[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f31LFnWkbGiKcN8DWli_w98YIJCDS0xdgGCNz4GYAi8A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1982,"Soljalan emäntä","Iisalo, Osmo (oik. Railo, Eino)",1884,1948,"1982-iisalo-osmo-soljalan-emanta","1982__Iisalo_Osmo__Soljalan_emäntä",null,"romaani",[],[],"fi",1919,49218,319723,false,58936,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Soljalan emäntä\" by Eino Railo is a novel written in the early 20th century.\" The story unfolds around Eva, a young woman who has recently lost her father, a beloved pastor, and finds herself navigating the challenges of life as she balances grief with her new position as the mistress of Soljala, a family estate. The novel explores themes of love, familial ties, and the struggle of a woman adjusting to her new life amidst societal expectations.  \"The opening of the novel introduces us to Eva, who is reflecting on her solitude following her father’s death.\" Seated by her window, she reminisces about her close bond with her father and the changes his absence has brought. As she contemplates her uncertain future, Juho, the heir to Soljala, arrives with an offer of help, sparking complex feelings within Eva. Their past friendship and the emerging undercurrents of love set the stage for Eva's impending decisions, particularly as she faces the realities of her new responsibilities and the emotional turmoil associated with her recent marriage to Juho, filled with contrasts between her cultured upbringing and his rustic lifestyle. The narrative hints at Eva's internal conflict and the challenges she must confront in adapting to her role as Soljala's new mistress. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Romaani kertoo orvoksi jääneestä Evasta, joka pohtii tulevaisuuttaan isänsä kuoleman jälkeen. Teos tarkastelee maaseutuyhteisön elämää, ihmissuhteiden haasteita ja rakkauden merkitystä pienessä pappilassa ja sen ympäristössä.","Osmo Iisalon 'Soljalan emäntä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1982.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SOLJALAN EMÄNTÄ\n\nKirj.\n\nOsmo Iisalo [Eino Railo]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille\nsurunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan\nääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään\noli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista\nrotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti\nmuodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin\nylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle,\nmutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti\narkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta\nsamalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin\npistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä\nja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen\nikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden\nrusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla\nilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin\nvaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi\nmielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.\n\nNiin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita\nviikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen\nunehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan\npäivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun\nhyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat\npastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat\nmenneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta\nsiroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan \"Nouse\nAmaryllis\", vaan \"vartova Tuoni\" oli vienyt vanhan laulajan maan\npoveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin\nkauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista\nevankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan,\ntodistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.\n\nRakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa\nkohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki\nkaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa\nkuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha\npastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty\näiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja\ntytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli\nkyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat\nhe turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden,\njoka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.\n\nMutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se\noli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha\npappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut\nsydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät\nvarat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut\njättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin\nrakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei\nEva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti\nottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen\nniistä myöhemmin hänelle tilit.\n\nSoljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin\noli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä\nviljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli\nvuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille\nmenneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään\ntullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän\ntäynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan\nkuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää\nlöytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin\nparas ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan,\nmissä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti\nylösnousemusta.\n\nEva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta\npuolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden\nikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan\ntyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä,\njolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. \"Se on maalta\", oli sanottu,\nja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä\nolikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. \"Minä olen Soljalan\nJuho... Hyvää päivää, Eva-neiti... Täällä on...\" Sitten oli ääni hiukan\nepäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: \"Isänne on\nsairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa\nasemalla.\"\n\nJa niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten\njälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti:\n\"Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä\nasioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti\ntekisi samoin kuin minä nyt.\"\n\nJa Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: \"Kiitos, Juho!\"\n\nHän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä\nolivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä\nsuhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti \"Eva\" tahi\nvarsinkin vierasten läsnä ollessa \"Eva-neiti\". Erittäinkin sen jälkeen,\nkun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän\nikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea\nmuoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime\ntapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.\n\nEva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet\nsiihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa\npois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo\nsanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä\ntahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen\nopintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta,\nettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan\nväliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla\nlukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.\n\nSamassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti\nomituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli\nnyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja\nhän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin\novelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri\nhänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja\npunertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin\nsäikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi\nja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.\n\nNaisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa,\nettä Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen\npukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa\npaidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan\nepäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään\nhän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut\nyhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen\ntehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.\n\nYstävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se\nnainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime\naikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän\nmuisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut\nhäntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina\nkun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin\nhetkellä häneen kohdistui.\n\nJuho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä,\nsormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut\nJuhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa\nvilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen\nhakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:\n\n-- Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut\nasemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä -- jo\nisäsikin vuoksi.\n\nEvan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.\n\n-- Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne\ntästä muuttaisinkaan.\n\n-- Entä lukusi?\n\n-- En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut\nkesäksi kotiopettajattareksi... Ja... ja... talveksi ehkä johonkin\nkansakouluun... Siellähän voisi ohella lueskellakin.\n\nJuho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa\njotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän\nmutisi:\n\n-- Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?\nOlisi aikaa harkita... ja miettiä... Olisit tervetullut.\n\nEva hymyili.\n\n-- Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi\ntulla Soljalaan... Se ei ehkä olisi oikein sopivaa -- siellä kun ei ole\n-- emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi...\n\n-- Niin. Soljalassa ei ole emäntää...\n\nSe tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin\nvahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi\nja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän\nhuomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi\ntuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin.\nHämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.\n\nJuho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten\nolikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti\nkatsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi\nEvalle kaikki.\n\nJuhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa\npyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa,\nettä Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi\nkiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään,\nja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä\nsanovan:\n\n-- Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?\nPitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.\nJa tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin\nsukutaloosi -- jos muuten voit?\n\nEva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin\nitsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan\nja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka\nJuho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen\npuhuvan hiljaa ja vakavasti:\n\n-- Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko.\nJos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri\ntyö odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä\nsivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät\nne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas\nEva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä\nolen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat\nlukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan\nvanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso\nvoivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi -- yhtä epäitsekkäästi\nannan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka\ntapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi\nemännättä. Hyvästi!\n\nKuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään\nikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty\ntällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan\najatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut\nisänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen\nvanhuutensa turvana. Nyt... nyt hän oli nainen.\n\nYlpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei\nolisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli\nratkaiseva kysymys.\n\nKevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus\npainui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan\nvalkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten\nvälitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä.\nMaa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä\ntulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva\nulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin\njuureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas\nisä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi,\nkunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten\nennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman\nrakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja\nsärkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän \"lapsi-raukka\", sillä\nvanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa\nsuurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät,\nryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli\nhuulten rohkaisevasti kuiskaavan: \"Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala\nratkaisee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt\nlopullinen päätös.\n\nEva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä,\nvaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli\nsiihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he\nsitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden\nSoljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi\nja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu,\naukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema,\njohon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti\nJuhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton\ntodellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen\nsittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman\nvastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla\nvielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa\nja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä,\njoka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan\nhämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja\nkuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli\ntuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti\nsiitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että\nruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina\nja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon\nse on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä\nhetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat\nhänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä.\nEpärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto\nparhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.\n\nEva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan\nhiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään\nvalmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti,\nja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai\nänkyttäen sanotuksi:\n\n-- Juho!\n\nJuho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla.\nHänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä\nloisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta\npäättävästi, ja sanoi maahan katsoen:\n\n-- Anna minun olla vielä... niinkuin olen... Älä tule...\n\nJa hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa\npäättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja\nhämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren\npullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän\nmuisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää,\nmiten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti\näänteli.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa.\nIkkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän\nkesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen\najatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin.\nJuhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon\nuskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan\nvuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli\nollut?\n\nEi. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään.\nMitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi\nhetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä\nhyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu.\nMutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian\nEva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi\nistumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä\nsekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen\nmieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa\nsieluntuskaa kuin edellisenä iltana.\n\nHän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä,\njossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta\naina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen\ntalonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, \"kansallisena\". Hän oli\naina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin\ntämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä,\nhyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta\nperillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta\nse oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut\nkuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin\ntavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä\nasiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä\n-- hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa\nasemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja\ntuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja\nJuhon suhde?\n\nHämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista.\nHänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut\nmaata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta\naikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän\nniistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna\nhoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa\nrusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä,\netunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina\nnarisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto,\nkoruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä\nmerkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan\ntällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa,\nmieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli\nalettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla.\nJa samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre,\njoka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.\n\nKiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen\nkasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean\nkuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta\nhiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta\nja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään\noma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka\nnyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen\narkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla\noli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä\nvastenmielisyyttäkään -- ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei\nollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja\nhyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja\nhautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli\nväkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena\ntilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon\nhän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla,\nmutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.\n\nHän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä.\nSe koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää\nvarten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin\nilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön.\nHän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin\n-- näin heti häiden jälkeen -- ja että Juho kenties sitä toivoikin,\nmutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi\nsiis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne\nvarannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen\nleningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului\nsopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät\notettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti\nesiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli\ntäydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla\nja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen\npäätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi.\nKun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki\nhän sieltä -- sitä hän ei itsekään voinut kieltää -- mitä terveimmän\nja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin\nkaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat\nvaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan\nnaurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin\ntuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan\nnykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: \"Hyvää huomenta, Soljalan nuori\nemäntä! Tervetuloa taloon!\"\n\nMutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys\noli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka\nhän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin\nitselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä.\nKartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana\n-- talossa, jossa ei ole lapsia... ei ole vielä lapsia... Häntä\nharmitti, että tuo \"vielä\" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja\nhänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat\naskeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan.\nEva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä\nvarovasti.\n\nJuho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan\nhaastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui\ntulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä\nsilmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti\npidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että\nikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä\nolivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi\neikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli\ntummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen\naikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen\nkävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista\nhienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen\nja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan\nhyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati\nhyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut\nSoljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä\ntuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa\nlopettajaisiksi sanoi:\n\n-- Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka\nkerkeää.\n\nMistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä\naamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä.\nEi ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan\ntaakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu\naamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva\npunastui ja meni keittiöön.\n\n-- No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja\nomaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään,\ntullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen\nliikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä\neukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:\n\n-- Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!\n\n-- No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa\npataansa hoitamaan: -- Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt\nSoljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on\naina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei...\n\nHän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan\nhiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla\nhänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili\nhermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:\n\n-- Joko olet syönyt aamiaista?\n\n-- Kyllä, vastasi Juho tyynesti.\n\n-- Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Tule sitten tänne ruokasaliin.\n\nJa Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä\nherkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan\nsilmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä\nja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha\nLeena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta,\nkuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla,\nalati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista\ntuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla\ntuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu\nja -- milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja\nhuolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.\n\nMutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä\nvaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi,\nettä Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen,\nymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin,\nettei -- hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä\ntullut hänelle -- muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen\nhänen siinä istuessaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRuoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän\nlopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen\nkeinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän\nonneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän\nmiehelleen hiljaa:\n\n-- Nyt tahdon nähdä talomme.\n\nHän oli ollut sanomaisillaan \"talosi\", mutta oli samalla tuntenut, että\nsekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis \"talomme\", asettuen\nsiten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi\nja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:\n\n-- Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.\n\nSe loukkasi taas Evaa -- tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi,\nmistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät\nvierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään\nruokasalin kuva.\n\nLeena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut\nsitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat\npaksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia,\nlasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka\ntietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia -- sellainenkin\nlöytyi -- oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan\nkummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden\nkaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen\ntalon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti\nja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus\nja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä\nvähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri\npihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta\napilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä --\nmiksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven\nkauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän\ntalonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että\nsillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli\nsitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin\nihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.\n\nSalissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö\nilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään\ntässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei\nuseinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita\nauki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä\nikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla\nhiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti\npuhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman\nvastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa\noikein tarkoin ympärilleen.\n\nLattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät\nsieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli\nkaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen\npietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi\nperin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka\nelävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli\nmaalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin\nolivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli\nhiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta\npullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia\nvuotoveden muodostamia ruskeita \"karttoja, meriä ja maanosia\".\nSeinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi\n\"vaipuvia\" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia\nja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin\nkuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä\nsaatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta\ntinapaperista muodostettu lause \"Iloitse Jesuksesta!\" Sohvapöydällä\noli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri\njoukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat\n\"tervehtykset nyt täältä meiltä\". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä\nhetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen\noma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.\n\nNäihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva\ntunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka\nhän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa\novenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni\nmiehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:\n\n-- Nyt menemme sinun kamariisi!\n\nJa hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.\n\nPerällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä\nparas järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva\nkirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa\nsanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka\npäällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli\ntodistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla\nikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven\nsuussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat\nkellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.\n\nSiinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä\npäättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan\nlähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään\njykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja\npäättäväisesti kirjoitettu: \"Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja\nkaunistusrahasto\". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty\nseuraava hyvitysposti: \"Siirretty edellisen vuoden säästövaroista\n5000 mk.\" Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa\nolevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon\nsummaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä\nilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja\nsanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä,\nmutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen\nja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä\nkastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia\nja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että\nne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka\nolisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.\n\nKun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen\nmielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös,\nettä ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut\nSoljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli\nhänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat\nvaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen\nja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan,\njohon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen\nnimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille\ntasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin\nvaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen\nkuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi\ntarmokkaasti niskojaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKonemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja\nvaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien\notsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen\ntarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä\nteki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa\nSuomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka\nkertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous\njärjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja\nmikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta,\nkärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri\nmenoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon\nhaaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän\nmelkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli\nottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen\nedes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli\npian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka\nhän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä\nnähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä.\nKaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä\ntarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin\nmarkkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa,\nhänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut\nsaamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat\njärjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin\nja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty,\nkunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli\nrunsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine\nosasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet\nsuuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä\nvuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä\ntavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt\nihmetellen katseli. Sen nimi oli \"Toivolan suon kuivaus ja viljelys\".\nSe oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman\nosan sitä edellisen vuoden voitostaan.\n\nTaas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen\nsielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän\nsaakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli\nuskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti\nmieleen, että nuo hänen \"kulttuuri-ihanteensa\", jotka olivat olleet\nhänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen\njättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli \"Toivolan suon\nkuivaus\". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä\npainoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen\nilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei\nhän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.\n\nJa niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas\nhiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli\nnäytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta\nkanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun\nmunan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro\nhaarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista\n\"sulkkuansa ja samettiansa\". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä\nsiinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä,\nsinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen\ntuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin\nikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti\nväikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen\nasteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa\nasuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.\n\nNiin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät\nolivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla\nkuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu,\nvaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli\nkoottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli\nmuurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko,\nmusta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen\nsuojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus,\nsillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja\naistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen\nkansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin\nvasten tahtoaan todistaa ja sanoa.\n\nHän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä\nvalkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja\nasuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut\nkiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu\notettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi\nmuistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon\njärjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka\nsilloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo\nkivetkin siinä pihalla.\n\nHän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja\nummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä,\njoissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä\nseudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa.\nPermanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat.\nIkkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla\nnäkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä\nkauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa\nsuuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi\nammollaan.\n\nEvaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille,\njoiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan\nsaapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät\nolleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa,\nja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli\ntietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa\nolla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja\nettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta\nnyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden\nlaiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli\nomiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen\nyhteiskuntaelämään sopimattomiksi.\n\nHän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta\ntakapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne\ntoisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta\npäättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen\nvähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana\nhetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin\nluultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha\ntorppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä\nääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä,\nsiivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan\npihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle\nuudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo\näijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein\npysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen\nihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen\nkapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen\nalistuvia -- tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon\nmahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti\nmielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää,\najattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy\noikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja\nlisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari,\nvaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne\ntuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa\nhyötyä.\n\nEva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän\npysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut\nmaalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita\nkidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä,\ntarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän\nihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa\nlannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto,\nlehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin\nsuunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että\nsamalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita\nkarjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän\nmatkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään\nmakaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa\npäätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä\nja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että \"mmm-ööh!\", samalla tuhauttaen\nsieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen\nruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle\ntämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän\nkuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen\ntäydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi\nhän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka\navattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.\n\nSiinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja\ntilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko\nperhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki,\nsillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei\nainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin,\njoka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli\nSoljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä \"Pahna-Liisa\".\nHämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:\n\n-- Mitä Liisa nyt täällä -- tyhjässä sikalassa?\n\n-- Ei tämä ole tyhjä -- suuri imisä juuri porsii.\n\nJa kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren\nnaarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten,\nlitteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä\nkuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se\nparhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea,\näidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni\nkymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat\nsukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet\nkiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.\n\n-- Hyi kauhistusta!\n\nEva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:\n\n-- Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle,\nettä on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen\nkohta paikalla tällättyä tissiin -- muuten imisä vielä tapaturmaa syö\nsen.\n\nEva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli\nhän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman\nrunsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.\n\n-- Syö? Syökö se lapsiaan?\n\n-- Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka --\nellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa\nkääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa\njokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo...!\n\nJa Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi\npieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi\nPahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä\nasetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus\nosoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse\nemä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se\ntoimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin\ntyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein\nrajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti\nsiihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin\nPahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:\n\n-- Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka\ntietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan\njo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman\nkuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen.\nSe onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja\nkaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn -- siat, lehmät\nja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen\nhoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään\nhotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän,\noikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan...\n\nEva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla\nhumisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän\noli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin\nsisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta\njokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa\nherättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut,\noli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei\nollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä\ntodistajana hän oli tänään ollut.\n\nHän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä\ntodistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset,\nettä Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla\nalapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne\nistahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista.\nPilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan\nnopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen,\nkuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat\nuudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat\nkiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa\npulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama\npari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja\nsisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka\nsiellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle,\nmunien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä,\nluomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli\nvalkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät\ntyömehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat\nmesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa\nyhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen\nympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen\nkuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn\ntullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.\n\nEva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle\nruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän\ntäyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa.\nTuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja\npyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet\nkahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei\nolisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea\nsininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä\ntuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän,\nnuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni\nvai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei\nollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan,\nvalloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se\nvoi antaa.\n\nSäikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen\nruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle.\nÄäni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka\nhikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon\nvaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti\nkaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken\nalkamisesta.\n\nNopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon\ntaakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset,\ntarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä\nkarvaisina, samosivat pihan läpi syömään.\n\nMinne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden\njoukossa?\n\n\n\n\nV.\n\n\nEva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty,\nmutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala,\njoka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut\ntahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää,\nettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä\nJuho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi\nhän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä,\neikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja\nraskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi\nja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut\npettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä\nollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja\nylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli\ntoiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä,\nmutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen,\noli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse\nainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella\nolemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se\njuuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua.\nEi, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua,\ntahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä\nja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin\ntodellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan\npyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta\nelämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen\nympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää.\nMutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne\nainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti\nsaattaisi perustua.\n\nHän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen\nkattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi\nei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun\noli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan\nväen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja\nkuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa,\nkunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.\n\n\"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää\nväen kanssa kelpaa.\" \"No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas\nmuuten.\" \"Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu.\" \"Niin on, niin\nvainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät\nniin työssä kuin aterialla.\" \"Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan\ntuolla kamarissa.\" \"Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu\nnäyttääkään.\" \"Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta\nylpeä.\" \"Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?\" \"Köyhähän se oli\nperäti.\" \"Ka mitä -- kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli\nsuuressa velassa Soljalalle.\" \"Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes\ntyttären maksuksi.\" \"Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on\nEva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi\nhoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan.\"\n\"Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha\nSoljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä\nolisivat saaneet alustalaisetkin...\"\n\nVanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu\nvähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa,\nröyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni\nhetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä\nnaisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana\nylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin\nsyrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin\nhetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään,\npiti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien\nvalmistamisessa -- olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun\nvain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo\naikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten\nrumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita,\nvailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua.\nSydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.\n\nLeena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven\nperässään kiinni.\n\n-- Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään\nemäntänsä itkevän. -- Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt\nminä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat,\nen paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat...\n\nVanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa\nmukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli\nollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut\nja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla\nepäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa,\nkoska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta\nolla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen\ntehnyt -- ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa -- oli kaikki hyvin\nniinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa\nrinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota\nnuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan,\nettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan\nitkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja\nsiitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa\nvuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti\nryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen\nmuruja kyynelten pysähdyttimeksi.\n\n-- Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja\naivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu,\nkun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä\nosaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja\nvoit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt\nja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo\nkädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea,\nmutta ei auta. Talon emäntä -- on kuitenkin korkia ihminen, kun hän\ntoimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista,\nmitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin\nauttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti\npahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun\näsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella...\n\n-- Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?\n\nEva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.\n\n-- Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta\nlähti? päätyi Leena kummastelemaan.\n\nEva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.\n\n-- Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille.\nOnko se kaukanakin?\n\n-- Sinne on penikulman matka -- sehän on se suuri takamaan suo, jossa\nsillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo\ntullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee\njo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen\ntyöhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne\nkokoillut niitä päiväläisiäkin.\n\nEvalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt,\nettä hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan,\nJuhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut\nyhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin\nkaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin\nkääntyi hän rutosti Leenaan.\n\n-- Leena, tehdään liitto! sanoi hän. -- Minä haluan näyttää teille\nkaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota\ntässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin\nensiksi. Autattehan minua, Leena?\n\n-- No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua\nkantelen.\n\n-- Mistä me ensiksi alotamme?\n\n-- Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet\nkaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta\naletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on,\nLuojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJuho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti\najamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu\nkotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan\nasemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän\ntoisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei\ntuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut\nja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista\nsyistä -- kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä\nja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat\nuskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan\nuhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli\ntässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin\nolisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut,\njos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja\nehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että\nvaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen\nharteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki\nsen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman\navioliittoakin.\n\nHänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään\nkatkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa\nvasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät\njoskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä.\nVäkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa\nrauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy,\najatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta\nvauhtia edelleen.\n\nTie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien\nsavilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea\nkaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan\ntämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen\nintohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa\nkaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja\npehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella\nja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee\ntaimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään\nkantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko\nluonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle\ntarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen\nmaanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea\nmaamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin\nsadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja\nviljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä\nmaan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan\npohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista,\nsiitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä,\nkulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla\nhersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän\nhelvettä.\n\nHän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin\nuusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse\nvalmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki\npyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan\nkatkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni\nhänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli\nunelmoinut ja suunnitelmia tehnyt -- Toivolan suuri suo, tummanruskea\nlakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja\nkylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti\nmetsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä\nainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä\nnauttimaan.\n\nHän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana\nollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita.\nTuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä\ntiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että\nsiinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. \"Isä\", oli hän\nkysynyt, \"onko tässä ennen ollut pelto?\" \"On, poika\", oli tuo vakava ja\nkorkea mies vastannut, \"tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto.\"\n\"Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?\" \"Ryssä tahi rutto tappoi\nviljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen\nottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa.\" \"Ryssä tahi rutto?\" \"Niin.\nNe ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset -- kolmantena\nsitten oma itse.\" \"Oma itse?\" \"Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen\npahansuopaisuus.\"\n\nJa Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla\nollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään,\nettä esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä.\nSiinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin.\nTäytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat\nosoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada\nkasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin\nmahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli\nsitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden\nrohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen,\nsitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine\njumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme\nläpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen\nvapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia,\nkun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen\nsitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he\nluottivat ja jonka he myös varmasti saavat.\n\nJa sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle,\njossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä\nsynkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin\nainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut\ntälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja\nsanonut äkkiä: \"Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!\" Ja\nhetken perästä hän oli jatkanut: \"Minä sain saman perinnön isältäni,\nminä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä\nsinä, että olet parempi mies -- se on aina ollut nuorimmassa Soljalan\nkohtalo.\"\n\nVasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset,\nhiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa\navulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa\nvaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina\nomituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin\nkauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja\nveljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi,\nmikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi,\nja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien\nsukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan\nsilloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat\nveljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat\nvain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös\nponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin\npainon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen\nvaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt,\nja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut\ntulevaan kutsumukseensa valmistumaan.\n\nJo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä\nhänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki,\ntarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja\nmuu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla\nitsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden\njanoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain\nisäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin\nummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan\nkimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti\npannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti\nsiltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten\nhankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen\nentinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien\nvainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin\nkohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi\nkorkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän\nonnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän\nsalli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli\ntiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti\noli oleva se, joka oli nyt hänen omansa -- eikä kuitenkaan ollut.\n\nJuhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä\nlähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä,\npaikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen\nsuunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi\nsuurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri\ntoi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle,\nettä Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut\nruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui\ntuhansien ihmisten onni. \"Ja sieltä minäkin onneni valloitan!\" vannoi\nhän mielessään. \"Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin\npanee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni\nryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä\nminä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan\nharmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet\nniin harmaita.\" Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva\nhänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin\nsanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen\nvaltasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta\nkääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen\nkaikki kiehtova onni.\n\n-- No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää!\ntervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka\noli johtamassa kaivaustyötä.\n\n-- Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi\ntarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon\nmustaa sisusta.\n\nParhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan\nkynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä\nkireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille\nsuuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla.\nRaikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen\nvivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle.\nViemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä\nlapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget.\nJuho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli\nenimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja\nnousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa,\nvaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon\nolisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui\nlapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja\nnostamaan.\n\nMiehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa\nvaraan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta\nkokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä\npani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki\ntyötä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat\nsydämessään, mistä se johtui -- siitä, että maa oli Juhon omaa maata,\ntyö hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät\ntyötä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä\npuolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti\nse mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että\njuuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian\nvoimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret\npoikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo\nlopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.\n\nJuhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman.\nOnnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka\npian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä\npeltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset\nkukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana\nhaavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt\nvalloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että\nse jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin\nhän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen\nrinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli\nnyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan\noli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla\npysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien\npääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.\n\nJuho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan.\nHelpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän\naatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen,\nmutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan\nkynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati\npalaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.\n\nKesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä\nkohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä\npuhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että\nhänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi,\nvalitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen\nsen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi\nkuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin\nennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi\nenää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli\nmelkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä\ntykinnän.\n\nHän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän\nusein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin\nsamanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se\nmyöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä\nkohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä,\nvaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori\noli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat\npastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä\nja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho\noli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka\nluonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut\nkaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut\nisä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi.\nToinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan\nkasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut\nsitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan\ntakuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.\n\nHän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten\nleikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut\nheidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä\nniin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen\nsilmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet\nkiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat\nkasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat\nolleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa,\njutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että\nhänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei\nollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja,\njoista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten\nmyös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä\nhän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui\nikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta\nsiitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan\nkasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus,\njoka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.\n\nKuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli\nse hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen\noli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä.\nJuho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli\nuskaltanut.\n\nKuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen\nrakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti\nSoljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa\nlauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa\nkutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän\nkoko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti\nitselleen valloittaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n\"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta\", toisteli Eva itsekseen\nkatsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja\nikävässä keittiössä. \"Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava\nalun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla\nkyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren\ntalouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten\ntahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden\njärjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin\nperehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi,\nsaattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin\naloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja\npanna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin\nymmärrän.\"\n\nNäihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja\nloukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että\nmyös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi,\nmiksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan\nkuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen\nantautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen\naivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen,\nja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena,\nvaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen\nhalunnutkaan tuolle miehelle antautua -- ainakaan vielä. Sellainen on\nnaisen luonto.\n\nHän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu,\nmutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen,\ntäynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin\nmaalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa,\npestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena\nja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten\nkoskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla,\njosta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun\nhajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:\n\n\"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi.\nPitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin\nvaaleankeltainen.\"\n\nHän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas\nseuraavat muistiinpanot:\n\n\"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi.\nHällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi.\nAstiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja\nmolemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla.\nTilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä\nmuut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen\nhankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät\nvuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen\nyläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto\nvalkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu.\nIkkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina\nkirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi,\nikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi.\"\n\nHän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua\npäästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki\ntäydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan,\nmitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita,\nvastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita\nläkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä,\nvalikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan\njätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä\noleva juuston lasinen suoja -- kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin.\nTunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan\nreikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi\nsitä ja maistoi.\n\nSe oli tyypillistä hämäläistä \"kolmen vuorokauden leipää\".\nErinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten\nhuolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua,\nkivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän\nkatkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut\nihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa\nlaihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen \"sydänalavika\".\nSatunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä\nasiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö\njo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut\nkovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä\nja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska\nennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta\ntällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan\nemäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että\nmahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa\ntaipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei\nsuorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä\nleipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän\ntalouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka\njohdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat\nkuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen\nleipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta\nhuomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen\nleivän vaatimukset.\n\nJa hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:\n\n\"Leipä ja väen astiat\".\n\nEdellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi\nkerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja\nsivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada\nväelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva\nastiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että\nmyös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi\nyhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme\nolleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet\nponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita\nja \"serviisejä\" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi\nEva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa.\nJa veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle\nhämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta\nsuuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen,\npeukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia\nsiistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi\ntahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi\nkattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla,\nkuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän\nsitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla\nkuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä\nkuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä\nkuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö\nyleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti,\nvaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?\n\nEhkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin\npäämäärä -- ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä\ntyöväellä -- oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?\n\nEva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle\naukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen\nasetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä\noli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa\nja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada\nnäistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän\nkaiken tämän merkityksen.\n\nLeena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja\npuuhakkaana sisään. \"Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan\",\nsanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä\nja vihko polvella. \"Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla\nihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat\ntilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä\nnumeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä,\nkuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin\nlypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen\nhyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin,\nvaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon\nHermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa\nelehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat\nsilti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun\nhoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa...\"\n\n\"Kun hoksaisi jotakin sopivaa\". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan\nmielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus\nollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä\nmilloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta,\nväen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä\naivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille\nkodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä\nkodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella\npuolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi,\nettä hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki\ntulisi suoritettavaksi samalla kertaa.\n\nHän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan,\nkyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten\nsisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle\nkeittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden\naina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon\nkamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.\n\nKuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni\nkudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki\nsen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua\nkosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein\nyöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta\nehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi\nsäie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen\nkirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan\nkatkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti\nhitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: \"Juhon kamari\".\n\nHänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä,\nminkälainen kerran oli oleva hänen \"Juhon kamarinsa\". Se oli\nsivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli\ntehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli\noleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät\nja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja\nkirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä,\nturvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka,\njonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja\nmieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja\nlohtua.\n\nEva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan\nhuoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan.\nTuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli\nsaattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa,\nettä oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne\nsuorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään\nkatseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän\nsilti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli\nkuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta\nkatseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä\nsuuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen\nelämänsä ehkä oli jäävä.\n\nMutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja\ntämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen\nharkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän\nkamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta\nsamalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle\nhän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun\nsiinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin\nsanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa\npohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti\npohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän\nmaataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä\nja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva,\nkulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän\nvain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että\njotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.\n\nJa hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin,\nsen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten\noli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken\nolla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa\nkömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka\non suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään \"suomalaista\".\nKaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein\nkauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus.\nEva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista\nkeskusteltaessa suorastaan suuttunut erään \"huonekaluarkkitehdin\"\nväitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan\nmuka jonkun taideaistin perusteella. \"Typerä talonpoika\", oli hän\nsanonut, \"on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen\npunamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis.\nVielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi\nmiettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina\nvalmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista\nväriä kauempaa.\" Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään\nvannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja\naatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja\nviimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä\nvuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että\ntyö ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla\ntasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä\nvapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen\nalentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.\n\nEvan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja\nmietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako\nvastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti\naikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja\nomia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen\npuuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa\nmahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan\npantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten\nlöytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.\n\nEva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten\nmielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen.\nSiinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka\nvarassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan\nEva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon\ntukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä\nvastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä,\nkeskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä.\nKiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava\nillan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan\nkellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa\nlypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien\nkompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.\n\nPihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen\nillallistaan. \"Hyvää päivää!\" sanoi Eva heille herttaisesti ja\nluonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön\nja koskettivat lakkiaan. \"Päivää, emäntä!\" sanoivat he, \"tervetuloa\nsitten taloon!\" \"Kiitoksia, miehet!\" vastasi Eva hymyillen ja kätellen\nheitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli\nkuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille.\nEva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä\nnyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut\njotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo\nsiitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä\nvarmasti oli.\n\nKarjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät\nlypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten\nsyrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää\ntehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen\nsiinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi\nsuuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen\nmärehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella\nminuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. \"Kyllä näkee\nkaikesta\", ajatteli Eva, \"kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen\nasiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs\nole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän\nlaittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden\nkaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta\nse ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä\nsitä on vielä niin vähän koetettu...\"\n\n-- Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin\npiika-Annin iloinen ääni. -- Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet\ntäynnä, niin että kohta halkeavat.\n\nEva meni ääreen ja nauroi. -- Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi\nhän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin.\nLypsetään sitten kilpaa.\n\n-- Leikillähän minä vain, vastasi Anni. -- Mutta kyllä tätä tekee\nilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon\nmaitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös\nemäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä\nja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten\nse kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta\nhuolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti\naivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän\nvarassa.\n\n-- Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo\nSuomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo.\n-- Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin,\n-- mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin\nharvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut\nulosteot... Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo\non rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä\nlähtisi.\n\nEva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli\nsiinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys,\ntaivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi\ntauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan\nrantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon\nvälissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat\nsadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet\nnyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus.\nHyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä\nsirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät\njo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla\npominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää\npouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa\nja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat\nsen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja\nsekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu\nrinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan\nvaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean\npientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa\nja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana.\nAlempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka,\njolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara\nja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden\nrajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa\nkuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle,\nja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti\nhiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa\nkutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä\nritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä.\nYhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään,\nkunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas\nja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö,\njoka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan\nnautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta\nantaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.\n\nJa niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan\nrantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan\nlentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein\nkaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, -- nousi ja\nlähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka\nhengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen\nmieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin\nse tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta\nlopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan\nohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan\nsilmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen\nvaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti,\nlämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen\npukeutunutta Suomen maata.\n\nYksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNiin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma,\njonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on\nSuomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan\nsunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa\nkohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta\ntyöstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun\ntunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.\n\nEvallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä\nlauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan\noli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä\ntärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin\nsiitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja\nkarjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen\netunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut\nkysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta\ntalon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi\nsyntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli\nmyös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli\nlukenut miehensä sanomalehdistä paljon \"maahengestä\" ja huomannut\nsillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja\nisänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös\nsen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan\nvilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota\nkeskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen\nluokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri\ntuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä,\nherkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.\n\nKuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä\nmuutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja\nestetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana\nja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta -- hän ei sitä\nenää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu.\nSen sijaan hän tunsi jo olevansa \"Soljalan emäntä\", joka pian ryhtyisi\ntärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan\nelämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran\nkoettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.\n\nVaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä\nniissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt\npahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta\nkertaa viikossa väelle annettiin voita. \"Voita!\" oli hän sanonut,\n\"voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai\nruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä\nsellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu.\" Mutta sitten oli Eva\nruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa.\nTaas oli eukko hämmästynyt. \"Meijeriinhän se viedään joka tippa.\nKurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä\nmaitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata.\"\n\nMutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle\nvarattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä\ntulisi leipomisesta huolta pitämään. \"Mutta mitä isäntä siihen sanoo?\"\nEva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain\nhuomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.\n\nJa Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se\noli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi\noli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen\nsisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu\npois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen\nnaisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka\nsaattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa.\nNyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä\nsohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki\ntarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita\nniittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti\nkamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki\nJuhoa.\n\nIltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri\nlämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä\npuuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli\nainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua\nitseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten\nkirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka \"parempi\nlöyly\" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa.\nRunollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana\nyksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta\nepäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat -- taudin\npesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. \"Täällähän nokeaa\nitsensä\", sanoi Eva, \"kuinka täällä voi kylpeä?\" \"Pitää hakea lauteilta\nsellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu\",\nselitti Pahna-Liisa vilpittömästi. \"Eikö täällä ole kylpyammetta?\" \"Ei\nole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita -- sen kun mitä\nitsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä\nlika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden\nlämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin\noli ennen Soljalassa tapana?\" \"En minä nyt tällä kertaa\", vastasi Eva\nja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko\nväen nähden -- ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa\noli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten\nolisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti\ntuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.\n\nHän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi\nruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään\nnyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin\noikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on\nJuhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua,\nmutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken\nsiellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja\nkuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä\noli maukas ja ravitseva ateria. \"Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen\",\noli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet\nmitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa\noli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että \"hyvää-äh!\" Eva ei ollut\npuhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan\nlentäen häntä auttanut.\n\nMutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä.\nKun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee\ntällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt\nniin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja\nitsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että\ntällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan\ntäydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies,\nolisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti,\nkuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee -- talonpojan. Kun\nei heti pääse raakojen himojensa perille, niin... Eva ihan säikähti\nkatkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan\nei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti\nylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä\nhyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.\n\nHän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut\nmitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten\nlauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän\nSoljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle\nsiinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi\ntuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti\nhaluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki\ntuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen\nja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten\npalmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään,\nniin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi\nhän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti\nsiveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa\nreunalle.\n\nSe oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen\nnyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja\nkatseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän\ntaas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui\npeitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin\nettä jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja\nveti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.\n\nKoko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.\nJa siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi\ninnostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen\nluomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa\nterveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle\nvalveillapitäviä huolia tuottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki\noli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä\nistualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä,\nääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka\nepämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin\nänkytetyksi:\n\n-- Juho!\n\nJuho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä\noli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja\nsuuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta\nvalettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä\npidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet\nolivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat,\nja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut.\nEvan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella\noli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota\nsillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn\nkarvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin\nhätäännyksissään:\n\n-- Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.\n\n-- Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä\npöydän päässä.\n\nSe tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut\nrautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.\n\n-- Odotin sinua niin... Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin\nmyöhään?\n\nJuho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.\n\n-- Sinä... sinä odotit! sanoi hän. -- Älä puhu minulle mitään\nsellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi\nrupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi\nminua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä\nminunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja\nturmelit koko elämäni?\n\nHän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan,\njoka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt\nkalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään.\nMutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:\n\n-- Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut\nja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi\nmikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan\ntalonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja\nkaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka\nkaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta\nkansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii\nverhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan,\nmutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen.\nMinua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan\nettä olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni,\njoka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani.\nHerrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta\nviimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön...\n\nJuho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli\nnyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi\nja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu\nhalveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja\nhän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:\n\n-- Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat\nsiihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut\nja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman\nsuostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?\n\nEva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin\nsilmin.\n\n-- Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota\nen ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet -- raaka\ntalonpoika.\n\nSe tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen\nkalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle\nylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään\nitkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova\nvartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen\nkiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman\nhellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät\nokaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat\nrakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa\nnuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä\nvirtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja\nriemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen\nomakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja\nkuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi.\nHän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja\nkatkeruudessaan niin suloisiin.\n\nNiin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen\nitkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla\nsalaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin\nEva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös,\nveti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi\nkätensä hänen olalleen.\n\n-- Juho! sanoi hän. -- Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin\nsinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme\nhuomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut... en\nymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta... minä lupaan, minä tahdon\noppia... rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.\n\nHän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä\nkosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja\nliikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.\n\n-- Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. -- Se\ntulee sitten aikanaan kaikki... kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi.\nOlkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.\n\nJuho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli\nsen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja\nrauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi,\nettä hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen\ntuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan\npuhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän\nsaavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella,\nvakavalla tavallaan:\n\n-- Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!\n\nEva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut,\nmutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä,\njotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni\nvuoteeseensa ja sanoi:\n\n-- Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon,\npaljon asioita puhuttavana.\n\nUjostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin\nhiljaa:\n\n-- Tahtonetko sitten... käyttää oikeuttasi?\n\nJuho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä\nujostelematta ja reilusti.\n\n-- En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani.\nSe oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan --\nsinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta\non ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi\nhän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi\nonnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!\n\nJa Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli,\nellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan\nläheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet\nlemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet\nhänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän\npakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten,\nkun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa\nantautumisen autuudessa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita\npäiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan\nrumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva\nkorkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja\nkukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja\nsuvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden\nja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana\nsunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin\ntuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen\nhenkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua\nkohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö\nraakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri\njuonittelevien pakanain keskuudessa.\n\nEvan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut\nkristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden\najan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä\nivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä,\njolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli\nluopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa\njälkeen katsomaan. \"Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme\ntodistus\", oli hän sanonut. \"Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon\nhaalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia\nja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis\nlausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget\novat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä\nhe ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että\ntuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on\ntoivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan\noikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella\nsivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen\nvuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa\nsille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä\nyhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen\nsydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja\nsiihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen.\"\n\nNäin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana\nvalittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut\nselittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi\nsivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. \"Ovat sivistymättömiä pappeja,\nahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen\neloa\", oli hän sanonut. \"Myönnetään, myönnetään\", vastaili siihen vanha\npappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, \"mutta kuitenkin.\nPaimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy\ntodellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein\nJumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta.\nMuista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin.\"\n\nKuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä\ntahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi.\nVieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä\nhuomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli\nvirkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut\nmitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua,\nvaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin\nhistorialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa\nperintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa\npyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni\nherttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa\nhänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä\nkoskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi\nkuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän\nhetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin\nhän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän\nkäsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja\nherransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi\nkiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan\nedellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin\njärkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä\nvaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut,\nolevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa,\ntarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän\ntunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen\njuuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan\noli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti\nJuhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen\narvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein\nhalveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta\npuheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan -- seikka, jonka Eva\nmuuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa\nmielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli\nhäväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.\n\nEva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään\nheitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen\nvirkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin\nmielen masennuksesta.\n\nKun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu\nkoskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan.\nJuholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä\nvalkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka\nmiehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan.\nEva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.\n\n-- Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta\nkuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.\n\n-- Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli\nsitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.\n\nSe ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet\nuseimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen\nkauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään\nlapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.\n\n-- Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. -- Jos\nolisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.\n\n-- Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi,\noliko Juho jo syönyt.\n\n-- Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.\n\n-- Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.\n\nJuho kävi vakavaksi ja sanoi:\n\n-- Istuhan pöytään, niin selitän.\n\nJa Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:\n\n-- Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä\nväkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan,\nvaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin,\nEva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.\n\n-- Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva\nrauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen\nvoileivästään.\n\nSanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän,\nsillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin\naineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi\nsuussa hän siinä katseli Evan syöntiä.\n\n-- No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?\n\n-- Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos\nsunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. -- Muuten, mitä oli Leena laittanut\nväelle aamiaiseksi?\n\n-- Maitovelliä, rieskaa ja voita.\n\n-- Mitäs isäntä siihen sanoo?\n\nEva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.\n\nJuho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:\n\n-- Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön\nnyt, koska kuulut niin määränneen.\n\nEva nauroi.\n\n-- Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.\n\n-- Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli\nJuho siihen.\n\nEva lopetti syöntinsä ja nousi.\n\n-- Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.\n\nJuhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.\n\n-- Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka\nja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä\nkirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.\n\n-- Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle.\nVaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen,\nmutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin\nmentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket\npolttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut\nsitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli\npesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.\n\n-- Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä\nväittänytkään vastaan. -- Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. --\nTule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan\nujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja\nsuoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka\naskelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.\n\nHe menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän\nupeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri.\nKuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat\nunelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka\nmatalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin\nihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä\nnapin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:\n\n-- Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei\nmielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta\npitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin\nkorkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt... Turhia ja joutavia\nkäsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin\nsiitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.\n\nJuho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva\noli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.\n\n-- Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole\nenää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa\nsuhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.\n\nEva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti\npellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:\n\n-- Jatka jatka!\n\nJa Juho puheli hitaasti ja harkiten:\n\n-- Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä\ntunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä\nkokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä\non hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista\nesimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?\n\n-- Muistan muistan!\n\n-- No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen\nesiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan,\nkaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin,\njoka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti\nsivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?\n\n-- Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa\nvieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei\nainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain\ntavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.\n\n-- Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen\nharmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle\njätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä\nilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys,\nmutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt,\nmistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen\nhuomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä -- ehkä\njoissakin muissakin.\n\n-- Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin\nsuhteessa.\n\nEva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi\nsitten:\n\n-- Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa\nhuomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin\nkeskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun\nisäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän\nkasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme\nsamalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen\nsopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.\n\n-- Niin, sanoi Juho. -- Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön\nhenkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen\nesiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän\noli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä\nyhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita\nkansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan\nsuuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme\nraskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin\nväkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen,\nyhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi\nja häikäilemättömiksi.\n\n-- Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin,\nettä uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin\nkirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa\nitseensä kaiken saamansa uuden.\n\n-- Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa,\nmurrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada\nvanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan.\nTäytyy luoda uusi kulttuuri.\n\n-- Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä\njuuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs\nmaahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.\n\n-- Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?\n\nJuhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:\n\n-- Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä\nluule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne\nja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran\nruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä\nolivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä\nmaahengen suur-apostoli?\n\n-- Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. -- Tosin sillä rajoituksella,\nettä herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki\nsitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään.\nTurhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja\nvanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten\nnykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.\n\n-- Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi\nEva. -- Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän\nisännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?\n\nJuho huokasi.\n\n-- Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme\nsittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta?\nHeissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki,\nse kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu.\nUskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta\nnaista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä\njälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.\n\n-- Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut\nmaattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen -- siihen kuuluu olennaisena\nosana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä\njuuri olen miettinyt koko viikon.\n\n-- Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.\n\n-- En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista\nja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä,\ntunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa\nihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi\nyksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä\npikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?\n\n-- Jaa minäkö?\n\nEva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja\ntyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas\nvenytellen sanoi:\n\n-- Ei se sellainen kuulu talonpojalle...\n\n-- Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei\nse sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika\nolisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento,\njolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta\nlantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun\npuhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle\nkannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin\nkuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy\nnousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja\nluonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt\nkirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet\nsillä tarkoittanut?\n\n-- Jaa minäkö?\n\nTaas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin\njotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.\n\n-- Sinä juuri!\n\n-- Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja\nkauniit huonekalut -- sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?\n\n-- No voi hyvänen aika!\n\nEva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi\nJuhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:\n\n-- Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla\ntuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin\nsillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä\nlähden uimaan.\n\nJuho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi\nmiettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan.\nRantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:\n\n-- Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla\nkatsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?\n\n-- Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.\n\n-- Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?\n\n-- No kuulenhan minä.\n\n-- Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.\n\nJa Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa.\nMielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden\nplyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon\nmietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain\nvähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen\n\"herrastyyliin\". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei\ntämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä\ntarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein\npystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska\nEva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon...\n\nSiinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt\nkirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?\n\nHänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi\nitseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti\npuhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan\nollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää.\nMutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa\nasiat selvittämään.\n\nKoko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa\nomituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla\nhiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki\näärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt.\nHän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain\nkaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.\n\nMutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin\nnähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä\ntenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä,\noli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin\nvoimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi\nsalaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi\nollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui\nolemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet\nsilloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin\nkun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän\nveden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että\nluonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä\nja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt\ntapahtui niin, että Eva huusi:\n\n-- Juho! Tule heti tänne!\n\nJuho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja\nhitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen\nerään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.\n\nPienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.\n\n-- Aukaise solmu.\n\nJuho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat\nja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja\npehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se\ntietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:\n\n-- No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta\nnauhasta... ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä\nenempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau?\nNo ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No\nvihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.\n\nJa Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti\nnaurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä\nEvasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen\nmielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli\nniissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset\nsekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti\nrantatöyräälle.\n\nSitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen\nkirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen.\nSitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului\nloiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat\nkovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:\n\n-- No nyt saat katsoa!\n\nJa Juho kääntyi katsomaan. Eva keinui vedessä keveästi ja sievästi,\nvalkoinen ruumis kuultaen kirkkaan kalvon läpi. Hän ui pitkin ja\nvoimakkain vedoin, halkoen sievästi pyöreillä käsivarsillaan veden\nkalvoa. Hartiat ja kaula kohosivat kauniisti pienten aaltojen pinnasta.\nJuho tuijotti vaimoonsa hengähtämättä, mitään sanomatta, melkeinpä\nmitään ajattelematta, mielessä vain jonkunmoinen ukkospilven vertainen\nvaltava tunne odottavan onnensa autuaallisuudesta ja ihanuudesta.\n\"Minun, minun, minun\", jyskyttivät hänen ohimonsa, ja hänestä tuntui\nkuin olisivat kaikki elolliset olennot, sirkat, paarmat, kärpäset ja\nkaikki siivelliset pysähtyneet katsomaan hänen rinnalleen Soljalan\nnuorta emäntää ja kateellisina sitten vilkaisseet häneen supisten\ntoisilleen: \"Hänen, hänen, hänen!\"\n\n-- Mene nyt jälleen paikallesi! huusi Eva vedestä ja taas Juho totteli\nnöyrästi. Nyt tuntui totteleminen hänestä äärettömän mieluiselta,\nsillä hänen sieluunsa oli äkkiä valahtanut riemullinen tietoisuus\nsiitä, kuinka autuasta oli omistaa tuollainen aarre, varsinkin kun\nei ollut siihen vielä koskenut, ei pienimmälläkään tavalla särkenyt\nsitä kuvankirkasta puhtauden tuntua, joka siitä hohti kaikkialle. Hän\nkuuli jälleen takaansa noita lumoavia ääniä, vaatteiden kahinaa ja\nsukkien suhinaa, ja vaipui siihen tunnelmaan kuin pehmeään, lämpimään,\naurinkoiseen pumpulipilveen, tuijottaen eteensä näkemättä mitään ja\nkuunnellen mitään kuulematta. Ja hän heräsi vasta siihen, että Eva\nkosketti häntä hartioihin ja sanoi:\n\n-- Mennään nyt sisään. Minua niin kaffettaa.\n\nJuhosta tuntui kuin olisi jokainen sana, joka Evan huulilta putosi,\nollut kuin ihme, kirkas tähdenlento, jonka nähdessään vaistomaisesti\npysähtyy ja yrittää ajatella ja toivoa jotakin, mutta ei kerkeäkään\nsanoa muuta kuin \"ah!\", ja hän nautti sanomattomasti siitä vapaasta\nesiintymistavasta ja naivista luonnollisuudesta, jonka Eva oli\nkäytöksessään häneen nähden omaksunut. Hän ei tiennyt sitä, että\nEva nyt sukupuolensa vaistomaisella tarkoituksella käytteli naisen\nväkevimpiä ja vaarallisimpia aseita, millä saada mies pauloihinsa,\nettä naisella on satakin eri vivahdusta hallussaan, joilla hän kuten\nväriänsä vaihtava eläin mukautuu aina kulloinkin esillä olevan\n\"maan laadun\" mukaan. Ja totta puhuen ei Juho taaskaan ollut siinä\nmielentilassa, että olisi voinut tehdä mitään järjellisiä huomioita\nja johtopäätöksiä, sillä hänen aistinsa oli kokonaan vallannut se\npuhdas ja viileä ihon tuoksu, joka raikkaan veden jäljeltä hohti hänen\nseuralaisestansa. He kulkivat rinnakkain vaiti ollen, kunnes Eva\nnavetan kohdalla äkkiä sanoi:\n\n-- Mennäänpä sikalaan possuja katsomaan!\n\nNiin mentiin. Valtaisena läjänä siinä maata kelletti onnellinen\nja jälkeläisistä rikas äiti, ja kuuluva maiskutus sekä silloin\ntällöin pieni tyytymätön vingahdus ilmaisivat, että luonnon mahtavat\nvoimalähteet olivat parhaillaan vuodattamassa valkoista runsauttansa\nimeviin ja nälkäisiin suihin. Pientä saparoherrasväkeä tunkeili mamman\nvatsapuolella tupaten täynnä, riidellen hiljalleen parhaista paikoista\nja sysien toisiaan. Mutta mamma makasi raukeana ja tyytyväisenä, vain\npienellä tyytyväisellä ja unisella röhkäisyllä sekä silmäin raotuksella\nilmaisten huomanneensa, että Soljalan isäntä ja emäntä olivat saapuneet\nvarpajaisiin, osoittamaan hänelle tulevaa kunnioitusta. Eva seisoi\nääressä vaiti ollen, mutta kiinteän uteliaana, ja Juho katsoi häneen\nsyrjästä iloinen ja odottava hymy suupielessään. Kärpäset surisivat\nsataisena parvena ja lannan voimakas tuoksu oli aivan sietämätön.\n\n-- On siinä nyt Pahna-Liisalla lapsia aika liuta, sanoi Juho.\n\n-- On. Mennään nyt, vastasi Eva, ja niin he menivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuokasalissa otti Leena heidät vastaan loistavin silmin ja hyvästä\ntuulesta muhoillen. Lumivalkealle liinalle oli katettu kahvivehkeet,\nkermat, sokerit ja maukkaat vehnäset, ja Juho katseli ällistyneenä,\nmillä sanomattoman hyvällä maulla Eva antoi kaiken itselleen maistua.\nKun sitten ensimäisen sarjan toinen kuppi oli juotu ja pidettiin pientä\nvälihetkeä, että jaksettaisiin aloittaa toinen sarja, rykäisi Eva\nveitikkamaisesti, katsoi mieheensä ja sanoi:\n\n-- Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi...\n\nJuho melkein säikähti:\n\n-- Jaa plyyssimööpeleistäkö?\n\n\n\n\nX.\n\n\n-- Niin. Sellaisia en kotiini halua -- niitähän muuten on tuolla\nsalissa -- ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi,\netteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi\nherroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun\ntodistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin\npuutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista\naistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa\nja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä\nja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin\nkiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.\n\nJuho kuunteli suu ammollaan.\n\n-- Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.\n\n-- Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen\nsuomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista,\nyksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se\nhirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi\nHelsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus\ntällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään\nsuomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos\nennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi\nvalmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä\nmakunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro.\nMiksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä\novat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä?\nEi se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä,\nkätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se\nkulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä\njotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat\nvanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit\nsekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä.\nNiille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus\nsekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen\nminä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin\nkelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina\nolla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.\n\n-- Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena\nja rupesi puhumaan:\n\n-- Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää.\nEnhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut\najattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut\nraskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme\ntehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine\nkoristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille\nvierasta, ettei se -- sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan\nmaalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan\narkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia,\nkansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen\nkulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa.\nJa minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin\npäässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta\nharrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään\nkauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen\non varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on\nkotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan\nmuuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla\nmiehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa\narvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla,\njoka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti\nlikaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan\nepäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan\nalapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja\nelämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen\naateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän\nmuiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?\n\nEva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.\n\n-- Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. -- Et usko, kuinka iloinen\nolen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että\nmaamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa,\nselviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys\nkoko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys\nulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys\nhengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin\nruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis\nhenki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu\nkauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho,\nmitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus\npääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen\nkulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään\nkummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri\non ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan\njollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja\njäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen\njuuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta\nkulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen\ntehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän\nsuorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään\nalati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi\npäämääräkin. Eikö niin?\n\nJuho ojensi Evalle kätensä.\n\n-- Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. -- Hoida\nsinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen\nauttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota,\njoka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja\nunelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen\nkansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla\nviisaasti säästäväinen.\n\n-- En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja\nasioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään\nalkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule -- ehätti\nhän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa -- me olemme tässä\nmuistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on\nniiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät\nsinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja\nmuille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun\nväentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!\n\n-- Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho\nvältellen.\n\n-- Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he\ntekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa,\nja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista\nkodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti\ntalonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen\nikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan,\nseiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan\nsiitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia\nkoristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta\nmusta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia?\nPari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että \"Soljalassa\non kuuruu\". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset\nvuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat\nlikaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole\nainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen\ntunnetta. Ja mikä vielä ikävintä -- miehet ja naiset nukkuvat ainakin\ntalvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa\nhuoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä\net tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki\nVihtorille?\n\nJuho hämmästyi.\n\n-- En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle\nvalitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en\ntullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.\n\n-- Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi\npilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa\ntukena ja turvana tällaisissakin asioissa.\n\nJuho nousi rauhattomana kävelemään.\n\n-- Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut\nnaisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut\ntalossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän\nkannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna\nVihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.\n\n-- Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen\npalvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri\nmitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta,\neikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden\nlähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta.\nNiin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan\nkeittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei\nse juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä,\nkivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia\nruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi\npuoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten\nhuonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan\nainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten\nkehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan\nsyövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan,\njotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan\nkaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä,\njossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi\nkoettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä\nmaata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.\n\n-- Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti\nJuho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.\n\n-- Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta\najatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa\nja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut\ntuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi\nollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja\nja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että\nhenkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se\nviha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja\npaljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?\n\n-- Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. -- Mutta nämä ovat myös\nasioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut\nvoimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä\nsikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut\nmetsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle\nja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi\nitaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä\npelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja\nmaatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä\nsuhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt\nkiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen\nsaatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan\nnäihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua\nherää sivistymisen halu kaikkialla.\n\n-- Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla\nkannalla?\n\n-- Olen kyllä -- odotappas hiukan...\n\nJa Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin\nkädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:\n\n-- Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee\nviljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa\nkunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni\nja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja\nja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme\nja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan\npiirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne\nomiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa\non se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa,\njollei tarvitsisi hakea -- kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa\nviisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä\nsangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.\n\nJa Juho rupesi selittämään Evalle piirustuksiaan.\n\n-- Tässä on ensin oma asuinrakennuksemme. Tuossa on isännän kamari,\njoka samalla on talon konttori ja josta päästään oman etehisen kautta\nulos. Tuossa on vierashuone, jollainen maalla täytyy olla, ja tuossa\non makuuhuone ja sen yhteydessä lasten huone. Täällä on emännän oma\nerikoinen rauhankammio, joka ei ole läpikuljettava, sillä emännän ja\näidin täytyy saada, jos hän tahtoo, eristäytyä joskus, esimerkiksi\nlapsien ollessa pieniä, omaan huoneeseensa lepoon ja rauhaan. Tässä\non se huone, joka vastaa jonkunmoista herrasväkien salia -- se on\ntässä ajateltu vain tuvaksi, jossa on avonainen takka ja johon perhe\nkokoontuu yhteen iltaisin tahi muulloin. Luulin sinun tietysti tahtovan\nherrassalia, ja siksi puhuin noista plyyssimööpeleistä, mutta tämä on\nalkuperäinen ajatukseni. Tällä puolella on sitten ruokailu- ja muu\narkihuone, sen vieressä emännän taloushuone ja tarveainesäiliöitä,\ntässä suuri keittiö ja sen vieressä keittiöpalvelijain huone, sekä\ntoisaalla, suurilla ovilla keittiön yhteydessä, väen ruokailuhuone.\nMutta minun ajatukseni eivät ole ulottuneet seiniä pitemmälle, joten\nkaiken tämän tuleva sisustus olkoon sinun tehtäväsi. Mitä muuten pidät\nnäistä piirustuksista?\n\nJuho oli puhunut vähän ujosti ja hämillään, ja Eva oli katsonut häneen\nihmeissään ja uteliaana, silmät loistaen. Äkkiä tarttui hän molemmin\nkäsin Juhon käteen ja sanoi:\n\n-- Voi Juho, kuinka me olemmekaan onnellisia...\n\nÄkkiä hän vaikeni ja loi punastuen katseensa alas. Juho ikäänkuin\nhiukan värähti, mutta jatkoi sitten tyynellä äänellä:\n\n-- No hyvä on, että pidät suunnitelmistani. Tässä ovat sitten väen\npuolen piirustukset. Niissä on se perusvika, etten todellakaan ole\nhuomannut, kuinka tärkeää on erottaa kokonaan erilleen miesten ja\nnaisten puoli, ja laittaa molemmille omia erikoissuojiansa, mutta ne\nsaadaan kyllä mahtumaan saman katon alle. Pesulaitteet ja säiliöhuoneet\nväen tarpeita varten ovat myös poissa, mutta ne saadaan kyllä helposti\ntähän lisätyksi. Tässä on erikoinen työhuone miesten töitä varten,\njossa on sopivinta tehdä korjaus-, puuseppä- ja muut sellaiset työt.\nTätäkin me voimme vielä yhdessä suunnitella ja tarkemmin miettiä. Mutta\nkumpaan rakennukseen ryhdymme ensiksi?\n\n-- Väenpä tietysti! Kapteeni lähtee aina itse viimeksi\nhaaksirikkoutuneesta laivasta. Niin pian kuin vain voit, ryhdyt siis\nrakennuttamaan väen puolta. Me kyllä tulemme toistaiseksi itse hyvin\ntoimeen vanhassa rakennuksessamme, jos annat sitä hiukan korjata ja\nannat minun ryhtyä sisustuspuuhiin. Enkä minä paljon rahaa tarvitsekaan.\n\n-- Saat kyllä, minkä tarvitset. Käytä nyt ensin se määräraha, jonka\nolin jo varannut kodin kaunistamiseen.\n\n-- Mutta kuule, Juho! Sallitko minun uudistaa väen ruokailupuolen?\n\n-- Tietysti, mutta ymmärtänet kai, että siinä on meneteltävä\nvarovaisesti.\n\n-- Se on selvää, mutta parempaa ruokaa heidän täytyy saada. Se on\nkorjattavissa osaksi silläkin, ilman lisäkustannuksia, että ruoka\nlaitetaan paremmin, ja siitä rupean pitämään huomenna huolta. Mutta\naion antaa heille enemmän voita ja maitoa. He tarvitsevat sitä. Saat\nhiukan pienentää meijeritiliäsi.\n\n-- Mutta se on pääasiallinen talon rahalähde.\n\n-- Siitä saavat he suuremman ja sitkeämmän työinnon ja korvaavat sen\ntalolle monin kerroin.\n\n-- Kun he aluksi saavat parempaa, vaativat he pian yhä enemmän.\n\n-- Kaikella on rajansa. Mutta vielä eräs asia. Minä en voi siirtyä\nsyömään kanssasi väen pöytään, ellen saa uudistaa koko pöytäkomentoa.\n\n-- No miten sekin olisi uudistettavissa?\n\n-- Täytyy saada siistit ja tarkoituksenmukaiset astiat. Minkälaisia\nsinä pitäisit soveliaimpina?\n\n-- Niitä ei ole oikeastaan. Puuastioita ei kannata enää pitää, sillä\nnykyisin ei ole emännillä niin paljon aikaa kuin niiden puhtaanapito\nvaatisi. Nehän täytyisi vähintään kerta päivässä pestä kuumalla vedellä\nja hiekkapesimellä pysyäkseen valkoisina, mutta se lisäisi suuressa\ntalossa liiaksi palvelijattaren työtä. Ilman sitä ne taas sinistyvät ja\nkäyvät väkisinkin vastenmielisiksi. Sama on lusikkain laita.\n\n-- Kuule Juho! Voiko ajatella väen pöydässä tarpeelliseksi haarukoita?\n\nJuho pysähtyi miettimään tätä pulmallista kysymystä.\n\n-- Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien\nedellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin\näkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen\npakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään?\nSopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.\n\n-- Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen\nemalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni,\nkokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen\nlautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he\nsiistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan\nvalkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan\npesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt\nkäsiään.\n\n-- Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa\nelää kuin porsaat.\n\n-- Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän,\nettä hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä\nnoudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä\ntäytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi\nmieluimmin koko puku.\n\n-- No mutta onkohan se tarpeellista?\n\n-- Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole\npuhdas lypsinpuku yllään?\n\n-- No mutta sehän on eri asia.\n\n-- Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin\nlehmän?\n\n-- Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka\ntapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen.\nMutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee\nlisäksi?\n\n-- Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin\nasioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin\nparas?\n\n-- Kyllä onkin. Vähitellen puutut niihin yhä enemmän, kunnes ne kerta\nsiirtyvät sinulle itsestään. Mutta meidän täytyy harkita nämä asiat\nperinpohjin, sillä uudistuksiin ei saa ryhtyä päätäpahkaa, vaan tarkan\nmietinnän jälkeen. Mutta onhan meillä tänä iltana vielä aikaa.\n\n-- Miksi ei vielä huomennakin?\n\n-- Minä lähden taas huomen-aamulla viikoksi sinne suolle.\n\n-- Niinkö!\n\nEvan äänessä oli hiukan pettynyt sävy. Juho katsoi häneen kiinteästi ja\njatkoi sitten:\n\n-- Olen järjestänyt täällä kotona työt, joista vouti pitää hyvän\nhuolen. Heinäntekoa jo aloitetaan. Suolla täytyy olla johtamassa\ntyöväkeä, sillä siellä ei ole kylliksi tottuneita. Sitäpaitsi täytyy\nsiellä ampua rikki eräs suuri kallio, joka ties mistä on aikoinaan\ntipahtanut keskelle suota, juuri siihen paikkaan, missä suuret\nviemäriojat yhtyvät. Sitä eivät miehet siellä osaa tehdä, vaan täytyy\nminun mennä neuvomaan.\n\n-- Ja sinäkö osaat?\n\nEva oli kysynyt tämän yht'äkkiä leikillisesti ja ystävällisellä sekä\nherttaisella äänellä.\n\n-- No, tapaili Juho vähän hämmästyneenä, tottakai sitä nyt sellaista\ntäytyy maamiehen osata.\n\n-- Ja vastako lauantaina tulet takaisin?\n\n-- Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat\nennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä\ntärkeitä asioita, niin lähetät sanan?\n\n-- Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!\n\n-- Tietysti!\n\n-- Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita\nmukanasi?\n\n-- Eihän siellä mitä makuuvaatteita... Eikä niitä tarvita -- kesäisenä\naikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.\n\n-- Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?\n\n-- Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän\nlastemme onni.\n\nHän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän\nlapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli\nnäkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja\nvaloisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen\nja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista\njuhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä\npäivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha,\njoka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän\nEvan äänen kysyvän:\n\n-- Mistä sinne Toivolan suolle mennään?\n\nJuho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.\n\n-- Miksi? kysyi hän sitten.\n\n-- Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin.\nSitten sanoi hän:\n\n-- Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä.\nHaluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia\nmaanviljelyksenkin perinpohjin.\n\n-- Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.\n\nSilloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti,\nsilmissä kostea kiilto:\n\n-- Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon\nkamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle\npienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita\nasioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras\nruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt\nsen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen\nmentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti\ntottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin\ntyömaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, \"niin että hyvästi\nnyt ensi lauantaihin\". \"Hyvästi\", oli Eva vastannut, ja kehoittanut\ntaaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten\nhämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen,\njolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin\nkatsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut\noven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.\n\nJa nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan,\nsydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli\nitseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä\nviikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli\ntapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne\neivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien\nhänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon,\nmikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä,\nolikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa.\nHänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus\npalasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin\npitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin\npäinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. \"Juho on varmasti hyvin\nonneton\", ajatteli hän itsekseen, \"ja entäs minä?\" \"Minähän olin\nolevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin.\" \"Olenko nyt?\" \"En.\nKissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!\"\n\nNaisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä\nvuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan.\nKun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa\nihmeissään. Mutta Eva sanoi:\n\n-- Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella\nminua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.\n\nJa Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä\ntunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta\nrakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa,\nheittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi\npäänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi\nvalkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNäin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon\nneuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut\nkaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin\npikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli\nnyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka\nkohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään\nihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, \"että kylläpä\nmeillä nyt tulee koreeta\", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän\nylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön\nasteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä\nmuutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan.\nJo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi\npaljon entisestä poikkeava meno vallalle.\n\nMutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän\nmietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi,\nja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle\ntuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä,\nmiten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa\narvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen\nmielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen\napuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo\nalussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt\nratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko\nkului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.\n\n-- Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan\npikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun\ntie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on\nhauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.\n\nLeena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.\n\nEva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? \"Onko\nminulla\"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut\nnakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä.\nJuhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja\nvakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla\nhänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla\nsuurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä\nJuholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten\nniin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla\nmuka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen\nJuhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. -- No niin, minä\nlähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä\nviheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä\nväritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan\nkohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi\nsuloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.\n\nNuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään,\nkaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien\nloisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen\nrakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien\npuristusta.\n\nHän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka\nelämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa.\nHän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin\nvilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi\nhevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä.\nSamalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja\nmutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon\ntakana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen\nlentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.\n\nOli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon\nheinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti.\nHän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.\n\nJo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet\nturvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin\nmiehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho\nvain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu\nja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet\nhänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa\nsille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.\n\nÄkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna\nkauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.\n\nMutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi\nräjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä\nJuhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän\nitsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle\nsuolle pyörryksiin.\n\nKun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on\ntuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme.\nEva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti\nsamalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten\npuuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois;\ntoiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta,\ntoiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja\nhätääntyneen näköisiä.\n\nNopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho\nliituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi\nhiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva\npuseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka\npitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän\nkäski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava,\nettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai\nkäskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle\ntilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista\ntehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan\nhevoseen.\n\nMiehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti\nnuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui\npaarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho\nkärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin,\ntoisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän\nkasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille\ntyynesti ja päättävästi:\n\n-- Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä,\nmihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.\n\n-- Hyvä on, vastasi heistä eräs.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa\naviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään\nja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena\nistui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.\n\nVanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi\nJuhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.\n\nHetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin\nkoko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä\nnäkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi\nlaskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle,\nleikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli\nyö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset\nvoimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot,\neikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.\n\nHämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen\nkesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita\nollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä\nhillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen.\n\"Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana\", ajatteli\nhän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka\nvihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät\npeitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja\ntapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.\n\nJuho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava\nilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja\nmitä tämä kaikki merkitsi. \"Ei kelpaa, liian on huonoa\", mutisi sairas\nitsekseen. \"Toivolan suo ja Soljalan emäntä\"... \"kunhan ehdin vain,\nmaamiehen työ on hidasta... niin kovin hidasta\"... \"miksi ei Soljalan\nisäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?\"...\n\nEva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi\nheittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri\nvanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.\n\n-- Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. -- Kyllä tulen.\nOlehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen\npahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.\n\n-- Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä\nen voi tätä epävarmuutta sietää.\n\nEvan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.\n\nLääkäri-ukko hätäytyi.\n\n-- No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi\nviitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja\nkestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se\non ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä\nkauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!\n\nJa ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti\nleuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle\nantoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä,\njoka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän\nmaailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa\nJuhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin,\nistui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän\nEvaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.\n\n-- Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein\npuhella taas pitkästä kotvasta.\n\nJa kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:\n\n-- Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah... jaa.\nSiinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?\n\nEva ei vastannut.\n\n-- Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin,\ninsinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö\nniin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika\nvuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan\nherraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja\nteatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia\nja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille\nskruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa\nja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia,\nolisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten,\nmennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta\nvallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja\nkärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt,\nja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja\nhentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään.\nEi koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka\nolisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan...\n\n-- Hyi! Nyt on setä ilkeä.\n\n-- Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi\nsinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?\n\n-- Setä kysyy Juholta!\n\n-- Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon,\nvaikka hän olikin vain talonpoika...\n\n-- Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu\nsivistynyt! kivahti Eva.\n\n-- Ke-ke! naurahti ukko. -- Minun piti juuri sanomankin, että Juhon\nkaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi\nkai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit\nkäynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin\nsanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas\nnyt, kun sanon sinulle...\n\n-- No mitä?\n\n-- Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä\nsangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää\nkaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja\nvälttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan,\nmolemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää\nmeillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista\nkaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä\nsiksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista,\nmaaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut\nhienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa\nja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia\nkirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa\nkongresseihin... No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista,\nmutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme\nsuurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti,\nhenkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti...\nymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää\nasettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt\nvihdoinkin jättää raakuutensa.\n\nUkko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:\n\n-- Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen\nuneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa\nniin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet\nyksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä\nleuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut\nesimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta\nniin on ollut kuin vettä kuikan selkään -- ei pysy. Vain siellä täällä\nhäämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla\ntäytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi\nsiisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun\naistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta,\nsillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä\nmieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei\nvalista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne\nvalistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä\nsen, mikä on kirkkainta...\n\nUkko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.\n\n-- Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että\nväitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi.\nLyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan\nkuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri.\nSiinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä.\nNäinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota\nilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä\nja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä\nvoitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.\n\nVanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.\n\n-- Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?\n\n-- Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt\nihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt\ntämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.\n\nUkko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:\n\n-- Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?\n\n-- Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa\nelämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka\novat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja\nepäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon\nisäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka\nviisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo\nja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu\ntoimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen\nvähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella\nlainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset\nlähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja\nvilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka\noikeassa hän oli.\n\n-- Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet\novat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta\nvaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa\nja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää\nonnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että\nnäen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala!\nRakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan\nheitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin\nusein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En\nole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä,\njoka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa\nnäkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan,\nniin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset,\njotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille\ntuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan\nhänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin\npaljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää\naarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi\nedes häitä odottaa -- ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten\njälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen\nkäyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja\nlöntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo,\nikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan\nole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin\nmaiden talonpoika -- lahjakkaampikin.\n\n-- On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. --\nOlen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia,\njos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää\nvarjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa\nelämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän\nherättävää siinä suhteessa.\n\n-- Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin\nmieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja\nemäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla\non olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella\nsielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on,\nJumalan kiitos.\n\n-- Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta\nkunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua\nja edistyä.\n\n-- Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään,\nkoska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea\nmaahenki...\n\n-- Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.\n\n-- En kiitä! Mutta sen olen aina myöntänyt, että tuolla liikkeellä\nsaattaa olla arvaamaton merkitys maalaiselämän henkisenäkin\nsivistäjänä, kun sitä vain oikein johdetaan. Ja ehkä johto on\nsallimuksen tahdosta saanut suunnan, joka on sopiva siihen siksi, että\nse on osannut herättää laumassaan jonkunmoista herännäisyyden tapaista\nkiihkoa päästä kaikin puolin kohoutumaan, sivistymäänkin. Ehkä se juuri\non tie, joka vie suomalaisen sielun perille, sillä selvä ja tyyni järki\nei näytä siihen pystyvän.\n\nUkko nousi, haukotteli ja sanoi:\n\n-- Nyt kun olen puhunut tässä itseni virkeäksi, taidankin lähteä\najelemaan kotiin päin. Täytyy mennä aamupäivällä taas pitäjälle.\nLuuletko, että saadaan tähän aikaan hevonen valjaisiin?\n\n-- Kyllä, jos setä välttämättä nyt tahtoo lähteä.\n\n-- Parasta se on -- helpompi itsellenikin. Menehän hommaamaan hevosta,\nniin käyn sillä aikaa vielä Juhoa katsomassa ja kokoan kampsuni.\n\nKun Eva meni pihan yli väen puolelle, oli idän taivas jo muuttunut\npurppuraiseksi. Linnut olivat heränneet ja vastailivat toistensa\nlauluun katkeamattomana kuorona. Ilmassa oli hyvää tekevä viileys ja\nvirkistävä puhtauden tuntu. Evan sydämeen valahti äkkiä uusi voiton ja\nonnen varmuus. Iloisesti hypähtäen nousi hän pirtin portaat ja meni\ntupaan.\n\nOvenpielessä nukkui renkipoika likaisessa ja harmaan näköisessä\nvuoteessaan. Hän oli heittänyt takkinsa ja liivinsä vuoteen\njalkapäähän, mutta oli muuten täysissä pukineissaan, paitsi avojaloin.\nKädet olivat likaiset, tukka pahasti pörröllään, ja kasvojen\npäivettyneen värin alta kuulsi kalpeus. Hän hengitti raskaasti ja\npoisti toisinaan vaistomaisesti ahdistelevia kärpäsiä kasvoiltaan.\nPirtissä oli inhoittavan tunkkainen ilma. Toisista vuoteista kuului\näänekästä kuorsausta. Piiat nukkuivat pää hupussa, mutta jalat\npaljaina. Lattia oli likainen. Ei ollut missään ainoatakaan kohtaa,\njohon silmä olisi pienimmänkään mielihyvän tuntein pysähtynyt.\n\nEvaa puistatti.\n\nHän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä\nsäälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut,\nsillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina\nkesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta\nkuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.\n\nKalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän\naikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti.\nSilloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi\nkiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla\nhevosen kimpussa.\n\n-- Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle\ntotuus. Tunnetko olevasi onnellinen?\n\nJa Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:\n\n-- Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti,\nhengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon\notsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti\nhän kätensä pois.\n\nSitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän\nensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut.\nHetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen,\nnosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen\nhuoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin\npäättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat\nihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon\nkäteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.\n\nJuho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän\nmiettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä\ntyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin\nsilmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin\nturvallisena ja onnellisena.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan\nvainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti\nvoimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja\nhänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita\nkuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun\nkuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse\ntuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti\njotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena\nja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä\nvärihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja\nkatsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin\nkatsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.\n\n-- Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.\nMiten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?\n\n-- Paljonko? naurahti Eva. -- Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin\npuutteellista, niin tavattoman vaikeaa.\n\n-- Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen\nvalkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin\nsinua tarmolla auttamaan.\n\nHän katsoi vaimoonsa hellästi.\n\n-- Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja\noikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan\nemännällä.\n\nHän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt,\nvaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että\nJuho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään\nEva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen\navomielisesti:\n\n-- Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.\n\nJuho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi\nhuulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa\njanoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän\nympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia\nhelmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille -- tahi kuin olisi ollut\nhiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko\nanteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja\npolttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli\nauennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten\naavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen\nirtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi:\n\n-- Katsoppas, kuinka kodikkaan näköisiksi tämä valaistus muuttaa meidän\nvanhat rakennuksemme.\n\n-- Siellä vanhassa rakennuksessa on nyt kodikkaita suojia, joissa\nvallitsee Soljalan nuori ja kaunis emäntä...\n\n-- Joka ei osaa mitään...\n\n-- Joka on kotinsa henki ja elämä, ja jolla on rakkaus ohjaajanansa...\n\n-- Joka on usein kärsimätön ja pahalla tuulella...\n\n-- Joka kerran tulee äidiksi ja lahjoittaa Soljalalle uuden isännän ja\nisänmaalle kunnon kansalaisen...\n\nSilloin kääntyi Eva mieheensä ja kysyi loistavin silmin:\n\n-- Luuletko Juho, että siitä tulee poika vai tyttö?\n\n-- Ensiksi tyttö, sillä niin tahtoo jokainen mies, joka oikein rakastaa\nvaimoansa. Ensin äidin kuva ja äidille tuki.\n\n-- Lähdetään kotiin! sanoi Eva äkkiä ja läksi juoksemaan keveästi kuin\nvarsa. Mutta Juho viivähti hetken perässä vain nähdäkseen kyllältään\ntuota näkyä, jonka herpaisevan kauneuden hän äkkiä huomasi: nuoren\nihanan naisen, joka juoksee keveästi kesä-illassa ja joka on hänen\nomansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho ja Eva eivät olleet vielä olleet naimisissa kovin monta\nviikkoa, eikä Eva ollut tietenkään ehtinyt toteuttaa aikeistaan\nmitään sellaista, joka vaati pitempiä valmistuksia ja suurempaa,\nperinpohjaisempaa työtä. Mutta siitä huolimatta ei Soljalan isäntäväen\nsuojia olisi enää entisiksi tuntenut, aloittipa sitten vaikka\nkeittiön etehisestä. Yksinkertaisilla keinoilla ja pienillä rahoilla\noli Eva pukenut talonsa niin, että sen jokainen suoja oli siisti,\npuhdas ja kodikas -- niin, että jokaisessa suojassa oli jotakin,\njoka osoitti hyvää makua ja aistia. Keittiön porras oli niin siisti,\nettei kenelläkään enää haluttanut astua sille pyyhkimättä tarkoin\njalkojaan aina ehyeen porrasralliin. Etehisen pienet ikkunat oli pesty\npuhtaiksi niissä vuosikymmeniä rauhassa pesineistä lukinverkoista\nja kärpästen jäljistä, seinät oli puhdistettu ja maalattu vaaleiksi\ntavallisella öljyvärillä, ja nurkkaan oli sijoitettu käytännöllinen\nja helposti puhtaana pidettävä pesulaitos, jossa nyt oli aina puhdas\nvesi. \"Lehmille te kyllä muistatte kantaa tarpeelliset vedet\", oli\nEva sanonut, \"ja niin pitää tehdäkin, mutta yhtä tärkeätä lienee\nihmistenkin veden tarve.\" Jokaisen pesijän velvollisuus oli pestyään\nmuuttaa astiaan puhdas vesi, ja jos vesisäiliö oli tyhjentynyt, hakea\nsiihen uutta. Saippualla oli oma reikäkuppinsa, ettei se pääsisi\nsulamaan, ja käsiliina riippui naulassa, jonka yläpuolella olevaan\nlevyyn Eva itse oli maalannut seuraavan ohjeen: \"Ainoastaan puhtaaksi\npestyt kädet saa pyyhkiä tähän liinaan.\" Eva tiesi ja oli nähnyt,\nkuinka epäsiistit ihmiset vain hiukan virauttavat käsiään, siksi että\nlika parhaimmilleen ihon pinnassa likoaa ja irtautuu, pyyhkien sitten\nkoko likamäärän -- käsiliinaan.\n\nKeittiö oli kuin uusi, vaikka suuria keinoja ei oltu vielä ehditty\nsenkään kuntoon panemiseksi käyttää. Lattia oli maalattu vaalean\nharmaalla öljyvärillä, sitten kun se ensin oli pesty ja tasoitettu\nhöyläämällä siitä pahimmat kulumaharjanteet. Ja mikä tärkeintä -- sen\noli maltettu antaa perinpohjin kuivaa, niin että se kesti kulumista\nkaksin verroin. Ikkunat oli puhdistettu ja ikkunalaudat sekä postit\nmaalattu valkoisiksi. Keittiön penkit oli maalattu hyvin vaalean\nkeltaisiksi ja samoin vanha pöytä, joka nyt oli ikäänkuin itsekin\nihastunut uutuuteensa. Astiakaappi oli uusittu päältä samaan väriin,\nmutta sisältä valkoiseksi. Suurin osa astioita oli kuitenkin nostettu\nuuden tiskauspöydän yläpuolella olevalle yksinkertaiselle, mutta\nkäytännölliselle astiahyllylle, jonka, samoinkuin koko tiskauspöydän\ntaus ja ympäristö oli peitetty lujalla, vaalealla linoleumimatolla.\nHällä oli kaunis kuin morsian, saatuaan valkoisesta liimaväristä\nitselleen uuden ja puhtaan muodon. Jauho- ja suolasalkkarit oli uusittu\nja maalattu, sekä riippuivat hällän vieressä puhtaina, täysivatsaisina\nja tyytyväisinä kuin mitkäkin matamit. Jokaisella esineellä oli oma\npaikkansa, jonne se oli kädestä laskettava.\n\nIhmeitä nähtiinkin nyt tässä keittiössä. Sitä korjatessaan oli Eva\nantanut väen syödä pirtissä, ja laittoi kaikki valmiiksi, ennenkuin\nhän päästi väen sinne takaisin. Kun se hetki sitten tuli, meni hän\nedellisenä iltana pirttiin väen illallis-aikana ja ilmoitti heille\nmielipiteensä lyhyesti ja päättäväisesti. \"Huomenaamulla\", sanoi\nhän, \"syödään jälleen keittiössä täsmälleen kello kahdeksan. Mutta\nhuomatkaa, etten aio antaakaan uutta keittiötäni sotkea. Jokainen saa\nluvan pestä kätensä ja karistaa pahimmat liat vaatteistaan ennen sinne\ntuloaan. Etehisessä on sitä varten pesulaitos, ellette ehdi muualla\npesemään. Ja jalat on siistittävä, sillä ruokailuhuone ei ole mikään\nnavetta, johon sopii mennä lantasaappaillaan. Tähän on teidän paras\nvastustelematta taipua, sillä se on teille itsellenne hyvä. Aika on jo\noppia siisteyttä ja ihmistapoja.\"\n\nKun sitten seuraavana aamuna tuli suuruksen aika, odotti Eva\njännityksellä väen tuloa. Jo tuli ensimäinen renki tavalliseen vanhaan\ntapaansa, mutta joku seikka pysähdytti hänet jo portaitten edessä.\nEva hymyili itsekseen: portaan puhtaus se miehen siihen seisahdutti.\nHämillään hän pyyhki jalkansa tarkkaan ja tuli etehiseen. Siellä\npistivät hänen silmäänsä heti pesulaitteet. Mies vilkaisi käsiinsä ja\nhuomasi, että ne olivat likaiset. Hän kääntyi katsomaan lakillensa\nsijaa ja äkkäsi uuden ja käytännöllisen vaatenaulakon. Siihen heitti\nhän lakkinsa, otti sormiensa nenillä saippuan ja rupesi pesemään. Mutta\njuuri kun hän oli ottamassa pyyhettä naulasta, huomasi hän kirjoituksen\nsen yläpuolella, vilkaisi käsiinsä ja virutti niitä uudelleen. Vasta\nsitten hän kuivasi ne. Ohjeen mukaan hän sitten kaatoi likaveden pois\nomaan paikkaansa, virautti astian ja laski siihen uutta vettä, vilkaisi\nympärilleen ja astui keittiöön. Siellä odottivat häntä uudet kummat.\n\nLeena oli saanut ylleen suuren vaalean talousesiliinan, joka antoi\nhänelle juhlallisen ja siistin ulkonäön. Kaiken puhtaus ja kauneus\ntuntui miesparkaa ihan häikäisevän ja hän istahti nolona ovensuuhun\nensin ikäänkuin epävarmana koetettuaan uuden ja hienon näköistä tuolia,\nettä kestääkö se. Mutta Eva sanoi:\n\n-- No päivää, Aapo! Miltä Aaposta nyt näyttää minun uusi keittiöni?\n\n-- No oikein on koreeta. Niinkuin herroissa ainakin.\n\n-- No miksi ei talonpojalla saisi olla yhtä siistiä ja kaunista kuin\nherroillakin?\n\n-- Ka, miksipä ei. Ei ole sitä vain tähän maailmaan asti niin ruukattu.\nEi ole talonpojan kannattanut.\n\n-- Vai kannattanut! Kelläs ne sitten on Suomessa rikkaudet ellei\ntalonpojilla? Ei suinkaan virkamiespahasilla? Ja paljonko siisteys\nmaksaa? Ei muuta kuin hiukan vaivaa vain. Vai tuliko Aapo köyhemmäksi\nsiitä, että pyyhki jalkansa ja pesi kätensä?\n\n-- Ka enhän minä... Ihan tekisi mieli saunassa käydä ennenkuin noin\nkulusen ja kauniin emännän pöytään istuu... Vaikka vielä viereenkin\njoutuisi...\n\n-- Eipä tiedä! Mutta tällä kerralla on Aapon paikka tässä.\n\nVäki oli näinä minuutteina saapunut ja Eva oli syrjäsilmällä pitänyt\nhuolta, että kaikki tarkoin noudattivat hänen ohjeitaan. Hänen ei\ntarvinnut muuta kuin vilkaista tulijaan, jolloin tämä säpsähti ja teki,\nminkä näki määrätyksi. Pahimman vastuksen tuotti Pahna-Liisa.\n\n-- Jottako käsiä pesemään! E-enhän minä, vanhankansan ihminen, keskellä\nviikkoa. Johan sitä saunassa lauantaina pestiin. No voi hyvänen aika.\n\nMutta Eva sanoi ystävällisesti ja vakavasti:\n\n-- Liisa tekee nyt niin kuin on määrä.\n\nJa Liisa totteli, tuli keittiöön, risti kätensä vatsansa päälle ja\nsanoi:\n\n-- Ihan tuntuu kuin tulisi kirkkoon. Ja Leenalla tuollaiset liinat ja\nvehkeet. Kyllä nyt on Soljalassa elämä herrastunut.\n\n-- Niin, sanoi Eva, te ette kyllä enää kummastele sitä, että lypsäjillä\npitää olla puhtaat lypsinkaavut. Sen asian tarpeellisuuden olette\noppineet ymmärtämään. Mutta omalta ruokanne laittajalta, joka pitelee\nsitä, mitä teidän on suuhun pantava, häneltä ette ymmärrä vaatia samaa\nsiisteyttä kuin lehmän hoitajalta. Oletteko te ihan hassuja?\n\n-- Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri\nsiinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja\nmuutkin murahtelivat myöntyvästi.\n\nSitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen,\nettä se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin.\nItse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä\noli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen\nsai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän\nlautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen\nja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka.\nPienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos,\nsekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos.\nMutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina\nerikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja\nPahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle\npuolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:\n\n-- Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää,\nja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen\nsydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta,\nmureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos\nkellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset\non jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse\nleipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia\npaloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa\nLeena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös\ntaskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää.\nPöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa\nnäin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää\nliioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta\nhuomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet\nvoita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin\nelukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte\ntätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja\nterveydeksi. Eikö ole hyvä näin?\n\n-- Ka mikäpä se on muu kuin hyvä...\n\n-- Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia...\n\n-- Niitä...\n\nVäki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen\nkömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan.\nMutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä\nsiististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä\nkoitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti\nja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti\nsilmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti\nsyömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki,\ntuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja\nsujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja\nsanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei\nkuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja\nopettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi\nAapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:\n\n-- No, kiitos sitten vain, emäntä!\n\nMutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku\nkurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.\n\n-- Sehän meni hyvin, sanoi hän. -- Kyllä se siitä kaikki rupeaa\nsujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti\npäästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.\n\nKaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista,\nettä sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne\nvalkometalliset lusikat -- niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti\nniitä liian hienoina ja kalliina.\n\n-- Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän,\nettä läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset\nvääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja\nkatkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset.\nNe on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät\nhevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon\nne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa\nsinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko\ntuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!\n\n-- Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi\njo ajatellen jotakin aivan toista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat\nnämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja\njännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten\nkautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan.\nVanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja\nniitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa\nmulta-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset\nasparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja\nlauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama\npiirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas\ntaidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva\nheleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti\nhauska \"Ahkera Liisa\". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta\nuudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin.\nVaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja\npuhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu\nja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun\nhän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla\nmelkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä\nasuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis,\nsiellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella\nuudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin\nkeveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen\nhalutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan,\nkun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman\nsuutelon hänen suulleen ja kysyi:\n\n-- Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?\n\nJuho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja\nsanoi:\n\n-- Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.\n\n-- Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä\nminun luonani kerran terveenäkin.\n\n-- Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?\n\n-- Syytä minua. Ja sitäpaitsi -- kyllä Soljalan Juho ne erehdykset\nhelposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin -- naimisissa.\n\n-- Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!\n\nJuho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta\nsamassa ovea raottava Leena kuului sanovan:\n\n-- No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista\nkuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova\nnauruntirskahdus.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nElokuun lämmin ja kirkas päivä on loppunut. Pelloilta ovat kadonneet\nleikkuuväen valkoiset liinat, vain korkeat kuhilaat ovat jääneet\njäljelle voiton suuruudesta todistamaan. Päivän viimeiset säteet\nsattuvat keltaisiin olkiin lisäten ja kirkastaen niiden värivoimaa.\nIlmassa alkaa tuntua hyvää tekevä ja puhdas viileys. Maisemat kaukana\njärven takana muuttuvat tumman punasinerviksi. Taivas on huikaisevan\nvaalean sinivihreä, läpikuultava. Tarhalta kuuluu silloin tällöin\nkellon kilahdus, haassa syövät hevoset rouskuttaen varjoisten paikkojen\nmehuruohoja.\n\nIdän taivaalle on noussut kuu. Se on suuri ja kalpea, eikä vielä\nvalaise. Se on kuin mahtava paperilyhty, joka ennustaa iloista ja\ntunnelmakylläistä hämyjuhlaa. Mieleen lennähtää tummia lehtoja, sirosti\nväistyviä vartaloita, tukahdutettua naurua, jotakin niin hellää ja\nhoukuttelevaa, jota ei voi sanoiksi tulkita. Se on suloinen mielikuva,\nkuin uni, joka kalpenee heti, kun koetat sitä muille selittää. Parasta\nnähdä se vain omassa sielussa, ummistaa silmänsä ja pitää siitä kiinni\nimevin huulin, kuin janoinen kirkkaasta vedestä.\n\nTuo suloinen kuva herkistää sydämen. Ympärillä syvenee yhä elokuun\nillan hämy. Kuulakkaana hämäränä se jo peittää helmaansa metsät,\nvaarat ja lehdot, pehmentää muodot, syventää varjot salaperäisiksi\npimeyksiksi, mutkistaa ääriviivat eriskummallisiksi kuvioiksi, antaa\nmielikuvitukselle outoja aloitteita ja herätteitä, pannen uneksimaan\navoimin silmin. Kuin sadun hopeinen, harsomainen kimmellys alkaa\nkuun valo loistaa pellon kuhilaissa, ruohikon helpeissä, säihkyä\nkastehelmissä ja välkkyä tyynen järven pinnassa. Kaislikon yllä lahden\nperukalla häilyy harmaita sumuvarjoja. Ne ovat kuin yön hengettäriä,\njotka suorittavat siinä salaperäistä karkeloansa. Ja ne ovatkin todella\nhengettäriä. Saatan nähdä niiden kasvot, niiden kaihoiset silmät,\nojentuvat käsivarret ja liehuvat hiukset, tuskan ja mykän kaihon, joka\nniiden kyynelöityvästä katseesta loistaa.\n\nJa sydämeeni tulvahtaa äkkiä kuuma aalto. Se on kuin syvän hiljaisuuden\nkeskeltä äkkiä kuuluva hätähuuto: oi Luoja, miksi olen niin yksin! Se\non äkillistä kapinaa sitä vastaan, että ihmisen oma sydän ja sielu\nsulkee hänet pois tästä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen ympärillään.\n\nLahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on\nruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen\nvalo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena.\nOhitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina\nminut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa\ntaikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon\nvälinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät,\nveri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja\nkäsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon\nihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon\nanastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman\niankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.\n\nHerään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon\npolkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen\noudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa\nrataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää\nihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia\nilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin\nonnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan\nmonen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman\nmiljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä\nhetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?\n\nMinä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän.\nLähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka\ntuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo\nheittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden\nesiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen.\nKuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri\nvingahtaa hiukan -- se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman\nylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun\nsiihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita\nkäännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni\nja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset\nlentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä,\nmutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen\nsuurimman onnen palvelusta.\n\nSe onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen\nitsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista\nja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat\npienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat,\nne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat\nja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin\nturvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin\nautuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja\nkunnioittaa.\n\nJa isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka\nseisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa\npois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus\nkarjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle\ntakkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.\n\nVaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa\ntaas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä,\njotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän\nruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä\nitsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä,\nja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja\nvälinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät\nkiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta\ntiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin\ntällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno\nja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille\nasetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.\n\nKuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja\nlikaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän\nerotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden\nja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista\nvallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on\nmahdollista elää.\n\nElokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo\nsatumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa\non tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan\nrakkauden ympärillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: \"Huomenna lähden\nToivolan suolle.\" \"Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee\nmuuten ikävä.\" \"Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!\" \"En tahdo\nruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa\nsilmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua.\" \"Se ei sovi\nSoljalan emännälle.\" \"Sopii se, eikö sovikin?\"\n\nJa uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa,\nihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki\npihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät\nhiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista\nmaata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet\nlepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja\nihanaa elon onnea koskaan nähty.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä\nsiellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja\nruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja\nmerta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret\npalstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen\ntarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui\ntuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille\nmusta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne\nehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle\nsuon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka\ntäällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta,\nväistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä\nkolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia\nyölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa\nvaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan\näänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy\nihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee\nkauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin\nkuoleva ilveskissa.\n\nJuho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään\nkuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut\nsiihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa\nmakasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän\noli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja\ntaistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen\nkaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli\nhänelle maksanutkin.\n\nPaljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka\nhänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli\nsuurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen\nuskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään\nrahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava\nahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut\nrahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja\nniitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille\nparhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria\nhalko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat\nja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut\nikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa,\nkovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan\nhome oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.\n\nMutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se\nvaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin\nhuipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi\nhänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: \"Nyt on\ntullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja\ntaistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla,\nsillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan\nsiitä joudu sortajalle, kuten ennen!\" Ja Juholle oli kuin leimauksena\nvaljennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa,\nse katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut\ntekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on\naatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki\nsekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat\nhänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi,\nsitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys.\nSe kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen\nasemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä\noli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.\n\n\"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää.\" Kiitos, Luoja, siitä\nkirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän\nennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn\nilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja\nyksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon,\ntämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen\npinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä\nkourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun\nkuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt\nväkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla,\nyhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin\npohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki.\nKuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla,\nhetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin\nkuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain\nnousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla\npainuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi\nhenget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän\nmiljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa,\nraskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa\nmaan mustiin multiin...\n\nKuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut\npankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: \"Maasta olet sinä tullut,\nmaaksi pitää sinun jälleen tuleman.\" Kaikki sijoittamattomat varansa\noli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin.\nEllei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina\noli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan\nvastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla\nmaan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta,\nvain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se\nkansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän\ntahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli\nkuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen\nihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.\n\nJa siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus\nyhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa\naivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa\ntyö oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä\ntuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut,\nkun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille\nitsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä\ntoiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän\nnäki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä\nhuomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.\n\nJa nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen\nviikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä\nkuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään\nEvan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen\nautuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja\nnuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin\nsuuressa tuskassa: \"Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen\ntäydellisyyden ansaita!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei\nollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä.\nIrtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana\nruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska\nse arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin\nmaatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se\nkoetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se\nkävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se\nkoetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä\nja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti,\njos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä.\nSe luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella \"työn orjista\" ja\n\"työn orjuudesta\", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja\nhautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa\nteki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja\nmielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa\nhän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen\nyhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.\n\nAmmoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista\nirtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa\nitselleen \"huoneet\" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti\nsuostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän\nmääräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt\naikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta\nmelkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät\ntölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä\nhe pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset\nmaksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi\njonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi\nheidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen.\nEi voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota\nnämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha\n\"verenimijöitä\" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä\nlian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien\nakkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn\nja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä\nnenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin\npulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen\nmaailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä\nvihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari\ntuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut\nIlmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa\nvaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto,\nkeittäen kuljeksiville jätkille ja \"valkoisen terrorin vainotuille\nuhreille\" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa\nkotitekoinen viinapannu -- eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei\nolisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä\nja asemansa auttamishalua.\n\nJo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion\nesineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se\nhävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä\nollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen\nyhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä\nmies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:\n\n-- Haluatteko torppanne omiksenne?\n\n-- Ka...\n\nSaatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille\nsuunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni\nomintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi\nkuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa.\nErotuskustannukset maksaa torppari itse.\n\nUseimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään\nveto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä\nsyystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille,\ntarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta\nmuutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus\ntuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista.\nHe ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen,\nvastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön\nriveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä\npöytään ja sanoi kylmästi: \"Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista\nsopimusta ei ole.\" Silloin ei auttanut muu kuin suostua.\n\nJuho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat\nnuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman\nylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien\nmaanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista\npikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle\npalkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli\nruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan\nhänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho\nratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli\nnyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin\naikaisin yleisemminkin.\n\nMutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen\nmaailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien\nensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho\nollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien\n\"huoneiden\" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen\nasumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen.\nHänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei\nollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa\nkaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti\ntunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat\nmuuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin\nkiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi\nkiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle\nhyödyllisiä, tuottavia jäseniä.\n\nUusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle\naseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää.\nTöllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita\nrintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää.\nMuualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia\nmaita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne\nmuuttaisivat uudisviljelijöiksi -- se tuntui vaikealta. Heidät täytyi\nsiihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään\nmaanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se\npuristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain\ntarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät\nalennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät,\nkoitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.\n\nNyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi,\nettä Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä\ntavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen\ntäytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei\nvoinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä\nvaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät,\nanovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina\nitkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa\ntuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa\nhaudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa,\nnostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten\nmäärän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus,\nvallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä\nrakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita\n\"s--n kakaroita\", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun\nyrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea,\nylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi,\nsilloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan\nviattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva\nsilmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä,\noli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset,\nvarhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja\nläpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen,\ntukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon\nkuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina\nvuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa,\nnäki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat\nolleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen\nelämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat\nkylmiksi ja pahuudelle alttiiksi -- silloin oli hänen oma sydämensä\nkauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin\nhätääntyneenä: \"Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden\nihmisten elämän?\" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle\noli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen\nosanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut\nsillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta\nvastuunalaisia. \"Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme\nkamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi.\nKohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon\npohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee\nja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata\nisänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka\ntuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme\non koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin\nsamoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön.\nTuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan\nruumiissa -- siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä\nleikkaus.\"\n\nKatsellessaan tuossa suurten toivojensa työmaata tuli Juho tätä kaikkea\nmuistelleeksi, sillä hän tiesi hyvin, kuinka monen, lukemattoman\nkatkeruuden, vihan ja kateuden kirouksen saattamana ojurin lapio oli\ntähän hänen suohonsa uponnut. Hän tunsi, että tässä suhteessa oli nyt\nhänelle ratkaisun hetki koittanut, ja hän oli mielessään asettunut\nEvan aatepohjan kannalle. Hän ymmärsi nyt, kuinka suunnattoman suuret\nja monipuoliset olivat nykyajan maanomistajan velvollisuudet ja\nvastuunalaisuudet -- kaikki se väki, joka mikä minkin ehdon perusteella\nasui hänen maallaan ja sai siitä tavalla tahi toisella elatuksensa,\noli suurin piirtein katsottuna isänmaan edessä hänen vastuullaan sekä\ntaloudellisesti että siveellisesti -- hän oli alueensa hallitsija,\njolla todellakin oli alamaisia, ja hänen oli vastattava siitä,\nettä alamaiset myös menestyivät. Ja olihan Suomessa korpia, jotka\nodottivat viljelijäänsä, vaatihan Suomen uusi asema, ettei mitään\nviljelymahdollisuutta laiminlyöty, olihan Soljalassakin siellä täällä\nvielä runsaastikin mustia mujuja, jotka odottivat kiihkeästi Sampsa\nPellervoista, olihan tuossa kansaa, joka kyllä sarat kylväisi, kun se\nviisaasti siihen johdettaisiin -- miksi ei hän sitä yrittäisi, siihen\nryhtyisi?\n\nJa siinä miettiessään kypsytti Juho sen suunnitelmansa, joka oli\noikeastaan jo vanha, mutta joka oli lepäillyt siellä jossakin takana,\nastumatta todelliseen tietoisuuteen. Päivätyöjärjestelmän lopettaisi\nhän heti, mutta antaisi aina työtä palkkaa vastaan. Kaikki, mitä\nmäkitupalaiset tarvitsisivat talosta, saisivat he ostaa rahalla, kuten\nmuutkin. Jo tänä samana syksynä katsoisi hän heille maaltaan sopivat\npalstat, ei suuret, vaan mieluimmin pienet, jossa olisi, suhteellisesti\nmetsää ja peltomaata, erotuttaisi ne ja jättäisi hinnan kiinnitetyksi\nkuoletuslainaksi. Että vuotuinen kuoletus ja korko tulisi maksetuksi\nja into pysyisi vireillä, saisivat nämä uudet palstatilalliset vuoden\nlopussa Soljalassa tekemistään töistä yhteensä ylimääräisen kymmenen\nprosentin lisähyvityksen, joka olisi aina tervetullut lainan lyhennys\nja kiihoittaisi heitä pyrkimään työhön juuri Soljalaan. Heti kun hän\nsaisi paikat katsotuksi ja sopimukset tehdyksi, saisivat tölliläiset\nryhtyä raivaamaan peltotilkkuaan ja varustamaan valmiiksi rakennustensa\nkivijalkoja. Ja hän, Juho, katsoisi, että rakennukset, kun ne sitten\ntalvella muutettaisiin, tulisivat samalla kunnollisesti korjatuiksi ja\nsiistityiksi. Hevoset kunkin muuttoa varten antaisi hän ilmaiseksi,\nkeväällä Evan lahjana kullekin emäkaritsan ja puolella hinnalla vasikan\nsekä ensimäiset siemenet. Ja hän tukisi ja neuvoisi heidän talouttansa,\nosoittaisi tarkoin, miten tuollainen pieni palstatila oli kuntoon\npantava ja mitä kaikkea se viisaasti hoidettuna tuottaa. Sittenhän\nnyt olisi ihme, elleivät ihmiset saisi elämänintoa ja lakkaisi turhia\nhaaveilemasta. Ellei jostakusta olisi tällaiseen, jättäisi hän tietysti\nlainansa hoitamatta ja joutuisi palstaltaan pois. Kelvotonta ainesta ei\nvoi väkisellä tehdä kelvolliseksi, vaan täytyy sen hävitä olemassaolon\ntaistelussa. Ja Juho tiesi, ettei asia tähän pysähtyisi, vaan opettaisi\nEva vuosien kuluessa näille pieneläjille suuren joukon tärkeitä\nvähäpätöisyyksiä, jotka ennen pitkää kuin huomaamatta antaisivat heidän\njokapäiväiselle elämälleen uutta väriä ja viehätystä. Olisiko tämä\nkaikki sitten hänen puoleltaan uhraus, vaikka hän antaisi maansa hyvin\nhalvallakin? Ei suinkaan, vaan hänelle koituisi siitä päinvastoin mitä\nsuurinta etua. Ensinnäkin häviäisi tuo tölliyhteiskunta kaikkine siinä\nkukoistavme paheineen ja sen mukana se viha ja ukkospilven tapainen\ntunnelma, joka alati pitää nyt mielialaa jännittyneenä. Toiseksi saisi\nhän käyttämällä palkkatyöväkeä oikeutetun aseman vaatia ahkeruutta ja\ntarmoa työtunteina, valita työväkensä, eikä tyytyä kuten ennen keneen\nhyvänsä keskenkasvuiseen tyttöön tahi heikkovoimaiseen naiseen, joka\ntäytyi hyväksyä täydestä päivätöissä. Ja kolmanneksi vahvistaisi\nhän paikkakunnallaan yhteiskuntaa säilyttävää ja rakentavaa ainesta\nja hävittäisi sosialismin ja sosiaalisen sairauden edellytyksiä. Ja\nneljänneksi tulisivat melkoiset alat korpea otetuksi viljelykseen,\nmikä kansalliselta ja kansantaloudelliselta kannalta olisi yhteisen\nedistyksen voitto. Hänellä saattaisi aluksi olla työväen puutetta,\nmutta hän toivoi yhä laajemmassa määrässä koneita käyttämällä sen\nhaitan korjaavansa. Ja hän aavisti, että Eva ennen pitkää saattaisi\nväen kohtelun ja hoidon kannalta Soljalan sellaiseen maineeseen, että\nsiihen saapuisi työväkeä mielellään ja ennen muita. Etua hän siis\nsaattoi toivoa koko puuhasta, puhumattakaan siitä rauhasta, minkä hän\nsaisi palkakseen.\n\nJa kun Juho vihdoin meni työväkensä luo, aloittaen viikon tehtävänsä,\ntunsi hän, että Toivolan suo oli sen vapautumisen kautta, johon\nse oli tavallaan hänet auttanut, muuttunut hänelle kuin entistä\nrakkaammaksi. Kun hän nyt katseli ja mittaili uusia sarkojansa ja\nhuomasi niissä piilevän vuosisataisen hedelmällisyyden ikäänkuin\nkammitsan takaa vapautuneena astuneen päivänvaloon, tunsi hän äkkiä\nterävällä talousmiehen vaistollaan, että hän oli laskenut oikein.\nJuuri tästä hän saisi parhaan ja suurimman koron niille huikeille\nsummille, jotka hän siihen oli uhrannut -- saisi ja oli jo saanut.\nSillä jo sen kautta, että tämä suuri suo oli nyt täydelleen ojitettu\nja osaksi jo saroitettukin ja että sinne oli tehty kunnollinen ajotie,\nsaattoi hän jo tällä hetkellä, jos tahtoi, kirjoihinsa lisätä talonsa\nkiinteistöarvoon kaksikertaa sen summan, minkä itse työ oli tullut\nhänelle maksamaan. Tyhmä ja typerä on se maanviljelijä, joka lainailee\npois tahi piilottaa vanhaan sukkaan liiat rahansa, sijoittamatta niitä\noman maatilansa muodostamaan kiinteistöpankkiin.\n\nNiin oli elämä tänä suvena karannut tavattomalla tarmolla Juhon\nkimppuun. Se oli aluksi vilahduttanut hänelle sisäisen onnettomuuden\nvaaraa, oli syössyt hänet kuoleman partaalle, mutta pelastanut hänet\nsiitä. Ja kuin korvaukseksi oli se lopuksi palkinnut hänet suuremmalla\nonnella, mitä hän koskaan oli osannut uneksia. Hänen suonissaan virtasi\nikäänkuin entistä tulisempi elämänhalun mahla, ja hän oikein pelkäsi,\nettei hän ehtisi saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, jotka kangastivat\nhänen edessään kiehtovina, pehmeinä, lämpiminä kuin elokuun kutsuvat,\nhämyisen kuulakkaat illat.\n\nKun Juho kallistui yksinkertaiselle vuoteelleen pienessä\nmetsäsaunassaan, katsellen kiukaassa ystävällisesti kiiluvaa hiilosta\nja kuunnellen yötuulen tohinaa korkeissa ylhäisissä petäjissä, tunsi\nhän sydämessään sanomattoman suurta, intohimotonta, koko olemuksen\ntäyttävää rauhaa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Eva oli saanut isäntäväen puolen kuntoon, kohdisti hän huomionsa\nväen tupaan. Soljalan pirttirakennuksessa oli kuten useimmissa\ntalonpoikaistaloissa pimeän etehisen toisella puolella pari kamaria,\njotka kuitenkin olivat tavanmukaisesti saaneet jäädä kaikenlaisen\nromun säilytyspaikoiksi. Siellä oli vanhoja kengänrajoja, koreja\ntäynnä nahanviipaleita, astioita, vanhoja vaatteita, hevosenvaljaita,\ntyökaluja ja sensemmoista, kaikki mitä surkeimmassa epäjärjestyksessä.\nHuoneitten seiniä oli joskus paperoitu vanhoilla Suomettarilla, mutta\nolivat ne jo repeilleet rääsyiksi. Ummehtunut ilma ja sameat akkunat\ntekivät huoneet vieläkin vastenmielisemmiksi.\n\nPirttirakennuksen ullakko oli kuten tavallista yhtenä ainoana\naukeamana, ilman lattiaa sekin, ja täynnä kaikenlaista vuosikymmenien\nkuluessa kertynyttä rojua, vanhoja verkkoja, kalupuita, haravia,\nviikatteen varsia, repaleisia kontteja, koreja. Vaikka katto\nolikin hyvin loiva, oli siellä kuitenkin tilaa parille kokoliaalle\nullakkohuoneelle molemmissa päissä. Ja koska rakennus oli muuten\nvielä luja, päättivät Juho ja Eva käyttää sitä sellaisenaan uusien\nsuunnitelmiensa toteuttamiseen. Timperien sahan suhina ja vasaran pauke\nrupesikin pian kuulumaan Soljalan kartanosta.\n\nJuho oli oikeastaan kummastunut siitä käytännöllisyydestä, jota Eva\nosoitti. Kun hän itse oli ajatellut rakennuksiaan, olivat entiset\ntuntuneet aivan kelpaamattomilta ja mielessä olivat kuvastuneet vain\nsuuret, komeat uutisrakennukset. Totta oli, että ne joka tapauksessa\ntulisivat Soljalassa tarpeellisiksi, sillä entiset eivät enää kauan\nkestäisikään, mutta Evan suunnitelmista Juho kuitenkin huomasi, että\nsiten menetellen pääsisi toistaiseksi aivan vähäpätöisillä kuluilla.\nJa se ilahdutti häntä, sillä taloudellisesti ajattelevana miehenä\nolivat hänestä pohjaltaan vastenmielisiä sellaiset kulut, jotka eivät\ntuottaisi mitään sanottavampaa korkoa. Jos rakennukset saatettaisiin\nhyvään kuntoon, nousisi kyllä tilan arvo, mutta tuskin siinä suhteessa\nkuin mitä ne olivat maksaneet, ja kirjanpidossa täytyi oikeastaan\nniiden kohdalla tehdä vuotuiset poistot. Hän oli siis ihastuksella\nhyväksynyt Evan ehdotukset ja hommannut hänelle tarpeellisen työväen.\n\nJälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, että tällainen menettely\noli muussakin suhteessa viisasta. Sai kokemusta, miten todella\nkäytännöllinen ja kodikas työväen asunto oli suunniteltava, eikä\nryhtynyt uudistuksiin umpimähkään. Uuden rakennuksen suunnittelu\ntodella vaadittua käytännön tarvetta vastaavaksi oli nimittäin Juhon\nkokemuksen mukaan vaikeimpia asioita, jossa epäonnistuminen oli\nuseimmiten palkkana ja jossa kauniit ja ensi näkemältä sopivatkin\nsuunnitelmat ajanoloon saattoivat koitua ikäväksi vastoinkäymiseksi.\nAntaapa Evan siis pienessä koettaa suunnitelmiaan, niin saadaan nähdä,\nmiten ne suuressa pitävät paikkansa.\n\nNiinpä siis, kun syyskuun myrsky jo lennätteli kellastuneita lehtiä,\nkun taivas päivät päästään oli alakuloisen harmajana purkaen\ntihkusadettansa, kun työväki saapui kotiin märkänä ja viluisena, olivat\nEvan suunnitelmat jo suurimmaksi osaksi toteutuneet. Soljalan pirtin\nporras ja etehinen olivat muuttuneet, koko rakennus oli punaisine\nseinineen ja kattoineen sekä valkoisine nurkkineen ja akkunalautoineen\nkuin uusi ja hiveli silmää maiseman vihreätä taustaa vastaan. Porstuan\nperällä oleva entisen keittiön ovi oli saanut akkunan, niin että\nennen pimeään etehiseen pääsi nyt edes hiukan valoa. Etehinen oli\nsiistitty ja siellä säilytettäville kapineille oli jokaiselle osoitettu\noma paikkansa. Kun tultiin pirttiin, sai pelätä, että kävisi kuten\nPahna-Liisalle, joka hämmästyksestä ei saanut sanaakaan suustansa.\n\nOven suussa oli ensinnäkin välttämätön pesulaitos, jonka kohdalta\nsekä seinä että lattia olivat päällystetyt sinkkipellillä.\nPyyhenaulakko oli varustettu asianomaisilla huomautuksilla, jotka\nalati muistuttivat siitä, että ellei niitä noudatettu, menetti\nkoko pesulaitos merkityksensä, muuttuen päinvastoin siivottomuuden\npesäksi. Seinät oli veistetty valkoisiksi ja peitetty alaosaltaan\nlaudoituksella, joka oli maalattu vaaleanharmaalla värillä. Katto oli\nvalkaistu liiman sekaisella liituvärillä, orret maalattu keltaisiksi.\nLattia oli höylätty sileäksi ja moneen kertaan maalattu keltaisella\nöljyvärillä, joten sitä oli nyt helppo pitää puhtaana. Pitkin seiniä\noli kiintonaiset penkit, jotka oli maalattu tummanpunaisiksi.\nPanemalla pohjamaaliksi punamullasta tehtyä öljyväriä ja antamalla sen\nperinpohjin kuivaa sekä vasta sitten pyyhkimällä kertaansa hyvällä\nlakkavärillä, oli saatu halvoilla kustannuksilla paksu, kestävä ja\nkaunis väripinta. Samoin oli maalattu pirtin muut huonekalut, joihin\npenkkien ja pitkän pöydän lisäksi oli ilmestynyt muutamia tuoleja\nsekä karsinanpuolelle naisia varten pienempi pöytä. Uuni oli muutettu\nsikäli, että siihen leivinuunin lisäksi oli tullut tupaan päin olevaan\nnurkkaan avonainen takka, pohjalainen \"piisi\", jossa poltettiin kylmänä\naikana pystyvalkeata. Koko uuni oli valkaistu liituvärillä ja sen\npäälle oli varustettu lauta kenkien kuivaamista varten. Molempain\npöytäin yläpuolella riippui yksinkertainen kattolamppu. Mutta pirtissä\noli vielä muutakin.\n\nHuomiota herätti ensinnäkin seinällä oleva Suomen kartta. Eva oli\nhuomannut, kuinka peräti pintapuoliset ja huonot väen yleiset tiedot\nisänmaastaan olivat. Kansakoulukurssi häipyi nuorten päästä melkein\nolemattomiin muutamassa vuodessa, kun sitä ei virkistetty millään\njatkuvalla lukemisella, ja vanhemmilla, kansakoulua käymättömillä\nihmisillä oli hyvin hämärä käsitys kaikesta, mikä ulottui oman\npaikkakunnan ulkopuolelle. Tällainen ahtaus näköaloissa oli omiaan\ntekemään ahtaiksi kaiken yleisemmän ajattelun piirin, tekemään\nomasta itsestä ja kaikista itsekkäistä pyyteistä henkisen maisemansa\nkeskipisteen. Eva toivoi, että aina esillä oleva isänmaan kartta\nikäänkuin johdattaisi ajatuksia ja keskusteluja sille kannalle, mitä\nkansan ja maan kokonaisuus-etu vaatisi.\n\nSitten oli Eva hankkinut tuvan seinäkoristeiksi isänmaan historiaa,\nmaantiedettä ja maataloutta käsitteleviä havaintovälinetauluja, joita\nsai opetusvälinekaupoista huokealla hinnalla, valmiiksi liimattuina\nkestävälle pahville ja varustettuina kannakenauhalla. Samalla kuin\nne olivat sisällöltään opettavia ja erittäin helppotajuisia, olivat\nne taiteellisella maulla tehtyjä. Helsingissä oli Eva nähnyt, kuinka\najattelevat vanhemmat olivat hankkineet tällaisia havaintotauluja\nlastensa huoneen koristeiksi ja oli aina mielessään tuota toimenpidettä\nkiittänyt.\n\nHän oli itsekin huomannut, kuinka aikuinenkin niitä katsellessaan\ntunsi äkkiä viehättävää tiedonjanoa ja kuinka ne olivat herättäviä\nmuuten torkkuvalle ja toimettomalle ajatustyölle. Ja väki täällä maalla\noli monesti henkisessä suhteessa suorastaan lasten kannalla, joten\ntällaisia opetusvälineitä saattoi pitää juuri täällä erittäin sopivina.\n\nSe uudistus, josta Eva kuitenkin oli ylpein, oli tuvan kirjasto. Juhon\ntäytyi myöntää, että se oli aluksi tuntunut hänestä sekä tarpeettomalta\nettä turhalta ylellisyydeltä. Mutta Eva oli nyt saanut hänet niin\nvaltaansa, ettei Juhossa ollut hänen tuumiensa vastustajaa. \"Ajattele\nhiukan\", oli Eva sanonut. \"Kansakoulusta päästyään ei tällaisella\nirtolais- ja palvelusväellä ole oikeastaan koskaan tilaisuutta saada\npuolueetonta tietoa ja itsenäisen elämänarvostelun herättäjää ja\nkasvattajaa. Työväkenä se sokeasti seuraa työväen johtajia, ainoat\nsanomalehdet, joita se lukee, ovat tietysti ja luonnollisesti työväen\nsanomalehtiä, ainoa kirjallisuus, jota se lehteilee, on sosialistista\nkalenteri- ja kiihoituskirjallisuutta. Mitään vastapainoa ei ole,\nsillä se valistuskirjallisuus, jota porvarillisten puolueitten ja\nkustantajain toimesta on saatavana, ei tunge heidän piiriinsä. Mutta\njos te, maanomistajat, joiden tuvissa irtolaiskansa on vuosisatoja\nmajaillut, olisitte ajoissa uhranneet muutaman kymmenmarkkasen vuodessa\nhenkisen valistusvoiman hankkimiseksi väkenne käden ulottuville,\nsaattaisi moni asia suhteissanne heihin olla toisin, ja ympärillämme\nelää onnellisempi, yritteliäämpi ja tarmokkaampi sukupolvi. Kansamme on\nmaailman lukuhaluisinta. Jo nyt käyttää se kirjallisuutta enemmän kuin\nsuhteellisesti mikään muu kansa, ja kuitenkaan eivät maanviljelijät\nole vielä missään oivaltaneet tätä velvollisuuttaan. He ovat olleet\nsiinä suhteessa surkean vanhoillisia. Heidän kannatti entisinä\nköyhinäkin vuosina kyllä ostaa vuosittain viinaa, samalla kertaa\nkun he pyörittivät pennosen soikeaksi miettiessään, kannattaisiko\ntilata sanomalehti ja ostaa allakka tahi maamiehen kalenteri. Kaikki\nmuut kirjat, paitsi uskonnolliset, olivat lorukirjoja. Vasta sitten\nkun uusi aika on temmannut heidät väkiselläkin mukaansa, kun se on\nherättänyt heissä vastustamattoman uteliaisuuden ja kun kokemus on\nosoittanut, että tiedon ja taidon aarteet ovat kirjoista usein sangen\nhelposti saatavissa, rupesivat he kirjoja ostamaan ja sanomalehtiä\ntilaamaan. Mutta annoitteko ne väkenne hyödyksi myös? Ette, vaan ne\nkatosivat heti isännän kamariin, josta vain joskus joku repaleinen\nsanomalehti eksyi väen puolelle ja silloinkin vain pyynnöstä, kun joku\npaikkakuntaa koskeva ja lehtiin eksynyt uutinen oli herättänyt väenkin\nuteliaisuutta. Näet nyt, Juho, minkä laiminlyönnin korjaaminen ja\nisänmaallisen valistusvelvollisuuden täyttäminen tässä on kysymyksessä.\nSuomea maanviljelijät ovat laiminlyöneet taistelun ja hyökkäyksen\ntärkeällä, ehkä tärkeimmällä rintamalla, ja siksipä onkin vihollinen\npäässyt lujasti leiriytymään heidän omien kotiensa seinäin sisälle.\nMikä siitä on ollut seurauksena, sen kyllä muistat ja tiedät äsken\nkuluneitten aikojen vaiheista. Luoja suokoon, ettei taistelu enää olisi\nliian myöhäistä.\"\n\nJa Juholle oli asia selvinnyt kaikessa tärkeydessään ja laajuudessaan.\nOikeastaan se oli ollut hänelle mielen pohjalla selvänä aina, mutta\njotenkuten se oli jäänyt. Hän rupesi nyt Evan rinnalla toimiessaan\nymmärtämään, että hänessäkin oli liian suuri annos suomalaista\nhitautta ja saamattomuutta, että ilman herättäjää ja henkistä vireillä\npitäjää moni hyvä aie olisi häneltä jäänyt ja unohtunut arvellessa\nja päätä käännellessä. Mistä oli Eva saanut kaikki nämä ajatuksensa\nja uudistussuunnitelmansa? Mistäpä muualta kuin siitä, että hän oli\nsivistyneen henkilön avoimella silmällä jo lapsuudesta saakka seurannut\nmaalaiskansan elämää ja tullut huomaamaan ne puutteet, joista se joka\npäivä kärsi. Ja mistä sai hän uupumattoman intonsa? Mistäpä muusta kuin\nsiitä, että hän oli palavasti isänmaataan rakastava, edistykseen ja\nonneen, luokkia tuntemattomaan lähimäisen rakkauteen pyrkivä henkilö.\nJuhon täytyi myöntää, että Suomen suomalainen, todella sivistyneen\nnimen ansaitseva sääty, elipä se kaupungissa tahi maalla, oli koettanut\naina parhaansa mukaan toimia tällaisena kansan henkisenä herättäjänä,\nja että mikäli maalaiskansan vastenmielisyyteen kaupunkilaisia ja\nkaupunkilaisuutta kohtaan sisältyi vierautumista tästä säädystä, oli\nsuuri sivistysvaara tarjolla. Maalaiskansan oli varottava, ettei se\ntullut menestyksestään itserakkaaksi ja rikkonut välejänsä maansa\nsivistyneistön kanssa -- muuten se saattaisi jäädä vaaralliseen\nhenkiseen eristäytymistilaan.\n\nTältä aatepohjalta oli lähtöisin Evan puuha perustaa väkensä\ntarpeeksi kirjasto ja siinä tulivat hänen kirjalliset tietonsa\nhyvään tarpeeseen, kun ne yhtyivät Juhon käytännöllisyyteen.\nKirjastoon valittiin ensinnäkin isänmaan historiaa helppotajuisesti\nvalaiseva kuvitettu teos ja vastaava teos yleisen historian alalta,\nsekä niitä täydentämään kirjallisuutta, joka valaisi ja selvitti\nSuomen itsenäisyystaistelun vaiheita. Sen jälkeen piti Eva tärkeänä\nsaada kokoelmaansa helppotajuista, ihmisen siveellisen arvon ja\nitsekasvatuksen kehittämiseen kohdistuvaa, osaksi viehättävästi\nja keskustelevasti uskonnollistakin kirjallisuutta. Juho lisäsi\ntähän eräitä yleistajuisia, maatalouselämän merkitystä ja tärkeyttä\nselvittäviä teoksia, sekä vielä muutamia käytännön kirjoja veiston,\nmaalauksen, seppyyden ja muun sellaisen maalla tarpeellisen taidon\nalalta. Terveydenhoidon alaa edusti kansantajuinen lääkärikirja.\nKaunokirjallisuus käsitti sellaisia kotimaisia teoksia, jotka mikä\nmiltäkin kannalta valaisivat Suomen kansan vaiheita ja pyrkimyksiä, ja\nolivat omiaan ohjaamaan lukijaansa isänmaanrakkauteen ja yhteishenkeen.\nHelppotajuinen kansantaloudellinen ja valtio-oppia käsittelevä teos\noli lopuksi tarkoitettu selvittämään lukijalleen niitä maailman\ntalouselämässä vallitsevia lakeja, joita ei voi loukata aiheuttamatta\ntaloudellisen elämän pysähtymistä ja siitä koituvaa kurjuutta, ja\nniitä yhteiskunnan valtiomuotoja, jotka olivat vuosisatain kuluessa\nikäänkuin talouselämän salaisina johtopäätöksinä kehittyneet ja\nmuodostuneet sille perustalle. Kuvitetut luonnontieteelliset teokset\nlopuksi täydensivät kirjaston. Tämän valikoiman oli Eva tehnyt tarkan\nharkinnan jälkeen. Kirjat, sidottuina lujiin kirjastokansiin, olivat\nnyt tuossa seinällä, yksinkertaisessa, mutta aistikaspiirteisessä\nkaapissa, joka oli varustettu lasiovilla. Jokainen teos oli numeroitu\nja siihen kirjoitettu näkyvästi nimilehdelle: \"Soljalan väenkirjasto.\nLuettuasi pane paikoilleen. Pidä kirjoja puhtaasti ja hellävaroen.\"\nKaapin sivulla riippui nuoraan sidottu kynä ja alaosassa, pienessä\nlaatikossa, oli kortteja, joista kukin lainaaja otti yhden, kirjoitti\nsiihen kirjan ja oman nimensä sekä päivänmäärän, ja pisti kortin sille\npaikalle kaappiin, missä kirja oli ollut. Näin näki heti, mitä kirjoja\noli poissa ja kenellä. Lisäksi oli kaapissa täydellinen luettelo ja\noli koko kirjasto isäntärengin vastuulla. Hänen piti tarkastaa, ettei\nkirjoista yksikään kadonnut, ja jos niin tapahtui, koota sen hinta\nsakkorahoina joko huolimattomalta lainaajalta tahi koko talonväeltä\nyhteensä. Tähän olivat kaikki suostuneet.\n\nMutta sitten oli ollut tilattava myös joku sanoma- ja aikakauslehti\nväkeä varten, ja siinä oli Juholle tullut pulma eteen. Paikkakunnan\nlehdeksi valitsi hän tietysti oman puolueensa paikallisen\näänenkannattajan, mutta entä sitten? Hän huomasi nyt ensi kerran, että\nsuuret porvarilliset pääkaupungin lehdet, joista hän olisi mielellään\njonkun väelle tilannut, olivat toimitetut liian korkeaa henkistä\ntasoa varten, jotta tavallinen oppimaton ja yksinkertainen työmies\nolisi niitä voinut ymmärtää. Niiden artikkelit edellyttivät paljoa\nsuurempaa tietomäärää kuin mitä työväellä oli, niissä käytettiin\nliian vaikeatajuisia, jopa vieraskielisiäkin sivistyssanoja, liian\nmutkikkaita lauseita, että työväki ja yleensä pienen tietomäärän\nsaanut, ahtaassa maalaisympäristössä, kovassa työssä ahertava henkilö\nolisi niitä edes jaksanut lukea, saati sitten pohtia ja ymmärtää. Ja\nsitten: niissä ei käsitelty työväenrientoja ja asemaa juuri milloinkaan\nmuussa yhteydessä kuin milloin tuli väittelyä työväen sanomalehtien\nkanssa, ei käsitelty työväen elämän sisäisiä, pieniäkin asioita, ei\nannettu tulla näkyviin sen harrastuksen ja osanoton kovempiosaisia\nkohtaan, joka kuitenkin yhteiskunnassamme kaikissa piireissä vallitsee,\nvaan kirjoiteltiin kylmästi, terävästi ja ansiokkaasti vain oman\nryhmän henkisesti valveutuneinta osaa varten. Juho huomasi, kuinka\ntarpeellinen yhteiskunnassamme olisi ollut sanomalehti, jota olisi\ntoimitettu nimenomaan alemmalla kehitysasteella olevia varten,\nkansantajuisesti ja keveästi, positiivisesti harrastamalla työväen\nelämää, tunkeutumalla sen sieluun ja sen koteihin, teeskentelemättä\nmitään sosialismia, vaan avoimesti osoittamalla, mitä porvarillinen\nyhteiskunta tahtoo ja voi tehdä sekä tuntea työväen asiassa. Työväkeä\nei luultavasti aluksi saataisi tällaista lehteä tilaamaan, mutta\ntyönantajat sitä varmasti pian tilaisivat työväelleen, ja sitäpaitsi\nsitä pitäisi jakaa ilmaiseksi -- miljoonia kannattaisi siihen uhrata.\nMutta sitä ei olisi annettava minkään estetisoivan herrasmaisterin\ntoimitettavaksi, vaan sen johtoon olisi saatava lujaluontoisia,\nrehellisiä, nimenomaan työväen omasta piiristä kohonneita,\nihmisrakkauden työhön antautuneita voimia, joille tämä työ on sinänsä\npäämäärä, eikä mikään vipusinlauta omien, itsekästen ja salaisten\npyrkimyksien hyväksi. -- Lopuksi Juho ratkaisi asian siten, että päätti\nsäännöllisesti lähettää oman lehtensä väentupaan, luettavaksi, jos\nkelpaa ja näyttää mieltä kiinnittävän.\n\nSama pulma koski myös kuvitettuja aikakauslehtiä. Niiden kirjavassa\nparvessa ei ollut enää ainoatakaan, joka olisi toimitettu esimerkiksi\nsellaisessa siveellisesti vakavassa, mutta samalla aina huvittavassa ja\nhauskasti opettavassa hengessä kuin aikoinaan Kyläkirjaston Kuvalehti.\nNe olivat levottomia ja periaatteettomia heijastuksia maailman\nkirjavista tapahtumista, aikansa peilikuvia pelkän uteliaisuuden ja\nsensatsionihalun tyydyttämiseksi. Tässäkin oli olemassa sama vika kuin\nsanomalehtiin nähden, mikä oli vakava seikka, kun ottaa huomioon,\nkuinka tärkeä ja vaikuttava sivistykseen vipuava tekijä hyvin ja\nkansantajuisesti toimitettu kuvalehti on. Ja että sillä olisi työväelle\nmerkitystä ja arvoa, täytyisi siinä seurata sen elämää lämpimin sanoin\nja lohdullisin kuvin. Juho huomasi tässäkin, kuinka suunnattomasti\nporvarillinen yhteiskunta oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan ja oli\nsiten sokeutensa vuoksi osaltaan syypää isänmaansa yhteishengen\ntoivottamalta näyttävään rikkinäisyyteen. -- Väelle huviksi oli Juho\nsitten sentään erään halvan kuvalehden joukosta valinnut.\n\nKatsellessaan nyt ensi kertaa Evan uutta pirttiä täydellisesti\nvalmiina, muisteli Juho näitä seikkoja ja tunsi olevansa iloinen\nja tyytyväinen. Hän pani vielä tuvassa merkille yksinkertaisen,\nisänmaallisten miesten ja naisten muotokuvasarjan, joka nimineen oli\nsiinä kuin uteliaisuutta herättämässä, huomasi hauskat ikkunaverhot,\npuhtaat ikkunat ja ikkunalaudalla punavalkoisina väritäplinä\nheloittavat kukkivat palsamiinit, sekä lähti pirtin uunin vierestä\nmeneviä portaita myöten ylös ullakkohuoneeseen.\n\nNiin -- se oli Evan suuri keksintö. Hän oli hävittänyt kamalat\nsängynrumilaat pirtistä, antanut laittaa pirtin ullakolle suuren\nkamarin ja sisustanut sen renkien makuuhuoneeksi. Toisessa päässä\nrakennusta oli ullakolla naisten makuuhuone, jonne päästiin omia\nportaitaan myöten naisten kamareista etehisen toiselta puolen.\nKeskellä oli aukea ullakko tavarain säilyttämistä varten; sinne\nveivät omat portaat etehisestä ja valoa se sai kattoon puhkaistusta\n\"pääty-ikkunasta\", \"kaavelista\". Kun Juho saapui renkien\nmakuuhuoneeseen, kohtasi häntä hauska näky.\n\nSeinät olivat laudoitetut ja maalatut vaaleanharmaiksi, lattia\nsamalla värillä. Katto oli tehty reunuslaudoista, pyyhitty ensin\nliimavedellä ja sitten öljytty. Yhteen nurkkaan oli reunuslaudoista\ntehty useita eri pieniä kaappeja, miesten vaatteiden ja omien\ntavaroiden säilytyspaikaksi. Istuimina oli jykeviä tuoleja, jotka\nEva oli tätä tarkoitusta varten teettänyt. Ikkunan edessä oli pöytä\nja siinä kirjoitusvehkeet. Seinillä oli jokunen tunnetun suomalaisen\nmuotokuva hauskoissa, joskin vaatimattomissa kehyksissä. Juho huomasi\ntäällä saman kuin alhaalla pirtissäkin: ikkunaan oli tehty yläosaan\nterveysikkunalaite; sitäpaitsi oli täälläkin ilmanvaihtoluukku. Eniten\nherättivät Juhon huomiota kuitenkin vuoteet.\n\nNe oli tehty pohjalaiseen tapaan kiintonaisiksi ja päällekkäin,\nnurkkapatsaat somasti koristettuina ja maalattuina. Päiväksi saattoi\nne peittää keveillä ylhäältä alas riippuvilla uutimilla. Juho tempasi\nuutimet syrjään ja katsoi vuoteisiin. Patjassa oli olkitäyte.\nPäänalaisissa oli toisissa höyheniä, toisissa ruovonpäitä, kun ei\nhöyheniä ollut kaikille riittänyt. Patjan ja päänalaisen peitti\nsuuri, valkaisemattomasta liinasta tehty lakana, joka oli merkitty\nSoljalan merkillä ja numeroitu. Peitteenä oli viltti, joka sekin\noli merkitty ja numeroitu. Juho tiesi, että vanhat vuodevaatteet ja\nraanut olivat parhaillaan ankaran puhdistuskurssin alaisina ja että ne\npantaisiin talteen siksi, kunnes kylmä vuodenaika pakottaisi antamaan\nlisäpeitteitä. Juho hymähti mielessään. Huone oli kodikas, sitä ei\nvoinut kieltää, ja hauskalta tuntui varmaankin renkipojista palata\ntyöstänsä tällaiseen kotiin. Mutta niinhän tuli ollakin. Hän meni\njälleen alas ja naisten puolelle.\n\nMennessään vilkaisi hän etehisen peräkamariin, joka oli ennen\nollut keittiönä. Hän tunsi sen jo, sillä hän oli ollut itse sitä\nkalustamassa. Siellä täällä hajalla ajelehtineet puusepän työkalut,\nviilat ja sellaiset, oli nyt koottu tänne erikoiseen työhuoneeseen,\nkorjattu täyteen kuntoon ja järjestetty eri säilytyspaikkoihin, kuten\nverstaassa ainakin. Kattoon oli orsille pantu kuivamaan lautatavaraa\nja kalupuita, etteivät ne enää olisi ainaisessa hakemisessa kuten\nennen. Juho tunsi, että jo tuon huoneen näkeminen oli omiaan panemaan\nsormet kihelmöimään halusta yrittää jotakin. Kätevyys oli ennen ollut\nsuomalaisen ylpeys ja kunnia.\n\nKun Juho saapui naisten huoneisiin, joina olivat nuo ennen mainitut\nkaksi kamaria ja makuuhuoneena niiden yhteydessä oleva ullakkohuone,\nherätti hänen huomiotaan, paitsi yleistä kodikkuuden tunnetta,\noven suussa oleva suuri kaappi ja perällä huonetta -- rukki ja\nkangaspuut. Molemmat oli Eva löytänyt kuin muinaismuistoina ullakolta,\noli korjauttanut ne ja siirtänyt tänne naisten huoneeseen. Niiden\nnäkeminen herätti Juhossa hauskan mielikuvan menneitten talvi-iltain\nkotoisesta elämästä puhdetöiden ääressä. Ne ajat tuntuivat kuuluvan\nniihin asioihin, joita ei enää takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi ja\nkoettaisi.\n\nMutta tuo kaappi -- niin, Juho tiesi, mitä varten Eva oli sen\nhankkinut. Koko tätä pirttielämän ylläpitoa varten oli Eva ottanut\nerikoisen palvelijattaren, nuoren tytön, jolle hän oli tarkkaan\nteroittanut tahtonsa ja kaikki määräyksensä. Kun väki tuli aamuisin\nalas makuuhuoneistaan, oli tytön velvollisuus tuulettaa huoneet ja\nmakuukset, korjata vuoteet, pyyhkiä pölyt ja puhdistaa lattiat märällä\nrievulla. Kun väki oli hävinnyt töihinsä alahuoneistakin, oli hänen\nvelvollisuutensa puhdistaa nekin. Kun väki oli tehnyt jotakin talolle\ntarpeellista sisätyötä ja roskannut huoneita, oli tytön asia siivota\njäljet. Hänen tuli yleensä vastata siitä, että väen puoli pysyi siinä\nkunnossa, mihin Eva oli sen aikonut, ja hänen vastuullaan olivat\nerikoisesti väen puolen vaatteet, lakanat, pyyhinliinat ja muut.\nSuuresta kaapistansa, jonka avaimet olivat hänen hallussaan, hän\nmäärä-aikoina antoi puhtaita, järjesti pesut ja ilmoitti tarkoin Evalle\nhallussaan olevista asioista. Juho huomasi nyt, kuinka välttämätöntä\ntämä kaikki oli ja kuinka tämä järjestys ikäänkuin rikastutti ja\nhenkevöitti hänen talonsa elämää.\n\nHän meni vihdoin sisälle, huomaten mennessään, että tyttö sateisen\nilman vuoksi latoi puita piisiin sytyttääkseen siihen väen tullessa\npystyvalkean.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMyöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin\nselkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät\nsekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä\nsoittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti,\nparvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät\nvirkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin\nloputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti\nsavenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti\nruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa,\ntuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi\npurkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana\nlaskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin\nmieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen\nmyötäkäymisten arvoa.\n\nLapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi\nvieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan\nSoljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan\nsaanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat\nsiellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa\nhyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet\nhäntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut\nniin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin\nsuurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi\nsalaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle\nkukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa\nhän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään\nja nautti.\n\nSe, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista.\nIhana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen\npäivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo\nkuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava\nlämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen\npyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään\nharmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen\nriutuva ja lepoon asettuva voima -- kaikki se valaa sieluuni kirpeän\nmakeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille\ntunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden\ntunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja\nlujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet\nlakkaharjoillaan eteeni kantavat.\n\nJuho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri\nukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy\nlennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan.\nVieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen\npamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi\nsaaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä\nkuten kuningas koko valtakuntansa.\n\nKatsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata\nhiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti\nhuomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.\n\nSavu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja\nlähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin\nhitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään,\nsuuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät\nnaavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään\nrisun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin\nmatala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa,\nkunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin,\nkuin hän oli mielessään jo arvannut.\n\nSattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden\nkuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle.\nHiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin,\nnäkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla,\npari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena\nsiitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat\nlaatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa\ntäällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista\nnoudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja\nvaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä.\nKatkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen\nkäsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita\nne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö\nolivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei\nennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön\nteorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja\npyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman\ntotuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas\njyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja\nsen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi\nsäätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama\neduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten\nvälinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat,\nrepivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa\npuolustukseksi.\n\nJuho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja\nMattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan\nammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli\njäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus\nja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata.\nRankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja\npullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä\noli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho\nnaapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.\n\n-- Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.\n\n-- Perr...! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä\nveistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että\nkuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että\nSalmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan\nSalmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä\nikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:\n\n-- Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään -- se on Jumalankin tahto\nnäissä hämäläisissä maalaisoloissa!\n\nMutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla,\nmutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin\nsiitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi,\nrankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki,\njoka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi\ntäydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia,\njotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan\nvapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli\nollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja \"rellausta\", ilman pienintäkään\nkunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja\nhänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä\nsellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet\nvankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen\nluontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä\nseinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa\nikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä\nkatsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia\nmiehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista\nvoidetta siinä tarvittiin.\n\nJa Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän\nkauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen.\n\"Herra Jumala, älkää tappako!\" parkaisi Heikki, mutta Juho otti\ntyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. \"En minä tapa\",\nsanoi hän, \"mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi,\nlapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi\nkoko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi\nnuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä\nsaamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä\nviinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan\nroiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui\nlieväkätinenkin piiskuri antajaksi -- pyytänetkö sinä nyt, kun hulja\non Soljalan isännän kourassa.\" \"Älä s--na lyö! Linnaan sinut toimitan\npahoinpitelystä.\" \"Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten\", vastasi\nJuho, \"ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi\nja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen\nsinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt\ntällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa\nkoettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla\nkaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö\nsinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa\nkuten muutkin?\" \"En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen.\"\n\"Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on\njohonkin roistontyöhön ryhdyttävä.\"\n\nJa huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho\nhänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen\nnotkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri\nhampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän\nkuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden\nmaineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.\n\nAluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina,\nkirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen\nsieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi\nhartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi\nlammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy\nuudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti.\nMutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka\njotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä\ntuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen\ntäytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi,\nsydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla.\nHän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.\n\nHän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen\nkylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut\nlyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta\nvastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista,\navusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla\n-- hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät\nhornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän\nkaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen\nheräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa,\nlaittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen,\nteki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian,\nkuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin\nporvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta,\njoka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja\ntaantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan,\npalvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen\ntodelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden\najan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. \"Mutta minä\",\nvannoi Juho, \"minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista\nlaiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan\njulistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan,\nkunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois\nalueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka\nminusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä.\"\n\n\"Ja nämä s--n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä\ntisleeraamassa!\" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla\nvimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa\nja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet\nsuuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti\nlakeana virtana mättäiden väliin. \"Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin\njuopporatti!\" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan\ntalteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. \"Kyntäisit edes\npeltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi\nniinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän\nhulttioimia puuhiisi\", haukkui hän edelleen naapuriaan. \"On siinäkin\nmies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin\npihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja\nlapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on\nrempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta\nole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan,\njoka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun\ntulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs\nolet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu\nselällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät\nnuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi\nJumalaansa tuntemaan...\"\n\nHän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut\nkokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli\ntakaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään.\nHeikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa\nvauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon\nhänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja\nvääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava,\npaitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut\nmurhata hänet.\n\nSilloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja\njyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa,\nosoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää.\nHän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden\nmiehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään\nlujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan\nja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä\nelivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää\njoutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä,\nkuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää\nomalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon\npystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon,\nja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys\nja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä\nvain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä,\nettä jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous,\njonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen\ntarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa\nkeino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja\nkatsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha\nhautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää.\nJuholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä\ntodistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka\nuudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki\nsaisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen,\nrupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun\nhänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen\nainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.\n\nKun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään\nouto ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin\npersoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun\nääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJuhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt\nmyrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan\npeltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia\npilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne,\njoka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä.\nPäästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa\ntutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu\nvillainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi\nkiiruhtamaan häntä vastaan.\n\n-- Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla\non olkapäässäsi?\n\nEvan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä\njäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut\nsekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun\nkaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle\nnäyttäen laukusta komeata saalistaan. \"Voi!\" sanoi Eva siihen. Sitten\npujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin\npäin.\n\nPirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi,\nkuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä,\ntoiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten\nvasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai\nEvalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä\nmaukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. \"No kylläpä\nminua nyt palvellaan -- oikein ujostuttaa\", sanoi Juho. \"Se on niin\nhauskaa\", sanoi Eva, \"se kuuluu naisen luontoon.\" Juho katseli häntä\nkirkas loiste silmissään. \"Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen\nnäköiseksi viime aikoina\", sanoi hän. \"Ei se vaarallista ole\",\nvastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle\nsilmiin. \"Se on sinun syytäsi\", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen.\n\"Ihanko totta?\" kuiskasi hän. \"No aivan varmaan -- olen ollut jo\npahoinvoipakin.\"\n\nMolemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui,\nsöi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka\nvaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän\nmaailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa:\n\"Minulla on poika\" tahi \"minulla on tyttö\". \"Tietääkö Leena?\"\nkysyi hän. \"Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun\npahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi.\" \"Muista nyt,\nettet saa rasittaa itseäsi\", varoitteli Juho. \"En en\", lupaili Eva,\n\"joko olet syönyt?\" \"Kyllä ja koreat kiitokset!\" \"No tule sitten, niin\nnäytän sinulle jotakin.\"\n\nHe menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen\npaksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu:\n\"Emännän kirjanpito\". Juho katseli sitä ihmeissään.\n\nSiinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan\ntärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä,\nkaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se\nei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki,\nkarjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että\nvalmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen\nyleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt\nparhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.\n\n-- Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.\n\n-- Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja\nmääräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan\nkanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa,\nettä työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat\nkuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean\n\"emännän kiertueen\" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?\n\n-- Jaa mitä?\n\n-- Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä\nkaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja\nmiten työväkesi niitä pitävät?\n\n-- Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne\nminulla ovat selvillä kaikki.\n\n-- Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla\nole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta\nnyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut\nsäilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille\ntyökaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet\nsäilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne\nnyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua\nruostumisesta?\n\n-- Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.\n\n-- No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin\npuhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti\nvaseliinilla.\n\n-- Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi,\nkestäisivät ne paljoa kauemmin.\n\n-- Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä,\nmitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti\nsamaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet\narvioinut ja laskenut metsäsi?\n\n-- Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki\nhirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista\nhakkuuta ei meillä tehdä.\n\n-- No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?\n\n-- Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on\nselvillä.\n\n-- Ja voittoa tulee?\n\n-- Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut\npaljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä\nsummasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.\n\n-- Entä nämä minun puuhani?\n\n-- Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä\npidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät\nsiis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on\ntoistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.\n\n-- Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?\n\n-- Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja\nsäästäväisesti.\n\nEva taputti iloisena käsiään.\n\n-- Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi,\nettä palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen.\nLeena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan\nlisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa\nsuurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne\nnykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla,\nvaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan.\nKun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä\nkaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin.\nSuvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella\nkärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle\nesiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan.\nEt usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat,\nalusvaatteet ja kaikki.\n\n-- Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt,\nmiten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.\n\n-- Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia\ntulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä\nlähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet,\njärjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin\nlankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla -- kivisammaleella\nesimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten\nhaluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä\npaitoja sekä sukkia.\n\n-- Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain\nvuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun\nviitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja\nsitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten\npalkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?\n\n-- Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja\nsukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä\ntyöhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat,\nminkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun\nja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen\non. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan,\nvalmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle\ntyöajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka\nkangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa\nnyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan\nkohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon\nräätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos\nlunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?\n\n-- No kyllä.\n\n-- Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä\nsaa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä\nkehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan,\nparannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi\nihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta\njoutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja\ntietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä,\ntulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho,\nmeidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.\n\n-- Kukapa ei tekisi, sinä velho!\n\n-- Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme\nnahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä\nkäyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös.\nEikö niin?\n\n-- Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin\ntuleman, nauroi Juho.\n\n-- Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin\npaksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin\ntohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu,\nja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella\nopettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan.\nIsä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti\nhäntä.\n\nJuho nauroi.\n\n-- Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on\nhoidettava?\n\n-- Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää\nniitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä,\nmaaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy\nkuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy\nsiitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen\nedullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät\nkovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän\nkenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot\nruveta miehillä teettämään?\n\n-- Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta\nsovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin.\nPaljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut\njäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy.\nTäytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.\n\n-- Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän\nhaluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat\nsuorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat\nkylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana\nolemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi,\njoille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta,\nvielä on koko puutarha-asia vireille panematta.\n\n-- Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.\n\n-- Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme\ntahi ovat saaneet meiltä palstatilan?\n\n-- No vähitellen.\n\n-- Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se \"vähitellen\" merkitsee\nmeidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten\nihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse\nherää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun\nkaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät\nne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan\nemäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani\nolevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen\nmenestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia\nsaattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni\nja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus,\njonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa\nse kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi\nviljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka\nsiitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on\nkuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava \"jalo, avulias ja hyvä\". Hänen on\nSuomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja\nonnettomuudesta.\n\nEva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla\nepäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.\n\n-- Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi\npalstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne\nuudelleen kyhätä?\n\n-- Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.\n\n-- Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat\njälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti\nentistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa\nvaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu,\nettä meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet\nrakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne\ntiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he\nsitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy\nsinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun\nsinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun\nkäydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset\nkorjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat\nuusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää\nhuolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana\nja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata.\nKun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin\npääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet,\nmitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin,\nJuho?\n\nJuho kaappasi hänet syliinsä.\n\n-- Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette,\narmollinen majesteetti?\n\n-- Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.\n\nJa hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä\npieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin\npieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.\n\n-- Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne\nolet aikonut?\n\nEvan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki\nhänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja\nsyvä, sopusointuinen onnen tunne.\n\nNiin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky\nrynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei\npäässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja\nrauhaa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSoljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan\nvaltiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja\nkylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet\nolivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen\nja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut\nperheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän\nlähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut\nerään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren\nruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: \"Kunhan tulet äitiisi, mokoma\nmöllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta.\" Ja samalla\noli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli\nomaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti:\n\"Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!\"\n\nMolemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen\nhenkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen\nja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian,\naineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat\nhe pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä\neheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän\njälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä,\nmaukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat\npoislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa\nelon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen\nkiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän\nhenkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa.\nKepeät mullat!\n\nSaara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän\nvertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime\naikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä.\nMonta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan,\njylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen\npyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin\nvaltakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen\ntiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän\nlisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat\nkuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt\nluovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän\njätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan\nmuiston.\n\nJa niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä\ntipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat\nvainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan\nvalkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset,\npuut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen\nkorjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen\nvirkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.\n\nJuho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan\nomistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa\nviinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä\nniin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä -- ja sen hän oli\nilmoittanut julkiseksi tiedoksi -- koska väkijuomain käyttö oli\nlaissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset,\nmissä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli\nHeikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen\nvalmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen\nkatse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä\nja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä\njo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt\nentinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi\nJuho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo\nalkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen\ntärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen\nryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni\ntaloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että\nhauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia\nhuonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla\nantaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten\nkasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen,\njolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt\nnaukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen\nruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän\noli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes\nhän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli\nruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän\nelämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen\nankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden\ntäyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä\ntaistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta\nja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot\nolivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia\nne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta\nsanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden\naikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta\nkuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia\nkohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu\nsellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin\nvoimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan\noli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin\nsaattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä\nkohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän\nasialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä\noli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi\ntekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi\nkaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset\ntunteet tehty naurunalaisiksi, ja \"materialistinen historian\nkäsitys\" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että\nnykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun\nlopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi\nkansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä\nkurjistumistunteella, saattoi arvata, että \"Jumalan kuvasta ihmisessä\"\nei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen\nheidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.\n\nKauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä\nJuhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki\nollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut\nitsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän\nvihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö,\nsillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa\nsellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi\nvasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua\narvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli\nryhdyttävä työhön heti.\n\nEva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä\nmeren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin,\nväreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää\nelämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja\nsielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat\ntunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka\npäivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus\npitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa\nja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden\nkehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.\n\n\"Mutta kuinka te olette menetelleet?\" puhkesi Eva moittimaan miestänsä.\n\"Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne\nja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että\nteidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan\nedistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden.\nToimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan\nmyrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen\nasemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta\naseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne\nhyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden\najan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne\nhyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden\nvoimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin\nja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta\nharrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja\nelämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista,\npieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi\nkäy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin\nsanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen\nonnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja\nyhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä,\nelleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa\nlaajemmin kuin tähän asti.\"\n\n\"Mahdotonta on keretä kaikkeen\", huomautti Juho. \"Ja kansa on sellaisen\nhengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu\nkoira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti\npuraisemaan takaapäin.\"\n\n\"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään\", vastasi Eva, \"vaan uupumattomalla\nahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran\ntulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta,\nhyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä\nvarovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin\nvetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman\nvuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka\nkantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi\nmillään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara,\npersoonallinen työ.\"\n\nTietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä\nihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin\nmukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä\ntilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin\nkaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen\naikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa\nvenyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä,\nkopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat\nnyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä\nalistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo\nlepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei\nollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki\ntehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä\nja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin\nopintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se\nvaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt\nnainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti\noli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän\nmuutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa\nja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan\nsamassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa,\noli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva\ntoiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien\ntäyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät\ntilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken\ntämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä\nmuuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja\ntekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla,\nettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen\nmoittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien\nkivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet\ntyönsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien\nkimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen\ntyötä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä\nhajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan\nverivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää\nurheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa\narvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun\naikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena\nilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin\nEva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä\nsana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja\ninnostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja\nsaavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka\nEvan uudistukset olivat maksaneet.\n\nJuholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen\npuolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen\nloikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä\nnyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten\nja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi\nsanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta\ntärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja\ntaivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä\nne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä\nja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti\nkirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin\nkohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä\nvoittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen\nhenki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen\nalueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja\nomista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.\n\nEvan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän\ntietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen\npuolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen\npiti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat\ntehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea\nSoljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja\nhuokailu, että \"kyllähän rikkaan sopii\" ja \"ei se meillä kannata\",\n\"turhaahan se kaikki tuollainen on\" j.n.e. Mutta kun he olivat\nkeskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että\nyksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain\nerikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina\nhiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen\npohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi\ntavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen\nverraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi\nkaikkialla vetämään sitä virttä, että \"kannattaapahan Soljalassa\" ja\n\"niin Soljalassa tehdään\", paisui Evan uudistuksista painajainen koko\nseudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että\nhauskalta.\n\nNiin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt\nolla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan\nei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin\nasioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen\npienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi\nkuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet\npienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei\nhenki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille\naloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa\nodottamassa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa\npuutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset\nja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle\nkaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin\nmaata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän\npikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa.\nHän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten\nperiaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan\npaljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin\nalalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että\nsuoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli\nEva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito\nole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen\nja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että\nvarsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia\noli aina totuttu pitämään \"lehmänruokana\" eikä niiden käyttöä\noltu ymmärretty. \"Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja\ntoimeenpahan on tultu.\" Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo\nsaamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina\nruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut\njyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille\nilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle\nkaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan\nmaapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. \"Tiedättekö\nte\", kysyi Juho, \"keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä\nsiitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja\nsaamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa\nlopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä,\ntilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette\nlähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa\naikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman\npienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette\npysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan\npitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa\nja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja\nkapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä,\nsekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan\nkokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei,\nvaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja\njulistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta\nja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä\noleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki\nse, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen\nselitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja\nlapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon\nitseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät.\"\n\nNuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon\njyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan\nkaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida\nolla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä\nolivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät\nseikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka\nmetsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna\ntulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata\nsaada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin.\n\"Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja\nkiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin\nmetsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä\nvarten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin\nteette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on\npellossa kullan arvoista.\" Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken\npuutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti\njuuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun\ntarvittiin viljelyksiin. \"Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin\nauttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä\nniin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä\nSoljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu\nkompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin\npudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina\nmultaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain\nmitä oivallisinta puutarhalantaa.\" Sitten siirtyi hän kuvailemaan\npuutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se\nrikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä.\n\"Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi,\njota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää,\nettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu\njoku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä\nalituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen\nja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä\nkosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun\nkuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa\näkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän\nsydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei\nolisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella\nhoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas\nsato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja\nlupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne\nelämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen\nrauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?\"\n\nPahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut\npuutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti\nosasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä\nrekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin\nolikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut\nnyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta\nkuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä\noli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!\n\nLopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt\nlupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi\npienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin\nei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä,\nettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä\nherätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista\noli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin\nheille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan\naikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin.\nEva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.\n\nTämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi\nyleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen\nsaattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä\nhiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita\nkansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän\nruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä.\nVäki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan\nikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut\narvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen\nreunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän\noli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut\nlehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut\nväen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut\npöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota\noli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli\nväki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli \"vielä parempaa kuin\nrosolli\". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat\nsaivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti\nheidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.\n\nNäissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että\nkansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja\nhalukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä\nuhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui\nkohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret\ntapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat\nsen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin\nodottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen\nmaaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt\nvelvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä\nensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen\nuusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin\nankaralla tavalla velvoittaa.\n\nJuholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia\nkaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia,\nmutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman\npaljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella,\ntyön hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka\nelää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan\nesimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä\non jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei\nsaa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon\nsaattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille,\nja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei\nSoljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut\nsuoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä\nvielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi\nkasvatukseksi.\n\nKun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui\nulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa\nja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli\npantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja\nsopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean\nääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja\ntarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään\ntinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen\nympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi\nse henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen\nmaalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi,\nsivistyneeksi ja suureksi.\n\nJa katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja\ntarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän\nitsekseen ihmetellen: \"Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen\nvaimon vertaista?\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nJouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi\nparkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun\nnäköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko\nemäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta\ntalia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se\nei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan\nkaraissut -- lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten\nvaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien\nnaulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.\n\nVoimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun\nmuistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä\nniin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli\ntullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden\nhaparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän,\ntinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli\navannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän.\nJa suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin\nkutsumuksesta -- suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista\ntapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon\nkuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan\nnuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys.\nIhmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä\nkuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi\nmaailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa\nhän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.\n\nPuuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen\njoulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli\nmuuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli\nkotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu\nkädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia,\nsekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen\nsydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin\nhauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru!\nEikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja\nrikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa\nnoin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.\n\nMutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa\nmukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului\nylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja\nhyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna\nympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana\nja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja\njoulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten\njuhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on\nsydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä\noli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin\nsaattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen\nperhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin\nomina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin\nsäätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha\npastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä\nvirsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja\nentiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he\nolivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän\nsisällyksestä -- kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän\npienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä.\nJa kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella\nnautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja\nkiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko\nelämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia\n-- elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat\nniistä käytettäisiin.\n\nSoljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat\nolleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän\nhyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken.\nKuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä\narmoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho\nkerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus.\n\"Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään\nkohtelee?\" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven\n\"Seitsemän Veljestä\". \"Lue tuosta!\" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa\nkuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää\nsydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven\nsuussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla\nkädellä. \"Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen\nmaanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille\ntulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa\nvain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te\nhänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat\nkeveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä\nsilloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä\nvihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette\nkoettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan\nvoittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?\"\n\nEihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä\njärkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen\nhellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.\n\nJa niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan\njälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan.\nYksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui\nmiehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi\nväkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja\nouto muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa\noikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se\nolisi paljoa maksanut -- olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että\nniistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset\nkynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa\ntapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se\nole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan\nse kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki\njuhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan\njotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan\nonnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti\najattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne\ntakaisin.\n\nEva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa\njoulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet\nhiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti\nsekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:\n\n-- Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä\njuhlaa vietämme.\n\nMiehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan,\nmutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi.\nHuomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:\n\n-- Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty,\njouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan\nsiitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras\nmitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me\ntäällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme\ntahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja\nettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi\nkuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on\nmerkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin,\nja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole\njaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden\ntunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen\npimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille\nennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen,\njonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko\nihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.\n\nJa Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin\ntunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa\noli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran -- ei ollut koskaan\nennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi.\nLapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta\nlapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen\ntunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän\nraskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon\nasioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille\nniin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä\nmukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja\nrasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin\nselvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa\nlapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin\naina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se\nmuodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon\nei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai\nnytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi\nkuulijoihin.\n\nJuho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen\nhänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi,\nettä oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä\noli poikettu -- yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen,\njoka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva\nja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt,\nettä hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta\noli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka\nhänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun\nRaamatusta kuin Eva nyt -- hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta -- se\noli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi\nvakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden\nja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien\npoistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä\nponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan\nuskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten\nkokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen.\nIhmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa,\nuudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista\nvain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja\nuhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä\najatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei\nehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei\nyhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön\nkeinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä,\nuhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan\nsyntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja\nmissä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni\nkansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden\npäämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus\nei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen,\nkuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen\ntoisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen,\njoka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat\nikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä\nkyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin\nomaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan\ntällainen korjata...\n\nJuho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla\näänellä vanhan jouluvirren:\n\n    \"Enkeli taivaan lausui näin:\n    miks' hämmästytte säikähtäin:\n    Mä suuren ilon ilmoitan\n    maan kansoille nyt tulevan.\"\n\nMelkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän\nkuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi\nhiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi\nlopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien\näänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa,\njoka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden\nmerkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka\nliikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa\nsuuruutta ja syvyyttä arvioitsi.\n\nMutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:\n\n-- Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille\nonnellista ja rauhallista joulujuhlaa.\n\n-- Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen\nluokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä\nhäntä vasten puhkesi itkuun.\n\n-- No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan\nteetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.\n\n-- Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa --\nkiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.\n\nVäen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja\nyhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi,\nja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa\nnäkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen\nasioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat\nkarkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän\nitseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä\nniin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.\n\nSitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon\nväestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli\nheille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat\nyksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän\nvaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä\nkäteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.\n\n-- Olette nyt -- sanoi hän -- tänä iltana saaneet kokea emäntänne\nhyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta\nmitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten\nonnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse\nantaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on\nvaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin\noman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä,\nlailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä\nketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo,\nja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen\ntäytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys\nkuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se\nhäneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä\nmeidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se\nkoituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka\non ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja\nrasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne\nja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja\nniin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä\nvaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös\ntäytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä\n-- sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin\nsen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa\npuutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina\npulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin\nkansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut\nheikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se\njohtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin\npitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä.\nKun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi\ntavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu.\nVaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin\nmuukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät.\nHarvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista\nlapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi\nhelpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin\nihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan,\nettä se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa\nmaissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin\nkäsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja\nmasentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin\npääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä\nyhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat\nymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on\nsuorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen\nkurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla\nuudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi\notettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen\nkaikissa yhteiskuntakerroksissa -- säästäväisyyden kehittäminen\nkansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen\nlisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän\nusein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan,\nmatkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes\nvihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen.\nSivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän\nvoi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä\ntapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla\narvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on\nvelvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.\n\n-- Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän\npalkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin,\njoita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän\nelämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä\non, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon,\nettä säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen\nsumman talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun\nolette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta.\nPienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman\nnautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin\nvoitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon\nmakuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi\nteidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus,\njonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä\njotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka\nmuodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen\nelämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä,\nolemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen\npääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole\nsuuri -- päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin\nsiemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys\nasian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan\npidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo\nedeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät\npanemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?\n\n-- Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että\nkoko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut\nymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä\ntodella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve\nja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani\njokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui\nkoko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja\nkäskemättä.\n\nSiirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti\nmiljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen\nviikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen\nsäännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se\nsattumaa äärettömyyden kaaoksessa?\n\nMutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja\nkuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen\nkielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja\njoulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli\ntapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta\nja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa\nja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin\nrengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen\nolivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä\niltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä\nmielilauseen Raamatusta: \"Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä\nkädellä olen minä sen kaiken tehnyt.\" Hän kiitti väkeä puolestansa ja\nilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli\ntalon hevonen varattuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana\njouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen\nratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa\nsisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman\nmelussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean\njoulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä\nlääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä,\nmutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin\nkallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun\nillan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa,\nmakaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka\nystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja\nsilloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen,\nrikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä\nhäiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen\nuneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä,\nluoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle\nennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen\nlakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.\n\nJa Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas\nonnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen\navioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat\nitsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen\nja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden\nluomiseksi.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi\nja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko\nalkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se\nvalaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman\nihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien\nmiljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa\nurpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen\nnäköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman\nvärisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi\nhangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus\nja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon\nsalaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan.\nSieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka\non kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään\neläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen\nvirttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa\npuolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien\nrantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen\nparvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita\nmuuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee\nLapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä\nrintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin\nsilmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja\nmukaansatempaava elinvoima.\n\nJa lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava\nkevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen\npalkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta,\ntulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja\nsiunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti.\nEi tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet,\nkuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka\nmetsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää\nja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja\ntuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit\nkauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi.\nKuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä\nhaukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys.\nLemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan\nääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin\nkuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.\n\nYhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo\nsyleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata\npitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen,\nja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas\ntäyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me\nolemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole\ntullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi\nvain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden.\nKevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon\nuudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin\nsilmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen,\njolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja\nkuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille\nsuomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen\nvapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan.\nRiemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: \"Kiitos\nisillemme, että löysitte Suomen niemen.\"\n\nKallis on kevät kaikille ihmisille, mutta erikoisen kallis se on\nmaamiehelle, varsinkin sellaiselle maamiehelle, joka ymmärtää sekä\ntehtävänsä että velvollisuutensa. Koko talven on hän ollut kuin karhu\npesässään, vaiteliaana, tyynenä, tehden laskelmiaan kuin sotapäällikkö.\nKaikki työt, joita lumi ja pakkanen eivät ole estäneet, on suoritettu,\nja valtaisiksi pinoiksi ovat hänen kesantovainioilleen kohonneet\nmuta- ja lantapatterit. Viikko viikon jälkeen ovat hänen hevosensa\njonottaneet muta- tahi savihaudan sekä peltojen väliä, lisäten ja\nvirkistäen maan kasvuvoimaa. Metsätyöt on tehty, kesän tarvikkeet\non hankittu, ja niin alkavat varustukset olla valmiit kevään suurta\nhyökkäystä varten. Kuta lähemmäksi se tulee, sitä kiihkeämmäksi kasvaa\nluonnon voiman vaikutus maamiehessä. Hänen peltomiesvaistonsa, hänen\nsalaperäinen yhteytensä maan kanssa, virkistyy ja herkistyy uudelleen,\nja hän köyristyy kuin peto hyökätäkseen heti ensimäisen sopivan hetken\ntullen. Jo on tuossa vainio paljaana, jo ovat siitä kevään liikavedet\nniin kuivaneet, että se ottaa hevosen pinnalleen, ja jo katselee tuossa\nmaamies sitä hyväillen ja ihastellen. Se on siinä ikäänkuin alastomana\nhänen edessään, kaikessa neitseellisessä hedelmällisyydessään ja\nodotuksessaan, ja intohimolla ja voimalla käy peltomies sen kimppuun.\nKun kylvön hetki tulee, on hän näkevinään, kuinka merkillinen\nlukinverkon tapainen härmäkimmellys väikkyy vakojen vaiheilla, ja\nhän tietää, että mannun salaperäiset hedelmällisyyshenget ne siinä\nahnaasti ja riemuiten odottavat kylvövakkojen siunattua päivää. Alkaa\ntulinen kiire. Aurat ja äkeet repivät ja pehmittävät maan pintaa,\njykevinä varjokuvina kuvastuvat kevään kuulakasta taivasta vasten\nponnistelevat hevoset ja miehet, koska koko voimalla hallitaan auraa\nja käytellään painavia aseita. Kömpelöitä ovat liikkeet, mutta niissä\nilmenee tyyni ja lannistumaton voima, joka väsymättä jaksaa raataa\naamusta iltaan. Rautaisia ovat lihakset ja ehtymätön on into kylvää\nniin paljon kuin suinkin alaa riittää. Taas uudistuu näky miljoonista\nkuokkamiehistä, jotka vuosituhansien aikana ovat kumartuneet ja\nnousseet, taas kumartuneet ja nousseet, laajentamistaan laajentaen\nmaailman viljelyksen valtapiiriä, niin että se nyt jo ulottuu kauas\npohjolan auringon maahan. Juhlallisella mielellä ajattelee viljelyksen\nystävä niitä sanoja, joilla on lausuttu ihmiskunnan elämän tarkoitus ja\ntodellisen menestyksen ehto:\n\n\"NIIN KAUAN KUIN MAA ON OLEMASSA, EI LAKKAA KYLVÄMINEN EIKÄ\nNIITTÄMINEN, EI VILU EIKÄ HELLE, EI KESÄ EIKÄ TALVI, EI PÄIVÄ EIKÄ YÖ.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas istui Juho rakkaan suonsa äärellä ja katseli mietteissään\nvaltaista sarkasarjaa, joka vuosien työn tuloksena oli nyt siinä\nvalmiina ottamaan poveensa ensimäisen pyhän siemenen. Kulunut talvi\noli ollut hänelle sanomattoman rikas kokemuksista. Se oli jyrkästi\navartanut hänen maailmankatsomustaan, opettaen hänet ymmärtämään, että\nmaamiehen työ oli kansan ja valtakunnan tinkimättömästi tärkeintä\nrintamamiehen työtä ja että Suomen maamies oli valtaluokkana\nedesvastuussa kansansa edistyksestä ei ainoastaan suoranaisen\nvarallisuuden alalla, vaan myöskin henkisten arvojen oikeaan ja\nkokonaisuudelle onnelliseen kehitykseen nähden. Maamies oli oleva\nkansansa isä, jolla on rakastava sydän kaikkia sen keskuudessa\nesiintyviä hyviä pyrkimyksiä kohtaan. Hänen täytyy olla kaikkien\nyläpuolella, vapaana ahtaasta sokeudesta ja vihan hengestä, ja\nhänen täytyy keksiä keinot, joilla hän voi ohjata kansan kaikki\npyrkimykset palvelemaan isänmaan vakaata ja järkkymätöntä kehitystä\nsellaista tulevaisuutta kohti, joka tekee heikoimmankin väkeväksi\nja osattomimmankin onnelliseksi. Ja ensimäinen ja pääkeino siihen\npyrittäessä olikin hyvin yksinkertainen: se oli työ, maamiehen hien\nhöystämä uupumaton kylväminen ja niittäminen, vilun ja helteen\nkestäminen kesät ja talvet, päivät ja yöt.\n\nMutaisena ja pölyisenä istui Juho siinä katsoen, kuinka hänen väkensä\nhikipäässä hallitsi hänen uusia ja voimakkaita viljelyskoneitansa,\nkuinka äestäminen ja kyntäminen sekä kylväminen tapahtui vimmatulla\nvauhdilla. Juhon ilmeeseen tuli jotakin ankaraa ja taipumatonta,\njonka hänen väkensä oli tarkoin oppinut kevään kuluessa tuntemaan.\nKun levätään, niin levätään, mutta kun tehdään työtä, niin tehdään\nsitä myös joka lihaksella. Juhon mielessä asui alati kuin pelkäävä\nkiire, joka ajoi häntä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen todellisen\ntyöhullun raivolla. Milloin hän jouti valvontatehtäviltään itse\naseeseen tarttumaan, upposi se maan pintaan voimalla, jota väki\nkatseli kummastellen ja vaiti ollen, mutta koettaen parhaansa mukaan\nseurata isännän esimerkkiä. Milloin hän tarttui auran kurkeen ja\nkomensi hevoset liikkeelle, ymmärsivät nämä jo äänenpainosta, että\nnyt oli mentävä vaikka mikä olisi edessä, että vaolla oli pysyttävä\nniskuroimatta, muutoin muuttui isännän ääni luita ja ytimiä karsivaksi.\nJa kun saavuttiin vaon päähän, ei siinä vauhti hidastunut, vaan\nkuin risteilevä alus vastatuuleen kääntyessään ikäänkuin lisää\nvauhtiansa, samoin Juhokin lennätti auraansa leveitten hartioittensa\nkoko tyynellä voimalla. Oli kuin olisi koko hänen vuosisataisen\ntalonpoikaissukujuurensa maamies-intohimo hänessä ruumiillistunut\ntavallaan uudeksi edelläkävijäilmiöksi. Hän tunsi alati sydämessään\nkuin suuren huudon, joka kehoitti häntä sanomaan kaikille: \"Suomen\nvaltakunta on vihdoinkin vauhdilla ja voimalla otettava viimeistä\nsopivaa pilkkua myöten viljelykseen, sillä se on se suurtyö, jonka\nkansamme on velkaa tulevaisuudelleen ja ihmiskunnalle.\"\n\nJa hänen siinä istuessansa värähti hänen sydämessään hellä tunne.\nHän oli ihminen, jossa elivät voimakkaina kaikki terveet vaistot, ja\nhänen mielensä täytti aina sanomaton hellyys, kun hän ajatteli sitä\npersoonallista onnea, jonka hän oli saavuttanut ja joka aivan näinä\npäivinä oli täyttyvä korkeimmalla tavalla, mitä ihmiselle on suotu.\nSiinäkin suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos. Ennen hän ei\nollut pannut lapsiin mitään erikoista huomiota -- ne olivat hänestä\nolleet ehkä enemmän vastukseksi kuin muuksi. Mutta oman isyyden tunteen\nselvitessä oli tämä hänelle kirkastunut ja hän näki nyt lapset uudessa\nvalossa. Hartaalla liikutuksella huomasi hän heidän hentoutensa ja\nheidän sielunsa puhtauden, halusi koskettaa heidän pieniä käsiään,\nkuulla heidän huoletonta iloansa ja katsoa heidän kirkkaisiin\nsilmiinsä. Repaleinen raukka, joka kurjuudestaan huolimatta sydämensä\nlapsellisen kirkkauden voimalla osasi tehdä itsellensä suuren ilon\nlastun kappaleesta lattialla, täytti Juhon hiljaisen mielen kipeällä,\ntuskaisella säälillä, ja vavisten rukoili hän itsekseen, ettei\nhänen lastensa koskaan tarvitsisi joutua tuohon asemaan. Hän heräsi\ntunteiltaankin ja hänessä kehittyi herkkä inhimillinen osanottavaisuus,\njoka käsitti ihmisolennot ikäänkuin yhtenäisenä perheenä, jossa toinen\noli toisestaan vastuunalainen. Soljalan sekä emäntä että isäntä\ntunnettiinkin pian lapsirakkaudestaan ja rupesi heidän toimintansa\nsiinäkin suhteessa paikkakunnalla vaikuttamaan.\n\nLyhyt oli kulunut vuosi ollut, mutta paljon oli siinä ehtinyt tapahtua.\nSoljalan tilalla vallitsi nyt kaikkialla uusi ja innostunut henki.\nEntiset haluttomat, laiskat ja vastustusluontoiset irtolaisainekset\nolivat muuttuneet, innostuneina kukin haarallaan raivaten ja viljellen\nmaapalastaan. He tunsivat, ettei heillä enää ollut muu neuvona, sillä\nJuhon käynnit silloin tällöin heidän töitänsä katsastamassa olivat\njotenkuten peloittavia ja painostavia. Armotta haukkui Juho heidät\nhuolimattomuudesta ja laiskuudesta, jos missä tapasi sen jälkiä;\nsäälimättä paljasti hän heidän heikkoutensa, ja luontonsa kovemmalla\nvoimalla hän suorastaan pakotti tekemään juuri niin, eikä näin.\nSoljalan maalle oli ikäänkuin muodostunut käytännöllinen maanviljelys-\nja pikkutalouskoulu, jossa opettaja oli toisaalta auttavainen ja\nhyväntahtoinen, mutta toisaalta ankara ja kiinteä vaatimuksissaan.\nVauhdilla oli paikkakunta siirtynyt ensimäisten riviin sekä\naineellisessa että henkisessä suhteessa.\n\nTyydytyksellä totesi Juho sen kaikki ja kun hän rupesi pohjaltaan\ntutkimaan, mistä tämä oli johtunut, täytyi hänen myöntää, että\nalkusysäyksen siihen oli antanut hänen vaimonsa. Se henkinen taso,\njonka Eva oli tuonut mukanaan Soljalaan, oli osoittautunut herätteistä\nja aloitteista rikkaaksi, juuri siksi täydennykseksi, jota ilman\nmaalaiselämä useinkin vajoaa unteluuteen ja raukeuteen. Ja kirkkaasti\nJuho nyt ymmärsi, mitä tämä sivistysherätys merkitsee Suomessa,\njossa väestön pääosan ja valtakunnan kannattavan voiman muodostaa\nmaanviljelijäsääty: ilman maalaisväestön heräämistä sivistysarvojen\ntäydelliseen ymmärtämiseen ja omistamiseen kaikkine siitä seuraavine\nhenkisine ja taloudellisine velvoituksineen jää valtakunnan voima\nontoksi ja kestämättömäksi; alhaiset aatteet ja itsekkyys tulevat aina\nmenestymään sen keskuudessa, eikä se jaksa kohota siihen korkeaan ja\nuhraavaan isänmaallisuuteen, joka on Suomen valtakunnan ja vapauden\nelinehto. Mutta syytä onkin toivoa, että syvä herätys on käymässä juuri\ntähän suuntaan.\n\nJuho muisteli siinä istuessaan kerran kuulemiaan Raamatun sanoja,\njotka olivat selventyneet hänen mielessään siksi, että ne ikäänkuin\nsisälsivät ohjelman kaikelle sille, mitä hänen elämässään ja talossaan\nnyt oli tapahtunut. Ne sanat kuuluivat:\n\n\"Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein\nkalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän saa uskaltaa häneen; hänen\nelatuksensa ei puutu häneltä. Hän harjoittaa itsensä villoissa ja\npellavissa, ja tekee mielellänsä työtä käsillänsä. Hän on niinkuin\nkauppamiehen haaksi, joka elatuksensa tuo kaukaa. Hän nousee yöllä, ja\nantaa perheellensä ruokaa, ja piioillensa heidän osansa. Hän kokottaa\nkätensä köyhille ja ojentaa kätensä tarvitseville. Ei hän pelkää lunta\nhuoneissansa, sillä kaikella hänen perheellänsä ovat kaksinkertaiset\nvaatteet. Hänen miehensä on tuttu porteissa, istuessansa maan\nvanhimmitten tykönä. Hän avaa suunsa viisaudessa ja hänen kielensä on\nsuloinen oppi. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi;\nhänen miehensä kiittää häntä.\"\n\nKuinka yksinkertaista ja kuinka oikein! Niihin lauseisiin sisältyy\nelämän rakkaus-ohjelma ja suurien epäkohtien ratkaisu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho kuuli takaansa kärryjen ratinaa ja nousi. Renkipoika sieltä ajoi\nhiestyneenä ja kiihtyneenä. Nousematta ajopeleistään hän sanoi:\n\n-- Emäntä pyysi isäntää tulemaan heti.\n\nJuho ymmärsi kaikki. Sanaa sanomatta hän hyppäsi kärryihin, tempasi\npojalta ohjakset ja riipaisi hevosen hurjaan juoksuun.\n\nSamalla kuin hänen ajatuksensa nyt vaappuivat hillittömän riemun ja\nvapisevan pelon välillä, viipyi hänen silmissään ikäänkuin omalla\nvoimallaan suurenmoinen kuva laajoista lakeuksista, joita viljelee\nihminen, tuo omituinen maapallon päällä asuva arvoitus, jonka sekä\nsyntyminen että elämä on suuri ja ratkaisematon ihme.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nHarvoin oli Soljalan ori saanut koetella juoksijalahjojaan niin\nperinpohjin kuin tänä kertana, jolloin isäntä ajoi kotiin Toivolan\nsuolta perillistään vastaanottamaan. Tulta iskivät kärryjen pyörät\nmaantien kiviin, eikä lakannut somero rapisemasta ajoneuvojen etusuojaa\nvastaan. Vaahto palloili hevon pyöreillä lautasilla. Mutta Poku tuntui\nymmärtävän, mistä oli kysymys ja mitä häneltä vaadittiin. Vastaukseksi\nohjaksien tiukkaan ja määräävään kiristykseen se puistalti päätänsä,\nniin että tuuhea harja leiskahti, painoi turpansa alas ja antoi mennä\nmatalasti ja tasaisesti, kuin pyyhkien ja kertaakaan juoksun oikeata\ntahtia rikkomatta. Mäet ylös, toiset alas, silmissä yhä hurjistuva\nja villi ilme, se lasketti uupumatta, läpi kesäisen ihanan luonnon,\nruohon vihreyden, lehvän leppoisuuden ja lauhkean länsituulen. Ja kun\nsaavuttiin sille kunnaalle, josta aukeni näköala Soljalan komealle\nlakeudelle, heitti se päätänsä ylöspäin ja hirnui intohimoisen\nriemukkaasti ja kauas kuuluvasti, kuin ilmoittaakseen, että nyt\ntullaan, ja lähti sitten suorittamaan viimeistä uljainta otettansa. Ja\nsamalla kuin kärryt lentää tömähtivät portista kartanolle, oli Juhokin\njo maassa ja hävisi muutamalla pitkällä loikkauksella ovesta sisään.\n\nSe oli tapahtunut aamupäivällä -- asia, jota jo niin kauan oli\nodotettu, mutta jonka hetkestä ei oltu oltu varmoja, kun nuoressa\nkokemattomuudessa ei oltu aikoinaan tehty allakkaan tarpeellisia\nmerkkejä. Mutta nukuttuaan yön levollisesti ja rauhallisesti oli Eva\nnoussut tavallisille aamuaskareilleen, ja juuri kun hän oli mittaamassa\nkermaa, tuntuikin samalla niin masentavan kipeältä. Mutta kun se\nlakkasi pian, ei hän ollut siitä milläänkään, vaan teki töitänsä\nedelleen. Puolen tunnin kuluttua jysäytti kipu häntä uudelleen ja\nsilloin hän meni Leenan luo suurien aavistusten vallassa. Leena ei\nkysynyt enempää, vaan toimitti hänet heti vuoteeseen ja lähetti toisen\nrengin hakemaan Juhoa, mutta toisen lääkäriä ja kätilöä, Haapalaisen\nMaria, joiden molempain kanssa asiat oli jo aikoja sitten sovittu ja\nparhaasta menettelytavasta tällaisen hetken varalle tarkkaa neuvoa\npidetty.\n\nTieto koittaneesta tärkeästä hetkestä levisi kuin salama Soljalan\nväen keskuuteen. Kuinka olikaan, niin kaikkialla tapahtui vähitellen\nhiljainen työnseisaus. Heiluttiin hetkinen, kunnes taas pysähdyttiin\nja mietittiin sekä keskusteltiin. \"Tuleekohan tuosta poika vai tyttö?\"\n\"Saa nähdä, kestääkö kauankin?\" \"Emännänhän sillä on lanteet, jotta\noikein\", arvosteltiin toisaalla hyväntahtoisesti, -- \"hyvinhän se\nkäy niin riskiruumiisella ihmisellä.\" \"Taitaapa olla nyt isännän suu\nhymyssä -- sietääkin, sillä kovin se onkin nämä viikot riehunut.\"\nLopetettiin työkin aikaisemmin ja siirryttiin kotiin, jossa\nistuskeltiin pihalla vakavina ja miettiväisinä. Kaikilla oli sydämessä\niloinen ja hilpeä odotus. Soljalan vielä hiukan penikkamainen talon\nvartia Halli oudostui tällaisesta väenkokouksesta, näki iloiset ja\ntoivorikkaat välkkeet ihmisten kasvoilla ja lähti selkä matalana mennä\npyyhkimään ympäri pihaa. Pääskyset livertelivät taukoamatta ja mennä\nsujahtelivat sinertävinä viivoina pihan yllä. Oli tavattoman leppoisa\nja kirkas päivä, ilmassa kyllältään tuomen ja pihlajan väkevää tuoksua.\n\nKun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi\nilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita\nehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa\nensimäiseksi sanonut: \"Jopa se taitaa meidänkin emäntä...?\" \"Jaa\nmitäs?\" oli karjakko-Aapo kysynyt. \"No ettekö te nyt ole huomanneet?\"\noli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän\nliikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo\noli selittänyt, että se on \"isännän ja emännän kahdenkeskinen asia.\"\n\nMutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet\nemäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet\nkutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni\nvastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä\nhellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti\ntulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki,\nvaltavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan\nnäitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta\nihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin\npunaisen nauhan ja sitoi sen \"yhdeksi merkiksi\" ensin syntyneen porsaan\nsaparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään\nmelkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan\nja hyräilemään virren värssyä.\n\nKeittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton\nviestien kuljetus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa\nluo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä\nilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa\ntyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän\niloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka \"laahoessa keskilattialla\"\npalkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne\nhän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä\nsiirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän\nhallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi\nhänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt\nmitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.\n\n-- Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, -- ja noin kuraisena\nja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet -- saattavat ensin pienet\nvaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että\nmuitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan.\nKiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa\nkysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.\n\n-- Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. -- Parasta on,\nettä isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita,\nvaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä\nnainen, tämä Maria Haapalainen.\n\nHarmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen\nnuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho\ntunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon\nsekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa\ntäällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten\nmaalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui\nvihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä\ntutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.\n\nSamalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin\npuristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä\nyritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.\n\n-- Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. -- Siellä on kaikki erinomaisen\nhyvin. Ei tämä vielä mitään ole, -- odotahan, kun kuluu tässä parisen\ntuntia.\n\n-- Parisen tuntia!\n\n-- Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.\n\nJuho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä\nja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät\ntuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen.\nNuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden\naskareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan\nja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli\ntarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa\njotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella\näänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi\nhänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen\nvaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen\ntoivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi\ntuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi,\neikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti\nystävällisesti.\n\n-- Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. -- Mutta älkäämme sekaantuko\nluonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras\nnäin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen\nsynnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?\n\nJuho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän\nkatsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:\n\n-- Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu\nmaailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen\ntuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan\niloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet\novat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata\nsiihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti\nvastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa\nilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja\nrakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä.\nJa että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa\nmielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa\nettä köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on\nyhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?\n\nUkko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:\n\n-- Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan,\novat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä\nuhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta\ntoinen -- ja ehkä suurin osa -- rakkauden puutteeseen, kylmään\nkurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta\npienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo\nensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana.\nPahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen\nkaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on\nluonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja\nparatkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien\npäänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan\nasia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin\njokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen\nei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää,\nettä meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken\nmaailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata\nkuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän\nsekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu\nsiinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista,\nkananpojista -- mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä\npidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä\nvain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita\nopetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen\nantaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta -- siitä ei\nvälitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta\nsairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään\nrajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan -- kunhan vain sitten katsottaisiin,\nettä syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta\nsellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan\non saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei.\nYliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten,\nmutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin -- tyvestä\nse on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.\n\nUkko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten\njälleen ilahtuneena:\n\n-- Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy\nonneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat\nsellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin\nsilloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo\nvalitus tuolla kamarissa -- se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden\nlupausta Suomelle...\n\nMari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi\nkamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli\nlähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja\nsen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota\nhän tunsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska\nja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida\nlevottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä,\nlaukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen,\nohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta,\nkun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän\nja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi\nloistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen\nlahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen\nkiihkeästi sanoi: \"Antakaa se minulle, antakaa se minulle\", kuului\nMarin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä\nja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin,\nmutta taas oli Mari ovella estämässä. \"Malttakaahan\", sanoi hän,\n\"kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain\nisännälle -- tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja\nkihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä\nilmoitan kamarista, milloin pääsette.\" Ja Mari sulki taas oven armotta.\n\nMutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili\najatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että\n\"minullahan on poika.\" Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään\ntalliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan\npäin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan\nomalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä.\nEi viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään\nedestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen\nkerskasi: \"Minullahan on poika.\"\n\nMutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä\ntuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen\npunnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee\ntässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä -- se\nvasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää.\nHyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari\nkilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa\nsiinä seudun äideille puheen aihetta -- sillä ensimmäinen kysymyshän on\naina, että \"paljonko painoi\" ja \"kauanko kesti\".\n\nJa vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän\nliikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja\nväsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten\nylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka\nyläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot,\nja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin\ntuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet.\nKömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:\n\n-- _Minun_ poikani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut,\nja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni\nmaailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen\nnuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä\nrinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä\non saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet\ntyötä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka\nyksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!\n\nMutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista\ntervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen\nkirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen\nsuuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi.\nNyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen\ntunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu\nmaasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta\nhän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana\nkaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan\nperukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis\näitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen\ntulevaisuuden varma lupaus otsallansa.\n\n\n\n"]