.t. polisimestariksi hänen\njälkeensä tuli kapteni M. v. Nandelstadh, joka maaliskuun puolivälissä\n1907 Voima-juttujen vuoksi oli pakotettu toimestansa luopumaan saaden\nseuraajakseen luutnantti Torsten Aminoffin. (49)\n\nKaupungin hallinto- ja järjestyslaitoksiin kuvattavanamme aikakautena\nkuului myöskin _palotorjunta_.\n\nVuosi 1865 oli merkkivuosi Tampereen kaupungin palotorjunnan\nhistoriassa. Illalla elokuun 19 p., kellon lyödessä 11, pääsi valkea\nvalloilleen kauppias Hildénin halkovajasta, jossa aikaisemmin oli\ntehty puusepän työtä. Saatuaan tuulen avukseen palo äkkiä levisi\nniin hirveästi, että se tuona kesäyönä hävitti suuren kappaleen\nparasta kaupunkia Kauppakadun, Esplanadin ja Rantakadun välillä.\nKolmattakymmentä taloa joutui tulen uhriksi; kokonaan paloivat\nsilloiset talonnumerot 56, 57, 75, 77--79, 82--87 ja 103--108;\nosiksi paloivat talot 54, 55, 58, 80, 88 ja 102. Kodittomaksi\njoutui 516 henkeä. Kaupunkien yleinen palovakuutusyhtiö maksoi\npalovahingonkorvausta 32 talolle yhteensä 309 458 markkaa, mutta\ntodelliset vahingot arvioitiin päälle puoleksi miljonaksi markaksi.\n\nTämä surullinen tapaus oli omiaan antamaan kulkunopeutta kaupungin\ntekeillä olevalle palojärjestykselle, jonka senaatti 9 p. jouluk. 1865\nkiirehti vahvistamaan. Uuden palojärjestyksen tärkeimmät määräykset\nolivat seuraavat: Kaupungin palotorjuntaa johti palokomisio, jonka\nesimiehenä oli pormestari ja jäseninä viisi kaupungin palolaitosveroja\nmaksavain asukkaiden pääluvun mukaan viideksi vuodeksi valitsemaa\njäsentä. Palokomision tehtävänä oli ottaa ja erottaa kaupungin\npalomiehistö, määrätä laitoksen vuotuiset maksut ja arvioida kaupungin\ntalot. Palotorjuntaa varten jaettiin kaupunki kortteleihin ja\nruotuihin. Kussakin palokorttelissa oli palomestari, jonka toimena\noli m.m. pitää palotarkastus taloissa toukokuun ja syyskuun alussa.\nKussakin ruodussa johti palotointa ruotumestari. Nuohoominen oli\nmaistraatin ottamain nokikolarien velvollisuutena. Tulipalon syntyessä\noli pantava toimeen yleinen hälytys: kirkonkellojen läppäys, rummutus\nsekä tulipalon sattuessa öiseen aikaan paloräikkäin pärinä, ovien\nkolkutus, minkä lisäksi pormestari oli herätettävä, sillä hänen oli\noltava ylipäällikkönä palopaikalla. Sammutustyötä varten oli talojen\nkaivot sekä Mältinlahdessa olevat kaksi pumppua pidettävä hyvässä\nkunnossa. Päällepäätteeksi säädettiin, että jos palosammutustyössä\ntapaturma sattuisi palomiehelle, olisi hänelle maksettava\npalorahastosta sopiva eläke.\n\nTämä oiva järjestelmä oli kuitenkin liian muinaisporvarillinen\nkelvatakseen sellaisenaan uudelle ajalle. V. 1868 saapui Tampereelle\nesittelijäsihteeri K. J. Jägerhorn, jonka senaatti kenraalikuvernöörin\nesityksestä oli määrännyt tarkastamaan kaupunkien palosammutusoloja.\nTutkittiin maistraatin kanssa kaupungin ruiskut, joita (tehtaiden\nruiskuja lukuunottamatta) oli neljä, ja päätettiin niihin hankkia\nvaraletkut. Sitten tarkastaja esitti, että Tampereenkin palotorjunta\nuudistettaisiin maan muissa kaupungeissa yleisesti käytäntöön otetun\njärjestelmän mukaisesti siten, että asetettaisiin palovartijoita yötä\npäivää vartioimaan kaupunkia jostakin korkeasta paikasta, josta näkisi\nyli koko kaupungin ja joka olisi samassa paikassa kuin palokalusto tai\nsitä lähellä ja yhteydessä palomiehistön kanssa, minkä lisäksi uuden\nlaitoksen johtajaksi olisi otettava ylipalomestari. Koska kuitenkin\nTampereen palotorjunnan täydellisen uudistuksen tämän järjestelmän\nmukaisesti arveltiin tuottavan kaupungille melkoisia kustannuksia,\nesitettiin, että ensi aluksi asetettaisiin palovartija kirkontorniin ja\nparannettaisiin entistä palovartijakuntaa.\n\nNiin tapahtui. Kaupunki päätti syksyllä 1868 entisen kahdeksan\npalovartijan lisäksi palkata neljä uutta, niin että koko palomiehistön\nluku nousi kahteentoista, \"joista 4, samatekkuin tähänkin asti --\nselitettiin Tampereen Sanomissa --, käy ympäri kaupungissa ja, paitsi\npalovartioina, myös toimittaa yöpoliisin virkaa, ja 2 vuorotellen on\ntoinen kirkkotornissa, josta hän tulipaloa havaitessaan kohta lyhdyillä\ntaikka muilla merkeillä ilmoittaa toiselle, joka sillä aikaa kävelee\nKuninkaankatua, missä kaupunginosassa valkea on valloillaan, jotta\ntämän heti sopii herättää ja tulipalon paikan ilmoittaa toisille\nkahdelle palovartialle, jotka majailevat kaupungin vankihuoneen\nulkopuolella olevassa kyökissä, jotta he kohta saattaisivat ottaa esiin\nja järjestellä paloaseet; samoin tulee tämän palovartian herättää\nkaikki palotoimeen kuuluvat henkilöt.\" Tämän keittiöpalokunnan\npäämieheksi päätettiin asettaa vakinainen palomestari, eli\nkatsastusmies korkeintaan 200 markan palkalla. Erityisen palotornin\nrakentamisestakin oli vielä puhetta, mutta se asia jätettiin hautumaan.\n\nPääasiallisesti tällä kannalla pysyi kaupungin palotorjunta vuosisadan\nlopulle saakka. Ainoastaan pienempiä muutoksia saatamme merkitä\nmuistoon. Palovartijain luku lisättiin seitsenkymmenluvulla 20:ksi.\nUuden kunnallishallinnon aljettua siirtyi palotorjuntakin kunnan\nyleisillä varoilla ylläpidettäväksi kunnalliseksi laitokseksi, vaikka\nedelleen jäikin palokomision johdettavaksi. V. 1876 suostui valtuusto\npalotoimiston esitykseen, että työmiehille, joita palotoimisto\nmäärää tulipaloissa auttamaan kaupungin ruiskuissa, palopurjeissa\nja vedenammentamisessa, saisi maksaa palkkiota 25 penniä tunnilta.\nSen lisäksi oli palotoimisto ruvennut maksamaan entistä runsaammin\npalkkioita ensimmäisten vesitynnyrien tuomisesta palopaikalle.\n\"Tampereen kaupungin vuosikirjan\" mukaan v. 1883 oli palovartijoita 20,\n\"palo- eli ruotumestareja\" kolmessa kaupungin viidestä kaupunginosasta,\n\"ruiskumestari\" kullakin kaupungin viidellä ruiskulla, päälliköt\npurje-osastolla, hajoitusosastolla ja korjausosastolla sekä yhteinen\nylipäällikkö niillä kaikilla.\n\nHiukan enemmän edistystä sai aikaan kaupungin 14 p. marrask. 1884\nvahvistettu uusi palojärjestys. Sen voimaankäymisen johdosta otti\nkaupunki palvelukseensa _palopäällikön_ 1 500 mk:n vuosipalkalla.\nToimeen valittiin kauppias L. Tallqvist. Yhdeksänkymmenluvun alussa\nrupesi tämä torjuntajärjestelmä näyttämään varjopuoliaan. Kaupunki oli\nkasvanut, höyryruiskulla komeileva vapaaehtoinen palokunta ei enään\nkyennyt hallitsemaan asemaa, tulenvaarat enenivät. V. 1891 sattui\nkaupungissa 36 tulipaloa, joiden tuottamista vahingoista maksettiin\nvahingonkorvausta 228 600 mk, mutta v. 1892 olivat vastaavat luvut\n9 tulipaloa (m.m. Puuvilla- ja paperitehtaalla) ja 1 072 720 mk:n\nkorvaus. Mutta kaupungin palotorjunta toimi edelleenkin vanhaan\ntapaan. Palopäällikkö Tallqvist teki v. 1891 ehdotuksen vakinaisen\npalkatun palomiehistön järjestämiseksi ja esitti samalla palokunnan\npalkkaussäännön, joka nousi 10 250 mk:aan eli vain hiukkasen\nsuuremmaksi entisiä vuosimenoja. Ne muutokset, mitä lähivuosina saatiin\naikaan, jäivät hyvin pieniksi. V. 1894, jolloin jo Helsingissä,\nTurussa ja Viipurissa oli toimessa uudet sotilaallisesti järjestetyt\nkunnalliset palotorjuntalaitokset, joiden ylläpitäminen maksoi 40--90\n000 markkaa vuodessa, pidettiin Tampereella palotorjuntaa hengissä 22\npalovartijalla ja 16600 markan vuosimenoilla.\n\nV. 1895 vihdoin alkoi kaupungin palotorjunnassa perinpohjaisempain\nuudistusten aika. Ensi työksi irtisanottiin palovartijat ja otettiin\nkaupungin palvelukseen vakinainen _palomestari_ (arkitehti B. Blom)\nhoitamaan palokalustoa ja johtamaan palosammutusta palkatun väen ja\nvankan yleisen \"asevelvollisen\" palokunnan avulla. Palotoimiston\nasettama valiokunta esitti v. 1897 antamassaan mietinnössä vakinaisen\nammatillisen, sotilaallisesti toimivan palotorjunnan perustamista;\nlaitoksen menosääntö oli ehdotuksen mukaan 27 500 markkaa, millä\nsummalla oli palkattava palomestari, alipalomestari, yliruiskumestari,\naliruiskumestari, viisi korpraalia ja kolmetoista palosotilasta sekä\nylläpidettävä viisi hevosta y.m. Kaupungissa parhaillaan rakennettavana\noleva korkeapaineinen vesijohto, joka edellytti ammatillista\npalosammutustoimintaa, vaati myöskin palotorjuntaa parantamaan. Kun\nSoukanlahden kaupunginosassa sattunut surkea palo kesällä 1898 oli\njouduttanut asiaa, hyväksyi valtuusto kevällä 1899 uuden järjestelmän\nyllämainitun suunnitelman mukaisesti viipymättä toimeenpantavaksi. Sen\nmukaisen uuden palojärjestyksen vahvisti senaatti 8 p. toukok. 1899.\nKun uuden laitoksen palomestariksi oli valittu entinen palomestari Blom\nja alipalomestariksi sorvari K. E. Viitanen, saattoi Tampereen uusi\npalotorjuntalaitos 5 p. heinäk. 1899 alkaa toimintansa.\n\nV:n 1899 palojärjestyksen mukaan kuului kaupungin palotorjunnan\nhallinto nyt täysin kunnalliseksi johtokunnaksi muuttuneelle\n_palotoimistolle_, johon valtuusto valitsi kuusi jäsentä,\nkolmeksi vuodeksi kunkin, ja johon lisäksi kuului kaupunkien\nyl. palovakuutusyhtiön asiamies itseoikeutettuna jäsenenä. Itse\nlaitokseen kuului palomestari ja alipalomestari, jotka valtuusto otti\nvirkaan, ruiskumestarit, jotka olivat palotoimiston asetettavat,\nsekä palomiehistö, jonka alipäällystön otti toimeen palotoimisto\nja miehistön palomestari kirjallisilla välipuheilla, joiden mukaan\nmiehistö on loman aikana velvollinen tekemään kaupungin työtä.\n\nUusi palotorjunta alkoi työnsä hyvin vaatimattomassa, yksityiseltä\nvuokratussa talossa. V. 1905 valtuusto hyväksyi rahatoimikamarin\nlaatiman suunnitelman uutta keskuspaloasemaa varten. Suurenmoisen\nsuunnitelman toteuttamista helpotti Suomen kaupunkien yleisen\npaloapuyhtiön tätä rakennusyritystä varten myöntämä 300 000 mk:n\nsuuruinen edullinen (4 1/2 %:n) laina. V. 1907 päästiin tätä rakennusta\nalkamaan arkitehti Viivi Lönnin palkittujen piirustusten mukaan\nja seuraavana vuonna oli laitos käyttökunnossa. Keskuspaloasema\nrakennettiin ylävälle paikalle kosken itäiselle puolelle, pahimmalle\npaloseudulle tehtaiden ja Johanneskylän aina syttymään valmiiden\npuuratioiden välimailla. Laitosta johti v:n 1909 alusta vakinaisena\npalomestarina ent. alipalomestari K. E. Viitanen.\n\nKaupungin palotorjunnan kehitys viime vuosikymmenien kuluessa näkyy\nmyöskin niistä summista, mitä kaupunki käytti vuosittain palotoimen\nylläpitämiseksi. Ne olivat:\n\n    vuonna       mk       vuonna       mk\n\n    1875       3 394      1895       13 418\n    1880       7 074      1900       37 870\n    1885       9 420      1905       38 626\n    1890      10 668\n\nKaupungilla oli myöskin kirkollinen palosammutuslaitos, joka oli saanut\nalkunsa vv. 1821--1822 toimitetusta rahankeräyksestä. Rahaston varoilla\nhankittiin ja ylläpidettiin vaatimatonta ruiskua. V. 1877 hankittiin\nDresdenistä uusi \"kirkkoruisku\" 2 244 mk:n hinnalla.\n\nEnemmän kuitenkin helpoittivat kaupungin palotorjunnan työtä\nvanhempina aikoina suuremmissa tehtaissa muodostuneet vapaaehtoiset\npalokunnat. Tehtaiden \"palosammutusmiehistöistä\" puhutaan jo 1865\nv:n palojärjestyksessä. Seitsenkymmenluvun alussa oli vapaaehtoisia\npalokuntia puuvillatehtaalla ja pellavatehtaalla, kahdeksankymmenluvun\nalussa lisäksi paperitehtaalla ja verkatehtaalla.\n\nKaupungin palotorjunnan heikoimmillaan ollessa syntyi Tampereellekin\nyleinen _vapaaehtoinen palosammutuskunta_. Sen perustava kokous\npidettiin 28 p. huhtik. 1873, vaan jo sitä ennen oli vuoden parin\nkuluessa kauppiaiden C. W. Åkerlundin, A. J. Lundborgin, K. F.\nKinnoinin ja Ludvig Tallqvistin toimesta, jotka muualla olivat\nperehtyneet ja innostuneet vapaaehtoiseen palokuntaliikkeeseen, koottu\nvaroja Tampereen vapaaehtoista palosammutuskuntaa varten. VPK:n\npäälliköksi valittiin provisori K. Hakulin ja varapäälliköksi kauppias\nA. J. Landborg. Sammutusosaston päälliköksi valittiin kauppias J. V.\nBlom ja varapäälliköksi varatuomari C. J. Forsman ja korjausosaston\npäälliköksi kauppias K. F. Kinnoin ja varapäälliköksi kauppias E. V.\nSirén. VPK:n säännöt vahvisti senaatti 21 p. huhtikuun 1874.\n\nVPK saavutti Tampereella suurta suosiota ja nousi pian kukoistukseen.\nSen jäsenluku oli v. 1874 jo 200. Se oli jonkinlainen uudenaikainen\n\"porvarikaarti\", johon kaikki reippaat yhteishengen elähyttämät miehet\nkiiruhtivat yhtymään. Työläishenki ei siinä kuitenkaan milloinkaan\npäässyt vallitsemaan; alkuaikoina siihen yhtyi etupäässä herrasmiehiä,\nporvareja ja kauppa-apulaisia ja myöhemmin niitä, jotka jaksoivat\nkustantaa itselleen asianmukaiset pukineet ja merkit.\n\nPalolaitoksen kehittämiseksi kaupungissa teki VPK paljon. Se hankki\nitselleen hyvät palokalut ja ruiskut; v. 1888 valmistui kaupungintalon\ntontille sen kivinen kalustohuone, jonne sijoitettiin palokunnan\nRuotsissa teetetty höyryruisku, jota varten G. F. Ahlgren v. 1883 oli\ntestamentissaan lahjoittanut 20 000 mk.\n\nVPK:n toimintaa helpoittivat sen runsaat rahastot. Viidenkolmatta\nvuoden ajalla sai se lahjoituksina kaikkiaan 63 431 mk; palokunnan\nrahastoissa oli v. 1905 varoja kaikkiaan 28 628 mk. V. 1890\nvakuutettiin palokunnan miehistö tapaturmain varalta; v. 1896\nperustettiin oma Tampereen VPK:n tapaturma-apurahasto, josta m.m.\noli määrä maksaa palosammutustyössä työkyvyttömäksi joutuneelle\npalokuntalaiselle tai samasta syystä henkensä menettäneen\npalokuntalaisen omaisille kerta kaikkiaan 1 000 mk.\n\nVPK:n sivistyshistoriallistakaan merkitystä ei ole halveksittava.\n\"Kaikkialla ovat ne (vapaaehtoiset palokunnat) olleet -- lausutaan\npalokuntain tehtävästä Tampereen VPK:n 25-vuotiskertomuksessa --\ntienraivaajana yhdistys- ja seuraelämälle sekä sille mahtavalle\nsivistysvirtaukselle, joka nykyisin tämän saman seuraelämän\nvälityksellä käy kansan alempiin kerroksiin. Entisen luokka- ja\nammattielämän aikana, jolloin kukin säätyluokka tai ammattikunta eli\nomaa elämäänsä, syntyivät vapaaehtoiset palokunnat ensiksi raja-aitoja\nratkomaan. Säätyyn katsomatta asetti palokunta jäsenensä riviin eikä\nkukaan muistanut herruuttaan, kun oli lähdettävä taisteluun valkean\nvaaraa vastaan. Veljellisesti jaettiin myöskin ne tieto- ja taitovarat,\njoita kunnan eri jäsenillä oli, kun rauhan aikana kokoonnuttiin\nkokouksiin tai soitto- ja lauluharjoituksiin. Tämä yhdenvertaisuuden\naate, johon nykyaikoina on niin yleisesti totuttu vetoamaan, oli siihen\naikaan yhteiskunta-elämän muilla aloilla aivan tuntematon.\"\n\nJo syksyllä 1874 hankki VPK itselleen oman vuokrahuoneuston ja v. 1889\nse pääsi oman katon alle kalustohuonerakennuksessaan. V. 1893 osti\nVPK Kauppakadun, Esplanadin ja Hämeenkadun välillä olevan Fontellin\nperillisten talon 85 000 mk:n kauppahinnalla. Näistä pesäpaikoistaan\nVPK harjoitti rauhallista sivistystehtäväänsä. V:sta 1875 alkaen oli\nsillä oma kirjasto ja lukusali, v:sta 1876 oma soittokunta. Suosittuja\nolivat aikanaan palokunnan juhlat \"VPK:n kentällä\" Pyynikin juurella.\nVPK oli aikansa lapsi, harras yhdistyspyrinnöissä, kaikissa kohden\nväärentämätön todistus 1870-luvun heräävästä yhteishengestä, siitä\nsamasta, joka oli koko uuden kunnalliselämän perustuksena. (50)\n\n\n\n\n9. KUNNALLISTALOUTTA.\n\n\na) Erityiset kunnalliset tulolähteet: Kaupungin vanhat talouspiirit. --\nKaupungin tulotalous: Tulot maista ja vesistä. Vuokratulot kaupungin\nrakennuksista ja erinäisistä laitoksista. -- \"Tuloa tuottavat\noikeudet.\" -- Valtionavut. -- Maksut kaupungin yhteiskunnallisten\nlaitosten käyttämisestä. -- Erityisiä tulolähteitä.\n\nb) Kunnallisverot: vanha jakso 1802--1874: Tampereen ensimmäiset\nkunnallisverot. Tonttiäyrit. \"Kaupunginvero.\" \"Vuokraprosentti.\"\n-- Erikoisverotus. -- \"Vero-osat\" (\"tonttivero-osat\",\n\"porvaruusvero-osat\", \"varallisuusvero-osat\", \"kontingenttivero-osat\",\n\"vesilaitosvero-osat\"). -- Taksoitukset. Taksoitusverot (palolaitosvero\nja myöhemmät verot). -- Verollisten ryhmitys. Vanhoja verolippuja. V:n\n1861 verotusuudistus. Kunnallisverot 1874.\n\nc) Uusi kunnallisverotus: Uuden verotuksen luonne. -- Sen tuloksia. --\nVarallisuusolot. -- Yleiskatsaus kaupungin tulotalouteen.\n\nd) Kaupungin menot: Vanhoja ja uusia menoryhmiä. -- Kaupunkitalouden\nmuuttuminen. -- Kaupungin yleiset työt. -- Yleissilmäys kaupungin\nmenoihin.\n\ne) Kaupungin rahaliike: Kaupungin rahasto. -- Rakennus- y.m. rahastot.\n-- Säädösrahastot. -- Kaupungin lainat. -- Kaupungin tilit.\n-- Yleiskatsaus kaupungin talouteen.\n\n\na) Erityiset kunnalliset tulolähteet.\n\nNiinkuin vanhan Tampereen väestö oikeuksiinsa nähden ryhmittyi kolmeen\neri piiriin, niin kaupungin taloudellisessakin toiminnassa ennen uuden\nkunnallishallinnon alkua oli erotettava kolme eri talousrengasta.\n\nSisimpänä näistä renkaista oli se, jossa isännöivät kaupungin\nporvarioikeuden saaneet asukkaat. He pitivät hallussaan kaupungin\nmaita, julkisia rakennuksia ja muuta yhteistä omaisuutta sekä\nvastasivat lakien ja järjestyksen aineellisesta ylläpitämisestä\npaikkakunnalla, kaupungin yleisistä rasituksista, kruununveroista\nja virkamiesten palkoista. Tämä toiminta oli alkuaan suurimmaksi\nosaksi luontoistaloudellista: maksettiin moisioilta kapat yhteiseen\nviljamakasiiniin, käytiin itse kestikievarikyydissä, lumiaurattiin\nomilla hevosilla kaupungin maantiet, annettiin virkamiesten itsensä\nkasvattaa palkkansa kaupungin heille luovuttamista \"palkkamaista\",\nj.n.e. Mutta kun tällä tavoin luonnollisestikaan ei pitkälle päästy\noli jo kaupungin perustusaikoina muodostettava kaupungin varsinaisen\ntalouden keskukseksi kaupungin rahasto, johon koottiin kaupungin\nyhteisestä omaisuudesta heruvat ja kaupungin erioikeutetut tai\nverotuksella saatavat tulot ja josta kruununmaksut, virkamiesten\nrahapalkat, kaupungin rakennusten ylläpito y.m.s. kaupungin\nvälttämättömät rahamenot suoritettiin.\n\nToinen rengas syntyi edellisen ulkopuolelle kaikenlaisista uusista\ntarpeista, pääasiallisesti rahamenoista, joita edistyvä aika toi\nmukanansa ja joita ei parhaallakaan tahdolla voitu välttää. Sellaisia\nrahanreikiä olivat esim. palolaitos ruiskuineen ja pumppuineen,\nkoulut rakennuksineen, viemärit, katukivitykset ja -lyhdyt ja muut\nniiden tapaiset uutuudet. Vanha kaupunginkassa ei ollut sellaisia\ntarkoituksia varten perustettu, eivätkä sen varat olisi sellaisiin\nmenoihin riittäneetkään. Oli ainoastaan yksi keino suorittaa kaikkia\nnäitä tehtäviä: kaupungin asukkaiden verotus. Mutta verotuksessa\nei ollut vielä mitään yhteistä suunnitelmaa eikä yhdenmukaisuutta.\nTarpeet ilmestyivät eri aikoina ja niistä pidettiin kustakin eri\nkeinoa, nähtävästi useinkin siinä hartaassa toivossa, että maksusta\npäästäisiin niinpian kuin mahdollista. Jos meno oli pysyvämpää laatua,\nperustettiin useinkin erityinen rahasto, jonka varoja kartutettiin\nlainausliikkeellä, keräyksillä ja säännöllisesti myös vuotuisilla\nveroilla. Sillä tavoin syntyi joukko erinimisiä rahastoja ja veroja.\nNe kaikki kuitenkin johtuivat samasta alkulähteestä, kaupunkilaisten\n\"vero-osista\", joiden mukaan tällaiset verot suoritettiin. Tästä\ntalouspiiristä ovat myöhemmän kunnallisen verotuksen periaatteet\nkotoisin.\n\nKolmanneksi talousrenkaaksi vihdoin luemme \"seurakunnallisen\" talouden,\njoka oli kirkonkokouksen isännyyden alainen. Se oli kaupungin väestön\nlaajain kerrosten yhteistä taloutta, sen tarkoituksena oli kirkon,\nköyhäinhoidon ja myöhemmin kansakoulujenkin ylläpitäminen ja siinä\nkäytettiin mielellään laajapohjaista henkilöllistä verotusta. Uuden\nkunnallishallinnon alkaessa suurin osa tätä talouspiiriä sulautui\ntoisten talouspiirien kanssa uudeksi yhteiseksi kunnalliseksi\ntaloudeksi. Kaikki piirit toivat tähän yhteiseen pesään oman osansa:\nyksi kassalaitoksensa, toinen verotusjärjestelmänsä, kolmas laajat\npäämaalinsa.\n\nKaupunkikunnan taloudessa ovat yhtenä tärkeänä tulolähteenä olleet\nkaupungin _kiinteimistöt_ (maat ja rakennukset ja niihin kuuluvat\noikeudet). Vanhemmissa kaupungintileissä ne kulkivat osittain\nerityisillä niinillään, osittain \"vuokrain ja arentien\" yhteisnimellä;\nmyöhemmin ne merkittiin \"tuloiksi kiinteästä omaisuudesta\".\n\nTässä suuressa tuloluokassa ovat maiden ja vesien antamat tulot\nmuodostaneet erityisen ryhmän. Sen kehitys menneellä vuosisadalla näkyy\nyleispiirteittäin seuraavasta taulukosta:\n\n        Tampereen kaupungin tulot maakiinteimistöistä 1820--1905.\n\n                    v. 1820  v. 1850  v. 1860  v. 1874  v. 1900  v. 1905\n     tulolähteet       mk       mk       mk       mk       mk       mk\n\n (1) maanluovutus\n   tonttien myynti       --    1 852    6 268    1 180 |               --\n (2) maanvuokra                                        | 45 092\n   vuokratontit, länsip. --       --       --       -- |         |\n         \"       itäp.   --       --       --       -- |         | 19 696\n   tiilitehtaat           7       40      160 |\n   perunakuopat, riihet  --       48       48 |  4 286   37 715    70 539\n   varasto- ja tehdasp.. --       --       -- |\n   viljelysmaat länsip.. --      242    1 781    7 055    1 907 |\n        \"       itäp.    --       --       --       --   14 338 |  16 500\n   heinätykset           --       --       --       --       -- |\n   laidun                --      227      176      170          |   1 022\n   kalavesi             159      214      282      103      255 |\n   metsä                 --       --       --       --    2 125     1 784\n               yhteensä 166    2 623    8 715   12 794  101 432   109 541\n\nTiedot vv:lta 1850 ja 1860 alkuperäisistä tileistä, v:lta 1874 Tamp.\nSan. 1875: 18, vv:lta 1900 ja 1905 painetuista tilikertomuksista. --\nV:n 1860 tiilitehdastuloihin on tileissä luettu eräs ajurimaksu. Vv:n\n1900 ja 1905 tileissä on tonttienmyyntituloja jäänyt pois, koska ne on\nluettu erityisten kassain tuloiksi.\n\nTässä ja seuraavissa erikoistaulukoissa ei ole voitu antaa tietoja\nuuden kunnallishallinnon ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, koska kaupungin\ntilit mainittuina vuosikymmeninä ovat laaditut siten, ettei niistä\nilman paljotöisiä laskuja saa yksityiskohtaisia tuloeriä selville.\nHistorialliseen tarkoitukseemme voitanee esittämiämme tietoja pitää\nriittävinä.\n\nKaupungin maasta sai rahasto jo vanhoina aikoina monenlaisia tuloja,\ntilapäisiä ja vakinaisempia. Edellisen laatuisia olivat tonttien\nmyynnistä saadut _tontinlunastukset_. V:sta 1803, jolloin kaupunki\nalkoi luovuttamistaan tonteista ja tehdaspaikoista ottaa hintaa,\nvuoden 1874 loppuun saakka möi Tampereen kaupunki laskujemme mukaan\nkaikkiaan 175 tonttia yhteensä 51 936 vanhan markan hinnalla;\naikakautena 1875--1905 tuotti tonttien luovutus kaupungille noin 2\nmilj. markkaa v.r. Tämä kokonaissumma ei kuitenkaan tarkoin osoita\nkaupungin tonttituloja, koska kaupunki silloin tällöin osti takaisin\njonkun luovuttamansa tontin tai tontinosan. Huomattava on myös, että\nkaupunki on yleisille laitoksille lahjoittanut, myöhempinä aikoina\ntavallisesti määrätyin ehdoin, useita tontteja. Kaupungin tileissä on\nosa tontinlunastuksia kulkenut erinäisten rakennusrahastojen kautta,\njoten ne ovat kaupungin rahastoon tulleet \"säästöjen\" tai \"siirtojen\"\nmuodossa tai muulla tavoin. Sen vuoksi ne ylempänä olevassa taulukossa\neivät esiinny täydellisinä.\n\nJo vanhoina aikoina kaupunki myöskin vuokrasi maata sekä asuttavaksi\nettä viljeltäväksi. Edellisen laatuisia alueita olivat eräät\nvahvistetun kaupungin asemakaavan ulkopuolella olevat \"vapaamaat\",\njoista kaupunki ensi vuosinaan kantoi pientä vuokraa. Nämä maat\njoutuivat kumminkin pian yksityisille omistajille. Vasta v. 1875 rupesi\nuusi kunnallishallinto jälleen vuokraamaan kaupungin maata asuttavaksi,\nsiten että kaupungin asemakaavan ulkopuolella olevia tontteja annettiin\nhuutokaupoin vuokralle lunastusoikeudella. Myöhemmin tällainen\n_tontinvuokraus_ kehittyi Tampereella ominaiseksi asutusjärjestelmäksi.\nKyttälän jouduttua kaupungin haltuun sai kaupunki äkkiä 300--400 uutta\ntontinvuokralaista, joiden alueesta kuitenkin suuri osa 15-vuotisen\nvuokra-ajan kuluttua joutui järjestelyn alaiseksi ja myytiin\nyksityisille. Vaikka siten vuokratontteja lakkaamatta lunastettiin\nyksityiseksi omaisuudeksi, oli niitä kuitenkin vielä 20. vuosisadan\nalussa kaupungin hallussa melkoinen joukko.\n\n_Vuokrat tehdastonteista ja varastopaikoista_ ovat olleet huomattavana\ntuloeränä myöhemmissä Tampereen kunnallistileissä. Vanhassa Tampereen\nkaupungissa perittiin tämäntapaista vuokraa kaupungin maalla olevista\ntiilitehtaista (v:sta 1804 alkaen), riihistä ja perunakuopista (v:sta\n1836) sekä joistakuista myöhemmin perustetuista teollisuuslaitoksista\n(v. 1852 vuokrattiin alueita oluttehtaille ja tulitikkutehtaalle).\nVanhan kunnallishallinnon viimeisinä vuosina kannettiin maanvuokraa\nlisäksi makasiineista, halkopaikoista, pesutuvista, laitureista ja sen\nsemmoisista. Tulot kaupungin vuokrapaikoista olivat kuitenkin varsin\nvähäiset, kunnes Kyttälän puolen tehtaiden vuokraamat suuret alueet\njoutuivat kaupungin isäntävallan alaisiksi ja teollisuuden ja liikkeen\nvilkastuessa tehdasalueiden ja varastopaikkain kysyntä suuresti kasvoi.\nMyöhemmin on tämä tuloerä ollut huomattavimpia kaupungin tileissä.\n\nSitä eivät maanviljelystä harjoittavat isoisät olisi uskoneet.\nPaljon parempia tuloja kuin tehdas- ja varastopaikat tuottivat\nnäet vanhan Tampereen kaupunginkassalle _viljelysmaiden vuokrat_.\nEnsi aluksi ei kaupungilla ollut mitään tuloja \"plantaasheistaan\",\nne kun melkein kaikki olivat yksityisten talonomistajain omia --\njokaiseen vanhaan tonttiin katsottiin kuuluvan myöskin plantaashi\n-- tai kaupungin virkamiesten palkkamaina. Mutta kun v:n 1846\npalkkaussäännön voimaantultua kaupungin virkamiehet joutuivat\nmelkein yksinomaan rahapalkalle, saattoi kaupunki tarjota vuokralle\n\"raatimiesplantaasheja\", ja kun kaupunki esplanadin avaamisen\nvuoksi vv. 1852--1853 lunasti koko joukon moisioita, annettiin\ntarpeettomat kappaleet myöskin vuokralle. Täten sai kaupunki jo v.\n1855 viljelysmaistaan vuokraa 792 mk ja uusissa huutokaupoissa vuokrat\nkohoamistaan kohosivat, ollen v. 1860 jo 1 781 mk ja v. 1865 yhteensä\n2 793 mk. Kun v. 1866 kaupunki otti senaatin tuomion perusteella\nkorvauksetta haltuunsa kaikki moisiot, nousivat moisiovuokrat niin,\nettä v. 1870 olivat 8329 mk. Leviävän asutuksen vuoksi rupesivat\nviljelysmaavuokratulot kosken länsipuolella sitten vähenemään, mutta\nKyttälän puolelta sai kaupunki pian uusia maanviljelysalueita joilla\nviljelys vielä kauan kukoisti, niinkuin taulukostamme kylläkin ilmenee.\n\nErityisiä tuloja heinätyksistä näkyy kaupungin tileissä vasta\nkahdeksankymmenluvun alussa. Mutta vanha on _laidunvero_, säädetty v.\n1804, ja samoin _kalastusvero_, joka alkoi v. 1802 ja oli aikoinaan\nhyvinkin tärkeä, vaikka se kuluvalla vuosisadalla on ollut aivan\nmitätön, kuten laidunverokin.\n\n_Metsästään_ oli kaupungilla vain tilapäisiä tuloja.\n\nErityisen tuloryhmän muodostivat _vuokratulot kaupungin rakennuksista\nja erinäisistä laitoksista_. Vähitellen nimittäin kaupungista tuli\nmyöskin suuri talonisäntä, jonka kartanossa oli kaikenlaisia pysyviä\nja tilapäisiä vuokralaisia ja joka erityisestä maksusta vuokrasi\nlaitoksiansa tarvitsijain käytettäväksi. Seuraavasta asetelmasta näkyy,\nmihin tapaan tämä kaupungintalouden haara viime vuosisadalla kehittyi.\n\n    Tampereen kaupungin tulot talojen vuokrista ja erinäisten\n              laitosten käyttämisestä vv. 1820--1905\n\n                     v. 1820  v. 1850  v. 1860  v. 1874  v. 1900  v. 1905\n      tulolähteet       mk       mk       mk       mk       mk       mk\n\n    markkinatulot        807    3 420    2 720    3 460       --       --\n    tulot \"pilaripuod.\"   --      169      366    6 072       --       --\n    torimaksut            --       --       --       --    6 346    5 128\n    kauppahalli           --       --       --       --       --   47 773\n    rakennusvuokrat       --       --       --       --   29 825   50 137\n    vaakahuone            --       --       --       --    2 504    1 626\n    teurastuslaitos       --       --       --       --    2 804    2 857\n    virutuslaitos         --       --       --       --      974      597\n    mankel                --       --       --       --      711       --\n                yhteensä 807    3 589    3 086    9 532   43 164  108 1l8\n\nTiedot vv:lta 1820, 1850 ja 1860 alkuperäisistä tileistä, v:lta 1874\nTamp. San. 1875: 18, vv:lta 1900 ja 1905 painetuista tilikertomuksista.\n\nVanhimmat ja kauan aikaa ainoat tämäntapaisista tuloista olivat ne\n_markkinatulot_, mitä kaupunki markkina-aikoina sai toripaikoistaan\nja torin äärelle rakennetuista markkinapuodeistaan. Aina\nkolmekymmenluvulle saakka olivat nämä markkinatulot kaupunginkassan\nsuurin tuloerä, ne kun olivat usein puolet, joskus enemmänkin,\nkaupungin vuosituloista. Markkinamaksut järjestettiin tarkemmin\nensi kerran v. 1802, minkä jälkeen niitä taksoituskokouksissa vähän\nväliä tarkistettiin ja muutettiin. Niinpä v:n 1874 taksan mukaan oli\njokaiselta markkina-ajalta maksettava torin länsipuolella olevista\nmarkkinapuodeista kymmenestä ensimmäisestä 80 ja seuraavista 60 sekä\nkolmesta Kauppakadun puoleisesta 40 mk kustakin; irtaimista kojuista\noli maksettava 20, \"marketentarien\" maksu yksiltä markkinoilta\noli 20, muualta tulleiden käsityöläisten 12, \"monglerskain\", omia\ntuotteitaan myyväin ryssäin ja Viipurin ja Haminan rinkelikauppiaiden\n8, venäläisten sotamiesten vaimojen ja sikarinmyyjäin 4 mk j.n.e.\n\nKolmekymmenluvulla ruvettiin markkinapuoteja vuokraamaan markkinain\nväliajaksikin ja seitsenkymmenluvulla nämä _pilaripuotivuokrat_\nnousivat markkinatuloja paljon suuremmiksi. Pilaripuotien palon vuoksi\n1880 tämä tulo lakkasi.\n\nPysyvästä pilaripuotikaupasta kehittyi kuusi- ja seitsenkymmenluvulla\npysyvä torikauppa, jonka järjestämiseksi ja verottamiseksi annettiin\nsäännöksiä vv. 1874, 1880, 1890 ja 1902. Sen, mitä kaupunki\npilaripuotien palossa ja vanhain markkinainsa häviämisessä menetti, se\nsai _torimaksuilla_ suurimmaksi osaksi takaisin.\n\nKaupungin vanhat pilaripuoditkin nousivat tuhkastaan v. 1901\nvalmistuneen kauppahallin muodossa. _Kauppahallitulot_ olivat sen\njälkeen varsin suuret, mutta niitä vastaamassa olivat suuret menotkin.\n_Rakennusvuokriin_ olemme lukeneet ne tulot, mitä kaupunki sai\nmyllynsä vuokrauksesta, kaupungintalosta (kaupungintalon juhlasalin\nkäyttämisestä, kaupunginhotellista y.m.), erinäisistä kaupungin\nomistamista rakennuksista, ulkokahviloista j.n.e.\n\nV:sta 1868 alkaen oli kaupungilla _vaakahuone_, jolle vahvistettiin\ntaksoja vv. 1867, 1892, 1897 ja 1906. Vaakahuone on koko aikansa\nollut vuokrattuna yksityiselle välimiehelle, mutta suuria sellainen\npikkulaitos ei ole kaupungille tuottanut.\n\nV. 1887 rakennutti kaupunki vihdoinkin kauan aiotun\n_teurastuslaitoksen_, laati taksan siellä suoritettavista\nteurastuksista ja antoi sitten koko laitoksen vuokralle, mistä\nkaupungille oli vähäisiä tuloja.\n\nSamoin oli kaupungilla pikkutuloja v. 1899 rakennuttamastaan\n_virutuslaitoksesta_. (51)\n\nToisen luokan kaupungin tuloja muodostivat jo vanhoista ajoista saakka\nkunnallisasetuksen mainitsemat \"tuloa tuottavat oikeudet\", s.o. ne\nmonenlaiset veronluontoiset maksut, joita kaupunki erityisten lakien\ntai erioikeuksien perusteella on kantanut kaupungissa harjoitetusta\nelinkeinotoiminnasta ja liikkeestä tai muusta kaupungissa nautitusta\nedusta. Kaupungin tileissä kulkivat nämä tulot myöhemmin \"tuottavain\netuisuuksien\" nimellä.\n\nTällaisista maksuista vanhimpia oli Tampereella n.s. _porvaruusmaksu_\n(\"bura-afgift\"), jota kaupunki v:sta 1793 lähtien aina v:n 1879\nelinkeinolain voimaanastumiseen saakka aikain kuluessa vaihtelevain\ntaksain mukaan peri elinkeinonharjoittajilta heidän saadessaan\nporvaruusoikeuden kaupungissa. Tämän maksun ohella vaadittiin\nporvaruusoikeuden saajilta v:sta 1821 alkaen kestikievarimaksu, jota\nkunkin oli maksettava kolmena vuonna, ja v:n 1843 jälkeen erityinen\nsunnuntaikoulumaksu; porvaruusmaksun viimeisinä aikoina otettiin sen\nlisäksi kauppiasoikeuden saajilta erityinen maksu kauppiasluokan\napukassaan, käsityöläisiltä käsityöläisten apukassaan ja työmiehiltä,\nlaivureilta ja ajureilta työmiesten \"lootaan\". Kaupunki oli tarkka\nkeräämään porvaruusmaksuja jos jostakin: v. 1830 ruvettiin niitä\nottamaan \"kahvinkeitto\"-porvaruudesta, v. 1860 pumpulitavarain\nmyyjiltä, puhumattakaan työmiehistä, jotka jo alusta pitäin olivat\ntämän veron alaiset. V:n 1874 porvaruustaksassa oli maksuja määrätty\n\"itsesuojelijoille\", muurareille, yksinpä hengillepannuille\nirtolaisillekin. Ahkeruudesta huolimatta ei kaupunki myöhempinä aikoina\nkumminkaan hyötynyt paljoa tällä verotuksella. Porvaruusmaksutulot näet\nolivat:\n\n    vuonna 1820     285 mk eli 19.1 % kaupungin vuosituloista\n       \"   1850     797  \"  \"   2.9 \"     \"          \"\n       \"   1860   1 009  \"  \"   2.0 \"     \"          \"\n       \"   1870   1 592  \"  \"   5.7 \"     \"          \"\n\nVuotuisen elinkeinoveron tapainen maksu oli suuremmilta\nteollisuuslaitoksilta ennen kannettu _vesilaitos- ja tehdasvero_. V.\n1829 määrättiin jokaiselle koskessa olevalle vanutusmyllylle 5 ruplan\nvuosivero. Siitä sitten muodostui yleinen tehdasvero. Paperitehdas ja\npuuvillatehdas maksoivat tätä veroa erityisen arvion mukaan seuraavat\nmäärät:\n\n                      paperitehdas          pumpulitehdas\n\n    vuonna 1832       3 riksiä 16 kill.     6 riksiä 32 kill.\n       \"   1848      60 hopearuplaa       100 hopearuplaa\n       \"   1860     200     \"             300     \"\n       \"   1864   1 200 markkaa         2 500 markkaa\n\nV:n 1864 verouudistuksessa lakkautettiin vesilaitos- ja tehdasvero,\nkoska teollisuudenharjoittajat nyt joutuivat liikkeensä suuruuden\nmukaan ottamaan osaa kaupungin taksoitusveroihin.\n\nTähän veroryhmään luettiin aivan pienoinen\n_vesirakennus_(smulthus)_maksu_, jota kannettiin yhdeltä sellaiselta\nlaitokselta ja tilitettiin kaupungin päätileissä vuosisadan\nkeskimmäisinä vuosikymmeninä.\n\nV:n 1860 aikoina kannettiin edellisen laatuista vuotuista\n_elinkeinoveroa_ myöskin Lindebergin saunalta, Tallqvistin\nkarusellilta, parilta laivurilta, parilta kankaanmyyjältä ja\n\"issikoilta\" sekä joiltakuilta muilta liikkeenharjoittajilta.\nMyöhemmin kuitenkin näille annettiin liikkeensä mukaan sovitettu määrä\n\"kontingenttivero-osia\", joiden perusteella ne ottivat osaa kaupungin\nsäännöllisiin taksoitusveroihin. V:n 1874 luetteloissa oli erityisen\nliikeveron maksajiksi merkitty ainoastaan Yhdyspankin haaraosasto (vero\n200 mk), Hammarén ja Kumpp. (60 mk), Valkiakosken tehdasyhtiö (100 mk),\nTampereen verkatehdas (100 mk), G. A. Serlachius (20 mk), lasimestari\nEskelin (20 mk), ulkomaisten vakuutusyhtiöiden asioimistot (à 10 mk)\nja höyrylaivayhtiöt (à 40--300 mk). V:n 1879 elinkeinolaki määräsi\ntämäntapaisen elinkeinomaksun suoritettavaksi valtiolle.\n\nErityisen liikeveron alaisia olivat v:sta 1802 saakka kaupungin\n_kapakat_. Veroa lisättiin lisäämistään, kunnes kapakkaliikekin\nv:n 1874 luetteloissa joutui kontingenttiverolle. Ainoastaan\nulkoravintoloista maksettiin edelleen erityistä veroa.\n\nTämän yhteydessä on mainittava _biljardimaksu_, joka esiintyi kaupungin\ntileissä ensi kerran v. 1828 (10 seteliruplaa) ja siitä pitäen oli\npysyvä.\n\nElinkeinomaksuihin voinemme lukea vielä myöskin yksityisiltä\nistutusmailta suoritettavan _moisioveron_, jota kaupunki otti v.\n1829 lakkautetun viljamaksun sijasta. V. 1835 maistraatti huomautti,\nettä kustakin moisiosta maksettiin kaupungille vuosittain ainoastaan\nsetelirupla, vaikka niistä yksityisten kesken saatiin vuosivuokraa\n15--25 velkariksiä. Maksu pysyi vähäpätöisenä, kunnes v. 1866 moisiot\njoutuivat kaupungin omiksi.\n\nTähän luokkaan kaupungin tuloja kuului myöskin _huutokauppain\nverotus_. Huutokauppain pitäminen kaupungeissa oli vanhastaan\nmaistraattien monopolina siten, että maistraatin jäsenet saivat\npalkkainsa parantamiseksi kantaa n.s. \"huutokauppaprosentin\" ja\n\"lyöntirahat\". Tampereella huutokauppatulot jo aikaisin menivät\nerityiselle huutokauppatirehtöörille, mutta virka oli tilapäinen\nja myöhemmin ottivat maistraatin pysyvät jäsenet itselleen nämä\ntulot, joista osa meni pormestarille ja osa huutokaupan johtajana\ntoimivalle kunnallisraatimiehelle. Kaupungin tileissä esiintyi\nkolmekymmenluvulla muutamia suurempia ja myöhemmin joitakuita pienempiä\nhuutokauppatuloja -- emme osaa sanoa, mistä syystä. Se välillinen\nhyöty, mikä kaupungin rahastolla oli tästä verosta, hävisi osittain\nyhdeksänkymmenluvulla, kun kaupungin täytyi ruveta kustantamaan\nerityistä huutokauppahuoneustoa. Vasta kun v. 1899 oli ilmestynyt\nasetus vapaaehtoisista huutokaupoista ja samaan aikaan Tampereen\nraastuvanoikeuden uudistus tuli päiväjärjestykseen, lunastettiin\nmaistraatin useimpain jäsenten huutokauppaprosentti siten, että\nheidän palkkansa ylennettiin ja kaupunki peri v:sta 1904 alkaen\nheidän huutokauppaprosenttiosuutensa. Suurin osa näitä prosentteja\nynnä lyöntirahat saatiin kuitenkin lunastetuksi huutokaupanjohtajana\ntoimivalta neuvosmieheltä vasta v. 1906, jonka jälkeen maistraatin\nhuutokauppamonopoli kaupungissa lopullisesti lakkasi.\n\nVanhimpia kunnallisia tulolähteitä kaupungeissa olivat\n_perunkirjoitusmaksut_, joita koottiin maistraatin palkanparannukseksi\n(perunkirjoituksista 1 % ja pesänjaosta 1/2 % kirjoitetusta\nbruttoarvosta) ja köyhäinhoidon hyväksi (perunkirjoituksista 1/8 %\nkirjoitetusta bruttoarvosta). Maistraatin itsensä ottamaa osaa ei\nTampereen kaupungin tileissä luonnollisesti näkynyt, ja niinkauan\nkuin köyhäinhoito oli seurakunnallinen asia, eivät köyhäinhoidonkaan\ntulot esiintyneet kaupunginkassan tileissä. V. 1876 mainitaan\npormestarin ja neuvoston osuuden perunkirjoitusmaksuista olleen\nkymmenenä edellisenä vuonna keskimäärin 1 509 mk vuodessa. Uuden\nkunnallisasetuksen voimaanastumisesta joutuivat köyhäinhoidolle tulevat\nperunkirjoitusmaksut kaupungin haltuun. V:n 1883 lainmuutoksella\njärjestettiin perunkirjoitusmaksut uudelle kannalle, jolloin\nmaistraatin osuus näistä tuloista siirtyi kaupungille. Myöhemmin\nsaattoivat perunkirjoitusmaksut toisinaan nousta melko korkealle (v.\n1900 esim. 30 056 mk); vuosijaksona 1901--1905 ne olivat keskimäärin 11\n498 mk vuodessa.\n\nSamaan tuloryhmään, jossa köyhäinhoidon osuudet perunkirjoituksesta\nolivat, kuuluivat historiallisesti myös _maksut huveista_,\njoita vanhastaan oli suoritettava köyhäinhoidon hyväksi.\nHuvitilaisuusveroille Tampereella laadittiin taksoja vv. 1878, 1885 ja\n1891. Vuosijaksona 1901--1905 nämä olivat tulot keskimäärin 2 443 mk.\n\nKaupungin tuottavia etuisuuksia oli v:sta 1818 alkaen myös _kruunun\nsakko-osuus_. Se tuotti vanhemmittain vain pienempiä summia, mutta\nnousi vuosijaksona 1882--1893 vuosittain keskimäärin noin 2 500 mk:aan,\nminkä mukaan tätä osuutta sen jälkeen kaupungille maksettiin. Vv:n 1880\nja 1900 tileissä esiintyvät suuret sakko-osuudet sisälsivät useiden\nvuosien maksut, jotka suoritettiin kaupungille yhtaikaa.\n\nJos perunkirjoitusprosenttia sopii katsoa kunnalliseksi\njäämistöveroksi, niin voi _koiraveroa_ pitää kunnallisena\nylellisyysverona. Tämä vero tuli Tampereella käytäntöön v. 1879,\njolloin se tuotti 630 mk. Senjälkeen tämä vero pysyi käytännössä,\nvaikkei tuottanutkaan suuria summia (vv. 1901--1905 vuosittain\nkeskimäärin 3 344 mk).\n\nTähän tuloluokkaan on kaupungin tileissä luettu vielä uudemmat\n_satamamaksut ja liikennemaksut_, joiden perusteista on ennen tehty\nselkoa. (52)\n\nKaupunkien tuloihin kuuluivat myöskin kaupunkikuntain nauttimat\n_valtionavut_. Tavallaan luontoistaloudellisia valtionapuja olivat\nne erioikeudelliset veronluontoiset tulot, joita Tampereenkin\nkaupunki nautti jo vanhemmilta ajoilta (huutokauppaverotus ja\nperunkirjoitusmaksut maistraatin palkkain parantamiseksi, kruunun\nsakko-osuus vankilan ylläpitämistä varten). Nämä valtionavut olivat\nkaupungille läänitettyjä erioikeuksia määrättyjen hallinnollisten\ntehtäväin suorittamista varten; niiden kokoamisesta oli kaupungin\nitsensä pidettävä huoli, eikä niiden suuruus ollut määrätty. Myöhemmin\nmuuttuivat valtionavut määrätyn suuruisiksi rahamaksuiksi, jotka\nvaltio suoritti kunnille. Tällainen apujärjestelmä sai valtion ja\nkuntain toiminnassa vähitellen entistä paljon suuremman merkityksen.\nOli ryhdytty suurensuuntaisiin koko kansaa koskeviin toimiin, joiden\nsuorittamiseen ainoastaan valtiolla oli tarpeellisia aineellisia\nvaroja. Mutta kun nämä toimenpiteet koskivat kansan laajoja kerroksia\nja paikallisia oloja, oli niiden yksityiskohtainen suorittaminen\njätettävä kunnallislaitoksille. Sellaisia tehtäviä olivat esim.\nkansakoulujen ylläpitäminen ja terveydenhoidon järjestäminen.\nTärkeimmän tehtävänsä täyttivät valtionavut kaupunkikunnissa kahdeksan-\nja yhdenksänkymmenluvuilla, jolloin kapitalistinen hallintotapa\nvarsinaisesti juurtui kunnallistalouteen ja jolloin kunnilta itseltään\nvielä puuttui järjestelmän edellyttämiä varoja.\n\nRahallisia valtionapuja sai Tampereen kaupunki jo v. 1843\nsunnuntaikoulujensa kannattamiseksi. Seitsenkymmenluvulla tuli\nkansakoulujen valtionapu tärkeimmäksi tämänlaatuisista tulolähteistä\nja pysyi edelleen sinä, ellemme ota lukuun polisilaitosta, jonka\nylläpitämisen valtion osalta valtio itse suoritti ilman kunnan\nvälitystä. Tampereen kaupungin uudempain valtionapujen kehitystä\nvalaisee seuraava asetelma:\n\n    Tampereen kaupungin valtionavut vv. 1894--1905\n\n                                määrä\n                      alka-     alkamis-   v. 1894  v. 1900   v. 1905\n    tarkoitus         mis       vuonna\n                      vuosi       mk         mk       mk        mk\n\n    kansakoulut       1872       2 000     24 750    2 700    94 300\n    polisilaitos      1891      30 000     44 000   74 431    88 620\n    kauppaopetus      1892      11 000      8 842   10 687    13 990\n    käsityöläiskoulut 1887   puolet opett.  2 940    4 840     5 500\n                               palkkaa\n    rokotus             --          --        400      540       698\n    lapsenpäästölait. 1893       3 000      3 000    3 000        --\n             yhteensä   --          --     83 932  156 198   203 108\n\nNopeasti kasvaneen tuloluokan tämän vuosisadan alussa muodostivat\n_maksut kaupungin yhteiskunnallisten laitosten käyttämisestä_.\nNiihin luemme sellaiset erät kuin terveydenhoitolaitoksen tulot\nsairasvuoteista, lapsenpäästölaitoksesta, tiprutuksesta, koulumaksut ja\nmuut sivistyslaitosten tulot sekä köyhäintalon tulot. Näitä maksuja ei\nyleensä vaadittu liiketarkoituksessa, vaan hyvän järjestyksen vuoksi\nja osittain niiden kulunkien vähentämiseksi, joita kaupungilla oli\nasianom. laitoksien perustamisesta ja ylläpidosta. Varattomat käyttäjät\nolivat säännöllisesti maksuista vapautetut.\n\nTämän tuloluokan kehitys näkyy tarkemmin seuraavista kaupungin tileistä\npoimituista numerotiedoista:\n\n    Tampereen kaupungin yhteiskunnallisten laitosten tulot\n                       vv. 1892--1905\n\n                            v. 1892    v. 1900    v. 1905\n    tulojen laatu             mk         mk         mk\n\n    koulumaksut                350       1 261      7 836\n    lainakirjastosakot y.m..   --           --        393\n    köyhäintalon tulot         --        7 223     14 096\n    tiprutusmaksut            417           18        620\n    sairasvuodemaksut          --        2 581     34 291\n    lapsenpäästölait. maksut   --        2 125      2 273\n                     yhteensä 767       13 208     59 509\n\nMutta Tampereen kunta ryhtyi vihdoin harjoittamaan _kunnallista\nliiketoimintaakin_, s.o. se on perustanut yksityisen yritteliäisyyden\npuuttuessa tai yksityisen yritteliäisyyden rinnalle jopa sitä\nvastaankin kunnallisia liikelaitoksia, joita hoidetaan ja käytetään\nyksinomaan kunnan eduksi.\n\nKunnallinen liiketoiminta oli viime vuosisadan lopulla maassamme\nvoimakkaassa kehitystilassa ja Tampereenkin kunnallistalouteen se\noli jo syvästi juurtunut. Vanhin Tampereen tällaisia laitoksia oli\nmylly, jonka kaupunki sai haltuunsa v. 1876. V. 1884 alkoi kaupungin\nvesijohtoliike ja v:sta 1894 lähtien kaupungin sähkölaitos (per. v.\n1888) möi valaistusta ja voimaa yksityisille. Nämä laitokset, varsinkin\nsähkölaitos, kehittyivät pian mitä tärkeimmiksi kaupungin tulolähteiksi.\n\nKaupungilla on vanhemmista ajoista saakka ollut _korkotulojakin_,\nmyöhempinä aikoina ei kuitenkaan milloinkaan niin paljon kuin\nkorkomenoja.\n\nTuloja nautti kaupunki vielä valtion _viinanvalmistusverosta_ (v:sta\n1866 alkaen), sekä erinäisistä _köyhäinhoidon tuloista_ ja lukuisain\n_erikoisrahastojen kasvusta_, jotka tulot kuitenkin olivat käytettävät\nerityisiin, määrättyihin tarkoituksiin. (53)\n\n\nb) Kunnallisverot: vanha jakso 1802-1874.\n\nKunnalliset verot ovat muodostaneet aikain kuluessa sekä ehdottomasti\nettä suhteellisesti yhä suurenevan osan Tampereen kaupungin tuloista.\n\nJos esi-isät toivoivat kaupungin rahaston suoriutuvan\nvelvollisuuksistaan erikoisilla tuloillaan ja tilapäisillä\nverotuksilla, niin siinä toivossa he perinpohjaisesti pettyivät.\nTilapäinen talous ei kaupunkia pitkällekään auttanut. Kun menot tulivat\npysyviksi, tarvittiin pysyviä tulojakin. Sitävarten pantiin kaupungissa\njo Ruotsin aikana toimeen vakinainen kunnallisverotus.\n\nTampereen ensimmäiset varsinaiset kunnallisverot olivat talonomistajain\nmaksettavat \"tonttiäyrit\" ja talottomain veronmaksajain suoritettava\n\"kaupunginvero\". Luonteeltaan nämäkin verot olivat, niinkuin kaupungin\nalkuperäiset tulot yleensäkin, pysyviä, määrätynsuuruisia \"maksuja\" tai\n\"etuisuuksia\", joita suoritettiin määrätyistä eduista, maanomistuksesta\nja elinkeino-oikeudesta ilman mainittavaa asteikkoa. Siinä kohden ne\nolennaisesti poikkeavat meidän aikamme tuloverotuksesta. Tonttiäyrit\nja kaupunginvero erosivat muista samanaikaisista kunnallisveroista\ntaasen siinä, että ne menivät, niinkuin kaupungin satunnaisetkin tulot,\nkaupungin rahastoon käytettäväksi kaupungin yleisiin menoihin eivätkä\nolleet erityisiä tarkoituksia varten taksoitettuja veroja niinkuin\nyleensä muut saman ja myöhemmänkin ajan kunnallisverot. Toiselta\npuolen kuitenkin olivat puheenalaiset verot tavallaan kunnallista\ntuloverotusta, sillä selvästi oli niiden tarkoitus kohdistua\nkaupungin koko maksukykyiseen väestöön ja jakaa kaupungin rasituksia\ntasamukaisesti heidän kannettavakseen.\n\n_Tonttiäyrejä_ (\"tomtören\") ruvettiin v. 1802 kantamaan kaupungin\nkassaan 8 killinkiä tontilta, jolla oli istutusmaa, ja 4 kill.\nistutusmaattomalta tontilta. Alkupuolella 1820-lukua maksettiin\ntonttiäyrejä 75 kopeikkaa setelirahaa sekä koko- että puolitontilta. V.\n1823 päätettiin, että siitä lähtien kukin maksaisi tonttiäyrejä niin\nsuurelta tontin osalta kuin hän omistaa. V:sta 1829 lähtien ruvettiin\nkokotonteilta kantamaan suurempaa tonttiäyriveroa kuin puolitonteilta\nja vero samalla ylennettiin 3 seteliruplaksi koko- ja 2 (v. 1832: 1\n1/2) seteliruplaksi puolitontilta. V. 1841 oli vero 70 kop. hop. koko-\nja 35 kop. puolitontilta ja v. 1843 se oli 80 kop. hop. koko- ja 40\nkop. puolitontilta, missä määrässä vero sitten pysyi aina v:een 1854\nsaakka.\n\nV:n 1853 taksoituksessa esitti hattumaakari Joh. Kuhlberg 25 toverinsa\npuolesta vaatimuksen, että edukkailla paikoilla olevia varakkaiden\ntaloja olisi verotettava eri lailla kuin köyhäin syrjäisiä taloja ja\ntalonomistajat sitävarten ryhmitettävä vähintään kolmeen luokkaan. Kun\nkuvernööri, jonka ratkaistavaksi asia valitustietä joutui, asettui\nmuutoksen vaatijain puolelle, saatiin v. 1855 tonttiäyrien maksamista\nvarten aikaan Tampereen talojen ryhmitys neljään luokkaan ja määrättiin\nniiden maksettavaksi tonttiäyrejä I luokassa Rupl. 1:60, II luok.\n1:20, III luok. --:80 ja IV luok. --:40. Tonttiäyrit rupesivat täten\nmuuttumaan kiinteistöveroksi. Kun kaupunki v. 1862 otti talojen\narvioimiseen perustuvan kiinteistöverotuksen yleisemmin käytäntöön,\nlakkautettiin tonttiäyrit, mutta niiden sijaan tuli maksuvelvollisten\nsuorittaa kaupunginrahastoon 200 ruplaa jaettuna talojen arvioimisen\nmukaan. Kuvernöörin kokouksessa v. 1864 kuitenkin palattiin vielä kerta\nalkuperäisiin tonttiäyreihin, joita siitä lähin tuli suoritettavaksi\nkaupungin rahastoon 3 markkaa koko- ja 1 mk. 50 p. puolitontilta. Vielä\nv:n 1874 taksoituksessa määrättiin tämä vero kannettavaksi, mutta uuden\nkunnallisverotuksen alkaessa se lakkasi.\n\nHyvin monivaiheinen vero oli _kaupunginvero_ (\"stadsgärd\").\nSe syntyi v. 1810, jolloin kaupunginoikeus yksissä neuvoin\nkaupunginvanhimpain kanssa päätti, \"että kaikkien kaupungissa\nolevain porvaruusoikeudenomistajain, joilla ei ollut tonttia, tuli\nkaupunginveron nimellä suorittaa kaupunginrahastoon vuosittain\n96 kopeikkaa hopeaa kultakin vero-osalta, mikä kullakin on\".\nKaupunginvero oli siis talottomain elinkeinonharjoitta jäin erityinen\nmaksu, jonka suorittamisessa otettiin huomioon myöskin maksajan\n\"varallisuusvero-osain\" määrä. Siihen tapaan otettiin kaupunginveroa\nuseita vuosikymmeniä, ainoastaan vero-osalta suoritettavan summan\nsuuruus vaihteli. Tuntuvampi veron korotus tapahtui v. 1829, jolloin\nvero-osalta maksettava kaupunginvero ylennettiin seteliruplasta 1:50\nseteliruplaan 3:--; rahareformin jälkeen oli maksu 70 kopeikkaa hopeaa\nvero-osalta.\n\nV:n 1852 taksoituskokouksessa hattumaakari K. Ehrenström 27\nveronmaksajan valtuuttamana esitti vaatimuksen, että kaupunginveroa\nolisi ruvettava ottamaan myöskin talonomistajilta eikä ainoastaan\nköyhiltä vuokralaisilta. Esitystä ei hyväksytty. Seuraavana vuonna\nhattumaakari Joh. Kuhlberg vuorostaan esitti, että tonttiveron\nuudistamisen ohella uudistettaisiin kaupunginverokin siten, että sen\nsijaan ruvettaisiin kantamaan _vuokraprosenttia_, joten maksajain\nvarallisuus tulisi varteenotetuksi paremmin kuin ennen. Tämän esityksen\nkaupungin veronmaksajat ensin hylkäsivät, mutta kuvernöörin päätöksellä\nse saatiin kuin saatiinkin voimaan v. 1855. Tämän säännöksen mukaan\ntuli kaikkien kaupungissa vuokralla asuvain veronmaksajain suorittaa\nkaupungin rahastoon 1 1/2 % (v:sta 1856 alkaen 2 %) vuokrastaan,\nmuualla asuvain porvaruusoikeutettujen 35 kopeikkaa ja kaikkien muiden\n15 kop. hop. Veron maksamisesta olivat talonomistajat edesvastuussa.\n\nVuokraprosenttien ottaminen lakkasi v. 1864, jolloin kaupungin uusi\nverotusjärjestelmä lopullisesti tuli käytäntöön.\n\nTonttivero ja kaupunginvero-vuokravero saattoivat kylläkin kipeästi\nkoskea yksityisiä köyhiä veronmaksajia, mutta kaupungin taloudessa\nei niillä milloinkaan ollut mainittavaa merkitystä. Kaupungin tilien\nmukaan nämä verot tuottivat:\n\n                                         kaupunginvero\n                tonttiäyrit             (vuokraprosentti)\n\n    vuonna      yhteensä    % rahaston   yhteensä   % rahaston\n                Rupl. hop.   tuloista    Rupl.hop.  tuloista\n\n    1820          11:--        2.8         24:50      6.6\n    1841          93:10        4.8        112:70      5.8\n    1860         169:20        2.6        233:41      3.6\n\nNe varat, joita karttui kaupungin rahastoon kaupungin tilapäisistä\ntuloista sekä tonttiäyreistä ja kaupungin verosta, riittivät menneen\nvuosisadan parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana kutakuinkin kaupungin\nvähäisiin säännöllisiin menoihin; karttuipa rahastoon vuosien kuluessa\nkirstun pohjalle hiukkasen pahan päivän varaakin. Mutta vähitellen,\nvuosisadan ensimmäisinä aikoina silloin tällöin, sitten yhä useammin,\nvihdoin jokikisenä vuonna, ilmestyi kaupungille kaikenlaisia muita\nsatunnaisia tai erityisiä kirkollisia ja maallisia menoja; kipeimpiä\nolivat kaikenlaiset rakennus- ja korjaustyöt ja palolaitoksen\nraskas ylläpito. Ei katsottu oikeaksi käyttää tällaisiin menoihin\nkaupungin rahaston varsinaisia varoja, jotka olivat määrätyt toisiin\ntarkoituksiin eivätkä pitkälle olisi riittäneetkään. Muuta keinoa\nei siis ollut kuin kussakin sattuvassa tarpeessa verottaa kaupungin\nasukkaita heidän omaisuutensa ja varallisuutensa mukaan. Niin syntyi\nkaupungissa entisen pysyvän ja suuruudeltaan määrätyn rahastoverotuksen\nrinnalle erityinen taksoitusverotus, jonka jatkona on meidän aikamme\nkunnallisverotus.\n\nVanhan taksoitusverotuksen perusaatteena oli veronalaisten verottaminen\nheidän omaisuutensa ja varallisuutensa mukaan. Sitävarten pantiin\nveronalaisille veroäyrejä, eli kuten Tampereella sanottiin _vero-osia_\n(\"sekstonteeliä\", \"kuustoistioita\"), joiden mukaan veroa sitten\nkannettiin taksoitettava erä kultakin vero-osalta.\n\nTampereella kehittyi tämä kunnallinen veropohja seuraavalla tavalla:\n\nKaikille talonomistajille laskettiin _tonttivero-osia_. Nämä vero-osat\nnäyttävät tulleen käytäntöön v. 1808, jolloin niitä pantiin yksi\nkullekin tontille. Myöhemmin (ainakin v:sta 1819 alkaen) merkittiin\nkullekin moisiolla varustetulle tontille täysi vero-osa, ja kaikille\nmoisiottomille 1/2 tonttivero-osaa, mikä järjestely sitten pysyi\nvoimassa kuusikymmenluvun verouudistukseen saakka. Tonttiäyrien\nkanssa ei tontti-vero-osilla ollut mitään asiallista yhteyttä. Näiden\nvero-osain lukumäärä pysyi tontinnumeroiden hitaasta kasvamisesta\nriippuen kauan aikaa verraten vähäisenä.\n\nV. 1861 vahvistettujen uusien taksoitusperusteiden mukaan ruvettiin\nnäitä vero-osia laskemaan talojen arvon mukaan, siten että kullekin 500\nruplalle (2 000 markalle) talon arvoa merkittiin 1/2 vero-osaa. V. 1864\nhyväksyttiin noudatettavaksi seuraava menettely: Talojen arvioimisen\ntoimittavat joka viides vuosi arviomiehet, joista talonomistajat\nvalitsevat puolet ja porvaristo puolet. Talojen arvosta lasketaan\n1/2 vero-osaa kustakin 2 000 markasta tai sen osasta. Jos uusi talo\nrakennetaan niiden viiden vuoden kuluessa, jolloin yleistä arvioimista\nei toimiteta, on entisten arviomiesten viipymättä arvioitava uusi talo\nja se taksoitusluetteloihin merkittävä. Tämän järjestelmän avulla, joka\nsellaisenaan pysyi voimassa uuden kunnallishallinnon alkuun saakka,\nlisääntyivät tonttivero-osat tuntuvasti, kuten näkyy seuraavista\nnumeroista:\n\n    vuonna   tonttivero-osia    vuonna tonttivero-osia\n\n    1825        122 1/2         1861        179 1/2\n    1836        128 1/2         1865        682\n    1841        133             1866        623\n    1851        143\n\nTonttivero-osain lisäksi otettiin taksoituksissa lukuun vielä\n_porvaruusvero-osatkin_, joilla tahdottiin verottaa maksajain\nelinkeinoa. Näitä vero-osia -- erotettavat \"porvaruusmaksusta\",\njonka kaupunkiin muuttavat elinkeinoilijat maksoivat -- mainitaan\nensi kerran v. 1819, jolloin jokaiselle porvarille, kauppiaalle ja\nkäsityöläiselle laskettiin yksi ja kullekin kirves- ja työmiehelle\n1/2 porvaruusvero-osaa. V. 1843 päätettiin lisätä 1/2 vero-osaa\nkaikkiin porvaruusvero-osiin paitsi työmiesten; ne, jotka\nharjoittivat sivuammatteja, saivat maksaa mainitun lisäveron kultakin\nsivuammatilta, mutta ammateista, joita ei kaupungissa harjoitettu, ei\nporvaruusveroosia merkitty.\n\nPuheenaolevia vero-osia oli kaupungissa:\n\n               porvaruus-               porvaruus-\n    vuonna     vero-osia     vuonna     vero-osia\n\n    1825        155 1/2      1861       322 1/2\n    1836        151          1866       232\n    1841        155          1873       216 1/2\n    1851        304 1/2\n\nV. 1861 otettiin muiden verotusuudistusten yhteydessä\nporvaruusvero-osainkin laskemisessa käytäntöön uusi kaavio, jonka\nmukaan tukkukauppiaan porvaruudesta sekä Finlaysonin ja Frenckellin\ntehtaille laskettiin kullekin 5 vero-osaa, rihkamakauppiaille ja\npienemmille tehtailijoille 2 1/2 ja käsityöläisille ja porvareille\nvanhaan tapaan 1 1/2 vero-osaa. V. 1864 muutettiin kaaviota siten, että\ntukkukauppiaille laskettiin 5, rihkamakauppiaille ja tehtailijoille 2\n1/2 ja käsityöläisille ja porvareille vain 1/2 vero-osaa. Tällä tavoin\nkäytettiin porvarioikeusvero-osia uuden kunnallisverotuksen alkuun\nsaakka.\n\nKun ainoastaan tontti- ja porvaruusvero-osain käyttäminen\ntaksoituksissa jo vanhoissakin oloissa olisi ollut kovin toispuolista,\npäätettiin jo v. 1808 ruveta veronalaisille -- \"niille, jotka jaksavat\"\n-- laskemaan myöskin n.s. _varallisuusvero-osia_ (\"verosekstonteeliä\")\ntaksoitusmiesten arvion mukaan. Ensimmäinen käsiimme joutunut\nvarallisuusvero-osain luettelo on v:lta 1811. Silloin käytetty\nvarallisuusasteikko oli kumminkin hyvin ahdas, 1/2--2 vero-osaa.\nMyöhemmin uskallettiin hellävaroen jonkun verran laajentaa asteikkoa,\njoten näiden vero-osain luku kasvoi ja ennen pitkää tuli vero-osain\npainavimmaksi ryhmäksi.\n\nVarallisuusvero-osia laskettiin varakkaammille veronmaksajille, niin\ntalollisille kuin talottomillekin. Suurin osa näitä vero-osia oli\nneljäkymmenluvulle saakka talonomistajilla, mutta viisikymmenluvulta\nlähtien siirtyi pääpaino talottomille, kuten tarkemmin näkyy\nseuraavasta jaoituksesta:\n\n                    varallisuusvero-osia\n    vuonna     talonomistajilla     talottomilla\n\n    1825             80                 16 1/2\n    1836            101                 63\n    1841            107 1/2             84\n    1851            153                174 1/2\n    1861            171 1/2            215 1/2\n\nNämä numerot osoittavat, miten tärkeäksi ryhmäksi talottomat\nkuusikymmenluvun alkaessa olivat tulleet kaupungin veronmaksajain\njoukossa. Jo neljäkymmenluvulta alkaen olivat talottomat olleet\nveronmaksajain mieslukuisimpanakin ryhmänä.\n\nTalottomain veronmaksajain -- s.o. etupäässä köyhäin käsityöläisten\n-- alotteesta saatiin v. 1861 aikaan varallisuusvero-osain uudistus,\nsiten että suuremmille liikkeenharjoittajille laskettiin vero-osia\ntyöntekijäin luvun mukaan, puuvillatehtaalle, paperitehtaalle ja\nvillakehruutehtaalle yksi vero-osa kutakin viittä työntekijää kohden\nja pienemmille tehtaille ja kaikille käsityöläisille yksi vero-osa\nkutakin kahta työntekijää kohden, jotapaitsi kauppiaille ja porvareille\npantiin vero-osia arvioidun liikkeen mukaan. V:n 1864 verojärjestelyssä\npäätettiin, ettei varallisuus(liike)vero-osia saisi laskea kenellekään\nkauppiaalle, porvarille eikä käsityöläiselle enempää kuin 100. Tällä\ntavoin oli liikevero-osia laskettava myös tehtailijoille ja n.s.\n\"kontingenttikauppiaille\" (muualla asuville kauppiaille), kuitenkin\nsillä tavoin, että heidän oli yhdeltä tällaiselta vero-osalta\nmaksettava kolmen vero-osan maksut. Tällä tavoin tulivat vanhan\nkaupunkitalouden viimeisellä vuosikymmenellä Tampereella käytäntöön\nn.s. _kontingenttivero-osat_.\n\nVanhat varallisuusvero-osat lisääntyivät näiden uudistusten johdosta\nsuuresti, saattaen muun kunnallisen verotustavan rinnallansa varjoon,\nkuten havaitsemme seuraavista numeroista:\n\n    Varallisuus(liike)vero-osat Tampereella vv. 1825--1873\n\n                kaikkia       varallisuusvero-osia\n    vuonna      vero-        yhteensä   % kaikista    korkein vero-\n                osia                    vero-osista   osain määrä\n\n    1825        384 1/2        96 1/2      25.1          7 1/2\n    1836        458 1/2       164          35.8          5 1/2\n    1841        494 1/22      191 1/2      38.7          5\n    1851        793           327 1/2      41.3          6 1/2\n    1861        912           387          42.1         18\n    1864      1 064           541 1/2      50.9         --\n    1865      3 539         1 970          55.7         --\n    1866      2 423 1/2     1 493 1/2      61.6         --\n    1868      2 033         1 138          56.0        511 1/2\n\n    1873      2 403 1/2     1 467          61.1         --\n\nTaksoituksissa laskettiin vielä vesilaitosten omistajille\n_vesilaitosvero-osiakin_, joita v. 1825 oli 10, v. 1836: 15, v. 1841:\n15, v. 1851: 18 ja v. 1861: 23. V:n 1864 verouudistuksessa hävisivät\nnämä vero-osat.\n\nVerolliselle pannuista tontti-, varallisuus-, porvaruus- ja\nvesioikeusvero-osista tai joistakin niistä, karttui hänen\nvero-osalukunsa, jonka mukaan hänen oli taksoitusveroja maksettava.\n\nVerotusoikeutta kaupungissa käyttivät menneen vuosisadan ensimmäisinä\naikoina kaupunginvanhimmat tai kaupunginvanhimmat ja kaupunginoikeus\nyhdessä. Vuosisadan kaksikymmenluvulta lähtien kuitenkin päättivät\nverotuksesta sekä verotuksen perusteista porvaristo ja talonomistajat\nmaistraatin edessä pidetyssä kokouksessa. Taksoittamisen toimittamiseen\nvalittiin erityiset taksoitusmiehet. Joku kerta kaupungin alkuaikoina\nvalittiin taksoitusmiehiksi kaksi kauppiaiden, kaksi porvarien ja kaksi\nkäsityöläisten edustajaa. Kolmekymmenluvulla ja myöhemminkin uskottiin\ntehtävä kaupunginvanhimmille, mutta vihdoin tuli tavaksi valita\ntaksoitusmiehiä pari kolme kaupungin kustakin osasta (korttelista).\n\nVero-osain mukaan maksettavia veroja ei Tampereella menneen vuosisadan\nensimmäisen neljänneksen kuluessa kaupungin vaillinaisista tileistä\npäättäen ollut useita. V. 1811 päätettiin ruveta maksamaan papinpalkkaa\nkaupunkilaisten vero-osain mukaan. V. 1824 määrättiin taksoituksella\nkaupungin asukkaiden kuustoistioiden mukaan maksettaviksi\nkaupunginsaarnaajan huoneiden korjaus, koulutalon aidan maalaus,\nruiskun korjaus sekä erään piian sairasmaksut. V. 1825 maksettiin\nmaanmittarin kulunkeja tällä talonomistajille sangen mukavalla tavalla.\n\nEnsimmäinen pysyvämpi verotehtävä, mikä suoritettiin vero-osain\nperusteella oli _palolaitoksen ylläpitäminen_. Menneen vuosisadan\nkaksikymmenluvun lopulta alkaen, jolloin palovartijatoimi kaupungissa\njärjestettiin pysyvälle kannalle, kannettiin kaupungin veroamaksavilta\nasukkailta säännöllisesti palovartijamaksua vero-osain mukaan, joita\nsiitä syystä joskus sanottiinkin \"palovahtivero-osiksi\". Sillä lailla\nverotettiin kaupunkilaisia aina v:een 1857 saakka, jolloin kuvernööri\n4 p. jouluk. talottomain veronmaksajain valituksen johdosta vahvisti\nuuden verotustavan, minkä mukaan talonomistajain tuli maksaa puolet\nja porvarien (porvarioikeuden omistajain), elinkeinonharjoittajain\nja säätyläisten toinen puoli palolaitoksen kustannuksista komitean\nlaatiman jakoperusteen mukaan. Sitävarten luokitettiin talot samalla\ntavalla kuin tonttiäyrien maksussa ja talottomat maksajat jaettiin\nkahteen pää- ja seitsemään alaluokkaan. Tämä palolaitosvero joutui\npalotoimiston tilitettäväksi ja pysyi sellaisena voimassa uuden\nkunnallishallinnon alkuun asti.\n\nPaitsi palolaitosmaksuja joutui vero-osain mukaan taksoitettavaksi\nvähitellen monenlaisia muitakin kaupungin menoja, kuten raatitalon\nkorjaukset (1829, 1849), Mältinlahden pumpun (1836), torikaivon\n(1837), ruiskuhuoneen (1838, 1839) ja laiturin (1838) rakennukset,\npedagoginapulaisen palkkaus (1838), pilaripuotien korjaus (1843),\nhautausmaan aitauksen rakennus (1844), koulutalon lunastus\n(1846--1850), sillan rakennus (1847, 1848), kaupunginlääkärin\npalkkaus (1849), katujen kivitys ja maanteiden ylläpito (atk. 1846),\nmaneesirakennus (1855--1860), pienistä asioista puhumatta. Se osa\nkaupungin tuloja, mikä taksoitusveroilla vuosittain saatiin kokoon, oli\nvaihteleva, toisinaan vähempi, toisinaan melkoisempi. Kaupungin tilien\nmukaan olivat tällaiset verot vuotuisin yhteissummin:\n\n    vuonna 1841      Rupl.   123:62 =  6.4 % rahaston tuloista\n      \"    1847       \"      747:76 = 20.1         \"\n      \"    1848       \"      531:32 = 12.3         \"\n      \"    1851       \"      514:60 =  8.4         \"\n      \"    1862       \"    1 630:30 = 16.8         \"\n\nV:n 1862 summaan ei ole otettu palolaitosveroa.\n\nJulkaisemme muutamia pienoisjäljennyksiä Hämeen Museossa säilytetyistä\nverokuiteista, jotka hyvin havainnollisesti valaisevat Tampereen vanhan\nverolaitoksen kehitystä ja kukoistusta.\n\nEnsimmäisessä, v:n 1834 \"Kaupungin yksityisten maksujen\" (Stadens\nEnskildte Utskylder) verolipussa on lueteltu sekaisin joukko mitä\nerilaisimpia veroja ja maksuja. Ylinnä näkyvät vanhimmat varsinaiset\nkunnallisverot, tonttiäyrit (Tomtören) ja kaupunginvero (Stads-gärd).\nNiitä seuraavan kapakkaveron (Krog-afgift) samoinkuin vesilaitosveron\n(Valk-afgift) ja moisioveron (Plantage-afgift) olemme lukeneet\nelinkeinoveroiksi. Sitten on verolippuun vielä merkitty kaupungin\nmaakiinteimistötuloja, nim. kalavero (Fiske-Arrende), tiilitehdasvero\n(Tegelbruks-afgift) ja laidunvero (Mulbetes-afgift). Vihdoin on näiden\nyleislaatuisten verojen joukkoon merkitty kaksi erikoisveroa, nim.\npalovartijamaksu (Brandvakts-afgift), jota suoritettiin vero-osain\nmukaan, ja köyhäinhoitomaksu (Fattigmedel), jolla tähän aikaan\nvielä oli hyvin tilapäinen luonne. Päällepäätteeksi on kuittiin\nmerkitty verolipun (Debetsedeln) lunastusmaksu. Finlaysonin tehtaan\nkaupunginmaksut suoritti, niinkuin verolipusta näkyy, herra Finlayson,\njoka omisti talon n:o 124. Sen puolesta hän maksoi Ruotsin velkarahaa\n2 riksiä ja palovahtiveroa 32 killinkiä sekä verokuitin lunastuksen 1\nkill. 6 runstykkiä, eikä muuta mitään. Verolipun on allekirjoittanut\nkaupungin rahastonhoitaja Joh. L. Lundequist.\n\nToinen verolippu on v.lta 1838 ja kirjoitettu \"Herra Tehtailija\nFinlayson ja Kumpp:ille\". Verolipun kaavake on sama kuin v.\n1834, mutta painettujen veronimien jatkona näemme koko joukon\nvero-osain mukaan suoritettavia kunnallisia veroja, lumiaurausmaksun\n(Snöplognings-afgift), ruiskuhuonemaksun (Spruthus-afgift),\nlaiturimaksun (Bolverks-afgift), kaupungin pedagogin palkan (Stads\nPedagogens lön) ja maantiemaksun (Landsvägs Afgift). Veroista\nsuoritetaan moisiomaksu ja maantiemaksu seteliruplissa, muut vanhassa\nRuotsin rahassa. Tehdasyhtiö maksaa veroja monien tonttinumeroiden ja\n13 1/2 vero-osan puolesta. Nuo monennimiset verot ja niiden erilainen\nsuuruus ovat aikaa erityisesti kuvaavia. Kuitin alla näemme tunnetun\nallekirjoituksen J. C. Grek.\n\nParin seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei kaupungin verotusoloissa\ntapahtunut mainittavia muutoksia. Saatammekin sen vuoksi harpata\nsuoraan v:een 1856, jolloin vero-olot jo olivat muuttumassa entisistä\npoikkeavaan suuntaan. Vanhan valkkiveron sijasta maksoi tehdasyhtiö nyt\n150 hopearuplan suuruista (vesi)laitosveroa (Werkafgift). Itämaisen\nsodan vuoksi maksettiin maneesimaksua (Manege Afgift) ja erittäin\nraskasta majoitusveroa (Inqvarterings d:o för 24 Sextondelar), jota\nyhtiö suoritti 24 vero-osalta (kaikkiaan oli yhtiöllä 38 1/2 vero-osaa)\nja talojensa 61 900 hopearuplaan nousevan arvon mukaan 36 kopeikkaa\ntuhannelta ruplalta, eli yhteensä 222 ruplaa 84 kopeikkaa. Pienempiä\nennen ei mainittuja veroja olivat kaupungin lääkärin palkka (Stads\nLäkarens lön), urkurin palkka (Orgelnistens lön) ja Messukylän pappilan\nrakennusmaksu (Messoby Prestgårds byggnadsafgift).\n\nV:n 1860 verolippu on vielä uudempaa mallia. Siihen on merkitty uuden\nnimisiä veroja vuokraprosentti (Hyresprocent), joka on vanhan kaupungin\nveron uudempi vastine, sveitsari- ja ravintolamaksu (Sweitsare- och\nRestauratörs-afgift), millä sievällä nimellä kulkee vanha kapakkavero,\ntorikojuvuokra (Ståndhyra), oikeastaan vanha tilapäinen markkinavero,\nja riihi- ja perunakuoppavero (Rie- och potatisgrops-afgift), sekin jo\nvanhempi maksu, vaikka nyt vasta niin yleinen, että se painatettiin\nverokaavakkeeseen. Muuten on tämä verolippu niin lähinnä edellisen\nkaltainen, ettei se kaipaa laajempia selityksiä.\n\nViimeiset kaksi näytettä ovat apteekkari Axel Tennbergin verokuitteja\nvv:lta 1866 ja 1867. Edellisen painetussa tekstissä on uutta ainoastaan\nlaidunmaksu (Muhlbetes-afgift) ja katuvalaistusmaksu (Gatlysnings\nd:o). Mutta kuittiin kirjoituksella lisätyistä nimikkeistä näemme\njärjestelmän koko kukkeudessaan: siinä on maksuja olutmyymälöistä\n(Ölförsäljningar), sanomalehtimaksu (Tidningsafgift) -- kaiketi\nkaupungin \"Tampereen Sanomille\" myöntämää kannatusapua --, torin\npuhtaanapidosta (Torgrenhållning), kaupungin mittauksesta (Stadens\nmätning), sillankorjaukseen (Broreparation), Messukylän pappilasta\n(Messuby prestgård), Laukontorin tasoitukseen (Laucko torg planering)\nja koulurahastoon (Skol Cassan). Kuitin allekirjoitus S; Kbg on Simon\nKuhlbergin.\n\nToinen ja viimeinen näyte esittää meille jo yksinkertaistetun ja\nyhdistetyn verotus-rahastonhoitojärjestelmän, sen joka oli voimassa\nvanhan kaupunginhallinnon viimeisinä aikoina. Yhtenä eränä ovat maksut\nyleisiä rakennuksia varten (Afgift för allm. byggnader) ja samoin\nmuut maksut (Öfrige utgifter). Päämaksunsa apteekkari-tehtailija\nsuoritti niinkuin ennenkin puutarhamoisiostaan (Trädgård., Fripl.)\nja olutmyymälöistään. Kuitin on allekirjoittanut P. Molin ja maksun\nkuitannut Ernst Wigren.\n\nTampereen veronmaksajain ja heidän vero-osainsa suhteita vanhempina\naikoina kuvaa seuraava pikku asetelma:\n\n    Veronmaksajat ja vero-osat Tampereella vv. 1816--1861\n\n                                     vero-osia\n              veron-                 kutakin\n    vuonna    maksajia    yhteensä   jaa kohden\n\n    1816         --         182 1/2      --\n    1820        273          --          --\n    1825        204         384 1/2     1.9\n    1836        253         458 1/2     1.8\n    1841        250         494 1/2     2.0\n    1851        315         793         2.5\n    1861        442         912         2.1\n\nSe asema, johon Tampereen talottomat veronmaksajat vähitellen olivat\njoutuneet, ilmenee parhaiten, jos jaamme veronmaksajat kolmeen\npääryhmään -- talonomistajiin, talottomiin ja tehtaisiin -- ja\nkatsomme, kuinka suuri osa kaikista vero-osista tuli kunkin pääryhmän\nosaksi. Saamme silloin seuraavan tuloksen:\n\n    Kunnallisverojen (taksoitettujen) maksajain ryhmitys\n                Tampereella vv. 1825--1861\n\n             vero-osia   talonomist.  talottomain   paperi- ja puuvil-\n    vuonna   yhteensä    vero-osat    vero-osat     lat. vero-osat\n\n    1825      384 1/2      291           81             12 1/2\n    1836      458 1/2      314 1/2      123             21\n    1841      494 1/2      301 1/2      161             32\n    1851      793          411          338 1/2         43 1/2\n    1861      912          391 1/2      400            120 1/2\n\nKehityksen tietä oli siis kuusikymmenluvun alussa jouduttu siihen, että\ntalottomat maksajat kantoivat suurimman osan kaupungin varsinaista\nverotaakkaa, jotavastoin talonomistajain oli onnistunut lopulta\nsuorastaan alentaakin vero-osainsa lukua ja kaupungin suurtehtaiden\npysyä jokseenkin vapaina kunnallisista rasituksista, jos emme ota\nhuomioon niiden suorittamia erityisiä vesilaitosmaksuja. Vero-osilla\nsuoritettavain menojen kasvaessa ei tällainen asiantila voinut\nolla herättämättä tyytymättömyyttä talottomain maksajain piirissä,\njohon parhaasta päästä kuului käsityöläisiä. Varmaan myöskin\nviisikymmenluvulla aikaansaadut tonttiäyrien, kaupunginveron ja\npalolaitosveron uudistukset sekä sotaväen majoitus, jonka kaupunki\noli ottanut suorittaakseen, johtivat huomiota taksoitusveroissakin\nvallitseviin epäkohtiin.\n\nV. 1860 läkkiseppä J. G. Törnroos tavanmukaisella joukkovaltakirjalla\nvarustettuna esitti taksoitusmiehille kirjoituksen, jossa valitettiin\ntonttivero-osain epätasaisuutta, kaikkia taloja kun verotettiin\nsamalla tavalla rikkaiden eduksi, ja vaadittiin, että tästä lähin\nkaikki sataa ruplaa suuremmat menoerät jaettaisiin siten, että toisen\npuolen suorittaisivat kaikki talonomistajat talojensa arvon mukaan\nja töiden puolen porvaristo vero-osainsa mukaan. Asiaa ei sillä\nkerralla päätetty, vaan otettiin se uudelleen esille syksyllä 1860\npidetyssä yleisessä maistraatinkokouksessa, jonne nyt hattumaakari\nEhrenström oli päämiehenä saapunut valvomaan talottomain etua 24\nkäsityöläisen ja yhden kauppiaan antamalla valtakirjalla. Kokous\npäättikin, että kaikista sataa hopearuplaa suuremmista kaupungin\nrakennus- ja korjausmenoista puolet oli talonomistajain suoritettava\ntalojensa arvon mukaan ja toisen puolen vero-osain-omistajat liikkeensä\nsuuruuden mukaan. Talonomistajain erityinen komitea toimitti sitten\ntalojen arvioimisen ja kullekin 500 ruplalle talon arvoa merkittiin 1/2\nvero-osaa. Talottomain erityinen komitea laati liikkeenharjoittajain\nverotuskaavion, siten että suurempain liikkeenharjoittajain\nporvaruusvero-osat melkoisesti ylennettiin ja lisävero-osia\n(liikevero-osia) laskettiin liikkeiden työntekijäin luvun mukaisesti.\n\nV:n 1861 uudistus teki täydellisen käänteen kaupungin\nkunnallisverotuksessa, jossa nyt ensi kerran veroja tasattiin\nvarallisuuden ja tulojen mukaan, vaikkapa muodot vielä olivatkin\nkömpelöt.\n\nFinlaysonin tehtaan tekemän valituksen johdosta tuli verotus\nkumminkin uudelleen harkittavaksi 28 p. syysk. 1864 pidetyssä\nmaistraatinkokouksessa, jossa v.t. kuvernööri johti puhetta. Eri\nehdotuksia pohdittuaan hyväksyi porvaristo vihdoin pääpiirteissään\nv:n 1861 päätöksen, tehden siihen kuitenkin muutamia muutoksia.\nNiinpä nyt kokonaan poistettiin vuokraprosentit sekä vesilaitosmaksut\nja vesilaitosvero-osat ja kumottiin päätös, että kaupungin verot\nolisivat puoleksi talonomistajain ja puoleksi porvariston kannettavat.\nKaikki kaupungin verot päätettiin suorittaa kunkin yhteenlaskettujen\ntontti-(talo-), porvaruus- ja varallisuus(liike)vero-osain mukaan.\nNäiden vero-osain laskemisessa oli noudatettava v. 1861 vahvistettuja\nperusteita, siten muutettuina, ettei liikevero-osia saanut\nkenellekään laskea enempää kuin 100 ja että tehtaiden sekä n.s.\nkontingenttikauppiaiden liikevero-osat suorittivat kolminkertaiset\nmaksut (\"kontingenttivero-osat\").\n\nTämän verotusjärjestelmän mukaan kannettiin sitten Tampereen\nkaupunginverot uuden kunnallishallinnon alkamiseen asti. Kuten\nnäkyy, ilmeni v:n 1864 päätöksessä samoja verotusperiaatteita, jotka\nvuosikymmentä myöhemmin tulivat uudessa kaupunkien kunnallisasetuksessa\ntunnustetuiksi.\n\nJos vertaamme toisiinsa Tampereen kunnallisia verotusoloja v. 1825,\njolloin taksoitusjärjestelmä oli ensimmäisessä muodossaan valmis, ja\nverotusoloja v. 1874, vanhan kaupunkihallinnon viimeisenä vuonna,\nniin huomaamme suuren kehitysjakson monessa kohdin erottavan näitä\nmerkkivuosia. Verotusteknikka on tosin pysynyt pääpiirteiltään\nsamana: tontti-, porvaruus- ja varallisuusvero-osat ovat edelleen\nolemassa talo-, porvaruus- ja liike- (ynnä kontingentti-)vero-osina.\nMutta näiden verotuskeinojen asteikot ovat suuresti kasvaneet.\nKun korkein luku tonttivero-osia, mikä v. 1825 saatettiin laskea\nyhdelle talolle, oli yksi, oli se jo v. 1864 rajoittamaton; korkein\nPorvaruusvero-osaluku oli samassa ajassa noussut yhdestä viiteen ja\nkorkein varallisuusvero-osaluku 7 1/2:sta 511 1/2:een (v. 1868).\nKaikkien vero-osain luku ehti kasvaa 384 1/2:sta (v 1825) 3 539:ään (v.\n1865).\n\nKaksi voimaa oli saanut aikaan tämän muutoksen: kaupungin kasvava tarve\nja kaupungin asukkaiden kasvava varallisuus. (54)\n\n\nc) Kunnallisverot: uusi jakso 1875--1905.\n\nV:n 1873 kunnallisasetuksen johdosta tuli kaupunkien\nkunnallisverotuskin uudelleen järjestetyksi. Niinkuin kaupungin\nasukkaiden ryhmittely erioikeuksien mukaan nyt lakkasi ja oikeuksia ja\nvelvollisuuksia tasattiin kaikille samain periaatteiden mukaan, niin\nverotuksessakin tapahtui vastaava muutos. Vanhat luokka- ja esineverot\nlakkasivat ja niiden sijaan tuli kaikille veronalaisille yksi ainoa ja\nsamanlaatuinen vero. Sen johtavana periaatteena oli, että veroja oli\nmaksettava rahassa arvattavain _tulojen_ mukaan ja että veronalaisia\nolivat kaikki, joilla oli määrättyä alinta rajaa suuremmat tulot.\n\nVanhaan tapaan toimitettiin verollepano edelleenkin siten, että\nveronmaksajille laskettiin _veroäyrejä_. Entisiä verotusoloja\nmuistutti myöskin verotettavain tulojen ryhmitys kolmeen pääluokkaan,\nnimittäin (1) taloista ja tonteista (sekä maasta), (2) elinkeinoista\nja liikkeestä ja (3) palkkaedusta, eläkkeistä tai muista sentapaisista\nlähteistä johtuviin tuloihin. Uuden kunnallisveroasetuksen\nmullistavaisuus ei ollutkaan niin paljon uusissa muodoissa kuin\nsen uudessa hengessä, joka entisten erioikeuksiin, taloluokkiin,\ntehtaiden ja verstaiden työntekijäin lukuun ja minkä mihinkin\nsellaisiin perusteisiin rakentuvan verotuksen sijaan otti rahan\nsinänsä ainoaksi varallisuuden ja tulojen mitaksi panematta huomiota\ntulojen saantitapaan tai pienten ja suurten tulojen erilaiseen\nmaksukykyisyyteen.\n\nSiirtyminen vanhasta verotuksesta uuteen tapahtui Tampereella\nluontevasti, vaikkei aivan ilman kolahduksia. Vaikeuksia tuotti\nainoastaan se kunnallislain määräys, että vero oli maksettava kuluvan\nvuoden tuloista. Pulma ratkaistiin Tampereella niinkuin Helsingissäkin\nsiten, että v. 1875, jolloin kunnallisverot ensi kertaa kannettiin\nuuden järjestelmän mukaan, otaksuttiin tulot yhtä suuriksi kuin\nedellisenä vuonna ja suoritettiin vero oikeastaan v:n 1874 tuloista.\nTästä verotuksesta teki toiminimi Frenckell ja Poika omasta kohdastaan\nvalituksen sillä perusteella, että toiminimi jo oli maksanut veronsa\nv:lta 1874 ja että kunnallislaki astui voimaan vasta v:n 1875 alusta\nilman taaksepäin ulettuvaa vaikutusta. Syksyllä 1876 annetulla\nsenaatin tuomiolla kumottiinkin v:n 1875 verotus. Viimemainitun\nvuoden toimitettu veronkanto oli siis katsottava laittomaksi ja\nveronmaksajat oikeutetuiksi saamaan takaisin maksamansa osan siitä 60\n000 markan summasta, joksi v:n 1875 veronkanto oli määrätty. Rästien\nkantaminen oli jo aikaisemmin keskeytetty. Mutta kun useimmat maksajat\nolivat vapaaehtoisesti suorittaneet valitetun veron, niin päätti\nkaupunginvaltuusto, että niiltä veronmaksajilta, jotka olivat tehneet\nvalituksen v:n 1874 verotuksesta tai eivät vielä olleet sitä maksaneet,\noli kannettava maksamatta jäänyttä määrää vastaava vero erityisenä\nlisämaksuna v:n 1875 kunnallismaksuihin. Sillä tempulla jupakka näkyy\nselvinneenkin ja veroja saatettiin Tampereella jatkuvasti kantaa\nedellisen vuoden tulojen mukaan lasketun veroäyriluvun perusteella.\n\nUuden kunnallisverotuksen ominaisuudet pääsivät vasta myöhemmin\nnäkyviin täydessä määrässään. Mutta jo heti alussakin tuli uuden\nverotuksen vaikutus tuntuvaksi veroäyrien luvun lisääntymisenä sekä\npian myöskin kaupungin verotulojen kasvamisena. Vero-osien luku nousi\nv. 1873 kaikkiaan 2403 1/2:een eli laskettuna n.s. \"puoli-vero-osina\",\njoita oli ruvettu tärkeissä kunnallisissa maksuissa käyttämään, 4\n807:ään. V. 1874 vastaavat luvut olivat 2 668 ja 5 336. Seuraavana\nvuonna, jolloin veroja ensi kerran kannettiin uuden kunnallislain\nmukaan, oli veroäyrien luku 9 877 ja sitä seuraavana vuonna (1876) 9\n513. Huomattava on, että veroäyrin perusteena näinä vuosina oli 400\nmarkan tulomäärä.\n\nKuinka sitten veroäyrien luku sekä taksoitetun veron kokonaissumma ja\nraskaus laskettuna prosentteina verotetuista tuloista vaihtelivat,\nnäkyy seuraavista numeroista:\n\n      Kunnallisverotus Tampereella vv. 1875--1905:\n           veroäyrit m verojen jakautuminen\n\n             maksa-              veroäyriä  taksoite-   maksu    maksu\n    maksu-   vain     veroäyrin  kutakin    tun veron    100     kutakin\n    vuosi    äyrien   peruste    asukasta   kokonais-   markalta asuk.\n             luku        mk      kohden       summa     tuloja   kohden\n                                            1000 mk       mk      mk\n\n    1875      9 877     400        1.2         60         1:56    7:11\n    1880     12 832     400        0.9        122         2:37    8:94\n    1885     28 530     200        1.8        128         2:25    7:98\n    1890     42 717     200        2.1        235         2:75   11:67\n    1895     56 091     200        2.2        360         3:13   14:20\n    1900    106 871     200        2.9        663         3:10   18:23\n    1905     90 860     200        2.2        800         4:40   19:36\n\nVeroäyrit, joiden mukaan kunnallisverot kunakin vuonna maksettiin,\nlaskettiin edellisen vuoden tulojen mukaan. Emme ole kuitenkaan\nerottaneet tulovuosia ja maksuvuosia, vaan katsoneet maksuvuoden\nveroäyrien osoittavan saman vuoden tuloja, koska toisenlainen menettely\ntekisi kaikki tileihin perustuvat vertailut mahdottomiksi.\n\nNämä numerot valaisevat kaupungin kunnallisverotuksen kehittymistä\nja jakautumista ainoastaan suurimmassa yleisyydessä. Kun veron\nkokonaissumma on kasvanut suhteellisesti nopeammin (13-kertaiseksi)\nkuin väkiluku (5-kertaiseksi) ja verotettu varallisuus (5-kertaiseksi),\non seurauksena luonnollisesti ollut suhteellisesti ankarampi\nverotus sekä kutakin 100 markan tuloa kohden (282 % eli ei täysin\n3-kertaiseksi) että kutakin asukasta kohden (239 % eli ei täysin 2\n1/2-kertaiseksi). Veron raskautta arvostellessa on vielä otettava\nhuomioon se veron jakaantuminen, mikä saattaa ilmetä veroäyrien\nluvussa. Siinä kohden huomaamme, että veroäyrin peruste oli\npienentynyt puoleen, mutta veroäyrien lukumäärä kutakin asukasta\nkohden kasvanut juuri vastaavalla määrällä eli toisen verran, joten\nsiis niin sanoaksemme verojen tasaisuus väkilukuun nähden oli pysynyt\nmuuttumatta. Näin ollen osoittaa veron kasvaminen kutakin 100 markan\ntuloa kohden verokuorman todellista kasvamista. Sen mukaan oli\nveronmaksajan verokuorma Tampereella puheena olevana aikana kasvanut\nlähes kolminkertaiseksi.\n\nSellaista tasaisuutta ja yhdenmukaisuutta veronmaksajain kesken ei\ntässä matoisessa maailmassa ole todellisuudessa ollut. Tarkemmin\nseuratessa Tampereen uudempaa kunnallisverotusta havaitsemme sangen\nsuuren erilaisuuden vallitsevan veronmaksajain tulosuhteissa\nja veronmaksuissa. Aug. Hjeltin ja O. A. Bromsin julkaiseman\nerikoistutkimuksen mukaan oli Tampereella kaikkiaan verotettuja tuloja:\n\n              veroäyrin    tuloja       % tuloista\n    vuonna    peruste      kaikkiaan    maan kaikissa\n                 mk          mk         kaupungeissa\n\n    1880       400          5 132 800        --\n    1890       200          9 926 200        9.1\n    1895       200         12 182 800        9.8\n    1900       200         24 172 200       12.4\n\nMuista kaupungeista oli kolmena viimemainittuna ajankohtana ainoastaan\nHelsingissä suuremmat veronalaiset tulot (vastaav. 33.5, 34.4 ja 57.3\nmilj. mk) kuin Tampereella. Veronalaisten tulojen suuruus Tampereella\noli kuitenkin joksikin osaksi riippunut veroäyrin perusteesta, joka\nmainittuina vuosina oli täällä puolta pienempi kuin Helsingissä,\nTurussa ja Viipurissa (400 mk) ja joka niinmuodoin oli saattanut\nTampereella suuremman määrän pieniä tuloja verotettavaksi. Jos\nmuissakin kaupungeissa olisi käytetty 200 mk:n veroäyrin perustetta,\nolisi Turku todennäköisesti päässyt likipitäin samansuuruiseen\ntulomäärään kuin Tampere.\n\nHuomattava oli myöskin Tampereen verotettujen tulojen ryhmittyminen\nlaatunsa mukaan. Siitä on seuraavia laskelmia:\n\n            Verotettujen tulojen laatu Tampereella vv. 1880--1900\n\n          tulot taloista ja   tulot elinkeinosta   tulot palkkaeduista,\n             tonteista          ja liikkeestä        eläkkeistä y.m.\n\n    vuosi   yht.      %       yht.       %       yht.      %\n            milj.  kaikista   milj.   kaikista   milj.   kaikista\n             mk    tuloista    mk     tuloista    mk     tuloista\n\n    1880    0.7     1.35      3.1       59.7     1.4      26.7\n    1890    1.1     1.15      5.6       56.2     3.2      32.3\n    1895    1.6     1.28      6.3       51.4     4.3      35.8\n    1900    3.4     1.42     11.3       46.7     9.5      39.1\n\nSuurin osa veronalaisista tuloista Tampereella perustui siis\nelinkeinoon ja liikkeeseen s.o. teollisuuteen. Helsingissä ja Turussa\nsitävastoin olivat palkkaeduista, eläkkeistä y.m.s. johtuvat tulot\ntärkeimpänä veronalaisena ryhmänä. Näiden suurkaupunkiemme erilainen\nluonne tuli näissäkin luvuissa selvästi näkyviin. Harvat Suomen\nkaupungit olivat Helsinkiin ja Turkuun verrattavia hallinto- ja\nsivistyskeskustoja; useimmissa kaupungeissa näet olivat, niinkuin\nTampereellakin, \"elinkeinot ja liike\" tärkeimpänä tulolähteenä.\n\nVeronmaksajista ja heidän ryhmittymisestään ammattien ja tulojen\nsuuruuden mukaan on tarkempia tietoja julaistu ainoastaan v:lta 1900,\nmutta ne sitä mielenkiintoisempia. Niistä päättäen oli Tampere oikea\nveronmaksajain kaupunki. Maan kaikkien kaupunkien veronmaksajista\nolivat Tampereen veronmaksajat v. 1900 koko 19.68 % (edell. vuonna\n21.12 %). Helsingin veronmaksajat olivat samaan aikaan 18.74 %\n(18.53 %) ja Turun ainoastaan 8.19 % (8.03 %) kaikkien kaupunkien\nverollisista. Siitä jos mistään näemme, mitä alhaisen veroäyriperusteen\nkäyttäminen on merkinnyt.\n\nTampereen veronmaksajain ammatillisesta ryhmityksestä v. 1900 on\nseuraavat tiedot:\n\n        Tampereen veronmaksajain ammattiryhmät\n               ja niiden tulot v. 1900\n\n                            veronmaksajia         verotettuja tuloja\n        ryhmät           yhteensä    % kaikista   yhteensä  % kaikista\n                         maksajista   milj. mk              verot. tul.\n\n    julkisissa viroissa\n       palvelevat             626         5.50         1.4       6.12\n    kiinteistönomistajat,\n      ammatinharjoittajat\n      ja työntekijät       10 210        89.69        10.2      44.87\n    muita henkilöitä          290         2.54         1.8       8.13\n    yhtiöitä                  258         2.27         9.3      40.88\n                  yhteensä 11 384       100.00        22.7     100.00\n\nTässä taulukossa vaatii toisena mainittu ryhmä vielä pienen eri\ntarkastelun.\n\n    Tampereen suurimman veronmaksajaryhmän jakautuminen v. 1900\n\n                          verotetut henkilöt         verotetut tulot\n    alaryhmät           yhteensä   % kaikista     yhteensä   % kaikista\n                                   maksajista     milj. Smk. verot. tul.\n\n    kiinteistönomistajia   530        4.66           1.93       8.46\n    kauppiaita             398        3.50           1.64       7.19\n    tehtaanomistajia        22        0.19           0.58       2.57\n    käsityöläisiä          148        1.30           0.38       1.65\n    merenkulkijoita         25        0.22           0.04       0.19\n    työntekijöitä        8 529       74.92           4.66      20.46\n    muita                  558        4.90           0.99       4.35\n               yhteensä 10 210       89.69          10. 22      44.87\n\nTampereen veronmaksajain tärkeimmässä ryhmässä olivat näiden numerojen\nmukaan työntekijät valtavana enemmistönä, niin lukumääräänsä kuin\nveronalaisten tulojensa suuruuttakin silmälläpitäen. Siinä kohden jätti\nTampere kaikki muut suurkaupunkimme kauas taaksensa.\n\nKohtuudellapa saattoivat työntekijät ja vähäväkiset Tampereella\nvaatiakin kunnallista sananvaltaa, kun heidän riveihinsä kuului niin\ntavattoman suuri osa kaupungin veronmaksajia ja kun kunnan talouskin\nniin melkoiseksi osaksi pidettiin yllä heidän laihain kukkarojensa\navulla.\n\nMutta kunnallisverojen tilasto kertoo myöskin suurista varallisuuden\nvastakohdista Tampereella. Veronmaksajain ammattiryhmitystä\nesittävästä taulusta näimme, että \"yhtiöihin\" v. 1900 lukeutui 258\nveronmaksajaa, jotka olivat ainoastaan 2.27 % veronmaksajain koko\nluvusta, mutta edustivat kokonaista 40.88 % verotetuista tuloista,\njotavastoin 8 529-henkinen työväen joukko, mihin kuului 75 % kaupungin\nveronmaksajista, edusti ainoastaan 20.46 % verotetuista tuloista.\n\"118 veronmaksajaa eli 1.32 % tulonnauttijain koko luvusta omisti\nyhteensä enemmän kuin puolet tuloista kaupungissa, ja yksin niillä\n9 verotetulla, jotka oli taksoitettu vähintäin 200 000 markkaan\nnousevasta tulosta, oli enemmän kuin neljäsosa tuloista.\" Tällaisia\noloja ei liene vallinnut missään muussa Suomen kaupungissa. Huolimatta\nvarallisuuden kasvamisesta Tampereella niinkuin muuallakin, jäi\ntosiasiaksi, että tulojen jaossa tässä kaupungissa olivat vastakkain\nköyhälistö ja kapitali, joiden välille ei mahtunut paljon muuta.\n\nEdellä on jo kerrottu, että uuden kunnallishallinnon alkaessa ruvettiin\nTampereella valtuuston toimesta ottamaan erityistä henkilöllistä\nveroa (\"henkiveroa\") niiltä kaupunkilaisilta, joilla ei ollut yhtään\nveroäyriä. Tätä henkiveroa perittiin v:n 1879 loppuun saakka 3\nmarkkaa mieheltä ja 1 mk. 50 p. naiselta. Vero otettiin \"kaikilta\nkaupungissa asuvilta henkilöiltä, jotka itse elättävät itsensä ja\novat täyttäneet 17 vuotta\". Vuodelta 1879 maksoivat tätä veroa\nkaikki 15 vuotta vanhemmat henkilöt. Kun v:n 1879 köyhäinhoitolaki\nsitten laillisti tämäntapaisen henkilöllisen verotuksen nimenomaan\nköyhäinhoidon kustannusten suorittamiseksi, määräsi Tampereen\nvaltuusto \"vaivaismaksun\" 2 markaksi mieheltä ja 1 markaksi naiselta\nkannettavaksi kaikilta 16 vuotta vanhemmilta henkilöiltä, mutta jo\nseuraavana vuonna alennettiin vero markkaan mieheltä ja 50 penniin\nnaiselta, missä määrissä vero sitten pysyi.\n\nNäin tarkastettuamme Tampereen kaupungin kaikkia tärkeimpiä\ntulolähteitä halki vuosisadan esitämme seur. sivuilla yleiskatsauksen\nkaupungin tuloihin ja menoihin vuosisatana 1820--1920. Taulut\novat laaditut toisiaan vastaavalla tavalla. Aikajaksoa 1878--1920\nkoskevat tiedot on sellaisinaan otettu Tampereen rahatoimikamarin\nviisikymmenvuotisjulkaisusta. Aikakautta 1820--1874 koskevat tiedot\non otettu kaupungin tileistä ja koetettu ryhmittää myöhempiä tietoja\nvastaavalla tavalla. Rahamäärät ovat merkityt kunkin ajan käyvissä\nmarkoissa; ennen Suomen markan aikaa käytetyt rahalajit on laskettu\nvanhoiksi markoiksi. [Taulukko jätetty pois teknisistä syistä.]\n\nTuloja koskevaan taulukkoon merkityt vanhempain ja uudempain aikain\nnumerot eivät ole kaikissa kohdin toisiinsa verrattavia, koska\nvanhempina aikoina kaupungille oli tuloja myöskin luonnossa eikä yksin\nrahassa, ja koska silloin jotkut kaupungin tulot menivät erityisille\nlaitoksille (köyhäinhoitohallitukselle, palotoimistolle y.m.s.) eivätkä\nkaupungin rahastoon niinkuin uuden kunnallishallinnon aikana. Mutta\nsittenkin osoittavat numeromme puhuvalla tavalla kaupungin tulotalouden\nsuurta kasvamista ja muuttumista vuosisadan kuluessa. V:sta 1820\nvuoteen 1920 ovat kaupungin rahatulot kasvaneet monituhatkertaisesti!\nV:sta 1874 lähtien ne ovat kasvaneet monikymmenkertaisesti, väkiluvun\nsamana aikajaksona kasvaessa vain muutamankertaisesti.\n\nTulotalouden luonteen muuttumisen näemme parhaiten tarkastamalla\ntärkeimpien tuloryhmien osuutta kokonaistuloista eri ajankohtina.\nSupistaen tämän katsauksen aikajaksoon 1820--1905 saamme seuraavat\ntulokset:\n\n    Tampereen kaupungin tärkeimmät tuloryhmät suhdelukuina (%)\n                 kokonaistuloista vv. 1820--1905\n\n    tuloryhmät          v. 1820   1850   1860   1874   1900   1905\n\n    maa- ja vuokratulot   65.0    36.6   46.7   32.7   11.1   12.3\n    tuottavat etuisuudet  24.8    17.6   24.0   13.4    8.9    5.3\n    valtionavut             --      --     --     --   12.2    6.5\n    käyttömaksut ja kun-\n       nallinen liiketoimi  --      --     --     --    6.8   25.5\n    kunnallisverotus       9.6    33.1   19.1   48.1   50.5   45.4\n    muut tulot             0.6    12.7   10.2   15.8   10.5    5.0\n                         100.0   100.0  100.0  100.0  100.0  100.0\n\n    erityiset tulot       90.4    66.9   80 9   51.9   49.5   54.5\n    kunnallisverotus       9.6    33.1   19.1   48.1   50.5   45.5\n                         100.0   100.0  100.0  100.0  100.0  100.0\n\nTällä numerojen näyttämöllä esiintyvät selvästi Tampereen kaupungin\ntulotalouden kolme päävaihekautta: (1) maa- ja vuokratulojen, (2)\nkunnallisverojen ja (3) alkavan kunnallisen liiketoiminnan aikakaudet.\n\nMaa- ja vuokratulot, niin suuriin summiin kuin ne myöhemmin ovat\nkohonneetkin, näyttävät auttamattomasti menettäneen merkityksensä\nuudessa Tampereen kaupunkikunnassa. Myöskin tuottavat etuisuudet\nosoittavat huomattavaa vähentymistä mikä epäilemättä johtuu siitä,\nettei Tampere ole merikaupunki eikä nauti sellaisen suuria liike-etuja.\nSuurenmoinen sitävastoin on ollut kaupungin yhteiskunnallisten\nlaitosten ja kunnallisen liiketoiminnan tuottamain tulojen kasvaminen.\nNiiden mullistava vaikutus näkyy parhaiten siinä, että tämä tulolähde\nriitti korvaamaan vanhat vähentyneet tulolähteet ja sen lisäksi vielä\nmerkittävästi huojentamaan kaupungin kannettavia kunnallisveroja. (55)\n\n\nd) Kaupungin menot.\n\nKaupungin menoja ei tässä yhteydessä tarvitse laajemmin esittää,\nkoska niistä osittain on jo edellä kerrottu (ks. lukua \"Kunnallista\nhallintoa\"), osittain tulee myöhemmin tarkemmin kerrottavaksi.\n\nSuurissa piirteissään näkyy kaupungin menotalouden kehittyminen\naiemmasta taulukosta. Sen nojalla voimme Tampereen kaupungin menojen\nkasvamista vuosisadan kuluessa sanoa huimaavaksi. Tärkeämpi kysymys\nkuin menojen kasvaminen sinänsä on kysymys menojen käyttämisestä eli\nmenojen jaon kehittymisestä. Siitä antaa seuraava aikakautta 1820--1905\nkoskeva suhdelukuinen katsaus yleiskäsityksen:\n\n        Tampereen kaupungin tärkeimmät menoryhmät suhdeluvuin (%)\n                   kaikista menoista vv. 1820--1905\n\n        menoryhmät          v. 1820  1850  1860  1874  1900  1905\n\n    korkoja ja kuoletuksia      --     --    --    --   9.9  17.2\n    hallinto                  66.1   41.3  39.5  27.4  12.2  17.4\n    köyhäinhoito                --    0.6    --    --    3.5  6.0\n    terveydenhoito             3.3    6.1  10.2   2.8   2.0   5.7\n    opetuslaitos                --    8.6   6.0   6.4  10.4  18.5\n    katuvalaistus               --    0.3   0.4   4.1   0.8   6.4\n    vesijohto                   --    --    --     --   1.5   2.4\n    sähkölaitos                 --    --    --     --   0.8   6.9\n    yleiset työt               4.6   18.7  25.1  50.6  50.1  13.5\n    sekalaisia menoja         26.0   24.4  18.8   8.7   8.8   6.0\n                yhteensä     100.0  100.0 100.0 100.0 100.0 100.0\n\nYksityiskohtaisemmin tarkastaessamme eri menoryhmiä huomaamme\nmenosummia esittävästä taulukosta, että kaupungin _hallintomenot_\novat puheenaolevan pitkän kehityskauden kuluessa suuresti kasvaneet.\nToiselta puolen näemme menojen suhdelukuja esittävästä taulukostamme,\nettä nämä menot ovat suhteellisesti säännöllisesti alentuneet, mikä\ntietenkin merkitsee yhteiskunnan virkavaltaisen holhoomisen vähenemistä\nja itsetietoisen kansalaishallinnon sekä rakentavan, tuotannollisen\nyhteiskuntatoiminnan voittoa.\n\nTällaista yhteiskuntatoimintaa osoittavat terveydenhoidon ja\nopetuslaitoksen, vesijohdon ja sähkölaitoksen, osittain myöskin\nköyhäinhoidon ja katuvalaistuksen sekä ehdottomasti että suhteellisesti\nkasvavat menoerät. Huomattava on opetustoimen ja sähkölaitoksen nopea\nkasvaminen.\n\nErityisesti huomattavan tyhmän kaupungin menoja aiheuttavat myöskin\nkaupungin _yleiset työt_. Ne ovat jo vanhemmista ajoista saakka olleet\nsangen pysyviä menoeriä kaupungin tileissä. Kaupungin julkisten\nrakennusten, raatihuoneen ja koulutalon, ylläpitäminen tuotti jo\nisoisille melkein jokavuotisia kulunkeja; sitten sai kaupunki\nmurehtiakseen kansakoulutalot, myllyt, vihdoin uuden kaupungintalon,\nkauppahallitalon ja lukuisat pienemmät rakennukset ja laitokset.\nKulkulaitoksista alkoi kaupungille tulla tuntuvampia kustannuksia viime\nvuosisadan puolivälistä lähtien, jolloin katujen kiveäminen alkoi.\nKuusikymmenluvulla tuli ylläpidettäväksi Esplanadi ja joukko uusia\nkatuja. Katujen ja teiden lumiauraus ja talviteiden viitoittaminen\noli pysyvä vaiva jo kaupungin alusta alkaen. Maanteiden ylläpitäminen\nmaksoi kaupungille vv. 1861--1865 keskimäärin 618 ja vv. 1866--1870\nkeskimäärin 1 310 mk. lisäksi tuli kuusikymmenluvulta, osittain jo\nneljäkymmenluvulta, alkaen laiturien ylläpitäminen sekä ylä- että\nalavedellä. Kaikki nämä ylläpitokustannukset kutistuivat kuitenkin\npieniksi kaupungin uutistöiden rinnalla, jotka alkoivat vilkastua\njo kolmekymmenluvulla (vankila, ruiskuhuone, torikaivo), sitten\nmerkittävästi kasvoivat kuusikymmenluvun katu- ja toritöiden ynnä\n1870- ja 1880-lukujen talorakennusten vuoksi sekä vihdoin saavuttivat\nhuippunsa vuosisadan lopussa aljetuissa suurissa uutisrakennuksissa\n(sähkölaitoksen uudistaminen, Satakunnan silta, Laukontorin laiturit,\nkauppahallirakennus, pakkahuone, viemärilaitoksen laajennus y.m.)\nV:n 1900 suuret uutistyömenot ovat Tampereen historiassa aivan\npoikkeukselliset. Kaupungin vuosisatain käänteessä hankkimat uudet\nkiinteistöt merkitsevät huomattavaa käännettä kaupungin koko\ntaloudessakin.\n\nKaupungin kasvavilla töillä on ollut suuri merkitys elinkeinollisessa\nja sosialipolitisessa suhteessa, kaupunki kun niiden kautta on joutunut\nsuureksi rakennusteollisuuden harjoittajaksi ja työnantajaksi. Alkuaan\nkaupunki teetti työnsä päivätöillä ja pikku-urakoilla. Sittemmin tuli\ntavaksi yleisten töiden tarjoaminen huutokaupoin vähimmän vaativalle.\nV. 1836 annettiin sillä tavoin kaupungin raja-aidan ylläpitäminen\n10 vuodeksi yksityiselle urakoitsijalle, v. 1846 järjestettiin\nsamalla tavalla maantieosain ylläpitäminen ja v. 1847 lumiauraus.\nHuutokauppajärjestelmä, kokonais- tai osaurakoineen, oli sitten\nvuosisadan loppuun saakka melkeinpä yksinvallitsevana kaupungin\ntöissä. Hätäaputöiden laajeneminen 1890-luvulla, huutokauppatyön\nusein nähty heikkous ja kasvavat vaatimukset töiden laatuun ja\nperinpohjaisuuteen nähden aiheuttivat vihdoin täydellisen muutoksen\nkaupungin työjärjestelmässä. V. 1899 päätettiin teettää puhdistustyöt\nkaupungin palkkaamalla väellä, koska yleisesti oli moitittu, että\nurakkajärjestelmän vallitessa kaupungin katuosat ja yleiset paikat\nolivat hyvin huonossa kunnossa. Täten alkuunpantu muutos ulettui\nvähitellen yhä laajemmalle, mikä kävikin hyvin päinsä, kun kaupunki\notti palvelukseensa ammattitaitoisia insinöörejä ja työnjohtajia.\nMyöskin n.s. joukkourakat (työmiesurakat), jotka yhdeksänkymmenluvun\nloppupuolella olivat suuressa suosiossa, joutuivat yhä enemmän\nkäytännöstä pois. (56)\n\n\ne) Kaupungin rahaliike.\n\nKaupungin rahatalouden keskuksena on kaupungin alusta saakka ollut\nkaupungin rahasto, joka on ottanut vastaan kaupungin vuotuiset tulot\nja maksanut kaupungin vuotuiset menot Mutta nuo vuotuiset tulot ja\nmenot eivät osoita kaupungin koko kunnallistaloutta ja todellista\nvarallisuuden tilaa. Sitä arvostellessa on otettava huomioon myöskin\nkaupungin omaisuus ja kaupungin velat ja yleensä varain hoito kaupungin\nrahastossa.\n\nErityisenä lajina kaupungin hallussa olevaa omaisuutta olivat\npuheenaolevalla aikakaudella kaupungin muista varoista erillään\nhoidetut _erinäisrahastot_. Ne olivat laadultaan ja tarkoitukseltaan\nerilaisia.\n\nPari näistä rahastoista oli kaupungin perustamaa ja vapaasti\nkäytettävää rakennus- ja kuoletusrahastoa, joita oikeastaan\noli katsottava kaupungin kassan vararahastoiksi. Ne olivat\n\"Rakennusrahasto\" ja \"Kyttälän järjestämisrahasto\".\n\nRakennusrahaston pohja oli olemassa jo ennen uuden kunnallishallinnon\nalkua. Vanhan hallinnon viimeisinä vuosina pantiin näet kaupungin\nmyymäin tonttien hinta erityiseen rahastoon. Uuden kunnallistalouden\nalkaessa kuitenkin yhdistettiin tämä rahasto kaupungin yleiseen\nrahastoon. Mutta jo helmikuussa 1875 päätti valtuusto perustaa uuden\nrakennusrahaston \"suurempien yhtaikaa tapahtuvien takseerausten\nvälttämiseksi, vuotuisten maksujen tasoittamiseksi, ja että saataisiin\nvaroja sekä suurempia vastatehtäviä rakennustöitä että korkoja varten\nja ehkä otettavain lainojen kuoletukseksi\". Tähän rahastoon pantiin\nm.m. kaupungin myymäin tonttien hinnat, koulutalon myyntihinta (67\n000 mk), Amurinmaan vuokratonttien tuottamat maksut ja liikennetulot.\nRahaston varoilla rakennettiin kahdeksankymmenluvulla silta, pakkahuone\nja koulurakennuksia. Myöhemmin sen varoja käytettiin monenmoisiin\npienempiin yleisiin töihin. Mainittavan suureksi ei rahasto milloinkaan\npäässyt kasvamaan.\n\nKyttälän lainan korot ja kosken itäpuolen hoitokustannukset\nsuoritettiin aluksi samalla tavoin kuin kaupungin yleiset menot. Mutta\nkun uutta kaupunginosaa ruvettiin järjestämään uutta asutusta varten,\nperustettiin v. 1891 erityinen \"Kyttälän järjestämisrahasto\", josta\nsuoritettiin Kyttälän lainan korot ja kuoletukset sekä kaupunginosan\njärjestämiskulut ja johon pantiin Kyttälän tonttien myynnistä karttuvat\nvarat. Ei viipynyt kauan, ennenkuin tämän rahaston varat kasvoivat\nvaltion antamaa lainaa paljonkin suuremmiksi.\n\nToisena ryhmänä kaupungin erinäisrahastoja olivat säästökassain\nluontoiset rahastot, joiden tarkoituksena on ollut koota ja käyttää\nvaroja määrättyjen tehtäväin tai laitosten aikaansaamiseksi. Vanhin\ntällaisista rahastoista oli Johan Casper Grekin v. 1866 tekemä 10\n000 markan suuruinen lahjoitus, jonka varoilla oli \"niinpian kuin\nsuinkin\" perustettava lahjoittajan nimeä pitävä \"teknillinen opisto\ntai realikoulu\". Myöhempiä olivat G. E. Ahlgrenin lahjoitusrahasto\n(köyhäintalon rakentamista ja tarpeita varten), Muorikodin rahastot\n(vanhain naisten kodin perustamista varten), joita ovat perustaneet\nC. J. Hildén ja Victoria Engström, Teatteritalon rahasto, Kirjaston\nja lukusalin rahasto, Tampereen historian rahasto, Pakkotyöhuoneen\nrahasto, P. Molinin ukkokodin rahasto sekä Teurastushovin ja\nPuhdistuslaitoksen rahastot, joiden kaikkien tarkoitus ilmenee niiden\nnimistä.\n\nKolmantena ryhmänä olivat säädösrahastojen tapaiset vähentymättömät\ntai kasvavat rahastot, joiden korkovaroja käytettiin määrättyjen\nlaitosten ylläpitämiseen tai muihin pysyviin tarpeisiin. Näistä\nrahastoista oli vanhin Tampereen Vaivaishuonekassa, jonka pohjarahana\noli neuvosmies Yrjö Haggrenin v. 1837 vaivaistaloksi lahjoittaman\ntalon hinta. Samantapainen oli \"Grönlundin eläkevarasto\" (Köyhäin\nleskien ja turvattomain lasten rahasto), neuvosmiehen lesken Johanna\nGrönlundin perustama v. 1877. Anniskeluvarain kultakaivoksen\naukeneminen seitsenkymmenluvun lopulla kehoitti kaupunkia perustamaan\njos jonkinlaisia hyväntekeväisyysrahastoja. Niin syntyivät Soittokunnan\nrahasto (alkuaan perustettu v. 1877, uudelleen perustettu 1885),\nKansakoululasten vaatetusrahasto ja Kansakoulujen palkintorahasto,\nVapautettujen vankien rahasto työn hankkimista varten vapautetuille\nvangeille, Pahantapaisten lasten kasvatusrahasto, Suomalaisen\nlyseon rahasto sekä Realikoulun stipendirahasto. F. v. Frenckellin\nkoulurahasto oli syntynyt siitä 10 000 markan lahjoituksesta,\nminkä Frenckellin yhtiö kaupungin satavuotisjuhlan muistoksi\nv. 1879 teki mainitun toiminimen pientenlastenkoulun hyväksi.\nAinoa kahdeksankymmenluvulla perustettu säädösrahasto oli Anton\nVuorisen lahjoittama rahasto, jonka korkoja käytettiin köyhäintalon\nkirjaston hyväksi. Yhdeksänkymmenluvulla syntyi useita pienempiä\nrahastoja kansakoulun hyväksi sekä Karl Lindbergin rahasto, jonka\nvaroja oli käytettävä köyhäin kunnan jäsenten jouluavuksi. V.\n1894 lahjoitti Tampereen anniskeluyhtiö kertyneen vararahastonsa\n\"Tampereen kaunistusrahastoksi\", jonka kasvuja oli käytettävä\nkaupungin esplanadien ja puistojen kaunistamiseksi. Myös Pyynikin\njärjestämisrahasto perustettiin anniskeluyhtiön voittovaroista.\n\"Kansakoulujen käyttörahasto\" syntyi yhdistämällä yhteen kymmenen\npienempää rahastoa.\n\nYhdeksänkymmenluvulle ominaisia rahastoja olivat useat silloin\nperustetut työväenluokan parasta tarkoittavat rahastot. V. 1889\nperustettu Tampereen työväen rakennusrahasto, joka sai sääntönsä v.\n1896, koetti kuoletuslainain myöntämisellä edistää ajanmukaisten\ntyöväenasuntojen perustamista Tampereen kaupungissa. Tampereen\ntapaturmavakuutusrahastosta taasen suoritettiin kunnan töissä olevien\ntapaturman kärsineiden työmiesten ja vakinaisen palokunnan miehistön\nsairas- ja hoitokustannukset. Työväenopiston rahaston varoja käytettiin\ntyöväenopiston kustannusten suorittamiseksi.\n\nErinäisrahastot ovat päästäneet kaupungin monesta ikävästä\nvelvollisuudesta ja useasti lainanneet varojansa kaupungin\nkäytettäväksi, milloin kaupungilla on ollut rahanpuute. Toisenlainen\nvaikutus kaupungin talouteen on ollut kaupungin muualta ottamilla\nvarsinaisilla _lainoilla_.\n\nAluksi oli Tampereen kaupungin rahasto lainain antaja eikä ottaja.\nTuskin oli kaupungin rahasto vähänkään varttunut, kun se jo alkoi\nharjoittaa lainausliikettä sijoittaen rahojansa yksityisille\nlainanottajille. Se oli siihen aikaan ainoa keino hoitaa suurempia\nrahastoja, koska yleisiä rahalaitoksia ei ollut käytettävissä. Velan\nottamista kaupunki karttoi kuin tautia.\n\nEnsimmäinen tileissä esiintyvä kaupungin velka oli v. 1845 koulutalon\nlunastamista varten ritaritalon kassasta saatu 5 000 seteliruplan\nsuuruinen laina. Velka kyllä lienee piankin maksettu takaisin kaupungin\nrahaston varoilla, mutta kaupungin rahasto peri summan veronalaisilta\nottamalla heiltä useamman vuoden aikana erityistä koulutalomaksua.\nSitten kaupungin rahasto taasen entiseen tapaansa jatkoi\nlainanantoliikettään, kunnes hätäajat kuusikymmenluvulla saattoivat\nkassankin pulaan. V:n 1866 tilinpäätöksessä näkyi vielä annettuja\nlainoja 5 400 markkaa, mutta kassasäästö oli huvennut olemattomiin\nja niiden sijalla oli rästejä lähes 13 000 markkaa, joista varmaan\nmelkoinen osa jäi saamatta. Kaupunki joutui muutaman tuhannen markan\nvelkaan, mistä se kuitenkin pian pääsi. V:n 1869 tilit osoittivat taas\nsäästöä 27 723 mk, v:n 1872 tilit 34 479 mk ja v:n 1874 tilit 57 412 mk.\n\nUuden kunnallishallinnon alkaessa v. 1875 yhdistettiin\nköyhäinhoitorahaston varat (5 946 mk) ja kansakoulun rakennusrahasto\n(25 429 mk) tuloina kaupungin rahastoon. Mutta kun kaupungin menotkin\nsinä vuonna olivat suuret, oli kaupungin rahaston säästö vuoden lopulla\nainoastaan 48 771 mk ja v:n 1876 lopulla 31 514 mk. V. 1880 oli säästö\njälleen 61 883 ja v. 1881 87 950 (82 027) mk.\n\nNämä tileissä ilmenevät säästöt eivät kuitenkaan enään niinkuin ennen\nilmaisseet kaupungin rahaston todellista säästöä. Kaupunki oli näet\nKyttälän oston kautta pysyvästi joutunut velkain kaltevalle pinnalle,\njosta se sen jälkeen ei ole noussut.\n\nKyttälän kuoletuslainan sai kaupunki valtiolta Kyttälän lunastushinnan\nmaksamista varten. Velkakirja tehtiin 23 p. jouluk. 1876 ja rahat\nnostettiin 4 p. tammik. 1877. Lainan alkuperäinen määrä oli 850 000 mk\nja siitä maksettava korko 4 % sekä vuotuismaksu 38 250 mk, joten koko\nvelka oli kuoleutuva 56 vuoden kuluessa.\n\nKun Kyttälän ostamisen yhteydessä Erkkilän Alasen talo tuli kaupungille\npakkolunastettavaksi, myönnettiin kaupungille 6 p. huhtik. 1877 valtion\nkuoletuslainarahastosta tätä pakkoluovutusta varten 50 000 mk:n\nsuuruinen 15 vuoden kuluessa takaisin maksettava laina. Tämäkin laina\nsaatiin 4 %:lla ja Smk:n 3 333:33 vuotuismaksulla.\n\nNäin karttunutta, aikalaisten mielestä hirvittävän suurta\nvelkakuormaansa kaupunki hoiti jokseenkin vähin vaivoin. Kyttälän\nalueen arvo kasvoi vuosi vuodelta ja kaupungin tilit osoittivat\nvielä kahdeksankymmenluvun alussa huomattavia säästöjä. Mutta kun\nsitten tilapäiset lainat rupesivat karttumaan ja kahdeksankymmenluvun\nloppupuolella kaupungintalon rakennuttaminen oli edessä, oli kaupungin\nturvauduttava uuteen lainaan. Kesäk. 6 p. 1887 sai Tampereen kaupunki\nhallituksen luvan ottaa 600 000 markan suuruisen obligatiolainan.\nObligatiot päivättiin 1 p. marrask. 1887 ja laskettiin niitä Suomen\nYhdyspankin ja Pohjoismaiden Osakepankin välityksellä liikkeelle 500\nja 1 000 markan arvoisia. Lainan kuoletus alkoi v. 1893 3 000 mk:lla,\njosta se vähitellen nousi 28 000 mk:aan. Tätä lainaa ei kaupunki itse\nkäyttänyt kokonaan, vaan annettiin siitä Tampereen seurakunnalle 200\n000 mk:n suuruinen 4 1/2 %:n kuoletuslaina.\n\nSähkölaitoksen rakennustöitä varten pyysi ja sai kaupunki v. 1891\nvaltiolta 60 000 mk:n suuruisen 3 %:lla kulkevan lyhytaikaisen\nkuoletuslainan. Sähkölaitos tuli kuitenkin maksamaan monta vertaa\nenemmän kuin alkuaan oli suunniteltu. Puuttuvat varat saatiin\ntilapäisillä lainoilla sieltä täältä. Kun kaupunki samoihin aikoihin\noli kaupunginhotellin rakentamista varten lainannut anniskeluvaroista\n160 000 mk ja muita tarpeitansa varten ottanut 200 000 mk:n suuruisen\ntilapäislainan, oli kaupunki jo v. 1892 saanut hartioilleen tavattoman\nmäärän -- 616 131 mk -- ikäviä tilapäislainoja, mitkä eivät todistaneet\nvarsin hyvää kaupungin raha-asiain hoidosta.\n\nVapautuaksensa siitä tilasta ja kun uusia suuria uutistöitä ja menoja\nyhä ilmeni, päätti kaupunki ottaa kerrassaan suuremman lainan.\nHeinäk. 17 p. 1895 saadulla luvalla otettiin 1 p. syysk. 1895\nKansallisosakepankin, Yhdyspankin ja Pohjoismaiden pankin välityksellä\n1 500 000 suuruinen obligatiolaina v. 1901 alkavalla, asteittain\nnousevalla ja 1955 päättyvällä obligatioiden arvonnalla. Laina\nkäytettiin pääasiallisesti tilapäislainain maksamiseen ja eräisiin\nuutistöihin.\n\nPitkää huokausaikaa ei tämäkään suuri laina kaupungille tuottanut.\nNe rakennustyöt, joita varten v:n 1895 laina osaksi oli otettu,\ntulivat paljon kalliimmiksi kuin oli suunniteltu (Satakunnan silta,\nvesijohto). Lisäksi tuli kaupungin suoritettavaksi vuosikymmenen\nlopulla useita suuria uutistöitä -- sähkölaitoksen uusi laajennus,\nHämeenkadun levitys tonttilunastuksineen, kauppahallirakennus, uusi\npakkahuone --, joiden kustannuksilla ei näyttänyt loppua olevankaan.\nVuonna 1900 paisuivat kaupungin menot enemmän kuin kaksi kertaa\nsuuremmiksi kuin edellisen vuoden menot. Täytyi taasen ruveta katsomaan\nkaupungille uusia kuoletuslainoja. Päävarat hankittiin uudella 3\nmiljonan markan obligatiolainalla, joka laskettiin liikkeelle 1 p.\nlokak. 1903 allekirjoitettuina obligatioina. Laina otettiin tilapäisten\nvelkain maksamista, teurastushovin rakentamista, puhdistuslaitoksia,\nkansakoulurakennuksia ja koskitöitä varten.\n\nKaupungin velkakuorman kasvamista vastasi kaupungin _omaisuuden_\nkasvaminen. Kaupungin lainat eivät olleet mitään nälkäisen lainoja,\nkulutusvelkoja, vaan ne käytettiin yleensä taloudellisesti hyödyttäviin\ntarkoituksiin, osaksi suorastaan tuotannollisten laitosten\nrakentamiseen (sähkölaitos, vesijohto, kauppahalli), osaksi katujen,\npuistojen ja siltain perustamiseen, jotka ovat lisänneet kaupungin maa-\nja muunlaisten omistusten arvoa, osaksi vihdoin kaupungin järjestystä\nja puhtautta sekä asukkaiden terveyttä ja sivistystä edistäväin\nlaitosten aikaansaamiseen, joista on ollut välillistä etua kaupungin\ntaloudellekin.\n\nKaupungin omaisuuden arvon kasvamista kuvaa yleispiirteittäin seuraava\nasetelma:\n\n    Tampereen kaupungin omaisuuden arvo vv. 1874--1904\n                     (1 000 markoin)\n\n                maakiinteimistöt\n    vuonna   vuokratut    muut maa-      raken-   irtai-   yhteensä\n                maat     kiinteimistöt   nukset   mistot\n\n    1874         86           147          224        --       456\n    1881        634           432          256        19     1 341\n    1892        931         1 403        1 356       123     3 814\n    1901      1 389         1 251        4 502       428     7 580\n    1904      1 024         5 641        3 847       341    10 853\n\nNämä numerot eivät ole täysin yhdenmukaiset. V:n 1874\nmaakiinteimistöjen summat olemme saaneet laskemalla vuokramaiden tulot\nja muut maakiinteimistötulot pääomiksi 5 %:n; mukaan, jota menettelyä\nmyöhemmissä kaupungin tileissä on noudatettu. Rakennusten arvo v:lta\n1874 on saatu mainitulla tavalla pääomittamalla pilaripuotien arvo\n(121 440 mk), mihin on lisätty raatihuoneen myöhempi arvo (1 680 mk),\nkoulutalon arvo (myyntihinta 67 000 mk) ja vankilan ja kansakoulun\nrakennuskustannukset v:n 1874 loppuun saakka. Maakiinteimistöjen\narvo v. 1881 on laskettu samalla tavalla kuin v. 1874. Muut tiedot\nmainituilta sekä seuraavilta vuosilta on otettu kaupungin julaistuista\ntileistä. Enin eroavaisuutta on ollut \"muiden maakiinteimistöjen\"\narvon laskemisessa. Vv. 1874 ja 1881 on siihen luettu viljelysmaat,\nheinätykset ja kalavesi, v., 1892 sen lisäksi myytyjen, vaan ei\nvielä lunastettujen Kyttälän tonttien arvo (1 011 215 mk), ynnä\nsiltain, vesijohtojen ja viemärien arvo, v:n 1901 arviossa ei ole\notettu huomioon metsiä eikä vuokraamattomia tontteja, vaan kyllä\nviemärit, sillat ja satamarakennukset. V:sta 1902 lähtien on kaupungin\nkiinteimistöjen arvoon luettu m.m. myymättömäin tonttien ja metsäin\narvo.\n\nJos verrataan toisiinsa kaupungin velkain ja omaisuuden kasvamista\naikakautena 1881--1905, niin huomataan, että kaupungin velkakuorman\nkasvaessa seitsemänkertaiseksi on kaupungin omaisuuden arvo kasvanut\nkymmenkertaiseksi, mikä osoittaa kaupungin talouden yleistä edistymistä.\n\nSananen vielä kaupungin _tilienhoidosta_, jonka tuloksia edellä olemme\nniin paljon hyväksemme käyttäneet.\n\nKaupungin rahastoa ja tilejä hoiti vanhempina aikoina kaupungin kasööri\nkaupunginvanhimpain ja pormestarin (maistraatin) valvonnan alaisena.\nVallanjako ei näytä aina olleen täysin selvä. Menneen vuosisadan\nensi vuosikymmeninä määräilivät laskuja maksettaviksi milloin\nkaupunginvanhimmat, milloin pormestari. Myöhemmin oli järjestys ainakin\najoittain sellainen, että kaupunginvanhimmat hyväksyivät laskuja ja\npormestari määräsi ne maksettaviksi. Uuden kunnallishallinnon aljettua\ntuli valtuusto kaupungin rahalaitoksen ylimmäksi määrääjäksi ja\nvalvojaksi.\n\nRahastonhoitajan laatimat kaupungin vuositilit sisälsivät kaupungin\nensiaikoina ainoastaan yksinkertaisen kassatilin todisteineen. Tili oli\naivan lyhyt ja esitti ainoastaan pääsummat; yksityiskohtaiset menot ja\ntulot näkyivät tileihin liitetyistä todisteista.\n\nViime vuosisadan ensi vuosikymmeninä olivat rahaolot maassamme sangen\nsekavat. Käypänä rahana oli enimmäkseen Ruotsin raha. Vv. 1808 ja 1809\ntehtiin Tampereen kaupungin tilit Ruotsin rahana, v. 1810 hopearuplina,\nvv. 1811--1812 ja 1814 Ruotsin rahana, vv. 1815--1822, 1825 ja 1828\nhopearuplina, vv. 1829--1840 osittain Ruotsin, osittain Venäjän rahana.\nVv.lta 1813, 1823, 1824, 1826 ja 1827 emme ole tilejä tavanneet. Erään\nmuistoonpanon mukaan oli prokurattorinapulainen Stichaeus kaupungissa\nkäydessään (1815) määrännyt, että kaupungin tilit oli pidettävä\nhopearuplina. Kuten näkyy, luovuttiin siitä tavasta kuitenkin v.\n1829, jonka jälkeen kurssien alainen Ruotsin ja Venäjän raha tulivat\nkäytäntöön. Lisäksi vielä Ruotsin ja Venäjän rahan keskinäisetkin\narvosuhteet muuttelivat ja tuottivat tilienpidossa paljon hankaluutta;\ntoisinaan tileissä luettiin ruplaan 32, toisinaan 36 tai 38 1/2\nkillinkiä j.n.e.\n\nEpävakaisista rahasuhteista teki lopun v:n 1840 raharealisatio, joka\nmääräsi hopearuplan (-- 4 markkaa) maan ainoaksi rahayksiköksi. Vv.\n1841--1862 laskettiin Tampereen kaupungin tilit hopearuplina. Sen\njälkeen noudattavat tilit oman maamme rahalaskua.\n\nPääasiallisesti vanhain kassatilien tapaiset olivat nekin kaupungin\ntilit, joita vielä 1870-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa\njulaistiin yleisöä varten.\n\nMutta kaupungin varsinaiset tilikirjat tulivat jo kuusikymmenluvulla\nmonimutkaisemmiksi. P. Molinin tultua kaupungin rahastonhoitajaksi\n1867 järjestettiin tilit niin, että kaikille eri taloushaaroille\navattiin eri tilejä ja näiden lukemattomain tilien tasauksista sitten\nvalmistettiin kaupungin tilien loppulasku. Siilien malliin sitten\npidettiin kaupungin tilejä pian kolmekymmentä vuotta mahdollisesti\nammattimiesten tyytyväisyydeksi, mutta vähäksi iloksi sille, joka\ntahtoisi näistä tileistä ilman ylen suurta työtä saada selvän\nkäsityksen kunnallistalouden eri haarain kehittymisestä.\n\nMainittava lienee, että vuotuisia tulo- ja menoarvioitakin ruvettiin\nkäyttämään kaupungin rahataloudessa jo v. 1867.\n\nKaupungin tilinpidon siirtyminen uuteen kunnalliseen aikakauteen v.\n1875 tapahtui yksinkertaisesti siten, että uusi kunnallisrahasto peri\nvanhan rahaston säästöt, palotoimiston varat sekä köyhäinhoitorahaston\nja kansakoulun rakentamiseksi kootut varat, jotka kaikki merkittiin\nv:n 1875 tuloiksi. Kun vanhan tavan mukaan sitten taasen perustettiin\nuusia erikoisia rahastoja (Rakennusrahasto), kun kaupunki rupesi\nsaamaan suuria velkoja ja kun lisäksi uusi kunnallinen verotus nosti\nrästien määrää, rupesi kaupungin tileihin ilmestymään kaikenlaisia\n\"siirtoja\", \"velkoja\" ja \"varauksia\", joiden todellista merkitystä\nei suuren yleisön ollut helppo tuntea. Uivat rahatoimikamarin\nammattimiehetkään aina voineet pitää kirjojansa aivan selvinä, koskapa\njo v. 1880 valtuustossa moitittiin sitä, ettei kaupungin tileissä\noltu huomioonotettu kaikkia velkaeriä. Senvuoksi valtuusto v. 1882\nlaati rahatoimikamarille tilinpito-ohjeet, jotka varmaan olisivat\npitäneet tilitalouden moitteettomana, jos ohjeita olisi tarkemmin voitu\nnoudattaa.\n\nOhjeita rahatoimikamari nähtävästi jonkin verran noudatti.\nTyytymättömyyttä kaupungin rahainhoitoa vastaan ei kamari kuitenkaan\nonnistunut poistaa. Se yleisö, joka ei asioita ymmärtänyt, kauhistui\nkaupungin velkoja ja suuria menoja; toiselta puolen tottui\nrahatoimikamari, asiaintuntevasta arvostelusta vapaana, menettelemään\noman päänsä mukaan sellaisissakin asioissa, joissa neuvoa olisi\nollut kysyttävä. V:n 1892 aikoina puhkesi yleisön tyytymättömyys\nilmi sanomalehdissä ja valtuustokin lausui rahatoimikamarille\nmoitteita siitä, että se monissa kohdin oli poikennut vahvistetuista\nmenoarvioista. Pahan parantamiseksi päätti valtuusto v. 1892 asettaa\nkeskuudessaan pysyvän raha-asiain valiokunnan. Rahatoimikamarin\nvuosikertomukset päätettiin samasta vuodesta alkaen julaista\npainettuina.\n\nSittenkään ei kaupungin tilien hoito pysynyt ajan tasalla. Vuotuiset\ntulo- ja menoarviot olivat kovin puutteelliset, tulojen ja menojen\nryhmitys oli vaikeakäyttöinen ja epäselvä, vahvistettuja tulo- ja\nmenoarvioita ei noudatettu. V. 1898 asetti valtuusto erityisen\nkomitean laatimaan esitystä tilinpidon uudestaanjärjestämiseksi.\nRahatoimikonttoriin otettiin erityinen virkailija kirjanpitoa\nhoitamaan ja kirjanpito järjestettiin samalle kannalle, jota\nHelsingissä käytettiin. V:ksi 1900 laadittiin Tampereella ensi\nkerran yksityiskohtainen tulo- ja menoarvio. Samasta vuodesta\nalkaen -- täydellisemmin kuitenkin vasta v:sta 1905 -- tulivat\ntilitkin yksityiskohtaisemmiksi ja entistä selvemmin ryhmitetyiksi.\nKaupungin koko taloudesta ja tilinpidosta oli saatavissa laajoja\npainettuja esityksiä, jotka nekin puolestaan koettivat tyydyttää ajan\nkansanvaltaisen kunnallishengen vaatimuksia. (57)\n\n\n\n\n10. KASVAVA KAUPUNKI.\n\n\na) Kyttälä: Aikaisemmat lunastusyritykset. Kaupunginlaajennuskysymys\nvv. 1856/1858. Korkeiden herrain mielipiteitä. Kuvernööri Rehbinderin\nohjelma. -- Kyttälän kasvaminen. Kyttälän elämää ja oloja 1860- ja\n1870-luvuilla. -- Kyttälän kysymys ja lääninrajain järjestely 1868.\n-- Lunastuskysymyksen viimeinen vaihe. -- Lunastus 1876. Kyttälän\njärjestely. Kyttäläisten tyytymättömyys. Kyttälän kunnallistaloutta.\nKyttälän asemakaava 1886. Kyttälän hävitys 1892.\n\nb) Jatkuvia järjestelyjä: Kaupungin alueen kasvaminen. Tampereen\nasemakaavan kehitys. Amurinmaan asutus. V:n 1886 asemakaava.\nAsemakarttakomitean esitykset 1895. V:n 1897 asemakaava. Uusia suuntia.\n-- Tontit ja tonttinumerot.\n\nc) Rakennus- ja talonomistusoloja: V:n 1898 rakennusjärjestys.\nYleisiä rakennusoloja. Rakennusolot kosken länsi- ja itäpuolella.\nRakennusten ja asuinhuoneiden laatu. -- Rakennusten arvon nousu. --\nTalonomistusoloja.\n\nd) Asuntokysymys: Yleiset asunto-olot Tampereella. Asuntotilastoa.\nAsutuksen tiheys. Entisiä ja nykyisiä asunto-oloja. Vuokralaisluokka.\nVuokrakasarmit. Vuokraolot ennen ja nyt.\n\ne) Työväenasunto-olot: Työväen asunnot vanhempina ja uudempina\naikoina. -- Juhannuskylässä 1894. -- V:n 1909 tutkimuksen\ntulokset. -- Parannussuunnitelmia. Tonttien luovutukset. Tampereen\ntyöväenrakennusrahasto. Asuntoyhtiöitä. -- Esikaupunkikysymys.\n\n\na) Kyttälä.\n\nSyyt, miksi kaupunki alkuaan perustettiin länsipuolelle koskea eikä\nkosken molemmille rannoille, olivat monenlaiset. Vaikuttavin näyttää\nolleen kosken rantain omistajan, presidentti Boijen, halu pitää\nkosken itärannalla olevat myllyt, vaikka syyksi kelpasi sellainenkin,\nettä kaupunki länsirannalle rakennettuna olisi turvattu idästä päin\nhyökkäävää vihollista vastaan. Ennen kaupungin lopullista perustamista\ntuli lisäksi Turun ja Hämeen läänien välinen raja johdetuksi Näsi\njärvestä Pyhäjärveen halki Tammerkosken.\n\nKosken itärannan vesivoima, kalastukset, saha, mylly, viljelykset ja\nmuut ihanuudet herättivät länsirannan pikkuporvareissa jo varhain halun\nsaada kosken toinenkin ranta kaupungin haltuun. Kun L. G. Befrénin\nleski oli v. 1833 huutokaupoin myynyt Hatanpään kartanon laamanni\nNiilo Johan Idmanille, lienee kaupunkilaisten jälkeenpäin tehnyt\nmieli lunastaa koko kartano tai ainakin sen koskea lähellä oleva alue\nkaupungin omaksi. Lunastuksen kalleuden ja puuttuvan yksimielisyyden\nvuoksi jäi aie kuitenkin toteuttamatta.\n\nToisenluontoiseksi kehittyi lunastuskysymys, kun itämaisen\nsodan jälkeen alkanut teollinen yritteliäisyys valitsi yhdeksi\npesinpaikakseen Tammerkosken ja sen käyttämättömän vesivoiman. Vv.\n1856 ja 1857 perustettiin Tammerkosken itäiselle rannalle verkatehdas,\npellavatehdas ja konepaja. Nämä suurenmoisesti alkaneet tehtaat eivät\nluonnollisesti päässeet osallisiksi niistä melkoisista eduista, joita\nTampereen v. 1856 uudelleen vahvistetut erioikeudet soivat kaupungin\ntehdaslaitoksille. Toiselta puolen taas jäi kaupunki osattomaksi niistä\neduista, mitä tehdaspaikkain ja vesivoiman omistaminen tällaisissa\noloissa olisi kaupungille saattanut tarjota. Sitäpaitsi alkoi asumus-\nja liiketilan ahtaus kaupungissa käydä tuntuvaksi, koska kaupungin\ntäytyi toispuolisesti laajentua keskustasta yhä ulommaksi länteenpäin.\nKaikkiin näihin epämukavuuksiin tuli lisäksi se kaupungin oloja pahasti\nhäiritsevä epäkohta, että kosken itäpuolelle perustettujen uusien\nsuurten tehtaiden ympärille rupesi kasvamaan muodoton, sekasotkuinen\ntehdaskylä, varkaiden, veijarien ja irtolaisten tyyssija, joka\nkaupungin järjestykseen, terveydenhoitoon y.m.s. seikkoihin nähden\ntuotti monenlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.\n\nTällä keinotteluajalla rupesi kaupunki keinottelemaan Kyttälän\nvaltausta. Laajennuskysymyksen vireille saamiseksi käyttivät Tampereen\nkaupunkilaiset vanhaa keinoansa. Kun kenraalikuvernööri kreivi\nBerg kesällä 1856 kävi Tampereella, jätettiin hänelle keisarille\nosoitettu kaupungin koko ylimystön allekirjoittama anomuskirja. Siinä\nhuomautettiin, miten kaupungin omistama koskenranta jo oli niin\ntäynnä tehtaita ja muita vesilaitoksia, ettei siellä enään ollut\npaikkaa uusille tehdaslaitoksille, minkä vuoksi tehtaita oli ruvettu\nperustamaan Hatanpään maalle kaupungin ulkopuolelle, joten v:n 1821\nvapaakaupunkijulistuksen tarkoitusta ei enään voitu kaupungissa\nedistää. Senvuoksi kaupunkilaiset nyt anoivat, että \"kosken toisen\neli itäisen puolen siellä olevine vesilaitoksineen, nim. masuunineen,\nsanoineen ja jauhomyllyineen, sekä viereisen noin 800 tynnyrinalan\nsuuruisen maan valtio Keis. Maj:nne arm. suostumuksella lunastaisi ja\nluovuttaisi kaupungille tilan saamiseksi tehtaille ja vesilaitoksille\nsekä tonteiksi, plantaasheiksi ja laitumeksi, ehdolla että kaupunki\nvapaakaupunkierioikeuksien päätyttyä valtiolle korotta maksaa niiden\nlunastussumman sekä vuosittain suorittaa ja vastaa kaikista mainituista\nkolmesta laitoksesta ja maasta menevät yleiset verot, minkä nimellisiä\ntai laatuisia ne lienevätkin, etenkin kun mainittujen masuunin,\nsahan ja myllyn omistajat eivät ole haluttomia niitä luovuttamaan.\"\nLopuksi anomuksen laatijat ilmaisivat, mikä oli anomuksen varsinaisena\nyllykkeenä: \"Tämä kosken toisen rannan lunastus tulee kalliimmaksi\nvuosi vuodelta, minkä se lykkäytyy; sentähden katsomme otollisimman\nhetken nyt olevan käsissä, ja kun selkeästi näkyy, että jos T. Keis.\nMaj:mne suvaitsee suostua mainittuun kaupungin laajennukseen, tulee\ntänne ennen pitkää syntymään tehtaita ja vesilaitoksia uskomattomassa\nmäärässä, jotka puolestansa eivät ainoastansa ehkäise ulkomaisten\ntehdastavarain maahantuontia, vaan aikaa myöten vievät omia\ntuotteitansa ulkomaille, herättävät elämää ja liikettä sisämaassa ja\nviljelystä ympärillä olevissa erämaissa, varsinkin jos rautateiden tai\nhöyrylaivain rakentamisella helpotettaisiin liikeyhteyttä Helsinkiin\nja Nikolainkaupunkiin, niin uskallamme T. Keis. Maj:lle alamaisimmasti\nuudistaa yllämainitun anomuksemme.\"\n\nKenraalikuvernööri jätti anomuksen viipymättä senaatin käsiteltäväksi\nlisäten, että hän omasta puolestaan kannatti anomusta, kun oli\n\"personallisesti tullut vakuutetuksi Tampereen kaupungin ahtaasta\ntilasta ja välttämättömyydestä lunastaa kosken itäinen ranta uusien\ntehtaiden perustamiseksi.\"\n\nNiinkuin muitakin kenraalikuvernööri Bergin puuhia niin tätäkin asiaa\najettiin suurella kiireellä. Kesällä 1857 mitattiin lunastettava alue,\nminkä jälkeen Hatanpään isäntä ilmoitti ehtonsa. Maasta hän vaati\n120 000 hopearuplaa sekä myllystä ikuisiksi ajoiksi vuotuisesti 420\nruistynnyrin arvon Hämeen läänin verohinnan mukaan; Siukolan talo\noli jäävä Hatanpäälle; kalastusoikeus oli jaettava tasan kaupungin\nja Siukolan talon kesken; Hatanpäälle oli jäävä oikeus kotitarpeen\njauhatukseen myllyssä ja 100 tukin sahauttamiseen sahassa; alueelle\nsijoitetut tehtaat, jotka olivat rakennetut vuokramaalle, oli\npysytettävä vuokrakirjoissa määrätyissä sopimuksissa; lunastettavalta\nalueelta poistettaville torpille oli myönnettävä kohtuullista\nmuuttoapua; Hatanpää saisi vedättää pois ruokamullan alueelta.\nMyöhemmin ilmoitti myyjä luovuttavansa Siukolan 6 000 hopearuplasta.\nTähän ei oltu luettu puolta Ala-Erkkilän taloa, jonka luovuttamisesta\nvaadittiin vielä 5 500 ruplaa.\n\nKosken itärannalla olevain tehtaiden isännät ilmoittivat, ettei heidän\nlaitoksilleen tulisi kaupunkiin liittämisestä mitään hyötyä, vaan\nkaikki haitat, ja esittivät kaikenlaisia mahdottomia vaatimuksia,\njoihin ei kuitenkaan pantu vakavaa huomiota.\n\nKaupungin johtavat miehet pitivät Hatanpään vaatimuksia kohtuullisina\nja esittivät noiden suurten summain maksamiseksi sellaista keinoa,\nettä valtio antaisi kaupungille 126 000 ruplan korottoman lainan,\njonka kaupunki maksaisi takaisin 50 vuoden kuluessa siten, että\nvuotuisesti tallettaisi Suomen pankkiin 1 000 ruplaa korkoa kasvavissa\narvopapereissa. Samalla tavoin esitettiin myllynkin lunastus\nsuoritettavaksi 45 vuodessa, joten päästäisiin tuosta ikuisesta 420\ntynnyrin maksusta. Joukko käsityöläisiä ilmoitti ihmettelevänsä\nnoita hirveitä hintoja, mutta laitumen puutteen poistamiseksi hekin\ntoivoivat koko alueen lunastamista, Siukolakin siihen luettuna.\nRatkaisevasti näistä seikoista sovittiin Turun läänin kuvernöörin\nFabian Langenskiöldin pitämässä yleisessä maistraatin kokouksessa 20\np. elok. 1857. Lopulla vuotta senaatille lähettämässään lausunnossa\nLangenskiöld kaikin puolin kannatti koko alueen lunastamista\nkaupunkilaisten esittämällä tavalla. Jos Tampereesta aiottiin luoda\nsuuri teollisuuskaupunki, oli laajennus välttämätön; nyt tai ei koskaan.\n\nMutta valtion rahain vartijana oli tähän aikaan Lauri Gabriel v.\nHaartman, Tampereen vanha vihollinen. Hänen mielestään ei kaupunki\nlaajennuksekseen tarvinnut muuta kuin pienen osan tuosta lähes 1 000\ntynnyrinalaa suuruisesta alueesta. Senvuoksi ruvettiin asiaa uudelleen\nharkitsemaan ja annettiin Hämeen ja Turun läänien kuvernöörien toimeksi\nlaatia yhteinen esitys laajennuskysymyksestä.\n\nAsia paheni yhä, kun Hämeen läänin kuvernööri O. Rehbinder liittyi\nlaajennuksen vastustajiin. Hänen mielestään ei tehdaskaupungin pitänyt\nharjoittaa maanviljelystä; kaupungin laajentamiseen olisi kapea palsta\nkosken itärannalla aivan riittävä. Tampereella pidettiin 21 p. heinäk.\n1858 erimielisyyksien sovittamiseksi maistraatin kokous, jossa olivat\nläsnä molemmat kuvernöörit ja suurin osa kaupungin porvaristoa.\nKuvernööri Rehbinder väitti, että hänen ehdottamansa 105 tynnyrinalan\nsuuruinen laajennus riittäisi 10 000 asukkaalle; entisestään oli\nTampereen asuttu kaupunki vain 53 tynnyrinalaa. Kaupunkilaiset,\nmaistraatti etunenässä, pysyivät edelleenkin kiihkeästi koko ohjelman\nkannalla jos joillakin syillä. Ahtaalla alalla -- selittivät he -- ei\njäisi paikkaa toivotuille suurille tehtaille. Kyttälän hökkelit olivat\nkyllä olleet kaupungille haitaksi, vaan lunastuksen jälkeen syntyisi\nsamanlaisia hökkelejä uuden rajan taa ja haitta olisi silloin vielä\nsuurempi, kun ei koskikaan olisi erottamassa kaupunkia esikaupungeista.\nSenvuoksi olisi kaupungille lunastettava kerrassaan laaja alue.\nRehbinderin esittämää rajaa vastaan muistutettiin, että se \"tulisi\nleikkaamaan osan herroille Wasastjernalle ja Törngrenille luovutettua\nmaata ja että he, joilla jo mielestään on liian ahtaat alat, tulisivat\ntehtaisiinsa nähden kuulumaan kahteen lääniin ja osaksi kaupunkiin ja\nosaksi maalle, sekä että, kun suurin osa Ala-Erkkilän eli Alasen talon\npeltoa ja niittyä tulisi joutumaan kaupungille, ei jäljelle jäävällä\nosalla mikään asukas voisi elää, ja myöskin että maasta maksettavain\nvuotuisten kruunun- ja kirkollisverojen järjestely y.m. tulisi sangen\nvaikeaksi suorittaa.\" Porvariston mielestä tarvitsi kaupunki laajempia\nmaita etenkin laitumien ja savenottopaikkain vuoksi, koska ympärillä\noleva maaseutu huonojen laitumiensa vuoksi ei voinut tyydyttää\nkaupunkilaisten karjanhoitotuotteiden tarvetta ja koska vanhat\nsavenottopaikat alkoivat loppua. Tukea saivat kaupunkilaiset Hatanpään\nomistajalta, joka kokouksessa selitti, että tuo laajempi alue maksaisi\nvain 6 000 ruplaa enemmän kuin ahtaampi alue, joka oli viljeltyä\nalaa ja josta kartanolla oli ollut parhaat tulot. Mutta ehdoksi pani\nkartanon omistaja, että kauppa olisi tehtävä ennen seuraavan vuoden\n(1859) loppua.\n\nRehbinder taipui ja yhteisessä lausunnossaan kuvernöörit kannattivat\nkoko alueen lunastamista.\n\nLunastuksen luultiin nyt olevan oven edessä. Hatanpään herra lupasi\nhyvänhyvyyttään lainata kaupungille Ala-Erkkilän lunastamiseksi\n5 500 ruplaa aivan korotta yhdeksäksi vuodeksi, jahka itse saisi\n126 000 ruplaansa. Mutta saamatta ne jäivät häneltä ja saamatta\njäivät kaupungin porvareilta hyvät laitumet ja savenottopaikat.\nFab. Langenskiöld oli nyt valtionvarain päällikkönä, mutta mieliala\nsenaatissa näky olleen vapaakaupungin hemmottelua vastaan. Nähtävästi\nvaikutti laajennusta vastaan näinä vuosina usein kuultu ehdotus, että\nTampereen kaupunki raivaisi länsipuolelleen kanava Näsijärvestä ja\nsillä tavoin hankkisi itselleen vesivoimaa jo kuinka paljon.\n\nMyöskin kaupungin käsityöläisten mieliala kääntyi v. 1858\nlaajennushommaa vastaan. Eräässä kirjoituksessa, jonka 46 Tampereen\nkäsityöläistä lähetti kuvernöörille sen jälkeen kuin kaupunki jo oli\npäättänyt ryhtyä lunastukseen, sanotaan, ettei uusille tehtaille enään\nollut tilaa itäpuolella koskea ja että kaupungilla oli laajenemisen\ntilaa omallakin puolellaan koskea; erittäinkin huolestutti kirjoittajia\nmyllymaksu, koska katovuodet ja Venäjän viljan maahantuonti muka\nhelposti saattoivat vähentää myllyn jauhatuksia.\n\nKaupungin laajennus tällä kertaa raukesi, mutta Kyttälän puoli piti\nkyllä huolta siitä, ettei se unohtunut.\n\nAsutus kosken itäpuolella kasvoi näet hämmästyttävää vauhtia. V.\n1864 sanottiin Kyttälässä olleen 2 000 asukasta, v. 1867 arvioitiin\nasukasluku jo 3 000:ksi.\n\nEnsimmäiset Kyttälän puolen tehtaalaiset työmiehet saivat majaa kosken\nitäpuolella olevissa taloissa, Kyttälässä, Erkkilässä, Siukolassa,\nHuhtimäen lampuotitalossa, Kapakan, Moision, Tammelan, Suutari\nEliaan, Santerin ja Keskisen torpissa y.m. Suurteollisuuden tänne\nkotiutuessa kasvoi Kyttälän puolelle äkisti tiheä tehdaskylä. Tämän\nkylän rakensivat kuitenkin ainoastaan vähäksi osaksi varsinaiset\ntehtaalaiset. Kesällä 1857 laaditun luettelon mukaan oli sillä\nalueella Hatanpään maata (ilman Siukolaa), jonka luovuttamisesta\nkaupungille oli kysymys, 77 asunnon omistajaa, joista 26 \"torpparia\",\n18 työmiestä, 12 käsityöläistä, 8 leskivaimoa, 3 itsellistä, 1\nruotuvaivainen, 2 tehtaantyömiestä, 1 tehtaantyöntekijätär ja 6 muuta\ntyöläistä. Tehtaalaiset olivat yksinkertaisesti näiden pienten mökin\nja perunamaan omistajain vuokralaisia. Kylä kasvoi sitten nopeasti,\nmutta yhteiskunnallinen ryhmitys pysyi pääasiallisesti entisellään.\nKuusikymmenluvun kertomusten mukaan olivat \"numerotorpparit\", s.o.\nvuokramaalla olevain pikkutilojen omistajat eli \"isännät\", väestön\nylimpänä asteena. Heidän päätehtävänään oli huoneiden vuokraaminen\nenemmän tai vähemmän liikkuvalle tehdaskansalle. Useat numerotorpparit\nharjoittivat sitäpaitsi jotakin käsityötä. Tämän luokan alapuolella\nolivat vuokralla asuvat käsityöläiset, joita -- varsinkin suutareja\n-- asusti joka toisessa talossa, tehtaalaiset, itselliset ja vihdoin\nkaikenlaiset epäiltävät olennot ja rikoksentekijät, jotka olivat\nlöytäneet Kyttälässä viihdykkäät lymypaikat.\n\nElämästä ja oloista kuusi- ja seitsenkymmenluvun Kyttälässä on\nsäilynyt paljon muistoja, harvat valoisia. Korkeiden tehdaspiippujen\nrajoittamalla välimaalla levisi matala työläiskaupunki yhtenä\nkyläryteikkönä lutaisen Ronganojan laaksossa ja ympärillä olevilla\nkuivemmilla mäkirinteillä. Tämän laajan asutuksen kaupunginosia olivat\npaitsi varsinaista Kyttälää, Johanneksen kylä, Huhtimäki, Siukola,\nMäkipää, kauniista näköalastaan tunnettu korkea Sorinmäki, Muulan ahde\nj.n.e. Maankuulu oli Kyttälä tunkioistaan ja loastaan. Kylän ahtaat\nkujat eli \"kadut\", joiden sokkeloissa outo helposti eksyi, olivat\nsyksyin keväin hyllyviä rapakkokanavia, eikä kadun yli pääsemistä\nmikään katuvalaistus edesauttanut. Tulipalot olivat kylässä hyvin\ntavallisia, sillä asumaryteikkö oli täynnä valkeanvaarallisia saunoja\nja hataroita puurakennuksia ja veden saanti oli hankala. Kulkutaudit\ntässä lian ja tunkioiden pesässä raivosivat usein pelottavasti, kuten\nesim. nälkävuosina 1866--68 ja koleravuonna 1872. Pahimman vitsauksen\nkylälle tuottivat kuitenkin siellä vallitseva epäsiveellisyys ja\nirstaus. Juopumus nousi ylimmilleen varsinkin katovuosien jälkeen\nseuranneina hyvinä aikoina ja rautatienrakennusaikoina. Sitä myöten\nkuin viina lainsäädännön toimesta maaseuduilta karkoittui, etsivät\nväkijuomat tyyssijansa kaupungeissa ja olletikin kaupunkien laidoilla\nniinkuin juuri Kyttälässä. Esteettä sai olut niinä aikoina tulvata\nkansaan ja Kyttälä oli siinäkin suhteessa aikansa ensimmäisiä.\nRautatien rakennusaikoina saatiin Kyttälässä pitää julkisia kapakoita\nrautatien työväelle. Varkaita vilisi Kyttälässä ja rosvot kummittelivat\nsiellä lakkaamatta ihmisten mielissä, varsinkin markkina-aikoina.\nJa kummitteluihin oli kyllä aihetta, sillä melkein kaikki sen ajan\nSuomen tietyt rosvot tunnettiin mieskohtaisesti Kyttälässä. Mutta\n\"kussa ei syyttäjää, siellä ei tuomaria\". Aikoinaan olivat \"Kyttälän\nkorttiveijarit\" yksinkertaisten maalaisten kauhuna koko Tampereen\npuolessa.\n\nKyttälä ei ollut maaseutua eikä kaupunkia, vaan kokonaan omanlaatuinen\nilmiö, tehdaskylä, niin vähän tavallisten kaupunkien kaltainen,\nettä vielä v. 1875 siellä oli vasta viisi kauppiasta, nekin\nkaikki valtamaantien varrella. Väestön jokapäiväisiä paikallisia\nkulttuuritarpeita tyydyttivät pääasiallisesti nisu- ja olutpuodit sekä\npikkukäsityöläiset.\n\nEsikaupunki oli sen ajan köyhälistön luvattu yhteiskunta, joka eli\nomaa kirjavaa, huoletonta ja huolimatonta elämäänsä ulkopuolella\nkaikkea pakkoa ja järjestystä, milloin ei joku merkkitapaus tai rikos\nsaattanut sitä tuntemaan ulkomaailmaa ja lain pitkää kättä -- kylä\nsellainen, joita saattoi syntyä ainoastaan sinä aikana, teollisen ja\nyhteiskunnallisen vapaamielisyyden ulkoäärillä, \"antaa mennä\"-opin\nvaltakaudella, jolloin ei liiemmäksi huolehdittu kenenkään oloista ja\neloista.\n\nToisin paikoin olivat Kyttälän kujakuvat iloisempia. Sen kaikki\nkurjuus ei voinut lopen hävittää runollista viihdykkäisyyttä ja\nrattoisaa perheellisyyttä sen pikkuisista pihoista ja kuisteista.\nOli kuitenkin itse Kyttälässä ja etenkin sen lähellä olevassa\njärjestyneessä kaupunkiyhteiskunnassa paljon ihmisiä, jotka harrastivat\nparempain olojen ja olletikin paremman järjestyksen aikaansaamista\nKyttälässä. Eikä voinut maan hallinnoltakaan jäädä huomaamatta\nKyttälässä vallitseva epäjärjestys. V. 1865 määrättiin Tampereen\nkaupungin viskaali ylimääräiseksi nimismieheksi Kyttälään. Määräys\nsitten uudistettiin v:een 1870 saakka, jolloin Messukylän varsinainen\nnimismies määrättiin asumaan Kyttälässä.\n\nKyttälän ostaminen kaupungille tuli ohimennen puheeksi läänienrajain\njärjestelyasian yhteydessä. Kuusikymmenluvun puolivälissä heräsi näet\nkysymys Tammerkoskesta kulkevan lääninrajan siirtämisestä siten, että\nkosken molemmat rannat tulisivat kuulumaan samaan lääniin. Senaatille\noli ilmoitettu, että Tampereen tehtaiden työväestä oli kaupungissa\nvallitsevan asuntoahtauden vuoksi noin 2 000 henkeä Hatanpään, Kyttälän\nja Erkkilän kyläin alueella Hämeen läänin puolella, siis ulkopuolella\nsitä lääniä, missä he olivat työssä ja oikeastaan oleskelivat.\nTämän vuoksi oli noussut kysymys, että joko Kyttälän esikaupunki\nsiirrettäisiin Turun lääniin tai että Tampereen kaupunki, Turun lääniin\nkuuluva osa Messukylää ja Teiskoa siirrettäisiin Hämeen lääniin.\nKaupungin porvaristo, jolta vaadittiin kysymyksestä lausuntoa, katsoi\nasian perustuvan väärään ilmiantoon, koska ne tehtaatkin, joissa\nKyttälässä asuva väestö työskenteli, olivat Messukylän puolella ja\nainoastaan harvoja kaupunkilaisia asui Kyttälässä. Hallinnollisesta\nyhteydestä Kyttälän kanssa eivät lausunnonantajat suuria välittäneet,\nmutta käyttivät tilaisuutta taas kerran ilmituodakseen toivomuksen,\nettä \"korkea kruunu niiden epäkohtain poistamiseksi, mitkä johtuivat\nniin suuren väkijoukon asumisesta aivan kaupungin ääressä ilman että\ntuo väkijoukko kuului kaupungin hallinnon alle, lunastaisi usein\nmainitun maan ja yhdistäisi sen kaupunkiin, jolloin kaikki haitat\nvoitettaisiin ja kaikki muu lääninrajain järjestely porvariston\nmielestä oli tarpeeton\". Pari kaupunkilaista, leipuri C. M. Tallqvist\nja H. Brummert liittivät pöytäkirjaan erityiset kirjalliset lausuntonsa.\n\nMaistraattikin yhtyi porvariston mielipiteeseen. Asia ei kuitenkaan\ntälläkään kertaa käynyt tamperelaisten toiveiden mukaisesti, sillä v.\n1868 julaistiin asetus Tampereen kaupungin siirtämisestä Hämeen lääniin\nv:sta 1870 alkaen, mutta Kyttälää ei kaupungille lunastettu.\n\nViimeinen, onnistunut yritys Kyttälän valloittamiseksi kaupungille\nalkoi v. 1871, jolloin kauppias L. J. Hammarén otti asian uudelleen\npuheeksi kaupunginvanhinten kokouksessa. Seuraavan vuoden alussa\nkaupunginvanhimmat esittivät asian maistraatille ja 27 p. maalisk. 1872\npidetyssä juhlallisessa maistraatinkokouksessa, jossa Hämeen läänin\nv.t. kuvernööri Nordenstreng johti puhetta, päätettiin ryhtyä toimeen\nja valittiin yksimielisesti asiaa valmistamaan komitea, johon tuli\nedustajia kaupungin kaikista arvo- ja kansanluokista.\n\nSyyt, mitkä nyt innoittivat kaupunkilaisia käymään tähän yritykseen,\nolivat osittain uusia, osittain vanhoja. Edellisiä oli jännityksellä\nodotettu rautatie, joka oli saattava Tampereen \"nopeaan yhteyteen\nkoko Europan kanssa\". Mutta yhtä varmana kuin rautatien rakentamista\npidettiin myöskin sitä, että rautatien asema rakennettaisiin Kyttälän\npuolelle. Siitä olisi se seuraus, että kaikki liike vähitellen\nvetäytyisi Kyttälän puolelle, Kyttälä yhä enemmän kasvaisi ja Tampere\nhelposti muuttuisi Kyttälän esikaupungiksi. Huutava epäkohta oli\nsekin, että Kyttälän asukkaat nauttivat kaikkia kaupungin etuja\ntuntematta mitään sen velvollisuuksia. Kyttälän käsityöläiset ja\nliikkeenharjoittajat pääsivät paljon vähemmillä vuokrilla ja veroilla\nkuin kaupunkilaiset ja saattoivat siis kaupungin käsityöläisten ja\nliikkeenharjoittajain vahingoksi tehdä työtä halvemmalla hinnalla ja\nsuuremmalla voitolla. Se epäkohta oli välttämättä korjattava. Joka\npyhä oli kaupungin kirkko niin täynnä kyttäläisiä, että kaupunkilaiset\nitse saivat jäädä kirkon ulkopuolelle; olisi suuri etu saada 3 000\nkyttäläistä kustantamaan kirkkoa, \"jonka kaupunki muuten saa rakentaa\nyksin, vaikka suureksi osaksi Kyttälän asukkaita varten\". Lääninrajan\nmuuttamisella ei oltu Kyttälän järjestysasioita saatu tyydyttävälle\nkannalle, sillä kaupungin järjestysvalta ei ulettunut kosken ylitse.\nSiinäkin siis parantamista.\n\nToimitetun maanmittauksen mukaan oli Hatanpäältä lunastettava alue\n1 317.99 ja Ala-Erkkilältä lunastettava alue 233.65 tynnyrinalaa.\nHatanpäältä lunastettavan alueen hintana pidettiin aluksi 750 000\nmk, minkä lisäksi kaupungin tuli suorittaa Hatanpään velka Suomen\nTalousseuralle. V. 1804 laaditun velkakirjan mukaan oli tämä velka 25\n700 speciepankkoriksiä, mikä oli laskettu pankkoriksien mukaan 53 970\nSuomen markaksi. Mutta Talousseuran vaatimuksesta määrättiinkin velka\nmaksettavaksi specie-riksien mukaan eli noin 145 000 Suomen markalla.\nHatanpään puolesta luvattiin ottaa 40 000 markalla osaa viimemainitun\nsumman maksamiseen. Viimeisessä tingassa sovittiin asia kumminkin\nniin, että kaupunki maksaisi Hatanpäälle 800 000 mk, mutta pääsisi\nvapaaksi Talousseuran velan lunastamisesta. Sen lisäksi teki Hatanpää\nkaikenlaisia pienempiä ehtoja, jotka suurimmaksi osaksi sellaisinaan\ntulivat lopulliseen kauppakirjaan.\n\nAla-Erkkilän omistaja seppä Johan Eklund vaati tilastaan 150 000\nmarkkaa. Kaupunki lupasi vain 100 000 tai, ellei omistaja siihen\nsuostuisi, pakkolunastuksessa määrätyn hinnan.\n\nHelmik. 25 p. 1874 pidetyssä maistraatinkokouksessa kaupunki\npäätti suostua edelläkerrottuihin Kyttälän komitean puoltamiin\nlunastusehtoihin ja ajaa asian päätökseen. Lunastusta toimeenpanemaan\nja tarvittavia varoja kaupungille hankkimaan valittiin kolmihenkinen\ntoimikunta, jonka jäseniksi tulivat pormestari Procopé, hovineuvos\nBlåfield ja kauppias Hammarén.\n\nHarkinnan tulos oli se, että valtiolta oli saatava miljonalaina. Kun\nsitten valtiolta anottiin tätä lainaa, suostui senaatti alussa vuotta\n1875 siinä tapauksessa, että hallitus muuten saattaisi lunastusehdot\nhyväksyä, esittämään 850 000 mk:n suuruisen kuoletuslainan myöntämistä\nTampereen kaupungille ehdolla, että kaupunki sitoutuisi vuosittain\nsuorittamaan koko summasta 38 250 mk eli 4 1/2 %, siten että lainasta\nlaskettaisiin 4 % korkoa ja loput maksusta olisi lainan kuoletusta,\njoten koko laina tulisi 56 vuodessa täysin maksetuksi.\n\nLisätyt valtuusmiehet, jotka uuden kunnallishallinnon astuttua voimaan\nolivat ottaneet asian ajamisen haltuunsa, suostuivat 14 p. huhtik.\n1875 senaatin asettamiin ehtoihin. Kaupunkilaisten alkuperäisistä\nsuunnitelmista oli tingitty hyvä osa. Mutta vielä kesti hallituksen\ntekemäin ehtojen selvittämistä ja Erkkilän pakkolunastusasiain\nvalmistamista vuoden ajat ennenkuin kauppakirjoja Hatanpään kanssa\nsaatettiin ruveta laatimaan. Kauppasopimus allekirjoitettiin 5 p.\ntoukok. 1876 ja sen saatua senaatin hyväksymisen allekirjoitettiin\nlopullinen kauppakirja 4 p. marrask. 1876.\n\n\"Tammikuun 5 p. 1877 -- kerrotaan 'Tampereen kaupungissa' -- siirtyi\nHatanpäältä ostettu ala kaupunkiin ja maisteri Idman Tamperelaisia\nsuurilla juhlapidoilla (seurahuoneella 13 p. tammik.) kunnioittain\nvahvisti kaupanteon, joka koko ajan kaupungin puolesta erinomattain\najettiin maistratin-kokouksessa v. 1874 valituilta asiamiehiltä,\njotka monta kertaa kävivät pääkaupungissa neuvottelemassa hallituksen\njäsenten kanssa, jotka kohdastansa suosiollisesti asiata puolustivat ja\njouduttivat ynnä saattivat sitä toivottuun hyvään päätökseen.\"\n\nToinen puoli Ala-Erkkilää lunastettiin senaatin 16 p. elok. 1876\nantaman päätöksen mukaisesti pakkolunastuksella. Lunastussumma oli\nsenaatin tuomion mukaan 27 p:ltä lokak. 1879 kaikkiaan Smk 97 177:33.\nSumman maksamisen helpottamiseksi sai kaupunki valtiolta 50 000 mk:n\nsuuruisen kuoletuslainan takaisin maksettavaksi 15 vuoden kuluessa. (58)\n\nKyttälän lunastuksen jälkeen alkoi Kyttälän kysymyksen toinen osa:\n_Kyttälän järjestely_.\n\nEnsimmäinen työ oli saada uudella kaupungin alueella aikaan järjestystä\nja hallintoa. Asetuksella 26 p:ltä syysk. 1876 määrättiin, että uusi\nalue seuraavan vuoden toukok. 1 p:stä oli kirkollisesti kuuluva\nkaupunkiseurakuntaan, ja asetus 26 p:ltä maalisk. 1877 sääti, että\nKyttälän puoli saman vuoden heinäkuun 1 p:stä oli oikeudellisesti ja\nhallinnollisesti kaupunkikuntaan yhdistettävä.\n\nOmituista kyllä, jäi kuitenkin Kyttälässä oleva rautatien alue\nedelleenkin kirkollisesti ja hallinnollisesti kuulumaan Messukylään;\ntuo alue näet ei Kyttälän lunastamisessa tullut kaupungin omaksi,\nkoska se jo sitä ennen, pakkoluovutuksella 15 p. heinäk. 1874, oli\njoutunut valtion haltuun. Vasta v. 1901 annetulla asetuksella tuli\ntuo keskellä kaupunkia oleva Messukylän ruhtinaskunta kirkollisesti,\nhallinnollisesti ja oikeudellisesti siirretyksi Tampereen tasavaltaan.\n\nKyttälän asukkaat, jotka v. 1877 muuttuivat \"kaupunkilaisiksi\",\nodottivat silloin olojensa kaikinpuolista parantumista. Mutta\nparannukset näyttivät siirtyvän kauas tulevaisuuteen. Kaupunki ei\nollut oikein osannut arvostella sitä Augiaan tallia, jota se oli\nruvennut puhdistamaan. Kyttälän täydellistä uudelleenjärjestämistä ei\nuskallettu ajatella, koska luultiin sen tulevan kaupungin taloudelle\nylivoimaiseksi. Ei ryhdytty edes osittaisiinkaan parannuksiin, vaan\nkäännyttiin melkein päinvastaiselle tielle: esikaupungin asutusolojen\nparantaminen jätettiin tuonnemmaksi ja pääkysymyksenä pidettiin vain,\nmiten Kyttälästä saataisiin kaupungille mahdollisimman paljon tuloja.\nEnsi työksi sitävarten korotettiin sikäläisten asukkaiden vuokramaksut.\nToimenpide herätti suurta tyytymättömyyttä Kyttälässä ja vasta\npitkällisillä hallinnollisilla ja oikeudellisilla riidoilla saatiin\nuudet sopimukset tunnustetuiksi.\n\nSopimukset olivat laaditut 15 vuodeksi ja päättyi niiden aika 1 p.\ntoukok. 1892. Kaupunki ei kuitenkaan kyennyt panemaan sopimuksia\nvoimaan kaikkialla uudella alueellaan. V. 1880 oli vasta 126\nKyttälän lähes 400 talonomistajasta allekirjoittanut välikirjat.\nKun kaupungin asutus kyttäläisten jarrutuksen aikana myötäänsä vain\nlisääntyi ja tiheni, eikä kysymykseen voinut tulla tuhansien ihmisten\najaminen taivasalle, täytyi kaupungin osittain peräytyä ankarista\nvaatimuksistaan. Kyttälän pohjoisimpaan osaan, Johanneskylään,\nsallittiin rakentaa uusia asumuksia pitkäaikaisilla välikirjoilla (aina\nvuoteen 1925 saakka) ja niinikään saivat monet Kyttälän keskiosassa eli\nErkkilässä asuvat 50-vuotisia sopimuksia.\n\nJonkinlainen olomuoto täten vihdoin löydettiin, mutta muuten jätettiin\nKyttälä jokseenkin täydellisesti entisiin oloihinsa ja oman onnensa\nvaraan. Aikakaudella 1877--1891 oli kaupungilla Kyttälän vuoksi\nmenoja 730 010 mk ja samaan aikaan Kyttälästä tuloja 700 882 mk;\nhuomattava on, että menoihin on luettu valtiolainan korko ja kuoletus\npuheenaolevana aikana. Yksinkertainen lasku osoittaa, että lunastus\nnäinä vuosina oli siten melkein kokonaan Kyttälän vuokralaisten\nkannettava. Niinpä esim. 1890 olivat kaupungille Kyttälästä tulevat\nmaa- ja huonevuokrat 44 420 mk, kaupungin menot valtiolainan korkoihin\nja kuoletuksiin, kurununveroihin, maanmittarin palkkoihin y.m. vain 45\n639 mk. Kyttälän vuokralaiset siis lunastivat kaupungille maata, josta\nkaikki hyöty tulevaisuudessa oli joutuva kaupungille.\n\nEi voi sanoa kaupungin lellitelleen nuorempia lapsiaan. Koko\naikakaudella 1877--1891 uhrattiin kaupungin puolelta Kyttälän teiden\nkunnossapitoon ainoastaan 4 358 mk, ja viemärilaitosta ruvettiin sinne\nrakentamaan vasta v. 1891. Kaupungin leväperäisyys ylläpiti Kyttälän\nasukkaissa lakkaamatonta tyytymättömyyttä. Marraskuussa 1889 he\nlähettivät kaupungin viranomaisille useita anomuksia Kyttälän olojen\nparantamiseksi. Kaupunki oli ollut muille esimerkkinä Kyttälän kujain\nhuonossa hoitamisessa. Anottiin nyt kaupungin katuosain korjaamista\nja kivisten tai puisten jalkakäytäväin laittamista pahimmille\nliejupaikoille. Niinikään anottiin katuvalaistuksen parantamista,\nvedenottopaikkain avaamista, pesulaiturien rakentamista, tulvivan\nja likaisen Ronganojan järjestelyä, maanpäällisten viemäriojain\nsiivoamista, kosken itäisen vapaan rannan saattamista asemakartan\nosoittamaan kuntoon. Järjestyksen valvomiseen nähden esitettiin\nmaistraatille useita toivomuksia ja terveydenhoitohallitukselta\npyydettiin toimenpiteitä Kyttälän puhtaanapitämiseksi. Mutta näistä\nanomuksista ei liene ollut muuta suoranaista seurausta kuin kaupungin\npolisivoiman lisääminen.\n\nKaikessa rauhassa oli sillä välin valmistunut uusi asemakaava\nKyttälää varten. Jo alussa vuotta 1877 valtuusto periaatteellisesti\nhyväksyi kaupunginarkitehdin Caloniuksen ja erityisen valiokunnan\nlaatiman asemakaavasuunnitelman, jonka pääpiirteet näkyvät nykyisen\nKyttälän asemakaavassa. Suunnitelman mukaan jatkui Hämeenkatu leveänä\npuistotienä poikki Kyttälän sillasta suoraan rautatieasemalle.\nVähän pohjoisempana Ronganojan notkossa kulki samassa suunnassa\nsamanlainen puistokatu, nyk. Rongankatu. Myllyn pohjoispuolella tuli\nlänsipuolen Uudenkadun kohdalta kosken yli silta, joka itäpuolella\njatkui \"Uudensillankatuna\". Tämän kadun pohjoispuolelle oli merkitty\npaikat kirkolle puistoineen ja palovartijatornille. Vihdoin oli\nrautatien taakse suunniteltu uusi kaupunginosa, jolle lähellä olevan\ntöllin mukaan oli annettu nimeksi \"Tammelan kaupunginosa\". Kun tämän\nkaupunginosan asema oli erittäin hyvä, luultiin sen tulevan ensiksi\nrakennetuksi. V. 1880 päätettiin varata Tammela erityisesti työväen\nrakennuksia varten. Seuraavana vuonna erityinen tarkastusvaliokunta\nkorjasi uuden Kyttälän katujen nimistöä, jossa on säilynyt monia\npaikallismuistoja (Viinikan-, Siukolan-, Erkkilän-, Kyttälän-,\nOtavalankadut).\n\nTällä tavoin syntynyt Tampereen kaupungin kehityksessä käänteentekevä\nasemakaava sai vahvistuksen 22 p. heinäk. 1886. Kosken länsipuolellakin\naiheutti tämä asemakaava muutamia muutoksia.\n\nV. 1890 alkoi uuteen asemakaavaan merkittyjen tonttien myynti\nKyttälässä ja ostokuume nousi heti korkealle. Jo edellisenä vuonna\n(1889) oli Kyttälässä myyty kaksi tonttia, v 1890 myytiin niitä 11 ja\nv. 1891 ja 1892 kaikkiaan 53. Jos otetaan lukuun myöskin pellavatehtaan\nja verkatehtaan alueet, nousi Kyttälässä vv. 1889--1892 myytyjen\ntonttien luku 66:een, joista kaupunki sai 1 061 765 mk eli melkoista\nenemmän kuin kaupunki oli maksanut koko siitä suuresta alueesta, josta\nvähäinen osa oli myyty.\n\nVanhan Kyttälän tuli nyt väistyä uuden Kyttälän tieltä. V. 1890\nirtisanottiin vanhan Kyttälän tontinvuokraajat 1 p:ksi toukok. 1892.\nEivät auttaneet senaattiin saakka tehdyt valitukset, kyttäläisten\ntäytyi ruveta säälimään pois tavaroitaan ja talojaan. Yksi muutti\nsinne, toinen tänne. Järvensivulle, kaupunginrajan ulkopuolelle, alkoi\njo 1890 syntyä uusi esikaupunki. Toisille koetti kaupunki varata tilaa\nTammelassa, jossa v:sta 1890 alkaen tarjottiin tontteja vuokralle 10\nvuodeksi, minkä jälkeen tontit oli lunastettava laskemalla vuokra 5\n%:ksi ostohinnasta. Tällä tavoin myytiin Tammelassa v. 1890 kaikkiaan\n26 tonttia. V:n 1892 lopussa oli Tammelassa siten luovutettuja tontteja\n98.\n\nTuo oli kuitenkin vain vähäinen apu. Pelottavana lähestyi toukokuun 1\np. 1892, jolloin Kyttälän uusien asukkaiden piti päästä oikeuksiinsa.\nHarvoin lienee Suomessa nähty sellaista asutusmullistusta kuin se,\nmikä mainittuna vapunpäivänä alkoi Tampereella. Kun lähdön hetki\ntuli, havaittiin, että häädettävänä oli 158 talonomistajaa, joista\n45 työhön kykenemätöntä miestä ja 16 leskivaimoa. Arvion mukaan asui\nnäiden suojissa pari kolme tuhatta ihmistä, kädestä kärsään ja päivästä\npäivään elävää väkeä. Mistä nuo kaikki majanmuuttajat nyt saisivat\nkattoa päänsä päälle, sitä eivät kyttäläiset eikä kaupunki olleet\ntarkemmin ja ajoissa ajatelleet.\n\nKuulumaton kansanhäiriö alkoi. Siinä ei ollut aikaa kiistellä siitä,\nolisiko näiden ihmisjoukkojen ollut velvollisuus itse pitää huolta\nasunnoistaan vai olisiko kaupungillakin ollut joitain velvollisuuksia\nsiinä kohden. Summa oli se, että kaupungin nyt täytyi auttaa hätäisiä\nja jakaa almujen muodossa sitä yhteiskunnallista apua, jota se ennen\noli kitsastellut. Nyt olivat voimanponnistukset tarpeen. Kyttäläisten\nvuokramaksuja pyyhittiin sivuittain, noin 35 000 markkaa jaettiin\nkiireessä muuttoavuiksi ja noin 70 000 markkaa rakennusavuiksi\nhäädetylle väestölle. Käytiin mittaamassa 46 uutta vuokratonttia\nSoukanlahden kalliolta, ja sinne osa hätääntyneitä kyttäläisiä\npelastettiin kuin ainakin haaksirikosta luodolle; viisi armovuotta\nluvattiin sinne muuttaville vuokralaisille veronvapautta ja niin sai\nse kaupunginosa nimen \"Armonkallio\", minkä se sitten on pitänyt. Koko\n97 Kyttälän tontinvuokraajalle uudistettiin vuokrakirjat osittain 10\nvuodeksi, osittain vain toistaiseksi, aina sen mukaan, olivatko tontit\nlähempänä vai kauempana järjestelyn alaisesta seudusta; sen lisäksi\nsaivat tontinvuokraajat 25 % alennuksen vuotuisista vuokramaksuistaan.\n(59)\n\n\nb) Jatkuvia järjestelyjä.\n\nKyttälän ostolla kaupungin haltuun joutunut _maa-alue_ oli enemmän kuin\nkahta kertaa suurempi kuin kaupungin vanha alue kosken länsipuolella.\nKaupungin alue ei sittenkään lakannut kasvamasta, sillä v. 1893\nkaupunki 15 000-markalla osti Pyhäjärvessä olevat Viikinsaaren ja\nLehtisaaren, jotka v. 1897 myöskin kirkollisessa, hallinnollisessa\nja oikeudellisessa suhteessa yhdistettiin kaupunkiin. V. 1899 oli\nkysymyksessä Järvensivun rustitilan lunastaminen kaupungille 150 000\nmarkan hinnasta, mutta esityksen valtuusto erityisistä syistä hylkäsi.\nSiihen kaupungin maanhankinta toistaiseksi päättyikin.\n\nKaupungin koko maa-alue (ilman vesiä) oli silloin länsipuolella koskea\n312 ha, itäpuolella koskea 623.9 ha sekä Viikin- ja Lehtisaaret 16.9\nha eli koko alue yhteensä 952.8 ha. Tämä alue oli noin 5 km:n pituinen\nlännestä itään ja 1/2--2 km:n levyinen pohjoisesta etelään mitaten. V.\n1901 tehtyjen laskelmain mukaan oli kaupungin maa-alueesta kolmannes\n(333 ha eli 33 %) käytetty rakennustonteiksi, puistoiksi, kaduiksi ja\nteiksi. Varsinainen kaupunki oli lännestä itään mitaten n. 2 1/2 km.\npitkä ja pohjoisesta etelään n. l 1/2 km. leveä.\n\nTämän varsinaisen kaupunkialueen alkuperäinen _asemakaava_ oli\nlaadittu v. 1779. Ensimmäiset suuremmat muutokset ja laajennukset\ntähän asemakaavaan vahvistettiin vv. 1830 ja 1868. Myöhempinä aikoina\nasemakaavaa melkeinpä lakkaamatta kehitettiin ja laajennettiin.\nValtuuston asettamista valiokunnista oli uuden kunnallishallinnon\nensimmäisen neljännesvuosisadan kuluessa \"asemakaavakomitea\" pysyvimpiä.\n\nOlemme jo tutustuneet v:n 1868 asemakarttaan ja \"Amurinmaan\"\ntyöväenkaupungin syntymiseen Mustanlahden suunnalle. Täten alkanut\nasutus kaupungin länsiäärellä jatkui seitsenkymmenluvulla jokseenkin\nvoimakkaasti.\n\nKun Amurinmaan työväentontit olivat olleet niin haluttuja, että ne jo\nmuutamassa vuodessa tulivat riittämättömiksi, päätti valtuusto v. 1875\njärjestää Amurinmaan länsipuolelle 6 uutta työväenkorttelia, saman\nkokoisia nelitonttisia kuin vanhemmat työväenkorttelit. Täten saatiin\n24 uutta työväentonttia, samansuuruisia kuin entisetkin. Kun näitä\ntontteja ei oltu merkitty kaupungin vahvistettuun asemakarttaan, ei\nniitä luonnollisesti voitu myydä, mutta valtuuston päätöksen mukaisesti\nne viipymättä _vuokrattiin_ 10 vuodeksi siten, että vuokraoikeus aina\n10 vuoden kuluttua saataisiin uusia, ja että, jos tontit tulisivat\nkaupungin varsinaisiksi tonteiksi vuokraajat saisivat ne lunastaa\nomiksensa kauppasummalla, josta suoritettu vuokra oli 5 %. Alimmaksi\nvuokramaksuksi näiltä 24 uudelta tontilta määräsi valtuusto 10 markkaa\nkultakin, mutta huutokaupassa niistä maksettiin keskimäärin Smk. 39:67\nkultakin, kaskettuna pääomaksi 5 %:n mukaan teki tämä määrä Smk.\n793:40 eli siis melkoista enemmän kuin kuusi vuotta aikaisemmin oli\ntyöväentonteista maksettu. Näiden tonttien kysyntä oli siten suuresti\nnoussut, mikä seikka osoitti tämän laajennuksen tarpeellisuutta.\n\nV:n 1868 asemakartassa oli pieniä työväentontteja sijoitettu myöskin\nuuden kaupungin lounaiseen osaan, Kortelahdenkadun länsipuolelle,\nhautausmaasta etelään käsin. Näistä tonteista päätti valtuusto v. 1875\nmyydä 16 hautausmaata lähinnä olevaa 200 markan alimmalla hinnalla.\nHuutokaupassa ne tuottivat keskimäärin Smk. 298:44 kappale.\n\nKyttälän kaupunginosan järjestelyluonnosta v. 1880 tarkastava komitea\nteki muutosehdotuksia myöskin kaupungin läntisen äären asemakaavaan.\nEnsinnäkin ehdotettiin Mustanlahden ja Pyynikin torit luovutettaviksi\nasutukselle, koska ne maanlaadultaan eivät olleet toriksi sopivia.\nSitten esitettiin, että edellämainittujen Amurinmaan kuuden\ntyöväenkorttelin lisäksi ja ympärille järjestettäisiin vielä joukko\nsamanlaisia tontteja. Lopuksi oli kaupungin kartasta poistettava joukko\nkaupungin lounaisimpaan nurkkaan merkittyjä tontteja, jotka huonon\nmaanlaatunsa vuoksi eivät sopineet rakennettaviksi. Nämä muutokset\ntulivatkin huomioonotetuiksi 1886 vahvistetussa asemakaavassa.\nAmurinmaan uusia tontteja ruvettiin luovuttamaan asuttaviksi\nasuntopulan aikana 1885, jolloin 20 tonttia vuokrattiin samoin ehdoin\nkuin entisetkin vuokratontit. Tonttien vuokraamista jatkui tällä\ntaholla seuraavinakin vuosina.\n\nKyttälän hävityksen johdosta 1892 äkkipäätä syntyneet Tammelan ja\nArmonkallion asumat muistuttivat kaupunginhallinnolle järjestetyn\nlaajennuksen tarpeellisuutta. V. 1893 valtuusto asetti uuden\nasemakarttakomitean laatimaan ehdotusta Tampereen asemakaavan\nlaajentamiseksi. Työskenneltyään puolen kolmatta vuotta C. W.\nÅkerlundin johdolla komitea esitti tehtäväksi melkoisia kaupungin\nlaajennuksia. Amurinmaan kaupunginosan jatkoksi länteenpäin oli\njärjestettävä 33 uutta pientä työväentonttia. Kaupungin eteläiselle\nja lounaiselle äärelle, vanhan hautausmaan pohjois- ja eteläpuolelle\nsekä niistä länteenpäin olevalle alueelle esitettiin reilattavaksi 52\nsuurempaa asuntotonttia. Kaupungin lounaiseen kulmaukseen oli varattu\npaikka urheilukentälle, ja vanhan hautausmaan länsipuolella suurelle\nAleksanterintorille. Myöskin Mustanlahden kallio esitettiin nyt\njärjestettäväksi puiston tapaan.\n\nItäpuolella koskea komitea järjesti Armonkallion ja\nNaistenlahdenkallion kaupunginosan valtuuston jo ennen hyväksymän\nsuunnitelman mukaan. Lisäksi esitettiin Tammelan pohjois- ja\neteläpuolelle perustettavaksi kaksi uutta työväenkaupunginosaa\n(yhteensä 100 pientä ja joukko suurempia tontteja).\n\nMerkillisempi oli komitean ehdotus Ratinan niemen järjestelyksi.\n\"Ratinan kaupunginosa -- komitea selittää -- on pohjoiseen ja etelään\npäin rajoitettu penkeryksillä, jotka yhtyvät nykyisiin jyrkänteihin\nja saavat 1:2 kaltevuudella noin 10 metrin korkeuden. Näitten\npenkeryksien alapuolella kulkee ajo- ja kävelytie, joka ympäröitsee\nkoko kaupunginosan alueen ja niemen päässä on yhteydessä sen sisäpuolen\nkanssa. Muu yhteys tapahtuu neljän pääportaan, sekä sinne tänne\nvievien käytävien kautta. Viinikankatu yhdistää tämän kävelytien ja\nkadut kaupunginosassa vanhan kaupungin kanssa. Muuten ovat katujen\nkaltevuudet edulliset. Paitsi venäläiselle kirkolle luovutettua tonttia\non Hatanpäänkadun eteläpuoleiselle osalle ja Ratinan kaupunginosaan\nsaatu yhteensä 57 tonttia, joiden suuruus vaihtelee 950 m2 ja 2\n250 m2 välillä. Näistä ovat niemen päässä löytyvät 10 pienempää\ntonttia tarkoitetut puutarhalla varustettuja huvilarakennuksia\nvarten, jotavastoin toiset tontit ovat aijotut tavallisiksi\nkaupunkitalotonteiksi.\"\n\nAlussa vuotta 1896 valtuusto hyväksyi komitean ehdotukset. Hallitus\nvahvisti ne vasta 1897 sittenkuin asemakarttaan oli tehty pienempiä\nmuutoksia.\n\nMyöhemmin kaupungin asemakaavaa tämän tästäkin muutettiin. V.\n1899 vahvistettiin asemakarttaan muutos, jolla Viinikanjoen\nranta-alue varattiin tehdastonteiksi ja liitettiin kaupunkiin XVIII\nkaupunginosana. V. 1900 vahvistettiin erinäisiä muutoksia XVII\nkaupunginosan asemakaavaan. V. 1902 vahvistettiin jälleen asemakarttaan\nuseita pienempiä muutoksia.\n\nV. 1900 syntyi urheilukentän järjestämisestä kysymys Pyynikin ja koko\nläntisen, vielä rakentamattoman alueen uudelleen järjestämisestä.\nLuonnosten laatimista varten julistettiin kilpailu. Hyväksytyksi\ntuli arkitehti L. Sonckin suunnitelma ja v. 1903 sai arkitehti\nSonck laatiakseen ehdotuksen sekä Pyynikin puoleisten että itäisten\nasumattomain alain asemakaavaksi. V. 1906 valtuusto hyväksyi uudet\nasemakaavat, jotka v. 1907 saivat hallituksen vahvistuksen. Arkitehti\nSonckin laatimat asemakaavat vapaine katulinjoineen, jotka jyrkästi\npoikkesivat siihenastisesta suoralinjaisesta ja nelikulmaisesta\njärjestelmästä, merkitsivät käännekohtaa Tampereen asemakaavan\nkehityksessä. (60)\n\nKaupungin ensimmäiseen asemakaavaan oli merkitty ainoastaan 92 tonttia.\nNumerot juoksivat katuvarsia pohjoisesta etelään ensin kadun itä- ja\nsitten kadun länsipuolta. Kun uusia taloja sitten syntyi kaupungin\neri äärille, toimitettiin v:n 1805 aikoina uusi tonttijärjestely,\njonka mukaan alkuperäisten tonttien lisäksi tuli kaupungin karttaan\nmerkityksi 53 tonttia (n:ot 93--145). Näistä uusista tonteista olivat\nn:ot 93--95 yksinäisiä tontteja Pyhäjärven rannalla, n:ot 96--112 nyk.\nLäntisenkadun länsivarrella, n:ot 113--129 kaupungin itä-äärellä kosken\nrannalla ja n:ot 130--145 ent. polttimon (sittemmin puuvillatehtaan)\nalueella.\n\nPalotorjuntaa ja köyhäinhoitoa varten oli kaupunki Ruotsin aikana\njaettu neljään kortteliin eli kaupunginosaan.\n\nTässä järjestyksessä tapahtui perinpohjaisempia muutoksia vasta\nkuusikymmenluvulla. V. 1868 annettiin kaupungin tonteille uudet\nnumerot. N:ot 1--20 olivat Itäisenkadun ja kosken välisellä alueella,\nja sitten jatkui numeroiminen korttelirivittäin pohjoisesta etelään;\nn:ot 162--341 olivat Esplanadin länsipuolella. Uusi järjestelmä\npoikkesi siis suuresti vanhasta. V:n 1869 rakennusjärjestyksessä\njaettiin kaupunki neljään kaupunginosaan, joista ensimmäinen käsitti\nkaikki tontit Hämeenkadun pohjois- ja Itäisen Puistokadun itäpuolella,\ntoinen tontit Hämeenkadun etelä- ja Itäisen Puistokadun itäpuolella,\nkolmas Läntisen Puistokadun ja Kortelahdenkadun välillä ja neljäs\nkaupunginosa viimemainitun länsipuolella olevan alueen.\n\nKuusikymmenluvun numerojärjestys pysyi muuttumatta\nyhdeksänkymmenluvulle saakka. V:n 1886 asemakarttaan merkityt uudet\nkaupunginosat saivat länsipuolella koskea tonttinumerot entisten\njatkoksi (n:ot 334--401) ja Kyttälän puoli sai tonttinumeronsa alkaen\nn:osta 500. Kaupunginosia taasen päätettiin jo 1880 laskea 13, joista\nseitsemän ensimmäistä länsi- ja kuusi jälkimmäistä itäpuolella koskea;\nnämä 13 kaupunginosaa merkittiin v:n 1886 asemakaavaan.\n\nUusi tontti- ja kaupunginosajärjestelmä kaupungille laadittiin v:n\n1897 asemakartan yhteydessä. Kaupunki jaettiin nyt 17 kaupunginosaan,\njoista kahdeksan ensimmäistä kosken länsi- ja yhdeksän jälkimmäistä\nkosken itäpuolella. Muiden suurempien kaupunkien esimerkin mukaan\nannettiin nyt kullekin kaupunginosalle omat tonttinumeronsa, \"jolla\non se etu nykyisen järjestelmän rinnalla, ettei tonttien numeroluku\nvoi nousta vallan korkeaksi, joka tuottaa hankaluutta sekä oikeus-\nja virka-asioissa että yleisessä liike-elämässä, ja että uusien\nkaupunginosain syntyessä vanhaa numerojärjestelmää ei tarvitse\nmuuttaa\"....\n\nKaupungin tontinmittausasiat ja tonttikirjan pitäminen eivät\nvanhempina aikoina olleet parhaassa kunnossa. Kaupungin täydellinen\nuudestaanmittaus, jonka monet vuosien varrella tapahtuneet erehdykset\nja laillisuusvaatimukset vihdoin tekivät välttämättömäksi, suoritettiin\nvv. 1899--1902. (61)\n\n\nc) Rakennus- ja talonomistusoloja.\n\nV:n 1886 asemakaavan vahvistamisen jälkeen asetti valtuusto\njo seuraavana vuonna komitean tarkastamaan kaupungin\n_rakennusjärjestystä_. Komitean työn tuloksena oli rakennussäännön\nehdotus v:lta 1890. Tarkastettuaan tämän ehdotuksen toimitti valtuusto\nsen v. 1892 senaatin vahvistettavaksi. Sillä tiellä ehdotus kuitenkin\nviivähti kolmisen vuotta, kunnes v. 1895 tuli ilmoitus, ettei\nhallitus ollut vahvistanut ehdotusta, vaan vaati sitä laadittavaksi\nuudelleen Helsingin kaupungin rakennusjärjestyksen malliin niin paljon\nkuin paikalliset olot sallivat. Käskyä toteltiin, minkä jälkeen\nTampereen kaupungin uusi rakennusjärjestys sai vahvistuksen 17 p.\ntammik. 1898. Sen määräyksien mukaan oli tontti rakennettava viiden\nvuoden kuluessa tontin jouduttua omistajalle. Puurakennukset olivat\nkaikkialla luvallisia sillä vanhalla rajoituksella, että rakennuksia,\njoita tehtiin Uudenkadun (Satakunnankadun) tahi Satamakadun varrelle\nkosken ja Itäisen Puistokadun välille, sai asettaa katuviivaan asti\nainoastaan jos olivat rakennetut kivestä; muusta aineesta tehtävät\nrakennukset oli asetettava 6.5 m:n päähän katuviivasta tontille ja\navonainen paikka rakennuksen ja katu viivan välillä istutettava sekä\naidattava lävellisellä pisteaidalla. Puistokatujen ja muiden puilla\nistutettujen katujen ja yleisten paikkain varrella olevat rakennukset\nsaivat. olla enintään 23 m korkeat; rakennukset, jotka eivät olleet\nkokonaisuudessaan tulen kestävistä aineista rakennetut, saivat olla\nkorkeintaan 7.2--9 m korkeat.\n\nTampereen _rakennustoiminta_ ei kuitenkaan kehittynyt aivan sillä\ntavoin kuin sen asemakaavat ja rakennusjärjestykset olisivat suoneet.\nMonella taholla kaupunkia tapahtui asutus ensin ja muutettiin\nasemakaava vasta sen jälkeen asutuksen mukaiseksi. Toiselta puolen\njäivät suuret osat uusia asemakaavain aloja pitkiksi ajoiksi\nasuttamatta. Kosken itäpuolella oli vielä nykyisen vuosisadan\nalkuaikoina vanhoja asutuksia, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa\nvahvistettujen asemakaavain kanssa. Syystä tai toisesta, huonon\npohjan, epämukavan aseman vuoksi asutus karttoi toisia seutuja ja\ntungeksi toisille. Sillä tavoin todellinen asutus muodostui koko\nlaillakin toiseen tapaan kuin asemakaavoissa edellytettiin. Kaupungin\nasemakaavain vahvistamisen vuosiluvut osoittavat vain osaksi kaupungin\ntodellista kasvamista.\n\nTodella asutun kaupunkialueen laajuus oli v:n 1800 aikoina n. 37 1/2\nha, v:n 1840 aikoina n. 42 1/2 ha ja v. 1901 n. 200 ha. Viimemainittuna\nvuonna oli kaupungin asemakaavaan merkitystä 1 119 tontista vain 725\ns.o. 65 % asuttua eli varustettu asuinrakennuksilla. Asuinrakennusten\nja asuinhuoneiden luvusta ei vanhemmilta ajoilta ole tarkempia tietoja.\nRuotsin aikana ja vielä myöhemminkin lienee sääntönä ollut, että\nkullakin tontilla oli yksi pieni asuinrakennus (tuparakennus) tontilla\nolevain peltojen ja puutarhain ääressä. Kun kaupungin asuttu ala pysyi\njokseenkin muuttumattomana aina kuusikymmenluvulle (istutusmaiden\nperuutukseen) saakka, mutta väkiluku kasvoi tavattomasti, varsinkin\nneljäkymmenluvulta lähtien, seurasi siitä asutuksen melkoinen\ntihentyminen, siten että tonteille rakennettiin uusia asuinrakennuksia\nja jatkettiin vanhoja. Nähtävästi on suurin osa vanhan Tampereen\ntunnettavia mataloita, pitkän pitkiä, vanhanaikaisia puutaloja peräisin\nmainitulta asutuskaudelta. Mutta vaikka kuusikymmenluvulta uusia\ntontteja oli runsaasti saatavissa, ei huonerakennusten ahtaaminen\nvanhoille tonteille sittenkään päättynyt, vaan lakkaamatta jatkui,\nniinkuin näkyy seuraavista numeroista:\n\n    Talojen ja asuinrakennusten huoneluku Tampereella vv. 1880--1900\n\n                                        asuinhuoneita\n                      asuin-                kutakin   kutakin\n    vuonna   taloja   raken-     yhteensä   taloa     asuinrakenn.\n                      nuksia                kohden    kohden\n\n    1880      702      1 299       7 296     10.4        5.6\n    1890      775      1 403      10 819     14.0        7.7\n    1900      944      2 086      19 836     21.0        9.5\n\nTampereen talojen vähäinen huoneluku ja asuinrakennusten huomattava\npienuus varmaan johtui osittain työväen asunnoiksi aiottujen pienoisten\ntonttien lukuisuudesta, osittain Kyttälän puolen monista vanhoista\npikkutaloista. Näissä kohdin on melkoinen erilaisuus ollut olemassa\nkosken länsi ja itäpuolen rakennustapain välillä. Vaikka v. 1880\nenempi puoli ja myöhemmin lähes puolet kaupungin taloista on ollut\nkosken itäpuolella, tuli kaupungin huoneluvusta kahdeksankymmenluvulla\nainoastaan n. 1/2 Kyttälän puolen osaksi. Asuinhuoneiden lukumäärä\nsekä taloa että asuinrakennusta kohden oli Kyttälässä paljon pienempi\nkuin kosken länsipuolella. Kosken länsipuolta voitiin siis sanoa\nsuurtalojen ja Kyttälän puolta pikkutalojen kaupunginosaksi. Myöhempinä\naikoina kasvoi rakennustoiminta kosken itäpuolella nopeammin kuin\nlänsipuolella. V:n 1909 asuntotutkimuksen mukaan tuli tutkitusta\nhuoneluvusta enempi puoli (56.1 %) Kyttälän osalle.\n\nPääasiallisimpana syynä Tampereen asuinrakennusten huomattavaan\npienuuteen on rakennusten laatu, talot kun Tampereella ovat olleet\nenimmäkseen puuta. Kivirakennusten ja niiden asuinhuoneiden lukumäärä\nTampereella kyllä kasvoi, mutta sittenkin kaupunki pysyi valtavassa\nmäärässä puutalojen kaupunkina; olihan v. 1900 vielä 81.3 % kaupungissa\nolevista asuinrakennuksista ja 79.3 % asuinhuoneista puuseinäisiä.\nMainittakoon tässä kuitenkin, että Turussa lienee puutaloasuntoja ollut\nsuhteellisesti vielä enemmän kuin Tampereella.\n\nV:n 1880 väenlaskussa luettiin kaupungissa 2 275 ulkohuonerakennusta,\njoista 1 768 itäpuolella koskea. Nämä Kyttälän tavattoman lukuisat\nulkohuoneet olivat arvatenkin suureksi osaksi navettoja ja läättejä\ny.m.s. maatalousrakennuksia. Joskus olivat ulkohuoneet ja asuinhuoneet\nhyvässä sovussa saman katon alla, niinkuin siinä Johanneskylän talossa,\njossa v. 1894 olivat asuinhuoneet yläkerrassa ja sikolätti, talli ja\nruoma alakerrassa. Huvin vuoksi mainittakoon, että Johanneskylässä 1893\noli massapölkyistä tehty 2 m:n pituinen ihmisasunto, josta maksettiin\nvuosivuokraa 12 mk!\n\nV. 1909 tehdyssä Tampereen pienasuntojen tutkimuksessa annetaan\nTampereen työväen rakennusten ja asuinhuoneiden laadusta useita\nkiintoisia tietoja. Niinpä saamme tietää, että koko tutkitusta\nhuoneluvusta 87.7 % täytti rakennusjärjestyksen vaatiman 2.7 m:n\nalimman korkeuden ja ainoastaan 12.3 % oli mainittua rajaa matalampia.\nMatalin tavattu huone oli 1.7 m korkea. Hämmästyttävän suuri osa\n(98 %) huoneustoista oli varustettu kaakeliuuneilla; Helsingissä\nolivat vastaavat luvut saman aikakauden työväenasuntotutkimuksissa\n73 % ja Turussa 71 %. Keittiöt sitävastoin olivat Tampereella\nhuonosti varustetut; kaupungissa oli hellaliesi ainoastaan 29.9 %:lla\ntutkituista keittiöistä. Vesijohto oli kaupungin alueella 2 178\nkeittiössä, s.o. lähes 40 %:lla keittiöistä. Käymälöiden järjestämiseen\nnähden olivat Tampereen olot sangen huonot: ainoastaan 19.3 %\nasunnoista oli varustettu omalla erityisellä käymälällä, 80.7 %:lla\nasuntoja sitävastoin oli käymälä yhteinen toisten asuntojen kanssa.\nTässä kohden olivat Tampereen olot kuitenkin jonkun verran paremmat\nHelsingin ja Turun oloja.\n\nAinoastaan 52.6 % Tampereen työväen asunnoista havaittiin v:n 1909\ntutkimuksessa terveydellisissä suhteissa tyydyttäviksi. Tyydyttäväin\nhuoneiden suhteellinen luku oli Turussa 35.8 % ja Helsingissä 58.9\n%. Tampereen asunnoissa oli kuitenkin toisia haittoja, jotka tekivät\nhuoneiden terveydelliset olot epäedullisemmiksi kuin ylempänä esitetyt\nnumerot osoittavat.\n\nHuomattava ilmiö Tampereen kaupungin kasvamisessa on talojen _arvon_\ntavaton kohoaminen. Tämän kohoamisen yleispiirteitä käsittelyn\nalaisella aikakaudella kuvaavat seuraavat numerot:\n\n        Talojen arvo Tampereella vv. 1841--1900\n\n                  talojen verotusarvo       talojen palovakuutusarvo\n                                          (Kaup. yht. palovakuutusyhtiö)\n\n            talojen  talojen     taloa kohd. talojen talojen  taloa koh.\n    vuonna   luku    pääoma-arvo  keskimäär.  luku   vak.arvo keskimäär.\n                       1 000 mk    1 000 mk          1 000 mk 1 000 mk\n\n    1841      --          --          --       55       482       9\n    1855      --          --          --       82     1 181      14\n    1861     202       1 375           7       --        --      --\n    1868     220       2 648          12      161     2 600      16\n    1880     702       6 932          10      218     4 751      23\n    1890     775      11 452          15      251     7 664      31\n    1900     944      34 438          36      401    17 497      44\n\nYlläesitetyistä talojen pääoma-arvoista ovat vv:n 1861 ja 1868 arvot\nsaadut silloin toimitetuista talojen arvioimisista; vv:n 1880--1900\npääoma-arvot on saatu pääomittamalla taloista ja tonteista taksoitetut\ntulot kertomalla ne 10:llä.\n\nEdellä esitetyt talojen pääoma-arvot eivät ilmoita ainoastaan\nasuintalojen arvoja, vaan on niihin luettu myöskin\ntehdaskiinteimistöjen arvo. Niinpä olivat yksinään Finlaysonin ja\nFrenckellin tehtaiden pääoma-arvot v. 1861: 560 000 ja v. 1868: 1 300\n000 mk. V. 1880 esiintyvä keskimääräisten talonarvojen alentuminen\nriippuu Kyttälän lukuisain pikkutalojen joutumisesta kaupungin\nalueeseen.\n\nTampereella niinkuin muissakin kaupungeissa on _talonomistajain_\nlukumäärä kasvanut suhteellisesti paljon hitaammin kuin asukasmäärä.\nSiitä on ollut seurauksena vuokratulojen ja talojen arvon\nyleneminen ja talonomistajain aseman perinpohjainen muuttuminen.\nTalonomistajasta, joka menneen vuosisadan alkupuolella oli\npääasiallisesti vain oman kodin ja asunnon haltija, oli vuosisadan\nlopussa tullut elinkeinonharjoittaja, joka yhä suurenevilla taloilla\nja pääomilla harjoitti tuottavaa ammattia kaupungissa. Toisinaan tämä\nammatti muuttui hurjaksi talohuijaukseksi, joka nousi huippuunsa\nyhdeksänkymmenluvun loppupuolella. \"Monta taloa -- kerrotaan\nTerveydenhoitolautakunnan vuosikertomuksessa v:lta 1897 -- on vuoden\nkuluessa myyty 4 jopa 5:kin kertaa. Riitaisuuksien takia ostajain ja\nmyyjäin kesken on tapahtunut niin, että monessa talossa samaan aikaan\non ollut monta omistajaa, onpa niitä taloja sellaisiakin, joilla ei ole\nomistajaa ollut ensinkään.\"\n\nTalonomistajat Tampereella olivat ennen yleensä valtavaksi osaksi\nyksityisiä henkilöitä, joiden omistuksen rinnalla yhdyskuntain ja\nyhtiöiden talonomistukset eivät suuria merkinneet. Niinpä oli v.\n1890 Tampereen taloista 91.3 % ja v. 1900 vielä 79.5 % yksityisten\nomistajain hallussa. (62)\n\n\nd) Asuntokysymys.\n\nTampereen kaupungin majoitettavat väkijoukot ovat menneen vuosisadan\nkuluessa kasvaneet nopeammin kuin minkään muun Suomen kaupungin.\nTampereen väkiluku oli:\n\n    vuonna 1800       463 henkeä    vuonna 1880     13 645 henkeä\n      \"    1830     1 585   \"         \"    1890     20 132   \"\n      \"    1840     1 819   \"         \"    1900     36 344   \"\n      \"    1850     3 207   \"         \"    1910     45 442   \"\n      \"    1860     5 232   \"         \"    1920     47 830   \"\n      \"    1870     6 986   \"\n\nSadassa vuodessa (1800-1900) kaupungin väkiluku kasvoi 79-kertaiseksi,\nviidessäkymmenessä vuodessa (1850--1900) 11-kertaiseksi,\nkahdessakymmenessä vuodessa (1880--1900) 2 1/2 kertaiseksi. Vuoden 1840\njälkeen, josta alkaen väenlisäys on ollut erittäin suuri, on Tampere\nväkiluvultaan kohonnut 18:nnesta 3:nneksi Suomen kaupunkien joukossa\n(1890).\n\nYhä lisääntyneen väestönsä asuntotarpeen tyydyttämiseksi on kaupunki\nlaajentanut asuttavaa aluettansa. Mutta vaikka kaupungin asutusala\nlakkaamatta laajeni, ei se kuitenkaan kasvanut samassa suhteessa\nkuin väkiluku. Asutuksen laajenemisen rinnalla tapahtui asutuksen\ntihentyminen. Asukasluku lisääntyi kutakin taloa kohden, eli toisin\nsanoin asuttava alue kutakin asukasta kohden vähentyi. Laskujemme\nmukaan tuli Tampereella kutakin asukasta kohden järjestettyä\nkaupunkialaa likimäärin:\n\n       vuonna 1800       870 m2    vuonna 1870      127 m2\n\n    \"    1830       254  \"      \"    1880       96  \"\n         \"    1850       228  \"      \"    1890       67  \"\n         \"    1860       140  \"      \"    1900       60  \"\n\nAsuttavaan alueeseen nähden asui Tampereen väestö vuosisadan lopussa\n14 kertaa ahtaammin kuin vuosisadan alussa. Vanhat peltojensa ja\npuistojensa keskellä uinailevat kaupunkitalot olivat vähitellen\njoutuneet väentungoksen jalkoihin. Se seikka, että Tampereen asutusalue\noli melkein yhtä tiheästi asuttu kuin Helsingin, jossa v. 1890 tuli\n67 m2 ja v. 1896 57 m2 asukasta kohden, vaikka Tampereen rakennukset\npaljon suuremmaksi osaksi kuin Helsingin ovat yksinkertaisia puutaloja,\nriippui arvatenkin siitä, että Helsingissä oli asuttavalla alueella\nenemmän toreja, puistoja ja puistokatuja sekä leveämpiä katuja kuin\nTampereella.\n\nLuonnollisesti tällaisissa oloissa asukkaiden luku kutakin taloa kohden\nsuuresti kasvoi. I. V. Kaitilan mukaan asui vv. 1845--1850 Tampereella\nyhdessä talossa keskimäärin 18--22 ihmistä, mutta vv. 1865--1870 jo\nnoin 30--34 henkeä. Kyttälän pienten talojen tultua yhdistetyksi\nkaupunkiin tämä keskiluku aleni, ollen v. 1880 vain 20, mutta rupesi\nsitten väkiluvun lisääntymisen tavattoman nopeuden vuoksi jälleen\nnousemaan ollen v. 1900 jo yli 37 henkeä taloa kohden.\n\nAsutuksen tihentymisen tuottamat haitat riippuvat kuitenkin ensi\nsijassa siitä, minkälaiset väestön asunnot ja huoneet ovat, miten\nriittävät ja miten kalliit ne ovat niissä asuvalle väestölle.\n\nJotteivät asunto-olot väestön lisääntyessä huononisi, pitäisi\nensinnäkin huoneiden luvun kasvaa yhtä rinnan väkiluvun kanssa. Niin ei\nkuitenkaan ole Tampereella käynyt, vaan kaupungin huoneluku lisääntyi\nhitaammin kuin asukasluku, joten väenahdinko huoneissa oli menneen\nvuosisadan viimeisellä jaksolla sangen suuri ja tuli yhä suuremmaksi,\nkunnes v. 1900 näissä oloissa ilmeni muutos parempaan päin.\n\n_Vuokralaisluokka_ Tampereella on kasvanut etupäässä menneen vuosisadan\nloppupuolella. Kaupungin alkuaikoina oli vuokralaisia verraten vähän\nja vuokran suuruus oli tavan määräämä. Niinpä näyttää Ruotsin ajan\nlopussa: 10 velkariksin vuosivuokra (huoneesta) olleen kaupungin\nkäsityöläisten kesken hyvin tavallinen.\n\nVuosisadan keskivaiheilla oli vuokranmaksajain lukumäärä jo\nmelkoisesti karttunut. Sen tutkielman mukaan, jonka I. V. Kaitila\nvuokraprosenttiluetteloiden perusteella on tehnyt Tampereen\nasunto-oloista menneen vuosisadan keskivaiheilla, oli vuokralaisluokka\npuheenalaisena aikana nopeassa kasvussa, kuten näkyy seuraavasta:\n\n                               vuokralais-\n    vuosi    talonomistajia    talouksia\n\n    1855          158           n. 459\n    1860          165           \"  675\n    1864          171           \"  806\n\nTuskinpa voimme kehityksen suunnasta erehtyä nähdessämme, miten\ntalonomistajaluokan pysyessä melkein muuttumatonna vuokralaisluokan\nlukumäärä vuosikymmenessä kasvoi 75 %. Useimmissa kaupungin taloissa\nasui jo tällöin vuokralaisia. Vuokraluettelojen mukaan oli sellaisia\ntaloja, joissa ei ollut vuokralaisia, v. 1855 n. 23 %, v. 1860 n. 32 %\nja v. 1864 n. 37 % kaikista taloista. Toiset talot sitävastoin olivat\njo täpötäynnä vuokralaisia. Ensimmäisiä \"vuokrakasarmeja\" kaupungissa\noli apteekkari Tennbergin omistama talo (nyk. II kaupunginosan talo\nn:o 11), jossa v. 1855 asui, paitsi erästä kultaseppää ja konditoria,\nyhteensä 30 työmiesperhettä. Vuosivuokraa tämä laitos tuotti 1 506 mk.\nYhtäläinen pesä oli saman omistajan talo n:o 9 \"Uudessa kaupungissa\"\n(nyk. IV kaupunginosan 6), jossa v. 1855 asui 8, v. 1856 jo 18, mutta\nv. 1857 vihdoin 36 työmiesperhettä.\n\nVuokralaisaikakauden alussa olivat vuokrat meidän aikamme\nhintoihin verraten sangen halvat. Vuotuisen vuokran suuruus v.\n1855 oli taksoitusluetteloiden mukaan keskimäärin Smk. 60:52\nkutakin vuokranmaksajaa kohden. Kaupungin silloiseen korkeampaan\nvuokralaisluokkaan kuuluvista mainittakoon kirkkoherran leski\n(vuokra 80 mk), soitonopettaja (80 mk), viskaali (100 mk), pari\ntehtaanmestaria (104 ja 224 mk), kultaseppä (160 mk), ajuri (200\nmk), tehtailija (240 mk) ja tehtaansaarnaaja (240 mk) ja korkeimpaan\nluokkaan kaupunginlääkäri (400 mk) ja useat kauppiaat (280--600 mk).\nSellaisia vuokranmaksajia, jotka maksoivat 400 mk:n tai sitä suurempaa\nvuosivuokraa, oli v. 1855 kaikkiaan kahdeksan ja heidän keskimääräinen\nvuosivuokransa teki 476 mk. Mutta vuokrat olivat nousutiellä: v. 1864\noli 400 mk:n tai suuremman vuosivuokran maksajia 19 ja heidän vuokransa\noli keskimäärin 652 mk.\n\nMinkälaisen mullistavan kehityksen alaisena kaupungin asunto-olot tätä\nvuokralaiskauden alkuaikaa seuranneen puolen vuosisadan kuluessa ovat\nolleet, ilmenee räikeästi seuraavasta vertailusta:\n\n                                          v. 1855       v. 1900\n\n    vuokra-asuinhuoneustoja                 544           6 885\n    koko vuokrasumma                      32 924 mk   1 843 046 mk\n    vuokra kutakin huoneistoa kohden          61 \"          268 \"\n    vuokra kutakin vuokrahuonetta kohden      40 \"          138 \"\n\nVuokrain yleinen kohoaminen oli todella ollut suuri. Tämän kohoamisen\ntuottamia epäkohtia olisi varmaan vähemmän valitettu, jos vuokrain\nnouseminen olisi tapahtunut säännöllisesti ja tasaisesti. Mutta niin\nei käynyt. Vuokrat toisinaan pysyivät pitempiä aikoja alallaan, jopa\njoskus alenivatkin, kohotakseen erityisinä ajankohtina sitä äkimmin ja\nsitä suuremmin askelin. Kaupungissa vallitsi silloin tällöin ankaria\nasuntopulia. Niiden syynä oli tietenkin väestön nopea kasvaminen ja\nsamaan aikaan sattuneet rakennustoiminnan seisahdukset ja työpulat.\nValituksia vuokrain lakkaamattomasta noususta ja asuntopulasta kuului\nyleisemmin jo seitsenkymmenluvun lopulla ja kahdeksankymmenluvun\nalkupuolella. Viimemainitun vuosikymmenen lopulla oli Tampereen\nensimmäinen suuri rakennuskausi, mutta yhdeksänkymmenluvulla tulivat\nasunto-olot taasen hyvin horjuviksi. Kyttälän hävityksen jälkeen 1892\ntäytyi kaupungin varustaa häädetyille hätäasuntoja köyhäintalolla;\nmyöhemmin oli kaupungissa paljon asuntoja tyhjänä, kun ei vuokraajilla\nollut varaa maksaa vuokriansa. Vuosikymmenen lopussa vallitsi taasen\nankara asuntopula. Soukanlahden tulipalossa 1898 kodittomaksi\njoutuneita oli ensi aluksi tiloitettava parakkeihin asumaan ja 1900\nkerrotaan kokonaisten perheiden asuneen Tammelan vainion heinäladoissa,\nvaikka marraskuu oli jo käsissä. Tätä asuntopulaa seurasi kuitenkin v.\n1901 vuokrain aleneminen, kunnes vuokrat myöhemmin jälleen alkoivat\nkohota. (63)\n\n\ne) Työväen asunto-oloja.\n\nEnimmät vuokranmaksajat Tampereella olivat jo puolen vuosisataa sitten\ntyöntekijöitä. Asuntokysymys Tampereella oli jo silloin ensi sijassa\ntyöväenasuntokysymys.\n\nTavallisen työmiesperheen vuokra oli v. 1855 n. 36--40 mk vuodessa\n(yhdestä huoneesta). Enimmät tehtaan työntekijättäret maksoivat\n32--40 mk:n vuokraa, useimmat tehtaan työmiehet muutamaa markkaa\nenemmän. Luultavasti oli \"asukki\"-järjestelmä tehtaalaisten kesken\njo tällöin tavallinen, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka\nyksinäinen tehtaan nainen olisi voinut maksaa yhtä suuria vuokria kuin\nperheellinen työmies. Alimpia havainnoimiamme vuokria v. 1855 olivat 12\nmk (rumpali), 16 mk (palovartija, työmies). Esimerkkinä senaikaisista\ntyöväenvuokrausoloista mainittakoon tehtaantyömies Matti Björklundin\ntalo (Kuninkaankadun ja Uudenkadun eli nyk. Satakunnankadun kulmassa),\njonka yhdeksästä vuokralaisesta eräs tehtaalaisnainen maksoi 34,\nvaunumaakari 36, räätälin kisälli ja tehtaantyöntekijätär kumpikin 40,\nruukintyömies ja tehtaantyöntekijätär kumpikin 44, ruukintyömies ja\nmuurarinoppilas kumpikin 48 ja suutari 72 markkaa vuosivuokraa.\n\nViisikymmenluvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella\nkohosivat työläisten vuokrat tuntuvasti. V. 1864 olivat 44--52\nmarkan vuokrat suurena enemmistönä vuokrissa; monet vuokralaiset\nmaksoivat 60 mk vuodessa. I. V. Kaitilan laskelmain mukaan suoritti\n294 työmiesperhettä v. 1855 keskimäärin vuokraa Smk 38:12, mutta 231\ntyömiesperhettä v. 1864 keskimäärin Smk. 52:38. Summat eivät nykyaikana\ntuntuisi suurilta, mutta tekivät silloin kuitenkin lähimäärin 10--12 %\ntyöläisten palkasta.\n\nJo aikaisin alkoivat Tampereen suuret tehtaat rakentaa väelleen\nvuokra-asuntoja. Näissä tehdasasunnoissa käytettiin Tampereella\naivan ominaista rakennusjärjestelmää, sellaista näet, että useilla\ntalouksilla oli yhteinen keittiö. Tavallisesti oli tällainen\nasuinrakennus järjestetty niin että keittiö oli rakennuksen keskellä,\nkeittiön ovi rakennuksen toisessa kylkiseinässä ja ikkuna toisessa.\nYhteisen keittiön kummallakin puolella oli kaksi kamaria, joissa\nkussakin asui perhe, joten siis neljä perhettä oli saman keittiön\nosallisena. Puuvillatehtaan työväen rakennukset täyttivät vähitellen\nmelkoisia alueita Mustanlahden puolella, minne siten alkoi syntyä\nTampereen ensimmäinen varsinainen työväenkaupungin osa. Vanhemmilla\npumpulitehtaalaisrakennuksilla oli kuvaavia kansan antamia nimiä kuten\n\"Nattula\", \"Latokartano\", \"Ihana\" ja \"Lysti\" (nyk. IV kaupunginosan\ntalot 17, 19, 21 ja 23). Nämä pian rappeutuneet rakennukset eivät\nterveydellisessä eivätkä muussakaan suhteessa voineet tyydyttää suuria\nvaatimuksia.\n\nKyttälän puolen työväenasunto-olot olivat menneinä aikoina varmaan\nvielä huonommat kuin länsipuolella koskea. Johanneskylän asuntotavoista\nkerättiin v:n 1890 väenlaskun yhteydessä hauskoja, myöhemmin\nAamulehdessä julaistuja tietoja, joista otamme tähän muutamia kohtia.\n\nKylän asukkaat olivat enimmäksi osaksi muualta muuttaneita. Kylä oli\nedelleenkin lakkaamattomassa siirtolaisuuden ja liikehtimisen tilassa.\nJohanneskylän 661 taloudesta asui vain 202 taloutta ennen vuotta 1888\nvuokraamissaan huoneissa; kaikki muut olivat sen jälkeen muuttaneet\nmajaa, 270 taloutta oli sen tehnyt v:n 1890 kuluessa. Keittiötalous\noli melkein täysin kommunistisella kannalla. Ainoastaan 53 taloudella\noli oma keittiö; 19 taloudella ei ollut ensinkään keittiötä. Kaikilla\nmuilla 589 taloudella oli keittiö yhteinen toisen tai toisten\ntalouksien kanssa. Niinkuin jo tästä voi päättää, oli talouskunnilla\nyleensä hallussaan yksi huone kullakin. Ainoastaan 51 taloudella oli\nkaksi huonetta, 8 taloudella kolme huonetta ja 2 taloudella koko viisi\nhuonetta.\n\nYksinään asumista pidettiin Johanneskylän tehtaalaisten kesken\nylellisyytenä. Ani harvalla tehtaan tytöllä oli oma huone.\n\"Tavallisesti käy niin, että yksi vuokraa huoneen ja ottaa luokseen\nasumaan yhden tai kaksi työtoveriaan, joilla kaikilla on oma\ntaloutensa. Vuokra maksetaan sitten tasan ja tällä lailla ollaan muka\nsäästävinään jotakin. Ollenkaan tavatonta ei ole, että kohtaa kolme\ntehtaalaista, jotka ovat suostuneet näin keskenään asumaan yhdessä\nainoassa pienessä kamarissa.\"\n\nMerkittäköön tähän vielä Tampereen vähävaraisten asunto-oloista v. 1909\ntoimitetun tutkimuksen päätuloksia. Tämä tutkimus, jonka Tampereen\nvaltuuston toimesta ja kaupungin työväenyhdistysten valitsemain\ntiedonkerääjäin avulla suoritti G. R. Snellman, koski, kuten\nHelsingissä, Turussa ja parissa muussa kaupungissa aikaisemmin tehdyt\nvastaavat tutkimukset, ainoastaan kaksihuoneisia (ynnä keittiö) ja sitä\npienempiä asuntoja eli huoneustoja. Tampereella tuli siten tutkituksi 7\n645 asuntoa, joissa oli 13 303 huonetta ja 30 330 asukasta.\n\nTyöväen asuntojen varsinaiset pesäpaikat Tampereella olivat IV\nkaupunginosa (Porin radan, Puistokadun, Uudenkadun ja Pyynikin metsän\nvälillä) sekä XVI kaupunginosa (Väinölänkadun ja Puolimatkankadun\nvälinen osa Tammelaa). Kosken itäpuolisen alueen osalle tuli 45.9 %\nasunnoista ja 43.4 % asukkaista.\n\nValtava osa -- 79.6 % -- asunnoista oli sellaisia, joihin kuului\nhuone ja osa keittiöön (42.8 %) tai huone ja keittiö (36.8 %). Näissä\nasunnoissa asui 77.7 % tutkitusta väestöstä. \"Pienempiä asuntoja\" s.o.\nsellaisia, joihin kuului ainoastaan keittiö tai huone tai huone ynnä\nosa keittiöön, oli 50.1 %; niissä asui 39.4 % tutkitusta väestöstä.\nSääntönä oli myöskin, että pienimmissä asunnoissa tuli huonetta kohden\nkeskimäärin enemmän asukkaita kuin suuremmissa asunnoissa. Tampere oli\nedellä Turkua ja Helsinkiä siinä kohden että Tampereella oli ainoastaan\npuolet asuntoja \"pienempiä\", jotavastoin toisissa mainituissa\nkaupungeissa sellaisia oli kolmeneljättäosaa asunnoista. Yleensä oli\nTampereella huonetta kohden kaikenlaatuisissa asunnoissa asukkaita\nvähemmän kuin Helsingissä ja Turussa.\n\nJos tarkastetaan huoneiden ilmatilavuutta kutakin asukastaan kohden\nja ryhmitämme väestön sen mukaan, huomaamme, että huoneissa, joissa\ntuo ilmatilavuus oli alle 5 m3 (ylen liika-asutuissa huoneissa),\nasui Tampereella 2.0 % väestöstä, 5--10 m3 (paljon liika-asutuissa)\nhuoneissa 21.7% 10--20 m3 (kohtalaisesti liika-asutuissa) huoneissa\n47.8 % ja yli 20 m3 (ei liika-asutuissa) huoneissa 28.5 % väestöstä.\nViimemainittu suhdeluku oli tuntuvasti suurempi kuin Turun ja Helsingin\nvastaavat luvut.\n\nAsukkeja oli Tampereella kaikkiaan 2 378 eli 6.8 % tutkitusta\nväestöstä; suurin osa (68.5 %) asukeista oli naisia.\n\nKeskimääräiset vuosivuokrat Tampereella tekivät:\n\n    keittiö              124 mk   huone ja keittiö         249 mk\n    huone                138 \"    2 huon. (ja osa keitt.)  244 \"\n    huone ja osa keitt   140 \"    2 huon. ja keittiö       461 \"\n\nOsallisuus keittiöön, tämän mukaan, ei näytä Tampereella tuottaneen\nvuokran lisäystä. Yleensä olivat vuokrat Tampereella halvemmat kuin\nTurussa ja Helsingissä.\n\nTutkimuksensa lopussa lausuu tutkimuksen suorittaja: \"Tämän tutkimusten\ntulosten selostuksessa on tuon tuostakin vertailun vuoksi mainittu\nHelsingin ja Turun olot, semmoisina kuin ne ovat esiintyneet näissä\nkaupungeissa aikaisemmin toimitetuissa tutkimuksissa. Tämä vertailu\non varsin usein osottanut saadut numerotiedot edullisemmiksi\nTampereelle kuin maamme kahdelle suurimmalle kaupungille. Tämä saattaa\nalussa tuntua odottamattomalta, kun on totuttu siihen käsitykseen,\nettä Tampereella, sinne kun on meidän oloissamme erittäin suuri\nteollisuusväestö keskittynyt, asunto-olot olisivat varsin huonot ja\nainakin Turun oloja huonommat. Saattaa sentähden olla syytä koettaa\nselvittää, miten tämän on laita... Tampereen asunto-oloihin on painanut\nleimansa siellä tavallinen keittiöosuusjärjestelmä, jommoista ei\ntapaa muualla maassamme. Tämän laatuisissa asunnoissa onkin, niinkuin\nnumeroluvut osoittavat, asuntokurjuus suurin. Niissä on ahtaus\nsuurin, niissä on valaistus huonoin, niissä ovat huoneet (eritoten\nyhteinen keittiö) kosteimmat ja kylmimmät, niissä ovat asunnot\nrappeutuneimmat. Mutta ennen kaikkea: niissä etusijassa vallitsee\ntuo kauhea epäsiisteys, mikä on ominaista Tampereen asunnoille.\nTässä kohden ovat tutkijain kyselykaavakkeisiin merkitsemät ja jo\nedellä kerrotut havainnot erittäin valaisevia. Useimmat huomautukset\nkoskevat ilmanvaihdon puutteellisuutta sekä sen ohella ilman huonoutta.\n'Huono ilma' on kuitenkin aivan liian lievä nimitys ilmaistakseen\nniitä tässä tarkoitetaan. Huoneeseen tulijaa vastaan leuhahtava\nilma saattaa olla sellaista, että tuntuu mahdottomalta sietää sitä\nmuutamaa minuuttiakaan. Mutta siihenkin näkyy voivan tottua. Tämän\njälkeen lukuisammat muistutukset koskevat likaisia ja rikkinäisiä\nseinäpapereita ja likaista tai savustunutta kattoa. Tässä on otettu\nlukuun sekä ne asunnot, joissa paperit riippuvat repaleina seinillä\ntai joissa niiden nyttemmin epämääräistä väriä kohottavat rasvatahrat,\nhome, syöpäläisten jäljet tai muu lika, että myös ne asunnot, joissa\nvarsinaisten seinäpaperien sijasta on ammoin sitten kellastuneita\nsanomalehtiä. Aivan verhoilemattomiakin seiniä on varsin lukuisasti.\nTutkijain huomautukset ovat muutoin sangen vaihtelevia. Muun muassa\nnäkyy niistä, että rotilla on sangen huomattava sija perheen\nkotielämässä, ja samaten syöpäläisillä.\"\n\n\"Jos yhdistelee tutkimuksen tulokset ja siinä ottaa huomioon sekä sen\nmitä numerot puhuvat että myös minkä vaikutuksen tutkitut asunnot\novat tehneet tutkijoihin, niin ei voi tulla muuhun päätökseen kuin\nettä Tampereen vähävaraisten asunnot ovat miltei joka kohdassa\nepätyydyttävät. Ne ovat sangen liika-asuttuja, likaisia ja huonosti\nhoidettuja, onpa suuri osa niistä rakennettu väärän järjestelmän\nmukaan. Asunto-olojen parantaminen on sentähden kysymys, jonka täytyy\nvastustamattomalla voimalla esiintyä kaupunginhallinnon harkittavaksi,\nsillä eihän kaupunkihallinto voi olla välinpitämätön siitä tosiasiasta,\nettä suurin osa kaupungin väestöä asuu oloissa, jotka eivät ole\nvaaralliset ainoastaan tälle väestön osalle itselleen, vaan yhtä paljon\nkaupungille kokonaisuudessaan.\"\n\n_Työväenasuntojen parantamista_ onkin Tampereella harrastettu jo\nkauemman aikaa.\n\nV. 1886 perustettu Tampereen työväenyhdistys otti alustansa alkaen\ntyöväestön asuntokysymyksen lämpimän harrastuksensa kohteeksi. V. 1888\njätti työväenyhdistyksen asettama komitea, johon jäseninä kuului joukko\nkaupungin yhteishyvää harrastavia herroja, kaupungin valtuustolle\nsuurensuuntaisen esityksen työväenasuntojen aikaansaamiseksi\nTampereelle. Arvosteltuansa siihen saakka käytettyjä yksityisiä\ntyöväenasuntojärjestelmiä ja vedottiin ulkomaisiin edistyksiin\ntyöväenrakennusten alalla, komitea ehdotti, että kaupunki itse ryhtyisi\nhankkimaan työväestölle sopivia ja tarkoituksenmukaisia omia asuntoja,\nsiis valmiita taloja, eikä ainoastaan tontteja, niinkuin ennen oli\ntapahtunut. Yrityksen toteuttamiseen ehdotettiin heti ryhdyttäväksi ja\nsitä varten käytettäväksi kaupungin asemakartassa oleva n.s. Tammelan\nkaupunginosa.\n\nTämä suunnitelma jäi hurskaaksi toivomukseksi. Määräaika, jolloin\nKyttälän vuokratontit olivat joutuvat kaupungin käytettäviksi ja\nkysymys uuden kaupungin järjestämisestä ja vanhan Kyttälän tuhansiin\nnousevan väestön sijoittamisesta näytti antavan kaupungille\nasuntokysymystä kylliksi.\n\nTyöväenyhdistyksessä kumminkin asiaa edelleenkin harkittiin. V. 1891\nlausui yhdistys toivomuksen, että kaupunki rakennuttaisi Tammelaan\nyhden korttelin puolen tontin lunastettavia taloja ja samoin yhden\nkorttelin vuokrattavia. V. 1892 yhdistys valitsi uuden komitean\nasuntokysymystä pohtimaan. Tämä komitea uudisti v:n 1888 ehdotukset,\nmutta kun Tammela jo oli tullut suureksi osaksi asutetuksi, niin että\nsiellä enään oli jäljellä ainoastaan pieni osa tontteja, eivätkä nekään\nkomitean mielestä olleet soveltuvia mallikelpoisille työväenasunnoille,\nesitettiin nyt uusia rakennuspaikkoja, ennen kaikkia Ratinan\nharjannetta, jota ylänköisen asemansa ja kuivan hiekkaisen maaperänsä\nvuoksi pidettiin erittäin sopivana tähän tarkoitukseen.\n\nKomitean mielestä olisi paikan luovuttaminen työväen asunnoille\nsekä mahdollinen että taloudellisesti kaupungille suureksi eduksi.\nTämän alueen jakamisessa kortteleihin ja tontteihin ehdotti\nkomitea noudatettavaksi uutta järjestelmää. Korttelien ulkonainen\njärjestely olisi tehtävä vaihtelevaksi, joten vältettäisiin se ikävä\nyksitoikkoisuus, joka helposti syntyy paljon samanlaisia rakennuksia\nrakennettaessa. Palokujat olisi järjestettävä puistokäytäviksi, joten\nne tarjoisivat suojaa tulipaloja vastaan ja yhdessä korttelin keskelle\njätetyn suuremman puilla istutetun aukeaman kanssa olisivat erinomaisen\nhyviä ilman puhdistajia. \"Jos vielä kadutkin, jotka ovat ehdotetut 15\nmetriä leveiksi, varustetaan istutuksilla, mikä voi aivan haitatta\ntapahtua, kun ei tämä kaupunginosa tule miksikään liikepaikaksi,\nniin silloin on valmiina erittäin hauska, puiston keskellä oleva\nkaupunginosa, jossa työväestö kylläkin mieluisesti viihtyy, ja joka on\nkaupungille kokonaisuudessaankin eduksi, sillä muistettava on, että\npuistot ovat ikäänkuin keuhkoja kaupungille.\"\n\nYhdistys puolestaan kyllä hyväksyi ehdotuksen, \"mutta -- sanotaan sen\nvuosikertomuksessa 1892 -- katsoen valtuuston silloiseen kokoonpanoon,\nei voitu toivoa asialle menestystä, jonka vuoksi se jätettiin\nodottamaan parempia aikoja.\" Moite oli ennenaikainen, sillä valtuuston\nv. 1893 asettama asemakarttakomitea, johon työväenyhdistys sai valita\nkaksi lisäjäsentä -- niiksi tulivat talonomistaja K. H. Uittamo\nja toimittaja K. Renström -- käsitteli kyllä työväenasuntojenkin\nkysymystä. V. 1895 valmistuneessa mietinnössään tämä komitea esitti\nmyöskin työväenasuntojen rakentamista, joissa oli noudatettu sitä\njärjestelmää, jonka työväenyhdistys itse on suunnitellut ja jonka\nmukaan korttelit olivat jaettavat neljään yhtä suureen tonttiin, jotka\noli erotettava toisistaan puilla istutetuilla palokujilla.\n\nTampereen v. 1897 vahvistettuun asemakaavaan merkittiinkin yllämainitut\nuudet työväenkorttelit. Työväen asutuksen edistämiseksi valtuusto\nsamana vuonna tarkisti tonttienluovutusehtoja. Määrättiin, ettei\nkaupungin alueita siitä lähtien annettaisi vuokralle muutoin kuin\njulkisella huutokaupalla enin tarjoavalle, sittenkuin valtuusto ensiksi\noli määrännyt alimman, vuokran, ja että kymmenen vuoden kuluessa siitä\nkuin vuokrattu alue on kaupungin asemakaavaan tontiksi vahvistettu on\nvuokraaja oikeutettu lunastamaan tontin omakseen siitä pääomasta, joka\n3 1/2 %:n mukaan vastaa paikan vuosivuokraa.\n\nEdistääkseen työväenasuntojen rakentamistoimintaa kaupunki myöskin\nperusti erityisen _työväen asuntojen rakentamisrahaston_.\n\nSuunnitellessaan v:n 1888 aikoina työväenasuntojen rakentamista\noli työväenyhdistys valtuustolta anonut, että anniskeluyhtiön\nvoittovaroista ruvettaisiin vuosittain panemaan joku summa erityiseen\nrahastoon, jota käytettäisiin työväenasuntojen hankkimiseksi. Tällä\npyynnöllä tarkoitettiin lähinnä työväen keskuudessa muodostuvain\nasuntoyhdistysten rakennusyritysten taloudellista avustamista. Kun\nv. 1889 anniskeluvaroja kertyi kaupungille entistä enemmän, tehtiin\ntyöväenyhdistyksen puolelta uusi anomus 25 000 markan siirtämisestä\nanniskeluvaroista työväenrakennusrahastoksi ja tällä kertaa valtuusto\ntodellakin tarttui asiaan. Se päätti perustaa \"työväen asuntojen\nrakentamisrahaston\" ja antaa siihen anotun määrän anniskeluvaroista.\nKun 1891 yhtiön voittovarat jälleen olivat odottamattoman suuret,\nsiirrettiin kerrassaan vielä 50 000 markkaa työväenasuntojen\nrakennusrahastoon. Alku oli kieltämättä hyvin lupaava.\n\nV. 1896 pyysi vastamuodostunut \"Työväenasunto-osakeyhtiö\" kaupungilta\nrakennuslainaa. Sen johdosta valtuusto laati työväenasuntojen\nrakennusrahastolle ohjesäännön, jonka mukaan rahaston tarkoituksena on\nkuoletuslainan myöntämisellä yksityisille työmiehille ja yhtiöille,\njotka tarkoittavat työväenasuntojen rakentamista hyväätekevässä\ntarkoituksessa eikä oman edun tähden, edistää ajanmukaisten\ntyöväenasuntojen perustamista kaupunkiin. Näiden sääntöjen mukaisesti\nmyönnettiin mainitulle kaupungin ensimmäiselle työväenasuntoyhtiölle\n50 000 markan laina edullisilla ehdoilla. Samalla tavoin ja samoilla\nehdoilla myönnettiin työväenasuntojen rakennusrahastosta rakennusyhtiö\n\"Omalle Tuvalle\" 48 000 markan rakennuslaina. Myöhemmin annettiin\nvielä joitakuita pienehköjä lainoja. Pitemmälle eivät rahaston voimat\nulettuneet.\n\nTampereen valtuuston yhdeksänkymmenluvun lopulla tekemät alotteet\ntyöväenasuntokysymyksen onnelliseksi ratkaisemiseksi jäivät\nseuraavina vuosina kehittämättä. Vasta v. 1908 joutui kysymys\nkaikessa laajuudessaan uudelleen valtuuston käsiteltäväksi. Asiaa\nharkitsemaan asetettiin komitea, jonka alotteesta saatiin toimeen\nennen mainittu v:n 1909 työväenasuntojen tiedustelu. Samana vuonna\npäivätyssä mietinnössään komitea sitten esitti joukon toimenpiteitä\ntyöväenasunto-olojen parantamiseksi Tampereella. Komitean pääehdotus\noli se, että kaupunki ryhtyisi luovuttamaan pieniä asuntotontteja\npitkäaikaisella vuokralla, mutta ilman lunastusoikeutta, sekä että\nkaupunki toiselta puolen ankarasti valvoisi ja toiselta puolen\ntehokkaasti (piirustuskilpailuilla, lainoilla y.m. tavoin) edistäisi\ntyöväenasuntojen rakennustoimintaa.\n\nKaupungin rinnalla ryhtyivät myöskin Tampereen suurimmat\nteollisuuslaitokset entistä enemmän huolehtimaan oman työväkensä\nasunto-oloista. Työväenasuntokomitean mietinnössä annetaan\ntehdaslaitosten työväenasunnoista seuraavia tietoja:\n\n        Tampereen teollisuuslaitosten työväenasunnot v. 1909\n\n                              rakennusten        huon.   asukkaita\n    omistaja               luku  arvo 1 000 mk   luku    kaikkiaan\n\n    Finlayson ja Kumpp       77      1 643        743       1 825\n    Pellavatehdas            15        156        148         370\n    Lapinniemen tehdas        8         70         59         169\n    Tampereen trikootehdas    1         40         34          58\n    Verkatehdas oy            1        140         74         250\n                   yhteensä 102      2 049      1 058       2 672\n\nKomitean mietinnössä annettiin tehdaslaitosten työväenasunnoista\ntunnustava lausunto: \"Toiminimi Finlayson & C:on työväen asunnot\nvarsinkin ovat aina olleet työväen piirissä hyvässä maineessa ei\nainoastaan halvan vuokran, vaan hyvyydenkin takia. Mieluisasti on\nniihin asumaan mennyt jokainen, joka vain on tilaisuutta saanut, ja\nolivatpa ne entisaikoina kaupungin huomattavaisuuksien joukossa...\nMyöhemmin on toiminimen puolesta osittain näitä vanhoja rakennuksia\nkorjattu, osittain rakennettu ajanmukaisempia näiden tilalle, sekä\naivan uusiakin, joten toiminimen omistamissa huoneistoissa tätä nykyä\nasuu lähes pari tuhatta henkeä. Yhä edelleen ovat vuokrat niissä\ntavattoman alhaiset.\"\n\nTyöväenasuntokysymyksen ratkaisemisessa puheenaolevina aikoina\noli yksityisillä rakennusyhtiöillä ja varsinkin työväen omassa\nkeskuudessa perustetuilla _asuntoyhtiöillä_ yhä kasvava merkitys.\nTampereella tämäntapainen toiminta alkoi v. 1896, jolloin\ntyöntekijäin ja \"muitten asiaa harrastavain henkilöitten\" perustama\nrakennusosakeyhtiö \"Oma Tupa\" ja työläisten omassa keskuudessa\nmuodostunut \"Työväenasunto-osakeyhtiö\" alkoivat toimintansa. V. 1909\noli kaksitoista tällaista yhtiötä rakennuttanut 219 huoneistoa,\njoissa asui 1 068 henkeä. Tämä oli vasta ensimmäistä alkua siihen\nasuntoyhtiötoimintaan, joka myöhemmin on Tampereella saanut niin suuren\nmerkityksen.\n\nKaikki kauniit yritykset Tampereen työväen asuntokysymyksen\nratkaisemiseksi näyttivät menettävän suuren osan hyödyllisyyttään jo\nsiitä syystä, etteivät kaupungin maanomistus- ja maankäyttämistavat\nolleet yhdenmukaiset näiden hyväin yritysten kanssa. Tunnettua on, että\nsuurempien kaupunkien äärille, kaupunkien rajain taakse, on syntynyt\njärjestämättömiä _esikaupunkeja_, jotka monin tavoin vaikeuttavat\nkaupunkien asuntopolitista toimintaa. Tampereella syntyi menneen\nvuosisadan loppupuolella tällaisia esikaupunkeja kaupungin itäiselle\näärelle Järvensivulle ja läntiselle äärelle Pispalaan ja Tahmelaan. V:n\n1909 asuntotiedustelun mukaan oli näissä esikaupungeissa asuntoja 1\n067, huoneita 1950 ja asukkaita 4523.\n\nNämä yksityisellä maalla kasvaneet esikaupungit olivat kahdestakin\nsyystä kaupungille haitalliset. Ensinnäkin oli kunnallinen\nasuntopolitikka suureksi osaksi tehoton, kun yksityinen asuntopolitikka\nvoi sen kanssa kilpailla käyttäen hyväkseen kaikkia kaupungin\noikeuksia, vaan jättäen täyttämättä kaupungin velvollisuudet. Toiselta\npuolen nuo lähellä olevat esikaupungit muistuttivat kaupungille, että\nkaupungin oma alue oli tarkoitustansa varten liian ahdas. Kaupunkien\nuusi asutustapa pyrki voimakkaasti laaja-alaisuuteen päin. Tampereen\nkaupungin ympärillä oli jo tämän vuosisadan alussa todellisuudessa,\nvaikkei muodollisesti, olemassa \"laajempi Tampere\", jonka vanha\nkaupunki oli luonut. Monet merkit viittasivat siihen, ettei kaupunki\npystyisi järjestämään asutustaan eikä suorittamaan muitakaan tärkeitä\ntehtäviään, ellei se itse omistaisi kyllin laajoja maa-alueita. (64)\n\n\n\n\n11. VETTÄ JA VALOA.\n\n\nVesijohto: Ensimmäiset vesijohtosuunnittelut. -- Malakias Pasin\nsuunnitelma 1874. -- Insinööri Ahlbergin esitys 1880. -- V:n 1881\nalote. -- \"Vanhan vesijohdon\" rakentaminen. Sen säännöt. Sen vaiheet.\n-- Uuden vesijohdon alkupuuhia. C. Hansenin ehdotus 1890. \"Uuden\nvesijohdon\" rakentaminen 1896--1898. Sen tuloksia.\n\nTampereen sähkölaitos: Tampere Suomen sähkövalon syntymäsija.\nSähkövaloa Finlaysonin tehtaalla 1881--1882. -- Kaupungin\nsähkölaitoksen syntymäseikat. Laitoksen laajennus 1891. Toinen\nlaajennus 1899--1900. Kunnallisen suurlaitoksen kehitys.\n\n\n_Vesijohdon_ rakentamista haaveiltiin jo varhain. Asiakirjoista näemme,\nettä Tampereen porvaristo v. 1858 oli kokoontunut käsittelemään\nkysymystä \"veden johtamisesta maanalaisen putken kautta Näsijärvestä\ntorille\". Arvaamme, että kysymys oli suihkulähteen aikaansaamisesta\nkaupunkiin. Kokoontunut porvaristo piti asiaa hyvin tärkeänä ja\nantoi kaupunginvanhinten toimeksi anoa itseltä keisarilta yrityksen\ntoteuttamiseksi 15 000 ruplan korotonta lainaa 20 vuodeksi. Mutta koko\nasia jäi kesken ja unohtui, vaikka vesijohtotorviakin jo oli tullut\nhankituksi.\n\nV:n 1865 kamala tulipalo teki vesijohtokysymyksen jälleen polttavaksi.\nPidettiin kokouksia ja lopuksi päätettiin pyytää tehtaanisäntä v.\nNottbeckia, \"joka aina on tällaisen johdatuksen aikaansaamista\nharrastanut\", laatimaan suunnitelman vesijohtoa varten. Nottbeck teki\nkaksi vaihtoehtoista ehdotusta: toisen mukaan, jonka kustannukset\nnousivat 7 500 hopearuplaan, oli rakennettava puinen johtotorvi\nMältinlahdesta pitkin Kuninkaankatua ja Kauppakatua torille, jonne oli\ntehtävä suihkukaivo ja vesisäiliö; toisen koko kaupunkia käsittävän\nvesijohtolaitoksen kustannukset laskettiin 28 000 hopearuplaksi.\n\nKaupunkilaisten mielestä olivat nämä suunnitelmat mainiot, mutta\nhe katsoivat yrityksen toteuttamisen sopivan parhaiten jollekin\nyksityiselle, esim. tehtaanisäntä v. Nottbeckille, jolta kaupunki\nja yksityiset sitten sovittavaa maksua vastaan saisivat lunastaa\nvettä. Nottbeck lupasi miettiä asiaa ja tekikin myöhemmin kaupungille\ntarjouksen vesijohdon rakentamiseksi. Mutta nytpä hoksasivat porvarit,\nettä kaupunki itsekin voisi rakentaa laitoksen yhtä edullisesti\nkuin puuvillatehtaan patruuna. Tehty tarjous siis hyljättiin, kun\nse lisäksi oli epäselväkin, ja erityiselle toimikunnalle annettiin\ntehtäväksi hankkia kaupungin kustannuksella täydellinen suunnitelma ja\nkustannusarvio aiottua laitosta varten. Vesijohtotoimikunta pyysi tie-\nja vesirakennusten ylihallitusta määräämään sopivan miehen alustavia\ntutkimuksia toimittamaan. Siihen toimeen määrättiin luutnantti Fridolin\nStjernvall, joka saapuikin työhön käskettyyn. Mutta sanottavasti\npitemmälle ei asia päässyt edistymään, koskapa sen myöhemmistä\nkohtaloista ei ole tietoja jäänyt. Kukapa nälkävuosina saattoikaan\nvesijohtoja ajatella.\n\nV. 1874 sukelsi asia taas yleisen huomion eteen, tällä kertaa\nisojokelaisen itsellismiehen Malakias Pasin alotteesta. Tämä\nmies, jota aikalaiset näkyvät yleisesti pitäneen täysin pätevänä\nvesijohtoteknikkona, tarjoutui varustamaan Tampereen kaupungin\nvesijohdolla perin halvalla hinnalla, nim. 12 markalla syleltä puista,\n7 tuuman läpimittaista johtotorvea. Komitea, joka asetettiin kysymystä\nvalmistamaan, teki seuraavanlaisen suunnitelman: Vesijohto alkaisi\nMältinlahdesta ja kulkisi Kuninkaankatua ja Kauppakatua pitkin torille,\njonne olisi tehtävä puinen vesisäiliö. Johtotorvet olisi tehtävä\npyöreistä honkatukeista 7 tuuman läpimittaisella reiällä. Johdon\nvarrelle olisi laitettava muutamia paloposteja, ja talonomistajille\nolisi annettava oikeus maksua vastaan johtaa haaraputkia taloihinsa.\nRakentajalle olisi maksettava 520 sylestä johtoa, 12 mk:n mukaan\nsyleltä, kaikkiaan 6 240 mk, torisäiliöstä erikseen 200 mk; myöskin\nkallionlouhimisesta ja muista ylimääräisistä töistä olisi maksettava\nerikseen, mutta mitään ei olisi maksettava, ellei työ onnistuisi.\nPorvaristo ei kuitenkaan ollut vieläkään valmis antautumaan moisiin\nuhkayrityksiin. Siinä kokouksessa, jossa piti tehdä sitovia päätöksiä\nasiasta, ei näyttäytynyt ketään porvariston jäsentä.\n\nKysymys jäi vanhan kunnallishallinnon perinnöksi uudelle\nkunnallishallinnolle. Mutta uusi aikakausi ei ollut vanhaa suotuisampi.\nMalakias Pasin asia unohtui; v. 1877 oli vesijohtokysymys vanhassa\nmuodossaan taas esillä ja unohtui. V. 1880 ryhtyi insinööri Ahlberg\nasiaan. Hän huomautti, että kaupungissa edellisenä vuonna sattuneet\ntulipalot olivat tuottaneet 203 044 mk:n suuruisen vahingon, mikä\nvahinko olisi varmaan supistunut puoleen, jos kaupungissa olisi\nollut kunnollinen vesijohto. Sellainen vesijohto olisi rakennettava\nalusta alkaen täydellinen, suuri vesisäiliö Mustanlahden vuorelle, 30\njalkaa ylemmäksi Näsijärven pintaa; veden nostamiseksi säiliöön olisi\nsijoitettava pari turbinia kaupungin myllyn lähelle tai pari pienehköä\nhöyrykonetta Näsijärven rantaan. Säiliöjärjestelmän kustannukset\ntulisivat vain n. 30 000 mk suuremmiksi kuin ennen esitetyn vesijohdon\nperustaminen Näsijärven paineella. Otaksuen, että kaupungissa olisi 250\nrakennettua taloa ja että jokainen talo maksaisi vedestä vuosittain\n50 mk, saataisiin 12 250 mk:n summa, joka vastaisi 6 %:n korkoa\n204 167 mk:n pääomalle, \"jolla erinomaisen avara vesijohtolaitos\nnykyisissä oloissa saadaan toimeen\". Mutta insinööri oli aikaansa\nedellä. Valtuusto hylkäsi hänen taivastatavottelevat suunnitelmansa.\nNiin vakavana asianpohjaa kuitenkin jo pidettiin, että syksyllä samaa\nvuotta valtuusto määräsi anniskeluyhtiön voittovaroista 10 000 markkaa\nrahastoon vesijohdon rakentamista varten.\n\nV. 1881 tuo kysymys taas kiertyi kaupungin hallinnon eteen ja\ntällä kertaa entistäkin ankarampana. Alote näet läksi läänin herra\nkuvernööristä, joka, viitaten Tampereella sattuviin alituisiin\ntulipaloihin, vaati kaupunkia ryhtymään vesijohdon rakentamiseen.\nAluksi näyttävät valtuuston jäsenet harkinneen nyt Jämsässä asuvan\nMalakias Pasin tekemää tai häneltä hankittua ehdotusta, joka oli\npääasiallisesti samanlainen kuin hänen entinen suunnitelmansa.\nValtuuston asettama vesijohtokomitea kuitenkin luopui vanhasta\nsuunnitelmasta ja toimitti uuden ehdotuksen, jonka laatimisessa Vaasan\nradan rakennuksen yli-insinööri G. Th. Ahlgren lienee ollut apuna.\nTämän ehdotuksen, jonka mukaan vesijohto oli kulkeva Mältinrannasta\nLaukontorille muutamin sivuhaarauksin, valtuusto hyväksyi keväällä\n1882. Samalla asetettiin työtä suorittamaan rakennuskomitea insinööri\nBergbom puheenjohtajana.\n\nVesijohdon rakentaminen annettiin urakalle Helsingissä asuvalle\nsaksalaiselle insinöörille Rob. Huberille, joka sitoutui valmistamaan\njohdon 45 000 mk:n hintaan. Työhön käytettiin kaikkiaan 48 408 mk\n-- kaikki anniskeluvaroja. Työ tarkastettiin ja hyväksyttiin 13 p.\njouluk. 1882. Seuraavana vuonna laajennettiin johtoja 16 936 mk:n\nkustannuksella, josta määrästä oli tehtaanisäntä v. Nottbeckin torille\nrakennettavaa suihkukaivoa varten antama lahja 7 000 mk ja loput\nanniskeluvaroja. Vesijohdon huomattavia uutuuksia olivat \"palopostit\",\njoita oli kaikkiaan kahdeksan. Avaimia, jotka olivat samanlaisia\nkaikkiin kaivoihin, jaettiin palopäälliköille, palovartijoille ja\npalopostien lähellä oleviin taloihin.\n\nUuden laitoksen hallintoa varten laadittujen sääntöjen mukaan tuli\nrahatoimikamarin huolehtia vesijohdon hoidosta, kunnossapidosta\nja sivujohtojen rakentamisesta. Tavallisiin talouden tarpeisiin\ntarvittavasta johdosta otetusta vedestä oli maksettava koko tontilta\n20 mk ja puolelta tontilta 15 mk vuodelta ja lisäksi 15 mk:n\nlisämaksu vuodessa, jos talossa harjoitettiin tai sattumaltakin\npidettiin jotakin liikettä, esim. kauppaa, apteekkia, ravintolaa,\nkarvarin- tai värjärinliikettä oluenpanoa, tislausta, vesitehdasta,\nsaunaa y.m.s., jotka aiheuttivat suurempaa vedenkulutusta. Tämä\nmaksusäännös vahvistettiin 25 vuodeksi ja lisämaksu tarkoitti tonttia\nliikkeenharjoittajien luvusta riippumatta. Vedenotto yleisistä\nvedenottopaikoista oli maksuton.\n\nTämä niin kauan valmisteltu laitos alkoi toimensa v. 1884, vuoden\ntaloudellinen tulos oli 295 mk tuloja ja 769 mk menoja. Vasta v. 1888,\njolloin talojohtoja oli neljätoista, nousivat tulot menoja suuremmiksi.\nV. 1900 oli talojohtoja 86 (edell. vuonna 90); tulot olivat 2 525 mk ja\nmenot 224 mk. \"Vanhan vesijohdon\" liiketoiminta lakkautettiin kokonaan\nv. 1907. Koko aikanaan (1884--1907) ehti tämä laitos tuottaa 41 854\nmk ja menoja 16 910 mk, siis puhdasta tuloa vuotta kohden 1 458 mk,\nmikä kuitenkin oli ainoastaan vähän päälle 2 % vesijohtoon uhratulle\npääomalle.\n\n\"Vanha vesijohto\" ei ollut monta vuotta toiminut, kun uuden\nkorkeapaineisen vesijohdon tarve kaupungissa alkoi tulla tuntuvaksi.\nVerkatehtaan suuri tulipalo 1888, vilkkaana rakennuskautena kohoavat\nuudet kivitalot, kaupungin lakkaamaton kasvaminen tekivät ajanmukaisen\nvesijohdon entistä enemmän kaivatuksi ja anniskeluvarain runsaus teki\nmieliteon toteuttamisen mahdolliseksi. V. 1889 asettikin valtuusto\nuutta vesijohtoa suunnittelemaan komitean. Insinööri Ahlbergin\nvanha ehdotus tuli kunniaan, sillä nyt ajateltiin vesisäiliön\nrakentamista Mustanlahden kalliolle uutta korkeapaineista johtoa\nvarten. Vesijohdon suunnitelma tilattiin Helsingin insinööri C.\nHausenilta, joka v:n 1890 lopussa jätti komitealle ehdotuksensa. Se\noli monta kertaa suurenmoisempi kuin kymmentä vuotta aikaisemmin\nhyljätty esitys. Tampereella oli 20 000 asukasta, mutta insinööri\nHausen teki laskunsa 40 000 asukasta varten, \"se on noin 25 vuoden\najaksi eteenpäin\". Otaksumalla suurimman mahdollisen vedenkulutuksen\n70 litraksi henkeä kohden vuorokaudessa, oli siis suurin veden\nkulutus 25 vuoden kuluttua 2 800 m3 vuorokaudessa. Tämä vesimäärä\nsaataisiin sopivasti Näsijärvestä, jonka veden laadusta toht. O.\nAschan oli antanut kiittävän lausunnon. Suotimet ja pumppulaitos\noli sijoitettava kaupungin myllylle ja 900 m3:n vetoinen vesisäiliö\nrakennettava betonista Pyynikin harjulle 54 m korkeammalle Näsijärven\npintaa. Mustanlahden kalliolle rakennettavaa vesisäiliötä varten laati\ninsinööri Hausen kustannusarvion, mutta ei suositellut sen rakentamista.\n\nVaikka kustannusarvio oli houkutteleva, näkyvät sen sadattuhannet\nmarkat kuitenkin lamanneen kaupunkilaisten yrityshengen moneksi\nvuodeksi. Vasta syksyllä 1895, kun yhä äänekkäämmin oli ruvettu\nvaatimaan vesijohdon laajentamista -- Tampereen n. 700 talosta oli\nvain 76 talolla vesijohto --, teki komitea valtuustolle lopullisen\nehdotuksen, joka vain hiukan poikkesi Hausenin suunnitelmasta ja\npäättyi 787 000 mk:n loppusummaan. Marraskuussa 1895 valtuusto hyväksyi\nkomitean ehdotuksen ja asetti työtä valvomaan uuden insinööri A.\nHuikarisen johdolla toimivan komitean.\n\nTuo suurenmoinen työ suoritettiin sitten vv. 1896--1898 insinööri\nAleksanteri Brandtin johdolla. Varsinaiset perustamiskustannukset\nolivat 679 661 mk, siis melkoista vähemmät kuin alkuperäiset\nkustannusarviot. Vesijohto luovutettiin käyttökelpoisena kaupungille 22\np. marrask. 1898.\n\nTampereen vesijohtolaitos oli tullut rakennetuksi ainoastaan vähäiseksi\nosaksi lainatuilla varoilla. Vesijohtolaitoksen (ja viemärien) hyväksi\nnäet käytettiin aikajaksona 1880--1903 anniskeluvaroja kaikkiaan 565\n175 mk. (65)\n\nMenneen vuosisadan seitsenkymmenluvun lopulla alkoi _sähkö_\nvoittokulkunsa maailmassa. V. 1879 Edison keksi vihdoinkin\nkäyttökelpoisen sähköhehkulampun ja 1883 perustettiin Länsi-Europan\nensimmäiset varsinaiset sähkölaitokset. Sillävälin oli sähkövalo\nkuitenkin jo ehtinyt tuikkia Tampereella Finlaysonin tehtaassa, joka on\nsähkövalon ensimmäinen ahjo ei ainoastaan Suomessa, vaan koko itäisessä\nEuropassa. Merkillistä on, että tämä kiintoisa tapaus on tullut\nyleisemmin tunnetuksi vasta sähköhehkulampun puolivuosisataisjuhlaa\nvietettäessä ja ettei sen kaikkia yksityiskohtia vieläkään\ntäydellisesti tunneta.\n\nV. 1881 oleskeli Tampereella unkarilainen insinööri Stefan v. Fodor,\njoka oli Edisonin liikkeen edustaja koko Itä-Europpaa varten. Tämä\n\"Edisonin pioneeri\" sai tehtaanisäntä v. Nottbeckin suostumaan\nsiihen, että v. Fodor asettaa Finlaysonin tehtaan kutomoon ja\nkehräämöön hehkulamppuvalaistuksen sellaisella välipuheella, että jos\nlaitos toimi niinkuin luvattiin, tehdas maksaa sovitun hinnan. Uusi\nihmelaitos osoittautui moitteettomaksi, hinta maksettiin ja v:sta 1882\ntuli sähkövalo jatkuvasti käytäntöön Finlaysonin tehtaalla. Sähkön\nsynnyttäjänä oli kaksi Edisonin dynamoa, ulkomaita varten valmistetut\nkoneet n:ot 24 ja 25, siis maailman sähkökoneiden vanhinta sarjaa. Ne\nolivat noin sadan lampun koneita ja niin kunnolliset, että ne vasta\n1912 saivat tehdä tilaa uudenaikaisemmille. Siihen dynamoon (n:o\n24), jota säilytetään muistoesineenä Finlaysonin sähkölaitoksella,\non kiinnitetty levy, jossa on seuraava teksti: \"Äldsta dynamomaskin\ni Finland Importerad 1881 från Amerika. Utrangerad 1912\" (Suomen\nvanhin dynamokone. Tuotu 1881 Amerikasta. Poistettu käytöstä 1912).\nFodorin hankkimat ja hänen apulaisineen paikalle asettamat johtimet\nolivat yksinkertaisella puuvillalangalla eristettyä kuparijohdinta ja\nne lyötiin seiniin ja kattoon mutkalle käännetyillä lankanauloilla.\nLampunpitimet tehtiin Finlaysonin tehtaalla puusta, todennäköisesti\nFodorin ohjeiden mukaisesti. Lamppu, tavallisen nykyaikaisen\nhiililankalampun muotoinen, kiinnitettiin pitimeen puuvarmisteilla ja\nsivussa olevalla kierteellä. Pitimen sivussa oli myöskin koukku, josta\nlamppu pantiin riippumaan.\n\nTampereen pellavatehtaalla mainitaan sähkövaloa v. 1885. Sähkövoima oli\ntehnyt pysyvän liiton Tammerkosken kanssa. (66)\n\nTampereen kaupungin käytännölliset asukkaat alkoivat pian ymmärtää,\nettä tässä oli kysymystä heidän kaupungilleenkin.\n\nJo kahdeksankymmenluvun alkuvuosina tuli sähkön maine Tampereella niin\nsuureksi, että pari teknikkoa anoi kaupungin valtuustolta matkarahaa\nkäydäkseen ulkomailla omin silmin tutkimassa sähkövalaistuksen\nkelvollisuutta. Anomus sillä kertaa hyljättiin. Mutta v:n\n1887 alussa sai sähkökysymys vakaan jalansijan vapaakaupungin\nedistysharrastuksissa. Hra Fritz Wilénin ja Tampereen liikemiesten\nennakkoluulottomuuden oli ansio siitä, että tämä kaupunki ensimmäisenä\nSuomen kaupungeista tuli hankkineeksi kaduillensa sähkövalaistuksen.\nHra Wilén edusti Suomessa suurta amerikkalaista Thomson-Houstonin\nsähkövaloyhtiötä, jonka toimittamia sähkövalolaitoksia kehuttiin jo\nolevan \"200 kaupungissa ja paljon yli 1 000 tehtaassa\". Joulukuussa\n1885 oli amerikkalainen sähkövalaistus pantu toimeen Hernösandin\nkaupungissa Ruotsissa ja sieltä oli kipinä singonnut Suomen puolelle\nVaasaan, missä sähkövalaistuksella jo tehtiin onnistuneita kokeita.\nThomson-Houstonin asiamiehen tietojen mukaan v:n 1887 alussa oli\nsähkövaloa aikaisemmin käytetty meidän maassamme \"parin isomman\nkaupungin kirkoissa, teollisuuslaitoksissa, ravintoloissa ja\nasioitsijatoimistoissa\".\n\nPian rupesivat tamperelaiset uskomaan puheita \"sähköauringoista\"\n(kaarilampuista) ja niiden tavattomasta halpahintaisuudesta; Tampereen\nkatujen valaiseminen 249 petrolilampulla maksoi v. 1887 kaupungin\nmenosäännön mukaan Smk. 7 126:65, mutta sähkövalaistuksen hinnan\narvioitiin nyt kohoavan \"vain hiukka enempään kuin puoleen tästä\nsummasta\". Marraskuun lopulla 1887 myönsi valtuusto 500 markkaa\nsähkövalaistuskokeiden kustantamiseksi ja asetti komitean (hrat Th.\nClayhillsin, J. T. Durchmanin, R. Munsterhjelmin, G. Selinin ja G. O.\nSumeliuksen) harkitsemaan sähkökysymystä.\n\nValaistuskokeita ei saatu toimeen ennen kesää, mutta syyskuun ensi\niltain tummetessa 1888 saivat Tampereen asukkaat ihailla hra Wilénin\nasettamain Thomson-Houstonin sähköaurinkojen kummallista valoa.\n\"Tämä koevalaistus -- siitä sanomalehdet kertoivat -- toimitetaan\nkaupungin keskiosissa 24 kaarilampulla, kukin 1 208 normaalikynttilän\nvalovoimalla. Valaistusasema on kaupp. Fontell'in talossa, Hämeenkatu\n17, jossa lokomobiili, kuten näyttää, sangen yksinkertainen ja\ntarkoituksen mukainen, käyttää valon synnyttäjää, dynamokonetta.\nTämäkin kone näyttää suhteellisesti pieneltä, mutta tarkoituksensa se\ntäyttää sangen hyvin, eikä tunnu vaikeahoitoiseltakaan.\" -- Laitoksen\nteknikkona ja käyttäjänä oli konemestari K. A. Rydman, josta sitten\ntuli kaupungin sähkölaitoksen ensimmäinen johtaja.\n\nPitkiä siekailematta päättivät kaupungin valtuusmiehet ostaa 30\nkaarilamppua 33 000 markalla, jolloin hra Wilénin tuli laittaa\nvalaistus täyteen kuntoon. Valaistuksen hoito jäi kahdeksi vuodeksi hra\nWilénille 6 000 markasta vuodelta. Niin oli Tampereella nyt vuoden 1889\nalkaessa oma _sähkölaitos_.\n\nEihän uusi laitos olisi ollutkaan sähkölaitos, ellei se olisi vaatinut\nlakkaamatonta laajentamista ja parantamista. Ensimmäinen laajennus\ntapahtui jo 1891, jolloin kaupungin myllyrakennukseen laitettiin\nsähkölaitokselle tarpeelliset suojat ja turbinit, hankittiin 3 dynamoa\nja 60 kaarilamppua entisten lisäksi ja järjestettiin sisävalaistus\nkunnan omia tarpeita varten. V. 1892 ilmoitettiin kaupungin\nsähkölaitoksen pääoma-arvo 176 000 ja sen vuotuinen hoitokustannus\nilman pääoman korkoja 20 000 markaksi.\n\nLaitoksen melkoiset menot pakottivat kaupungin valtuuston käymään\naskeleen eteenpäin kunnallisen sähkötalouden alalla. Näinä vuosina\noli yhä yleisemmin ruvettu käyttämään sähkövaloa myöskin yksityisten\nasunnoissa. Tätä sisävalaistusta toimitti Tampereen yleisölle\n1890-luvun alussa yksityisten muodostama yhtiö \"Sähkö\". Kaupunki\nnähtävästi katsoi talousopilliseksi rikokseksi ruveta tällä alalla\nkilpailemaan yksityisen yritteliäisyyden kanssa. Kokemuksen piti\ntässäkin niinkuin niin monessa muussakin yleisessä kysymyksessä\nkumota vanhat opit. Vuosikertomuksessaan v:lta 1892 kaupungin\nrahatoimikamari puhuttuaan sähkölaitoksen kasvaneista menoista\njatkaa: \"Näistä numeroista selviää, että näin kallis laitos olisi\nsiten käytettävä, että se tulisi tuottavaksi. Tämä taas ei voi muuten\ntapahtua kuin että yksityisetkin kohtuullisesta maksusta saavat käyttää\nsähkövalaistusta hyväkseen. Koskessa on kyllä käyttövoimaa riittämään\nasti ja kaupungin äskettäin hankkima dynamokone edellisen kera riittää\nkyllä, vaikka sähköjohtoa laajennettaisiinkin.\" Mutta vasta v. 1894\nkaupunki päätti ruveta antamaan yksityisille sähkövaloa, mikäli sitä\nkaupungilta itseltään riittäisi. Samalla määrättiin vuosimaksu kymmenen\nnormaalikynttilän voimaisesta sähkölampusta perheessä 15 markaksi. Jo\nsamana vuonna saatiin nähdä, että tämä talous lupasi vastaisuudessa\ntulla hyvin kannattavaksi kaupungille.\n\nSähkövalolaitoksen näin kehittyessä ja sen hoitamisen käydessä\nrahatoimikamarille yhä vaikeammaksi ja vastuullisemmaksi, päätti\nvaltuusto v. 1897 ottaa ammattitaitoisen insinöörin laitoksen\nhoitajaksi. Siksi tuli insinööri V. Strahoff Helsingistä.\n\nV:n 1898 alussa käytti kaupungin sähkövalaistuslaitos 97 kaarilamppua\nja 3 200 kpl. 10 normaalikynttilän voimaista hehkulamppua. Laitos\ntuotti näinä vuosina kaupungille yli 9 000 markan suuruista\nnettovoittoa. Vaan kun sähkövalon käytäntö ja kysyntä oli kaupungissa\nyhäkin suuresti lisääntymässä, teki sähkölaitoksen uusi johtaja\n1898 suuren ehdotuksen sähkölaitoksen laajentamiseksi pitemmänkin\ntulevaisuuden varalle. Sen mukaan oli koko sähkölaitoksen järjestelmä\nmuutettava vaihtovirrasta tasavirtaan, jolla Tampereen oloissa\nsilminnähtävästi oli monia etuja. \"Akkumulaattorien avulla --\nlausui insinööri tasavirtajärjestelmästä -- voidaan vesivoiman\nturhaankuluminen estää; päivän aikana, kun valoa muuten tarvitaan\nvähän, on erinomainen tilaisuus kerätä voimaa akkumulaattoreihin, jotka\nillalla ja yöllä ryhtyvät taas vuorostaan vesivoimaa auttamaan. Kun\nvielä koski on niin edullisella paikalla, aivan keskellä kaupunkia,\neivät niin pitkät välimatkat tule kysymykseen, että johdot tässä\ntapauksessa mitenkään tulisivat mahdottomiksi, mikä pitemmillä\nmatkoilla tasavirtajärjestelmässä on haittana. Edullisempaa asemaa\ntasavirtajärjestelmälle, kuin Tampereen kaupungilla, on tuskin\nmissään.\" Tasavirran tuottamana etuna mainittiin vielä, \"että tämän\njärjestelmän mukaan sähkölaitoksesta helposti voidaan päivän aikana\nantaa käyttövoimaa pienempää teollisuutta varten\". Ehdotus hyväksyttiin\nja sen mukaisesti laajennus pantiin toimeen vv. 1899--1900 päälle 400\n000 markan kustannuksella.\n\nSeuraava suuri laajennus toimitettiin v. 1909. Vanha historiallinen\nmyllylaitos hävisi nyt kokonaan, kun kaikki tila ja vesivoima\ntarvittiin sähkölaitokselle. Laajennetun sähkölaitoksen vesiturbini oli\n450-hevosvoimainen. Samalla muutettiin katuvalaistuksen kaarilamput\nmetallilankalampuiksi. Sähkölaitokselle 16 p. helmik. 1909 laaditun\nuuden johtosäännön mukaan uskottiin laitoksen hoito erityiselle\nhallitukselle. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli konsuli Gösta\nSumelius.\n\nSähkölaitoksen kertomuksessa v:lta 1910, jolloin oli kulunut kymmenen\nvuotta uuden virtajärjestelmän käytäntöönottamisesta, luodaan seuraava\nkatsaus näihin kuluneisiin vuosiin:\n\n\"Laitoksesta myydyn virran kasvu oli sangen tasainen kolmena\nensimmäisenä vuonna. Neljäntenä nousi se lähes kaksinkertaiseksi\nedelliseen vuoteen verrattuna. Syynä tähän oli etupäässä\nkatuvalaistuksen lisääntyminen 70 kaarilampulla ja voimavirran hinnan\nalentaminen. Vuonna 1906 alenee voimavirran käyttö alle edellisen\nvuoden johtuen vapaakaupunkioikeuksien päättymisestä ja jolloin O.Y.\nFerrarian tehtaat muutettiin Tampereelta. Vuosi 1907 on tähän saakka\nSähkölaitoksen paras vuosi varsinkin taloudellisessa suhteessa. Virran\nmenekki lisääntyi 40 %:lla. V. 1908 vallitsi tavaton veden puute\naiheuttaen vähennyksen virran menekissä. Viimeisinä kahtena vuonna\nolisi virran menekki ollut melkoista suurempi ellei silloin käytäntöön\ntulleet virtaa säästävät metallilankalamput olisi sitä vähentäneet.\nVuonna 1910 havaitaan sitäpaitse voimavirran käytön vähentyneen,\njohtuen imukaasumoottorien aiheuttamasta kilpailusta.\"\n\nSähkölaitoksen taloudellisetkin tulokset olivat tulleet varsin hyviksi,\nniinkuin ilmenee seuraavista luvuista:\n\n            kirja-arvo     tulot      ylijäämä\n    vuosi   1 000 mk      1 000 mk    1 000 mk\n\n    1901      691           156          45\n    1902      633           176          67\n    1903      586           206         126\n    1904      576           262         145\n    1905      624           322         167\n    1906      635           315         164\n    1907      637           386         227\n    1908      624           403         250\n    1909      753           405         243\n    1910    1 143           358         158\n\nTällä tavoin oli vähäisestä sähkövalaistusyrityksestä parissa\nvuosikymmenessä paisunut mahtava kunnallistaloudellinen laitos. (67)\n\n\n\n\n12. PUHTAUS JA TERVEYS.\n\n\nViemärilaitos. -- Maaperän myrkytys. -- Vanhat laskuojat. --\nViemärirakennuksia 1870-luvulla. -- V:n 1879 terveydenhoitoasetus. --\nViemärityöt 1887--1894.\n\nPuhtaanapito: Katujen kiveäminen. -- Katujen lakaisu ja kastelu. --\nTunkiokysymys. -- Yleiset käymälät. -- Pesuhuone. -- Teurastuslaitos.\n\nYleinen terveydenhoito: Yleisiä oloja. -- Ilmasto. -- Maaperän\nepäterveellisyys. -- Kaivojen pilautuminen. -- Väestön elintavat.\n-- Tehtaiden ja verstaiden puhtausolot. -- Työväen asunto- ja\nravinto-oloja. -- Saunat.\n\nKivulloisuus ja kuolema: Kuolleisuusnumeroita. -- Keuhkotauti. --\nKulkutaudit. -- Tautisuusnumeroita. -- Pikkulasten kuolleisuus.\n\nTerveydenhoitolaitokset: \"Raittiuslautakunta\" 1866. --\nTerveydenhoitolautakunta ja sen toimia. -- Kunnan lääkärikunta.\nKoululääkärit. -- Sairaalat. -- Kiertävät sairaanhoitajattaret.\n-- Terveydenhoidon tarkastaja. -- Tarkastustoimisto.\nTerveydenhoitopolisien toiminta. -- Prostitutio. -- G. R. Idmanin\ntoiminta. -- Yleiskatsaus.\n\n\nTampereen kaupungin uudempain terveydenhoitorientojen perustuksena on\nollut puhtaanapitotoimi. Siihen kuuluvista laitoksista on ensimmäisenä\nmainittava _viemärilaitos_.\n\nAvonaiset luonnon-ojat, joita juoksi vanhan kaupungin pohjoisosista\nPyhäjärveen, Nalkalan torin rantaan, ja paperitehtaan kohdalla olevaan\nkosken osaan, eivät voineet toimitetuin oikomisin, aukiluomisin ja\nkansittamisinkaan ajan mittaan pitää selvinä ja kuivina rakennusten\nja lian vähitellen täyttämiä seutujaan. Kahdeksankymmenluvulla oli\nItäisen ja Läntisen Pitkänkadun, Puuvillatehtaan ja Kauppakadun välillä\nsijaitseva asuma-ala sellaisesta syystä terveydellisesti huonoin osa\nkaupunkia. Maaperä -- sanoo terveydenhoitolautakunta kertomuksessaan\nv:lta 1887 tästä kaupunginosasta -- on täällä n.s. kuohusavea, mikä\non likomärkä vedestä, jolla ei laskua; siellä olevat palokujat ynnä\nniiden läpi menevät laskukanavat ovat täynnä kaikenlaista likaa,\njosta tietysti ympäristön ilma saastuu. V:n 1887 tulirokko-epidemia\nalkoi tämän piirin sisäpuolella; samoin oli 5/6 kaikista lavantautiin\nsinä vuonna sairastuneista henkilöistä siellä asuvia. Erittäin\nepäterveelliseksi katsottiin niihin aikoihin mainitulla alueella\nolevaa neliötä Läntisen- ja Kuninkaankadun, Uuden- (Satakunnan-)\nja Puutarhakadun välillä. Toinen epäterveellinen osa kaupunkia oli\nAmurinmaa. Taloja n:oita 311--315 (nyk. Suokadun n:ot 5, 7, 6 ja 8)\nmainittiin v. 1882 \"ympäröiväin seutuin todelliseksi vesisäiliöksi\".\nKertoessaan v. 1890 kaupungissa raivonneesta ankarasta tulirokosta\nja muista kulkutaudeista lausui terveydenhoitolautakunta tästä\nkaupunginosasta seuraavaa: \"Se osa kaupunkia, jossa nämä kulkutaudit\netupäässä ovat liikkuneet, erittäinkin tulirokko ja suolikuume,\nja jossa ne ovat useimmat uhrinsa vieneet, on 7:mäs kaup. osa eli\nniin kutsuttu Amurinmaa. Syy tähän on varmaankin se, että mainittu\nkaupunginosa on rakennettu suomaalle, että tämän kaupunginosan keskuala\non matalampi, kuin syrjäpaikat, niin että kaikki likavesi kokoontuu\ntänne mätänemään, koska minkäänlaista likaviemärirakennusta täälläpäin\nei vielä löydy, tahi valuu kaivoihin ja saastuttaa ne. Ylimalkaan\novatkin kaivot tässä kaupunginosassa mitä huonoimmalla kannalla, niin\nettä tuskin koko kaupunginosassa kaivoa löytyy, jonka vesi olisi hyvää.\nSitäpaitsi ovat kaikki kadut täällä kivittämättä, niin että lika ja\nkura, erittäinkin niin sateisena ja märkänä syksynä kuin v. 1890 oli,\non niin runsas, että tuskin liikkumaan pääsee.\"\n\nSeikat semmoiset tunnettiin jo aikaisemminkin, mutta pahan poistamiseen\nkunnollisen maanalaisen viemärilaitoksen avulla puuttui kaupungin\nhallitukselta tarmoa ja -- arvatenkin varoja. Vv. 1857 ja 1862 oli\nsuurin kustannuksin mutta vähin tuloksin koetettu parantaa sitä\nikivanhaa laskuojaa, joka johti likavettä kaupungin pahimmasta\nlammikkoseudusta (Läntisen- ja Puutarhakatujen risteyksen tienoolta)\npaperitehtaan rantaan. V. 1866 valittu \"raittiuskomitea\" vedoten\nsiihen, että lavantauti raivosi pahimmin kaupungin huonoimmin\nojitetuilla seuduilla, esitti viemäriverkon rakentamista kaupunkiin.\nV. 1867 porvaristo päättikin ryhtyä toimiin kaupungin maan\npunnituttamiseksi ja viemäriverkon suunnitelman hankkimiseksi. V.\n1873 valmistui maanmittarin laatima suunnitelma, jonka mukaan oli\navattava kaksi viemäriä, toimii Mustanlahden torilta pitkin Esplanadia\nja Rantakatua haikalan torin rantaan ja toinen, maanalainen,\nPuutarhakadun takaa Itäistäkatua pitkin Laukontorin avonaiseen ojaan\nsaakka. Mutta vasta 1876 ryhdyttiin todenteolla viemärejä rakentamaan\npääasiallisesti v:n 1873 suunnitelman mukaan. V. 1876 käytettiin\npitkin It. Puistokatua kulkevan viemärin rakentamiseen 9 564 mk. V.\n1880 laaditun kartan mukaan oli kaupungissa kolme pääviemäriä, nim.\n(1) vanha paperitehtaalle menevä, (2) Itäisenkadun viemäri, jolla\noli Kauppakadulta tuleva sivuhaara ja kaksi suuhaaraa Laukontorin\ntienoolla, sekä (3) Esplanadin -- Rantakadun viemäri.\n\nTämä viemäriverkko ei mitenkään riittänyt kaupungin tarpeisiin ja\nlisäksi oli se osittain puutteellisesti rakennettukin. Sitäpaitsi\nsisälsi v:n 1879 terveydenhoitoasetus määräyksiä, joiden mukaan\nkaupungin oli kymmenen vuoden kuluessa toimitettava asutun alansa\ntäydellinen punnitus ja sen perusteella laadittava viemärisuunnitelma.\nKunnollisen viemäriverkon rakentamista ruvettiin nyt vakavasti\nmiettimään. Terveydenhoitolautakunta uupumatta kehoitti kaupunkia\nlaajentamaan ja parantamaan likaviemärilaitostansa. V. 1882\ninsinööri Bergbom ja arkitehti Calonius esittivät valtuustolle, että\nlaadittaisiin suunnitelma kosken länsipuolella olevan kaupungin\nvarustamiseksi viemärilaitoksella. Nähtävästi valtuuston tilauksesta\nlaatikin tällaisten asiain erityinen harrastaja ja tuntija insinööri C.\nO. Helenius suurenmoisen suunnitelman länsiosan viemäriverkkoa varten.\nSen mukaan olisi viemärit pitänyt rakentaa rautatiilistä, pääviemäri\nSatakunnankadulta Kuninkaankatua pitkin Kalatorille; kustannusarvio oli\n358 802 mk. Kun suunnitelmasta oli hankittu insinöörien E. Graeffen\nja R. Huberin lausunnot, joista jälkimäinen arvioi pääviemärien\nkustannukset ainoastaan 90 000 mk:ksi, ja kun laaja punnitustyö\noli saatu suoritetuksi, päätti valtuusto keväällä 1887 ryhtyä\nviemärilaitoksen rakennuttamiseen.\n\nEnsiksi rakennettiin 58 000 markan urakkahinnalla likaviemäri\nSatakunnan- ja Kuninkaankatujen kulmasta Kuninkaan- ja Rantakatuja\npitkin Laukontorin rantaan. Työtä jatkettiin sitten sitkeästi vuosi\nvuodelta.\n\nKosken itäpuolella olevan kaupungin viemäriverkon järjestämiseksi\nlaativat insinööri Helenius ja kaupungin arkitehti Calonius jo v.\n1883 seikkaperäisen suunnitelman. Kovin siinä kolkuteltiin kaupungin\nasukkaiden sydäntä, osoitettiin kuinka maan mätäneväin aineiden\ntuottama lika ja n.s. pohjavesi olivat monenlaisten tautien, kuten\njäsensäryn, keuhkotaudin, lavantaudin, punataudin ja koleran pääsyynä,\nja vedottiin, niinkuin jo v:n 1866 raittiuslautakunta oli tehnyt,\nEnglannin kaupunkien esimerkkiin, missä keuhkotaudin aiheuttamat\nkuolemantapaukset maan kuivaamisen jälkeen olivat vähentyneet puoleen\nentisestä. Mutta kustannusarvio, 373 375 mk, oli niin pelottava, että\nkaupunki vasta yhdeksänkymmenluvun alkaessa uskalsi ryhtyä Kyttälän\npuolen viemäröimiseen. Vv. 1887--1894 jatkuneiden töiden jälkeen oli\nkaupungin viemäriverkon pääosa valmis. Viemärien pituus oli yhteensä\nnoin 1 1/2 peninkulmaa (varsinaisia johtoja 14 740 m) ja viemärikaivoja\noli 195, joista syöksykaivoja 123 ja puhdistuskaivoja 72. Länsipuolella\nkoskea olivat nyt viemärin yhteydessä melkein kaikki talot ja\nitäpuolella koskea koko myyty alue.\n\nSen jälkeen on viemäriverkkoa laajennettu ja täydennetty sen mukaan\nkuin kaupunki on kasvanut. (68)\n\nVasta viemärilaitoksen ja vesijohdon valmistuttua kävi kaupungin\ntäydellisempi _puhtaanapito_ mahdolliseksi. Samoihin aikoihin,\njolloin uusi vesijohto valmistui, päättyi myöskin katujen kiveäminen\nkaupungin syrjäosissa (Amurinmaassa 1895, Tammelassa 1899). V. 1903\naljettiin kaupungin tärkeimpiä katuja laskea noppakivillä. V. 1894\nannetulla senaatin päätöksellä määrättiin, että kaupungin katujen\nlakaisun tuli tapahtua auringonlaskun ja seuraavan aamun kello 9\nvälisellä ajalla. Kaupungin omain katuosain puhtaanapitoa, jota vielä\nyhdeksänkymmenluvulla suoritettiin urakkatyönä, ruvettiin uudella\nvuosisadalla toimittamaan vakinaisesti palkatun väen avulla.\n\nKaupungin tunkiokysymys kaipasi vielä tyydyttävää ratkaisuaan. Lannan\nja muun töryn poistaminen tapahtui vanhemmittain alkuperäisimmällä\ntavalla. Kokoontunutta lantaa vietiin vielä yhdeksänkymmenluvulla\navonaiseen tunkioon Pirkkalaan menevän maantien varrelle, mistä\nsitä vähitellen kuljetettiin lähiseudun maatiloille. Vuosisadan\nlopulla alkoi lantakysymys tulla kaupungille hyvin kiusalliseksi.\nUuden vuosisadan alussa lantapatteri siirrettiin Kalevankankaalle.\nAsiantuntijaksi kutsuttu ruotsalainen insinööri G. Walley laati v 1902\nehdotuksen koko kaupunkia käsittäväksi tynnyrijärjestelmäksi, jonka\nkustannusarvio oli 330 200 (vaihtoehtoisesti 215 600) mk. Sen jälkeen\nrupesivat puhtaanapitotoimet tällä alalla tulemaan ajan vaatimalle\nkannalle.\n\nErityisistä puhtaanapitoa edistävistä laitoksista mainittakoon\ntässä vielä yleiset käymälät, joista ensimmäiset rakennettiin\nterveydenhoitolautakunnan esityksestä v. 1887 Laukon torille,\nMustanlahden rantaan ja Kauppatorin läheisyyteen.\n\nJo v 1860 sai työmies J. Wallenius luvan rakennuttaa silloisen\nhevostorin alalaitaan kosken alajuoksun rannalle pesutuvan yleistä\nkäyttämistä varten. Jos yrityksestä tuli tosi, ei siitä tullut varsin\npitkäaikaista, koskapa seuraavalla vuosikymmenellä yleisen pesutuvan\nrakentaminen jälleen oli keskustelun alaisena. Anniskeluyhtiön\nvoittovaroista valtuusto v. 1879 määräsi 1 000 mk rahastoksi pesutuvan\nrakentamista varten. Se saatiinkin rakennetuksi v. 1884. Uusi, 26 000\nmk maksava virutuslaitos päätettiin v. 1898 rakentaa Nalkalan torille.\n\nV. 1887 päätti valtuusto rakentaa kaupunkiin teurastushuoneen ja\nseuraavana vuonna se rakennettiinkin Pyhäjärven rannalle kalkkiuunin\nlähelle. Se ei kuitenkaan täyttänyt tarkoitustaan, vaan joutui\nterveyspolisin alituisten moitteiden kohteeksi. V. 1898. sai\nterveydenhoitolautakunta tehtäväkseen laatia ehdotuksia uuden\najanmukaisen teurastuslaitoksen rakentamiseksi, mutta sellainen saatiin\nrakennetuksi vasta v. 1910. (69)\n\nIlahduttavimpia ja suurenmoisimpia tuloksia, mitä Tampereen kaupungin\nkunnallisen toiminnan alalla oli kerrottavan aikakauden loppupuolella\nsaavutettu, olivat _yleisen terveydenhoidon_, s.o. ihmisten\nterveydellisiin oloihin kohdistuvain kunnallisten toimenpiteiden\nedistykset. Näitä edistyksiä voidaan arvostella parhaiten, kun otetaan\nhuomioon ne vaikeudet, joita on ollut voitettavana.\n\nKaupungin seutu -- sanotaan terveydenhoitolautakunnan kertomuksessa\nv:lta 1883 -- muodostaa laaksonotkon, joka on avonainen pohjoisessa ja\netelässä olevilta suurilta järviltä puhaltaville tuulille. Molemmin\npuolin kaupunkia kohoavat korkeat, osaksi havupuita kasvavat harjut.\nVeto, jonka alaisena kaupunki siten on, pitää ilman raittiina, mutta\ntämä etu useinkin käy arvottomaksi, koska koskesta tuon tuostakin\nnousee sakeita sumuja, jotka asettuvat kaupungin yli, erittäinkin\nkosken alapään varrella olevaan seutuun. Jäiden lähtö Näsijärvestä\nalkaa myöhemmin kuin muista lähijärvistä ja kestää kaksi viikkoa.\nTuimat pohjoistuulet tuovat silloin kaupunkiin kylmää, raakaa ilmaa,\nminkä vuoksi hengityselinten katarrit siihen aikaan ovat niin\ntavalliset.\n\nIlmaston tuottamat terveydelliset haitat ovat kumminkin mitättömän\npieniä niihin suuriin epäkohtiin verraten, mitkä johtuvat kaupungin\nmaaperän vähitellen jatkuneesta myrkyttymisestä. Alue, jolle kaupunki\non rakennettu, on suureksi osaksi savimaata. Sitäpaitsi on maan pinta\nepätasainen, niin että kuivempain ylänteiden ja yksinäisten kallioiden\nvälille on syntynyt vesi- ja suoperäisiä alueita, joitten seisovassa\nliassa kaikkinaiset taudit viihtyvät mitä parhaiten.\n\nMaaperän saastuessa pilaantuivat vähitellen kaikki kaivotkin. V. 1883\nmainitaan vielä hyvää vettä olleen saatavissa yksityisistä kaivoista.\nMuutaman vuoden kuluttua kuitenkin oli juomavesi jo yleensä huonoa\nja vain muutamissa kaivoissa oli enään hyvää vettä; v. 1885 oli 23\ntutkitussa kaivossa ainoastaan kymmenessä kelvollista juomavettä.\nPilaantuneita kaivoja täytyi jo ruveta sulkemaan tai luomaan umpeen.\nParempaa vettä koetettiin. saada kaivamalla uusia kaivoja, kunnes nekin\nturmeltuivat tavallisesti sangen pian. V. 1883 mainitaan kaupungissa\nolleen 344 kaivoa, joista 44 oli silloin suljettava. Vasta uuden\nvesijohdon rakentaminen paransi vedensaannin. V. 1905 olivat kaivot jo\njokseenkin tyystin hävinneet kaupungista.\n\nIhmisten asuin- ja elintavat olivat vielä sukupolvi sitten yhtä\nlikaiset kuin maaperä heidän allansa. V. 1872 antoi maistraatti\nmääräyksiä, joilla sakon uhalla kiellettiin sikain pitäminen\nyhteishuoneiden alla, velvoitettiin talonomistajat kesä- ja lokakuun\nvälisenä aikana tyhjennyttämään ruumat vähintään kerran kuukaudessa ja\nkiellettiin lannan vedättäminen kaupungin kaduilla mainittuna aikana\nvuodesta kello 5:stä aamulla 11:een illalla. Siitä voi päätellä,\nminkälaiset olivat pihain perät ennen sakkojen määräämistä. Suuressa\nkolerasiivouksessa v. 1892 tavattiin taloja, joissa ei ollut käymälää\nensinkään. Vielä v. 1894 oli kosken itäpuolella 276 maakuopparuumaa ja\nainoastaan 103 sementtipermantoista; 230 sikaa, 145 lehmää, 158 hevosta\nja 249 kanaa oli lisäämässä tämän kaupungin puolen maalaisuutta,\nvaikkei suinkaan puhtautta.\n\nTehtaat ja verstaat levittivät likaa ja löyhkää ympärilleen.\nPaperitehtaan tuoksuista kaupungin asukkaat valittivat\nvuosikymmeniä. V. 1870 kielsi maistraatti sadan markan uhalla\nkaasutervan laskemisen Tammerkoskeen ja nahkojen lioittamisen ja\nvalmistamisen koskessa ylempänä Laukontorin alapuolta. V. 1894 kuusi\nnahkurinverstasta keskellä kaupunkia harjoitti nenään tuntuvaa\nliikemainostusta. Käsityöläisverstaiden lika ja syöpäläiset olivat\nusein yhdeksänkymmenluvulla työntekijäin valituksen aiheina. Suurin\nosa Tampereen työväkeä on myöhäisiin aikoihin saakka työskennellyt\nmitä epäterveellisimmissä ja hengenvaarallisimmissa oloissa, joista\ntautitilasto antaa järkyttäviä kuvauksia.\n\nIhmisten asunnoissakin vallitsivat yhtä epäterveelliset olot\nkuin pihoilla ja työpaikoissa. Huoneiden liika-asutus oli monet\nvuosikymmenet pysyvänä pahana Tampereen työväenkortteleissa.\nKuuluisaksi tuli jo edellä kuvaamamme tamperelainen työväenasuntomalli.\n\"Vanhemmissa, työväen asumissa, kaupunginosissa -- lausutaan\nterveydenhoitolautakunnan kertomuksessa v:lta 1897 -- ovat talot\nrakennetut hyvinkin epäterveelliseen suuntaan. Taloissa löytyy useampia\nniin kutsutulta kyökkikuntia, se tahtoo sanoa portaat johtavat\nyhteiseen kyökkiin, jonka kummallakin puolella on kaksi asuinhuonetta.\nKussakin huoneessa asuu työntekijä perheineen. Jos tällaisessa\nperheessä lapsi sattuu sairastamaan tarttuvaa tautia, esimerkiksi\ntulirokkoa, niin on miltei mahdotonta estää tautia levenemästä joka\nlapseen koko kyökkikunnassa.\"\n\nKöyhemmän kansan ravinto-oloissa on kauan ollut suuria epäkohtia.\n\"Työväki elättää itsensä pääasiallisesti kasvisaineilla, kuten\nperunoilla, leivällä, puurolla, vellillä ja maidolla. Tuoretta lihaa\nsyövät he harvoin, mutta suolaista sekä kalaa että lihaa isoin määrin.\nJuomana käytetään harvoin vettä, vaan sen sijaan kaljaa ja sahtia.\nKahvia juodaan paljon niinkuin myöskin olutta ja viinaa, ehkä juoppous\nvuosi vuodelta raittiusliikkeen vaikutuksesta vähenee\" (1887).\n\nRaittiusliikkeen vaikutus oli vielä vuosikymmentä pari sitten sangen\nvähän tuntuva. Juoppous, kaikenlainen irstaus, haureus ja tappelut\nolivat seitsen- ja kahdeksankymmenluvun Tampereella suurimmassa\nkukoistuksessa levittäen ympärilleen tauteja ja kärsimyksiä.\n\nHuolenpito ruumiinpuhtaudestakin veltostui kaupungissa vanhan\nkansallisen saunomistavan heiketessä. Vanhassa Tampereen kaupungissa\ntuntui saunan tuoksua vähin kaikkialla. Kyttälän oston jälkeen tuli\nitse kaupunki Erkkilän saunan omistajaksi ja antoi saunansa vuokralle.\nMutta kun asutus tiheni ja kaupunkiin karttui kaikenlaista kansaa,\nhävisi saunain siisteys ja kotoisuus. Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella\noli kaupungissa parikymmentä saunaa; yleisesti moitittiin sitä, että\ntyöväen \"yhteisissä\" saunoissa miehet ja naiset kylpivät yhdessä ja\nettä niiden riisumahuoneet usein olivat yhteydessä ulkoilman kanssa;\nmuutamissa saunoissa vallitsi sanomaton saastaisuus, joka vasta\nviranomaisten suurilla ponnistuksilla saatiin poistetuksi. V. 1905 oli\nTampereella 34 saunaa.\n\nUusia terveydellisiä vaaroja tuotti kaupungin myöhempinä aikoina\nkulkuväen kasvava liike, tuo kurjuudesta poispyrkivä ihmisvirta, joka\ntoi kaikkialle mukanaan likaa, tauteja ja kurjuutta. (70)\n\nSentapaisia ovat pääpiirteet siitä sisäisestä siivosta ja\nterveyskannasta, mikä vanhemmittain vallitsi tuossa kauniissa\nkaupunkilaaksossa humisevain harjujen välissä, Amurinmaan tuoreissa\nuutistaloissa ja Kyttälän maalaisrunollisissa pikkutaloissa.\nKivulloisuus ja kuolema olivat niiden pysyvimpiä asukkaita. Tampereen\nväestön _kuolleisuudesta_ antavat paljon puhuvan kuvan seuraavat luvut,\njoissa kuolleiden luku on laskettuna kutakin 1 000-lukua kohden (prom.)\naikajakson keskimääräisestä väestöstä:\n\n    aikajaksona      Tampereella      kaikissa        koko\n                                    kaupungeissa     maassa\n\n    1801--1840          28.5             --           27.8\n    1841--1870          28,3             --           28.1\n    1871--1880          27.1            23.3          22.2\n    1881--1890          25.9            21.3          21.1\n    1891--1900          21.5            19.0          19.7\n    1901--1910          16.6            16.4          17.9\n    1911--1920          17.6            15.4          17.8\n\nNämä luvut osoittavat varsin merkillistä kehitystä.\nYhdeksänkymmenluvulle saakka oli kuolleisuus Suomen kaupungeissa\nsuhteellisesti suurempi kuin maaseuduilla ja koko maassa yleensä.\nViimemainitulla vuosikymmenellä, tarkemmin sanoen v. 1892, tapahtui\nmuutos: kaupunkiväestön kuolleisuus on siitä pitäin, paria vuotta\nlukuunottamatta, ollut säännöllisesti vähäisempi kuin koko maassa\nyleensä. Mitä Tampereen kaupunkiin erityisesti tulee, niin on\nTampereen väestön kuolleisuus hyvän matkan uudelle vuosisadalle asti\nsäännöllisesti ollut suurempi kuin Suomen kaupungeissa yleensä,\nlukuunottamatta vuosia 1904, 1905 ja 1907, jolloin olot Tampereella\nolivat suotuisammat kuin maan kaupungeissa yleensä. (71)\n\nTampere on siis kauan aikaa ollut kuolleisuuden keskuspaikkoja\nmaassamme. Tähän suureen kuolleisuuteen ovat tuntuvasti vaikuttaneet\n_tuberkulosi- ja tartuntataudit_, joista monet jo vanhastaan ovat\ntäällä pitäneet pysyväistä majaa. Sellaisia ovat ensi sijassa\nkeuhkotauti, lavantauti ja tuli- y.m. rokot. Papiston laatimain\nluetteloiden mukaan oli Tampereen seurakunnan kuolleista aikakautena\n1801--1840 13.5 %, aikakautena 1841--1880 jo 16 % ja aikakautena\n1881--1890 jopa n. 25.4 % keuhkotaudin uhreja. Lääkärien antamain\nkuolontodistusten mukaan oli vuosikymmenenä 1889--1898 Tampereen\nseurakunnan kuolleista 20.5 % keuhkotautiin kuollutta. Tauti oli\npysynyt jotakuinkin yhtä voimakkaana koko puheenaolevan vuosikymmenen.\nSe haki uhrinsa etupäässä parhaassa ijässä olevista henkilöistä.\nKaikista keuhkotautiin kuolleista olivat 20--40 vuotiaat enemmän kuin\nkolmas osa. Senjälkeen tulivat 40--60 vuoden ikäiset ja sitten 1--5\nvuoden vanhat lapset. Ylipäänsä kuoli tuberkulosiin vuosittain enemmän\nväkeä kuin mihinkään muuhun tautiin. -- Uuden vuosisadan alkupuolella\novat Tampereen keuhkotautikuolleiden suhdeluvut olleet vieläkin\nsuuremmat.\n\nKeuhkotaudin levenemistä Tampereen eri yhteiskuntaluokissa aikakautena\n1889--1898 valaisevat seuraavat numerot:\n\n        yhteiskuntaluokat        kuolleita    keuhkotautiin kuolleita\n                                 kaikkiaan    yhteensä    % kuolleista\n\n    säätyläisiä                     217          25           19.7\n    palvelijoita ja ulkotyöläisiä   437         165           37.9\n    käsityöläisiä                   250         124           49.6\n    tehtaalaisia                    452         227           50.2\n\nTästä näkee, että keuhkotauti oli enin säästänyt säätyläisiä\nja pahimmin raivonnut työtätekeväin kansanluokkain, varsinkin\nkäsityöläisten ja tehtaalaisten joukossa. \"Tuberkuloositauteihin\nkuolleitten asuinpaikat kaupungissa olivat etupäässä niissä\nkaupunginosissa, missä eniten työkansaa asuu ja joissa siis huonot\nilmanvaihtosuhteet liika-asutuksen kautta pääsevät vaikuttamaan.\" Niin\nkuului vielä myöhemminkin terveydenhoitolautakunnan pysyvä valitus\nkeuhkotaudista.\n\nHirvittävää jälkeä ovat Tampereen väestöön aikain kuluessa\nkyntäneet myöskin tartunnaiset kulkutaudit. Terveyshoitolautakunnan\nvuosikertomusten mukaan esiintyi niitä kaupungissa menneen vuosisadan\nloppupuolella harva se vuosi. V. 1881 kesällä raivosi Tampereella\nisorokko, seuraavana vuonna lavantauti; kuolleisuuden suhdeluku v.\n1882 oli 30.5 prom., väestöstä, jota suurempi kuolleisuusluku vuosisadan\nloppuvuosikymmeninä oli ainoastaan vuosina 1878 (34.2 prom.) ja 1890\n(30.6 prom.). V. 1885 olivat terveysolot verraten hyvät, niinkuin parina\nedellisenäkin vuonna, mutta lopulla vuotta vieraili lavantauti\nKyttälässä. Vuosi 1887 sen sijaan oli ankara lavantautivuosi. Tauti\nalkoi Kaakinmaan kulmalla ja vuoden neljänä viimeisenä kuukautena\nsairastui siihen 313 henkeä.\n\nParin lepovuoden jälkeen tuli v. 1890 jälleen suuri tautiaika. Kesäkuun\nlopussa puhkesi kaupungissa tulirokkoepidemia; vuoden loppuun saakka\nsiihen sairastui 189 henkeä, joista 82 henkeä eli 43.4 % kuoli. Tämän\nja muiden pienempäin kulkutautien vuoksi nousi kuolleisuuden määrä sinä\nvuonna hyvin suureksi (30.6 prom.).\n\nVuoden vaihteessa 1891--1892 esiintyi ankara influensaepidemia;\njoulukuusta maaliskuuhun merkitsivät lääkärit 1 865 tapausta, joista\nkahdeksan päätyi kuolemaan ja seitsemän jätti kuolettavia jälkitauteja.\n\nLähinnä seuraavat vuodet olivat terveydellisesti parhaita, mitä\nTampereella pitkään aikaan oli ollut. V. 1895 kumminkin ilmestyi\nkaupunkiin isorokko, joka heinäkuun viimeisinä päivinä samaan aikaan\nesiintyi sekä keskikaupungilla, minne sen toi muuan työmies, joka oli\nsaanut tartunnan Ruoveden sydänmailla tapaamastaan mustalaisjoukosta,\nettä Puolimatkan torpassa, jonne sen jätti kuljeksiva läkkiseppä.\nTautiin sairastui 47 henkeä ja tuo kamala vieras läksi kaupungista\nvasta vuoden lopussa, kun yleinen uudestaan rokottaminen -- arviolta\nnoin 12 000 henkeä -- oli pantu toimeen.\n\nSeuraavan vuoden alussa levisi tuhkarokko yli koko kaupungin. Tauti oli\nkuitenkin ylimalkaan helppoa laatua. Kaikkiaan sairastui siihen 773\nhenkilöä, joista 30, se on 3.8 %, kuoli. -- Uusi laaja tuhkurikausi\nalkoi v. 1902 ja kesti useampia vuosia.\n\nV. 1890 raivosi kaupungissa jälleen tulirokko, joka v:sta 1903\nlähtien näytti pysyvästi asettuneen Tampereelle. \"Niin kauan\nkuin etukaupungeissa -- lausutaan terveydenhoitolautakunnan\nvuosikertomuksessa 1905 -- ei löydy minkäänlaisia varokeinoja tautia\nvastaan, tahi edes terveyshoitoviranomaisia, jotka pitäisivät huolta\nvarokeinoista tautien ehkäisemiseksi, ei voida ajatellakaan, että\ntulirokko Tampereelta häviäisi.\"\n\nVuodet 1901 ja 1905 olivat lavantautivuosia ja samoina vuosina liikkui\nkaupungissa keltatauti kulkutautina. V. 1905 oli kurkkumätä ja samana\nsekä seuraavana vuonna hinkuyskä vierailemassa Tampereella.\n\nLavantauti on ollut Tampereen kaupungin vuosisatainen vitsaus. Taistelu\nsitä vastaan on jatkunut vielä kauan uudella vuosisadalla.\n\nYleisestä tautisuudesta Tampereella puheena olevina aikoina antavat\nseuraavat tartuntatautitapauksia koskevat numerot jonkinlaisen kuvan:\n\n                 tartuntatautitap.                 tartuntatautitap.\n    vuosijakso   keskim. vuos. prom.  vuosijakso   keskim. vuos. prom.\n\n    1888--1890         256            1896--1900         275\n    1891--1895         271            1901--1905         216\n\nSe tautisuuden aleneminen, mikä näistä numeroista tulee\nnäkyviin, oli varmaan pääasiallisesti kaupungin yhä edistyneen\nterveydenhoitolaitoksen sekä viemärien ja vesijohdon parantaman\npuhtaanapidon ansio.\n\nYleiseen kuolleisuuteen Tampereella on enin vaikuttanut _pikkulasten_\nkuolleisuus, varsinkin alle vuoden vanhain lasten, niinkuin näkyy\ntarkemmin seuraavista numeroista:\n\n                            alle vuoden ijässä\n    aikakausi        kaikista kuol-        syntyneistä\n                     leista %                  %\n\n    1801--1840           26.5                19.8\n    1841--1880           30.2                23.3\n    1881--1890           30.3                20.9\n    1891--1900           31.1                17.4\n    1901--1910           29.4                15.3\n    1911--1920           15.9                14.6\n\nPikkulasten kuolleisuus oli siis vielä uuden vuosisadan alussakin\npelottava. Sen suuren voiton, mikä viime vuosisadan alkupuolella\ntoimeenpannulla yleisellä rokotuksella saavutettiin, tekivät uudet\nlasten viholliset tyhjäksi. Maamme yleiseen lastenkuolleisuuteen\nverraten on lastenkuolleisuus Tampereella ollut niin paljon suurempi,\nettä on täytynyt olla erityisiä paikallisia syitä kuolemanenkelin\nryöstöihin tällä paikkakunnalla. Luultavasti ovat nämä syyt melkoiseksi\nosaksi olleet yhteiskunnallista laatua (äpäryys y.m.). (72)\n\nUuden kunnallishallinnon alkaessa oli Tampereella\nterveydenhoitolaitoksia ainoastaan valtion yleinen sairaala (per.\nv. 1848) ja kaksi apteekkia. Kaupungin palkkaama kaupunginlääkäri,\njoka samalla hoiti yleistä sairaalaa, kaupungissa asuva piirilääkäri,\nkaupungin haavuri ja kolme kätilöä pitivät huolta nopeasti kasvavan\nväestön terveysoloista.\n\nKaupunginlääkäriksi v. 1859 nimitetyn, yleistä terveydenhoitoa ja\nkaikkea yhteishyvää lämpimästi harrastavan tohtori Otto Blåfieldin\ntehokkaalla myötävaikutuksella asetettiin kaupungissa v. 1866\nmaistraatinkokouksessa \"raittiuslautakunta\", jonka tarkoituksena oli\n\"saada selkoa kaikista yleistä raittiuden tilaa koskevista kohdista\nja sitte kaupunkilaisille esitellä keinoja niiden parantamiseksi\".\nHyödyllisistä toimistaan päättäen oli tämä lautakunta kunnallisen\nterveydenhoitolautakunnan edelläkävijä. Vahinko vain, että sen toiminta\nkeskeytyi ensimmäiseen alkuunsa. Samaten kävi sen \"terveyden komitean\",\njonka kaupunginvanhimmat ja maistraatti kuvernöörin esityksestä\nvalitsivat kolerasyksynä 1872 pitämään huolta kaupungin siisteydestä.\nTampereen Sanomain mukaan valittiin tämän \"raittiudenseuran komitean\"\njäseniksi tohtorit v. Bonsdorff ja Blåfield, apteekkari Molin,\nkaupunginkasööri Molin, värjäri Liljeroos, kauppias Lilja, seppä\nAhlqvist, toimennusmies Ståhlberg, herra Konsen ja rakennusmestari\nWalenius; mahdollisesti ei tämän komitean toimintaa oltukaan\nsuunniteltu pysyväksi.\n\nV:n 1879 terveydenhoitoasetuksen mukaisesti asetettiin Tampereellekin\nvakinainen _terveydenhoitolautakunta_, joka alkoi toimintansa v:n 1881\nalusta. Sen ensimmäisinä jäseninä olivat itseoikeutettuina pormestari\nProcopé, kaupunginarkitehti Calonius ja kaupunginlääkäri Blåfield\n(maistraatin valitsema pysyvä jäsen, lautakunnan puheenjohtaja)\nsekä valtuuston valitsemina jäseninä piirilääkäri v. Bonsdorff,\napulaiskaupunginlääkäri Hårdh, apteekkari Clayhills ja kauppias\nÅkerlund ynnä varajäsenet värjäri Liljeroos, tehtailija Peterson,\nkauppias Lilja ja toimennusmies Ståhlberg. Näistä tapauksista alkoi\nTampereen järjestetty terveydenhoitohallinto, josta sukupolven ajassa\nkehittyi mitä monihaaraisin ja hyödyllisin yhteiskunnallisen toiminnan\nhaara.\n\nEnsi töikseen terveydenhoitolautakunta laati itselleen työjärjestyksen\n(kuvernöörin vahvistama 24 p. toukok. 1881), hankki sihteerin\nja otti vahtimestarin. Huhtik. 2 p. 1890 vahvisti kuvernööri\n\"Tampereen kaupungin terveyshoitosäännöt\", jotka sisälsivät uuden\njohtosäännön terveydenhoitolautakunnalle sekä erikoissäännöksiä\nasuntojen silmälläpidosta, kaupungin kaivoista, puhtaanapidosta ja\nterveydelle vahingollisista liikkeistä (kuten lian poistamisesta,\nkuolleiden elukkain hautaamisesta, juoksevan loan poisjohtamisesta,\nilmanvaihdosta julkisissa laitoksissa, julkisista käymälöistä,\nelukkain teurastamisesta) ja hautausmaista. Tämän johtosäännön mukaan\nterveydenhoitolautakunta hoiti kaupungin terveysolojen hallintoa\npitemmän aikaa.\n\nAmmatillista apua lautakunta sai etupäässä kaupungin lääkäreiltä. Uuden\nkunnallishallinnon alkaessa oli Tampereen kaupungin palveluksessa\nkaupunginlääkäri, joka samalla toimi valtion sairaalan lääkärinä,\nja kaupunginhaavuri. V. 1877 valtuusto lakkautti jälkimmäisen viran\n(viranhaltija nautti palkkaa v:n 1880 loppuun saakka), mutta asetti sen\nsijaan _apulaiskaupunginlääkärin_ toimen, johon v. 1878 nimitettiin\ntoht. A. Hårdh.\n\nLääkintätoimi oli ensi aikoina kaupunginlääkärienkin pääasiallisin\ntyöala; kaupungin hyväksi suoritettavasta työstä saivat he\nsitäpaitsi ainoastaan pienen palkan, kaupunginlääkäri 3500 mk ja\napulaiskaupunginlääkäri 2000 mk, joten heidän oli turvauduttava\nyksityiseen lääkärinammattiin. Mutta vähitellen syntyi kaupungin\nlääkärien kesken työnjako. Varsinainen lääkärintoimi rupesi\njoutumaan yksityisten lääkärien haltuun; v. 1883 asettui kaupunkiin\nrautatienlääkäri, v. 1885 ensimmäinen yksityislääkäri (toht. G. R.\nIdman). Tampereen ja sen ympäristön lääkärit perustivat v. 1898\n\"Tampereen lääkäriseuran\" paikkakunnan suomalaisten lääkärien\nyhdyssiteeksi lääketieteellisessä ja virkatoverillisessa suhteessa\n(säännöt vahv. 1901).\n\nYksityisen lääkärintoimen kehittyessä kaupungin palkkaamat lääkärit\nmuuttuivat yhä enemmän yleisen terveydenhoidon palvelijoiksi.\nTerveydenhoitolautakunnan ehdotuksesta muutettiin v. 1889\nkaupunginlääkärin ja apulaiskaupunginlääkärin virat _ensimmäisen_\nja _toisen kaupunginlääkärin_ viroiksi, joiden kesken työ jaettiin\nsiten, että edellinen piti huolta yleisestä terveydenhoidosta\nsekä kaupungin köyhäin lääkärinhoidosta ja jälkimmäinen hoiti\nlääkärintehtävät köyhäintalon sairaalassa ja kansakouluissa sekä\ntoimitti oikeuslääketieteelliset tehtävät. Perinpohjainen muutos\nkaupunginlääkärien toiminnassa tapahtui kaupunginlääkärien uuden\njohtosäännön hyväksymisen yhteydessä. Tämän 14 p. jouluk. 1896\nvahvistetun ohjesäännön mukaan tuli kaupungissa olemaan neljä kaupungin\npalkkaamaa lääkäriä, ensimmäinen ja toinen kaupunginlääkäri ja kaksi\n_köyhäinlääkäriä_ (myöh. _aluelääkäriä_). Erityisen _koululääkärin_\npalkkaamiseksi valtuusto v. 1899 myönsi 3 000 mk vuodessa; v. 1905\nsaatiin erityinen _kansakoululääkärikin_. Ensimmäisenä varsinaisena\nkoululääkärinä toimi tri G. Idman ensimmäisenä kansakoululääkärinä tri\nA. Frestadius.\n\nV. 1907 annetun kaupunginlääkärien ohjesäännön mukaan on toinen\nkaupunginlääkäri vapautettu kansakoululääkärin toimesta, joka v:n 1896\nohjesäännön mukaan oli hänen hoidettavanaan, mutta tuli hänen antaa\nlääkärinhoitoa sairaille kansakoululapsille. (73)\n\nKaupungin _sairaalalaitokset_ joutuivat vähitellen yleisen\nedistysvauhdin mukaan. Uuden kunnallishallinnon alkaessa oli\nkaupungissa ainoastaan yksi sairaala, nim. valtion yleinen\nsairashuone v. 1855 avattuine \"ylimääräisine\" kuppatautiosastoineen.\nKahdeksankymmenluvulla muistuttivat ankarat kulkutaudit kaupungille\nomain kunnallisten sairaalain tarpeellisuutta. V. 1885 oli Tampereen\nkaupungin kuvernöörin alotteesta varustettava erityinen kolerasairaala,\njota varten kaupunki osti talon Nalkalan torin varrelta, kun sopivaa\nvuokrahuoneustoa ei ollut saatavissa. Kolerasta kaupunki sillä kertaa\npääsi tällä uhrauksella. Sairaala ei kuitenkaan joutanut kauankaan\nodottamaan potilaita, sillä v. 1887 raivoavan lavantaudin aikana\nsinne sijoitettiin tilapäinen kuumesairaala. Kulkutaudin mentyä ohi\nsuljettiin sairaala jälleen. Ainoa pysyvä sairaala, minkä kaupunki\npuheena olevalla vuosikymmenellä sai aikaan, oli _köyhäintalon\nsairaala_ ja _mielisairaala_, joka valmistui v. 1886.\n\nYhdeksänkymmenluvulla kaupungin sairaalalaitokset laajenivat\ntuntuvasti. V. 1892 päätti valtuusto perustaa kaupunkiin\n_synnytyslaitoksen_ ehdolla, että valtio sitä kannattaisi 3 000 mk:n\nsuuruisella vuotuisella avulla. Kun valtionapu saatiin, avattiin\nlaitos 1 p. heinäk. 1893. Laitoksen lääkäriksi otettiin toinen\nkaupunginlääkäri E. Bergroth. V. 1904 kuitenkin laitos muuttui\nyksityiseksi laitokseksi, joka sai apua kunnalta ja valtiolta.\n\nV. 1895 päätti valtuusto rakennuttaa uuden _kulkutautisairaalan_.\nSairaala rakennettiin arkitehti O. Törnqvistin (Tarjanteen) laatimain\npiirustusten mukaan ja valmistui v. 1897; täysin valmiina se maksoi\n139 000 mk. Sairaalalle 12 p. tammik. 1897 vahvistetun ohjesäännön\nmukaan hoiti laitosta erityinen itsenäinen hallituskunta, johon\nitseoikeutettuina kuuluivat sairaalan lääkäri ja ensimmäinen\nkaupunginlääkäri sekä valtuuston valitsemina, neljä jäsentä ja kaksi\nvarajäsentä. Sairaan hoidosta oli maksettava määrätty päivämaksu,\npaitsi niiden sairaiden, jotka esittivät köyhäintodistuksen;\ntilanahtauden vallitessa oli muuten samanlaisten olosuhteiden\nvallitessa köyhällä etuoikeus päästä sairaalaan.\n\nKun köyhäintalon mielisairaala laajennettunakin tuli ahtaaksi, ryhtyi\nkaupunki v. 1901 rakennuttamaan köyhäintalon alueelle uutta kunnallista\nmielisairaalaa. Rakennukset tehtiin kivestä arkitehti L. Pettersonin\npiirustusten mukaan ja valmistuivat v:n 1902 lopulla; kustannukset\nolivat 152 849 mk.\n\nUuden sairaalan valmistuttua oli kaupungilla vihdoinkin kunnossa\najan vaatimuksia tyydyttävä sairaalalaitos. Toisena osana tätä\nsairaalalaitosta oli kulkutautisairaala Koulukadun varrella,\ntoisena \"kunnallissairaala\" köyhäintalon alueella yleisine ja\nmielisairasosastoineen. V:n 1903 alusta otti sairaalain hallituskunta\nnämä sairaalat hoitoonsa, jota varten v:n 1897 sairaalaohjesääntöä\nmuutettiin uusien olojen mukaiseksi.\n\nKun vielä mainitsemme Finlaysonin puuvillatehtaan työväkeänsä varten\nv. 1893 perustaman sairaalan sekä toht Karolina Eskelinin v. 1899\nperustaman yksityisen sairaalan joka seur. vuonna joutui neiti Fanny\nCarlsonin haltuun (kaupungin lääkärien yksityinen sairaala), niin\nolemme luetelleet kaikki sairaalat, mitä Tampereella perustettiin\npuolen vuosisadan kuluessa.\n\nMyöskin sairaiden kotihoitoa on kaupunkikin puolestaan\nkoettanut parantaa. V. 1889 otti kaupunki palvelukseensa\nkiertävän sairaanhoitajattaren, rouva Hilda Wetterstrandin.\nTerveydenhoitolautakunnan \"liikkuville sairaanhoitajattarille\" samana\nvuonna laatimain \"asetusten\" ja \"ohjesäännön\" mukaan tuli kiertäväin\nsairaanhoitajattarien lääkärin käskyn saatuaan maksutta antaa apuansa\netupäässä työväestölle ja vähävaraisille. Sairaanhoitajattaret olivat\nterveydenhoitolautakunnan \"pestatun palkollisen asemassa\"; heidän tuli\nkuitenkin osata puhua ja auttavasti kirjoittaa maan molempia kieliä;\nhe eivät saaneet \"koettaa vaikuttaa sairaan tai hänen läheisönsä\nuskonnolliseen vakuutukseen\". V. 1895 otettiin kaupungin palvelukseen\nkolme uutta sairaanhoitajaa.\n\nKätilöitä oli kaupungin palveluksessa v. 1881 kolme, v. 1890 viisi ja\nv. 1905 neljä. Yksityisten kätilöiden luku oli samassa ajassa kasvanut\nkahdeksasta 31:een.\n\nPalaamme vielä kaupungin yleisten puhtaus- ja terveysolojen\nkehitykseen. V. 1885 otti terveydenhoitolautakunta palvelukseensa\nsivili-insinööri A. Ahlbergin, jonka toimena oli polisimiehen\navustamana tarkastaa puhtausoloja kaupungissa. Se oli kaupungin\n_terveyspolisilaitoksen_ alku. Talonomistajat saivat pian tuntea\nsen olemassaolon, sillä v. 1887 saatettiin 66 likapesän isännät\nlailliseen edesvastuuseen takapihoista ja kaivoista, ja tarkastuksia\nruvettiin pian toimittamaan työhuoneissa, leipomoissa, kauppapuodeissa\ny.m. V. 1890 pidettiin tällaisia tarkastuksia 326. V. 1889\nlaadittiin \"ohjesääntö Tampereen kaupungin terveyshoitolautakunnan\nkaitsiamiehelle\". Ajanmerkkejä olivat ne tämän ohjesäännön määräykset,\nettä kaitsijamiehen tuli \"kaikin tavoin koettaa itselleen voittaa\nyleisön luottamuksen sekä huolellisesti koettaa välttää kaikkea\nepäluuloa siitä, että hänen tutkimisensa tarkoittaa muuta, kuin\nkansalaisten terveydellistä parasta\", sekä että hänen tuli osata sekä\nsuullisesti että kirjallisesti käyttää maan molempia kieliä. V. 1893\nryhtyi terveydenhoitolautakunta sen ilahduttavan tuloksen rohkaisemana,\njoka parin vuoden aikana oli saatu koleravaaran johdosta suoritetuista\ntarmokkaista puhtaus- ja terveystoimista, perinpohjaisemmin\nuudistamaan terveyspolisilaitosta. Kaupungin valtuustolta lautakunta\nsai 2 600 markan suuruisen määrärahan erityisen vakinaisen\n\"terveydenhoitotarkastajan\" ja kahden vakituisen terveyspolisin\npalkkaamiseksi. Uusia virkamiehiä varten uudistettiin \"ohjesääntö\nTampereen kaupungin terveyspolisistolle\".\n\nTärkeä uudistus oli erityisen, terveydenhoitotarkastajan\njohdettavan _tarkastustoimiston_ perustaminen. Valtuusto myönsi\n1 500 mk ruoka-aineiden tutkimista varten tarpeellisten koneiden\nhankkimiseksi tarkastustoimistoon. Uuden toimiston esimieheksi\nja terveydenhoidontarkastajaksi valitsi terveydenhoitolautakunta\napteekkari P. Molinin. Tarkastusasema alkoi toimensa hyvillä\nenteillä. Ennen ensimmäisen vuoden loppua oli se kasvaneen\nliikkeensä vuoksi siirrettävä kaupungintalossa olevaan huoneustoon.\nV. 1907 järjestettiin tarkastustoimiston työ uudelleen siten, että\n\"terveydenhoitotarkastajan\" toimi lakkautettiin ja tarkastustoimisto\njäi yksinomaisemmin elintarpeiden tarkastusasemaksi oman johtajansa\nalaisena. Johtajaksi valittiin maist. Onni Turpeinen.\n\nTerveyspolisin toiminnan pohjaksi sekä ohjeeksi yleisölle laati\nterveydenhoitolautakunta v. 1893 \"säännöt ruokatavaran kaupalle\nkaupungin torilla ja satamissa\" erikoismääräyksineen. V. 1895\nterveydenhoitolautakunta uudisti nämä säännöt ja laati lisäksi\nerityiset myymälöitä koskevat \"säännöt ruokakaupan järjestämiseksi\nTampereen kaupungissa\", \"säännöt leipuri-, kondiittori- ja\nmakkaraliikkeen järjestämiseksi Tampereella\" sekä \"säännöt maitokaupan\njärjestämiseksi Tampereen kaupungissa\"; mitkä kaikki kuvernööri 5 p.\nelok. 1895 vahvisti.\n\nKaupunkielämän siveellisesti ja terveydellisesti turmiollisimpia\nvarjopuolia on ollut _prostitutio_. Ammatillisesti harjoitettu haureus\nlienee Tampereella vanhaa juurta. V. 1880 mainitaan irstaita naisia\nasuvan Kyttälässä \"niin monessa talossa, ettei lukua kehtaa ilmoittaa\nkylän häpiäksi\". V. 1885 kirjoittaa \"Aamulehti\" kaupungin siveellisestä\ntilasta, sanoen kaupungissa olevan kymmeniä prostituerattuja, niiden\njoukossa puoli-ikäisiä ihmisiä, jotka eivät vielä ole rippikoulua\nkäyneet. Asiakirjoissamme siitä ensi kerran puhutaan v. 1881, jolloin\nkaupungin valtuusto pyysi hallitukselta 1 000 mk:n suuruista vuotuista\napurahaa kaupunkiin lääkintähallituksen käskystä v. 1879 perustetun\nprostituoitujen tarkastuslaitoksen kannattamiseksi. Laitosta oli siihen\nasti ylläpidetty prostituoitujen suorittamilla kuukausimaksuilla, minkä\ntavan valtuusto arveli kovin turmiolliseksi, prostituoidut kun siitä\noppivat pitämään elinkeinoansa laillisesti luvallisena ammattina. Kun\ntarkastuslääkäri katsoi esitystä liioittelevaksi ja lääkintähallituskin\nsitä vastusti, ei Tampere saanut anottua valtioapua.\n\nLaitos siis jatkoi edelleenkin toimintaansa kaupungin lääkärien\ntarkastuksen alaisena ja taloudellisesti \"itsensäkannattavana\". V. 1900\nteki polisin kirjoissa olevain prostituoitujen luku 34, v. 1903 60 ja\nv. 1905 37. Tarkastuslääkärin kirjoissa olevat numerot ovat näistä\nmelkoisesti eroavia.\n\nSuurlakkovuosi 1905 oli tämän laitoksen viimeinen. Polisin kirjoihin ei\njäänyt ainoatakaan prostituoitua. Polisikertomuksen mukaan joutuivat\ntoiset heistä kaupungin naisten perustamaan turvakotiin, toiset\nkuritushuoneeseen ja toiset vihdoin paransivat tapansa. Kun seuraavana\nvuonna ohjesääntöinen prostitutio virallisesti lakkautettiin, siirtyi\nveneristen tautien tartunnan ehkäiseminen terveydenhoitolautakunnan\ntoimintapiiriin. V. 1907 laati Tampereen terveydenhoitolautakunta\nehdotuksen uutta terveystoimistoa varten, jonka tulisi toisen\nkaupunginlääkärin johdolla ja kahden katsastajan, niistä toinen nainen,\navulla työskennellä veneristen tautien vastustamiseksi.\n\nSeuratessamme niitä suuria edistyksiä, joita Tampereen kaupunki\nkaikista vastuksista huolimatta saavutti yleisen puhtauden ja\nterveydenhoidon alalla menneen vuosisadan viimeisen ja tämän\nvuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen aikana, näemme useimmissa näissä\nedistysaskeleissa kaupungin terveydenhoitolaitoksen monivuotisen\njohtajan, ensimmäisen kaupunginlääkärin, myöh. lääkintäneuvoksen\n_Gustaf Rudolf Idmanin_ mieskohtaista vaikutusta. Otto Blåfieldin\narvokkaana seuraajana ja työnjatkajana on G. R. Idman piirtänyt\nnimensä syvälle kotikaupunkinsa terveydenhoidon ja melkeinpä\nkaiken muunkin kunnallisen toiminnan historiaan. Oikeaan osuvat\nne sanat, jotka hänestä lausui hänen seuraajansa Tampereella:\n\"Lääkintäneuvos Idman, joka tammikuun 18 p:nä 1887 nimitettiin\nTampereen ensimmäiseksi kaupunginlääkäriksi, on näinä kahtenakymmenenä\nvuotena, Tampereen kiihkeimpänä ja vilkkaimpana vaurastumisen ja\nedistymisen aikana, erinomaisella innolla ja menestyksellä ohjannut\nja järjestänyt kaikkia niitä moninaisia terveystieteellisiä töitä ja\nvaatimuksia, joita pikkukaupungista suureksi kaupungiksi sukeutuvassa\nkaupunkikunnassa joka askeleella tulee vastaan. Hänen aikanansa ja\nhänen harrastuksestansa sekä hänen, asiantuntijan, neuvojen mukaisesti\non Tampere vanhan ja kelvottomaksi käyneen puisen likaviemärijohtonsa\nsijaan saanut kelvollisen, laajan ja tilavan likaviemärijohtoverkon,\njoka ulottuu jokaiseen kaupungin äärimmillä laidoillakin olevaan\ntaloon; hänen johdollansa ja hänen huolenpitonsa alaisena on kaupunki\nrakentanut uuden suurisuuntaisen vesijohdon; hänen aikanansa on\nKyttälän etukaupunki kurjine ja vanhoine maaperään vajonneine\nasuinhökkelineen hävitetty, vieläpä sen saastutettu maakamarakin\nkuorittu pois ja sijaan on noussut siisti, säännöllinen kaupunginosa.\nHänen aikanansa ja toimestansa on Tampereella saatu toimeen kunnalliset\nsairashuoneet; hänen huolenpidostansa on kaupunkiin järjestetty\nriittävämpi lääkärikunta aluelääkärivirkojen ja niinhyvin oppi- kuin\nkansakoululääkäri-virkojen perustamisella, samalla kuin elintarpeiden\ntarkastus ja yleisen puhtaanapidon valvominen on järjestetty ajan\nvaatimuksen mukaisiksi. Kaikkien näiden suurisuuntaisten laitosten,\njoista useimmat juuri ovat kunnallisen terveydenhoidon perustekijöitä,\nvalvomisen ja niiden toiminnan silmälläpidon on hän kaiken aikaa\nterveyshoitolautakunnan esimiehenä suorittanut.\" 10\n\n\n\n\n13. KÖYHYYDEN JA TYÖTTÖMYYDEN KYSYMYKSIÄ.\n\n\na) Nälkävuodet: V:n 1866 kato. Työhuone Tampereella 1867. -- Uusi kato\n1867 ja uusi työhuone. Kertomus työhuoneen elämästä. -- Tautiaika.\nKuoleman hävitykset. Parannuskausi.\n\nb) Kaupungin uudempi köyhäinhoito: Köyhäinhoito uuden\nkunnallishallinnon hallussa. V:n 1879 köyhäinhoitoasetus. Tampereen\nköyhäinhoidon ohjesäännöt 1880 ja 1884. -- Köyhäintalon syntymävaiheet.\nO. Höijerin lausunto. G. F. Ahlgrenin testamentti. Köyhäintalon\nrakentaminen. Uudet ohjesäännöt 1886 ja 1894. -- Kaupungin\nköyhäinhoidon yleinen kehitys ja erityiset hoitotavat. -- Elämä\nköyhäintalossa. -- Lastenkoti ja alaikäisten kasvatuskysymys. --\n\"Vuosihoitolaiset\". -- Työhuone. -- Kunnallissairaala ja sairashoidon\nja köyhäinhoidon ero. -- Uusia hoitotapoja: mielisairaiden siirtola.\n-- Köyhäinhoidon ulkopuoliset avunsaajat. -- Uuden suunnan etsintä.\n-- Parannuksia 1890-luvun lopulla. -- Vv:n 1907--1908 uudistus.\nElberfeldin järjestelmä. Köyhäinhoitotalouden pääpiirteet.\n\nc) Hyväntekeväisyys: Tampereen rouvasväenyhdistys. Muita\nhyväntekeväisyysyhdistyksiä. Yhteistoiminnan tarve.\nHyväntekeväisyysrahastot.\n\nd) Työttömyys: Työttömyyden alkuoireita. -- Työttömyyden yleiset\nsyyt. -- Työttömyyskaudet Tampereella. Ensimmäiset työttömyystalvet\n1892--1894. Hyvät ajat vuosisadan lopussa. Uusi työttömyysaikakausi. --\nSuurlakon jälkeiset työttömyyskysymykset. V:n 1905 työttömyyskomitean\nesityksiä. -- Tampereen työnvälitystoimiston perustaminen.\n\n\na) Nälkävuodet.\n\nKöyhyyden uusi aikakausi Tampereellakin alkaa vuosista 1866--1868.\n\nVaikka suuri tulipalo elokuussa 1865 saattoi monen kaupunkilaisen\ntodelliseen puutteeseen, kykenivät tamperelaiset kuitenkin antamaan\napua maalaisille, joita hätä jo saman vuoden lopulla alkoi entistä\nenemmän ahdistaa. Vuoden 1865 huono sato tunnettiin täällä\nkerjäläisistä, joita talven lähestyessä ilmestyi kaupunkiin tavallista\nsuuremmin joukoin. Paljon pahemmaksi muuttui asia, kun kesällä 1866\ntuli suuri kato, joka lopummalla vuotta syyti kerjäläislaumoja\nhädänalaisilta seuduilta kaupunkiin. Kaupungin viranomaiset yrittivät\nnyt olla ankaria, mutta eivät sillä saavuttaneet mitään. Kun\nkerjäläisten lukumäärä alussa vuotta 1867 oli tavattomasti lisääntynyt,\ntäytyi ryhtyä erityisiin toimiin heidän auttamisekseen.\n\nMuiden kaupunkien esimerkin mukaan päätettiin Tampereella perustaa\nyksityinen työhuone, jonka tarkoitus oli ehkäistä kerjäämistä\ntarjoamalla kuljeksiville kerjäläisille ja puutteenalaisille työtä\nruoka- tai rahapalkkaa vastaan. Helmikuun 27 p:nä alkoi laitos toimensa\nBrummertin talossa Nalkalan torin varrella. Jo ensimmäisellä viikolla\noli laitoksessa 134 henkeä työssä. Laaditun ohjesäännön mukaan hoiti\ntyöhuonetta erityinen johtaja ja 16-henkinen toimikunta. Varat\nsaatiin yksinomaan kaupunkilaisten vapaaehtoisista kuukausimaksuista.\nSääntöjen mukaan pidettiin työhuone avoinna päivisin klo 8--5.\nSuuren tungoksen tähden täytyi jonkun ajan kuluttua kieltää muilta\npaikkakunnilta kotoisin olevia kerjäläisiä työskentelemästä laitoksessa\nkauemmin kuin kolme päivää. Laitos lienee vaikuttanut hyvää, sillä\nhuhtikuussa ilmoitettiin kerjuun kaupungissa peräti lakanneen. Lähenevä\nkesä houkutteli kansaa takaisin maalle, ja laitosta pidettiin nyt\ntarpeettomana, varsinkin kun varain puutekin ehkäisi sen toimintaa.\nKesäkuun lopussa suljettiin työhuone sen oltua toimessa neljä\nkuukautta. Se oli tullut kannattajilleen maksamaan 4 251 mk. Ruokavarat\ntyöhuoneessa työskenteleville oman kaupungin köyhille toimitti\nköyhäinhoitohallitus. Muita ylimääräisiä kulunkeja ei tämä ensimmäinen\nhätävuosi köyhäinhoidolle tuottanutkaan. Kaupunki puolestaan koetti\nlievittää puutetta tasoituttamalla Laukontorin hätäaputyönä, mikä\nkaupunginkassalle tuotti 4 000 mk:n menoerän.\n\nKesä 1867 tuli ja syksy tuli, mutta sen kanssa uusi kato ja puute,\nkahta kauheampi edellisen kadon vuoksi ja hirveä erittäinkin\npohjoisen Satakunnan harvaanasutuissa, karuissa seuduissa; hädän\nsanottiin Satakunnassa olleen suuremman kuin Pohjan perilläkin.\nHätä tuli huutavaksi itse kaupunkilaistenkin keskuudessa. Tampereen\nköyhäinhoitohallitus kielsi ankaralla uhalla oman kaupungin\navunnauttijoita lähtemästä ulkoseurakuntiin ja koetti syyskuussa häätää\nulkoseurakuntain kerjäläisiä kaupungista pois, mutta toimenpiteestä ei\nollut toivottua tulosta, se synnytti vain ikäviä rettelöitä vieraiden\nseurakuntain kanssa. Ei ollut lopuksikaan muuta keinoa kuin antaa\nkerjäämisen hillitsemättä jatkua ja vedota yksityiseen auttavaisuuteen.\n\nViranomaiset keskittivät toimensa oman kaupungin hätääntyneiden\nauttamiseksi. Syyskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa päätettiin\nheitä varten perustaa erityinen oman seurakunnan työhuone. Laitoksen\njohtajaksi valittiin puuseppä Löfström, taloudenhoitajaksi värjäri\nFagerström ja 14-jäsenisen toimikunnan esimieheksi apteekkari G.\nSerlachius. Kustannukset suoritettiin köyhäinhoitorahaston varoista.\nPäivän muonan laskettiin laitoksessa maksavan 19 penniä henkeä kohti;\nleivässä oli neljä osaa kauraa ja yksi osa ruista. Avunnauttijoista\nei ollut puutetta. Työhuoneen toiminta laajeni talven mittaan\nlaajenemistaan. Helmikuussa 1868 oli työntekijäin luku keskimäärin 136\npäivässä, maaliskuussa 153, huhtikuussa 164. Töitä oli työhuoneessa\nvähitellen opittu tekemään monenmoisia -- ruumisarkkujen teko oli\nniistä pysyvimpiä. Alkuperäisestä päätöksestä poiketen täytyi ruveta\nottamaan laitokseen maalta tulleita hätääntyneitä, kunnes niitä oli\nsiellä suuri enemmistö.\n\nVihdoin tuli toivottu kesä ja ihmisten mielet alkoivat jälleen\nvirkistyä. Kesäkuussa ruvettiin työhuonelaisia evästämään\nkotiseuduilleen. Mutta vaikka heitä joukoittain lähetettiin,\netupäässä oman maakunnan yläpitäjiin, niin toisia tunki sijaan.\nVasta lokakuussa 1868 saatettiin laitos sulkea ja säästössä olevat\nvarat, 942 mk vapaaehtoisesti kerättyjä varoja, jätettiin kaupungin\n\"vallasnaisyhtiön\" haltuun. Kaikkiaan oli laitos yksivuotisen toimensa\najalla tullut maksamaan 12 596 mk, josta 5 644 mk yksityisiä varoja.\n\n\"Viimeisenä päivänä Lokakuuta -- kirjoitti näistä seikoista H.\nLiljeroos -- lopetti täkäläinen työhuone vaikutuksensa, jossa aivan\nmonta kurjaa sai elatuksen kolmetoista kuukautta. Lähdettyänsä tästä\nlaupiuden laitoksesta, vuosi näiden turvattomain silmistä surun\nkyyneleet. Eikä ihmekään ole; sillä he olivat tässä kodissaan rakkaan\nhoidon alla, jota ei suinkaan kaikilla ollut vanhimpainsa luona; ei\nmyöskään työnsä siellä ollut aivan rasittavainen. Enimmittäin se oli\nniinten nyppimistä. Moni lapsi sai myöskin siellä opetusta lukemiseen,\njoka on oleva heille ikuiseksi hyödyksi, vieläpä kunnallemmekin\nkunniaksi. Olen vakuutettu siitä, että se Jumalan sanan siemen, joka\nsiellä kylvettiin, ei suinkaan vallan tyhjään raukee. Sillä siellä\nvietettiin hurskasta perhe-elämää. Aamulla aljettiin ensin ulkonaisella\nruumiin siivoomisella; sen jälkeen pidettiin rukoukset, kohta sen\nperään annettiin suurusta. Samoin päivän töistä päästyä ja päivällisen\nsyötyä, päätettiin päiväinen toimi rukouksella.\"\n\nSe oli kansan etsiskelyn aika. Nälkävuoden surkeutta enensivät tavaton\ntautisuus ja kuolleisuus. Koko vuoden 1867 raivosi kaupungissa lavan-\neli lämmintauti, joka varsinkin ahtaissa työväen asunnoissa löysi\nalaa hävityksilleen. Erityistä kuumesairaalaa ei kaupungissa ollut,\nvaan sairaita hoidettiin tartunnan estämiseksi mikäli mahdollista\nerillisissä paikoissa. Siitä huolimatta ilmestyi lavantauti\ntyöhuoneeseenkin, jossa sen johdosta täytyi ryhtyä erityisiin\nvarokeinoihin. Kaupungissa oleva yleinen sairaala oli näihin aikoihin\ntäynnä sairaita ja kaupungin \"ylimääräisessä sairaalassa\" v. 1867\nhoidettiin 129 potilasta. Puuvillatehdas ylläpiti omaa sairaalaa, jossa\noli 20 vuodetta. Lavantauti ja kuume (\"febris recurrens\") jatkuivat\nkaupungissa alkupuolen vuotta 1868. Loppupuolella sitä vuotta mainitut\nkulkutaudit hiljentyivät. Sinäkin vuonna jatkoi Finlaysonin sairaala\ntointansa ja kaupungin ylimääräisessä sairaalassa hoidettiin 119\npotilasta.\n\nKuolema näinä vuosina kantoi joukoittain kansaa hautaan. Vuosina\n1866--1868 kuoli Tampereella lavantautiin lähes puolentuhatta (442)\nihmistä, niistä 203 yksin vuonna 1867. Ruumisarkkuja tehtiin muuallakin\nkuin työhuoneella; \"työmiesten loota\" kustansi kahtena vuonna\nosakkailleen 58 arkkua. Kaikkiaan kuoli Tampereella vv. 1866--1868\ntoistatuhatta (1 002) henkeä. Syntyneisyys näinä vuosina ei riittänyt\naukkoja täyttämään, varsinkin kuin sekin aleni (v. 1866 syntyneitä 222,\nv. 1867 synt. 210, v. 1868 synt. 156, yhteensä 588 synt.). Ainoastaan\njatkuva muutto kaupunkiin esti sen väkilukua alentumasta. Kaupungin\nväkiluku oli\n\n    v. 1865     5 538 henkeä     v. 1868     5.977 henkeä\n    \"  1866     5 863   \"        \"  1869     6 471   \"\n    \"  1867     5 961   \"\n\nVihdoin herkesi tautien ja kuoleman raivoava hävitys. Kaupungin\nvirallisessa vuosikertomuksessa v:lta 1868 mainitaan, että kerjäläisten\nkulku \"väheni kesällä ja lakkasi melkein kokonaan elonkorjuun jälkeen\".\nV. 1869 tuli tunnettavaksi harvinaisen hyvistä terveysoloistaan.\nVäestön aukot kasvoivat pian umpeen ja seuraavat hyvät vuodet ja hyvät\nansiot saattoivat katovuoden kärsimykset pian tuntumattomiin. Mutta\nmuisto oli lähtemätön, eivätkä lyhyet menestyksen hetket ehtineet\npoistaa yhteiskunnasta tuon suuren ja monien pienempäin katojen ja\nhätäaikain ilmaisemaa sairautta. (74)\n\n\nb) Kaupungin uudempi köyhäinhoito.\n\nKaupunkiemme uudessa kunnallishistoriassa on paljon kerrottavaa siitä\ntaistelusta, jota kaupunkikunnat ovat käyneet väestönsä köyhyyttä\nvastaan. Tässä taistelussa on ponnistettu paljon, tehty paljon\nuhrauksia ja saatu aikaan suurenmoisia ja monipuolisia kunnallisia\nköyhäinhoitolaitoksia.\n\nTampereen kaupungin köyhäinhoitolaitoksen uudella kehityksellä on\nkolme lähtöpistettä: (1) kaupunkien kunnallisasetus, joka muutti\nköyhäinhoidon kirkollisesta tai puolikirkollisesta laitoksesta\nkunnalliseksi laitokseksi, (2) 17 p. maalisk. 1879 annettu asetus\nyleisestä köyhäinhoidosta, joka laki järjesti köyhäinhoitohallinnon,\nkotipaikkaoikeuden, köyhäinhoitoverotuksen ja kerjäämisen\nvastustamisen, ja vihdoin (3) Tampereen erityinen muistotapaus,\nköyhäintalon valmistuminen v. 1886, alku kaupungin käytännöllisen\nköyhäinhoitotoiminnan siirtymiseen uusille urille.\n\nKaupungin köyhäinhoito tuli kunnallishallinnon alaiseksi v:n 1875\nalussa, jolloin uusi kunnallisasetus tuli voimaan. Ensi aluksi ei\ntästä siirrosta ollut näkyvämpiä seurauksia. Köyhäinhoito jatkui\nvanhaan totuttuun malliinsa köyhäinhoitohallituksen johdolla ja v. 1853\nvahvistetun kaupungin köyhäinhoito-ohjesäännön mukaisesti. Neljästi\nvuodessa kokoontui köyhäinhoitohallitus vakinaisiin kokouksiin myymään\nkunnan köyhiä vuosihoidolle ja jakamaan vuosieläkkeitä sekä tilapäisiä\napuja. Köyhäinhoitohallitusta avustivat köyhäinhoidon piirimiehet,\njoita kaupungissa oli muutamia.\n\nJoitakuita pieniä edistyksiä kuitenkin tapahtui. Köyhäinhoitovarain\njouduttua rahatoimikamarin huostaan järjestettiin raha-apujen maksu\nsekä köyhille että koko köyhäinhoidolle mukavammalle kannalle, siten\nettä hoitolaisten kustannukset suoritettiin neljännesvuosittain ja\nraha-avun nauttijain apurahat maksettiin kuukausittain. Puuhakkaan\nesimiehensä, kauppias J. A. Liljan johdolla köyhäinhoitohallitus\nmuutenkin näinä vuosina lisäsi huolenpitoansa. Kun anniskeluyhtiön\nvoittovaroja tästä puolin oli saatavissa yleishyödyllisiin\ntarkoituksiin, kurotteli köyhäinhoitohallituskin kouraansa niitä\nkohden. Sillä tavoin se v. 1878 sai perustetuksi rahaston \"turvattomain\nja pahantapaisten lasten suojelemiseksi\" (pohjaraha 10 000 mk).\n\nKun v:n 1853 ohjesääntö havaittiin uusissa oloissa monestakin\nsyystä puutteelliseksi ja kunnallisasetukseen soveltumattomaksi,\nlaati valtuuston valiokunta uuden ohjesäännön ehdotuksen. Sitä ei\nvaltuusto kumminkaan hyväksynyt, koska Kyttälän osto oli oven edessä\nja köyhäinhoitolaitoksen piirijako oli siitä riippuva. Aikaa kuvaavaa\non, että valtuustossa harkittiin puoleen ja toiseen kysymystä, voisiko\nköyhäinhoidon piirimiehiksi valita sellaisia henkilöitä, jotka olivat\ntoisen isäntävallan alaisia. V:n 1876 piirimiesluettelossa tavataan\nkumminkin tehtaan päällysmiehen, paperitehtaan työmiehen ja kahden muun\ntyömiehen nimet.\n\nV:n 1879 köyhäinhoitoasetus ei enempää kuin kunnallisasetuskaan tehnyt\nmitään käytännöllisesti tärkeitä uudistuksia köyhäinhoito-oloihin.\nUusi köyhäinhoitolaki edusti vanhoja perittyjä käsityksiä köyhyydestä\nja sen auttamisesta. Lain mukaan oli kunta velvollinen auttamaan\nainoastaan sellaisia alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoisia sekä\npitkällisempää tautia sairastavia tai vanhuuttaan heikkoja, jotka ovat\ntoisen holhousta vailla. Laki katsoi köyhyyden johtuvan yksilöllisistä\naiheista, itsekunkin omasta syystä. Ainoastaan \"katovuoden tai muun\nyleisen onnettomuuden tähden\" saattoivat ihmiset joutua puutteelle\nalttiiksi \"ilman omaa syytänsä\"; ja silloin oli hätääntyneitä autettava\n(vaikka olivatkin työkykyisiä). Mutta jos ei yleistä onnettomuutta\nsattunut, niin ei yhteiskunta lain mukaan, vastannut kenenkään\ntyöhönpystyvän toimeentulosta; jokaisen työhönkykenevän miehen tuli\n\"elättää\" itsensä ja alaikäiset lapsensa sekä vaimonsa -- aivan\nniinkuin aikoinaan Napoleon käski ministerinsä hävittää köyhyyden\nRanskasta ja Lauri Gabriel v. Haartman luuli mahtikäskyllä hävittävänsä\nkerjuun Turun läänistä.\n\nKöyhäinhoitolaisia ja heidän omaisiaan kohtaan v:n 1879 laki osoitti\nsuurta ankaruutta, mikä oli ymmärrettävä taantumus v:n 1852 lain\npäinvastaista äärimmäisyyttä vastaan. Köyhäinhoitohallituksella\noli edusmiehen- ja isännänvalta vakinaisten hoidokkaittensa yli\nja isäntävalta jokaista kohtaan, joka itse tai jonka vaimo tai\nalaikäinen lapsi sai kunnalta pysyvää apua, eräissä tapauksissa vain\nsatunnaistakin apua. Tämä köyhäinhoitohallituksen valta jatkui niin\nkauan kuin köyhäin hoitoa kesti tai kunnes yhdyskunnalle tuotettu\nkustannus oli korvattu. Tällaisen isäntävallan voi köyhäinhoitohallitus\nsiirtää toisellekin. Nämä säännöt pakkoseuraamuksineen antoivat\nköyhäinhoitolaitoksille ryhtiä ja pontta, joita ilman vallitsevaa\njärjestelmää tuskin olisikaan voitu pitää pystyssä; sanoihan J. V.\nSnellmankin, että köyhäinhoito ilman pakkotyötä on hukkaan heitettyä\nvaivaa.\n\nMutta vanhan ankaruuden rinnalla oli myöskin manchesteriläinen\nvapaamielisyys ollut tätäkin köyhäinhoitolakia laatimassa. Omistavat\nluokat laki vapautti köyhäinhoidon tuottamista epämukavuuksista ja\nikävyyksistä. Missä kunnallinen raha-, rotu- ja luokkavalta rehoitti,\nmissä kunnallinen harrastus oli vähäinen, siellä käytti yleisö tätä\netua hyväksensä, siellä pääsi vallalle köyhäinhoitolaitos, jossa\n\"annettiin pakosta ja otettiin vastaan kiittämättömyydellä\".\n\nV:n 1879 lain parhaita puolia oli se, että se jätti köyhäinhoidon\nkäytännöllisen järjestämisen kuntain asiaksi; kunta näet sai \"vapaasti\njärjestää tämän asian, niinkuin seudun tapoihin ja olosuhteihin katsoen\nsoveliaimmaksi nähdään\".\n\nUuden lain voimaantulemisen johdosta laadittiin Tampereen kaupungin\nköyhäinhoitohallitukselle uusi ohjesääntö (vahvistettu 15 p. syysk.\n1880). Sen yhdeksän pykälää sisälsivät tuskin muuta kuin määräyksiä\nköyhäinhoitohallituksen jäsenten ja puheenjohtajan valitsemisesta.\nTämä ohjesääntö muutettiin 5 p. tammik. 1884 sillä tavoin, että\nköyhäinhoitohallituksen puheenjohtaja, joka ennen oli hallituksen\nitsensä valittava, nyt tuli kaupungin valtuuston valittavaksi;\npuheenjohtajalle, joka edellisen ohjesäännön mukaan sai vuosipalkkiota\n600 markkaa, oli jo v. 1882 määrätty 1 000 markan palkkio, josta hänen\ntuli pitää pöytäkirjaa hallituksen kokouksissa, hoitaa kirjeenvaihto,\npitää luetteloa kaikista kunnanapua nauttivista henkilöistä,\nheidän ijästänsä, apurahan määrästä ja avun saamisen syistä, sekä\nvuosittain maistraatille ja valtuustolle antaa kirjallinen kertomus\nköyhäinhoitohallituksen toiminnasta. Muuta uutta ei tässäkään\nohjesäännössä ole havaittavissa.\n\nNäitä ohjesääntöjä suurempi edistys Tampereen kunnallisessa\nköyhäinhoidossa oli kaupungin _köyhäintalon_ perustaminen. Uuden\nköyhäinhoitoasetuksen 40 §:ssä kehoitettiin jokaista kuntaa perustamaan\n\"työlaitoksen niitä varten, jotka ovat vaivaishoitohallituksen\nisäntävallan alla\", ja lisättiin, että yhdyskunta, joka ei\nyksinänsä jaksaisi kustantaa semmoista laitosta, saisi yhtyä toisen\nyhdyskunnan kanssa. Mutta Tampereella tuli työhuoneen asia muutenkin\npäivänpolttavaksi kysymykseksi. Kahdeksankymmenluvun ensi vuodet olivat\nhuonoja aikoja ja tämäkin kaupunki oli täynnä työttömyyden, asuntopulan\nja puutteen valituksia. Köyhäinhoidon menot nousivat melkoisesti,\naikalaisten mielestä \"hirvittävästi\": 14 114 mk:sta (v. 1877) 28\n363 mk:aan (v. 1882). Kaivattiin suuresti parempaa ja halvempaa\nköyhäinhoitotapaa, ja niin jouduttiin ajattelemaan köyhäintalon\nrakentamista.\n\nJo 1879 pormestari Procopé viitaten kerjuun tavattomaan kasvamiseen\nja anniskeluyhtiön voittovarain karttumiseen herätti kysymyksen\ntyölaitoksen rakentamisesta kaupunkiin Asia pääsi nukahtamaan, kunnes\nalussa vuotta 1881 köyhäinhoitohallituksen ent. puheenjohtaja kauppias\nA. F. Lindstedt herätti sen uudelleen esittäen pysyvän köyhäin- ja\ntyötalon rakentamista anniskeluvaroilla. Mutta koska \"kokemus tämän\nkaltaisten laitoksien hyödystä ja kustannuksista vielä on aivan\nvähäinen\", ja kun kaupunkiin juuri samaan aikaan perustettiin lasten\ntyöhuone, jäi alote kannatusta vaille. Köyhäinhoitohallituksen uusi\npuheenjohtaja, maalari A. Vuorinen, otti kuitenkin asian vielä\nsamana keväänä valtuustossa uudelleen esille ja saikin valtuuston\nasettamaan sitä varten valiokunnan. Puuhaan tuli nyt virkeyttä.\nValtuuston valmistava valiokunta ja erikoisvaliokunta esittivät\nköyhäintaloksi ostettavaksi Järvensivun rusthollia, jonka kauppaneuvos\nHammarén tarjoutui myymään kaupungille 27 000 mk:n hinnasta. Tämä\nsuunnitelma kyllä lisättyjen valtuusmiesten kokouksessa raukesi,\nmutta köyhäinhoitovaliokunnan muut esitykset antoivat aihetta uuden\ntarkastuskomitean asettamiseen.\n\nKeväällä 1882 kävi köyhäinhoitoasioissa paljon käytetty helsinkiläinen\nkunnallisneuvos O. Höijer viimemainitun komitean toimesta Tampereella\nkeskustelemassa paikkakunnan köyhäinhoitoseikoista. Hänen valtuustolle\njättämänsä 22 p. toukok. 1882 päivätty laaja lausuntonsa sisälsi\nkaikessa ystävällisyydessä murhaavan arvostelun kaupungin koko\nköyhäinhoitojärjestelmästä. Tilapäiset raha-avut, joita Tampereella\njaettiin köyhille -- lausunnossa selitettiin --, olivat liian\npitkäaikaisia, joskus liian suuria (25 mk kuukaudessa), mutta\ntavallisesti liian pieniä (8--10 p. päivässä). Tampereella olivat\nnämä menot suuremmat kuin itse Helsingissä -- suotta aikoja, sillä\nmoiset erät olivat kokonaan tarpeettomia. Niinikään olivat kaupungin\nköyhäinhoitopiirit kaitsijamiehineen hyödyttömät. Lapsia oli Tampereen\nköyhäinhoitohallitus antanut hoidolle, mutta kun sovitut korvaukset\npäättyivät penneihin, herätti se sivullisessa luulon, että lapsia\nmyytiin hoidolle vähimmän vaativalle. Sellaisesta oli kiireesti\ntehtävä loppu. Kaikki järjestään oli Tampereella vanhanaikaista ja\nkelvotonta. Ainoa tepsivä parannuskeino oli kelvollisen työ- ja\nköyhäintalon rakentaminen. Kunnallisneuvos oli komitean kanssa löytänyt\nsille erittäin sopivan paikan Lapinniemellä kaupungin maalla. Sinne\nolisi köyhäintalo rakennettava 80--100 hoidokasta varten ja kaupungin\nköyhäinhoito ohjattava uusille urille.\n\nMutta kun tamperelaiset näkivät, että asia kasvoi sitä suuremmaksi ja\nkalliimmaksi, mitä enemmän sitä kaiveltiin, kääntyivät he äkkiä tieltä\ntakaisin; syksyllä valtuusto 15 äänellä kuutta vastaan päätti lykätä\nkoko köyhäintalokysymyksen tulevaisuuteen.\n\nSeuraavana vuonna (1883) tapahtui asiassa odottamaton käänne parempaan\npäin, kun kauppias G. F. Ahlgren jälkisäädöksessään lahjoitti\nkaupungille n. 150 000 markkaa juuri köyhäintalon rakentamiseksi.\nOdotellessa Ahlgrenin pesän selvitystä uudisti maalari A. Vuorinen\nvaltuustossa entisen ehdotuksensa, että köyhäintalo nopeasti\nrakennettaisiin. Asetettiin jälleen komitea laatimaan täydellistä\nehdotusta uutta laitosta varten. V. 1885, jolloin Ahlgrenin\nlahjoitusvarat tulivat kaupungin haltuun, päätettiin vihdoinkin ryhtyä\ntuumasta toimeen. Köyhäintalon paikaksi hyväksyttiin Lapinniemi ja\nvalittiin rakennuskomitea suurtyötä suorittamaan.\n\nNiin päästiin monien mutkien perästä viimein 1886 todenteolla\nrakentamaan tätä kahdeksankymmenluvun kunnallisen toiminnan\nmuistomerkkiä. Tyytyväisinä näkivät useimmat tamperelaiset sen\nuljaiden rakennusten kohoavan Koukkuniemen kunnaalle. Paikka oli\nkahden kilometrin päässä kaupungista, terveellinen, luonnonihana\naavan Näsiselän rannalla ja erittäin rauhallinen ja yksinäinen.\nUuteen laitokseen tuli eri rakennuksia päärakennus, jonka neljässä\nisommassa ja kahdeksassa pienemmässä huoneessa oli tilaa sairaalalle\nja parillesadalle hengelle, mielisairaiden rakennus, talousrakennus\nsuurine ruokasaleineen ja muine tarpeellisine suojineen sekä neljä\nulkohuonerakennusta. Kaikki erinomaisen täydellistä ja suurenmoista,\nennen kuulumatonta Tampereen köyhäinhoito-oloissa. Laitos avattiin\ntarkoitukseensa 1 p. marrask. 1886.\n\nKöyhäintalon avaaminen oli, kuten sanottu, uuden aikakauden alku\nkunnallisessa köyhäinhoidossa. Edistykset tulivat näkyviin ensinnäkin\nköyhäinhoitoasiain hallinnossa. Köyhäinhoidon ohjesääntö otettiin\nuudistettavaksi. Uudessa ohjesäännössä, joka vahvistettiin 27 p. elok.\n1886, velvoitettiin köyhäinhoitohallituksen esimies olemaan yleisön\ntavattavissa määrätunteina joka arkipäivä -- pysyvän kunnallisen\nköyhäinhoitotoimiston alku. Vielä täydellisempiä määräyksiä sisälsi 3\np. tammik. 1894 vahvistettu Tampereen kaupungin yleisen köyhäinhoidon\nohjesääntö. Kiireesti oli kaupungin köyhäinhoito edistynyt, tämä oli\njo neljäs yleinen ohjesääntö neljässätoista vuodessa, ja ohjesäännön\npykäläluku oli samassa ajassa kasvanut yhdeksästä 64:ään. Uuden\nohjesäännön mukaan kuului köyhäinhoitohallitukseen, paitsi esimiestä,\nvaltuuston valitsemina kuusi vakinaista ja neljä varajäsentä sekä\nitseoikeutettuina jäseninä kaupungin kirkkoherra ja ensimmäinen\nkaupunginlääkäri. Esimiehen toimi muuttui nyt täysin ammatilliseksi\nkunnalliseksi toimeksi: \"Kaupungin valtuusmiehet valitsevat esimiehen,\njoka kahden koetusvuoden kuluttua, jos Vaivaishoitohallitus hänen\nsiihen edelleen esittää, astuu vakinaiseen virkaansa kolmen kuukauden\nirtisanomisella molemmin puolin.\"\n\nKöyhäintalosta tuli vuosikymmenien ajaksi Tampereen koko\nköyhäinhoitotoimen keskus. V:n 1886 köyhäinhoito-ohjesäännön mukaan oli\nuudessa laitoksessa hoidettava etupäässä \"raajarikkoja, pitkällisempää\ntautia sairastavia, vanhuuttansa heikkoja, mielipuolia, jotka eivät\nvoi päästä houruinhoitolaitoksiin, ja alaikäisiä\". Talon johto ja\nhoito oli uskottava isännöitsijälle, jolle oli avuksi annettava\nemännöitsijä, sairaanhoitaja sekä mies- ja naispalvelija. Tällä väellä\npiti isännöitsijän hoitaa laitoksen laaja talous sekä ottaa vastaa,\nkasvattaa ja huoltaa tulevat hoidokkaat.\n\nNiitä alkoi tulla ja mennä suurempia joukkoja kuin arvatenkaan oli\nluultu. Hoidokkien luku kasvoi ensimmäisinä vuosina joihinkuihin\nsatoihin, sitten puoleentuhanteen vuosittain. Kirjavaa ja\nmonenlaatuista väkeä: nuoria ja vanhoja, terveitä ja tautisia,\ntyöhönkykeneviä ja -kyvyttömiä, yksityisiä ja kokonaisia perheitä,\nkunniallisia ja kunniattomia ihmisiä, viattomia lapsia, parantumattomia\njuoppoja, salavuoteudesta ripitettyjä naisia ja rangaistuja\nvarkaita, vieläpä murhamiehiäkin -- sekaisen seurakunnan koko sakka.\nVoimme kuvitella sitä herttaista sekamelskaa, mikä köyhäintalolla\nvallitsi, kun koko tuo joukko yhdessä oli ja eli, työskenteli ja\nlepäsi, riiteli ja virsiä veisaili. Ei olisi luullut kenenkään\npuutteenalaisen mielihalulla muuttavan tähän luostariin, jonne\ntullessa hoidokas menetti kaiken maallisen omaisuutensa paitsi\n\"raamattunsa, virsikirjansa ja muut hartauskirjansa sekä vähimmän\nkallisarvoiset muistelmansa, jotka kaikki vasta hoitolaisen kuoltua\njoutuvat vaivaishoidon omiksi\", jossa elettiin ankaran linnaoikeuden\nalaisuudessa ja pysyväksi työksi tehtiin ruumisarkkuja itselle\nja muille. Mutta kaivaten oli sittenkin laitokseen pyrkijöitä.\nEi ollut odottamatonta, että laitos joutui kahnauksiin valtion\nköyhäinhoitoviranomaisten kanssa, jotka katsoivat täällä kaivattavan\nraitista ilmaa ja kristillistä kasvatusta.\n\nTuota menoa muutaman vuoden katsottuaan kaupunki näki täytyvänsä\nryhtyä perustamaan yleislaitoksen yhteyteen erityis-hoitolaitoksia.\nEnsiksi perustettiin pienempiä lapsia varten 1892 _lastenkoti_, jolle\nAhlgrenin lahjoitusrahaston kustannuksella rakennettiin oma 18 000\nmarkan arvoinen rakennus. Mutta pian havaittiin lasten kasvattaminen\nköyhäintalolaitoksen yhteydessä tässäkin muodossa mahdottomaksi.\nLastenkoti senvuoksi 1896 lakkautettiin. Osa hoidettavia lapsia sai\nsijan kaupungissa olevassa yksityisessä lastentyöhuoneessa; osa\naiottiin sijoittaa pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, joksi\nkaupunki 1900 osti Seppälän tilan Sammaliston kylässä Orihvedellä.\nKöyhäinhoitohallitus sillä välin kuitenkin järjesti uudelleen\nlastenkodin, josta vihdoin alkoi muodostua oma tärkeä haara kaupungin\nköyhäinhoitotoimintaa. Lastenhuollon kasvava merkitys Tampereen\nköyhäinhoidossa ilmenee seuraavasta asetelmasta:\n\n         Tampereen köyhäinhoidon alaikäiset (alle 15 v. vanhat)\n                     kokohoidokit vv. 1885--1908\n\n            köyhäin-   lasten-   hoidolle   yhteensä   % kaikista-\n    vuosi   talossa    kodissa   annettuja             hoidokkkaista\n\n    1885      --         --         83          83        43.9\n    1890      96         --         --          96        26.7\n    1895     116         --        144         260        49.2\n    1900      32         26        135         193        41.9\n    1905      67         45        151         263        55.8\n    1908      32         73        198         303        44.3\n\nAikakauden loppupuolella oli suunnilleen puolet kunnan kokohoidokkaiden\nluvusta lapsia. Kuten luvuista näkyy, ei lasten kasvattamisesta\nköyhäintalossakaan voitu luopua. Lasten kasvatuksen päämuotona\non kuitenkin ollut lasten antaminen yksityisten haltuun, n.s.\n_vuosihoidolle_.\n\nHoitoa kaipaavain köyhäin antaminen vuosihoidolle yksityisiin\nperheisiin on vanha köyhäinhoitotapa. Tampereella on tätä tapaa vielä\nmyöhäänkin käytetty verraten laajassa määrässä. Köyhäintalon avaamiseen\nsaakka toimitettiin köyhäinhoidon huostaan joutuneita kasvatusta\nkaipaavia lapsia ja työkyvyttömyyden, viallisuuden tai vähämielisyyden\nvuoksi tai muusta syystä hoidottomiksi jääneitä ijäkkäämpiä autettavia\nhoidettavaksi vähimmän vaativille, varsinkin maalle, missä hoito\noli halvempaa. Köyhäintalon valmistuttua näiden korpeen heitettyjen\nkohtalo huomattavasti parani, sillä köyhäintalon tarkoituksena oli\njuuri mainitunlaisten hoidettavain huoltaminen. Siitä pitäin annettiin\ntäysi-ikäisiä hoitolaisia ainoastaan poikkeuksittain yksityishoitoon,\njoka niinmuodoin jäi melkein yksinomaan alaikäisten hoitokeinoksi.\n\nVuosihoidokkien hoitoa koetettiin lakkaamatta parantaa. V. 1890\nköyhäinhoitohallitus päätti, ettei se hoidettavia vuosihoidolle\nannettaessa sitoudu hyväksymään alimpia tarjouksia. Seuraavana vuonna\nvelvoitettiin 12 vuotta nuorempain hoidokkien hoitajia hankkimaan\nhoidettavilleen kansakouluopetusta. V:n 1894 ohjesäännössä oli\nkuitenkin huutokauppajärjestelmä vielä säilytetty, vaikka siinä\nmuuten kyllä koetettiin valvoa vuosihoitolaisten parasta. Niinpä\nkiellettiin antamasta hoitolaista elätteelle sellaiselle henkilölle,\njonka soveliaisuudesta tähän toimeen ei ollut päteviä takeita.\nJos kaksi henkilöä tai useampi henkilö tarjoutui samasta maksusta\nottamaan täysi-ikäisen hoitolaisen, oli tämä annettava sille,\njonka luokse hoitolainen itse halusi päästä. Alaikäinen annettiin\nelätteelle vuodeksi kerrassaan; mutta jos kasvatusvanhemmat voivat\nnäyttää, että lapsi heidän luonansa oli saanut hyvän kasvatuksen ja\nhoidon, ei lasta ollut ilman pätevää syytä vastoin kasvatusvanhempain\ntahtoa otettava pois seuraavaksi vuodeksi. Hoitolaisten hoidosta\noli köyhäinhoitohallituksen ja hoitajan kesken tehtävä kirjallinen\nvälipuhe. Ohjesääntö käski köyhäinhoitohallitusta pitämään tarkasti\nsilmällä, ettei hoitolaisen ihmisarvoa mitenkään loukattu häntä\nelätteelle annettaessa. Huutokauppajärjestelmää ei yhdeksänkymmenluvun\nlopulla enään kunnan köyhäinhoidossa käytetty. V:sta 1895 alkaen\nannettiin hoitolaislapsia uusille hoitajille enimmäkseen yksityisesti\nesimiehen välityksellä.\n\nVuosihoitolaisten lukumäärästä ennen vuotta 1894 eivät\nköyhäinhoitohallituksen julaistut vuosikertomukset ja tilit anna\nyksityiskohtaisia tietoja. Ennen köyhäintalon avaamista olivat\n\"kunnan kokonaan elätettäviksi\" merkityt hoitolaiset tietenkin\nvuosihoitolaisia. Sellaisia oli v. 1882 kaikkiaan 189, joista\n105 täysi-ikäistä ja 84 lasta, ja v. 1885 samoin 189, joista 106\naikaihmistä ja 83 lasta. Ne olivat kaksi kolme kertaa suurempia lukuja\nkuin vastaavat luvut vuosikymmentä aikaisemmin. Köyhäintalon toiminnan\naljettua jäi vuosihoitolaisiksi, kuten kerrottu, melkein yksinomaan\nlapsia. Heidän olojaan puheenaolevan ajan muutamina vuosina valaisevat\nseuraavat surullista kieltä puhuvat numerot:\n\n    Tampereen alaikäisten (alle 15 v. vanhain) vuosihoitolaisten\n                    perheoloja vv. 1894--1905\n\n                              niistä suhdeluvuin (%)\n    vuosi   hoidolle    täysin   puoli-     äpäriä   muita\n            annettuja   orpoja   orpoja\n\n    1894      152        39.5     31.6       23.7     5.2\n    1895      144        38.2     25.0       28.5     8.3\n    1900      135        52.6      4.4       25.9    17.1\n    1905      151        53.0      6.6       19.2    21.2\n\nAlaikäisten vuosihoidon yleisimpinä syinä ovat ilmeisesti olleet orpous\nja äpäryys. Suuret joukot Tampereen vuosi hoitolaisia ovat olleet\nsijoitetut kaupungin ulkopuolelle, osittain etäisille paikkakunnille;\nniinpä oli v:n 1900 vuosihoitolaisista 76 sijoitettu Hämeen lääniin,\nyksi joutunut Uudenmaan, neljä Turun ja Porin, kolme Vaasan, yksi\nKuopion ja yksi Oulun lääniin. Vuosihoitolaisten hoitajat ovat olleet\ntyöläisperheitä kaupungeissa sekä torppari- tai itsellisväkeä maalla.\nV:sta 1902 alkaen toimi kaupungin puolesta erityinen vuosihoitolaisten\ntarkastaja.\n\nVuosikymmenen kestäneiden hankkeiden jälkeen aljettiin kaupungin\nköyhäintalolle rakentaa erityistä _työhuonetta_. Siitä aiottiin\nensittäin jonkinlaista työvankilaa tai \"pakkotyöhuonetta\", mutta\nlopuksi laitos sai kuitenkin säveämmän luonteen. Rakennus valmistui\n1906 ja maksoi lähes 75 000 mk; se oli aiottu 33 mies- ja 12\nnaispuolista työskentelijää varten. Laitos osoittautui pian hyvin\ntärkeäksi.\n\nKöyhäintalo oli alkuaan suunniteltu etupäässä sairaiden ja\nmielenvikaisten hoitolaksi. Aluksi olikin koko talo vähin sairaalana.\nNiinpä siellä v. 1895 hoidettiin 89 sairasta. Seuraavana vuonna\nmuodostettiin lastenkodin huoneisiin erillinen sairaalaosasto\neli _kunnallis-sairaala_. Se sai sitten oraan taloutensa ja\neristäytyi köyhäinhoitolaitoksesta liittyäkseen kaupungin yleiseen\nterveydenhoitolaitokseen. Kunnallissairaalan potilaita ei luettu\nkaupungin köyhäinhoitolaisiin, vaikka varsin suuri määrä potilaita\n(esim. v. 1905 koko 256) nautti vapaata hoitoa.\n\nSamalla tavoin ja samoista syistä kuin kunnallissairaala perustettiin\nköyhäintalon yhteyteen ensin erityinen mielisairasosasto ja vihdoin\nvaltuuston 1900 tekemällä päätöksellä _kunnallinen mielisairaala_, joka\nyhdistettiin kaupungin yleiseen terveydenhoitolaitokseen. Varattomain\nmielisairaiden luku oli kaupungin kasvaessa suuresti lisääntynyt. Niitä\nköyhiä mielenvikaisia, joita ei tarvinnut sijoittaa mielisairaalaan,\nruvettiin tiloittamaan _mielisairassiirtoloihin_. V. 1906 suostui\nvaltuusto sellaisen perustamiseen ja kahta vuotta myöhemmin se avattiin\nSuoniemen kappelissa, mistä se kuitenkin pian siirrettiin Hämeenkyrön\nMahnalaan.\n\nMyöskin köyhäinhoidon osittaisesti huoltamain köyhäin eli n.s.\n_avunsaajain_ hoidossa tapahtui vähitellen melkoisia muutoksia. Köyhäin\njoukot, jotka tarvitsivat vuosihoitoa tai vuotuista tai satunnaista\napua, kasvoivat kaupungin kasvaessa; autettavain luku nousi nopeasti\ntuhatmäärään. Sellaisia joukkoja, joista ainoastaan vähäinen osa\nsaattoi joutua köyhäintalon suojaan, ei tilapäinen viraston esimies\nja kourallinen kaupungin luottamusmiehiä kyennyt enään tyydyttävästi\nhuoltamaan. V:n 1886 ohjesääntö koetti helpottaa köyhäinhoitohallintoa\nottamalla jälleen käytäntöön entisen vaivaisten paraatin, \"köyhäin\nvuosikatselmuksen\", johon avunnauttijain ja hoitoa nauttivain\nköyhäin hoitajain oli avun menettämisen uhalla saavuttava. Tärkeämpi\nedistysaskel oli vakinaisen palkatun kunnallisen virkamiehen ottaminen\nköyhäinhoidon johtajaksi (v:n 1894 ohjesääntö). Mutta itse järjestelmää\neivät nämä toimenpiteet korjanneet.\n\nYhdeksänkymmenluvulla oli suuremmille kaupungeille tämän \"avonaisen\"\nköyhäinhoitonsa parantamiseksi tarjolla erilaisia keinoja. Joko oli\nn.s. \"Elberfeldin järjestelmän\" mukaan kutsuttava parempiosaisia\nkuntalaisia yhteistyöhön köyhäinhoidon hyväksi ja asetettava heitä\npiirimiehiksi niin lukuisasti että valvontatyö rasittamatta yksityistä\npiirimiestä oli tarkoitusta vastaava. Tai oli hoito järjestettävä\nenglantilaiseen tapaan entistä laajemmaksi ja tarkemmin toimivaksi\nvirkakunnaksi, joka suoritti yksilöllisenkin huoltotyön pystyväin\npalkattujen hoitajain ja valvojain avulla. Taikka vihdoin yhdistettiin\nvapaaehtoinen ja virkamiesjärjestelmä ja käytettiin niitä rinnan\ntoistensa kanssa.\n\nTampereella oli ehjäin kansallisuus- sekä yhdenlaatuisten ja verraten\nkansanvaltaisten yhteiskuntaolojensa vuoksi jonkin verran edellytyksiä\npiirimiesjärjestelmän käyttämiseen. Köyhäinhoitopiirejä ja piirimiehiä\ntäällä käytettiinkin jo vanhempina aikoina. Piirien luku sitten\nkasvoi niin, että niitä v. 1882 oli 19, v. 1895 jo 27 ja paria vuotta\nmyöhemmin 36. Suurempia vaatimuksia täyttääkseen nämäkin piirit\nolivat vielä liian laajat ja piirimiesten toiminta liian ylimalkainen\nja järjestymätön. Köyhäinhoitohallituksen esimiehen Osk. Lindströmin\nkäytyä 1899 katsomassa Ruotsin tehdaskaupunkien köyhäinhoitoa\nryhdyttiin Tampereella piirilaitoksen korjaamiseen. Piirien luku\nlisättiin 53:ksi ja koko menettely apujen jakamisessa sekä avunsaajain\nkaitsemisessa ja valvomisessa järjestettiin seikkaperäisesti. Jo 1895\notti köyhäinhoitohallitus palvelukseensa palkatun avunnauttijain\nvalvontamiehen eli tarkastajan. Neljää vuotta myöhemmin kiinnitettiin\nsamaan toimeen lisäksi toinen palkattu viranomainen. Näiden\nvalvontamiesten määrä oli täydentää ja tarkistaa piirimiesten toimintaa.\n\nTämäkään yhdistetty vapaaehtoinen ja virkamiesjärjestelmä ei\nollut täydellinen eikä käytännössä yhtä luotettava ja tarkka kuin\nohjesäännöissä. V. 1905 tuli köyhäinhoidon uudestaan järjestäminen\npäivänkysymykseksi Tampereella. T. Lindbergin tultua seur. v. kaupungin\nköyhäinhoidon esimieheksi käännyttiin puhtaan Elberfeldin järjestelmän\npuolelle. V. 1907 valtuusto hyväksyi köyhäinhoitovirkamiesten\ntoimiohjeet sekä köyhäintalon ja työlaitoksen ohjesäännöt. Samalla\nhyväksyttiin kaupungin köyhäinhoidon uusi yleinen ohjesääntö, joka\nkäytyään vielä virallisissa kiirastulissa sai asianomaisen vahvistuksen\n20 p. tammik. 1908. Uuden järjestelmän mukaan oli 250 uutta piirimiestä\neli kaitsijaa alkava toimia köyhäinhoidon hyväksi.\n\nTampereen köyhäinhoidon talouden pääpiirteet näkyvät seuraavasta\ntaulukosta:\n\n        Tampereen kaupungin köyhäinhoitotalous vv. 1880--1908\n\n                                                menoja keskimäärin\n                                 menot % kaup.  kutakin    kutakin\n    vuosi    erinäis-   menot    kaikista       autettav.  asukasta\n             tulot mk    mk      menoista       kohden mk  kohden mk\n\n    1880       5 186    25 604     11.8            24:27     1:88\n    1885       3 344    40 860      9.6            66:33     2:54\n    1890          --    59 432     10.4            43:53     2:95\n    1895       9 334    72 428      4.8            35:33     2:86\n    1900      18 874    88 007      3.5            76:93     2:42\n    1905      14 096   117 477      6.0            73:19     2:84\n    1908      18 678   201 425      6.9           125:19     4:69\n\nKöyhäinhoidon tuloiksi on tässä laskettu kunnan tulot\nköyhäinhoitolaitoksen hyväksi, köyhäinhoidon menoiksi kaupungin menot\nköyhäinhoidon vuoksi. Määrät on otettu kaupungin tileistä, jotka\npoikkeavat jonkin verran köyhäinhoitohallituksen vuosikertomuksissa ja\nvirallisessa tilastossa esitetyistä tiedoista.\n\nKaikessa yleisyydessäänkin taulukossa hyvin ilmenevät köyhäinhoidon\npäävaiheet puheenaolevina vuosikymmeninä: vanhat olot, jolloin\nköyhyyden seurauksia ei koetettu huojentaa tai korjata, vaan\njolloin kärsimys oli kaiken yleislääkkeenä; tuhlaavan ja kuitenkin\nriittämättömän köyhäinhoidon aika 1880-luvulla ja alkupuolella\nseuraavaa vuosikymmentä; ja vihdoin köyhäinhoitolaitosten suurenmoinen\nkehitys yhtyneenä säästäväisyyteen uuden vuosisadan alussa, jolloin\nnämä laitokset eivät enään tarkoittaneet niin paljon yksityisten\nköyhyyden lieventämistä kuin yleisten yhteiskunnallisten vaatimusten\ntyydyttämistä. Mutta eivät nämäkään laitokset voineet poistaa sitä\nmasentavaa tosiasiaa, että laajenevan köyhäinhoidon takana oli\nlaajeneva kurjuus. (75)\n\n\nc) Hyväntekeväisyys.\n\nNiin suurenmoiseksi yhteiskunnalliseksi laitokseksi kuin kunnallinen\nköyhäinhoito maamme suuremmissa kaupungeissa menneen vuosisadan\nloppuaikoina kehittyikin, ei sen vaikutus ulettunut läheskään kaikkeen\nsiihen köyhyyteen ja hätään, mikä näihin kaupunkeihin kerääntyi. Vaikka\nkunnallinen köyhäinhoito Tampereellakin koetti laajentaa toimintaansa\nsellaisille aloille, mitkä eivät suoranaisesti kuuluneet lain\nmääräämään pakolliseen köyhäinhoitoon, jäi täälläkin yltäkyllin, yli\nvoimain, tehtävää kansalaisten yksityisellekin hyväntekeväisyydelle.\n\nYksityisen hyväntekeväisyyden välineet ovat olleet pääasiallisesti\nkahdenlaisia: yhdistyksiä ja rahastoja.\n\nYksityisistä hyväntekeväisyys yhdistyksistä on ikänsä puolesta\nensimmäisellä sijalla mainittava _Tampereen rouvasväenyhdistys_.\n\nSen alkuvaiheista kerrotaan Tampereen Sanomissa 1866: \"Muutamat\nkaupungin naiset olivat v. 1859 yhtyneet seuraksi, jolla oli\ntarkoituksena auttaa kunnan köyhiä, heidän lapsilleen vaatteita\nvalmistamalla, mutta sitä tointa jonkun aikaa harjoitettua, katsoivat\nparemmaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi käyttää varojansa pienten\ntyttölasten koulun aikaan saattamiseen, joka lokakuun 1 p. v. 1862\npantiin alkuun ja siitä aikain yhä on ollut toimessa. Varoja tähän\nkoottiin ensi vuonna iltahuvitusten pitämällä, mutta seuraavana\nsitousi joukko kaupunkilaisia kolmeksi vuodeksi maksamaan raha-apua,\njoka sitouminen viime vuoden lopussa lakkasi. Marraskuun 17 p. viime\nvuotta rahamuutoksen johdosta pidetyssä juhlallisuudessa koottiin 1\n423 markkaa pohjarahastoksi, josta ainoastaan korko käytettäisiin,\nja valtion varoja on vuosittain saatu 288 markkaa. Mutta kun ei\nnähty mahdolliseksi yllämainituilla varoilla vastedes pitää koulua\ntoimessa, kokoontui vuoden alussa useampia kaupungin naisia, jotka\npannaksensa koulun tulevan olon turvallisemmalle kannalle sitoutuivat\nvuotisien apurahain antamiseen ja määräsivät alla luettavat säännöt\nnoudatettavaksi. Uudestaan yhtiön jäseniksi sitouneitten luku on 36,\njoista 2 pysyvää ja joiden vuosimaksut yhteensä tekevät 146 mk. Mutta\nkun ei näitäkään varoja pidetty pitkälle riittävän, päätettiin, ettei\noppilasten luku saisi nousta yli 30. Vielä määrättiin, että oppilaan\npiti kouluun sisään otettaissa, olleen 7 vuotta täyttänyt eikä saisi\nkoulussa viipyä kolmea vuotta kauempaa. Johtokuntaan valittiin Frouvat\nRosendahl, Bergroth, Procopé, Tallqvist, Finne, M. Hildén, Blåfield\nja Idestam, jotka sitte keskenänsä puheenjohtajaksi valitsivat\nFrouva Bergrothin.\" -- Voimme lisätä, että rouva Bergroth toimi\nrouvasväenyhdistyksen puheenjohtajana viisikolmatta vuotta.\n\nYhdistyksen säännöt saivat vahvistuksen 12 p. huhtik. 1866. Toiset\nsäännöt saatiin 1876 ja kolmannet 1890. Yhdistys alkoi vaatimattomasti.\nAluksi annettiin sen koulussa opetusta ainoastaan kaksi tuntia\npäivässä urkurinapulaisen I. Enbomin johdolla. Pumpulitehtaan palon\nvuoksi 1869, kun pumpulitehtaan pikkukoulu suljettiin, perustettiin\nrouvasväenyhdistyksen pikkukouluun toinen osasto, 1881 avattiin\nkoulussa osasto poikiakin varten, kolme vuotta myöhemmin yhdistettiin\npoikain ja tyttöjen osastot ja 1885 lakkautettiin koulun ylempi luokka,\nmutta avattiin jälleen 1890, kunnes koulu sulautui yhteen \"lastenkodin\"\nkanssa.\n\nKoulunsa rinnalla yhdistys ensi ajoista saakka ahkerasti harrasti\nmuunlaistakin hyväntekeväisyyttä. Nälkävuosina se työskenteli\nuhraavasti yleisen työhuoneen hyväksi. V. 1871 pantiin alkuun oma\nsunnuntaikoulu, joka oli toimessa kaksikymmentä vuotta. Vilkkaimmin\nyhdistys toimi kahdeksankymmenluvulla. Pitkänä ja kylmänä talvena\n1881 pääsi kerjuu kaupungissa suureen valtaan. Rouvasväenyhdistyksen\njäsenten alotteesta päätettiin silloin perustaa kaupunkiin _lasten\ntyöhuone_. Harrastus oli suuri, ja kahdessa päivässä keräsivät naiset\n6 000 markkaa työhuoneen kannattamiseksi. Ohjesäännöt työhuoneelle\nhyväksyttiin helmikuussa pidetyssä kokouksessa. Laitosta aiottiin\npitää pystyssä vuoden päivät ja laskettiin sen voivan antaa työtä ja\nruokaa korkeintaan 50 lapselle. Mutta lapsia tulvi laitokseen toista\nsataa ja työhuone näyttäytyi niin tarpeelliseksi, että sitä päätettiin\nkaikin voimin jatkaa, mikä kävikin mahdolliseksi, kun valtuusto\nmyönsi sen kannattamiseksi 10 000 mk. Siten tästä tilapäisestä\nlaitoksesta tuli pysyvä hätäapulaitos, jota erityinen johtokunta hoiti\nja kaupunki anniskeluvaroilla kannatti. V. 1891 valmistui lasten\ntyöhuoneelle oma rakennus kaupungin luovuttamalle tontille Kyttälässä\n(Pellavatehtaankatu 33). Uudet säännöt laitokselle vahvistettiin\n1894. Niiden mukaan oli laitoksen tarkoitus hankkia Tampereen kuntaan\nkuuluvain vanhempain lapsille, jotka muuten kenties ehkä kerjäisivät,\ntyötä ja kohtuullista ravintoa talvipuolella vuotta, jolloin\ntyömiehillä ei ole riittävää työansiota perheensä elättämiseksi.\nTyöhuoneeseen otettiin hyvämaineisia 6--12-vuotisia lapsia, joille\nlaitoksessa annettiin veiston ja käsitöiden opetusta ja joiden\nkoulunkäyntiä kansakoulussa laitos valvoi; 12 vuotta täyttäneille\nlapsille koetettiin hankkia palvelusta tai muuta työansiota. Tämä\nlaitos kuitenkin lakkasi pian, kun kaupungin köyhäinhoito ryhtyi\nlastenhuoltoon. Lasten työhuoneelle sijoitettiin 1896 köyhäintalon\nlastenkoti. V. 1901 kuitenkin luovutettiin lastentyöhuoneen talo\nrouvasväenyhdistykselle, joka sinne perusti vanhain naisten työhuoneen.\n\nKun turvattomat ja hoidottomat lapsilaumat kaupungissa kaikista\nponnistuksista huolimatta kahdeksankymmenluvulla yhä vain lisääntyivät,\nperusti yhdistys 1885 koulunsa yhteyteen sisäoppilaslaitoksen eli\n_lastenkodin_. V. 1889 sai lastenkoti muuttaa omaan taloonsa, joka\noli rakennettu tontille 154 Läntisen Pitkänkadun varrelle (myöh.\nTiiliruukinkatu 1) 11 600 mk:n urakkahinnalla. Laitoksessa oli\nseuraavana aikana hoidokkeja pari- kolmekymmentä.\n\nRouvasväenyhdistyksellä on ollut verraten hyvät taloudelliset olot.\nPuuvillatehtaan entisen hoitajan. Ferd. Uhden Saksasta Tampereen\nhätääkärsiville nälkävuonna lähettämät 1 000 markkaa uskottiin\nrouvasväenyhdistyksen haltuun ja samoin annettiin yhdistykselle\nse melkein yhtä suuri rahasumma, mikä jäi jäljelle nälkävuosina\nyleisen työhuoneen hyväksi kerätyistä varoista. Pari kertaa saatiin\narpajaisilla lisävaroja. Sitten muisti kauppias G. F. Ahlgren\ntestamentissaan myöskin rouvasväenyhdistystä, joka sai 20 000 mk\nrahastoksi, minkä korot oli käytettävä kaupungin köyhäin auttamiseksi,\netenkin vaatteiden ja puiden jakamiseksi kylmänä vuodenaikana. Myöskin\nanniskeluvarain jaoissa yhdistystä säännöllisesti muistettiin. V. 1905\noli yhdistyksen omaisuuden ja rahain määrä 57 000 mk.\n\nTampereen muista hyväntekeväisyysyhdistyksistä on vanhimpia\n_Vankeinhoitoyhdistyksen_ Tampereen haaraosasto (per. 1886), jonka\ntarkoitus on ollut työansion hankkiminen vapautetuille vangeille ja\nheidän huoltonsa kunnes he voivat saada työtä ja jolla sitä varten\non ollut oma turvakoti Kyttälän puolella. _Suomen Naisyhdistyksen_\nTampereen osasto ryhtyi vuosisatain vaihteessa lastenhuoltoon\nperustamalla lastenseimen pikkulapsia varten. Myöskin kansakoululasten\nkesäsiirtoloita on naisyhdistys pannut alkuun. _Kansakoululasten\nturvalaa_ ylläpitävä yhdistys perustettiin 1904. Tässä turvalassa\n(Pellavatehtaankatu 33) tarjottiin kansakoulua käyville puutteessa\noleville lapsille työtä, suojaa ja ravintoa. Suurlakkoviikolla\n1905 perustettu _Tampereen siveellisyysseura_ puuhasi turvakodin\nlangenneita naisia varten, mutta lakkautti toimintansa jo parin\nvuoden päästä. Kestävämpiin huoltoyhdistyksiin sen sijaan on\nkuulunut _Lastenhoitoyhdistys_ (per. 1907), joka on pannut alkuun\n\"maitopisara\"-liikkeen, ottanut haltuunsa naisyhdistyksen lastenseimen\nja lisäksi itse perustanut kansanlastentarhan 3--7-vuotiaita\npienokaisia varten.\n\nSuurella harrastuksella ovat huoltoalalla työskennelleet monet\nuskonnolliset järjestöt ja laitokset. _Pelastusarmeijan_ lastenseimi\n(Puutarhakatu 36) oli jo 1904 paljon käytetty ja se on siitä pitäin\nollut nähtävästi alansa suurin laitos Tampereella. V:sta 1906 alkaen\nmainitaan myöskin Pelastusarmeijan uhraavaa \"slummityötä\" kaupungin\näärillä. _Tampereen Kaupunkilähetysyhdistys_, jolla jo 1908 oli\npalveluksessaan diakoni ja neljä diakonissaa, on menestyksellä\ntyöskennellyt diakonialaitoksen kehittämiseksi kaupungissa. _Nuorten\nNaisten Kristillinen Yhdistys_ on v:sta 1906 ylläpitänyt yhteiskotia\nnuorille tehtaassa työskenteleville naisille. _Kristillinen\ntyöväenyhdistys, Valkonauhayhdistys_ ja muut kristillismieliset\nyhdistykset ovat kukin piirissään ottaneet osaa yleiseen\nhyväntekeväisyyteen. Kaupungin köyhäinhoitoviranomaisilla on useammasti\nkuin kerran ollut syytä moittia katu- ja ovikerjuuta suosivan\nyleisön köyhäinhoitoperiaatteita ja valittaa myöskin kunnallisen\nköyhäinhoidon ja hyväntekeväisyysyhdistysten yhteistoiminnan puutetta.\nEpäkohdat näillä aloilla kuitenkin hiukan vähentyivät sen jälkeen\nkuin rouvasväenyhdistyksen alotteesta saatiin perustetuksi kaupungin\nköyhäinhoitokanslian yhteydessä toimiva _hyväntekeväisyystoimisto_,\njoka alkoi toimintansa suurenmoisella jouluapujakelulla 1908.\n\nTampereen _hyväntekeväisyysrahastoista_ on vanhin _Yrjö Haggrenin\nvaivaishuonerahasto_. Sen perusti jo 1837 Tampereen kuuluisa\nraatimies \"suuri Haggren\" ruotsiksi kirjoitetulla lahjakirjalla, joka\nsuomennettuna kuului näin:\n\n\"Omistamani talon 4:ssä korttelissa, pohjoispuolinen talo n:o 95\nPolttimon ja Läntisen Pitkänkadun kulmassa, olen minä allekirjoittanut\nlahjoittanut Tampereen kaupungin vaivaishuoneeksi sillä ehdolla,\nettä kaupunkilaiset yhteisesti viipymättä rakentavat suuremman\npiirustuksen mukaisen vaivaishuoneen, missä apuatarvitsevat kaupungin\nvaivaiset majoitetaan ja hoidetaan; siihen tarkoitukseen olen antanut\nyllämainitun talon ynnä siinä olevat rakennukset.\n\nMainittu talo, joka maksaa minulle, kauppasumma ja parannukset\nyhteensä, 300 Ruotsin pankkoriksiä ja tuottaa vuokraa 20 riksiä,\nsaadaan ottaa haltuun vaivaishuoneen hyväksi lokakuun ensimmäisenä\npäivänä tänä vuonna. Kirkonisännän tulee pitää huoli, että tulot\npuutarhasta ja vuokrista lasketaan vaivaishuonekassaan ja vuosittain\npannaan kasvulle. Vasta kassan varojen noustua 100 pankkoriksiin\nsaadaan kasvut ja muut tulot käyttää vaivaishuoneen ylläpitämiseksi,\nmutta sata Ruotsin pankkoriksiä eli sitä vastaavaa käypää rahaa\npitää liikuttamatta, ikuisesti, aina oleman vaivaishuonekassa,\nmitään väittämättä vastaan, sillä se on antajan vapaaehtoinen lahja\nhädänalaisten vaivaisten hyödyksi. Tampereella 24 p. heinäk. 1837.\n\n          Yrjö Haggren,\n    tehtailija ja neuvosmies.\"\n\nTalon myymisestä ja muualta saatujen lahjoitusten avulla rahaston varat\nkarttuivat 353 ruplaan 24 kopeikkaan. Aika on kuitenkin pientäkin\nkassaa tuntuvasti kartuttanut.\n\nMuut rahastot ovat paljon nuorempia. Neuvosmiehen Gust. Grönlundin\nleski Johanna Grönlund, joka kuoli 7 p. huhtik. 1877, jätti\ntestamentissaan kaupungin köyhäinhoidolle 8 800 markkaa rahastoksi,\njosta oli maksettava eläkkeitä Tampereella asuville, etupäässä\njälkeenjääneille köyhille leskivaimoille ja turvattomille lapsille. Osa\ntämän _Grönlundin eläkerahaston_ vuotuisista koroista oli käytettävä\nrahaston pääoman kartuttamiseksi, eivätkä eläkkeet, joita annettaessa\nei tarvinnut ottaa huomioon, nauttivatko eläkkeensaajat muuta apua vai\neivät, saaneet olla 100 markkaa pienempiä. V. 1882 lahjoitti tohtori O.\nBlåfield tähän rahastoon 1 000 mk.\n\nJälkisäädöksellään 1883 määräsi kauppias G. F. Ahlgren n. 150 000 mk\nköyhäintalon hyväksi \"käytännöllisiin, hyödyllisiin ja tarpeellisiin\ntarpeisiin\". Vaikka näistä _G. F. Ahlgrenin rahaston_ varoista suurin\nosa käytettiinkin köyhäintalon rakentamiseen, jäi niitä kuitenkin\nvastaisenkin ajan käytettäväksi.\n\nTampereelle perustettavan _muorikodin_ hyväksi on lahjoitettu melkoisia\nvaroja. Kolmesta tätä tarkoitusta varten lahjoitetusta rahastosta on\nkaksi lahjoittanut tunnettu tamperelainen liikemies ja kaupunkilainen\nC. J. Hildén 1890 laatimallaan jälkisäädöksellä. Näiden rahastojen\nvaroilla oli perustettava turvakoti säätyläisluokkaan kuuluvia vanhoja\nvarattomia ja naimattomia naisia varten kielisuhteista riippumatta.\nVanhain koti onkin sittemmin tullut Tampereelle rakennetuksi.\n\n_Petter Molinin ukkokodin rahasto_ syntyi siten, että kaupungin\nrahastonhoitajan Petter Molinin kuoltua 1899 kokosivat rahatoimikamarin\njäsenet keskuudessaan vainajan pitkäaikaisen palveluksen muistoksi\npohjarahan vainajan nimeä pitävän ukkokodin rahastoa varten. Valtuusto\non sittemmin kartuttanut tätä rahastoa lahjoilla ja anniskeluvaroilla.\n\nV. 1904 kuollut kauppias A. Jokinen lahjoitti testamentissaan Tampereen\nkaupungille 30 000 mk _Abraham Jokisen hätäapurahaston_ pohjaksi, sillä\nmääräyksellä, että kun rahasto oli kasvanut määrätyn suuruiseksi, oli\nrahaston korot käytettävä hätäaputöihin, \"silloin kuin suurempi hätä\nkaupungissa asuvan työväen piirissä vallitsee\".\n\nMuita tähän kuuluvia lahjoitusrahastoja on mainittu kaupungin\nrahatoimesta kerrottaessa. (76)\n\n\nd) Työttömyys.\n\nTyöolojen ja samalla koko nykyisen yhteiskunnan kipeimpiä haavoja\non työttömyys. Se on varjona seurannut yleistä liikuntavapautta ja\nkotiutunut suuriin työkeskuksiin. Niinkuin nälkävuodet ennen kuuluivat\nmaanviljelys-luonnontaloudelliseen järjestelmään, niin työttömyysajat\nkuuluvat nykyiseen teollisuus-kapitalistiseen talousjärjestelmään.\n\nPienenä pahana työttömyysilmiö on jo vanha, vaikka se vasta\nsuureksi paisuttuaan on levottomuutta herättänyt. Kaupungeissa oli\ntyöttömyyden ensimmäisenä aiheuttajana varmaan maalaisten käyttäminen\nrakennus- ja muissa ulkotöissä. Maalaisten ja vieraiden työntekijäin\nasettuminen kaupunkeihin vanhan ammattikuntavaltion ja vanhan\ntalousjärjestelmän aikana oli kyllä vaikeanlainen temppu. Mutta\nkaupunkilaiset työnantajat kiersivät nämä karit ottamalla maalaisia\nja muita työnetsijöitä tilapäisiin töihin, ja kaupungin oma työväki\nunohti taistella maalaistovereita vastaan, milloin työajat olivat\nhyvät ja työnantajat maksoivat työväelle säädettyjä taksoja korkeampia\npalkkoja. Vähitellen kasvoivat toiselta puolen tuotannon tarve ja\ntyön kysyntä ja toiselta puolen työnetsijäin joukot ja työn tarjonta\nniin suuriksi, etteivät vanhat kehykset ensinkään kestäneet. Vanha\nammattikuntainen talousjärjestelmä muuttui itse talouselämän pakosta\nuudeksi kapitalistiseksi talousjärjestelmäksi. Maalaistyöväen käyttö\nkaupunkitöissä on siinä kohden ollut tien osoittajana.\n\nJo menneen vuosisadan alussa taistelivat Tampereenkin työmiehet\nturhaan maalaistyöväen tunkeilua vastaan. He saattoivat estää\nmaalaisten pääsyn kaupungin asukkaiksi, vaan eivät kaupungin\ntöihin. Itse kaupunkikuntakin noudatti yleistä tapaa, kun se jo\nvuosisadan alkuvuosikymmeniltä pitäin käytti lähiseutujen torppari-\nja päiväläisväkeä tienteko-, rakennus- y.m. yleisissä töissään.\nYleinen oikeudentunto hyväksyi vähitellen täydellisesti tällaisen\nvapaan työn, ja työansion hankkimista köyhille työnetsijäjoukoille\nruvettiin pitämään yhteiskunnallisesti kiitettävänä tekona. Kellä\nesim. olisi ollut sydäntä sovelluttaa ammattiasetuksia 1860-luvun\nnälkäaikoina? Miten olisi voitu rajoittaa suurten tehtaiden oikeutta\nottaa \"suojelukseensa\" tuhansia työntekijöitä tai estää talonomistajia\nrakennuttamasta asuntoja näille kasvaville joukoille? Näin aivan\nluonnollisesti jouduttiin elinkeinovapauden oloihin, syntyivät suuret\ntyökiireet ja kuljeksivat työläisjoukot ja tulivat puutetalvet.\n\nKaupunkityöväen olojen kehittymiseen edelleen tähän suuntaan vaikutti\nmyöhemmin erityisesti rakennusteollisuus, koska se suuremmassa määrässä\nkuin muut teollisuudenhaarat oli keinottelevaa vuodenaikaista laatua;\nse houkutteli maalaisjoukkoja siirtymään kaupunkiin jättääkseen ne\nsitten puille paljaille.\n\nTyöttömyys vielä menneen vuosisadan loppuaikoina käsitettiin\nTampereella niinkuin muuallakin ensi sijassa ellei yksinomaisestikin\nvain yksilölliseksi kysymykseksi. Kykenevän kunnollisen miehen\nuskottiin aina saavan riittävästi työtä ja palkkaa. Työttömänä\nkuljeskelu oli lain mukaan rangaistava teko. Mutta kun Tampereen\nkaupunki ja sen väkiluku vuosisadan lopulla kasvoivat huimaavaa\nvauhtia, kun 13 750 asukkaan kaupungista v. 1880 oli tullut 38 778\nasukkaan kaupunki v. 1900, kun työntekijäin ja työtilaisuuksien\ntasapaino tuli yhä horjuvammaksi ja niitä erottava kuilu yhä\nammottavammaksi, alkoi työttömyyskysymyksessä ilmetä uusia puolia\nTampereen suurlakon jälkeen asetettu työttömyyskomitea laski\nettä kaupungin väkiluku oli 1895--1903 lisääntynyt 54.8 % mutta\nsen teollisuusväestö ainoastaan 28.5 %, ja väitti sen johdosta,\nettä työttömyyden lähimpänä syynä Tampereella oli pidettävä\nsitä, ettei kaupunki ollut voinut teollisuutensa avulla tarjota\nnopeasti kasvaneelle väestölleen riittävästi työtä Tutkimuksessaan\n\"Talvityöttömyys\" Eino Kuusi arvelee komitean olleen aivan oikeassa.\n\nTyöttömyyden sekä syynä että seurauksena Tampereella on ilmeisesti\nollut myöskin liikkuvain työnhakijain lukumäärän suuret vaihtelut.\nE. Kuusen mukaan on aikajaksona 1891--1911 Tampereella ollut\ntalvikuukausina saapuneita työnhakijoita enemmän tai vähemmän kuin\nlähteneitä seuraavat määrät:\n\n        Tampereelle talvikausina 1891--1911 saapuneita työnhakijoita\n              enemmän tai vähemmän (-) kuin lähteneitä\n\n    talvikuu-    työn-     talvikuu-    työn-     talvikuu-    työn-\n    kausina    hakijoita   kausina    hakijoita   kausina    hakijoita\n\n    1891--92       21      1898--99     1 292     1905--06      -58\n    1892--93      130      1899--00     1 117     1906--07       48\n    1893--94       48      1900--01       416     1907--08       11\n    1894--95       24      1901--02       -50     1908--09      -42\n    1895--96      378      1902--03      -303     1909--10     -148\n    1896--97      611      1903--04      -241     1910--11     -158\n    1897--98    1 304      1904--05      -204\n\nMyöhempinä aikoina on havaittu, että meidän maamme suuret\ntyöttömyyskaudet ovat olleet vain osa laajemmilla alueilla\nvallinneista, yleiseuroppalaisista tai yleismaailmallisista\npulakausista. Suomen työttömyyskausilla on kuitenkin ollut omiakin\nsyitä, joista työttömyyden laatu ja ankaruusaste on riippunut. Omassa\nmaassamme taas on työttömyys eri paikkakunnilla saattanut esiintyä\nhyvinkin erilaisena. Tampereenkin työnhakijoita työttömyyskysymys\nvaatii siis erityisen paikallishistoriallisen katsauksensa.\n\nKahdeksankymmenluvun lopulla alkaneena vilkkaana rakennuskautena tuli\ntyöttömyyskysymys Tampereella ensi kerran yleisemmän huomion alaiseksi.\nVastaperustettu työväenyhdistys oli huolissaan rakennustyöväen\nkohtalosta ja kehoitti v:n 1887 lopulla kiertokirjeillä työnantajia\nkäyttämään töissään etusijassa oman kunnan työväkeä. Kun kunnan\nomakin rakennustoiminta jo alkoi saada merkitystä, esitti Tampereen\ntyöväenyhdistys 1890 yleisessä työväenkokouksessa keskusteltavaksi\nkysymyksen, miten työväenyhdistykset voisivat vaikuttaa siihen\nsuuntaan, että etupäässä kunnan omaa työväestöä käytettäisiin ainakin\nkunnan omissa töissä.\n\nEnsimmäinen ankara työttömyyskausi maassamme oli yhdeksänkymmenluvun\nalussa. Maan pohjoisosissa 1891 sattunut kato merkitsi käännettä\ntyöoloissa laajemmillakin alueilla. Tampereella oli kesä 1891 vielä\nhyvää työaikaa. Joulun jälkeen työnpuute kuitenkin rupesi tuntumaan,\nvaikka työväenyhdistyksen asettama tutkimuskomitea ei myöntänyt sen\nsilloinkaan kohdanneen muita kuin työväen kehnoimpia aineksia. Vielä\nhelmikuussa mainittiin kaupungissa olleen työntekijöitä yli tarpeen.\nV:n 1892 jatkuessa työolot kuitenkin kiristymistään kiristyivät: Porin\nradan rakennustyöt päättyivät, työnhakijain joukot kasvoivat, työpalkat\nalenivat. Vaikka rakennustyöt Kyttälän puolella jatkuivat, huomasi\nkaupunki syksyllä äkkiä olevansa vakavan työttömyysajan kynnyksellä.\nPuute kasvoi niin suureksi, että edessä olevaksi talvikaudeksi\noli, ensi kerran nälkävuosien jälkeen, järjestettävä kaupungissa\nhätäaputöitä. Valtuusto myönsi 10 000 mk lokakuussa pidetyn yleisen\nkokouksen asettaman hätäapukomitean käytettäväksi. Puutteessa oleville\njärjestettiin käsitöitä ja perustettiin ruokala, josta myytiin\nruoka-annoksia hyvin halvalla. Kaupungin naiset perustivat työtoimiston\nhädänalaisia varten. Valtuusto itse päätti v:n 1893 alussa alottaa jo\nennen menoarvioon merkityt Kortelahden satamatyöt hätäaputöinä, mikä\ntyö annettiin urakoitsijalle, sekä Mustanlahden satamatyöt, jotka\nteetettiin päiväpalkoin. Mainittuihin töihin sekä muutamiin pienempiin\nkaupunki käytti talven kuluessa parisenkymmentätuhatta markkaa,\npienen osan siitä summasta, mikä esim. edellisenä kesänä oli käytetty\nkaupungin yleisiin töihin.\n\nVerraten helposti selvisi kaupunki tästä ensimmäisestä varsinaisesta\ntyöttömyystalvesta. Mutta huonoa aikaa jatkui, köyhäinhoitolaisten\nluku lisääntyi ja syksyllä 1893 oli edellisen talven puute taas\nedessä, vaikka yleisen arvelun mukaan vähemmin ankarana kuin\nedellisellä kerralla. Marraskuussa alkoi työttömyys varsinaisesti\nja seuraavain kuukausien aikana laskettiin työttömäin luku pariksi-\nkolmeksisadaksi; tammikuun lopussa oli pahin ohi. Valtuusto päätti\nv:n 1894 alussa viipymättä alottaa Kortelahden laiturityöt ja\nvaltuutti rahatoimikamarin toimeenpanemaan työt ilman tavallista\nurakkahuutokauppaa, kuitenkin niin, että soveltuvat työt teetettäisiin\ntyöväelle annettavilla urakoilla. Tällaisia \"sakki-urakoita\" pantiin\ntoimeen siten, että työmiehet muodostivat työkuntia, joihin kuului\nkuhunkin 10 miestä tai vähemmän; maata kaivettiin 30 pennillä\nkuutiometri ja miehet ansaitsivat päivässä aina 1 mk 40 p:iin.\nKaupungin töissä mainitaan tammikuussa olleen toisinaan 150 jalka- ja\n30 hevosmiestä.\n\nKysymykset työttömyydestä, hätäaputöistä ja maalaisten siirtymisestä\nkaupunkiin olivat tänä työttömyyskautena 1893--1894 Tampereellakin\npolttavia päivänkysymyksiä, joita ahkerasti pohdittiin sanomalehdissä\nja kokouksissa. Lokakuussa 1893 esitti vähää ennen perustettu\nulkotyöväenyhdistys valtuustolle, että kaupungin työt pian\nalotettaisiin ja että näissä töissä käytettäisiin kaupungin omaa\ntyöväkeä. Työväenyhdistys ryhtyi tutkimaan kaupungissa vallitsevia\ntyöttömyysoloja. Molempain työväenyhdistysten kesken syntyi\nhätäaputyökysymyksistä erimielisyyttä. Ulkotyöväen levoton mieliala\npuhkesi työttömyyskauden lopulla pienemmiksi järjestyshäiriöiksi,\njoihin Helsingin työttömäin aikaisemmin talvella toimeenpanemat\nmielenosoitukset ehkä antoivat esimerkkiä. Ulkotyöväenyhdistys koetti\njulkisessa vastalauseessaan puhdistautua syytöksestä, että sekin olisi\nvastuussa rauhattomuuksista, mutta Aamulehti ei myöntänyt vastalausetta\nvakuuttavaksi.\n\nVanhan vuosisadan loppuvuodet Tampereella olivat kaupungin tavattoman\nkasvamisen, suurten kunnantöiden ja hyväin työolojen huolettomampia\naikoja. Työttömyyskysymys ei kuitenkaan ollut poistunut yhteiskunnasta\neikä sitä voitu kokonaan unohtaa. Työväen piireissä ja sanomalehdissä\ntehtiin kaikenlaisia suunnitelmia työttömyyden vastustamiseksi.\nTyöväenyhdistyksessä pohdittiin kysymystä työnvälitystoimistojen\nperustamisesta. Ulkotyöväen keskuudessa puuhailtiin keskinäisten\napurenkaiden perustamista työttömyyttä vastaan, siten että\nsamanlaisissa töissä ja oloissa työskentelevät panisivat osan\nansiostaan erityiseen rahastoon. Tähän työttömyysvakuutuksen\nensimmäiseen oireeseen asia sillä kertaa kumminkin jäi;\ntyöttömyysrenkaista tuli -- hautausapurenkaita. V:n 1896 suuria kunnan\ntöitä odotellessa eräs tähän aikaan ahkerasti pidettyjä yleisiä\ntyöväenkokouksia, joissa ulkotyöväki oli määräävänä aineksena, päätti\nesittää, että kaupungin työt annettaisiin joko suoraan pienempinä\nurakoina kaupungin oman työväen suoritettaviksi tai että, jos\nyksityisiä urakoitsijoita käytettäisiin, urakoitsija velvoitettaisiin\nkäyttämään etupäässä oman kunnan työväkeä ja maksamaan 2 markan alinta\npäiväpalkkaa.\n\nPikemmin kuin aavistettiinkaan jouduttiin teoretisesta työttömyydestä\nkäytännölliseen työttömyyteen. Vuosisatain vaihteesta alkoi maassamme\ntyöttömyyden varsinainen valtakausi ja yhdenjaksoinen historia.\nTampereellakin tuli heti aluksi monivuotinen, ainoastaan kesäkuukausien\nkatkaisema työttömyysaikakausi. Kaupungissa vallinnut rakennusinto\nja hyvä aika alkoivat keväällä 1900 samentua. Kaupunkiin muuttajain\nja työnhakijain tulva laskeutui, mutta Tampereella oli jo ehtinyt\nmuodostua niin suuri, etupäässä ulkotöillä elävä työväestö, että sen\nkeskuudessa nyt työttömyyden ja puutteen seuraukset olivat mitoiltaan\naivan toisenlaiset kuin seitsemän kahdeksan vuotta aikaisemmin.\nJoulukuun loppupuolella oli työttömyys kaupungissa tuntuva ja\ntammikuussa uhkaava. Kansan Lehden keräämän tilaston mukaan oli\ntyöttömiä 783. Vanhan vuoden lopussa valtuusto myönsi anniskeluvaroista\n30 000 mk hätäaputöihin, etupäässä kivien hakkaamiseen. Näin alkoi\nsäpäle- l. sepelikivenhakkuun aikakausi Tampereellakin. Paljon saatiin\ntuskitella, ennenkuin kevätpuolella pahin hätä oli voitettu ja\ntyöttömyyskausi 1900--1901 jäänyt selän taakse.\n\nTulossa oli kuitenkin pahempi työttömyystalvi 1901--1902. Syyskuussa\nkaupungininsinööri tiedoitti työnpuutteen vallitsevan. Valtuusto\nmyönsi sen johdosta anniskeluvaroista 25 000 mk Ratinanniemen rantain\nsuojelutöihin. Työttömyyden laajuutta selville saadakseen toimitti\ntyöväenyhdistys joulukuun alkupuolella tiedustelun. Sen mukaan oli\n3 664 työntekijästä työssä 2 979 ja työtönnä 685, niistä suurin osa\nulkotyöläisiä. Muista työläisistä oli työttömiä huomattavan paljon\nrauta- ja metallityöntekijöitä ja muita tehtaalaisia. Tiedustelu ei\nkäsittänyt I ja II kaupunginosaa eikä Pispalan, Tahmelan ja Järvensivun\nesikaupunkeja. Tammikuun lopussa oli valtuuston taasen mietittävä, mitä\ntyöttömäin työmiesten hätähuutojen johdosta olisi tehtävä. Hyväksyttiin\nrahatoimikamarin esitys, että pelastuksen aitasta, anniskeluvaroista,\ntaas otettaisiin 25 000 mk rahatoimikamarin vapaasti käytettäväksi\nhätäaputöihin. Maaliskuussa oli määrättävä vielä 15 000 mk samaan\ntarkoitukseen. Näillä rahoilla lienee pääasiallisesti avattu uusia\nkatuja ja hakattu sepeliä. Helmikuussa oli kaupungin töissä 282--323\njalkamiestä ja 61--75 hevosmiestä. Hätäaputyöt loppuivat vasta\nhuhtikuun alussa.\n\nSeuraavana talvikautena 1902--1903 työttömyys kaikkine ikävine\nseurauksineen jälleen uudistui. Hätäaputöistä näytti jo tulevan\npysyvä kunnallistalouden haara, joka vaati oman hallintonsa. Syksyllä\nvaltuusto asetti hätäapukomitean tutkimaan työttömyyden laajuutta\nja esittämään auttamiskeinoja. Marraskuussa komitea tiedoitti\nvaltuustolle, että työnpuute oli todella suuri: n. 200 omaan\nkuntaan kuuluvaa työmiestä oli työtönnä ja niistä ainakin 80 hyvin\npuutteenalaisessa tilassa; työttömäin luku oli yhä kasvamassa ja\nyleiset työolot synkkenemässä. Komitean ehdotuksesta päätettiin ryhtyä\nuusien kansakoulutalojen perustamistöihin ja määrättiin erinäisiin\nmuihin hätäaputöihin muutamia tuhansia markkoja anniskeluvaroja. Ensi\ntyökseen perusti komitea työtoimiston, jonne tuotapikaa ilmoittautui\npäälle 300 työnetsijää. Keväämmällä komitea perusti kerjäläispoikia\nvarten työverstaan, joka oli toimessa pari kuukautta. Kun työapukomitea\njo lakkasi toimestaan, oli vielä alotettava uusia hätäaputöitä, joita\nkolmattasataa työntekijää huhtikuussa anoi. Kaupungininsinööri kuvasi\naseman jokseenkin toivottomaksi: puolenkuudetta kuukautta olivat\nhätäaputyöt kestäneet, 200--400 työmiestä perheineen oli joutunut\ntoiseksi puoleksi vuotta tällä tavoin kaupungin elätettäväksi. Kun\neivät työolot kevään tullessakaan parantuneet ja kun ei hätäaputöitä\nvoitu ijänkaiken jatkaa, olivat työttömät velvolliset lähtemään pois\nkaupungista. Kaupungininsinöörin esityksestä myönnettiin kuitenkin\nvielä kerta 10 000 mk anniskeluvaroista hätäaputöiden jatkamiseksi.\nEntistä enemmän oli kaupunki nyt käyttänyt varoja tällaisiin töihin\nja entistä enemmän oli köyhäinhoitokin jakanut satunnaista apua\npuutteessa oleville. Mikä tästä oli lopuksi tuleva? Tuli kuitenkin\nkeventävä välipää ja taas parempi työ- ja varsinkin rakennustyöaika.\nTalvikautena 1903--1904 oli kyllä Tampereella työttömyyttä, mutta\nlaajempiin hätäaputoimiin kuin ruokalippujen jakeluun työttömille\nköyhäinhoitohallituksen toimenpiteestä ei tarvinnut ryhtyä. Helposti\npäästiin eroon myöskin talvikaudesta 1904--1905.\n\nMutta talvikautena 1905--1906 oli kaupungin taas oltava täydessä\nsotarintamassa työttömyyttä vastaan. Tämä työttömyyskausi aiheutui\npohjimmalta maanosamme yleisestä pulakaudesta. Epäilemättä kuitenkin\nantoi suurlakosta vauhtia saanut yhteiskunnallinen liike Suomen\ntyöttömyyskysymykselle osittain uuden luonteen. Suurlakon tapaukset\nlietsoivat sitä työväen keskuudessa elävää vaatimusta, että kunnan oli\npidettävä työtä pysyvästi ja riittävästi työntarvitsijain saatavissa.\nTähän mielipiteeseen liittyi vaatimuksia kunnan töiden järjestämiseksi\nuudelle pohjalle, m.m. alimman tuntipalkan määräämisellä. Tampereella\ntyöväki näissä asioissa esitti vaatimuksiaan usein uhkaustenkin\nmuodossa puhuen kirjelmissään \"laillisuuden ulkopuolelle\" meneväin\nkeinojen käyttämisestä y.m.s. Työttömyyskausi täällä alkoi marraskuun\npuolivälissä ja oli heti kireä. Kaupungissa oli nyt toimessa\ntyönvälitystoimisto, joka helpotti työnhakijain työnsaantia myöskin\nyksityisten luona. Marraskuussa oli työnhakijoita työnvälitystoimiston\nmiesosastolla 498, joista useimmat saivat työtä. Toukokuussa oli\ntyönhakijoita samalla miesosastolla 480, mutta läheskään kaikki niistä\neivät saaneet työtä. Kunta sai edelleenkin pitää päähuolen ja -vastuun\ntyöttömäin toimeentulosta. Jo puolivälissä marraskuuta valtuusto\nkokouksessa, jossa ei ollut läsnä laillista määrää jäseniä, myönsi\n20 000 mk hätäaputöiden järjestämiseksi, mikä päätös seuraavassa\nvaltuuston kokouksessa laillistettiin. Talvella oli sitten näitä\nhätäaputöitä käymässä niin laajassa määrässä, että kaupungin töissä jo\nv:n 1905 lopulla oli 771 miestä s.o. 4.2 % kaupungin miespuolisesta\nväestöstä. Kunnan töistä sai elatuksensa kaikkiaan n. 1 850--1 900\nhenkeä eli 5.6 % kaupungin koko väestöstä. Keväällä alkoi valtuusto\ntuskastua yhä jatkuviin hätäaputöiden anomuksiin. Hädän katsottiin\njohtuvan siitä, että kaupungissa oli työväkeä liiaksi. Valtuuston\nkäyttövaroista myönnettiin tuhannen markan summa jaettavaksi\nmatka-avuiksi kaupungista lähteville työttömille ulkotyömiehille.\nValtuuston v:n 1905 lopulla ulkotyöväenyhdistyksen alotteesta\ntyöttömyyden syitä tutkimaan asettama komitea katsoi, niinkuin jo\naikaisemmin mainittiin, Tampereella vallitsevan työttömyyden likimmäksi\nsyyksi sitä, ettei kaupungin teollisuus ollut voinut tarjota työtä\nkaupungin nopeasti kasvaneelle väestölle. Työttömyyden alkusyynä\noli komitean mielestä kuitenkin maaseutujen ahdinkotila, joka oli\nvähentänyt sikäläistä työväen tarvetta. Ehkäisykeinoksi kaupungissa\nvallitsevaa työttömyyttä vastaan komitea esitti, että kaupunki\nryhtyisi hankkimaan viljeltäviä maatiloja, joita palstoiteltaisiin\nja varustettaisiin rakennuksilla, minkä jälkeen valmis pikkutalo\nvuokrattaisiin tai myytäisiin. Kaupungissa toimeenpannut hätäaputyöt\nsitävastoin olivat usein olleet sopimattomat ja tuottamattomat, joten\nniistä olisi mikäli mahdollista luovuttava.\n\nEnnenaikaisia kuvitelmia! Kahtena seuraavana talvikautena ei Tampere\ntosin saanut olla kokonaan rauhassa työttömyyspainajaiseltaan,\nmutta vilkkaan rakennustoimen ja muutenkin myötäisten työolojen\navulla työläisten ja kaupungin elämä kuitenkin kulki luottavasti\neteenpäin. V. 1908 alkoi nousuaalto taas laskea ja kaupungin\nviranomaisille jo loppukesällä saapuneet työnsaantianomukset ennustivat\nvakavan työttömyyskauden olevan tulossa. Työnhakemusten lukumäärä\ntyönvälitystoimiston miesosastolla oli syksyllä kaksinkertainen\nedellisen vuoden lukumäärään verrattuna. Työnvälitystoimisto lausui\nmarraskuussa, ettei sitten vuoden 1893 ollut kaupungissa vallinnut niin\nsuurta työnpuutetta kuin nyt. Työttömyyden perusteellista poistamista\nei nyt voitu ajatellakaan; hyvä kun oli jotain keinoja hetken hädän\nlieventämiseen. Tavanmukaisten kunnantöiden ohella ruvettiin nyt\nmelkeinpä järjestelmällisesti käyttämään sellaista aikaisemmin epäiltyä\nja epäiltävää keinoa kuin köyhäinhoitoavustusten jakamista työttömille.\n\nTätä pahaa työttömyystalvea seurasi taas parempi aika. Näin huojutti\ntyöttömyyden aaltoilu yhteiskuntaa odottaen auttavampaa ja pätevämpää\nratkaisua siltä uudelta aikakaudelta, joka jo sisällisesti ja\nulkonaisesti oli maassamme alkamassa.\n\nPysyvin seuraus Tampereen kaupungin aikaisemmista taisteluista\ntyöttömyyttä vastaan oli _kunnallisen työnvälitystoimiston_\nperustaminen. Jo yhdeksänkymmen luvulla oli asia keskustelunalaisena\nTampereen työväen pii reissä. Parempaan alkuun tämä edistyskysymys\njoutui 1902 jolloin Helsingin valtuuston esityksestä asetettiin\nuseampien kaupunkien yhteinen komitea kysymystä valmistamaan.\nTamperetta edusti komiteassa arkitehti G. Schreck.\n\nSyksyllä 1903 päätti Tampereen valtuusto perustaa kunnallisen\ntyönvälitystoimiston pääasiallisesti mainitun komitean laatiman\nsuunnitelman mukaisesti. Samalla vahvistetun ohjesäännön mukaan oli\nTampereen kaupungin työnvälitystoimiston tarkoituksena \"hankkia\ntyönhakijoille soveliainta työtä, työnantajille riittävää työvoimaa\".\nVälitys oli kaupungin henkikirjoissa oleville työnantajille ja\ntyöntekijöille maksuton. Toimiston johtoon oli valtuuston valittava\njohtokunta, johon kuului puheenjohtaja, neljä jäsentä ja neljä\nvarajäsentä, joista kaksi jäsentä ja yhtä monta varajäsentä piti olla\ntyönantajia ja sama määrä työntekijöitä. Toimiston hoitajaksi oli\notettava johtaja, jonka palkkioksi määrättiin 3 000 mk vuodessa.\n\nLaitoksen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi\npankinjohtaja E. Borenius; johtokunnan työnantajajäsenet olivat\nkäsityö- ja tehdasyhdistyksen, työntekijäjäsenet työväenyhdistyksen\nehdottamat. Toimiston ensimmäiseksi johtajaksi tuli työnjohtaja A. A.\nLagerström (Salakari). Työskentelynsä alkoi toimisto väliaikaisesti jo\ntammikuun ensi päivänä 1904 ja vakinaisesti paria kuukautta myöhemmin.\n\nTyönvälitystoimiston liike oli vielä v:n 1907 vaiheilla verraten\nvähäinen, mutta vilkastui myöhemmin. Yleensä onnistui toimiston ensi\naikoinaan hankkia paikkoja noin puolelle työnhakijain luvusta. (77)\n\n\n\n\n14. ALKOHOLIKYSYMYS JA RAITTIUSLIIKE.\n\n\na) Käänne väkijuomakysymyksessä: 1865 v:n viinalain vaikutukset\nTampereella. Spriiteollisuus. Viinateollisuus. Viinakauppa.\nKonjakkikauppa. Olutliike. Juomatavat.\n\nb) Seitsenkymmenluvun rientoja: 1873 v:n juomalakko. Ensimmäiset\nkunnalliset toimet väkijuomia vastaan. Konjakkikaupan järjestely 1879.\nMerkillinen monopolihanke.\n\nc) Gööteporin järjestelmä Tampereella: Anniskeluyhtiön perustaminen.\nYhtiön tarkoitukset. Yhtiön liike vv. 1876--1900. Maaseutukauppa.\nAnniskelupaikat. -- Epäkohtia ja paljastuksia. -- \"Maisterien yhtiöt\".\n-- Anniskeluyhtiön voittovarain käyttö. Lypsy väärään kiuluun.\n\nd) Tampereen raittiusyhdistykset: Raittiusliikkeen alku Tampereella.\n-- \"Tampereen Raittiusseura\". Säännöt. Keskusseuran muodostaminen.\n-- \"Liitto\". -- \"Aamurusko\". -- \"Toivo\". -- Suomen raittiusliikkeen\njärjestyminen. -- Tampereen raittiustalo. -- \"Aamunairut\".\n-- Yhdistyselämä kahdeksankymmenluvulla. Raittiusradikalismi\nyhdeksänkymmenluvulla. -- \"Elo\". -- Kulttuuriraittius ja \"Taisto\". --\nMuita yhdistyksiä.\n\ne) Kunnalliset väkijuomataistelut: Raittiusmielisten ensimmäinen\nvaltiollinen esiintyminen. -- Taistelu konjakkikaupasta 1886--1893. V:n\n1886 kansanliike. Konjakkiyhtiöhomma. Yksityiskauppain lopettaminen.\n-- Miedompain väkijuomain myynti. Viinikauppayhtiö ja sen osakkaat.\nViinikaupan oikeuksien menetys. -- Olutkauppain kukistus. Olutkauppain\nluku vuosisadan lopulla. Uuden olutlain toimeenpano 1903. -- Tulokset\nväkijuomakaupan järjestelystä. -- Uusi taistelukausi. Vanha ja uusi\nsuunta raittiusliikkeessä. Raittiuspuolue. -- Kieltolakiharrastus.\nViinakauppa lopetettu Tampereella 1903--1905. -- Taantumus.\nViinapuolueen voitto 1905. Myynti- ja kauppajärjestely. -- Suurlakko.\nViinakauppa uudelleen lopetettu 1907--1911. -- Uusi taantumus. --\nRaittiusrientojen johtohenkilöitä.\n\n\na) Käänne väkijuomakysymyksessä.\n\nKotitarpeen viinanpolton lakkauttamisesta 1866 (laki v:lta 1865) alkoi\nuusi merkillinen aikajakso alkoholikysymyksen historiassa Suomessa.\nTampereella tosin ei harjoitettu kotitarpeen viinanpolttoa eikä siis\nsiinä kohden täällä voinut tapahtua mitään suurta käännettäkään.\nMutta merkillisiä sen sijaan olivat uuden lain vaikutukset kaupungin\nväkijuomateollisuuteen, väkijuomain myyntiin ja juomatapoihin yleensä.\n\nKuusikymmenluvun alussa vallitsi kaupungissa vielä vanha\nväkijuomajärjestelmä. Kaupungissa ei poltettu viinaa eikä myyty viinaa\nerityisissä viinakaupoissa, mutta väkijuomain anniskelupaikoista ei\nollut puutetta. Vanhat viinakapakat kyllä olivat vähitellen hävinneet,\nja kaupungin kassan hyväksi vuokratut markkinakapakat oli lakkautettu\n1860. Niiden sijalle oli kuitenkin ajan oloon ilmaantunut kaikenlaisia\nravintoloita ja konditoreja. Viimeiset uutuudet sillä alalla\nolivat kuusikymmenluvun kuluessa alkaneet Pyynikin kesäravintolat.\nKapakkatoimen edistyksiä olivat myös oluttuvat, joista ensimmäinen oli\nMustanlahden oluttehtaan v. 1859 avaama.\n\nUuden paloviinalain vaikutus Tampereen oloihin oli nyt ensinnäkin se,\nettä kaupunkiin syntyi äkkiä suuri poltettujen väkijuomain teollisuus\nvanhan olutteollisuuden lisäksi. Paloviinateollisuuden loiskasvina\npaisui kuusikymmenluvun loppuvuosina kaikenlaisten värjättyjen\nviinasekoitusten (liköörien, konjakkien y.m.s.) valmistus eli n.s.\n\"väkiviinateollisuus\" äkisti maamme suurimmaksi teollisuudenhaaraksi.\nTampereellakin pantiin nälkävuosina 1866--1868 pystyyn kolme tällaista\nlaitosta, ensimmäinen apteekkari E. J. Granbergin, toinen provisori\nK. Hakulinin ja kolmas provisori O. S. Mellgrenin perustama (siirtyi\nmyöhemmin provisori Björkellille). Ensimmäisen tehtaan perustajalle\nannettiin oikeudet mielihyvin, \"kun ei kaupungissa ennestään ole\ntällaista tehdasta\"; kymmenen vuoden perästä ei kaupunki tiennyt miten\nrajoittaa tällaisten tehtaiden lukua.\n\nVarsinainen paloviinateollisuus alkoi kaupungissa vähän myöhemmin\nkuin spriiteollisuus. Viipymisen syy oli se, että 1865 v:n laki oli\npaloviinateollisuudelle epäedullinen, se kun muka liiaksi verotti\nja rajoitti ja muullakin tavoin vaikeutti viinanvalmistusta samalla\nkuin se jätti spriiteollisuudelle mitä ihanimman vapauden. Vasta kun\nlähivuosina oli alennettu viinanvalmistusvero 1 mk:ksi kannulta,\nylennetty korkein valmistusmäärä 400 000 kannuksi tehdasta kohden\nja helpotettu viinanmyyntiä, sai paloviinateollisuus mieleisensä\nelinehdot. Tampereella apteekkari Granberg riensi perustamaan\n\"Tampereen höyrypolttimon\" ja samaan aikaan alkoi toimensa myöskin Emil\nHagelbergin polttimo.\n\nUusi paloviinalaki synnytti Tampereella myöskin varsinaisen viinakaupan\nja konjakinmyynnin. Kun tuhannet viinanvalmistajat, joilla kotipolton\naikaan oli ollut viinanmyyntioikeus, uuden lain tahdosta menettivät\ntämän oikeutensa, salli laki sen sijaan perustettavaksi kaupunkeihin\nerityisiä korkeintaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan laillistettuja\n_viinakauppoja_, joiden avaamiseen oli haettava lupa maistraatilta tahi\njärjestysoikeudelta, jonka taas vuorostaan tuli kuulla porvariston\nja talonomistajain mieltä. Ensimmäisen viinakauppa-anomuksen\nkohtalo Tampereella oli merkittävä. Kun v. 1866 kauppa-apulainen\nFr. Sumelius anoi lupaa avata viinan vähittäiskaupan, vastustivat\nkaupunginvanhimmat luvan antamista huomauttaen, että yksityinen myy\nviinaa omaksi voitokseen \"ilman valvontaa ja erotusta\" ja siten\nlevittää juopumusta kaupungissa olevaan suureen irtolaisjoukkoon, ja\nettä polisivoimakin oli riittämätön valvomaan yksityistä myyntiä,\njota ei saanut kaupungin eduksi edes verottaakaan. Mutta kaikkia\nkaupunkilaisia ei elähyttänyt sama katsantotapa, ja äänestyksessä\nantoivat äänivaltaiset kaupunkilaiset 170 1/2 vero-osan äänellä\n125 vastaan puoltonsa hakijalle, joka sitten viranomaisilta sai\nkaksivuotiset viinanmyyntioikeudet. Viinakauppa-asiain käsittely oli\nmuuten tänä ensimmäisenä aikana sangen epävakainen. Osa kaupunkilaisia\nsäännöllisesti puolsi uusia viinakaupan hakemuksia terveellisen\nkilpailun nimessä, osa tavallisesti niitä vastusti, paitsi milloin joku\nköyhä kauppiaan leski pyysi oikeuksia tai joku porvari niitä tarvitsi\nperheensä elatukseksi; silloin näet viinan vastustajatkin heltyivät.\nUseita viinanmyyntioikeuksia antoivat korkeammat viranomaiset vastoin\nkaupungin porvariston ja talonomistajain tahtoa; kerrankin kuvernööri\nkielsi oikeudet, koska porvaristo oli niitä vastustanut, mutta senaatti\nne myönsi, koska \"suuri osa\" porvaristoa oli niitä puolustanut.\n\nSeitsenkymmenluvun keskimaissa oli kaupungissa jo puolenkymmentä\nviinakauppaa. Lait ja asetukset jonkun verran viinakauppaa rajoittivat.\nNiinpä oli viinan vähin myyntierä v:n 1865 laissa määrätty 1/2\nkannuksi. Maistraatti lisäksi vaati, että myymälöillä piti olla eri\nhuoneensa, johon oli käytävä kadulta ja että kauppa oli omistajan\nnimikilvellä varustettava. Mutta v:n 1873 asetus salli viinaakin\nmyytävän 1/4 kannun erissä, ja \"halstoopin\" kauppa veteli. V.\n1875 valitettiin Tampereen viinapuodeista, että yksi niistä oli\ntehtaantyömiesten alati kulkeman kadun varrella ja että näissä\npuodeissa oli loukkaavia ja pahennusta herättäviä kylttejä.\n\n_Konjakkikauppa_ pääsi Tampereella jos mahdollista vieläkin suurempaan\nkukoistukseen kuin viinakauppa. Tehdasoikeudet tällä alalla tuottivat\nmyöskin oikeuden myydä tehtaan tuotteita summissa ja vähissä erin\n(1/2-tuopittain). Myynnin tuli tapahtua vain eri huoneistossa, jossa\nei ollut kaupan muuta, ja puodista oli maksettava vero kaupungille.\nYksin tein väkiviinatehtaansa oikeuksien kanssa sai siten apteekkari\nGranberg luvan avata väkiviinakaupan, hankkipa pian luvan toisenkin\nkonjakkikaupan avaamiseen. Kun Hakuiin samalla tavoin sai kahdet\nmyyntioikeudet ja Mellgren (Björkell) yhdet, niin siunaantui\nTampereelle parissa vuodessa viisi konjakkikauppaa varsinaisten\npaloviinakauppain lisäksi. Niin alkoi tällä \"hakuliinin\", \"pärkellin\"\nja \"vissingin\", \"Fennojen konjakin\" y.m. juomauutuuksien muotikausi.\n\nNiidenkin kaupunkilaisten mielestä, jotka puolustivat vapaata\nkilpailua, rupesi tämä laji kauppoja viimein riittämään. Hallituskin\nhuomasi pian, että tehtaiden pirtukauppoja oli maassa syntynyt\n\"todellista tarvetta paljon suurempi luku\". Kun tämä soti paloviinalain\n\"henkeä ja tarkoitusta vastaan\", ryhtyi senaatti parannuspuuhiin,\njättäen kuvernööreille vallan määrätä, kuinka monta myymälää kullakin\ntehtaalla saisi olla ulkopuolella tehdasta. Tampereen maistraatti\noli vaaditussa lausunnossaan puolustanut näiden kauppain luvun\nrajoittamista. Tässä on kuitenkin huomattava, ettei yhden ja kahden\nkonjakkikaupan avaamisen ehkäisy merkinnyt paljoa, koska jokainen\nkauppamies sai vapaasti myydä konjakkeja. Paloviinalaki näet nimenomaan\njätti kaupunkien kauppiaille oikeuden myydä paloviinalla sekoitettuja\njuomia \"sekä muita poltetulta tai disleeratuita koti- taikka ulkomaan\nväkiviina-juomia, niinkuin rommia, konjakkia, arakkia ynnä muita\",\nsillä ainoalla rajoituksella, että vähin myyntierä olisi 1/2 tuoppia.\nKun paloviinaa aina vuoden 1873 viinalakiin saakka saatiin myydä\nainoastaan kaksi kertaa suuremmissa vähinmyyntierissä (1/2 kannua),\nniin täytyy myöntää, että erittäin hyvää huolta oli pidetty uusien\n\"disleerattujen\" hienouksien mainostamisesta ja levittämisestä.\n\nYleisessä kilpailussa ei _oluenmyynti_ tahtonut jäädä muita\njäljemmäksi. Olutta kyllä v:n 1868 elinkeinolain nimenomaisen\nmyönnytyksen mukaan saatiin vapaasti myydä missä kauppapuodissa\nhyvänsä, mutta oluttehtailijat halusivat tavaralleen parempaa menekkiä,\ntahtoivat perustaa olutkauppoja, joissa ei ainoastaan saisi olutta\nostaa, vaan juodakin. Sellaisia laitoksia olivat Tampereen \"oluttuvat\".\nKun paloviina- ja konjakkikauppoja rupesi kaupungissa aukeamaan\njoukoittain, tuli oluttehtailijoillekin kiire avata uusia oluttupia.\nMuutaman vuoden päästä niitä vilisi kaupungin katujen varsilla.\nSeitsenkymmenluvun alussa oli kaupungin kummallakin oluttehtaalla lupa\npitää neljä olutmyymälää kaupungilla tehtaassa olevan myyntipaikan\nlisäksi. Tennbergin eräässä olutmyymälässä oli v. 1867 kaksi\nhuonetta, toinen \"kannu-oluen\", toinen \"pullo-oluen\" myyntiä varten.\nMyöskin yksityiset saivat aluksi suuremmitta vaikeuksitta oikeuksia\nperustaa olutmyymälöitä, kunnes olot pakottivat kaupungin hallituksen\nvalikoimaan henkilöitä, joille oikeudet annettiin, ja paikkoja, joihin\nnämä uudet kansankapakat sijoitettiin.\n\nOliko kuusikymmenluvun kiitetty viinalainsäädäntö omiaan vähentämään\njuoppoutta sellaisella paikkakunnalla kuin Tampereella? Tapain\nparantumiseen näyttäisi viittaavan se, että kun Tampereen vähäisestä\nväestöstä viisikymmenluvulla kuusi henkeä kuoli väkeväin juomain\nnauttimisesta, on kahtena seuraavana vuosikymmenenä ainoastaan kaksi\nhenkeä mainittu kuolleen sillä tavoin. Mutta jos eivät ihmiset tällöin\nenään yhdellä kertaa juoneetkaan itseänsä kuoliaaksi, niin oli heillä\nnyt tilaisuus tehdä se vähitellen entistä vaihtelevampain väkijuomain\navulla. Kapakkaelämä ja jokapäiväinen juopottelu nousivat mitä\nsuurimpaan kukoistukseen. Kapakkaelämän laadusta todistaa maistraatin\n1866 tekemä päätös, että kaikki ruotsalaiset tarjoilijanaiset oli\nsakon uhalla karkoitettava Tampereelta ja kaupungin ravintoloitsijat\nvelvolliset heidän sijaansa ottamaan \"kotimaisia siveellisiä piikoja\",\njota sääntöä ei myöhemminkään kumottu, jos ei noudatettukaan. V.\n1870 oli Tampereella 12 ravintolaa, kellaria ja konditoriaa sekä 25\npienempää kapakkaa eli siis yhteensä 37 kapakkaa; vertauksen vuoksi\nmainittakoon, että kapakoita oli samaan aikaan Helsingissä 47 ja\nTurussa 25. Erittäin suurta pahennusta synnyttivät nuo aluksi niin\nviattomina pidetyt oluttuvat. Tennbergin oluttuvassa lyötiin korttia\nja mellastettiin niin, että isäntää oli sakotettava. Vähän väliä oli\nmuitakin tällaisia kapakoita suljettava ja sakotettava. Vv. 1870 ja\n1871 määräsi maistraatti uhkasakkoja, joiden tarkoituksena oli estää\noluen anniskelu \"olutmyymälöissä\" kello 9:stä illalla klo 5:een aamulla.\n\nKun katujuopottelu oli tullut yleiseksi tavaksi, maistraatti 1871\nsakon uhalla kielsi pulloista ryyppimisen kaduilla. Vv. 1871--1874\nsakotettiin kaupungin raastuvanoikeudessa vuosittain keskimäärin 105\nhenkilöä juopumuksesta.\n\nTampereen Sanomissa näinä vuosina oli vähän väliä haikeita valituksia\njuoppouden lisääntymisestä kaupungissa. \"Ystäväni! -- kirjoittaa\nlehdessä 1869 eräs työmies --, jos joskus iltasin, etenkin perjantai-\nja lauvantai-iltana, joudut kulkemaan Tampereen katuja pitkin ja\nastut jonkun olutpuodin ovelle, jollaisia huviloita täällä on\nläämältä näin vähäiseksi kaupungiksi, niin minä takaan, että sinun\ntäytyy hämmästyksestä ja inhosta tuntea ruumistasi pöyristyttävän,\nnähdessäsi, kuinka kirous ja vannominen 12--13 vuotisienkin\npoikien suusta vuorottain soipi, ikäänkuin hurjimman humalapäisen\nhevoiskauppiaan markkinoilla! Ja jos tahdot maistaa meidän 'kirsperiä'\ntai 'vaarinkaljaa', niin näitä saadaksesi ei sinun ollenkaan tarvitse\naikaa valita, ei; sillä vaikka lähtisit sunnuntaina kirkosta keskellä\nsaarnanaikaa, hakemaan olutta, niin minä vakuutan, ettei sinun tarvitse\nturhaan itseäsi vaivata, eikä liioin tarvitse olutpuodissa yksinäsi\nistua, kyllä siellä kumppania on, joiden kanssa saat lasia kolistaa.\"\n\nAlkoholioloja Tampereen työläisten keskuudessa seitsenkymmenluvun\nseuduilla kuvailee Tyko Varto seuraavaan tapaan. \"Noin viisikymmentä\nvuotta sitten vallinneen juomatavan valtavuutta Tampereen työväestön\nkeskuudessa osoittaa se, ettei niin pientä tapausta työläiskodissa\ntapahtunut, ettei sen johdosta viinoja hankittu. Niinpä viinaa täytyi\nolla ristiäisissä, hautajaisissa ja häissä. Ellei näiden tapausten\njohdosta pidetty erikoisemmin pitojakaan, joihin vieraita olisi\nkutsuttu, niin täytyi perheen isän kuitenkin tapauksen johdosta juoda\nitsensä juovuksiin ja jos perheessä oli rippikoulun käynyt poika,\nauttoi hän isäänsä ryyppäämisessä; rippikoulun käymättömältä se oli\nkielletty. Kun tehtaalaiset tavallisesti saivat perjantaina palkkansa,\nkuten vielä nytkin, hankittiin perheen isälle perjantai-illaksi\nkannu viinaa; se kesti naukata tavallisesti sunnuntaiaamuun,\njolloin perheenisä otti lepopäivän, nukkuen joko kirkossa tai\nkotona iltapuolelle, jolloin taas kello kuudelta pääsi 'tillikkaan'\nkohmeloansa parantamaan, sillä 'tillikat' olivat avoinna kaikkina\npäivinä, sunnuntaisinkin illalla kello kuudesta kymmeneen ja viina-\nsamoin kuin muutkin kaupat avoimina arki-iltaisin kello 8 asti.\nRukouspäiväin edellisenä iltana suljettiin kumpaisetkin kello 6\nillalla.\"... \"Naisten kunniaksi on mainittava, että näiden kurjien\naikojenkin naiset harvoin hairahtuivat juoppouteen, mutta eivät he\nmiestensä juomistakaan kovin pahana osanneet pitää, sillä kun miesten\njuopottelu oli yleistä, niin vaimot katsoivat sen miehille kuuluvaksi\nluonnolliseksi asiaksi. Kuvaavaa noin viisikymmentä vuotta sitten\nTampereella vallitsevalle juoppoudelle työväen keskuudessa on Yrjö\nMäkelin-vainajan lausunto, kun hän sanoi, että suutariliikkeissä,\njoissa oli noin 5 tai 6 miestä työssä, saattoi miehistä ainoastaan\nyhdellä olla takki, jota toiset kaikki lainasivat kaupungilla asioilla,\nvallankin viinanostomatkoilla, käydessään, sillä kaikkien muiden takit\nolivat pantattuina juomaveloista. Kun juopottelu oli näin tavatonta\ntyöväen keskuudessa, johtui siitä työpalkkain tavaton pienuus.\"\n\nFinlaysoninkin patriarkallisessa tehtaassa oli juoppous nyt sellainen,\nettä sinne oli v. 1871 palkattava erityinen viinapolisi. (78)\n\n\nb) Seitsenkymmenluvun rientoja.\n\nTyökansan kurjaa juoppoutta vastaan levisi v:n 1873 maissa työväen\nkeskuudessa useissa kaupungeissa merkillinen _juomalakkoliike_,\nensimmäinen sentapainen meidän maassamme.\n\nLiike oli lähtöisin maamme rajain takaa. Syksyllä 1873 tiesivät\nsanomalehdet kertoa, miten Ruotsissa työmiehet ja tehtaalaiset\npuuhasivat \"strikeä\" kapakoita ja joutomaanantaita vastaan.\nVäkijuomaolot Suomessa olivat siihen aikaan niin kiperät, että\nlakkoajatus heti tunnetuksi tultuaan sai lämmintä kannatusta monessa\npaikassa maatamme kuten Turussa, Porissa, Helsingissä, Kotkassa,\nKuopiossa y.m. Tampereella missä Tampereen Sanomat ahkerasti kertoivat\nasian edistymisestä ja innokkaasti kehoittivat työväkeä yhtymään\nliikkeeseen ryhdyttiin jo ennen mainitun vuoden loppua tuumasta toimiin.\n\nPumpulitehtaalla isäntä itse esitti työväelleen sellaisen lakon\nperustamista, luvaten niille, \"jotka nostavat striken kapakkaa, väkeviä\njuomia ja juovuksissa oloa vastaan\", erityisiä etuja, niinkuin parempia\ntyöpaikkoja ja palkkoja, pieniä lahjoja y.m. palkintoja. \"Hänen\nväestönsä pumpulitehtaalla -- kertoo kaupungin sanomalehti -- kuuluu\nolevankin melkein yksimielisesti taipuvainen tähän jaloon tuumaan. --\nSyntyköön raittius ja kuolkoon juoppous.\"\n\nKaupungin käsityöläispiireissä pani asian alulle pastori Törnudd.\nKäsityöläisyhdistyksen kokouksessa hän kehoitti kaikkia työnantajia\n\"yksimielisesti yrittämään saada toimeen niin kutsuttu Strike väkeviä\njuomia vastaan\". Raastuvassa pidetyssä suuremmassa kokouksessa\npäätettiinkin perustaa erityinen käsityöläisten juomalakko, jolle\nhyväksyttiin säännötkin. Otamme niistä tähän eräitä aikaa ja oloja\nkuvaavia pykäliä.\n\n\"Yhteyden tarkoitus on edistää jäsenissään kohtuutta ja estää väkeväin\njuomain väärin käytöstä sekä kirjaston perustamisella ynnä muilla\nkeinoilla koettaa vaikuttaa jäsentensä kartuttamiseksi siveydessä ja\nsivistyksessä.\"\n\n\"Jokainen yhteyden jäsen velvoittaikse, ettei virassansa näyttäikse\nhumaltuneena, eikä virkansa toimitukseen mukanaan tuo eikä siellä\nnautitse väkeviä juomia.\"\n\n\"Samaten sitokse kukin jäsen: ettei myöskään poissa virastansa,\nkaduilla, julkisilla paikoilla y.m. näyttäikse juovuksissa sekä\nettei hotelleissa ja ravintoloissa nautitse paloviinaa muuten kuin\nruokaryyppynä. Käyminen huonommissa ravintoloissa, salakapakoissa y.m.\nolkoon kokonaan kielletty.\"\n\n\"Jokaisesta rikoksesta ylläseisovia sääntöjä vastaan vetää syyllinen\nsakkoa 5 markkaa.\"\n\nTämä oli toinen kohtuuden seura Tampereella. Eikä kaksi ilman kolmatta.\nPellavatehtaan isännöitsijä, konsuli F. E. Wahlgren, ei tahtonut\nolla pumpulitehtaan isäntää huonompi, vaan pani hänkin toimeen\nkokouksen, jossa päätettiin perustaa \"kohtuuden yhtiö\". Täälläkin\nmäärättiin sopivat sakot kohtuuden rikkojille ja luvattiin palkintoja\nsitoumuksensa täyttäjille. Kuvaava oli konsulin avajaispuheessa\nse kohta, jossa hän sanoi, \"että työnteettäjä iloisesti katselee\njuomatointa tai oikeammin kohtuullisesti nauttivaa työmiestä\".\n\nTampereella kun vielä oli suuri paperitehdaskin, piti sinnekin saada\nkohtuuden seura patruunan esimiehyydellä. Jouluna oli tässä seurassa jo\n80 jäsentä, ja kaikki he saivat tehtaalta joululahjaksi raamatun.\n\nUudenvuoden kirjoituksessaan 1874 kaupungin sanomalehti puhui näistä\nmerkkitapauksissa m.m. seuraavin sanoin:\n\n\"Kohtuudenseurat täytyy varmaan katsoa hyödyllisiksi, ja vaikuttavat\nainakin alussa, uutuudelta koko lailla, mutta täydellisesti parantavana\nreseptinä niitä ei voi pitää sillä kokemus on näyttänyt näiden\nparantavan vaan ajaksi; mutta hyvää vaikuttaa sekin, sillä saattaa\nja toivottava olisikin, käydä niin, että useat jonkunkaan ajan\nkohtuullisesti nautittuaan väkeviä juomia, tuntevat itsensä paremmin\nvoiviksi ja onnellisemmiksi, ja jäävät ijäksensä semmoiseen päätökseen,\njoten edes muutamat ovat tulleet kiepatuiksi turmeluksen ja perikadon\ntieltä. Mistä täydellisesti parantava resepti juoppoutta vastaan\nsaadaan, tiennee tuskin muut kuin Jumala, sillä korkeampi sivistyskään\nei näy täydellisesti auttavan.\"\n\nTotta puhui uudenvuoden kirjoitus. Vuoden parin päästä olivat Tampereen\nkohtuudenseurat jo unholassa. Uutenavuonna 1875 oli pumpulitehtaan\n400 lakkolaisesta riveissä enään vain 217. Sakot olivat kipeä paikka,\nja moni rupesi arvelemaan, tokko paljaalla sakottamisella saataisiin\ntyöväkeä raittiiksi.\n\nSamalla tavoin alkoivat, loistivat ja sammuivat muuallakin Suomessa\nseitsenkymmenluvun kohtuudenseurat. Siltä eivät nekään turhaan eläneet.\nJos eivät työntekijät vielä raitistuneetkaan, alkoi työ raitistua.\nTehtaiden alueella ja työn ääressä ei tästä puoleen enään suvaittu\npäihtynyttä väkeä, ja yleisen valistuksen kohotessa ruvettiin panemaan\nentistä suurempaa arvoa raittiudelle ja yleensä siistille käytökselle.\n\nMyöskin vallassaolevat ja sivistyneet kansanluokat ryhtyivät näihin\naikoihin toimiin juoppoutta vastaan. Kun viinan valmistus ja myynti\noli lainsäädännön avulla saatu hyvään käyntiin, saatettiin tehdä\njotakin viinan väärinkäyttämisen ehkäisemiseksi. Lain pakolla tosin\nei katsottu voitavan saada suotavia tuloksia; 1877--1878 vv:n säädyt\nolivat sillä kannalla, että \"paras keino juoppoutta vastaan oli tapain\nparannuksessa ja siitä syystä etsittävä muualta kuin lainsäädännön\nalalta\". Mutta valtio jätti kunnille ja yksityiselle toimeliaisuudelle\nentistä suuremman vallan väkijuoma-asiain järjestämisessä. V:n 1865\nviinalain mukaan oli kaupunkien porvaristolla ja talonomistajilla ollut\nlausunto-oikeus kaupungin viinanmyyntiasioissa. V. 1873 annettiin\nkaupunkien kunnallisasetus, joka siirti porvariston ja talonomistajain\nvallan kaupungin valtuustolle. Samana vuonna julaistu viinalaki antoi\nvaltuustolle hiukan verran ratkaisuvaltaakin väkijuoma-asioissa;\nvaltuusto ja maistraatti yhdessä saattoivat nyt kokonansa kieltää\nanotut viinanmyyntioikeudet. Valistuneelle yleisölle taasen\ntarjosi 1873 v:n laki tilaisuutta väkijuoma-asiain järjestämiseen\nlaillistuttamalla monopolimaiset vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöt.\n\nUusi kunnallishallitus ei ensimmäisinä vuosinaan Tampereella\nsaanut suuria aikaan väkijuomaliikkeen hillitsemiseksi. V. 1877\nsyttyi kuitenkin huomattavampi taistelu olutpahennusta vastaan.\nKaupungin olutpanimot tahtoivat avata Kyttälässä neljä \"oluttupaa\"\n(oluen anniskelu- ja myyntipaikkaa) kumpikin. Vastoin valtuuston\nlausuntoa, joka kokonaan hylkäsi anomukset, maistraatti myönsi\nkahdet oluttupaoikeudet kummallekin panimolle. Tästä päätöksestä\noluttehtailijat tekivät valituksen, mutta lääninhallitus, nähtävästi\nvaltuuston esittämäin syiden vaikutuksesta, myönsi heille ainoastaan\nyhden myyntioikeuden kummallekin ja senkin ilman anniskeluoikeuksia.\nSillä tavoin tuli Tampereella oluenmyynti erotetuksi oluen\nanniskelusta, jota viimemainittua vastaan nyt saatettiin asettua\njyrkemmälle kannalle. Oluen myynti sen sijaan jäi edelleenkin vapaaksi;\ntätä myyntiä saatiin harjoittaa kaikissa kauppapuodeissa niinkuin minkä\nmuun tavaran kauppaa tahansa. Vasta 1883 tuli oluenmyynnistä erityinen\nlaki.\n\nV. 1879 ryhdyttiin Tampereella ensimmäiseen värjättyjen viinain kaupan\njärjestelyyn. Värjätyn viinan (konjakin, rommin y.m. väkiviinajuomain)\npahennusta herättävään kauppaan sai valtuusto tilaisuuden sekaantua,\nkun 1878 annettu laki saattoi myöskin värjätyn viinan kaupan\nviinanmyyntiä koskevain määräysten alaiseksi. Mutta konjakki- ja\nrommikaupasta oli tullut Tampereen kauppiaille tärkeä elinkeino, jonka\nmenettämistä he kiivaimmin vastustivat. Kun konjakkikauppa keväällä\n1879 oli järjestettävä väliaikaisesti kesäkuuhun saakka, josta\nsäännöllinen kaksivuotinen myyntiaika oli alkava, nähtiin pian, että\nkonjakkikaupalla oli suurempi valta valtuustossa kuin valtuustolla\nkonjakkikaupassa. Erilaisia ehdotuksia tehtiin. Konsuli Wahlgren\nesitti, että tämäkin kauppa olisi annettava yhtiölle, joko jo olevalle\nanniskeluyhtiölle, joka lunastaisi kauppiaiden varastot 10 %:lla\nylennetyllä hinnalla, tai uudelle asianomaisten kauppiaiden itsensä\nmuodostettavalle yhtiölle, mutta ei missään tapauksessa yksityisille,\njo senkin tähden, että olisi vaikea tietää, kenelle näitä oikeuksia\nolisi annettava kenelle ei. Tämä esitys ei saanut kannatusta. Samoin\nhyljättiin kauppias Aspelundin ehdotus, että kaupunki antaisi hänelle\nvärjättyjen väkijuomain yksinmyynnin ja hän kaupungille 90 % puhtaasta\nvoitostaan. Valtuusto päätti myöntää myyntioikeudet kaikille 20\nkauppiaalle, jotka niitä olivat anoneet, vieläpä sillä nimenomaisella\nlisäyksellä, ettei edes myyntiluvan hakijain puhdasmaineisuuteen eikä\nkaupan tarkastukseen pantaisi huomiota; vähin myyntimäärä määrättiin\nkuitenkin 1/2 kannuksi.\n\nKun sitten konjakkikaupan vakinaisen järjestämisen aika läheni, niin\nilmestyi oikeuksia kalastamaan tunnettujen väkijuomatehtailijain\nGranbergin, Grannin ja Tennbergin sekä hra W. v. Frenckellin muodostama\nyhtiö, joka pyysi yksinoikeutta myydä Tampereella vähintään 1/4 kannun\nerissä rommia, konjakkia, arrakkia ja muita samankaltaisia aineita ja\nesitti yhtiön vuosivoittoa käytettäväksi siten, että kun pohjapääomalle\noli maksettu 6 %, olisi jäännöksestä 5 % jaettava yhtiön osakkaille,\n15 % pantava vararahastoon ja 80 % annettava kaupungille, sillä yhtiön\nlausumalla toivomuksella, että yhtiö saisi määrätä siten jääneiden\nvoittovarain toisen puolen käyttämisestä ja valtuusto toisen puolen.\nTämä anniskeluyhtiön irvikuva ei kumminkaan miellyttänyt valtuustoa.\nOikeudet annettiin nyt vuodeksi 17 yksityiselle kauppiaalle. Oikeuksien\nsaajain joukossa oli valtuuston johtomiehiä. Konsuli Wahlgren pani\npäätöstä vastaan vastalauseen, koska hänen mielestään konjakkikauppaa\ntällä tavoin ei voitu järjestää. Mutta valtuusto uudisti kauppiaiden\noikeuksia vuosi vuodelta, v:sta 1882 alkaen kaksivuotisiksi jaksoiksi.\n\nTällä tavoin muodostui konjakkikauppa luonnollisesti\nsuosikkijärjestelmäksi, kun tietenkin oikeutettujen kauppiaiden lukua\noli jossakin määrin rajoitettava. Valtuustolla itselläänkin oli\nsalainen tieto mielivallastaan, sillä muiden anomuksia hyljätessään ei,\nsillä ollut tapana perustella kieltoaan millään syillä. (79)\n\n\nc) Gööteporin järjestelmä Tampereella.\n\nMerkillisin tulos seitsenkymmenluvun väkijuomajärjestelyistä\nTampereella oli anniskeluyhtiön perustaminen.\n\nViinan valmistamisen ja myynnin jättämistä yhteiseksi eduksi\nyksinoikeutetun yhtiön haltuun oli Ruotsissa ja Suomessa vähin\nkoeteltukin ennenkuin sama aate v. 1865 Gööteporin kaupungissa\nRuotsissa uudistettuna ja viinan anniskeluunkin sovitettuna \"Gööteporin\njärjestelmän\" nimellisenä läksi suurelle valloitusretkelleen\npohjoismaiden kaupunkeihin. Laillisen pohjan tälle uudelle\njärjestelmälle Suomessa antoi v:n 1873 viinalaki, joka salli\nkaupunkikuntain, jos tahtoivat, luovuttaa viinan myynnin ja anniskelun\nkahdeksi vuodeksi kerrallaan monopoliksi sellaisille yhtiöille, jotka\ntarkoittivat mainitun liikkeen harjoittamista juoppouden ehkäisemiseksi\neikä oman edun tähden. Useimmissa Suomen kaupungeissa oltiin pian\ntällaisten yhtiöiden hankkeissa, eikä ole syytä epäillä näiden hyviä\ntarkoituksia.\n\nV. 1875 ilmoitti Tampereen kaupungin valtuusto kannattavansa\n\"kaupungissa yleisesti vallitsevaa ja yleisesti lausuttua mielipidettä,\nettä viinanmyynti, jottei se jo läheisessä tulevaisuudessa\nturmelisi suurta osaa kaupungin työläisväestöä, olisi järjestettävä\nuudelle kannalle\". Tällä lausunnolla valmistettiin alaa Tampereen\nvähittäismyynti- ja anniskeluyhtiölle, jonka etupäässä oli useita\nvalistuneimpia ja vaikuttavimpia kaupunkilaisia, kuten tehtaanisäntä\nW. von Nottbeck, konsuli E. E. Wahlgren, kauppias L. J. Hammarén ja\nvaratuomari A. Zidbäck. Huhtik. 7 p:nä 1876 vahvisti senaatti yhtiön\nsäännöt, jotka sisälsivät seuraavanlaisia päämääräyksiä:\n\nYhtiön tarkoituksena on, luvan saatuaan, tarpeen mukaan eri osissa\nkaupunkia avata työväen luokalle aiottuja ravintoloita, joissa\nmyydään paikalla nautittavaksi ja noudettavaksi ruokaa sekä viinaa\nja mallasjuomia, kahvia, teetä y.m. Yritys tarkoittaa yksinomaan\nkaupungin työväestön hyötyä niin siveellisessä kuin aineellisessakin\nsuhteessa, minkä vuoksi yhtiön osakkaat eivät halua yksityistä voittoa.\nPääoma on 25 000 markkaa, osake 100 mk, mutta pääomaa voidaan lisätä\n50 000 markkaan. Osakkeenomistaja tai hänen perijänsä ei voi erota\nyhtiöstä eikä siirtää osakkeitaan toiselle henkilölle, ellei yhtiö\nsiihen suostu. Vastakkaisessa tapauksessa on yhtiöllä oikeus lunastaa\nsiirrettävä osake sen alkuperäisestä maksetusta hinnasta. Yhtiön\nasioita hoitaa kolmimiehinen johtokunta. \"Kirjanpäätöksen osoittamasta\nvoitosta käytetään: (a) 6 % korko yhtiömiesten maksamalle pääomalle;\n(b) 10 % vararahaston muodostamiseksi kunnes tämä rahasto on noussut\nyhtä suureksi kuin osakepääoma, jonka yli vararahastoa ei saa lisätä.\nJäännös jätetään Tampereen kaupunginkassaan kaupunginvaltuuston\nkäytettäväksi yleishyödyllisiin toimiin kunnassa, etupäässä sellaisiin,\njotka tarkoittavat työtä tekevän luokan hyötyä ja parasta, vaan\njoita kunta lain mukaan ei ole velvollinen suorittamaan.\" Kaupungin\nmaistraatin ja valtuuston tulee katsoa, että yhtiön toiminta vastaa sen\nperustamisella tarkoitettua päämäärää.\n\nV. 1876 pyysi ja sai yhtiö viinan vähittäismyynnin ja anniskelun\nmonopolin kaupungissa kolmessa anniskelu- ja kahdessa\nvähittäismyyntipaikassa. Valtuusto pidätti itselleen vain oikeuden\nantaa ravintoloille luvan anniskella ruokaryyppyjä.\n\nTämä päätös teki äkkilopun kaikista yksityisistä viinakaupoista\nkaupungissa paitsi viinatehtaiden välittömästä myynnistä, johon\nkaupungin sananvalta ei ulettunut.\n\nV. 1877 pyysi ja sai anniskeluyhtiö oikeuden avata yhden\nvähittäismyynnin ja yhden anniskelun kaupunkiin vasta yhdistetyssä\nKyttälän esikaupungissa. Yhtiön ensi aikoina oli valtuusto sitä mieltä,\nettei yhtiön kaupoissa saisi myydä 1/2 kannua vähempiä viinaeriä.\nLopuksi yhtiö kumminkin sai myydä 1/4 kannuttain, kunnes lainsäädäntö\nylensi alimman määrän.\n\nTampereen anniskeluyhtiön liikkeen kasvaminen ensimmäisenä\nneljännesvuosisatana ilmenee seuraavalla sivulla olevasta katsauksesta.\n\nSe suuri viinamäärä, minkä yhtiö vuosittain jakoi kuluttajille,\ntuli suurimmaksi osaksi myydyksi yhtiön myymälöissä, etupäässä\nmaaseutulaisille. Kaupunkilaisliike keskittyi pääasiallisesti\nanniskelupaikkoihin, joiden viinanmenekki oli paljon pienempi kuin\nmyymäläin. Kuuluisiksi tulivat tungokset yhtiön myymäläin edustoilla\njouluaattoina, jolloin aika ajoin tapahtuneet häiriöt antoivat aihetta\nnäiden myymäläin ja yleensä väkijuomain myynnin sulkemiseen markkinain\naikana ja suurempain juhlain edellisinä päivinä.\n\nTällä tavoin jäi Tampereenkin yhtiöltä syrjään Gööteporin järjestelmän\nvarsinainen ydinkohta s.o. paikallinen liike työväen anniskeluissa,\njoissa väkijuomain anniskelu olisi yhdistetty ruuantarjoiluun\nsiinä tarkoituksessa, että työväki vähitellen tottuisi nauttimaan\nanniskelujen ruokaa ja jättämään väkijuomain nauttimisen pois. Kun\nyhtiön päätoimena oli väkijuomain myynti maaseudulle ja yhtiön suuret\nvoitot johtuivat siitä myynnistä, ei yleiseltä kannalta katsoen\nollut erinäisempää merkitystä sillä saavutuksella, että yhtiön\nanniskelupaikat toimivat monen mielestä mallikelpoisesti.\n\nTampereen anniskeluyhtiön toiminta ei aina tyydyttänyt kaupunkia ja sen\nvaltuustoa. Anniskeluyhtiön mahtavasta liikkeestä pyrkivät hyötymään\nmuutkin kuin kaupunki ja valtio.\n\nV. 1882 kerrotaan maistraatin antaneen eräälle Sysmän\nviinatehtailijalle luvan avata viinakauppa Tampereella, koska valtuusto\noli ollut tyytymätön anniskeluyhtiön tuottamaan voittoon, minkä\nvähyys riippui siitä, että yhtiö osti viinansa kallilla hinnalla oman\nkaupungin viinatehtailijoilta. Samanlaisia tapauksia sattui Tampereella\nmyöhemminkin.\n\n           Tampereen anniskeluyhtiön liike vv. 1876--1900.\n\n           vähitt. anniskelu-   myyty                            kaup.\n           myynti  paikkoja     p.viinaa tulot   menot   voitto  osuus\n    vuosi  paikk.  viina- olut- 1000 l.  1000 mk 1000 mk 1000 mk 1000 mk\n\n    1876     2       3     --    175       34       8      22      --\n    1877     2       3     --    213       60      13      40      22\n    1878     3       4     --    204       65      21      39      40\n    1879     3       4     --    201       67      20      46      39\n    1880     3       4     --    253       73      21      51      46\n    1881     3       4     --    264       62      21      40      51\n    1882     3       4     --    284       68      21      46      40\n    1883     3       4     --    282       84      21      63      46\n    1884     3       4     --    277       81      24      57      63\n    1885     3       4     --    256       68      22      46      57\n    1886     3       4     --    238       65      21      43      46\n    1887     3       1      2    303       96      21      74      43\n    1888     3       2      3    309      150      23     127      74\n    1889     3       2      3    398      147      26     120     127\n    1890     3       2      3    467      180      28     152     120\n    1891     3       2      3    418      173      29     144     152\n    1892     3       2      3    322      141      29     111     144\n    1893     3       2      3    342      192      28     161     111\n    1894     3       2      3    381      244      29     210     109\n    1895     3       2      3    320      261      35     221     126\n    1896     4       2      3    417      336      37     292     132\n    1897     4       2      3    473      419      41     370     185\n    1898     4       2      3    477      468      50     408     240\n    1899     4       2      3    469      504      60     434     264\n    1900     4       2      3    411      480      67     403     281\n\nAnniskeluyhtiön liikettä koskeviin lukuihin ei v:sta 1897 alkaen\nsisälly yhtiön harjoittama mallasjuomaliike. -- Kaupungin hyväksi\ntulleet anniskeluyhtiön voittovarat on merkitty niiden vuosien\nkohdalle, jolloin kaupunki on saanut varat käytettäväkseen; v:n 1877\nkohdalle merkitty summa kohdistuu siis anniskeluyhtiön voittovaroihin\nv:lta 1876, jotka kaupunki sai v. 1877. V:sta 1893 alkaen kaupunki sai\nvain 3/5 anniskeluyhtiön voittovaroista lopun (2/5) mennessä valtiolle.\nV:sta 1897 alkaen kaupungin saamiin anniskeluvaroihin sisältyivät\nkokonaisuudessaan anniskeluyhtiön mallasjuomaliikkeen tuottamat\nvoittovarat, joihin valtio ei päässyt osallistumaan.\n\nKaupungin saamat anniskeluyhtiön voittovarat (ilman olutrahoja) olivat:\n\n    vuonna   1 000 mk    vuonna   1 000 mk     vuonna   1 000 mk\n\n    1901       260       1904        88        1907       199\n    1902       217       1905        58        1908       135\n    1903       173       1906       160        1909        39\n\nViinasta, jota yhtiö v:n 1893 loppupuolella osti vieraalta toiminimeltä\n85 pennin hinnalla litralta, maksoi yhtiö v. 1895 Tampereen\nväkiviinatehtaalle 105 penniä litralta, kun muka ei muualta tarjouksia\ntullut. Tähän omituiseen asianhaaraan tarttuivat eräät valtuuston\njäsenet ja näyttivät toteen, että Suomessa oli jotenkin laajasti\nvallalla tapa, että kaupunkien anniskeluyhtiöt ostivat tavaransa\nainoastaan oman paikkakunnan viinatehtailta, käyttäen vieraita tehtaita\nainoastaan tasaajina. Todistettiin, että kun Tampereen anniskeluyhtiö\nmaksoi viinasta 105 penniä, möi Tampereen lähimmän naapurikaupungin\npolttimo samanväkevyistä viinaa 80 3/4 pennillä litran. Tampereen\nanniskeluyhtiön käyttämissä viinamäärissä teki tämä hinnanerotus n.\n100 000 mk vuodessa suositun polttimon hyväksi. Syystäpä valtuustossa\nhuomautettiin, että tällaisella taloudella tuotettiin suurta vahinkoa\nvaltiolle ja kunnalle. Viinan valikoimiseen oli yhtiöllä sitä vähemmän\noikeutta, kun viina kaikissa Suomen polttimoissa valmistettiin valtion\ntarkastuksen alaisena ja siis oli virallisesti kelvollista myytäväksi.\n\nKun anniskeluyhtiön toimitapaa vastaan oli karttunut muitakin\nmuistutuksia, niin valtuusto 1895 otti kaikki oikeudet pois\nanniskeluyhtiöltä luovuttaakseen ne eräälle uudelle yhtiölle, joka\nantoi parempia toiveita väkijuomaliikkeen tarkoituksenmukaisesta\nharjoittamisesta. Mutta kun kaupunki täten ei ollut lopettanut viinan\nmyyntiä ja anniskelua, vaan päättänyt niitä jatkaa, oli asiassa vielä\nsananvalta maistraatilla ja muilla viranomaisilla ja ne antoivat\noikeudet edelleenkin vanhalle anniskeluyhtiölle, joka sen jälkeen sai\nrauhassa jatkaa toimintaansa.\n\nNiiden suurien voittojen vuoksi, joita anniskeluyhtiö vuosittain\ntuotti kaupungille, tuli viinatalous jo 1870-luvulla mitä\ntärkeimmäksi kunnallistalouden haaraksi. Pääosaa siinä näyttelivät\nanniskeluosakeyhtiön voittovarat. Ensi aikoina joutui yhtiön koko\npuhdas voitto kaupungille. Kahdeksankymmenluvun lopussa tämä\nvoitto suuresti lisääntyi, mikä riippui siitä, että v:n 1886\nviinalaki rajoitti viinatehtaiden myyntiä ja ne siten menettivät\nvähittäiskauppansa, joten suljettujen puotien liike siirtyi\nanniskeluyhtiölle. Vv. 1893--1894 kaupungin tulot anniskeluyhtiön\nliikkeestä huomattavasti vähenivät, mikä edellisenä vuonna varmaan\nriippui silloisista huonoista ajoista ja jälkimmäisenä vuonna johtui\nv:n 1892 viinalain määräyksestä, jonka mukaan anniskeluyhtiöiden\nvoittovaroista siitä lähin 2/6 oli joutuva valtiolle ja 3/5\nkaupungille. Kaupunki osasi kuitenkin valvoa etuaan, sillä v:sta 1896\nalkaen rupesi anniskeluyhtiö pitämään eri tilejä olutliikkeestään,\njonka voitto kokonaisuudessaan tuli kaupungin hyväksi, kun laki, jonka\nmukaan anniskeluyhtiöiden voitosta 2/5 joutui valtiolle, ei puhunut\nmitään olutvoiton jaosta. Anniskeluvarain suuri vähentyminen uuden\nvuosisadan alussa johtui poltettujen väkijuomain myynnin rajoituksesta\nTampereella samoina aikoina.\n\nKuinka kaupunki käytti suuria viinarahojansa?\n\nEnsimmäisten vuosien verraten vähäisiä voittorahoja käytettäessä oli\nanniskeluyhtiön sääntöjen 14 §:n mukainen aatteellinen ja kunnan\nvoittoa pyytämätön mielipide vallalla rahain käyttäjäin kesken. Tehtiin\nkaikenlaisia kauniita suunnitelmia työväen kohottamisen ja sivistämisen\nhyväksi. Varoja määrättiin lukusalille ja kansankirjastolle,\nvaatetusrahastoon köyhille kansakoululapsille, rahastoksi turvattomain\nja pahantapaisten lasten suojelemiseksi, kaupungin kaunistustöihin,\nsoittokunnan ylläpitämiseksi, suomalaisen lukion pohjarahastoksi,\nelinkorkolaitoksen rahastoon y.m.s. tarkoituksiin. Laitettiinpa jo\npiirustukset suurenmoisen kansan luku-, esitelmä- ja konserttisalinkin\nrakentamiseksi näillä varoilla. Kun varoja esitettiin annettavaksi\nköyhäinhoitohallitukselle vapaaksi-päästettyjen rikoksellisten ja\nirtolaisten ylläpitämiseksi, niin ehdotus ensi kerralla hyljättiin,\nkoska se oli ristiriidassa mainitun 14 §:n kanssa. V. 1878 lausui\nvoittovarojen jakoa valmistava valtuuston valiokunta olevansa sitä\nmieltä, että nämä varat olisivat käytettävät työkansan hyödyksi\nsiveellisessä ja sivistyttävässä suhteessa. Tukemisen ja opetuksen\nkatsoi valiokunta parhaiksi sivistyttämisen välikappaleiksi, mutta\nlausui samalla, että kansankirjasto ja lukusali eivät ole ainoastaan\nhyödyttäviä laitoksia, vaan työkansalle varsinaisena tarpeena,\njoita vailla ei enään voida olla, joten siis kunnan pitäisi ottaa\nylläpitääkseen kansankirjastoa ja lukusalia, jottei niiden olemassaolo\njäisi riippuvaksi epävakaisista anniskeluvaroista. Ja kun varoja oli\nvarattu m.m. vesijohtolaitosta varten, niin katsoi valiokunta \"olevan\nvastoin näitten varain vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiön säännöissä\nmäärättyä tarkoitusta, niitä käyttää tähän tarpeeseen\".\n\nMutta 1880 määrättiin voittovaroista vesijohtolaitoksen 10 000 markkaa,\njoita pian seurasi useampia yhtä suuria eriä samaa tarkoitusta\nvarten. Ja ennen pitkää oli Gööteporin järjestelmä Tampereellakin\noivallinen kunnallinen lypsykeino, jolla saatiin suurempia ja\npienempiä summia köyhäinhoidolle, palolaitokselle, sähkölaitokselle,\nmyllylle, kansakouluille ja lukuisiin muihin tarkoituksiin, joiden\nyhtäpitäväisyys anniskeluyhtiön sääntöjen 14 §:n kanssa oli\nvähintäänkin epäiltävä. Täydellinen pimennys käsityksissä pääsi\nvallalle 1888, jolloin myönnettiin 100 000 markkaa näitä juoppouden\nvastustamisella koottuja varoja \"kaupungin hotellin\" rakentamiseen,\njonka laitoksen tuloja vastaisuudessa olisi käytettävä anniskeluyhtiön\nsäännöissä määrättyihin tarkoituksiin. Harha-askel peräytettiin parin\nvuoden kuluttua siten, että rakennustyöhön käytetyt varat merkittiin\nkaupungin velaksi anniskeluvaroille, mikä velka myöhemmin maksettiin\npois. Tällaista lainaamista on joskus muulloinkin käytetty sillä\nverukkeella, ettei ollut säädetty, milloin minkin vuoden anniskeluvarat\nolivat käytettävät.\n\nAnniskeluvarain käyttämistä yllämainittuihin tarkoituksiin\npuolustettiin sillä, että myöhempi viinalainsäädäntö määräsi\nkaupunkien osuuden anniskeluyhtiöiden voittovaroista käytettäväksi\n\"yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuitenkaan ei sellaisiin, joista\nkuntain itsensä on huolta pidettävä jäsentensä veroittamisen kautta\",\njoten Tampereen kaupunki ei tämän lakisäännöksen jälkeen ollut sidottu\nanniskeluyhtiön sääntöjen 14 §:ään mikäli se koski varain käyttämistä\netupäässä työväen hyväksi. Kunnalla oli sitä suurempi vapaus käyttää\nanniskeluvaroja mielensä mukaan, kun oli varsin vaikea määritellä,\nmitkä yleishyödylliset tarkoitukset missäkin oloissa olivat pidettävät\npakollisina kunnan velvollisuuksina, mitkä eivät.\n\nJonkin verran on anniskeluvaroja Tampereella käytetty myöskin\nsellaisiin toimiin, jotka ovat tulleet työväen vieläpä raittiustyönkin\nhyväksi, ulkopuolellakin Tamperetta. Sellaisia toimia ovat esim.\ntyöväen rakennusrahaston perustaminen, huvi- ja virkistyspaikkain\nvalmistaminen työväelle, rakennusavut ja lainat työväen- ja\nraittiusyhdistyksille, apurahat juoppoparannuslaitos \"Turvalle\" j.n.e.\n(80)\n\n\nd) Tampereen raittiusyhdistykset.\n\nSillä välin kuin valtio sääti tehottomia viinalakejansa, kaupungit\nlaskivat \"verirahojansa\", kohtuutta harrastava yleisö ihaili\nverrattomia anniskelukapakoitansa ja kansa iloitsi ja itki alkoholin\norjuudessa, puhkesi ihmisten syvissä sydämissä kirkas lähde, joka\nliikkeelle lähdettyään ensin pienenä purona puhdisti yhteiskunnan\npahimpia saastoja, sitten tulisena koskena kuohui väkijuomaliikkeen\nkaikkia varustuksia vastaan ja vihdoin mahtavana kansanmerenä uhkasi\nkukistaa koko alkoholivallan pohjimmaisia perustuksia myöten. Se uusi\nkansanliike oli ehdottoman raittiuden liike. Yksi tämän liikkeen\nalkulähteitä, sen ankarimpain taistelujen tantereita, sen loistavimpia\nvoittomaita on ollut Tampereella.\n\nKun raittiusliike maassamme kahdeksankymmenluvun alussa varsinaisesti\nalkoi, oli sillä pehmitettyä maa-alaa Tampereellakin. Työmiesten\nväkijuomalakon muistot eivät olleet peräti hälvenneet. \"Aamulehti\"\nkannatti innokkaasti alkavia raittiusrientoja ensimmäisestä\nvuosikerrastaan saakka. Toht. A. A. Granfeltin keväällä 1883 julkaisema\nherättävä kirja \"Nykyajan raittiusliike\" tuli sekä yksityisen että\njulkisen huomion esineeksi täälläkin. Näihin aikoihin myöskin Minna\nCanthin, Tampereen tyttären, huomiotaherättävät novellit ja näytelmät\nalkuvoimaisine juoppouskurjuuden kuvineen herättivät lukevassa\nyleisössä juoppouden aiheuttamain epäkohtain parantamisen tahtoa, eikä\nvarmaan vähimmin Tampereella.\n\nLoppukesällä 1883 oli Aamulehdessä jo luettavana \"Ehdotus raittiuden\nseuran perustamisesta Tampereelle\". Pian sen jälkeen saapui\naatteen apostoli tähän kääntymystä mietiskelevään viinakaupunkiin.\nElok. 13 p. 1883 piti opettaja K. Verkko Turusta puuvillatehtaan\nkirkossa raittiusesitelmän. Tätä ensimmäistä Tampereella pidettyä\nesitelmää oli kuulemassa runsaasti väkeä, enimmäkseen työkansaa,\nja sen innostamina kokoontui seuraavana iltana kolmisenkymmentä\nhenkeä Villilän kansakoululle (myöh. työväen yhdistyksen puutalo)\nneuvottelemaan raittiusseuran perustamisesta kaupunkiin. Kokouksessa\nvalittiin kanttori S. Hellman, sähkölennätinpäällikkö F. W. Jalander,\nkirjastonhoitaja T. Kärkönen, tehtailija A. Vuorinen ja opettaja A.\nHaarus laatimaan ehdotusta seuran säännöiksi. Lokakuussa pidettiin uusi\nkokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin ja hyväksyttiin.\n\n_Tampereen Raittiusseuran_ säännöt saivat asianomaisen vahvistuksen\nja 15 p. maalisk. 1884 pidettiin raittiusseuran perustava kokous.\nVeisattiin virsi, kuultiin Hellmanin sydämeenkäyvät tervehdyssanat,\nkirjoitettiin nimiä seuran nimikirjaan, johon niitä heti karttui 108,\nja valittiin seuran toimikuntaan jäseniksi opettajattaret Aurora\nNygren (myöh. rouva Niemi), Iida Malmstedt (myöh. rouva Vuorinen),\nHanna Åkerroos (myöh. rouva Kallio), Elisabeth Stenroos (Saaristo)\nsekä herrat S. Hellman, T. Kärkönen, maisteri O. J. Cantell (Kantele),\nräätäli K. V. Kilpi ja kelloseppä J. H. Ekendahl. Toimikunta valitsi\npuheenjohtajakseen maist. Cantellin ja sihteeriksi neiti Nygrénin.\n\nTampereen ensimmäisen raittiusseuran ensimmäisten sääntöjen ensimmäiset\npykälät kuuluivat seuraavasti:\n\n1 §. Seuran tarkoituksena on Jumalan avulla, omalla esimerkillä,\nraittiusesitelmäin pitämisellä ja muilla keinoilla, jotka seura ja\nsen toimikunta soveliaina pitää, Jumalan sanan perustuksella koettaa\ntoimeen saada raittiutta kansassamme.\n\n2 §. Seuran jäseninä ovat sellaiset isänmaan ja ihmiskunnan hyvää\nharrastavat sekä miehet että naiset, jotka luopuvat juovuttavista\njuomista oli se sitten huviksi tai ravinnoksi, sekä yleensä välttävät\nniitä toisillekin tarjota ja jotka itse tahtovat olla muille, etenkin\nnousevalle nuorisolle, tähän tarkoitukseen hyvänä esimerkkinä, sen\nohessa kun itse säilyttävät rehellisyyden ja hyvän omantunnon.\n\nTampereen raittiusseura ei jäänyt pysyvästi tähän muotoonsa. Seuralla\noli aikomus perustaa haaraosastoja, joista puhuttiin sen säännöissä,\nmutta haaraosastojen ja pääseuran suhdetta ei säännöissä tarkemmin\nmäärätty. Seura senvuoksi hankki 1885 sääntöihinsä sellaisen muutoksen,\nettä Tampereen Raittiusseuran muodostivat \"toisistaan vapaasti\ntoimivat paikallisyhdistykset, joiden yhteisenä keskustana on johtava\npäätoimikunta Tampereella\". Tällaisena keskusseurana Tampereen\nRaittiusseura sitten on toiminut nykyhetkeen saakka. Maist. Cantellin\nmuutettua pois paikkakunnalta valittiin esimieheksi toimittaja K.\nViljakainen, joka pysyi siinä toimessa v:n 1899 loppuun saakka.\n\nVanha Tampereen Raittiusseura muuttui 1885 uuden keskusseuran\npaikallisyhdistykseksi, ottaen nimeksensä _Liitto_. Yhdistykselle\nlaadittiin pääseuran sääntöjen mukaiset ohjesäännöt, jotka\npäätoimikunta vahvisti 1887.\n\nhopulla vuotta 1884 perustettiin Tampereelle entisen opettajan\nP. H. Kinnusen toimesta uusi raittiusyhdistys _Aamurusko_, joka\nliittyi haaraosastona opettaja K. Verkon johtamaan Turun ehdottomaan\nraittiusseuraan. Kun Tampereen Raittiusseura oli saanut uudet sääntönsä\nkuntoon ja siten entistä paremmin varustunut pääseurana toimimaan,\nAamurusko 1885 liittyi siihen.\n\nKolmas Tampereen Raittiusseuran paikallisyhdistys oli _Toivo_,\njoka perustettiin K. F. Brandthillin toimesta 1885. Yhdistys piti\nkokouksiaan puuvillatehtaan lukusalissa, vaan kun huonetta ei saatu\nkauan käyttää, oli yhdistyksen jo parin vuoden päästä lakkautettava\ntoimintansa.\n\nSuurimmillaan oli Tampereen Raittiusseura 1886, jolloin siihen\nkuului kolme tamperelaista (Liitto, Aamurusko ja Toivo) sekä neljä\nmaalaisyhdistystä (\"Kurun raittiusseura\", Pirkkalan \"Koi\", Kuorehveden\n\"Hyve\" ja \"Parkanon raittiusseura\"). Jäseniä oli tällöin näissä\nyhdistyksissä yhteensä 585.\n\nKahdeksankymmenluvun puolivälissä oli maamme raittiusliike vielä\nvailla yhtenäistä järjestöä. Raittiusliittoja oli olemassa monia,\nTurun ehdoton raittiusseura, jolla oli useita haaraosastoja ympäri\nmaata, Vaasan ehdoton raittiusseura, Tampereen Raittiusseura\npaikallisyhdistyksineen, Raittiuden Ystävät Helsingissä\npaikallisosastoineen sekä lisäksi vielä pari pienempää raittiusliittoa.\nKuopion raittiuskokouksessa 1886 laadittiin sääntöehdotus maan\nraittiusseurain yleistä liittoa varten, mutta kun säännöt olivat\nlaaditut ankaran ehdottomuuden mukaiset, jolla kannalla useimmat\nliitot olivat, eivät Raittiuden Ystävät suostuneet yhtymiseen, koska\nne vielä salliva paikallisyhdistyksissään \"kohtuuden osastoja\".\nTampereen Raittiusseura, yksi ehdottomuuden innokkaimpia kannattajia,\nkehoitti maan ehdottomia raittiusyhdistyksiä perustamaan oman\njärjestön. Kuitenkin päätettiin vielä jatkaa keskusteluja ja Helsingin\nraittiuskokouksessa 1888 sovittelut tuottivatkin suotuisan tuloksen:\nraittiusväki päätti joukossa yhtyä Raittiuden Ystäviin, kun sekin\nnyt hyväksyi puhtaan ehdottomuuden kannan, ja maa jaettiin sopiviin\nRY:n alaisiin piireihin, joiden raittiusyhdistykset saivat oman\npiiritoimikuntansa.\n\nTampereen Raittiusseuran maaseuduilla olevat paikallisyhdistykset\nliittyivät nyt Raittiuden Ystäviin ja sen Hämeen piiriin. Itse\nTampereen Raittiusseura sitävastoin ei taloudellisista syistä voinut\nyhtyä RY:iin, vaikka sen paikallisyhdistyksistä Liitto ja Aamurusko\nsen tekivät; ne olivat yhtaikaa kahden pääseuran alaisia, kunnes\nTampereella olevan pääseuran sääntöjä noudattaakseen 1894 erosivat\nRY:stä.\n\nTampereen Raittiusseuran tärkeimpiä töitä oli se, että se hankki\nkaupungin raittiusväelle ja raittiusriennoille yhteisen keskuksen\nja majapaikan, _raittiustalon_. Sen rakentamista varten luovutti\nvaltuusto 1887 kaksi tonttia sillä ehdolla, että kun Tampereen\nRaittiusseura ei tontteja enään tarvitse, joutuvat ne rakennuksineen\ntakaisin kaupungille. Kun saatiin edullinen laina anniskeluyhtiön\nvoittovaroista, joutui talon Satakunnan kadun puoleinen pääosan\nrakennuttaminen niin, että se 1888 saatettiin juhlallisesti vihkiä\ntarkoitukseensa. Talo oli silloisissa oloissa suurenmoinen ja\nkomea. Toisen lainan saatua rakennutettiin taloon toinen sivusta\nMustanlahdenkadun puolelle.\n\nRaittiustalon omistamisesta alkoi kunnallispolitisista syistä\nTampereen Raittiusseuran omassa keskuudessa pitkä ja ikävä riita.\nKun vanhaa suomalaisen klubin vaikutuksen alaista päätoimikuntaa\nsyytettiin sääntöjenvastaisesta menettelystä, valitsivat\nseuran paikallisyhdistykset uuden päätoimikunnan, johon kuului\n\"raittiuspuolueen\" jäseniä. Vanha ja uusi päätoimikunta sitten\ntaistelivat toisiaan vastaan niinkuin muinoin Rooman paavi ja\nvastapaavi. Riidasta sukeutui käräjäjuttuja, joita jatkui vuosikausia\nkaikissa oikeusasteissa. Jupakan aikana jäivät raittiustalon\nlainain korot kaupungille maksamatta, josta syystä valtuusto vanhan\npäätoimikunnan suostumuksella otti koko talon sadantuhannen markan\narvoisen kiinteistön oinaan haltuunsa. Vihdoin 1904 tuomitsi hovioikeus\ntalon takaisin Tampereen Raittiusseuralle ja seur. vuonna valtuusto\nriitaa jatkamatta luovutti talon alkuperäiselle omistajalleen.\n\nTampereen Raittiusseuran kauniiden ja sopuisain alkuaikain muistoja\non Tampereen raittiusväen sanomalehtihanke. Menestys, minkä K.\nVerkon toimittama \"Suomen Raittiuden Lehti\" sai Tampereella, jossa\nsitä 1882 levisi puolisentuhatta vuosikertaa, yllytti Tampereen\nraittiusintoilijoita yrittämään samanlaista. V:n 1885 alusta\nalkoi Tampereen Raittiusseuran toimesta ja kannatuksella kahdesti\nkuussa ilmestyä \"_Aamunairut_, aikakauslehti raittiutta ja elävää\nkristillisyyttä varten\". Päätoimittajana oli yliopp. A. Mäkinen ja\navustajina useita tunnettuja raittiudenharrastajia, joista O. J.\nCantell lienee tehokkaimmin ottanut osaa toimitustyöhön. V:n 1886\nalusta liittyi toimitukseen vielä tohtori A. A. Granfelt; samalla\ntämä julkaisu muuttui myöskin Raittiuden Ystäväin viralliseksi\näänenkannattajaksi. V. 1887 \"Aamunairut\" joutui Raittiuden Ystäväin\nhaltuun ja siirrettiin Helsinkiin, missä se ilmestyi kymmenisen vuotta.\nTampereella julkaisi opettaja A. Mäki vv. 1893--1907 _Väinämöinen_\nnimistä raittiuslehteä.\n\n\"Aamunairueen\" julistamia aatteita toteuttivat käytännössä kaupungin\nraittiusyhdistykset. Niiden keskuksena oli Tampereen ensimmäinen\nraittiusyhdistys \"liitto\". Sen ohjelma ja toiminta olivat vakavat.\n\"Liitossa\" oli ensimmäisenä toimivuonna käytännössä koetus- eli\nkokelas-aste, johon yhdistykseen pyrkijäin tuli kuulua lyhemmän ajan\nennenkuin pääsivät yhdistyksen varsinaisiksi jäseniksi. Suurilukuisen\nja kirjavan jäsenistön valvomista ja kasvattamista varten asetettiin\nyhdistykseen ensi aikoina piirimiehiä ja erityinen valvontavaliokunta.\nJäseniinsä ja suureen yleisöön koetti yhdistys vaikuttaa myöskin\niltamain, huvimatkain ja puhutun sanan avulla. Kahdeksankymmenluvulla\nolivat tämän piirin tunnetuimpia puhujia ja esitelmänpitäjiä O.\nJ. Cantell, S. Hellman, T. Kärkönen, A. Mäkinen, R. Tuominen, A.\nHaarus (Sulkakoski) ja F. F. Floor (Pohjannoro). Yhdeksänkymmenluvun\nkeskivuosina vallinneen väsähdyksen jälkeen nousi Liiton toiminta v:n\n1897 aikoina jälleen uuteen kukoistukseen. Henki pysyi yhdistyksessä\nedelleenkin vakavana, hartaana, uskonnollisena. Mutta entisen\ntyyneyden, varovaisuuden ja alistuvaisuuden sijaan leimahti nyt\nyhdistyksessä puritaninen kapinan- ja taistelunhalu erittäinkin\nkunnan veltostunutta raittiuspolitikkaa vastaan. Tampereella alkoi\nnyt raittiusradikalismin, \"raittiuspuolueen\" ja \"raittiussosialismin\"\naika, jonka muistettavia nimiä olivat Alina Salomaa, Aaku Mäki, Kyösti\nHuhtala y.m. Myöhempänä kieltolakiaikakautena ei yhdistys enään voinut\npysyä poikkeuksellisessa asemassaan, vaikka se edelleenkin hyvin\npuolsi kunniakasta sijaansa Tampereen raittiusyhdistysten joukossa.\nMaaliskuussa 1884 oli Liitossa 381 jäsentä. Vuosijaksona 1884--1909\nliittyi yhdistykseen kaikkiaan 3 147 jäsentä, joista vuosijakson\nlopussa oli jäljellä 189.\n\nTyytymättömyys \"Liiton\" ja \"Aamuruskon\" nuoremman polven toimintaan\nsaattoi joukon niiden vanhempia jäseniä 1898 perustamaan _Elo_\nyhdistyksen, joka katsoi olevansa yksinomaan raittiusseura ja karttoi\npahennusta herättäviä taisteluja. Myöhemmin tämä yhdistys kuitenkin\nlakkasi.\n\nKaupungin raittiusseuroja ei ole arvosteltava ainoastaan ahtaamman\nraittiustyön kannalta. Niillä on ollut suuri merkitys väestön laajain\nkerrosten kulttuurielämässä, vanhain raakain seuratapain hävittäjänä\nja uusien sivistyneempäin, henkisempäin tapain luojana. Nimenomaan\nsellaisten pyrkimysten kannattajaksi perustettiin 1887 _Taisto_\nseura. Siihen yhtyi etupäässä sellaista väkeä, joka ei tahtonut\nkytkeä raittiustyötä raskaaseen uskonnollisuuteen, minkä katsottiin\nuseinkin syrjäyttävän tehokasta raittiustyötä. Taiston perustajat\nsuosivat maallistunutta, \"iloista\" raittiutta, joka liittyi yleisiin\nkansallisiin ja vapaamielisiin sivistysrientoihin. Seuran ohjelmaan\notettiin sen mukaisesti luentoja, näytelmiä y.m.s. taiderientoja, ja\nmyöhemmin vakuutettiin, että \"Taiston huvit ja iltamat ovat aina olleet\nmaineessa\". V. 1892 valmistui Taistolle oma talo, joka siitä lähtien on\nollut yhdistyksen monipuolisten harrastusten ulkonaisena keskuksena.\n\nTampereella toimineista muista raittiusyhdistyksistä mainittakoon\n1899 perustettu _Raitis-Nuoriso_, joka sääntöjensä mukaisesti toimi\n\"vapaalla kansallisella pohjalla\", samana vuonna perustettu, vaan\nsitten lakannut _Koi_, 1902 alkanut _Rautatieläisten Raittiusliiton\nTampereen osasto_ sekä samana vuonna perustetut _Valkonauha_ ja\n_Sinivuokko_ yhdistykset, molemmat jo lakanneita.\n\nJo yhdeksänkymmenluvun alkuvuosina toimi Tampereella raittiusseurain\nkeskustoimikunta ja 1901 muodostettiin samanlainen järjestö uudelleen.\nKeskuskomitean toiminta on ollut tärkeä; se on pannut toimeen\nraittiuskursseja, ylläpitänyt raittiustyötä lasten keskuudessa\n(\"Tampereen Toivon liitot\"), järjestänyt raittiuskokouksia j.n.e.\n\nYhden tärkeimpiä tehtäviään ovat Tampereen raittiusyhdistykset\nsuorittaneet kaupungin suuressa kunnallisessa väkijuomataistelussa. (81)\n\n\ne) Kunnalliset väkijuomataistelut.\n\nPitkällisellä raittiustyöllä valmistui kansan syvissä riveissä\nväkijuomia vastustava horjumaton mielipide, joka vihdoin ratkaisevalla\ntavalla rupesi vaikuttamaan väkijuomakysymyksen käsittelyyn kunnassa ja\nvaltiossa.\n\nJo kahdeksankymmenluvulla joutuivat Tampereen raittiudenharrastajat\nesiintymään raittiuslainsäädäntöä koskevissa asioissa. Lopussa vuotta\n1884 lausui äänioikeutettujen kokous kaupungin valtiopäivämiehille\ntoivomuksia paloviinalainsäädännön kehittämisestä raittiusmieliseen\nsuuntaan. Tampereen Raittiusseura samaan aikaan Oulusta ja Kuopiosta\nannetun esimerkin mukaisesti ryhtyi puuhaamaan valtiopäiville\njätettävää adressia, jossa vaadittiin täydellistä kieltolakia. Nimiä\nkertyi anomuksen alle kaikkiaan 5 531, joista n. 2 100 Tampereelta\nja loput lähiseutujen maalaiskunnista. Tampereen ja ympäristöjen\nvaltiopäivämiehistä ei kuitenkaan ollut ainoakaan taipuva sellaista\nanomusta esittämään.\n\nPian ensimmäisen kieltolakianomuksen jälkeen alkoivat Tampereella\nvarsinaiset kunnalliset raittiustaistelut, joihin kaupungin\nraittiusväki ja koko muukin väestö heittäytyi suurella innolla,\njopa kiihkollakin.- Ankarimmat ja tärkeimmät taistelut kohdistuivat\npaloviinalain alaisten väkijuomain myyntiin ja anniskeluun.\n\nKuten jo kerrottu sai kaupungin anniskeluyhtiö joustamisestaan asti\npaloviinan myynnin yksinoikeudekseen. Mutta värjättyjen koti- ja\nulkomaisten viinain (konjakkien) myyntiä sai myöskin joukko kaupungin\nyksityisiä kauppiaita harjoittaa. Tästä _konjakkikaupasta_ syttyi\nensimmäinen pääottelu.\n\nV:n 1886 viinalaki saattoi vihdoinkin mainittujen juovutusjuomain\nkaupan ja anniskelun kaupunkikunnissa kaupunkien täydellisen\npäätösvallan alaisiksi. Raittiusväki ei voinut jättää käyttämättä\naatteensa hyväksi tällaista tilaisuutta. Kansalaiskokous vaati\npuheenaolevain väkijuomain myyntiä ja anniskelua kerrassaan\nlopetettavaksi ja päätti samalla kerätä 16 vuotta vanhempain\nkaupunkilaisten nimiä sitä tarkoittavaan anomukseen. Valtuuston\nneuvotellessa konjakkikaupan järjestämisestä saapui sille tuo\nanomus, johon 4 656 henkeä, s.o. noin puolet kaupungin 16 vuotta\nvanhemmasta väestöstä, oli piirtänyt nimensä. Pieneltä piipitykseltä\ntämän suurenmoisen kansanmielipiteen ilmauksen rinnalla tuntui\n391 pikkukauppiasluokkaan kuuluvan henkilön salaperäinen anomus,\njossa vaikeroitiin Tampereen kauppiaiden tappioita ja kaupungin\nnäännyttämistä toisten kaupunkien eduksi, jos konjakkikauppa\nlopetettaisiin. Anojat tietysti vaativat, että konjakkikauppa olisi\npysytettävä entisellään. Samanhenkisen kirjoituksen lähettivät erikseen\nmyöskin viisi kauppiasta. He eivät sanoneet uskovansa, että juoppous\nvähenisi, jos vähittäismyyntipaikkojen lukua supistettaisiin, sillä\neihän väkijuomain hakija säästä askeliaan. Varoittivat \"vihattavasta\nmonopoliseeraamisesta\" samassa hengenvedossa kuin ehdottivat\nkonjakkikaupan oikeudet annettavaksi monopoliksi 15 kauppiaalle.\n\nSe mieli oli myöskin vallalla valtuustossa. Ei kukaan valtuuston\njäsenistä ollut valmis kokonaan lopettamaan viina- ja konjakkikauppaa.\nViinakauppa jäi edelleenkin anniskeluyhtiön haltuun ja konjakkien\nkauppaoikeudet annettiin puolueellisuuden karttamiseksi 14 kauppiaalle.\nTämä päätös oli todellisuudessa taka-askel, sillä edellisen vuoden\nlopussa oli luvansaaneita konjakkikauppiaita ollut vain 9. Kyttälään,\njosta viinan myynti- ja anniskelupaikka nyt hävitettiin, ei annettu\nkonjakkikauppaakaan.\n\nMelkein ainoa edistys, mikä v. 1886 siten saatiin väkijuomaliikkeessä\naikaan, oli se, että konjakin kauppa alueellisesti rajoitettiin, kuten\nviinakauppa ja anniskelukin. Samaan tapaan oli menetelty useissa\nmuissakin kaupungeissa. Tampereen raittiuskansa oli kärsinyt tappion,\nmutta kunniakkaan tappion. \"Raittiusasia oli herennyt olemasta\nyksinomaan raittiusseurain asiana ja oli muuttunut kunnalliseksi\nkysymykseksi kaikissa maamme kaupungeissa.\"\n\nTampereen raittiusmielisen väestön harrastusta ei yksi vastoinkäyminen\nvielä masentanut. V. 1890, kun viinanmyyntiasia jälleen oli kahdeksi\nvuodeksi järjestettävä, se uudelleen hankkiutui taisteluun. Mutta nyt\notettiin päämääräksi vain konjakkikaupan tempaaminen pois yksityisiltä\nkauppiailta ja sen antaminen yhtiölle. Sitä varten oli muodostunut\nuusi yhtiökin \"Tampereen väkijuomain vähittäismyyntiyhtiö\", joka anoi\npoltettujen väkijuomain myyntiä monopolikseen. Mutta ulkomaisten\nväkiviinajuomain kauppalupaa oli myöskin hakenut 19 yksityistä\nkauppiasta. Uusi yhtiö oli syntynyt suuren yleisön hartaalla\nkannatuksella, ja yleinen kansalaiskokous sitä yksimielisesti puolusti.\nMaaliskuussa pantiin toimeen suuri listaäänestys samasta asiasta.\nTämän äänestyksen tulokset olivat erinomaisen valaisevia. Kaikkiaan 2\n470 äänivaltaista kuntalaista anoi kaupan jättämistä yhtiölle ja 446\nyksityisille. Mutta viimemainituissa ei ollut ainoatakaan Kyttälän\nkauppiasta, jotka nyt tekivät totta entisestä uhkauksestaan, vaan sen\nsijaan 328 kaupungin länsipuolen kauppiasluokkaan kuuluvaa äänestäjää,\njoiden keskuudessa monopoli viimeksi oli ollut. Yhtiökaupan puoltajista\noli 1 397 käsityöläis- ja talonomistajaluokkaan kuuluvaa äänestäjää,\nmikä seikka antoi yhtiökaupan puoltajain äänille erityistä arvoa, koska\nkäsityöläiset ja talonomistajat työväkensä ja vuokralaistensa vuoksi\nenemmän kuin muut tunsivat juoppouden haittoja.\n\nKaikesta tästä huolimatta valtuusto kuitenkin antoi oikeudet\nedelleenkin entiselle määrälle yksityisiä kauppiaita, koska muka jo\nennen oli periaatteellisesti päätetty antaa oikeudet yksityisille.\n\nV. 1892 valtuusto ilman suurempaa vastustusta päätti jatkaa alkavana\nkaksivuotiskautena konjakinmyyntioikeuksia entiseen tapaan. Mutta asema\nmuuttui peräti, kun vuoden lopussa edellisen vuoden valtuusmiesvaali\nkumottiin ja suomenmielinen puolue v:n 1893 alussa saavutti ensimmäisen\nsuuren vaalivoittonsa, päästen siten ratkaisevasti vaikuttamaan\nviinanmyyntijärjestelyynkin. Sekin näet valtuusmiesvaalin kumoamisen\nvuoksi tuli uudelleen päätettäväksi, nyt kaksivuotiskaudeksi 1893--1894.\n\nRaittiusmielisiä parannuksia suosivissa piireissä oli siltä varalta\nv. 1892 perustettu uusi yhtiö v:n 1890 yhtiön sijaan. Nimenä tällä\nuudellakin yhtiöllä oli \"Tampereen väkijuomain vähittäismyyntiyhtiö\"\nja se ilmoittautui haluavansa ottaa haltuunsa kaikkien koti- ja\nulkomaisten väkiviinajuomain, paitsi paloviinan, myynnin ja anniskelun\nkaupungissa. Valtuusto päättikin nyt antaa oikeudet korkeintaan\nkahdelle \"yhtiölle\" ja oikeuksia lopullisesti annettaessa saivat sekä\nanniskeluyhtiö että uusi \"maisterien yhtiö\" muiden koti- ja ulkomaisten\nviinain myynnin, paitsi paloviinan, joka edelleenkin jäi vanhan\nanniskeluyhtiön monopoliksi.\n\nNäin siis 1893 Tampereen kauppiaat menettivät konjakinmyyntioikeutensa\nja loppui \"konjakkisota\". Sen jälkimaininkia olivat ne maistraatin\nmetkut, joiden kautta \"maisterien yhtiölle\" aiotut oikeudet seuraavalla\nkerralla joutuivat vanhalle anniskeluyhtiölle. Kaupungin valtaluokat\ntottuivat pian tällaiseen järjestykseen ja nähtävästi katsoivat\nyhtiöjärjestelmän lopullisesti ratkaisseen raittiuskysymyksen.\nKun 1897 valtuuston järjestäessä viinanmyyntiasioita alkavaksi\nkaksivuotiskaudeksi ehdotettiin, ettei vähittäismyyntioikeuksia\nensinkään myönnettäisi, sai ehdotus vain viiden valtuusmiehen\nkannatuksen.\n\nNäinä vuosina tuli myöskin _miedompain väkijuomain_ (viinien ja\npunssien) _kauppa_ järjestetyksi monen mielestä varsin tyydyttävällä\ntavalla.\n\nKonjakkikaupan rajoittamisen jälkeen oli käynyt samalla tavalla\nkuin aikoinaan viinalain säätämisen jälkeen. Ahdistettujen\nviinaksien sijasta oli ruvettu myymään kaikenlaisia kehnoja viini-\nja punssisekoituksia, parhaiten tunnetut yhteisellä \"holipompelin\"\nnimellä. V:n 1895 viinilaki ainoastaan järjesti tämän kaupan.\nTampereella ei kuitenkaan tyydytty paljaaseen järjestämiseen.\nPitkän kokemuksen kautta oli täällä selvinnyt yksityisetujen ja\nyksityiskilpailun vaarallisuus väkijuomakaupassa. Kokemuksesta oli\nniinikään tultu havaitsemaan aluerajoituksen tarpeellisuus tässä\nliikkeessä. Mutta vielä olivat yksityisedutkin mahtavia. Viinikauppiaat\nvirittivät kauppaseuran ja kuudenkymmenen yksityisen kauppiaan\nsäestäminä virtensä tunnettuun nuottiin: viinikauppaoikeuksia\nolisi myönnettävä niin usealle rehelliselle liikemiehelle kuin\nmahdollista, koska muuten kaupungin liike kärsisi j.n.e. Näitä\npyyteitä vastaan lausuivat toisenlaisia mielipiteitä useat yhdistykset\nja kansalaiskokoukset, joiden mielestä viinikauppakin olisi\nmonopolisoitava ja annettava yhtiön haltuun.\n\nKun kysymys tuli käsittelyn alaiseksi valtuustossa, ehdotettiin\nsiellä, että viinikauppaoikeudet annettaisiin sellaiselle yhtiölle,\njoka luovuttaisi kaiken puhtaan voittonsa kaupungille eikä\nharjoittaisi liikettään kilpailun kannalta. Oli näet sellainen yhtiö,\n\"Tampereen viiniosakeyhtiö\", kaupungin raittiusmielisiä edistyksiä\nharrastavan yleisön kesken muodostunut. Valtuusto päätti antaa\noikeudet yhtiölle. Mutta kun 1896 viinikauppaoikeuksien saaja oli\nmäärättävä, esiintyi monopolia pyydystämään eräs toinenkin yhtiö. Se\noli viinikauppiaiden perustama \"Tampereen viinikauppaosakeyhtiö\",\njärjestetty harvainvaltaiseen malliin ja siitä merkillinen, että\nsen voitto oli tuleva kokonaan yhtiölle itselleen eikä kaupungille.\nValtuuston kokouksessa huomautettiin, että kauppiaiden yhtiö,\njossa oli 15 osakasta, oli selvää suosikkijärjestelmää sillä\nerotuksella, ettei suosikkeja tulisi olemaan sadoittain pieniä vaan\ntusinoittain suuria. Ja olihan kylläkin tuommoinen yhtiö jotain vielä\njulkeampaa kuin suosikkijärjestelmä: se oli selvä vakuutusyhtiö\nviinikaupan harjoittajain kesken, joille ei enään monopolikaan ollut\nkylliksi, lopputulos valtuuston keskusteluista olikin se, että\nvaltuusto huomattavalla enemmistöllä puolusti monopolin antamista\nsiveellisemmälle sisaryhtiölle.\n\nMutta tähdissä oli taaskin toisin kirjoitettu. Viranomaiset vetivät\nmustan viivan Tampereen raittiusmielisen yleisön tahdon ja valtuuston\npäätöksen yli, ja oikeudet annettiin kuin annettiinkin kauppiaiden\nyhtiölle, ehkäpä siitä syystä, että se sääntöjensä mukaan möi\nainoastaan \"puhtaita luonnon viinejä\".\n\nMitä tämä keikahdus vaikutti, nähtiin parhaiten siitä, että Tampereen\nviinikauppayhtiön 100 markan nimellisarvoisia osakkeita myöhemmin\njulkisissa pörssihuutokaupoissa myytiin 2 700 markalla! Yksityisetu\nväkijuomaliikkeessä lienee harvoin maassamme nauttinut sellaista\nriemuvoittoa. Ja tämän järjestelmän pyhitti laki, joka ei sallinut\nviinikauppaoikeuksien peruuttamista siltä miekkoselta, joka sen\nkultalähteen oli kerran haltuunsa saanut.\n\nVasta myöhään tämä asiantila saatiin muuttumaan. Viinikauppayhtiö\nsai useita vuosia harjoittaa kauppaansa kolmessa paikassa. V.\n1906 rajoitettiin näiden paikkain luku yhdeksi. Ja kun 1908 tuli\ntodistetuksi, että yhtiön \"puhtaat luonnon viinit\" eivät paljon\npoikenneet väärennetystä tavarasta, saivat valtuusto ja maistraatti\nsiitä aiheen lopettaa tämän kuuluisan yhtiön kauppaoikeudet,\njoten Tampere toistaiseksi kokonaan vapautui senlaatuisista\nväkijuomakaupoista.\n\nSuuren hävityksen alaisiksi joutuivat vihdoin myöskin _olutkaupat_\nja _olutanniskelut_. Edellä on kerrottu, miten Tampereella\n1870-luvulla erotettiin oluen anniskelu oluen kaupasta ja nähtiin\nvälttämättömäksi tehdä jotakin rajoituksia yleistä oluttulvaa\nvastaan. V. 1883 tuli lainsäädännössäkin oluen anniskelu erotetuksi\nmyynnistä. V. 1886 annettiin Tampereella koko oluen anniskelu\nmonopoliksi anniskeluyhtiölle, joka sai harjoittaa tätä liikettä,\npaitsi viina-anniskeluissaan, myöskin kahdessa erinäisessä\nolutanniskelussa. Valtuuston kannattamasta periaatteesta olutanniskelun\nmonopolisoimisesta yhtiölle tekivät virastot kuitenkin joitakuita\npoikkeuksia. Valtuuston omalta taholta tehtiin 1890 se virhe, että\nsallittiin avata olutanniskelu Kyttälässä, muka laittoman anniskelun\nestämiseksi, mutta erehdys pian oikaistiin. Oluen anniskelun\nmonopolisoinnin hedelmät hävitti kuitenkin suureksi osaksi se\nväkijuomalainsäädännössä voimaan päässyt periaate, että olutta saatiin\nilman eri lupaa anniskella jokaisessa luvan saaneessa väkiviinajuomain\nanniskelupaikassa.\n\nV:n 1899 olutkauppasäännökset, jotka tekivät oluen vähittäiskaupankin\nluvasta riippuvaksi, antoivat Tampereen valtuustolle toiveita ylen\nlaajenneen olutkaupan rajoittamiseksi. Vahva yleinen mielipide, jonka\nkaupungin raittius- ja työväenyhdistykset toivat kirjoituksissa\nvaltuuston kuuluville, vaati olutkaupan lopettamista tai ainakin\nalueellista rajoittamista. Tällöin myöskin jo lausuttiin Tampereella\nse ajatus, että oluen vähittäiskauppa olisi yksityisen kilpailun\nestämiseksi annettava oluttehtaiden monopoliksi. Valtuusto\npäätti vähentää 116 olutkaupan pyytäjän oikeudet 23:ksi, jotka\nolisivat annettavat rehellisille varsinaisille kauppiaille.\nMutta kun maistraatti ei katsonut voivansa kieltää olutkaupan\noikeuksia keltään hyvämaineiselta, menivät kaikki valtuuston\npyrinnöt tyhjiin ja olutkauppa Tampereella sai rehoittaa melkein\nrajoittamattomassa vapaudessa, vaikka valtuusto säännöllisesti äänesti\nolutkauppaoikeuksien antamista vain muutamille keskikaupungissa\nliikettään harjoittaville pyytäjille. V. 1899 ilmoitettiin Tampereella\nolleen vähintään 150 olutmyymälää, s.o. yksi olutpuoti kutakin 205\nasukasta kohden. Myymälöitä oli parhaasta päästä työväen asumissa\nkaupunginosissa, paikoin kaksittain ja kolmittainkin samassa talossa.\nMaistraatti oli myöntänyt oluenmyyntioikeuksia sellaisillekin\nhenkilöille, joilta polisi oli ne evännnyt. V. 1902 mainittiin\nolutkauppaoikeuksia olleen kaupungissa jo kolmattasataa.\n\nOlipa aikakin ilmestyä uuden olutlain (1901), joka v:sta 1903 alkaen\nantoi kaupungin valtuustoille vallan lakkauttaa kaiken olutkaupan\nkullekin oluttehtaalle jätettävää yhtä tehtaan ulkopuolella olevaa\nmyymäläoikeutta lukuunottamatta. Lopulla vuotta 1902 ryhtyi Tampereen\nraittiusväki toimiin, että olutkauppain lukumäärä kaupungissa\nsaataisiin rajoitetuksi vähimpään mahdolliseen. Muutamassa päivässä\nkoottiin 12 696 nimeä sitä tarkoittavan valtuustolle jätettävän\nanomuksen alle. Valtuusto rajoitti olutkauppain luvun 11:ksi, joista\noluttehtaille lain mukaan varattavia oikeuksia 8; samalla määrättiin\nolutkaupalle rajoitettu myyntialue. Siihen tapaan pysyi oluen myynti\nsittemminkin järjestettynä.\n\nEdelläkerrotut toimet väkijuomaliikkeen supistamiseksi eivät\nkuitenkaan olleet tähdätyt väkijuomaliikkeen juurien katkaisemiseen\nja hävittämiseen; ne ainoastaan \"järjestivät\" ja supistivat tuota\nliikettä. Alkoholin kukistumatonta valtaa Tampereenkin yhteiskunnassa\nvielä vuosisatain vaihteessa todistivat kaupungin viinatehtaat, mahtava\nanniskeluyhtiö myymälöineen, viinikauppayhtiö, oluttehtaiden suuret\nrakennukset, olutmyymälät ja vihdoin monipuolisinta kapakkaliikettä\nharjoittavat anniskelupaikat, hotellit, ravintolat, kahvilat ja klubit.\nTällaiset tulokset saattoivat sitä vähemmän tyydyttää raittiusmielistä\nkansanliikettä, mitä enemmän väkijuomain valmistamisen ja myynnin\ntäydellinen lopettaminen joutui etualalle tämän kansanliikkeen\nharrastuksissa. Yhdeksänkymmenluvun loppuvuosina alkoikin siitä syystä\nTampereen kunnallisessa väkijuomapolitikassa uusi taistelukausi,\nentistä kiivaampi ja seurauksiltaan entistä huomattavampi.\n\nTuo uusi radikalinen raittiusvirtaus sai aikaan myöskin jonkinlaista\nhajaantumista Tampereen raittiusväen keskuudessa. Vanhempi raittiusväki\npiti yksilön vakaumukseen perustuvan raittiuden levittämistä pääasiana.\nTämä väki oli tottunut näkemään raittiustyön tuloksia ainoastaan\nyhdistyselämässä. Se ei pyrkinytkään vaikuttamaan laajemmassa\nyhteiskuntaelämässä; siellä se ilmaisi mielipiteensä tavallisesti vain\nanomuksilla, jotka olivat sitä suurensuuntaisempia ja kaunissanaisempia\nmitä pienemmäksi niiden tosiasiallinen vaikutus tiedettiin. Valtiossa\nja kunnassa raittiusväki, joka niin suureksi osaksi oli vähäväkistä\nkansaa, oli tottunut olemaan holhuunalaisena, tyytymään kaikkeen, mitä\nmahtavammat suvaitsivat määrätä, ja iloitsemaan niistä vähäisistäkin\nedistyksistä, mitä vallanpitäjät toimeenpanivat. Minkäänlainen\nraittiusväen omintakeinen kunnallinen toiminta ei Tampereella tullut\nkysymykseenkään. Siinä kohden puhui Aliina Salomaa totta: \"Raittiit\nasettavat viinamiehet valtuustoon ja asettuvat sitten odottamaan heiltä\nhyviä toimia raittiuden hyväksi.\"\n\nNuoremman raittiusväen mielipiteet kävivät monessa kohdin\ntoiseen suuntaan. Tällä taholla katsottiin raittiusasiaa ensi\nsijassa yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, joka oli ratkaistava\nyhteiskunnallisilla keinoilla, siis valtiollisella ja kunnallisella\ntoiminnalla. Siitä johtui myös uusi kunnallinen taktikka: raittiusväen\noli käytävä hyökkäykseen, valloitettava kunta ja vaikutettava\nratkaisevasti kunnan asiain hoitoon. Kun vanhempi, varovainen\nraittiussuunta ei katsonut mahdolliseksi käyttää väkijuomalakeja\npuustavillisesti ja jyrkästi, vaan pyrki eteenpäin järjestämällä\nväkijuomaliikettä, rajoittamalla väkijuomaliikettä kulloinkin\nmahdollisilta näyttäviin rajoihin ja kannattamalla väkijuomakaupan\nharjoittamista raittiuden eduksi, niin uudempi suunta päinvastoin\nasetti perusehdoksi asetusten ankarimman soveltamisen, alkoholiliikkeen\nsupistamisen ja lopettamisen kerrassaan niin pitkälle kuin voimassa\nolevat lait ikinä sallivat. Toiset siis rauhallisen edistyksen ja\nkehityksen ystäviä, toiset leppymättömän taistelun hakijoita.\n\n\"Uusi malli\" tuli käytäntöön 1899, jolloin taistelunhaluiset\nraittiudenharrastajat muodostivat erityisen \"raittiuspuolueen\", joka\nseuraavina vuosina pienuudestaan huolimatta innokkaasti otti osaa\nkunnalliselämään äänestäen omia valtuusmieslistojansa ja \"Kipinöillään\"\nvirittäen muidenkin kuntalaisten harrastusta asiaan. Raittiuspuolueen\nmenestystä voi sanoa loistavaksi. Sen omat äänimäärät eivät vaaleissa\npaljon painaneet, mutta tuon pienen joukon agitatorinen ja siveellinen\nhenki oli niin voimakas, että sen vaikutuksesta raittiuskysymys\nseuraavaksi vuosikymmeneksi tuli koko kunnallispolitikan keskipisteeksi\nja raittiuspyrinnöt ankarasta vastustuksesta huolimatta saavuttivat,\nkuten olemme nähneet, suurenmoisia voittoja.\n\nTämän uuden aikakauden väkijuomataisteluihin Tampereella vaikutti\nsuuresti koko maassamme samaan aikaan levinnyt ja varttunut\n_kieltolakiliike_. Vanhempi raittiusväki piti kieltolakia\nraittiusliikkeen etäisenä päämääränä. Nuorempi raittiusväki rupesi\nsitäkin taistelulla tavottamaan. V. 1898 alkanut juomalakkoliike\notti lippuunsa kieltolain vaatimuksen. Siihen lakkoon yhtyi\nTampereella puolenkymmentätuhatta työläistä ja lakko aljettiin\nmahtavalla mielenosoitusretkellä Vapunpäivänä. Syksyllä 1898\npidettiin Tampereella koko maan yhteinen juomalakkokokous, ja siellä\nasetetun juomalakkohallituksen asemapaikaksi määrättiin Tampere.\nKieltolakivaatimuksen esittäminen tuli tästä puoleen pysyväksi\nnumeroksi työväen vapunpäiväretkillä; Suomen työväenpuolue kirjoitti\n1899 saman vaatimuksen viralliseen ohjelmaansa.\n\nKieltolakiliikkeen aallokko rupesi jo pauhaten ryntäämään\nvaltiosäätyjenkin saaren kovaa kalliorantaa vastaan. Tampereella\npidetty suuri juomalakkokokous päätti toimittaa seuraaville\nvaltiopäiville jättiläisanomuksen, jossa oli vaadittava kieltolakia\ntai ainakin koko juovutusjuomalainsäädännon täydellistä uudistamista.\nTampereella kirjoitti adressiin nimensä 4 580 kieltolain, 113\nkunnallisen kielto-oikeuden ja 10 vallitsevain olojen kannattajaa.\nAdressi toimitettiin v:n 1900 valtiopäiville ja parhaansa tekivät\ntamperelaiset muullakin tavoin valtiopäivämiehiin vaikuttaaksensa.\nMutta tyhjiin raukesi suuri yritys eikä paremmin onnistunut syväin\nrivien hartaasti kannattama yritys saada seuraavilla valtiopäivillä\nhyväksytyksi kunnallinen kielto-oikeus.\n\nTampereen kunnallisiin raittiustaisteluihin tämä kansassa vallitseva\nyleinen raittiusystävällinen mieliala tietenkin suuresti vaikutti.\nTaistelu täällä keskittyi _viinanmyyntiin_, jota raittiusmieliset\nvaativat kaupungissa kokonaan lopetettavaksi. Raittiuspuolueen, työväen\nja suomalaisen puolueen samaan suuntaan käyvät pyrinnöt tuottivat\nvihdoin hedelmän. Keväällä 1903 oli ratkaiseva taistelu. Valtuuston\nvalmistusvaliokunta taipui myynnin kieltoon, kauppaseura pani \"mitä\njyrkimmän vastalauseen\" valmistusvaliokunnan \"hämmästyttävää\"\nmenettelyä vastaan tässä kaupungin elinkysymyksessä, talonomistajain\nyhdistys varoitti viitaten idästäpäin uhkaavaan väkijuomatulvaan, mutta\nparasta pantiin myös toiselta puolelta ja lopullisessa äänestyksessä\nvaltuusto 21 äänellä 15 vastaan päätti lopettaa kaiken viinan\nvähittäismyynnin kaupungissa kaksivuotiskaudeksi 1903--1905.\n\nTampereen raittiusmielisten voitto ei ollut pysyvä. Useissa seuraavissa\nvaltuusmiesvaaleissa voittivat viinapuolueen listat ja myyntikiellon\nperuuttaminen oli sen kautta ratkaistu asia. Raittiusmieliset kuitenkin\nuupumattomasti jatkoivat agitatiotansa. Raittiusseurain keskuskomitean\nasettama tutkimuskunta koetti seikkaperäisillä tilastoilla osoittaa\nviinanmyyntikiellon hyödyllisiä seurauksia. Valtuusto itsekin oli jo\n1904 v:n alussa asettanut komitean tutkimaan väkijuomain myymiskiellon\nvaikutuksia. Tutkimus, jonka suoritti maist. K. Rein, tuli siihen\ntulokseen, ettei myyntikiellolla ollut sanottavaa vaikutusta kaupungin\nyleiseen kauppaliikkeeseen, vaan että kiellon aikana väkijuomain\ntuonti kaupunkiin suuresti kasvoi ja juopumuksesta pidätettyjen ja\nrangaistujen luku arveluttavasti lisääntyi.\n\nRatkaisun lähetessä alussa vuotta 1905 jätettiin valtuustolle\nraittiusseurain keskuskomitean toimesta kerätty adressi jossa 7 528\nkuntalaista (niistä 3 937 veroamaksavaa) ilmoitti vastustavansa ja 376\nkannattavansa viinan myyntiä; yli kaksikymmentä Tampereen ympäristön\nkuntaa anoi kaupungin viinakauppoja pidettäväksi suljettuina.\nMonessa kokouksessa harkitsi valtuusto asiaa. Valtuuston valiokunta\nesitti palattavaksi entiseen järjestelmään: kokemus oli sen mielestä\ntodistanut, ettei raittiutta voitu pysyvästi edistää pakkokeinoin,\nettä kaupunki oli myyntikiellon vuoksi kärsinyt tappiota ja että\nanniskeluyhtiön voittovarat olivat menneet kapakoitsijain pussiin.\nValtuusto päättikin 22 äänellä 7 vastaan jälleen sallia viinanmyyntiä\nkaupungissa jotakuinkin entisessä laajuudessa.\n\nTällaisen päätöksen tehdessään valtuusto kuitenkin ilmoitti aikovansa\ntoisilla keinoin supistaa väkijuomaliikettä. Maist. E. Reijosen\nehdotuksesta näet valtuusto ryhtyi perinpohjaisesti järjestämään\nväkijuomain myynnin ja anniskelun harjoittamista. Raittiusväen\nponnistuksilla oli aikain kuluessa saatu aikaan kaikenlaisia\nrajoituksia väkijuomamyymäläin ja ravintolain aukioloajoissa y.m.\nNyt entisen lisäksi m.m. kiellettiin poltettujen, miedompain ja\nmallasjuomain myynti lauantaisin ja luokitettiin ravintolat kolmeen\nluokkaan, joilla oli eri pitkät aukioloajat.\n\nNämä pikkuparannukset eivät voineet tyydyttää raittiusmielisiä. Pian\nsaivat vuorostaan hekin riemuita. Suurlakon puhjetessa suljettiin\nTampereella äkkiä kaikki väkijuomalähteet. Säännöllisten olojen\npalattua ne kaikki tosin jälleen avautuivat, mutta olot olivat\nkuitenkin nyt niin toisenlaiset, että väkijuomain myynnin kieltäminen\noli enään vain ajan kysymys. Kun lähinnä seuraavat valtuusmiesvaalit\njälleen vahvistivat raittiusmielisiä aineksia valtuustossa, päätti\nvaltuusto 18 äänellä 14 vastaan uudelleen lopettaa väkijuomain\nvähittäismyynnin kaksivuotisjaksoksi 1907--1909 ja samanlainen\npäätös uudistettiin seuraavaksikin myönnytyskaudeksi. Yksikamarisen\neduskunnan 1907 tekemä kieltolakipäätös sekä 1909 alkanut väkijuomain\nkuljetuskielto valtionradoilla olivat ratkaisuun vaikuttavia seikkoja.\nKun viiniyhtiökin, kuten jo mainittiin, 1908 menetti myyntioikeutensa;\nei Tampereella viimeksimainitun vuoden kesäkuun aljettua saatu\nlaillisesti ostaa muita alkoholipitoisia juomia kuin olutta.\n\nTämä saavutus jäi vain partioretkeksi, jota ei seurannut pysyvä\nvalloitus. Järjestyneen työväen ollessa vaalilakossa vastalauseen\npanemiseksi kunnallisvaaleissa vallitsevaa viidenkolmatta äänen\nasteikkoa vastaan ja suomalaisen puolueen kylmetessä raittiusriennoille\neivät raittiusmieliset saaneet miehiään valituksi valtuustoon. V. 1911\nvaltuusto valtavalla enemmistöllä myönsi alkavaksi myyntikaudeksi\nkaupunkiin kahdet kotimaisten poltettujen ja yhden ulkomaisten\nväkiviinajuomain sekä miedompain väkijuomain myyntioikeudet ja\nsamanlainen päätös uudistettiin 1913. Pian sen jälkeen alkanut\nmaailmansota heitti kuitenkin kaikki vanhat suunnitelmat nurin ja avasi\nmahdollisuuksia kokonaan toisenlaisille ratkaisuille.\n\nAina muistettava on se työ, joka Tampereella on suoritettu kansan\nehdottoman raittiuden hyväksi jo viinavallan pimeimpänä valtakautena ja\npitkäin kunnallisten väkijuomataistelujen aikana. Jos missä niin tässä\novat kansan syvimmätkin rivit olleet todellisesti edistyspyrkimysten\nosallisina. Mutta kansanjoukkojen herättämisestä ja valistamisesta sekä\nvoittojen saavuttamisesta muisto tunnustaa ansion ensi sijassa niille\nyksityisille hartaille, uskollisille, väsymättömille ja kyvykkäille\nraittiudenharrastajille, joita Tampereella on ollut harvinaisen\nmonia. Heidän joukostaan ovat erityisellä arvonannolla mainittavat\nJ. V. Hellberg, Samuel Hellman, Kyösti Huhtala, Aaku Mäki (Sampsa\nLuonnonmaa), Aliina Salomaa, Kaarle Viljakainen, Anton Vuorinen ja\nEino Sakari Yrjö-Koskinen. Ilman heitä ei Tampere olisi niitä Suomen\nraittiusliikkeen päämajoja, joihin se aina on kuulunut. (82)\n\n\n\n\n15. TYÖVÄEN ELÄMÄÄ JA OLOJA.\n\n\na) Työväen luokka yleensä: \"Työväen\" käsite. Työväen yhteiskunnallinen\njakautuminen. -- Kuinka suuri on ollut Tampereen työväestö?\nTeollisuustyöväestön luku. Työläisryhmät väenlaskujen mukaan. Tampereen\nkoko työväestö.\n\nb) Tehtaalaisoloja: Patriarkallisia oloja. -- Tehtaalaisten\ntaloudellinen taso vanhempina ja uudempina aikoma. -- Tapaturmat.\n-- Taudit. Keuhkotauti ja tehtaat. -- Lasten käyttäminen\ntehdasteollisuudessa.\n\nc) Työväen yleisiä oloja: Työläisten perhe-elämä entisinä aikoina. --\nUlkotyöläiset. Katsaus heidän palkkaolojensa kehitykseen.\n\nd) Työoloja: Työaika. Vanha normalityöpäivä. 10-tuntisen työpäivän\nliike. Työaika Tampereen tehtaissa 1890-luvulla. Myöhempi kehitys. --\nPalkkaustavat. Urakkajärjestelmä. Tuntipalkkaliike. -- Ylityöt. --\nTyölakot. Vanhimmat lakot. Myöhempiä lakkoja. Muurarien lakko 1900.\nMuita lakkoja.\n\ne) Vanhaa työväenhuoltoa: V:n 1859 elinkeinoasetus. Työväensuojeluksen\nalku Suomessa. Kenraalikuvernöörin alote 1859. Pöyristyttäviä tietoja,\nmitättömiä tuloksia. V:n 1868 elinkeinolaki. Välikohtaus pappissäädyssä\n1872. V:n 1879 elinkeinolaki. Uudemmat työväensuojelulait. -- Tampereen\ntehtaanisäntäin hyväntekeväisyystoimia. Turvakoteja, sairaaloita,\nruokaloita. Osallisuus liikevoittoon ja palkintojärjestelmä. -- Kunnan\ntoimia. Anniskeluvarain jako. Työväen rahastot. Muita kunnan toimia.\nTampereen työväenopisto.\n\n\na) Työväen luokka yleensä.\n\nRyhtyessä luomaan katsausta Tampereen väestön lukuisimman ja\ntärkeimmän osan työväen, yleisiin oloihin viimeisten sukupolvien\naikana ennen työväenluokan suurta valtiollista vapautusta, näyttää\ntarkoituksenmukaiselta ensiksi kiinnittää huomiota muutamiin silloisen\ntyöväenluokan perusoloihin.\n\nMitä tarkoitetaan nimityksellä työväki 19. vuosisadan jälkipuoliskon\nkuluessa? \"Työväen\" käsite on sinä aikana näköjään ollut erittäin\nepämääräinen; tuolla paljon käytetyllä nimityksellä on tarkoitettu\njotain hämärää, summittaista, vain suurimmassa yleisyydessä\ntunnettavaa. Aikaisemmin ei ollut niin. Kaupungissa asuvan \"työmiehen\"\noikeudet ja velvollisuudet olivat tietyt, määrätyt; säätihän Tampereen\nmaistraatti muinoin senkin, mitä kapineita laillisella työmiehellä\ntuli arkussaan olla. Kisällit, oppipojat, ajurit, tehtaalaiset,\npalkolliset muodostivat erilaisia oikeudellisia piirejä vanhassa\njärjestystä rakastavassa valtiossa. Mitään epävarmaa, häilyvää\n\"työväkeä\" ei ollut olemassa; milloin sellaista yleisnimitystä\nkäytettiin, tarkoitettiin sillä helposti lueteltavia ryhmiä maalla ja\nkaupungissa. Jos milloinkaan niin silloin oli työväki \"järjestynyttä\",\nsillä eroavaisuudella meidän ajoistamme, että järjestäjänä oli ennen\nvaltio ammattikunta- ja palkollissääntöineen, vaivaishoito- ja\nirtolaisasetuksineen ja vankiloineen.\n\nUuden ajan lainsäädäntö, etupäässä vv:n 1859, 1868 ja\n1879 elinkeinoasetukset ja -lait, hävittivät tämän vanhan\ntyöväenluokituksen. Omituisia työläis-sekamuotoja syntyi, kun uusi\nvapaampi henki koetti tiloittaa kasvattamiaan uusia työläisryhmiä\nvanhaan yhteiskuntarakennukseen. \"Sellaisen lystikkään työläisryhmän\nmuodostivat esim. \"itsesuojelijat\", eräs laji vapaita käsityöläisiä,\njotka v:n 1868 elinkeinoasetuksen mukaan saivat yksinänsä harjoittaa\nkäsityötä omaksi toimeentulokseen. Tampereella oli kuusikymmenluvun\nalussa jo useita tällaisia itsesuojelijoita. Vanhan ajan porvarit\nja käsityöläiset, peljäten uusien tulokkaiden kilpailua, koettivat\ntehdä valtion aikeet tyhjäksi panemalla itsesuojelijain maksettavaksi\nsekä suuren pääsymaksun että raskaan vuotuisen kaupunginveron,\nmihin toimenpiteeseen \"itsesuojelijat\" vastasivat siten, että\njättivät maksunsa suorittamatta, mutta jäivät kuitenkin kaupunkiin.\nMainittu elinkeinoasetus niinikään lisäsi laillistetun köyhälistön\nlukua sallimalla kaupunkilaisten vapaasti käyttää rakennustöissään\nmaalaisväkeä ja ottamalla huomaansa kaikenlaiset katukaupustelijat,\nkankaanmyyjät y.m.s. Kelle taas laki ei myöntänyt elinkeinovapautta, se\nitse otti elämisoikeuden ja sai siveellistä tukea koko yhteiskunnalta,\njoka ei tiennyt sen ylistettävämpää tekoa kuin rehellisen ansaitsemisen\nhuonoinakin aikoina. V:n 1879 elinkeinolaki sitten vain nosti laiksi\nsen, mikä jo oli kansan siveellinen tietoisuus.\n\nSillä tavoin uusi kapitalistinen tuotantotapa ja sen vaatimuksiin\nmukautuva yhteiskunnallinen kehitys kokonaan muuttivat eri\nkansanluokkain keskinäiset suhteet. Vanhain oikeudellisten ryhmäin\nsijalle tulivat puheenaolevalla aikakaudella yhteiskuntaelämän\nmäärääjiksi uudet taloudelliset ryhmät. Työntekijät alkoivat sulautua\nlaajaksi yhdenmukaiseksi taloudelliseksi luokaksi: \"köyhälistöksi\".\nTyöväki menetti vanhan oikeudellisen suojansa ja joutui elämään yksin,\nvain palkkansa varassa. Entisajan monien lainsuojaamain ammattien\nsijasta sille jäi yksi ainoa elinkeino: työ. Nimitykset \"työ\",\n\"palkka\", \"työväki\" saivat uuden merkityksen.\n\nTämä kehitys ei kuitenkaan yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa\nehtinyt täydellisesti hävittää vanhoja oloja. Työväen taloudellinen\nluokkamuodostus jäi monissa kohdin ulkopuoliseksi ja keskeneräiseksi.\nVuosisadan loppuessa ei maamme työväki ollut suinkaan taloudellisesti\nyhdenmukaista ainesjoukkoa, ja vielä vähemmin olivat tavat ja\nkatsomukset sen piirissä sulaneet yhteen. Eheästä työväenluokan\nkokonaisuudesta voitiin puhua ainoastaan ylimalkaisesti. Työväen\nmielipiteiden yhteensulattamiseksi oli työväenliike ehtinyt tehdä vasta\nalustavan työn. Entiset työväenryhmät olivat näet halki vuosisadan\njälkipuoliskon yhä edelleenkin olemassa ja niiden lisäksi muodostui\nlakkaamatta uusia työväenryhmiä, joilla oli omat syntymämerkkinsä ja\nominaisuutensa. Toisin sanoen: me näemme kuvattavalla ajalla työväen\nsuurta muuttumista, vaan emme vielä tuon muuttumisen tuloksia.\n\nTampereen työväestöön vuosisadan loppupuoliskon kuluessa tutustumme\nparhaiten tarkastamalla sen eri ryhmiä. Taaimmaisina näemme vanhat\nruotsinaikaiset ryhmät: palkolliset, kirvesmiehet ja ajurit, kisällit\nja oppipojat. Näiden lisäksi kehittyi vuosisadan sydänaikoina\ntehtaalaisryhmä, joka antoi aihetta miespolven kestävään tietopuoliseen\nja käytännölliseen kiistaan siitä, olivatko tehtaalaiset itsenäisiä\ntyöntekijöitä vaiko palkollisia. Historiallisesti tehtaalaisryhmä\nkehittyi osittain palkollisluokasta osittain käsityöläistyöväestä.\nPalkollisista kehittyivät myöhemmin omiksi ryhmikseen myöskin kaupan\nja kulkuneuvojen \"palvelijat\", kauppa-apulaiset, rautatieläiset y.m.s.\nKirvesmiesten vanhasta ammattikunnasta, osittain myös varsinaisista\nkäsityöläisistä, vihdoin muodostui kaupunkien surunlapsi, ulkotyöväki.\nNämä kaikki muodostavat Tampereen työväen, yhtenäisen suuren\ntaloudellisen luokan. Mutta jokainen sen osista muodostaa myöskin oman\nyhteiskunnallisen ryhmänsä. Erilaiset ovat näiden tyhmäin työnantajat:\nmillä perheet (palkollisilla), millä yksityiset työnantajat\n(käsityöläisillä, kauppa-apulaisilla), toisilla tehdaslaitokset\n(varsinaisilla tehtaalaisilla), toisilla kunta (suurella osalla\nulkotyöntekijöitä) tai valtio (rautatieläisillä). Erilaisia ovat näiden\nluokkain työ- ja palkkaolot, erilaisia elämän vaatimukset, sivistysolot\nja monet muut tärkeät perusseikat.\n\nKysymykseen, kuinka suuri Tampereen työväestö on eri aikoina\nollut, emme voi antaa täsmällistä vastausta. Lähennellen tarkkoja\ntietoja sitävastoin saadaan useammastakin eri lähteestä. Ensinnäkin\nantavat virallinen teollisuustilasto ja sitä ennen maistraatin\nlaatimat vuotuiset luettelot tietoja kaupungin kahdesta tärkeimmästä\ntyöläisryhmästä, nim. tehdas- ja käsityöläistyöväestä. Näitä tietoja\nolemme jo ennen esittäneet. Mukavamman yleiskatsauksen saamiseksi\nmerkittäköön vielä tähänkin nämä luvut muutamilta ajankohdilta:\n\n    Tampereen teollisuustyöväestön ryhmät vv. 1820--1900\n\n                                    kaikki teoll. työntekijät\n                         käsityön-                % kaup.\n    vuosi  tehtaalaisia  tekijöitä    yhteensä    väestöstä\n\n    1820        54          119          173        18.1\n    1840        329         240          569        31.2\n    1855      1 190         387        1 577        41.3\n    1860      2 419         448        2 867        54.8\n    1870      3 551         270        3 821        54.7\n    1885      3 868         405        4 273        26.6\n    1890      4 684         883        5 567        27.7\n    1900      9 088       1 451       10 539        29.0\n\nJo näistä luvuista näkyy työväenluokan tavaton merkitys\nTampereella vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa. V:sta 1855\nv:teen 1900 kasvoi Tampereen teollisuustyöväestön luku 669 % eli\nenemmän kuin kuusinkertaiseksi. On tietysti suunnaton ero elääkö\nsamalla paikkakunnalla 1577 vaiko 10 539 työläistä Moni seikka,\njoka edellisissä oloissa tuntuu yksityiseltä pikkuseikalta, on\njälkimmäisessä tapauksessa suuri yhteiskunnallinen kysymys. Joukot\nmuuttavat yhteiskunnallisia oloja; ainoastaan joukossa on yksityisellä\ntyöntekijällä yhteiskunnallista merkitystä. Ja tosiaan on Tampereella\nollut tätä joukkoa!\n\nTeollisuustyöväestön suuri kasvaminen tapahtui kolmessa asteessa:\nensin äkillinen nousu viisikymmenluvun lopulla, sitä seurannut\npitkä hiljainen suvanto ja vihdoin uusi äkillinen nousu\nyhdeksänkymmenluvulla. Kutakin näitä eripituisia aikakausia vastasi\nmelkein yhtä suuri suhteellinen työväen kasvaminen, nim.:\n\n    vv. 1855--1860   vv. 1860--1890   vv. 1890--1900\n          82 %              94 %             89 %\n\nTälläkin seikalla on ollut merkityksensä, sillä ei ole\nyhteiskunnallisissa oloissa yhdentekevää, onko suhteellisesti yhtä\nkipeäin yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen aikaa kolme\nvuosikymmentä vaiko vain yksi tai ei sitäkään.\n\nEnnen on myöskin viitattu vanhain tehtaiden hallitsevaan asemaan\nTampereen teollisessa kehityksessä. Vanhain, ennen vuotta 1860\nperustettujen tehtaiden työväestö edusti v. 1890 päälle 72 % ja v. 1900\nvielä 57.5 % kaupungin koko teollisuustyöväestöstä. Seikat sellaiset\nmerkitsevät työläisoloissa pysyväisyyttä, ammattitaitoisuutta,\nrauhallisuutta, vanhoillisuutta, joista kaikista ominaisuuksista\nTampereen tehdasväestö onkin ollut tunnettu. Vuosisadan viimeisellä\nvuosikymmenellä vanhain tehtaiden työväestön merkitys tuntuvasti\nväheni. Uudet työläisluokat (ulkotyöläiset y.m.) astuivat silloin\nkaupungin yhteiselämään mukanaan uudet kysymykset.\n\nTeollisuustilasto luo myöskin kuvan tehdas- ja käsityöläistyöväen\nkeskinäisistä suhteista läpi suurimman osan mennyttä vuosisataa.\nOltuaan vuosisadan kolmena neljänä ensimmäisenä vuosikymmenenä\nvaltaluokkana teollisen työn alalla ja kaupungin koko väestössä,\nkäsityöntekijät seuraavan kolmen neljän vuosikymmenen kuluessa\nvaipuivat niin toisessa kuin toisessakin suhteessa mitättömäksi\nvähemmistöksi. Tämän taantumuksen ajan loppupuoli oli aineellisen\nja siveellisen alennuksen ja kurjuuden kausi käsityölle ja sen\ntyöväelle. Odottaisi nyt että käsityöntekijäin suhteellinen\nlukumäärä olisi vuosisadan viimeisellä, suurteollisella aikakaudella\nedelleenkin pysynyt lamassa. Mutta päinvastainen oli asianlaita.\nKäsityö vilkastui s.o. mukautui uusiin kapitalistisiin oloihin, ja\nkäsityön työväen joukot laajenivat tavattomasti. Mutta vaikkakin\ntämän työväen työolot ja käsitykset olivat uusia oli sen elämässä\nsiltä sangen paljon entisten kisälliaikain perintöä. Niihin\nperintöihin kuului myös kiinteä toveri- ja ammattihenki luokkahenki\npienoiskoossa, mikä teki käsityöläistyöväen työväenliikkeen\netuvartijoiksi ja partioretkeläisiksi; he ensimmäisinä alkoivat\ntyöläisten ammattiyhdistysliikkeen ja ensimmäiset järjestelmälliset ja\nmenestykselliset palkkataistelut.\n\nEdellä on ollut puhe ainoastaan siitä rajoitetusta teollisesta\ntyöväestöstä, jota virallinen teollisuustilasto käsittelee. Muiden\ntyöläisryhmäin (palkollisten, kauppa-apulaisten, kulkulaitosten\npalvelijain) henkilöluvusta ja sen vaiheista antavat tietoja\nkirkolliset väkilukutaulut vv. 1820--1880 sekä erityisesti toimitetut\nväenlaskut vv. 1890-1900. Saamme niistä seuraavan taulukon:\n\n    Kaikki työläisryhmät Tampereella vv. 1820--1900\n\n        ryhmät                    1820  1840  1860  1880  1890   1900\n\n    palkollis(palvelus-)luokka      51   227   323   519  1 023  2 339\n    kirvesmiehiä ja ulkotyöläisiä   32    51   120   154  2 023    542\n    käsityön työntekijöitä          56    97   234   715  1 044  1 980\n    tehtaalaisia                    71   269 1 656 3 109  3 980  7 345\n    kauppa-apulaisia                12    10    23    74    244    140\n    kulkulaitospalvelijoita         --    --     S    21    297    684\n    muita                           --    --    --    --     25    465\n\n            kaikki ryhmät yhteensä 222   654 2 359 4 592 8 636 13 495\n\nTaulukko ei ole tarkan tarkka. Vv. 1820-1860 on noudatettu\ntietolähteiden omaa ammattiryhmitystä; huomattava on, että tuona\nvanhempana aikajaksona ei kosken itäpuolella olevain tehtaiden\n(pellavatehtaan ja verkatehtaan) työväestöä luettu kaupungin väestöön.\nKäsityön työntekijöihin ei ole luettu mestareita, paitsi v. 1880.\n-- Vv:n 1880-1900 ammattiryhmitys on koetettu saada verrattavaksi\naikaisempain väkilukutaulujen ja myöskin teollisuustilaston kanssa.\nRyhmitys käsityöntekijöihin ja tehtaalaisiin on suoritettu ennen\nkäyttämämme historiallisen menettelyn mukaan V:n 1900 ryhmittely on\nkuitenkin sangen ylimalkainen, koska julaistun tilaston pohjalla ei voi\ntarkemmin erottaa itsenäisiä elinkeinonharjoittajia palkkatyöläisistä.\n\nKun tässä taulukossa on otettu huomioon mikäli mahdollista kaikki\nTampereen työläisryhmät ja työläiset, ovat sen luvut luonnollisesti\nsuurempia kuin teollisuustyöväestöä esittävässä taulukossa.\nTyöläisryhmäin keskinäisten suhteiden muuttuminen ilmenee hyvin näistä\nluvuista; niiden mukaan oli kustakin sadasta työläisestä Tampereella\n\n                                  v. 1820   v. 1860   v. 1890\n\n    palkollisia                      23        14        12\n    kirvesmiehiä ja ulkotyöläisiä    15         5        23\n    käsityön työntekijöitä           25        10        12\n    tehtaalaisia                     32        70        46\n    kauppa-apulaisia                  5         1         3\n    kulkulaitospalvelijoita          --        --         4\n    muita                            --        --        --\n\nTyöntekijä ei ole ainoastaan tuotannon harjoittaja, itsensä elättäjä.\nHän on yhteiskunnallisesti sidottu myöskin muihin ihmisiin, ensi\nsijassa perheeseen, jonka isä tai tuki hän on tai johon hän muuten\nkuuluu. Työväenluokan suuruutta Tampereellakaan ei voi oikein\nmitata, ellei työntekijäin mukaan lueta myöskin heidän perheitään.\nElätettävineen eli perheineen työntekijät muodostavat \"työväestön\".\nEsitämme tässä vanhempiin kirkollisiin ja uudempiin valtion\ntoimittamiin väenlaskuihin perustuvan katsauksen Tampereen koko\ntyöväestön lukuisuuteen menneen vuosisadan eri aikoina.\n\n        Tampereen koko työväestö vv. 1820--1890\n\n            käsityöläis-  tehtaalais-    muu         koko\n            väestö        väestö      työväestö    työväestö\n    vuosi    luku   %      luku    %    luku   %    luku   %\n                   kaup.         kaup.       kaup.       kaup.\n                   väest.        väest.      väest.      väest.\n\n    1820      359   38      194    20    269   28     822   86\n    1840      663   36      428    24    419   23   1 510   83\n    1860    1 360   26    2 422    46    893   17   4 675   89\n    1880    2 320   17    6 196    46  3 754   27  11 774   90\n    1890    1 911    9    6 842    34  7 802   38  16 555   81\n\nTiedot w:lta 1820--1880 O. Blåfieldin mukaan. V:n 1890 numerot lasketut\nsaman vuoden väenlaskun mukaan. V:lta 1900 ei vastaavaa laskua voida\nlähennellenkään tarkasti tehdä.\n\nPitemmittä selityksittä näkyy näistä numeroista, miten tavattomassa\nmäärässä Tampere läpi menneen vuosisadan on ollut \"työväenkaupunki\"\nja miten se oltuaan aluksi erityisesti käsityöläisväestön kaupunki,\nvuosisadan puolivälissä muuttui tehtaalaiskaupungiksi nähdäkseen\nvihdoin uusien työväenryhmäin, kuten ulkotyöväen y.m.s. astuvan\netualalle. (83)\n\n\nb) Tehtaalaisoloja.\n\nPyrkiessämme tarkemmin tutustumaan Tampereen työväen oloihin ja\nelämään vuosisadan loppupuoliskon kuluessa kiintyy huomio erityisesti\ntehtaalaisiin, jotka puheenaolevalla aikakaudella olivat Tampereen\ntyöväestön lukuisimpana, erikoisimpana ja suurimpain muutosten alaisena\nryhmänä.\n\nTehtaalaisten oloissa pistää silmään ensi sijassa se _patriarkallinen\nhallinto_, joka oli vallalla vanhemmissa suurtehtaissa lähelle\nvuosisadan loppua. Yleensä ei näiden tehtaiden työväellä ollut mitään\nsananvaltaa työnsä asioissa, sen tuli vain alistua ja tehdä työtä\nnurkumatta. Tehtaiden isännät sitävastoin katsoivat perinnäisesti\nolevansa oikeutettuja tekemään työväelleen melkeinpä mitä hyvänsä.\nKun Finlaysonin tehtaassa v:n 1870 aikoina tuon tuostakin sattui\ntulipaloja, niin ilmoitettiin työväelle, että murhapolttajan\nilmisaamiseksi pidätetään 14 päivän kuluttua neljännes työväen\npalkasta kuuden viikon aikana ja että siihen tyytymättömät saavat\nmennä pois tehtaan työstä. Vaikkapa aikomus olikin maksaa pidätetty\npalkka myöhemmin työntekijöille takaisin, oli tämän \"palorahan\"\nkiristäminen kuitenkin perin omavaltainen teko ja sai suuren joukon\ntyöntekijöitä eroamaan tehtaan työstä. Seitsenkymmenluvulla käytäntöön\ntulleet järjestyssäännöt poistivat joukon entisiä mielivaltaisuuksia,\nmutta oli niitä jäämäänkin laillistetussa muodossa, minkä lisäksi\njärjestyssäännöt olivat tavattoman ankarat.\n\nNeljäntoista päivän irtisanomisaika oli nyt tullut teollisuudessa\nkäytäntöön, mutta paperitehtaan järjestyssääntöjen mukaan v:lta\n1874 oli tehtaalla valta heti erottaa työntekijä: \"1) Vähimmästäkin\nvarkaudesta. 2) Törkeästä uppiniskaisuudesta päällikköä vastaan.\n3) Törkeämmistä riidoista kumppaniensa kanssa työn-ajalla. 4)\njuopumuksesta työn-ajalla. 5) Julkisesta valeesta. Jokainen, joka näin\ntavoin menettää työpaikkansa, kadottaa myöskin saatavan palkkansa,\njoka lankee paperitehtaan vaivais- ja säästökassaan.\" Pellavatehtaan\njärjestyssäännöissä v:lta 1894 voitiin heti erottamalla työstä\nrangaista työntekijä \"1:o Joka törkeällä huolimattomuudellaan\nvahingoittaa toista hengen tai jäsenen puolesta. 2:o Joka\nkäytöksessään rikkoo rehellisyyttä, raittiutta ja siveyttä vastaan.\n3:o Joka ilmeisesti niskoittelee työssä oltaessa päällysmiesten\nantamia käskyjä vastaan. 4:o Joka ilkeydessään vahingoittaa tehtaan\nkoneita, raaka-aineita, valmista ja keskentekoista työtä. 5:o Joka\ntuo väkijuomia tehtaasen. 6:o Joka polttaa tupakkaa tai muuten\nhuolimattomasti liikuttelee tulta tehdashuoneuksissa. 7:o Joka useampia\nkertoja loukkaa näitä tehtaanjärjestyssääntöjä tekemällä pienempiä\nrikkeitä.\"\n\nSakoista taas oli paperitehtaan järjestyssäännöissä 1874 seuraava\nmääräys: \"§ 5. Työntekijä ei saa laiminlyödä työtuntia eikä työpäiviä.\nJoka sen tekee ilman laillisetta esteettä, sakoitetaan 1 markasta\n6:teen markkaan. Samate jokainen, joka ennen työkellon ilmoitusta\nlakkaa työstänsä ja aikoo poislähteä, sakoitetaan yhdellä markalla;\nsama rangaistus lankeaa, jos ei työntekijä 10 minuutin sisällä,\njälkeen kellon ilmoitusta, ole työhönsä ruvennut.\" \"§ 13. Vahingot\nmasiineissa, työkaluissa y.m. niinkuin myös akkunaruutujen särkemisen,\nhuolimattomuudesta, taitamattomuudesta, elikkä myös ehdolla tehtyinä,\non työntekijän palkitseminen palkastansa pois jätettämisellä. Jos\nvahingon tekijä ei tule ilmi, on kaikkien samassa huoneuksessa\ntyötätekevien palkitseminen vahinko.\" Vielä oli markan sakon uhalla\nkielletty lasten, koirain, kissain tai muiden eläimien ja kolmen markan\nsakolla vieraiden tai tuttavien vieminen tehtaaseen; sakon alainen\noli tupakanpolttaminen tehtaan paikoilla, makaaminen työn aikana\nja työpaikasta luvatta poistuminen, tehtaan aineiden ja tuotteiden\nsokaiseminen sekä (näinä \"juomastriken\" aikoina) kerrassaan 20 markan\nsakon uhalla väkijuomain tuominen tehtaaseen. -- Kahtakymmentä vuotta\nmyöhemmin (1894) oli pellavatehtaalla sakoilla aina viiteen markkaan\nasti rangaistava: \"1:o Joka polttaa tupakkaa tehtaan alueella tai\nmyöskin liikuttelee tulenarkoja aineita. 2:o Joka ei anna ilmi\nvarkautta taikka tehtaan tai sen työntekijän omaisuuden tahallista\nvahingoittamista. 3:o Joka useita kertoja myöhästyy tai syyttä jää pois\ntyöstä. 4:o Joka on tehnyt hutiloitua ja huonoa työtä. 5:o Joka koettaa\nsalata huonoa työtä. 6:0 Joka ei huolellisesti puhdista ja hoida hänen\nhuostaansa uskottuja koneita y.m. 7:o Joka vie asiaankuulumattomia\nhenkilöitä tehdashuoneuksiin. 8:0 Jonka käytös on huono tai joka muuten\nrikkoo näitä tehtaan järjestyssääntöjä vastaan.\" Kaikki tuomitut sakot\nmenivät tehtaan apu- ja sairasapukassoihin.\n\nUsein olivat tehtaiden muukalaiset työnjohtajat työväelle kovin ankaria\nja tylyjä; surullisimpia oli pumpulitehtaalla sattunut tapaus, kun\nulkomaalainen mestari rankaisi työmiestä niin raakamaisella tavalla,\nettä mies tuli ijäkseen vialliseksi; mestari tuomittiin toki maksamaan\ntyömiehelle kuukautista eläkettä. Uskomattomia juttuja on kerrottu\njoidenkin mestarien epäsiveellisestä elämästä naistyöntekijäinsä\njoukossa. Kerrotaan, että suurlakon pauhussa 1905 viimeiset raaoista\nesimiehistä kuljetettiin huuliharppujen ja vihellysten säestyksellä\nulos tehtaiden porteista, joista eivät enään antamansa sitoumuksen\nmukaan takaisin tulleet. Tuo lakko niinkuin työväenliikkeen murtavat\ntapaukset yleensä ovat olleet käänneaikoja myöskin henkisessä ja\nsiveellisessä suhteessa. (84)\n\nTampereen tehtaalaisten _taloudellinen taso_ ei menneen vuosisadan\nloppupuoliskon kuluessa päässyt suurestikaan kohoamaan siitä, missä se\naikaisemmin oli ollut.\n\nMuutamilta päätevuosilta tunnemme Finlaysonin tehtaan maksaman\nkoko työpalkkasumman. Jakamalla tämän summan samaan aikaan tehtaan\npalveluksessa olevain työntekijäin luvulla saamme tietää työntekijäin\nkeskimääräisen vuosipalkan; jos vuosipalkan jaamme 300:lla, niin\nsaamme tietää likimääräisen päiväpalkan. Tämän mukaan oli Finlaysonin\ntehtaalla keskimääräinen palkka seuraavanlainen:\n\n              vuodessa   päivässä              vuodessa   päivässä\n    vuonna       mk         mk        vuonna      mk         mk\n\n    1840       280:38      0:93       1891      576:82      1:92\n    1843       242:89      0:81       1895      610:56      2:04\n    1850       240:36      0:80       1900      702:59      2:34\n    1856       262:99      0:88\n\nNäitä numeroita voidaan katsoa edustaviksi ainoastaan suurimassa\nyleisyydessä. Vv:n 1843, 1850 ja 1856 keskimääräisten palkkain\nalhaisuuteen on vaikuttanut mm. suuri alaikäisten käyttö tehtaan työssä\n(vast. vuosina 26 %, 22 % ja 19 %), jotavastoin vv:n 1891, 1895 ja 1900\nkeskimääräisiä palkkoja on nostanut alaikäisten työntekijäin suuresti\nvähentynyt suhteellinen luku (vast. vuosina 12 %, 5 % ja 5.2 %). Ei\nmyöskään palkkain paikallaan pysyminen tai kohoaminen ole siltä aina\nmerkinnyt vakavia tai edistyviä palkkaoloja. Todellisuudessa pidettiin\nviisikymmenluvun palkkoja hyvinä, mutta yhdeksänkymmenluvun palkkoja\nhuonoina. Näiden raja-aikain välillä olivat pumpulitehtaalaisten\npalkkaolot monenlaisten vaihtelujen alaiset, joita valitettavasti emme\nvoi numeroin osoittaa. Kuusikymmenluvulla tapahtui pumpulitehtaalaisten\ntaloudellisessa asemassa suuri käänne pahempaan päin. Amerikan\npumpulisodan vuoksi lyhennettiin työaika pumpulitehtaassa neljäksi\npäiväksi viikossa, mutta työväen palkan sanottiin vielä juuri ja\njuuri riittäneen välttämättömiin menoihin. Nälkävuosien alkaessa\nsyksyllä 1866 alennettiin palkat tehtaassa 10--30 penniin tunnilta\nja kankureilta Smk:aan 2:50 kangaskappaleelta. Hätäaikana tehtaan\njoukko kuitenkin pysyi koossa kiitollisena, ettei tarvinnut nälkään\nkuolla. Mutta palkat painuivat nyt pitemmäksi aikaa nälkätason\nrajoille. V. 1869 sattunut tehtaan suuri tulipalo riisti ajaksi monilta\ntehtaalaisilta leivän kokonaan, niin että heitä oli autettava yleisellä\nrahainkeräyksellä. Vihdoin ajat valkenivat, ja rautatienrakennuksen\naikoina teollisuus elpyi ja palkat paranivat. Mutta talvikautena\n1875--1876 oli tavattoman vedenpuutteen vuoksi puolet pumpulitehtaan\nkoneistoa pantava koko talveksi seisomaan, minkä aikana tehtaan\ntyöläisten palkat alenivat puoleen entisestä ja vieläkin alempaan.\nMiesten viikkopalkka, joka ennen oli 10--15 mk, aleni nyt 5--8 mk:aan\nja naisten viikkopalkka putosi 7--10 mk:sta 2--4 mk:aan. Alkupuolella\nvuotta 1877 taasen lyhennettiin pumpulitehtaassa sodan pelosta työaikaa\nja -palkkaa tuntuvasti. Eivätkä palkat siitä ehtineet sanottavastikaan\nnousta, kun talven 1885--1886 alkaessa tehtaalaisille jälleen\nkiertyivät eteen kovat ajat.\n\nKahdeksankymmenluvun loppu oli pitkistä ajoista tehtaalaisillekin\ntaas suotuisampaa aikaa ja silloinen elinkeinojen kukoistus tuntui\nheidänkin oloissaan. Mutta työttömyysaikana 1892 palkat useissa\ntehtaissa alenivat ja 1893 lyhennettiin työaikaa (ja palkkaa)\nkutomateollisuudessa. Näitä vuosia seurasi jälleen parempia, kunnes\nv:n 1899 tulvan tuottamista teollisuushäiriöistä taas alkoi pitempi\nahdinkoaika tehtaalaisille. Vuosisadan loppuajalta olemme merkinneet\nmuistoon seuraavat keskimääräiset päiväpalkat muutamissa Tampereen\ntehtaissa:\n\n                    v. 1885   v. 1891   v. 1895   v. 1900\n\n    verkatehdas   Smk. 2:06      1:86      2:08      3:38\n    pellavatehdas  \"   1:51      1:22      1:57      1:92\n    paperitehdas   \"    --       2:86      2:46      3:58\n\nNämäkin numerot vahvistavat sitä tietoa, että palkat v:n 1895 aikoina\njälleen nousivat siihen määrään, missä olivat ennen vv:n 1885--1886\nahdinkoa, ja että yhdeksänkymmenluvus loppuvuodet olivat verraten\nsuotuisat työväelle. Mutta uuden vuosisadan ensi vuosina tehtaalaisten\npalkkoja ja työaikaa tämän tästäkin lyhennettiin, kunnes suurlakon\njälkeen tuli muutamia parempia vuosia ja parannuksia itse työoloissa.\n(85)\n\nTehdastyöväestön erityisiä ja kammottavimpia vihollisia olivat\ntapaturmat ja taudit. Vanhoissa kaupungin kertomuksissa\nviisikymmenluvulta on harva se vuosi, ettei mainita yhtä tai paria\nkoneisiin \"musertunutta\" työläistä; pienemmistä tapaturmista ei kirjaa\npidetty, mutta arvata sopii niiden olleen epälukuisia aikoina, jolloin\nkokematonta väkeä tuli tulvimalla tehtaisiin, jotka olivat käymässä\nyötä päivää. Tehtaalaisten tapaturmista ja taudeista kuusikymmen- ja\nseitsenkymmenluvuilla antaa suppean, mutta hyvin valaisevan kuvan\nseuraava O. Blåfieldin laatima tilasto Tampereen yleisessä sairaalassa\nkahtena vuosikymmenenä (1859--1878) hoidetuista tehtaalaisista:\n\n                            hoidettavia\n      hoidon syy            luku     %\n    mielenvika                18    4.1\n    muut taudit              182   40.8\n    tapaturma                241   54.0\n    fosforimyrkytys            5    1.1\n                    yhteensä 446  100.0\n\nSilmäänpistävä näissä luvuissa on tapaturmain ehdoton ja suhteellinen\nlukuisuus, joka, niinkuin Blåfield lausuu, \"ei juurtenkaan ole mikään\ntäydellinen kuva eri tehtaissa tapahtuneiden vammojen luvusta, koska\nainoastaan pahimmissa tapauksissa on otettu Sairashuoneeseen, eikä\nsilloinkaan kaikkia\". Vuotta kohden tilastomme mukaan tuli Tampereella\npuheenaolevana aikana 12 sellaista tapaturmaa. Päälle puolet vammoista\noli haavoja. Vielä yhdeksänkymmenluvullakin olivat työssä sattuneet,\ns.o. koneista, putoamisesta, esineiden putoamisesta, räjähdyksestä\nt.m.s. aiheutuneet tapaturmat Tampereella sangen lukuisat. Vv.\n1891--1900 sattui sellaisia tapauksia polisin laatiman tilaston mukaan\nkaikkiaan 292 eli vuosittain keskimäärin 29.2 tapausta; kaikista\ntapauksista oli 5.1 % kuoleman tuottavia. Onpa todella Tampereenkin\nteollisuudessa työväensuojelus ollut tarpeen!\n\nTiedetään, että Tampereen teollisuuden työväestö on vanhoista ajoista\nasti ollut erittäin altista sairaudelle. \"Tuskin missään -- lausuu\neräs asiantuntija -- näkee niin tyypillisiä tehtaalaisia, oikeinpa\ntehtaalaissukuja kuin Tampereella. Siellä, jossa jo on ehtineet\njotkut suvut neljässä polvessa olla tehdastyössä, ovat varsinkin\nnuoremmat polvet niin kalpeita ja sairaan näköisiä, että tuskin\nkukaan heidän ammatistaan erehtyä voisi.\" Tehtaalaisten keskuudessa\nsattuneet lukuisat mielenvikaisuustapaukset herättivät jo kauan\nsitten kaupungin köyhäinhoitoviranomaisten huomiota. Teollisuudessa,\nvarsinkin kutomateollisuudessa työskentelevälle väestölle ominaisena\ntautina mainitaan kahdeksankymmenluvun alussa kalvistustautia, joka\ntavallisesti oli keuhkotaudin alkuna. Viimemainitun taudin hävitykset\nTampereen tehdastyöväestön joukossa ovat olleet hirvittävät. Niinkuin\nennen jo on mainittu oli vuosikymmenenä 1889--1898 keuhkotautiin\nkuolleita kaikista kuolleista tehtaalaisista 50.2 %, mikä suhdeluku\noli tavattoman paljon suurempi kuin kaikkien samaan tautiin kuolleiden\nsuhdeluku kaikista kaupungin kuolleista (20.5 %). Mutta vielä\nkauhistuttavampia ovat numerot keuhkotautikuolleisuudesta aikaisempina\naikoina Tampereen pumpulitehtaassa. Mainitun tehtaan täysikasvaneen\nväestön (työntekijäin ja heidän vaimojensa ja leskiensä) kuolleista\nvuosikymmenellä 1871--1880 oli o. Blåfieldin laskelmain mukaan\nkokonaista 68.5 % keuhkotautiin kuolleita. (86)\n\nKuten tunnettua, on Tampere halki viime vuosisadan ollut lasten työn\npesäpaikkoja, ellei kerrassaan pääpesä Suomessa. Tästä seikasta olemme\nvuosisadan loppupuoliskon ajalta koonneet seuraavia tietoja:\n\n        Alaikäiset (alle 15 vuotta vanhat) työntekijät\n        Tampereen tehdasteollisuudessa vv. 1855--1900\n\n                                     kutoma-         Finlaysonin\n            kaikissa tehtaissa    teollisuudessa     tehtaassa\n                        %                     %                  %\n    vuosi   yhteensä kaikista     yhteensä kaikista  yhteensä kaikista\n                     työntek.              työntek.           työntek.\n\n    1855      230      19.8         181     18.9       169      18.6\n    1860      430      17.7         354     17.3       278      17.1\n    1865      609      25.5         570     27.7       197      16.8\n    1870    1 001      28.2         949     29.8       649      27.9\n    1875      762      20.3         718     23.7       500      25.7\n    1885      515      13.3         490     16.5       365      20.3\n    1890      370       7.9         321      9.2       137       6.3\n    1895      259       4.8         248      6.0       118       5.0\n    1900      397       4.1         363      5.6       157       5.2\n\nNäissä numeroissa, jotka koskevat ainoastaan varsinaisten tehtaiden\ntyöväestöä, tulevat selvästi näkyviin lasten työn eri aikakaudet\nmenneellä vuosisadalla. Viisikymmenluvulla oli lasten käyttö\nteollisuudessa suuresti kasvamassa; lainsäädäntö ei kuitenkaan\nsiihen kysymykseen kajonnut. Kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvuilla\noli tämänlaisen menettelyn häikäilemätön huippukausi. V:n 1868\nelinkeinolaki koetti hillitä lasten työn yletöntä käyttämistä, mutta\nnälkä toi tehtaat lapsia täyteen. V:n 1870 vaiheilla oli Tampere\ntuhannenyhden tehdaslapsen surullinen satukaupunki: lähes kolmasosa\nkoko kaupungin tehtaalaisjoukosta oli lapsiparkoja; loistavin esimerkki\noli sinä vuonna pellavatehdas, jossa 360 työntekijää, s.o. 45.9 %\neli lähes puolet koko tehtaan työväestöstä oli alle 15 v:n ikäisiä!\nKahdeksankymmenluvun lopulla osoittaa tilasto suurta vähennystä\nalaikäisten työntekijäin luvussa. Se oli 1889 v:n työväensuojeluslain\nvaikutusta. Mutta vielä senkin jälkeen oli alaikäisten työntekijäin\nluku verrattuna koko työväen lukuun Tampereella huomattavasti suurempi\nkuin keskimäärin koko maassamme (vv. 1890, 1895 ja 1900 koko maassa 3.4\n%, 1.6 % ja 1.7 % koko teollisuustilaston käsittelemästä työväestöstä).\n\nAlaikäisten käyttäminen Tampereen teollisuustyössä on kukoistanut\nkurjuuden, orpouden ja äpäryyden keskellä. Synkät olivat tehdaslasten\ntyöolot entisinä aikoina, jolloin työpäivät olivat 14--15 tuntiset,\nyötyössä ei työntekijän ikään katsottu, työhuoneolot olivat mitä\nepäterveellisimmät, työväen ravinto mitä huonoin ja työntekijät\ntapaturmille ja taudeille alituisesti alttiina. Hyväntekeväisyyden\nnimessä ja valtion kannatuksella kokosi James Finlayson aikanaan\norpoja puuvillatehtaansa \"asyliin\". Mutta ei ollut ukko Finlayson\naina joukkoansa paimentamassa eivätkä turvattomain orpolasten ja\nsuurteollisuuden edut aina käyneet yhteen suuntaan. Tampereen\ntehtaiden vanhat hyväntekeväisyyslaitokset jättivät vanhempaan nöyrään\ntyöläispolveen kauniin muiston. Myöhemmät polvet ovat muistaneet\nmitalin toista puolta. (87)\n\n\nc) Työväen yleisiä oloja. Ulkotyöväki.\n\nTyöläisten perhe-elämää Tampereella seitsenkymmenluvun lopulla ja sitä\nseuranneina aikoina on työväen olojen tarkka havainnoitsija Tyko Varto\nkuvannut m.m. seuraavin piirtein:\n\n\"Asuttiin pienissä, likaisissa ja kurjissa hökkeleissä, joissa\nhuonekaluina oli joitakin uloskuluneita ja rikkoutuneita rämiä,\njotka aikoinaan olivat olleet huonekaluja. Sänkyjä ei suuremmissa\nperheissä riittänyt kaikille, vaan vuoteet tehtiin lattialle, jossa\nvuodevaatteina oli olkipusseja ja uloskuluneita päällysvaatteita, jotka\neivät enää olleet siinä kunnossa, että ne edes paikattuina olisivat\npäällä pysyneet. Harvalla perheenisällä oli vaatteita muuta kuin ne,\njoilla työssäkin kävivät ja nekin olivat huonot, mutta perheitten äidit\nja lapset olivat vaatteitten puolesta vieläkin huonommassa asemassa,\nsillä perheitten äideillä ei ollut päällepantavana muuta kuin vanhoja\ntyttöaikana hankkimiaan jo kuluneita pukuja ja lapsilla vanhempainsa\nhylkäämiä riekaleita. Tämän aikaisiin työläistapoihin kuului palttoon\nlainaaminen kirkkomatkoille, sillä kaikilla isillä ja äideillä ei ollut\ntalvipalttoota, jolla olisivat kehdanneet kirkkoon mennä.\"\n\n\"Tavallisimpana ruokana työläisperheessä oli hapan kova leipä, perunat\nja silakat sekä piimä tai ruisjauhoista ja maltaista valmistettu\nhapannutettu 'pellonpiimä' eli 'syötävätaikina', jota piimän verosta\nryypättiin palanpainimeksi... Lapset olivat laihoja ja voimattomia.\nPimeän tultua eivät ne tahtoneet saada katsotuksi sen aikuisia\nhuonojakaan huonevalaistuksia, sillä kynttilän- tai lampun liekistä\nsoilehti heidän silmiinsä ilkeä valojuova, joka kiusasi ilkeästi,\nsillä näköhermot olivat heikkoudesta ärtyneet. Niinikään oli lapsilla\nsilloin kurjuuden seurauksena ilkeä silmätauti 'pasko', josta\nainoastaan harvat lapset säästyivät. Lasten aliravitsevaisuuden takia\noli kuolleisuus lasten keskuudessa hyvin suuri, minkävuoksi hautajaisia\noli joka perheessä usein ja kaikki tämä sentähden, että perheen isä joi\npalkastaan suurimman osan...\"\n\nNiin lohduttomalta kuin tämä kuva näyttääkin, Tampereen työväen\ntaloudellisessa elämässä vaihteli parempiakin aikoja huonojen kanssa\nja työväen yhteiskunnallisessa asemassa havaitsemme hidasta mutta\nyhtämittaista kohoamista vuosikymmen vuosikymmeneltä.\n\nTarkastaessamme Tampereen työväen, etupäässä ulkotyöläisten\n_palkkaoloja_ katovuosia seuranneina aikoina, havaitsemme\nseitsenkymmenluvun alkuvuosien täällä päin yleensä olleen hyviä\ntyöaikoja. \"Keinollisuuden\" edistymistä ja talojen korkeita hintoja\nTampereella kehuttiin, työväki nautti hyviä palkkoja. Palkkain\nkorkealla pysymiseen vaikuttivat v:n 1872 jälkeen Tampereen seuduilla\naljetut rautatierakennukset, joiden kerrotaan saattaneen monelle\ntehtaalaisellekin lapion käteen.\n\nTätä hyvää aikaa näyttää kestäneen v:n 1876 lopulle saakka. Kolmena\nedellisenä vuonna ei, Tampereen Sanomain kertomuksen mukaan, ahkeran ja\ntaitavan työmiehen tarvinnut valittaa työnpuutetta, ja palkkakin oli\ntavallisen korkea ja riittävä; mutta nyt oli tapahtunut suuri muutos,\ntyömiesten olot olivat joutuneet peräti huonolle kannalle, työtä ei\nsaanut, vaikka palkatta olisi tehnyt, työtä oli vähän ja työmiehiä\npaljon. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella työolot yhä pahenivat ja ensi\nkerran nyt monessakin piirissä harkittiin vakavasti työväenkysymystä.\nVuosikymmenen puolivälissä laskettiin Tampereella tavallisen työmiehen\nviikkopalkaksi 8 mk, harvoin enemmän, usein vähemmän. Talvella palkka\noli tätä keskimäärää puolta vähempi.\n\nVasta main. vuosikymmenen puolivälin jälkeen rupesivat ajat uudelleen\ntyökansalle hiukan valkenemaan. Tampereen kaupungissa oli vuosikymmenen\nloppupuolella ensimmäinen suuri rakennuskeinottelun aika, ja uusia puu-\nja kivirakennuksia kohosi kaupungissa kilvalla. Työpalkat kohosivat\nkorkeimmilleen v:n 1890 aikoina, jolloin rakennuksilla saatiin\n55 pennin tuntipalkkoja, \"kätyrit\", tiilipojat ja ruukinkantajat\nansaitsivat 2--3 markat päivässä ja kirvesmiehet ottivat parempia\npalkkoja kuin miesmuistiin. Teolliset laitokset lisäsivät tuntuvasti\nliikettään ja ottivat lisää työntekijöitä. Palkoistaan ei työväellä\nkumminkaan ollut täyttä iloa, sillä elintarpeiden hinnat kohosivat\nmyöskin nopeaa vauhtia. Vielä kesä 1891 oli erään Tampereen\ntyöväenyhdistykselle esitetyn komitean mietinnön mukaan \"harvinaisen\nhyvä työvuosi, jolloin työmies ansaitsi 3--5 mk päivässä, mitä voi\npitää riittävänä, vieläpä korkeanakin työpalkkana\". Seuraavassa\ntammikuussa sanottiin samassa mietinnössä palkkain olevan pieniä, mutta\nei kuitenkaan alempia kuin muina talvina.\n\nMutta yhdeksänkymmenluvun ensi vuodet olivat alkumerkkinä suuriin\ntyöolojen muutoksiin. Nyt vasta oli rahatalous ruvennut suuremmassa\nmäärässä leviämään maaseuduille, saattanut maanomistajat riippuviksi\npuuliikkeistä ja vientioloista, maalaistyöväen riippuvaksi rahapalkasta\nja kaupunkien teollisuuden ja kaupan riippuvaksi maalaisväestön\nlisääntyneestä ostokyvystä. Maalaistyöläiset joutuivat liikkeelle,\n\"pussiselkiä\" alkoi lappaa kaupunkeihin, jonne hyvät ansiot\nhoukuttelivat. Äkillinen väenlisäys vaikutti haitallisesti asunto-,\nterveys-, koulu- y.m. oloihin, sanalla sanoen koko kunnallishallintoon\nja -talouteen. Ja kun maalaisolot huononivat, teollinen tuotanto\nhiljeni, rakennustyöt lakkasivat ja talvi tuli ja työläisjoukot\njäivät suljettujen porttien ulkopuolelle, niin huomattiin, että\ntyöväenkysymyksessä oli ilmennyt uusi puoli, ulkotyöväenkysymys, ja\nyhteiskunnallisessa kysymyksessä uusi pulma: työttömyys.\n\nKun aikaisemmin teoksessamme olemme Emil Hynnisen tutkimuksen mukaan\nesittäneet katsauksen Tampereen sekatyöläisten ja hevosmiesten\npalkkain kehitykseen vuosijaksona 1842--1880, esitetään tässä sopivana\ntäydennyksenä siihen Eino Kuusen laatima taulukko Tampereen kaupungin\ntöissä maksetuista apurien palkoista menneen vuosisadan viimeisellä ja\nkuluvan ensimmäisellä vuosikymmenellä.\n\n         Tampereen kaupungin töissä maksetut apurien palkat\n                          vv. 1890--1911\n\n            talvella      (penniä)      kesällä       (penniä)\n    vuosi   päiväpalkka  tuntipalkka    päiväpalkka  tuntipalkka\n\n     1890    (150--180)      --                250       --\n     1891         (180)      --           200--275       --\n     1892    (160--210)      --           200--225       --\n     1893     140--150       --           170--190       --\n     1894     130--140       --           180--200       --\n     1895          140       --           210--230       --\n     1896          170       --           220--240       --\n     1897     180--240       --                250       --\n     1898     200--240       --           275--300       --\n     1899     200--220       --           260--300       --\n     1900     200--220       --           270--300       --\n     1901     175--225       --                230       --\n     1902     150--200     19--23         220--230     22--23\n     1903     160--180     20--22         210--230     21--23\n     1904     160--180     20--22         220--230     22--23\n     1905     160--170     20--21         220--230     22--23\n     1906     200--220     25--27         280--320     28--32\n     1907     200--240     25--30         270--330     27--33\n     1908     220--260     27--32         270--350     27--35\n     1909          280         35         320--380     32--38\n     1910     240--280     30--35         320--370     32--37\n     1911     240--280     30--35         350--370     35--37\n\nTyölistan paikkamäärät on yhdeksänkymmeluvulla useimmiten ilmoitettu\npäivä- eikä tuntipalkkoina. Milloin on ollut toisin laita, on\ntuntipalkat taulukossa muutettu päiväpalkoiksi laskemalla talvipäivään\n8 tuntia ja kesäpäivään v. 1890 12, mutta v:sta 1892 alkaen 11 tuntia.\nV:sta 1900 alkaen on talvipäivä laskettu 8-, kesäpäivä 10-tuntiseksi.\n\n\"Tampereella olivat palkat 1890 kesällä aikaan nähden hyvin korkealla\nja samoin vielä seuraavanakin vuonna. V:sta 1892 alkoi palkkojen\naleneminen, joka kesällä 1893 ja talvella 1894 saavutti päätekohtansa.\nVielä talvella 1895 olivat apurien palkat hyvin pienet, ja huononlaiset\nvielä talvella 1896:kin. Työolojen paraneminen alkoi varsinaisesti\nvasta saman vuoden kesästä. Samaa todistavat ne muutamat kirvesmiesten\npalkkoja koskevat tiedot, mitkä ovat kaupungin työlistoista löytyneet:\n\n    vuosi  talvipalkka  kesäpalkka   vuosi  talvipalkka  kesäpalkka\n\n    1891         --          2:75    1894       1:40       2:20\n    1892       2:--          2:50    1895         --       2:75\n    1893       1:40            --    1896         --       3:20\n\nVuosikymmenen loppuvuodet olivat korkeiden palkkojen aikaa aina talveen\n1901 saakka. Sen vuoden kesästä alkoivat palkat sitten taas aleta,\npysyen alhaisina v:een 1906 saakka, jolloin ne huomattavasti kohosivat.\nSeuraavina vuosina pysyivät apurien palkat jotenkin samanlaisina; v.\n1908 ne eivät alentuneet, vaan ennemmin kohosivat. Seuraavana vuonna\nseurasi uusi kohoaminen, vaikka vähäisempi kuin v. 1906.\"\n\nNäissä palkkaoloissa oli pohja muiden työolojen kehitykselle. (88)\n\n\nd) Työoloja.\n\nVielä kahdeksankymmenluvun lopulla pidettiin Tampereella 12 työtuntia\npäivässä jonkunlaisena _normalityöpäivänä_ kaikessa teollisessa\ntyössä. Sitä lyhemmät työpäivät eivät tulleet kysymykseen, paitsi\nmilloin tehtaiden isännät omaksi edukseen lyhensivät väkensä työaikaa\nja palkkaa. Tampereen työväenyhdistyksen 1888 toimittaman tiedustelun\nmukaan oli yleinen työpäivä kaupungissa siihen aikaan 12--12 1/2\ntuntinen. Tehdasteollisuuden työajassa oli pieniä eroavaisuuksia.\nPuuvillatehtaalla työskenneltiin kahdeksankymmenluvulla, vuosikymmenen\nalkupuolella toimeenpannun työpäivän lyhennyksen jälkeen, kello\n5:stä aamulla kello 7 1/2:een illalla, paitsi lauantaisin, jolloin\ntyö lopetettiin kello 4; kun ruoka-ajat olivat 2 tuntia, jäi siis\ntyöpäiväksi keskimäärin vähän vaille 12 tuntia. Petersonin vanha\nvillakehruutehdas työskenteli v:n 1888 aikoina 13-tuntisin työpäivin\nja sahoissa tehtiin työtä 12 1/2, tuntia. Mutta pellavatehdas oli jo\nedistynyt koko harppauksen, siellä kun sekä itse pellavatehtaassa\nettä konepajassa ja puuhiomossa oli jo puheenaolevan vuosikymmenen\nalussa otettu käytäntöön 11 tunnin työpäivä. Kerrottiinpa lisäksi,\nettä pellavatehtaalla voitiin maksaa yleensä parempia palkkoja kuin\npuuvillatehtaassa, vaikka pellavatehtaassa oli lyhempi työaika;\npuheenaolevina aikoina olivat päiväpalkat puuvillatehtaalla\nkeskimäärin korkeampia kuin pellavatehtaassa; mutta kun jälkimmäisessä\ntehtaassa käytettiin suhteellisesti enemmän alaikäistä työvoimaa\nkuin puuvillatehtaalla, saattoivat täysikasvaneet työntekijät\npellavatehtaalla saada parempia palkkoja. V:n 1888 työtiedustelun\nmukaan oli myöskin kirjapainoissa käytännössä 11-tuntinen työpäivä.\n\nVarsinaisissa käsityöammateissakin oli tiedustelun aikana yleisesti\nkäytännössä 12--12 1/2 tunnin työpäivä. Ainoastaan kelloseppäin,\nvärjärien ja ompelijattarien työpäivä oli lyhempi (11--11 1/2 t.).\nSeppäin työaika ilmoitettiin 13, muurarien samoin ja suutarien 13 1/2\ntunniksi päivässä. Monessa ammatissa ilmoittivat työntekijät isäntänsä\nantamista tiedoista poikkeavasti työaikansa 13--14 tunniksi päivässä\n(vaskisepät 14, nahkurit 12--13, satulasepät 14, kirjansitojat 14,\npuusepät \"13 ja yli\", räätälit 13--14 tunniksi). V. 1889 ilmoittivat\nTampereen räätälintyöntekijät tekevänsä 14--15 ja v. 1892 vielä\n13--14 tuntisia työpäiviä. Kurjissa oloissa työskentelivät leipurit.\nTiedustelun aikana sanottiin heidän työpäivänsä olevan aivan\nmääräämätön; seuraavana vuonna toimitetun erikoistiedustelun mukaan\ntyöskenneltiin leipurinammatissa tavallisen liikkeen aikana 14 tuntia,\njosta leipomiseen käytettiin aika puoliyöstä kello 8--9:ään aamulla;\nv. 1893 tiedettiin Tampereen leipurintyöntekijäin työajan olevan\n16--18-tuntisen ja yö- ja pyhätyön aivan tavallista.\n\nPaljon oli siis korjaamisen varaa. Työpäivänlyhennyskysymys joutuikin\nTampereella aikaisin julkisen keskustelun alaiseksi. Aamulehti\nkirjoitti 1884 työajan lyhentämisen puolesta kirjoitussarjan, jossa\nvaadittiin tehtaissa käytäntöön otettavaksi 10-tuntinen työpäivä\npalkkaa lyhentämättä. Tampereen työväenyhdistys otti ensimmäisistä\nhetkistään saakka 10-tuntisen työpäivän asian ohjelmaansa ja ajoi\nsitä sitkeästi siihen saakka kunnes se päämäärä saavutettiin ja uusi\nasetettiin. Niinpä yhdistys 1888 lausui kaupungin valtiopäivämiehille\ntoivomuksen 10-tuntisen työpäivän voimaan saattamiseksi lainsäädännön\navulla; otaksuttiin kyllä, että siitä voisi seurata työpalkan vähennys,\nmutta pidettiin siinäkin tapauksessa työväen henkistä ja terveydellistä\nvoittoa paljon suurempana; ei muuten luultu työpäivän lyhentämisen\nvaikuttavan haitallisesti kappale- ja urakkatyöhönkään, koska niidenkin\nkorvaus aina lopuksi on riippuvainen päiväpalkasta. Melkein joka\nvuosi työväenyhdistys piti kokouksia, valmisti lausuntoja ja lausui\nvaltiopäivätoivomuksia 10-tuntisen normalityöpäivän puolesta. Se oli\nkylläkin tarpeellista valistustyötä, koskapa 1888 tiedettiin kertoa\nesimerkkejä Tampereen tehtaista, ettei työväki ollut tarjotessakaan\nsuostunut lyhempään työpäivään, ja vielä 1895 työväenyhdistyksessä\nvalitettiin, että muutamain teollisuuslaitosten työntekijät vastustivat\ntyöpäivän lyhennystä, koska pelkäsivät sen vuoksi jäävänsä, liian\npienille tuloille. Sillä vaivalla, mitä Tampereen työväki näki kymmenen\ntunnin vaatimuksen puolesta, olisi luullut vuoria siirrettävän;\nmutta vanhoillista tehdasväestöä ei sitenkään saatu taipumaan niin\nuskomattomaan uudistukseen. \"10-tuntista työpäivää käytännössä\ntoteutumaan saadakseen niissä tehtaissa, missä sitä ei vielä ole,\n-- tehtaalaisseuran vuosikertomuksessa 1899 lausutaan -- on seuran\npuolesta tehty useoita ponnistuksia. Lentolehtisiä asian valaisemiseksi\non levitetty. -- Yleisiä kokouksia on pidetty työajan lyhentämisen\nhyväksi kaksikin ja yksi kävelyretki puuvillatehtaalaisille. Sitäpaitsi\non, niin puuvilla- kuin pellavatehtaallakin ollut yksinomaan omista\ntyöntekijöistä valittu komitea. -- Nämä ja seuran valitsema komitea\novat tehneet voitavansa asian edistämiseksi. On toimitettu nimienkeräys\nsiitä, paljonko on kymmenen tunnin puoltajia. Pellavatehtaalla saatiin\nse niin pitkälti toimeen että esitettiin isännistölle. -- Yhä edelleen\non kuitenkin työaika entisellään.\"\n\nPääasiallisesti tämän sitkeän, vuosikymmenen ajat kestäneen agitation\nansioksi on luettava se, että yhdeksänkymmenluvun puolivälissä\nTampereen tehdas- ja käsityö suureksi osaksi siirtyi 11-tuntiseen\ntyöpäivään. Tampereen työväenyhdistyksen 1896 toimittaman\npienen tiedustelun mukaan oli kone- ja metalliteollisuudessa,\nverkateollisuudessa sekä useissa käsityönhaaroissa, kuten kultasepän,\nvaskisepän, nahkurin ja parturin ammateissa 11-tuntinen työpäivä\nvallitseva, jotavastoin vaatetusammateissa työpäivät olivat ainakin\npoikkeuksittain ja \"sesonkeina\" pitemmät (12--16 t.) ja leipurin\ntyössä entiset hirvittävät. Yhdeksänkymmenluvun loppuvuosina päästiin\nvielä askel eteenpäin. Muutamissa Tampereen tehtaissa tällöin voimassa\nolleita työajan määräyksiä kuvaa seuraava taulukko:\n\n    Työaika muutamissa Tampereen tehtaissa 1890-luvun lopulla\n\n                                                työtunteja\n                                              viitenä\n                        järjestys- yleisen    viikon\n                         säännön    työajan   päivänä  lauan-  koko\n    tehtaan nimi          vuosi      rajat       à     taina  viikkona\n\n    pellavatehdas           1894     6--7       11        9      64\n    puuvillatehdas          1897     6--7       11        8      63\n    Tampereen trikootehdas  1898     7--7       10        7 3/4  57 3/4\n    Tammerfors väfveri       1898 1/2 7--7       10 1/2    8 1/2  61\n    The Scotch Tweed Mg. Cy 1899     7--7       10 1/4    6 1/2  57 3/4\n    verkatehdas               --     6--7       11        8      63\n    Sommers, af Hällströmin\n      ja Waldensin konepaja 1898     6--7       11        9      64\n    Ratinan konepaja        1898 1/2 7--6       10       10      60\n    K. F. Dunderberg        1899 1/2 7--6       10        9      59\n    tupakkatehdas Virginia  1899     7--7       10 1/2    9 1/2  62\n\nTyöpäivänlyhennyspyrinnöissä oli vuosi 1898 muistettava. Silloin näet\nTampereen kone- ja metallityöntekijät rauhallisella tavalla saavuttivat\n10 tunnin työpäivän, puusepät ajoivat sen lakolla lävitse ja maalarit\nsaivat työnantajat suostumaan joukkosopimukseen, jossa m.m. oli\nmäärätty 10 tunnin työpäivä.\n\nVähitellen avautuivat mahdollisuudet 10 tunnin työpäivän yleiselle\ntoteuttamiselle. Myöskin alkaneet routavuodet vaikuttivat 10\ntunnin eduksi; Tampereen koko sivistynyttä yleisöä edustava\nkansanvalistuskomitea kääntyi 1900 tehtaiden isännistöjen puoleen\nesityksellä, että 10-tuntinen työpäivä otettaisiin tehtaissa yleisesti\nkäytäntöön; esityksessä pantiin painoa siihen, että työt säännöllisesti\npäätettäisiin kello 6 j.pp., jotta työväelle jäisi iltaisin enemmän\naikaa sivistysharrastuksiin. Tällä toimenpiteellä ei näytä olleen\npysyviä seurauksia. Kuitenkin voidaan sanoa 10-tuntisen työpäivän\nolleen vuosisadan lopussa Tampereella laillansa jo normalityöpäivänä.\n\nSen jälkeen työväki ryhtyi käytännössä taistelemaan 9-tuntisen\ntyöpäivän puolesta, vaikka ohjelmassa jo työväenpuolueen alusta pitäin\non ollut kansainvälisen sosialismin hyväksymä 8 tunnin työpäivä.\nV. 1907 aiheutti 9-tuntisen työpäivän vaatimus Tampereella kiivaan\nrakennustyöläisten työsulun, joka 5--6 viikkoa kestettyään päättyi\ntyöntekijäin häviöksi.\n\n_Palkanmaksuperuste_ on ollut työn, työväen historiassa tärkeä seikka.\nVanhempina aikoina oli päiväpalkka yhtä yleinen palkkaustapa vapaalle\ntyöväelle kuin vuosipalkka palkollisille. Se oli se vakaa, virallinen\njärjestelmä, jota kaupunginkin töissä noudatettiin; aniharvoin, vain\nsuurempien rakennustöiden sattuessa, annettiin työ urakoitsijalle.\nTehtaissakin olivat vanhemmittain vuosi-, viikko- ja päiväpalkat\nvallitsevia; muunlaisista palkkaustavoista ei ole sanottavia jälkiä\nhavaittavissa. Samoin käsityössä. Ulkotöissä vihdoin oli päiväpalkka\nmelkeinpä yksinvaltias.\n\nKokonaan toisiksi muuttuivat palkkaustavat kapitalistisen\nkeinotteluhengen tunkeutuessa perinnäisiin työoloihinkin.\nKeinottelijat, urakoitsijat tarjosivat palveluksiaan kaikkialla, missä\ntyötilaisuuksia vähänkään runsaammin oli tarjolla. Seitsenkymmenluvulla\nsaivat he kokonaan haltuunsa Tampereen kaupungin yleiset työt: tienteot\nja torin korjaukset, rakennusten paikkaukset, avantojen aukipitämiset,\nrikkatunkioiden poistamiset, kaikki ne tarjottiin nyt huutokaupoin\nvähimmän vaativan toimitettavaksi. Urakoiminen syöpyi vähitellen\njulkiseen talouteen niin syvälle, että toisenlaista järjestelmää\ntuskin pidettiin oikeanakaan. Suuria urakoita seurasivat pienemmät,\nkunnes vihdoin työntekijätkin olivat urakoitsijoita. V:n 1888 ja vielä\nenemmän v:n 1893 aikoina oli puutyö- ja vaatetusammateissa, osalta\njo muissakin käsityöammateissa, työntekijäurakoiminen eli kappaletyö\nyleisesti vallalla. Verstaissa työskentely, mestarin valvonta, kadotti\nmerkityksensä; vanhat työolot särkyivät, käsityöläisurakoitsija,\nvarsinkin vaatetustyöläinen, vei työnsä asuntoon ja muuttui\n\"hiostustyöläiseksi\". Tehtaisiin urakkajärjestelmä tietysti\nsoveltui vieläkin paremmin; siellähän olivat kalliit koneistotkin\nhoukuttelemassa niin suureen tuotantoon kuin mahdollista.\n\nUlkotöissä olivat suuret urakoitsijat aluksi yksin hyötymässä.\nJärjestelmä levisi kuitenkin nopeasti alaspäin, niin että suurena\nrakennusvuotena 1890 vanhanajan ihmisten ihmeeksi jo tiiliäkin\nkannettiin urakalla. V:n 1895 aikoina alkoivat yleisön suosion\nkannatuksella työmieskuntain yhteisurakat, \"sakki-urakat\", tulla\nmuotiin ulkotöissä. Kivimiehet, muurarit, kirvesmiehet, kaikki\nurakoivat. Tällaisia urakoita moitittiin kuitenkin siitä, ettei\nsakissa toteltu päällysmiestä ja että niissä tehtiin laiskasti työtä\nja saatiin huonoja palkkoja. Yhteiset sakkiurakat vähitellen taas\njoutuivat käytännöstä pois, mutta yksityiset työmiesurakoitsijat\njäivät ottaen omalle vastuulleen pienempiä työurakoita, joiden\nsuorittajiksi palkkasivat tovereitaan päiväpalkoin. Niinpä esim.\nmuurarit jakautuivat muurarien lakon aikaan (1900) ikäänkuin kahteen\nluokkaan, urakoitsijoihin ja päiväpalkkalaisiin. Vihdoin joutuivat\ntällaisetkin työmiesurakat huonoon huutoon; kaupungin töissä ne\ntulivat kovin kalliiksi eivätkä ne hyväntekeväisyytenäkään näyttäneet\nvastaavan tarkoitustaan. Sellaisista syistä ruvettiin niistäkin uuden\nvuosisadan alussa luopumaan ja kääntymään jälleen entisten yksityisten\nsuururakoitsijain puoleen.\n\nUrakoimisjärjestelmä oli omiansa tekemään työolot epävarmoiksi,\npolkemaan päiväpalkkoja ja pitentämään työpäivää. Siitä syystä\najatteleva työväki rupesi vastustamaan tätä järjestelmää ja sen\nhaittain vastapainoksi puuhaamaan aikapalkkajärjestelmän puolesta.\nSiihen tarkoitukseen oli tuntipalkka erittäin sopiva, se kun\nnäytti oikeudenmukaiselta ja edulliselta sekä työntekijöille että\ntyönantajille. Tampereella tuntipalkkajärjestelmä tuli yleisemmäksi\nvasta vuosisadan lopussa. V. 1890 Tampereen työväenyhdistys päätti\nyleisessä työväenedustajain kokouksessa ottaa keskusteltavaksi\nkysymyksen, olisiko suotavaa, että ainakin n.s. ulkotöissä\nmaksettaisiin palkka tuntiluvun mukaan. Asiasta ei tarvinnut\nkeskustella, sillä jo samana vuonna tuli uusi palkkaustapa käytäntöön\nulkotöissä Tampereella, ensin parissa paikassa, sitten yhä useammissa.\nMaalarinammatissa tulivat tuntipalkat yleisesti valtaan kesällä 1894.\nSen jälkeen tapa levisi nopeasti edelleen.\n\nTyöpäivän lyhentäminen ja muut työn vakauttamispyrinnöt menettivät\nsuuren osan tehoaan niin kauan kuin ei n.s. _ylityötä_ saatu\nsäännöstellyksi. Entisajan rauhallisissa oloissa ja pitkinä\ntyöpäivinä ei ylityötä myöhemmässä merkityksessä tunnettu. Vasta\nkapitalistisen tuotantotavan vauhtiin päästyä, kun tehtaiden ja\nmuiden liikkeiden toiminta ajoittain ylenmäärin kiihtyi, rasitettiin\ntyöväkeäkin niin pitkillä työajoilla kuin mahdollista. Tehtaissa,\njoissa ei ollut säännöllistä yövuoroväkeä, vaan joissa yötyötä tämän\ntästäkin tarvittiin, ammateissa, joissa työt keskittyivät erityisiin\nvuodenaikoihin, oli jo kahdeksankymmenluvun hyvinä vuosina ylityö\ntavattoman yleistä. Mutta tällöin ei vielä tullut mieleenkään, että\nylityöstä olisi maksettava suurempaa korvausta kuin tavallisesta\ntyöstä. V. 1888 esim. pellavatehtaan konepajan työväki vasta lausui\ntoivomuksia, että ylityöstä maksettaisiin korkeampi palkka kuin\ntavallisesta päivätyöstä ja ettei työväki olisi velvollinen vasten\ntahtoaan rupeamaan ylityöhön. Samalla tavoin Tampereen työväenyhdistys\n1890 vasta esitti keskusteltavaksi kysymyksen, eikö ylityöstä\nulkotöissä olisi maksettava jonkun verran korkeampi palkka kuin\nvarsinaisesta työstä. Suuremmat tehtaat, jotka huonoina aikoina\nniin joutuisasti lyhensivät työntekijäinsä työaikaa ja palkkaa,\nnäkyvät ensimmäisinä huomanneen velvollisuudekseen hyvinä aikoinaan\nmaksaa työväelle edes hiukkasen erityistä korvausta ylityöstä.\nNiinpä havaitsemme pellavatehtaan järjestyssäännöissä v:lta 1894\nja muiden kutomateollisuuslaitosten järjestyssäännöissä vv:lta\n1897--1899 säännöksiä, että ylitöissä, joita työväki yleensä oli\nvelvollinen tarvittaessa suorittamaan, lasketaan 8 tunnin työ täydeksi\npäivätyöksi, mikä silloisissa oloissa vastasi n. 33 1/3 %:n korotusta\ntyöpalkassa. Tammelan konepaja lienee 1898 v:n maissa ollut ainoa\nTampereen teollisuuslaitos, jossa ylitöistä maksettiin 50 %:n korotus.\nRakennustyön alalla saatiin ylityön korvaus aikaan vasta myöhemmin;\nv. 1900 kuului lakossa olevain muurarien vaatimuksiin 25 %:n ylennys\nylitöiden palkoissa ja maalarit rohkenivat vaatia 50 %:n korvausta. Kun\nmuureja oli näin vähin erin murrettu, saattoi aukosta lopuksi kulkea\nkoko järjestynyt työväestö.\n\nSamantapainen kuin edelläkerrottujen asiain kulku on ollut monien\nmuidenkin työparannusten kehitys: kahdeksankymmenluvulla vielä\nvanhat olot entisessä vallassaan, yhdeksänkymmenluvulla keskusteluja\nja anomuksia olojen parantamiseksi ynnä siellä täällä heikkoja\ntoteuttamisyrityksiä, vihdoin uuden vuosisadan alussa vaatimusten\ntarmokkaampi toimeenpano lakolla tai lakotta. Sellaisia parannuksia\nolivat esim. joukkosopimukset, joita yksityiset ammatit uudella\nvuosisadalla saivat aikaan työnantajainsa kanssa.\n\nÄärimmäisenä keinona työolojensa parantamiseksi on Tampereenkin\ntyöväki jo kaupungin alusta asti osannut käyttää _työlakkoja_. Niiden\nhistoria Tampereella on kumminkin sangen niukka, sillä kaupungin\ntyöväen suuri pääosa, tehtaiden työväki, on aivan tilapäisiä\nhäiriöitä lukuunottamatta näköjään nurkumatta ja kärsivällisesti\nkantanut kuormaansa sukupolvien aikana ja muiden työläisryhmäin lakot\novat täällä olleet verraten pieniä, niistäkin useimmat pikemmin\nnälkäkapinain kuin itsetietoisen työväen lakkoliikkeen luokkaan\nluettavia. Luettelemme seuraavassa ne vuosisadan loppupuolella\nsattuneet lakot, mitä olemme tietoomme saaneet.\n\nKun pellavatehtaalla 1866 \"nykyisten rahaseikkain ja venäjän rahan\nhuonon kurssin tähden\" vähennettiin työntekijäin palkkoja, erosi noin\n80 miestä ja naista tehtaan työstä. Enin osa katui ja palasi työhön jo\nsamana päivänä.\n\nKesällä 1869 näkivät Tampereen kaupunkilaiset ihmeekseen joutilaita\npuuvillatehtaalaisia joukoittain kävelevän kaupungilla keskellä\narkipäivää. Kuultiin, että toistasataa kankurimiestä oli tehnyt\n\"striken\" paremman palkan saamiseksi ja mestarin kehoituksesta\nvälittämättä jäänyt työhön menemättä. Sanottiin lakkolaisten odottaneen\npatruunan kotiintuloa esittääksensä asiansa hänelle. Luultavasti tuli\nsovinto, koskapa ei jutusta sen enempää kuulunut.\n\nSeitsenkymmenluvulta on tiedossamme yksi ainoa lakko. Sen teki\nkahdeksan muuraria 1874 G. O. Sumeliuksen rakennuksella, kun ei heidän\npalkanylennysvaatimukseensa suostuttu. Sanomalehdessä paheksittiin\nenimmin sitä, että palkanylennysvaatimus oli tehty keskellä viikkoa, ja\nkiitettiin isäntää siitä, että hän karkoitti mokomat miehet työstään.\n\nKahdeksankymmenluvun ainoa havaitsemamme lakko oli noin 40\nmaalarintyöntekijän keväällä 1888 tekemä, jonka tarkoituksena oli 25\n%:n palkanylennyksen hankkiminen. Lakko näkyy päättyneen surkeasti,\nsillä suurin osa palasi työhön jo parin päivän kuluttua pidettyään\nkokouksia ja neuvotteluja työnantajien kanssa, jotavastoin toiset\njatkoivat lakkoa aikoen muodostaa keskuudessaan omintakeisen työyhtiön.\nVielä seuraavallakin vuosikymmenellä olivat lakot harvinaisia\ntapauksia Tampereen työelämässä. V:n 1893 alussa oli pellavatehtaan\nliisterimiehillä lakko, 1896 tekivät räätälintyöntekijät palkkansa\nparantamiseksi menestyksellisen lakon. V. 1897 lakkoiltiin jälleen\npellavatehtaalla ja suutarit tekivät lakon, jolla saivat palkkansa\nparannetuksi. Lopulla vuotta 1898 alkoi puuseppäin lakko, joka ei\nmenestynyt; eräät lakkokomitean jäsenet saivat sakkoja ja vankeuttakin.\nLakkoliike oli näinä vuosina selvästi kasvamassa, emmekä erehdy\npitäessämme ammattiyhdistysten muodostumista pääasiallisena syynä\nsiihen.\n\nEnsimmäinen suurempi lakkokausi Tampereella oli 1900. Toukokuussa oli\nlakko Ratinan valimolla; lakko kesti kaksi viikkoa ja saatiin sillä 5\npennin korotus tuntipalkkaan. Saman kuun lopussa alkoi maalarien lakko,\njoka johtui siitä joukkosopimuksesta, minkä maalarit olivat laatineet\nedellisen päättyneen kaksivuotisen joukkosopimuksen sijaan. Lakko\npäättyi molemminpuolisilla myönnytyksillä kestettyään kolmatta viikkoa.\nEnnenkuin maalarien lakko oli päättynyt, alkoivat suutarit, lähemmä\nsata miestä, lakon, jota kesti muutama viikko ja jonka päävaatimuksina\nolivat yhteiset työhuoneet ja suutarintyöntekijäin velvoittaminen\nkuulumaan ammattiyhdistykseen. Kun työnantajat suostuivat näihin\nvaatimuksiin, esittivät työntekijät uusia, joihin työnantajat eivät\nmyöntyneet. Lakko loppui perin kurjasti, toiset puolet lakkolaisista\nolivat \"lakkopettureita\", eikä mitään uusia etuja saavutettu.\nLakkolaisten vaatimukset olivat epäselvät heille itselleenkin. Kansan\nLehti ei voinut havaita lakkoon muuta syytä kuin turhanaikaisen\nrettelöimishalun. Paremmin onnistui räätälien lakkohanke samana\nkeväänä: se ei päässyt edes alkuunkaan ennenkuin mestarit täydellisesti\nmukaantuivat työläisten vaatimuksiin, m.m. 4 markan 50 pennin alimpaan\npäiväpalkkaan.\n\nV:n 1900 lakoista oli kuitenkin huomattavin Tampereen muurarien\nlakko, koko maassa mainittu. Kaupungissa oli kesällä työnalaisena\nuseampia suuria kivirakennuksia, m.m. kaupungin hallirakennus. Kun nyt\nhuonojen aikain ovella muurarien palkat (25--48 p. tunnilta) olivat\nalentuneet lähes puoleen edellisen vuoden palkoista, esittivät muurarit\ntyönantajilleen vaatimuksen, että työaika oli lyhennettävä 10 tuntiin\nja tottuneille muurareille myönnettävä 50 pennin alin tuntipalkka sekä\nylityöstä 25 %:n palkanylennys. Kun työnantajat eivät suvainneet edes\nvastata muurarien vaatimukseen, alkoi lakko 18 p. kesäk. Lakkolaisten\nluku läheni alussa kolmeasataa ja heidän keskuudessaan vallitsi\nhyvä järjestys. Työväenjärjestöt asettuivat suosiolliselle kannalle\nlakkolaisia kohtaan, työväki kautta maan keräsi heille apua, tulipa\nsitä ulkomailtakin. Kuitenkin tuli lakko pian hyvin levottomaksi,\nkun työnantajat tuottivat työväkeä muualta ja lakkolaiset joutuivat\n\"haneenilaisten\" ja muiden \"lakkorikkurien\" kanssa mellakoihin, joissa\nrevolveritkin paukkuivat. Parin kuukauden työtaistelun jälkeen täytyi\nmuurarien tunnustaa joutuneensa tappiolle. He palasivat työhön melkein\nentisillä ehdoilla, ainoastaan pienempiä myönnytyksiä saavutettuaan.\n\nSeuraavat huonot työvuodet eivät olleet sopivia lakkojen\ntekemiseen. Työstä saatiin lakata usein ilmankin omaa tahtoa ja\ntyöttömyyden kysymykset nyt vakavasti järkyttivät yhteiskuntaa.\nMutta säännöllisempää työolojen palattua kehoittivat toiselta\npuolen edellisinä vuosina painuneet palkat, toiselta puolen työväen\nsuurlakosta rohkaistunut mieliala työläisiä jälleen keventämään\nkuormaansa lakoilla, joissa toisinaan ilmeni tavatonta ärtymystä.\nTampereella tämän uuden lakko kauden alkoivat pellavatehtaan ja\nLapinniemen pumpulitehtaan suuret kolmikuukautiset lakot, joilla\ntyöväki ei saavuttanut suurempia tuloksia. (89)\n\n\ne) Vanhaa työväenhuoltoa.\n\nValtiollisen elämän uudestaan herätessä kuusikymmenluvun alussa alkoi\nmeidänkin maassamme syntyä erityistä _työväenlainsäädäntöä_. Siihen\npyrkiviä virtauksia oli havaittavissa täällä jo vuosisadan puolivälin\nohimentyä Kahta en tietä pyrki tuo liike vaikuttamaan työväen eduksi\ntäydentämällä tehdasteollisuuden alkamaa ja liberalismin alkamaa\ntyön ja työväen vapautta ja toiselta puolen suojelemalla työväkeä\nteollisuuden tuottamia vahinkoja ja vaaroja vastaan.\n\nMeillä nämä näennäisesti ristiriitaiset pyrkimykset ilmenivät osaksi\nsamanaikaisesti vieläpä samoissa henkilöissäkin ja sulautuivat osaksi\nsamoihin lakeihinkin. liberalismin valtakausi meillä alkoi näet\noikeittain vasta silloin kuin muualla ja täälläkin valtiovaltainen\nvastavirtaus oli jo ruvennut liikkumaan liberalismin äärimmäisyyksiä\nvastaan. Suomen liberalististen lainlaatijain sydämeen mahtuivat sekä\nteollisuuden että työväen etuja tarkoittavat pyrinnöt, mutta koska tuo\nsydän kuitenkin oli liberalinen, niin tuli työväenlainsäädäntö kylläkin\nmerkilliseksi.\n\nEnsimmäinen mainittava tulos tässä kerrottavan valtio,\ntoiminnan alalla oli 12 p. jouluk. 1859 hallinnollista tietä\n(v:n 1720 ammattikuntajärjestyksen selityksenä) annettu asetus\nkäsityoläislaitoksista ja manufaktureista Suomessa. Tämä asetus\nvapautti useita kaupunkilaiselinkeinoja ammattikuntaisuuden kahleista,\nhelpotti omaksi elatuksekseen itsenäisesti työskenteleväin (n.s.\n\"itsesuojeluin\") elinehtoja, laillistutti maalaistyöväestön käyttämisen\nkaupungeissa rakennus- ja laivanveistämistöissä, antoipa naisillekin\nhiukan oikeuksia itsensä elättämiseen. Vanhain kahleiden katkominen,\nvapauden suominen työlle ja työväelle oli tässä asetuksessa pääasiana.\nTyöväen suojeluksesta ei vielä ollut puhetta; päinvastoin asetus antoi\nmaalla oleville käsityöläisille yleisluvan pitää palveluksessaan\n\"alaikäisiä poikia\" niin paljon kuin tahtoivat.\n\nMutta samaan aikaan alkoi suurtehtaiden synkkien muurien takaa kohota\nsuojelusta huutavia ääniä hallituksen kuuluville. Kenraalikuvernöörin\n1859 tekemästä alotteesta pani lääkintähallitus seuraavina vuosina\ntoimeen tehdasolojen tutkimuksen, joka paljasti hirvittäviä\nepäkohtia tulitikkuteollisuudessa, varsinkin Porissa. Kurjiksi\nkuvasi lääkintähallituksen ylitirehtööri myöskin Tampereella olevain\nElianderin ja Laurénin tulitikkutehtaiden olot, joiden parantamisen\nmahdollisuudesta niiden omista jäin taloudellinen asema ei antanut\nsuuria toiveita. \"Onnena yhteiskunnalle on pidettävä -- ylitirehtööri\nlopuksi lausui --, että työläisten lukumäärä näissä laitoksissa on\naivan vähäinen ja että siellä työskenteleviä lapsia on perin vähän tai\nei ensinkään.\"\n\nSeurauksena näistä hallituksen surullisista havainnoista oli fosforin\nkäyttämistä tulitikkuteollisuudessa koskevan asetuksen julkaiseminen\n1865 ja -- yleisen terveydenhoidon parantamista miettivän komitean\nasettaminen.\n\nKokemus ja kovat ajat opettivat kuusikymmenluvulla vallanpitäjiä\nkatsomaan työväenkin oloja entistä ymmärtävämmältä kannalta.\n\nValtiosäätyjen myötävaikutuksella syntynyt 24 p. helmik. 1868 julaistu\nlaajennettua kauppa- ja elinkeinovapautta koskeva laki sisälsi\nteollisuuden työntekijöistäkin useita huomattavia säännöksiä, kuten\npalvelussopimuksen ajan rajoittamisen enintään kolmeksi vuodeksi,\nkiellon käyttää teolliseen työhön kahtatoista vuotta nuorempia lapsia\nmuuten kuin erityisellä virallisella luvalla ja silloinkin vain\nenintänsä kuusi tuntia päivässä, ja kiellon käyttää kahdeksantoista\nvuotta nuorempia työntekijöitä yötyöhön muuten kuin erityisellä\nvirallisella luvalla. Tämän lain sovelluttamisesta Tampereen oloihin on\nennen kerrottu.\n\nSeitsenkymmenluvulla lainlaatijat jo katuivat työväen suojelukseksi\ntekemiään vähäisiä parannuksia. Sen vuosikymmenen valtiopäivillä\nvallitsi erittäin liberalinen ja työväelle epäsuopea henki. Siitä antoi\nräikeän kuvan muudankin v:n 1872 valtiopäiväin pappissäädyssä sattunut\nvälikohtaus, jossa oli kysymys Tampereen tehtaalaisista.\n\nTampereen tehtaissa vallitseviin epäkohtiin viitaten teki provasti\nJ. Grönberg pappissäädyssä anomuksen, että kaikki yötyö tehtaissa\nkiellettäisiin klo 10--4. Hänen perustelunsa olivat siveelliset:\n\"Yksityisen voitonhimon ei pidä saada hyötyä alaikäisten elämän ja\nterveyden kustannuksella. Yön lepo on jokaisen ihmisen luovuttamaton\noikeus, ja valtion tulee katsoa, ettei tätä oikeutta loukata.\" Mutta\ntunnettu jumaluusoppinut ja Tampereen pellavatehtaan johtomies,\nyliopettaja A. Kihlman nousi kiivaimmasti vastustamaan tuota ehdotusta.\nSofismeilla ja liberalistisilla oppilauseilla hän koetti tykkänään\nrusentaa Messukylän provastin esityksen, joka leimattiin kummalliseksi,\nmahdottomaksi, ajatuksenvapautta, yksityisen ihmisen personallista\nvapautta, \"hänen pyhimpiä oikeuksiaan, työn oikeutta\" vastustavaksi.\n\"Työmies on tyytyväinen osaansa, vaikka kovaankin. Mutta hän ei\nsaa olla sitä. Hänen kohtalonsa on tehtävä kovemmaksi sillä, että\nhäneltä riistetään eräs työn tilaisuus, joka hänellä on tähän saakka\nollut... Ja miksi? Jotta juoppouden ja epäsiveellisyyden kiusaus\nvältettäisiin. Työskentelemällä öisin joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos\nhe nukkuisivat, ei kiusausta olisi. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat.\nAutuaat, sillä se joka nukkuu, se ei tee syntiä\". Kun pappissäädyn\nyksityinen valiokunta laati asiasta mietinnön, jossa puollettiin\nGrönbergin esityksiä, niin liitti Kihlman mietintöön vastalauseen,\njossa selitettiin sellaistakin, etteivät \"proletariatin\" riveistä\ntulleet tehtaalaiset olleet useinkaan juuri mitään \"siveyden esikuvia\"\nennen tehtaaseen saapumistaankaan, ja ettei yötyö ollut vaarallista,\nmutta nälkä oli, ja jossa kaikilla tavoilla koetettiin todistella\ntehtaiden yötyön välttämättömyyttä. Ja niin suuri vaikutus oli\nteollisuudella pappissäätyynkin, että kunnianarvoiset 18 äänellä 11\nvastaan päättivät jättää asian sillensä. Sellainen oli ajan henki.\n\nV:n 1879 elinkeinolain työväensuojelusta koskevat osat osoittivat\nselvää taantumusta v:n 1868 laista. Vanhemman lain huolet lasten\nkäyttämisestä teollisessa työssä katsottiin v:n 1879 laissa\nliiallisiksi. Nyt sallittiin kahtatoista vuotta nuorempain lasten\nkäyttäminen tehdastyössä vanhempain ja lääkärin luvalla, joten\nvirallisesta luvanhankinnasta päästiin ja samalla tavoin saatiin\nalle kahdeksantoista vuoden ikäisiä työntekijöitä käyttää yötyöhön\nholhoojain ja lääkärien luvalla. Turhaan huomautettiin valtiopäivillä,\nettä luvan antavat lääkärit ovat tehtaiden palkkaamia, ja turhaan kaksi\nylempää säätyä jo kerran kunniaksensa päättivät, että alle kahdentoista\nvuotiaiden lasten ammatillinen työ olisi kokonaan ja ehdottomasti\nkiellettävä.\n\nNäin oli saavutettu elinkeinovapauden huippukohta. Käänne varsinaiseen\ntyöväensuojeluslainlaadintaan päin tapahtui jo v:n 1882 valtiopäivillä,\njotka anoivat erityisen työväenlainlaadintaa suunnittelevan komitean\nasettamista. V. 1884 sellainen komitea asetettiin ja 15 p. helmik.\n1889 julaistiin teollisuuden työntekijäin suojelemista (lasten ja\nnaisten työtä, varovaisuus- ja terveystoimenpiteitä tehtaissa,\nammattientarkastusta y.m.) koskeva laki, jota myöhemmin täydensivät\n5 p. jouluk. 1895 annettu tapaturmavakuutuslaki, 2 p. syysk. 1897\njulaistu laki työntekijäin apukassoista sekä 4 p. kesäk. 1908 päivätty\nlaki työstä leipomoissa. (90)\n\nPaljon aikaisemmin kuin valtio ryhtyivät suurempain tehtaiden isännät\nomalla tavallaan parantamaan työväkensä oloja. Sitä tarkoittaviin\nlaitoksiin luettiin aikoinaan Finlaysonin tehtaan asyli, säästöpankki,\nsairaskassa sekä lastenkoulu, kaikki perustetut jo ennen menneen\nvuosisadan puoliväliä. Kuluneen vuosisadan alkupuolella rupesivat\nkaupungin suurimmat tehtaat myöskin rakennuttamaan erityisiä\ntyöväenasuntoja. Tämäntapaista toimintaansa jatkoivat tehtaat\nvuosisadan jälkipuoliskonkin kuluessa. Työväenasuntoja rakennettiin\nedelleen entistä suuremmassa määrässä. V. 1880 perustettiin Finlaysonin\ntehtaalle keisarin 25-vuotisen hallitusajan muistoksi \"Aleksanterin\nturvakoti\" tehtaan vanhoja naispuolisia työntekijöitä varten.\nHoidokkaat saivat tässä laitoksessa asunnon sekä vuosittain sata\nmk kukin elantoansa varten. V. 1895 perusti Tampereen verkatehdas\nturvakodin vanhoille työntekijöilleen. Erittäin mainittava laitos oli\nFinlaysonin tehtaan 1892 perustama parikymmentä vuodesijaa sisältävä\nsairaala.\n\nJo 1849 mainitaan Finlaysonin tehtaan perustamaa ruokalaa, joka\nkuitenkin myöhemmin joutui yksityisten haltuun. Nälkävuosina sama\ntehdas hankki väestölleen kelvollisia ruoka-aineksia. V. 1892\npuuvillatehdas Vaasan pumpulitehtaan antaman esimerkin mukaan perusti\nuuden työväenkeittiön. Siinä tarjottiin aluksi päivittäin puolentuhatta\nja myöhemmin toistatuhatta annosta hyvää ruokaa 10 pennistä koko annos\nja 5 pennistä puoli annosta. V. 1901 tehdas luovutti keittiönsä K. A.\nja A. Koskisen kansankeittiöliikkeen hoidettavaksi. V. 1895 avattiin\npellavatehtaan perustama suuri ruokala tehtaan työväkensä kokouksia ja\nseurustelua varten rakennuttamassa kaksikerroksisessa työväentalossa.\nMyöhemmin perustettiin samanlaisia keittiöitä pariin muuhunkin\nTampereen tehtaaseen.\n\nVuosisadan vaihdeaikoina ilmestyi siellä täällä pyrkimyksiä, joiden\ntarkoituksena oli saattaa työväki osalliseksi liikevoittoon. Niinpä\nmyönsi Tampereen höyrypuusepäntehtaan omistaja 1900 työväelleen 10\n% liikkeensä puhtaasta liikevoitosta. Lupaus oli enemmän korea kuin\ntyöväkeä todella hyödyttävä. Jotakuta vuotta aikaisemmin oli Tampereen\nverkatehtaalla otettu käytäntöön palkankorotustapa, jonka mukaan kaikki\ntehtaassa työskentelevät mies- ja naistyöntekijät, jotka olivat olleet\nyhtiön palveluksessa 10 vuotta, saivat vuotuista palkankorotusta 5 %\nmaksettavaksi yhtenä summana vuoden lopussa. Samalla otettiin kuitenkin\nkäytäntöön työntekijäin työkyvyn ja käytöksen säännöllinen arvostelu,\njonka perusteella huonoiksi arvostellut työläiset oli irtisanottava\ntehtaan työstä ja \"välttävääkin\" arvolausetta suvaittava ainoastaan\nkaksi vuotta.\n\nTampereen tehtaanisäntäin perustamiin työväen menestyslaitoksiin\nvoidaan vielä lukea useisiin tehtaisiin kuuluvat sairas- ja\neläkekassat. Niistä kerrotaan seuraavassa luvussa. (91)\n\n_Tampereen kunta_ ryhtyi viime vuosisadan loppukymmenien aikana\njoissakin määrin huolehtimaan kaupungissa asuvan ja ensi sijassa kunnan\npalveluksessa olevan työväen menestyksestä.\n\nVanhempina aikoina oli kaupunki työväenluokkaa kohtaan\nvälinpitämättömällä tai suorastaan vihamielisellä kannalla, niinkuin\npakkotaksain, porvaruusoikeuden ja \"itsesuojelijain\" historia kylliksi\ntodistaa. Jos emme ota lukuun köyhäinhoitoa, niin oli lastenopetus\nja muu alkeissivistys ainoa huolto, niitä kaupunkikunnan puolelta\npidettiin työväelle tarpeellisena ja mitä sille haluttiin antaa.\nNälkävuosina täytyi lähimmäisenrakkauden vuoksi antaa työkansalle\naineellistakin apua.\n\nSeitsenkymmenluvulla katsottiin asioita jo koko lailla toiselta\nkannalta. Puhuttiin jo sosialismista ja työväenliikkeestä\nja myönnettiin, että työväen tilan parantaminen oli tärkeä\nyhteiskunnallinen tehtävä. Mutta kun tähän aikaan uskottiin\nrahan taikavoimaan enemmän kuin mihinkään muuhun, niin luultiin\ntyöväenkysymyksenkin tulevan täydellisesti ratkaistuksi, jos vain\ntyömiehet oppisivat taitavammin käyttämään hyväkseen olevia olojaan.\nVika ei muka ollut työväen palkoissa, vaan työväen tuhlaavaisuudessa\nja tyhmyydessä. Senvuoksi suunniteltiin nyt työväkeä varten jos\njonkinlaisia taloudellisia laitoksia, elinkorkokassoja, säästöpankkeja,\nsairas- ja eläkelaitoksia ja ravintoyhdistyksiä, järjestettiin\ntyöväen juomalakkoja ja koetettiin kaikin tavoin herättää työväen\nitsetoimintaa. Tällaisen katsantotavan vallitessa oli kunnallinen\ntoiminta työväen hyväksi mahdotonta. Elinkorkorahaston kartuttaminen on\nainoa tulos Tampereen kaupungin silloisesta työväenpolitikasta.\n\nKahdeksankymmenluvulla havaittiin tällaisten keinojen riittämättömyys.\nVakavina hätäaikoina nähtiin, ettei kaikilla työntekijöillä ollut\nmitä säästää ja millä harjoittaa edullista taloutta. Nähtiin myöskin\nentistä selvemmin muukalaisen teollisuusylimystön ja kansallisesti\nheräävän työväen jyrkät vastakohdat. V. 1882 harkittiin Tampereen\nvaltuustossa ensi kerran työväenkysymystä G. Selinin tekemän ehdotuksen\nyhteydessä, että työväen hyväksi perustettaisiin \"apurahavarasto\". Se\noli vain yksinäinen ajan merkki eikä aiheuttanut muuta toimenpidettä\nkuin pian nukahtavan komitean asettamisen. Mutta vuosikymmenen lopulla\nsaatiin perustetuksi Tampereellekin työväenyhdistys, jonka määränä oli\npohtia työväenkysymystä koko laajuudessaan, ja samoina aikoina aukeni\n_anniskelu yhtiön voittovarain_ mukana kaupunkikunnalle mahdollisuuksia\nsuurisuuntaisen työväenpolitikan harjoittamiseen. Näitä varoja, joita\nasetusten mukaan oli käytettävä etupäässä työväen hyväksi, käytettiin\nTampereella menneen vuosisadan loppuaikoina tähän tarkoitukseen\nseuraavalla tavalla:\n\n        Anniskelu- ja viinavarain käyttö työväentarkoituksiin\n                   Tampereella vv. 1885--1900\n\n             työv.        työv.                   työväen-\n            yhdistyk-    laulu- ja   ammatti-     yhdistys-\n            sen valis-   soitto-     osastoille   ten raken-  työväen\n            tustyöhön    kunnille      y.m.s.     nuksiin    opistoille\n    vuosi       mk          mk           mk          mk          mk\n\n    1885        --         500           --          --          --\n    1886        --         500           --          --          --\n    1887     1 500         800           --          --          --\n    1888     1 000         800           --          --          --\n    1889       600          --         2 200[1]      --          --\n    1890     2 000       1 300           --          --          --\n    1891     2 000       1 600           --       10 000         --\n    1892     1 000       1 000           --          --          --\n    1893     3 000         600          500[2]       --          --\n    1894     5 000         500           --          --          --\n    1895     2 000         600          300[3]       --          --\n    1896       300         500           --          --          --\n    1897     4 065         500          200[2]     5 000         --\n    1898     4 100         500          500[3]     5 000      5 000\n    1899       500          --           --        5 000      7 000\n    1900       400          --        1 000          --       6 000\n\n    Muistutuksia:\n\n    [1] työv. sairas- ja apurahastolle\n    [2] tehtaalaisseuralle\n    [3] kirjaltajain ammattiosastolle\n\nUuden vuosisadan ensi vuosina oli kaupungin suosio työväen liikettä\nkohtaan alimmillaan, niin ettei anniskeluvaroista riittänyt työväen\nhyväksi juuri muuta kuin työväenopiston ylläpitämiseen tarvittavat\nsummat. Sitten suhde taas muuttui parempaan päin, niin että melkoisia\nsummia myönnettiin työväenyhdistyksen, ulkotyöväenyhdistyksen ja\nkristillisen työväenyhdistyksen rakennusrahastoihin, työväenteatterin\nkannattamiseksi y.m.s. Laskelmaimme mukaan käytettiin sillä tavoin\ntyöväen hyväksi viinarahoja v. 1906 kaikkiaan 23 800 mk ja v. 1907 joku\ntuhat enemmän.\n\nLisäksi kaupunki anniskelu- ja viinavaroilla perusti ja vähitellen\nkartutti erinäisten työväenlaitosten tukemiseksi perustettuja\n\"työväenrahastoja\", työväenrakennusrahastoa (per. 1889),\ntyöväenopistorahastoa (per. 1898) ja tapaturmavakuutusrahastoa\n(per. 1899). Niissä oli varoja v. 1906 yhteensä 222 322\nmk. Rakennusrahastosta ja yleensä kaupungin toiminnasta\ntyöväenasunto-kysymyksen alalla on kerrottu luvussa \"Kasvava kaupunki\".\n\nKunnan toimista kaupungin työväenluokan hyväksi mainittakoon vielä\ntonttien luovutus työväenyhdistysten talojen rakentamiseksi sekä\ntyönvälitystoimiston perustaminen 1904. Hyvin tärkeä alote oli\nkunnallisen työttömyysrahaston perustamishanke, jota varten prof. K. J.\nStåhlberg 1909 laati suunnitelman.\n\nErityisiä tehtäviä kunnalle antoi kaupungin omassa työssä olevain\ntyöntekijäin olojen järjestäminen. Näitä työntekijöitä varten\nkaupunki 1899 perusti ennenmainitun tapaturmavakuutusrahaston. V.\n1908 laadittiin järjestyssäännöt kaupungin palveluksessa olevia\nulkotyöntekijöitä varten. Sääntöjen mukaan otettiin kaupungin työhön\netupäässä kunnan omia jäseniä. Irtisanomisaika oli kummankin puolen 6\npäivää. Työaika oli kaupungissa vallitsevan yleisen työajan mukainen;\nlauantaisin ja juhla-aattoina lopetettiin työ klo 3. Pyhätyöstä\nmaksettiin 100 %:n ja tavallisesta ylityöstä 50 %:n ylennys.\nMainittakoon tämän yhteydessä, että v:sta 1903 myönnettiin kaupungin\npysyvässä työssä oleville työntekijöille lyhempiä kesälomia palkkaa\nsiltä lyhentämättä.\n\nTampereen työväestön hyväksi perustetuista kunnallisista laitoksista on\n_Tampereen Työväenopisto_ mainittavimpia. Tälle maamme ensimmäiselle\ntyöväenopistolle raivasivat alaa yhdeksänkymmenluvulla pidetyt\nkansanopistokurssit. Työväenopiston tarpeellisuutta Tampereella\noli jo 1892 tehostanut toimittaja K. Renström (Riukuniemi) ja\nsitä perusteltiin 1894 Aamulehdessä julaistussa kirjoitussarjassa\nsamoinkuin maist. Auk. Dahlbergin (Alhovuoren) samana vuonna \"Työväen\nkalenterissa\" julkaisemassa kirjoituksessa. Näiden kirjoitusten\nvaikutusta nähtävästi oli työväenyhdistyksen vähän myöhemmin\nvaltuustolle tekemä pyyntö, että valtuusto myöntäisi anniskeluvaroista\nmatkarahan sopivalle henkilölle Ruotsin työväenopistojen\ntutkimista varten. Asia sillä kertaa raukesi. Mutta kun suositut\nkansanopistokurssit keväällä 1898 katkesivat, herätti lehtori E. S.\nYrjö-Koskinen suomalaisessa klubissa uudelleen kysymyksen varsinaisen,\npysyvillä opettajavoimilla varustetun työväenopiston perustamisesta\nTampereelle. Klubissa asia sai kannatusta ja erityisen komitean sitä\nvielä valmistettua teki klubi esityksen valtuustolle, joka puolestaan\njo 7 p. huhtik. 1898 yksimielisesti päätti perustaa kaupunkiin\ntyöväenopiston ja myönsi sen ylläpitämiseksi kolmeksi vuodeksi 5\n000 markkaa vuodessa, ensi vuonna anniskeluvaroista. Paria viikkoa\nmyöhemmin hyväksyi valtuusto opistolle ohjesäännön ja päätti senaatista\npyytää lupaa opiston perustamiseen sekä vahvistusta sen ohjesäännölle.\nEnsi yrittämällä ei lupaa ja vahvistusta kumminkaan saatu, kuten\nkerrotaan siitä syystä, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja\noli sanonut koko hanketta puoluemielestä lähteneeksi ja että opiston\nohjelmassa nähtiin kummittelevan vaarallisena pidetty \"yhteiskuntaoppi\"\n(!). Syksyllä valtuusto sai parannella anomuspapereitaan ja ohjesääntö\nsai vahvistuksen, mutta näiden viivytysten vuoksi saattoi opisto alkaa\nvaikutuksensa vasta 16 p. tammik. 1899.\n\nOpiston päämaali määriteltiin ohjesäännössä seuraavasti: \"Opiston\ntarkoituksena on luentosarjoilla, esitelmillä ja keskusteluin herättää\nja vireillä pitää tiedon ja valistuksen halua sekä isänmaallista\nja kansallista mieltä kunnan jäsenissä yleensä ja erittäinkin se\nlukuisassa työväestössä, ynnä sen ohessa huolehtia ammattitaidon\nkehittämisestä eri toiminta-aloilla antamalla opetusta koneiden ja\ntyökalujen rakenteessa ja hoidossa, ammattipiirustuksessa y.m.s.\"\n(Ammattitaidon edistäminen oli ohjelmaan lisätty hallituksen\nrauhoittamiseksi. Valtuuston 1921 hyväksymän uuden ohjesäännön mukaan\nopiston tarkoituksena on ohjata oppilaitaan tutustumaan sivistyksen\nsaavutuksiin sekä herättää heissä opin ja tiedon halua, etenkin niissä\naineissa, jotka avartavat heidän maailmankatsomustaan ja joista heillä\nvoi olla käytännöllistäkin hyötyä).\n\nLuentovuoden pituus oli 30--35 viikkoa, jakautuneena kahteen\nluentokauteen. Luentokausien aikana oli pidettävä esitelmiä ja\nkeskusteluja vähintään neljänä iltana viikossa. Oppiaineina olivat\nSuomen historia, taloustiede, yleinen ja sivistyshistoria, kirkon\nhistoria, maan- ja kansatiede, luonnontieteet, terveysoppi,\nmittausoppi, piirustus sekä laulu. Opiston johtajan tuli olla\nyliopistotutkinnon suorittanut ja hän oli velvollinen pitämään\nvähintään neljä luentoa luentoviikossa. Laitoksen johtokuntaan\noli valtuuston valittava kolmeksi vuodeksi viisi jäsentä, minkä\nlisäksi kaupungissa olevat edistysseurat saivat valita kolme jäsentä\n(työväenyhdistykset, raittiusseurat ja nuorisoseurat kukin yhden).\nJohtokunnan tehtäviin kuului m.m. johtajan ja muiden opettajain\nottaminen. (V:n 1921 ohjesäännön mukaan muutettiin johtokunnan\nkokoonpanoa siten, että johtokuntaan oli kuuluva seitsemän jäsentä,\nniistä kuusi valtuuston ja yksi oppilaiden valitsema.)\n\nOpiston hyväksi päätettiin anniskeluyhtiöiden voittovaroista tai kunnan\nyleisistä varoista koota erityinen 100 000 markan suuruinen rahasto,\njonka korkovaroilla työväenopistoa oli vastaisuudessa ylläpidettävä.\n\nOpiston ensimmäiseen johtokuntaan valitsi valtuusto lehtorit V. Malinin\n(Malisen) ja vapaaherra E. S. Yrjö-Koskisen, opettaja R. Kuosmasen\nja työnjohtajat H. Lindroosin ja A. Ahlgrenin; työväenyhdistysten\nedustajaksi tuli savenvalaja J. K. Enqvist, raittiusseurain K.\nViljakainen ja nuorisoseuran kirjanpainaja J. V. Hellberg. Johtokunnan\nensimmäisenä puheenjohtajana oli E. S. Yrjö-Koskinen kuolemaansa saakka\n1916. Ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Sääksmäen kansanopiston\njohtaja maist. Severi Nyman (Nuormaa), joka jo 1903 oli valtiollisista\nsyistä pakotettu jättämään Tampereen. Hänen jälkeensä olivat johtajina\nmaist. I. V. Kaitila 1904--1907, maist. Eino Kuusi 1907--1908 ja\ntri J. A. Pärnänen 1908--1929. Oppilaita ilmoittautui opistoon heti\nsen alkaessa yli puolentuhatta. Ensi aikoina oli innostus opistoon\nsuuri, johtaja oli suosittu ja ilomielin otettiin opisto vastaan\ntyöväenyhdistyksen uuteen kivirakennukseen, \"oikeaan omaan kotiinsa\",\njonne opisto siirtyi 1901. Myöhemmin ei oppilasluku pitkään aikaan\nsaavuttanut ensimmäistä huippua, mutta muuten opiston työ yhä vakaantui\nja monipuolistui. Vuosien varrella tämä työväenliikkeen isänmaallisen\n\"sivistyskauden\" lempilapsi sai pysyvän kodin ja pysyvät oikeudet\nkaupungin työväen suuressa sivistysperheessä. (92)\n\n\n\n\n16. VANHEMPI TYÖVÄENLIIKE.\n\n\na) Työväenliikkeen varhaisvaiheita: Vanhoja juuria. -- Työväen\nsivistyskausi. Lainakirjastot. V:n 1861 \"lukuyhtiö\". -- \"Pumpulitehtaan\ntyöntekijäin seura\" 1866. Ruumisvaunut. -- Kansantajuiset luennot. --\n\"Tampereen työväen laulu-, soitto- ja näytelmäseura.\" -- Taloudellisia\nyhteispyrintöjä. Säästöpankit. Teollisuustyöväen apurahastot.\nYhtiökauppa.\n\nb) Työväenyhdistys ja sen valtakausi: Levottomuuden ja toivon\nnäköaloja. Työväenyhdistykset. -- Tampereen työväenyhdistyksen\nperustaminen. Oman talon hankkiminen. Uutisrakennuksia. Työväentalo\ntyöväen seuraelämän ja taiteellisten harrastusten keskuksena.\nTyöväentalon olojen järjestäminen. -- Työväen sivistystyö. Kirjasto.\nYleistajuiset luennot. Kansanopistokurssit. -- Hengellisiä\nharrastuksia. -- Raittiuskysymys ja kieltolaki. -- Valtiolliset ja\nkunnalliset riennot. Suomalaisen puolueen holhouksen alaisena. --\nAnomuksia valtuustolle. -- Palatsivallankumous ja nuorsuomalainen\njohto. -- Kunnallisen työväenpuolueen perustaminen. -- Oma\nsanomalehti. \"Kansan Lehden\" nousukausi. -- Suurlakko käännekohtana.\n-- Ulkotyöväenyhdistys. -- Tampereen vanhemman työväenliikkeen\nmerkkimiehiä. Fredrik Lundelin. Heikki Lindroos. Yrjö Mäkelin.\n\nc) Alkava ammattiyhdistysliike: Ensimmäiset ammattiosastot.\nSovinnollisuuden aika. -- Toinen kehityskausi.\nKäsityöläisammattiosastot. Ensimmäiset tehtaalaisammattiosastot.\nNaisten osastoja. -- Ammattiosastot ja työväenyhdistys. --\nAmmattikongressijupakka. -- Ammattiliittoja ja ammattijärjestöä kohden.\n\n\na) Työväenliikkeen varhaisvaiheita.\n\nJos tarkoitamme työväenliikkeellä työväen järjestynyttä oma-alotteista\ntoimintaa työväen aseman kaikinpuoliseksi parantamiseksi ja\nkohottamiseksi, niin Tampereen työväenliikkeen on katsottava\nalkaneen vasta työväenjärjestöjen muodostumisesta menneen vuosisadan\nkahdeksankymmenluvun loppupuolella. Mutta jos sisällytämme\ntyöväenliikkeeseen myöskin sen valmistavan harrastuksen, herätystyön ja\nmuun toiminnan, joka on esiintynyt muiden kansanluokkain keskuudessa\nja yksityisten henkilöiden taholla työväen hyväksi ja työväen\nmyötävaikutuksella, niin Tampereen työväenliikkeen alkupaalua on\nsiirrettävä melkoinen matka ajassa taaksepäin.\n\nTyöväenliikkeellä on kyllä vielä vanhempikin esihistoria, jonka\njuuret ulettuvat Ruotsin aikoihin asti. Jo silloin näet muodostui\nmeidänkin maassamme erilaisia teollisen työväen yhtymiä, kuten\nkisälliveljeskuntia ja muita apuyhdistyksiä, joista monet olivat\n19. vuosisadan alkupuolella jonkinlaisessa kukoistuksessakin ja\njotka kaikki eivät vieläkään ole jäljettömiin hävinneet. Noihin\ntyöväenliikkeen esihistoriallisiin muistoihin kuuluvat myöskin v. 1814\nperustettu Tampereen \"työmiesten arkku\", joka vieläkin on olemassa\n\"Tampereen työmiesten apukassana\", ja v:n 1836 aikoina täällä vireillä\nolleet \"kisälliliiton\" puuhat. Mutta kun tällaisten laitosten toiminta\non rajoittunut aivan ahtaaseen yksityiselämän piiriin ja kun niiden\nyhteiskunnallinen vaikutus on ollut vain passivista, suojelevaa\nja turvaavaa laatua, emme voi pitää niitä nykyaikaisen aktivisen\ntyöväenliikkeen varsinaisina perustuksina.\n\nSitävastoin on niin yleiseltä sivistyshistorialliselta kuin\nerityiseltä työväenliikkeen historian kannalta huomiota ansaitseva se\ntyöväenliikkeen herätys- eli varhaiskausi, joka alkoi maassamme viime\nvuosisadan keskivaiheilla ja joka Tampereella selväpiirteisenä ja\neloisana virtana ulettuu kuusikymmenluvun alusta kahdeksankymmenluvun\nloppupuolelle saakka.\n\nTämän liikkeen pohjana olivat liberalisen aikakauden yleiset\nkulttuuriolot. Sivistynyt yleisö oppi silloin katsomaan työväen oloja\nja elämää aivan uudelta kannalta ja työväen omassa keskuudessa heräsi\nuudenlaisia sivistyksen ja seurallisuuden pyrkimyksiä. Viisikymmenluvun\nlopulla ruvettiin eri seuduilla maata toimeenpanemaan iltahuveja ja\nkansanjuhlia työväkeä varten ja samaan aikaan perustettiin Turussa\nja Helsingissä ensimmäiset työväen laulukunnat. Finlaysonin koulussa\nkasvatettu Tampereen työväki ei alottanut siitä päästä, vaan harrasti\naluksi vain vakavaa, kristillistä lukemista. V. 1861 perustettiin\nkaupunkiin kannatusyhdistys _lainakirjaston_ aikaansaamista varten, ja\njo mainitun vuoden toukokuussa alkoi kirjastossa vilkas lainausliike.\nLainakirjaston tarkoituksena oli etupäässä työväen valistaminen.\nTehtaanisäntä v. Nottbeck lahjoitti kirjastolle 100 kpl. vähäisiä\nIsämeidän selityksiä. Lopulla vuotta 1861 perustivat muutamat\ntehtaalaiset _lukuseuran_ (\"lukuyhtiön\"), joka pyysi lainakirjaston\nkannattajia perustamaan työväen lukuseuralle lukusalin ja lupasi\nsitä varten maksaa kirjaston rahastoon 4 markkaa vuodessa kultakin\njäseneltään. Sopimus syntyikin ja lukusaliin tilattiin kaikki\nsuomalaiset sanomalehdet ja \"Helsingfors Dagblad\". Siihen tapaan\njatkui lukuseuran toiminta v:een 1864 saakka, jonka lopussa seura\njäsenten puutteessa lakkasi. Lukuseuran yhteyteen perustettiin v.\n1862 _lauluseurakin_, jonka kuitenkin muistellaan pian lakanneen;\nlauluseuran johtajana oli konttoristi Wahlberg.\n\nNäitä ensimmäisiä työväen yhteisrientoja jatkoi v. 1866 perustettu\nsuurempi työväen hyvää tarkoittava yhteisyritys, _Pumpulitehtaan\ntyöntekiäin seura_. Alotteen seuran perustamiseen teki pumpulitehtaan\nisäntä itse, ja maaliskuussa 1866 pidettyyn perustavaan kokoukseen\noli kutsuttu tehtaan työnjohtajat ja muutamia muita asiaa\nharrastavia henkilöitä. Koska tämän seuran säännöt ovat mitä parhain\ntodistuskappale kuusikymmenluvun tehtaanisäntäin ja työväenystäväin\nkatsantotavasta työväenasiassa, otamme ne tähän kokonaisuudessaan siinä\nmuodossa, jossa ne on julaistu \"Sanomia Tampereelta\" lehdessä 1866 (n:o\n13).\n\n_Puuvillatehtaan työntekiäin seuran säännöt_.\n\n§ 1. Tämän yhtiön tarkoituksena on toimittaa työmiehillemme tilaisuutta\nseurallisiin kokouksiin, joissa harjoitetaan laulantoa, lukemista ja\nluentoa, tällä yleensä heille sivistystä tarjoomaan.\n\n§ 2. Tehdas antaa työntekijäin viljeltäväksi ravintohuoneen salin\njoka arkiehtoona kello 7 1/2--10 saakka, sekä sunnuntaina ja pyhinä\nkirkonmenon päätettyä.\n\n§ 3. Työntekiät valitkoot vuosittain kymmenen jäsenisen toimikunnan,\njoka keskenänsä valitsee esimiehen ja rahanhoitajan.\n\n§ 4. Tämä toimikunta pitäköön vaari kokousten siivollisesta ja\nsäädyllisestä olosta, määrätköön päivällisen järestyksen joka\nkokoukselle, ja on sillä oikeus käskeä pois sellaiset jäsenet, jotka\nkokouksen järestystä ja rauhaa häiritsevät.\n\n§ 5. Toimikunnan valitsema rahanhoitaja hoitakoon yhtiön rahaston ja\nkirjoittakoon pöytäkirjaa toimikunnan ja yhteisissä kokouksissa, joita\ntoimikunta tarvittaissa kutsuu kokoon.\n\n§ 6. Jokainen tehtaamme työntekiä, joka on kuusitoista vuotta täyttänyt\ntaitaa seuran jäseneksi päästä, johon kuitenkin toimikunnan suostumus\nvaaditaan. Eri tiloissa taidetaan muitakin, jotka eivät ole seuran\njäseniä, sinne laskea maksoa vastaan, josta vastedes ilmoitetaan.\n\nKunnia-jäseniä taitaa toimikunta, meidän suostuemme, yhtiöön kutsua.\n\n§ 7. Vuotinen maksu on täksi vuodeksi määrätty kolme markkaa, josta\nyksi markka maksetaan joka neljäntenä kuukautena, kuitenkin saa\njokainen kohta kerrallaan suorittaa koko vuoden makson. Toimikunta joka\nvuonna määrää tämän maksun, ja saavat jäsenet oikeutensa osoitteeksi\npääsölistan omistajan nimellä ja ainoastaan hänelle kelpaava.\n\n§ 8. Maksut käytetään kirjoihin ja muihin seuran tarpeisiin. Sanomia\ntoimitetaan tehtaan puolelta eikä niitä saa viedä kotiin.\n\n§ 9. Kaikki kortinlyönti on kielletty.\n\n§ 10. Ruokahuoneen isäntä antakoon kahvia, teetä, sikaria, tupakkaa,\nsimaa, olutta ja kuivaa ruokaa kohtuulliseen hintaan.\n\n§ 11. Sunnuntaina ja pyhinä saa jokainen ilman maksutta tuoda sinne\nperheensä paitsi alaikäisiä lapsia.\n\nNämät säännöt ovat vastaiseksi noudatettavat, eikä niitä saa meidän\nsuostumatta muuttaa. Tampereella maaliskuun 21 p. 1866.\n\nFinlayson & C:o.\n\n\nNiinkuin näkyy oli seura täydellisesti tehtaan isäntäin holhuun\nalainen. Työnantaja vahvisti seuran säännöt ja hankki sille yksin\nsanomalehdetkin. Seura oli yksinomaan seurustelu- ja kirjastoseura.\nSiihen yhtyi jo ennen perustettu tehtaan laulukunta; myöhemmin\nmainitaan seuran laitosten joukossa biljardi ja keilarata. V. 1875\nvalmistui pumpulitehtaan isännän työväelle rakennuttama seuratalo.\nNiin suuri oli sivistävän yhteiselämän tarve ja harrastus Tampereen\ntehtaalaisten joukossa, että tämä seura vuosikymmenien halki pysyi\npuuvillatehtaalaisten suosiossa ja että se aikoinaan lienee ollut\nsuuressakin kukoistuksessa, kunnes vihdoin uusien aikain tuulispäät\ntulivat häiritsemään tämän aidatun tarhan rauhaa. Niinpä seuran\nvuosikokouksessa 1892 pumpulitehtaan puolueet, \"kankuriosaston puoli\"\nja \"vanha puoli\" oikein painetuin vaalilipuin taistelivat seuran\njohtovallasta, jonka sillä kertaa kaappasivat kankurit Vähitellen\ntämä seura katosi näkymättömiin julkisuudesta. Olemme nähneet sen\nv:tta 1900 koskevat tilit, joissa tehdään selvää kirjaston ja tehtaan\nruumisvaunujen tuloista ja menoista.\n\nMerkittäköön tähän, että pellavatehtaalle saatiin v. 1870 perustetuksi\nlainakirjasto.\n\nMuualla alkuun päässeen tavan mukaisesti ryhdyttiin Tampereellakin\nv. 1869 järjestämään _kansantajuisia luentoja_ työväelle.\nEnsi yritys ei menestynyt, mutta syksyllä 1872 käytiin asiaan\nuudelleen käsiksi, kun tehtaanisäntä F. Idestam oli lahjoittanut\nvaroja luentojen kustantamiseksi Luennoitsijoista ei enään ollut\npuutetta, \"sillä kaupungissamme on koko joukko koulunopettajia,\nkolme kansakoulunopettajaa (Tervo, Ahlgren, Pelkonen) y.m.s.,\njotka voivat tarttua luentojen pitämiseen\", vakuutettiin Tampereen\nSanomissa. Luennot menestyivätkin hyvin, niille tuli kuulijoita\nahdinkoon asti. Muutaman vuoden kuluttua joutui luentojen huolto\nkansakoulujen johtokunnalle ja luentojen kustantamiseksi ruvettiin\nsaamaan viinaverorahoja ja anniskeluvoittovaroja. Tampereen oloille\nerikoista oli, että luennoitsijoina täällä jo näihin aikoihin kykenivät\nesiintymään myöskin monet itsekseen opiskelleet työläiset, kuten J.\nFelt, T. Kärkönen, Karenius, Senvall, Helen, Lindberg.\n\nKorkea saavutus omalla alallaan näinä vanhempina työväen henkisten\nrientojen aikoina oli työnjohtaja Fredrik Lundelinin v. 1882 perustama\n_Tampereen työväen laulu-, soitto- ja näytelmäseura_, jonka esitykset\nherättivät huomiota laajalta oman kaupungin ulkopuolella.\n\nKuusi- ja varsinkin seitsenkymmenluvulla heräsi työväen piireissä luku-\nja lauluharrastusten lisäksi kaikenlaisia taloudellisia yhteispyrintöjä.\n\nNäitä pyrintöjä ovat edustaneet _säästöpankit_, joilla on vanhat juuret\nTampereella. Jo 1838 perustettiin puuvillatehtaalle säästöpankki\n(\"Finlayson ja Kumpp. talletuskassa\"), joka siitä pitäin on katkeamatta\ntoiminut. V. 1857 perustetun \"Tampereen säästöpankin\" päätehtäviin\nkuului sääntöjen mukaan säästäväisyyden edistäminen erityisesti työväen\nkeskuudessa, vaikka laitos tosiasiallisesti pitkäksi ajaksi joutui\nkäsityöläisluokan johdettavaksi.\n\nToisena ryhmänä työväen vanhoissa taloudellisissa yhteisyrityksissä\nolivat _teollisuustyöväen apurahastot_, joita oli pääasiallisesti\nsairaskassoja ja eläkerahastoja.\n\nVaikka A. W. Wahrenin ja muiden johtavain teollisuusmiesten v. 1856\nlausumain mielipiteiden mukaan yleisen eläkerahaston perustaminen\nvanhain tehtaalaisten turvaamiseksi oli tarpeeton, tehtaalaisten\nolot kun olivat muihin työläisiin verraten kyllin hyvät, niin samat\nmiehet olivat kuitenkin halukkaita perustamaan tehtaisiinsa erityisiä\n\"tehdaskassoja\", joiden tarkoituksena oli osakkaittensa turvaaminen\nsairauden sattuessa tai vanhuuden tullessa. Näitä kassoja syntyi\nvuosisadan jälkipuoliskon kuluessa maamme suurimpiin tehtaisiin koko\njoukko. Kassat, joihin asianom. tehtaan työväen tuli pakollisesti\nkuulua, saivat tulonsa työntekijäin viikkopalkoista pidätetyistä\nprosenteista, työväen järjestyssakoista, tilapäisistä lahjoista ja\nkasvaneista koroista.\n\nVanhin tällaisista kassoista Tampereella ja koko maassa on 1846\nperustettu Finlaysonin tehtaan sairasrahasto, jonka yhteyteen pari\nvuosikymmentä myöhemmin perustettiin eläkekassa. Samanlaisia rahastoja\nperustettiin kuusi- ja seitsenkymmenluvuilla kaupungin muihinkin\nsuurempiin tehtaisiin ja vähitellen lukuisiin pienempiinkin. Nämäkin\nrahastot ovat eläneet meidän aikoihimme saakka. V. 1925 oli Tampereella\n28 sellaista rahastoa ja niissä varoja 4.7 milj. mk.\n\nKun 1873 taloudellinen yhteenliittyminen oli tehtaalaisten keskuudessa\nensi kerran yleisemmän puheen aiheena, suunniteltiin jonkinlaisen\n_oman yhtiökaupan_, eli n.s. tuotanto- ja kulutusyhdistyksen\n(\"ravintoyhtiön\") perustamista. Tarpeellisen johdon ja esikuvain\npuutteessa yritys sillä haavaa raukesi, vaikka itse tohtori S.\nA. Hedlundilta Gööteporista neuvoa kysyttiin. Vasta 1883 syntyi\n\"Tampereen työläisten ravintoyhdistyksen osakeyhtiö\", joka kirjavain\nelämänvaiheiden jälkeen hajosi 1905, jolloin työväen osuuskauppaliike\nTampereella jo oli päässyt voimakkaaseen vauhtiin.\n\nEdellä kuvattu työväen liikehtiminen on ollut mitä hiljaisinta ja\nvaatimattomalta laatua. Mutta sitä ei ole arvosteltavakaan sen\nsaavuttamain tulosten mukaan, sillä sen merkitys on ollut siinä työväen\nhenkisessä maa-alassa, jota se niin selvästi edustaa ja josta oikean\nkylvön avulla oikeana aikana oli kasvava satakertainen hedelmä. (93)\n\n\nb) Työväenyhdistys ja sen valtakausi.\n\nKahden vuosikymmenen ajan kahdeksankymmenluvun puolivälistä alkaen\noli Tampereen työväenyhdistys kaupungin työväestön pyrintöjen ja\nyhteiselämän keskus.\n\nNe, jotka seitsen- ja kahdeksankymmenluvuilla tarkemmin katselivat\nmuualla ja omassa maassamme esiintyvää työväenkysymystä, näkivät\nsiinä uusia levottomuutta herättäviä puolia. Oli uskottu, että\ntämän kysymyksen ratkaisemiseksi riittivät toiselta puolen vapaan\nkilpailun opit ja yleinen sivistys ja toiselta puolen palkollis- ja\nköyhäinhoitoasetukset. Nyt havaittiin, ettei asia kuitenkaan ollut niin\nyksinkertainen, vaan että yhteiskunnassa oli kasvanut tai kasvamassa\nuusi kansanluokka, jota ei voitu holhota ja johtaa entisillä keinoilla.\nUlkomaiden esimerkeistä nähtiin, mihin tämä kehitys oli lopulta vievä:\nyhteiskunnalliseen vihaan ja taisteluun, kumouksiin ja sosialismiin,\njonka kammottavaisuudesta Suomen yleisöllä vielä kahdeksankymmenluvun\nalkupuolella oli aivan kauhistuneet käsitykset. Niinpä Aamulehdessä\n1882 annetun tarkan määritelmän mukaan sosialismi oli samaa kuin\n\"yksilöllisen itsemääräyksen, yksityisen omaisuuden, perintöoikeuden,\nperheen sekä siveellisyyden hävittäminen, sanalla sanoen ihmisen\njärjellisen vapauden lopettaminen, jotta hän tehtäisiin luonnonvoimien\norjaksi, tahdottomaksi pyöräksi semmoisen yhteiskunnan koneistossa,\njonka vaikuttimina ovat oma hyöty, tiedottomuus sekä raa'at intohimot\".\nYrjö Koskinen oli \"Kirjallisessa Kuukauslehdessä\" 1874 osoittanut\ntyöväenkysymyksen ja sosialismin olevan varmasti marssimassa Suomeenkin\npäin; Ruotsi oli jo ilmitulessa. Täällä ei ollut aikaa hukata, jos\nmieli pelastua pahimmista yhteiskunnallisista mullistuksista.\n\nToisia taas huolestutti se, että työväenluokka näytti vaipuvan sitä\nsyvemmälle köyhyyteen, juoppouteen, irstaisuuteen, raakuuteen ja\nrikoksiin mitä korkeammalle toinen osa kansaa kohosi varallisuudessa,\nkunnollisuudessa ja sivistyksessä. Nämä kansalaiset näkivät, että\ntällainen kehitys oli johtava koko yhteiskunnan turmioon, ellei sitä\nvastaan ajoissa keksittäisi siveellisiä parannuskeinoja.\n\nOnneksi oli sellaisia keinoja käytettävissä. Työväestön keskuudessa\noli nähty vilkasta sivistysliikettä. Nuo lainakirjastoja viljelevät,\nsanomalehtiä lukevat, lapsiansa kouluttavat, juomalakkoihin liittyvät,\njärkevät siivot tehtaalaiset ja työmiehet vaativat parempiosaisten\nhuomiota, ansaitsivat heidän ystävyyttään. Kokousten nöyrissä\nperäpenkkiläisissä ilmeni usein henkistä itsenäisyyttä, jota täytyi\nkunnioittaa. Tällaisen työväen äänettömyydessäkin kuului kokonaisen\nkansanluokan vaatimuksia, joita täytyi tunnustaa oikeiksi ja kannattaa.\nSiinä näytti aukenevan uusi tie työväenkysymyksen ratkaisuun. Se oli\ntapahtuva työväen omalla myötävaikutuksella ja yhteenliittymisen,\n_työväenyhdistysten_ avulla, vaikka tietysti sivistyneiden johdolla.\nKahdeksankymmenluvun alkupuolella niitä perustettiin Helsinkiin\nja muualle; ajankysymys vain oli, milloin sellainen oli syntyvä\nTampereellakin.\n\n_Tampereen työväenyhdistys_ on hyvin porvarillista alkuperää.\nVeturinkuljettaja K. H. Uittamon toimesta kokoontui 6 p. helmik. 1886\nverkatehtaan lukusaliin muutamia henkilöitä -- paitsi kokoonkutsujaa\nopettaja J. A. Pelkonen, maist. F. T. Brummer, kirjakauppias Hj.\nHagelberg, työnjohtajat F. Lundelin, C. B. Nyman, A. Hellén,\nK. Grönmark ja K. E. Villgren sekä toimittaja K. Renström --\nkeskustelemaan työväenyhdistyksen perustamisesta Tampereelle. Hyvää\nasiaa kannatettiin ja aikomus vahvistettiin viikkoa myöhemmin pidetyssä\nkokouksessa, jossa olivat läsnä edellämainitut henkilöt sekä lisäksi\nkymmenisen muuta kansalaista. Sääntöehdotusta laatimaan asetettiin\nkomitea, jonka jäseniksi valittiin tehtailija, opettaja, työnjohtaja,\nkauppias, veturinkuljettaja, kelloseppä ja sanomalehdentoimittaja.\nTyön pohjaksi annettiin komitealle kokouksessa läpikäydyt ja korjatut\nHelsingin työväenyhdistyksen säännöt.\n\nNäiden valmistusten jälkeen pidettiin valmistava yleinen kokous\nSeurahuoneella 13 p. maalisk. Läsnä oli arviolta noin 500 henkeä.\nSääntöehdotusta tutkittiin ja se hyväksyttiin parilla pienellä\nmuutoksella. Mutta siihen aikaan ei sääntöjä pudisteltu noin vain\nturkinhihasta. Usealta taholta lausuttujen toivomusten mukaisesti\njulaistiin jo hyväksytyt säännöt sanomalehdissä vielä harkittavaksi,\nminkä jälkeen säännöt lopullisesti hyväksyttiin. Jouluk. 17 p. 1886\nsenaatti vihdoin vahvisti säännöt, mutta vasta maaliskuussa seur.\nvuonna ne ehdittiin palauttaa Tampereelle, ja työväenyhdistyksen\nperustava kokous, viides ja viimeinen sitä laatua, saatettiin pitää\nvasta 11 p. huhtikuuta 1887.\n\nTässä kokouksessa, josta yhdistyksen toiminta on katsottava alkaneeksi,\nvalittiin johtokuntaan opettaja J. A. Pelkonen, veturinkuljettaja\nK. H. Uittamo, työnjohtajat F. Lundelin, A. Ahlgren, K. Söderman ja\nK. Grönmark, vahtimestari J. A. Sunden, varatuomari V. Palander,\nkirjuri F. V. Tukiainen, toimittaja K. Renström, kauppias K. Lindberg\nja faktori I. Partanen. Johtokunta valitsi puheenjohtajakseen\nopettaja Pelkosen, varapuheenjohtajaksi varatuomari Palanderin,\nrahastonhoitajaksi kirjuri F. V. Tukiaisen ja sihteeriksi toimittaja K.\nRenströmin.\n\nJohtokunta ryhtyi heti tekemään uutta yhdistystä tunnetuksi.\nSanomalehtien mukana levitettiin työväenyhdistyksen sääntöjä ja\nkehoituksia liittymään yhdistyksen jäseneksi. Seurahuoneella pidettiin\nkevään kuluessa pari yleistä kokousta, joissa laulun ja soiton lomassa\npidettiin puheita yhdistyksen tarkoituksesta ja toiminnasta. Tällä\ntavoin yhdistys tuli hyvin tunnetuksi ja se saavutti heti alussa\nsuurta suosiota laajoissa kaupunkilaispiireissä. Yhdistyksen jäsenluku\noli toisena toimivuonna 387. V. 1890 kuului yhdistykseen 311 jäsentä\n(203 miestä ja 108 naista); niistä oli liike- ja virkamiehiä y.m.\nsäätyläisiä 84, \"rouvia\" ja \"neitejä\" 63, käsityöläis- ja tehtaan\nmestareja y.m.s. 53, kauppa-apulaisia ja konttoristeja 23, tehtaalaisia\nja muita työntekijöitä 73 sekä muita (teollisuuskoululaisia,\ntehdasyhtiö y.m.) 15. Kaupungin tehtaanpatruunat ja muut johtavat\nhenkilöt kirjoittautuivat yhdistyksen jäseniksi. Suuri jäsenmäärä\nalkoi kumminkin pian vähentyä, niin että se 1896, jota on pidettävä\nyhdistyksen ensimmäisen kehitysjakson loppuna, oli enään vain 112.\n\nYhdistyksen ensimmäiseksi suureksi päämääräksi tuli _oman talon_\nhankkiminen. Ensi aluksi pidettiin yhdistyksen kokouksia Seurahuoneella\nja kansakoulurakennuksissa. Syysk. 10 p. 1887 avattiin juhlallisesti\nyhdistyksen oma huoneisto, joka oli vuokrattu 750 mk:n vuosivuokralla\nkauppias A. Fontellin talon (Hämeenkatu 31) pihamaalla olevan\nkivirakennuksen yläkerroksesta. Syksyllä 1889 yhdistys pitkäin\nmiettimisten jälkeen 23 200 markan hinnalla osti maanviljelijä K.\nVillilältä Hallituskadun ja Länt. Puistokadun kulmassa olevan talon ja\ntilavan tontin, joka vieläkin on yhdistyksellä. Puurakennukseen, jossa\noli ollut kansakoulu (\"Villilän koulu\"), sisustettiin yhdistykselle\nhuoneisto, jonka avausjuhlaa vietettiin 21 p. syysk. 1890. Kymmenen\nvuotta myöhemmin valmistui yhdistyksen tonttinsa eteläiseen kulmaukseen\nPuistokadun varrelle rakennuttama kolmikerroksinen kivitalo. Se maksoi\nyhdistykselle n. 40 000 mk, vaikka jokainen yhdistyksen jäsen teki\npäivän työtä rakennuksella tai suoritti päiväpalkkaa vastaavan summan\nrakennusrahastoon. Talon avajaisia vietettiin 18 p. marrask. 1900.\nPahimmasta tilanahtaudesta oli näin päästy, mutta vielä oli yhdistys\najan vaatimaa juhla- ja näyttämösalia vailla. Keväällä 1905 ryhdyttiin\nsitä rakentamaan ja saman vuoden marrask. 23 p. se saatettiin vihkiä\ntarkoitukseensa suurlakon mielialan vallitessa ja Tampereella samoina\npäivinä pidetyn sosialidemokraattisen puoluekokouksen yhteydessä. Tämän\ntalo-osan rakennuskustannukset olivat n. 80 000 mk, mutta sali olikin\nsitten silloisen Tampereen suurin ja ajanmukaisin.\n\nTyöväenyhdistyksen huoneistosta tuli alusta alkaen kaupungin\ntyöväen juhla- ja huvielämän keskus. Työväenyhdistykset pitivät\ntärkeänä tehtävänään työväen seurustelu- ja huvittelutarpeen\ntyydyttämistä, koska sillä tavoin uuden liikkeen edustamat aatteet\npääsivät vaikuttamaan sellaisiinkin työväenkerroksiin, joihin ei\nmuunlainen herätystyö pystynyt. Tampereella otti tällä alalla johdon\ntyöväenyhdistyksen alkuaikanaan asettama juhlatoimikunta, joka\nvuosittain järjesti lukuisan joukon maksullisia vapaita iltamia,\nnäytelmiä, juhlia, lasten joulunviettoja sekä kesäiseen aikaan\nhuvimatkoja, vapaita laivamatkoja, kansanjuhlia y.m.s. Se piti\nyhdistyksen alkuaikoina yllä lauluseuraa ja torvisoittokuntaa,\njoita Ernst Lindroth innolla ja taidolla johti 1890-luvun\nalkuvuosiin saakka, jolloin lauluseura ja soittokunta hajosivat.\nV. 1896 soittokunta heräsi uudelleen pariksi vuodeksi. V. 1901\nalotti toimensa yhdistyksen sekakuoro ja samoihin aikoihin myös\nmieskuoro; kuoroja johti Aatto A. Liljeström v:een 1905 saakka ja\nsen jälkeen S. B. Lundelin. Yhdistyksessä suosittiin jo varhain myös\nnäytelmätoimintaa, jonka Kosti Eklundin (Elon) y.m. harrastus nosti\njonkinlaiseen kukoistukseen; niinpä esitettiin v:n 1896 kuluessa 11\neri näytelmäkappaletta. Ammattiosastojen, raittiusseurain ja muiden\nkansanjärjestöjen kilpailu kumminkin ehkäisi työväenyhdistyksen\njuhla- ja taidetoimintaa. Työväentalo juhlahuoneinensa oli tärkeä\ntekijä myöskin ammattiyhdistysten elämässä. Oikeastaan olivatkin\ntyöväenyhdistyksen huoneiston tarjoamat edut se päävoima, mikä\nsai ensimmäiset ammattiyhdistykset rupeamaan työväenyhdistyksen\nosastoiksi. Ammattiosastotkin valitsivat juhlatoimikuntia ja\npanivat huvipyörän käymään. V. 1895 lausui yhdistyksen asettama\nkomitea, että pääyhdistyksessä ja osastoissa oli \"jouduttu miltei\nyksinomaan huvittelujen valtaan\". Kun main. v. työväentalolla oli\npidettävä 41 iltamaa ja juhlaa suurempain ja pienempäin kokousten ja\nharjoitusten loppumattoman hälinän ohella, niin arvaa kyllä, että olot\nvaativat järjestämistä. Sitä koetettiin saada aikaan 1895 tehdyllä\nammattiosastosopimuksella, jossa osastojen maksettavaksi määrättiin\npysyvä vuosivuokra, mutta annettiin niille oikeus käyttää yhdistyksen\njuhlasalia määrätyn ohjelman mukaan. Työväenyhdistyksen asuntokysymystä\nei kumminkaan saatu ratkaistuksi tälläkään tavoin ennenkuin itse taloa\nsaatiin laajennetuksi niinkuin edellä on kerrottu.\n\nYhdistyksen talossa isännöi järjestysvaliokunta, joka vuosien mukana\noli tullut yhä tarpeellisemmaksi. Sen tuli olla yksityispolisina\nyhdistyksen talossa, estää yhdistykseen kuulumattomain henkilöiden\ntunkeutumista yhdistyksen huoneistoon, valvoa järjestystä\ntyöväentalolla pidettävissä iltamissa, hyväksyä yhdistykseen pyrkivät\njäsenet. Viimemainittua sangen kuvaavaa määräystä ei enään tavata v.\n1900 uudistetuissa järjestysvaliokunnan säännöissä, joiden mukaan\ntämä valiokunta oli TTY:n ja Ulkotyöväenyhdistyksen yhteisesti\nasettama ja sen jäseniltä vaadittiin ehdotonta raittiutta. Valiokunnan\nusein toistetuista valituksista päättäen ei sen tehtävä aina ollut\nkaikkein hauskimpia. Pieni huojennus yhdistyksen järjestysvallan\nvirkavelvollisuudessa oli 1901 tehty päätös repiä pois puurakennuksen\npihanpuolisella sivulla oleva lahoava veranta, kun se oli hyvänä apuna\niltamain häiritsijäin sisääntulolle akkunan kautta (!).\n\nEteenpäin kuitenkin mentiin yhä useammassa suhteessa. V. 1902 otettiin\nyhdistykselle erityinen taloudenhoitaja; palkkaa oli 50 mk vuodessa\nja tehtäviä pitkä luettelo ohjesäännössä. Muitakin viranomaisia oli\nasetettava: vahtimestari, jonka ohjesäännön ensimmäinen kohta sääti,\n\"että vahtimestari ei saa toimissaan milloinkaan esiintyä päihtyneenä\",\nja varsinainen pianonhoitaja, jonka tuli m.m. huolehtia, että\nsoittajina esiintyisi vain sellaisia henkilöitä, \"jotka ovat tottuneet\npianoa soittamaan\".\n\nEnsi sijalle tehtävistään TTY ensi alustansa saakka asetti _työväen\nsivistystyön_. Vapaan kilpailun vallitessa ei voitukaan tarjota\ntyöväenliikkeelle parempaa ohjelmaa kuin vapaata valistusta, tuota ajan\nomaa keksimää kaikkein yhteiskunnallisten epäkohtain ihmeitätekevää\nyleislääkettä. Mutta työväen omassakin keskuudessa oltiin tietoisia\nsivistystyön tärkeydestä. \"Olevien olojen kehitys on siis meidän\ntyöväen liikkeemme vastaisena silmämääränä, nykyään on tämän ohella\ntärkeintä työväestön valistaminen, heidän itsetajuntansa kohottaminen\",\nlausuttiin TTY:n vuosikertomuksessa v:lta 1888. \"Työväenliike on\nnimittäin maassamme etupäässä sivistysilmaus, joka tarkoittaa lukuisan\ntyöväestön henkistä kohottamista, itsetietoisuuden herättämistä\",\nsanotaan vielä selvemmin v:n 1892 toimintakertomuksessa.\n\nTämän periaatteen mukaisesti oli yhdistyksen ensimmäisiä toimia\nlukusalin avaaminen (1887) ja kirjaston perustaminen yhdistyksen\nhuoneiston yhteyteen (1888). Kirjastossa oli jo ensimmäisenä vuonna\n439 sidosta; v. 1904, jolloin kirjasto järjestettiin uudelleen polisin\nvaatimuksesta (!), oli sidosten luku 1649.\n\nEnsi vuodestaan saakka pani yhdistys myöskin toimeen yleistajuisia\nluentoja, yksinäisiä ja sarjoittaisia. Työväenkysymyksestä luennoivat\nmaist. F. F. Brummer, maalari (myöh. lainopin kand.) A. Vuorinen,\nopett. J. A. Pelkonen, veturinkuljett. K. H. Uittamo ja toimittaja\nK. Renström. Luentojen rinnalle järjestettiin myöhemmin erilaisia\nalkeiskursseja sellaisia työläisiä varten, jotka olivat jääneet\nperustavaa opetusta vaille. Yhdeksänkymmenluvun alkupuolella\nkeskusteltiin TTY:n piireissä työväenopiston perustamisesta Tampereelle\nRuotsin mallin mukaan. Mutta vielä ei työväenopiston aika ollut tullut.\nTTY:n kaupungin valtuustolle tekemä esitys, että n.s. lyseon rahasto\nmuodostettaisiin työväen sivistysrientoja ja etenkin työväenopistoa\nkannattavaksi rahastoksi, ei antanut aihetta toimenpiteisiin.\n\nUusi ote Tampereen työväen sivistyspyrkimyksissä oli TTY:n\ntoimeenpanemat kansanopistokurssit. Kansanopistoliikkeen vaikutuksesta\noli Helsingissä 1892 pantu toimeen vapaat kansanopistokurssit,\njoiden tarkoituksena oli sovelluttaa kansanopistojen opetustapaa\nkaupunkilaistyöväestön keskuudessa; yksiäänisellä laululla sekä\ntoverillisilla keskustelukokouksilla ja juhlilla oli myöskin tärkeä\nsija kurssien suunnitelmassa. Tällä tavoin järjestetty työväenopetus\nmenestyi pääkaupungissa erinomaisesti ja kehotti maaseutukaupunkeja\nseuraamaan esimerkkiä. Kun Tampereella oli keväällä 1895 lopetettu\ntyöväenyhdistyksen alkeiskurssit osanottajain vähälukuisuuden vuoksi\nja kun sama kohtalo uhkasi sarjaluentojakin, päätti yhdistys panna\ntoimeen kansanopistokurssit. Ne menestyivät hyvin. Mutta toiminta jäi\nnytkin epävakaaksi, toisena vuonna kun ei saatu mitään kursseja aikaan,\ntoisena taas kurssit olivat suuret ja innostuttavat. V. 1898 työ\nsopivain opettajavoimain puutteessa näytti pahasti tyrehtyvän. Toiselta\npuolen tämä vastoinkäyminen kääntyi hyväksi, sillä se antoi aiheen\ntyöväenopistokysymyksen uudelleenheräämiseen ja onnelliseen ratkaisuun.\n\nMoitteettomalle ulkonaisellekin siveydelle TTY:ssä pantiin ensi\naikoina suuri arvo. Hengelliset puheet eivät olleet harvinaisia\nyhdistyksen ensimmäisissä kokouksissa ja juhlissa. Yhdistys luovutti\n1887 huoneistonsa pappiskokoukselle, mutta 1890 ei pelastusarmeijan\nkokouksia päästetty työväentaloon. Oman talon saatua tehtiin nimenomaan\npäätös, ettei sitä vuokrata tanssiaisia varten.\n\nKulmakivenä Tampereen työväen siveellisissä harrastuksissa oli\n_raittiusasia_. Järjestynyt raittiustyö oli Tampereella vanhempi\nkuin järjestynyt työväenliike, ja vähää ennen työväenyhdistyksen\nperustamista oli väkijuomakysymys tullut kaupungin kunnalliselämän\nkoetuskiveksi. Työväenyhdistys ei voinut olla asettumatta tässä\nkysymyksessä edistyksen puolelle. Omassa huoneistossaan yhdistys alun\npitäin kielsi väkijuomain käytön. Yhdistyksen valtiopäivätoivomuksissa\nvaadittiin tehokkaita parannuksia väkijuomalainsäädäntöön.\nKunnallisessa raittiustoiminnassa oli työväenyhdistys useimmiten\nvirallisestikin mukana: 1892 vaatimassa kapakan poistamista\nkirkkopuistosta, seur. vuonna esittämässä olutkaupan hävittämistä\nkaupungin syrjäosista ja oluenmyyntioikeuden myöntämistä ainoastaan\n\"rehellisestä käytöksestä tunnetuille, luotettaville varsinaisille\nkauppiaille\", 1895 valitsemassa lähetystöä maistraatin luo anomaan\nviinikauppaoikeuksien myöntämistä yhdelle ainoalle yhtiölle,\nj.n.e. Näistä kysymyksistä keskusteltiin tavallisimmin yleisissä,\nyhdistyksen kokoonkutsumissa kansalaiskokouksissa. V. 1897 yhdistys\nvähäisellä enemmistöllä lausui paheksumisen uusien oluttehtaiden\nperustamista vastaan Tampereelle. Keskustelussa useat puhujat\nvastustivat raittiusasian ja työväenasian kytkemistä toisiinsa arvellen\nväkijuomain käytännön lakkaavan itsestään, kun työväestö ensin tulee\nitsetietoiseksi ja saa kansalaisoikeudet.\n\nRaittiusasian ja työväenasian keskinäinen suhde oli jo aikaisemmin\nyhdistyksessä pohdittavana. Yleisessä kokouksessa 1892 J. V. Hellberg\nalusti kysymyksen, paraneeko työväen tila kieltolain avulla. Vilkkaan\nkeskustelun jälkeen kokous äänestyksellä hyväksyi ponsilauseen, jossa\nlausuttiin, että kieltolaki parantaisi työväen tilaa ja että sitä siis\non harrastettava, mutta että samalla tarvitaan voimia työväen asian\najamiseen. V. 1898 työväenyhdistys jälleen laajasti keskusteli työväen-\nja raittiusasian suhteesta toisiinsa. Kokous kannatti täydellistä\nväkijuomain kieltolakia, mutta sen toteutumisen arveltiin jäävän siksi\nkunnes työväestö saa täydellisen valtiollisen äänioikeuden; sen vuoksi\nväkijuomakysymys on vastaiseksi sulautuva äänioikeusasiaan, jonka\nratkaisemiseen voimat on yhä enemmän keskitettävä. Samalla kokous\nlausui mielipiteenään, että raittius- ja työväenliikkeen tulisi käydä\nkäsikädessä ja toimia toistensa hyväksi.\n\nNäin raittius ja kieltolaki saivat pysyvän sijan Tampereen työväen\nohjelmassa. V. 1898 alkanut juomalakko saavutti mitä suurinta\nkannatusta Tampereella, josta tuli tämän liikkeen varsinainen\npesäpaikka. Työväen kävelyretkellä vapunpäivänä mainittuna vuonna\noli tarkoituksena myöskin \"muodostaa yhteinen juomalakko-liitto\nja omistaa raittius työväen ohjelmaan vahvimmilla siteillä\".\nTampereen kaupungintalon juhlasalissa 14 ja 15 p. marrask. 1898\npidetty juomalakkolaisten edustajain kokous, johon lukuisat\ntyöväenjärjestöjen jäsenet ottivat osaa, sinetöi kieltolakiaatteen\nja työväenaatteen liiton. Tampereenkin työväenyhdistys valitsi\nedustajia yleiseen väkijuomalakkokomiteaan, jonka hallintopaikkana\noli Tampere. Innokkaimmat työväenmiehet rupesivat jo tekemään eroa\ntyöväen omistaman kieltolakiliikkeen ja vanhan vakaumuksellisen\nraittiusliikkeen välillä, joista edellinen tarkoitti työn joutuisaa\nja voimakasta loppuunsaattamista ja jälkimmäinen tyytyi vain\nraittiuden harjoittamiseen lykäten kieltolain toteuttamisen kaukaiseen\ntulevaisuuteen. Tällä tavoin valmistui kieltolakivaatimuksen ottaminen\ntyöväenpuolueen ohjelmaan mikä tapahtui Turun puoluekokouksessa 1899.\nTämän ohjelmakohdan perustelemisessa on Tampereen järjestyneellä\ntyöväellä täten varmaan ollut vaikuttava osa.\n\nEnsimmäisten työväenyhdistysten usein lausuttuna tarkoituksena oli\nmyöskin hankkia työntekijällekin tilaisuutta \"olla ja vaikuttaa\nkansalaisena kansalaisten keskuudessa\", s.o. hankkia työväestölle\nyhteiskunnallista arvoa ja _valtiollista_ ja _kunnallista_ vaikutusta.\n\nTampereen työväenyhdistyksen ja suomalaisen puolueen suhteista on\njo tarkemmin kerrottu luvussa \"Puolue-elämää ja vaalitaisteluja\".\nTyöväenyhdistyksen perustaminen vaikutti kunnalliselämään\nrauhoittavasti. Työväen piireissä ilmestyneistä vaalikujeista\ntuli loppu. Suomalaisen puolueen johdettavaksi ei yhdistys ensi\naluksi muodollisesti joutunut, sillä yhdistyksen johdossa tunkeili\nkaikenkarvaisia kansalaisia, ruotsinmielisistä alkaen. Aluksi senvuoksi\ntyöväenyhdistyksessä koetettiin karttaa puolueasioita kuin tulta, niin\nettei edes veroäyrinperusteesta uskallettu keskustella. Mutta pian\nnähtiin, että työväenkin apua tarvittiin vaalitaistelussa. Yhdistys\nkehoitti jäseniänsä äänestämään kunnallisissa vaaleissa, vaikka itse\nvielä pysyi syrjässä; kunnes viimein sekin veti tankoon julkisen\npuoluelipun, alkoi pitää puolueneuvotteluja ja asettaa ehdokkaita\nemäpuolueen hyväksyttäväksi. Yhdeksänkymmenluvun alkuvuosina oli\ntyöväen ja suomalaisen puolueen liitto hyvin läheinen ja luja; TTY\nmuodosti oman sivustan suomalaisen puolueen taistelurintamassa.\nTätä tulosta ei kuitenkaan voi selittää työväen porvaristumiseksi,\nvaan se oli seuraus suomalaisen puolueen kansanvaltaistumisesta.\nSuomalainen puolue oli lähestynyt työväkeä ja katsoi sitä nyt vapaaksi\ntaistelutoverikseen eikä käskyläisekseen. Työmies oli tulossa\nkansalaiseksi kansalaisten joukossa. Suomenmielisinä Tampereen\ntyömiehet onnittelivat senaattori Yrjö-Koskista hänen täyttäessään\nkuusikymmentä vuotta, kiittivät professori Danielsonia hänen\nSuomea puolustavasta teoksestaan ja juhlivat Lauri Kivekästä hänen\nkansanjuhlapuheensa jälkeen (1890).\n\nAjan mittaan eivät isänmaalliset juhlahetket ja suomalaisen puolueen\nvaalivoitot yksin voineet tyydyttää niitä työväenasian harrastajia,\njotka ymmärsivät, että työväenliike oli muutakin kuin suomalaisuuden\napuhevonen. Työväen yhteiskunnallisetkin vaatimukset rupesivat\npyrkimään kuuluville. Tampereella niille joksikin ajaksi avautui\ntyydyttämisen mahdollisuuksia, kun suomalainen puolue pääsi valtaan\nTampereen valtuustossa ja kääntyi yhteiskunnallisten parannusten\ntielle. Parannukset eivät olleet suuria, vaan eivätpä vaatimuksetkaan\nolleet ylettömiä. Valtuustossa itsessään ei ollut kehuttavaa\nyhteiskunnallisen edistyksen ja alotteiden harrastusta. Työväenyhdistys\nsen sijaan rupesi pitämään valtuustoa lämpimänä lukuisilla ehdotuksilla\nja anomuksilla, joiden osittainenkin toteuttaminen teki tästä ajasta\nripeän kunnallisen edistymisen ajan. V. 1888 työväenyhdistyksen\njohtokunta tehtailija K. G. Lindbergin alotteesta esitti valtuustolle,\nettä Viikinsaari ja Lehtisaari lunastettaisiin kaupungille ja\nvarustettaisiin kansan huvipaikoiksi. Kun valtuusto sitten päättikin\nostaa saaret kaupungille, asetti yhdistys erityisen komitean\nmiettimään saarten järjestämistä uuteen tarkoitukseensa sopiviksi.\nSamana vuonna yhdistys anoi miesten uimahuoneen rakentamista koska\nsellaista ei vielä ollut kaupungissa. Uimahuone saatiin ja 1891 saivat\nnaisetkin oman uimalansa. V. 1892 yhdistys teki täydellisen kartoilla\nvarustetun esityksen urheilu- ja kisakentän perustamiseksi Pyynikin\nrinteelle nuorisoa varten. Suunnittelun mukaan se oli koko Olympia:\nheittourheilutantereet, voimistelupaikat telineineen, juoksuradat,\nsoittolavat, puiden varjostamat katsojapaikat j.n.e. Vahinko, ettei\ntämä verraten pieniä kustannuksia vaativa suunnitelma saanut valtuuston\nkannatusta.\n\nKernaasti valtuusto sen sijaan avasi kukkaronsa työväen\nsivistyspyrintöjen hyväksi. Kansanopistokurssit saivat kaupungilta\nkannatusta ja työväenopiston kaupunki otti omaksi kunnalliseksi\nlaitoksekseen. Työväenyhdistyksen alotteesta poistettiin jo 1893\nkansakoulujen lukukausimaksut. Tärkeää käytännöllistä valistustyötä\ntyöväenluokan hyväksi tarkoitti työnjohtaja Fr. Lundelinin 1888\ntyöväenyhdistyksessä tekemä esitys talouskoulun perustamiseksi, jossa\ntehtaantytöille ja muille nuorille työväen naisille opetettaisiin\ntalousaskareita, kuten ruokien valmistamista, yksinkertaisempaa ompelua\ny.m.s. \"Tällainen koulu voisi luultavasti vaikuttaa paljo ei ainoastaan\ntyöväestön taloudelliseen tilaan, vaan myöskin siveelliseen kehitykseen\ntyökansan naisten keskuudessa.\" Pitkällisten valmistusten jälkeen\nsaatiin koulu valtuuston kannatuksella alkamaan 1892. Siitä on tullut\nhuomattava laitos alallaan ja käytännöllisen talousopetuksen alkaja\nTampereella, vaikkei se suoranaisesti olekaan toiminut tai voinut\ntoimia ensimmäisen suunnittelijansa aatteen mukaisesti.\n\nTyöväen anomuskauden mainittavimpia muistoja ovat Tampereen kaupungin\nperustama työväen rakennusrahasto ja ennen kerrotut toimenpiteet\ntyöväenasuntokysymyksen ratkaisemiseksi. Kaikkein kauneimpia lehtiä\nTampereen työväen kunnallisessa historiassa on sen sitkeä taistelu\nkunnallisen äänioikeuden laajentamiseksi, josta saatiin laki 1898.\nTästä taistelusta on edellä laajemmin kerrottu. Veroäyriperusteen\nalhaisena pysyttämisessäkin on TTY tehnyt velvollisuutensa.\n\nYhdeksänkymmenluvun alusta pysyväksi muuttunut työttömyyskysymys lisäsi\nraskaalla tehtävällä työväen kunnallisohjelmaa. Kysymyksen koetti\ntyöväenyhdistys 1894 sivuuttaa jättämällä \"keskustelun vastaukseksi\nkysymykseen\". Hätä kuitenkin pakotti yhdistyksen myöhemmin asettumaan\ntässä yhä kipeämmässä kysymyksessä ulkotyöväenyhdistyksen ja kärsiväin\nrinnalle. Parhaansa mukaan järjestynyt työväki myöhemmin koetti auttaa\nhätäaputöiden suunnittelemista. Työnvälitystoimiston perustamisessa ja\nmuussa kunnallisessa työväenhuollossa se ei pannut kynttiläänsä vakan\nalle.\n\nTyöväenyhdistys ei sellaisenaan myöhemmin enään yhtä ahkerasti\npuuttunut kunnallispolitisiin tehtäviin, ensinnäkään siitä syystä,\nettei yhdistyksen esityksiä ja anomuksia entisessä määrässä\ntarvittu, kun työväki itse tuli edustetuksi valtuustossa, ja\ntoiseksi siitä syystä, että työväen kunnallispolitikka joutui\ntyöväenyhdistystä laajempain työväenjärjestöjen huolehdittavaksi.\nOli näet jo yhdeksänkymmenluvun puolivälissä kaupungissa olemassa\nkaksi työväenyhdistystä ja joitakuita ammattiosastoja, joiden kesken\nsekä kunnallisasiain että työväen oman liikkeen vuoksi paikallinen\nyhteistoiminta tuli tarpeelliseksi.\n\nYhdeksänkymmenluvun puolivälin aikoina alkoivat puoluepolitiset\nitsenäistymispyrkimykset saada jalansijaa Tampereen työväen\nkeskuudessa. Ensimmäinen tulos tästä virtauksesta oli\ntyöväenyhdistyksen irtautuminen suomenmielisten johdosta ja\njoutuminen radikalisempien nuorsuomalaisten ainesten johdettavaksi.\nTampereella kesällä 1896 pidettävän toisen työväen edustajakokouksen\nvalmistuspuuhissa tapahtui Tampereen työväenyhdistyksessä\npalatsivallankumous: yhdistyksen main. edustajakokousta\nvarten suorittama edustajain vaali jätettiin pöytäkirjan\ntarkistamistilaisuudessa vahvistamatta ja sijalle valittiin toisia,\nradikalisemmiksi tunnettuja henkilöitä (toimittaja A. Törnqvist,\nkirjanpainaja J. V. Hellberg, räätäli K. K. Sarlund maalari A. Saarinen\nja työmies K. Sandelin). Tästä välikohtauksesta aiheutui yleisempikin\npesäero: yhdistyksen johtokunnasta erosivat puheenjohtaja H. Lindroos\nja jäsenet T. A. v. Schrowe, opettaja K. Kivi, taituri A. Nordberg,\ntoimittaja K. Viljakainen ja maalari A. O. Andersson ja parin vuoden\nkuluttua huomasi järjestynyt työväki jääneensä jokseenkin puhtaana\ntyöläisjoukkona taistelemaan valtiollisella ja kunnallispolitisella\ntantereella.\n\nJo v:n 1896 kunnallisvaaleissa oli työväenyhdistyksellä oma\nvaalikomitea ja omat ehdokkaat, vaikkei vielä omaa ehdokaslistaa.\nSeuraavan vuoden kunnallisvaaleissa jouduttiin siihenkin. TTY:n\nalotteesta asetettu savenvalaja J. K. Enqvistin puheenjohdannalla\ntoimiva vaalikomitea, johon työväenyhdistyksen ohella valitsivat\nedustajia ulkotyöväenyhdistys ja ammattiosastot, laati oman\nehdokaslistan: kuusi työväen ja yhdeksän porvarillista ehdokasta.\nNäillä toimenpiteillä Tampereen työväki kunnallispolitikassa\nlopullisesti poikkesi omille teilleen ja siitä syystä v:n 1897\nvaalikomitean asettamista pidetään kunnallisen työväenpuolueen\nperustamistapauksena Tampereella.\n\nSeuraavana vuonna oli uuden kunnallisen puolueen toiminta verraten\nvilkasta. Marraskuun alussa hyväksyttiin työväen puoluehallinnon\nohjeet. Niiden mukaan muodostivat Tampereen työväenpuolueen ne\npaikkakunnan työväenyhdistykset ja ammattiosastot, jotka olivat\nvalinneet edustajia puoluehallintoon. Käytännöllistä työtä varten\nasetti puoluehallinto toimeenpanevan valtuuskunnan. Puoluehallinto\nhyväksyi periaatteessa H. Lindroosin suunnitteleman yleisen\nvaltiollisen ohjelman, johon sisältyi ääniasteikon poistaminen,\neduskuntalaitoksen uudistaminen, kielikiistain hylkääminen, kieltolaki,\nnaisen aseman kohottaminen, lyhimmän työpäivän ja alimman palkan\nmäärääminen, vähäväkisten yhteistoiminnan kannattaminen ja taistelu\nsensuuria vastaan. Ensimmäiseen toimeenpanevaan valtuuskuntaan\nvalittiin työnjohtaja H. Lindroos, kirjanpainaja J. V. Hellberg,\nmuurari A. Nieminen, mekanikko A. Vuorela, räätäli K. K. Sarlund,\nmaalari V. Vesterlund, savenvalaja J. K. Enqvist, tehtaalainen\nK. Sjöblom ja maalari j£. Mattsson. Vaalista päätettiin \"olla\nilmoittamatta kenellekään\" (!).\n\nValtuuskunta toimi ensimmäisen vuotensa loppuun saakka ja\npuoluehallinto oli puuhassa v:n 1899 kunnallisvaalien aikana. Kun\nTurun kongressissa 1899 perustettiin koko maata käsittävä itsenäinen\ntyöväenpuolue, riensi Tampereen järjestynyt työväki tietysti siihen\nyhtymään; olihan se juuri se päämäärä, johon Tampereen puolue\npienemmissä oloissa oli pyrkinyt. Sen päämäärän saavutettua ei\nerityistä puoluetta Tampereella tarvittu. Luonnollista näin ollen oli,\nettä Tampereen puoluehallinto entisessä muodossaan lakkasi.\n\nTampereen eri työväenyhdistysten kesken tarvittiin kuitenkin\nedelleen paikallista yhteistoimintaa. Jo 1894 oli TTY asettanut\npääyhdistyksen ja sen osastojen edustajista kokoonpannun keskuskomitean\ntoimimaan työväenliikkeen vilkastuttamiseksi paikkakunnalla.\nTällaista toimintaa jatkui katkonaisesti seuraavinakin vuosina.\nPaikallisen puolueen lakattua oli vuosisatain vaihteessa jonkun aikaa\npaikallisen ammattijärjestön muodostaminen keskustelun alaisena. V.\n1903 otettiin varsinaisen \"kunnallisklubin\" perustaminen puheeksi\ntyöväenyhdistyksessä ja seur. v. perustettiinkin erityinen työväen\nkunnalliskomitea, jonka tehtävänä oli \"huolehtia kunnallisten ja\nmuitten yleisten asiain käsittelyä yhdistyksen keskuudessa sekä\nalustaa ja keskustelun alaiseksi ehdottaa niistä johtuvia kysymyksiä\nyhdistykselle ja olla neuvonantajina työväenedustajille kaupungin\nvaltuustossa\". Komiteaan kuuluivat itseoikeutettuina Kansan Lehden\ntoimittajat, työväen edustajat kaupungin valtuustossa ja TTY:n\npuheenjohtaja ja sihteeri sekä yhdeksän saman yhdistyksen valitsemaa\njäsentä. Tämä kunnalliskomitea toimi v:n 1905 loppupuolelle saakka.\nVähää ennen suurlakon alkamista vahvistivat työväenyhdistysten\njohtokunnat säännöt \"Tampereen työväen paikallisjärjestölle\".\nSen keskushallitukseen oli valittava järjestöön yhtyneiden\ntyöväenyhdistysten ja niiden ammattiosastojen edustajia yksi kutakin\n50 jäsentä kohden. Järjestöön kuuluvain yhdistysten ja osastojen oli\nsuoritettava keskushallitukselle veroa kuukaudessa 10 penniä mies-\nja 5 p. naisjäseneltään, josta verosta 2/3 oli pantava erityiseen\nlakkokassaan. Oikeittain siis oli tämäkin järjestö ammatillinen, mutta\ntoiselta puolen myöskin kunnallinen. Pian kuitenkin paikallisjärjestön\ntehtävät siirtyivät sosialidemokratisen puolueen Oulussa pitämän\npuoluekokouksen päätösten mukaan järjestetyille uusille elimille.\n\nSuurlakon tapauksista alkoi melkein kaikissa suhteissa uusi vaihe\nSuomen ja samalla Tampereenkin työväenliikkeen historiassa.\nValtiollisen ja ammatillisen työväenliikkeen voimakkaasti\nedistyessä näytti paikallinen, kunnallinen ja niin sanoaksemme\nsisäinen työväenliike taantuvan. V:n 1905 lopussa, jolloin vihdoin\ntehtaalaisetkin heräsivät pitkällisestä unestaan ja joukoittain\nyhtyivät järjestyneiden työläisten riveihin, kohosi Tampereen\ntyöväenyhdistyksen jäsenluku äkisti 3 360:een, muutaman vuoden\nkuluttua alentuakseen puoleen siitä määrästä. Ei voinutkaan enään\nTTY tarjota tuhansille jäsenilleen sitä, mitä vanha yhdistys saattoi\nantaa kymmenille tai sadoille jäsenille. Tampereen niinkuin muidenkin\nsuurempain kaupunkiemme työväenyhdistykset vastasivat tästedes\nläntisen Europan \"työväenpörssejä\": ne olivat pääasiallisesti vain\ntyöväenliikkeen majanpitäjiä, keskus- ja kokouspaikkoja, vapaita\naatteiden ahjoja, sivistyslaitoksia.\n\nTampereen työväenliikkeessä on _ulkotyöväenyhdistys_ edustanut\nvoimaperäistä, luokkatietoista ja häikäilemätöntä toimintaa. Se seikka\non varmaan riippunut ensi sijassa siitä, että tähän yhdistykseen alusta\nalkaen kuului melkein yksinomaan puhdasta, muista kansanluokista\njyrkimmin eroavaa, kovia kokenutta, työttömyyttä ja kurjuutta\nsilmästä silmään nähnyttä työväkeä. Tampereen ulkotyöväenyhdistyksen\nperustamisesta alkoi sanalla sanoen punainen henki levitä\ntyöväenliikkeeseen.\n\nAlku ei kuitenkaan ollut tulipunainen. Kun ulkotyöväenyhdistystä\nhelmikuussa 1893 työnjohtaja K. A. Leanderin y.m. alotteesta ruvettiin\npuuhaamaan, niin perustamisen syyksi kyllä mainittiin, että vanhempi\ntyöväenyhdistys antoi arvoa huvituksille ja tanssille ja että muutenkin\ntarvittiin vanhemman yhdistyksen vastapainoksi uutta itsenäistä\nyhdistystä, mihin voisivat liittyä ne, jotka eivät vakaumuksensa\nvuoksi voineet mennä toiseen yhdistykseen. Mutta pian nähtiin juuri\ntuon toisen piirin edustavia henkilöitä -- E. S. Yrjö-Koskinen, O. R.\nBorg, G. W. Osonen, K. Viljakainen y.m. uuden yhdistyksen sääntöjä\nmuovailemassa. Nähtävästi ei uskottu ulkotyömiesten voivan omin\npäin perustaa ja hoitaa yhdistystä. Saman katsantotavan osoituksena\nvoinemme pitää sitäkin omituista seikkaa, että kun uusi yhdistys\nkesän alussa haki säännöilleen vahvistusta, niin kuvernööri pyysi\nlausuntoa Tampereen maistraatilta ja työväenyhdistykseltä, jotka\nkuminkin ehdottivat muutoksia tehtäväksi ulkotyömiesten sääntöihin.\nVasta kun vaaditut muutokset oli tehty, saivat säännöt 14 p. elok. 1893\nvahvistuksen.\n\nNäistä säännöistä näkee, että niiden laatijain tarkoituksena\noli erityisesti taloudellisten yhteispyrintöjen, kuten ruoka-\nja taloustarpeiden kauppain sekä sairas- ja hautausapukassain\naikaansaaminen ulkotyöväen keskuudessa; osallisuus viimemainittuihin\nmäärättiin jo säännöissä jäsenten velvollisuudeksi. Muuten olivat\nulkotyömiehet jo hyvin häveliäitä omassa yhdistyksessään, sillä\nsääntöjen mukaan oli ainoastaan puolet yhdistyksen johtokunnan jäsenten\nluvusta määrännäisesti valittava ulkotyömiehistä.\n\nYhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin perustavassa\nkokouksessa m.m. lehtori Yrjö-Koskinen, maisteri Borg ja opettaja\nPelkonen. He eivät kuitenkaan luottamustointa ottaneet vastaan.\nTurhaan myöskin yhdistyksen puolesta juostiin pyytämässä kaupungin\nmuita tunnettuja suomenmielisiä herroja yhdistyksen puheenjohtajaksi.\nPuheenjohtajaksi tuli lopulta J. V. Hellberg, joka siinä toimessa\npysyi kevääseen 1907 saakka. Uusi yhdistys vietti ensi vuonnaan\nkokouspaikassaan \"Taiston\" talossa koko vilkasta elämää, arpajaisista\nja huveista oli sievät ylijäämät, valtuustolta saatiin anniskeluvaroja\nhyviin yrityksiin ja vakavat miehet pohtivat kokouksissa hartaasti työn\nja työttömyyden kysymyksiä.\n\nJäseniä oli yhdistyksessä ensi vuoden lopussa 168, toisen vuoden\nlopussa 368, mutta vuosikertomuksessa valitettiin, ettei jäsenluku\nollut saanut lisäänsä niiden piiristä, joita varten yhdistys oli\nolemassa. Pian jo huomataan tuon suuren suosijajoukon hupenemista ja\nuuden katsantotavan -- taloudellisen taisteluhengen -- levenemistä\nyhdistyksen piirissä. Yhdistyksessä puuhailtiin tähän aikaan ahkerasti\nkaikenlaisissa onnistuneissa ja onnistumattomissa taloudellisissa\nyhteisyrityksissä. Sen ohella vakaantuivat alimman palkan ja\nlyhemmän työajan vaatimukset ja muut ammatilliset mielipiteet, joita\nselvitettiin yleisissä ja yhdistyksen kokouksissa. V. 1898 perustettiin\nyhdistykseen näitä vaatimuksia ajamaan ensimmäiset ammattiyhdistykset,\njoita yhdistys samana vuonna muutettujen sääntöjensä mukaan saattoi\npitää suojeluksessaan.\n\nValtiollisissa kysymyksissä ulkotyöväenyhdistys tietenkin aina seisoi\näärimmäisellä vasemmalla siivellä. Äänioikeusasiassa oltiin yhden äänen\nkannalla ja Tampereen työväen liikkeen haarautuessa maltillisempaan\nja jyrkempään suuntaan ulkotyöväenyhdistys arvelematta kannatti\njälkimmäistä. V:n 1897 vuosikertomuksessa kehoitetaan yhdistyksen\npuolesta työväkeä seuraamaan työväenliikkeen omia tarkoituksia ja\nlakkaamaan olemasta herraspuolueiden astinlautana. Yhdistyksen\njohtomiehistä näinä vuosina mainittakoon J. K. Enqvist, A. Nieminen,\nSeth Heikkilä, A. A. Lagerström (Salakari), E. E. Heikkilä. V:n 1905\nlopulla oli yhdistyksessä jäseniä 400. Saatuaan kaupungilta lahjaksi\ntontin Satakunnankadun varrelta rakennutti yhdistys sinne 1907--1908\noman hauskan kivitalon, josta tuli kosken itäpuolella samanlainen\ntyöväenliikkeen liesi kuin työväentalo kosken länsipuolelle.\n\nTampereen työväen itsenäisen kunnallispuolueen lyhyt vaihekausi tuli\nerityisen muistettavaksi siitä, että silloin sai alkunsa Tampereen\ntyöväen _oma äänenkannattaja_. Jo aikaisemmin oli Tampereella ollut\neräänlainen työväenlehti. Syksystä 1887 vuoteen 1893 saakka ilmestyi\nTampereen Sanomain liepeessä joka toinen viikko Kaarlo Renströmin\n(Riukuniemen) toimittama TTY:n äänenkannattaja _Kansalainen_, joka\nsisälsi yhdistyksen ilmoituksia ja tiedonantoja sekä uutisia ja\nkatsauksia työväenliikkeen eri aloilta koti- ja ulkomailla. Mutta\nTampereen työväenliikkeen erotessa porvarillisten puolueiden johdosta\nja muodostuessa itsenäiseksi kunnallispuolueeksi aljettiin työväen\nkeskuudessa kipeästi kaivata oman julkisen sanan apua. V:n 1897\nkunnallisvaalien aikana päätti TTY ryhtyä kustantamaan \"pienempiä\nlentolehtisiä, joissa tehtäisiin selkoa työväenkysymyksestä sekä\nyhteenliittymisen hyödystä\", ja asetti asiaa toimeenpanemaan pienen\ntoimikunnan (\"lentolehtikomitean\"). V:n 1898 kunnallisvaaleja\nvarten Tampereen työväen puoluehallinnon toimeenpaneva valtuuskunta\njulkaisi \"Joulukuun 9 päivä\" nimisen vaalilehden. Paikalliselle\npuoluehallinnolle laadituissa ohjeissa annettiin valtuuskunnan\ntehtäväksi koettaa hankkia puolueelle oma äänenkannattaja.\nInnostus oman lehden aikaansaamiseen oli työväen piireissä suuri;\nulkotyöväenyhdistyskin lupasi yrityksen kannattamiseksi viisisataa\nmarkkaa. Alussa seuraavaa vuotta saatiin lupa lehden julkaisemiseen, 18\np. helmik. 1899 ilmestyi _Kansan Lehden_ näytenumero ja 2 p. maalisk.\nlehti alkoi säännöllisesti ilmestyä. Lehden kustantamista varten\nmuodostettiin erityinen osakeyhtiö. Sen perustava kokous voitiin pitää\nvasta v:n 1899 viimeisillä päivinä, jolloin siihen saakka toimineen\nväliaikaisen johtokunnan sijaan valittiin uusi varsinainen johtokunta.\n\nKansan Lehden toimitusolot olivat ensi aikoina hyvin epävakaiset ja\nlevottomat. Vastaavaksi toimittajaksi oli ruvennut savenvalaja J.\nK. Enqvist, joka vain suurella vaivalla saatiin siinä nimellisessä\ntoimessa pysymään v:n 1900 syksyyn saakka. Varsinaisena toimittajana\noli ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana kirjapainonomistaja J.\nV. Hellberg ja sen jälkeen Kössi Koskinen. Väliaikaisen johtokunnan\ntyytymättömyys pakotti Koskisen lähtemään lehdestä muutaman kuukauden\nkuluttua, minkä jälkeen toimittajaksi otettiin Matti V. Vuolukka\nOulusta. Toimituksen ja johtokunnan rettelöitä jatkettiin kiihkeissä\nyhtiökokouksissa.\n\nLehden taloudellisetkin vaikeudet olivat ensi vuosina suuret. Lehti\nilmestyi aluksi vain kolmasti viikossa pienenä viisipalstaisena\nkääpiönä. Painoksen määrä oli ensimmäisinä kuukausina n. 1 250 kpl.,\njosta se vähitellen nousi muutamaan tuhanteen. V:n 1901 lopulla oli\nkysymys yrityksen laskemisesta vararikkoon. Vaara saatiin kuitenkin\nvältetyksi, ja suurlakon mukana tuli lehdelle suuren ulkonaisen\nmenestyksen aika: v:n 1906 alusta Kansan Lehti muuttui kuusipäiväiseksi\nja seitsenpalstaiseksi, sen painosmäärä hypähti yli kymmenentuhannen\nkpl:een ja sen painatus siirrettiin saman v:n alkupuolella yksityisistä\npainoista lehteä varten perustettuun \"Työväen Osuuskirjapainoon\".\nMutta taloudellinen tulos oli säikähdyttävä, sillä vuosi 1906 osoitti\nlehdelle tappiota n. 34 000 mk! Kaupungin ja maakunnan työväen avulla,\napukeräyksillä, osakepääomaa lisäämällä, tilaus- ja ilmoitusmaksujen\nkorottamisella y.m.s. keinoin saatiin oma lehmä autetuksi ojasta.\n\nValtiollisesti sitävastoin Kansan Lehti näinä vuosina näki ensimmäisen\nloistoaikansa. Sen muodosti Yrjö Mäkelinin vaikutuskausi lehden\npäätoimittajana marraskuun alusta 1900 lokakuun puoliväliin 1906.\n\nMäkelin on itse kiintoisalla tavalla luonnehtinut periaatteitaan ja\npyrkimyksiään Kansan Lehden toimittajana.\n\n\"Sillä (lehdellä) oli kaksi pääpyrkimystä, joita se uskollisesti\najoi, ja joista se saa aina olla ylpeä. Se koetti ehkäistä puolueen\nalenemista laumaksi, se taisteli järjetöntä puoluekuria vastaan,\nyrittäen sen sijaan ohjata kehitystä siihen suuntaan, että kaikki\npuolueen jäsenet olisivat kohonneet itsenäisesti ajatteleviksi ja\nkaikellaista auktoriteettiuskoa kammoksuviksi yksilöiksi. Ja toinen\npyrkimys, joka niinikään tulee aina kaunistamaan lehden ansiopuolta,\noli se, että lehti taisteli, mikäli se niissä oloissa oli mahdollista,\nmaamme erioikeuksien puolesta, taisteli ryssäläistä ja suometarlaista\nsortovaltaa vastaan, taisteli siinä määrin, että viranomaiset antoivat\nsille sen johdosta salaisen, mutta varsin tinkimättömään muotoon puetun\nkirjallisen varotuksen.\"\n\nÄänioikeustaistelujen aikoina Kansan Lehti joutui jyrkkiin\nristiriitoihin puolueessa vallitsevaa enemmistösuuntaa vastaan. \"Riidat\n-- niistä Mäkelin kirjoittaa -- saivat alkunsa jo ennen minun tuloani,\nsaivat surkean ammattijärjestöjupakan takia, ja minun aikanani niitä\njatkui milloin mistäkin asiasta, etupäässä siitä, millä tavalla olisi\nollut otettava osaa äänioikeustaisteluun. 'Työmiehessä' vaadittiin\nvaaleihin nähden aluksi jyrkkää lakkokantaa ja sittemmin liittoa sen\nporvarispuolueen kanssa, joka mahdollisesti sitoutuisi kannattamaan\nsosialidemokratisen puolueen vaatimuksia äänioikeusasiassa. Kansan\nLehti taas puolestaan vaati vaaleihin osanottoa niiden porvarillisten\nkanssa, jotka valtiollisessa kysymyksessämme olivat sotajalalla\nbobrikoffilaisuutta ja suometarlaisuutta vastaan... Kuten sanottu\nriideltiin näistä asioista sangen paljo. Kummaltakaan puolen ei\nsäästetty sanoja, eipä edes herjauksiakaan.\" -- Tähän taisteluun\nliittyviä valtiollisia vaiheita on esitetty edellä.\n\nMäkelinin jälkeen olivat Kansan Lehden päätoimittajina Timo Korpimaa\nsyksystä 1906 syksyyn 1907, Kaapo Murros syksystä 1907 heinäkuun\nalkuun 1909, Anton Huotari loppupuolen vuotta 1909, Santeri Nuorteva\njoulukuusta 1909 joulukuuhun 1911 ja jälleen Anton Huotari 1911--1920.\nV. 1907 alkaneen uuden venäläisen sortokauden aikana olivat Kansan\nLehdenkin painajaisena majesteettirikosjutut ja muut painokanteet.\nNiinpä toimittaja Nuortevan aikana pantiin vireille koko kuusi\nmajesteettirikosjuttua, joiden kynsistä syytetty pelastui vain\npakenemalla Amerikkaan.\n\nTampereen vanhemman työväenliikkeen johtohenkilöistä on kolme\nerityisemmin muistettavaa niin hyvin henkilöinä kuin ajan eri\nharrastussuuntain edustajina.\n\n_Fredrik Lundelin_ syntyi Loimaalla 1835, tuli nuorena työhön Tampereen\nverkatehtaaseen, jossa kohosi työnjohtajaksi, ja kuoli 1918. Hän ei\nollut ainoastaan laulun ja soiton innokas ja uupumaton johtaja, joka\ntyöväen henkisellä herätyskaudella sävelin kirkasti työväen kaipuuta\nja kohotti sen aatteita, vaan samalla myöskin sivistysmies, joka\nteki uhrautuvaa työtä työväen kirjallisenkin sivistyksen hyväksi\nja ymmärtävä yhteiskunnallisten, uudistusten harrastaja, joka\nuskollisesti tuki työväenyhdistyksen ponnistuksia. F. Lundelin on\nmääräävällä tavalla ollut antamassa Tampereen työväen liikkeelle sitä\nkulttuurileimaa, josta Tampereen työväen harrastukset ovat myöhemmin\nolleet tunnetut.\n\n_Heikki Lindroos_ oli syntynyt Messukylässä 1865 ja palveli\n13-vuotiaasta Tampereen pellavatehtaassa, jossa kohosi työnjohtajaksi.\nKun työväenliike Tampereella alkoi, otti L. innokkaasti siihen osaa\nsaaden pian johtavan aseman tehtaalaisten riennoissa ja sitten koko\nkaupungin työväenliikkeessä, jossa hän neljännesvuosisadan ajan\nedusti valtiollisesti maltillista, mutta työväen taloudellista ja\nhenkistä edistystä voimakkaasti tukevaa suuntaa. Työväenyhdistyksen\nviisitoistavuotisjuhlassa 1902 annettiin hänelle Tampereen sosialistien\npuolesta kunnialahja. Oltuaan v:sta 1903 Tampereen työväen\nosuuskaupan palveluksessa L. 1907 muutti Helsinkiin Osuusliikkeiden\nkeskusosuuskunnan toimeen. Samaan aikaan luopui hän valtiollisesta\nelämästä, joka oli saanut yhä kiihkeämmän luonteen. L. kuoli parhaassa\nijässään 1915.\n\n_Yrjö Mäkelin_ on Tampereen valtiollisen työväenliikkeen kuuluisin\nedustaja. Hän oli syntynyt Tampereella 1875. Isä oli suutari ja\nsuutarintyöntekijä tuli pojastakin. Lahjakas ja virkeä nuorukainen\ntäydensi sivistystään ahkerilla itseopinnoilla, joita hän jatkoi koko\nikänsä. Jo puoluekokouksessa 1899 M. tuli valituksi puoluehallintoon,\njohon kuului pitemmän ajan. Syksyllä 1900 häntä hakemuksetta\npyydettiin Kansan Lehden toimittajaksi, johon toimeen hän ryhtyi\nlokakuun puolivälissä. Mäkelinin kuusivuotinen toimittajakausi on\nmuistettava vaihekausi ei ainoastaan Kansan Lehden ja Tampereen\ntyöväenliikkeen, vaan koko maankin valtiollisen työväenliikkeen\nhistoriassa. Tampereen aikanaan hän suoritti menestyksellisen\ntaistelunsa yleisen äänioikeuden hyväksi, elämänsä tärkeän päätyön.\nHänen osallisuudestaan v:n 1903 moititun \"Forssan julistuksen\" ja\nsuurlakon \"Punaisen julistuksen\" laatimiseen on edellä mainittu. Hänen\nalotteestaan Tampereen työväki vastoin ylimääräisen puoluekokouksen\npäätöstä otti osaa v:n 1904 valtiopäivämiesvaaleihin, koska se ei\ntahtonut \"toimettomana syrjästäkatsojana seurata asiain kulkua\nkansamme vastaisia kohtaloita määrättäessä\". Kun kenraalikuvernööri\nBobrikoffin murhan jälkeen vapaampaa valtiollista suuntaa edustava uusi\nkenraalikuvernööri Obolenski kiertomatkallaan syksyllä 1904 saapui\nTampereelle, M. työväen valitseman lähetystön johtajana ponnekkaassa\npuheessa esitti hänelle työväenluokan ja koko maan valtiollisia\nvaatimuksia. Tästä rohkeudestaan hän sai porvarillisilta tahoilta\npaljon kiitosta, eikä ylimääräinen puoluekokouskaan, jossa hän joutui\nvastaamaan omavaltaisesta teostaan, voinut häntä tuomita. Suurlakon\njälkeisiin, viimeisiin säätyvaltiopäivävaaleihin Tampereen työväestö\npuoluekokouksen päätöstä noudattaen ei ottanut osaa, mutta Mäkelin otti\nvastaan hänelle Oulusta tarjotun ehdokkuuden.\n\nKansan Lehden toimittajana ollessaan Mäkelin, kuten olemme nähneet,\noli yhtämittaisessa ristiriidassa Helsingissä olevan puoluejohdon ja\n\"helsinkiläisen suunnan\" kanssa. Kun erimielisyyttä alkoi esiintyä\nhänen ja Tampereen työväenkin kesken, hän syyskuun lopussa 1906 erosi\nKansan Lehdestä. \"Kansan Tahdon\" päätoimittajana Oulussa hän 1907\nalotti uuden monivuotisen valtiollisen toimintansa uuden venäläisen\nsortokauden vastustamiseksi ja myöhemmin Suomen itsenäisyyden\nvalmistamiseksi. Tämän hänen uuden ajoittain loistavan toimikautensa\nkatkaisi kansalaissota, jonka jälkeen seuranneista kärsimyksistä teki\n1923 lopun hänen itsensä valitsema kuolema. (94)\n\n\nc) Alkava ammattiyhdistysliike.\n\nTampereen työväen ammatillinen liike on saavuttanut muotonsa ja\nmerkityksensä kulkemalla samoja portaita, joita sen edellä valtiollinen\ntyöväenliike oli noussut ylöspäin.\n\nAmmattiyhdistysliike Tampereella syntyi yhdeksänkymmenluvun koitteessa\nja sai lapsuutensa kasvatuksen silloisen työväenyhdistyksen\nseurallis-sivistyksellisessä hengessä. Työväenliikkeen silloiset\nherättäjät eivät tahtoneet antaa työväelle ainoastaan tietoa ja\nvalistusta. He myönsivät olevan parannettavaa paljon myöskin\ntyöväen työoloissa, työnantajain ja työntekijäin suhteissa, työväen\ntaloudellisessa tilassa ylipäänsä. Sitä erityistä tarkoitusta\nvarten oli ryhdyttävä erityisiin keinoihin s.o. yhteenliittymiseen\nammatillisella pohjalla. Mutta ammatillinen liike ei tämän ohjelman\nmukaan saanut olla kapinallisempi kuin ne emäyhdistyksetkään, joiden\nalaosastoiksi tällaisia \"ammattiosastoja\" oli perustettava. Työväen\nliikettä ajattelevilla oli kaunis ohjelma pääoman ja työn, työnantajain\nja työntekijäin välittämisestä ja sovittamisesta. \"Kumouksen\" oppia\nvastaan he asettivat \"edistyksen\" opin. Ajan yhteiskunnallisissa\nriennoissa vallitsi korkea aatteellisuus, jonka mukaan tällainen\nyhteenliittyminen, yhteisharrastus jo sinänsä merkitsi rauhaa ja\nedistystä. Taloudellisen maailman erisuuntaisten voimain tuli yhtyä\nammattiosastoissa, missä \"työnantajat ja -tekijät keskustelevat ammatin\nkehityksestä, työväen edistyksestä\". Näille osastoille ajateltiin\nmonenlaisia käytännöllisiä tehtäviä, m.m. sitäkin, että ne virallisten\nkäsityöyhdistysten sijasta antaisivat kisällikirjoja. Parhaimmilla\ntoiveilla ryhdyttiin työhön, maisterit ja sanomalehtimiehet julistamaan\njohtavia aatteita ja \"työn kunniaa\", ja käsityöläismestarit\nkisälleineen toteuttamaan näitä aatteita ammattityön eri aloilla.\n\nTampereen _ensimmäisten ammattiyhdistysten_ ryhmään kuului melkein\nyksinomaan pieniä käsityöläisyhdistyksiä. Vanhin niistä oli _Tampereen\nmaalarien ammattiyhdistys_, joka perustettiin maalarimestari F. O.\nSnellin kutsumassa kokouksessa 29 p. lokak. 1889. Kokous päätti, että\nammattiyhdistys oli oleva yhteinen työnantajille ja -tekijöille ja\nettä se haaraosastona liittyisi työväenyhdistykseen. Perustava kokous\npidettiin seur. vuoden alussa, jolloin ammattiosastoon ilmoittautui\nparikymmentä jäsentä. Osaston toiminta ehti kuitenkin jo yhden vuoden\nkuluessa niin laimentua, että osasto päätti hajota. V. 1893 päästiin\nuudelleen alkuun. Valvottiin oppilaiden koulunkäyntiä, saatiin\ntyöpalkka järjestelmä muutetuksi tuntipalkkakannalle, puuhattiin\nyhtä ja toista, kunnes työväenyhdistyksen 1895 toimeenpanema\nammattiosastojen maksujen ylennys karkoitti maalarit työväentalosta\nja työväenyhdistyksestä, minkä jälkeen osasto näyttää toistamiseen\nhajonneen.\n\nToiseksi vanhin paikkakunnan ammattiyhdistyksistä oli _Tampereen\nkaupungin suutarien ammattiyhdistys_. Se perustettiin täysin\nitsenäisenä järjestönä alussa vuotta 1890, mutta kolmisen vuotta\nmyöhemmin se liittyi työväenyhdistyksen osastoksi. Kuvernöörin 1891\nvahvistamain sääntöjen mukaan oli tämäkin ammattiyhdistys työnantajain\nja työntekijäin yhteinen ja sen tarkoitukset yleiset ammatilliset:\nhankkia jäsenilleen työpiirustuksia, panna toimeen kilpailuja\nja näyttelyjä, \"pitää huolta siitä, että hyvä järjestys ja sopu\nvallitsee ammatin harjoittani kesken\" j.n.e. Pääsymaksu yhdistykseen\noli 2 mk ja jäsenmaksu 50 p. kuukaudessa. Ammattiyhdistyksen\nrahasto oli yhdistyksen hajotessa jätettävä virallisen käsityö- ja\ntehdasyhdistyksen haltuun käytettäväksi suutarinammattilaisten hyväksi.\n\nEnsi vuosien toiminnassaan osasto pysyi ammatin yleisten olojen\npiirissä, joissa näyttääkin olleen parantamisen varaa kaikille\nammattilaisille yhteisesti. Vanhaa ammattikuntaista henkeä todistavat\njo yhdistyksen ensi aikoina tehdyt esitykset kotimaisen jalkinetyön\ntullisuojeluksesta ja opinkäyneiden suutarien suojelemisesta\nopinkäymättömäin ja kauppiaiden kilpailua vastaan. Sääntöjen\nhengestä ei poikennut osaston työnantajille lausuma toivomus, että\nhe koettaisivat parantaa suutarinammattilaisten huonoa tilaa ja\npoistaa työnpuutetta, mihin työnantajain oli helppo vastata, että\njos he parantavat työntekijäin palkkoja, niin saa lestit panna\nsäkkiin, sillä kenkäkaupat vievät työt (1893). Työhuoneiden huonoon\nkuntoon ja likaisuuteen sekä alaikäisten liialliseen rasittamiseen\nkoetti ammattiyhdistys myöskin kiinnittää työnantajain huomiota.\nAjan ammattiyhdistyksellisiä pyrintöjä kuvaavat piirteikkäästi\nammattiosaston 1890 laatimat järjestysohjeet työhuoneita varten.\nOhjeissa puhutaan enimmäkseen vain työntekijäin velvollisuuksista\nja sangen vähän heidän oikeuksistaan. Työaika oli verstaissa alkava\nklo 5 aamulla ja työhuonetta oli pidettävä auki klo 10:een saakka\nillalla. Sen, joka esteettä jäi päiväkaudeksi työstä pois, tuli\nsuorittaa sakkoa markan. Jos työntekijä viivytti suoritettavakseen\nottamaansa työtä yli sovitun määräajan, oli hänen maksettava sakkoa\n10 % työn arvosta. Työhuoneeseen ei saanut kuljettaa väkijuomia,\neivätkä alaikäiset saaneet siellä tupakoida. Karttuvat säästönsä piti\ntyöntekijäin viedä postisäästöpankkiin. Emme tunne, missä määrin näitä\nohjeita Tampereen suutarinverstaissa ehkä noudatettiin, mutta se näkyy\nvuosikertomuksista, että kun osasto 1892 tahtoi saada määrätyksi\nsäännöllisen työpäivän ja laati sitä tarkoittavat ohjesäännöt sekä\nhankki niille elinkeinolain säätämän vahvistuksen, niin suostui\nainoastaan kolme työnantajaa niitä noudattamaan.\n\nSuutarienkin ammattiyhdistys joutui katottomaksi työväenyhdistyksen\ntoimeenpaneman vuokraylennyksen vuoksi, jota tämä vähäjäseninen\nammattiosasto ei jaksanut suorittaa. V. 1896 ammattiyhdistys kuitenkin\npyrki takaisin työväenyhdistyksen suojaan, minne se seur. vuoden alussa\nnäkyykin päässeen.\n\nV. 1890 ilmeni palkkaliikkeitä kaupungin räätälintyöntekijäin\nkeskuudessa. Huhtikuussa työntekijät sanoutuivat irti työpaikoistaan;\nvähän myöhemmin kuitenkin riita liene sovittu, kun työntekijät\nalensivat vaatimuksiaan. Tapaus oli kuitenkin selvä kehoitus\nperustamaan ammattiyhdistystä. _Tampereen räätälien ammattiosasto_\nperustettiin 1891 ja siitäkin tuli mestari- ja työntekijäyhdistys\ntavallista mallia. Ensimmäiset toimihenkilöt olivat melkein kaikki\ntyönantajia. Sinnepäin suuntautui toimintakin: 1892 osasto käräjöi\nerästä kauppiasta vastaan, joka oli ruvennut räätälinliikettä\nharjoittamaan; elinkeinovapauden rajoittamista pidettiin toivottavana,\nvaikkei sen pahempi mahdollisena; työn tulevaisuutta maalattiin\nmustaksi tehtaiden vuoksi, jotka huononsivat työväen tilaa. Työolojen\nparantamista koskevissa keskusteluissa pidettiin keskustelu vastauksena\nkysymykseen; työhuoneiden tuulettamisesta ja siivoamisesta uskallettiin\nkuitenkin tehdä oikein päätöksiäkin. Ammattilaisten vähäistä osanottoa\nomaan ammattiyhdistykseen valitettiin. Työväenyhdistyksen tunnettu\nveronkiskominen otti tältäkin heikolta hengen.\n\nEdellisistä ammattiyhdistyksistä hiukan poikkeavaan suuntaan kehittyi\n_Tampereen kirjanpainajain yhdistys_. Sen perustava kokous pidettiin 7\np. helmik. 1892 ja yhdistys liittyi heti osastoksi työväenyhdistykseen,\njoka vahvisti kirjanpainajain säännöt 24 p. helmik.\n\nValaisevia ovat sen sääntöjen seuraavat kohdat: \"1 §. Kirjanpainajain\nYhdistyksen tarkoituksena on, jäsentensä keskinäisellä avulla, edistää\nja kannattaa kaikkea, mikä voidaan katsoa jäsenille hyödylliseksi,\nerittäinkin keskustella kysymyksiä, jotka kirjapainotaiteelle\nvoivat olla hyödyllisiä; koettaa perustaa rahaston, josta etevimmät\nyhdistykseen kuuluvat kirjanpainajat, jotka ulkomailla haluavat edistää\ntaitoansa, saisivat matka-apua, sekä toimia sivistyttäviä huvia ja\njuhlia.\"\n\n\"2 §. Jäseniksi yhdistykseen ovat oikeutetut pääsemään kaikki\nkirjanpainajat sukupuoleen katsomatta, niin hyvin oppilaat kuin\ntaituritkin.\n\nSanomalehtien toimittajat y.m. sillä alalla työskentelevät henkilöt\npääsevät myöskin yhdistyksen jäseneksi; mutta eivät ole oikeutetut osaa\nottamaan ammattiasioita koskevien kysymysten päättämiseen.\"\n\n\"9 §. Maamme molempia kieliä saa käyttää yhdistyksen kokouksissa,\njoissa suomenkieli yksin tulee olemaan pöytäkirjan kielenä.\"\n\nAmmattiyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin faktori I.\nPartanen, kirjuriksi faktori K. A. Helin ja rahastonhoitajaksi faktori\nG. E. Jansson. Jäseniä yhdistykseen ilmoittautui ensi innostuksessa 64\neli lähipitäin kaikki grafillisen työn tekijät kaupungissa. V:n 1893\nlopulla päätettiin Helsingissä perustaa yleinen \"Suomen kirjaltajain\nliitto\", jonka osastoksi Tampereen kirjanpainajain yhdistys heti\nilmoittautui. Mutta kenraalikuvernööri viivytti liiton sääntöjen\nhyväksymistä niin kauan, että liitto vasta 1896 saattoi laillistettuna\nalkaa toimintansa. V. 1897 liittohallitus hyväksyi säännöt\n_Kirjaltajayhdistykselle Tampereella_, joksi Tampereen kirjanpainajain\nyhdistys nyt muuttui. Jäsenten sisäänpääsymaksu oli markka sekä\nvuosimaksut taitureilta Smk 1:25 ja oppilailta sekä apulaisilta 75\np. kuukaudelta, josta maksusta yhdistys maksoi liitolle vuosittain\nmarkan taiturilta ja 50 p. oppilaalta. Ammatillisella alalla Tampereen\nkirjaltajain ammattiyhdistys sai jo ensi aikoinaan paljon aikaan. Se\notti tehokkaasti osaa kirjalainojen palkkausolojen järjestämiseen,\nmillä alalla Suomen kirjaltajain sitkeä, johdonmukainen, vuosikausia\nkestänyt työ pääsikin huomattaviin tuloksiin; perusti stipendirahaston,\njonka pohjaksi kaupunginvaltuusto antoi anniskeluvaroista 500 mk ja\njota yhdistys kartutti niin innokkaasti, että rahastossa jo 1898\noli varoja yli 3 000 mk; hankki ammattikirjallisuutta, toimeenpani\nammatillisia kilpailuja j.n.e.\n\nYleisen työväenliikkeen hyväksi sitävastoin yhdistys ei lähtenyt\ntaisteluun. Puolue-elämässä se noudatti suurinta varovaisuutta.\nV. 1893 mainitaan Tampereen kirjanpainajain yhdistyksen tehneen\npäätöksen pysyä erillään kaikista sanomalehtiä koskevista\nkiistoista, minkä vuoksi kirjaltajat eivät ottaneet osaa kaupungin\nedistysseurain yhteiseen vastalauseeseen Tampereen Uutisia vastaan.\nKun syksyllä 1898 Tampereella perustettiin \"työväenyhdistysten\npuoluehallinto\", eivät kirjaltajat siihenkään yhtyneet, koska\nheidän yhdistyksensä \"vähälukuisuutensa takia ja noudattaen ennen\ntehtyä päätöstä, ei tahdo ottaa osaa poliitillisiin asioihin, vaan\ntahtoo pysyä ammattiyhdistyksenä\". V. 1899 kirjaltajain yhdistyksen\nja työväenliikkeen urat erosivat kauas toisistaan. \"Kirjaltajat\n-- kerrotaan TTY:n vuosikertomuksessa -- ovat myöskin kuuluneet\nyhdistyksen yhteyteen, vaan pelästyneinä siitä melusta, jonka\nKurikka-juttu aikanaan herätti, koettivat nämä pelastua hukkumasta\nyleisen vihan kuohuihin sanoen itsensä julkisesti irti järjestyneestä\ntyöväestöstä ja panemalla ankaran vastalauseen järjestyneitten toimia\nvastaan.\"\n\nTTY:n vanhoista ammattiosastoista on vielä mainittava\n_Tehtaalaisseura_, vaikkei sen toiminnalla ole paljoakaan yhteyttä\nammatillisen työväenliikkeen kanssa. Tämän seuran perustava kokous\npidettiin 3 p. huhtik. 1892. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli\ntehtaalainen E. Lindroth; myöhemmistä toimihenkilöistä tulivat\nhuomatuiksi Heikki Lindroos ja K. V. Petäjäniemi. Tehtaalaisseura\nei yhtynyt ankariin taisteluihin työnantajia vastaan tehtaalaisten\ntaloudellisten etujen puolesta. Ei se myöskään ollut \"Pumpulitehtaan\ntyöntekijäin seuran\" tapainen valistusyhdistys. Oikeastaan se oli\nsamanlainen vapaa yhdistys työväen yleisiä pyrintöjä varten kuin\nTampereen työväenyhdistys, johon se osastona kuului. Kaikissa yleisissä\npyrinnöissä oli Tehtaalaisseura TTY:n uskollinen liittolainen; monet\nolivat ne alotteet ja esitykset, joita tehtaalaisseuran puolelta\ntehtiin yleisen työväenliikkeen vilkastuttamiseksi paikkakunnalla.\nJonkun verran tehtaalaisten seura myöskin toimi tehtaiden yleisten\ntyöolojen parantamiseksi. Yleisempää kannatusta ei seura kuitenkaan\nsaanut. V. 1896 kuului seuraan nimellisesti 296 jäsentä, mutta\nniistä ainoastaan 18 suoritti säännöllisesti jäsenmaksunsa.\nYhdeksänkymmenluvun viimeisinä vuosina tehtaalaisseuran toiminta muun\ntyöväenliikkeen elostuessa vilkastui, myöhemmin taasen lamaantuakseen.\nSuurlakon jälkeen tämä seura kokonaan lakkasi, kun tehtaalaisliike\nsuuntautui uusille urille.\n\nTäydellisyyden vuoksi on vielä mainittava Tampereen ensimmäisten\nammattiyhdistysten ryhmään kuulunut vv. 1892--1893 TTY:n osastona\ntoiminut _Rakennusmestari- ja mekanikkoklubi_.\n\nKoko rivin olemme nyt silmäilleet, vaan heikoiksi ja hataroiksi\nolemme nuo ammattiyhdistykset nähneet. Työväenjärjestöön yhdisti\nammattiosastoja ainoastaan aivan irtonainen ja hankala sopimus\nTTY:n kanssa yhteisen huoneiston käyttämisestä, jokseenkin pehmeä\nperustus vakavalle yhteistyölle. Kun työväenyhdistys sitten ylensi\nammattiosastojen pääseuralle suoritettavia maksuja, jaksoivat\nainoastaan kirjanpainajain yhdistys ja tehtaalaisseura niitä suorittaa;\nmuut ammattiosastot lakkasivat. Sangen heikkoja olivat olleet niiden\nkeskinäisetkin yhdyssiteet. Se yhteiskunnallinen rauha, jota nämä\nammattiosastot harjoittivat, oli samaa kuin uni. Ne olivat yhtä\navuttomia ajamaan työväen kuin työnantajainkin asioita. Elinvoiman\npuutteessa useimmat niistä luonnollisesti pian lakastuivatkin.\nMerkityksettömiä eivät siltä nämäkään työväen ensimmäiset ammatilliset\njärjestymisyritykset olleet. Nekin hiukkasen raottivat ummehtuneiden\ntyöpajain ikkunoita päästäen sijaan raitista ilmaa jos hiukan nuhaa ja\nyskääkin. Vaan pääasia oli, että työläisveri oli joutunut liikkeeseen,\naalto lähtenyt ajamaan uusia aaltoja.\n\nYhdeksänkymmenluvun loppupuolella alkoi Tampereen työväen\nammattiyhdistysliikkeessä _toinen kehitysjakso_ Entiset\nammattiyhdistykset syntyivät uudelleen ja uusina vesoina putkahti\nesille melkoinen joukko uusia ammattiyhdistyksiä. Niiden ohjelmissa\nei tosin ilmennyt suurtakaan edistystä. Yhdistykset olivat edelleen\nauki työnantajillekin, ja hyvää sopua työnantajain ja isäntäin kanssa\nterotettiin mieleen usean ammattiyhdistyksen säännöissä. Mutta\nkäytäntö oli nyt melkoisesti toinen kuin ennen. Ei näet kulunut\nkauan aikaa, ennenkuin ammattiyhdistykset muuttuivat puhtaiksi\ntyöntekijäjärjestöiksi joko siten, että työnantajat katsoivat\nparhaaksi mistä luopua, tai siten, että työntekijät itse perustivat\nomia ammattiyhdistyksiä. Ja uuden jäsenistön mukana tuli uusi henki.\nAmmattiyhdistykset alkoivat taistellakin työväen asian puolesta,\nja vaikka taistelut tavallisesti olivat vain hajakahakoita, yhden\nammattiosaston taistelua yhtä tai useampaa työnantajaa vastaan ja\nvaikka ne usein, ehkä useimmiten, päättyivät työntekijäin vahingoksi,\nsaavutettiin kuitenkin huomattavia etujakin, kuten kollektivisia\ntyösopimuksia palkanparannuksineen ja työajan lyhennyksineen. Maassa\nheräsi tähän aikaan laajempikin ammatillinen yhteistunto, joka sai\naikaan hittokokouksia ja ensimmäiset mainittavat ammattiliitot. Liian\nheikkona suurempaa kokonaisuutta luomaan työväen ammatillinen liike\nkuitenkin edelleenkin pysyi valtiollisen työväenliikkeen johdettavana.\nVuosisadan lopussa se valtavaksi osaksi muuttui sosialistiseksi;\nTampereellakin riensivät varsinaiset työväen muodostamat\nammattiyhdistykset yhtymään sosialistiseen työväenpuolueeseen heti\nkun sellainen syntyi. Tätä ammattiyhdistysliikkeen toista aikajaksoa,\nammattiyhdistysten varsinaista perustamis- ja suuntautumiskautta, kesti\nSuomen ammattijärjestön perustamiseen saakka 1907.\n\nTampereella tänä aikajaksona syntyneet ammattiyhdistykset voimme\nryhmittää pariin kolmeen eri ryhmään. Ensimmäisenä niistä ovat\n_käsityöläisammattiosastot_, jotka nyt uudelleen heräsivät eloon,\nmutta puhtaina käsityön työväen ammattiyhdistyksinä. V:n 1897 aikoina\nperustettiin siten \"Suutarintyöntekijäin liitto\". Kun kuitenkin\nvanhempikin, työväenyhdistyksen helmaan palannut ammattiyhdistys jo oli\njäänyt työnantajain kannatusta vaille, yhtyivät molemmat yhdistykset\n_Jalkineammattiosastoksi_, joka liittyi työväenyhdistykseen. Toiminta\ntuli heti vireäksi, mihin Tampereella elokuussa 1898 pidetty Suomen\njalkineammattilaisten yleinen kokous varmaan myöskin vaikutti. Jäseniä\nosastossa oli viimemainitun vuoden lopulla jo satamäärä. Merkitystä\nvailla tälle ammattiosastolle ei myöskään ollut Jalkinetyöntekijäin\nliiton perustaminen 1905 ja sen hallintopaikan asettaminen Tampereelle\n(siirretty Helsinkiin 1909).\n\n_Maalariammattiosasto_ heräsi kolmannen kerran elämään 5 p. tammik.\n1898, jolloin työväenyhdistys sille vahvisti säännöt. Osastolle,\njoka nyt oli puhdasvärinen työläisjärjestö, alkoi vilkkaan toiminnan\naika: 1898 saatiin toimeen ensimmäinen joukkosopimus maalarintyön\nalalla, seuraavana vuonna otettiin osaa maalarien yleiseen\nedustajakokoukseen Helsingissä, sitä seuraavana pantiin toimeen toista\nkuukautta kestävät ammattioppikurssit, tehtiin onnistunut lakko\njoukkosopimuksen uudistamista varten ja yhdyttiin Suomen maalarien\nliittoon, 1901 pidettiin taas ammattioppikurssit ja toimittiin\nTampereella Suomen maalariliiton kokous j.n.e. Tämä pieni järjestö\nseisoi vakavilla telineillä, vaikka sen jäsenluku vielä 1900 oli\nvain kolmisenkymmentä. Osaston myöhemmästä historiasta mainittakoon\nv:n 1905 suuret palkkarettelöt ja lakot sekä liittyminen \"Suomen\nmaalarintyöntekijäliiton\" osastoksi v. 1906.\n\nV. 1895 lakanneen räätäliammattiosaston tilalle muodostui\n\"Räätälintyöntekijäin liitto\", joka oli osastona Suomen\nräätäliammattiliitossa ja 1898 liittyi kaupungin työväenyhdistykseen\n_Räätäliammattiosastona_. Tässäkin osastossa syntyi heti voimakkaampi\ntoiminta. V. 1899 yhdyttiin Suomen räätälintyöntekijäin liittoon.\nSitten iskettiin palkkausasioihin ja saatiin aikaan joukkosopimus,\njota säännöllisesti pidettiin voimassa ja joka toinen vuosi (1902,\n1904, 1906) uudistettiin. \"Todellisia jäseniä\" oli v. 1900 osastossa\n60, mutta parin vuoden päästä tehtiin ja pantiin toimeenkin päätös,\nettä kaikkien Tampereella työskenteleväin räätälintyöntekijäin on\n\"toveripiiristä\" erottamisen uhalla kuuluttava ammattiosastoon.\nTampereella 1901 pidetty Suomen räätälintyöntekijäin toinen\nedustajakokous oli muistotapaus ammattiosaston historiassa.\nAmmattitaidon edistämiseksi pantiin toimeen oppikursseja, oppilasolojen\nparantamista varten tutkimuksia. V. 1906 ammattiyhdistys uudestaan\nmuodostettuna Tampereen osastona yhtyi Suomen räätälien työntekijäin\nliittoon.\n\nHyvään alkuun pääsi yhdeksänkymmenluvulla _Puuseppäin\nammattiosastokin_. Jo 1897 valitsivat Tampereen puusepät edustajia\nsamana vuonna Helsingissä pidettyyn ensimmäiseen yleiseen puuseppäin\nkokoukseen. Alussa seuraavaa vuotta vahvisti Tampereen työväenyhdistys\nsäännöt \"Tampereen työväenyhdistyksen puuseppäin, sorvarien,\nkuvanveistäjäin, verhoilijain ja vaunuseppäin ammattiosastolle\". Kun\nuusi ammattiosasto näytti työtaistelujen oireita, läksivät kaikki\ntyönantajat siitä pois. Tehtailija K. K. Tallqvistin kuitenkin osasto\nkutsui kunniajäsenekseen, kun hän oli osoittanut ystävällisyyttä\nja avomielisyyttä työntekijöitä kohtaan. Saman v:n 1898 lopulla\nTampereen puusepäntyöntekijät tekivät lakon, joka päättyi lakkolaisten\nhäviöksi. Vastukset tekivät puutyöntekijät halukkaiksi vahvistamaan\njärjestymistään. Niinpä olivat he mukana Turussa 1899 pidetyssä\ntoisessa puusepäntyöntekijäin edustajakokouksessa ja liittohallinnon\nperustamisessa. V. 1905 oli taasen käännekohta puusepäntyöntekijäin\nriennoissa. Silloin he näet rupesivat uudelleen vaatimaan työolojensa\nparantamista; uusia palkkatariffeja saatiin aikaan sekä 1906 että\n1907; kesällä 1905 pidettiin Tampereella puuseppäin ja kirvesmiesten\nliittojen edustajain kokous, jossa perustettiin yleinen Suomen\npuutyöntekijäin liitto. Uudet säännöt saatuansa yhtyi \"Tampereen\nPuuseppäin Ammattiyhdistys\" tähän liittoon 1906. Jäseniä osastossa oli\nyleensä runsaasti.\n\nMuita nyt kerrottavaan ryhmään luettavia vuosisadan lopulla\nperustettuja TTY:n ammattiosastoja olivat _Leipurien ja konditorien\nammattiosasto_ (per. 1898), joka saattoi aikakirjoihinsa merkitä\nleipurityöntekijäin liiton perustamisen Tampereella 1905,\n_Ompelijattarien ammattiosasto_ (per. 1899), joka hajosi 1901\nsittenkuin sen piirissä edell. v. perustettu ompeluosakeyhtiö oli\nepäonnistunut, sekä _Vaski-, läkki- ja levyseppäin ammattiosasto_ (per.\n1900). Vähän myöhemmin syntyi _Nahkurien ammattiosasto_ (1902).\n\n_Ulkotyöväenkin_ keskuudessa syntyi tähän aikaan muutamia\nammattiyhdistyksiä, jotka liittyivät ammattiosastoina Tampereen\nUlkotyöväenyhdistykseen. Jo 1896 yritettiin _muurarien\nammattiosaston_ perustamista, mutta vasta 1898 siitä tuli tosi,\nkun ulkotyöväenyhdistyksen sääntöihin oli saatu tehdyksi muutos,\njolla yhdistys oikeutettiin perustamaan ammattiosastoja. Muurarien\nammatillinen yhteistoiminta alkoi lupaavasti. Jo perustamisvuonna\noli osasto edustettuna Helsingissä pidetyssä ensimmäisessä\nyleisessä muurarien kokouksessa, jossa asetettiin Suomen muurarien\nkeskushallinto. Kesällä 1900 pidettiin Tampereella toinen\nmuurariammattiyhdistysten edustajakokous, jossa perustettiin Suomen\nmuurarien liitto (uudelleen perustettu 1905). Samana vuonna Tampereella\nsattunut suuri muurarien lakko lamasi kuitenkin ammattiosaston voimat,\nniin että osasto 1903 oli kokonaan hajalla. Pian kuitenkin päästiin\nuudelleen yhteistyön alkuun.\n\n_Kirvesmiesten ammattiosaston_ perustamista TUY:n yhteyteen ruvettiin\nharkitsemaan 1897 ja seur. v. sellainen osasto syntyikin. V. 1903\nkumminkin tämäkin osasto meni hajalle. Samalla tavoin kävi TUY:n\n_Uunintekijäin ammattiosastolle_. TTJY:n _Kivimiesten ammattiosasto_\nalkoi vaikutuksensa alussa vuotta 1899.\n\nVihdoin alkoi ammatillinen henki levitä _tehtaittenkin_ muurien\nsisäpuolella. V. 1896 perustettiin _Kone- ja metallityöntekijäin\nammattiosasto_, joka liittyi alaosastona Tampereen työväenyhdistykseen.\nOsasto sai 1898 työalallaan toimeen 10 tunnin työpäivän. Jäseniä\nsiihen kuului silloin jo kolmattasataa. Valtuustolta saadulla\napurahalla pantiin useampana vuonna toimeen teknillisiä oppikursseja.\nTampereen rautakourat ottivat tehokkaasti osaa myös koko maan kone- ja\nmetallityöläisten liikkeen järjestämiseen. Tamperelaisten alotteesta\npidettiin 1899 Helsingissä yleinen konetyömiesten kokous, jossa\nm.m. asetettiin liittohallinto ja päätettiin oman äänenkannattajan\n(\"Ilmarisen\") julkaisemisesta. Seur. vuonna pidettiin Tampereella\ntoinen kone- ja metallityöläisten kokous, jossa päätettiin\n\"Suomen kone-, rauta- ja metallityöntekijäin liiton\" ja yhteisen\ntyöttömyysrahaston perustaminen. Toiminta seuraavina vuosina laimeni,\nmutta suurlakon jälkeen alkoi Tampereen kone- ja metallityöläisille\nsuuri taistelu- ja järjestymiskausi, jonka tuloksena oli\nmetallityöntekijäin liiton ja siihen yhtyneiden osastojen uudistuminen.\n\nVuosisatain vaihteessa syntyi Tampereella useampia muitakin kone- ja\nmetalliteollisuuden alalle kuuluvia ammattiosastoja, joista toiset,\nkuten _Takoseppäin_ sekä 1901 perustettu _Pannu- ja levyseppäin\nammattiosasto_, pian yhtyivät kone- ja metallityöntekijäin osastoon,\ntoiset taas lyhyen toiminta-ajan jälkeen lakkasivat, kuten _Valajain\nammattiosasto_ (lak. 1903) ja _Sähkötyömiesten ammattiosasto_ (lak.\n1901).\n\nVaikeimmalta näytti ammatillisen liikkeen alkuunpääseminen\nkutomateollisuuden alalla. Yrityksiä siihen suuntaan kuitenkin\ntehtiin. Ensinnä syntyi _Kutojain ammattiosasto_. V. 1900 perustettiin\n_Väri-, valkaisu- ja valmistusammattiosasto_, 1901 _Karstaus- ja\nkehruutyöntekijäin ammattiosasto_ ja 1902 _Villa- ja trikootyöntekijäin\nammattiosasto_ (lak. 1903). Mitään merkillisempää eivät nämä\nammattiosastot ensi aikoinaan saaneet toimeen. Kutomateollisuuden\ntyöläisten järjestyminen kuuluu varsinaisesti vasta suurlakon\njälkeiseen aikaan.\n\nSyyskuussa 1899 perustettiin TTY:n yhteyteen _Naisosasto_.\nSen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin kolme miestä, niiden\njoukossa Heikki Lindroos. Seuraavana vuonna naiset kuitenkin jo\nyksinään hoitivat johtokuntansa, jonka puheenjohtajana toimi\nhuomattavalla kyvyllä Sandra Välimaa. V. 1900 sai alkunsa\n_Palvelijatar-ammattiosasto_. Tampereella 1905 pidetyssä\nedustajakokouksessa perustettiin koko maata käsittävä Palvelijattarien\nliitto, joka kuitenkin parin vuoden päästä muutettiin yleiseksi\npalvelijaliitoksi.\n\nV. 1895 oli ensimmäisistä ammattiyhdistyksistä jäljellä ainoastaan\nkaksi. Vappuna 1900 oli ammattiyhdistyksiä Tampereella kaikkiaan\nviisitoista, työväenyhdistyksen naisosastoa lukuunottamatta. Ne\nolivat kaikki TTY:n tai TUY:n haaraosastoja. Tuo suhde oli kuitenkin\nomituinen. TTY:n ensimmäiset säännöt eivät puhuneet mitään tällaisista\nosastoista. Ensimmäiset ammattiyhdistykset (maalarien ja suutarien)\nalkoivat toimensa muodollisesti itsenäisesti, kuvernöörin vahvistamain\nsääntöjen nojalla. Maalarien yhdistyksen suhde työväenyhdistykseen\njärjestettiin siten, että osasto suorittamalla kultakin jäseneltään\npääyhdistykselle 3 mk sai vapaasti käyttää yhdistyksen huoneistoa,\nkirjastoa ja sanomalehtiä. Arvatenkin seurasivat muut osastot\nesimerkkiä. Pian kuitenkin rupesi työväenyhdistyksen johtokunta\nvahvistamaan ammattiyhdistysten sääntöjä ja järjestämään niiden ja\npääyhdistyksen suhteita siihen tapaan, että ammattiosastojen jäsenillä\nkorvauksena osaston yhdistykselle maksamasta verosta oli ainoastaan\npuhe-, mutta ei äänestysvaltaa yhdistyksen kokouksissa. Pääyhdistyksen\njäsenillä oli mitään veroa maksamatta samanlainen oikeus ammattiosaston\nkokouksessa. Täydellisiä yhdistyksen jäsenen oikeuksia nauttiakseen\ntuli siis ammattiosaston jäsenen suorittaa osaston maksujen lisäksi\ntäydelliset yhdistyksen jäsenen maksut. Muutenkaan ei ammattiosastojen\ntoimintaa yhdeksänkymmenluvun puolivälissä suosittu, koska niiden\nkatsottiin haittaavan pääyhdistyksen kehittymistä. Korottamalla\n1895 ammattiosastojen maksettavia veroja TTY itse hävitti sen\nammatillisen järjestymisen alun, jota se oli ollut luomassa. Ainoastaan\ntehtaalaisseura ja kirjanpainajani yhdistys jäivät työväenyhdistyksen\nosastoiksi saaden palkakseen jonkinverran laajennetun äänestysoikeuden\nyhdistyksen asioissa.\n\nYhdeksänkymmenluvun loppupuolella Tampereen työväenyhdistys taasen\nmuutti ammattiosasto-taktikkaansa. Helsingissä oli jo vuosikymmenen\nalussa vakaantunut sellainen tapa, että työväenyhdistys sääntöjensä\nperusteella vahvisti ammattiosastojen niinkuin muidenkin toimikuntainsa\nsääntöjä, mutta vaati ammattiosastoja allekirjoittamaan yhdistyksen\nkanssa tehtävän välikirjan (\"ammattiosastosopimuksen\"), jonka mukaan\nosastojen tuli pääyhdistykselle suorittaa puolet jäsenmaksuistaan,\nmillä verolla ammattiosastojen jäsenet tulivat täysioikeutetuiksi\nyhdistyksen jäseniksi. Tällaista tapaa ruvettiin Tampereellakin\nkäyttämään, kun työväenyhdistyksen 1897 muutetut säännöt oikeuttivat\nyhdistyksen perustamaan ammattiosastoja. Ammattiosastojen jäsenmaksu\noli tavallisesti 50 p. kuukaudessa, josta summasta pääyhdistykselle\nmeni 25 p. V. 1900 helpotettiin ammattiosastojen maksuja siten, että\nniiden oli kultakin jäseneltään suoritettava vuodessa vain markka\n75 penniä, jos jäsenluku oli pienempi kuin 75. V. 1902 yhdistys\nsääti uuden \"ammattiosastosopimuksen\", jonka mukaan osastot saivat\nkantaa vuosimaksua miesjäseneltään 6 mk (naiselta 3 mk), mistä\npuolet oli suoritettava yhdistykselle; vastavuoroon saivat osastojen\njäsenet täydet yhdistyksen jäsenten oikeudet ja osastot kuuluivat\nyhdistyksen kautta Suomen työväenpuolueeseen. Ehkäpä oli tälläkin\nverotusuudistuksella, jonka tarkoitus ei ollut yhtä selvästi tunnettu\nkuin sen raskaus, syytä siihen ammattiyhdistysliikkeen hiljentymiseen,\njoka juuri siihen aikaan ilmeni Tampereellakin. Ammattiosastosopimus\nuudistettiin pääasiallisesti samanlaisena 1906 Monilla liitoksilla\nolivat puheenaolevalla aikakaudella (1897--1907) ammattiyhdistykset\nkiinnitetyt työväenyhdistyksiin Paitsi valtiollista työväenliikettä,\njoka nyt oli etualalla ja jota kokonaan ohjattiin työväenyhdistyksistä,\nantoi mukava sääntöjenvahvistamistapa ja erittäinkin ammatillisellekin\nliikkeelle välttämättömän tarpeellinen työväenyhdistyksen talo\nyhdistykselle ammattiosastoihin nähden hallitsevan aseman.\n\nSiitä huolimatta heräsi jo tällöin tuntuva itsenäisen ammatillisen\njärjestymisen halu. Saman ammatin osastot eri osissa maata pyrkivät\nmuodostamaan ammattiliittoja; niinkuin olemme nähneet, ottivat\ntamperelaisetkin näihin pyrintöihin innokkaasti osaa. Helsingissä\nmuodostivat ammattiosastot jo 1896 paikallisen keskuskomitean.\nTampereella yritettiin 1900 muuttaa työväenyhdistysten keskuskomiteaa\npaikalliseksi ammattijärjestöksi. Mutta kuuluisimmaksi tuli v. 1900\ntehty yritys perustaa koko maata käsittävä ammattijärjestö, Tampere\nhallintopaikkana. Seikka oli seuraava. Turussa kesällä 1899 pidetty\ntyöväen edustajakokous perustaessaan Suomen työväenpuolueen ja\nvalitessaan sille hallinnon antoi tämän hallinnon toimeksi kutsua\nlähimmässä tulevaisuudessa koolle ammattiyhdistysten kongressin.\nTarkoitus oli luoda ammattijärjestö, joka pysyisi lähimmässä yhteydessä\nvaltiollisen työväenliikkeen kanssa ja tietenkin myöskin Turkuun\nasetetun puoluehallinnon ylimmän johdon alaisena. Puoluehallinto\nryhtyikin ammattikongressin valmistuspuuhiin. Mutta jo syksyllä\n1899 Helsingissä olevat liittohallinnot pyysivät puoluehallintoa\nuskomaan niille ammattikongressin valmistamisen ja koollekutsumisen\nja kun tämä pyyntö hyljättiin, ne omalla vastuullaan kutsuivat\nammattikongressin koolle Helsinkiin joulukuun lopussa. Tämä teko\nantoi puoluehallinnolle aiheen panna \"Suomen järjestyneen työväestön\nnimessä\" ankaran vastalauseen sitä menettelyä vastaan, johon \"muutamat\nhenkilöt Helsingissä\" olivat tehneet itsensä syypäiksi. Joulukuussa\n1899 pidettiin Helsingissä liittohallintojen nimessä kutsuttu\nammattikongressi, jossa hyväksyttiin säännöt maan ammattijärjestölle\nja valittiin sille toimikunta. Tammik. 8--9 p. taas pidettiin\nTampereella työväen puoluehallinnon kutsuma kongressi, jossa oli\nedustettuna 59 yhdistystä ja osastoa ja jossa niinikään laadittiin\nmaan ammattijärjestölle säännöt ja valittiin ammattijärjestön\ntoimikunta. Näistä kongresseista syntyi suuri häläkkä työväen\nsanomalehtien ja johtomiesten keskuudessa. Joukkoon sekaantui paljon\npersonallista toraa, mistä oli seurauksena m.m. toht. af Ursinin\neroaminen työväen puoluehallinnon puheenjohtajan toimesta. Riidan\nkiehuessa ryhtyi sekä Helsingin että Tampereen toimikunta kokoamaan\njäseniä kilpaileviin ammattijärjestöihin. Tampereen toimikunta, jonka\njäseninä olivat J. V. Hellberg (puheenjoht.), A. A. Lagerström,\nKustaa F. Mattsson ja A. Markkanen (siht.), sai ainoastaan joitakuita\nammattiyhdistyksiä liittymään järjestöönsä, ja samoin lienee käynyt\nHelsinginkin toimikunnalle. Molemmat ammattijärjestöt nukkuivat pian\nnahkoihinsa, mutta pitkäksi ajaksi tämä välitapaus lamasi ammatilliset\njärjestöhankkeet. Suomen ammattijärjestö saatiin perustetuksi vasta v.\n1907.\n\nAmmattikongressi jupakan jälkeen seurasi ammatillisessa\ntyöväenliikkeessä taantumisaika, jolloin moni uusi ammattiosasto\nlakkasi ja uusia syntyi verraten harvoja. Kuitenkaan ei voi sanoa\nammatillisenkaan työväenliikkeen näinä vuosina pahemmin lamautuneen,\nniinkuin jatkuva ammattiliittojen muodostaminen kyllä osoitti. Mutta\nvasta suurlakon jälkeen aukenivat ammatillisellekin liikkeelle uudet\nsuuret mahdollisuudet. (95)\n\n\n\n\n17 KIRKOLLINEN ELÄMÄ. OPETUSLAITOKSET.\n\n\na) Kirkko: Kirkon aseman muuttuminen. -- Kaupungin erottaminen\nMessukylästä. Papisto. Kirkollisverotus. Papiston palkkaus. Kaupungin\nkirkot. -- Seurakunnallinen äänioikeus. -- Uskonnollisia liikkeitä:\nStrömbergin harhaoppi. Lahkoja ja yhdistyksiä. -- Jooseppi Grönberg.\n\nb) Oppikoulut: Sivistystaistelu. Ruotsalaisuus Tampereella.\nSuomalaisten oppikoulujen liike. -- V:n 1858 anomus. Tampereen\nylialkeiskoulu. A. F. Rosendalin kouluohjelma. Suomalainen\nkouluinnostus. Yläalkeiskoulun hävitys. Tampereen realikoulu. --\nSuomalaisen lyseon puuha. Tampereen kouluasia koulukomiteassa.\nYksityisen suomalaisen lyseon synty. Perustamislupa kielletään. Koulu\nalkaa. -- Realilyseon perustaminen 1883. Kysymys klassillisuudesta. --\nKeskikouluaate. Muut oppikoulut. -- Muistettavia oppikoulumiehiä.\n\nc) Ammattikoulut: Käsityöläiskoulut. -- Teollisuuskoulu. --\nTalouskoulu. Käsityökoulu.\n\nd) Tampereen kansakoulut: Kansakoulujen edelläkävijät. Tehtaiden\nkoulut. Kaupunkikunnan ensimmäisen kansakoulun synty. Alkuvaikeuksia.\n-- Edistyksiä 1880-luvulla. -- Suurkansakoulut ja niiden rakennukset.\n-- Tilastoa kansakoulujen kehityksestä. Opetusoloja. Opettajain\npalkkaus. -- Erikoiskouluja. -- Kansakoululasten huolto. -- Johannes\nAatami Pelkonen.\n\n\na) Kirkko.\n\nMenneen vuosisadan loppupuoli oli myöskin uuden sivistyksen suuri\nmurroskausi.\n\nKäyttäen hyväkseen uusia elinkeino- ja yhteiskuntaoloja ja niihin\nmukautuen uusi sivistys sai samanlaisen joukkoliikkeen luonteen kuin\naikakauden koko tuotanto- ja yhteiskuntaliike. Kansamme valtavaa\nenemmistöä nostattava kansallisuusliike ja kansanvalistusliike olivat\ntämän uuden sivistyksen erikoisia tuntomerkkejä.\n\nNämä sivistyksen joukkoliikkeet olivat ensi sijassa yhteiskunnallista,\nmaallista alkuperää. Kirkko, joka vielä edellisenä aikana oli hallinnut\nja johtanut kansan suurten kerrosten maallistakin sivistyselämää, ei\nuuden aikakauden muuttuneissa oloissa enään voinut eikä sen tarvinnut\nsitä tehtävää jatkaa. Ylempäin kansanluokkain sivistyselämässä jo\naikaisemmin alkanut tieteellinen, taloudellisesti ja henkisesti\nvapaamielinen valtavirta rupesi nyt viemään mukaansa alempain\nkansanluokkain mieliä, ohjaamaan niidenkin erityisiä rientoja.\nSellaisista alkulähteistä, eikä hengellisistä tai kirkollisista,\nammensivat voimansa suomalainen kansallisuusliike, kansakoulut,\ntyöväenliike ja yhdistyselämä.\n\nKirkon aseman kansan elämässä tämä kehitys perinpohjin muutti. Vaikka\nkirkko tästedes saattoi yksinomaisemmin kuin ennen pysyä hengellisen\nelämän järjestömuotona, ei se voinut jäädä vieraaksi kansan uusille\nsuurille edistysasioille, varsinkaan sivistysriennoille, vaan alkoi\nsekin mukautua ajan elämän yleisiin vaatimuksiin, pukeutua kansan\nelämän uusiin muotoihin. Valitukset kirkon ja kirkollisen elämän\ntaantumisesta ja väitteet kirkollisen ja uskonnollisen elämän\nvilkastumisesta! tänä aikana eivät lähempää katsoen ole ristiriitaisia\nkeskenään; valitukset koskevat vain vanhoja, hyvät tiedot uusia oloja.\n\nTampere oli menneen vuosisadan loppupuoliskon aikana kansanomaisten\nsivistysliikkeiden polttopisteitä maassamme. Kirkollisen ja\nuskonnollisen elämän alalla Tampereella ilmeni huomattavaa eloisuutta\nja vilkkautta. Kaupunki ei ollut se synnin, turmeluksen ja\nuskonnottomuuden pesäpaikka, miksi sitä usein tahdottiin erityisesti\nleimata. Toiselta puolen ei vanhempi kirkollinen elämä Tampereella\nmyöskään aina ollut sellaista hiljaista ja syvää laatua, jollaiseksi\nsitä toisinaan on kuvattu, vaan mahtui siihen paljon hyvin maallisia\nkirkollistaloudellisia ja yhteiskunnallisia taisteluja.\n\nVuosisadan puolivälin jälkeen, Tampereen väkiluvun suuresti kasvaessa,\nheräsi entistään polttavampana kysymys kaupungin erottamisesta\nMessukylästä. V. 1866 olivat mielipiteet kaupungissa siinä kohden siksi\nvalmistuneet, että kirkonkokous päätti anoa kaupungin erottamista\nomaksi kirkkoherrakunnaksi. Valitusten johdosta kirkonkokouksen\npäätös kuitenkin kumottiin. V. 1869 ryhdyttiin uuteen alotteeseen,\njoka vei toivottuun tulokseen. Senaatin päätöksellä 13 p. kesäk. 1870\nmäärättiin, että Tampereen kaupungin seurakunnasta oli muodostettava\nerityinen, kirkkoherran ja kappalaisen hoidettava konsistorillinen\ntoisen luokan kirkkoherrakunta. Tämä muutos oli toimeenpantava vasta\nsitten kuin silloinen Messukylän kirkkoherra ja Tampereen kaupungin\nsaarnaaja olivat virastaan eronneet \"sekä uusi kirkko Tampereen\nkaupunkiin rakennettu, täydellisesti valmistettu ja pidetyssä\nlaillisessa katselmuksessa hyväksytty\".\n\nSuunniteltu muutos kävi voimaan vasta 1904, Messukylän kirkkoherran,\nTampereen ent. kaupunginsaarnaajan Jooseppi Grönbergin kuoltua\nedellisenä vuonna. V:n 1870 kirkollisista suunnitelmista oli silloin\njäljellä vain muisto. Vuosikymmenien kuluessa olivat kaupungin\nkirkolliset, asiat kaupungin väkiluvun tavattomasti kasvaessa ja\nkaupunkielämän kaikin tavoin kehittyessä laajenneet ja vaikeutuneet\nennen aavistamattomassa määrässä.\n\nJooseppi Grönbergin siirryttyä 1861 Messukylän kirkkoherraksi olivat\nTampereen kaupunginsaarnaajina pastorit G. Hackstedt 1861--1863, K.\nA. Sadenius 1864--1867, J. W. Nybergh 1867--1872 ja A. O. Törnudd\n1873--1879. Kun kaupunki virallisesti kuului Messukylän pitäjään ja\nmaksoi sinne kirkkoherranpalkkaa, kävi myöskin Messukylän kirkkoherra\nkaupungin kirkossa saarnaamassa ja otti osaa kaupunkiseurakunnan\nkirkollisten asiain hoitoon. Kaupunginsaarnaajan työtä helpotti\ntuntuvasti se, että Finlaysonin tehdas 1846 palkkasi oman\ntehtaansaarnaajan, jonka huollettavaksi joutui lähes puolet kaupungin\nväestöstä. Ensimmäinen tehtaansaarnaaja F. H. Bergroth muutti pois\njo seur. v., jolloin tehtaansaarnaajaksi tuli hänen veljensä B.\nG. Bergroth. Hänelle myönnettiin kuusikymmenluvulla palkanapua\nkaupunkiseurakunnastakin. Pastori Bergrothin kuoltua 1880 Finlaysonin\ntehdas ei enään ylläpitänyt erityistä tehtaansaarnaajan virkaa,\nvaan palkkasi jonkun Tampereen papeista pitämään hartaushetkiä ja\njumalanpalveluksia tehtaan kirkossa ja rippikoulua tehtaan nuorisolle.\n\nPastori Törnuddin siirryttyä toiseen virkaan 1879 saatettiin\nTampereella ryhtyä osittain toteuttamaan kaupunkiseurakunnan\nitsenäistymisohjelmaa. Kaupunginsaarnaajan virka jäi viransijaisten\nhoidettavaksi, mutta kaupungin kappalaisen virka tuli nyt vakinaisesti\ntoimeen. Siihen valittiin pastori K. O. Fontell, joka ryhtyi virkaansa\n1882. Voimakkaasti kasvavassa kaupungissa tarvittiin kuitenkin kipeästi\nlisää pappisvoimia. V. 1887 saatiin perustetuksi toinen kappalaisen\nvirka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli seur. v. pastori F. O.\nSandberg. Kolmas kappalaisen virka perustettiin 1894, neljäs ja viides\nsekä kirkkoherran virallisen apulaisen virka 1904. Kun Hatanpään alue\noli liitetty Tampereen kaupunkiin ja sille alueelle oli muodostunut\nuusia kaupunginosia, perustettiin seurakuntaan vielä kuudes kappalaisen\nvirka, erikoisesti Viinikan ja Hatanpään alueiden hengellistä hoitoa\nvarten.\n\nV. 1904 suuri kaupunki viimeinkin vapautui pienen Messukylän\nkirkkoherrallisesta holhuunalaisuudesta. Tampereen ensimmäiseksi\nkirkkoherraksi valittiin tuomiorovasti Wald. Wallin (Walli), joka\nryhtyi virkaansa 1905.\n\n_Jooseppi Grönberg_ oli kuudenkymmenenviiden vuoden aikana ensin\nTampereen kaupunginsaarnaajana ja sitten Messukylän kirkkoherrana\nnäiden seutujen kirkollisen elämän keskushenkilöltä. Hän oli oman\nmaakunnan miehiä, syntynyt Ylöjärven Mikkolassa 1813. Nuorilta\npappisvuosiltaan saakka hän kuului herännäisiin ja tuli kuuluisaksi\nvoimakkaana ja pelottomana saarnamiehenä. Seurakunnalliset\nasiat hän hoiti selvästi ja reippaasti. Pappissäädyn jäsenenä\nvaltiopäivillä yli 20 vuotisena ajanjaksona hän osoitti pystyvänsä\nsuurempiakin asioita ajamaan. Erityisen muistamisen ansaitsee hän\ntyönsä valtiopäivillä suomalaisuuden ja Tampereen väestön hyväksi.\nLuonteeltaan hän oli päättäväinen, harvinaisen suorasukainen ja\njäykkä, joskus omavaltainenkin. Kirjallisiakin töitä hän harrasti.\nHänen vanhanaikaiset omaperäiset mielipiteensä ja tapansa ovat\nantaneet aihetta runsaaseen tarustoon. Kun sortovuosina oli kysymys\nkuulutetaanko laiton asevelvollisuuslaki vai ei, oli G. tokaissut\napulaiselleen: \"Se sinaattiko tässä luulee päällepäsmärinä olevansa.\nPistä paperikoriin\". Kun G. eli perin vanhaksi, eikä Tampereen\nseurakunta päässyt itsenäistymään, tuli Tampereella sananparreksi:\n\"Tampere pääsee eroon Messukylästä, jos Grönberg kuolee\". Kuolema tuli\nkuitenkin 1903, muutamaa viikkoa ennenkuin G. olisi täyttänyt 90 vuotta.\n\nPaljon aikaisempi kysymys kuin oman kirkkoherrakunnan perustaminen,\noli Tampereen seurakunnassa kysymys papiston palkkauksesta. Sen asian\npitkällisessä käsittelyssä oli itse palkka-asia vähäpätöinen, vaan\nsiihen liittyvä erilaisten yhteiskunnallisten mielipiteiden taistelu\nkylläkin kiinnostava.\n\nV:n 1856 palkkausjärjestelmän mukaan oli papinmaksuja kaupungissa\nsuoritettava tavallisten vero-osain, säätyluokan ja henkiluvun\nperusteella. V. 1866 tehtiin kirkonkokouksessa päätös, että näitä\nmaksuja olisi suoritettava pääasiallisesti henkiluvun perusteella.\nTampereen Sanomissa muutosta vastustettiin, se kun laskisi papinmaksut\nsuurimmaksi osaksi työtätekevän kansan niskoille; lehdessä\nhuomautettiin myös, että jos henkilöperuste tulisi käytäntöön, olisi\nluonnollisesti seurakunnallinen äänioikeuskin sen mukaan järjestettävä.\nMuutoksesta ei sillä kertaa tullutkaan mitään, mutta 1869 kirkonkokous\nhyväksyi toisen palkkaustavan, joka sai vahvistuksen samalla kuin\nkaupungin erottaminen omaksi kirkkoherrakunnaksi hyväksyttiin.\nMaksuperusteet tämän mukaan tulivat mutkallisiksi. Palkkaa näet oli\nmaksettava: (1) henkiluvun mukaan jokainen kuusitoista vuotta täyttänyt\nmiespuolinen henkilö 2 mk, naispuolinen henkilö 1 mk 50 p. (jotkut\nhenkilöluokat 1 mk); (2) kultakin kiinteistövero-osalta 1 mk 50 p.; (3)\nmitä sen lisäksi vielä tarvittiin, oli jaettava tasan puoleksi kaikkien\nporvaruus- ja kontingenttivero-osain ja puoleksi palkansaajain kesken,\njoille viimemainituille sitävarten oli laskettava vero-osia siten,\nettä 500 mk:n tulo vastasi yhtä, 200--500 mk:n tulo puolta ja alle 200\nmk:n tulo neljännestä vero-osaa. Erityisen arvion mukaan määrättiin\ntulovero-osat (1--12) kuitenkin kaupungin hallituksen jäsenille,\nopettajille ja useille muillekin virkamiehille; jäljellä olevain\npalkannauttijain vero-osain määräämistä varten viisivuotiskausiksi\noli asetettava erityinen taksoituskunta. Vielä määrättiin, että\njos tulovero-osille laskettu arvo alenisi markkaa vähemmäksi, oli\nkiinteimistövero-osille tuleva vero vähennettävä markkaan. Isäntäin\ntuli vastata palkollisten ja tehtaalaisten henkiperusteen mukaan\nmenevistä maksuista. Lopuksi oli vielä jokaisen pappien palkkaamiseen\nosallisen henkilön suoritettava viini- ja kynttilärahaa 15 p. Kun\nvielä otamme huomioon kirkollisista toimituksista erilaisten taksain\nmukaan suoritettavat maksut, niin täytynee myöntää, että tällä alalla\noli noustu sen ajan verotustaidon huipulle, jonka saavuttamiseen\neri kansanluokkain erilainen vaikutus, arvo ja kateus olivat\nmyötävaikuttaneet.\n\nKun uuden kunnallisasetuksen voimaanastuttua 1875 vanhat vero-osat\nentisessä muodossaan hävisivät ja kun Kyttälän yhdistämisen kaupunkiin\nkatsottiin melkoisesti lisänneen kaupungin papiston työtä, joutui\nkaupungin papiston palkkaus uudelleen järjestettäväksi. V. 1880\nvahvistetun päätöksen mukaan edellisen palkanjärjestelyn (1) kohdassa\nmäärätyt henkimaksut säilyivät, mutta sen lisäksi tarvittavat maksut\ntulivat suoritettaviksi kunnallisten veroäyrien mukaan. Pääasiallisesti\nsillä pohjalla on kirkollisverotus Tampereella sen jälkeen pysynyt.\n\nJos kirkollisten verojen perusteet Tampereella vanhempina aikoina\nolivat monimutkaiset, eivätpä pappien nauttimat palkatkaan olleet aivan\nyksinkertaiset. Messukylän kirkkoherra sai pitkäin rettelöiden jälkeen\ntehdyn ja 1880 vahvistetun sopimuksen mukaan kaupunkiseurakunnalta\npalkkaa 5 000 mk, minkä lisäksi hänelle tulivat n.s. testamenttimaksu\nja kuulutuskirjain lunastus. Kaupunginsaarnaaja palkattiin v:n\n1856 päätöksen mukaisesti. V. 1880 järjestyi kaupunginsaarnaajan\npalkkaus sillä tavoin, että viran silloiselle haltijalle myönnettiin\n7 000 mk:n palkka, mutta hänen jälkeensä tulevalle viransijaiselle\nmäärättiin 4 600 mk:n palkka, siksi kunnes Tampereen seurakunta tulisi\nkirkkoherrakunnaksi. Tehtaansaarnaajalle määrättiin samalla kaupungin\npuolesta 4 000 mk:n palkkio ehdolla, että hän luopuisi entisistä\npikkusaatavistaan. Kappalaisen palkaksi vahvistettiin 3 200 mk.\n\nNiinä vuosikymmeninä, jolloin Tampereella taisteltiin papinpalkkain\njärjestelyistä, taisteltiin siellä pysyvästi myöskin uudesta\nkirkosta, erikseen vielä kirkon paikasta. Ensin aiottiin vanhaa\nkirkkoa laajentaa, mutta sitten päätettiin rakentaa uusi kirkko, joka\nasiaankuuluvain valitusten jälkeen määrättiin rakennettavaksi tiilistä.\nV. 1864 ruvettiin sitä varten kokoamaan kirkon rakennusrahastoon varoja\nerityisellä verotuksella, jonka mukaan jokainen mies oli maksava 2\nmk, jokainen nainen 50 penniä ja jokainen vero-osa markan. Vuotuinen\nkanto tuotti ensi aikoina 4 000--5 000 mk. Ei ollut toivoakaan kirkon\nrakentamisesta läheisessä tulevaisuudessa. V. 1878 seurakunta anoi,\nettä v:n 1870 papinpalkkauspäätöksessä määrätty ehto uuden kirkon\nrakentamisesta suosiosta ja armosta peruutettaisiin, ja siihen\nsenaatti parin vuoden kuluttua suostuikin. Mutta silloin oli uuden\nkirkon rakentaminen jo täydessä vauhdissa. Uusien kunnallisäyrien\ntultua käytäntöön olivat näet kirkon rakennusrahaston varat ruvenneet\nsuuresti kasvamaan, niin että 1878 oli koossa jo 134 000 mk, millä\nsummalla luultiin voitavan yritykseen ryhtyä. Kirkon paikaksi oli\nensin katsottu Mustanlahden tori, sitten se oli päätetty rakentaa\nMustanlahden kalliolle, mutta päätös oli kumottu, sitten oli ajateltu\nkirkon sijoittamista kauppatorille vanhan kirkon eteläpuolelle tai\nitäpuolelle koskea tai esplanadin taakse Hämeen- ja Kauppakatujen\nvälille. Viimemainittu paikka tuli lopullisesti hyväksytyksi ja\n2 p. maalisk. 1880, Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousemisen\n25-vuotispäivänä, laskettiin \"Aleksanterin kirkon\" perustuskivi. Kirkko\nrakennettiin arkitehti Th. Deckerin piirustusten mukaan ja vihittiin\ntarkoitukseensa 27 p. marraskuuta 1881. Kirkko sai teräskellot ja\nyksityisen lahjoittamilla varoilla kustannetun Alexandra Såltinin\nmaalaaman alttaritaulun.\n\nJo ennen Aleksanterin kirkon valmistumista oli puuvillatehtaalle 1879\nvalmistunut oma kirkko. Tähän vanhain puiden varjossa sijaitsevaan\nviihdykkääseen rukoushuoneeseen mahtui n. tuhannen henkeä.\n\nParin vuosikymmenen ajat oli valtiokirkon Tampereella tyytyminen\nkahteen kirkkoonsa. Vasta uuden vuosisadan alkuvuosina, 1902--1907,\nrakennettiin Tampereen seurakunnalle 700 000 markan kustannuksella uusi\nkirkko Johanneskylän puolelle. Tämä arkitehti L. Sonckin piirustusten\nmukaa valoisan harmaasta granitista rakennettu kaunis temppeli ja sen\nMagnus Enckellin ja Hugo Simbergin siveltimistä lähteneet merkilliset,\nkauniit sisämaalaukset kuuluvat Tampereen huomattavimpiin nähtävyyksiin.\n\nSeurakunnan sisällisessä hallinnossa alkoi v:n 1869 kirkkolain\nvoimaanastumisesta uusi aikakausi. Kirkollinen äänioikeus tuli\nnyt järjestetyksi siten, että uusiin äänestyslistoihin merkittiin\näänet vuoden taksoitusluetteloiden (vero-osain) mukaan, minkä\nlisäksi vero-osattomille annettiin ääniä heidän suorittamainsa\npapinmaksujen mukaan. Nähtiin kuitenkin pian, ettei kirkollista\näänivaltaa Tampereella jaettu samanlaisella kauhalla kuin kirkollista\nverovelvollisuutta. Kun v:n 1871 äänestyslistaa tarkastettaessa\nsuuren tehtaalaisjoukon puolesta tehtiin se muistutus, ettei heidän\nnimiänsä ollut äänioikeutettujen joukossa, hyljättiin muistutus sillä\nperusteella, että tehtaalaiset olivat asetusten mukaan katsottavat\npalkollisiksi ja senvuoksi äänioikeudettomiksi. Seuraavan vuosikymmenen\nalkupuolella näkyy tehtaalaisilla olleen tuo äänioikeus. Mutta\nkirkonkokouksetkin olivat siihen aikaan joutuneet suomalaisen puolueen\nja ruotsalaisen puolueen painimispaikaksi ja viimemainittu puolue\nryhtyi mitä häikäilemättömimpiin temppuihin tehdäkseen tyhjäksi\nseurakuntalaisten valtavan enemmistön tahdon. Sellainen kamppi\nonnistuikin, kun kaupungin suuret tehtaat antoivat ruotsinmielisille\nhenkilöille valtakirjoja äänestää tehtaiden koko työväestön puolesta.\nRuotsikkopastori tai kourallinen hänen kannattajiaan saattoi täten\nkirkonkokouksissa esiintyä 4 000--5 000 äänellä, josta jo osakin riitti\nkumoamaan ne vaivaiset sadat äänet, mitä köyhät seurakuntalaiset\nkykenivät saamaan kokoon. Tämän menettelyn oikea laatu käy vielä\nparemmin esille, kun ottaa huomioon, että suuret tehtaat ennen näitä\näänestyksiä olivat vapautetut kirkollismaksujen suorittamisesta, koska\nne eivät olleet kastettuja henkilöitä eivätkä seurakunnan jäseniä, ja\nettä ne kirkollismaksut, joita tehtaat työväkensä puolesta suorittivat\nja joiden perusteella ne antoivat valtakirjojansa toimia työväkeänsä\nvastaan, olivat vain ennakkomaksuja, jotka perästäpäin sangen tarkoin\nvedettiin pois työmiesten palkoista. Tuomiokapituli toki teki lopun\ntästä erinomaisesta kirkollisesta äänestysjärjestelmästä. Kyllä\non Tampereen kansa tältäkin osalta saanut sangen perinpohjaisesti\nsuorittaa julkisen elämän pääsytutkintonsa.\n\nKirkollisilla puoluetaisteluilla oli kuusikymmenluvulla ja\nseitsemänkymmenluvun alkupuolella tärkeä tehtävä, koska kirkonkokoukset\nsilloin olivat julkisen kansanelämän varsinaisia keskuksia, joissa\nkoulu-, köyhäinhoito- y.m. tärkeitä asioita ratkaistiin. Vielä\nkahdeksankymmenluvun alussa käytiin kirkonkokouksissa, niinkuin näimme,\nperiaatteellisia puoluetaisteluja. Yhteiskunnallisen elämän myöhemmin\nsiirtyessä kunnallisiin ja valtiollisiin aitauksiin jäi Tampereenkin\nkirkonkokouksiin vain kirkollinen kinastus, jonka vähäpätöiset vaiheet\ntuskin maksavat kertomisen vaivaa.\n\nSen sijaan ansaitsevat huomiota ne vapaat uskonnolliset virtaukset,\njotka viime vuosisadan loppupuolella liikehtivät Tampereen väestön\nkeskuudessa. Kaikki niistä eivät olleet seurakunnallista elämää\nkohottavia. Kuusikymmenluvun alkuvuosina toimi Tampereella vapaa\nuskonnollinen yhdyskunta, joka oli liittynyt n.s. hedbergiläiseen\nevankelisuuteen. Tässä piirissä esiintyi vähän myöhemmin äärimmäistä\narmon oppia saarnaava, vihdoin hillittömäksi autuuskiihkoiluksi\nkehittynyt lahkolaisuus, jonka osallisia sanottiin \"isouskoisiksi\",\n\"lihapyhiksi\" tai johtajansa, pellavatehtaan työmiehen Johan\nStrömborgin (1842--1885) mukaan _strömborgilaisiksi_.\n\nSeitsenkymmenluvun alkuaikoina tämä uskonlahko tuli laajemmaltakin\ntunnetuksi. V. 1873 läksi Strömborg julistamaan oppiansa maailmalle,\nHelsinkiin, Viipuriin ja Pohjanmaalle, mutta näillä retkillään ei hän\nliene saanut sanottavasti uskolaisia. Tampereelle palattuaan oppi-isä\nkesällä 1874 julkaisi arkin kokoisen laulukirjan nimeltä \"Hengelliset\nMorsius Virret\", joissa hän esittäen sekavaa synnittömyysoppia julistaa\nitsensä ja kannattajansa Kristukseksi. Tämän opin tunnustajia ei\npaikkakunnalla ollut kolmea- neljääkymmentä henkeä enempää, mutta\nheidän rietas elämänsä herätti suurta pahennusta kaupungissa. \"Tänäpänä\n-- siitä eräs aikalainen kertoo -- veisattiin kokouksessa Herran\nkiitosta ja huomena elettiin juopumuksessa ja muussa irstaisuudessa.\nTämmöisiä kristityltä on Tampereella paraikaa, jotka ovat autuaita,\n'vaikka paikalla kuolisivat', ja näin he kerskaavat halukkaimmin\njuovuksissa, kuin selvänä. Samaan autuaspuolueeseen ilmestyi vähittäin\nsuutelemisen into. Sitä harjoitti miehet ja naiset keskenään,\ntavallisemmin nainut mies ja nuori tyttö. Missä vaan yhteen satuttiin,\ntorilla ja kaduilla, annettiin suuta, 'maiskahti', niinkuin heidän\noli tapa itse sanoa.\" \"Kristus Strömborgille\" kävi lopuksi huonosti.\nAntinmarkkinoilla 1874 sattui hän tekemään varkauden, joka tuli ilmi\nja saattoi miehen vankilaan. Varakkaammat uskonveljet kyllä hänet\nsieltä lunastivat ja vielä ostivat hänelle kaupungissa talonkin, mutta\n\"Kristuksen\" ja hänen opetuslastensa maine oli mennyttä. Koko häläkkä\njoutui pian täydelliseen unheeseen.\n\nMyöhemmät uskonnolliset liikkeet Tampereella olivat aivan toista\nlaatua. Ne vaikuttivat uskonnollisen hartauden herättämiseksi\nosittain sivistyneemmän luokan keskuudessa ja enimmäkseen lempeään,\nsuvaitsevaiseen suuntaan. Vanhimpia näistä liikkeistä oli Tampereella\nn.s. _vapaakirkollinen liike_. V:n 1883 aikoina kaupungissa esiintyvä\n\"Evankelinen seura\" lienee ollut tämän liikkeen luoma. Seuraavina\nvuosina toimivat vapaakirkollisen liikkeen johtomiehinä Tampereella\nylioppilaat A. Mäkinen ja Hj. Braxén, kauppias C. J. Hildén y.m.\nKesällä 1886 pidettiin Tampereella huomiota herättänyt vapaa- ja\nvaltiokirkollisten \"allianssikokous\", jossa ei kuitenkaan saatu aikaan\ntoivottua eri suuntien yhteistyötä. Vapaakirkollisen propagandan\ntarpeiksi rakennutti kauppias Hildén v:n 1888 aikoina rukoushuoneen\nPuutarhakadun n:o 17 tontille. Vapaakirkollinen liike on sen jälkeen\npysyvästi vaikuttanut Tampereella.\n\nV:n 1888 aikoina mainitaan karkeamenoisten mutta uskonvoimaisten\n_laestadiolaisten_ eli \"hihhulien\" saaneen uskolaisia Tampereenkin\nalimmista kansankerroksista, joiden keskuudessa laestadiolaisia\non myöhemminkin ollut, ja samalla herätyskaudella sai myöskin\n_baptistinen_ liike jalansijan kaupungissa. Baptisteja arveltiin 1888\nkaupungissa olevan puolen sataa. Myöhemmin muodostivat _metodistit_\nTampereella eriuskolaisseurakunnan.\n\nUseilla valtiokirkon pohjalla ja piirissä toimineilla liikkeillä on\nollut kannatusta ja kantavuutta Tampereella. Evankelisella liikkeellä\noli Tampereella niin vanhat ja syvät juuret, etteivät jotkin\nluonnottomat loiskasvit voineet sitä turmella. Evankelinen liike alkoi\nuudelleen elpyä kesällä 1882 täällä pidetystä ensimmäisestä suuresta\nevankeliumijuhlasta, jossa pääpuhujana esiintyi pastori Johannes\nBäck. Samalla vuosikymmenellä sai _Luterilainen evankeliumiyhdistys_\nlujan asemapaikan Tampereella, jonka papeista useampi kuin yksi on\nollut taipuva tämän yhdistyksen edustamaan suuntaan. Evankelisen\nliikkeen työtä tuki 1894 perustettu \"Tampereen evankelis-luterilainen\nnuorisoyhdistys\", joka liittyi Viipurin samannimisen järjestön\nhaaraosastoksi.\n\n_Lähetysseuran_ osastoa mainitaan Tampereella kahdeksankymmenluvun\nalkuvuosina. Ensimmäinen \"lähetysjuhla\" pidettiin Tampereella\nTermopyleen kentällä kesällä 1884. Samana vuonna perustettiin yhä\nvieläkin toimiva \"lähetysompeluseura\". Lähetysharrastuksen eloisuuteen\ntällä paikkakunnalla menneen vuosisadan loppu- ja kuluvan alkuaikoina\nmyötävaikutti tunnettu voimakas saarnamies Frans Hannula, joka parin\nvuosikymmenen aikana säännöllisesti kävi puhumassa Tampereen lähetys\njuhlilla. Pakanalähetystyön on mainittu saaneen toimintansa tukemiseksi\nTampereelta vuosittain yli satatuhatta markkaa. Tämä sisämaankaupunki\non myös ollut _merimieslähetyksen_ pääankkuripaikkoja maassamme.\n\nV. 1891 vahvistettiin säännöt _Tampereen luterilaiselle\nrukoushuoneyhdistykselle_, jonka tarkoitus oli työskennellä\nkristillisyyden hyväksi evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen\npohjalla ja hankkimalla oman rukoushuoneen. Tämä rukoushuone\nrakennettiin Satakunnankadun varrelle kosken itäpuolelle ja vihittiin\ntarkoitukseensa 1894. Siitä tuli monien kristillisten yhdistysten\nja seurain juhlapaikka ja muutenkin huomattava tekijä Tampereen\nseurakuntaelämässä.\n\n_Tampereen Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys_ perustettiin jo 1889,\nmutta sen harvalukuiset jäsenet olivat enimmäkseen vapaakirkollisia,\neikä siitä tullut itsenäistä eläjää. V. 1898 yhdistys perustettiin\nuudelleen yleiskristilliselle pohjalle ja nyt se alkoi hyvin menestyä.\nMyöhempää alkua on _Tampereen Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys_.\n\nTampereen seurakunnan itsenäistymisen jälkeen alkoi seurakunnan oma\nyhteiskunta-kristillinen työ merkittävästi vilkastua. Tuomioprovasti\nWallin aikana sai pyhäkoulutoimi kaupungissa vauhtia ja samaan\naikaan syntyi _Tampereen kaupunkilähetys_, \"joka on muodostunut\nyhdeksi kaikkein tärkeimmistä tekijöistä tämän tehdaskaupungin\nseurakuntaelämässä\". Kaupunkilähetyksen toimesta on julaistu\n\"Kaupunkilähetys\" (myöh. \"Sunnuntaitervehdys\") nimistä kristillistä\nviikkolehteä. V. 1907 kaupunkilähetysyhdistys yhdessä NMKY:n ja\nNNKY:n kanssa osti 180 000 markalla Bauerin hotellin talon ja tontin\nrautatieaseman läheltä. Entisestä kapakasta on tullut kristillinen\nmatkustajakoti \"Emmaus\", jota samanniminen talo-osakeyhtiö ylläpitää.\n(96)\n\n\nb) Oppikoulut.\n\nMenneen vuosisadan puolivälissä oli Tampereella jo olemassa ensimmäinen\nalku meidän aikamme kolmeen suureen opetussuuntaan: oppikoulua edusti\n1842 alkanut kolmiluokkainen ala-alkeiskoulu, ammattiopetusta samana\nvuonna avattu sunnuntaikoulu ja kansanopetusta paria vuotta aikaisemmin\nperustettu Finlaysonin tehtaan pientenlasten koulu.\n\nJyrkkä säätyero, joka vallitsi yhteiskunnassamme menneen vuosisadan\nalkupuolella, ulottui sivistyselämänkin alalle. Sivistystä oli olemassa\nvain yläluokan erioikeutena. Kouluja samoin. Ei ollut muita kouluja, ei\nosattu ajatella muunlaisia oppilaitoksia kuin herrasluokan oppikouluja;\nmitä rahvaankouluja löytyi, ne olivat hyväntekeväisyyslaitoksia,\nyksityisten ihmisystäväin hyvän hyvyyttään perustamia \"köyhäinkouluja\".\nKun varsinaiset koulut olivat olemassa harvalistoa varten, oli koulujen\nopetuskielenäkin vallasväen kieli, ruotsi. Kansan syvät rivit eivät\nsiitä kärsineet eivätkä sitä vastustaneet, koska ne sivistyksellisesti\nvielä olivat välinpitämättömyyden tai apinoimisen alhaisella kannalla.\n\nTampereenkin vähäiset koulut olivat menneen vuosisadan alkupuolella\nruotsinkielisiä. Täällä niinkuin muuallakin koulut koettivat pönkittää\nruotsalaista sivistystä. Suomalaisilla paikkakunnilla koulut levittivät\nruotsalaisuutta supisuomalaisiin kansankerroksiin, ja ruotsalaistuminen\ntuli sitä yleisemmäksi, mitä yleisemmäksi koulunkäynti tuli ja mitä\nitsetiedottomampia ja matkimishaluisempia suomalaiset kansankerrokset\nolivat. Tampereellakin kerrotaan monen kaupunkilaisen perhekielen\nala-alkeiskoulun vaikutuksesta muuttuneen ruotsiksi.\n\nSillä tavoin jatkui suomalaisen Ylä-Satakunnan pääkaupungin\nruotsalaistumista vuosisadan puoliväliin saakka. Kaupungin maistraatti\nkatsoi 1853 voivansa vakuuttaa, että vaikka suurin osa porvaristoa\nkuului suomalaiseen seurakuntaan, \"oli kuitenkaan tuskin ketään, joka\nei ymmärtänyt ruotsia\", ja ettei kaupungissa ollut \"ainoatakaan taloa,\njossa ei joku ymmärtänyt ja puhunut ruotsinkieltä\".\n\nMutta vaikka koulut ja kaikki julkiset valtion ja kaupungin\nlaitokset parhaansa mukaan koettivat levittää ruotsalaisuutta\nja häikäilemättömimmällä tavalla pitää ruotsalaisuuden vallassa\nmitä sen haltuun oli saatu, oli Tampereen ruotsalaisuus kumminkin\nvain ulkokuorta ja maalia, vaikkapa paksuakin. Neljäkymmenluvulla\nperustettu ruotsalainen sunnuntaikoulu oli seuraavalla kymmenluvulla\nmelkein täydellisesti suomalaistunut; sen oppilaista v. 1854 oli 14\nruotsalaista ja 124 suomalaista. Ja jos olisimme voineet pistäytyä\nala-alkeiskoulun tutkintoon keväällä 1855, niin olisimme havainneet,\nettä \"oli koulussa poikaa monta; joillenka opettajan Suomen kielin\ntäytyi ruotsalaiset kysymyksensä kertoa, jos mieli vastausta saada,\nja esim. ruotsalaisessa kieliopissa puhuttiin paljon ymmyrkäisestä ja\navonaisesta u:sta\".\n\nYlä-Satakunnan suomalaisia ei kaupunkielämäkään saanut\nruotsalaistumaan, eivätkä he viisikymmenluvulla enään tahtoneetkaan\nruveta ruotsalaisiksi. Suomalaisuuden alkava liike herätti jo ensi\nväreillään Tampereen uinunutta suomalaista väestöä itsetietoiseen\nsuomalaiseen sivistyselämään.\n\nVuosisadan jälkipuoliskon kuluessa vauhtiin ja valtaan päässyt\nyhteiskunnallinen kehitys mullisti peräti kouluolotkin. Kun väkiluku\nkasvoi ja suuremmat joukot pyrkivät kouluopetuksesta osallisiksi,\ntäytyi koulun kansanvaltaistaa, syntyä erityinen koulumuoto,\n\"kansakoulu\", täyttämään suurten joukkojen sivistystarvetta.\nSuomalaisten seutujen kansakouluista ei voinut tulla ruotsalaisia,\nsillä nämä koulut olivat kansanvaltaisuuden, vapaamielisyyden ja vapaan\nkilpailun yhteisiä istukkaita, joiden täytyi saada kehittyä vapaasti,\nirrallaan säätysiteistä, kansan omassa maaperässä. Luonnon mukaisesti,\nilman taisteluja, tuli kansakoulun ja muun alemman opetuksen\nkieleksi kansan kieli, niinkuin kansan kieli kerran kirkollisen\nkansanvaltaisuuden ja vapaamielisyyden aikana oli tullut kirkonkin\nkieleksi.\n\nEpäilemättä olisi suomalainen sivistys tästä oikeasta pohjasta\nkasvamalla aikaa myöten vallannut Suomenmaan. Mutta ennenkuin\nkansanopetuksen aatteista kypsyi siemeniä ja ennenkuin siemenet\nehtivät kantaa satoa, oli olevissa oloissa syttynyt toinen suomalainen\nsivistystaistelu, joka koski suomenkielisiä oppikouluja ja oli\nerottamattomassa yhteydessä suomalaisen yläluokan valtiollisen ja\nyhteiskunnallisenitsenäistymisen kanssa. Sivistyksestä taistellessa\ntaisteltiin myöskin vallasta, ja senpä vuoksi tämä taistelu tulikin\nyhtä pitkäksi ja kiivaaksi kuin suurimmat valtiolliset taistelut.\nSuomalaisten seutujen oppikoulut suomalaistuivat sen mukaan kuinka\nsuomalainen yläluokka kykeni tunkemaan syrjään ruotsalaista yläluokkaa.\n\nTätä suomalaista sivistystaistelua käytiin Tampereellakin kauan ja\nkiihkeästi. Täällä ei taisteltu ainoastaan oppikoulun kielestä, vaan\nitse oppikoulusta, koska oppikoulun perustaminen tänne alhaison\nkaupunkiin merkitsi oppikoulunkin kansanvaltaistumista, mikä tietenkin\noli omiaan yhä enemmän katkeroittamaan vanhan muukalaisen virka- ja\nsäätyvallan ja suomalaisten sivistysrientojen voimainmittelyä.\n\nKun pieni Jyväskylän kaupunki 1858 sai yläalkeiskoulun, syntyi\nTampereellakin halu saada ala-alkeiskoulunsa laajennetuksi\nyläalkeiskouluksi. Tammikuussa 1858 pidetyssä maistraatin kokouksessa\npäättivät kaupunkilaiset tehdä hallitukselle sitä koskevan anomuksen.\nInnoissaan kaupunkilaiset lupasivat rakentaa koululle kivitalon,\njos vain korkeampi koulu saataisiin kaupunkiin. Anomus jätettiin\nhallitukselle silloista tavallista tietä, s.o. kenraalikuvernöörin\nkäsitse. Kaupungin tehtaat, esivalta ja johtomiehet itsekustakin\nsäädystä olivat veljellisessä sovussa anomuksen allekirjoittajina.\nJo viisikymmenluvun puolivälissä oli kuulunut ääniä, jotka\nvaativat suomalaisen oppikoulun perustamista Tampereelle. Mutta\ntässä koko kaupungin yhteisessä anomuksessa ei puhuttu mitään\nkoulun opetuskielestä; kaikesta päättäen oli koulun saaminen\npikkukaupunkilaisille tärkeämpi seikka kuin koulun opetuskieli.\nKoulun tarpeellisuutta perusteltiin anomuksessa sillä, että Tampere\noli nopeasti kasvava kaupunki ja että Tampereelta ja sen varakkaasta\ntaajaväkisestä ympäristöstä oli paljon nuorisoa muissa kaupungeissa\nopinteillä.\n\nAnomuksesta oli suotuisa tulos: Tampere sai yläalkeiskoulun.\n\nHallitus vaati Turun tuomiokapitulilta lausuntoa tamperelaisten\nanomuksesta. Tuomiokapitulissa silloinen lehtori Torsten T. Renvall\ninnokkaasti esitti suomenkielen määräämistä Tampereen koulun\nopetuskieleksi. Koulun perustamista Tampereelle oli vastustettu\nsillä, että Tampereen lähellä oli Hämeenlinna, jossa oli koulu.\n\"Mutta se vastaväite\", Renvall lausui, \"että Hämeenlinnan koulu voisi\ntyydyttää Tampereen koulutarvetta, kadottaa kärkensä, jos Tampereen\nylä-alkeiskoulussa suomi määrättäisiin opetuskieleksi, joka määräys,\nminun mielipiteeni mukaan, tekisi Tampereen koulun merkityksen maan\nyleiselle sivistykselle niin suureksi, ettei mikään inhimillinen kyky\nvoisi sen hedelmiä laskea. Varmaa on kuitenkin, että siten annettaisiin\nvakava todistus siitä, että meidän aikanamme koetetaan saada sivistystä\nSuomen kansan omaksi asiaksi, jonka tuleva aika aina, niin kauan\nkuin Suomen kansa on olemassa, siunaten ja kiitoksella tunnustaa.\"\nLopuksi puhuja sanoi kannattavansa koulua sillä ehdolla, että siitä\ntulee suomenkielinen, samaan tapaan kuin Jyväskylän yläalkeiskoulu,\njoka oli esimerkkinä siitä, että suomenkielisiäkin kouluja voidaan\nperustaa. Tuomiokapitulin muista jäsenistä toiset kannattivat Renvallin\nmielipidettä, toiset vastustivat koulun perustamista kokonansa tai\nsitä, että suomi tulisi sen opetuskieleksi. Enemmistön päätöksen\nmukaisesti tuli tuomiokapitulin lausunto Renvallin lausunnon mukainen.\n\n\"Senatissa, kertoo edelleen Viljo Hytönen, joutui asia lopullisesti\nkäsiteltäväksi 16 p:nä jouluk. 1858. Turun tuomiokapitulin ehdotusta,\nettä koulu tulisi suomenkielinen, puolsivat Jyväskylän ylä-alkeiskoulun\nesimerkkiin viitaten senatorit F. I. Edelheim, H. V. W. Furuhjelm,\nF. Langenskiöld ja M. V. Nordenheim. Sitävastoin senatori R. Trapp\ntuumaili, ettei kruunun kannata joka kaupunkiin perustella kouluja\n'kaikenlaisia eri tarkoituksia varten', varsinkaan kun Tampereen\nlähikaupungeissa on kyllä kouluja. Sitäpaitsi on Tampereella\nenimmäkseen työväkeä, joka ei kykene kunnollisesti kouluttamaan\nlapsiansa oppikoulussa. Senatorin mielestä olisi parempi perustaa\nTampereelle alempi teknillinen realikoulu. Trappin mielipiteeseen\nyhtyivät B. Federley ja A. L. Born, joka puolitoista vuotta aikaisemmin\noli kannattanut Jyväskylän kouluanomusta, sekä C. O. Cronstedt, joka\nsamoin Jyväskylään puolusti sekakielistä koulua, mutta nyt omasta\npuolestaan ei kannattanut Tampereen kouluanomusta, mutta katsoi\nkumminkin olevan syytä lausua toivomuksen, että jos hallitsija\nsuostuisi anomukseen, koulun opetuskielenä alaluokilla olisi oppilaiden\näidinkieli ja yläluokilla ruotsi. Anomuksen kohtalon senatissa ratkaisi\nvarapuheenjohtajan J. M. Nordenstamin ääni, joka vastusti koulun\nperustamista.\"\n\n\"Mutta koulun anojat olivat kaikesta päättäen vaikuttaneet pyyntönsä\nhyväksi kreivi Bergiin, jolle he ensiksi olivat anomuksensa\njättäneetkin. Kun anomus lähetettiin korkeimpaan paikkaan saamaan\nlopullisen ratkaisunsa, liitti hän siihen puoltavan lausunnon.\nKäskykirjeellä huhtik. 13 p:ltä 1859 määrättiin, että Tampereelle\noli perustettava ylä-alkeiskoulu 'niinhyvin opetuskielen kuin kaiken\nmuunkin suhteen samankaltainen' kuin Jyväskylän opisto. Tämä oli\nensimmäisiä tapauksia, jolloin kansamme edistyspyrintöjä kohtaan\nvenäläiset viranomaiset osoittivat suurempaa suopeutta kuin Suomen omat\nsatraapit. Kohta tulikin se yleiseksi surettavaksi tosiasiaksi. Keisari\nosasi antaa kansallisille riennoillemme kymmenin kerroin suuremman\narvon kuin omat korkeat viranomaisemme.\"\n\n_Tampereen yläalkeiskoulu_ alkoi toimensa 1 p. syysk. 1860 ja lakkasi\n15 p. kesäk. 1876. Koulun opettajista mainittakoon sen rehtori A. F.\nRosendal (opetusaine uskonto), Johan Stolpe (historia), F. E. Jernberg\n(latina) ja K. G. Söderlund (venäjä), jotka kaikki olivat vakinaisia\nopettajia koulun alusta sen lakkaamiseen saakka. Kuusitoistavuotisen\ntoimintansa ajalla tämä neliluokkainen koulu antoi opetusta kaikkiaan\n349 oppilaalle, joista 136 oli kotoisin Tampereelta ja 213 muualta.\nKoulun oppimäärän ehti suorittaa 134 oppilasta.\n\nYläalkeiskoulu oli merkkikoulu kahdellakin tavalla. Tällä etevän\nrehtorin johtamalla oppilaitoksella oli suuri vaikutus pienen kaupungin\nsivistysoloihin. Omituisten opetuskieliolojensa vuoksi taasen oli\nTampereen yläalkeiskoulun toiminta sekä kasvatusopillisesti että\nkansallisesti kiinnostava. Koulu näet oli virallisesti kaksikielinen,\nsiten että siinä piti sekä suomalaisten että ruotsalaisten saada\nopetusta ja m.m. oppia täydellisesti käyttämään kumpaakin kotimaista\nkieltä. Tampereella tämä järjestelmä oli kuusikymmenluvulla hyvin\nsuosittu. Kaikessa hiljaisuudessa muuttui kaupungin kaksiluokkainen\nala-alkeiskoulukin kaksikieliseksi siten, että ensimmäinen luokka\njaettiin suomalaiseen ja ruotsalaiseen osastoon ja toinen luokka\nkahteen sekakieliseen osastoon. \"Järestys, jota on ylimäisellä luokalla\nnoudatettu, on luonnollisesti kielten oppimisen suhteen paljon\nsopivampi, sillä kun joka tuntina käytetään opetuksessa sekä suomea\nettä ruotsia, niin jokainen oppilas helpommin oppii toista hänelle\nenemmän outoa näistä kielistä.\" (Tampereen Sanomat 1866.)\n\nSellaisella koulujärjestelmällä oli aikanaan melkoista kannatusta sekä\nliberalisissa piireissä, jotka toivoivat ruotsalaisen sivistyksen siten\nsäilyvän ja hedelmöittävän koko maan kulttuuria, että niiden taholla,\njotka kuten J. V. Snellman uskoivat maamme ruotsalaisen yläluokan\nsillä tavoin varmimmin ja täydellisimmin suomalaistuvan ja vahvistavan\nsuomalaista kulttuuria. Mutta ne olivat niitä kaunissointuisia\nsivistysaatteita, joilla ei ollut jalansijaa käytännöllisen elämän\narkisissa oloissa. Koulumiehet eivät kannattaneet kaksikielistä\nopetusta ja eteenpäin pyrkivä suomalaisuus ei ruvennut odottamaan\nruotsalaisen yläluokan tulevaista itsesuomalaistumista, vaan tahtoi\nennen kaikkea nostaa uusia suomalaisia kansanluokkia omankieliseen ja\nomantakeiseen sivistykseen. Tampereen yläalkeiskoulu jäi yksinäiseksi\nyritykseksi liberalisen koulupolitikan alalla. Monen mielestä se oli\nvahinko. Antaessaan loppukertomuksensa koulun toiminnasta lausui A. F.\nRosendal seuraavat sanat:\n\n\"Luja vakuutukseni on, että kunnallinen asia maassamme olisi paljon\nenemmän edistynyt, kuin se tätä nykyä on, jos mahdollisuutta myöden,\ns.o. aina sen mukaan, kuinka kussakin oppilaassa olisi ollut sekä\nsuomea että ruotsia osaavia opettajia, olisi kaikille maamme oppiloille\njo aikaa annettu opetuskielen puolesta samallainen ohjesääntö, kuin\nmikä Tampereen ylialkeiskoululla on ollut. Lisäksi olisi tällä tavoin\nvältetty noita ikäviä, inhoittavia kiistoja siitä, mikä kieli sinne\ntahi tänne olisi opetuskieleksi määrättävä. Mutta että koulut ja niiden\noppilaat olisivat, mainitun säännön yleisenä vallitessa, kaikki yhä\nenemmin suomalaistuneet, sitä todistaa ainakin Tampereen koulussa saatu\nkokemus. Uskallan taata, että yleensä sieltä päässeet oppilaat, nekin,\njoissa alkuansa ruotsi voitti, ovat yhtä suomenmielisiä ja osaavat\nyhtä hyvin sekä lisäksi yhtä hyvää suomea kuin ikinä ne, jotka ovat\numpisuomalaisista oppilaitoksista lähteneet.\"\n\nPäästyään yläalkeiskoulunsa avulla hyvään alkuun rupesivat\ntamperelaiset jo kuusikymmenluvulla puuhaamaan täydellistä, yliopistoon\njohtavaa lukiota kaupunkiinsa siten, että yläalkeiskouluun lisättäisiin\nkimnaasi- eli lukioluokat. Sellaisen anomuksen teki vv:n 1863--64\nvaltiopäiväin pappissäädyssä Messukylän kirkkoherra Joos. Grönberg.\nMyöskin Hämeenlinnan koulukokous 1863 puolsi täydellisen lyseon\nperustamista Tampereelle.\n\nKysymys sai jalkeille Tampereen omat porvaritkin. Lopulla vuotta\n1864 tekivät apteekkari G. A. Serlachius, värjäri H. Liljeroos y.m.\nmaistraatinkokouksessa esityksen, että kaupunki ryhtyisi toimiin\ntäydellisen lyseon perustamiseksi Tampereelle. Kun asiaa harkittiin\ntoisessa maistraatinkokouksessa paria viikkoa myöhemmin, ilmoittivat\njohtavat käsityöläiset (Löfström, Lumén, Rosengren y.m.) mielihyvin\nsuostuvansa koulun perustamiseen ja puoltavansa koulutalon hankkimista\nlyseolle kaupungin puolesta. Tehtaanisäntä v. Nottbeckin esityksestä\npäätti kokous tarjota valtiolle kaksi tonttia tulevaa lyseota\nvarten, minkä lisäksi kaupunki lupasi vastata ala-alkeiskoulun sekä\nsunnuntai- ja iltakoulujen huoneistoista. Anomusta kaupungin puolesta\nhallitukselle tekemään valittiin tehtaanisäntä v. Nottbeek, kauppias C.\nJ. Hildén ja leipuri C. G. M. Tallqvist. Virallisina vastaanpanijoina\nesiintyivät kokouksessa hattumaakari Ehrenström, nahkuri Nordström,\nporvari G. Selin y.m., jotka suureksivat kaupungin lupaamia uhrauksia.\n\nVaikkei tästä anomuksesta tullut tulosta, pysyi asia kuitenkin\npäiväjärjestyksessä. V:n 1867 valtiopäivillä Joos. Grönberg uudisti\npappissäädyssä anomuksensa lukioluokkain lisäämiseksi Tampereen\nyläalkeiskouluun. Syksyllä 1868 piti senaatin kirkollisasiain\ntoimituskunnan päällikkö Furuhjelm kaupungissa Tampereen\nkoulunopettajain ja maistraatinkokouksen valitsemain asiamiesten kanssa\nkokouksen kaupungin kouluolojen järjestämiseksi. Ensiksi päätettiin\nasettaa kaupunkiin kouluneuvosto. \"Sen jälestä -- kertovat Tampereen\nSanomat -- kysyi Herra Senaatori kaupungin asiamiesten mielihalua,\nkoskeva kaupungin oppilaitosten muutosta jossakin kohden, jonka ohessa\nhe ilmoittivat halunsa saada ylikoulun laajennetuksi täydelliseksi\nalkeisoppilaitokseksi ja alikoulun sijasta, jonka he tahtoisivat\nlakkautetuksi, pari valmistelevaa luokkaa ylikouluun yhdistetyksi. Mitä\nedelliseen tulee ei Herra Senaatori sanonut tätä nykyä siihen voivansa\nmitään, kun valtiovarat eivät siedä mitään uusia kulunkia, vaan olevan\ntulevaisuudeksi jäävä. Jälkimäisen esityksen johdosta kysyessään,\nmillaisen koulun kaupunkilaiset haluaisivat alikoulun sijaan asettaa,\nei Senaatori saanut kysymykseensä mitään vastausta, josta syystä sekin\nesitys jäi sikseen. -- Koulunopettajat sitte toivat esiin sen pyynnön,\nettä alikoulussa opetettaisiin suomea ja samaten entistä enemmän\nruotsia, ettei ylikoulussa olisi pakkona samassa oppi-aineessa käyttää\nkahta eri opetuskieltä.\"\n\nKuusikymmenluvun lopussa alkoi tulla uusi henki Tampereen\nkoulukysymykseen. Kaupungin porvarien kimnaasin sijaan, jonka kielestä\nei milloinkaan puhuttu mitään, alkoivat kaupungin suomenmieliset\nvaatia puhtaan suomenkielisen lukion perustamista. Suomalaista\nkouluinnostusta Tampereella nosti suuresti Helsingin yksityisen\nsuomalaisen lyseon perustamispuuha, jonka oli synnyttänyt pääkaupungin\nsuomalaisen normaalikoulun tunnettu kuolemantuomio. Kymmenkunta miestä\nTampereen pellavatehtaalta ja masuunilta päättivät 1869 opettaja\nAntti Tervon esityksestä pitää arpajaiset Erkkilän talossa mainitun\nnormaalikoulun ja suomalaisuuden hyväksi. Työmiesten arpajaiset, joiden\ntoimeensaamista jotkut kaupungin johtomiehetkin, kuten toht. Blåfield\nsekä kauppiaat Hammarén ja Sumelius auttoivat, menestyivät hyvin ja\ntuottivat puhdasta tuloa alun neljättäsataa markkaa.\n\nHyvää innostusta pian tarvittiin, sillä Tampereellakin rupesi\nseitsemänkymmenluvun alkupuolella koulukysymys muuttumaan ankaraksi\nkoulutaisteluksi. Ensimmäisenä sotaliikkeenä oli Tampereen realikoulun\nperustaminen.\n\nv. Kothenin koulupolitikan mukaan oli kaikin tavoin estettävä\ntalonpoikain ja työväen lapsia pääsemästä opin teille, koska muutoin\nmaahan syntyisi suomalainen oppinut köyhälistö. Sen sijaan oli alemman\nkansan tarpeeksi Saksan mallin mukaan perustettava porvarikouluja\neli neliluokkaisia realikouluja, jotka suomalaisilla paikkakunnilla\nsaattaisivat haitatta olla vaikkapa suomenkielisiäkin. Näiden\nkoulujen tarkoituksena oli käytännöllinen hyöty: toiselta puolen\nne muodostaisivat päättyvän oppikurssin, toiselta puolen olisivat\nalustavana kurssina niille, jotka haluaisivat jatkaa opintojansa\nkorkeammissa käytännöllisissä kouluissa, polyteknillisessä laitoksessa,\nMustialan maanviljelysopistossa taikka Evon metsäopistossa.\n\nSuomalaisuuden harrastajista näiden esitysten oikea tarkoitus oli\nestää suomalaisen sivistyksen syntymistä. Mutta välittämättä 1872 v:n\nvaltiopäivillä raivonneesta myrskystä hallitus toimitti samana vuonna\nvahvistetuksi uuden kouluasetuksen, joka oli selvästi suomalaisuuden\nharrastusten vastainen ja antoi Kothenille vapaat kädet toimia\nohjelmansa toteuttamiseksi.\n\nNyt saattoi kouluhallitus ryhtyä toimiin niidenkin esitysten johdosta,\njoita alituisesti oli tehty Tampereen yläalkeiskoulun muodostamiseksi\ntäydelliseksi yliopistoon johtavaksi suomenkieliseksi oppilaitokseksi.\nJo lokakuussa 1872 tehtiin kaikessa hiljaisuudessa korkeimpaan paikkaan\nesitys, että Tampereen yläalkeiskoulu vähitellen lakkautettaisiin ja\nala-alkeiskoulu muodostettaisiin neliluokkaiseksi realikouluksi. Vasten\ntahtoaan ja tietoaan tulivat tamperelaiset itsekin myötävaikuttaneeksi\nkukoistavan yläalkeiskoulunsa hävitykseen. Joulukuun alussa 1872\npidetyssä maistraatin kokouksessa näet tiedusteltiin kouluhallituksen\ntoimesta kaupunkilaisilta, suostuisivatko he hankkimaan huoneita\nja tekemään muita uhrauksia realikoulua varten, joka tulisi\nperustettavaksi ala-alkeiskoulun sijaan. Kaupunkilaiset antoivat\nmyöntävän vastauksen, kuitenkin sillä ehdolla, että valtio ottaisi\nkokonaan kustantaakseen yläalkeiskoulun, jonka ylläpitämiseen kaupunki\noli ottanut osaa. Ellei ehtoon suostuttaisi, oli kaupunkilaisten\ntarkoitus pitää yläalkeiskoulu ja jättää realikoulu. Ei kukaan\naavistanut muuta kuin että kysymys oli ala-alkeiskoulun muuttamisesta\nrealikouluksi ja yläalkeiskoulun joutumisesta kruunun kustannettavaksi.\nMutta toisin teki hallitus. Se selitti kaupungin sitoutuneen\nkannattamaan realikoulua ehdolla, että pääsisi kannattamasta\nyläalkeiskoulua. Ja hyvä hallitus vapautti kaupungin tuosta\nkannatusvelvollisuudesta. Se _lakkautti_ yläalkeiskoulun!\n\nArkipäiväisellä kielellä tällaista menettelyä varmaan sanottaisiin\nnenästävetämiseksi. Kothenin koulupolitikka ei hylkinyt sellaisiakaan\npikku keinoja, kun oli kysymyksessä suomalaisen sivistyksen tallaaminen\nja tukahduttaminen.\n\nYläalkeiskoulun \"hävitys\" -- siksi yleinen mielipide kouluhallituksen\nteon leimasi -- tapahtui aivan äkkiarvaamatta. Keis. kirje Tampereen\nyläalkeiskoulun lakkauttamisesta ja ala-alkeiskoulun muodostamisesta\nneliluokkaiseksi suomalaiseksi realikouluksi oli päivätty 5 p. elok.\n1873. Muutos oli toimeenpantava jo seuraavan kuun 1 p:stä alkaen, mutta\nTampereelle saapui kaikesta tästä tieto vasta 20 p. elok. Sen ymmärtää,\nminkälaisen häiriön tämä koulunhävitys toi sekä yläalkeiskoulun\nopettajakunnalle että niille vanhemmille, jotka lukukauden alkaessa\ntoivat lapsiansa kouluun.\n\n_Tampereen realikoulu_ alkoi, kuten sanottu, 1 p. syysk. 1873.\nToimeenpanossa meneteltiin siten, että ala-alkeiskoulu lakkautettiin ja\nyläalkeiskoulu muodostettiin uudeksi kouluksi. Täysiluokkaiseksi tuli\nrealikoulu syksyllä 1876. Edellisenä keväänä lakkasi yläalkeiskoulu.\n\nRealikoulun ensimmäiselle luokalle pyrkijöiltä vaadittiin suunnilleen\nsama tietomäärä mikä nykyisin vaaditaan lukioiden ensi luokalle\npyrkijöiltä. Koulun oppiaineet olivat uskonto, äidinkieli, ruotsin,\nvenäjän, saksan ja englannin kielet, luvunlasku, algebra ja\ntrigonometria, kirjanpito, fysikka, eläinoppi kasvioppi, maantieto,\nhistoria, piirustus, laulu ja voimistelu.\n\nRealikoulun rehtoreina toimivat A. F. Rosendal koulun avaamisesta\nkevätlukukauden loppuun 1876, A. G. Borg 1876--77 ja J. Stolpe\n1877--1884. Koulun muista opettajista mainittakoon F. E. Jernberg\n(ruotsin ja saksan kielet), K. G. Söderlund (venäjä), O. R. Borg\n(matematikka, luonnontiede, voimistelu), E. Maunulin (matematikka ja\nfysikka). Suuren osan opettajakuntaansa realikoulu sai hävitetystä\nyläalkeiskoulusta.\n\nEnsimmäiset vuotensa realikoulu majaili yläalkeiskoulun huoneistossa,\nmutta kun se oli ahdas, möi kaupunginvaltuusto sen ja rakennutti\nesplanadin varrelle realikoululle uuden koulutalon, joka valmistui\nkesällä 1877.\n\nYläalkeiskouluun verraten ei realikoulu koskaan saanut runsaasti\noppilaita. Vv. 1873--1879 kirjoitettiin kouluun kaikkiaan 62 oppilasta.\n\nSuomalaisen yleisön vastahakoisuus realikoulua kohtaan oli\nkansallispolitista laatua. Realikoulu merkitsi sen silmissä\nruotsalaisuuden valtaa, suomalainen lukio sitävastoin suomalaisuuden\nvoittoa. Tamperelaiset lähettivät lapsensa kernaammin Hämeenlinnan\nlyseoon kuin kouluttivat heitä oman kaupungin realikoulussa. Ei\ntarvitse mainitakaan, että kulttuuritaistelu Tampereella nyt vasta\noikein äityikin, kun vastustaja oli heittänyt rauhan naamarin pois\nja koko voimallaan esti suomalaisuutta saavuttamasta kiihkeästi\nkaivattua päämaaliaan. Mutta yläalkeiskoulun hävitys oli masennus\nkoko kaupungillekin, jolta oli riistetty yliopistoon johtavan\noppilaitoksen saamisen toiveet. Sen vuoksi kannattivat Tampereen\nliberalitkin hartaasti suomalaisten koulupyrinnöitä, vaikkeivät\nopetuskieliasiassa olleetkaan jyrkkäin suomalaisten kannalla. Vv:n\n1877--1878 valtiopäivillä tehtiin anomuksia täydellisen lyseon\nperustamiseksi Tampereelle; mutta kun A. O. Törnudd anoi suomenkielisen\nlyseon perustamista, esitettiin herrain Procopén ja Hammarénin\nanomuksessa kaksikielisen lyseon perustamista entisen yläalkeiskoulun\nmalliin. Valtiopäiväin päätös rohkaisi tamperelaisten toiveita; säädyt\nanoivat, että jos tulisi tarpeelliseksi perustaa Hämeenlinnan lyseoon\nrinnakkaisosasto, tämä osasto sijoitettaisiin Tampereelle.\n\nLokakuussa 1878 pidettiin Tampereella lyseon perustamista harrastavaan\nkansalaisten kokous. Viitaten realikoulun riittämättömyyteen ja\nHämeenlinnan lyseossa vallitsevaan ahtauteen, josta Tampereen seudut\nolivat saaneet paljon kärsiä, kokous taas kerran päätti lähetystön\navulla hallitukselta anoa, että niin pian kuin Hämeenlinnan lukio\nhavaittaisiin riittämättömäksi Tampereelle perustettaisiin lukio.\nMyöskin kaupungin valtuustossa otettiin asia marraskuussa 1878\nkeskusteltavaksi. Valtuuston valiokunta esitti, että kaupunki määräisi\nperustettavan lukion kannattamiseksi kerrassaan 25 000 mk. Valtuusto\npiti sitä summaa liian pienenä ja päätti myöntää 40 000, jos valtio\nlyseon perustaisi ja koulu alkaisi syyslukukauden alkaessa 1881.\nVarat tähän \"Suomalaisen lyseon rahastoon\" otettiin useampana eränä\nanniskeluvaroista.\n\nTamperelaisten lyseoanomus, jossa myöskin ilmoitettiin valtuuston\ntekemästä lainvoiman saaneesta päätöksestä ja johon oli yhtynyt joukko\nTampereen lähiseutujen edustavia henkilöitä, annettiin hallitukselle\n1879. Tämä anomus samoinkuin säätyjen samaa asiaa koskeva anomus\njoutuivat silloin asetetun \"suuren koulukomitean\" harkittaviksi, joka\nkomitea julkaisi mietintönsä keväällä 1880. Mietinnössä perusteltiin\nTampereen lyseon tarvetta erittäin hyvillä syillä. Todettiin, että\nhyvin suuri suhdeluku Hämeenlinnan normalilukion oppilasmäärästä on\nkotoisin Tampereelta tai sen ympäristöiltä. \"Kun vielä ottaa huomioon,\nettä Tampereella ennen oli yläalkeiskoulu, jossa oli lukuisasti\noppilaita, ja että kaupunki asukaslukuun nähden on maamme suurimpia,\nnäyttää olevan päteviä syitä olemassa, jotka puoltavat lyseon\nperustamista sinne. Ihmeekseen sitävastoin huomaa, että Tampereen\nrealikoulu, vaikka se sijaitsee maamme etevimmässä tehdaskaupungissa,\nei ole saanut enemmän oppilaita eikä enemmän harrastusta osakseen\nkunnan puolelta, minkävuoksi komitea ei voi puoltaa sen säilyttämistä.\nJos se sitävastoin muodostettaisiin lyseoksi, niin se luultavasti\nsaisi hyvin oppilaita.\" Ihmeellistä kylläkin ei komitea kuitenkaan\ntehnyt sellaista ehdotusta. Viitaten siihen kaikista lyseoista saatuun\nkokemukseen, että ylemmillä luokilla on riittävästi tilaa, vaikka\nalemmat ovat täydet, komitea arveli, ettei ylempiä luokkia tarvittaisi\nTampereella, ja ehdotti niin ollen, että kaupungin realikoulu\nmuutettaisiin viisiluokkaiseksi suomalaiseksi lyseoksi. Komitean\nruotsinmieliset jäsenet pitivät sitäkin liikana ja ehdottivat, että\nTampereelle perustettaisiin suomalainen alkeiskoulu ja sen lisäksi\nruotsalainenkin alkeiskoulu. Kouluhallitus lausunnossaan oli sitä\nmieltä, ettei Tampereelle olisi lyseota perustettava, vaan että niille\nrealikoulun toisen luokan oppilaille, jotka haluaisivat siirtyä\nlyseoiden kolmannelle luokalle, olisi annettava latinankielen opetusta.\nSiihen koko hanke lopulta kuivui.\n\nKun valtion lyseon perustamisen toiveet yhä jäivät toteutumatta,\nsyntyi kaupungissa ja koko Ylä-Satakunnassa liike yksityisen lyseon\nperustamiseksi Tampereelle. Kauppias G. Selin, eräs kaupungin\nhartaimpia kouluasian ajajia, teki v:n 1881 alussa valtuustossa\nesityksen, että kaupunki toivotun valtionkoulun sijasta myöntäisi\nkertyneet lyseorahat, 25 000 mk, aiotulle yksityislukiolle.\nValmistusvaliokunta esitti Selinin ehdotusta hyljättäväksi, koska\nvaltion koulukomitea oli esittänyt viisiluokkaisen oppikoulun\nperustamista Tampereelle ja koska muka oli luultavaa, että mainittu\nesitys tulisi hyväksytyksi. Nähtävästikään eivät kaikki ne, jotka\nhalusivat valtion lyseon perustamista kaupunkiin, yhtä lukuisasti\nkannattaneet yksityislyseota, josta tietysti oli tuleva puhtaasti\nsuomalainen ja siis liberalien kammoman kansalliskiihkon pesä.\nValmistusvaliokunnan lausunto hyväksyttiin valtuustossa 14 äänellä 13\nvastaan.\n\nYksityislyseon ystäväin täytyi siis ryhtyä toimiin ilman kaupungin\nkannatusta. Maalisk. 14 p. 1881 kokoontuivat he Tampereelle perustavaan\nkokoukseen. Kun oli ilmoitettu, että yksityisellä rahainkeräyksellä oli\nsaatu koulua varten kokoon 10 000 mk, päätti kokous, että yksityinen\nsuomalainen lyseo oli seuraavan syyslukukauden alusta perustettava,\nellei valtion lyseota sitä ennen ole perustettu. Koulun ensimmäiseen\njohto kuntaan valittiin maanviljelijät K. Y. Palander Lempäälästä ja\nElieser Johansson Pirkkalasta sekä kauppias G. Selin, opettaja J. A.\nPelkonen ja talonomistaja J. Rikala Tampereelta ja johtokunnan toimeksi\nannettiin hankkia koululle perustamislupa. Oppilaan lukuvuosimaksuksi\nmäärättiin 60 mk. Valittu johtokunta hankki viipymättä koululle\nhuoneet, määräsi opettajain palkkaedut ja laati kaikki valmiiksi koulun\nalkamista varten.\n\nMutta äkkiä valoisat toiveet kokonaan mustenivat. Yksityislyseon\njohtokunta jätti huhtikuun alussa 1881 senaattiin anomuksen, jossa\npyysi lupaa koulun avaamiseen 1 p. seuraavaa syyskuuta. Tähän\nanomukseen saatiin 5 p. toukok. kieltävä päätös.\n\nPainatettakoon tähänkin jälkimaailman nähtäväksi asiaa koskeva\nkouluhallituksen lausunto ja senaatin päätös. Edellinen niistä kuului\nnäin:\n\n\"Kirjeellä 7 p:ltä kuluvaa huhtikuuta on Teidän Keisarillisen\nMajesteettinne Suomen Senaatti vaatinut ylihallituksen alamaista\nlausuntoa kauppias G. Selinin y.m. alamaisesta luvanpyynnöstä saada\nTampereen kaupunkiin perustaa yksityinen suomenkielinen, 'Tampereen\nyksityislyseo' niminen oppilaitos, jossa tulisi noudatettavaksi\nylipäänsä samoja kursseja ja samaa lukujärjestystä, kuin valtion\nlyseoissa: ja saa ylihallitus tämän johdosta alamaisimmasti lausua:\nMitä ensiksikin siihen tulee, että Tampereella täydellinen lyseo\nolisi tarpeenvaatima, on ylihallitus koulukomitean mietinnöstä\nalamaisesti antamassaan lausunnossa jo maininnut, että, jos\nsuomenkielinen valtionlyseo perustetaan Turkuun, tämä ynnä Hämeenlinnan\nnormalilyseo varmaankin, näiden seutujen mukaviin kulkuneuvoihin\nnähden, ainakin joksikin aikaa täyttävät Tampereen kaupungin ja sen\nympäristön sivistystarpeen, ja että niinmuodoin täydellinen lyseo\nTampereella ei näin ollen näytä olevan tarpeen vaatima, sekä että\nalkeisopetusta paikkakunnalla tarpeeksi tyydyttää joko koulukomitean\nehdottama pohjakoulu tahi sitä vastaava realikoulun alempien luokkien\nmuuttaminen, niinkuin ylihallitus on ehdottanut.\n\nSitäpaitsi ei voi jäädä huomaamatta, että niistä henkilöistä, jotka\nnyt ovat anoneet lupaa täydellisen lyseon perustamiseen Tampereelle,\nei yhdelläkään näytä olevan sitä sivistysmäärää, joka edellytetään,\njotta itse voisivat johtaa tahi edes pedagogisessa suhteessa valvoa\nsenlaatuista opetuslaitosta ja että tässä niinmuodoin ei ole niitä\ntakeita eikä niitä kelpaavaisuusehtoja, joita semmoisissakin\nmaissa, joissa täydellisen opetusvapauden periaate muuten on\nvallalla, vaaditaan uuden oppilaitoksen perustamisoikeutta varten.\nTähän nähden, ja koska hakijat eivät myöskään millään tavalla ole\nnäyttäneet, että koulun olemassaolo olisi aineellisesti turvattu,\nkatsoo ylihallitus täytyvänsä Teidän Keisarillisen Majesteettinne\nharkittavaksi jättää, eikö hakijoita, ennenkuin asiata enemmän\nkäsitellään, olisi velvoitettava, kuten ylihallitus vastamainitussa\nkoulukomitean mietinnöstä antamassaan lausunnossa, sivu 25, tällaisia\ntapauksia varten on ehdottanut, antamaan selvitystä siitä, millä\nkeinoin laitoksen olemassaolo vastaisuudessa olisi taattu sekä\nasianomaisen kunnan lausuntoa siitä, katsooko se koulua paikkakunnalle\ntarpeelliseksi ja tahtooko se siinä tapauksessa antaa sille kannatusta,\nsekä erittäinkin hakijan kelpaavaisuudesta perustaa ja johtaa tällaista\nlaitosta. Asiakirjat palautetaan täten alamaisimmasti. Helsingissä 11\np. huhtikuuta 1881.\n\n                    L. Lindelöf;\n    A. Rönnholm                   G. Estlander\n    Uno Cygnaeus                  G. Frosterus\n    Carl Synnerberg               A. Laurell\"\n\nSenaatin päätöksessä taasen sanottiin: \"Keisarillinen Senaatti on\nitsellensä tämän alamaisen hakemuksen esittänyt, ja koska hakijat\neivät ole näyttäneet omaavansa niitä edellytyksiä, joita puheena\nolevan opetuslaitoksen järjestämistä, johtamista ja valvomista varten\nvaaditaan, eivät myöskään laisinkaan ole osoittaneet, että aiotun\nkoulun olemassaolo olisi aineellisesti taattu, ei Keisarillinen\nSenaatti katso voivansa hakemukseen tällä kertaa myöntyä, jonka kaikki\nj.n.e.\n\n    E. af Forselles          V. Thilén\n    K. Furuhjelm             H. Molander\n    Oscar Norrmén            A. Mechelin\n    V. von Haartman          Albert Nykopp\n                             V. Zilliacus\"\n\n\"Lienee ensimmäinen kerta -- Morgonbladet kirjoitti -- kun\nhyvämaineiselta henkilöltä meidän maassa on kielletty oikeus perustaa\nkoulua, ensimmäinen kerta jolloin on kysytty pätevyyttä tahi\nvarallisuussuhteita. Mikäli tiedämme, on esimerkiksi kelle naiselle\nhyvänsä, joka on anonut lupaa koulun perustamiseen, empimättä tämä lupa\nmyönnetty. Nyt on kumminkin menetelty toisin ja kielletty perustamasta\nkoulua, jonka perustaminen on päätetty julkisesti kuulutetussa\nkokouksessa ja joka yleisesti on myönnetty paikkakunnalla tositarpeen\nvaatimaksi. Miten on tämä käsitettävä? Kysymme vain.\"\n\nYksityislyseon kelvottomiksi julistetut isännät toimittivat senaattiin\nuuden anomuksen, jonka olivat allekirjoittaneet tehtaanisäntä W.\nv. Nottbeck, kaupunginlääkäri Otto Blåfield, piirilääkäri E. von\nBonsdorff ja kauppias F. Sumelius. Heidän kelpoisuuttaan vastaan\nkoulunperustajiksi ei kouluhallituksella ollut muistutettavaa,\njoten se \"arveli täytyvänsä\" puoltaa luvan antamista neliluokkaisen\nyksityislyseon perustamiseen Tampereelle, niinkuin oli anottukin.\nKouluhallituksen lausunnon mukaisesti senaatti vihdoin 5 p. elok. 1881\nantoi tuon niin kireällä pitäneen luvan.\n\n\"Huoneet koulua varten olivat hyyrätyt, kalustoa oli tilattu, opettajat\nhankittiin -- siis vaan joutuisasti sanomalehdissä ilmoittamaan, että\nTampereella avataan suomalainen yksityislyseo 1 p. syysk. v. 1881 ja\nettä siihen tällä kertaa otetaan 40 oppilasta.\"\n\n\"Vaikka koulu oli vasta alkava, ilman mitään ennen saavutettua\nluottamusta, ilmoitettiin kumminkin kouluun pyrkiväksi suuri joukko\nlapsia. Avauspäivän edellisenä päivänä pidettiin tutkinto, jossa 66:sta\nuseimmat hyväksyttiin. Koska hyväksyttyjen joukossa oli riittävä\nmäärä maksaviksi pyrkiviä, niin koulun johtokunta päätti, ettei sillä\nkertaa otettu ensinkään maksamattomia vastaan. Avaus toimitettiin\nyksinkertaisesti ja lyseo alotti toimensa ensimmäisellä luokallansa,\njossa oli neljäkymmentä oppilasta.\"\n\nKoulun ensimmäisen johtokunnan jäseninä olivat sen viralliset\nperustajat E. v. Bonsdorff (puheenjoht.), W. v. Nottbeck, Otto Blåfield\nja Fr. v. Sumelius sekä lisäksi maisteri F. F. Jernberg ja kauppias G.\nSelin. Ensimmäisenä johtajana toimi maist. Emil Salonen. Maist. O. R.\nBorg opetti ensimmäisenä vuonna palkatta voimistelua ja neiti Kustaava\nFriberg samoin palkatta laulua.\n\nToisella lukukaudella jo onni hymyili Tampereen lyseolle.\n\nHallitus myönsi koulun opettajille oikeuden laskea virkavuosia. Vähää\nennen päätti kaupunginvaltuusto antaa \"Suomalaisen lyseon rahastoon\"\nkertyneet varat, 25 000 mk korkoineen, Tampereen yksityislyseolle.\nMutta herrat G. O. Sumelius, Mörtengren, Peterson ja Rosengren\npanivat vastalauseen valtuuston päätöstä vastaan ja kattohuopatehdas,\ntehtaanisäntä v. Frenckell y.m. asianosaisiksi itseään katsovat\njatkoivat senaattiin saakka rettelöimisiään sillä menestyksellä, ettei\nkoulu päässyt rahoja nauttimaan. Toisen lukuvuoden lopussa, keväällä\n1883, oli yksityislyseon asema kuitenkin mainio. Koululla oli kaksi\nvakinaista opettajaa, maisterit K. B. Wenell (johtaja) ja E. J. Buddén.\nOppilaita oli ensimmäisellä luokalla taaskin 40 ja toisella luokalla\n31. Koko oppilaitoksen menot kahtena lukuvuonna olivat nousseet vain\n17 175 mk:aan ja koulun rahastossa oli jäljellä yli 8 000 mk; tämän\nsivistyslaitoksen rahasto oli kuin raamatun lesken öljyastia. Kolmannen\ntyövuoden lopussa oli koulussa oppilaita 104.\n\nSilloin vihdoin heltyi hallitus. Elok. 23 p. 1883 annettu asetus\nmääräsi, että _suomalainen realilyseo_ oli perustettava Tampereelle.\nTämä päätös ei ollut suomenmielisille niin tervetullut eikä\nruotsinmielisille niin vastenmielinen kuin olisi luullut. Oli\nnäet ennen asetuksen ilmestymistä ollut Tampereella viimeinen\nkulttuuritaistelu, jossa, niinkuin näyttää, taisteltiin vain taistelun\neikä asian vuoksi. Kaikille oli jo selvä, että Tampereelle oli tuleva\nsuomenkielinen valtionlyseo. Mutta silloinpa nousi ankara ottelu\nsiitä, realinenko vai klassillinen. Suomenmieliset puolustivat kynsin\nhampain klassillista koulua; realilyseota he pitivät puolittain\nruotsinmielisenä laitoksena, jonka tarkoitus oli tarjota vain\nkäytännöllistä elinkeinosivistystä suomalaisille, niinkuin millekin\nalhaisemmalle rodulle. Helmikuun alussa 1883 pidettiin Tampereella\nsuuri koulukokous, jossa 168 äänellä 21 vastaan päätettiin anottavaksi\nklassillista lyseota Tampereelle; nuo 21 realilyseon puolustajaa\nolivat järjestään kaupungin viikinkejä! Hallituksen päätös sitten\nteki lopun tästä kansallisuuskysymyksestä; viikingit voittivat, s.o.\nkoulu tuli realilyseoksi, mutta suomenmielistenkin vaatimukset tulivat\ntunnustetuiksi sikäli, että realilyseon neljälle alemmalle luokalle\nsallittiin perustaa myös klassilliset osastot.\n\n_Tampereen realilyseo_ alkoi vaikutuksensa 1884. Yksityinen lyseo\nlakkasi luokka luokalta ja loppui kokonaan 1887, jolloin sen sijalla\noli vastaava luku valtionlyseon luokkia. Vanha epäluulo realista\nopetusta vastaan haihtui pian kaupunkilaisten mielistä, kun nähtiin\nopetusta käytännössä. Latinaa opiskeltiin realilyseon alaluokilla\nensi aikoina vain nimeksi, 1890 koko latinaosasto lakkasi. \"Voinee\nsiis väittää, että täydellinen oppilaitos realilyseon muodossa\nsilloin parhaiten vastasi tämän paikkakunnan sivistystarvetta.\"\nKoulun myöhemminkin nauttimaa suosiota kaupungissa osoittaa se, että\n\"Aleksanterin stipendirahasto\", jonka pohjavarat koottiin koulu-innon\naikana 1880 ja joka alkuaan oli aiottu antaa suomalaisen klassillisen\nlyseon käytettäväksi, luovutettiin myöhemmin realilyseolle.\n\nTärkeän uudistuksen oppikouluopetuksen alalla toteutti realilyseo, kun\nsen alemmat luokat syksystä 1893 alkaen määrättiin muodostettavaksi\nn.s. \"keskikouluksi\". \"Sen sijaan, että oppikoulut tähän saakka olivat\nmiltei yksinomaan pitäneet silmällä niitten oppilasten tarvetta,\njotka suorittivat koulun koko oppimäärän, oli opetus realilyseoissa\nnyt järjestettävä niin, että se paremmin hyödyttäisi niitä monia\noppilaita, jotka ovat syystä tahi toisesta pakotetut keskeyttämään\nopintonsa, ennenkuin koko kurssi on suoritettu. Sitä varten piti\nkurssit ja opetusmenettely muutettaman, niin että viidellä alimmalla\nluokalla suoritetaan mikäli mahdollista päättyvät oppimäärät, jotka\nsitte yläluokilla täydennetään ja laajennetaan käsittämään kaikkea\nsitä, mitä vaaditaan yliopistoon ja teknilliseen korkeakouluun.\nRealilyseoitten tuli siten palvella laajempia sivistysaloja,\nmuuttua enemmän kansalaiskouluiksi. Uuden järjestelynsä kautta piti\nrealilyseoitten paremmin johtaa oppilasta viidenneltä luokalta\nkäytöllisille aloille, antamalla heille päättyviä, niille aloille\nsovitettuja tietoja.\" Koulun nimikirjaan kirjoitettiin vv. 1884--1923\nkaikkiaan 2 028 oppilasta, joista 533 suoritti ylioppilastutkinnon.\nSuuren oppilastulvan vuoksi perustettiin realilyseon yhteyteen\nsyksystä 1901 klassillinen rinnakkaisosasto, kunnes niin muodostuneet\nluokat erotettiin eri kouluksi, Tampereen klassilliseksi lyseoksi.\nSenkin jälkeen pyrki realilyseoon niin paljon oppilaita, ettei\nrinnakkaisluokkain muodostamista voitu välttää. V. 1912 oli realilyseon\noppilasmäärä yli 300 ja v. 1923 yli 400. Koulun rehtoreina toimivat J.\nStolpe 1884--1892, H. M. J. Relander 1892--1907, E. S. Yrjö-Koskinen\n1908--1916, K. J. Sadenius 1917--1919, E. I. Ilvonen 1919--1920, F. W.\nPesonen 1920--1927. Oman kivisen koulutalon realilyseo sai 1890. Tätä\nalun perin liian ahdasta koulutaloa ei kahdella laajennuksellakaan\nsaatu tarkoitustaan täysin vastaavaksi.\n\nTampereen ruotsalaisilla ei ollut syytä pahoitella kouluasiain\nratkaisua 1883. Heidän lähetystönsä oli käynyt anomassa ruotsalaisten\nluokkain perustamista realilyseoon, mutta kun kaikki ympärinsä kävi,\nmääräsikin v. 1883 asetus Tampereelle perustettavaksi itsenäisen\nneliluokkaisen _ruotsalaisen alkeiskoulun_. Koulu alkoi syksyllä\n1884 ja lakkasi 1900. Oppilaiden runsaus ei tätä koulua milloinkaan\nvaivannut. Omituisuutena mainittakoon, että useat tämän koulun\nopettajista, kuten rehtori K. Dahlström (Länkelä) sekä maisterit E.\nV. Emeleus ja A. E. Lindfors kuuluivat kaupungin vaikutusvaltaisiin\nsuomenmielisiin kunnallismiehiin.\n\nLakkautetun ruotsalaisen alkeiskoulun työtä jatkoi 1894 perustettu\nyksityinen _ruotsalainen yhteiskoulu_, joka vuosisadan vaihteessa\nmuodostui täydelliseksi yliopistoon johtavaksi oppikouluksi ja sai 1901\noman uhkean koulutalon.\n\nTyttökouluopetus oli Tampereella vanhemmittain yksinomaan\nruotsinkielistä. Viisikymmenluvulla avasi mamseli Ahlstubbe kaupungissa\nyksityisen ruotsalaisen tyttökoulun, joka lakkasi 1865. V. 1862\nperustivat maist. F. F. Jernberg ja rehtori J. Stolpe _yksityisen\nruotsalaisen tyttökoulun_, joka toimi kaksiluokkaisena, kumpikin luokka\njaettuna kahteen vuosikurssiin. V. 1866 tässä koulussa oli viisi mies-\nja kaksi naisopettajaa sekä 29 oppilasta; v. 1870 oli oppilasluku 32.\nKoulu nautti valtionapua ja jatkoi toimintaansa v:een 1894 saakka,\njolloin ruotsalaisen yhteiskoulun perustaminen teki sen tarpeettomaksi.\nViimeisinä aikoinaan oli ruotsalaiseen tyttökouluun tarpeellisen\noppilasmäärän saavuttamiseksi hankittava useita suomenkielisiä\noppilaita.\n\nSuomalaisen realilyseon perustamisen jälkeen saattoivat Tampereen ja\nsen seutujen suomenmieliset keskittää koulupyrkimyksensä suomalaisen\ntyttökoulun perustamiseksi kaupunkiin. V:n 1883 alussa pidettiin\nTampereella _suomalaisen tyttökoulun_ harrastajain kokous, ja\nviipymättä päätettiin perustaa kaupunkiin täydellinen kuusiluokkainen\ntyttökoulu. Päätös pantiin toimeen reippaalla rohkeudella, vaikka\nvähillä varoilla: lupa saatiin 5 p. toukok. ja koulu avattiin 1 p.\nsyysk. 1883 Molinin talossa Läntisenkadun varrella. Koulu oli kauan\nyksityinen. Mutta se hankki itselleen Viivi Lönnin piirtämän oman\nkauniin koulukartanon (1902), yliopistoon johtavat jatkoluokat se\nsai 1896 ja 1918 se muuttui valtion tyttölyseoksi. Sen oppilasmäärä\noli keväällä 1909 lähes puolentuhatta. Todella oli sinapinsiemenestä\nkasvanut suuri puu!\n\nV. 1895 saivat Tampereen suomalaiset oppikoulut avukseen _suomalaisen\nyhteiskoulun_. Sekin toimi yhä kasvavalla menestyksellä 1901\nvalmistuneessa omassa kauniissa kivirakennuksessaan rehtori K. Tiililän\njohdolla.\n\nV. 1903 perustettiin Tampereelle aluksi realilyseon yhteyteen\n_suomalainen klassillinen lyseo_, joka sai ajanmukaisen ja\nmiellyttävän kivisen koulutalon kosken itäpuolella. Seitsenkymmenluvun\nsuomikiihkoisten unelma siis toteutui kolmenkymmenen vuoden kuluttua.\nKlassillisen lyseon ensimmäinen rehtori oli toht. K. Jaakkola.\n\nTuhansiin on noussut Tampereen oppikoulujen pysyvä oppilasluku. Sen\njohtamisessa opin teillä vuosikymmenien kuluessa on työskennellyt suuri\nopettajakunta, jonka jäsenistä monet -- mainitsemme nimet O. R. Borg,\nH. M. J. Relander, E. S. Yrjö-Koskinen, V. Malinen (Malin), K. Tiililä,\nF. W. Pesonen -- ovat saavuttaneet tunnetun nimen koulumaailmassa\nja Tampereen sivistyselämässä. V. 1889 perustivat Tampereen\noppikoulumiehet _Kasvatusopillisen yhdistyksen_, joka yhteistoiminnassa\nkaupungin kansakouluopettajiston kanssa on pitänyt kasvatusharrastusta\nja kasvatusopillisia rientoja kaupungissa korkealla kannalla. (97)\n\n\nc) Ammattikoulut.\n\nAmmattiopetuksen alkuna Tampereella olivat vanhat sunnuntai- ja\niltakoulut, joiden työtä myöhemmin ovat jatkaneet valtion kannattamat\nkunnalliset _käsityöläiskoulut_ ylempine ja alempine osastoineen sekä\nvalmistavine kursseineen. Näiden koulujen toiminnasta on kerrottu\nedellä.\n\nKäsityöläisten ammattiopetuksen kysymystä eivät koulut tällaiset,\njoiden oppilaskunnassa vuosittain on edustettuna kymmeniä eri\nammatteja, ole tietenkään voineet lopullisesti ratkaista. Vielä\nvähemmin ovat sitä voineet tehdä yksinäiset ammattityökoulut,\nkuten esim. M. J. Holmlanderin 1890 alkama ja vähäistä valtionapua\nnauttiva _puuseppäkoulu_ (lakannut 1898). Yhä pakottavammaksi käynyt\nammattiopetuksen tarve herätti ajatuksen liittää ammattiopetusta\nkansakouluopetuksen jatkoksi. Näin syntyneiden _ammattikoulujen_\nkehitys kuuluu kuitenkin myöhempään aikaan.\n\nToisaalta on valtio koettanut vaikuttaa ammattiopetuksen hyväksi\nperustamalla _teollisuuskouluja_. Tampereellakin alkoi sellainen\nkoulu toimensa 1886 arkitehti G. Schreckin johdolla. Koulussa, joka\nalustansa asti menestyi hyvin, oli ensittäin ainoastaan kaksi osastoa,\nnim. rakennusosasto ja koneosasto, joihin myöhemmin liitettiin\nkulkulaitososasto. Tampereella oli se toivo luonnollinen, että\nteollisia oppilaitoksia perustettaessa olisi niitä saatava myös kutoma-\nja paperiteollisuuden alalla. V. 1896 kaupunginvaltuusto Teknillisen\nklubin esityksestä anoi hallitukselta, että kaupunkiin perustettaisiin\nsellaisia oppilaitoksia, ja tarjosi sitä varten käytettäväksi J. C.\nGrekin rahaston (varat silloin 44 000 mk). Kun ei yrityksestä sillä\nkertaa ollut toivottua tulosta, uudisti valtuusto 1904 anomuksen siinä\nmuodossa, että teollisuuskoulun yhteyteen perustettaisiin paperi-,\nkutoma-, värjäys- ja viimeistelyammattikoulut, ja tarjosi taaskin\nGrekin rahaston varoja sitä varten käytettäväksi. V. 1906 perustettiin\nteollisuuskouluun teknokemiallinen ja kutomateollisuusosasto.\nNäiden pääosastojen lisäksi on teollisuuskoulun yhteydessä toiminut\nmonenlaisia erikois- ja iltakursseja. Kurssit II luokan koneenkäyttäjiä\nvarten saatiin toimeen jo kahdeksankymmenluvulla. Lukuvuonna 1893--1894\npidettiin koulussa sahan- ja myllynrakennuskursseja. Sähköteknillisiä\nkursseja on koulussa ollut v:sta 1900 alkaen. Kaupungin valtuuston\nanomuksesta saatiin v:sta 1902 lähtien teollisuuskoulun kurssit\nlaivureille, höyryveneiden peränpitäjille ja koneenkäyttäjille.\nTeollisuuskoulun monipuolinen toiminta ei ole ollut jättämättä jälkiä\nTampereen ja sen seudun teolliseen elämään.\n\nErityiseksi ammattiopetuksen haaraksi kaupungissa on kehittynyt\n_kauppaopetus_, josta on tarkemmin kerrottu aiemmin.\n\nHuomattavia laitoksia ovat myöskin Tampereella olevat naisten\nammattikoulut. Sellaisen koulun perustamista esitti ensi kerran\ntyönjohtaja F. Lundelin Tampereen työväenyhdistyksessä 1888. Ehdotuksen\nteki hän sen johdosta, että kaupungissa oli tuhansittain tehtaassa\ntyöskenteleviä naisia, joiden kotiolot arveluttavasti kärsivät\nsiitä, ettei heillä ollut alkeellisimpiakaan taitoja kotitaloudessa.\n\"Olisi sen vuoksi tärkeätä, että ryhdyttäisiin miettimään keinoja,\nmiten saataisiin perustetuksi talouskoulu, jossa nuorille tytöille\nopetettaisiin talousaskareita, kuten ruokien valmistamista,\nyksinkertaisempaa ompelua y.m.s. Tällainen koulu voisi luultavasti\nvaikuttaa paljon ei ainoastaan työväestön taloudelliseen tilaan, vaan\nmyöskin siveelliseen kehitykseen työkansan naisten keskuudessa.\"\n\nAsiaa mietittiin perinpohjin ja lopuksi siitä aiheutui kahden uuden\nammattikoulun perustaminen: _Tampereen talouskoulun_ ja _Tampereen\nkasvatusopillisen käsityökoulun_. Edellisen kannattamiseksi\nperustettiin 1891 Talouskouluyhdistys. Itse koulu alkoi seur. v.\nneiti Maria Sofia Soinisen johdolla. Heti alussa saavutti koulu\nyleisön puolelta suurta suosiota ja luottamusta, jotka myöhemmin vain\nkasvoivat, niin että tästä koulusta on kasvanut maamme huomattavin\nlaitos alallaan. Tampereen kasvatusopillinen käsityökoulu alkoi työnsä\nneiti Amalia Lindfeltin johdolla 1900, mistä lähtien koulu valtion ja\nkaupungin apua nauttien menestyksellä jatkoi toimintaansa. Oppilaita\noli vv. 1900--1909 keskimäärin 34 vuodessa. (98)\n\n\nd) Tampereen kansakoulut.\n\nNykyaikaisen kansanopetuksen päärunkona ovat Tampereellakin jo kauan\nolleet kansakoulut.\n\nJo vanhimman Tampereen yksinkertaisissa yhteiskuntaoloissa tarvittiin\nlaajempaa lastenopetusta kuin se, mitä kodit tai kaupungin vähäiset\nkoululaitokset saattoivat antaa. Tätä tarvetta tyydyttivät\nmiten kuten kauan aikaa hajanaiset ja vaatimattomat yksityiset\nlastenkouluntapaiset, joita enemmän tai vähemmän sivistyneet naiset\npitivät kristillisestä kasvatusharrastuksesta ja elatuksekseen. Ennen\nmainitsemaimme ruotsalaisten \"mamseli Aspegrenin koulun\", \"Sofia\nGrönhagenin koulun\" ja \"rouva Vidbomin koulun\" lisäksi olivat myöhemmin\nsamantapaisia suomalaisia lastenkouluja m.m. \"Lindforskan koulu\",\n\"neiti Vanoniuksen koulu\" ja omituinen \"Maija-Kaisan koulu\" Kyttälässä.\n\nYleisen kansanopetuksen tarpeellisuuden niinkuin yleensä monia\nmuitakin ajan vaatimuksia oivalsivat tällä paikkakunnalla ensimmäisinä\ntehtaanisännät. Heidän perustamiaan olivat ne lastenkoulut, joita\non pidettävä Tampereen kansakoulujen edelläkävijöinä. Näiden\ntehdaskoulujen tarkoitus ja opetussuunnitelma olivat jotakuinkin\nsamanlaiset kuin myöhemmin kaupungin alempain kansakoulujen, joihin ne\nlopuksi sulautuivatkin.\n\nNäistä tehdaskouluista vanhin oli jo 1839 perustettu Finlaysonin\ntehtaan lastenkoulu, joka kuusikymmenluvulla toimi alemman kansakoulun\ntapaan ja vihdoin muuntui täydelliseksi kansakouluksi.\n\nPellavatehtaalle perustettu koulu alotti toimintansa 16 p. tammik.\n1860. Ensimmäinen opettaja oli ent. kauppias G. E. Sjöstedt\n(1860--1867), jota kuusikymmenluvun puolivälin aikoina avusti tehtaan\ntyömies Tapani Kärkönen. Seuraavan ajan opettajista oli mainittavin\nAntti Tervo (1868--1892), ensimmäinen seminarin käynyt opettaja\nTampereen kansakouluissa. Naisopettaja saatiin kouluun avuksi 1869.\nOppilaita pellavatehtaan koulussa oli lukuvv. 1860--1870 keskimäärin 74\nja lukuvv. 1870--1880 keskimäärin 107 lukuvuodessa; tyttöoppilaita oli\nedellisellä ajanjaksolla vähän enemmän kuin kolmannes ja jälkimmäisellä\najanjaksolla puolet koko oppilasmäärästä. Ennen kaupungin kansakoulun\nperustamista otettiin pellavatehtaan kouluun oppilaita kaupungistakin\npientä maksua vastaan. Kansanopettajain palkkain kehityksestä tämän\nkoulun opettajain palkat antavat jonkinlaisen käsityksen: ensimmäisinä\nvuosina oli opettajan palkka 12 mk viikossa sekä lisäksi neljä markkaa\nniiltä sunnuntaipäiviltä, jolloin hän piti pyhäkoulua; v. 1868 kohosi\npalkka 60 mk:aan kuussa, kahta vuotta myöhemmin se hyppäsi 75 mk:aan ja\nv. 1873 täyteen sataan markkaan kuussa.\n\nPellavatehtaan oloja opettaja Sjöstedtin aikana kuvaavat seuraavat K.\nK. Mäkisen \"Tamperen kansakoulujen historiasta\" lainatut poiminnot:\n\"Pellavatehtaan koulu sijoitettiin aluksi tehtaan alueella olevaan\nrakennukseen, jonka alakerta oli puusepän työhuoneena ja yläkerta eli\n'parvi' tehtiin kouluhuoneustoksi siten, että sen toisesta päästä\nlautaseinällä erotettiin opettajalle kamari ja koulun kanssa yhteinen\neteissuoja sekä kamarin sivuun tehtiin pieni keittiö, johon päästiin\neteisen ja luokkahuoneen kautta. Muu osa parvea jäi kouluhuoneeksi,\njoka oli niin matala, että voi melkein kädellään koskettaa sen\nlakea. Ikkunoita oli siinä kolmella seinällä, mutta ne olivat aivan\nmatalia ja pieniruutuisia. Koulusuojassakin opettajan perheen jäsenet\noleskelivat, jopa opetuksen aikanakin, ja sen kalustus muistutti\nosaksi yksityisasuntoa... Suomenkieliset oppilaat istuivat vasemmalla\npuolella ja ruotsia lukevat oikealla... Koulun opetuksen järjestelyssä\nesiytyi useita 'mamsellin koulun' vaikutuksen piirteitä. Pöytäin alla\nlaatikossa oli hiekkaa, jota kukin aloitteleva oppilas sai levittää\npöydälleen ja harjoitella siihen kirjainten tekoa. Edistyneemmillä oli\nkivitaulut kynineen ja lopuksi kirjoitusvihot, joihin harjoitettiin\nhanhensulilla kirjoitusta. Sisälukua opetettiin 'mamsellin koulun'\ntapaan seinällä olevista tauluista, joilta edistyneemmät oppilaat\nnäyttivät sorvatulla osoitinkepillä ensin kirjaimia, sitten tavuja\nja lopulta sanoja ja lauseita, lausuen ne malliksi edeltä pienen\noppilaan matkittaviksi... Koulussa oltiin 9--12 aamupäivillä ja\n2--4 iltapäivisin, paitsi keskiviikkoisin ja lauantaisin vain\naamupäivällä. Välitunteja ei pidetty. Mitään luokkajakoa ei myöskään\nollut; oli vain edistyneitä ja alkavia oppilaita. Kukin edistyi\ntyöskentelynsä mukaisesti. Oppilaat olivat noin 6--9 vuotisia,\neivätkä monet joutuneetkaan vanhemmaksi koulua käymään, sillä\nuseimmat menivät tehtaaseen niin nuorina, kuin vain kykenivät siellä\njotain aikaansaamaan... 'Maisteriksi' opettajaa aina nimitettiin,\nsillä oppilaat eivät tunteneetkaan opettajanimitystä siihen aikaan.\nMainittakoon aikaa kuvaavana pikkupiirteenä heidän muistiinsa painunut\nkuva opettajastaan heitä luokalla opettamassa pitkävartista piippua\npolttaen, jonka pesä melkein lattialla lepäsi. Koulusta on jäänyt se\nmuisto, että opettaja Sjöstedt opetti väsymättömällä ahkeruudella\nja että kaikki oppilaat oppivat hyvin lukemaan ankarain vaatimusten\nalaisina, mutta jäi koulu opettaja Sjöstedtin aikana muutoin\nlastenkoulun asteelle kehityksessään.\"\n\nKesällä 1872 valmistui pellavatehtaan koululle tehtaan rakennuttama\nkaksikerroksinen koulutalo. Kouluhuoneisto oli ensi aikoina niin perin\nhatara ja kylmä, että kylmempinä talvipäivinä siellä oli työskenneltävä\npäällysvaatteissa, eikä opettajain asunnoissa saatu tuulisina kylminä\npäivinä lämpöä kohoamaan kuutta astetta korkeammalle. Pellavatehtaan\nkouluun muodostui nyt erityinen poika- ja tyttökansakoulu, kumpikin\noman opettajansa johdossa; opetussuunnitelma vastasi kaksiluokkaisen\nalemman kansakoulun ja noin kahden ylemmän kansakoulun luokan\noppimääriä.\n\nLahjakirjalla v:lta 1865 lahjoitti kauppaneuvos F. W. Frenckell\nkaupungille 10 000 mk \"suomalaisen pikkulastenkoulun perustamista\nvarten\". Rahat talletettiin pysyväksi rahastoksi, jonka koroilla\nkoulua oli ylläpidettävä. Sellaisella erällä ei tietysti voitu\nsuurenmoisia toimittaa. Koulusta, jota rahaston lahjoittajan lausuman\ntoivomuksen mukaisesti kutsuttiin \"Frenckellin pikkulastenkouluksi\",\nmuodostettiin vastaiseksi ainoastaan luku- ja kirjoituskoulu poikia\nvarten, ja kaupunki oli iloinen, kun muudan \"työväenluokkaan kuuluva\nhyvintunnettu nuori nainen\" tarjoutui koulun opettajaksi 200 mk:n\nvuosipalkkaa vastaan. Kun kauppaneuvos Frenckell vielä hyvän hyvyyttään\ntarjosi koululle kaluston ja vastaiseksi huoneistonkin, niin pääsi\nuusi koulu työnsä alkuun. \"Aluksi oli koulu sijoitettuna Läntisenkadun\nja Puutarhakadun kulmataloon. Sillä oli siinä maalaispirttirakennusta\nmuistuttava huoneisto. Kouluksi huomasi sen sivukulkija kovaäänisestä\ntavaamisesta, joka kuului etäälle kadulle.\" Koulun ensimmäinen opettaja\noli Wilhelmina Rask, jonka jälkeen 1869 opettajaksi tuli Hanna\nPalmqvist ja 1874 hänen sisarensa Anna Palmqvist (myöh. Paalanen).\nOppilaita koulussa v. 1865 oli 22 poikaa, v. 1870 yhtä enemmän ja v.\n1880 koko 45 poikaa.\n\nJo 1862 oli rouvasväenyhdistys avannut Frenckellin koulua vastaavan\npikkukoulun köyhiä ja turvattomia tyttöjä varten. Kouluun otettavain\nlasten tuli olla seitsemän vuotta täyttäneitä eivätkä he saaneet käydä\nkoulua kolmea vuotta kauempaa; suurin oppilasmäärä oli rajoitettu\nkolmeenkymmeneen. Koululle hankittiin seuraavina vuosina 280 mk:n\nsuuruinen valtionapu. Koulun opettajana toimi kaupungin urkurin\nsijainen I. Enbom ja v:sta 1868 Wilhelmina Palmqvist. Oppilaita oli\nkoulun ensimmäisenä vuonna 15, mutta v. 1869 jo 39 ja v. 1880 koko 51.\n\nKaupungin väestön laajenevia lapsilaumoja ei kuitenkaan voitu\npitemmältä jättää edellä lueteltujen yksityisten koulujen varaan.\nKuusikymmenluvun kuluessa pääsi maassamme alulle varsinainen\nkansakoululaitos seminarinkäyneine opettajineen, tarkastajineen ja\nuusine ohjelmineen (v:n 1866 kansakouluasetus). Virallinen maailma\nja yleinen valistunut mielipide olivat yksimieliset kansakoulujen\ntarpeellisuudesta. Sanomalehdet puhuivat lakkaamatta tästä\nlempiasiastaan eikä Tampereenkaan äänenkannattaja siinä kohden\nlaiminlyönyt velvollisuuttaan. Oli siis vain ajan kysymys, milloin\nkansakoulu oli alkava täälläkin. V. 1869 kirjoitettiin siitä taaskin\nTampereen Sanomissa ja joulukuussa samana vuonna pidettiin asian\nhyväksi onnistuneet arpajaiset, jotka tuottivat lähes 700 markkaa\nkansakoululaitoksen pohjaksi.\n\nKeväällä 1870 otettiin kysymys jo esille kirkonkokouksessa ja valittiin\nsiellä komitea asiaa harkitsemaan. Komitea todensi, että kaupungissa\noli vähintään 200 lasta kansakouluopetuksen tarpeessa, ja rohkeni\nsenvuoksi esittää alemman koulun perustamista 7--10 vuotiaita lapsia\nvarten, ei kuitenkaan enempää kuin sataa lasta eli sellaista määrää\nvarten, jota yksi mies- ja yksi naisopettaja voisi opettaa. Menot\nkomitea laski 2 680 mk:ksi, josta olisi vähennettävä valtionapu 1 000\nmk. Varat olisi hankittava vaivaismaksutaksoituksella.\n\nVaan eihän olisi oltu Tampereella, jos niin suuriin tuumiin olisi\ntinkimättä suostuttu. Elokuussa 1870 pidetyssä kirkonkokouksessa\nkomitean yllämainittu ehdotus hyljättiin. Päätettiin kyllä perustaa\nkoulu, mutta vain pikkulasten koulu Frenckellin koulun malliin 50\nlapselle. Varoja siihen tarkoitukseen myönnettiin 700 mk, mitkä oli\nkoottava samanlaisella verotuksella kuin vaivaismaksut. Valittiin\n\"kouluraati\": rehtori A. F. Rosendal, kirkkoherra J. V. Nybergh ja\nvärjäri H. Liljeroos, ja päätettiin koulu avata heti syksyllä. Tämän\nTampereen ensimmäisen seurakunnallisen lastenkoulun opettajaksi\notettiin opettaja Ananias Lindroos. Koulu sai majan Kajakkamäellä\nKuninkaankadun varrella.\n\nNäillä toimilla ei seurakunta kumminkaan saanut kansanopetuskysymystään\nratkaistuksi. Eikä se liene ollut tarkoituskaan. Syyksi, miksi ei\nvarsinaista kansakoulua 1870 päätetty perustaa, ilmoitettiin se, että\noli tahdottu odottaa hallituksen suunnittelemain \"porvarikoulujen\"\nohjelman julkaisemista. Kun selvisi, ettei porvarikouluista ollut\nkansakoulujen paikalle, palattiin takaisin kansakouluohjelmaan.\nSiihen oli palattava siitäkin syystä, että hallituksen taholta\nnyt ponnekkaasti muistutettiin Tampereenkin kaupunkia siitä\nkansakouluasetuksen säännöksestä, jossa sanottiin (102 §): \"Jokaisen\nkaupunkiseurakunnan pitää semmoista huolta pitää kansakouluopetuksesta,\nja niin monta ja laveita kansakouluja asettaa ja ylläpitää, että\nkaikki ne lapset, jotka eivät kotonansa tai muissa kouluissa saa\nsamanvertaista tahi laveampaa opetusta, tulevat kahdeksannesta\nikävuodesta alkaen ja aina neljääntoista vuoteensa asti sillä muotoa\nopetetuiksi, kuin tässä alempana likemmin säädetään.\" Keväällä 1871\ntehtiin kirkonkokouksessa yksimielisesti päätös, että oikea kansakoulu\noli kaupungissa avattava syyslukukauden alussa 1872, ja samalla\nvalittiin kaupungin ymmärtävimpiä miehiä valiokunnaksi laatimaan\ntulevalle kansakoululle ohjesääntöehdotusta. Se laadittiin ja\nkirkonkokouksessa syksyllä 1871 se hyväksyttiin.\n\nTämä Tampereen kansakoululaitoksen ensimmäinen ohjesääntö sisälsi\npääkohdissaan seuraavaa: Kansakoulun tarkoitus oli \"niin paljo\nkuin mahdollista, valmistaa kaikille Tampereen kuntaan kuuluville\nlapsille tilaisuutta opetuksen nautintoon yleiseen kansan sivistykseen\nkuuluvissa aineissa\". Koulu oli jaettava kaksivuotiseen alempaan\nkansakouluun 7--10 vuoden ikäisiä lapsia varten ja nelivuotiseen\nylempään kansakouluun, jossa oli eri osasto poikia ja tyttöjä varten ja\njohon oli otettava yhdeksän vuoden vanhoja ja alhaisemman kansakoulun\nkurssin suorittaneita oppilaita, lukuaika oli alemmassa kansakoulussa\nneljä ja ylemmässä viisi tuntia päivässä. Opettajan kouluun otti\njohtokunta, jolla myös oli valta laillisilla syillä erottaa hänet.\nKansakoulujen hoito oli likinnä kuuluva kansakoulun tarkastajalle,\njonka kansakoulun johtokunnan ehdotuksesta valitsi kunta yleisessä\nkunnan- eli kirkonkokouksessa. Kansakoulun johtokuntaan oli kuuluva\ntarkastaja, köyhäinhoitojohtokunnan puheenjohtaja, kuusi yleisessä\nkunnan- tai kirkonkokouksessa valittua jäsentä sekä kansakoulujen\nopettajistosta kutsuttu jäsen. Koulun vuotuiset kustannukset -- 4\n500 mk ilman 1 000 mk:ksi laskettua valtionapua -- oli taksoitettava\nniinkuin muutkin kunnallisverot, \"mutta toistaiseksi ja siksi, kun\nkaupungin kunnallis-asetus tulee erinänsä, niiden perusteiden mukaan,\njotka vaivais-apuveron maksoissa nyt ovat tai vasta tulevat voimassa\nolemaan\".\n\nVuosi 1872 tuli sitten Tampereen kansakoulujen varsinaiseksi\nperustamisvuodeksi. Edellä mainitun ohjesäännön vahvisti\nhallitus 21 p. helmik. Kansakoulun ensimmäiseen johtokuntaan\nvalittiin kirkonkokouksessa toht. O. Blåfield (puheenjohtaja),\npormestari Fr. Procopé, varapastori B. Bergroth, kauppias A.\nNyberg, valuri G. Wikström ja työmies I. Wallenius. Ensimmäiseksi\nkansakouluntarkastajaksi tuli rehtori A. F. Rosendal (1872--1876),\nensimmäiseksi ylemmän kansakoulun opettajaksi Jyväskylän seminarin\nkäynyt opettaja Johannes Aatami Pelkonen, joka monikymmenvuotisen\nkoulutoimintansa lopulla tarkastajana johti sitä suurta laitosta,\njota hän oli ollut alkuunpanemassa, ja ensimmäiseksi ylemmän koulun\nnaisopettajaksi seminarista päässyt tamperelainen neiti Augusta\nEmilia Ivarsson. Kansakoulut alkoivat toimensa vaatimattomalla\njuhlallisuudella 2 p. syysk. Valtionapua saivat koulut heti alkuunsa\n2 000 mk. Ja ennen vuoden loppua oli seurahuonekokouksen alotteesta\nkirkonkokous päättänyt ryhtyä rakentamaan kansakouluille omaa taloa ja\nasettanut komitean koulutalon paikkaa ja rakennusta suunnittelemaan.\nMuistorikas vuosi!\n\nTyö oli siis kaikin puolin hyvässä alussa. Kesti kuitenkin vielä\njoitakuita vuosia ennenkuin kansakoulu pääsi oikein kotilämpimäksi\nkaupungissa. Kansakoulutalo (\"Vanha kansakoulu\") rakennettiin\nkaupungin sitävarten luovuttamille tonteille esplanadin varrelle ja\ntuli valmiina 1875 maksaneeksi n. 63 000 markkaa. Kustannuksia kyllä\npidettiin tavattomina, mutta toiselta puolen oli uusi koulu kaupungin\nvähäväkisten ilo ja ylpeys, kun se harmonion suloäänin ja valurimestari\nPihlmanin lahjoittaman kruunun valaistuksessa otti vastaan heidän\nlapsiansa. Kaupungin valtuusto otti alusta alkaen kansakoulun\nisälliseen suojaansa ja suostui auliisti useimpiin sille tehtyihin\nesityksiin kansakoulun edistämiseksi. Pian kuluivat koulun ensi vuodet,\ntyttö- ja poikaosastot tulivat täysiluokkaisiksi ja silloin oli\nruvettava laitosta laajentamaan.\n\nEnsimmäisten opettajain työ oli ollut rasittavaa. \"Alemmassa koulussa\nhoiti yksi opettaja suurta oppilasmäärää kahteen vuosiluokkaan\njaettuna. Ylemmät koulut kasvoivat luokka aina vuotenaan, mutta\nopettajavoimia ei voitu vielä lisätä. Näin tuli neljäntenä lukuvuonna\nneliluokkainen koulu kummankin ylemmän koulun opettajan hoidettavaksi.\nKolmiluokkaisina he hoitivat vielä koulunsa kaikki luokat yhtaikaa,\nmutta neljännen luokan tultua erotettiin kaksi alempaa ja kaksi ylempää\nluokkaa kokonaan toisistaan.\" Miesopettajalle karttui täten lopulta\n36--41 ja naisopettajalle 37 viikkotuntia. V. 1876 päästiin parempiin\noloihin, kun yläkouluun saatiin kaksi uutta opettajaa. Sisäisessä\nkoulutoiminnassa merkitsi edistystä se, että op. Pelkonen määrättiin\nkansakoulun johtajaksi. Kaupunkiin yhdistetyn Kyttälän kansakouluolojen\njärjestäminen oli hankalampaa. Sinne saatiin 1877 perustetuksi alempi\nkansakoulu. Sen ensimmäinen koulutalo oli \"alimmalla kohdalla Rongan-\nja Ojakadun kulman vaiheilla sijaitseva kurja puurytö\". Siellä alkoi\n15-vuotiaana opettajatoimensa myöhemmin tunnettu naisasianajaja Maikki\nFriberg. Parempiin suojiin Kyttälän koulu pääsi 1882, jolloin kaupungin\nostaman Erkkilän talon päärakennus korjattiin koulurakennukseksi.\n\nKahdeksankymmenluku oli Tampereen kansakouluillekin vilkkaan ja\nmonipuolisen edistyksen aikaa. Opetussuunnitelmat vakaantuivat,\npoikain käsityöopetus tuli kuntoon, eri aineiden opetus kehittyi ajan\nsuosiman erikoistumissuunnan mukaisesti, uusiksi opettajiksi ruvettiin\nottamaan ainoastaan seminarin käyneitä opettajia, opettajakunnan\nkeskinäiset opetus- ja sivistysharrastukset kukoistivat. Kaupungin\nkansakoululaitos sai uudet ohjesäännöt 1889 ja seur. v. muodostettiin\nkansakouluntarkastajan toimi vakinaiseksi viraksi, jonka ensimmäiseksi\nhaltijaksi tuli maist. F. E. Jernberg. Vuokratuista kouluhuoneista\npäästiin vähemmälle, kun 1886 kaupungin omalle kansakoulutontille\nvalmistui \"uusi kansakoulu\", ja 1890 kansakoulu sai haltuunsa ent.\nrealikoulun talon, jolle tuli nimeksi \"alakoulu\" ja jonne sijoitettiin\nylempi tyttökansakoulu.\n\nYhdeksänkymmenluvulla alkoi kaupungin kansakoululaitos saada jo suuret\npiirteensä. Kyttälä sai korvauksen koulukärsimyksistään, kun sinne\n1896 ryhdyttiin arkitehti G. Schreckin laatimain piirustusten mukaan\nrakennuttamaan kaupungin ensimmäistä kivistä suurkansakoulutaloa,\nJohanneksen kansakoulua, jossa koulu alkoi kahta vuotta myöhemmin.\nRakennuskustannukset olivat 152 000 mk. Mutta pitkälle ei tälläkään\nkoulutalolla toimeentultu. V. 1904 valmistui arkitehti Viivi Lönnin\npiirustusten mukaan entisen realikoulun taakse Aleksanterin kirkon\nlähelle rakennettu uusi kiitetty ja kaunis Aleksanterin kansakoulutalo,\njoka maksoi 302 000 mk. Pian sen jälkeen ruvettiin suunnittelemaan\nsuuren kansakoulutalon rakentamista Tammelan kaupunginosaan, joka\narkitehti Schreckin piirustusten mukaan rakennettu koulutalo valmistui\nkuitenkin vasta 1912. Kansakoulujen hallinto ja sisäinen toiminta\neivät jääneet jälkeen tästä ulkonaisesta edistyksestä. Kansakoulujen\nensi ajoista v:een 1906 saakka pormestari Fr. Procopé kansakoulujen\njohtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana uupumattomalla harrastuksella\nja ymmärtämyksellä antoi arvovaltaa kansakoulupyrinnöille. Toiselta\ntaholta näitä pyrintöjä suuntasi ja kohotti kaupungin kansakoulujen\nisä J. A. Pelkonen, josta F. E. Jernbergin jälkeen tuli kansakoulujen\ntarkastaja (1898--1914). Monta ansioitunutta, kyvykästä ja\njulkisessakin elämässä huomattua opettajaa oli näinä vuosikymmeninä\nTampereen kansakoulujen palveluksessa; mainitsemme vain nimet Antero\nHaarus (Sulkakoski), Kyösti Huhtala, Em. Kalkkinen, Risto Kuosmanen,\nTaneli Kurkela, Herm. Niemi, Villehad Paalanen, Hanna Palmqvist\n(Helmioja), Alina Salomaa, Hanna Vesander (Vesanto).\n\nTampereen kansakoulujen ulkonainen kehitys ensimmäisen puolen\nvuosisadan aikana näkyy seuraavista luvuista:\n\n    lukuvuosi    luokkia  oppilaita   lukuvuosi   luokkia   oppilaita\n\n    1872--1873      3      140        1899--1900    93       3 264\n    1879--1880     12      488        1.2.1910     124       4 642\n    1889--1890     46    1 904        1.2.1920     119       4 039\n\nKansakoulujen kustannusten kasvamista valaisevat seuraavat numerot:\n\n            koko menot  valtionapu           koko menot  valtionapu\n    vuosi   1 000 mk    1 000 mk     vuosi   1 000 mk    1 000 mk\n\n    1872       --           2        1900      343          63\n    1880       20           7        1910      526         127\n    1890       92          20        1920    3 131         432\n\nKaupungin kansakoululaitosta palvelevain opettajain asemassa havaitaan\nhiljallista edistystä. V:n 1872 ohjesääntöjen mukaan ei useampaa kuin\nkuusikymmentä oppilasta saanut olla yhden opettajan hoidossa; se\nraja kuitenkin usein ylitettiin. Sitten ei yhden opettajan yhtaikaa\nopetettavia lapsia saanut olla \"yleensä\" neljääkymmentä enempää, mutta\nsai kuitenkin \"tarpeen sattuessa\" olla viisikymmentäkin, paitsi alemman\nkoulun ensimmäisellä luokalla. V:n 1897 ohjesäännöissä lausuttiin\nlyhyesti, ettei luku saanut \"yleensä\" olla neljääkymmentä suurempi.\nOpettajain tuntimäärästä ei ensi aikoina ollut määräystä, mutta v:n\n1889 ohjesääntöjen mukaan oli alemman koulun opettaja velvollinen\nantamaan opetusta enintään 24 ja ylemmän koulun opettaja 30 tuntia\nviikossa, mikä ohje uudistettiin v:n 1897 ohjesäännöissä.\n\nOpettajain palkkain kehittymistä valaisevat seuraavat kansakoulujen\npalkkaussäännöistä otetut luvut (vv:n 1872 ja 1889 palkkoihin\nsisältyvät myös \"vuokrarahat\"):\n\n                               1872     1889     1897     1899     1909\n                               palkka   palkka   palkka   palkka   palkka\n                                 mk       mk       mk       mk       mk\n\n    yläkoulun miesopettaja     1 000    1 500    1 600    2 000    2 000\n    yläkoulun naisopettaja       750    1 100    1 300    1700     1 800\n    alakoulun opettaja           600      900    1 000    1 400    1 500\n    tehtaalaiskoul. miesopett.    --       --    1 600    2 000       --\n    tehtaalaiskoul. naisopett.    --       --    1 300    1 700       --\n\nPalkankorotusta voivat opettajat ensimmäisten ohjesääntöjen mukaan\ntarkastajan esityksestä saada joka viides vuosi 10 % pohjapalkastaan,\nei kuitenkaan enempää kuin 50 % palkasta. V:n 1897 palkanjärjestelyssä\nlakkautettiin vuokrarahat ja koulumaksukorvaukset ja koko palkkaus\nluettiin palkaksi, jonka koko määrästä tuli palkankorotusta viiden\nvuoden palveluksesta 10 %, kymmenen vuoden palveluksen jälkeen lisäksi\n20 %, ja viidentoista vuoden palveluksen jälkeen vielä 20 %. Koulujen\njohtajille tuli pieni lisäkorvaus ja tarkastajan palkka oli alussa\n400, sitten 800 ja vihdoin (1889) 3 600 mk. Oppilaiden koulumaksut\nlakkautettiin 1896.\n\nJo ennen komeiden koulukartanoiden valmistumista ehti itse\nkoulujärjestelmä huomattavasti haarautua ja kehittyä. V:n 1889\ntyöväensuojeluslakiin otettu määräys, että teollisessa työssä\nkäytetyille alaikäisille työntekijöille, jotka eivät olleet\nsuorittaneet kansakoulun oppimäärää, oli varattava tilaisuus saamaan\nkouluopetusta vähintäkin 12 tuntia viikossa, antoi Tampereella aiheen\naikanaan tärkeän koulumuodon, n.s. _tehtaalaiskoulujen_ syntymiseen.\nHavaittiin, että Tampereen suuremmissa tehtaissa työskenteli vielä\nsilloin 223 kansakoulukurssin suorittamatonta ja 54 koulua kokonaan\nkäymätöntä lasta. Kun ei katsottu voitavan koulunkäynnin vuoksi\nestää lasten ansiotyötä tehtaassa, järjestettiin näille lapsille\nviipymättä erityisiä kansakoululuokkia, joiden työaika sovitettiin\nlasten loma-aikaan ja joiden opetussuunnitelma rajoitettiin vain\nvälttämättömimpään kansakoulukurssiin. Kaupungin kansakoulujen\nohjesäännöissä v:lta 1897 nimitetään näitä kouluja \"tehtaalais- eli\nlaiminlyötyjen lasten kouluiksi\" ja määritellään niiden tehtäväksi\nantaa opetusta \"niille lapsille, joilla 12:sta ikävuotensa\njälkeen jostakusta pätevästä syystä, niinkuin tehdas- tai muussa\nammattityössä käymisen tähden ei ole tilaisuutta nauttia kansakoulun\nopetusta tavallisilla tunneilla\". Näistä suurteollisuuden luomista\nkansakouluista ei puuttunut oppilaita: lukuvuonna 1889--1890 niitä\noli 377, kymmentä vuotta myöhemmin 423 ja lukuv. 1909--1910 vielä\n173. Opetusta hoitivat aluksi tuntiopettajat. Ensimmäinen vakinainen\nopettaja oli Aaku Mäki; hänen seuraajistaan on mainittava F. E. Ania.\nTämä koulu työskenteli tavallista karkeammalla vainiolla; koulun\njoulujuhlissa ja kevättutkinnoissa oli aikaisemmin polisin pidettävä\njärjestystä. Myöhemmin yhdistettiin n.s. \"iltakoulu\" tehtaalaiskouluun,\njoka kuitenkin yleisen oppivelvollisuuden voimaanpäästessä on\nmenettänyt entisen merkityksensä.\n\nV. 1894 ruvettiin Tampereen kansakoulujen yhteydessä anniskeluvaroilla\nylläpitämään erityisiä \"jatkokursseja\" eli _jatkokoulua_\nsellaisia kansakoulun käyneitä varten, jotka halusivat edelleen\nkoulusivistystänsä jatkaa; koulun päämääränä oli erityisesti\nkansalaissivistyksen edistäminen. Sellaisena ei jatkokoulu kuitenkaan\nmainittavammin menestynyt. Mutta 1898 alkoi naisyhdistyksen alotteesta\njatkokurssien yhteydessä toimia erityinen _keittokoulu_, joka sai\nosakseen niin suurta harrastusta, että se 1906 muutettiin kaupungin\nvakinaisesti ylläpitämäksi oppilaitokseksi ja pian muodollisestikin\nyhdistettiin kansakoululaitokseen.\n\nV:sta 1895 on Tampereen kunta kustantanut _ruotsalaista kansakoulua_\nkaupungin harvalukuisen ruotsalaisen väestön tarpeeksi. Erityistä\n_apukoulua_ heikkolahjaisia oppilaita varten suunniteltiin jo kaupungin\nkansakoulun ensi aikoina, mutta vasta v. 1907 se haara kansakoulutyötä\ntuli lopullisesti järjestetyksi; apukoulun opettajalle määrättiin työn\nvaikeuden vuoksi tavallista suurempi palkka.\n\nOma historiansa on Tampereen kansakoulujen _iltakouluilla_. Ne\nsyntyivät v:n 1899 suuressa isänmaallisessa innostuksessa ja niiden\ntarkoitus oli tarjota tilaisuutta kansakoulukurssin suorittamiseen\nsellaisille vanhemmille henkilöille, jotka eivät olleet kansakoulun\ntäydellisesti käyneitä ja siitä kärsivät haittaa. Iltakursseja\nmuodostettiin ensi alkuun 13 luokkaa jaettuina kolmeen vuosikurssiin.\nOpetusta antoivat kaupungin kansakoulujen opettajat määrättyä palkkiota\nvastaan. V. 1902 kurssit yhdistettiin kaupungin kansakoululaitokseen ja\nne sulautuivat myöhemmin tehtaalaiskouluun.\n\n_Kansakoululasten huolto_ Tampereella on yhtä vanha kuin Tampereen\nkansakoululaitoskin. Jo kansakoulujen alkuaikoina annettiin\nvarattomille oppilaille koulusta lainaksi oppikirjoja. Sitten\nniitä ruvettiin antamaan omaksi. V. 1900 määrättiin, että vapaat\nkoulutarpeet oli annettava niille koululapsille, joiden huoltajaa\noli taksoitettu 800 mk:aa pienemmistä tuloista, kunnes 1919\nruvettiin antamaan vapaat koulutarpeet kaikille oppilaille. Kun\nkaupungille rupesi karttumaan anniskeluyhtiön voittovaroja, liikeni\nniistä jonkun verran köyhäin kansakoululasten tehokkaammaksikin\navustamiseksi. V:sta 1879 ruvettiin näistä varoista vuosittain\nkustantamaan vaatetusapua kansakoululapsille. Tämän huoltotoimen\nyhdistäminen köyhäinhoitohallintoon ei ollut asialle eduksi. V. 1891\nperustettiin Tampereen Naisyhdistyksen toimesta kesäsiirtola heikoille\nja varattomille kansakoululapsille. Pari vuosikymmentä jatkui tätä\ntoimintaa naisyhdistyksen ja anniskeluvarain turvin. V:sta 1892 pääsi\nalulle kansakoululasten ravitseminen ensin tilapäisesti järjestettynä.\nSiitä sitten op. R. Kuosmasen alotteesta kehittyi laajemmalla pohjalla\ntoimiva laitos _Kansakoululasten Turvala_, jota erityinen yhdistys\nylläpiti. Turvalan toiminta alkoi 1903. Kansakoululasten ravitsemisesta\nhuolehti v:sta 1915 _Tampereen kansakoululasten ravitsemisyhdistys_.\n\nKansakoulujen terveydenhoidon valvominen tuli 1889 toisen\nkaupunginlääkärin tehtäväksi, kunnes v:sta 1906 nähtiin tarpeelliseksi\nottaa kaupungin palvelukseen erityinen kansakoululääkäri. Jo Tampereen\nkansakouluja alituisesti uhanneiden kulkutautien ja yleisten\nkoulutautien vuoksi oli viimemainittu toimenpide erittäin tarpeellinen.\n\nKaupunginvaltuuston kansakouluille anniskelu- y.m. varoista antamain\nlahjoitusten pohjavaroista tai ylijäämistä syntyi vuosien kuluessa\njoukko erinimisiä kansakoululaitoksen hoidettavia rahastoja. V. 1903\njätettiin rahatoimikamarin hoitoon kolmetoista sellaista rahastoa,\njoissa silloin oli varoja kaikkiaan 22 800 mk. (99)\n\n\n\n\n18. LUKU TAMPEREEN SIVISTYSHISTORIAA.\n\n\nKirjastot: Kaupungin vanhin lainakirjasto. -- Kaupungin kirjaston synty\nja vanhemmat vaiheet. -- Muut kirjastot. -- Tapani Kärkönen.\n\nTampereen sanomalehdistö: Tampereen Sanomain aikakausi. Aamulehden\naikakausi. Puoluelehdistö. Muu aikakauskirjallisuus. -- Vuosikirjoja:\nTampereen kaupungin vuosikirjat ja osoitekalenterit. --\nKansallisuusoloja.\n\nTaideharrastuksia: Soitannolliset pyrinnöt. -- Tampereen teatterien\nalkuajat: Näytelmäseurain aikakausi. Tampereen Teatteri. Tampereen\nTyöväen Teatteri.\n\nVanhaa ja uutta kulttuurielämää: Vanhan kansan juhlavuosi. Tilapäisiä\njuhlia. -- Muita kulttuuriharrastuksia: Urheiluja. -- Naisten riennot.\n-- Vanhan kaupungin kasvot.\n\n\nSellaisessa kansankaupungissa kuin Tampereella ei pienen yläluokan\nsivistyslaitoksilla ole voinut olla sitä yleistä sivistyksellistä ja\nyhteiskunnallista merkitystä, mikä on ollut kansan pohjakerrosten\nsivistyslaitoksilla ja sivistysriennoilla. Kaikilla vapailla\nkansansivistysriennoilla on aina ollut menestystä Tampereella. Kansan\nkäytettävät _kirjastot_ ovat täällä olleet todellisia sivistystekijöitä\nja kaupunginkirjastosta on täällä vuosikymmenien kuluessa tullut\nväestön sivistyselämän tärkeimpiä perustuksia.\n\nTampereen ensimmäinen lainakirjasto lienee ollut se, jonka v:n 1836\nlopulla perustettu \"Tampereen kaupungin lainakirjastoseura\" (Sällskapet\nför Låne Bibliothek i Tammerfors Stad) omisti. Seuran sääntöjen mukaan\ntuli kirjaston olla kaikkien kaupungin kansanluokkain ja maalaistenkin\nkäytettävissä. Seuran jäsenet suorittivat kirjoittautumismaksuna\n2 riikintalaria sekä lisäksi lainausmaksua 4 killinkiä viikossa.\nKisällien, oppipoikain ja työväen tuli suorittaa lainausmaksua joko\nriikintalari vuodessa tai 4 killinkiä kuukaudessa ja kaikkien muiden 8\nkillinkiä viikossa. Yhdistyksen jäsenet olivat etuoikeutettuja saamaan\nkirjoja lainaksi. Kirjavaraston kartuttamiseksi lahjoitti tehtailija\nJ. C. Frenckell kirjastolle 83 teosta. Kirjastossa oli kaikkiaan n.\n200 sidosta, enimmäkseen suomenkielistä kirjallisuutta. Ensimmäinen\nkirjastonhoitaja oli kirjansitoja A. Lemlin. Seuran toiminnasta ei ole\ntietoja v. 1844 myöhemmältä ajalta.\n\nSuurin ja tärkein Tampereen yleisistä kirjastoista on kauan aikaa ollut\n_Tampereen Kansankirjasto_ (myöh. _Tampereen Kaupunginkirjasto_). Sen\ntoiminta alkoi 1861.\n\n\"Tampereen kaupungin lainakirjaston synnyinhetkeksi voi sanoa sitä\nkokousta, joka pidettiin seurahuoneessa huhtikuun 5 p:nä 1861.\nJohtokuntaan valittiin hrat piirilääkäri N. Idman, rehtorit A. F.\nRosendal ja B. A. Reinholm, maisteri A. Hildén, nimituomari F.\nProcopé, kelloseppä O. Mansner ja varapostinhoitaja F. W. Wessman.\nKehoitus kokoukseen tapahtui viimemainitun toimesta, sillä hän suosi\nerittäin hartaasti työkansan tiedoilla kartuttamista ja sivistystä.\nPuheenjohtajaksi valittiin toht. Idman, joka siinä virassa pysyi\nkuolemaansa asti ja johti tarkalla osanottavaisuudella kirjastoon\nkuuluvia asioita. Kirjaston vaikutukseen tultua olivat mainitut\nhrat edelleen varsinaisena johtokuntana. Kirjasto perustettiin ja\nensi vuosina kunnossa pidettiin jäsenmaksuilla, joka oli markka\nvuodessa. Tällöin oli jo kirjaston jäseniksi yhtynyt 73 henkeä.\nTässä perustavassa kokouksessa ilmoitettiin seuraavat kirjaston\nhyväksi tulleet lahjat: sitä varten pidetyissä arpajaisissa 974 m.\n16 p., kontt. Zagel 16 m., nimittämätön 15 kirjaa ja tehtaan isäntä\nW. v. Nottbeck 100 kirjaa. Näistä kirjoista, jotka ovat vähäisiä\nIsämeidän selityksiä, on vielä noin 70 kappaletta jälillä. Kirjoja\nlainaksi päätettiin antaa kaikille maksutta. Tämä määräys pienemmällä\npoikkeuksella on voimassa pysynyt tähän asti ja on tietysti enemmän\nkuin mikään muu hyväntahtoisuus suuressa mitassa edistänyt lukemista.\n-- Kuukausi myöhemmin pidetyssä kokouksessa ilmoitettiin että\nkirjoja on ostettu 615 markan 68 pennin arvosta. Kirjojen lainaus\nalkoi toukokuun 20 p:nä ja lainaajina olivat hrat maist. Hildén ja\npostinhoitaja Wessman, jotka sen työn toimittivat palkatta.\" (T.\nKärkönen.)\n\nSenaikaisesta kirjastonhoidosta on kerrottu seuraavaa: \"Kirjojen\nlainaus toimitettiin n.s. 'huutojärjestelmällä'. Kirjastonhoitaja\nsaneli kirjain nimiä, jolloin halukkaat ilmaisivat toivomuksensa\nkädellään viittaamalla. Että varttuneemmat henkilöt tällöin olivat\ntilaisuudessa saamaan mieleisiään kirjoja, on selvä. Jonkun mieleisen\n'muotikirjan' (esim. 'Miten kopeekka kasvoi tuhanneksi ruplaksi',\n'Pruukinpatruuna Aataminpoika l. Kussas asut', 'Genoveva' tai 'Kaasemin\ntohvelit') saatavana ollessa saattoi taas useamman sitä tavoitellessa\nsyntyä äänekäskin huuto: 'Saanko minä, saanko minä.' Alkuperäisimmässä\nlainaustavassa merkittiin lainaajan joka kerta uusiutuva numero\nlainattavan kirjan sisäkanteen liimatulle paperiarkille.\"\n\nKirjastoa siis ensi aluksi ylläpiti erityinen kirjastoseura. Parina\nensi vuonna oli kirjaston liike huomattavan suuri, lainausten lukumäärä\nkun v. 1861 oli 9 762 ja seur. v. 9 563. Mutta sitten lainausliike\nsuuresti väheni, niin että vv. 1863--1866 lainausten luku keskimäärin\nteki vuosittain vain 5 818. Kirjaston siirron ahtaampaan huoneistoon\narvellaan vieroittaneen yleisöä kirjastosta. Keväällä 1867 oli\nkirjasto kokonaan suljettava, kun nälkäajan vuoksi kukaan ei maksanut\nkirjastolle kannatusmaksujansa. Sillä tavoin päättyi kirjaston\nensimmäinen vaikutuskausi.\n\nVasta syksyllä 1870 herätettiin kirjasto uudelleen henkiin. Yleisessä\nkaupunkilaisten kokouksessa valittiin kirjastolle johtokunta, joka\nkokosi varoja arpajaisilla, iltamilla ja rahankeruulla. Rahainkeräystä\njatkettiin sitten useana vuonna; sillä tavoin saatiin kokoon pari\nkolmesataa markkaa vuodessa. Lisäksi otettiin kirjain lainauksessa\nkäytäntöön vapaaehtoinen lainausmaksu, siten että uusia kirjoja\nlainattiin etupäässä sellaisille, jotka maksoivat 5--10 penniä\nlainatulta kirjalta. Sillä tavoin toimi kirjasto vuodet 1871--1877.\nLainausten luku oli sinä aikajaksona keskimäärin 7 478 vuodessa.\n\nSeitsenkymmenluvun lopulla (1877) alkoi kirjaston historiassa uusi\naikakausi. Silloin näet perustettiin kirjastolaitoksen yhteyteen\nlukusali ja kaupunki otti haltuunsa koko kirjastolaitoksen ruveten sitä\nkannattamaan anniskeluvaroilla, minkä johdosta lainausmaksut voitiin\nlakkauttaa.\n\nJo edellä olemme maininneet lukusalia, jota kirjastoseura vv.\n1861--1864 ylläpiti työmiesten perustaman lukuseuran laskuun. Tuon\nlukuseuran hajottua saivat pumpulitehtaalaiset kyllä oman lukusalin\n(1866), mutta kaupungissa oltiin sellaista vailla aina v:een 1877\nsaakka, jolloin valtuusto anniskeluvaroista myönsi lukusalin\nperustamiseen 5 000 markkaa. V:sta 1878 alkaen myönsi valtuusto\nyhteisen määrärahan lukusalille ja kirjastolle. Tämä määräraha oli\nmonena vuonna 3 000 mk, mistä se vähitellen kohosi 10 000 mk:aan\n(1905) ja 16 200 mk:aan v. 1910; nämä varat otettiin säännöllisesti\nanniskeluvaroista. Senpä vuoksi ei koko kirjastolaitosta katsottukaan\npysyväksi kaupungin laitokseksi; sen tuloja ja menoja ei merkitty\nkaupungin tileihin, vaan oli se tavallaan itsenäinen laitos, jolle\nkaupunki valitsi johtokunnan ja antoi aineellista kannatusta. Vasta v:n\n1903 tileihin on merkitty kirjaston tulot ja menot, vaikka laitosta\nei vielä silloinkaan eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään pidetty yllä\nkaupungin vakinaisilla varoilla.\n\nKirjaston toiminnassa anniskeluaikakaudella tapahtuneista muutoksista\nja edistyksistä mainittakoon, että kirjasto sijoitettiin 1879\nkauppaneuvos Hammarénin taloon Kuninkaankadun 22:een, jonne lukusali\nparia vuotta aikaisemmin oli järjestetty. V. 1891 siirrettiin kirjasto\nja lukusali nahkuri Salmisen taloon Puutarhakadun 23:een, jossa ne\ntoimivat aina uuden kirjastotalon valmistumiseen saakka 1925. V. 1879\nruvettiin kirjastoa pitämään auki joka arki-ilta. lukusalia ruvettiin\nyhdeksänkymmenluvulla pitämään auki aamupäivisinkin. V. 1898 päätti\nvaltuusto perustaa toisen lukusalin ja sijoittaa sen Kyttälän puolelle.\nSuurlakon jälkeen sanomalehtien lukemisen vilkas tuessa perustettiin\n1907 lukusalit Tammelan ja Amurin kaupunginosiin.\n\nKirjaston kirjavarat karttuivat vanhempina aikoina hitaasti Kirjoja oli\nkirjastossa:\n\n    v. 1861     988 kirjaa      v. 1900 3 455 kirjaa\n    v. 1880   1 707   \"         v. 1910 5 507 kirjaa\n    v. 1890   2 321 kirjaa      v. 1920 8 838   \"\n\nKirjavarain kartuttamiseen käytettiin vielä yhdeksänkymmenluvullakin\nvuosittain ainoastaan muutama sata markkanen. Vv. 1901 ja 1907\nmyönnetyillä varoilla perustettiin kirjastoon erityinen Suomi-kokoelma;\ntähän erikoiskirjastoon koottiin Suomea, sen kansaa ja luontoa koskevia\nteoksia, sen tilastoa, valtiopäiväasiakirjoja sekä oman kaupungin ja\npääkaupungin sanomalehdet.\n\nKirjaston lainausliike alkoi v:n 1877 jälkeen huomattavasti vilkastua,\nniinkuin osoittaa seuraava tilasto:\n\n    v. 1879    7 075 lainausta     v. 1900 25 329 lainausta\n    v. 1880    16 711   \"          v. 1910 32 889    \"\n    v. 1890    21 733   \"          v. 1920 48 313    \"\n\nNämä tulokset olivat kylläkin huomattavat siihen nähden, että Tampereen\nkirjastolaitoksessa ennen uuden kirjastotalon valmistumista oli niin\nkirjasto- ja lukuhuoneisiin kuin kirjavaroihin ja kirjastoteknikkaankin\nnähden toivomisen varaa.\n\nKirjastonhoitajana oli kirjaston lapsuuden aikana lastenopettaja\nA. Lindroos 1870--1873. Hänen seuraajakseen tuli Tapani Kärkönen,\njoka pysyi kirjastonhoitajana kuolemaansa saakka 1906. Toimi jäi\nsen jälkeen neiti Suoma Kärkösen haltuun, joka jo kauan sitä ennen\noli työskennellyt kirjastossa isänsä apulaisena. Kirjaston virkain\nuudelleenjärjestelyssä 1920 neiti Kärkönen siirtyi kirjastonhoitajan\napulaisen toimeen.\n\nEnsimmäiset sääntönsä kirjasto sai 1892. Nämä säännöt olivat 1899\ntehdyin muutoksin voimassa v:een 1921 saakka, jolloin kirjasto sai\nuudet säännöt ja uuden nimen \"Tampereen Kaupunginkirjasto\".\n\nTampereen ijältään toinen kirjasto on ennen mainitun \"Pumpulitehtaan\ntyöntekijäin seuran\" yhteyteen 1866 perustettu lainakirjasto. Kolmas\njärjestyksessä on Pellavatehtaan lainakirjasto. V. 1870 pidettiin tämän\nkirjaston perustamiseksi arpajaiset, mitkä tuottivat 812 mk. Kirjasto\nalkoi vaikutuksensa seur. v:n alusta.\n\nTilaa ei tässä riitä näiden ja monilukuisten myöhemmin syntyneiden\nkirjastojen esittämiseen. Hyvän kokonaiskuvan kaupungin kirjastojen\nkehitysasteesta uuden vuosisadan alussa antaa seuraavalla sivulla oleva\nErnst A. Sjöströmin julkaisemasta selostuksesta lainattu taulukko.\n\nSiinä mainituista kirjastoista olivat realilyseon, kansakoulujen\nopettajiston, ruotsalaisen yhteiskoulun ja kauppaopiston kirjastot\nlaadultaan tieteellisiä, kauppaseuran käsikirjasto melkein\nyksinomaan ammattikirjallisuutta sisältävä, naisyhdistyksen omistama\nSakari Topeliuksen nuorisokirjasto lastenkirjasto ja muut yleistä\nkirjallisuutta sisältäviä lainakirjastoja.\n\nPuheenaolevan tiedustelun mukaan ei millään Tampereen kirjastolla ollut\nomaa rakennusta. Kirjastoilla ei ollut varsinaista palveluskuntaa,\nmutta yhdistysten kirjastonhoitajilla oli yleensä pieni palkkio\n(24--100 mk vuodessa).\n\nTampereen kaupungin kirjaston vanhemmasta historiasta on _Tapani\nKärkösen_ nimi erottamaton. Syntyneenä köyhän kodin lapsena Savonmaan\nSulkavalla 1833 hänen oli nuoruudessaan elätettävä itsensä raskaalla\ntyöllä ulkotyömiehenä, merisotamiehenä, tehtaalaisena Tampereen\npellavatehtaalla. Mutta lahjakkuutensa ja tarmokkaan itsekseen\nopiskelun avulla hän samalla hankki itselleen huomattavan suuren\nsivistysmäärän, jota kykeni käyttämään yhteiskunnan hyväksi monella\nalalla, sunnuntaikoulun ja käsityöläiskoulun monikymmenvuotisena\nopettajana, sanomalehtien kirjeenvaihtajana, Tampereen Sanomain ja\nmyöhemmin Aamulehden aputoimittajana, hartaana raittiustyöntekijänä ja\nkunnallismiehenä, mutta ennen kaikkia Tampereen kaupungin kirjaston\nhoitajana pitkänä aikajaksona 1873--1906, jonka kuluessa tästä\nlaitoksesta tuli todellinen kansansivistyksen kotiliesi kaupungin\nkasvavalle kansalle. Merkillisen aikakauden kansansivistysrientojen\nja kansanomaisen suomalaisuuden edustajista on Tapani Kärkönen maamme\nhuomattavimpia. (100)\n\n           Tampereen kirjastolaitokset v. 1903\n\n                                      perus-        aika-  lainoja\n       kirjaston nimi                 tamis-  kir-  kaut-  (lai-    luku-\n                                      vuosi   joja  julk.  naajia)  saleja\n\n    Tampereenkaup. kansankirjasto      1861  3 031   326   22 586     1\n    Finlayson ja kumpp. työnt. lainak. 1866  2 807   167    8 270     1\n    Tampereen Pellavateht. lainakirj.  1870  3 587    69    6 639    --\n    Frenckellin Paperitehtaan lainak.  1873    369    --       52     1\n    Tamp. Vap. Palosammutusk. kirj.    1876  1 670   303      840     1\n    Tamp. Rautatieas. Palv. lainak.    1877    597     4    1 330     1\n    Tamp. kansakoul. opettajain kirj.  1877    900   202      200    --\n    Rautatiepalvelijak. (Tamp.) kirj. 1881   1 027    --      115    --\n    Tamp. Suomal. Klubin käsikirj.     1881     52    68       --    --\n    Raittiusseura Liiton lainakirjasto 1885    398     3       --    --\n    Tamp. Suomal. Tyttökoul. kirj.     1887    901    68       --    --\n    Tamp. Työväenyhdist. lainakirj.    1888  1 494   131      180     1\n    Raittiusseura Taiston lainakirj.   1888    739    67      658     1\n    \"Bokföreningen\"in kirjasto         1890    750    --    2 139    --\n    Tamp. Kauppaop. opett. käsikirj.   1890    220    --       --    --\n    Tamp. Polisilaitoksen lainakirj.   1891    455    --       81    --\n    Tamp. Realilyseon Toverik. kirj.   1893    663    16       --    --\n    Ruots. yhteisk. opettaj. käsikirj. 1895    321    --       --    --\n    Sakari Topeliuksen nuorisokirjasto 1897    391     6      493    --\n    Tampereen Realilyseon kirjasto     1898  2 180     7       40    --\n    Tamp. Kauppaseuran käsikirjasto    1900    320    --       --     1\n    Tamp. Kauppaop. Toverik. kirj.     1900    304    --      362    --\n    Tamp. Puuv.teoll.O.Y:n kansank.    1901    294    38      474     1\n    Tamp. Ruots. yhteisk. tov. kirj.   1901    107    --      353    --\n    Tamp. Suom. yhteisk. tov. kirj.    1902     83     3       --    --\n    Tampereen lainakirjasto            1902    703    --    4 800    --\n                      yhteensä 26 kirjastoa     --      25 840\n\nTampereen johtavat _sanomalehdet_ eivät ole olleet ainoastaan\npuoluetaistelun sotatorvia, vaan myöskin tärkeitä yleisen sivistyksen\nvälikappaleita.\n\nKaupungin ensimmäinen sanomalehti alkoi ilmestyä nimellä _Sanomia\nTampereelta_ v:n 1866 alusta pienenä kaksipalstaisena viikkolehtenä.\nTampereen silloisista alkeellisista sivistysoloista on räikeänä kuvana\nse, ettei kaupungissa ollut kirjapainoa, missä uusi sanomalehti\nolisi voitu painaa, vaan oli lehti painettava kahdeksan peninkulman\nhevoskyytimatkan päässä, Hämeenlinnassa, Eurénin kirjapainossa. Siitä\nsyystä oli lupa tamperelaisten sanomalehden julkaisemiseen hankittava\nEurénin kirjapainon faktorille Sjöblomille. Sanomalehden ystäväin\npyynnöstä perusti kuitenkin kauppaneuvos Fr. W. Frenckell v:n 1866 ensi\nkuukausina Tampereelle oman kirjapainon, jonne kaupungin sanomalehden\npainattaminen viipymättä siirrettiin. Heinäk. 3 p. 1866 ilmestyi\nensimmäinen siellä painettu numero uudella nimellä _Tampereen Sanomat_.\n\nLehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja oli toht. O. Blåfield.\nToisen toimittajan sai lehti hauskalla tavalla. Kun näet lehti tuli\nTampereella painettavaksi, tarvittiin Tampereella painoasiamieskin.\nMutta käytännölliset tamperelaiset kustantajat arvelivat, että lehden\ntoimittaja varmaankin osaisi parhaiten suorittaa sensorinkin työn, ja\nkäyttivät tilaisuutta antaakseen painohallituksen palkata Tampereen\nSanomille pystyvän toimittajan sensorin nimellä. Siksi rupesi maist. F.\nE. Jernberg, joka siinä asemassa pysyi aina v:een 1870 saakka, mistä\nlähtien hän jäi sensoriksi. Blåfield ei varsinaista toimitustyötä\nhoitanut sen jälkeen kuin lehti sai palkatun toimittajan, mutta lehden\nuskollisena tukena ja avustajana hän pysyi sen koko ensimmäisen\nvaikutuskauden. Lehden vastaavana julkaisijana oli lehden Tampereelle\nsiirryttyä Blåfield ja v:sta 1868 alkaen kirjakaupanhoitaja Emil\nHagelberg, joka yhdessä faktori W. Laibertin kanssa 1870 otti haltuunsa\nsen kirjapainon, jossa lehteä painettiin. Hagelbergin omaisuutena\nlehti sitten pysyi, kunnes yhdeksänkymmenluvulla kirjapaino ja lehti\njoutuivat uusiin käsiin. Lehden toimittajista mainittakoon Antti Tervo\n1871--1877, Tapani Kärkönen 1878--1881, F. F. Brummer 1885--1893 ja A.\nTörnqvist (Tarjanne) 1897--1903.\n\nKun Tampereen Sanomat perustettiin, oli sillä edessään suuri\ntyöala. Mutta sillä oli myös puolellaan kaikkien kaupunkilaisten\njakamaton suosio. Lehti oli suunniteltu ensi sijassa kunnalliseksi\nilmoituslehdeksi. Kaupunki myönsi sille kannatusta v:ksi 1866 400\nmk, viisivuotiskaudeksi 1867--1871 vuosittain 500 mk ja vielä sitä\nseuraavaksi viisivuotisajaksi 300 mk vuodessa sillä ehdolla, että\nkaupungin viralliset ilmoitukset julaistaisiin lehdessä ilman eri\nmaksua. Lehti oli siten ensi aikoinaan jonkinlainen kunnallinen\n\"virallinen lehti\". Se ei tahtonut astua vallanpitäjien liikavarpaille,\nmutta ajoi kuitenkin lämpimästi yleisen edistyksen asiaa ja harrasti\nmyöskin suomalaisen kansansivistyksen kohottamista, vai voipa\ntyökansankin oikeuksia. Se oli ensimmäiset puolitoista vuosikymmentä\najan vaatimuksia vastaava sivistyslehti, eikä sen merkitystä kaupungin\nsilloisen väestön herättämiseksi ja julkisen elämän kohottamiseksi\nole pidettävä vähäisenä. Yhdeksänkymmenluvulla nuorsuomalaisuuden\näänenkannattajaksi muututtuaan lehti eli sortovuosiin saakka, jolloin\nse 1903 lakkautettiin kokonaan.\n\nTampereen Sanomain valtakausi loppui kahdeksankymmenluvun alussa, kun\npuoluetaistelu syttyi ilmituleen Tampereellakin ja _Aamulehti_ 1882\nalkoi ilmestyä. Seuraavaa puoltatoista vuosikymmentä, tarkemmin sanoen\nvuosia 1882--1899, voisimme kutsua Aamulehden aikakaudeksi. Aamulehti\noli silloin kaupungin johtava valtiollinen ja sivistyksellinen\nsanomalehti. Se herätti ja järjesti suomalaisuuden taistelujoukot\nja oli samalla kaikkien uusien edistys- ja vapautusliikkeiden,\ntaiteellisen ja kirjallisenkin, tärkein kannattaja ja tienviittaaja\nseudullansa. Lehti alkoi nelipalstaisena kolmasti viikossa\nilmestyvänä sanomapahaisena, jolla oli vähän toistatuhatta tilaajaa.\nYhdeksänkymmenluvun alussa se oli maan enimmin levinnyt ja myöskin\nitsenäisin ja vaikuttavin maaseutulehti. Jokapäiväiseksi Aamulehti\ntuli 1890. Jo ensimmäinen päätoimittaja, maist. F. W. Jalander, ohjasi\nsen toiminnan suuria päämääriä kohden ja K. Viljakaisesta lehti 1884\nsai päätoimittajan, jonka yli kaksi vuosikymmentä jatkunut uupumaton\ntyö piti Aamulehteä johtavalla sijalla ja muutenkin teki syvää\njälkeä kaupungin edistyselämään. Viljakaisen jälkeen tuli Aamulehden\npäätoimittajaksi Aukusti Dahlberg (Alhovuori) (1905--1912), joka\nsitä ennen oli kauan työskennellyt lehdessä. Aamulehden vanhemmista\naputoimittajista mainittakoon Tapani Kärkönen ja A. Törnqvist\n(Tarjanne).\n\nNäiden aikain sanomalehtielämään kuuluivat hiljaisuudessa valmistellut\näkkirynnäköt vaikutusvaltaisten lehtien kukistamiseksi tai niiden\nsuunnan muuttamiseksi. Aamulehti sai sellaisia yrityksiä kokea\nuseampiakin. \"Jo vuoden 1890 yhtiökokouksessa esiintyi muutamia\nsellaisia osakkeen omistajia, jotka ilmoittivat hankkineensa osakkeita\ntehdäkseen Aamulehden 'liberalisemmaksi'. Seuraavina vuosina tätä\nosakkeiden siirtymistä yhä jatkui, sillä tuottivathan osakkeet hyvää\nosinkoakin, ja vuoden 1894 yhtiökokouksessa tehtiin varsinainen\nrynnäkkö yhtiön valtaamiseksi. Se kuitenkin saatiin estetyksi ja\njohtokunta sai aseman pelastetuksi myymällä erään aikaisemmin tehdyn\npäätöksen perusteella sarjan uusia osakkeita taattuihin käsiin.\"\n\nAamulehden perustaminen oli alkumerkki kokonaisen sanomalehtisarjan\nsyntymiseen Tampereella. Aamulehden ponteva esiintyminen näet pakotti\nsuomalaisuuden ja kansallisen edistyksen vastustajatkin hankkimaan\nitselleen sopivia taisteluvälineitä. Jo kesällä 1882 alkoi ilmestyä\nruotsinkielinen ja -mielinen _Tammerfors Aftonblad_, pankinvirkamies\nKuno Grahn vastaavana toimittajana ja kanslianeuvos A. Liljenstrand\ntoimekkaana avustajana. Seuraavana vuonna lehti ilmestyi kahdesti\nviikossa. Lehden omistajan muuttuessa 1894 annettiin lehdelle uusi nimi\n_Tammerfors_, joka kuitenkin jo seur. v. sulautui uuteen _Tammerfors\nNyheter_ lehteen. Kun sensuurivalta lakkautti tämän lehden 1916, alkoi\nuusi ruotsalainen lehti ilmestyä alkuperäisen _Tammerfors Aftonblad'_in\nnimisenä. Tampereen ruotsalaisen lehden toimittajana on ollut monta\ntunnettua ruotsalaista kirjailijaa kuten O. Reuter, Hjalmar Procopé,\nEirik Hornborg, E. Lodenius, M. Hanemann y.m.\n\nPaikkakunnan ruotsinmieliset eivät aikaisemmin tyytyneet ainoastaan\nruotsinkieliseen äänenkannattajaan. Tammerfors Aftonbladin yhteydessä\naljettiin 1883 julaista \"todellisessa isänmaallisessa hengessä\ntoimitettua suomenkielistä kansanlehteä\". Sen nimi oli _Tampere_ ja\nsitä toimitti maist. A. B. Lindholm. Tämän kolmipäiväisen lehden elämä\nkatkesi jo kolmen vuoden päästä. Sen mukana oli parin vuoden aikana\njulaistu _Työmiehen Toveri_ nimistä työväen luettavaksi aiottua lehteä.\nVäkijuomataistelun kiihtyessä perustettiin 1891 \"viinapuolueen\" taholta\n_Tampereen Uutiset_, joka ilmestyi neljästi viikossa ensin maist. Tyko\nHagmanin ja myöhemmin G. A. Anderssonin toimittamana. Viina vallan\nheiketessä heikkenivät sen äänenkannattajankin elämismahdollisuudet,\nniin että lehti vihdoin oli kokonaan lakkautettava 1905.\n\n_Kansan Lehden_ perustamisesta 1899 alkoi Tampereen sanomalehdistölle\njälleen uusi aikakausi. Kahden varsinaisen puoluelehden sijasta\nilmestyi yhdeksänkymmenluvun lopulla, kulttuuritaistelun tultua\nratkaistuksi, Tampereella kokonainen ryhmä ahtaampien puolueiden\ntai ryhmäin äänenkannattajia, jotka kaikki yhdessä tai toisessa\nohjelmakysymyksessä olivat jyrkästi erimielisiä. Vanhasuomalainen\nAamulehti, nuorsuomalaiseksi muuttunut Tampereen Sanomat,\nruotsikkojen lehti Tammerfors Nyheter muodostivat kuitenkin, niin\nerimielisiä kuin muuten olivatkin, yhteisen \"porvarillisen\" rintaman\nsosialidemokratista Kansan Lehteä vastaan. Mutta kun sortovuosien\nkoettelemukset tulivat, yhdistyivät taas Tampereen kaikki lehdet\nyhteiseen sitkeään ja ylentävään taisteluun venäläistä laittomuutta\nja sortovaltaa vastaan. Painoesteet, takavarikot ja lakkautukset\ntulivat nyt päiväjärjestykseen. V. 1903 lakkautettiin Tampereen Sanomat\nkokonaan. Yhtenäinen rintama murtui, kun Aamulehti näiden taistelujen\naikana siirtyi myöntyväisyyspolitikan puolelle, sittenkuin lehden\npäätoimittaja Viljakainen alussa vuotta 1905 oli saanut eron. Tämän\njohdosta lehti joutui huomiotaherättäneen ilmoitusboikotin y.m. vainon\nalaiseksi. Suurlakko sitten tuotti sanomalehdistölle lyhyet voiton\nja vapauden päivät, jolloin _Tampereen Sanomat_ jälleen heräsi eloon\n1906 nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattajana, toimittajana Kyösti\nKanniainen, mutta pian alkoi venäläinen sortovalta jälleen uusissa\nmuodoissa vainota ja kuristaa valtiollisia sanomalehtiä, joille vasta\n1917 lopullisen vapauden kellot soivat.\n\nVarsinaisten valtiollisten lehtien lisäksi on Tampereella\nkahdeksankymmenluvulta lähtien ilmestynyt melkoinen joukko eri aloja\nedustavia lyhyt- tai pitempiaikaisia sanoma- tai aikakauslehtiä,\nuseimmat niistä yksityisen yritteliäisyyden tuotteita. Jo ennen\nAamulehden esiintymistä oli kolmen kansakoulunopettajan, A. Favénin,\nAntti Tervon ja H. Niemen perustama _Koi_ niminen viikkolehti koettanut\nkoota ympärilleen suomenmielistä lukijakuntaa. Lehti alkoi 1880 ja\nlakkasi seur. v. V. 1888 alkoi _Sampo_ niminen jokapäiväinen lehti\nensimmäiseen vuosikierrokseen loppuneen ratansa. V. 1891 yritti\n_Maamme_ niminen J. Valveen ja J. G. Fonsellin toimittama viikkolehti\nkoota kristillis-valtiollista lukijakuntaa Tampereella, mutta luopui\nyrityksestä kahden vuoden ponnistelujen jälkeen. _Kunnalliset Sanomat_\n(per. 1896), _Hämetär_ (per. 1897) ja _Tampereen Lehti_ (per. 1899)\ntahtoivat kukin tahollaan avata uusia uria julkisessa elämässä, mutta\naineellisten tai henkisten varain puutteessa ne kaikki kuolivat\nennenkuin olivat ensimmäisenkään ikävuotensa täyttäneet.\n\nSuurlakon jälkeen, kun yleinen valtiollinen äänioikeus ja suhteellinen\nvaalitapa avasivat valtiollisen toiminnan mahdollisuuksia\npienemmillekin puolueille, alkoi Tampereella 1907 ilmestyä kristillisen\ntyöväenliikkeen äänenkannattaja _Työkansa_. Lehti kyllä myöhemmin\nlakkasi, mutta Tampere on senkin jälkeen ollut mainitun liikkeen\npääpaikkoja maassamme. Tampereella ilmestyneistä hengellisistä\naikakauslehdistä on vanhin Messukylän v.t. kappalaisen E. Törmälän\n1880 perustama viikkolehti _Lohduttaja_. V. 1895 alkoi Tampereella\nilmestyä _Kirkollisia Sanomia_. Perhe- ja lukulehtiin kuului 1892--1898\nilmestynyt _Kodin Ystävä_. Raittiusliikkeen äänenkannattajat\n_Aamunairut_ ja _Väinämöinen_ ovat jo ennen tulleet mainituiksi.\nVarsinaisten ammattilehtien sarjan alottaja oli 1884--1886 ilmestynyt\nkaksikielinen _Rautatiesanoma --Jernvägstidningen_.\n\nTampereen aikakauskirjallisesta tuotannosta puhuttaessa ei ole\nunohdettava omaan kaupunkiin kohdistuvaa vuosikirjakirjallisuutta.\nTämän kirjallisuuslajin alkajana on pidettävä Tampereen\nsatavuotispäiväksi 1879 ilmestynyttä tri O. Blåfieldin toimittamaa\n85-sivuista julkaisua _Tampereen kaupunki. Historiallisia ja\ntilastollisia tietoja_. Kirjan esipuheessa lausutaan: \"Nämät lehdet on\nkirjoitettu, jotta muutamat vanhempien aikojen muistot unohduksesta\nsäilyisivät ja jotta samassa moniaat nykyisen ajan tiedot, joita ei\nole jokaisen helppo hankkia, saatettaisiin huomioon... Tämän pienen\nvihon tulee synnystään etupäässä kiittää Tohtori August Reinholmia\nsekä lisäksi Insinööri Isak Inbergiä, joka kaupungin ja sen ympäristön\nkartan on piirustanut, ja Arkitehti Caloniusta, jonka tekemä Kyttälän\nasemakartta on.\" Kirja kyhättiin parin viikon lyhyenä aikana,\nmutta siitä tuli tietorikas miellyttävä pikku teos, joka sisälsi\nhistoriallisen yleiskatsauksen kaupungin vaiheisiin sekä selostuksia\nKyttälän ostosta, \"kaupungin asennosta\", kaupasta, käsityöstä ja\nteollisuudesta, kouluista ja kirkollisesta elämästä.\n\nHyvään alkuun päästyään Blåfield ryhtyi julkaisemaan sarjaa kunnallisia\nvuosikirjoja. Ensimmäinen _Tampereen kaupungin vuosikirja_ ilmestyi\n1881. Sen esipuheessa selitettiin julkaisun tarkoitusta: \"Näiden\nlehtien julkaiseminen, jotka sopii pitää v. 1879 ilmestyneen 'Tampereen\nkaupunki' nimisen kirjan jatkona, tarkoittaa kaupunkia ja sen erityisiä\nseikkoja koskevien, mahdollisuuden mukaan täydellisten tietojen\nyhteen paikkaan kokoamista ja järjestämistä, jotka tiedot sopinevat\nohjaukseksi kaupungin asioita järjestettäessä ja samassa niinikään\nosviitaksi oudolle tai täkäläisiä oloja tuntemattomalle.\" Julkaisu\noli 80-sivuinen ja kaksikielinen; valtuusto oli sen kustantamista\navustanut. Sisällyksestä mainittakoon \"Tampereen talojen väkiluku,\nrakennukset, tulot ja arvo 1 p. Lokakuuta 1880\" sekä kaikenlaiset\nkaupungin laitoksia, elinkeinoja, virkamiehiä y.m. koskevat hyödylliset\nluettelot. V. 1882 kaupungin valtuusto päätti \"Anniskeluyhtiön\nkaupungille langenneista voittorahoista myönnyttää Herra Tohtori O.\nBlåfieldilta toimitettavan Vuosikirjan painattamiseksi tarpeelliset\nrahat niin kauan kuin Tohtori Blåfield toimittaa tämän kirjan\nulosantamista\". Samana vuonna ilmestyi vuosikirjan toinen 83 sivun\nlaajuinen vuosikerta. Se sisälsi joukon kunnallisia luetteloja, tilejä,\nsääntöjä ja kertomuksia, m.m. valaisevan otteen Blåfieldin laatimasta\nterveydenhoitolautakunnan kertomuksesta. Kolmas vuosikerta (1883)\nsisälsi ilmastollisia tietoja Tampereelta pitemmältä vuosijaksolta,\nasiarikkaan otteen terveydenhoitokertomuksesta 1882 sekä tavanmukaisia\ntilejä ja luetteloja. Neljäs vuosikerta (1884) oli nimeltään\n_Tampereen kaupungin tilastollinen ja kunnallinen vuosikirja_. Sen\nesipuheessa selitetään sarjan ohjelmaa: \"Joka vuosikerta jakaantuu\nkahteen pääosaan. Edellinen osa tarkoittaa historiallisia ja\ntilastollisia tietoja kaupungista, sen ilman-laatua, hallitusta ja\njärjestämistä, sekä kaupan ja teollisuuden suhteita. Etupäässä olisi\ntähän otettavat tärkeimmät Kaupunginvaltuusmiesten päätökset, sekä\nRahatoimikamarin toimenpidot, vaan kun nämät virkakunnat eivät ole\nantaneet vaikutuksestansa kertomuksia, emme mekään ole voineet näitä\nvajauksia täyttää. Kirjan jälkimäinen eli Kalenteri-osa luettelee\nkaikki kaupungin hallitsevat virka- ja toimikunnat, valtion kaupunkiin\nasetetut virastot, yksityiset seurat ja yhtiöt, teollisuuslaitokset\nynnä niihin asetetut henkilöt.\" Tämän vuosikerran pääosan täyttävät\nTampereen pääoma- ja elinkorkolaitoksen säännöt ja Tampereen\nliikennelaitosten selostukset. Tähän vuosikertaan sarja loppui.\n\nTätä kirjallisuuslajia jatkoivat _osoitekalenterit_, joista ensimmäinen\npieni \"Tampereen kaupungin Osoite- ja Ilmoitus-Kalenteri\" ilmestyi\n1884. Toinen vuosikerta tuli julkisuuteen 80-sivuisena M. Lyytisen\ntoimittamana 1886. Sekin oli vielä kaksikielinen ja sisälsi ilmoitusten\nlisäksi erinäisiä luetteloja, yleisiä osoitteita sekä n. 600\nyksityistä asunto-osoitetta. Laajempi ja sisällysrikkaampi oli Kaarlo\nRenströmin toimittama v:n 1888 osoitekalenteri. Se oli toimitettu\nosittain \"vuosikirjain\" malliin, sisältäen m.m. talojen luettelon ja\nterveydenhoitokertomuksen. Asunto-osoitteita oli vain suunnilleen\nsama verta kuin edellisessä osoitekalenterissa, mutta uutuutena\noli teoksessa hauska \"Matkaopas Tampereella ja sen ympäristöllä\nmatkustaville\". Kaksikielisyyttä esiintyi enään vain ilmoituksissa.\n\nSeuraavat osoitekirjat sisälsivät pääasiallisesti vain osoitteita,\nammattiluetteloja y.m.s. \"Tampereen osoitekirja (adressikalenteri)\nkesäkuulta 1895 ynnä kartta\" oli Werner Andelinin toimittama ja sisälsi\nyli 2 000 osoitetta. J. K. Laurilan toimittama \"Tampereen osoite-\nja ilmoituskalenteri 1901--1902\" sisälsi n. 3 000 osoitteen lisäksi\njoukon kaupunkia koskevia peruskirjoja ja asetuksia. Ruotsinkieli oli\nilmoituksistakin hävinnyt melkein olemattomiin. Lähes 5 000:een oli\nosoitteiden luku paisunut \"Tampereen osoite- ja ilmoituskalenterissa\n1904--1905\", jonka J. K. Laurila ja E. J. Silcke olivat toimittaneet.\nTässäkin osoitekirjassa oli kunnallisiin asioihin pantu huomiota. --\nMyöhemmät osoitekalenterit kymmeninetuhansine osoitteineen kuuluvat\nTampereen suurkaupunkiaikaan.\n\nTampereen sivistyselämän suomalaistumisessa ovat menneen vuosisadan\nkaksi viimeistä vuosikymmentä olleet ratkaiseva aika. Kuinka vahva\nruotsalaisuuden ja ruotsinkielen asema vielä kahdeksankymmenluvun\nalussa kaupungissa oli, näkyy postitilastosta, jonka mukaan 1883\nTampereelle tilattiin muualta tosin 222 vuosikertaa Uutta Suometarta,\nmutta Helsingfors Dagblad lehteä 149, Nya Pressen 46, Åbo Tidning 21 ja\nMorgonbladet lehteä 40 vuosikertaa. (101)\n\nTampereen kaupunkilaisten _sävelharrastusten_ historiassa on\nkuusikymmenluku erityisesti muistettava silloin alkaneitten\nlaulukuntain vuoksi. Jo 1862 mainitaan puuvillatehtaalaisten\n\"lauluyhtiötä\". Myöhemmin samalla vuosikymmenellä esiintyi kaupungissa\nmyöskin herrain kvartetti. V. 1871 oli kaupungissa Tamp. Sanomain\nluettelon mukaan seuraavat 7 laulukuntaa:\n\n\"1 mieskööri, johon kaupungin ja pellavatehtaan laulua harrastavat\nherrat ovat yhtyneet;\n\n1 naiskööri, jossa on herroja ja vallasnaisia;\n\n1 käsityöläisten lauluseura, jossa on vaan miehiä;\n\n1 mieskööri puuvillatehtaalla;\n\n1 seura, mihin täällä asuvat englantilaiset ovat yhtyneet;\n\n1 sekakööri pellavatehtaalla; ja\n\n1 miehinen lauluseura, johon ruotsalaiset työskentelijät ottavat osaa.\"\n\nSiis laulukuntia kaikilla kansanluokilla ja kaikilla kansallisuuksilla.\nHerätystä ja kehoitusta meikäläiset lauluriennot varmaan saivat\nkiitetyistä ruotsalaisista laulukunnista, joita kuusi- ja\nseitsenkymmenluvuilla usein kierteli Suomessa. Tampereen laulukunnista\nmainittiin seitsenkymmenluvun alkupuolella useimmin pellavatehtaan\nlaulukuntaa, joka esiintyi m.m. kirkkokonserteissa, ja puuvillatehtaan\nlaulukuntaa.\n\nSoittomusikkia kuusikymmenluvun Tampereella tarjosi kapellimestari Joh.\nScharlin soittokuntineen. Johtajan 1872 sattuneen kuoleman jälkeen\njäi kaupunki muutamaksi vuodeksi ilman varsinaista soittokuntaa.\nAnniskeluvarain kultakaivoksen keksiminen vuosikymmenen loppupuolella\nherätti kuitenkin eloon soittokuntaharrastukset johtaen ne samalla\nosittain uudelle uralle. Toht. v. Bonsdorff teki valtuustossa\n1877 esityksen anniskeluvarain myöntämiseksi soittokuntaa varten,\njonka velvollisuus olisi kesäisin soitella ulkona ja talvella\npitää helppotajuisia konsertteja. Esitys oli tehty työväen parasta\ntarkoittaen. \"Työmiehellä -- esityksen tekijä lausui -- on vapaana\nsunnuntai-iltanaan valittavana vain joko kuivat kadut, pölyinen\nmaantie, kapakka tai, jos hän tahtoo kaupungin tomusta vapautua, se\nkaiken irstaisuuden kurja tyyssija, joka häntä varten on valmistettu\nPyynikillä haulitehtaan vieressä.\" Jalommalla soitannollisella\nnautinnolla olisi työväkeä koetettava kohottaa entisestä tilasta.\nSeuraavana vuonna perustivat kaupungin soitannolliset herrat (konsuli\nWahlgren, tuomari V. Cajanus, tehtailijat K. Hakulin ja Otto Björkell)\nsoitannollisen seuran, joka otti perustamansa soittokapellin\njohtajaksi kapellimestari Ernst Schneevoigtin ja pyysi viinarahoja\nsen ylläpitämiseksi. Uusi yritys saikin valtuuston täyden kannatuksen\nja v:sta 1878 alkaen myönnettiin anniskeluvaroista soitannolliselle\nseuralle useampia tuhansia markkoja vuosittain.\n\nAnniskelumusikki ei näytä aina tarjonneen kaikkein jalostavinta\nnautintoa työväelle. V. 1881 saatettiin työväen taholta valtuuston\nkuuluviin ankara paheksuminen Schneevoigtin kapellin toimeenpanemista\n\"kansankonserteista tanssin kanssa\", joita moittijain mukaan vietettiin\n\"jotenkin sopimattomilla seremonioilla\". V. 1883 vaadittiin jatkuvan\npahennuksen vuoksi musikkikapellin johtokuntaan asetettavaksi\nvaltuuston valitsemia edustajia ja seuraavana vuonna täytyi valtuuston\nkokonaan kieltää nämä kansankonsertit tanssin kanssa.\n\nKahdeksankymmenluvun loppuvuosina järjestyivät kaupungin laulu- ja\nsoitto-olot muutenkin uudelle kannalle. Valtuusto jätti säveltaiteen\nhyväksi määrätyt varat asettamansa musikkikomitean käytettäväksi, joka\npuolestaan palkkasi kaupungin palvelukseen musikinjohtajan antamaan\njohtoa ja opetusta kaupungin lukuisille laulu- ja soittoseuroille.\nSiihen toimeen otettiin 1890 Paul Ståhl ja hänen erottuaan 1895\nkapellimestari Axel (Aatto) Liljeström.\n\nKaupungin väestön yleiset soitannolliset riennot saavuttivat\nkahdeksankymmenluvulla ensimmäisen kukoistuksensa. Näitä rientoja\nelähdyttivät varmaan paljon niinä aikoina pidetyt yleiset laulu- ja\nsoittojuhlat, varsinkin Tampereen laulujuhla 1888. V. 1882 perustettiin\nTampereen työväen laulu- ja soittoseura, jonka laulukunta F. Lundelinin\njohdolla saavutti palkintoja useissa laulujuhlissa. Huomiota kahdeksan-\nja yhdeksänkymmenluvun laulujuhlissa herättivät myöskin edellämainittu\ntyöväen torvisoittokunta sekä Tampereen vapaaehtoisen palokunnan,\nTampereen puuvillatehtaan ja Tampereen pellavatehtaan soittokunnat.\n\nYhdeksänkymmenluvun alussa alkoi kaupungissa yksityinen\n\"amatööriorkesteri\" (jouhiorkesteri) esittää hienompaa musikkia.\nSittemmin muodostui kaupungissa erityinen orkesteriyhdistys, joka v:sta\n1896 alkaen anniskeluvaroista vuosittain saatujen melkoisten apurahain\nturvin ylläpiti täydellistä orkesteria kaupungissa. (102)\n\nNäyttää merkilliseltä, että Tampereesta, arkipäiväisen työn ja työväen\nkaupungista, on voinut tulla kahden suuren nykyaikaisen _teatterin_\npysyvä kotipaikka. Tämä tosiasia perustuu toiselta puolen itse\nnäytelmätaiteen luonteeseen, joka etsii laajoja katselijajoukkoja\nja vaikutusta niiden ajatus- ja tunne-elämään; toiselta puolen\nTampereen väestön luonteeseen, joka on valmistanut tämän väestön\nsivistyspyrinnöissä lämpimän sijan myöskin näytelmäharrastuksille,\njotka ovat kehittyneet yleisen kansansivistyksen pohjalla ja nousseet\nyhtä rinnan kansan yleisen henkisen nousun kanssa. Täydellä syyllä\non sanottu, että kulttuurin kulmakiviä Tampereella ovat erityisesti\nkirjasto- ja teatteritoimi. Molemmilla niillä onkin täällä samat syvät\nalkusyyt ja perustukset.\n\nNäyttämötaiteellinen elämä on Tampereella kulkenut samaa yleistä\nkehitystietä kuin maamme muissakin suuremmissa kaupungeissa:\ntilapäisistä vierailu- ja seuranäytelmistä pitempiaikaisten\nnäytelmäseurain ja yksityisten harrastelijateatterien kautta\nvarsinaisiin ammatillisiin näyttämölaitoksiin.\n\nNäytelmät, joita kiertelevät ruotsalaiset teatteriseurat menneen\nvuosisadan puolivälin jälkeen ja sitä ennenkin Tampereella esittivät,\njäivät väestön pääosalle täysin vieraiksi. Muutoksen tässä kohden\nsaivat aikaan suomalaisen näytelmätaiteen synty ja Tampereella\nheränneet suomalaiset sivistysharrastukset. Käänteentekevänä tapauksena\ntässä kohden on mainittava Suomalaisen teatterin muistettava vierailu\nTampereella joulukuussa 1872. Vierailujaan sama teatteri myöhemmin\ntämän tästäkin jatkoi. Teatteriharrastusten merkitystä Tampereella\nnäinä aikoina osoittaa se, että N. Bauer tehtaanisäntä Frenckellin\navulla yritti 1880 perustaa osakeyhtiötä erityisen teatteritalon\nrakentamiseksi kaupunkiin ja että samaan aikaan myöskin G. A.\nSerlachius suunnitteli oman talon rakentamista Tampereelle etupäässä\nsuomalaista näyttämötaidetta varten. Nämä yritykset olivat ennen\naikaansa syntyneet. Mutta näyttämöharrastuksen siemeniä oli jo\nsiroiteltu Tampereen väestön mieleen ja kuluneen vuosisadan kahtena\nviimeisenä vuosikymmenenä niistä syntyi Tampereen kansan- ja etenkin\nheräävän työväestön harrastusten väkevässä maaperässä villinurmen ja\nloisto kukkain sekasortoisen kirjava kukinta, myöhempäin todellisten\ntaiteentarhain alku.\n\nEnsin alkoi siellä täällä syntyä näytelmäseuroja, joilla ei ollut\nmuuta tarkoitusta kuin näytelmäin esittäminen. Finlaysonin tehtaan\ntyöväestön keskuudessa muodostunut näytelmäseura piti 1883--1887 yllä\nn.s. \"Pumpulitehtaan teatteria\", jota johti tehtaankirjuri, Suomalaisen\nteatterin ent. näyttelijä, yliopp. Kaarlo Palm ja jota tehdas\nkannatti. V. 1882 perustettu kymmenen vuotta Fr. Lundelinin ja Kaarlo\nHeleniuksen johdolla toiminut \"Tampereen Työväen Laulu- ja Soittoseura\"\nesitti toisinaan laulunsekaisia näytelmiä. Vuosikymmenen ajat pysyi\ntoiminnassa 1885 perustettu Juho Holmstenin (Heiniön) johtama\nTampereen käsityöläisseura, jonka näyttämöllä saavuttivat ensimmäisen\nnäyttämöllisen menestyksensä Hilda Martin (Pihlajamäki), Konstu Eklund\n(Kosti Elo) ja Osk. Hiisti.\n\nNäihin pyrkimyksiin liittyivät ne monet näytelmäosastot, joita\nraittius-, ammatti- y.m. seurat ja yhdistykset näinä alkeellisen\nteatteri-innostuksen aikoina perustivat yhteyteensä muun toimintansa\ntukemiseksi ja ajan vaatimuksen tyydyttämiseksi. Raittiusyhdistys\nTaiston 1887 perustettu näytelmäseura sai osakseen paljon tunnustusta.\nRaittiusyhdistys Aamuruskon yhteydessä toimi näytelmäseura kolme\nvuotta. V. 1896 työväenyhdistyksen näytelmäseurasta eronneet\nharrastajat liittyivät n.s. puolueettomaan Tampereen nuorisoseuraan.\nRaittiin-nuorison 1898 alkanut näytelmäseura oli toimessa kokonaisen\nvuosikymmenen. Yleistä näyttelemisliikettä lisäsivät Tampereen\nTyöväenyhdistyksen monien ammattiosastojen näytelmäseurat, joista\nräätälien, suutarien sekä kone- ja metallityöntekijäin osastojen\nnäytelmäseurat olivat huomattavimmat; varsinkin räätäleistä kehittyi\nmonta hyvää näyttelijää. Erikoisen maineen saavutti Työväenyhdistyksen\nyhteyteen 1892 perustetun Tehtaalaisseuran näytelmäseura, jota\nO. Hiisti johti. Mainittava oli myöskin 1893 Taiston talolla\nalkanut näytelmätoiminta, jossa kuutta vuotta myöhemmin alkoi uusi\ntoimintakausi (Uikotyöväenyhdistyksen näytelmäseura).\n\nTampereen monilukuisista näyttämöyrityksistä pyrkivät muutamat jo\nmuodostumaan pysyviksi teatterilaitoksiksi. V. 1898 perustetun\nTampereen Sekakuoron dramaattinen osasto, jota toimittaja Kaapo Murros\njohti, veti puoleensa kaupungin parhaat näyttelijävoimat ja uskalsi\ntehdä vierailumatkankin Poriin. Erimielisyyksien vuoksi dramaattinen\nosasto 1901 erosi itsenäiseksi seuraksi, joka otti nimen \"Tampereen\nKansan Teatteri\" mutta vaipui jo puolen vuoden kuluttua vaikeuksiinsa.\nSamana vuonna 1901 syntyi Tampereella toinenkin yritys vakinaisen\nteatterin vaatimuksin. Se oli O. Hiistin johtama \"Tampereen Teatteri\",\njoka jo parin vuoden kuluttua jäi kokonaan O. Hiistin harteille ja\nsitten \"Tampereen Amatööriteatterin\" nimisenä jatkoi toimintaansa v:een\n1905 saakka. Se oli huomattava saavutus alallaan. Sillä oli Taiston\ntalossa huoneisto ja käytettävänään melkein kaikki kaupungin parhaat\nnäyttelijävoimat. Vielä niin myöhään kuin 1910 perustettiin työläisten\nkeskuudessa itsenäinen \"Tampereen Seuranäyttämö\", joka lyhyenä\nelinaikanaan pääasiallisesti kierteli maaseudulla.\n\nSe näytelmällinen innostus, ahkeruus ja uhraavaisuus, josta kerrotut\nTampereen kansan pyrinnöt ja yritykset ovat niin selvänä todistuksena,\nlienee vertaansa vailla maamme muilla paikkakunnilla. Se on ollut\nsitäkin ihmeteltävämpää kuin teknilliset ja taloudelliset vaikeudet\nusein olivat aivan ylipääsemättömät. \"Vielä v. 1888 oli Tampereella\nainoana näyttämöllisenä iltamahuoneena Seurahuone eli 'Susiteetti',\nniinkuin sitä kansa kutsui, ja sekin huoneisto oli perin kehno. Sali\noli pienenpuoleinen ja näyttämö vain tilapäinen, joka täytyi aina\ntarpeen vaatiessa hajoittaa. Suurempien teatterien vieraillessa\nlaitettiin saliin parveke sahalaudoista. Valoa antoivat himmeät\nöljylamput. Kulissien puute sai aikaan sen, että yleisö joutui\nkatselemaan samoilla maisemilla Romeota ja Juhaa ja Saimaan rannalla.\nKun Raittiustalo valmistui, parani epäkohta hieman, mutta surkeat\nolivat sielläkin näyttämövälineet. Näyttämö harmaista papereista\nja sahanriuvuista kokoonkyhätty koju. Mitä kömpelimmin maalatut\npaperikulissit ja paperinen esirippu, joka joskus käyttäessä saattoi\nrevetäkin. Kerran piti esitettämän nuorisoseurassa näytelmä Kevään\noikkuja, mutta ei ollut kulisseja. Silloin haettiin ruumisarkkukaupasta\nneljä kuusta ja perälle ripustettiin erivärisiä harsohameita ja niin\nsaatiin näyttämömaisema syntymään... Näyttämökalustot puuttuivat\ntavallisesti myöskin kokonaan. Esimerkiksi sohvaa ei ollut millään\nseuralla ja yksityiset eivät lainanneet. Sohva saatiin syntymään\nasettamalla kolme tuolia vieretysten vuorattuna sänkypeitteellä. Vasta\nv. 1898 hommasivat TTY:n huvitoimikunnat yhteisesti salin kaluston,\njoka vieläkin on ehjänä Työväen Teatterilla. Puvuista oli myöskin kova\npula. Esim. v. 1893 ei koko kaupungissa ollut kuin yhdet punaiset\nsamettihousut, jotka omisti Taisto. Parhain pukuvarasto oli myöhemmin\nTehtaalaisseuralla.\" (E. Tammi 1921.)\n\nTampereen näyttämötoiminnan kohottamiseksi seuranäytelmiä ja\nharrastelijateattereja pysyvämmälle ja korkeammalle kannalle tarvittiin\nsuurempia taloudellisia voimia, enemmän ammatillisesti kehittyneitä\nnäyttelijöitä ja tarkoituksenmukaisempia näyttämöitä. Taiteellisten\nteatterien vierailut tekivät nämä tarpeet vain yhä kipeämmin\ntunnetuiksi. Maaseututeatterin suosittujen vierailujen loppumisen\nmainitaan erikoisesti herättäneen oman teatterin kaipuuta Tampereella.\nTri Kasimir Leinon 1903 Länsi-Suomea varten perustaman Suomen\nNäyttämön kotipaikka oli Tampere, mutta sekään yritys ei kestänyt\nvuotta kauempaa. Tampereella oli kuitenkin näyttämöharrastus niin\nyleinen, kirjallisesti sivistynyt yleisö siksi lukuisa ja liikemaailman\nasianharrastus siksi suuri, että oman pysyvän teatterin perustaminen\nTampereelle näytti vain ajan kysymykseltä. Kun näyttelijä Kaarle Halme\nluovuttuaan Maaseututeatterin johdosta keväällä 1904 tuli Tampereelle\npuuhaamaan teatterin perustamista kotimaakuntansa pääkaupunkiin,\nsaatiin täällä nimenomaan Kauppaseuran piirin myötävaikutuksella\nsyntymään Tampereen Teatteri-osakeyhtiö (puheenjoht. tri Osk.\nNyman). Sen taloudellisen tuen varassa alotti _Tampereen Teatteri_\nKaarle Halmeen johdolla toimintansa Seurahuoneella 8 p. syysk. 1904.\nJuhlanäytäntönä esitettiin Aleksis Kiven \"Kullervo\" ja lausuttiin\nEino Leinon avajaisia varten sepittämä prologi. Teatterin alku oli\nlupaava: ohjelmisto hyvä, taiteellinen taso korkea, yleisöä runsaasti.\nMutta pian tulivat vastukset. Johtaja Halme erosi kesken ensimmäistä\nnäytäntövuotta ja sen jälkeen johtajat lakkaamatta vaihtelivat,\nparikin kertaa saman vuoden kuluessa, kunnes teatteri Pekka Alposta\nsai ensimmäisen vähän pitkäaikaisemman johtajan (1907--1912).\nNäyttelijäkunnassakin tapahtui häiritseviä muutoksia alituiseen;\nvastapainoksi liittyi teatteriin 1907 etevä näyttelijä Simo Kaario,\njoka seuraavina vuosikymmeninä oli teatterin monipuolinen tukipylväs.\nTeatterin raha-asiat olivat alkuaikoina usein aivan rappiolla.\nPahimmasta pelastuttiin teatterin ystäväin takuiden ja lahjoitusten\nsekä jokavuotisten arpajaisten ja vierailumatkain avulla; viimemainitut\nyleensä onnistuivat hyvin ja hankkivat teatterille paljon suosiota\nvarsinkin Turussa ja Vaasassa. Kaupunkikunnalta saatiin vain niukkaa\nja epätasaista apua. Hankalat olivat huoneisto-olot ja toisinaan myös\nsuhteet yleisöön ja sanomalehtiin. Johtaja valittaa 1909 teatterin\nvaikeuksia \"sen kotikaupungissa Tampereella, missä yleisö ja arvostelu\novat yhtä koleat kuin huoneusto kylmä\". Talvella 1907--1908 oli kerran\nkoko näytäntö ollut peruutettava teatterihuoneen kylmyyden vuoksi.\nJonkin verran nämä olot paranivat, kun teatteri 1909 sai vuokrata uuden\nVPK:n talon.\n\nOman teatteritalon rakentamista kaupunkiin oli jo kauan kaivattu\nja toivottu. Seurahuoneella 1899 pidetyssä kansalaiskokouksessa\noli asetettu komitea teatteritalon hankkimista varten. Tämä\n\"väliaikainen teatteritalokomitea\" katseli teatteritalolle paikkaa\neri tahoilta kaupunkia, mutta lopulta se havaitsi sopivimmaksi Vanhan\nkirkon ja Hämeensillan välillä olevan \"Bonsdorffin tontin\", jonka\nkaupunginvaltuusto 1903 päättikin luovuttaa mainittua tarkoitusta\nvarten. Tarpeellisen asemakaava järjestelyn yhteydessä syttyi kuitenkin\nvuosikausia kestänyt \"kulttuuritaistelu\" siitä, oliko sallittava\nteatterin rakentamista niin lähelle kirkkoa. Riita päättyi siten, että\nsenaatti vahvisti 1907 asemakaavan muutoksen siinä muodossa, ettei\nteatterirakennus saanut tulla 20 metriä lähemmäksi kirkon rakennuksia.\nV. 1908 saatiin Tampereen teatteritalo-osakeyhtiö perustetuksi ja\nsille kaupunginvaltuusto seur. v. lahjoitti teatteritalon tontin sillä\nehdolla, että jos yhtiö joko lakkaisi toiminnastaan, tai lahjoitettua\ntonttia ei enään tarvittaisi siihen tarkoitukseen, kuin se yhtiölle\non lahjoitettu, niin kaupunki on oikeutettu, jos haluaa, ottamaan\ntontin siinä olevine rakennuksineen itselleen, jos kaupunki ottaa\nvastatakseen niihin kiinnitetyistä suorittamattomista veloista. Samalla\nluovutti kaupunki teatteritaloyhtiölle vuosien kuluessa anniskeluyhtiön\nvoittovaroista kootun \"Tampereen teatteritalon rahaston\", jonka varat\nv. 1910 olivat yli 160 000 mk. Yhtiön oma osakepääoma oli 40 000 mk.\nTeatteritalon piirustuskilpailussa sai ensimmäisen palkinnon arkitehti\nK. S. Kallio (avustajana Oiva Kallio). Kun vielä tarpeellinen laina oli\nsaatu, ryhdyttiin taloa rakennuttamaan 1911 arkitehti K. S. Kallion\npiirustusten mukaan. Talon rakensi rakennusmestari Th. Schreck 326 000\nmarkan urakkasummalla. Talo vihittiin juhlallisesti tarkoitukseensa\n14 p. helmik. 1913. Juhlaa varten oli kirjailija Arvid Järnefelt\nkirjoittanut murhenäytelmän \"Manonin rakastajat\" ja maist. Severi\nNuormaa avajaisrunon. Ajan oloja kuvaavaa on, että juhlassa esitettiin\nmyöskin ruotsinkielinen, runoilija Hjalmar Procopén kirjoittama\nprologi. Tampereen teatterihistoriassa oli upean teatteritalon\nkohoaminen kaupungin keskeisimmälle paikalle käännepatsas.\n\nTampereen toisen päänäyttämön, _Tampereen Työväen Teatterin_\nalkuhistoria on monessa kohden toisenlainen kuin Tampereen Teatterin,\nmikä erilaisuus johtuu suureksi osaksi siitä, että edellinen pysyi\nkauan aikaa harrastelijanäyttämönä, jälkimmäinen taas alusta alkaen\noli ammattinäyttämö. Työväen Teatterin historiallisena taustana on se\nkahdeksan- ja yhdeksänkymmenlukujen yleinen näytelmäharrastus, joka oli\nniin tunnusomainen Tampereen väestölle ja varsinkin sen työväestölle.\nTyöväen Teatterin erikoisena lähtökohtana on taas Tampereen\ntyöväenyhdistys. Se tosiasia, että juuri puheenaoleva näyttämöyritys\nkaikista vastuksista ja kuoliniskuista huolimatta pääsi päämääräänsä\nniin monien muiden yritysten pysähtyessä mäkeen, riippui ilmeisesti\ntyöväenyhdistyksen valta-asemasta Tampereen työväen yhteiselämässä ja\nsiitä teknillisestä seikasta, että yhdistyksen talossa v:sta 1890 oli\nolemassa näyttämö.\n\nTyöväenyhdistvksen yhteydessä toimi jo yhdistyksen alkuajoista\nsaakka näytelmäseuroja. Erikoisemmin huomattavana mainitaan sitä\nnäytelmäseuraa, joka toimi Työväenyhdistyksen 1895 perustaman suuren\nyhteisen huvitoimikunnan yhteydessä ja jota näyttelijä Konsta Eklund\n(Kosti Elo) johti. Innostus tässä näytelmäseurassa oli ollut suuri,\nmutta hyvä yritys hajosi parin vuoden kuluttua. Tätä näytelmäseuraa\non katsottu Työväen Teatterin edeltäjäksi, mutta Työväen Teatterin\nvarsinaisena alkuunpanijana pidetään sitä näytelmäseuraa, joka\nmuodostui Työväenyhdistyksen huvitoimikunnan piirissä ja jonka näyttämö\nkäytti nimeä \"Työväen Teatteri\", nähtävästi Helsingin Työväen Teatterin\nsilloisen vierailun vaikutuksesta. Tampereen Työväen Teatterin\nensimmäinen ensi-ilta oli 27 p. syysk. 1901, jolloin Työväenyhdistyksen\npuutalon juhlasalissa näyteltiin Minna Canthin \"Anna-Liisa\". Mutta\nkun yhdistys seur. keväänä lakkautti huvitoimikuntansa, lakkasi sen\nnäytelmäseurakin. Syksyllä 1902 saatiin näyttämö n.s. pianokomitean\ntoimesta taas käyntiin yhdeksi näytäntökaudeksi, mutta sen jälkeen\ntuli pitempi lamakausi, jota kesti v:n 1905 alkuun saakka, jolloin\nyksityiset harrastelijat Tampereen Teatterista eronneen näyttelijän\nKaarlo Braxénin johdolla sen nostivat pystyyn. Johtaja kyllä kesken\nkaiken jätti laumansa ja uusi johtaja R. Reino kuoli syksyllä,\nmutta tällöin oli Työväenyhdistyksen uusi juhlasali näyttämöineen\njo valmistumassa ja Työväenyhdistys päätti ottaa monivaiheisen\ntaideyrityksen omaksi laitoksekseen. Kaikki vaikeudet eivät vielä\nläheskään poistuneet, mutta laitos oli nyt katsottava vakiintuneeksi,\nvarsinkin kun se näyttelijä rouva Tilda Vuoresta sai pitkäaikaisen\nkykenevän johtajan (1906--1917, yhtä häiriövuotta lukuunottamatta)\nja kun v:sta 1908 teatteri alkoi kiinnittää palvelukseensa\nammattinäyttelijöitä ja asettamalla parhaita näyttelijöitään\nkuukausipalkalle kehittää omistakin harrastelijanäyttelijöistään\nammattinäyttelijöitä.\n\nTampereen vanhain sivistysrientojen loppusaavutuksiin ja uusien\nalkupatsaisiin kuuluu kaupungin huomattava museolaitos, komeassa\nNäsilinnassa hallitsevalla paikalla sijaitseva _Hämeen Museo_. V. 1904\npäätti Hämäläinen ylioppilasosakunta kuraattorinsa tri Julius Ailion\nalotteesta ryhtyä toimiin maakuntamuseon aikaansaamiseksi, jonka\nkokoelmat kuvastaisivat etupäässä Hämeen kulttuurikehitystä. Yritys\nmenestyi erinomaisesti. Museo päätettiin sijoittaa Tampereelle ja\nhuhtikuussa 1908 museo avattiin. Samalla osakunta luovutti kokoelmain\nomistusoikeuden samana vuonna Tampereella perustetulle Hämeen\nMuseoseuralle. (103)\n\nVuosisatain vaihteen, suurkaupungin kohinan, sen lakkaamattoman työn ja\nkansan vaelluksen, sen ikävän arkielämän, sen lukemattomain yhdistysten\nja rahajuhlain keskellä eivät vanhat perhe- ja vuositavat ole voineet\nmuuttumattomina pysyä. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin, kaupungin\nollessa pieni, sen asukkaiden pysyessä aloillaan, perinnäisten\nkäsitysten ja luokkasuhteiden vielä vallitessa säilyivät Ylä-Satakunnan\nvanhat kansantavat kaupungissakin, vieläpä siellä omituisen\ntehdaselämän ja omituisten paikallisolojen vallitessa kehittyivät\nedelleenkin. Niinkuin kirkolla on omat vuotuiset juhlansa, niinkuin\ntalonpojalla ennen oli jokaiseen vuodenaikaan ja maamiehen tehtävään\nsoveltuvat juhlatapansa ja menonsa, niin Tampereen kaupungilla\nvielä seitsenkymmenluvulla oli oma juhlavuotensa omine määrättyine\nviettoineen ja tapoineen, joista kaupungin sanomalehtien vuosikerrat\nsisältävät kokonaisen arkiston \"vanhaa varaa\". Otamme sieltä tähän\nmuutamia pikkupiirteitä osoittamaan, että silloisenkin kaupungin kansan\nhuolten ja huokausten täyttämässä elämässä on ollut tilaa myöskin\nelämän rattoisuudelle ja ikuiselle ilolle.\n\nPumpulitehtaalla oli tapana alottaa uusi vuosi juhlallisella\njumalanpalveluksella tehtaan pihassa ensimmäisen työpäivän\naamuvarhaisena. Talvi sitten kului yksitoikkoiseen tapaansa\nkevätpuoleen saakka, jolloin kaupunki heräsi talvisesta unestaan.\nPääsiäisviikon vanhoja vaatimattomia tamperelaistapoja kuvailee\nnimim. K. R. seuraavaan tunnelmalliseen tapaan: \"Pääsiäisviikko,\nn.s. piinaviikko vietettiin hiljaiselon merkeissä. Palmusunnuntaina\noli nuori väki käynyt 'palmuja', 'pajunkissoja', hakemassa ja ne oli\nasetettu vesilasiin pöydälle tai piirongin päälle. Muuten saattoi jo\ntällöin havaita jonkunmoisen vakavamman tunteen olevan vallitsemassa ja\nse antoi oman sävynsä tällekin päivälle. Piinaviikon ajalla pidettiin\nkirkossa joka ilta 'ahtisaarna' ja tällöin oli kirkko aina täpö täynnä\nkansaa... Pääsiäisaamuna jo ennen auringon nousua ohjasivat sankat\nparvet kulkunsa Näsijärven jäälle. Eikä ainoastaan nuori väki, vaan oli\njoukossa vanhempaakin polvea. Vanhan tarun mukaan, johon useat vielä\nuskoivat, tanssi näet aurinko pääsiäisaamuna ylös noustessaan, siten\niloiten Vapahtajan ylösnousemisesta. Tätä auringon tanssia mentiin\nkatsomaan sinne, missä näköala oli laajin ja niin oli asian laita\nNäsijärvellä. Jää olikin täynnä väkeä aina Siilinkaria myöten. Siellä\nkäveltiin edestakaisin. 1870-luvulla saatiin siellä kuulla lauluakin.\nSilloin syntynyt työväen lauluseura teki näet myöskin varhaisen\nkävelyretken tänne ja kaiutteli laulujaan jäällä kävelevien suureksi\nratoksi... Vanhempi väki kävi luonnollisesti pääsiäiskirkossa ja\nveisaili kotosalla pääsiäisvirsiä, mutta nuori väki hääräili molemmat\npääsiäispäivät keinujensa ja hypinlautojensa parissa. Eihän sitä toki\nmalttanut koko aikaa omassa keinussaan keinutella. Mentiin naapurien\nja tuttavien keinuihin ja niin kuljettiin edestakaisin keinusta\nkeinuun... Keinut olivat kapeita, vain yhden henkilön istuttavia.\nTaitavat keinujat eivät kuitenkaan keinuneet istuvillaan, vaan seisoen\nistuinlaudalla ja menivät siinä ympäri... Pyörähtipä jokunen ympäri\nmonta kymmentä kertaa yhtä perää. Tietysti saivat tytötkin keinua.\nKohteliaina kavaljeereina keinuttivat pojat heitä antaen vauhtia\nkeinun aisasta... Hypinlauta oli tyttöjen varsinainen pääsiäishuvi...\nNuorisokin uskoi taikoihin, tai ainakin vanhoja tapoja noudattaen\nharjoitti enteiden tiedustelua saadakseen selon tulevista tapahtumista.\nSiinä tarkoituksessa käytiin pääsiäisyönä 'kuuntelemassa', jotkut\nkuuluivat tehneen sen tempun jo pitkäperjantaiyönä. Tässä toimessa\noli tarpeen kolmasti muutettu rakennus ja sellaisia oli kyllä,\nvarsinkin Kyttälän puolella. Vielä parempi jos se oli riihi. Jokunen\nsellainen kuului olleen Mäkipäässä ja yksi Pyynikin kaupungin\npuolisella rinteellä. Tällaisen rakennuksen katolle kiivettiin puoliyön\najaksi ja mitä siellä sitten kuuli, siitä saattoi ennustaa tulevia\nkohtaloltaan...\"\n\nVapunpäivää vietettiin kaupungissa yleisenä kansanjuhlana. Tehtailla\noli tapana silloin päästää väkensä työstä aikaisemmin kuin muulloin.\nKansaa oli suurissa joukoin liikkeellä, herrasväki maisteli simaa ja\nillan ohjelmaan kuului \"tavallinen plassitappelu kaupunkilaisten ja\ntehtaalaisten välillä\"; tehtaalaisten ärsytysnimenä oli \"rotat\" ja\nkaupungin oppipoikain köllinä \"kissat\"; puuvillatehtaan portin pieleen\noli pantava sakon uhka näitä tappeluja vastaan. Paremmin hillitsivät\nhurjia juhlatapoja lauluseurain ja koulujen marssit Pyynikin kentälle,\n\"jossa lauleltiin, leikkiä lyötiin ja juotiin joku lasi olutta\ntahi simaa, ja tämä näetten veti kansan kaikki kuuntelijoiksi ja\nkatselijoiksi, jotta tappelut ja muut rähinät kaikki unohtuivat\".\nHelatorstaina ja helluntaina leimusivat nuoren kansan helaavalkeat\nhiljaisen, tehdashumusta etäisen Sorinmäen kulmakunnalla, jonne silloin\nvanhempikin kansa riensi ihailemaan kaunista näköalaa. Rautatie\nsittemmin silpoi Sorinmäen seudun aivan pilalle.\n\nKesäisin kutsuivat kimaltelevat Näsiselän ja Pyhäjärven laineet ihmisiä\nkuumasta kaupungista sunnuntaisille kalastus- ja virkistysmatkoille.\nToisinaan lähdettiin joukoissa laivalla kirkko- ja huvimatkoille, jotka\njo tulivat yleisiksi. Moni sellainen retki sai joltakin ihastuneelta\nosalliseltaan ylistyksen sanomalehdessä.\n\nSuuressa maineessa olivat seitsenkymmenluvulla vuotuiset\n\"niittyjuhlat\", joita suurimpain tehtaiden isännät toimeenpanivat\ntyöväellensä. Annamme Tamp. Sanomain kertoa parin tällaisen\npatriarkallisen tehdasjuhlan juhlamenoista. Puuvillatehtaan kesäjuhlaa\n1872 muistellaan tähän tapaan: \"Kello 12:ta pääsi väki työstä pois\nja kello 3:me kerääntyivät haltijain puistoa vastapäätä olevalle\nniitulle. Täälläkös ilo ja elämä. Pohjoiseen päähän oli rakennettu\nkaunis telttamaja, joka, jaettuna kolmeen osaan, oli reunustettu\nkuusen-oksista tehdyillä seppeleillä sekä erivärisillä esiripuilla.\nKeskimmäisessä, joka kankailla seinustettuna koheni korkeammalle\nsivuillansa olevia osia, hauskuttivat itseänsä tehtaan haltijat, jotka\nkaikki olivatkin saapuvilla, sekä joukko vieraita kaupungista ja sen\nympäristöltä. Sivu-osiin pääsivät ainoastaan päällysmiehet ja sellaiset\nhenkilöt, jotka saivat kunnian kantaa rinnassaan silkkinauhasta tehtyä\nsini- ja punaruusua. Mainittu ruusu näkyikin hyvin kohentelevan\nkantajansa hartimuksia sekä nokkaa ylöspäin nostelevan, jotta tuskin\nruusutointa vertahistansa sivuillansa huomasikaan. Keskellä niittua\nkoheni muutaman askeleen maata ylemmäksi soittolava, jonka kahdenpuolen\noli hyppylattiat. Näissäkös tyttölöt löysivät löylynsä, sillä tätä\nvarten olikin tuotettu Hämeenlinnasta venäjän 16:sta miehinen musiiki\npuhaltamaan. Tämä kävikin niin kovasti, että lasitkin tahtoivat\nkyljellensä keikahtaa. Vähän matkaa telttamajasta seisoi kiipitanko,\njonka ympäri poikaset koittivat koipiansa kierrellä päästäksensä\nhuippuun, jossa kaksi poikkipuuta täyteliäinä tarjosivat hyvät\npalkinnot ripsakkaille taiteilijoille. Paitsi näitä oli vielä kaksi\nreisikiikkua, jossa nuorukaiset itsiänsä ilmaan heittelivät. Suurimman\nhuomion vetivät puoleensa nuo pussipojat, jotka pussiin sidottuina\nrinnatusten riensivät palkintoa saamaan, ken meni kuperkeikkaa, se\njäi tielle. Oluttynnyrit ja kahvikuppiset odottivat täyteliäinä\ntyhjentäjiä. Majoissa olevilla oli viinit ja monet muut juomat tarjona.\nNäin kului ilta hauskasti ja hupaisesti. Tehtaan lauluseura kajautteli\naina vähin isänmaallisia lauluja ilmoille ihanille. -- Jos päivällä\noli näkö-ala kaunis noiden 36 venäjän lipun ilmassa liehuessa, niin\nkauniimmaksi tuli se illan tultua ilotulista. Ympäri niittua valaisi\n78 tali-lamppua, joista 16:ta oli majan päällä. Sisällä paloivat\nkynttilät erivärisissä lyhdyissä; jotka näyttivät erittäin somilta.\nKeskimmäisen majan katossa riippuivat lyhdyt rinuliinin muotoisessa\nlyhtykannattimessa. Rakettia lasketeltiin ilmaan, erivärisiä tulia\npoltettiin, paukauksia kuului ehtimiseen, musiiki soi, lauluja\nlaulettiin, kedolla hypättiin, isäntiä nosteltiin, hurraamisia\nhuudeltiin y.m. Kello 10:nen rupesivat kaikki hankkimaan poispäin\nmennäksensä rauhalliselle levolle virvoittamaan väsyneitä luitansa. --\nLukija pian kysynee, mistä tämä tulee, pitää sellaiselle joukolle, jota\non lähes 3 000 henkeä, näin mahtavat kemut? Tähän lyhyesti vastataan:\n'isännän hyväntahtoisuudesta väkeänsä kohtaan'.\"\n\nKuvaus pellavatehtaan heinäkuun juhlasta v. 1873 ei ollut vähemmän\nvärikäs: \"Tämän kuun 19 päivän iltana pidettiin pellavatehtaan\nväestölle suuri juhla, johon oli myöskin yhdistetty samalla tehtaalla\nolevan vapaehtoisen palosammutuskunnan vuosijuhla. Kello 5 ehtoolla\npääsi jo koko väestö työstä ja kello 6 kokoutui sammutuskuntaan\nkuuluvat miehet harjoituskentälle juhlapukuun puettuina ja merkeillänsä\nvarustettuina. Kaikki Tampereen pellava- ja rautateos-osakeyhtiön\nväki, joka nousee 1 400 henkeen, sai juhlassa osaa-ottaa. Naisväelle\nannettiin lasi viiniä sokerikakun kera. Sammutuskuntaan kuuluvat\nmiehet saivat osaksensa puolitoista ryyppyä viinaa, voileivän ja\npullon olutta. Aikuisille oli tämä kohtalainen portioni, mutta kesken\nkasvuisille pojille, jotka osansa ottamisessa eivät näkyneet olevat\nPekkoja pahemmat, oli se liikanainen mitta. Voileipä ja puoli pulloa\nolutta olisi heille kylliksi riittänyt. Ilta kului hauskasti, ripeä\nnuoriso tanssiskeli kaupunkimme musiikin säveltäessä, miehet ja pojat\nkoettivat pussisotaa hevon päällä ja käyntiä vipua myöten, saadaksensa\nsen päähän asetettuja palkintoja. Liinatehtaan laulajista lauleli sekä\nmies- että naisköörejänsä. Juhlassa läsnäolevia johtokunnan jäseniä,\nherroja rehtori Kihlmania ja esittelijäsihteeri Calamniusta nosteli\nkiitollinen väestö, joka yhtiön anteliaasta kädestä sai tämmöisen\nhuvin. Sammutuskunnan miehistö nosteli hurraten päälliköltänsä. Kello\n12 loppui juhla ja jokainen meni ilomielin levollensa.\"\n\nMuille kaupunkilaisille korvasivat niittyjuhlia myöhemmin\nseitsenkymmenluvulla alkaneet palokunnanjuhlat.\n\nYhteisiä huvitilaisuuksia ylhäisille ja alhaisille olivat\nmarkkinat, varsinkin suuret Antin markkinat vuoden lopulla. Vielä\nseitsenkymmenluvulla olivat nämä markkinat yhtä paljon huvi- kuin\nkauppatilaisuuksia. Huveja tarjottiin jos jonkinlaisia, kullekin\nkansanluokalle makunsa mukaan. \"Ylimyssäätyisten vierasten -- selosti\nkaupungin sanomalehti eräitäkin markkinajuhlia -- sopi varsin hyvin\nmenettää liikaa aikaansa sositeettihuoneessa ja kuulla ulkomaalaisten\nneitien kimeitä laulun säveliä ja silmäillä sotapanoraamaa;\nkeskisäädylle tarjoutui mukava tilaisuus laulua ja soittoa kuulemaan\nHotel de Tammerforsissa; alempaa tai plebeiji-väkeä varten oli kolme\ntavallista panoraamaa arpajaisten kanssa.\"\n\nVuoden lopuksi tulivat joulujuhlat, joita Tampereella menneinä aikoina\nvietettiin kaikilla kansanomaisilla tavoilla, kuten \"tähtipoikain\"\nkulkueilla, Tapaninlauluilla y.m.s. Tyko Varto kertoo kuulleensa, että\ntähtipoikia oli Tampereella ensi kerran liikkeellä v. 1863 ja että\nheidän kukoistusaikaansa kesti toistakymmentä vuotta. Tapanipoikia\nkulki vielä v:n 1880 seuduilla, mutta ei myöhemmin. Tapaneissa oli\nsamoin naamioituja henkilöitä kuin tähtipojissakin; erotus oli vain\nsiinä, ettei tapanipojilla ollut suurta tähteä (\"seernaa\") ja että\ntähtipojat lauloivat laulunsa ruotsiksi, mutta tapanit suomeksi.\nTäydelliseen tapaniin kuului kuusi poikaa: \"kupe\", \"murjaani\",\n\"Herodes\" ja kolme laulaja-poikaa. Vanhan ajan Tampereella olivat\ntähti- ja tapanipoikain kiertoretket mieluisa tapaus joulunpyhäin\nvietossa. Vanhaa tapaa ei tappanut se, ettei sitä olisi suosittu, vaan\nkateellistenilkimysjoukkioiden väkivalta; tähti- ja tapanipoikain\nkimppuun hyökättiin ja heidän laitteensa rikottiin ja revittiin, kunnes\nkukaan ei viitsinyt sellaiseen kohteluun alistua ja tapa kokonaan kuoli.\n\nKaupungin ylemmät piirit viettivät satunnaisia juhlia virallisten\naiheiden johdosta. Kuusikymmenluvulla vietettiin huomattavan usein\nisänmaallisia merkkipäiviä. Yläalkeiskoulun avaamisen kunniaksi\npidettiin 1 p. syysk. 1860 rouva Lundahlin hotellissa juhlapäivälliset,\njoihin otti osaa 57 henkeä ja joissa m.m. kulutettiin 18 pulloa\nsampanjaa, 7 pulloa Rheinin-, 11 pulloa puna-, 5 pulloa Sherry-,\n11 pulloa Port- ja 10 pulloa Madeiraviiniä, 16 pulloa olutta, 100\nsikaaria ja 2 punttia paperossia. Kestitykset olivat, kuten näkyy,\ntoisenlaiset kuin myöhempinä olut- ja paperossiaikoina ja samoin\nmaksutapakin, sillä puolet koulujuhlan laskusta maksettiin - kaupungin\nkassasta. V. 1863 juhlittiin keisarille ja valtiopäiville, v. 1865\nrahanmuutoksen johdosta j.n.e. Korkeina keisarillisina juhlapäivinä\ntapasi tehtaanisäntä Nottbeck pitää pitoja kaupungin viranomaisille ja\nylhäisölle.\n\nUuteen juhlalaatuun, alkaneen kansansivistyskauden henkeä edustavaan,\nkuuluivat Kansanvalistusseuran laulujuhlat, joista huomattavimpia\noli Tampereen laulujuhla 1888, suuri tapaus kaupungin ja maakunnan\nsoitannollisessa elämässä. Sitä varten Palokunnan kentälle rakennettu\nlaulu- ja soittolava pysyi vuosikymmeniä käytännössä erilaisia\ntarkoituksia varten.\n\nEdellisen laatuisten juhlahetkien lomassa tarjottiin kaupungilla\nnälkävuosien jälkeen yhä useammin muunlaisia tilapäisiä huveja ja\ntaidenautintoja. Tällaisten tilaisuuksien lukumäärä kasvoi ja laatu\nvaihteli suuresti niinä vuosikymmeninä, jolloin kaupunki muuttui\nsuurkaupungiksi ja siirtyi suurkaupungin tavoille. Seuraava polisin\nvuosikertomuksista poimittu tilasto antaa siinä suhteessa valaisevan\nkuvan.\n\n               Julkiset huvit Tampereella vv. 1891--1907.\n\n    vuosi soit. näyt. ilta- tanssi- variee-  urh. arpa- el.kuv. muita yht.\n          huv.         mia  huveja  te-näyt. huv. jais.  näyt.   huv.\n\n    1891   14    21    --      6      --      --    3      --     88   132\n    1892   29    45    --     38      --      --    5      --    164   281\n    1893   29    50    --     59      12      --    5      --     53   208\n    1894   33    38    --     65      10      --    5      --     64   215\n    1895   43    54    --     64      14      --   11      --    115   301\n    1896   64   833    --     98      16      10    9      --    110   340\n    1897  112    37    --     98       4       6   12      --     76   345\n    1898   75    52   114      4       8       7   15      --     79   354\n    1899  102   118    --     --      13      22    1      --     35   291\n    1900   82    31   157     --       8       4   11      --     38   331\n    1901   99    48   112     --      --      23    4      --     52   338\n    1902   93    67    78     --      --      28    4      --     42   312\n    1903  126    95    94     --      --      17    4      --     56   392\n    1904   68   118   140     --      --      24   11      21     78   460\n    1905   33   152   119      9      --      38    9      26    128   514\n    1906   37   170   127      7       6      32   27     915    137 1 458\n    1907   63   192   120      6       2      48   31     844    154 1 460\n\nTämä taulukko on kulttuurihistoriallisesti hyvin valaiseva. Näemme\nsiitä soitannollisten huvien ja näytelmäin valta-aseman puheenaolevan\nrunsaan puolentoista vuosikymmenen kuluessa. Näemme siitä sieluttomain\ntanssihuvien aikakauden loppuja iltamain aikakauden alkupään.\nVarieteenäytäntöjä ei vielä kannata ottaa huomioon. Arpajaisilla\non pysyvä sijansa taloudellisena tekijänä vuoden huviohjelmassa.\nUrheiluelämä huveineen alkaa voimakkaasti nostaa päätään\nyhdeksänkymmenluvun loppupuolella ja elokuvain voitokas väkirynnäkkö\nkaupunkiin alkaa ratkaisevasti 1906. Paljon vanhaa on menemässä, paljon\nuutta nousemassa.\n\nMiten pitkä onkaan ollut matka seitsenkymmenluvun juhlaelämästä\nniihin tapoihin, joilla kaupungin väestön paras osa vietti jouto- ja\njuhlahetkiänsä menneen vuosisadan parina viimeisenä vuosikymmenenä ja\nuuden vuosisadan ensi aikoina. Tämän suuren muutoksen aiheuttajista on\nuusilla _urheiluharrastuksilla_ ollut hyvin huomattava osa.\n\nLuonto itse on pitänyt huolta siitä, etteivät vanhat kansanomaiset\nurheilut ole koskaan päässeet unohtumaan Tampereella. Kesän helteessä\nei hikisille työläisille tarjoutunut missään parempia uimapaikkoja kuin\nMustanlahden rannoilla ja Pyynikin rantahiekoilla ja kalliokareilla,\njoissa entisinä aikoina uitiin kaikinpuolin luonnollisessa vapaudessa.\nTämän maan kaikkien miesten perinnäistä kalastusintoa ovat täällä\nylläpitäneet Tammerkosken ja sen ylä- ja alavesien kalarikkaus.\nKaupungin kalavesillä, jotka aikaisemmin olivat tuottaneet huomattavia\nverotuloja kaupunginrahastolle ja joiden käyttäminen viimeksi\njärjestettiin v:n 1892 kalastusohjesäännöillä, oli vielä myöhemmin\nsuuri urheiluarvo varsinkin kansanmiehille, niinkuin Aug. Oinosen\nhauskoista kalastusmuistelmista ilmenee. Matala Iidesjärvi, joka jäätyi\nseudun muita vesiä aikaisemmin, vietteli erityisesti luisteluun.\nKelkka- ja suksimaista, jyrkistäkään, ei Pyynikin ja Kalevankankaan\nrinteillä ollut puutetta. Tampereen lähimmissä ympäristöissä on\nmyöhäisiin aikoihin saakka ollut metsämiesten luvattuja maita.\n\nTällaiselta luonnonpohjalta syntyivät ja kasvoivat Tampereen\nensimmäiset järjestyneet urheiluharrastukset. Rehtori J. Stolpen\nja tohtori A. Hårdhin toimesta perustettiin 1877 _Tampereen\nMetsästysseura_ \"petoeläinten hävittämiseksi\". Kaksikymmentä vuotta\nmyöhemmin perustivat Tampereen herrat _Lempäälän metsästysyhdistyksen_.\nSillä välin oli 1888 perustettu _Näsijärven Purjehdusseura_, jonka\nvuotuisiksi merkkitapauksiksi tulivat \"Toikonpurjehdukset\". Kaupungin\nhevosmiehet talonomistaja R. Lindbergin johdolla panivat toimeen\nkilpa-ajoja v:sta 1878 ja 1892 perustettiin pysyvä _Tampereen\nhevosystäväin yhdistys_.\n\nSuuremman yleisön harrastuksia edustivat uinti ja talviurheilut.\nKaupungin ensimmäinen yleinen uimalaitos rakennettiin Mustaanlahteen.\nSiellä alotti hra Elis Sivén 1904 uimakoulunsa ja sam. v. perustettiin\n_Tampereen Uimaseura_, joka monet vuodet ylläpiti Palomäen uimalaitosta\nPyynikin rannalla. Menneen vuosisadan lopulla olivat Tampereen pojat\nBackman ja Helin koko maassa kuuluisia luistelijoita. Luistelun\nedistämiseksi perustettu _Tampereen Luistinklubi_ kyllä pian kuoli,\nmutta sen perintöä hoiti Pyrintö-yhdistys, joka joka talvi ylläpiti\nluistinrataa ensin Näsijärvellä ja myöhemmin Pyhäjärvellä. Tampereella\nmaaliskuussa 1888 pidetyt mäenlasku- ja hiihtokilpailut virkistivät\nkaupungissa hiihtourheilua, jonka edistämiseksi 1901 perustettiin\n_Tampereen Hiihtoseura_.\n\nViimeiseksi pääsi hyvään alkuvauhtiin Tampereen väestön suurten\npohjakerrosten varsinainen urheiluharrastus: liikuntakasvatus\nerilaisine urheiluhaaroineen. Jo 1882 lehtori J. L. Nordin perusti\nTampereella herrain voimisteluseuran, jolla oli ruotsalainen\nnimi _Gymnastikförening för herrar_. Myöhemmin perustettiin\nvoimisteluseuroja kouluissakin, esim. realilyseossa 1890. Mutta\nkansanliikkeen tapaiseksi tämä harrastus alkoi muodostua vasta\nvuosisadan lopulla. Raittiusyhdistys \"Liiton\" keskuudessa perustettu\nvoimisteluseura \"Vapaa\" muodostui 1896 _Pyrinnöksi_, \"Tampereen\nurheilun valtatekijäksi\", jonka ensimmäinen monivuotinen tarmokas ja\ntaidokas puheenjohtaja oli Edvin Vaaja. Pyrinnön alkamaa järjestöjen\nketjua jatkoivat _Kotka_ (per. 1898), _Yritys_ (1899), _Tempaus_\n(1901), Pellavatehtaan _Riento_ (1903), _Veikot_ (1906) y.m. Nämä\njärjestöt nostivat Tampereen nopeasti maamme urheilukeskuksien\nensimmäisten joukkoon. Pyrinnön rinnalla oli huomattavin järjestö sen\nkanssa kilpaileva Yritys, jota A. E. Launis kauan aikaa kyvykkäästi\njohti. Pyrinnön mainitaan olleen edellä urheilussa, Yrityksen\nvoimistelussa. Työväenyhdistyksen jäsenten keskuudessa perustetusta\nVeikot-seurasta paisui ennen pitkää alallaan Tampereen suurin seura.\n\nErikoisen merkityksen saavutti Tampereella naisvoimistelu, johon\nsellaisessa naistyöntekijäin keskuksessa kuin Tampereella onkin\nollut tavallista suotuisampia edellytyksiä. Kehityksen alkutapaus\ntällä alalla oli _Tampereen Naisvoimistelijat_ seuran perustaminen\n1898. Pyrintöön ja Veikkoihin muodostui naisosastoja ja uusia\nnaisvoimisteluseuroja perustettiin kuten _Kipinä_ (1905). Tampereen\nnaisvoimistelijain, etupäässä opettajatar Anna Liljan on ansio koko\nmaan naisvoimistelun tärkeän kesäkodin, _Varalan_, perustamisesta\nTampereelle.\n\nNämä harrastukset nuoren kansan voiman, virkeyden, terveyden\nja puhtauden hyväksi antoivat musertavan iskun entisten aikain\nennakkoluuloille ja epäterveille, raaoille tavoille. Mutta Tampereen\nurheiluelämä asetti itselleen vielä suurempia päämaaleja, joiden\nsaavuttaminen on siirtynyt myöhäisempään aikakauteen.\n\nSitä suurta sivistysmurrosta, joka Tampereenkin yhteiskunnassa tapahtui\nkuvattavan aikakauden loppupuolella, kuvaa ehkä syvimmin naisten\nyhteiskunnallinen herääminen, heidän innokas osanottonsa ajan yleisiin\nja naisten erityisiin edistysrientoihin. Naisten silloisten yhdistysten\nja osastojen luettelosta tulisi laaja luettelo; edellisillä lehdillä\non niitä tämän tästäkin mainittu -- kaikilla edistyselämän aloilla\noli Tampereella jo tällä aikakaudella huomattavia naisia. Kaupan,\nteollisuuden, vieläpä teknikankin, edelleen opetustoimen, taide-elämän\nja puoluetoiminnan eikä vähimmin urheilun eri aloilla voi Tampere tällä\naikakaudella mainita mainehikkaita naisnimiä.\n\nSillä aikakaudella, jonka olot tässä osassa ovat varsinaisesti\nkuvattavanamme, ei Tampere vielä ollut kaunis kaupunki. Koskiväylän,\nvarsinkin yläkosken, korkeat tehdasrakennukset ja vielä korkeammat\nsavutornit tosin muodostivat maassamme ainoalaatuisia näköaloja, ja\nrenessanssituntuinen kaupungintalo suihkulähteineen kauppatorilla,\naikaansa uskollisesti edustava Aleksanterin kirkko Hämeenkadun,\nkaupungin puolivalmiin pääsuonen, päässä, pankkipalatsien varjostama\nKauppakatu, Kaakinmaan puolen valoisat ja kauniit koulutalot,\nylimyksellinen Näsilinna hallitsevalla paikallaan ja Kyttälän puolen\nensimmäiset julkiset rakennukset aikakauden lopussa jo olivat\nkaupunkikunnan kaunistuksina, mutta koko muu avara kaupunkiala,\nyksitoikkoisine katuineen ja mataloine puutaloineen ei voinut poistaa\nyleistä ikävyyden ja alakuloisuuden tuntua.\n\nMutta joka taholla kaupunkia ympäröivä suuri ja ihana luonto molempine\nsuurine järvineen ja molempine harjuineen peitti kaupunkilaakson\nkaikki puutteet ja kaunisti itse kaupunginkin. Viikinsaaren vehmaus ja\nNäsiselän pohjoiseen kaukaisuuteen häipyvä siniselkä, Pyynikin puiden\npylväistöt viehättävine rantapaikkoineen, Kalevankankaan viihdykkäät\nrinteet hiljaisine kalmistoineen, ketä Tampereen asukasta tämä luonnon\nkauneus ei olisi hyvittänyt paljosta, mitä puuttui! Tampereen asukkaat\ntahtoivat katsella kotiseutuansa ja näyttää sitä muillekin. Sitä oli\nkatseltava Pyynikiltä. V. 1868 rakennutti muudan ravintoloitsija\nuuden huvihuoneen Pyynikin harjun korkeimmalle kohdalle, jolle\nvihkiäispidoissa annettiin nimi \"Ilomäki\". V:n 1888 suuria laulujuhlia\nvarten rakennettiin paikalle kaupungin toimesta arkitehti G. Schreckin\npiirustusten mukaan n. 20 m:n korkuinen näkötorni, aikansa kuuluisuus.\nPaljon sieltä on ihailtu kaupunkia ja sen ympäristöä.\n\nTampereen varsinainen kauneuden kausi oli kuitenkin vielä tulevaisuuden\nvarassa. Mutta mitäpä rumista ja kauneista pikkupiirteistä. Ne kaikki\novat kehityksen jäseniä kaupunkiruumiissa, joka kuitenkin kuuluu yhteen\novat historian piirteitä täällä eletystä elämästä, joka kuitenkin on\nsamaa elämää. Kaiken mitä kaupungin helmassa on, on historiallinen\nelämä yhdistänyt sointuisaksi eheydeksi ja kokonaisuudeksi, jonka\nsuurissa piirteissä näemme totuuden, oikeuden ja kehityksen ikuisen\nkauneuden. (104)\n\n\n\n\nVIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.\n\nLyhennyksiä: Pk = Pöytäkirjat; Vkert. = Vuosikertomus; SVT = Suomen\nVirallinen Tilasto; TTY = Tampereen Työväenyhdistys.\n\n\n1. TEHDASKYLÄSTÄ SUURKAUPUNGIKSI\n\n(1) Tampereen erioikeuksien myöhempiä vaiheita käsitellään senaatin\nalistuksessa jouluk. 1905 ynnä siihen kuuluvissa asiakirjoissa\n(valtionvaraintoimituskunnasta täytettäväksemme annetut). Palautetuista\ntullimaksuista tietoja tullihallituksen pöytäkirjoissa asianom.\nvuosilta ja virallisessa kauppatilastossa v:lta 1905.\n\n(2) Kaupungin yleinen kehitys 1855--1905; A. E. Tudeer, Tampereen\nkehitys väestötilaston valossa (\"Kauppalehti\" 1914, Tampereen n:o).\n\n\n2. TAMPEREEN UUDEMPI TEOLLISUUS\n\nYleisiä tietoja Tampereen tehtaista K. E. Palmén, Ett blad ur vår\nstorindustris historia (Tekniska föreningens förhandl. 1888, s. 131\nseur.).\n\n_a) Finlaysonin tehdas ja Tampereen puuvillateollisuus_\n\n(3) Finlaysonin tehtaan arkistosta poimittuja tietoja; Tamp. San. 1869:\n4 ja 24 sekä 1877: 14 (tehtaan vaiheita); Finlayson & C:o Aktiebolag--\nOsakeyhtiö, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II, Tampere\n(1908--18), ss. 22--32; Finlayson & C:o Osakeyhtiö Puuvillatehdas\n(messujulkaisu 1920); Finlayson and Company Ltd (Finlayson & C:o\nAktiebolag) julkaisussa \"Trade and Industry of Finland\" (1921--22),\nss. 339--346; \"Kansallinen Elämäkerrasto\" (1932): Wilhelm (William)\nvon Nottbeck. -- Lapinniemen tehdas: Tampereen Puuvillateollisuus\nOsakeyhtiö, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II, Tampere\n(1908--1918), ss. 33--39; Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö\nvuosina 1899--1924 (1924); Eva Somersalo, Kauppaneuvos Arthur Sommer,\njuhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929), ss. 282--297.\n\n_b) Pellavatehdas_\n\n(4) Hermann Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland (luku\n\"Huru det bar till att linnefabriken i Tammerfors blef anlagd\") (1902);\nPapperslyktan 1860: 53; Senaatin Talousos. Pk 4.12.1861 (pellavatehtaan\nalkuajoilta); E. Lodenius, Tammerfors Linne- och Jernmanufaktur\nAktiebolag 1856--1906. Historik öfver Tammerfors Linnefabrik och\nbolagets öfriga värk (1908); Tampereen Pellava- ja Rautateos\nOsakeyhtiö, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II, Tampere\n(1908), ss. 5--21; Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus-Osakeyhtiö\n(messujulkaisu 1920); Sulo Heiniö, Suomalaisen pellavateollisuuden\nhistoriaa, juhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929),\nss. 27--35. Muudan teollisuuden juhla. Tampereen Pellava- ja\nRautateollisuus-Osakeyhtiö 75 vuotta, Pohjoism. Yhdyspankin julkaisu\n\"Unitas\" 1931, ss. 64--68.\n\n_c) Verkatehdas ja villateollisuus_\n\n(5) Verkatehdas: E. Nilsson, Historik öfver Tammerfors klädesfabrik\n(Tekniska föreningens förhandl. 1896); Tammerfors Klädesfabriks\nAktiebolag, kokoomateos \"Suomen liiketoiminimet\" III (1905);\nK. V. Kaukovalta, Tampereen verkatehtaan historia (1930). --\nVillankehruuteollisuus: H. Liljeroosin Villakehruu- ja Värjäystehdas\nOY., \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18),\nss. 105--108 (tehdas rakennettiin täydellisesti uudelleen 1896\nja liike muodostettiin osakeyhtiöksi 1914). --Trikooteollisuus:\nOsakeyhtiö Suomen Trikootehdas Aktiebolag, \"Suomen kauppa, meriliike ja\nteollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 58--61; Finnish Tricot Factory\nLtd (Osakeyhtiö Suomen Trikootehdas Aktiebolag) julkaisussa \"Trade and\nIndustry of Finland\" (1921--22), ss. 370--371; Osakeyhtiö Tampereen\nVillakutoma Tehdas, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II,\nTampere (1908--18), ss. 40--41; Tampereen Kutomateollisuus Osakeyhtiö,\nsama kokoomateos, ss. 89--91; Tammerfors Knitting Manufacturing Co Ltd\n(Tampereen Kutomateollisuus Osakeyhtiö) julkaisussa \"Trade and Industry\nof Finland\" (1921--22), s. 372.\n\n_d) Tampereen uudemman kutomateollisuuden kokonaiskehitys. Työmiesten\npuuvillatehdas Kyröskoskella._\n\n(6) Tampereen uudemman kutomateollisuuden kokonaiskehitys:\nLennart Gripenberg, Tekstiiliteollisuudesta Suomessa (Suomen\nTeollisuushallituksen tiedonantoja, 10 vihko, s. 9 seur.); K. E.\nPalmén, Kutomateollisuuden kehitys Suomessa (Oma Maa, toinen pain. IV,\nss. 1026--1048); G. R. Snellman, Tutkimus Suomen kutomateollisuudesta,\nSVT. Työtilasto II (1904).\n\n(7) Työmiesten puuvillatehdas Kyröskoskella: Tamp. Tuomiok. 1861. 8.\n4. § 10 ja 1870. § 200; Åbo Underrättelser 1861: 70; A. W. Lindgren,\nSatakunta (1864), s. 69 seur.; Tamp. San. 1868: 24, 1869: 23, 1870: 10\nja 21; Kyröfors träsliperi och pappersbruk 1870--1920 (Hammarén & C:o)\n(1920).\n\n_e) Paperiteollisuus_\n\n(8) Tampereen ja Suomen paperiteollisuus yleensä: K. E. Palmén,\nPaperiteollisuus (\"Kansanvalistusseuran Kalenteri\" 1890, s. 139 seur.);\nK. E. Palmén, August Ramsay ja Axel Solitander, Paperiteollisuus\n(Oma Maa, toinen pain. IV, ss. 127--139); G. R. Snellman, Tutkimus\nSuomen paperiteollisuudesta, SVT. Työtilasto XIV (1912). -- Tampereen\npaperitehdas: Finl. Allm. Tidn. 1854: 300; Teknisk Tidskrift 1853,\ns. 132; Tamp. Tuomiok. 1874, § 115; \"Kansallinen Elämäkerrasto\"\n(1930): Frans Wilhelm von Frenckell. -- Tampereen kattohuopatehdas:\nSanomia Tampereelta 1866: 14 ja 50; Tammerfors Takfiltfabriks\nAktiebolag, kokoomateos \"Suomen liiketoiminimet\" III (1905);\nTampereen Kattohuopa- ja Paperitehdas Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa,\nmeriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 74--77; Karl\nEkman, Nokia bruk 1868--1928 (1929); P. H. Norrmén, Mäntän tehdas\n1868--1928. G. A. Serlachius Osakeyhtiön muistojulkaisu (1928). --\nTampereen pellavatehtaan puuhiomo, ks. viite 2 (Pellavatehdas). --\nJ. W. Enqvist Oy: J. W. Enqvist Ltd (Aktiebolaget J. W. Enqvist\nOsakeyhtiö) julkaisussa \"Trade and Industry of Finland\" (1921-- 22),\nss. 209--214. Mainittakoon selvyyden vuoksi, että J. W. Enqvist möi\nSantalahden höyrysahan 1888 A. Ahlström Oy:lle, perusti seur. v.\nsijaan Särkänsaaren höyrysahan ja osti uuden vuosisadan alussa monia\nvaiheita nähneen Santalahden paperitehtaan sekä että 1908 toimensa\nalkanut J. W. Enqvist Oy. 1913 osti pääosan Lielahden kartanoa, jonka\nmaalla oleva Lielahden sulfittisellulosatehdas tuli käyntiin 1914.\nYhtiö omistaa Virtain Killinkosken lisäksi muitakin maaseututehtaita.\n-- Näsijärven Pahvitehdas, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\"\nII, Tampere (1908--18), ss. 72--73. -- Paperinjalostusteollisuus: Raf.\nHaarla, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II, Tampere, ss.\n68--69; Osakeyhtiö Tampereen Paperinjalostustehdas, sama kokoomateos,\nss. 56--57. -- Tampereen paperiteollisuuden siirtolatehtaita: Karl\nEkman, Nokia bruk 1868--1928 (1929); P. H. Norrmén, Mäntän tehdas\n1868--1928 (1928); Aktiebolaget Walkiakoski, \"Suomen kauppa, meriliike\nja teollisuus\", Hämeen lääni (1915), ss. 63--70; Aamul. 1932: 57\n(Valkeakosken tehtaitten perustamisesta 60 vuotta); Kymmene Aktiebolag\n1872--1922 (1922); Kyröfors träsliperi och pappersbruk 1870--1920\n(Hammarén & C:o) (1920).\n\n_f)Sahausteollisuus ja puunjalostus_\n\n(9) Sahausteollisuus: Tamp. San. 1875: 6 ja 8 sekä 1876: 6 ja 17; J.\nW. Enqvist Ltd (Aktiebolaget J. W. Enqvist Osakeyhtiö) julkaisussa\n\"Trade and Industry of Finland\" (1921--22), ss. 209--214; Juhani\nAho, Antti Ahlström I--II (2 pain. 1927); H. Lagus, W. Rosenlew & Co\nAktiebolag 1853--1928 (1928); H. Lagus, Kumo elvs flottningsbolag\n1876--1925 (1926). Osakeyhtiö Alfred Selin, \"Suomen kauppa, meriliike\nja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 92--95.\n\n_g) Metalli- ja koneteollisuus_\n\n(10) Yleistä: SVT XVIII A. Teollisuustilasto. Vuoritoimi ja\nkoneteollisuus 1885--1908; K. A. Nordman, Anteckningarom uppkomsten och\nutvecklingen af landets mekaniska verkstäder och gjuterier (Tekniska\nfören. förhandl. 1885), s. 108 seur.; G. R. Snellman, Tutkimus Suomen\nkonepajoista, SVT. Työtilasto XII (1911); Sama, Metalliteollisuus\n(Valtiotieteiden Käsikirja IV, 1922). -- Pellavatehtaan konepaja: E.\nLodenius, Tammerfors Linne- och Jernmanufaktur Aktiebolag 1856--1906.\nHistorik öfver Tammerfors Linnefabrik och bolagets öfriga värk (1908);\nHermann Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland (1902),\nuseissa paikoin. -- Ratinan tehtaita: Tamp. San. 1874: 7 ja 37;\nAllmänna finska utställningen i Helsingfors 1876. Officiel katalog\n(lasitehdas). -- Uudempi metalliteollisuus: Tampereen erioikeuksien\nlakkauttamista koskevaan senaatin alistukseen v:lta 1905 kuuluvat\nasiakirjat; Suomen Sahanterätehdas Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa,\nmeriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 42--46; Osakeyhtiö\nSommers, af Hällström & Waldens, sama kokoomateos, ss. 62--65\n(lisäyksenä tekstiin on mainittava, että konepaja perustettiin 1895 ja\nettä liike muodostettiin osakeyhtiöksi 1897; yhtiöjärjestys vahvist.\n1899); Ferraria Company Ltd (Aktiebolaget Ferraria) julkaisussa \"Trade\nand Industry of Finland\" (1921--22), ss. 327--330.\n\n_h) Jalkine- ja nahkateollisuus_\n\n(11) Jalkineteollisuus: Emil Aaltonen, \"Suomen kauppa, meriliike ja\nteollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 78--82; Aaltonens Boot Factory\nLtd (Aaltosen Kenkätehdas Oy.) julkaisussa \"Trade and Industry of\nFinland\" (1921--22), ss. 394--396. -- Osakeyhtiö Attila, \"Suomen\nkauppa, meriliike jne.\", ss. 83--88; Attila Company Ltd (Osakeyhtiö\nAttila), \"Trade and Industry of Finland\", ss. 402--406. -- Hyppösen\nKenkätehdas Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa, meriliike jne.\", ss. 47--50;\nHyppönens Boot Factory Ltd (Hyppösen Kenkätehdas Osakeyhtiö) \"Trade\nand Industry of Finland\", ss. 397--401. -- Muita tehtaita: Tammerfors\nBoot Manufacturing Company Ltd (Tampereen Kenkäteollisuus Osakeyhtiö),\nsama englant. kokoomateos, ss. 411--414; Kenkätehdas Special Skofabrik,\n\"Suomen kauppa, meriliike jne.\", ss. 116--117; O.-Y. Kenkätehdas Valio\nA. B., sama suomal. kokoomateos, ss. 131--134 (tehdas perustettiin\n1916 valmistamaan puupohjakenkiä). -- Nahkateollisuus: J. N. Salminen\nLtd (J. N. Salminen O.Y.) julkaisussa \"Trade and Industry of Finland\"\n(1921--22), ss. 387--389; A. B. Krominahkatehdas O.Y., \"Suomen kauppa,\nmeriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 125--130 (tehdas\nperustettiin 1916 Epilään); Suomen Hihnatehdas Osakeyhtiö, sama\nkokoomateos, ss. 141--146.\n\nYleiskatsaus Tampereen kenkäteollisuuteen: Yrjö Raevuori, Tampere\nSuomen kenkäteollisuuden keskuksena, juhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia\nja kuvauksia\" (1929), ss. 36--47. -- Tampereen jalkineteollisuuden\nsyntymäseikoista ja kehityksestä sisältää tämä tutkielma m.m. seuraavia\nkiintoisia tietoja.\n\n\"... Tämän uuden teollisuusalan alullepanija Tampereella ja siten koko\nmaassa oli kutomateollisuusmiehenä myöhemmin niin tunnettu kauppaneuvos\nArthur Sommer, joka kuoli vuonna 1907.\n\n\"Tämä maan ensimmäinen jalkinetehdas, josta käytettiin nimeä Tampereen\nkenkätehdas ja myöskin nimitystä 'Jalintehdas', sijaitsi kauppaneuvos\nSommerin omistamassa talossa Satakunnankadun ja Läntisen Puistokadun\nkulmassa. Mitä kaikkia koneita tehtaassa oli, ei enää ole tiedossa,\nmutta m.m. naulauskone siellä oli, vaikka sitä ei koskaan liene\nsaatu täysin tyydyttävästi toimimaan. Osa koneista oli hankittu\nomistusoikeuksin, mutta osa näyttää olleen vuokrattuja, koskapa eräitä\nkoneita mainitaan tehtaan lopettamisen jälkeen palautetun Englantiin,\nosan jäädessä tehtaan makasiiniin, saamatta enään myöhemmin mitään\nhyödyllistä käyttöä. Ainakin jo vuonna 1878 oli tehtaan työssä yksi\nmestari ja viisitoista työmiestä, työväestön lukumäärän noustessa\nparhaana aikana ainakin 20--25 henkeen. Työväki oli etupäässä entisiä\nTampereen suutarimestarien kisällejä.\n\n\"Tehtaan valmisteet mainitaan hyvin lujiksi, ja jo toisena\ntoimintavuonna, vuonna 1876, omistaja rohkeni asettaa tehtaan\nvalmisteita näytteille silloin pidettyyn yleiseen teollisuusnäyttelyyn\nHelsingissä. Vuonna 1878 oli tehtaan tuotannon valmistusarvo 30 000\nmarkkaa. Ihmisten epäilyksistä huolimatta tehdasvalmisteita kohtaan,\njotka tällä alalla olivat ennen kokematon uutuus, näyttää tehdas\ntaloudellisestikin menestyneen ainakin tyydyttävästi, koskapa sen\ntoiminta jatkui toistakymmentä vuotta. Tehdas oli nimittäin toiminnassa\nainakin vielä koko vuoden 1886. Pian tämän jälkeen Sommer kuitenkin\nlopetti tehtaan toiminnan päästäkseen eroon alituisesti rettelöivistä\nja juopottelevista suutarinkisälleistä, joita muuten mainittiin\nkaikista Tampereen sen ajan kisälleistä pahimmiksi juopoiksi.\"\n\nSyitä siihen, miksi tehtailija Aaltonen siirti kenkätehtaansa\nTampereelle, katsoo Raevuori olleen useitakin. \"Muistui tällöin\npäätöstä tehtäessä mieleen sekin, että ensimmäiset tehdasmaisesti\nvalmistetut kengät oli tehty Tampereella, josta miltei kaikkia\nmuitakin jokapäiväisen elämän tarvikkeita oli totuttu tehdasmaisesti\nvalmistettuna saamaan... Lisäksi oli tehtailija Aaltosen tiedossa,\nettä eräs toinen, Hämeenlinnassa toiminut pieni kenkätehdas myi\nsiihen aikaan suurimman osan valmistustaan juuri Tampereelle, mikä\nosoitti täällä olevan kuluttajakunnan, joka ilman ennakkoluuloja osti\nja käytti tehdasmaisesti valmistettua kenkää. Osansa ratkaisuun oli\nmyöskin sillä seikalla, että tehtailija Aaltosen vanhin veli, kauppias\nJ. Videll, vähän aikaisemmin oli muuttanut Tampereelle ja myi täällä\nhyvällä menestyksellä Aaltosen tehtaan valmisteita, mikä myöskin\nosoitti, että täällä oli tehdasmaisten valmisteiden käyttöön tottunutta\nkuluttajakuntaa. Mutta ratkaisevimpia tekijöitä oli kuitenkin se, että\nTampere oli teollisuuskaupunki ja että täällä sen vuoksi oli paremmin\nkuin muualla saatavana teolliseen työskentelyyn tottunutta työväkeä,\njoka helpommin kuin suoraan auran kurjesta otettu henkilökunta saattoi\nmukautua tämän silloin vielä uuden teollisuusalan koneiden käyttöön.\nJa yhtenä tärkeänä tekijänä oli lopuksi myöskin se, että kaupungissa\nsattui olemaan, Tammelan torin laidassa, talossa Kyllikinkatu 19\nsijainnut, konkurssiin joutuneen keppitehtaan vähäinen huoneisto juuri\ntällöin saatavana.\"\n\nAaltosen tehtaan pääoma oli v. 1929 jo 15 milj. mk; v:n 1928 valmistus\noli 562 189 kenkäparia arvoltaan 62.9 milj. mk, suurimman päivittäisen\nvalmistuksen oltua 3 930 paria ja työntekijämäärän 685 henkeä. Aaltosen\nyhtiö on ostanut Viialan nahkatehtaan ja Korkeakosken kenkätehtaan.\nHämeen kenkä- ja nahkatehdas oy. on Raevuoren mukaan perustettu 1916 ja\nHuttusen kenkätehdas 1917. Tampereen jalkineteollisuuden tuotannon arvo\nv. 1910 oli 74.9 % koko maan vastaavasta arvosta; v. 1920 tämä osuus\noli 51.2 % 3a v. 1927 vielä 55.7 %. Jos Tampereen jalkineteollisuuteen\nluetaan myöskin kaupungin lähiympäristön ja tamperelaisten muilla\nseuduilla omistamat kenkätehtaat, edustaa Tampereen kenkäteollisuus\nkylläkin n. 3/4 koko maan kenkäteollisuuden tuotannosta.\n\n_i) Vaatetusteollisuus_\n\n(12) Tampereen Sateensuoja & keppitehdas Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa,\nmeriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 103--104. -- S.\n91 olevaa tietoa Pukutehdas-osakeyhtiöstä on oikaistava ja lisättävä\nsiten, että yhtiön perusti konsuli Sulo Salmelin 1913 ja että liike\nedelleenkin on toimessa (Aamul. 1930: 83, Sulo Salmelin).\n\n_j) Ravinto- ja nautintoaineteollisuus_\n\n(13) Väkijuomateollisuus: Vanhempaa väkijuomaliikettä koskevat tiedot\npoimitut pääasiallisesti maistraatin ja valtuuston pöytäkirjoista sekä\nsanomalehdistä; Tammerfors Ångbränneri Aktiebolag, \"Suomen kauppa,\nmeriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 137--140. --\nMallasjuomateollisuus: Näsijärven Osake-Oluttehdas, sama kokoomateos,\nss. 66--67; Sulo Salmelin, sama kokoomateos, s. 135; Sulo Salmelin\n(Aamul. 1930: 83).\n\n_k) Muita teollisuudenhaaroja_\n\n(14) Tiiliteollisuus. Tietoja siitä saatu kaupungin tileistä,\nrahatoimikamarin kertomuksista ja vanhemmista kaupunginkertomuksista.\n-- Asfaltti- ja sementtiteollisuus: Tampereen Sementtivalimo ja\nRautabetoni O.Y., \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" II, Tampere\n(1908--18), ss. 51--55. Tämä liike, jonka hra Carl A. Ståhl perusti\n1910, osti Rich. Helanderin v. 1896 alkuunpaneman sementtivalimon\nja asfalttiliikkeen. -- Teknokemiallinen teollisuus: Tammerfors\nTändsticksfabrik Aktiebolag, kokoomateos \"Suomen liiketoiminimet\" III\n(1905); Tampereen Rohdoskauppa Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa, meriliike\njne.\", ss. 109--115. Tampereen Saippuatehdas Osakeyhtiö, \"Suomen\nkauppa, meriliike jne.\", ss. 70--71 (tehtaan perustajat kauppaneuvos\nFr. Björkqvist ja kauppias R. Winter). -- Grafillinen teollisuus:\nTampereen ensimmäisestä kirjapainosta Sanomia Tampereelta 1866: 2\nsekä hra I. Partasen tiedonantoja; Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö ja\nAamulehti, \"Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus\" I, Tampere (1908),\nss. 10--17; Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero), useita kirjoituksia;\nTampereen Sanomain Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa, meriliike jne.\", ss.\n18--21; Isak Julin, \"Suomen kauppa, meriliike jne.\" I, ss. 39--40.\n\n(15) Tampereen teollisuuden yleiskehitys: Yleisiä lähteitä\nTampereen uudemman tehdasteollisuuden tilastolliseen tuntemiseen\novat Manufakturijohtokunnan vuosikertomukset 1842--1876; SVT.\nXVIII A. Teollisuustilasto v:sta 1884 alkaen; Tampereelta\nTeollisuushallitukselle ja Tilastolliselle päätoimistolle lähetetyt\nalkuperäiset teollisuustilastotiedot, vanhemmat Valtionarkistossa,\nuusimmat Tilastollisessa päätoimistossa. -- Tampereen osakeyhtiöt:\nRekisterilehti 1896 seur. -- Tampereen teollisuus yleisissä\nnäyttelyissä: Tamp. San. 1866; 1 ja 50 (Tukholman teollisuusnäyttely\n1866); O. Alfthan, Berättelse från Verldsexpositionen i Paris\n1867 (1868); Allmänna finska utställningen, i Helsingfors 1876.\nOfficiel katalog (Helsingin teollisuusnäyttely 1876). -- Tampereen\nteollisuusväestö: SVT. VI. Väestötilastoa. Väenlaskut Tampereella\n1880--1920.\n\n\n3. UUSI KÄSITYÖ\n\n(16) Tässä luvussa on tietolähteenä enimmäkseen käytetty tekijän\ntutkielmaa \"Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla\"\n(Teoll. hall. tiedonantoja, 33 vihko), jonka tietoja on täydennetty\nmyöhemmästä teollisuustilastosta, Tampereen osoitekirjoista,\nsanomalehti-ilmoituksista y.m.s. lähteistä. -- Metalliteollisuus:\nSuomen Kultaseppä Osakeyhtiö 1899--1924 (1924). -- Puuammatit:\nTampereen Sateensuoja & Keppitehdas Osakeyhtiö, \"Suomen kauppa,\nmeriliike ja teollisuus\" II, Tampere (1908--18), ss. 103--104. --\nRakennustyö: K. A. Tuominen, Rakennusliike, main. kokoomateos,\nss. 96--99; Heikki Tiitolan Rakennustoimisto, sama kokoomateos,\nss. 100--102. --Uusin käsityö: SVT. XVIII B. Käsityötilastoa 1.\nKäsityötilasto vuodelta 1913 (1915); Sam. Käsityötilastoa 2.\nKäsityötilasto vuodelta 1923 (1925). -- Käsityöläisopetus: Kertomukset\nTampereen käsityöläiskoulujen toiminnasta. -- Käsityöläisten\nyhteisriennot: Käsityöläisten eläkerahaston asiapaperit; Tampereen\nkäsityö- ja tehdasyhdistyksen painetut vuosikertomukset ja asiapaperit\nyhdistyksen arkistossa; Juho Holmsten-Heiniön suulliset tiedonannot.\n\n\n4. KULKUNEUVOT JA LIIKENNELAITOKSET\n\n_a) Höyrylaivaliikenne_\n\n(17) Näsijärven höyrylaivaliikenne: Hermann Kauffmann: Muntra\nminnen från mellersta Tavastiana (1902), s. 8 seur. (\"Ahti\" ja\nsen elämänvaiheet), s. 44 seur. (\"Ilmarinen\"), s. 107 seur.\n(\"Wladimir\"); Senaatin Pien. Pk 12. 6. 1861; Gabr. Rein: Berättelse\nöfver Storfurstendömet Finlands förvaltning 1855--1862, s. 72 seur.;\nAsiakirjat valtiopäiviltä 1863--1864, keis. esitys n:o 31; Tekniska\nföreningens förhandl. 1888, \"Finlands inre vattenkommunikationer\", ja\nTekniska, fören. förhandl. \"Den 31 mars 1905\" (juhlakirja), s. 102\n(Näsijärven laivatiet); Tamp. San. 1866--1876 (lukuisia uutisia); K.\nR., Näsijärven entisaikainen laivaliike (Aamulehti 3. 5. 1929).\n\n(18) Tampereen--Hämeenlinnan höyrylaivaliikenne: Kauffmann: Muntra\nminnen från mellersta Tavastland, s. 33 seur. (\"Laukko\"), s. 63 seur.\n(\"Ilmarisen\" matka Hämeenlinnaan), s. 146 seur. (\"Elias Lönnrot\"), s.\n181 seur. (\"Vanaja\"); Asiakirjat valtiopäiviltä 1867, keis. esitys n:o\n35 ja laki- ja talousvaliok. miet. n:o 5. Asiakirjat valtiopäiviltä\n1872, keis. esitys n:o 39 (Lempoisten kanava); Tamp. San. 1866--1876\n(lukuisia uutisia).\n\n(19) Kaupungin satamat: Kaupungin satamaoloista tietoja poimittu\nvaltuuston pöytäkirjoista, rahatoimikamarin painetuista\nvuosikertomuksista sekä sanomalehdistä; O. F. Helin, Satamamuistelmia,\nAamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero). -- Oikaisuksi ja lisäykseksi s. 164\nmainittakoon, että kaupungin satamatulot olivat v. 1880: 3 896 mk, v.\n1890: 12 087 mk, v. 1900: 22 600 mk, v. 1910: 22 507 mk, v. 1920: 12\n072, mutta v. 1925 vain 40 651 mk.\n\n_b) Rautatiet_\n\n(20) Hämeenlinnan--Tampereen rautatie: Gabr. Rein: Berättelse\nöfver Storfurstendömet Finlands förvaltning 1855--1862, s. 76\nseur. (Tampereen radan alkuhistoriaa); Finl. Allm. Tidn. 1861: 121\n(tamperelaisten rautatieanomus ja loistavat laskut); Senaatin Pien.\nPk 12. 6. 1861 (v:n 1861 komitea ja siitä johtuvat toimenpiteet);\nSenaatin Talousos. BD 534/30 1862; rautatierakennuksia koskevia\nasiakirjoja kenraalikuvernöörin kanslian ark. Valtionark. (\"Törngrenin\nrata\"); Asiakirjat 1863--1864 v;n valtiopäivillä, keis. esit. n:o\n31 ja talousvaliok. miet. n:o 7 (Tampereen rata valtiopäivillä\n1863--1864); Senaatin Talousos. Pk 23. 11. ja 7. 12. 1865, Pien.\nPk 15. 1., 22. 1. ja 31. 1. 1866 (Tampereen radan syrjäytyminen);\nTamp. San. 1866: 17 ja 20 (paikkakunnan, anomuksia); Rit. ja aatelin\nPk v:n 1867 valtiopäiviltä, side I, ss. 148 ja 439 (v. Frenckellin\nlausuntoja); Asiakirjat 1867 v:n valtiopäivillä, keis. esit. n:o\n35 ja yhdist. tai. ja valtiovaliok. miet. n:o 5 (Tampereen rata\nvaltiopäivillä 1867); Asiakirjat valtiopäivillä 1872, keis. esit. n:o\n39, yleisen valitusvaliok. miet. n:o 65 (Tampereen rata valtiopäivillä\n1872); Tamp. San. 1872: 40 ja 48 (Uhtomskin huijaukset); Berättelse\nom Åbo--Tammerfors--Tavastehus jernvägsbyggnad, afgifven af\njernvägsdirektionen, pain. 1877, useissa paikoin (ss. 17 ja 24 työväen\noloja).\n\n(21) Vaasan rata: Kertomus Vaasan rautatien rakentamisesta, pain. 1884.\n-- Tampereen asema ja Tampereen rautatieliike: SVT. XX. Rautatietilasto\n(eri vuosikerrat).\n\n_c) Tampereen liikennelaitoksia_\n\n(22) Tampereen tullikamari: Tiedot Tampereen tullikamarista poimittu\nkaupungin tileistä, Tamp. vuosikirjoista, valtuuston vuosikertomuksista\nja \"Uuden tullikamarin perustamista koskevista asiakirjoista\", pain.\n1898. -- Tampereen tullinkanto: SVT. I A. Ulkomaankauppa.\n\n(23) Tampereen postikonttori: Postikonttorin kehityksestä runsaita\ntietoja Blåfieldin papereissa; San. Tamp. 1866: 23 (postilaatikot);\nTamp. San. 1867: 29 (postilaitoksen tila 1867). SVT. XIII. Postitilasto.\n\n(24) Sähkölennätin: San. Tamp. 1866: 5; Tamp. Tuomiok. 1865. 13. 3. §\n5; Tampereen posti- ja lennätinkonttorista saatuja tietoja.\n\n(25) Puhelin: Tietoja vanhemmista puhelinoloista poimittu\npääasiallisesti sanomalehdistä. Nordforsin eli \"vanhan yhtiön\"\nsiirtyminen \"uudelle yhtiölle\" (Tampereen telefoni oy:lle) näyttää\ntapahtuneen siten, että vanhan yhtiön rinnalla alkoi lokakuun lopulla\n1891 toimia toinen itsenäinen telefoniyhtiö. Alussa vuotta 1892 myytiin\nNordforsin laitos 15 000 markalla eräälle yhtiölle, joka sitten\nsulautui ed. v:n lopussa alkaneen yhtiön kanssa \"uudeksi yhtiöksi\"\n(Aamul. 1891: 135 ja 1892: 2; Tamp. San. 1892: 28).\n\n(26) Vanhat kulkulaitokset: Tietoja uudemmista maantierakennuksista\nsaatu SVT:n \"Katsauksista Suomen taloudelliseen tilaan\". -- \"Maantie\nMessukylään kulki harjun itäpuolitse, mutta kun Vaasan rautatietä\nruvettiin puuhaamaan, siirrettiin maantie Järvensivun puolelta harjun\npohjoispuolelle, Kalevankankaan kautta kulkemaan. Kalevankankaan\nalussa liittyi siihen Tammelan kautta tuleva vanha maantie\" (Elias\nEnteen kokoelmat, käsikirj. Suomen Hist. Seuran arkistossa). -- Tiedot\nkulkulaitosten palveluksessa olevan henkilöryhmän suuruudesta otettu\npapiston viisivuotistauluista (Tilast. päätoimistossa) ja Tampereen\nväenlaskuista 1900--1920 (SVT. VI. Väestötilastoa. Väestön ryhmitys\nammatin ja elinkeinon mukaan kaupungeissa).\n\n\n5. TAMPERE KAUPPAKAUPUNKINA\n\n(27) Tampereen kauppaliikkeet: Yleisiä tietoja: Victor Forselius,\nFinlands handelskalender, vuosikerrat 1871, 1876, 1883, 1887, 1890,\n1895, 1898, 1903; O. Blåfield, Tampereen kaupunki. Satavuotismuisto.\n1879; Tampereen Vuosikirjat 1881--84; Tampereen Osoitekirjat 1886,\n1888, 1895, 1901--02 ja 1904-- 05; SVT. Tilastollinen Vuosikirja, eri\nvuosikerrat. Lukuisia yksityisiä tietoja poimittu Tampereen Sanomista\nja Aamulehdestä. Erittäin valaisevia ovat kauppiaiden ilmoitukset Tamp.\nSanomain ensimmäisissä vuosikerroissa.\n\n(28) Pikkukauppa ja sen synty: Taksoitusluettelot 1860- ja\n1870-luvuilta.\n\n(29) Suuret liikkeet: J. Tirkkonen (toiminimi), kokoomateos\n\"Suomen liiketoiminimet\" III (1905), s. 36; Iida Yrjö-Koskinen,\nPieniä muistelmia Maria Tirkkosen elämästä, Aamul. 1931: 328\n(50-vuotisnumero); W:m Sandberg (toiminimi), kokoomateos \"Suomen\nliiketoiminimet\" III (1905), s. 47; W:m Sandberg Ltd (W:m Sandberg\nOsakeyhtiö) julkaisussa \"Trade and Industry of Finland\" (1921--22),\nss. 673--675; Tammerfors Building Material Bureau Ltd (Oy. Tampereen\nRakennuskonttori Ab.), main. julk., ss. 671--672; Oy. Tampereen\nRakennuskonttori Ab. 1888--1928 (1928); K. P. Ruuskanen Osakeyhtiö\n(Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus II, Tampere) (1908), ss.\n121--124; K. P. Ruuskanen Ltd (K. P. Ruuskanen Osakeyhtiö) julkaisussa\n\"Trade and Industry of Finland\" (1921--22), ss. 563--565; Kusto Ojanen\n(Suomen kauppa, meriliike ja teollisuus II, Tampere) (1908), ss.\n147--149; Fr. Björkqvist (sama kokoomateos, ss. 34--35); Tammerfors\nDrug Trading Company Ltd (Drogerihandels Aktiebolag i Tammerfors)\njulkaisussa \"Trade and Industry of Finland\" (1921--22), ss. 601--604.\n-- Vientikauppa: Kaupungin kertomukset 1860- ja 1870-luvuilta.\n\n(30) Osuuskaupat: Tampereen työläisten ravinto-yhdistyksen osakeyhtiön\nSäännöt (pain. 1884); Kauppias K. G. Lehtosen antamia tietoja samasta\nravintoyhdistyksestä; Finlayson ja Kumpp. Työväen Osuuskaupan säännöt\n(pain. 1900); Pellervon Vuosikirjat; Tampereen osuuskauppaliike 25\nvuotta. Julkaissut Osuusliike Voima i.l. (1925).\n\n(31) Ravintola- ja palvelusliikkeet: Forseliuksen Handelskalenderit,\nTampereen Vuosikirjat, Tampereen Osoitekalenterit ja kaupungin\nsanomalehdet.\n\n(32) Raha- ja luottoliike: A. E. Lindfors ja K. A. Ekholm, Tampereen\nSäästöpankki 1857--1906 (muistojulkaisu 1906); Kokoelma Tampereen\npääoma- ja elinkorkolaitosta koskevia asiakirjoja O. Blåfieldin\npapereissa sekä hra K. H. Arhon antamia tietoja; Tietoja Yhdyspankista\nBlåfieldin papereissa, muista yksityispankeista saatu tietoja asianom.\npankeista; Tampereen Osakepankki (Suomen kauppa, meriliike ja\nteollisuus I, Tampere) (1908), ss. 1--9; Tammerfors Joint Stock Bank\n(Tampereen Osakepankki) julkaisussa \"Trade and Industry of Finland\"\n(1921--22), ss. 105--106; Tiedot eläkekassoista saatu osittain asianom.\nrahastoista osittain virallisista julkaisuista; työväenrahastoista\nSVT. XXVI. Työtilastoa B. Apukassat (v:sta 1899); kunnan rahastoista\nrahatoimikamarin kertomuksista.\n\n(33) Kauppiasluokka. Yleisiä tietoja kauppiasluokasta: Viiden\nvuoden väenlaskentataulukot Tilast. Päätoimiston arkistossa; SVT.\nVI. Väestötilastoa. Väestön ryhmitys ammatin ja elinkeinon mukaan\nkaupungeissa 1880--1920. -- Kauppiasluokan talonomistuksesta ja\nvarallisuudesta saadaan tietoja vanhemmista taksoitusluetteloista,\nvararikoista Tilastollisen Vuosikirjan vuosikerroista. --\nKauppa-apulaisten ensimmäinen työajan lyhennys: Aamul. 1891: 144. --\nKauppiaskunnan eläkelaitos: Tampereen kauppiaskunnan eläkelaitoksen\nynnä kauppiasyhdistyksen pöytäkirjat (alkaen 9.11.1844); Säännöt\nTampereen kaupungin Kauppiaskunnan Eläke- ja Apukassalle (pain. 1882);\nVakuutuksen tarkastajan lausunto 29.11.1898 (pain. 1899); Tampereen\nkaupungin kauppiaskunnan eläke- ja apurahaston vuosikertomus vuodelta\n1930. --\n\n(34) Kauppiaiden järjestöt: Ordnings-Stadgar för Handels-Föreningen i\nTammerfors (pain. 1871); Tampereen Kauppayhdistyksen Säännöt (pain.\n1886); Säännöt Tampereen kauppiain kauppaseuralle (pain. 1880);\nTampereen Kauppiasseuran säännöt (pain. 1886); Kauppaseuran pöytäkirjat\nv:sta 1880 alkaen; kunnallisneuvos C. W. Åkerlundin keräämiä ja\nkäytettäväksemme antamia tietoja (kauppiasluokan yhteisriennot);\nKatsaus Tampereen Liikeapulaisseuran kymmenvuotistoimintaan (1905).\n-- Tampereen kauppiaskokoukset: -- Tampereen kauppakamari: --\nKauppaopetus: Tamp. San. 1874: 9 (kauppaopetuksen alku); Aamul. 1889: 5\n(kauppakouluhankkeen synty); Kauppakoulun pain. vuosikertomukset v:sta\n1891.\n\n(35) Kunnallinen kauppapolitikka: Tampereen Vuosikirja 1884, s. 70,\nTampereen maistraatin y.m. uhkakiellot (tietoja vanhasta torikaupasta);\nTorikaupan taksa (pain. 1880); Aamul. 1891: 48 (toritaksa); Tamp.\nSan. 1889: 129 (markkinatilastoa); Polit. Tuomiok. 1868, 27.1. § 6,\nTamp. San. 1888: 123 (lihakauppa); Valtuuston Vuosikert. 1896--1901\n(kauppahalli). -- Huutokauppa- ja panttilainastoasioista ehdotuksia\nja riitakirjoituksia kaupungin sanomalehdissä v:n 1890 aikoina;\nKauppaseuran Pk:t (pörssihuutokauppa-asia). -- Vaakahuone: Tamp. San.\n1868: 4.\n\n\n6. UUDEN KUNNALLISHALLINNON ENSI VUODET\n\n(36) Vanha kunnallishallinto: J. J. Nordström, Bidrag till den\nsvenska samhällsförfattningens historia I, s. 315 seur.; Asiakirjat\n1863--64 valtiopäivillä (keis. esitys 27); Kunnallisvaliokunnan kirje\nritaristolle ja aatelille 1872 v:n valtiopäivillä, Ritar, ja aatelin Pk\n1872, I, s. 209 seur.; E. Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I, s.\n408, ja II, s. 394 seur.\n\n(37) Uuden kunnallishallinnon synty: Kunnalliskomitean mietintö 29.\n2. 1908; Kunnallisvaliokunnan mietintö 1908 v:n II valtiopäivillä; O.\nDonner, Senaste landtdags förslag till nya kommunalföifattningar (1909).\n\n(38) Vanhan kunnallishallinnon loppukausi: V. Forselius,\nHandelskalender för Finland 1871, s. 57 (kaupunginvanhimpain luettelo);\nPolit. Tuomiok. 1873, § 159; Tamp. San. 1873: 12 ja 25 (myöhempiä\nkaupunginvanhempain vaaleja); Tamp. San. 1872: 42, 43, 46 ja 48 sekä\n1873; 7 (seurahuoneen kokoukset).\n\n(39) Uuden kunnallishallinnon alkuunpano: Polit. Tuomiok. 1874, §§\n207, 220 ja 326; Tamp. San. 1874: 36, 40, 42 ja 49 (ensimmäisen\nvaltuuston vaali); Valt. Pk 1875, 2.1., 20.1., 24.2., 28.4., 22.9,\n17.11. ja 22.12; Tamp. San. 1875 lukuisat numerot; Järjestyssäännöt\nTampereen Valtuusmiehille (pain. 1882); Reglemente för Drätselkammaren\ni Tammerfors stad (pain. 1875) (kunnallishallinnon perustavat toimet).\n-- Yleisteos: J. A. Linnavuori, Katsaus Tampereen rahatoimikamarin\nvaiheisiin 1875--1925.\n\n(40) Uusi kunnallispolitikka: Polit. Tuomiok. 1866, 11. 4. § 1,\nja 1872, § 2; Tamp. San. 1877: 53 ja 1878: 1 (tietoja lehden\ntoimittajista); Tamp. San. 1877: 48, 1879: 99 ja 1880: 100 (lehden\nkanta vaaleissa); Tamp. San. 1877: 99 ja 1880: 101 ja seur. (kuvaavia\nkirjoituksia kunnallispolitikasta); A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen\nSuomalainen klubi 1891--1901, s. 125 seur. (ensimmäisten vuosien\nvaltuustovaalien tulokset); Polit. Tuomiok. 1865. 26.4. § 7 ja 1866.\n23.8. § 1 (maistraatin virallinen kieli); Valt. Pk 20.1. ja 24.2.1875\nsekä 9.1.1878; Aamul. 1886: 51, 52 ja 61 (suomenkieli valtuustossa);\nTamp. San. 1881: 12 ja 1883: 1 (suomenkieli rahatoimikamarissa).\n\n\n7. PUOLUE-ELÄMÄÄ JA VAALITAISTELUJA\n\n_a) Kahdeksankymmenluvulla_\n\n(41) Yleisiä lähteitä: Tampereen Sanomain ja Aamulehden vuosikerrat\n1880-luvulta; A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen klubi\n1891--1901, luku \"Tampereen puolueoloista ennen Suomalaisen klubin\nsyntyä\". -- Yksityiskohtia: Tamp. San. 1881: 37, 40 (Snellmanin\njuhlan jupakka); Aamul. 1883: 22 ja 26 sekä 1884: 58 (Suomalainen\nseura); Tammerf. Aftonbl. 1882: 17, 18 ja 20; Sen. Talousos. SD 66/240\n1885 (Tampereen ruotsalainen puolue); Aamul. 1889: 145 (valtuuston\npuheenjohtajasta); Aamul. 1885: 150 (sovintopuuhista); Tamp. San. 1889:\n144 (v:n 1889 vaali); Tamp. San. 1886: 144; Aamul. 1886: 146 (työväen\nvaalipuuhia); Aamul. 1896: 213, 215 (kirjoituksia suomalaisen puolueen\nkehityksestä).\n\n_b) Taisteluja kunnallisesta äänioikeudesta_\n\n(42) Tamp. San. 1871: 33 (työväen kirkollinen äänioikeus); Sen.\nTalousos. SD 1276/256 1879 sekä Pk 24.2. ja 3.3.1880 (Tampereen\ntyöläisten suuri äänioikeusjuttu); Valt. Pk. 1880, 2.6. § 4 ja 1.9. §\n14 (valtuuston kanta) Sen. Talousos. SD 958/245 1888 (asiakirjoja vv:n\n1883--85 ja 1887--88 äänioikeusjutuissa); TTY:n Vkert. 1888, ss. 40 ja\n41 sekä 1892, ss. 32 ja 33; Tamp. San. 1890: 149; TTY:n Pk 1893, 26.\n2. (äänioikeusasian myöhempiä vaiheita). -- Veroäyrikysymys: Valt. Pk\n1875, 24.2. (valtuusto ja kunnallisverotus); Tamp. San. 1880: 3, 6,\n9--11, 13, 16, 17, 86, 90, 96 (veroäyritaisteluja); Valt. Pk 1881, 9.2.\n§ 18 (300 mk:n veropohja); Aamul. 1882: 19 ja seur., 1883: 95 ja 97\n(Aamulehden verotusohjelma).\n\n_c) Yhdeksänkymmenluvun kunnallispuolueet_\n\n(43) Yleisiä lähteitä: Aamulehden vuosikerrat; A. Dahlberg (Alhovuori),\nTampereen Suomalainen klubi 1891--1901. -- Erikoiskohtia: Aamul. 1893:\n11 ja 13 (kuvaus 1893 v:n tammikuun vaalista); TTY:n Vkert. 1897, ss.\n72--79 (kunnallinen työväenpuolue).\n\n_d) Tampere valtiopäivillä_\n\n(44) \"Tammerfors Stads Kyrkohandlingar\", Tampereen kirkonarkisto\n(Stadigh v:n 1800 valtiopäivillä); Protocoll hållit i det högvördiga\npresteståndet vid landtdagen i Borgå stad år 1809, ss. 395--399\n(Tihlman Porvoon valtiopäivillä); Polit. Tuomiok. 1861, 2.10. § 2 ja\n4.12. § 3 (Tammikuun valiokunta), 1863, 11.8. § 1 (1863 v:n valtioll.\nvaali), 1866, 21.11. § 1, 1867, 20.2. § 2 (1867 v:n valtiopäivät);\nTamp. San. 1871: 53 ja 1876: 40 ja 47; Polit. Tuomiok. 1876, 22.11. §\n333 (1870-luvun valtioll. vaalit); A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen\nSuomalainen klubi 1891--1901 (tietoja 1880- ja 1890-lukujen valtioll.\nvaaleista); Tamp. San. 1881: 67, 69--71, 73, 76, 77, 94 ja 98 (v:n\n1881 vaali); \"Morgonbladet\" 1881: 302, \"Helsingfors Dagblad\" 1882:\n13; Aamul. 1882: 6 ja 1883: 101 A (Procopén itsensä-äänestys);\nAamul. 1882: 6 ja 17 (sosialisti-juttu); Valt. Pk 1882. 1.2. §\n32 (valtuuston anomus); Tamp. San. 1884: 99--119, 127, 138, 148;\nAamul. 1884: 116--119, 139, 143, 145 ja 151 (v:n 1885 valtioll.\nvaali ja valtiopäivätoivomukset); Aamul. 1893: 240, 242 (ehdokkaiden\nmielipiteet); TTY:n Vuosikert. 1898, s. 6 (työväki ja valtioll. vaalit).\n\n_e) Taistelu valtiollisesta äänioikeudesta_\n\n(45) Yleisiä tietoja: A. Dahlberg (Alhovuori), Tampereen Suomalainen\nklubi 1891--1901. -- Erikoiskohtia: Polit. Tuomiok. 1863, 11.8. § 1\nja 1866, 21.11. § 1 (vaalitapa 1860-luvulla); Polit. Tuomiok. 1871,\n15.11. § 267 (vaalijärjestysehdotus); Tamp. San. 1881: 34 (maistraatin\nkokous); Sen. Talousos. SD 1148/253 1882 ja 1405/260 1883 (\"Tampereen\njutun\" asiakirjoja); Aamul. 1883: 17, 74, 77, 82, 101 A sekä 1883: 15,\n21, 62 (kirjoituksia ja uutisia \"Tampereen jutusta\"); Aamul. 1883: 75\nja 1884: 134; Tamp. San. 1884: 106, 109, 111, 131, 133, 138 ja 148\n(lausuntoja äänioikeudesta); Aamul. 1895: 32 ja 34; V. Malin (Malinen),\nValtiollisen ääniasteikon alentamiskysymys Tampereella (1895); TTY:n Pk\n1894, 22.4. sekä 1895, 20.1., 27.1., 13.10. ja 10.11.; TTY:n Vuosikert.\n1895, ss. 8--12 (1894--96 vv:n äänioikeusliike); Kansan Lehti 1900: 100\n(työväen puoluehallinnon nimienkeräyksen tulokset); TTY:n Vuosikert.\n1902, ss. 21--28 (v:n 1902 ääniraja-alennus).\n\n(46) Vanhemmat puoluetaistelut: Polit. Tuomiok. 1852. 26.4. § 1, 1853.\n27.4. § 2, 1860. 9.5. § 1 ja 21.11. § 3 (verotustaisteluja); Polit.\nTuomiok. 1863. 23.3. § 7, 1865. 8.5. § 2, 1866. 24.10. § 2 ja 1870, §\n147 (riitoja virkamiesten palkoista). Sortovuodet ja suurlakko: Aukusti\nAlhovuoren kirjoitus \"Aamulehden suhde suomalaiseen puolueeseen\",\nAamulehden kirja (1906), ss. 29--49; Valtuuston Pöytäkirjat;\nSuurlakonaikaiset sanomalehdet; Asiakirjoja TTY:n arkistossa.\n\n\n8. KUNNALLISHALLINTOA\n\n(47) Kunnallishallinnon vaiheita. Yleisiä lähteitä: J. A. Linnavuori,\nKatsaus Tampereen rahatoimikamarin vaiheisiin 1875--1925; Yrjö\nRaevuori, Tampereen kaupungin kunnallishallituksen vaiheita, Aamul.\n1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); Valtuuston Pöytäkirjat; Valtuuston\nja rahatoimikamarin painetut vuosikertomukset, joista edelliset alkavat\n1894 ja jälkimmäiset 1892 (kumpikaan sarja ei ole aivan täydellinen).\n-- Erikoiskohtia: Tampereen Vuosikirja 1882, s. 6 (valtuuston\nsihteeri); Valt. Pk 1880. 24.11. § 11 (taksoituslautakunta); Valt. Pk\n1888, 8.2. § 12 (valtuuston pöytäkirjain pitäminen); Aamul. 1901:3\n(rahatoimikamarin 25-vuotinen historia); Johtosääntöehdotus Tampereen\nRahatoimikamarille 13.1.1899 (pain. 1899); Asiakirjoja 28.1.1899 (pain.\n1900): Asiakirjoja 2.11.1900 (pain. 1900); Ehdotus Tampereen kaupungin\nRahatoimikamarin Ohjesäännöksi (pain. 1901) (kunnallishallinnon\nuudistus; Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia II).\nKunnallishallinnollisia virastoja koskevat asetukset ja ohjesäännöt\n(pain. 1904); Tampereen Rahatoimikamarin kanslian johtosäännöt (pain.\n1909); Tampereen Rahatoimikonttorin johtosääntö (pain. 1909).\n\n(48) Kaupungin hallinto: Muistelmia kaupunkimme raatioikeudesta ja\nmaistraatista, \"Koi\" lehti 1880: 14; Tamp. Vuosikirja 1888, ss.\n60--61; Polit. Tuomiok. 1863, 23.3. § 7 ja 1871, § 96; Tampereen\nkaupunki. Satavuotismuisto 1879), ss. 52--53 (maistraatin vanhempia\nvaiheita ja palkkaussääntöjä); Asiakirjoja, jotka koskevat väliaikaisen\nIII:nen osaston perustamista Tampereen kaupungin Raastuvanoikeuteen\n(pain. 1899); Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia 1 a. Säännökset\nTampereen kaupungin raastuvanoikeuden ja maistraatin kokoonpanosta\nja toiminnasta ynnä palkkasääntö mainittuja virastoja varten (pain.\n1905) (maistraatin uudempia vaiheita); Polit. Tuomiok. 1860, 26. 11.\n§§ 3--4 ja 29.11. § 1 sekä 1865, 8.5. § 2 (pormestarin virka); Polit.\nTuomiok. 1867, § 51 (viskaali); Polit. Tuomiok. 1863, 23.3. § 7, 1865,\n8.5. § 2 ja 1870, § 147 (palkkariitoja); Valt. Pk 1880, 1.9. § 8 ja\n1881, 28.12. § 191 (valtuuston ja maistraatin riitoja); Tidskrift utg.\naf Juridiska Föreningen i Finland 1878--1879, s. 265 seur. (Wald.\nEnebergin alustus); Nyqvist, Anteckningar enl. prof. R. F. Hermansons\nföreläsningar öfver inhemsk förvaltningsrätt, s. 383; \"Morgonbladet\"\n1884: 134 (valtuustohallinto ja maistraattihallinto). -- Raatitalon\nrakennushistoria: Polit. Tuomiok. 1870, § 29; Tampereen kaupunki.\nSatavuotismuisto (1879), ss. 43--44; Valt. Pk 1879, 12.2. § 5; Lis.\nValt. Pk 1886, 30.4; Tampereen kaupungin kunnalliskalenteri 1888, ss.\n113--114; Aamul. 1890: 6 ja 11. Vankila: Polit. Tuomiok. 1872, § 253;\nTamp. San. 1874: 5; Tamp. Vuosik. 1882: 43.\n\n(49) Tampereen polisilaitos: Tamp. San. 1866: 29; 1868: 48; 1870: 16\nja 1871: 45 (Tampereen vanhempi polisilaitos); Aamul. 1884: 122--123;\nValt. Pk 1885, 17.4. §§ 57--59 ja 2.9. §§ 111--112; Aamul. 1890: 19\nja 94; Ehdotus Polisijärjestykseksi Tampereen kaupunkia varten (pain.\n1891) (uuden polisilaitoksen perustaminen); Tampereen polisikamarin\nvuosikertomukset tilastoineen polisikamarin arkistossa; Aamul. 1901:\n176; Tampereen kaupungin Kunnallisasetuksia V. Yleistä järjestystä\nkoskevat asetukset ja ohjesäännöt (pain. 1906) (Tampereen polisin\nmyöhempi toiminta).\n\n(50) Palotorjunta. Yleisiä lähteitä: K. V. Kaukovalta, Tampereen\nvakinainen palokunta 5.7.1898--5.7.1923 (1923); A. V. Sauramo,\nPalotorjunnan kehittyminen Tampereella, Aamul. 1929 (kaupungin\n150-vuotisnumero) (lyhyt yleiskatsaus); Tampereen Vapaaehtoinen\nPalokunta 1873--1898 (muistojulkaisu 1898). -- Erikoiskohtia: Polit.\nTuomiok. 1865, 23.8. § 1 ja 26.8. § 1; \"Helsingfors Dagblad\" 1865:\n194; Tamp. San. 1888: 16 (v:n 1865 palo); Polit. Tuomiok. 1869, 9.4.\n§ 8, 23.6. § 7, ja liite tuomiokm lopussa (palojärjestysehdotus);\nBrandordning för Tammerfors Stad, fastställd af Kejs. Senaten för\nFinland den 9 december 1865 (pain. 1866) (v:n 1865 palosääntö);\nPolit. Tuomiok. 1868, 24.8. § 7 ja 14.10. § 2; Tamp. San. 1868: 45\n(v:n 1868 parannukset); Tamp. Vuosik. 1882, ss. 29--39; Valt. Pk\n1885, 16.4. § 49; Tampereen palotoimisto, painetut vuosikertomukset\n1890-luvulta (tietoja kaupungin palotoimesta); Palotoimiston\nehdotus uuden palolaitoksen perustamiseksi (pain. 1897); Tampereen\nkaupungin Polisijärjestys (Ehdotus) (pain. 1898); Tampereen\nkaupungin Kunnallisasetuksia IV. Palolaitosta koskevat asetukset ja\nohjesäännöt (pain. 1903); Valt. Vuosikertomukset (uusi palolaitos\nja keskuspaloasema); Tammerfors Stads kyrkosprutkassaräkning\n1822--1877 (kirkonarkistossa). Lisäykseksi tekstiin mainittakoon, että\npalovartijakäytävä vanhan kellotapulin ympärille rakennettiin 1882 ja\nettä uuden palosammutuslaitoksen paloasema oli aluksi Puutarhakadun\ntalossa 6.\n\n\n9. KUNNALLISTALOUTTA\n\nYleiskatsaus kaupungin vanhempaan kunnallistalouteen: J. A. Linnavuori,\nKatsaus Tampereen rahatoimikamarin vaiheisiin 1875--1925 (taulukot\nHannes Huhdin laatimat). Tietoja kaupungin kunnallistaloudesta ja\nsen eri haaroista olemme saaneet myös kaupungin alkuperäisistä ja\n(uudemmalta jaksolta) painetuista tileistä sekä rahatoimikamarin ja\nvaltuuston vuosikertomuksista. Kaupungin vanhemmasta tulotaloudesta\nantavat lisäksi taksoituskokousten pöytäkirjat tärkeitä tietoja.\n\n_a) Erityiset kunnalliset tulolähteet_\n\n(51) Kiinteimistötuloista tietoja edellämainituissa yleisissä lähteissä.\n\n(52) \"Tuloatuottavia oikeuksia\": Polit. Tuomiok. 1835, 23.3. § 3\n(plantaashivero); Aamul. 1890: 123 ja 1891: 46; Valt. Vnosikert.\n1906, s. 84 (huutokauppatulot); Valt. Pk 1876, 29.10. § 153\n(pesänkirjoitusmaksut); Valt. Vuosikert. 1906, s. 47 (sakko-osuudet);\nValt. Pk 1876, 11.10. (koiravero).\n\n(53) Uudenaikaisemmista kunnallistuloista vrt. J. Redlich, Die\nenglische Lokalvenvaltung (1901); Sama, Das Wesen der österreichischen\nKommunalverfassung (1910); L. Sinzheimer, Der Londoner Grafschaftsrath;\nPercy Ashley, Local and Central Government (1908).\n\n_b) Kunnallisverot: vanha jakso 1802-1874._\n\n(45) Polit. Tuomiok. 1853, 27.4. § 2, 1855, 11.7., 1862, 7.5. §\n2 ja 1864, 28.9. § 6 (tonttiäyrit); Tuomiok. 1810, 22.10. § 2 ja\nPolit. Tuomiok. 1852, 26.4. § 1, 1853, 27.4. § 2. ja 1855, 11.7.\n(kanpunginvero ja vuokraprosentti); Tuomiok. 1808, 8.1. § 7 ja Polit.\nTuomiok. 1819, 20.12. § 1 (tonttivero-osat); Polit. Tuomiok. 1819,\n20.12. § 1, 1843, 10.4. § 15, 1853, 27.4. § 4 ja 1861, 15.4. § 7\n(porvaruusvero-osat); Tuomiok. 1808, 8.1. § 7 ja 1811, 21.1. § 5\n(varallisuusvero-osat); Tuomiok. 1802, 28.6. § 2 ja 1804, 21.11. § 1\n(vanhimpia taksoituksia); Tuomiok. 1810, 24.12. § 2 ja 1811, 21.1. §\n15; Polit. Tuomiok. 1824, 24.12. § 6, 1825, 10.10. § 2, 1857, 6.5. § 1\nja 1860, 9.5. § 1 (vanhat kunnallisverot ja palolaitosvero); Vanhoja\nverolippuja Finlaysonin tehtaan arkistossa ja Hämeen Museossa; Polit.\nTuomiok. 1860, 9.5. § 1, 21.11. § 3 ja 5.12. § 2, 1861, 15.4. § 7 ja\n22.4. § 8, 1862, 7.5. § 2, 1863, 22.4. § 1 ja 1864, 28.9. § 6; Keis.\npäätös 28.5.1863 (kaupungin tileissä) (verotusuudistus).\n\n_c) Kunnallisverot: uusi jakso 1875--1905._\n\n(55) Valt. Pk 1876, 22. 11.§ 151 ja Pk:n Liitteitä (Frenckellin\nvalitusjuttu); Valt. Pk 1876, 28.6. § 76 ja 1881, 9.2. § 18 sekä Tamp.\nVuosik. 1881, s. 51 (vaivaismaksu).'\n\n_d) Kaupungin menot_\n\n(56) Ks. alussamainittuja yleisiä lähteitä. -- Aamul. 1901: 90\n(työmiesurakat).\n\n_e) Kaupungin rahaliike_\n\n(57) Alussamainitut yleiset lähteet. Tamp. San. 1892: 49 (\"kunnallisia\nsyntejä\"); Valt. Vuosikert. 1900, ss. 12--15.\n\n\n10. KASVAVA KAUPUNKI\n\n_a) Kyttälä_\n\n(49) Kyttälän osto: \"Kyttälän osto\", Tamp. kaupunki. Satavuotismuisto\n(1879), ss. 29--41; Sen. Talousos. KD 541/56 1856; Polit. Tuomiok.\n1857, 17.7. § 1, 20.8. § 1, 28.8., 1858, 31.3. § 1, 21.7. sekä 19.8.\n(Kyttälän ostopuuhat 1856--58); Polit. Tuomiok. 1865, 6.3. § 5, 20.3.\nja 23.8. § 2 (lääninrajani järjestely); Polit. Tuomiok. 1872, 26.2. §\n45, 27.3. § 68, 13.10. § 228, 8.12. § 264, 1874, 25.2. § 26 ja 1875,\n17.2. § 24 (Kyttälän lopullinen lunastus).\n\nElias Enteen kokoelmat Historiallisen Seuran arkistossa Helsingissä\nsisältävät tarkkoja kuvauksia vanhasta Kyttälästä. Niiden mukaan kulki\nKyttälän läpi vanha ja uusi maantie, joiden välissä oli linjakatuja.\nNiistä oli levein \"Leveekatu\", jonka jatkona oli Siukolankatu ynnä\n\"Arkelinin ahde\". Verkatehtaan portilta alkoi uuden maantien suuntainen\nkapea ja väärä \"Nimetönkatu\"; sitä ja uutta maantietä yhdisti kapea,\npahamaineinen \"Evankeljumikatu\". Sorinahteen puolen huonomaineisia\npaikkoja olivat \"Tumpoon saha\", \"Hotelli Lopotti\", \"Luodin mamman\npesä\"; toisia samanlaisia sielläpäin olivat \"Hellanpäällystän kapakka\",\n\"Silkkitehdas\" y.m.\n\n(59) Kyttälän järjestely: Valt. Alituisen valmist. valiok. miet.\n17.11.1891; Tamp. San. 1889: 138, 140; Valt. Pk 1877, 28.3.1880,\n4.2.1881, 12.10. § 133 ja 1885, 16. 4; Tamp. San. 1892: 19 ja 20.\n\n_b) Jatkuvia järjestelyjä_\n\n(60) Kaupungin asemakaavan kehitys. Yleiskatsauksia: Bertel\nStrömmer, Tampereen asemakaavan kehitystä, Aamul. 1929 (kaupungin\n150-vuotisnumero); Sama, Tampereen kaupunkikuvan kehityksestä, Aamul.\n1930: 240 (Sunnuntailiite). -- Muita lähteitä: Rahatoimikamarin kert.\n1903, ss. 3--5 (kaupungin pinta-ala); Kaupungin asemakarttoja eri\najoilta, julaistuja Tampereen kaupunki. Satavuotismuisto (1879) ja\nmyöhemmissä osoitekalentereissa sekä eri lehtinä; Asemakarttakomitean\nehdotus Tampereen kaupungin asemakartan laajentamisesta (pain. 1895).\n\n(61) Tonttijärjestys: Kaupungin asemakaavoja eri ajoilta.\nRahatoimikamarin kertomuksia.\n\n_c) Rakennus- ja talonomistusoloja_\n\n(62) Tietoja taloista ja rakennuksista Blåfieldin papereissa, Tamp.\nVuosikirjoissa ja osoitekalentereissa; SVT. VL Väestötilastoa.\nVäenlaskut Tampereella 1880--1920.\n\n_d) Asuntokysymys_\n\n(63) Heikki Tiitola, Piirteitä Tampereen asunto-olojen kehityksestä,\nAamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero) (yleiskatsaus); Väinö Vallin\n(Voionmaa), Tampereen kaupungin kasvamisesta ja asutustavasta,\nAsuntokysymys, esitelmiä ja ehdotuksia, julk. Kansantaloud. Yhdistys\n(1904), ss. 1--30; I. V. Kaitila, Tampereen asunto-oloista viime\nvuosisadan 50- ja 60luvuilla (Tampereen työväenopiston lehtisiä 1)\n(1906); Rahatoimikamarin ja Valtuuston painetut vuosikertomukset; SVT.\nVI. Väestötilastoa. Väenlaskut Tampereella 1880--1920.\n\n_e) Työväen asunto-oloja_\n\n(64) Edellisessä viitekappaleessa mainitut lähteet. Lisäksi Aamul.\n1890: 297 (Juhannuskylä); G. R. Snellman, Tutkimus vähävaraisten\nasunto-oloista vuonna 1909 Tampereen kaupungissa sekä viereisissä\nPirkkalan ja Messukylän pitäjäin osissa (191C); Komitean mietintö\ntyöväen asunto-olojen parantamisesta Tampereella 10.12.1909.\n\n\n11. VETTÄ JA VALOA\n\n(65) Vesijohto: Polit. Tuomiok. 1858, 23.1. § 1, 1865, 18.10. §\n2 ja 22.11. § 3; Sanomia Tampereelta 1866: 26; Polit. Tuomiok.\n1874, §§ 45, 230 ja 245; Tamp. San. 1880: 20 (Ahlbergin ehdotus);\nValt. Pk 1881, 8.6. § 79; Tamp. Vuosik. 1883, ss. 32--35 (kertomus\nvanhasta vesijohdosta); Tampereelle rakennettavan korkeapaineisen\nvesijohdon ehdotus (pain. 1891); Komitean mietintö Tampereen\nkaupunkiin perustettavasta vesijohtolaitoksesta (1895); Kertomus\nTampereen Vesijohtokomitean toiminnasta v. 1896, Kertomus Tampereen\nVesijohtokomitean toiminnasta vuosina 1897 ja 1898, Tampereen Uuden\nvesijohdon ohjesääntö ja taksa, Vesijohdon vuosikertomukset (Uusi\nvesijohto).\n\n(66) Sähkön tulo Tampereelle: Sähkölampun keksimisestä 50 vuotta,\nAamul. 1929: 287; Tamp. San. 1881: 72 (kirjoitus \"Sähkö\"); \"Herra\nEdisonin malja!\" Tampereella 50 vuotta sitten, Kansan Kuvalehti 1932: 7.\n\n(67) Kaupungin sähkölaitos: Tamp. San. 1887: 4, 37, 138 ja 139 sekä\n1888: 101 ja 106; Valt. Pk. 23.11.1887, 5.10.1888 ja 12.10.1888;\nNimimerkki \"--b-- --v--\", Tampereen kaupungin katusähkövalaistus\n40vuotias, Aamul. 1928: 242; Rahatoimikamarin vuosikertomukset ja\nKunnalliskertomukset (Sähkölaitoksen kertomukset); Asiakirjoja, jotka\nkoskevat Tampereen kaupungin sähkövalolaitoksen laajentamista, 1 ja 2\n(1899).\n\n\n12. PUHTAUS JA TERVEYS\n\nPäälähteinä tämän luvun kirjoittamisessa ovat olleet\nterveydenhoitolautakunnan painetut vuosikertomukset 1881--1886\n(ruotsinkieliset) sekä v:sta 1887 eteenpäin (suomenkieliset,\nsisältyvät myöhemmin kaupungin kunnalliskertomuksiin), Terveyden- ja\nsaiiaanhoitoa koskevat asetukset ja ohjesäännöt (Tampereen kaupungin\nKunnallisasetuksissa) sekä valtuuston ja rahatoimikamarin painetut\nvuosikertomukset. -- Lyhyt yleiskatsaus Yrjö Kulovesi, Näköaloja ja\nperspektiivejä Tampereen terveydenhoidon kehitysvaiheista, Aamul. 1929\n(Tampereen 150-vuotisnumero).\n\n(68) Viemärilaitos: Tamp. San. 1867: 9; Polit. Tuomiok. 1873, § 27;\nValt. Pk Liitteitä 1889 (Heleniuksen esitys); Tamp. Vuosik. 1884, ss.\n79--80 (Kyttälän viemärilaitos); Aamul. 1894: 40 (uusi viemärilaitos).\n\n(69) Puhtaanapito: Polit. Tuomiokirjat; Terveydenhoitolautakunnan\nkertomukset.\n\n(70) Yleisiä terveysoloja: Terveydenhoitolautakunnan kertomukset;\nAamul. 1892: 171 ja 255, 1894: 35 (tietoja siisteydestä y.m.).\n\n(71) Kuolleisuus: Kuolleisuudesta, sen syistä ja esiintymisestä eri\nväestöryhmissä ja kaupungin eri seuduissa tarkkoja tietoja vanhemmilta\najoilta Blåfieldin kokoelmissa ja myöhemmiltä terveydenhoitolautakunnan\nkertomuksissa.\n\n(72) Kansantaudeista ja lastenkuolleisuudesta tehdään säännöllisesti\ntarkkaa selkoa terveydenhoitolautakunnan kertomuksissa.\n\n(73) Terveydenhoitolaitokset: Tamp. San. 1866: 31 A ja 1872:\n38 (vanhempia terveydenhoitoyrityksiä); Mikko Ahlman, Muutamia\npiirteitä Tampereen lääkäriseuran historiasta, Aamul. 1929 (Tampereen\n150-vuotisnumero).\n\n\n13. KÖYHYYS JA TYÖTTÖMYYS\n\n_a) Nälkävuodet 1866-1868_\n\n(74) Nälkävuosista 1866--68 on runsaasti tietoja silloisissa Tamp.\nSanomissa. Lisätietoja saatu kaupungin vuosikertomuksista.\n\n_b) Köyhäinhoito_\n\n(75) Päälähteitä Tampereen uudemman köyhäinhoidon tuntemiseen\novat köyhäinhoitohallituksen pöytäkirjat ja tilit sekä painetut\nvuosikertomukset v:sta 1892 alkaen (myöhemmin kaupungin\nkunnalliskertomuksissa). -- Köyhäintalon alkuhistoriasta antavat\ntietoja Valt. Pk 1879, 19.3. § 13, 1881, 8.2., 23.3. § 42, 27.4.,\n26.10. § 139 ja 28.12. §§ 184 ja 185, 1882, 27.9. § 163, 1884, 26.11. §\n137, 1885, §§ 108, 141 ja 179; Valt. Pk:n Liitteet 1882 (köyhäintalon\nperustaminen).\n\n_c) Hyväntekeväisyys_\n\n(76) Rouvasväenyhdistys: Tamp. San. 1866: 21 ja Aamul. 1892: 209. --\nLasten työhuone: Tamp. San. 1881: 9, 12, 16, 17, 81 ja 82.\n\n_d) Työttömyys_\n\n(77) Päälähde Tampereen vanhempain työttömyysolojen tuntemiseen on Eino\nKuusi, Talvityöttömyys, sen esiintyminen, syyt ja ehkäisytoimenpiteet\n(väitöskirja) 1914. Lisätietoja sisältävät rahatoimikamarin ja\nvaltuuston sekä työväenyhdistyksen vuosikertomukset. -- Työnhakijat\nTampereella 1891--1911, Kuusi, main. teos, s. 79.\n\n\n14. ALKOHOLIKYSYMYS JA RAITTIUSLIIKE\n\nPäälähteinä tämän luvun kirjoittamisessa on käytetty Väinö\n\"Wallin (Voionmaa), Väkijuomalakien sovelluttaminen ja käytäntö\nkaupunkikunnissa (1901); J. O(ksanen), Katsaus raittiustyön vaiheisiin\nTampereella ennen vuotta 1909 (1909); Tampereen raittiusseura\n1884--1924 (1924). Lyhyt yleiskatsaus Kaarlo Tiililä, Kaupunkimme\nraittiusrientojen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, Aamul. 1929 (Tampereen\n150-vuotisnumero).\n\n_a) Käänne väkijuomakysymyksessä_\n\n(78) Kuusi- ja seitsenkymmenluvun väkijuoma-asiat: Polit. Tuomiok.\n1866, 9.4. § 1 ja 23.4. § 1 (Pyynikin ravintolat); Kirjekirja\n26--30/4. 1866 (Granbergin tehdas); Polit. Tuomiok. 1866, 30.7. § 1,\n1868, 21.9. § 4, 21.12. § 2, 1870, § 227, 1871, §§ 30 ja 124, 1873,\n§ 197, 1874, §§ 20, 219, 284, 285, 294, 312, 329 ja 333 (viinan ja\nkonjakin myyntiasioita); Polit. Tuomiok. 1866, 9.4. § 3, 30.4. § 1\nja 25. 6. § 1, 1869, 14.6. § 4, 1872, §§ 111 ja 170 sekä 1873, §\n149 (oluenmyyntiasioita); Polit. Tuomiok. 1866, 24.9. § 7, 1871, §§\n177, 264 ja 265 sekä 1872, § 92 d; Tamp. San. 1869: 40; Tyko Varto,\nMuistojen komeroista, Kieltolakilehti 1931: 45 (juomatapoja).\n\n_b) Seitsenkymmenluvun rientoja_\n\n(79) Juomalakkoliike: Tamp. San. 1873: 1, 43, 44, 47, 48 ja 51; 1874:\n1 ja 8 sekä 1875: 2 ja 3; K. Verkko, Yhteistyössä, s. 9 (v:n 1873\njuomalakkoliike). -- Konjakkikauppa: Valt. Pk 1877, §§ 85, 91 ja 118,\n1879, 12. 2., 19. 3, 13. 6 ja 19. 11 sekä 1880, 15. 3.\n\n_c) Gööteporin järjestelmä Tampereella_\n\n(80) Gööteporin järjestelmää Tampereella valaisevat Leo Harmaja,\nGööteporin järjestelmä Suomessa, yhteiskunnallis-tilastollinen\ntutkimus (1907), Anniskeluyhtiön painetut säännöt, vuositilit ja\ntarkastuskertomukset, Valtuuston painetut vuosikertomukset. Ks. myös\nValt. Pk 1875, 17. 11. § 8; Tammerf. Aftonbl. 1882: 10.\n\n_d) Tampereen raittiusyhdistykset_\n\n(81) Tampereen raittiusseuroista antavat laajempia tietoja: Muistoja\n1884--1904. Juhlajulkaisu Tampereen Raittiusseuran Liitto-yhdistyksen\nkaksikymmenvuotisen toiminnan muistoksi (1904); Lyhyt katsaus Taiston\n15vuotiseen toimintaan v. 1887--1902; Tampereen Raittiustaloasia,\ntoimittanut Liiton johtokunta (1900); Tampereen raittiusseura\n1884--1924 (1924); J. O(ksanen), Katsaus raittiustyön vaiheisiin\nTampereella ennen vuotta 1909 (1909).\n\n_e) Kunnalliset väkijuomataistelut_\n\n(82) Kunnalliset taistelut esitetty pääasiallisesti valtuuston\nalkuperäisten pöytäkirjain ja sanomalehtien mukaan. --\n\"Väinämöisen\" vuosikerrat 1893--1907; V. Malin (Malinen), Tampereen\nväkijuomatilastotutkimus (Yhteisk. taloud. Aikakausk. 1906, ss.\n35--43); Kaarlo Tiililä, Eino Sakari Yrjö-Koskinen, juhlajulk.\n\"Tampere. Tutkimuksia ja kurvauksia\" (1929), ss. 312--321.\n\n\n15. TYÖVÄEN ELÄMÄÄ JA OLOJA\n\nYleiskatsauksia: Emil Viljanen, Tampereen työväestön elämästä ja\npyrkimyksistä, juhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929),\nss. 58--80.\n\n_a) Työväenluokka yleensä_\n\n(83) Tiedot koottu pääasiallisesti Tampereen maistraatin laatimista\nluetteloista, Manufakturihallituksen vuosikertomuksista, Tampereen\nväkilukutauluista (Tilast. Päätoimiston arkistossa), väestölaskelmista\nBlåfieldin kokoelmissa ja Tampereen väenlaskuista (SVT. VI.\nVäestötilastoa. Väestön ryhmitys ammatin ja elinkeinon mukaan\nkaupungeissa).\n\n_b) Tehtaalaisoloja_\n\n(84) Patriarkallisuus ja järjestyssäännöt: Tamp. San. 1870: 30 sekä\n1871: 13, 1888: 12, 35 ja 36 (patriarkallisia oloja); painettuja\njärjestyssääntöjä v:sta 1874 alkaen; painamattomia järjestyssääntöjä\nKäsityö- ja tehdasyhdistyksen arkistossa.\n\n(85) Tehtaalaisten taloudelliset olot: Tietoja koottu Finlaysonin\ntehtaan arkistosta ja Teollisuushallituksen arkistosta\n(Valtionarkistossa); Tamp. San. 1876: 17, 1877: 14 ja 1885: 115\n(huonoja aikoja).\n\n(86) Tapaturmat ja taudit: Blåfieldin paperit; Tamp. Vuosik. 1883, ss.\n23--24; myöhemmät terveydenhoitolautakunnan kertomukset.\n\n(87) Lasten työ: Teollisuustilastosta (SVT. XVIII A. Teollisuustilasto)\nkoottuja tietoja.\n\n_c) Työväen yleisiä oloja. Ulkotyöväki_\n\n(88) Työväen perhe-elämää: Tyko Varto, Muistojen komeroista,\nKieltolakilehti 1931: 45. -- Yleiset työolot ja työpalkat: Tamp. San.\n1870: 14, 1876: 17 ja 50, 1877: 14 ja 1881: 94; Aamul. 1884: 20, 1890:\n229, 1892: 88, 150 ja 297 sekä 1893: 125, TTY:n Vuosikert. 1888, ss. 3,\n6 ja 1892, s. 40; Eino Kuusi, Talvityöttömyys, ss. 104--105.\n\n_d) Työoloja_\n\n(89) Työaika: Siitä antavat yleisempiä tietoja tehtaiden\njärjestyssäännöt; TTY:n Vuosikert. 1888--93 (tiedusteluja); Aamul.\n1884: 10; K. V. Kaukovalta, Tampereen Verkatehtaan historia (1930), s.\n148 (työajan kehitys verkatehtaalla); Lentolehti \"Ainoastaan 10 tuntia\"\n(10 tunnin työpäivä). -- Työlakot: Tamp. San. 1866: 28, 1869: 25, 1874:\n26 ja 1888: 61; Kansan Lehti kesäkuu 1900.\n\n_e) Vanhaa työväenhuoltoa_\n\n(90) Työväenlainsäädännön alku: Sen. Talousos. KD 386/36 1859 ja 39/4\n1862 sekä Sen. Talousos. Pk 1862. 8. 4.\n\n(91) Tehtaiden huoltolaitokset: Aamul. 1892: 274 ja 1900: 262; K. V.\nKaukovalta, Tampereen Verkat, hist. (1930), s. 150; Teollisuushan.\nTiedonant. 22, s. 5: Sam. 27, s. 153 ja 29, s. 57 (tehtaiden ruokalat);\nKansan Lehti 1900: 24; Teollisuusalan. Tiedonant. 34, s. 164 (työväen\nosuus voittoon).\n\n(92) Kunnan toimia: Valt. Pk 1882, 29.11. (Työväenhuollon alkuajoilta).\n-- Työväenopisto: Valt. Vuosikert. 1898, ss. 11--12; Tampereen\nTyöväenopisto 1898--1908 (1908); Tampereen Työväenopisto 1899 16/1 1924\n(juhlajulkaisu 1924); V. Malinen, Tampereen työväenopiston synty, main.\njuhlajulkaisu, ss. 3--7; Em. Lammi, Tampereen työväenopisto 25-vuotias,\nmain. juhlajulkaisu, ss. 8--65.\n\n\n16. VANHEMPI TYÖVÄENLIIKE\n\n_a) Työväenliikkeen varhaisvaiheita_\n\n(93) Työväen sivistyskausi: Kaarlo Mäkinen, Tampereen kansakoulujen\nhistoria (1922), ss. 82--83. -- Taloudellisia yhteispyrintöjä:\nApurahastot: Työv. lainsäädäntöä tarkast. komitea III, Mietintö\napukassoja koskevasta lainsäädännöstä (19..); SVT XXVI. Työtilastoa\nB. Apukassat (v:sta 1899). -- Ravintoyhtiöpuuhat: Tamp. San. 1873: 6,\n10 ja 20 sekä 1874: 26; U. Suometar 1908: 211; Vrt. teksti s. 217 ja\nsiihen kuuluvia viitteitä (ed. s. 258).\n\n_b) Työväenyhdistys ja sen valtakausi_\n\n(94) Tampereen Työväenyhdistyksen historian yleislähteinä käytetty\nTTY:n painettuja vuosikertomuksia ja yhdistyksen ja sen johtok:n sekä\npuoluehallinnon pöytäkirjoja (TTY:n arkistossa). -- Erikoisteoksia:\nTyko Varto, Tampereen Työväenyhdistys 1886--1906 (1906); Em. Lammi,\nTampereen Työväenyhdistys 35-vuotias (1922); K. Sahramäki, Tampereen\nTyöväenyhdistyksen talo 1890--1930 (1930). -- Ulkotyöväenyhdistyksen\nvaiheet esitetty painettujen vuosikertomusten ja TUY:n arkistossa\nolevain asiakirjain mukaan. -- Äänenkannattaja: Kansan Lehti\n1899--1914. Muistojulkaisu (1914); Antton Huotari, Piirteitä Kansan\nLehden 15-vuotiselta matkalta, main. muistojulk., ss. 6--13; Yrjö\nMäkelin, Kansan Lehti sortovuosina, main. muistojulk., ss. 17--24.\n-- Työväenliikkeen merkkimiehiä; Sigurd Nordenstreng, Porvarissäädyn\nhistoria V (1921), ss. 207--208: Henrik Viktor (Heikki) Lindroos;\n\"Kansallinen Elämäkerrasto\" (1932): Yrjö Mäkelin.\n\n_c) Alkava ammattiyhdistysliike_\n\n(95) Tampereen ammatillisen työväenliikkeen yleiset lähteet samat\nkuin edellä Tampereen Työväenyhdistyksen historian. Lisäksi Matti\nPaasivuori, Ammattiyhdistykset ja liitot, juhlajulk. \"Suomen\nAmmattijärjestö 1907--1927\", ss. 20--31. -- Erikoislähteitä: (Ida\nVihuri) Tampereen Sosialidemokraattinen Naisyhdistys 1899--1924 (1924);\nK. V. Syrjänen, Suomen Kutomateollisuustyöväen liitto 25-vuotias,\nKansan Lehti 6. 6. 1931.\n\n\n17. KIRKOLLINEN ELÄMÄ. OPETUSLAITOKSET:\n\na) Kirkko\n\n(96) Yleiskatsaus: Yrjö Hirvonen, Piirteitä Tampereen kirkollisista\noloista, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero). -- Pappisvirat,\nkirkolliset verot ja kirkkorakennukset: Tamp. San. 1866: 38 ja 1871:\n33; Aamul. 1883: 79 ja 96 sekä 1884: 29 ja 31; Tamp. Vuosik. 1881--84.\n-- Lahkolaisuus ja uskonnolliset yhdistykset: Tamp. San. 1875: 9\nja 11 sekä 1883: 113; Vartija 1889: 247--259; Asianom. yhdistysten\nvuosikertomuksia. -- J.W. Wallinheimo, Josef Grönberg, juhlajulk.\n\"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929), ss, 245--270.\n\n_b) Oppikoulut_\n\n(97) Yleiskatsaus: Viljo Hytönen, Suomalaista sivistystaistelua\n(19..). -- Tampereen ala-alkeiskoulu: Suometar 1855: 10 ja 28. --\nTampereen ylä-alkeiskoulu: A. F. Rosendal, Tampereen yläalkeiskoulu\n1860--1876; K. Jaakkola, Rehtori Aadolf Fredrik Rosendal, juhlajulk.\n\"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929), ss. 271--281. -- Ylemmän\noppikoulun puuha ja realikoulu: Polit. Tuomiok. 1864, 14.11. § 1 ja\n28.11. § 2; Tamp. San. 1868: 37 ja 41, 1869: 41--43, 1872: 49 ja 50\nsekä 1873: 40. -- Suomalainen yksityislyseo: Från den för afgifvande af\nbetänkande och förslag rör. läroverksfrågan tillsatta komité (1880);\nValt. Pöytäk. 1878. 6.11. § 4 ja 1881. 16.2. § 20. -- Realilyseo:\nTampereen realilyseo ja Tampereen lyseo 1884--1924 (1924). -- Koulujen\nvuosikertomuksia. -- Koulumiehiä: Kaarlo Tiililä, Erno Sakari\nYrjö-Koskinen, juhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929),\nss. 312--321; \"Kansallinen Elämäkerrasto\" (1931), Verner Aleksander\nMalinen.\n\n_c) Ammattikoulut_\n\n(98) Tiedot ammattikouluista koottu virall. tilastosta ja\nTeollisuushan, tiedonannoista.\n\n_d) Tampereen kansakoulut_\n\n(99) Yleisteos: Kaarlo K. Mäkinen, Tampereen kansakoulujen historia\n(1922); Otto Erkkilä, Katsaus Tampereen kansakoululaitoksen\nkehitykseen, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero) (lyhyt\nyleiskatsaus); Otto Erkkilä, Johannes Aatami Pelkonen, juhlajulkaisu\n\"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929), ss. 298--311. -- Tamp. San.\nvuosikerrat 1870--72 (kansakoulun perustaminen). -- Blåfieldin paperit;\nPolit. Tuomiok. 1865, 27.2. § 5 ja 12.6. § 6 (tehdaskoulut).\n\n\n18. LUKU TAMPEREEN SIVISTYSHISTORIAA\n\n(100) Kirjastot: Kaupungin lukusalin ja kansankirjaston painettuja\nvuosikertomuksia; T. Kärkönen, Tampereen Kaupungin Lainakirjaston\n25-vuotinen vaikutus ja vaiheet (1886, eripainos); J. A. Kemiläinen,\nTampereen kirjastotalon vihkiäisjulkaisu (1925); S(uoma) K(ärkönen),\nTampereen kansankirjasto 1861--1921, main. vihkiäisjulkaisu, ss. 9--19;\nK., Tapani Kärkönen, main. vihkiäisjulkaisu, ss. 49--51; Tyko Varto,\nMuistelmia kirjastonhoitaja Tapani Kärkösestä ja hänen aikaisestaan\nkaupungin lainakirjastosta, main. vihkiäisjulkaisu, ss. 54--59; Armo\nKeravuori, Tampereen kaupunginkirjaston vaiheista, juhlajulk. \"Tampere.\nTutkimuksia ja kuvauksia\" (1929), ss. 96--113; Tamp. San. 1873: 43\n(Pellavatehtaan kirjasto); K. V. Kaukovalta, Tampereen verkatehdas\n(1920), s. 150 (verkatehtaan kirjasto).\n\nK. Renströmin \"Tampereen Kunnalliskalenterissa\" 1888, ss. 77--80\nluetellaan kaupungin silloiset yleiset kirjastot ja lukusalit. Ne\nolivat: Kaupungin kansankirjasto ja lukusali (v. 1887 sidoksia 2 340),\nVPK:n kirjasto ja lukusali (1 393 sid.), TTY:n kirjasto ja lukusali\n(400 sid.), Puuvillatehtaan lainakirjasto ja lukusali (2 121 sid.),\nVerkatehtaan lainakirjasto ja lukusali (477 sid.), Raittiusyhdistys\nLiiton lainakirjasto (145 sid.), Raittiusyhdistys Taiston\nlainakirjasto, Rautatien lainakirjasto (170 sid.), Paperitehtaan\nlainakirjasto ja lukusali (793 sid.) sekä Pellavatehtaan lainakirjasto.\nVrt. Kansanvalistus-Seuran Kalenteri 1890.\n\n(101) Tampereen sanomalehdistö: Alpo Silander, Tampereen sanomisten\nalkutaipaleelta, juhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929),\nss. 114--126; Sama, Tampereen lehdistö viime vuosisadalla, Aamul. 1929\n(kaupungin 150-vuotisnumero); Uuno Sinisalo, Tampereen sanomalehdistön\nvaiheita, Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero). -- Erityiskohtia:\nSanomia Tampereelta 1866: 16; Polit. Tuomiok. 1866, 11.4. § 1 ja\n1872. § 2 (Tampereen Sanomain apuraha kunnalta); Juhlalehti Suomen\nkirjapainotaidon muistoksi 1642--1892 (Tampereen lehdistön varhaisempia\noloja); K. W(iljakainen), Painoasiamies, Helsingin Sanomain joululehti\n1908; Yrjö Sirola, Sensuurimuistoja, Kansan Lehti 1899--1914\n(juhlajulk.), ss. 25--30; Yrjö Mäkelin, Kansan Lehti sortovuosina,\nmain. juhlajulk., ss. 17--19 (Tampereen sensuurioloja).\n\n(102) Sävelharrastuksia: Polit. Tuomiok. 1865, 18.10. § 3 ja 30.10. §\n4 (soittokuntapuuhia); Valt. Pk 1878 (Musikalisen seuran soittokunta\nja Ernst Schneevoigt). -- Musikkielämän pahennukset: Valt. Pöytäk.\n1881 (Antti Tervon ja työmiesten kirjelmä Schneevoigtin kapellin\n\"kansankonserteista tanssin kanssa\"); Aamul. 1883: 11. (Siinä ankarasti\npaheksitaan soitannollisen seuran naamiaisten rietasta elämää\nlaskiaissunnuntaina. \"Huhu kertoo, ettei tänne uskalleta perustaa\ntäydellistä oppikoulua, koska peljätään korkeampain luokkain oppilaiden\nturmeltuvan kaupungin epäsiveellisessä ilmastossa.\"); Aamul. 1883: 43\n(samoista asioista). -- Myöhempi soitannollinen elämä: Musikkikomitean\nkertomukset 1891--96.\n\nTampereen Kunnalliskalenterissa 1888, s. 73, mainitaan kaupungissa\nolleen seuraavat laulu ja soittokunnat: Pellavatehtaan soittokunta\n(joht. H. Liljelund), VPK:n soittokunta (joht. Jaakko Räty),\nTyöväen laulu- ja soittoseura (sekakuoron joht. F. Lundelin,\ntorvisoittokunnan joht. K. Helenius), TTY:n laulu- ja soittokunta\n(sekakuoro ja torviseitsikko, joht. Ernst Lindroth), Raittiusyhdistys\nLiiton lauluseura (joht. A. Ahlqvist), Raittiusyhdistys Liiton\njousisoittokunta (joht. G. Forsgren), Kansanvalistusseuran lauluseura\n(sekakuoro, joht. Juho Holmstén-Heiniö).\n\n(103) Tampereen teatterit: Fanny Davidson, Tampereen teatterit,\njuhlajulk. \"Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia\" (1929), ss. 127--146;\nEero Salmelainen, Tampere kulttuuri- ja taidekaupunkina, Aamul. 1929\n(kaupungin 150-vuotisnumero) (lyhyt yleiskatsaus); Selma Anttila,\nMuistelmia näyttämöyhdistyksestä, Aamul. 1931: 328 (50-vuotisnumero);\nAamulehti 1929: 334 (Tampereen Teatterin 25-vuotisnumero); Em. Lammi,\nTyöväen näyttämöharrastukset varhaisempana aikana ja Tampereen Työväen\nTeatterin 20-vuotinen toiminta (1921); Tyko Varto, Pohjalta pinnalle.\nMuistoalbumi Tampereen Työväen Teatterin 25-vuotisen olemassaolon\njohdosta (1926).\n\nHämeen Museo: Gabr. Engberg, Hämeen Museon vaiheista, Kansan Kuvalehti\n1929: 39.\n\n(104) Vanhaa ja uutta kulttuuria: Tapanipojat. Joulunviettotapoja\nvanhassa Tampereessa. Kansan Lehti 1930 joulunumero; K. R., Entisiä\npääsiäistapoja, Aamul. 1927: 103. -- Urheilu: Aug. Oinonen,\nKalastusmuistelmia Tampereelta ja sen ympäristöiltä, Metsästys ja\nKalastus 1923, s. 148 seur.; Sama, Vanhoja muistoja Tammerkosken\nrantamilta, Metsästys ja Kalastus 1924, s. 37 seur.; K. V. Kaukovalta,\nHämeen läänin historia II (1931), ss. 1061 ja 1063 (Tampereen\nhevosurheilu); Nimim. \"Kurjenmiekka\", Tampere urheilukeskuksena, Tamp.\nSan. 1929: 227 (kaupungin 150-vuotisnumero); Urheiluelämän kehitys\nTampereella, Kansan Lehti 1929: 227 (kaupungin 150-vuotisnumero).\n-- Tampereen naiset: Anna Lilja, Tamperelainen nainen kaupunkinsa\nrakentajana, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); 30 vuotta\nMartta-työtä, Aamul. 1930 (tammik.). -- Kaupungin kauneus: Vilho Kolho,\nPyynikki ja näkötorni, Aamul. 1929 (kaupungin 150-vuotisnumero); Bertel\nStrömmer, Tampereen kaupunkikuvan kehityksestä, Aamul. 1930: 240\n(Sunnuntailiite).\n\n\n\n"]