Evakuoidut; Palvelustytön romaani
Maria Jotuni (1880–1943)
Postuumi yhteisnide sisältää kaksi proosateosta. Evakuoidut on sota-aikaan sijoittuva kertomus äidin hädästä ja ihmisen sisäisestä selviytymisestä. Palvelustytön romaani on tyyliltään kokeileva teos palvelijattarien elämästä 1920-luvun kaupunkiympäristössä.
Maria Jotunin 'Evakuoidut; Palvelustytön romaani' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1983. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
EVAKUOIDUT; PALVELUSTYTÖN ROMAANI
Kirj.
Maria Jotuni
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1966.
Esipuhe
Nyt yhdessä ilmestyvät proosateokset Evakuoidut ja Palvelustytön romaani tuovat lisävalaistusta kahteen vaiheeseen Maria Jotunin tuotannossa. Evakuoidut on Jotunin viimeinen kirjallinen työ. Näytelmässään Klaus, Louhikon herra hän oli käsitellyt ajan keskeisiä inhimillisiä kysymyksiä historiallisiin kehyksiin siirrettyinä. Sodan uudelleen yltyessä samat ongelmat nousivat esiin ja haastoivat entistä paljaampaan ja välittömämpään tilintekoon. Vaikka sota-aika Maria Jotunin oman lausuman mukaan ei ollut hänelle otollista luomisen aikaa, hän työskenteli Evakuoidut-teoksen parissa viimeisiin elinpäiviinsä asti kehitellen sen aihetta sekä romaanin että näytelmän muotoon. Näytelmäluonnos on jäänyt romaania keskeneräisemmäksi, mikä houkuttelee ajattelemaan, että Jotuni on ensin tiivistänyt päähenkilön, Annan, kohtalon yksilönä, tulkinnut syvästi tuntevan ja ajattelevan ihmisen sisäisen hädän ajan koettelemuksissa, ja sitten lähtenyt laventamaan kuvausta näytelmäksi tuomalla mukaan uusia toimivia ihmisiä Annan ympärille.
Kokonaan toisenlainen, voitokkaan häikäilemätön ja iloittelevasti itsevarma on Palvelustytön romaanin äänilaji. Käsikirjoitus liittyy niihin näytelmäsuunnitelmiin, joita Jotunilla prof. V. Tarkiaisen muistiinpanojen mukaan oli vireillä 1920-luvun koitteessa. Alun perin tavoitteena oli yhteiskunnallinen komedia, "piikakomedia" palvelijattarien elämästä kaupunkilaisperheissä – aihe, jonka käsittelyyn V. Tarkiaisen tiedetään kannustaneen kirjailijaa. Nytkin näyttää Jotunilla olleen tekeillä rinnakkain näytelmä ja proosateos: edellinen kehittyi vähitellen monien muutosten kautta Kurdin prinssi-farssiksi, proosaversio Palvelustytön romaani lienee luonnoksista varhaisimpia. Kirjailijan kuvaustapa on siinä modernisti kokeileva, ja vaikka teoksella on yhtymäkohtia myös Huojuvan talon aihepiiriin, tuo sen rohkea ja värikäs tyyli pikemmin mieleen Tohvelisankarin rouvan ja Jotunin tuonaikaiset viittaukset modernin kuvataiteen uudistuneeseen ilmaisuun.
Kummastakin teoksesta on ollut käytettävissä käsikirjoitus, joka on sisältänyt muutamia keskeneräisiä lukuja ja lukujen toisintoja. Palvelustytön romaanin teksti on jokseenkin täysin alkuperäisen käsikirjoituksen mukainen, Evakuoituja on sitä vastoin jonkin verran tiivistetty poistamalla eräitä useaan kertaan samanlaisina toistuvia tekstikatkelmia.
Irmeli Niemi.
EVAKUOIDUT
Antakaa minulle onnettomuutta kuormittain,
antakaa minun tukehtua niihin,
mutta antakaa minulle lapseni takaisin.Pommitus
Oli hälytys, sireenit soivat, terävä vihellys rappukäytävistä kutsui pommisuojaan asukkaat. Pommisuojana oli entinen pesutupa kellarikerroksessa. Se oli kylmä, matala ja ummehtunut. Mutta olihan se jonkinlainen suoja kuitenkin.
Äiti, Anna, oli saanut paikan ovensuussa ja hänen kolmetoistavuotias poikansa Pauli istui lattiahirrellä hänen jalkainsa juuressa ja nojasi hänen polveensa. Äiti asetti kätensä hänen olkapäälleen. Pauli katsoi pelokkaana äitiinsä ja äiti sanoi:
– Ei mitään hätää. Viholliskoneita lentää vain. Tämä on varovaisuustoimenpide.
Mutta hänen sydämensä takoi. Ehkä se oli kiirehtimisestä ja juoksusta. Hän tunsi vihlontaa rinnassa ja selässä ja päässä väkevät valtimoiden lyönnit.
Niin, hän pelkäsi. Osasiko muuta kuin pelätä. Tämähän oli luonnotonta. Juosta pois kotoansa, huoneistansa yläkerrasta, juosta pommeja pakoon, pommeja, joilla tahdottiin tappaa ja tuhota. Sehän oli käsittämätöntä. Sehän tuli yllätyksenä, eikä siihen tahtonut uskoa. Mitä he tarkoittivat sitten? Ettäkö kuoltaisiin? Sehän oli järjetöntä. Kenenkä tiellä oli oltu? Mitä pahaa oli tehty? Eihän rikoksistakaan enää mestattu.
Hän katsahti ympärilleen. Tuntui hiukan turvallisemmalta, kun oli muitakin. Tupa oli täynnä talon asukkaita. Tiesihän hän arviolta kaikki nuo ihmiset, he olivat hyviä ja inhimillisiä kaikki. 'Jos minua pyörryttäisi, he antaisivat vettä, jos kaatuisin, auttaisivat he. He ovat hyviä.' Vanha rouvakin vastapäätä sai joltakin talon väestönsuojelijalta kamferttia. Niin, hyviä he olivat. Sen näkee jo heidän kasvoistaankin. 'Tunnen toki ihmisen, olen ajatellut häntä aina. Enkö siis ihmistä tuntisi.'
Miksi siis pelätä?
Sydän ei rauhoittunut. Sen lyönnit yhä hakkasivat. Kivut selässä ja rinnassa lisääntyivät. Hän kaatoi pulverin kämmenelleen ja nielaisi sen. Kohta sydän rauhoittui. Alkoi tuntua kodikkaalta pesutupa. Eihän ollut mitään pelättävää. Vahtikin ulkoa ilmoitti, etteivät olleet pommittaneet likellä.
Sitähän hän oli säikähtänyt sitä Paulin hidasta alastuloa rappusissa. Pauli oli raajarikko, toinen jalka oli lyhyempi kuin toinen ja sen terä sisäänpäin kääntynyt. Hän ei päässyt rappusia alaspäin. Hissi oli suljettu, eikä Pauli antanut auttaa itseään. Siksi he olivat tulleet viimeisiksi yläkerrasta. Mutta siihen totuttiin, ehkä Pauli oppi nopeammaksi. Ja voihan pommitus olla satunnaista ja erehdystä vain.
Kuului kovia jymähdyksiä. Maa alla vavahteli. Ikkuna tärähteli. Pommittivat. Missähän meni rakennuksia rikki. Ihmiset katselivat vakavina toisiansa.
Taas. Se oli lähempänä jo.
– Äiti, sanoi Pauli. – Pommittavat.
– Niin, lapsi. Älä pelkää, ei se ole lähellä.
– Pianhan ne lähelle pääsevät, kuiskasi Pauli.
– Pian. Täällä on turvassa, kuiskasi äiti ja taputti Paulia olkapäähän.
– Isä sanoi, että täällä voi tulla vedenpaisumus, jos vesijohdot menevät rikki tai tänne voi tukehtua ja palaa. On vain yksi ulospääsyovi.
– Isä vain pelotteli.
– Äiti, onkohan isä pommisuojassa?
– Varmasti on. Asianajoliikkeen pommisuoja on paras koko kaupungissa. Teräksiset ovet ja kaasua vastaan myös suojattu.
– Se on hyvä. Tämä on hatara.
– Eivät käytä talvella kaasuja.
Pauli näki ja ymmärsi, ettei äiti tahtonut puhua. Ja hän vaikeni.
Oli tietysti hiukan turvattomampaa asua yläkerrassa. Mutta missä maailmassa oli varmaa turvaa nykyään, kun siviiliväestöä pommitettiin. Kodikkainta oli täällä yhdessä toisten kanssa. Niin ja koti? Oliko kotia enää missään. Eiväthän huoneet sinänsä olleet koti, eivät heillekään nuo kolme pientä huonetta ja keittiö olleet koti. Rakkaushan se kodin kodiksi teki. Yhteenkuuluvaisuus. Täällä ainakin tuntui, että kuuluttiin yhteen tämä tuntemattomista kokoonpantu ryhmä. Joku tuntui kertovan juuri toiselle, että evakuoidulta puuttui kodin tunto, oli kuin orpo, kaikesta menneestä irroitettu, sukulaiset maalla työnsivät turvaa hakeneet pois, ei ole rakkautta. Mutta toinen pudisti epäillen päätänsä, eikö rakkautta? Se oli liioittelua. Armeijakin siellä osoitti muuta. Eikö olisi rakkautta tänä aikana? Minne se olisi hävinnyt? Onhan sitä, tietysti on. Ja koettelemuksissa ihminen jalostuu. Tunnemme kuuluvamme yhteen. Ei jaksaisi elää ilman sitä tunnetta. Ei pitänyt hermostua eikä liioitella.
– Varmasti meidän on pakko lähteä kaupungista, sanoi joku.
– Niinpä kai. En kuitenkaan aio lähteä ennenkuin pakkomääräys asetetaan voimaan, sanoi vanha rouva. – Minun poikani ovat rintamalla. Tänne saan tietoja nopeammin. Odotan heitä.
Äiti oli ajatellut koko tämän sodan ajan samaa. Ei lähteä kaupungista, ennenkuin pakkomääräys tulee. Hänen isot poikansa, Arvi ja Tuomo, olivat siellä. Tänne hän sai tietoja heistä. Maalle ehkä ei saisi, ei ainakaan niin nopeasti. Nyt oli vain tämä Pauli, jota täytyi turvata. Ehkä Pauli oli täällä suuremmassa vaarassa kuin maaseudulla olisi ollut.
Pesutupa tärähti.
Mihin sattui? Kenen kodit menivät? Ihmiset tuijottivat toisiinsa kalpeina. Kehen sattui? Jokaiseen joka pommi sattui, jokaista joka sattuma järkytti.
Kummallista, että tätä voivat tehdä, ajatteli äiti. Jos teen väärin, jos lyön, varastan, minua rangaistaan. Jos en ota huomioon toisia, minua pidetään raakalaisena. Jos minulta puuttuu hyvyys toisia kohtaan, lapsikin sen huomaa ja kääntää minulle selkänsä. Lapsen vaisto on oikea. Mutta ihmiset kansana menettelevät toisin. Kansat tekevät, mitä tahtovat. Eikä vaisto mitään puhu.
Emme vaadi rangaistusta. Vaadimme oikeutta. Emme tahdo pahaa, mutta emme saa antaa pahan tapahtua. Se on eri asia. Kansojen välillä täytyy olla oikeudentunto samoin kuin yksityistenkin välillä. Kansainvälinen oikeus, sanovat. Missä se on? Kansainvälinen oikeus, missä se viipyy? Sitä ei ole.
Äiti katseli ympärillään olevia ihmisiä. Nämä olivat kunnon ihmisiä, monet luoneet kotinsa tyhjästä, tehneet työtä, kasvattaneet lapsensa. Ja nyt olivat heidän lapsistaan monet rintamalla. Sehän oli uhraus. Sitäkö varten he olivat heidät kasvattaneet, kuolemaa varten?
Kansainvälinen oikeus, missä se viipyi?
Talonvahti sanoi: vaara on ohi. Vakavina nousivat ihmiset palatakseen koteihinsa. Kauanko siellä sai olla, tänne oli tultava taas. Olivatko he jäljellä vielä kaikki? Kukapa tiesi. Kukapa tiesi, oliko tätä suojaakaan kohta enää. Ei paikkaa, mihin mennä, jos elossa säilyisikin. Kodit hävisivät.
Kodit. Ne olivat suuria turvapaikkoja. Pieni ryhmitys ihmisiä, pyrkimys niissä sama, turvata toinen toistansa, kasvattaa maalle uusi sukupolvi. Tietysti oli huonoja koteja ja hyviä koteja. Huonoja vähän, koska oli vasten vaistoja saattaa oma sukunsa ja oma verensä turvattomaksi täällä. Tuhoamisen halu sivistyneessä yhteiskunnassa oli hävinnyt. Vain siellä täällä näyttäytyi se kuin jätteenä sangen kaukaisilta ajoilta.
Hämmästyttäviä olivat nämä massaliikkeet, hyökkäykset, tämä kansojen kiihko tuhota toinen toisiansa. Sehän oli selittämätöntä. Kansat kantoivat sivistyskansojen nimeä. Ja sodat vuosia suunniteltuja, laskettuja ja valmisteltuja. Ja tuhoaseet, mitä ne maksoivat. Ja mitä jälkeä ne aikaansaivat. Hämmästyttävä oli ihminen. Uusi ilmestys, jota ei ollut tuntenut.
Äiti avasi kotinsa oven. Niin, koti, tämä oli se turvapaikka, jonka varoin hän oli elänyt elämänsä suurimman osan, yli kaksikymmentä viisi vuotta. Elänytkö? Niin, kykynsä mukaan sijoittunut ja koettanut tehdä tehtävänsä. Vuodetpa vain, omituista kyllä, olivat kuluneet ja muodostaneet kokonaisen jakson, joka sittenkin oli yhtenäinen. Ihmiselämä? Miksi ei. Paljonhan siitä puuttui. Mutta määrätietoisuutta ei. Saada lapset turvatuiksi, kasvatetuiksi. Valmiita oli kaksi. Sehän oli saavutus. Nyt ne oli sinne viety, rintamalle. Ja tuntui, että koko elämä sai uuden käänteen, kuin hän olisi herännyt pitkästä, harmaasta horrostilasta tulivuoren purkauksen järkytyksiin. Kumpi sitten oli todellinen? Todellinen ihmiselle oli aina tämä päivä. Tämä päivä näytti hänelle oikean olotilan. Tuntui kuin kaikki häneltä olisi viety noiden poikien mukana. Eikä kysymys ollut hänestä, vaan tuhansista, kymmenistä tuhansista muista. Niin, koko maan kohtalo siellä ratkaistiin.
Ratkaistiinko täten? Se oli järkyttävää. Kuka olisi osannut sitä aavistaa. Pystyisivätkö pojat ja jokainen siellä löytämään itsestään sen miehen, jota siellä tarvittiin. He tahtoivat, he ymmärsivät. Ehkä he löysivätkin. Mutta hänen kasvatuksensa ansiota se ei olisi. Hänen kasvatuksensa oli ollut riittämätöntä. Enemmän rautaa, suurempaa elämäntuntemusta olisi tarvittu. Kamariviisaus ei auttanut. Ehkä pojat, terveitä ja nuoria kun olivat, pystyivät itse joustamaan ja sijoittumaan paikoilleen, palvelemaan tätä maata uudella tavalla, ennen aavistamattomalla.
Kaikki elämän kauneus, sen suuret eetilliset arvot, jotka olivat olleet koossapitäviä, oli pyyhkäistävä pois. Kysymys oli pelkästä olemassaolosta ja sen puolustuksesta. Taistelu oli vain fyysillinen ja voitot laskettiin kaatuneissa ja ruumiissa, vuodatetussa veressä ja tuhotussa maassa. Kuka olisi arvannut lapsensa kasvattaa tähän. Ja elleivät he nyt itse tajunneet tätä, miten maalle oli käyvä?
Hänen murheensa oli moninkertainen. Hänhän se oli pojat kasvattanut. Mutta rauhan toimiin vain.
– Sotaa ei tule meidän päivinämme enää, oli hän usein sanonut.
– Sodan tuntu on ilmassa, olivat pojat sanoneet.
– Mutta me pysymme syrjässä. Pieni, puolueeton maa. Me emme kenellekään pahaa tahdo, ei kenenkään päähän juolahtaisi hyökätä meidän kimppuumme. Heillä on tilaa kylliksi, muilla.
– Niin, äiti, sanoivat pojat ja taputtivat häntä olkapäälle. – Älähän pelkää.
– Pelosta ei ole kysymys, koetetaan nähdä tosiasiat. Tosiasia on, ettei kukaan meistä edes hyödy.
– Monta kertaa hyökätään ja tapetaan ja soditaan kuitenkin.
– Ja voivathan kansatkin erehtyä ja laskea väärin, kuten yksityisetkin. Se nähdään historiasta, sanoi toinen. – Ja nähdään sekin, että voittokin voi olla tappioksi. Pystyykö ihminen useinkaan tekonsa seurauksia laskemaan.
– No niin, no niin, sanoi äiti. – Sota ei tänne ulotu.
– Viisas ajattelee asian monella tavalla, sanoivat pojat. – Kaikki mahdollisuudet ovat mahdollisia, eikö niin.
– No, sofismia.
Mutta täytyihän hänen myöntää, että kaikki mahdollisuudet olivat mahdollisia. Sotakin. Mutta hän työnsi sen ajatuksissaan pois. Sillä se kammotti häntä. Ja hän oli kuin kokematon lapsi poikien edessä. Ja hän näki, että pojat hymyilivät hänelle ja pitelivät häntä kuin lasta, jota tuli viihdytellä.
Olivatpa ne äkkiä kasvaneet aikuisiksi ja miehiksi. Ja tuo suojeleva käden liike, olkapäälle taputus, uusi hellyyden muoto ja leikillisten sanakäänteiden käyttö, jolla he kuittasivat niitä seikkoja, jotka olisivat hänen mieltään järkyttäneet, kaikki se todisti, mikä yliote heillä oli. He olivat tietoisia tilanteesta. Lapsia he eivät enää olleet. He tiesivät, mitä he tekivät ja mitä heiltä vaadittiin.
Heidän lähtönsä sinne oli hänestä kuin unta. Että se oli tapahtunut, sitä oli vaikea uskoa. Tapahtunut se oli. Elettiin sotatilaa, josta vain pieni osa oli tämä juuri alkanut siviiliväestön pommitus.
– Äiti, tällaistako on sota, kysyi Pauli.
– Yksi muoto. Taitaa olla uusi muoto.
– Mutta sota on vielä toisenlaista siellä, eikö olekin.
– Onpa kai.
– Suhteellisesti hirveämpää.
– Niinpä kai.
– Ja paljon kaatuu.
– No, kuule, jos äiti juoksee puotiin ruokaa hakemaan, osaisitko mennä pommisuojaan yksin, jos hälytys sattuu. Istu takki päällä.
– Jos äiti ei ehdi takaisin –
– Syödään mitä täällä on.
– Isä tarvitsee ruokaa.
Samassa tulikin isä kotiin.
– Ruokaa minulle – ei tarvitse. Syön ulkona, sanoi isä.
Isä oli huonolla tuulella ja näytti hermostuneelta. Varmaan hän pelkää tätä pommitusta, ajatteli äiti ja ihmetteli, miten hän oli uskaltanut lähteä toimestansa kotiin. Hän kuulikin sitten, että isä oli ollut matkalla kotiin kun pommitus tuli ja ollut vieraassa pommisuojassa. Se häntä hermostutti varmaan.
Eipä silti, hermostunuthan hän oli melkein aina. Hän joko huusi tahi oli äänetönnä viikkokaudet. Kotona nimittäin. Muualla hän oli aivan tavallinen. Nuo kaksi asennetta kotona olivat taisteluasenteita. Toisella pyrki hän järkyttämään ja pelottelemaan, toisella karttoi hän rahanpyyntöä ja selontekoja siitä, missä hän liikkui ja mitä hän oli.
Oli niin hullusti, että heidän elämäntiensä olivat eronneet jo aikoja sitten. Selvähän se oli eikä kai epätavallistakaan. Perhe oli isälle rasituksena ja tiellä. Ja kun hän laski kaiken rahassa, harmitti häntä. Etenkin menot. Äiti koetti supistaa niitä, ei liikkunut missään. Mutta lapset maksavat, ruokaa menee, vaatetta menee, eikä koulunkäyntikään ole ilmaista. Isä antoi pahan tuulensa tuntua ja rankaisi perhettänsä. Hänelle oli muodostunut nautinnoksi elämöidä ja näyttää valtaansa. Eikä kai se ollut niinkään epätavallista maailmassa. Sotivathan nuo ihmiset muutenkin. Isänkin asenne oli ainaista sotatilaa.
Siinä seisoi sitten äiti hämmentyneenä ja aristuneena. Hän otti iskut vastaan kuin syyllinen. Vähitellen oppi hän ymmärtämään, että se, minkä puolesta hän seisoi, ei ollutkaan niin vähäistä. Heillä oli kolme poikaa, ne oli saatettava ihmisiksi ja puolestaan rauhan töissä palvelemaan tätä maata. Hänen taistelunsa ei ollut oman toimeentulon varmistamista, vaan taistelua tulevaisuuden puolesta. Hän ei saanut horjua. Hänen tuli laskea niinkuin hän laskisi nämä asiat Jumalan ja ihmisten silmien edessä. Häneen tuli ankaruutta ja lujuutta otteeseensa. Jos hän ei voinut muuttaa näitä oloja, näissä oli oltava vain, näissä pieni taistelu taisteltava. Mikäs siinä. Ylivoimaiset eivät nämä koettelemukset olleet, kun piti silmiensä edessä hiukan suuremmat linjat. Elämä oli otettava lainana. Mutta sitä ei ollut otettava pingottuneesti, ei tehdä siitä uskontoa. Oli sallittava itselleen ajattelun ja hengähtämisen vapauksia. Ja erehdystenkin vapaus. Jos oli uskollinen itsellensä, oli itsellensäkin annettava anteeksi ainakin se, että oli pakko palautua taistelevaan perusihmiseensä, pakko käyttää sitä kieltä, millä tuli ymmärretyksi, pakko elää olot sellaisinaan, koska niitä ei muuttaa voinut. Ulkonainen alistuminen ei merkinnyt niinkään suurta, jos se ei vahingoittanut hengen vapautta. Eikä passiivinen ja tuottamaton hengen vapaus olisi ollut niin suurta hänenlaisellaan, ettei sitäkin olisi voinut uhrata tulevaisuuden tähden. Sai mennä, kunhan jotakin jälkeä tuli. Hän ei liioitellut aikaansaannoksiaan. Hänen pyrkimyksensä pysyivät salaisina ja hellävaraisina. Mutta tiedottomia ne eivät olleet. Hän harjoitti itsekuria, mutta ei tinkinyt niistä salaisista ajatuksista ja nautinnoista, joita ympärillä versovan uuden sukupolven elämän tarkastelu tuotti. Hänen rakkautensa elämään oli kulumaton.
Rakkaus, niin. Se otti naurettavia muotoja. He olivat sivistymättömyydessään tehneet siitä keskeisen kysymyksen. Eivät muka sopeutuneet. Jos olisi osattu nauraa, ei virheitä olisi tehty, ei elämä olisi ollut niin ahdistavaa. Ajatuksen puute teki ihmisen ilkeäksi, ilon puute teki hänet ahtaaksi ja itsekeskeiseksi. Vailla huumorin tajua ei ihminen vapautusta saanut eikä tasapainoa löytänyt, keinotekoista itsetyytyväisyyttä kuin hetkisiksi lainaksi vain. Siksi taipumukset rikollisuuteen kuin uskolliset koirat seurasivat saidan kintereillä. Ihminen oli oma vihollisensa, koska oli liian tärkeä itsellensä eikä vapautumisestaan tahtonut tietää.
Mutta tarvittiinko ihmistä oikaisemaan tällaisia kuin sotia. Sota oli seuraus ihmisen laadusta. Ihminenhän se sodan kävi. Ihmisen laadun sodalla mittasi. Ei yksityisen eikä jonkun kansakunnan, vaan sen mihin kehitys oli ihmisen kuljettanut tahi mistä se vielä ei ollut ihmistä vapauttanut. Niinkuin hän ei olotilalleen mitään tainnut, niin eivät kansakunnatkaan tälle kehityksen vaiheelle mitään tainneet. Ihminen oli ja pysyi pohjaltaan hitaasti muuttuvana.
Tämä sotakysymys ei ollut yhden kysymys enemmän kuin toisenkaan. Se oli yhteinen, koska sodasta yhteisesti vastattiin. Jos sota oli pysyvä olotila, olivat syyt siihen jokaisessa. Ihminen kauttaaltaan ei pystynyt vastaamaan itsestään vielä. Tarvittiinko pakkotiloja, tarvittiinko yhtenäinen kasvatus, mitä tarvittiin, että ihmisen järki selviäisi. Että ihmisen vaistot mukautuisivat järjen taltutettaviksi. Sillä ei järjen, vaan vaistojen taistelua tämä oli.
Menepä länteen tahi itään
– Jos sinä et syö, en haaskaa ruokaa, Pauli ottakoon tuosta voileipää, sanoi äiti isälle.
– En syö, en syö, huusi isä ärtyneenä. – Aina sinä olet ruoassa kiinni. Jos ihminen ei olisi niin materialisti kuin on, ei tällaisia sotia olisi.
Se oli kuin syytös äitiä kohtaan.
– Niin, sanoi äiti. – Niinpä kai.
– Syödä, ahmia, sitä hän osaa; ryöstää, kahmia toisen osaa, isä sinkautti vihaisen katseen äitiin. Ilman sitä katsettakin olisi äiti tuntenut, että sanat oli hänelle tarkoitettu syytöksenä. Monesti oli riita samoilla sanoilla alkanut.
Äiti asetti voita ja leipää pöydälle, kaatoi maitoa Paulille lasiin.
– Syöhän nyt, Pauli.
– Tuleeko uusi hälytys, kysyi Pauli.
– Eihän sitä tiedä, sanoi äiti. – Sinä ryit. Pommisuojassa oli kylmää, sanoi äiti isälle.
– Pitäisikö niiden lämpimiä olla. Ehkä patjat siellä vielä. Eivät teidän henkenne ole kalliimpia kuin muidenkaan, luulisin.
– Eipä kai, sanoi äiti.
– Nyt pitäisi olla samantekevää, vilustuuko vai eikö. Kuolema kuitenkin tapaa meidät.
– Eihän ole sanottu. Luotan armeijaan.
– Kun poikasi ovat siellä. Minä sanon, että armeija on liian pieni.
– Niin, sanoi äiti.
– Sen pitäisi olla monta kertaa suurempi.
– Niin.
– Mutta kansa ei tahdo lisääntyä. Nautinnonhalu on liian suuri. Elää mukavasti pitää, nauttia pitää.
– Niin. Meilläkin olisi mennyt enemmän lapsia samalla.
– Meillä? Meillä on kolme liikaa, ärähti isä. – Kolme liikaa.
– Meillähän on vain kolme. Ja hyvin on menty.
– Sinun puolestasi, kun et ansaitse mitään. Hyvä puhua.
Mutta äiti ajatteli, että olisi mennyt. Ahtaampaa ei olisi ollut. Nyt säästettiin, mutta raha meni jonnekin. Meni kaiken maailman teitä. Minne? Äiti ei tiennyt. Olivathan rahat sen, joka ne hankki. Jolla oli rahat, sillä oli valta käyttää niitä. Perhe tässä eli kuin armoilla vain. Heidän kohdallaan ei sille mitään voinut. Ja äiti vaikeni.
– Sota on meidän oloissamme vaikeaa, sanoi isä. – En tiedä, mitä ajatella.
Isä sanoi sen synkkänä ja tarkoitti sitä. Ja äiti katsoi, että oli velvollisuus vastata.
– Ellei puolusta näitä olemisen muotoja, perhettä ja maata –
– Niin mitä sitten, keskeytti isä jo ärtyneenä.
– Voidaan suistua oloihin, jotka ovat sietämättömiä.
– Selitä!
– Tiedät. Maa voidaan vallata, kansa joutua työorjuuteen, voidaan kuljettaa pois vieraalle maalle, se voi sammua siellä.
– Mitä sitten?
– Koko kansan olemassaolo on kyseessä.
– Ja onko tämän kansan olemassaolo niin tärkeä?
– On.
– Onko oleminen yleensä niin välttämätön kaikille?
– Älkäämme vajotko sofismiin. Sinäkin pidät kiinni oikeuksistasi ja vapaudestasi, siis olemisestasi. Olisi vasten luontoa ajatella muuten.
– Ja minä kun olin luullut, että oleminen oli taakka sinulle ja että valittelit työorjuuttasi.
– En ole valitellut. Teen vapaasti vähät tehtäväni. Teen rakkaudella.
– Ahaa!
– Kyllä tiedät.
– Palvelet lapsiasi.
– Niin. Ja toivon, että sen kautta myös maata. Niinkuin muutkin. Kansamme ei sammu meihin.
– Olen antanut sinulle siis tulevaisuuden, eikö se ole hyvä, sanoi isä.
– On.
– En olekaan siis peto, joka syön perheeni. Pane se mieleesi!
– Se on mielessäni aina. Olen kiitollinen sinulle.
– En usko.
– Et sitten tunne minua.
– Luuletko olevasi niin vaikeasti tulkittavissa? Ei. Peto on ihminen, peto, joka syö toista. Siinä hän on pohjaton.
Äiti tunsi tuon ennestään. Se oli välttämätön syytös, esipuhe ruoskintaan. Mutta niinhän täytyi olla. Hän ottaa iskut vastaan, eikä anna niiden tuntua. Se oli maksu hänen ylläpidostaan. Ja mitäpä tuosta, jos nöyryytettiin. Vanha läksy.
Oliko tällaiselle keskustelulle oikea aika? Äiti pelkäsi uutta hälytystä siivotessaan huonetta. Hän ei ollut uskaltanut heittää hattua eikä takkia päältänsä. Olikin niin kylmä, että henki höyrysi huoneessa.
Tarvitsiko siivota näitä huoneita? Jos pommitus tuli, menivät ne. Ja kuka tiesi, minne tästä oli paettava.
Kuin vastaukseksi hänen ajatukseensa sanoi isä:
– Parasta, että lähdette pois kaupungista.
– Minne menisi? kysyi äiti.
– Menepä itään tai länteen, kunhan menet, sanoi isä vihaisesti.
Äiti arvasi, että isä toivoi hänen lähtevän, ei suojellakseen häntä, vaan vapautuakseen hänestä. Isä järjestäisi elämän omalla tavallaan, kun häntä ei ollut näkyvissä. Hän ymmärsi, että hänen olonsa oli kuin soimaus ja ärsytti miestä, sen verran omaatuntoa hänellä oli. Jos hän, äiti, olisi pois näkyvistä, tuntisi hän vapaaksi itsensä. Niin oli asia. Mutta se ei saanut merkitä mitään hänen lähtönsä tai lähtemättömyytensä suhteen. Vain Pauli oli otettava huomioon. Ehkä maaseutu olisi turvallisempi lapselle.
– Luuletko, että tänään tulee hälytyksiä vielä? kysyi äiti.
– En luule. He ovat tyhjentäneet koneensa. Tuskin uusia laivueita enää lähettävät. Mutta eihän tiedä. Parasta paeta ennen kuin on liian myöhää.
Kas, hän puhuu oikealla äänellä nyt. Niin kai on, kun hän sanoo. Äiti riisui takkinsa ja hattunsa pois ja vei eteisen naulaan.
– Etkö ajattele lähtöä? kysyi isä. Velvollisuutesi on ajatella poikaa, jos tahdot hänen säilyvän.
Niin, niin se oli. Lähdettävä olisi. Jos tulisi jalan pakkolähtö tai pakeneminen, ei Pauli jaksaisi kävellä. Tuo jalka. Ennen kuin isä sanoisi siitä loukkaavaa, olisi parasta myöntyä.
– Kyllä lähteä voisi. Mutta minne mennä?
– Onhan taloja Suomessa.
– Kun ei tunne ketään.
– Eivät muutkaan tunne ja menevät. Eihän sinne vierailulle mennä. Ei nyt katsota, missä on mukavaa. Kunhan on katto pään päällä.
Pitihän isän tietää, ettei hän mukavuuttaan ollut ennenkään etsinyt. Kuitenkin tämä oli ihmispuhetta ja tuntui hyvältä. Isä oli vaiennut vihoissansa muutamia viikkoja, ei sanaakaan vastannut, äänetönnä syönyt ja mennyt omaan kamariinsa, ollut kotoa poissa ja elänyt omaa elämäänsä. Ja nythän hän puhui. Ehkäpä hän sittenkin huolehti heistä.
– Yhden paikan tietäisin, sanoi äiti. – Meillä oli lasten pienenä ollessa se Liina palvelijana. Hänen osoitteensa tiedän. Hän meni naimisiin erään mökinpojan kanssa ja osti maapalan kotipuolestaan. Sen kun löytäisin, aseman tiedän, mutta siitä on pitkä matka mökille. Minulla on kuva paikasta.
– Kyllä minä jaksan kulkea, sanoi Pauli.
– Ja mitä varten juuri Liinan luo, sanoi isä vihaisesti. – Eikö nyt muita ole Suomessa?
– Mutta, arvelisin, hän ottaisi. Ja hän on siksi syrjässä kulkupaikoilta, että siellä ei kenties ole muita.
– Täytyykö sinun pelätä muita, sanoi isä.
– Eipä toki, sanoi äiti, mutta hän ajatteli, ettei hän viitsisi mennä paikkaan, missä on muita. Hänen vaatteensa olivat niin huonot, hänen olonsa oli kurja, hänellä ei olisi tilaisuutta muistella poikiansa. Paulin jalka herättäisi ehkä sääliä ja Pauli kärsisi siitä. Yksin oli hän ollut nämä vuosikymmenet, häpeissänsä, piilotellen niitä puutteita, joissa oli elänyt. Liina ne tiesi. Varmasti ei hän ajaisi pois. Olihan hän sentään ihminen. Jos hänet löytäisi.
– Sinuna en Liinan luo menisi. Hanki oikea paikka. Kulkee talosta taloon ja kysyy. Ei se ole mikään asia.
– Hyvä. Koetan tehdä parhaani mukaan. Mutta –
– Mitä mutta?
Hän aikoi sanoa, että häneltä puuttui rahaa, mutta ei uskaltanut. Isä näytti uhkaavalta jo. Hän kenties arvasi sen.
– Täällä olisi lähempänä poikia, saisi nopeammin tietoja heistä. Lähtöhän riippui vielä siitä, saiko hän lainkaan rahaa mieheltänsä.
– Ja mitä niillä tiedoilla teet? isän ääni oli ärtyisä. – Sinua taitaa pelottaa.
– Enhän sitä kiellä. Kovasti pelkään.
– Siellä on muita paljon tärkeämpiä poikia kuin sinun poikasi, arvokkaampia.
– Varmasti.
– Paljon siellä menee, saat olla siitä varma ja varustautua kaikkeen.
– Tiedän.
– Isä, kysyi Pauli, – menevätkö siellä meidän pojat?
– Miksi eivät voisi mennä, mutta kuka sitä edeltäpäin tietää. Sota on sota. Mutta vähäisimpiä he siellä ovat. Ei siellä olla enää meidän poikia, siellä ollaan vain kanuunanruokaa.
Äitiä pahoittivat nuo sanat ja loukkasi tuo äänensävy. Sen tarkoitus olikin pahoittaa ja loukata.
– Siellä ne nyt ovat sinun poikasi, jatkoi isä ja väänti suutaan pahansuopaisesti.
– Miksi puhut noin, sanoi äiti. – Ovathan he sinunkin poikiasi.
– Olkoot minunkin. Siellä ovat – herrat. Ja mitä loukkaavaa tässä on?
– Sinun äänesi sävy.
– Hyvä. Pitäisikö etsiä eri äänensävy heistä puhuessaan, sitäkö tarkoitat? Mairiva, kunnioittava, mitä. Älä luule, että vaivaudun. No, onko pyhää rakkauttasi loukattu?
– Emmekö voisi jättää tällaista keskustelua toiseen kertaan?
– Minun puolestani. En pyydä sinua puhumaan. Älä keskustele. Pidä tunteesi. Sulkeudu vain itseesi. Mutta anna minunkin sulkeutua itseeni. On yksi seikka, minkä ihminen yksin omistaa, oma sielu. Älä utele minun salaisuuksiani. Sinusta ei ole minun rinnallani seisomaan.
– Niin, selvää.
– Se aika on ollutta ja mennyttä. Et ulotu minuun enää.
– Tiedän. Älähän pelkää.
– Minä, pelkää! Älä luulottele sitä. Olet utelias, tahtoisit tietää, miten elämäni järjestän. Se on minun salaisuuteni. Tulen mainiosti sinutta toimeen. Ei maailma täällä poissaollessasi kaadu, elleivät pommit sitä tuhoa.
– Tiedän.
– Sanopas, mitä tiedät!
– En paljon mitään.
– Mitä valitat sitten?
– En ole valittanut. Kaikki on hyvin, jos sodasta selviämme.
– Näen katseesi. Toivoton, mitä? Älä luule minua sokeaksi. Syytät minua.
– Ja mistä?
– Kaikesta. En ole antanut sinulle sitä, mitä muut ovat antaneet. En koruja, en rahaa, en vaatteita. Olet mielestäsi ollut kuin pahainen palvelija, hoitanut yksin taloutta, kasvattanut lapsiasi. Vastannut yksin – häh – etkös niin ajattele?
– Yksinkö? No niin, yksin olen kasvattanut, sikäli kun sitä kasvatukseksi voi sanoa. Se on totta. Olisin tietysti toivonut, että sinullakin olisi ollut aikaa siihen, mutta ei ole ollut. Ehkä tulokset olisivat olleet toiset.
– Et ollut odottanut tällaista kohtaloa. Yllätys, mitä?
– Niin, koko maalle.
– Sota on kuitenkin oikea elintila.
– Elintila?
– Koko luonnossa. Ja rauha on väliaikainen muoto, varustautumisen aika. Ja itse asiassa sotaahan se on sekin, pienemmässä muodossa vain. Sillä ihminen on peto. Peto hän on. Ei muuta.
– Eikä se ole totta. Olen nähnyt hyviä ihmisiä.
– Elämänkaihosi väärentää sinulle tosiasiat.
– Kuinka ihminen on hyvä.
– Missä?
– Kaikkialla hyvyyttä on.
– No? Anna kuulua!
– Koko tämä pieni elämä on täynnä suloutta, jos sen oikein näkee. Kaikki tukevat toisiansa, eivätkä syö toisiansa. Rakastettava on ihminen.
– Missä sinä olet muuten ihmisiä nähnyt, pyydän kysyä?
– Meninpä maitokauppaan, ystävällinen on myyjä, meninpä sekatavarakauppaan, saan asiallisen, ystävällisen kohtelun. Veinpä kengät suutariin, tapaan kanssaihmisen, jossa ei ole petosta. Sota on välitila ja koettelemus. Emmekä ole itse siihen syypäät. Pahuutta ei ole niin paljon kuin luulet.
– Muuta kuin meidän kohdallamme.
– Koska olemme lahjattomia nauttimaan siitä hyvästä, mitä elämä meille tarjoaa ja on tarjonnut. Hukkaan olemme tuhlanneet päivämme. Vain kateus sen teetättää.
– Tarkoitat, että minä olen sinulle kateellinen. Torimummo!
– Torimummo, niin. Soisinpa, että se olisin. Torimummo on nähnyt arkisen elämän kovuudet ja voittanut ne, hallitsee oman maailmansa ja suoriutuu vaikeuksista.
– Ahaa, Tiedänpä, että olit pihanpuolella asuvan torimummon luona kahvilla.
– Olin. Kahteenkymmeneen viiteen vuoteen ainoa vierailuni. Sehän oli juhlaa se.
– Niin, minä en ole varannut juhlia sinulle.
– En ole pyytänytkään. Minun elämäni on ollut yhtä juhlaa.
– Sinä valehtelet.
– Miksi näitä sanoja.
– Ja miksi ei. Joka sanaasi sisältyy syytös. En ole tehnyt mitään hyväksesi. Niinhän sinä väität.
– En väitä. Elämä tällaisenaan on riittänyt.
– Hyvä. Mutta minä olen käyttänyt väärin varoja, pitänyt yllä vieraita ihmisiä, eikö niin. Mutta todistapas!
– Emmehän sellaista puhu.
– Ajattelet niin. Kiristän muka perhettä, saadakseni rahoja omiin menoihini, eikö niin?
– Olkoon miten on.
– Et pääse niin helpolla. Saat vastata.
– Ei ole aika otollinen.
– Ei nyt pommiteta enää. Ja jos pommitetaan, mitä sitten. Väliäkö sillä, mitkä sanat olivat viimeisinä suussamme.
– Tahdotko kiusata?
– Tahdon sanoa, että olisi aika päästä sinusta. Ja pojista, Olen kyllästynyt teihin.
– Niin kuin emme sitä tietäisi. Asia ei ole ollut autettavissa, sen ymmärrät.
– Ehkä kohtalo auttaa!
– Niin et saa ajatella. Pelkosi tekee sinut hulluksi.
– Pelko? Minut? Tahdonpa todistaa sinulle, etten pelkää.
– Olet ainakin kalpea. Enkä ihmettele sitä. Kaikki pelkäämme, onhan se luonnollista.
– En pelkää. En lähde kaupungista pois.
– Koska teillä on kaupungin paras pommisuoja.
– Niin on. Kadehdittaako se sinua? Olet kateellinen eloon jääville!
– Emmehän, saa näin puhua. Ei ole tiedossamme, että meidän, poikien ja minun, on hävittävä.
– Jokseenkin varmasti näen, miten tulee käymään. Pojat menevät, eikä sydämesi tule kestämään sitä.
– Älä –
– Toisin sanoen, mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.
– Olenko vihaa ja kuolemaa kylvänyt minä?
– Liikaa rakkautta, moraalia, moraalia. Ehdottomuus vie kuolemaan. Kieltää elämä, siihen se vie. Näet näytelmän, jonka sinua pitäisi järkyttää. Missä on nyt ihmisten moraali? Petosta, petosta. Puhumme, kukapa ties, viimeistä kertaa tässä elämässä. Sanonpa siis vain, että vielä oppisit ja että nolostuisit, että tämän sodan syy olet sinä, sinä!
– Minä!
– Sinä.
– Olen vain vaatimaton vaimo, perheen palvelija, rauhaa rakastava, mitenkä minä – mitenkä minulla olisi mitään sodan kanssa tekemistä?
– Missä on kasvatettu ihmiset sotaan? Perheessä. Missä opetetaan rakkautta maahan, kotiin? Perheessä. Missä valhemoraalilla mitataan teot? Perheessä, kodissa. Tietämättäsi olet kylvänyt sotaa.
– Sehän on mahdotonta.
– Sinähän hyväksyt ryöstön.
– Minä?
– Etkö ole ryöstänyt minua koko ikäsi?
– Mutta, mutta – enhän ole mitään ryöstänyt. Enkö ole vain tehnyt työtä koko tässäoloaikani?
– Ja minulle on perhe maksanut jonkun miljoonan.
– Miljoonanko?
– Työn olet tehnyt itsellesi ja lapsillesi.
– Sinun olisi pitänyt laskea tämä ennen kuin kodin perustit.
– Jos olisin laskenut, en ikinä olisi perhettä perustanut. Jos minulla olisi ollut tämä järki.
– Hirveätä materialismia! Se syö sukupuuttoon ihmiskunnan.
– Mitäs luulet sodan olevan muuta kuin materialismia? Voit uskotella siihen mitä tahdot, se on materialismia vain. On kysymys eduista, ei uskomuksista. Uskomukset muutetaan toisiksi rauhan asein, edut vallataan sodan aseilla ja toisten tuholla. Niin ovat asiat. Miten muuten selität sodat?
– Niin vain. Luulisin, että sodat syntyvät tasapainottomasta maailmasta. Kansojen sivistykset kulkevat eri linjoilla ja tavoitteet ovat erilaisia. Jos jossakussa viljellään humaanisuutta, rajoitetaan lapsilukua ja toisessa varustaudutaan ja lisätään lapsilukua, muodostuu kaksi ulkonaisesti eri vahvuista valtakuntaa. Kansojen ulkonainen vahvuus on erilainen.
– Ja sisäinen vahvuus?
– Erilainen aina. Niinkuin eri ihmistenkin.
– Ja eri ihmiset, sopivatko ne keskenänsä?
– Kun on pakko sopia, sopivat.
– Mutta ilman pakkoa ei!
– Jos on yhteisistä eduista kysymys, sopivat silloinkin. Jos tuntevat samoin ja ajattelevat samoin. Onhan heidän pakko elää perheinä.
– On ihmisiä, jotka eivät alistu, ota huomioon se!
– Riippuuhan se ihmisestä, minkälainen hän on, ja mitä vapauksia hän lisää tahtoo. Sellaisia varten meillä on vankiloita. Ihmisen on alistuttava kokonaisuuden palvelukseen. Vain poikkeustapauksissa saa hän erivapauksia, kun ne vapaudet eivät loukkaa kokonaisuutta eivätkä vahingoita ympäristöä. Mutta niistä vapauksista on suuri maksu.
– Ahaa!
– Vain se, joka pystyy antamaan jotakin, saa sitä varten erivapautta.
– Ahaa!
– Niin kuin taiteilijat esimerkiksi. Heidän pitäisi saada olla tuntematta elämän raskaita arkihuolia. Mutta kuinkas käy. Heille niitä juuri karttuu.
– Myönnät ainakin, että syntyy hankausta ja jännitystä yksilön ja tuon siunatun kokonaisuuden välillä.
– Myönnän. Ja miksipäs ei, usein se on terveellistä.
– Rikkomukset ja laiminlyönnit?
– Ei. Muuten erilainen suhtautuminen elämään. Se synnyttää jännitystä ja vie eräissä tapauksissa eteenpäin.
– Hyvä, hyvä. Näet nyt erehdyksesi. Olet pitänyt laskua muka minun rikkomuksistani, aviorikoksista, niin kuin niitä sanotaan. Ne ovat muka olleet maailmaa mullistavia rikkoja. Yllätyksiä sinun älyllesi. Näet nyt sodan. Tehdään toisenlaista pahaa ja vähän toisessa mittakaavassa. Olenpa iloinen, että se sinuunkin koskee. Suon sinulle tämän lisäkokemuksen. Näet ihmisen ja hänen tekonsa. Suuri näytelmä. Katsele nyt sitä, istu etupenkillä, ei siihen nyt pukuja tarvita, saat ilmaisen sisäänpääsyn.
– Miksi tällaista puhetta? Äitiä loukkasi isän ääni.
– Niin, miksi. Koska toivon, että tämä olisi viimeinen puhe. Jos sattuu pommi, pääsemme hautajaisista ja muista kustannuksista.
– Olet hyvilläsi siitä, että minä pelkään, ajatteli äiti sanoa, – tahdot saada minut sekaisin, vaan hän sanoikin:
– Säästä hermojasi.
– Mikä niillä on vikana?
– Olet kalpea, jännität itseäsi.
– Vai kalpea! Jos sanoisin sinulle minkä tähden, loukkaisin moraaliasi.
– Mitä meistä nyt enää.
– En ajattele hellittää. Elän. Sinusta ei ole seisomaan minun rinnallani. Isä otti napoleonmaisen asennon ja katsoi halveksien äitiin.
– Vastaa, lähdetkö maaseudulle vai etkö?
– Ehkä on pakko lähteä.
– Siltä se tuntuu.
– Minä lähden.
– Lähde vaikka helvettiin.
– Niin yksinkertaisesti emme selviä. Millä tulen toimeen. Tiedät, ettei minulla ole penniäkään. Enhän voi kerjätä.
– Miksi et voi. Kierrä talosta taloon.
– Älähän nyt!
– Arvasin, että teet tästä rahakysymyksen.
– En tee, voin jäädä tänne.
– Et jää. Tahdon päästä rauhaan. Kiirehdi, että pääsen teitä näkemästä.
Tuhat markkaa
Äidin äänettömyys ärsytti isää. Hän koetti saada hereille häntä. Ei hän noin vain rahoja luovuttaisi. Jättäytyä tuolla tavoin liikkumattomaksi, vaieta vain, mitä miettinee, ja nyt pitäisi hänen rahoittaa hänet, pitää evakuoituna maalla. Sehän muodostui huvimatkaksi, taloushuolet poissa. Ehkä hän nauttisi vapaudestaan. Millä hän on palkinnon ansainnut. Mutta pois hänet piti saada. Hän itse tahtoi myöskin nauttia. Elämä oli lyhyt. Kuka sen pituutta tiesi. Sattui pommi, tai muuten – eikähän tämä ollut kuin alussa vasta tämä sota. Hän tarvitsi turvaa, läheisen ihmisen. Nyt hänen onnistui saada se. Tyttö oli nuori. Synti? Tietysti se oli synti. Kaikki oli syntiä. Sodan taustaa vasten se oli pieni rikkomus kuitenkin. Jotakin kotoista kaipasi, se haihdutti tuon pelon, ainakin sen paremmin unohti. Häntä kammotti olla yksinänsä pimennetyssä huoneessa ja kylmässä kodissa. Eikä perhe olisi hänelle iloa tuottanut. Häntä ärsytti vaimo, joka oli kiinni vain lapsissansa ja taloudessa. Heidän tiensä olivat jo aikoja eronneet. Hän oli puolestansa lähentynyt. Häntä harmitti se alemmuudentunto, joka vaivasi häntä tässä perheessä. Jos voisi kerta kaikkiaan katkaista perhesiteet! Ei, sitä hän ei tahtonut. Mutta vapautta, saada nämä kuukaudet elää ja palata sitten ennallensa. Hän sanoi kuitenkin:
– Tahtoisin, että minulla olisi miljoonia, että pääsisin sinusta irti. Tahtoisin vuorata sinut kullalla, että saisit tarpeeksesi.
– No, enköhän tukehtuisi, sanoi äiti kevyesti ja hymähti. – Ärsyyntynyt, tuo ei tunnu vakavalta edes, ajatteli äiti. Ja ääneen virkkoi hän:
– Olen puotiin ruokatarpeista velkaa.
– Ei nyt ole maksun aika.
– Sanoivat, että nyt lakkaa kirjalla saamasta.
– Siis käteisellä vain.
– Niin.
– Käteistä et tarvitse. Annan sinulle tuhat markkaa. Tuossa on, ota!
Isä viskasi tuhatmarkkasen pöydänkulmalle, josta se putosi lattialle. Kumpikaan ei kumartunut ottamaan sitä.
– Tarkoitatko, että lähtisimme?
– Lähtekää asemalle. Odottakaa junaa, siellä on jono.
– Hiukan tavaroita on otettava mukaan. Paulin kirjoja ja vaatetta. Puotien välikirjat ovat tuossa. Sinä kai suoritat ne, vai suoritanko minä tuosta rahasta?
– Eikö näistä suorituksista ala jo päästä?
Se on totta, niistä ei päässyt. Äiti oli kuullut tämän tuhannesti ja hän tunsi syyllisyyttä. Raskasta oli olla toisen rahoissa. Mutta minkä taisi, perhe oli elätettävä, lapset veivät ja kuluttivat.
Mutta nythän pojat olivat tarpeen, nyt he maksoivat olemisensa takaisin puolustaessaan maata ja tätä rintamantakaista elämää.
– Pojat taistelevat siellä tämän maan puolesta, sanoi äiti kuin ajatuksissaan.
– Ei kuulu minulle, minkä puolesta taistelevat ja minkä puolesta kaatuvat.
– Puhut heidän kaatumisestaan aina. Älä puhu siitä.
– No, katsotaanhan, mitä jälkeä siellä tulee. Näytelmä on vasta alkanut.
Miehen ääni oli jo suopea. Äiti keräsi ruoka-astiat pöydältä ja vei ne keittiöön. Oli lähdettävä tästä. Sota.
Häntä itketti. Miten hän kaipasi poikiansa. Koko hänen rakkautensa määrä oli kuin taakka, jota ei jaksanut kantaa. Hän oli luullut, että häntä oli tarpeeksi koeteltu, mutta nythän hänen koettelemuksensa vasta alkoivatkin.
Hän toimi mekaanisesti, laittoi keittiön kuntoon, otti vähän evästä ja kääri sen pakettiin.
Sitten meni hän ruokasaliin. Mies odotti häntä siellä.
– Pakkaa tavarasi nopeammin. Ota villaista vaatetta, jos sinulla sellaista on. Siellä on pakkasta.
– Älähän huolehdi minusta. Tuossa on Liinan osoite. Lähetä poikien kirjeet sinne, lupaatko sen?
– Lähetän. Onkos Paulilla vaatetta. Poika voi vilustua.
– Pian ne otan. Hän meni poikien kamariin ja keräsi Paulin tavarat.
– Saanko ottaa nämä kirjat mukaan, kysyi Pauli.
– Pane ne selkäreppuusi. Pane kahdet sukat tuosta ja villapusero.
– Eiköhän ole liikaa?
– Jos on pakko jäädä sinne. Tulee pakkasia.
– Onko pakko jäädä sinne?
– Emmehän voi sitä tietää.
– Pitkäkö on maamatka sinne, minne menemme?
– Asemalta on kahdeksan, yhdeksän kilometriä.
– Jaksan kulkea, äiti.
– Tiedän sen, lapsi.
He laittoivat vaatekääröt ja veivät ne eteisen ovensuuhun.
– Etkö tule sinäkin maalle, jos käy tukalaksi. Asemalta neuvovat varmaan, sanoi äiti isälle. – Olisi turvallista tietää, että koetat tulla.
– Älä minusta huolehdi, sanoi isä. – Menen pommisuojaan. Yön olen vain kotona. Tarjoudun rintamantakaiseen työhön. Meidän liikehän suljetaan. Älä luule, että sinun poikasi yksin tätä maata puolustavat. Ehkä minunkin voimiani tarvitaan.
Isä ryhdistäytyi, jäi seisomaan jalka toisen edellä, käsi rinnalla ja näytti mahtavalta.
– Lyön itseni läpi, tulen huomatuksi. Minä, minä en tule toimeen ilman ihmisseuraa niin kuin sinä. Vasta silloin, jos kaupunki menee raunioiksi, menen minäkin, en ennen.
Hän tietysti koettaisi olla varovainen, sen äiti ymmärsi.
– Voisit tulla sinne.
– Kun kaupunki on soraläjä, vasta silloin. Eikä maaseudulla ole sen turvallisempaa. Päinvastoin. Ei niillä ole siellä pommisuojia edes, ei ensiapuasemia, ei lääkäreitä. Ja rata, jonka taakse joudut, on vaarallinen, ota huomioon se.
Senhän äiti tiesi. Täällä voisi olla varmempaa olla. Mutta oli viisasta viedä pois lapsi, jos pako tulisi. Eikä isä sallisi heidän tänne jäävän, kun hänellä oli omat suunnitelmansa. Hän pakottaisi heidät lähtemään. Kyllä hän sen ymmärsi.
Äiti veti sormukset sormistaan ja asetti ne lipaston päälle. Kun hän palaisi, ottaisi hän ne siitä, ellei joku toinen olisi niitä siitä vienyt. Jos pojat eivät palaisi, ei hän niitä enää käteensä panisi. Ja ellei hän palaisikaan – niin, siihen ne saisivat jäädä.
– On se vaivalloinen nyt tuo rampa poika, sanoi isä säälimättömänä. Äiti katsoi pahoillansa isään, mutta pidättyi vastaamasta, ettei vielä pahempaa tulisi.
– Kelpaan sotaväkeen isona, sanoi Pauli nyt rohkeana.
– Et kelpaa mihinkään, sanoi isä.
– Siellä tulee rampoja muistakin, jatkoi Pauli.
– Sitten sinun ei tarvitse hävetä juostessasi kadulla, sanoi isä.
– Menen vapaaehtoisena kuormastoon, sanoi Pauli.
– Et mene häpäisemään nimeäni.
– Onko tämä häpeä. Miten tulin rammaksi, äiti? Miten tulin?
– Sodassa, sodassa, sanoi isä.
– Joskus sattuu, sanoi äiti. – Eihän se ole pahin vika. Älä viitsi kysellä.
– Tahtoisin päästä sotaan.
– Ja mitä siellä tekisit, kysyi isä. Vihollinen taitaisi pelästyä kun sinut näkisi, mitä? Juoksisi pakoon.
– Maata puolustamaan minäkin, sanoi Pauli antamatta itseään häiritä.
– Puolusta sinä nyt äitiäsi vain, kun toiset puolustajat ovat poissa.
– Niin, sanoi Pauli ja katsoi äitiin uskollisilla lapsensilmillään. – Kun tulen isoksi, on minun tehtävä velvollisuuteni.
– Siihen asti juokse sinä vain pakoon, on parasta, sanoi isä.
Oli harvinaista, että isä puhutteli Paulia. Hän oli hyvillänsä heidän lähtövalmisteluistaan. Hän katseli pojan kirjoja, eikä kieltänyt niitä viemästä mukaan. Se oli erityinen suosionosoitus.
– Äiti, saanko ottaa maapallon mukaani, kysyi Pauli ja pyöritti käsissänsä pientä, joululahjaksi saamaansa maapalloa.
– Kysy isältä.
– Isä, saanko ottaa maapallon mukaani?
– Ota vaikka koko maailma kainaloosi, jos voit sen sillä pelastaa.
– Koko maailma, se on tässä, sanoi Pauli haaveillen. – Ja nyt siinä tapellaan.
– Aina on tapeltu jossakin, sanoi isä. – Pane mieleesi, poika, että ihminen on peto.
– Ei ihminen ole peto, sanoi Pauli. – Joskus näyttää vain siltä.
– Sinäkö sen tiedät! Kunhan pommi putoaa eteesi ja jos haavoitut ja jäseniäsi vielä menetät, ajattelet toisin.
– Niin, sota on sota.
– Ja rauhanaikainen ihminen on sama. Kyllä se kahmii, ei toinen ehdi ansaitsemaan niin paljoa kuin toinen ehtii tuhlaamaan. Pohjaton halu ryöstää ja tuhlata. Pohjaton on ihminen.
Nämä monesti kulutetut sanat piti hänen sanoa vielä Paulille, ajatteli äiti. No niin, miksi hän ei niitä sanoisi. Niiliäpä hän oli aina ruoskinut häntä. Ja niillä hän asetti sulun kaikelle rahankäytölle. Hän uskoi, että perhe häntä ryösti. Ja miksi ei se niin ollutkin. Niin se oli. Häneltä, isältä, ei olisi pitänyt penniäkään ottaa. Silloin olisi kaikki ollut hyvin.
Suurin vika tässä olikin se, että hän, äiti, tunsi itsensä varkaaksi. Hän oli elättänyt tässä perhettänsä miehen ansioilla. Miehen, joka ei tuntenut vastuunalaisuutta eikä rakkautta, ei ollut kasvanut perheensä elättäjäksi. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta häntä ymmärtääkseen. Isä oli vain rakkaudeton materialisti. Niin, eikös hänkin sitä ollut. Ja nyt, sodan puhjettua – miltäs näytti ihminen? Maailma oli materialismin pilaama.
Miksi ei siis isä saanut sanoa, että ihminen oli peto. Se oli häntä niin syvästi loukannut. Kenties isä olikin oikeassa. 'Pohjaton halu ryöstää, tuhlata, ahmia.' Mutta se ei pitänyt paikkaansa. Ei. Tiedoton oli ihminen. Ja yksinkertaisuus oli hänen vikansa. Pientä, piilossa olevaa pahaa täynnä. Mutta ei sen vaarallisempi. Mikä nostatti sitten nämä sodat?
Pohjaltaan ihminen ei ollut parempi eikä pahempi kuin ennenkään. Se oli sama. Se kykeni paljoon hyvään ja paljoon pahaan. Mikä tänään oli hyväksyttävää, oli huomenna tuomittavaa. Ja tänään tuomittava oli huomenna hyväksyttävä. Siinä oltiin menossa vasta. Totuuksia ei ollut vain yksi tässä suhteellisuuksien maailmassa. Ja totuuksien laatu riippui siitä, mihin asetuttiin oloja katselemaan ja kenen nimissä niitä katseltiin. Niinpä hän, äiti, katseli niitä vain seuraavan sukupolven nimissä, lastensa huoltajana. Hänen aikansa oli ollut ja mennyt. Eikä se tilitystä kaivannut.
Mitä lienee elämä ollutkin pikkumaista riitaa tahi epäsopua, mitä erehdystä lienee tehtykin, tässä uudessa vaiheessa, oli unohdettava se. Oli katsottava vain eteenpäin, mentävä eteenpäin. Ja seisottava uskollisena vartiopaikallansa.
Oliko tuo suuri sana? Ei ollut se kuin suunnilleen tosi sana. Vartiopaikallansa. Niin se oli. Ja niin sen piti olla. Hiljaa ja vankkumatta. Sen sai sanoa itsellensä sellainenkin nainen, joka oli peloteltu ja arka. Linjat piti pitää selvinä edessänsä. Niin, eikä työtänsä väheksyä.
Pois mielestä varkaiden tunto. Pois syyllisyys. Olet tehnyt, mitä olet voinut. Sinun ei tarvitse muuta tietääkään. Äläkä sotke aivojasi suotta. Katso eteenpäin, äläkä taakse äläkä edes sivuillesi.
'Ja niin rakasti hän maailmaa, että hän antoi ainoan poikansa'. Mitä ne ovat kirjoittaneet? Mitä tunteneet? Oikeutta siihen ei ollut. Ja oliko se isänrakkautta? Tällainen tunto liikkui epäinhimillisissä maailmoissa. Ihmiseltä ei voinut tätä vaatia. Ei, sydän ei siihen suostunut.
Mistä tämä pujahti mieleen? Niin, siitä että hänen oli taisteltava rakkauttaan vastaan ja nähtävä, mihin hän pystyi. Edeltäpäin hän tiesi tappionsa. Hänen rakkaudessaan ei ollut tinkimistä eikä se laajentunut. Uhrimieli? Sitä hänellä ei ollut. Hän oli uhrannut mielestänsä kaiken, mitä hänelle kuului, lapsillensa. Siihen se pysähtyi. Uhrata lapset? Ei, hän ei ollut kypsä siihen. Niitä ei hän antaisi. Ei, ei mikään saisi häntä kypsymään. He saivat taistella ja haavoittua, mutta kammottavaa oli ajatella pitemmälle.
Ja hänen täytyi kuitenkin tottua ajattelemaan kaikkea mahdollista. Muut olivat kypsiä. Hän ei ollut. Hän seisoi ulkopuolella yksimielisen kansan, joka uhrasi kaikkensa, niinhän se oli.
Mikään oppi ei muuttanut sydäntä, mikään aate ei sinne tunkeutunut. Mikään ei kyennyt taittamaan verisiteitä, ei mikään heikentämään pohjimmaista rakkautta elämään.
Sillä uusi sukupolvi, ei oli elämä, se merkitsi yksityiselle ja kansakunnalle samaa: jatkuvaisuutta. Ei tarvinnut kysyä: mitä kohti kulkee ihminen. Samaa kohti oli kuljettu ennenkin. Voi kysyä: missä viipyi ihminen. Ja eikö ihminen tajunnut, missä oli hänen rikkautensa. Ihmisen varsinainen rikkaus oli jakamaton ja koskematon. Se oli hänen lajissansa ja sen synnyttämissä vaistoissa.
Noissa kivitaloissa olivat kodit lapsineen, naisineen, vanhuksineen. Mitä oli kohta? Rauniokasoja, kuolleita, haavoittuneita, kodittomia pakolaisia.
Ja mitä se hyödytti? Suuren elämän kannalta oli se järjetöntä tuhlausta. Yksityisen kannalta rikos, jota ei sovittanut mikään. Ja voittaja, nauroiko hän? Hän tuskin nauroi, jos hän oli ihminen. Valtiomiehet näkivät vain lyhyesti ympärilleen, tunsivat vain oman valtansa, eivät ihmistä. Heidän toimintansa muistutti villiytyneitten ja kasvattamattomien poikien leikkiä. Heille olisi sanottava: anna pois, mitä olet ottanut, korjaa, mitä olet särkenyt. Niinhän lapsille sanottiin. Mutta heidän tekonsa eivät olleet lasten tekoja, eikä tuho, minkä sota sai aikaan ollut edes korjattavissa.
– Huomaa ja pane mieleesi, sanoi mies keskeyttäen hänen ajatuksensa, – minä olen tyytymätön ja katkera.
– Niin.
– Olen tyytymätön nyt.
– Niinkuin aina.
– Aina.
– Sinulla on tunnesuhde elämään.
– Vaikkapa.
– Yhdessä suhteessa puuttuu sinulta tunteet. Jos pojille pahaa tapahtuisi, et surisi?
– En surisi.
– Tunne siinä puuttuu.
– Ei minulla ole ollut niitä tunteita koskaan. En näe, että on välttämätöntä elämän jatkuminen. Loppukoon se.
– Mitä sinua haittaa, jos se jatkuukin, siitähän et pois mentyäsi mitään tiedä.
– En halua, että juuri minun elämäni jatkuu tahi sinun. Miksi pitäisi sinun elämäsi jatkua?
– Onko siinä ollut mitään sellaista vikaa, että se on muita haitannut tahi ympäristölleen vahingollista ollut?
– Tuottamaton, pieni elämä.
– Totta. Nämä pienet ihmiselämät muodostavat yhteensä kansan elämän. Ja tuottamaton? Se on totta. Lapset olen kyllä hoitanut. Katsos, tulokset eivät näy. Se on ollut työtä sekin.
– Tuottamatonta.
– Ellei sitä tuottamatonta tehtäisi, ei kansakuntaa paljon olisi. Olisi ainakin toisenlainen, ehkä heikompi.
– Ja mitä sillä vahvuudella aikaan saat?
– En tiedä. Vähälukuinen kansa ei voi kerskua edes voimillaan. Ehkä sentään jotakin meidänkin vahvuudella on arvoa.
– Pelkään pahoin.
– Minäkin pelkään. Mutta mitä voimme.
– Näet nyt ihmisen. Murheellinen katseltava.
– Niin. Kuitenkin on hän kokonaan toinen.
– Parempiko?
– Paljon parempi. Hän kohoaa vielä.
– Ihminen, tämä olento, syö omaa lajiansa, kadehtii omaa lajiansa, hävittää sitä miekoin ja tuliasein. Tällä lajilla on hermot ja tämä kärsii. Mutta välittääkö tämä toisten kärsimyksistä. Ihminen on peto. Uskotko sen nyt, huusi isä.
Ensi kertaa näki äiti, että isän väite piti paikkansa. Kuitenkaan sitä määritelmää ei sanellut rakkaus, vaan pahansuopainen halu alentaa ihmistä, ei pelko eikä hätä, vaan halu kohottaa itsensä jonkun asteen ylemmä keskitasoa. Niin se oli. Se oli alemmuudentunnon sanelemaa.
Ihmisen tuli elää avonaisena, ulospäin säteilevänä ja alistaa itsensä jatkuvaisuudelle. Hänessä paloi kappale yhteistä elämää, omalaatuisenaan. Niin ollen jokainen ihminen oli tavallaan kaunis. Rumuudellakin oli oma arvonsa, koska se pakotti ihmishengen toimintaan, vastalauseeseen, aktiivisuuteen ja etsintään.
Mitä herätteitä antoi sota? Ehkä se oli kuin suuri tilinteko, jota tarvittiin. Tarvittiinko? Niin, yksityisen oli vaikea sitä arvioida. Vaikea oli arvioida nykyisen sivistyksen laatu ja syvyys. Vaikea tietää, mitä kohti rauhan vuosikymmenin kuljettiin. Rappiotako? Itsetuhoa? Hedelmättömyyttäkö kohti? Varma vain, että ihmisen äärimmäinen itsekkyys vei hedelmättömyyteen ja puolinaisen ihmisen yksilöksi julistautuminen tuotti saman tuloksen.
Joka paikassa on vaara.
– Äiti, onko maalla turvallista, kysyi Pauli tavaroita laitellessaan.
– Joka paikassa on vaara, sanoi isä. – Pommi ei valitse paikkaa, se putoaa, mihin sattuu. Ei se ole armelias.
– Maalla voi olla turvallisempaa, Pauli, sanoi äiti. – Mutta isä on oikeassa, ei se ole armelias.
Sehän putosi, mihin sattui. Oli työmies aterialla perheinensä. Pommi. Kenestäkään ei jälkeä jäänyt. Olivat hautajaiset. Haudalle ei päästy. Oli synnytyslaitos, oli sidontapaikka, sairaala, asema, juna. Joka paikka oli uhattu. Ihmisiä kuoli, tuli orpoja, turvattomia, raajarikkoja, sokeita. Mitä vammoja ei olisi tullut. Ja mikä tahansa kohde kelpasi. Kaikki turva puuttui. Elämä oli päämäärätöntä ja järjetöntä kaaosta, kauhun järkyttämä olotila.
Ja mitä tässä hävityksessä oli järkeä? Ketä se hyödytti. Mihin alennukseen ja häpeään oli ihminen painunut. Vuosisadat, vuosituhannet oli vaalittu sivistystä ja sen saavutuksia. Ja nyt tuhottiin sokeasti niitä. Saavutuksethan olivat yhteiset ja arvot yhteiset.
– Ja mitä elämä menettäisi, jos se teidätkin menettäisi, sanoi isä. – Ei ihminen ole täällä tärkeä.
– Eihän tässä niitä pohditakaan, sanoi äiti.
– Pelkäät.
– Vaistot –, sanoi äiti.
– Ajatuksella voi niitä hallita.
– Emme ole tottuneet siihen. Olemme avuttomia.
– Koeta ajatella niin kuin minä, jos sattuu, niin sattuu, jos ei niin ei.
– Et sinäkään niin ajattele.
– Jospa ajattelen vielä kummemmin.
– Et kai ajattele.
– Jos toivon kaiken loppua.
– Et toivo.
– Tunnen ihmisen ja maailman. Loppu, kaiken loppu. Parantumaton on ihminen. Lähin ympäristö jo syö sinut.
Tuohan oli sitä samaa. Syytöstä ja moitintaa, joka ei pitänyt paikkaansa ja jolla hän oli tottunut varaamaan itselleen erivapauksia ja jolla hän piti keinotekoisesti yllä näennäistä kunniaansa. Ja hän oli arvellut, että menettely oli poikkeuksellinen. Se ei ollut suora. Nyt hän näki, että se oli suhteellisen yleinen, sitä käytettiin. Jopa taistelevat vallat siihen joutuivat. Syytettiin toista siitä mikä ei ollut totta ja mitä itse oltiin. Oikeat, kunnian aseet pettivät. Paljon turhaa vaivaa nähtiin siitä, mikä joskus tulisi toisena ilmi ja peruutettaisiin. Missä oli vika? Nykyinen sivistys ei ollut luotettavaa.
Valhe onnistui, jos sen takana oli voima, se tajuttiin. Mutta oliko syyn ja seurausten lakia ollenkaan olemassa? Oliko mitään sisäisiä lakeja, joiden rikkominen kostautuisi? Oliko muuta kuin materiaalinen voima, joka määräsi kansojen kohtalot? Voiko enää puhua oikeudesta entisessä mielessä. Eikö se idylliaika ollut ja mennyt. Elettiin täydessä kaaoksessa. Ja jos tahdottiin selviytyä, entinen oli unohdettava ja uusi pohja luotava.
Ja kansojen johtajat? Nehän olivat meitä vain, lihaa meidän lihastamme ja verta meidän verestämme. Meidän vioistamme kootut. Kuinka muuten voisi ollakaan. Ihannejohtajat olivat kaukaisia. Tästä maailmasta piti ihmisen syntyä, tässä maailmassa mukana olla, tämän maailman kokemuksista kasvaa, sen jokaiselle tuskalle ja ilolle altis olla. Tämä maailma oli ihmisen koti. Tuloksen piti näkyä täällä ja näiden olemisen mahdollisuuksien piti riittää.
Eivätkö sodat koskaan loppuneet?
Väsytti ajatella sitä sekasortoa, johon sota ihmisen syöksi. Ja se uudistuisi. Pelotti ajatella sitä. Tältä maapallolta ei voinut minnekään paeta. Koti, tämä oli koti.
Ja ihmisten yhteenkuuluvaisuus? Eikö radioitse ilmoitettu joka päivä, mitä tässä kodissa tapahtui. Siellä ja siellä pommitettu, siellä ja siellä kuollut niin ja niin paljon, siellä ja siellä kaupunki raunioitettu, siellä ja siellä kauppalaivastoa tuhottu, niin ja niin paljon mennyt meren pohjaan, tahi nyt vallattu se ja se maa, nyt vallattu tämä maa.
Kun sitä jaksoi ajatella rauhassa ja kauempaa, tuntui koko maailma oudolta ja hämmästyttävältä. Ihmistä oli petetty. Maailma, jossa hän asui, ei ollut se, miksi hän oli luullut. Se oli paljon pienempi. Se oli inhimillisempi vikoineen, arkisempi, elämä oli oikeastaan sitä, mitä hän oli ennen kokenut, melkein farssimaisen kovaa, tunteita piiskaavaa, ja yksilöä säälimätön olomuoto.
Mitä hänkin oli kuullut hämmästyttävää ennen. Järjetöntä se oli.
'Mene lapsinesi kerjäämään!' Se sanottiin äidille, jonka kolmas lapsi oli juuri syntynyt ja joka sydämestään suri lapsen viallisuutta. Ja tämä viallisuus oli aiheutunut kukapaties lyönneistä. No niin, kuultu oli kuultu. Ja ne olivat sivistyneen miehen sanoja.
Missä oli miehinen kunniantunto? Sitä ei ollut. Ja miten paljon puuttui, kun naamiota ei ollut.
Luota sitten tähän ihmiseen, asu hänen kanssaan, samassa, mukaudu, nöyrry, mutta älä kadota voimiasi, mene eteenpäin ja sivuuta alentavat loukkaukset, äläkä likaa itseäsi.
'Jos joku sinua lyö poskelle, niin käännä hänelle toinenkin poskesi.' Ei, se ei sopinut tähän maailmaan. Sillä tehtiin orjia. Vedota kunniallisuuteen, se oli virhe. Niin kauan kuin oikeus oli sama kuin valta, ei sota loppunut, niin kauan kuin valta merkitsi väkivaltaa, eivät taistelut laanneet, niin kauan kuin oli mahdollista toisen anoa toiselle, minä otan tuon etuisuuden, ota sinä tuo, niin kauan vuodatettiin verta. Niin kauan kuin tehdyt tuhot ja verenvuodatus voitiin peittelemättä ilmoittaa ikään kuin olisi tapahtunut jokin luonnollinen asia, niin kauan ei oikeudesta voinut puhua. Ja tuli kestämään tämä asiaintila. Ihminen ei muuttunut.
Niin, hänen miehensä taisi ollakin oikeassa.
Tahi ehkä hän ei ollut? Jos sotien kautta yritettiinkin rauhaan ja tasapainoon.
Sivistys, joka oli kuin irrallinen kurssi ihmisen ulkopuolella, ja joka ei ollut pystynyt häntä muuttamaan, luotiin ehkä uudelleen. Tulevaisuuden ratkaistavaksi jäi, missä määrin onnistuttiin. Se sukupolvi, joka nyt taisteli, ei muuttanut olotilaa, se oli uuvutettu ja suureksi osaksi mennyttänsä. Saavutukset jäisivät ulkonaisiksi. Vasta seuraava saisi kantaa vastuun. Tahi sitä seuraavat.
Edesvastuu oli heränneen ihmisen ainoa oikea asenne. Edesvastuu itsestänsä, edesvastuu lapsistansa, edesvastuu maastansa, niin, edesvastuu ihmisestä yleensä. Sitä mukaa kun ihmisen kyky kasvoi, sitä mukaa edesvastuu laajeni.
Ehkä nämä sodat, jotka eivät olleet uskonsotia, vaan näyttivät materian sodilta, herättivät ihmisen ajattelemaan ja uudelleen arvioimaan elämää ja sen arvoja.
Passiivisella alistumisella vaaran uhatessa suojeltiin elämää, mutta ei luotu uutta kehitystä. Taistelu oli eteen päin menevän elämän välttämätön elinehto. Pahan vastustus. Monen koti oli näkymätön sotatanner.
Hänen kotinsa oli tyypillinen varmaan.
Elämä tahi kuolema
– Miksi et kiirehdi, kysyi mies ärtyneenä.
– Koko ajan olen koettanut kiirehtiä. Jätän kodin –.
– Ja mitä juhlallista siinä on. Jätät, mitä sitten. Monet sen jättävät. Ja jättävätkin toisin. Pommi ja räjähdys. Kaikki jää taakse. Vai säälittääkö sinua jättää tämä.
– Niin elämäkö?
– Ei, vaan koti.
– No? Mitä tahdot minun vastaavan.
– En mitään. Samantekevää.
– Niinpä luulisin.
– Etkö sinä ole saanut, mitä olet tahtonut.
– Olen.
– Päässyt elämään kiinni?
– Niinpä kyllä.
– Edesvastuuseen osaltasi?
– Niin.
– Eikö se riitä.
– Riittää kyllä.
– Se ei ole riittänyt.
– Olen voinut erehtyä.
– Sinun on täytynyt koettaa ottaa edesvastuu minustakin, eikö niin.
– Olen voinut erehtyä.
– Sillä ei sitä kuitata. Milloin niin, milloin näin. Et minua petä ylimalkaisilla myönnytyksilläsi. Tilinteon hetki on tullut.
– Mutta ei ole annettu aikaa siihen.
– Olet syyttänyt minua uskottomuudesta.
– Älä ole naurettava. En syytä sinua.
– Et nyt sanoilla. Sydämessäsi aina.
– Olenko syyttänyt suotta.
– Et kunnioita minua.
– Kunnioitan. Eikö se riitä.
– Missä olen sinua loukannut.
– Sehän on turhaa.
– Että näen, miten se alkoi.
– Emme voi sitä enää auttaa. Sehän on vähäistä ja mitätöntä.
– Uskottomuusko?
– Kaikki tämä meidän puheemme ja puuhailumme.
– Minulle se ei ole vähäistä.
– Miten se alkoi. Niinkuin kai tavallista. Olit kotoa poissa usein.
– Pysy tosiasioissa.
– En tiedä, onko se asia tahi mikä. Kun meillä oli tuo palvelija, tuo Liina, sanoit esimerkiksi, että ellei sitä panna pois, niin sinä viettelet hänet. Kyllä kai muistat, et kai voine olla muistamatta.
– Muistan.
– Olin silloin nuori ja poissaoloistasi huolimatta luotin sinuun. Olimme olleet naimisissa vasta kolme vuotta.
– Kuka sanoo, etten tahtonut vain palvelijaa pois.
– Minähän olin sairas.
– Jaksoit kuitenkin hoitaa talouden yksin, kun oli pakko.
– Oli pakko.
– Olin silloin liian rehellinen.
– Voitko siis kehua uskollisuudellasi. Mutta jätetään tämä.
– Miksi jätetään, koska et kiirehdi asemalle.
– Junan lähtöön on vielä aikaa. Pauli väsyy. Tällainen puhe nyt, tuntuu tarpeettomalta ja synniltä.
– Kaikki, mikä minua koskee, tuntuu synniltä.
– Ajattelen, miltä näyttää, kun me tällä tavoin aikaa vietämme ja armeija siellä taistelee.
– Mitä armeija meihin kuuluu, taistelkoon.
– Tämän kodin puolesta.
– Sama, minkä puolesta. Vastaa, kunnioitatko sinä minua miehenä vai et?
– Mitä se asioita muuttaisi.
– Vastauksesi mukaan järjestän asiani uudelleen.
– Ei ole mitään järjestettävissä.
– Luulen, että lapsillesi se on tärkeätä.
– Onko se uhka?
– On. Ellet tahdo auttaa ja luottaa minuun, en vastaa mistään.
– Mitä siis vaadit. Vaaditko sokeaa rakkautta, vaaditko kunnioitusta?
– Sinun on rakastettava minua ja luotettava minuun.
– Luuletko, että se muuttaisi asiat. Teenhän sen.
– Valehtelet.
– Vaaditko nuoren tytön typeryyttä. Mitenkä voisin nämä vuodet pyörtää takaisin. Olen kohta viidenkymmenen. Koeta ymmärtää ja koeta ajatella, että olemme jo eläneet elämämme. Katsopa tukkaani, se on jo valkea kohta, katso ihoani, se on keltainen. Niinkuin sinä naiset otat, en ole mitään. Älä kiinnitä minuun huomiota. Olen vain äiti tai palvelija.
– Ajatuksesi ovat poikien luona. Tunnusta pois.
– Niin.
– Muu elämä ei ole enää mitään kuin niiden elämä vain.
– Älä puhu. Eikö ole luonnollista, että he ovat mielessäni aina.
– Ja että muut eivät ole mitään.
Äiti silitti Paulin päätä ja katsoi häneen ja Pauli ymmärsi hänet.
– Pojat tulevat takaisin, äiti.
– Tietysti tulevat, lapseni.
– Kas niin, sanoi isä, – monella tavalla voi käydä. Tulevat, eivät tule. – Isä otti juhlallisen asennon ja puhui: – Nyt saa jokainen ajatella omalla tavallaan ja järjestää elämänsä mielensä mukaan. Etsiköön jokainen turvan itsestänsä. Minulla ei ole arvoa annettu. No, en pyydä. Mutta turvaa luonani en anna. Tulkoon jokainen toimeen niin kuin tahtoo. En ole edesvastuussa mistään. Jos pojat tulevat kotiin, menkööt muualle, tulkoot toimeen, miten tahtovat. Ja sinä, joka et ole minuun kuuluva, etsi sijasi mistä tahdot. Mistä tahdot. Kuusta tai auringosta, taivaista tai maan uumenista. Jos en ole ollut hyvä mies, niin etsipä nyt hyvä mies itsellesi, en kiellä.
– Miten minä olen saanut paljon, paljon ja ollut onnellinen, kuiskasi äiti.
– Ei niin juhlallisesti.
Mutta äiti ajatteli vain lapsiaan. Muuta ei ollut. Saada heidät jälleen takaisin. Muuta toivomusta ei elämältä ollut.
– Armaat lapseni, sanoi hän äänettömästi itselleen. – Armaat pojat. Te olitte. Ja nyt – teidän täytyy –.
Ajatus katkesi, hän ei antanut sen tulla.
– Nyt saat valmistua loppuun, sanoi isä.
Isän sanat tuntuivat tyhjiltä ja ontoilta. Niin, ne eivät merkinneet mitään. Ei tuo uhka ollut mitään, ei pahansuopaisuus, ei iva tuntunut.
– Mikä on lopussa, kysyi Pauli.
– Mistä minä tiedän, huusi isä. – Kaikki.
– Poikien elämäkö?
– Ja mitä heistä. Jos he menevät, menee muitakin, paljon tärkeämpiä kuin he.
– Älä kysele aina, Pauli, sanoi äiti, – se rasittaa.
– Nyt siellä pojat saavat tarpeeksensa siitä, mitä ovat toivoneet.
– Mitäpä he olisivat toivoneet.
– Saada tapella.
– Se ei ole totta, sanoi äiti väsyneesti.
– Tässä sinä näet tuloksen kasvatuksestasi.
– Onko tämä sota tulos minun kasvatuksestani.
– Saat tehdä yhteenvedon ja johtopäätökset, sanoi isä. – Mitä sinun kasvatuksesi kannatti. Mitä se tuli maksamaan, sanopas. Kanuunanruoaksi kelpaa vähemmällä. Eivät poikasi ole kummempia eivätkä niinkään hyviä kuin ne, jotka sinne pääsivät vankiloista. Tähän aikaan eivät jotkut rikokset rikoksilta tunnukaan, ovat melkein ansioita, mitä. Sinulla on nyt aikaa korjata mielipiteitäsi, niin et ole katkera.
– En ole.
– Tee vain johtopäätöksiä meidänkin elämämme suhteen, niin näet, että huonoa se ei ole ollut. Elät vielä.
– Elän. En minä yksityiselämästäni laskua tee. Olet oikeassa. Olen ollut turha.
– Ehkä tunnet nyt, mitä olet saanut.
– Sanoinhan, että olen saanut paljon. Olen ollut rikas ja onnellinen.
– Ehkä ei miehesi ole ollutkaan lurjus?
– Oh, ei. Jättäkäämme tällainen.
– Ahaa, annat anteeksi nyt paljon, saadaksesi pitää sen, mitä omistit. Mies on tullut pikkuseikaksi. Ei merkitse mitään. Mutta lapset, ne merkitsevät. No, nyt saavat lisää pohjasivistystä. Suuremmat näköalat kuin äidin helmoissa haaveillessaan, mitä? Isäkin ehkä jo tulee ihmiseksi. Ei ehkä olekaan niin peto, mitä? Ei kiduttaja, ei rikollinen. Synti ei ole enää ehkä sama synti. Ehkä näkevät muita syntejä. Ehkä noudatetaan toista elämänkaavaa, eikä naisen laatimaa. Siihen mahtuu vähän muutakin kuin koti-idylli ja moraali. Ähää. Olen iloinen sodasta. Sitä kaivattiin. Muu opetus ei enää tepsinyt. Oltiin jo niin varmoja oikeasta ja väärästä, että tekohurskaus pöyristytti. Pikku valhe oli jo kuolemanrikos melkein. Mitäs nyt. Miltä tuntuu. Missä on totuus? Sitä et löydä. Suuri valhe. Ahaa. Se on vain valaistuskeino, jolla näköhäiriö saadaan aikaan. Se ei ole valhe enää, se on keino, hyväksytty keino. Mitä sanoo moralisti nyt. Miltä näytän minä. Kunnon mieheltä, mitä?
– Tämä hetki –
– On oikea. Vaadin, että näet, vaadin, että tunnustat minut.
– Tunnustan.
– Kuulun vielä kunnolliselle puolelle. Mitä?
– Kuulut.
– Tunnen äänestäsi, että kertakin ajattelet niin. Pelko avaa silmäsi. Näet kauhut, näet kuoleman. Ja tunnustat mitä tahansa. Poissa ovat pikkumitat nyt.
– Poissa.
– Elämä tai kuolema.
– Niin.
Junamatka
Juna mennä jyskytti hitaasti. Pimennetyssä ja tungokseen asti täynnä olevassa vaunussa istuivat äiti ja Pauli ahtautuneina vaunun nurkkaan. Ei kysynyt kukaan itseltänsä, ketähän nuokin kanssamatkustajat olivat. Kaikki he olivat saman pelon alaisia, pakenevia ihmisiä, nimettömiä ja tuntemattomia. Ja vaunu oli niin pimeä, ettei olisi erottanut kuin lähimmät kasvot.
Ei puheltu, joku kuiskasi jotakin, joku lapsi äännähteli. Jos koneita kulki yläpuolella, ei sitä olisi kuultu. Korvissa tuntui vain junan suurentunut jyskytys.
Pakoon. Mentiin pakoon ihmisiä. Sillä ihmisiähän he olivat nekin, jotka pommittivat. Tahi mentiin pakoon kuolemaa. Voiko sitä paeta?
Äiti tunsi Paulin nojautuvan itseensä. Hän asetti käsivartensa Paulin ympärille. Eihän sitä kukaan nähnyt.
– Äiti?
– Niin, lapseni.
– Luuletko, että koti menee, kysyi hän kuiskaten.
– En luule. Mutta mitään ei saa luulla eikä ajatella. Kaiken mahdollisuuden varalta teemme näin. On määrättykin.
– Niin. Eihän isällä ole siellä vaaraa?
– Ei varmasti.
– Luulisin, että isä viimeksi kuolee.
– Mitään ei pidä luulla. Sattuu milloin mitäkin.
– Niin, sodassa. Ovatkos sattumat järjettömiä, äiti, ovatko?
– Aina siltä tuntuu.
– Saattaa ihminen siihen tilaan, eikö sinusta se ole synti, äiti.
– Ei puhella, ehkä kuuluu.
– Onko hyvin paha, jos kuuluu.
– Tietysti on. Toisetkaan eivät puhele.
– Ajattelevat vain. Ehkä ajattelevat samaa.
– Ehkä.
Pauli oli vähän aikaa vaiti, asetti sitten suunsa äidin korvan luo ja kuiskasi hiljaa:
– Minusta on hyvin järjetöntä pako.
– Miksi, etkö pelkää?
– Pelkään. Mutta tuskin kuolemaa voi paeta.
– Luulisitko, että jokaisella on oma kohtalonsa, jota ei voi paeta. Sota näyttää, ettei ole. Varmasti paljon riippuu sattumasta.
– Siinä ei ole järkeä.
– Ehkä ei ole.
– Silloin koko elämässä ei ole mitään järkeä, eikö niin. Sattumanvaraista kaikki, eikö niin?
– Pistäpä silmä kiinni ja koeta nukahtaa siinä olkapäätäni vasten, sanoi äiti hiljaa.
Pauli oli hiljaa, mutta sanoi hetken kuluttua:
– Silloin meidän pitäisi ajatella, että koko elämä on järjetöntä, niinkuin muurahaisten elämä. Jos muurahaisia ei olisi, ei niitä kukaan kaipaisi.
– Niinpä kyllä, niinpä kyllä.
– Ja juna jyskyttää meille, arvaapa mitä?
– En arvaa.
– Turhaa paeta, turhaa paeta – kuolemaa.
– Pauli, älähän nyt.
– Äiti, en tarkoita pahaa.
– Senhän toki tiedän.
– Näes äiti, me pysymme kuitenkin yhdessä, kaikkialla, uskotko. Junan jyske on minusta kuin musiikkia, se synnyttää väkevän tunnelman, eikö sinusta. Se on soittoa, joka huumaa. Ja sitten elämä ei tunnukaan miltään. Siksikö soittavat sodassakin?
– Nykyään tuskin soittavat.
– Pitäisi soittaa. Se olisi monelle hyvästiksi elämästä. Elämä, kaikkine järjettömyyksineen on kaunista, eikö sinustakin?
– On.
– En tietysti siitä tahtoisi luopua.
– Tuskinpa monikaan.
– Niin kaunista se on. Kun minä olin lapsi, olin hyvin onnellinen.
– Lapsihan sinä nytkin olet.
– Tuskinpa vain.
Pauli hiljeni. Äiti näki hänen miettivän ja painuvan itseensä. Pieni mies miettii, ajatteli hän. Vähän oli hänellä ollut terveiden poikien iloa. Niin, sille ei voinut mitään. Ehkä hän jotenkin selviytyisi elämässä. Lukumies, niin, pieni lukumies, toveri, joka oli niin lähellä häntä.
– Tuntematon kohtalo, kuiskasi Pauli.
– Mikä on tuntematon kohtalo, kysyi äiti.
– Se, mitä kohti nyt menemme.
– Eihän se ole tuntematon kohtalo. Pieni aika paossa, sitten pois.
– Isä ei kutsunut takaisin. Ei sanonut hyvästiä.
– Sehän on isän tapaista. Kyllä hänet tiedät.
– Voiko mennä enää takaisin kotiin?
– Voi mennä. Elämme kuten ennenkin.
– Äiti, minusta tuntuu, ettei sinne ole menemistä.
– Siellä on hyvä olla. Oma koti, eihän sen veroista ole.
– Luuletko, että palaamme, että koskaan tätä raidetta myöten vielä takaisin ajamme.
– Varmasti ajamme.
– Mitähän on sitten siihenkin mennessä tapahtunut, kun takaisin tulemme.
– Tuskin niin paljoa kuin kuvittelet.
– Sotatapaukset ovat nopeita, eivätkö ole.
– Ovat varmasti.
– Vihollinen ei ajattele, mitä kaikkea hän tekee.
– Niinpä kyllä. Se on ajassa.
Pauli tunsi, että äiti oli vaivattu, ja vaikeni. Hän muisti näyn kadulta, vaimot työntämässä kärryillä pieniä tavarakääröjänsä ja lapsiansa. Kaikki eivät voineet matkustaa kauas, eivät tienneet, minne mennä. Pakoon vain, säästääkseen lapsiansa. Jolla oli rahaa, pystyi menemään kauemmas. Jolla ei ollut, meni vain umpimähkään kauemmas, pois kaupungista.
Tulo taloon
Äiti, Anna, astui kuutamoista metsäpolkua asemalta poikansa Paulin kanssa etsien taloa, missä hän saisi suojaa. Kotikaupunkia pommitettiin. Yhtäkkiä oli heidän täytynyt lähteä pakoon.
Lumi narskui kenkien alla. Oli kova pakkanen. Mahtavien kuusten oksat olivat raskaan lumen peitossa. Alastomat tähdet ja kuu näyttivät hirveiltä. Tätä voisi sanoa kammottavaksi kauneudeksi, ajatteli Anna. Tämä ei ole ihmisten maailma. Vielä karmi häntä sireenien luonnoton ääni. Ja hänen mielensä oli täynnä tuskaa ja häpeää.
Pauli, joka oli kahdentoista vanha, laahusti urhoollisesti perässä kantamuksineen.
– Äiti, sanoi Pauli, – äiti.
– Niin, kultaseni, väsyttääkö?
– Ei. Ajattelin vain, että missähän Arvi ja Tuomo ovat nyt.
– Rintamalla jossakin, niin, lapseni.
– Taistellaankohan nyt.
– Sitä on vaikea tietää. Ehkä eivät taistele.
– Mutta on kuutamo, kirkasta kuin päivällä. Nyt voivat lentokoneet siellä toimia.
– Ehkä voivat.
– Äiti, minä en tiennyt, että sota on tällaista.
– En minäkään. Kuinka olisimme voineet sitä tietää, kun ei tarvinnut sitä ajatella.
– Miksi vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme?
– Suurena ehkä ymmärrät sen paremmin. Ei puhuta nyt siitä. Paleltaako sinua.
– Jalkojani vähän.
– Koeta liikuttaa varpaitasi. Hiero vähän kintailla kasvojasi. Koetetaan olla urhoollisia. Meillähän ei ole hätää. Pääsemme taloon.
– Montako kilometriä sinne vielä lienee.
– Voi olla kolme, neljä vielä.
– Jos emme olekaan oikeilla jäljillä.
– Luulisinpa, että tämä tie on oikea. Katsos, tuossa on sellainen portti, joka vie heidän mailleen. Tuolla on aukeata, siellä on toisen talon lato.
– Emmekö voisi levätä siellä ladossa.
– Emme, kultaseni, silloin paleltuisimme. Mutta katsos tuota isoa kuusta, siinä alla on kuin sohva lumesta, mitä sanot, se on kaunis.
– Hirveän iso kuusi, äiti. Ja ikäänkuin huone olisi sen oksien alla. Istutaanko sohvalle.
– Emmehän toki. Jalkaasi koskee, arvaan. Jos minä koettaisin kantaa sinua vähän matkaa, Pauli.
– Eihän toki.
– Kukaan ei näe. Me kahden tässä kuljemme – äiti ja poika.
– Niin, äiti ja poika, sanoi Pauli heleällä lapsenäänellään. – Siitä olen onnellinen.
– Paljosta saamme olla kiitollisia elämälle. Vielä on kaikki hyvin.
– Mutta isä –
– No, häntä emme nyt ajattele. Koetammeko kiirehtiä. Niin ehdimme taloon ennenkuin käyvät nukkumaan.
He vaikenivat ja kulkivat vaappuen tiellä, jota ei ollut ajettu. Jalkoja paleli ja kädet puutuivat kantamuksista. Anna oli ottanut mukaan mahdollisimman vähän. Mutta se vähäkin painoi. Hän tunsi kurkussansa kuristusta ja hengitys kävi lyhyeksi. Mutta mitäpä siitä. Jos he vain eivät olisi eksyneet. Hän ei ollut koskaan käynyt näillä main. Mutta jonnekinhan hänen täytyi lähteä jo Paulin tähden. Eikä hänen hermostonsa sietänyt kotioloja nykyisellään. Äkkiä puhjennut sota, poikien rintamallelähtö leikkasi hänet irti kaikesta entisestä. Koti oli kidutuskammio, kolkko paikka, sillä hänen miehensä tahtoi päästä hänestä irti niillä julmilla keinoilla, joiden neroudessa hän oli kekseliäs.
Hänen miehensä, niin. Hän iloitsi sodasta. Siinä oli vihdoinkin sitä vaihtelua, jota hän kaipasi.
Voitko rakastaa vihollistasi
– Äiti, mitä sinä ajattelisit, jos sanoisin, särjetäänpäs tuo kallio, viskataan siihen jotakin räjähtävää ja särjetään se.
– Miksi särjettäisiin?
– Niin, miksi. Koska se on seissyt siinä jo maailman alusta asti.
– Ellei sillä hyödytä mitään, olisi se hulluutta.
– Ei hyödytä. Ja mitä sinä sanoisit, jos sanoisin: särjetään tuo talo, särjetään nämä vainiot ja pellot, joita ovat viljelleet.
– Miksi särjettäisiin.
– Siksi, koska ne hyödyttävät muita. Poltetaan metsät, upotetaan laivat, koska ne tuovat tavaraa toisille. Sanoisitko, että ne esteet ovat pahoja, koska minä ne teen.
– Sanoisin.
– Tahi jos murtautuisin kauppoihin.
– Niin, olisit varas.
– Mutta minulla olisi nälkä.
– Sittenkin.
– Jos kuolisin nälkään.
– Nälkään ei nykyään kuolla.
– Tahtoisin rikastua.
– Vielä pahempaa.
– Mutta jos olisi sota-aika.
– Olet kuullut, että sota-aikana varkaat ammutaan.
– Yksityinen.
– Niin, yksityinen.
– Mutta koko kansa.
– Niin, kansatkin nousevat sotaan anastuksen tähden.
– Mutta suuri kansa luulee, että on oikeus anastuksiin. Se voi rikkoa kalliot, talot, koko kaupungit. Se voi ajaa kerjuulle koko kansakunnan tahi viedä väestön työorjuuteen, eikö voi. Niin on tapahtunut. Se vaatii, se ottaa. Tuomitaanko sitä?
– Sitä tuomitaan.
– On siis paha ja hyvä niidenkin elämässä.
– Onpa kai.
– Sanotaan, rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi. Ja vihollista myös, niinkö.
– Niin kyllä on tarkoitettu.
– Aika vaikeaa.
– Varmasti vaikeaa.
– Se tekee heikoksi, tarkoitan koko kansan.
– Se ei tee heikoksi.
– Minusta se tekee. Voitko sinä rakastaa vihollistasi.
– Joskus luulen voivani. Mutta sitten tunnen erehtyväni.
– Milloinka sitten.
– Kun se hetki tulee elävänä, se hetki, jolloin vihaan.
– Et ole taattu.
– En ole taattu. Näin kaukana, eristettynä ajattelee kaikesta sovinnollisesti ja laajenee. Ovat katkenneet kaikki elävät ja verevät suhteet. Mutta kuka tietää, mitä pystyn tuntemaan, kun minut koetukselle pannaan. Pystyn vihaamaan niinkuin rakastamaankin. Ne ovat alkujaan sama tunne.
– En tajua.
– Taitaa olla, etten itsekään tajua. Ajattelen näin, että rakkaus pohjaltaan on valtava, sillä lepää koko olemuksemme. Emme kai koskaan tule ajatelleeksi, että koko ihmiskuntaa ei tarvitsisi olla, koska se tekee virheitä. Sanoisitko sinä niin.
– En sanoisi.
– Me siis rakastamme sen olemista, vaikka se tekee virheitä.
– Niinpä kai.
– Me hyväksymme sen. Mutta me emme hyväksy niitä esteitä, jotka ovat sen kehityksen tiellä, emmehän.
– Toisilla, jotka tänne tulevat, ei ehkä ole hyvät olot.
– Sitä emme tiedä. Maailman valtakuntien suhteet muuttuvat. Ihmisten tunteet ja ajatustapa muuttuu. Maailma on turvallinen kerta.
– Sodat jatkuvat. Niin oli lehdissä. Mutta meidän on tehtävä kaikkemme, niin oli sanottu. Kansan oli uhrauduttava. Onko sinusta uhri vaikea.
– Sitä on vaikea selittää, kultaseni. Sitä en ole pohjiaan myöten pystynyt ajattelemaan. En osaa sitoa itseäni siinä enkä sanoa, että niin ja niin ajattelen. Luulen, etten siihen pysty koskaan.
– Ja miksi et pysty?
– Olen vain nainen ja äiti.
– Mutta Abraham pystyi uhraamaan poikansa Iisakin, luettiin Raamatussa. Ja etkö luule, että monet äidit suostuvat siihen.
– Luulen, että suostuvat.
– Sinun on myös ajateltava niin. Siinähän sinun rakkautesi maahan koetellaan.
– Niin, armaani. Älä puhu enää.
– Ja miksi en saa puhua, miksi.
– Koska minusta ei ole puhetoveriksi. Minun sydämeni, katsos –
– Onko se sairas? Tiedän, että sinä pelkäät. Äiti pieni, olet käynyt vanhan näköiseksi.
– Pelkään, niin. Jos kauhua voi sanoa peloksi.
– Ja minä kun ajattelin, että siitä pääsisit. Tahtoisin nähdä, että olisit urhoollinen. Ethän ole pahoillasi kun sanon sen. Ethän?
– Sinun vaatimuksesi –
– Enhän sitä vaadi. Oman itsesi tähden sitä toivoisin. Sinä olet kasvattanut meidät.
– Ja nyt te tahdotte kasvattaa minua. Sinäkin, poikani.
– Minun on oltava sinun tukenasi. Oletkin urhoollinen. Isä sanoi kerta, että olet peloton nainen, nainen, joka ei pelkää henkensäkään menetystä.
– Mutta nyt ei ole kysymys minun elämästäni. Olen turvassa täällä. Ja sitten olen vanha. Minun elämäni, kun olette suuria, ei ole enää – mitenkä sanoisin – ei ole enää paljon arvoinen, senhän ymmärtänet. Minun vuoroni kuolla voi olla kohta. Minun elämäntyöni, jos sitä työksi voin sanoa, on lopussa kohta. Eikö niin, sen ymmärtänet.
– Sen ymmärrän. Sen sanot noin urhoollisesti.
– Siihen ei urhoollisuutta tarvita. Kuolema?
– Niin, sano mitä ajattelet kuolemasta.
– Kuolema, se on suuri vapauttaja.
– Katsohan.
– Vanhalle. Se on luonnollinen asia. Pitkä yö, jonka jälkeen aamu huolineen on poissa.
– Kun ei ole enää hätää meistä?
– Olen suostunut siihen. Siksi olen pitänyt teitä lähelläni. Elämä on kuin laina, josta siten korkoja maksamme. Koko pääomaa emme saa maksetuksi, niin suurta se on.
– Eivätkö maksa nekään, jotka sen uhraavat.
– Ne maksavat kai. Ne maksavat. Ja meidänkin edestämme uhraavat. Että minun poikani maksavat minun edestäni, siihen en suostu. Et sitä ymmärrä. Senhän ne tekevät. Sitä en ollut koskaan ennen ajatellut. En ollut heitä siihen kasvattanut. Minun poikieni uhri ei sovita tätä kysymystä. Eivät tuhansien ja kymmenien tuhansien veriuhrit. Enkö minä sitten saisi sairastaa. Pitäisikö minun ummistaa silmäni ja kivettää sydämeni.
Ilta maalla
Oli ilta. Muut olivat jo käyneet levolle.
Keittiön raskas lämpö tuntui hyvältä. Ilmaa ei ollut uskallettu vaihtaa, joten siihen sekaantui päivällisten ruokien raskas, tunkkainen haju ja leivinuunin tuoksu.
– Äiti, tämä lämpö on suloinen. Minua ei palella yhtään. Ruumis ikään kuin laajenee ja pääsee omiin mittoihinsa. Miksi? Siksi kai, ettei sen tarvitse taistella kylmyyttä vastaan.
– Niinpä kai.
– Ja leipä on tärkeä, eikö ole.
– Se on hyvin tärkeä.
– Emme eläisi ilman ruokaa. En tiennyt, että leipä on niin tärkeä.
– Sinun ei kotona tarvinnut sitä tietää.
– Ei. Mutta näin sota-aikana sen oppii ymmärtämään. Joka pala on kallis. Olisipa se omaa leipää.
– Se on omaa leipää.
– Se on vierasta nyt.
– Sinun ei tarvitse ajatella sitä. Me maksamme puolestamme. Ja me olemme täällä niin kauan kun voimme maksaa sen.
– Ja sitten?
– Sitten menemme kotiin.
– Luuletko, että koskaan sinne pääsemme enää.
– Luulen kyllä, että pääsemme.
– Äiti. Minä en luule. Sota nielee kaiken.
– Älä ajattele noin. Äläkä tunne niin, että syöt vierasta leipää. Iloitse, että se on vielä meidän omaamme.
– Ja jos ajattelen.
– Teet turhaa surua. Tunnet suotta alemmuuden tuntoa. Se on pientä. Kaikki on ohimenevää. Tämä on vain koettelemuksen aika. Ja se koskee koko kansaa, ei vain meitä. Meillä on täällä hyvä olla. Onhan lämmin nyt. Ei ole nälkä.
– Ja koti?
– Missä me kaksi olemme, siellä meillä on koti. Koti ei ole ne tavarat, mitä meillä on. Eivät ne huoneet, missä asuimme. Koti on meidän sydämessämme, niinhän.
– Niinpä kyllä, äitiseni. Missä sinä olet, siellä on koti. Mutta maailma, eikö se olekaan meidän suuri kotimme enää.
– On, se on.
– Niin sinä sanot, sanot aina, että maailma on tehtävä kodiksi. Mutta tässä maailmassa on hengenvaarallista olla. Toiset tahtovat, etten ole, eivätkö tahdo.
– Sitä ei kukaan sinun kohdaltasi tahdo, lapsukainen.
– Mutta kun tulen mieheksi, kahdenkymmenen vanhaksi, tähän kotiin en voi luottaa.
– On puolustettava olemisensa oikeutta, eikö niin. Niin tekevät suuret pojat ja miehet.
– Puolustettava? Ja miksi? Koska toiset eivät salli toisten olevan. Ei elämää toisten kohdalla. Täytyy tapella. Miksi vihaavat elämää. Maapallolla on tilaa. Kaikki tämä on hämmästyttävää. Kaikki, mitä on ihmisestä opetettu, on väärää. Eikö niin, äiti.
– Ei. Se ei ole väärää.
– Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Eikö se ole vanhanaikaista nyt.
– Taitaapa olla.
– Kun minä olin lapsi, äiti –
– Niin, lapsihan sinä olet nytkin.
– En ole enää. Mutta silloin ennen, pienempänä, muistatko, miten leikin tinasotamiehillä. Tein tulitikuista valtakunnan rajat, tein tulitikuista sinulle talon ja puolustin sitä. Joskus ratsastin vihollisen puolelle, kaadoin vihollisen miehet ja hajoitin heidän talonsa. En ymmärtänyt silloin, että minun piti tappaa ne miehet. Eikä minulla ollut oikeutta hajoittaa heidän kotiansa. Miksi annettiin minun leikkiä sellaista leikkiä.
– Leikki on leikkiä. Et sinä osannut ajatella mitään.
– Mutta nyt osaavat ne miehet, jotka siellä ovat. He tekevät samaa.
– On kysymys tosiasioista. Joko kuolee vihollinen tahi se, joka häntä vastaan taistelee.
– Kuolee, niin. Ne tappavat siellä toisiansa. Siellä käytetään kaikkia aseita. Puukkojakin.
– Lapsi. Niin on tehtävä, koska muuten ei voi puolustautua. He puolustavat kotiansa, perhettänsä, maatansa. He uhraavat henkensä mielellänsä.
– Niin isot veikot sanoivat. 'Mielellänsä'. Hehän rakastavat meitä ja turvaavat nyt rajamme, eikö niin.
– Niin, lapseni.
– Että erehdystä ei siinä ole. Että rakastaa vihollista ei voi.
– Nyt ei ole sotkettava rakkautta tähän. On kysymys oikeudesta.
– Niin, oikeudesta olla. Niinkuin vihollisellakin.
– Me emme uhkaa heidän olemassaolonsa oikeutta. Olemme pieni kansa.
– Jonka väkivaltainen, suuri kansa tahtoisi niellä.
– Mitä jos puhuisimme muusta.
– Jos on nykyään muuta. Ehkä on. Kun isä aikoi lyödä sinua, et sinä vastustanut, vaan sallit sen tapahtua. Miksi? Oli kysymys sinun oikeuksistasi, eikö ollut. Ja kodista, sen olemisesta.
– Tyhjää, lapsi. Anna kodin olla. Ei kannata.
– Luulin, että se on samaa. Mutta sinun äänettömyytesi ja silmäsi hallitsevat joskus isää. Hän ei uskalla käyttää puukkoa.
– Mitä puhut. Pyydän, vaikene.
– Ei käytä puukkoa, niinkuin tahtoisi.
– Ei tahdo, älä liioittele. Olet jo kiusallinen.
– Luuletko, etten ymmärrä, että hän tahtoisi vapautua meistä.
– Etkö huomaa, että loukkaat minua. Maa suree, kansa on sodassa. Ja sinun mielesi pysähtyy turhuuksiin, jotka ovat olleita ja menneitä.
– Eivätkö palaa ne olot.
– Enpä luulisi. Ihmisille jää paljon muuta ajattelemista kuin oma onnensa.
– Ja minkä luulet onnen olevan, minkä, äiti.
– Sitä en tiedä. Oikeastaan kaikki entinen on ollut onnea. Rauha.
– Eikö onnettomuutta mitään.
– Ei. Ei onnettomuutta mitään. Elämme. Se on onni. Jokaisessa terveessä olotilassa on omat onnenhetkensä. Ne on vain tajuttava. Mitä tarvitsee muuta pyytääkään. Niin rauha, se on onni.
– Kun itse elämä ei ole uhattu, niinkö?
– Niin.
– Eihän se ole nyt uhattu, eihän.
– Ei täällä ehkä.
– Me olemme täällä onnellisia, olemmeko.
– Olemme.
– Minä olen siitä iloinen puolestasi. Mutta sinä, sinä olet alakuloinen. Sinä ajattelet muuta. Isoja veljiäkö ajattelet.
– Oh. –
– Niin. Tiedän, Pelkäät heidän puolestaan. Minä arvaan, etteivät he kaadu. He tulevat kotiin. Sinun luoksesi, äiti. He syleilevät sinua ensin. Ja sinä – sinä itket ensin ja sitten sinä hymyilet ja naurat. Niin onnelliseksi tulet. Sinähän rakastat heitä.
– Oh. –
– Sinä rakastat heitä. Ehkä yli kaiken. 'Sellaisia poikia, he ovat minun', ajattelet. Saat ajatella. He ovat terveitä ja urhoollisia. Minä, minä olen sinun viallinen lapsesi. Minä, minä teen sydämesi kipeäksi. Mutta suurena minä korvaan sen sinulle, äiti. Sinun kaikki murheesi minun puolestani minä korvaan. 'Sellainen poika', sanot sinä minusta. 'Minun rakkaani, minun sydänkäpyni. Hän oli viallinen, mutta hänkin oli urhoollinen.' Niin, äiti, kaipaan sitä aikaa.
– Oh, mitä aikaa?
– Saada todistaa sinulle, että huolesi minusta olivat turhia. Kelpaan työhön, ellen kelpaakaan sotilaaksi. Maa tarvitsee miehiä joka alalle. Ja ehkä ottavat sotilaaksikin. Ottavatkohan, äiti.
– Senhän saamme sitten nähdä.
– Näes, jos maa on hädässä, ottaa se joka uhrin vastaan, uskotko. Sellainen aika voi tulla. Mehän olemme uhattuja aina. Se on lehdissä. Tämä maa on kuin äiti, jota on rakastettava. Pieni maa on köyhä maa. Se on kuin sinä, jonka päältä jo näkyy puute. Tyhmä voi ylenkatsoa sitä, hattu ei nouse vastaantulijan päästä. Mutta minä sanon, sellaisella pienellä ja köyhällä voi olla enemmän annettavaa kuin pöyhkeällä ja tyhmällä, eikö voi. Eikö voi?
Pojan äänessä väreili hätä ja tuska. Se ei ollut täyttä hengen tuskaa vielä. Se oli alkavan tilinteon hätää. Oikeudentuntoa, jota ei voinut sivuuttaa.
– Niin voi. Jokainen olemme tärkeitä, kun maassa on hätä. Jokainen me muodostamme yhteisen kansan. – Hänellä oli ollut annettavana maalle kaksi tervettä poikaa, joiden nuoruus oli näyttänyt lupaavalta. Hän oli antanut melkein kaikkensa. Kasvattanut nuo pojat, taistellut salaa heidän puolestaan, valmentanut heitä palvelemaan maata. Jäljellä oli enää vain tämä yksi, tämä kaksitoistavuotias lapsi, joka oli viallisen lapsen tavoin kiintynyt ainoaan turvaansa. Joka oli arka kajastus hänen omasta itsestänsä. Niin. Jos hän saisi tämänkin pitää. Ei. Niin ei saanut ajatella. Se oli kuin lupaus siitä, että jos maa tarvitsisi uhreja, olisi hän valmis luopumaan toisista. Hän ei ollut valmis, hän pani täydellä sielullansa vastaan. Se ajatus oli askarruttanut häntä. Hän näki siinä järjettömyyden. Hänen sydämensä ei ollut siihen kypsä. Hän ei antaisi poikiansa.
Koko hengellänsä tahtoi hän olla isojen poikien luona. Arvaamattomat olivat ne koettelemukset, joita hänen poikansa kokivat. Äiti ei tiennyt niistä. Mutta hän kuvitteli kaiken. Hän kuvitteli heidät pakkasyössä hiihtämässä erämaiden synkissä kätköissä, joissa vihollinen vainosi heitä. Kuvitteli heidät nälkäisinä, kidutettuina, haavoitettuina ja välistä kaatuneina. Ja hän tiesi, ettei hänen mielensä riittänyt kaikkea sitä kurjuutta seuraamaan, mitä pojat kokivat. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja sairaaksi niiden hirveiden luonnottomuuksien edessä, jotka merkitsivät sotaa, samalla kun hänen täytyi myöntää, että muuta valintaa ei ollut kuin tämä puolustautuminen ja sota.
Hän sai tuntea oman mitättömyytensä ja elämänotteensa vähäpätöisyyden. Hän oli heikentynyt elämän mukavuudessa ja kodin seinät olivat olleet hänen maailmansa rajat.
Hän kuului vanhaan maailmaan ja pieneen maailmaan.
Niin, uusi, uljaampi aika koitti siellä, noilla verikentillä. Sen loivat nuo, jotka jäljelle jäivät. Nuo, jotka oppivat tuntemaan ihmisen ja sen mahdollisuudet todellisina. Ei voinut olla hyödytön veriuhri eivätkä nämä kärsimykset. Kansa oppi tuntemaan itsensä ja luottamaan mahdollisuuksiinsa. Sen oli lisäännyttävä ja voimistuttava. Sen tuli rakentaa uudelleen maa.
Se hänen piti pojille sanoa, kun sieltä tulivat. Se oli jäänyt sanomatta, pääasia. Kansan tulevaisuuden rakentaminen, ei oman itsensä etsintä ja pyyteittensä palvonta.
Oikeastaan hän oli tiedottomasti sitä kohti pyrkinyt. Ehkä toisetkin äidit. Muuten eivät he siellä niin yksimielisinä seisoisi, pojat.
Miten hän olisi onnellinen, kun he sieltä saapuisivat.
– Pojat, sanoisi hän, – rakkaani. Nyt aloitamme todellisen elämän. Nyt on meidän vuoromme tullut. En tarkalleen tiennyt, mitä elämä meiltä vaatii, nyt sen tiedän.
– Äiti, sanovat he, – siihenhän sinun elämäsi on kulunut, että olet opettanut meitä, olet tainnut sen unohtaa.
– Minä opettanut? Mitä olisin opettanut, kun en itse mitään oppinut. Nyt te tiedätte kaiken. Nyt on teidän vuoronne opettaa minua. Tiedän vain yhden: rakastan elämää syvästi. Rakastan teitä, rakastan tätä maata ja kansaa. Olen onnellinen, kun tulitte takaisin. Suren kaikkia niitä, jotka sinne jäivät. Tiedättekö, mitä se on, että te pääsitte pois, toiset sinne jäivät. Se lisää teidän työtaakkaanne. Mutta te kestätte. Menkää niiden luo, joita te rakastatte, pyytäkää heidät toveriksenne, rakentakaa kotinne. Älkää takertuko niihin koettelemuksiin, joita elämä tiellenne asettaa. Vain itse elämässä, ihmisenä olemisessa on se onni, joka on valtavan suuri. Nyt sen käsitätte. Älkää tehkö rakkaudestanne raukkamaista surua. Sen olen minä tehnyt, vajonnut syvälle, elänyt velkojana. Eläkää velallisina. Älkää eri ihmisten kykyä rakastaa koskaan verratko keskenänsä. Ne eivät siedä vertailua. Sivuuttakaa tämä ansa. Ja te pysytte puhtaina sydämissänne.
– Sehän on uusi kanta, sanovat pojat. – Oletpa pikku äiti istunut yksin ja ajatellut. Mutta katsos, sinun ikäsi –
– Oh, että olen vanha. Niin, olen. Voin erehtyä.
– Vertailussa on voima. Se panee taistelemaan ja etsimään itseänsä. Elämä on taistelua. Tuo, mitä onnesta sanoit, on selvää. Tuo, mitä rakkaudesta sanoit, on kuollutta.
– Ahaa. Vanha? No, älkää siitä sitten välittäkö. Vanha äiti puhuu. Antakaa minun puhua. Älkää kiinnittäkö ajatustanne siihen, mitä sanon. Huumaannun sanoistani. Saada puhua. Saada mitä tahansa sanoa – omille pojillensa, jotka eivät tartu sanoihin, jotka ymmärtävät, että äiti on kaivannut heitä. Mikä onni minulla on, kun tulitte takaisin. Luuletteko, että mitään muuta tahdon.
– Etkö siis sure, jos käteeni haavoituin. Katsot kättäni niin usein. Älä sääli, se on vähäistä.
– En sääli. Se on vähäistä. Toisella kädellä voit työsi tehdä. Se oppii, vaikka se on vasen. Ja vaikka minä olisin teidät kadotuksesta takaisin saanut –
– Niin sinä olet saanutkin.
– Niin, minä kiitän Luojaa kaikesta omalta kohdaltani.
– Sanommeko sitä nyt itsekkyydeksi, pikku äiti.
– Ei, ei. Sanokaamme rakkaudeksi. Jos se on synti, olen suuresti syntinen.
– Emme tuomitse sinun tätä syntiäsi.
– Sinä, äiti.
Ja he syleilivät häntä väkevillä käsivarsillansa. Ja hän tuntee, että näin suurta onnea hän ei olisi ansainnut. Mutta hän ottaa sen. Väkevä voima elähdyttää hänen kutistunutta sieluansa. Riemu, jota hän ei ole tuntenut läpi ruumiin käyvänä kuin silloin, kun hän toi vastasyntyneet poikansa kotiin, laski heidät vaatimattomaan lastenkodin, siunasi heidät mielessänsä ja toivotti tervetulleiksi elämään ja kotiin.
Nyt katsoo hän poikiansa, tarkastelee heitä ja näkee heidät muuttuneiksi. Heidän katseessaan on synkkyyttä, kun he vajoavat itseensä. Heidän kasvoillaan on iän juovia, jotka säikähdyttävät häntä. Ja he vaanivat hänen ajatuksiaan herättyään sisäänpäin vajoamisestaan. He peittävät häneltä jotakin, heidän ilonsa ei ole oikeaa.
– Ja minkälaista oli siellä, kysyy hän heiltä arasti.
– Meillä ei ole ollut salaisuuksia ennen. Nyt meillä on, pikku äiti.
– Mitäs tyhjää, sanoo toinen ja hänen pelästynyt katseensa muuttuu lujaksi. – Kyllä siellä moni.
Nälkiintyneitä.
– Eikö mitä. Mutta ruoka ei pahaa tekisi.
Ja hän ottaa kätköstänsä voita, jota hän on säästänyt, kahvipussin, vanhoja korppuja, ja alkaa laittaa ruokaa.
– Tämä koti on sentään koti, sanovat he. – Tätähän siellä kaipasi.
– Ja uneksi usein kaikesta tästä.
Tämä pieni, köyhä kotielämä oli siis uneksimisen arvoista. Sen epäsoinnun, mitä pojat olivat täällä ennen sinne lähtöänsä nähneet ja kokeneet, olivat he mielestään pois pyyhkäisseet. Kaikki ikävä oli ollut turha sivuasia. Itse elämä oli pääasia.
Niinkuin se olikin.
Ja hän antaa poikiensa vajota synkkiin ajatuksiinsa eikä ole huomaavinaan sitä. Hän itse puhelee arkiasioista, niinkuin ne olisivat hyvinkin tärkeitä. Hän voi näyttää kevytmieliseltä ja pintapuoliselta pojista. Mutta saa näyttääkin. Ehkä hänen sanansa tuottavat lepoa, ehkä he tarraavat kiinni ja alkavat sanoa vastaan. Ei, pojat eivät sano. He käsittävät. He käsittävät. Ja kyyneleet tahtovat väkisin tulla silmiin. Hänen on käännyttävä poispäin, pyyhittävä silmänsä. Ja eivätkös he huomaa sitä, mutta eivät ole näkevinään.
Urhoollisuutta ei hänessä ale. Kaikki heidän kärsimyksensä, noiden poikien, ovat myös hänen kärsimyksiään olleet. Hänen ruumiinsa ja sielunsa on sitä täynnä. Eikä sitä mikään täydelleen pois pyyhkäisisi. Ei tämä jälleennäkemisen riemukaan.
Ja riemuakos tämä oli. Tähän sekaantui häpeän tunne. Tämä oli se maailma ja elämä, johon hän oli vastasyntyneet lausunut tervetulleiksi. Tämä sota, nämä heidän taistelunsa olivat täällä odottamassa. Arpa elämästä ja kuolemasta nuorille, miehuuteensa ehtineille. Velvollisuus tappaa –
Ah. Tämä oli se katkera paikka, jonka yli hän ei päässyt. Häntä hävetti elämä lastensa puolesta. Oli peitettävä tämä ajatus. Kukaan ei saanut sen perille päästä.
Sillä jos pojat olisivat kaatuneet, olisi hänen ollut seurattava heitä. Tämä pienin oli esteenä ja sitoi hänet elämään. Mutta jos pienintä ei olisi ollut, oli hän tuntenut, että mikään ei pidättäisi häntä. Hän ei välittänyt tekonsa rikollisuudesta. Elämän taakka oli liian raskas. Hän oli yksinäisyydessään elänyt vain tälle rakkaudelle, tässä oli hänen kaikkensa. Hän tiesi, että hän oli väärässä, oli pelkuri, ja että se teko oli suuri synti. Mutta hän ei sille mitään voinut. Hän tahtoi vapautua elämästä ja seurata poikiansa.
Hänen laukussaan oli pieni käärö, joka soisi hänelle vapauden ja antaisi hänelle sen unen, jota hän kaipasi. Se oli hänen kätensä ulottuvilla. Ja väliin se teki hänet lujaksi, niin että hän kesti paremmin. Eikä hän käyttäisi sitä kuin silloin, kun olisi kaikki menettänyt ja jäisi toisten tielle. Hänellä ei ollut siihen oikeutta. Ei, ei ollut. Hänen olisi pitänyt mykkänä kerjäläisenä laahustaa kantamuksineen vieraiden hyleksimänä hyödyttömät vuodet sen jälkeen kun koko hänen elämänsä työ oli julmalla tavalla tuhoutunut. Hänellä oli oikeus vastalauseeseen. Hänellä oli oikeus olla pelkuri ja vapautua kidutuksesta tässä maailmassa, jossa viattomat pantiin tappamaan, jossa kymmenien ja satojen tuhansien nuorten oleminen ei merkinnyt mitään. Jossa hyökättiin häikäilemättömästi viattomien kimppuun. Mitä olisi sitten tämä hänen rikoksensa, kun häntä kohtaan oli tapahtunut tämä vääryys, että hänen poikansa oli surmattu. Tokko käsittivät, mitä oli tapahtunut. Heidät oli lähetetty pois ja tuhannet muut, raunioitettu maa. Ja tuskin se mitään kehitystä maalle tai muille maille merkitsi. Jokainen halusi pettää itseään ja toista. Ja nähdä jonkun tarkoituksen ihmisten pahoissa teoissa.
Äiti ja Pauli
– Äiti, onko tukehtumalla kuoleminen vaikeata.
– Miten sellaista kysyt, lapsiparka.
– Jos katto sortuu päälle, esimerkiksi pommisuojassa tahi vaikka huoneen katto nukkuessa, onko kuolema silloin vaikeata.
– Ei kai ole.
– Onko se yhtä helppoa kuin kuolla haavoihin sodassa, onko.
– Oh, en tiedä.
– Tuskia? – onko tukehtuessa.
– Oh, en tiedä.
– Vastaa oikein.
– Eri tapauksissa erilaista. Kuolema, niin –
– Kuolinkamppaus –?
– Voi olla lyhyt.
– Mutta ei niin pelottava, eikö.
– Ehkä ei.
– Kuolema on pelottava. Mutta elämä on vielä pelottavampi.
– Eihän toki.
– Kumpi on arvokkaampi.
– Mitä puhut? Elämä on kaunista.
– Mikä siinä on kaunista?
– Elämä kokonaisuudessaan. Mikä kauneus siinä on. Kaiken tuskan alta kohoavat sen eetilliset arvot lämmittäviksi kuin auringonpaiste, kirkkaina kuin päivä. Sinä et sitä ymmärrä. Mehän rakastamme elämää. Etkö tunne sitä. Ja mikä kauneus on siinä rakkaudessa, pojuseni. Tämä hätä sen menetyksestä kirkastaa sen vain.
– Meidän poikiemme elämä, heidän lastensa elämä ja heidän jälkeläistensä elämä on pyyhittävä pois –
– Jätä –
– Että joidenkin toisten elämä tulisi turvatuksi. Kauneutta? En näe siinä oikeutta enkä kauneutta.
– Elämän hinta on – kaikki. Siinä maksetaan kaikki, mitä maksaa voi. Eikö se todista sen arvon suuruutta.
– Arkielämässämme emme ajattele sitä.
– Meitä ei ole totutettu siihen ajatukseen. Mutta vaikka ei meitä ole totutettu, se on meidän sydämissämme. Ja tarpeen tullen, se tunne elää, se kasvaa ja se luo tekoja, joista emme osanneet uneksiakaan. Arkielämä, sellaisena kuin sen koemme, ei ole kaikki. Meissä on enemmän. Meidän elämänarviointimme pohjaltaan on toinen kuin miltä se näyttää. Se on suurempi ja kauniimpi. Koeteltuna vasta ihminen löytää itsensä. Ja ettemme sanoisi ylitotuuksia, on eteemme luokiteltava myös kansamme historia ja sen kehitysvaiheet. Me kuulumme aikaamme. Tulevista emme nyt puhu. Jokaisella ajalla ovat omat totuutensa ja yhteistuntonsa.
– Se on ristiriitaista.
– Se on ristiriitaista.
– Jos toisen ajan totuus ei kelpaakaan toiselle.
– Se ei kelpaa.
– Että totuus ei ole ikuinen, eikö se ole hämmästyttävää.
– Totuus saa toiset vivahdukset.
– En ymmärrä.
– Eikö totuus perustu tuntoihimme. Järki yksin ei sanele totuutta.
– Jos vanhemmat rakastavat lapsiansa, eikö se ole oikein.
– Epäilemättä.
– Halveksimme niitä, joilta puuttuu se inhimillinen tunne. Eikö niin.
– Niin.
– Ja tämä tunto, lapsenrakkaus saa useita vivahduksia. Jos sinä olet sairas ja kuolemaisillasi, syyttääkö kukaan minua, jos tunnen, että sinä olet minulle kaikki kaikessa, että sinun pelastumisesi on minulle kaikkein tärkeintä, syyttääkö kukaan minua, jos laiminlyön silloin toiset.
– Ei, ei syytä.
– Ja jos tulet terveeksi ja olet turvassa ja teet esimerkiksi pahan työn ja minä olen vihainen sinulle, onko tunteeni sinua kohtaan vähempi.
– Ehkäpä ei ole.
– Tahi että sitä ei näy, koska minun on hajaannuttava monien huolien alla, onko se vähempi. Ei. Se lepää. Tunne näin saa eri vivahteet. Mutta tunne on. Vasta koettelemukset loitsivat esiin sen väkevyyden. Sama on sen tunteen suhteen, minkä maata kohtaan tunnemme. Sitä ei näy arkioloissamme. Mutta se on. Vasta koettelemus nostattaa sen kaikki hallitsevaksi. Kun sinä kamppailet sairaana ja pelkään kuolemaasi, on minulla yksi keskeinen tunto, yksi hätä. Eikö siinä ole totuus. Totuus saa toiset vivahteet ja muuttuu.
– Kuka sanoo, onko minun olemiseni tärkeä.
– Siinäpä se, sitä emme kysy, koska emme pysty ehdottomasti järjellä asioita ratkaisemaan. Pidämme selviönä, että ihmiskunnan oleminen maapallolla on tärkeää ja tuntomme aina ja ikuisesti on suuntautunut sen mukaan. Eiköhän avaruus tulisi toimeen yhtä hyvin kuolleella tähdellä sen sijaan, että tämän tähden pinnalla on tällainen kamppailu elämästä ja sen muodoista.
– Jos ihmiset harjoittaisivat hyvyyttä keskenänsä ja lähestyisivät toisiansa, – mitä.
– Suuressa ylellisyydessään eivät he sitä tee.
– Silloin taistelut olisivat helpompia, olisi keskinäistä ymmärrystä, enemmän. Mutta väliin he käyttäytyvät kuin kansat pahimmillaan. Jos joku pyrkii johonkin, on hänet kaadettava, eikö niin.
– Joskus niinkin.
– Ja kaadettava väärillä aseilla. Selvästä ja rehellisestä taistelusta ei ole merkkiäkään. Keinot ovat viekkaat.
– Jolla ei ole itsekunnioitusta, hän lankeaa. Joka luulee, että maailma on luotu hänen kilvoituskentäkseen, hän erehtyy. Säälittävä häntä on enemmän kuin vihattava. Paljonhan näemme kaikenlaista.
Kohotetun kirveen alla
Jos oli ollut huolta, ei ollut ollut elämänikävää, ei hätää siitä, millä täyttäisi aikansa keinotekoisesti. Elämä oli häntä täyttänyt, vienyt häntä mukanansa, täyttänyt huolilla ja rikkaalla ilolla lapsista. Ja ne hetket, jotka olivat tuskaisia ja kiristäviä, olivat saaneet hänet jännittymään, hätäilemään, elämään.
Ihminen ei tiennyt, milloin hän oli onnellinen. Hänkään ei ollut sitä tiennyt. Siksi ei pitänyt nopeita päätöksiä tunnelmien mukaan tehdä. Ei pystynyt kokonaisuuden kannalta asioita näkemään.
Hän oli luullut, että hän oli urhoollinen, urhoollisempi kuin monet muut. Eikö hän ollut seissyt pelottomana kaikki nämä vuodet ikäänkuin kohotetun kirveen alla, kirveen, joka voi iskeä hänet kuoliaaksi minä hetkenä tahansa. Koko hänen elämänsä oli ollut sotaa, taistelua perheen säilymisen puolesta. Ja lepohetkiä olivat olleet vain ne hetket, joina hän oli uskaltanut jäädä haaveilemaan tulevaisuudesta, siitä ajasta, jolloin he eivät enää eläisi ja jolloin kaikki ristiriidat ja vääryys olisi poispyyhitty. Lasten paremmasta elämästä, jossa ei enää häpeän jälki tuntuisi. Hän oli koettanut lasten edessä piirtää yleiskuvan elämästä ja näyttää, että kodin vaikeudet eivät olleet epätavallisia, niihin ei tullut takertua, varmasti monella oli vaikeampaa kuin heillä. Heidän tuli tuntea elämän rikkaus, koska he olivat terveitä ja koolla kaikki. Heidän tuli olla onnellisia olemisestaan. Niin, onnellisia.
Mutta onni, sitä ei ollut. Sitä ei tullut kuvitella. Sillä sitä ei ollut missään kokonaisena. Ainoa onni oli tehdä oikein, oikein tilanteessa missä tahansa. Mutta miten katkerat tulokset siitä oli. Se oli ymmärrettävää. Ei ollut kysymys minusta, ei sinusta. Oli kysymys koko elämän kulusta. Jokainen oli vastuussa toisestansa. Koko ihmiskunta oli suuri perhe. Toinen sen jäsen oli toisenlainen, toinen toisenlainen. Vaan oikeus ja totuus oli kokonainen ja yksi. Niinkuin kansakin piti olla kokonainen ja yksi.
Niin. Se oli tämä kansan kokonaisuus ja olemassaolon oikeus, jonka edestä pojat seisoivat siellä. Seisoivat ja ehkä kaatuivat.
Tätä todellisuutta hän ei ollut koskaan ottanut laskuihinsa. Hän oli ajatellut niinkuin kamarissa ajatellaan oikeudesta ja totuudesta. Hän ei ollut kuvitellut, että tulisi hetki, jolloin hän saisi hyvästellä poikiansa sotaan lähtevinä. Hän oli luullut olevansa hengeltään vahvempi kuin kasvavat pojat. Ja yhtäkkiä oli hänen edessään seisonut kaksi sotilasta, jotka olivat järkkymättömän näköisiä, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi, tavalliseksi vapisevaksi äidiksi, pelokkaaksi raukaksi, jota piti lohduttaa.
– Lähdemme, äiti, ilomielin. – Ilomielin. Se tahtoi sanoa, etteivät he aikoneet väistyä, ei pelätä. Että he aikoivat antaa kaikkensa, koko nuoren elämänsä maansa edestä. Ilomielin.
Ilomielin. Se sai hänet sekaisin. Hän olisi tahtonut huutaa. Tajusivatko he, mitä tapahtui. Heidän elämänsä olisi kenties mennyttä. Eikä ainoastaan heidän, vaan ehkä kymmenien, satojen tuhansien samanlaisten. Eikä heillä tulisi olemaan jälkeläisiä, jotka kansoittaisivat maan ja tekisivät sen väkeväksi.
Oli puhuttu kauan sivistyksestä, Tämähän oli koko nykyisen sivistyksen vararikko. Siitä saatiin puhua uudelleen sitten kun oli selvitetty nämä kansojen väliset vallankumoukset. Muutamissa vallankumouksissa ennen haettiin ihmisoikeuksia pienille teloittamalla suuria. Nyt teloitettiin pieniä kansoja. Oliko astuttu askel taaksepäin. Jos minä ottaisin leivän toisen kaapista lapsilleni ja murhaisin saadakseni sen, mitä sanottaisiin siitä teosta. Minut tuomittaisiin, vaikka leipä olisi lapsilleni tarpeen. Mutta sama oikeusperiaate puuttui kansojen väliltä. Täytyi olla joku harhaantunut vietti, joka sai kansat polkemaan oikeutta, joku vimmautunut usko, joka hurmioitti ne. Oli tuleva aika, jolloin nähtiin se, mitä nyt ei nähty eikä ymmärretty. Tämä suuri, vaarallinen lapsi, ihmiskunta, heräisi kerta verisistä unelmistaan ja harhateoistaan ja korvaisi kaiken. Niin, voiko koskaan millään korvata kaatunutta ihmislaumaa. – Mitä sinä olet tehnyt, poikaseni, minne joudut, verinen ase kädessäsi. – Hän oli näkevinään ihmiskunnan omana poikanaan, oh, miten hän oli kasvattanut hänet. Rakkauden kansaan ja omaan rotuun, siihen hän oli kasvattanut lapsensa. Niin olivat toisetkin tehneet. Ja nyt he olivat siellä vastakkain ase kädessä. Jokainen ylevä aate äärimmilleen ja ehdottomasti toteutettuna, oli myrkkyä lihassa ja veressä, vai eläimelliset alkuvaistot liikkeellä. Mitä olivat vuosisadan takaiset vallankumoukset läheltä nähtynä ja elettynä. Missä niissä oli vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus? Niistä ei ollut lopulta kysymystäkään, vallasta vain. Iskulauseissa ei ollut totuutta. Ja ne uskalsivat singota niitä. Missä oli järki ja missä vastuunalaisuuden tunto. Tämä poikanen, poloinen, ihmiskunta nostatettiin hulluun raivoon. Sen tulisi tuhota, lyödä verille oma itsensä. Oliko ase se viisaus, jolla ratkaistiin ihmiskunnan vaikeat ongelmat.
Mitä uutta oppia nyt tarvittiin, oppia, mitä ihminen ei ilman asetta pystynyt omistamaan. Oliko yksilöllinen itsekkyys kukistettava. Ja kansallinen itsekkyys astuva sijaan. Mutta kansa ei ollut vahva, elleivät sen yksilöt olleet vahvoja. Ehkä vaisto kuljetti ihmistä päämääriin, joita hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt. Uudistuksiin? Tarvittiin niitä. Mutta häntä vain vapisutti, ellei aavistettu, mitä tahdottiin ja mihin pyrittiin, ja ellei se olisi muuten kuin tällä hinnalla saavutettavissa.
Hänen olisi tullut tietää ja tuntea, mitä ajassa liikkui uutta. Hän ei sitä tuntenut. Hänen pyrkimyksensä oli ollut perheen säilyttäminen ja lasten valmentaminen elämää ja heidän toimintaansa varten. Niin ja maata palvelemaan, rakastamaan tätä maata ja tätä kansaa. Ja jos vaadittiin, uhrautumaan sille. Hän oli valmentanut heitä tietämättään sotaa varten. Ja siellä he seisoivat, hänen puhtaat poikansa. Ja siellä seisoivat tuhannet muut samanlaiset omine uskoineen ja uhrimielineen. Ja sama oli vihollisen laita. Heillä oli samat uskonsa ja samaa uhrimieltä. Hyvä Jumala, se oli ajassa. Tulos jostakin yhteisestä, josta ei päästy. Sodan syy? Ei siinä ollut kaikki. Olisi pitänyt mennä vielä syvemmälle, taaksepäin historiassa ja voida katseellaan tunkeutua tulevaisuuteen, nähdä seuraukset vuosisatoja eteenpäin, ennenkuin tajuaisi tämän verisen ajan vaistot.
Uni – Arvi ja äiti
Niin, Arvi siinä istui. Hän oli palannut sodasta. Hän oli laihtunut, uurteita oli tullut hänen otsallensa, suupielet olivat vanhan miehen ja silmät, hänen suloiset ja viattomat lapsensilmänsä olivat synkät ja sisäänpainuneet. Miten hän häntä rakasti. Joka solullansa.
– Puhu minulle jotakin, pyysi hän.
Arvi katsoi.
– Mistä, äiti.
– Sodasta.
– Sinä et sitä ymmärtäisi. Teidän elämänne täällä, siihen ei voi enää sopeutua. Palata tähän, ei. Puhua teille, ei. Ei käy laatuun.
– Ja miksi ei.
– Te ette sitä ymmärtäisi. Emmekä me teitä enää. Niin se on, sanoi Arvi ja suupielet vääntyivät kuin itkuun.
Hän on lapsi vielä, ajatteli äiti. Oma armas lapseni. Hänen teki mieli hyväillä häntä, mutta hän pelkäsi. Jos hän olisi ojentanut kätensä, olisi se Arvia loukannut.
– No, sanoi äiti kevyemmästi. – Onhan se katkera läksy ollut. Yhden siitä oppii. Rakastamaan tätä elämää.
– Rakastamaan, sanoi Arvi ja kalpeni, – älä sano sitä sanaa.
– Ja miksi en.
Arvi oli käynyt kalpeaksi ja hänen silmänsä suurenivat suuttumuksesta.
– Mitä te täällä tiedätte rakkaudesta. Se on valhetta, valhetta, huusi hän ja kohosi tuoliltansa. – Te opetitte täällä meille valheita.
Äiti tunsi, että Arvi tahtoi syyttää häntä ja loukata. Oli hyvä, että se oli hän. Siten laukeaisi Arvin jännitys ja tuska. Hän aikoi sanoa, ettei hän ollut valehdellut siinä, vaan vaikenikin.
Hän kohotti kättänsä pyytävästi Arvia kohti, vaan se suututti Arvia ja Arvi tuijotti raivoissaan äitiin.
– Minä arvaan, mitä aiot sanoa. En anna sinun sanoa sitä. Niin, olen muuttunut, en ole enää entinen. Ei mikään saa minua enää entiseksi. Parempi, että olisin kaatunut. Koko tämä sukupolvi on mennyt hukkaan, ei ainoakaan enää meistä nouse.
– Älä sano niin. Isänmaa tarvitsee teitä.
– Isänmaa. Valhetta, valhetta. Se ei tarvitse. Odottakoon uutta sukupolvea. Me olemme rappiolla kaikki. Kukaan meistä ei pysty enää mihinkään.
– Älä liioittele.
– Älä korjaa minua, huusi Arvi ja aikoi taas nousta ylös. – Minua et sinä korjaa.
– Sinähän raivoat.
– Niin, mitä sitten. Hän tuijotti vihaisena äitiinsä. – Me emme tarvitse tässä korusanoja. Millä sinä kasvatit meitä. Runoja, runoja. Oh, Herra Jumala. Olisit opettanut meitä tappamaan.
– Ole vaiti.
– En siedä sanojasi, huusi Arvi ja kohosi.
– Lyö minua, se helpottaa.
– En lyö. Mutta pois valheet.
– Pitääkö sinun äidille näin huutaa. Onko se tarpeen.
Äitikö on rikollinen tässä.
– Ei, se olen minä, minä. Mutta sinun kasvatuksesi, mihin se on vienyt. Tähän se on vienyt. Sinä näet tässä todellisen minun. Olen tappanut monta miestä. Ja parempi olisi ollut, että olisin itsekin kaatunut. Se olisi ollut palkka ja siunaus, jota olin rukoillut, koko sodan ajan. Että minun pitää palata tähän maailmaan, se on helvettiä.
– Arvi, rakas.
– Älä sano sitä sanaa. Minä kiellän. Vai niissä sinun ajatuksesi liikkuu. Nyt ei ole kysymyksessä rakkautesi. Se on niin pientä.
– En ansaitse sanojasi –
– Et, tiedän sen, et. Ja kuitenkin se on niin. Ei tässä istu sinun poikasi, sotilas vain, joka koettaa ymmärtää tätä maailmaa, johon on palannut.
– Sinun hermosi –
– Tiedän, näen katseestasi, ajattelet, että olen hullu. Ehkäpä olenkin. No, sanon sen siis suoraan, että olen. Minulla lienee oikeus tappaa itseni, se oikeus minulla on.
– Sinulla ei ole sitä oikeutta.
– Se oikeus minulla on, huusi Arvi. – Minulla on oikeus rauhaan. Minulla on oikeus. Olen tappanut monta, olen palvellut maata. Riittää. Vai pitääkö sinun saada nähdä minut rappiolla ja kerjäläisenä, kaikkien paheiden runtelemana. Siinä on mies, joka jaksoi tapella, mutta joka ei enää jaksanut jaloillaan seistä. Niin ovat asiat. Ei jaksanut. On jokin raja jaksamisella. Ja se on teidän maailmanne, jossa pitäisi jaksaa. Ei. Minä kieltäydyn.
– Älä, lapseni, puhu noin.
– Katsos, sinäkään et minua siedä. No, oikein arvattu, lempeä häilähdys kulki hänen huulillansa, sitten taas tuo hulluus silmissä, kun hän kuiskasi:
– Anna sinä sen isä-ukon rähjätä vaan, häntä minä potkaisen, mutta sinulle minä puhelen.
– Oh.
– Näetkö, tässä sitä ollaan, sanoi Arvi ja suu vääntyi kuin kiroukseen. – Näin ovat asiat.
Ja äiti tunsi, miten hän häipyi itse kuin olemattomaksi ja lepäsi pojan rikkinäisessä sielussa koettaen rauhoittaa sitä.
– Henkinen sota-invalidi, naurahti Arvi. Se nauru oli julma ja säälimätön. – Eikö niin, äiti, mieluummin annetaan kaikki.
Suuri lempeys ja hellyys levisi hänen kasvoillensa, kun hän katsoi nyt äitiin. – Eikö niin, äiti pieni. Ja hän muuttui taas lujaksi ja suupielet jäykistyivät: – Emme tingi.
Hän kasvoi yli miehen mitan. Ja hänen järkkymättömyytensä tuntui pelottavalta ja epäinhimilliseltä. Ja äiti ajatteli: – mihin olen lapseni saattanut. Hän ei enää ole minun.
– Niin, armas, aikoi hän sanoa, mutta sanat jäätyivät hänen huulillensa. Jotakin jäistä ja kylmää tuli heidän välillensä.
– Tämä on minun kohtaloni, tuntui Arvi sanovan.
– Niin, armaani.
Hän heräsi ja värisi vilusta, kohosi sitten istualleen paljaat jalat riipuksissa sängyn laidalta. Hän muisti unensa joka sanan, eli sen uudelleen. Hän tunsi poikansa läsnäolon, tunsi hänet joka sielun sopukkaa myöten. Niin, oli, näin olivat asiat. Arvi oli mennyttänsä. Hänen poikansa oli hyvästellyt häntä. Jäinen, jähmettävä kylmyys, se oli kuolema. Hänen oli kannettava tämä kohtalon isku valittamatta. Nyt ainakin pelko ja kauhu siltä kohdalta oli katoava. Mutta pitikö hänen ajatella vielä omaa pelkoansa ja kauhuansa nyt, nyt, kun poika vielä oli läsnä.
Hän risti kätensä ja tuijotti pimeyteen. Hän ei tuntenut kylmää, ei ruumistansa. Jäisessä tuskassansa etsi hän jotakin muistojensa kätköistä. Sitten herähti hänen mieleensä se, miten Arvi valkokutrisena pienenä poikana etsi turvaa hänen sylistään kun pelkäsi pimeässä.
– Armaani, armaani. Hän otti hänet syliinsä.
Ei, niin ei saanut. Hän ei saanut muistella sitä. Ei rakastaa siten. Oli muistettava tämä uni, Arvi tällaisena. Ei tingintää. Hänen oli luovuttava pojastansa. Uhrattava hänet kokonaan. Se oli Arvin tahto. Oli tyydyttävä siihen kohtaloon, minkä sattuma oli tuova. Sattuma. Joidenkuiden oli kuoltava. Kenelle sokea arpa lankesi, hänen oli mentävä. Toiset saivat kantaa elämän taakkaa vielä. Sokeaa peliä. Järjetöntä. Mutta sille ei mitään voinut. Nykyinen ihminen oli syypää kaikkeen.
Nykyinen ihminen. Arvi vihasi sitä. Hänen mielensä purkaus oli oikea. Mutta inhimilliselle kehitykselle ja sen puutteille ei mitään voinut.
Maa oli syypää, maassa oli vika, se kasvatti ihmiset pinnallansa. Tämä taivaankappale ei ollut ollut antoisa, koska loppumattomasti oli tapeltu. Ja syy oli vaillinaisen ihmisjärjen, kun se ei pystynyt sopeutumaan näillä annetuilla edellytyksillä.
Ihailla luontoa, niin milläpä pienuudella ei ihminen itseään viihdyttänyt yksinkertaisuudessaan. Ihailla järkeä, se oli ennenaikaista. Ja rakkaus? Mitäpä ihminen tiesi siitä vielä. Arvi oli oikeassa. Se sana oli valhetta vielä.
Sota
– Mitkä ovat sodan syyt, äiti.
– Sodan syyt ovat milloin missäkin. Joku tahtoo omistaa aina jotakin.
– Anastus siis.
– Ja joskus usko johonkin asiaan.
– Jos usko ei leviä sodan kautta.
– Sen alla voi olla jonkun ryhmäkunnan tahi uskonnon halu valtaan.
– Sotia on käyty kauan.
– Niin kauan kuin on ollut aseita. Ja aseetonta sotaa on ollut aina. Sodan syiden täytyy olla meissä.
– Meissäkö. Mutta emmehän tahdo sotaa.
– Ihmisessä yleensä. Olen ajatellut sitä kauan. Perille en pääse selvästi. Pohjimmainen syy on halussa omistaa.
– Jos minä haluan toisen kelloa vaikka, onko minulla oikeus ottaa se.
– Eipä suinkaan.
– Jos jollakulla on puute ja nälkä, saako hän ottaa toisen leivän.
– Eipä suinkaan.
– Jos toisella on liikaa leipiä.
– Ei sittenkään. Pyytää hän voi.
– Puute ei siis oikeuta ottamiseen.
– Ei vaikka kuolisi nälkään.
– Mutta tappelemiseen esineestä?
– Ei siihenkään.
– Me kiellämme ottamisen, mutta sodan kautta sallimme sen. Olemmeko heikkoja.
– Voimme olla yllättyneitä.
– Koska vihollisen aikeita emme tunne, siksikö.
– Koska ihmistä emme tunne.
– Vaikkako on kokemuksia.
– Monia kokemuksia emme aina usko. Emme ole tottuneet seuraamaan ihmisen salaisia ajatuksia ja haluja.
– Jotka ovat syynä sotiin?
– Eivät sellaisenaan, mutta jotka ovat sukua niille.
– Minkälaisia ovat ne halut.
– Halu omistaa, halu vallata.
– Mutta nehän eivät ole vaarallisia.
– Eivät. Ja niihin perustuu kuitenkin sodan hyväksyminen.
– Olisi vaarallista olla hyväksymättä sotaa, esimerkiksi puolustussotaa.
– Olisi. Tässä ihmiskunnan tilassa se olisi vaarallista.
– Elämme siis jonkinlaista petokautta vielä, eikö niin.
– Jotakin sekavaa elämme.
– Meiltä puuttuu ylpeys olla tekemättä väärin.
– No niin, miksi ei. Se puuttuu. Meidän on ummistettava silmämme monesti sekä itsemme että muiden suhteen.
– Olisi säälittävää, jos pyrkisimme ehdottomaan oikeudentekoon – tänä aikana. Heti joutuisimme tappiolle.
– Siksi emme keskuudessamme tuomitsekaan esimerkiksi valtaan ja omistukseen pyrkijöitä. Emme, vaikka heidän keinonsa olisivat vääriä.
– Miksi emme väärää tuomitsisi. Vääränhän aina tuomitsemme.
– Emme tuomitse. Lainrikkomuksen tuomitsemme kovemmin kuin lakia kiertävän väärän. Jos ajattelemme, että on kaksi veljeä, toinen yksinäinen ja toimeentuleva, toinen suuriperheinen ja köyhä, ja heillä on sukulainen, joka tahtoo antaa heille perinnön. Nyt yksinäinen ja toimeentuleva valehtelemalla ja mielistelemällä saa testamentin muutetuksi kokonaan omaksi edukseen ja niin, että suuriperheinen jää ilman, mitä sanot siitä.
– Se oli testamentintekijän tahto. Siihen ei ole mitään sanomista.
– Niin ajatellaan. Eikä sitä tuomita. Mutta valehteleminen?
– Mitä hän valehteli?
– Että suuriperheinen on rikas, että hän tuhlaa, että hän on ylpeä, että hän on sanonut testamentintekijästä niin ja niin.
– Kuka niin häikäilemätön voi olla.
– Veli veljelleen, kun haluaa lain varjon alla ryöstää itselleen kaikki. Jos veli joutuu kurjuuteen, se ei liikuta häntä. Hänen laillisesta ryöstöstään ei hiiskuta sanaakaan.
– Mutta hän on vikapää ja varas.
– Jos hän pysyy rikkaana, ei häntä tuomita ja sen hän tietää. Hän asettuu vain teloilleen. Ovatko valtakuntien ryöstöt juuri kummempia.
– Eivät ole – muuta kuin kuolemaa tuottavina.
– Ehkä tuollainen perheeltä ryöstö tuottaa jonkun kuolemankin. Tuskinpa sellainen kavahtaa kuolemaa, jos ei ole välittömästi syypää siihen eikä menetä mainettansa. Otaksutaanpa nyt, että tuo köyhä hakee suojaa rikkaan luota, pommituksen sattuessa, esimerkiksi. Rikas työntää hänet luotaan epämukavana ja häiriötä tuottavana parhaaseen pommisateeseen. Ja ajatellaanpa, että pommi sattuu tuohon turvattomaan köyhään. Kenen syy on hänen kuolemansa.
– Rikkaan.
– Hän ei huoli syytä. Eikä kukaan syytä häntä, vaikka syy on hänen.
– Luuletko, että hänellä on tunnontuskia.
– Hänellä ei ole. Vilahduksessa ne ohi menevät. Kenties hän salaa ajattelee, että niin olikin hyvä.
– Hän ei voi niin ajatella.
– Hän voi niin ajatella. Hän katsoo, että elämisen oikeus oli vain hänellä. Muu ei häntä liikuta. Mutta meidän suhteemme tähän ilmiöön on hämmästyttävä. Siihen minun piti tullakin. Me emme häntä tuomitse lainkaan. Me puolustamme häntä. Me seurustelemme hänen kanssaan, vaikka tiedämme, mikä hän on. Me hyväksymme paljon pahaa. Vain näkyvän, pienen virheen me tuomitsemme. Kaiken keinottelun me hyväksymme, kaiken väärän vallankäytön.
– Ja miksi.
– Siksi, että omalle itsellemme, tarpeen tullen, jääpi sama portti. Ehkä olisimme valmiit samaan itse.
– Emme olisi.
– Luulemme niin. Pahan hyväksyminen sopivissa muodoissa on meissä yleistä. Sopimaton sana, sopimaton totuus on paljon raskaampi rikos kuin peitetty varkaus, johon laki ei pysty. Sodan syyt ovat meissä. Sodan syy on tuollainen varas. Ja sodan syy olemme me, jotka tuollaista omistajaa katsomme ylöspäin sen sijaan että halveksisimme häntä.
– Onko oikein halveksia jotain luonnon ilmiötä.
– Katsohan, halveksiminen on elävää ja verevää kanssaelämistä. Ilmiöiden katseleminen on passiivista tutkintaa. Kaikki riippuu siitä etäisyydestä, millä ympäristöömme nähden olemme.
– Meidän täytyy hyväksyä rynnistelijät, äiti.
– Täytyy hyväksyä.
– Ja ne, jotka puolestamme valehtelevat?
– Puolestamme.
– Sellaiset valtiomiehet, esimerkiksi.
– Ne hyväksymme. Rehellinen diplomaatti ei ole kunnon diplomaatti nykyään. Nyt kaadetaan kunto, jos se on tiellä, diplomatian kaikilla keinoilla. Ja sitä pidetään luvallisena, jopa etevänä.
Mistä tämä suuri hätä ja tuska. Oliko hän pelkurimpi kuin muut, jotka antoivat kaikkensa. Hän ymmärsi itsensä: pieni, tavallinen nainen, joka oli kiintynyt lapsiinsa ja nyt sai uhrata heidät. Hän ei ollut uhraamiseen kypsä. Hän ei tiennyt elämän totuuksista mitään. Hän oli ajatellut, että jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen poskesi. Sehän oli ollut hänen suhtautumisensa ulospäin. Ja hän oli luullut, että sillä täytettiin kaikki.
Mutta se ei ollutkaan oikein. Ei ollut käännettävä toista poskea. Oli lyötävä vastaan. Oli puolustettava oikeutta. Ei ollut kysymys minusta, vaan oikeudesta sinänsä.
Hänen näkemyksensä piti muuttua. Hänen oli tavoitettava totuus. Hänen oli voitettava itsensä, saatava taltutetuksi tuska ja häpeä, joka häntä raastoi.
Eikö ollut muita totuuksia kuin nuo vanhat, ennen lausutut. Elämä oli kuitenkin uutta ja kamppailu uutta. Vai oliko se uutta? Eikö tätä samaa kamppailua ollut ollut aina. Se tuntui vaan uudelta, kun se pukeutui uuteen muotoon. Väkivaltaa oli ollut aina. Se tuntui vain uudelta, kun se pukeutui uuteen muotoon. Väkivaltaa oli ollut aina, koko ihmiskunnan elämä oli sitä täynnä. Vuosisadat olivat kuin yksi päivä ja vuosituhansilla oli melkein samat kasvot. Kansat vain vaihtuivat, hävisivät, sulivat pois tahi kuolivat, ja mitä siinä oli yksilö, tuskainen silmänräpäys, ei paljon mitään. Ja kuitenkin koko elämä oli vain yksilöiden elämää, nehän sen muodostivat, ne sille leiman antoivat.
Pyyhkäistä pois yksilö oli samaa kuin pyyhkäistä pois elämästä jokin sen ikuinen osa. Ikuinen? Ei. Kauaskantoinen tekijä kukaties. Mitä olivat väkevät nykyajan määrääjät muuta kuin yksilöitä, joiden esivanhemmat olivat tietymättömissä ja näkymättömissä siellä vuosikymmenien ja vuosisatojen takana. Niin olisivat nykyiset vähimmän huomatut esi-isiä huomatuille ja ajalleen leimaa antaville tuleville. Sodassa ei uhrattu ainoastaan omaa elämää, vaan myös tulevien elämä. Syntymättömien lapsien, uusien sukupolvien, arvaamattomia arvoja. Uhri oli suuri, sillä kysymys ei ollut jokaisen kohdalla vain omasta tämän päivän ihmisestä, vaan kaikista jokaisen jälkeen tulevista. Silloin oliko oikein sanoa: 'ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä tahdot.' Sokeaa arpaahan siellä käytiin elämästä ja kuolemasta. Ja oli kysymys vain voittajan ja hyökkääjän aineellisista eduista.
Niin, aineellisista. Maailmassa oli jotakin vikaa. Sen tasapainottomuus oli häpeällinen. Ikuisia lakeja ei ollut. Ja totuudet – niitä ei ollut. Suuria erehdyksiä. Ehkä tilapäisempiä kuin näytti. Ja tässä tilapäisyyksien kudoksessa sai etsiä ratkaisuja ja pettää itseänsä nojautumalla vanhoihin oppeihin tyynnyttääkseen itseänsä. Itsepetosta, voidakseen elää häpeänsä yli.
Kannattiko elää ja rasittaa maailmaa elämisellänsä, vanhan?
Itsetilitystä
Se pieni elämä, jonka hän oli saanut vaeltaa täällä, oli vähäpätöinen. Sen koettelemukset, jotka ahtaiden kotiseinien sisällä olivat tuntuneet raskailta ja tukahduttavilta, saivat nyt vähäiset mitat. Piti katsella sitä alusta asti. Mikä estää häntä koettamasta katsella sitä puolueettomasti. Kun hän osaisi olla itselleen valehtelematta nyt. Oman itsensä edessä ei tarvinnut valehdella. Ihminen pyrki kuitenkin katselemaan omaa itseänsä niiden tunteiden värittämänä, joita se oli synnyttänyt, ja totuus oli kaukana silloin.
Niin. Hän näki itsensä typeränä tyttönä, jolla oli rakkaudesta niin korkeat käsitykset ja joka ei uskaltanut tinkiä.
Nuo kirjalliset haaveet rakkaudesta tekivät ilkeitä kepposiaan. Olikin hyvä, että niistä ihminen ei ollut tietoinen. Useinkin luultu rakkaus paljastui ja petti. Oli rakennettu hiedalle ja uskottiin, että siinäpä ristiriita, ylipääsemätön. Toinen harha. Niin oli pohjaltansa, että harva pystyikään rakastamaan edes. Niin että useimmissa tapauksissa oli sama, mitkä salaiset tahi näkyvät syyt puhuivat avioliiton puolesta. Sama se. Näet ellei ihmisellä ollut selkärankaa seistä suorana onnettomuuksissaan, ei hänellä ollut kykyä hoitaa onneaankaan. Sillä hoitamista se tarvitsi ja järkeä. Ja ilman sitä jouduttiin aina samaan tulokseen, olivatpa olot mitkä tahansa, tyytymättömyyteen ja tyydyttämättömyyteen, syyttelyihin ja oman itsensä liikaan tehostamiseen.
No niin. Hän oli tehnyt tingintänsä jo edeltäkäsin, niin että pahimmat pettymykset olivat poissa. Rakkaudelta ei hän kyennyt mitään vaatimaan eikä velkomaan. Seisoi vain kaksi ihmistä vieretysten alkaen arkisen taipaleensa.
Niin, arkisen. Sepä oli oikein. Sunnuntaitunnelmaa ei siihen saanut. Ja parempi niin. Ei kannattanut ottaa huomioon sitä arkuutta ja noloutta, mitä hän tunsi. Se oli luonnollista. Ja ehkä hyvin yleistä. Ja se menikin ohi pian. Tulivat lapset. Työtaakka lisääntyi, tehtävän määrä kasvoi. Hän itse kasvoi siinä mukana ja sai palkinnon lapsistansa. Rakkaus, joka ei ollut hiekalle rakennettu, rakkaus, jota mitkään ei muuttanut, joka päivä päivältä kasvoi ja sai hänen sielunsa lepäävät voimat enemmän hereille, se oli siunaus ja palkka. Niin, se oli odottamaton rikkaus. Ja jos hänen olisi tullut valita elämäntiensä uudelleen, saman hän olisi valinnut, kaikesta huolimatta. Tällä tiellä oli hän paikoillansa. Tällä tiellä ei puuttunut mitään. Valittaa ei saanut.
Hän oli nähnyt sellaistakin, että korkea ehdoton rakkaus, ulkoapäin näyttävät hyvän onnen edellytykset, olivat tuoneet huonot tulokset. Elämä oli epäjohdonmukainen antimissaan. Oikeastaan se ei antanut mitään. Siltä piti ottaa. Ja kyky ottaa riippui ihmisen omasta itsestä. Täytyi koettaa tehdä itsestänsä paikkansa täyttäjä. Ottaa itsestänsä kaikki, odottamatta muualta mitään. Ja tyytyä rajoitettuun alaan elleivät voimat laajalle alalle ulottuisi. Ja mitä puuttui, antaa puuttua, ellei itse pysty asiaa auttamaan. Syytellä ei saanut. Eikä toisten oikeuksia loukata.
Ei oikeuksia loukata. Sehän piti paikkansa kansojen välisissä suhteissakin. Ei ryöstää, ei orjuuttaa, ei käyttää hyväksensä toisten voimattomuutta, ei murhata, ei autioittaa valmista maailmaa.
Miksi tekivät kaiken niin monimutkaiseksi.
– Sinä, määrääjä siellä, oli hän puhelevinaan, – etkö ymmärrä sitä. Minkä kasvatuksen olet saanut. Mikä harhauttaa sinut. Eikö sinulla ole perhettä, joka olisi opettanut sinulle alkeellisimmat seikat. Eikö sinulla ole ollut äitiä, joka olisi muokannut sinun sydäntäsi, eikö sinulla ole ollut isää, joka olisi kehittänyt älyäsi. Ja elämä, mitä se on sinulle tehnyt, kun sinulla on otsaa julmuuteen. Harhautunut ihmisparka. Sillä ihminenhän sitä sinäkin olet.
Ei, ei ollut noiden määrääjien syy. Niin sattumanvaraista eivät kansojen liikehtimiset olleet. Koko kansa oli määrääjiensä takana. Vika oli ajassa. Tätä samaa oli tapahtunut ennenkin. Vuosisadat eivät kansojen elämässä paljon merkinneet. Aina palattiin melkein samaan. Näytti kuin kehitystä ei olisi ollut.
Hän itse oli ollut kuin pieni, ahdistettu kansa, joka oli pitänyt kiinni olemassaolo-oikeuksistaan. Niinhän se oli. Tuota hän ei ollut ennen ymmärtänyt.
No, hänen taistelumenetelmänsä olivat olleet rauhalliset. Mutta sitkeänä hän oli seisonut. Pojat hän oli voimakkaiksi kasvattanut. Siipiä ei heiltä ollut leikattu. Mutta mikä työ oli ollut suojellessa heitä, ettei alemmuudentunto heihin pesisi.
– Meidän kohdallamme on nyt puolustussota. Pojat siellä? Se oli oikein. Muuten ei olisi voinut olla. Miksi hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. 'Muuten ei olisi voinut olla. Tämän kansan kohtalo oli se. Sen täytyi puolustautua.' Se oli selviö. Oli yksi seikka edes selvä. Piti pysyä kiinni siinä. Tuntui kuin olisi saanut hieman rautaa vereensä. Miehet pystyivät kukaties pysymään paremmin asiassa. Nainen ajatteli enemmän ruumiillaan ja sydämellään. Ja mitä oli äiti? Verisiteet tuntuivat hänessä väkevimmin. Siksi oli hän heikko omiensa suhteen. Hengen suuruus oli hänestä kaukana ja uhri tuntui raskaalta. Hänen täytyi pakottautua ja alistua. Hänen täytyi suostua antamaan poikansa.
– Ei koskaan, ei koskaan. Sillä hän ei ollut valmistautunut. Jos hän saisikin järkensä ja tahtonsa alistumaan, sydän ei siihen alistunut. Ei koskaan. Ja kaikkihan oli järjettömyyttä. Ei puolustus, vaan kansojen hyökkäykset toisten kimppuun.
Kuitenkaan ei siinä hänen antamistaan kysytty. Ja pojat lähtivät 'ilomielin'. Ilomielin vaikka kuolemaan. Kuolemaan, lastenkamarista. Juuri valmiiksi opintonsa suoritettuaan, juuri miehiksi tulemaisillaan. Tämä alttius ei ollut hänestä, se oli ajan heille antamaa. Hän ei ollut tiennyt, että sitä alttiutta tarvittiin. Heidän kasvatuksensa oli täydentynyt ulkoapäin tulleista vaikutteista. Oli suurta ja järkyttävää se yksimielisyys, joka koko kansan yhdisti kuin yhdeksi. Sanoiko, ajatteliko hän, että oikeudentuntoa ei ollut ajassa? Sitä oli. Koska sen loukkaus järkytti pohjiaan myöten koko kansaa.
Ensi kertaa oli hän todellisen koettelemuksen edessä. Ja hän tunsi, ettei hän kestäisi sitä. Liian suuren arvon hän antoi elämälle. Hän oli yksilöistyneemmän idylliajan tuote. Vanhentunut ja heikentynyt. Yksilö? Nyt ei sillä ollut merkitystä. Nyt tunnustettiin kokonaisuus, kansa. Edellinen aika oli kenties tehnyt erehdyksen painuessaan viljelemään yksilöä ja nyt se korjattiin. Elämä oli yhtenäinen, jakamaton. Olihan siinä valtava aate. Ehkä se tuli hedelmöittämään ja väkevöittämaän ihmisen tulevaisuudessa. Nyt se ei sitä tehnyt, se eli vasta murto-osaansa ja painoi yksilön kokonaisuuden osaksi.
Elämä oli ikäänkuin taittunut sinä hetkenä, jolloin pojat läksivät sinne. Mennyt kaikkine koettelemuksineen oli kuin pois pyyhitty. Se peittyi kuin hämäriksi ja kaukaisiksi muistikuviksi uuden järkyttävän elämyksen taakse. Että nuo pojat olivat olleet lapsia, hänen sylinsä kantamuksina, että hän oli kouluttanut ja kasvattanut heidät, kasvanut itse sisäisesti mukana. Vuorotellen olivat he olleet toinen toisensa tukena. Niin, pojat olivat hänen tukensa ja turvansa. Koko sielunsa oli hän kiinnittänyt heihin.
Nämä pojat, mitä elivät he nyt. He näkivät ihmisyyden paljastuneena. He saisivat mitata sen uudelleen, toisin kuin pienessä kotikurjuudessa se mitattiin. Se ihanteellinen usko ihmiseen, joka häntä ja poikia oli lämmittänyt, ehkä sammui. Tahi sammuiko? Joka tapauksessa keksivät he sen todellisuuden, jota kodin seinien sisällä ei voinut kuvitellakaan.
Vaikka se todellisuuden näkeminen olisi antanut kuinka lujan maaperän jalkojen alle, ei hän olisi raskinut lapsillensa näitä kokemuksia suoda. Niistä täytyi jäädä hirveät jäljet. Eivätkä he koskaan voisi niitä unohtaa. Että ihminen viekoittuisi elämään eteenpäin ja luottamaan elämän tärkeyteen, tarvittiin uskoa elämään ja rakkautta joihinkin sen arvoihin. Jos kaikki tuo entinen kylvö hävitettiin, kuinka kävisi. Tuliko niistä, jotka jälelle jäivät, myös sodan uhreja?
– Antakaa minulle anteeksi, pojat, en tiennyt sitä. En tiennyt, mitä varten teidät kasvatin ja synnytin. En tiennyt sitä. – Te koette nyt helvetin kauhut, teitä ajetaan takaa pahemmin kuin petoeläimiä. Vain murhata teidät halutaan, ja vangeiksi joutuneina kiduttaa, särkeä jäsenenne, puhkoa silmänne, palelluttaa tahi polttaa teidät elävältä. Niin ne tekevät. Oh, unohtakaa minut. Älkää kirotko minua. Antakaa minulle anteeksi. Olen syypää, olen syypää. Olen synnyttänyt teidät.
Ne lapset, jotka eivät ole tänne syntyneet, eivät voi syyttää.
Niin. Syyttää täytyy. Syyttää siitä, että maailma on tämä, joka se on. Että elämä, puhtainkaan, ei ole täällä turvattu. Ja syypää on jokainen. Jokainen. Sillä jos jokainen pyrkisi noudattamaan oikeutta, ei tätä tapahtuisi. Ja joidenkuiden väkivaltaiset erehdykset pystyttäisiin korjaamaan. Oikeudentuntoa ei maailmassa ollut. Sivistys oli heikko ja sen pohja oli väärä. Se oli materialisoitunut liiaksi. Mitenkä matala ja liukas oli kansainvälinen sovittelu, jossa mahtia ja rikkautta mairittiin. Minkälaista petosta valtiomiesten puheet pohjaltansa. Vastuunalaisuutta ja moraalia ei niissä ollut.
No, valtakunnille kävi niinkuin niille kävi. Pienet syötiin. Ja ihminen oli takaa-ajettu riista. Milloin koittaisi rauha. Ja taasko rauhan jälkeen jatkuisi sotaan valmistautuminen. Sellainen oli historian kulku. Sillä ihminen itse loi historiansa ja oli lahjaton oppimaan mitään. Näiden vuosituhansien ajoilla, joilta oli kirjoitettu historiaa, näytti elämänkulku samanlaiselta, kansainvaelluksia, kansojen häviämisiä. Mikä vaisto teetätti sitä. Olemassaolon vaistoko? Eipä suinkaan. Sillä mahtavampia eivät olisi pienet kukistaneet. Ja vain harva kansa kuoli omasta heikkoudestaan sukupuuttoon. Isku tuli ulkoapäin, kansa näännytettiin verenvuotoon ja mikä heikko jäte siitä jäljelle jäi, suli vieraaseen kansaan.
Uneksuntaa rauhasta
Hän oli saanut sanoman, että oli tullut rauha ja hän oli palannut kotiin. Nyt hän odotti poikia rintamalta. Toinen oli saanut lomaa.
Piti valmistaa ruokaa, piti siivota huoneet, piti saada koti iloisen näköiseksi. Oli sanottava pojille, että kaikki mennyt oli unohdettava. Heidän tuli saada tuntea rauhan siunaus.
Hän meni kalakauppaan, kun oli saanut huoneet siivotuksi ja tuuletetuksi.
– Kalaa, rouva, sanoi kalakauppias ystävälliseen tapaansa.
– Kalaa, puoli kiloa silakoita.
– Riittääkö puoli.
– Riittää kyllä. Vasta toinen poikani saapuu tänään rintamalta.
– Onnellista. Nyt saa rouva poikansa takaisin.
– Onnellista. Tiedättehän, miltä tuntuu. Hän näkee kalakauppiaan ystävälliset, iloiset silmät. Rehellinen mies, ajattelee hän. Tuollaisia miehiä on meidän kansassamme paljon. Ilmankos on kansa niin luotettavaa. Ilmankos tätä kansaa rakastaa.
– Tiedän kyllä hyvin, miltä tuntuu, jatkaa kalakauppias. – Heidät on saatu takaisin suurista vaaroista. Kas, eipäs sano, että kuoleman käsistä, eipäs sano niin. Hieno. Hän ei tahdo johdattaa hänen ajatuksiaan enää siihen.
– Niin. Tämä rauha on siunattu.
– Siunattu. Kunpa nyt jo riittäisi, että voidaan taas alkaa. Täytyy luottaa elämään.
– Niin täytyy. Hän katsoo miehen rehellisiin kasvoihin ja näkee, että mies tuntee onnellisuutta, jota hänkin tuntee.
Rauha. Siunattu rauha. On jotakin sanoiksi saamatonta, mikä yhdistää heitä. Hän ja tuo tiskin takana oleva mies tuntevat rauhan siunauksen, joka yhdistää heidät.
– Kuitenkin, rouva voi nyt olla iloinen.
– Niin olen.
– Kaksi niin komeata poikaa. On tehty velvollisuudet, saadaan nähdä taas äiti.
– No, äiti. Sehän ei ole nähtävyys. Mutta päästä takaisin taas töihin ja niin edespäin. Nuoret tahtovat mennä eteenpäin. Arvaa niiden mielen.
– Kun ovat poikia, arvaa sen. Minulla ei ollut lapsia. Sodan aikaan olin siitä iloinen joskus. Mutta häpeänpä iloani. Se on itsekäs tuo ihminen. Tahtoo vain säästää itseänsä suruilta. Mutta rouva on saanut koko annoksensa ja jaksanut yhtä hyvin.
– Niin niin. Ei voi kehua jaksamisillani. Kun on nainen ja äiti, on kai pelkuri.
– Sehän on luonnollista, luonnollista. Tietysti on mieli liikkeessä aina. Nyt kuitenkin, eikös tämä tunnu hyvältä tämä rauha.
– Niin, muuta ei voi sanoa.
– Mennyt on mennyttä. Enpä ota rahaa tällä kertaa, ei, en ota.
– Ei mitenkään.
– Se on luonnollinen prosentti vakituisille ostajille. Ja jos poikia ei olisi, ei armeijaa siellä, emme tekisi kauppaa täällä rintaman takana nyt. Asia on yhteinen. Meitähän ne suojasivat siellä, näitä koteja.
– Tietysti selvä asia. Kuitenkin –
– Ei rouva ota pahaksensa. Se on vain minun iloni ilmaus. Ja muutama markka. Tunnen olevani osallinen ilostanne. Olemmehan samaa kansaa toki.
– Olemme. Kiitoksia.
– Nyt voi rouva nukkua jo yönsäkin rauhassa. Varmasti olette valvonut paljon.
– No, arvaa sen, nainen.
– Niinpä niin. Mutta nyt aloitamme sitten taas.
Rauhan tunto, sen siunaus tuntuu läpi ruumiin. Kadulla hengittää hän vapaasti, tuskan ahdistamatta. Ilma on kuin täynnä ravintoa, jota ruumis on kaivannut. Silmä katselee hyväillen taloja, joissa rauhalliset ihmiset asuvat ja työskentelevät. Hän menee nurkan taitse kukkakaupan luo. Jos olisi ostaa pieni kimppu kukkasia pöytään, tuollainen muutaman markan kimppu. Kukat, niiden väri tekisi silmille niin hyvää. Kukat – tähän aikaan? Mutta millä ilmaista rakkautensa. Sanoilla ei uskaltanut. Kaikki pienihän muodosti meidän elämämme. Nyt silmä janosi kauneutta. Mitenkä arvottomalta ja armottomalta oli elämä tuntunut ilman rakkautta ja kauneutta. Mieli oli täynnä nyt. Joka viiva, joka väri, joka muoto puhui. Ahmi elämää kaikkialta. Katu oli kuin koti, avara ja turvallinen. Ihmiset ymmärsi nyt. Rauhaa he rakastivat, se oli luonnollinen olotila. Hyviä he olivat. Mitä kaikesta pienestä, pääsuunta oli sama, elää kunnollisesti aikansa, tyytyä osaansa, saattaa elämää eteenpäin.
Eteenpäin, eteenpäin.
Tämä koko maailma oli kuin koti. Ja rakas.
Miten sydän riemuitsi taas. Nythän näki oikein. Oli ollut kuin pitkä yö. Nyt aurinko paistoi jälleen. Kirkkautta, iloa oli kaikkialla.
Mutta olihan onnettomia, jotka olivat menettäneet sodassa. Niin, oli. Hän olisi voinut olla yksi heistä.
Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa. Hän tunsi olevansa kuin mennyttänsä. Riemu oli ollut harhaa. Mitä kuitenkin olivat tehneet, mitä tuhonneet. Elämän arvoja, joita ei millään korvattu. Nuorisoa, parasta elämää, rikkaita mahdollisuuksia. Monen tällaisen äidin pojat. Monen. Kuinka sitten elää, kuinka jatkua. Kansa oli kuin silvottu.
Hirveän väärin, että näin tehtiin. Ettekö todellakaan ymmärrä, valtakunnat, mitä teette. Eikö teillä ole sydäntä eikä järkeä. Miksi laskea asiat tähän. Miksi syytellä toisia virheistä, miksi ei anteeksi antaa tahi ajoissa sovitella tehdyt virheet. Olla ymmärtäväinen ihminen, se on teidän mahdollisuuksienne rajoissa. Edellytykset elää täällä rauhassa ovat teillä. Nähkää ne. Kenellekään ei sota tuota siunausta. Valtiomiehet, te ette ole kasvaneet johtotehtäviinne. Ei niillä sijoilla ole kysymys teidän yksityisistä tunteistanne eikä vaistoistanne. Pois niiltä paikoilta miehet, jotka eivät ole puhtaita ja joilla ei ole tarkkaa näkökykyä eikä laajaa elämänymmärrystä. Pois kaikesta turhasta loukkautuvat ja kyvyttömät vallantavoittelijat. Pois väärät sanat ja valheet.
Perheen yhteisen elämän ulkonaisia muotoja suojelee kuitenkin laki. Ja henkirikokset rangaistaan. Tapahtuu oikeus. Mutta kansojen henkirikoksilta ei suojele mikään. Mihin vedota, mistä turva saada sen, joka fyysillisesti on voimattomampi.
Asetta ei saanut kädestä jättää. Se aika ei ollut tullut vielä. Se oli ehkä kaukana. Monta välitilaa saatiin elää. Monta sukupolvea kuolla ja viedä hautaan oman rakennelmansa jättäen jälkeläiset lajinsa takeeksi tai jättämättä niitä, lopettaen sen kauniin sarjan, joka oli vuosituhansien, vuosimiljoonien elävän soluyhtymäin tulos.
Siksi, älä sulje silmiäsi tästä totuudesta, että itse olet vain välillinen tarkoitus. Elämä jatkuu jälkeesi. Sinun tulee mukautua ja ajatella kokonaisuutta, elää kokonaisuudelle. Sen opin sota kuitenkin antaa. Taistelu käydään kokonaisuuden puolesta, maan puolesta, jälkeentulevien puolesta. Yksilö saa väkivaltaisesti sen aseman, joka luonnonlakien mukaan sille kuuluu. Yksilö häviää. Kokonaisuus jääpi. Mitä maksaa silloin vaivaa muuta kuin kokonaisuutta silmällä pitäen kahden yksilön välinen arkinen valtataistelu? Se oli voiman hukkausta ja lyhytnäköisyyttä. Mitä maksoi vaivaa analysoida tunteita, joilla ei ollut varmaa perustaa, tehdä ristiriitoja asioista, jotka eivät olleet asioita edes. Niinkuin rakkautta, johon ihminen noin kauttaaltaan ei ollut kasvanut eikä kypsynyt edes. Kun vaisto ei ollut kypsä ja varma, muuttelehti tunto. Mutta se vaistottomuus maksoi suuren energiamäärän itseään hemmoittelevalle ihmiselle. Hukkaan pantua vaivaa.
No, mitä sanot. Katsos, ei meidän tarvitse pelätä sitä, että tyhmiä olemme. Se on luonto meissä. Ymmärräthän sen toki. Vai luuletko, että luonto juuri sinut olisi luonut viisaammaksi. Jos olisit viisas, ymmärtäisit kaikki, etkä syyttäisi toisia tutkimalla heitä. Eihän tuo syytöskään niin paha ole, mutta siitä puuttuu ainakin kauneus. Se ei ole kaunista. Ja mikä ei ole kaunista, on rumaa. Katsos, lakkasin puhumasta oikeuksista ja totuuksista. Mitäpä tässä sellaisista meidän välillämme, vaatimattomammat sanat riittävät. Totuus ja kauneus, nehän ovat sitäpaitsi samaa. Se, mikä ei ole totta, ei ole kaunista.
Tunnustakaamme pois, tuosta kauneudesta emme pääse. Se on kuin välttämätön elinehto. Jos se puuttuu, sairastuu sielumme ja surkastuu. Janoamme sitä. Joka asialla on kauneutensa, joka sielulla, joka ihmisellä ja ilmiöllä. On tajuttava ja nähtävä se. On saatava lämmitellä siinä. Vain se yhdistää, vain se estää rikoksista ja alennuksesta.
No, mitä olemme rikkoneet. Paljon. Olemme siis typistettyjä ja hylkyjä. Olemme tyhmyydessämme tuhlanneet pois suurimman perintöosuutemme: vapauden ja ilon. Ja miksi? Johan sanoin: tyhmyyksissämme.
Mitäpä, jos koettaisimme korjata sitä, jos elämä vielä kohdaltamme jatkuu. Minä sanon sinulle, kuten joskus ennenkin:
– Unohdetaan entinen, ei kannata tämä ainainen sota.
– En unohda mitään, sanot sinä entiseen tapaasi.
– Minulla on erittäin hyvä olla, olen iloinen ja onnellinen. Olen kiitollinen sinulle paljosta.
Se harmittaa häntä. Hän ei olisi tahtonut antaa mitään. Häntä kiusaa se, että hän on tehnyt onnelliseksi toisen, toinen onkin varkain ottanut sen. Toinen ei olisi ansainnut sitä.
– No, sota, – sanoo hän. – Toivonpa, että poikasi –
– Tuo on kulunut klishee, älä viitsi. Et sitä ajattele kuitenkaan.
– Et tunne ihmistä.
– Enpä tunne. Luulen kuitenkin, että hän on parempi kuin miltä näyttää. Sinäkin, – eihän kenelläkään ole muistuttamista sinua vastaan.
– Eikö sinullakaan muka?
– Ei oteta minua lukuun.
– Sinä olet kuitenkin ainoa, joka minut tunnet.
– Äsken sanoit, etten tunne ihmistä. Ja se pitää paikkansa. En siis tunne sinuakaan. Ja tuota, tämä ei kannata. Luulen sinun olevan paremman kuin miltä näytät.
– Näytänkö siis niin huonolta.
– Etpä suinkaan. Olet luonnollinen ihminen. Sopikaamme siitä, ettemme pysähdy sinuun emmekä minuun. Ajattele vain, että olen tuollainen vanha palvelija perheessä. Hänet on hyväksyttävä jo sellaisenaan, koska ei voi häntä pois panna. Anna minun olla onnellinen.
– Nyt sinä kehut, kun olet vanha, nyt sinä suulastelet.
– Onko se ihme. Olenko puhunut paljoa. Onko meidän perheessämme puhuttu ihmisten tavoin.
– Ahaa, syytös.
– Ei ole. Selitys.
– Ja nyt sinun pitäisi saada olla onnellinen sotasaaliinesi.
– Koska sitä onnea ei voi poiskaan ottaa. Ja suuri asiako tuo.
– Harhanäky.
– Mitäs se haittaa.
– Korjaan sen.
– Vielä ei sitäkään tiedä, jos elämä itse korjaa sen.
– Haa, pelkäät.
– Niin pelkään, ymmärrä minua.
Hänen sydämensä alkoi lyödä kovasti. Ei kannattanut puhua miehen kanssa. Asia sai jäädä avoimeksi. Ei kannattanut sovittelu. Ei. Pois kaikki entinen. Sitä ei saanut enää olla.
Se, joka itsensä voittaa
– Äiti, eikö ole sanottu, että parempi on se, joka itsensä voittaa, kuin se, joka kaupungin voittaa.
– Tässä tarkoitetaan omien pyyteittänsä voittamista ja paheittensa kukistamista.
– Ja myös, jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinen poski.
– Niin, älä kosta.
– Ne eivät siis nykyään pidä paikkaansa.
– Miksi eivät pitäisi.
– Koska – koska maan puolustus kärsisi. On hyökättävä. Isänmaa on korkeinta, eikö ole.
– Kaikki luojaa edistävät tunteet viljeltyinä ovat pyhiä. Elämme sellaista historiallista aikaa, että tajuamme elämisen oikeutuksen, sen tahdon. Maata on varjeltava.
– Eikö varjelu voisi tapahtua toisin.
– Miten niin. Maa –
– Sähkölaitteet rajoille.
– Ja ilma?
– Joku suojeleva verkosto päämme päälle.
– Ja vesi?
– Suojelulaivat merille.
– Tarvitsemme toisten lähentymistä, toisten tavaroita, vaihtoa, kansat ovat kosketuksessa keskenään. Luuletko, etteivät ole ajatelleet. Magneettisia pysähdyslaitteita ja muita.
– Äiti, minä luen insinööriksi.
– No niin.
– Ja koetan keksiä sellaista, mikä säästää ihmishenkiä. Onko ihmishenkien uhrauduttava? Onko uhri tarpeen.
– On.
– Tämä ei ole selvää. Jos tulos on sama muuten, on varmuudella sama, tuhotaanko ihmiset vai koneet. Ne ovat kuolleita. Niissä häviää vain aine ja varat, eikö niin.
– Niinpä kyllä.
– Tietysti keksinnöt ovat neroutta, eivätkö ole.
– Ovat kyllä.
– Ihminen. Eikö hän ole nero kuitenkin.
– On kyllä.
– Hallitsee maat, vedet, ilmat.
– Niinpä kyllä. Mutta itseään ei hallitse.
– Että voisimme häntä tajuta, ei ole painuttava häneen. Häntä emme tunne, emme raskisikaan tuntea, eikö niin.
– Miksi emme.
– Emme uskaltaisi. Edullisinta hänelle on, että katsomme häntä kaukaa, eikö niin.
– Miksi ei kaukaakin.
– Tajutaksemme nykyiset olot ja että säästymme murheelta, on parasta mennä toiseen tähteen ja katsella sieltä oloja, eikö ole.
– Miksi ei sieltäkin.
– Silloin ymmärrämme kaikki. Katsohan. Meitä ei ole, ei sinua eikä minua, ei minun veljiäni, eikä juuri tätä aikaa. Ymmärrätkö.
– Koetan seurata.
– On vain aika, joka nopeasti kulkee silmien edessä. Tuolla kaukana on siis maa. Kansat kuolevat ja häviävät, valtiomuodot muuttuvat, eri kansat elävät, sulautuvat toisiinsa ja vuosituhannet vaihtuvat. Mutta aina tapellaan ja verta vuodatetaan. Ja saanko ajatella, äiti, että kaikki on hyvin lapsellista, äiti, kuin poikien leikkiä. Niin, omituista on vain se, etteivät he pysty ajattelemaan. He eivät ymmärrä toisiansa. Sillä kansat ovat eläneet erillänsä. Koneet ovat liian nuoria, vastakeksittyjä, eivät vielä yhdistä. Ihmiset luulevat olevansa vihollisia keskenänsä. Kaikilla on vain yksi vihollinen, maa itse. Maa. Maa kuitenkin taipuu. Se antaisi kaikki, he sopisivat sille kaikki. Ja he tulevat sopimaan. Mutta nyt vielä he eivät sitä ymmärrä.
– Meidän ei tule mennä tähtiin.
– Ei. Mutta siellä voimme levätä. Ja sieltä antaa anteeksi paljon. Kuinkas muuten.
– Täälläkin voimme levätä ja antaa anteeksi paljon.
– Tokkopa. Paitsi pettäen itseämme. Sillä petosta ovat nuo kaikki: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Petosta kaikki nuo: käännä kasvosi. Ei. Jos minun veljeni kaatuvat, menen sinne ja tartun aseeseen.
– Mitä puhut.
– Kostan veljieni kuoleman. Sitä ei voi kukaan estää. Jos katoan ja karkaan luotasi, niin arvaa, että olen mennyt vain sinne, missä muutkin ovat. Eikä sinun tarvitse itkeä, että sinun poikasi menevät. Kuolla ei olekaan ehkä niin vaikeata. Vaikeampi on tappaa toisia. Mutta sen kauhun voi voittaa, uskotko, sillä jos se on velvollisuus, on se velvollisuus. Ja eikö se ole korkeinta itsensä voittamista.
– Oh.
– Miksi et vastaa. Sinun on vastattava tähän. Kieltää kaiken inhimillisyytensä, eikö se ole uhri. Antaa elämänsä on vain pienempi uhri.
– Oh, poika. Vaikenisit jo, etkö huomaa, miten mahdotonta on pysyä perässäsi. Miksi et voi puhua muusta.
– Mistä muusta. Yksilöllisyydestäkö, mistä te kiistelette. Sielusta? Näkeehän, mitä se on. Ihmisen rehellisyydestä ja runoistanne – mitä, ne ovat onttoja kaikki nyt. Kuolleita sanoja.
– Eivät ole. Ne ovat elämää, niissä on ikuisia totuuksia.
– Toiselta puolen. Mutta riittämättömiä totuuksia. Niihin ei ole syytä pysähtyä.
– Levätäksemme.
– Ne eivät anna mitään.
– Antavat.
– Olen raajarikko, enkö ole.
– Et ole.
– Niinhän minua kutsutaan.
– Älä takerru pieniin asioihin.
– Se on oikein. Niin sinä sanot: älä takerru pieniin. Nyt se ei loukkaa minua. En kärsi siitä. Sotakin tekee paljon raajarikkoja. Tiedätkö, ne kärsivät siitä. Koko elämä on kuin mennyttä. Ja kummallista, miten täysi ruumis on arvokas, miten onnellinen terve ihminen. Mutta vaikka olen viallinen, kelpaan vielä. Siellä, rintamalla minua ei hävetä. Jos luoti sattuu minuun, säästyy joku toinen. Ehkä siellä täytän yhden miehen mitan ja paikan.
– Älä puhu lapsellisuuksia.
– Niin, jos sinua ei olisi, lähtisin heti.
– Hyvä siis, että minä olen.
– Hyvä, äiti. Sinun kuvasi sydämessäni kuolisin.
– Ajattelepa, mihin korusanoihin lankeat.
– Niinpä kyllä. Sillä enemmän kuin kuvasi sydämessäni kuolisin –
– Veisit minut mukanasi.
– Sinun on elettävä.
– Ja minkä autuuden haluaisit elämän minulle olevan.
– Niinpä kyllä. Autuus se ei ole ollut ennenkään.
– Se on ollut autuus. Se on vielä autuus. Se on suurenmoinen. Sinä, lapsi, et sitä ymmärrä.
– Minäkö? Enkö ymmärrä. Mikä olisin, jos en yksinkertaisia asioita ymmärtäisi. Rakastat elämää ja olet uhrannut oman osasi meille. Mutta, jos emme takerru pieniin seikkoihin, katsomme asiaa kaukaa, niin, sanohan, mikä pakko meidän on elää, kun voimme kuolla.
– Mitä sanot, lapsi.
– Voimme kuolla. Ja kansakunnalle sillä pahaa tekemättä. Etkö usko, että on rauha sitten, sitten kuoltua.
– Uskon.
– Eikö se rauha ole parempi kuin tämä hätä ja pelko.
– Ja mitä sitten, jos olisi. Emme saa olla raukkamaisia. Jos olisi sata kertaa pahempi elämä vielä, olisi jaksettava.
– Suuresti katsoen –
– Suuresti katsoen taival on loppuun kuljettava, taakka kannettava. Suuresti katsoen siinä ei ole valinnan varaa.
– Et ymmärrä minua. Tahdoin sanoa jotakin lohduttavaa.
– Ei, ei tarvitse sitä lohdutusta. Miksi pitäisi olla lohdutusta ja itsepetosta. Elämän huolet ovat siunaus vain.
– Ja hätä – järjetön hätä –
– En sano, että ne ovat annetut meille koetukseksi, en niin sano –
– Se vielä puuttuisi.
– Sanon vain, että sen kautta meillä on tilaisuus selviämiseen – ja itsemme löytämiseen.
– Mikä tärkeä tehtävä muka.
– Et ymmärrä tätä.
– Katson tähdestä käsin asiaa. Uusi houkutus, uusi valhe –
– Niin olkoon siis –
– Itsepetosta.
– Ei, loppuun taival kaikkine inhimillisine koettelemuksineen. Etenkin, koska tiedämme aina, että se taival ei ole pitkä, tähdestä katsottuna ja sama rauha on aina tarjolla. Ja se rauha on loputon.
– Mutta jos voimasi uupuvat ja taival on toivoton.
– Jos minä olen kurja ja kerjään, sairas ja vain tungettava toisten tieltä, on minun jaksettava.
– Jos olet haavoittunut tai raajarikko ja ihmiset sysivät sinua ja näet kaiken suhdattomuuden, päiväsi ovat pitkät kuin vuosi odottaessa –.
– Vaikka minuutit olisivat kuin vuosi ja ihmisten ivanauru kuuluisi korvissani, ja minun kipeät kokemukseni olisivat ainoa osuuteni elämässä, niin että minä tuskissani hylkäisin maailman, niin oman itseni ja oman ihmisyyteni tähden en minä alistuisi enkä hellittäisi, vaan taistelisin loppuun tinkimättä elämältä muuta voittoa kuin tunnon siitä, että olen kaikkeni koettanut ja kalkkini pohjaan juonut.
– Ja kutsutko sellaista julmuutta rakkaudeksi elämään.
– On vielä jotain suurempaa kuin rakkaus elämään: siveellinen velvollisuus ja ikuisten lakien alle alistuminen.
– Ikuisten? Ihminen ihmisen tapauksessa on suhteellinen. Sillä meille ikuisuus on vain kuolema. Kaikki muu on muuttuvaa, siveelliset velvollisuudetkin.
– Rajoitun siis siihen, että olen ihminen ja elän ihmisen elämän jo tässä ajassa. Muuttaako se asiaa.
– Ei. Se ei muuta.
– Jätämmepä siis koko jutun kuoleman rauhasta ja sen houkutuksista, koska se palkka on edessä aina. Vai tahtoisitko palkan, ennenkuin olet työn tehnyt.
– En.
– No siis, palaamme rauhassa tähtiemme pariin emmekä surkuttele itseämme.
– Kasvosi ovat kirkastuneet, ja silmäsi ovat rauhalliset, äiti. Tähdistä on apua. Huolesi ovat hetkeksi pois pyyhkiytyneet, eivätkö ole.
– Kun minulla on sellainen poika, joka on apunani.
– Kaikessa olen yhtä mieltä kanssasi.
– Sepä hyvä.
– Me kaksi, äiti, emmekö sovi yhteen.
– Epäilemättä. Olet tukeni.
– Liikaa, eikö niin? Annat minulle lahjan. Mutta niin on oleva. Kun sinä olet poissa, äiti, ei ole ketään, joka minulle avaisi sydämensä.
– Voisit kuvitella, että olen luonasi. Se ei ole vaikeata. Jos nimittäin tarvitset minua. Voi myöskin olla, ettet tarvitse. Eikä ole mikään asia, että unohdat minut.
– Että unohdan? Sitä en voi kuvitella.
– Meidän suhteemme, näetkös, ei tarvitse tilityksiä. Ei olisi minulle mieluista, jos vangitsisin sinua ja muodostaisin joitakin rajoja ajatuksillesi ja tunnoillesi. Huomaa se. Sinun on itsesi arvioitava elämä omalta kohdaltasi ja väkevöitettävä itseäsi tuoreilla vaikutelmilla. Mitä on yksi äiti. Eivätkö hänen ajatuksensa ja tuntonsa ole vanhana jo liiaksi elämänvieraita ja kaavamaisia. Ja mikä ajattelija hän on. Olkoon, että hänellä on hätäinen sydämensä ja koettaa noudattaa oikeutta.
– No, mitäpä on maailman viisaus. Ja mitä ovat monien kokemukset. Maailmantapahtumista niiden riittämättömyyden luemme. Kukapa tietää, eikö pienen ihmisen rehellinen elämäntarkkailu tuota yhtä hyviä tuloksia ja joskus parempiakin. Onkohan syytä sinun vaatimattomuuteesi. Olet mittapuu –
– Varo tuollaista tyhmyyttä, poika.
– Kaksi asiaa minulle selvisi äsken. Että sinä löydät tasapainon, vaikka kauheintakin tapahtuisi.
– Älä ole siitä niin varma.
– Olen. Ja toisekseen, ettet sinä minua tuomitsisi, vaikka tekisin jotakin, jota et hyväksyisi.
– Tuomitsisin, jos teko olisi väärä.
– Ellei se ole väärä, vaan muuten vain sinun tunteitasi vastoin.
– Mikä sellainen teko olisi?
– Joku vain, minkä itse toisin ajattelisin.
– Sellaista tekoa ei saa olla.
– Katsos, eikö äitini ole tyranni. Mitä ovat sitten sanasi, ettet halua vangita minua.
– Sitten, kun olen poissa.
– Ahaa, siihen asti siis holhouksen alaisena. Mitenkä voin itse koskaan arvioida elämää ja tietää velvollisuuteni. On jotakin, joka on suurempaa kuin rakkaus, siveelliset velvollisuudet. Tietävätkö isot pojat niistä?
– Tottahan tietävät. He ovat täysiä miehiä.
– Kun rakastavat maatansa ja menevät sinne – ilomielin.
– Ilomielin sentähden, ettei siinä ole tinginnän varaa. Meneminen meidän maamme tapauksessa ei muodosta ristiriitaa edes. Oli kysymys koko maamme itsenäisyydestä ja kansana olemassaolosta. Ymmärrät kai sen.
– Sen ymmärrän.
– Ja ovatko he sankareita.
– Se on toinen asia. Kansallisen velvollisuuden täyttäminen ei tee sankariksi vielä.
– Ei vielä?
– Ei vielä.
– Mitä muuta tarvitaan.
– Sankarin mieli ja teot, alttius rajaton.
– Luuletko, että pojilla on se.
– Toivon sitä.
– Minäkin toivon sitä. Eikä tunnu epätoivoiselta, että pitää toivoa sitä.
– Oletpa oikeassa. Kun näin puhelemme, ei tunnu epätoivoiselta.
– Mutta yksin asiaa ajatellessasi, miten on silloin?
– Tämä ruumis on esteeni. Voittaa ruumiinsa.
– Voittaa itsensä.
– Niin, siitä puhuttiin jo äsken.
Täällä jossakin
Armas, kultainen äiti!
Poju kirjoittaa nyt täältä äidillensä. Missä on poju, ajattelee äiti. Poju on tallessa täällä. Poju on nähnyt paljon ja on onnellinen.
Lepään havuilla korsumme lattialla, ilmassa on vielä kahvin tuoksu. Tunnen kodikkuutta, ei samaa kuin ennen, aivan toista, äiti, mutta kuitenkin samaa lämpöä kuin siellä luonasi ennen.
Ennen, niin, siitä on kauan kun läksin luotasi. Olen nähnyt välillä niin paljon. Poju on saanut kokea uutta, äiti. Niin, äiti pieni.
Mutta poju ei ole muuttunut, älä sitä luule. Älä kuvittele minua murhamieheksi tahi sellaiseksi, joka tahtoo toisille pahaa. Ei, äiti. Aina pysyn samana, omana poikanasi.
Tiedän äidin ajatukset, tiedän pelon, jolla ajatuksissasi seuraat meitä.
Älä pelkää, kultaseni. Meille käy, niinkuin pitääkin. Jos kohtalomme on kaatua, kaadumme. Miksi salata omalta äidiltänsä, että sodassa voi kaatuakin. Jos se suru kohtaa sinua, kohtaa se tuhansia muitakin. Ole onnellinen että sinulla oli antaa kaksi poikaa. En pelkää omasta puolestani, pelkään vain äitini heikkoutta.
Jos sinä näkisit nämä pojat täällä ja tuntisit elävänä sydämessäsi sen hengen, mikä meitä elähdyttää, et surisi, vaikka tänne jäisimme. Me rakastamme tätä maata. Niin, siihen kuulut sinä ja kaikki kallis. Ja me ostamme tälle maalle vapauden ja itsenäisyyden. Mikään hinta ei siitä ole liikaa. Meidän kohtalomme on maksaa hinta.
Luuletko, että tunnemme vihaa. Ei. Tunnemme täyttävämme vain velvollisuutemme. Eikä siinä ole mitään tinginnän varaa.
Luuletko, että tulemme huonoiksi täällä. Ei. Tällä ei ole pahuuden kanssa mitään tekemistä. Meidän sydämemme on puhdas ja säilyy sellaisena.
Jos minun on suotu palata kotiin ja saan syleillä sinua vielä, ota vastaan entinen poikasi. Rakasta minua niinkuin ennenkin. Ehkä sen nyt ansaitsisin. Ehkä sitä nyt kipeämmin kaipaisin kuin ennen. Et usko, mitä koti ja rakkaus on. Täällä sen tuntee vasta.
Täältä katsoen näkee elämän uudessa valossa. Jos hetkisenä tällaisena, joita ei monta rauhallista satu, silmäilee elettyä taivaltaan, joka on jäänyt kuin hyvin kauas taakse, ymmärtää koko tämän kansan yksimielisen nousun. Meillä oli paljon, meidän kansamme kehityksellä ja olemassaololla oli oikeat perustat. Tämä kansa ei saa kuolla eikä hävitä, sillä on olemassaolo-oikeutensa. Sellainen lapsuus kuin minulla oli, sellainen koti, jos emme takerru pieniin seikkoihin, sen täytyy kasvattaa kypsä mies, mies, joka on valmis muillakin kuin sanoilla puolustamaan tätä maata. Sen me teemme, kaikki, joille koti on jo kaikki, joilla ei sitä ole.
Mutta tämähän on sinulle selvää ilmankin. Olet saanut olla kuin rintamasotilas itse. Niin olet. Järkkymättömyytesi ja oikeudentuntosi olet ehkä jättänyt perinnöksi meille. Voisinko sinua kylliksi kiittää siitä.
Niinä hetkinä, jotka ovat hiljaiset, annan ajatukseni lentää luoksesi ja puhelen sinun kassasi. Kaiken sisäisen voiman ja uskon elämän pyhiin arvoihin olemme saaneet edelliseltä sukupolvelta. Tuota sukupolvien ketjua taaksepäin on lohdullista ajatella. Se pyyhkäisee pois kaiken pienen, jäljelle jää vain suuret suuntaviivat. Niin että se, minkä me teemme, on myös teidän tekonne. Me emme ole lapsia enää emmekä poikianne, olemme saaneet tulikasteen (ja koetamme puolestamme vastata asioista täysinä miehinä).
Olemme täysiä miehiä. Se ei merkitse sitä, että en olisi sinun lapsesi, sinun poikasi. Sitä olen aina edessäsi. En koskaan luovu sinusta. Nytkin tunnen sinun läsnäolosi, näen sinut edessäni, pikkuäiti. Harmahtava tukkasi on vähän pörröllänsä, silmäsi katsovat kysyvinä, suurina ja tutkivina, sinä tahdot selitystä, unohdut tuijottamaan ohitseni –
Niin oikein, äiti. Sinun on katsottava ohitseni. Kaikki kysymykset, jotka tuskastuttavat sydäntäsi, ratkaisee vasta tulevaisuus. Sinä kysyt: kannattiko. Minä sanon sinulle: kannatti. Niin, rakas äiti. Kannatti kuolla tämän maan puolesta. Kannatti uhrata elämänsä. Eikös se tämä askarruta nyt mieltäsi. Tunnusta pois. Otan kiinni olkapäistäsi ja pudistelen sinut hereille, kuten ennen.
Ah, näenkin sinut vielä, pudistelen sinut vielä monasti hereille, niinkin voi olla. Palaan ehkä sodasta terveenä. Otamme elämän hiukan toisin, suuremmasti ja puhtaammasti, annamme anteeksi erehdykset itsellemme kuin toisillekin. Tämä ei merkitse sitä, että luopuisimme taistelusta pahaa ja väärää vastaan. Mutta rakastamme elämää, olemme siitä iloisia ja kiitollisia. Minkälainen sarja erehdyksiä onkaan elämä, ellei siinä ole rakkautta.
Minua pelottaa elämä ja ihmisen kurjuus. Mutta ei ole oikea aika sitä ajatella. Vasta täältä päästyä voi koetella arvioida ihmisen uudellensa, jos siihen pystyy. Pystyykö? Voi käydä niinkin, että entistä vähemmän pystyy. Ehkä meidän sukupolvemme, me, jotka täällä olemme, joudumme sodan uhreiksi joka tapauksessa. Ymmärrä tämä edeltäpäin, ettet säikähdä. Me olemme ihmisiä vain rajoituksinemme. Jos olisin uupunut ja synkän näköinen, enkä jaksaisi puhuakaan, älä säikähdä. Rauha ja hiljaisuus ärsyttäisi meitä. Varmasti se menisi ohi.
Ja jos ei menisikään ohi, niin tämän maan tähden sitä olisimme. Teidän olisi ymmärrettävä meitä. Olisimme sodan uhreja vain.
Ja tahdotko nyt, äiti, joka edessäni siinä olet ja vierelläni kaikkialla olet – niin, et kaikkialla – tahdotko nyt nostaa tuon kätesi pääni päälle ja sivellä tukkaani kuten ennen. Niin, oma äiti, olen ja pysyn poikanasi aina ja iäti. Siunaa siis minua, sillä rakastan sinua suuresti.
Arvisi
Tuomon kirje
Rakas äiti-kulta
Ihmettelet, kun en ole kirjoittanut nyt pitkiin aikoihin. Se ei merkitse sitä, ettet olisi aina ollut mielessäni. Mutta on niin, että täällä on ainaista kiirettä. Lyhyet kirjeeni olen pannut kenttäpostiin. Jokin niistä on voinut mennä hukkaan, näetkös, vihollinen voi pommittaa niitä asemia, joilla postivaunut seisovat, esimerkiksi. Älä siksi huolestu, vaikka kirjeitä ei niin tiheään tulisikaan.
Tämän kirjeen saan tulemaan erään toipilaan mukana lähemmäksi sinua. Sain vasempaan käsivarteeni pienen lihashaavan. Se on nyt terve. Älä vain säikähdä. Viikon olen ollut sairaalassa. Olen terve. Olen terve. Älä säikähdä.
Äiti taisi kalveta. No, hiero käsilläsi poskiasi ja rauhoitu. Minulla on sinulle yllätyksiä. Kerron niistä vähä tuonnempana. Pääasiat ensin.
Täällä on edelleenkin kaikki hyvin. Mieliala on suurenmoisen hyvä. Meidän täytyy voittaa. Olkoon vihollinen kuinka vahva tahansa, meillä ei ole varaa hävitä. Emmekä häviä. Jos tuntisit nämä pojat, toverit, veljet (sanoisin), et sitä ihmettelisi. Kuka on sanonut, että nykyaika on rappeutunut, hemmoteltu ja liian kulttuurin heikentämä, se ei ole ymmärtänyt ihmistä lainkaan eikä pystynyt näkemään häntä. En tahdo sanoa, että olemme liiaksi kultivoitu kansa. Ei. Olemme mitä olemme. Meillä on pitkä omalaatuinen kulttuurimme takanamme, joka on keskittänyt meissä kaksi hyvettä: uskollisuuden ja rehellisyyden. En tahdo kuitenkaan liioitella niitä, sanon vain, että tämän kansannousun takana on, ei runebergiläinen kansa, vaan kalevalainen kansa, kansa, joka rakastaa rauhaa, on sitkeä ja jolla on oma korkea etiikkansa. Siltä pohjalta tämä on otettava. Ei ole katsottava sitä niin, että joku meidän laulajamme on luonut meille esikuvat. Ei. Sen ovat sukupolvittain meidän äitimme ja isämme tehneet. Kova taistelu olemassaolosta, puhtaat keinot taistelussa. Ja missä rehellisyys ja uskollisuus asustavat, siellä on koti. Ja sitä yhteistä kotia, tämän kansan omaa rotuhenkeä me puolustamme. Sen kodin läsnäolon näen tovereiden katseista. Ja se yhteinen tunto antaa meille voiman. Tällainen armeija ei synny aktiiviharjoitusten kautta, tarvitaan enemmän kuin tottelevaisuutta, älyä ja kuria, tarvitaan kaikki: koko sydän ja äly niiden ainainen yhteistyö. Näkisitpä, mitä pojat saavat aikaan, mitä ne keksivät. On luultu, että suomalainen on hidas. Pintapuolinen näkemys. Tätä kansaa ja sen mahdollisuuksia ei tunneta vielä. Ei saa ottaa sankaruutta irralleen ymmärtämättä sen arkipäiväistä taustaa. Se olisi väärin ja valheellista. Ei saa sankaruutta käyttää keinottelutarkoituksiin. Täällä ei pyritä sankareiksi. Täällä tehdään vain velvollisuus. Ja puhtaasti se. Ei täällä pyritä suuruuteen. Suuruuteen pyrkivät vain heikot ja elämällään keinottelevat. Varsinainen suuruus on tekojen puhtaudessa. Ei täällä mielten nostattaja ole runo eikä kirjallisuus, täällä on sankareita, jotka eivät ainoaakaan runoa ole lukeneet. Meidät pani liikkeelle loukattu oikeudentunto.
Mutta meitä ei ole nähtävä uusina ilmestyksinä. Meillä on sisua nähdä itsemme jälleen pienessä arkielämässä pienine pyrkimyksinemme. Ja me uskallamme hyväksyä ihmisen ihmiseksi vaillinaisuuksineen rauhan idyllielämässä omine erheineen ja omine pikku pyrkimyksineen. Ihminen on totaalinen. Tuo on niin mukava sana. Viittaan vain peukalollani taaksepäin sinne kotiin. Samaa taistelua, pientä kyllä. Olisikohan suuri kirjallinen väärennys ja valhe, jos minä piirtäisin kolme merkkipylvästä silmieni eteen: Kalevala, äiti ja sota. Ne kuuluvat minusta jotenkin yhteen. Ja niiden välille kaiken pienen elämän, näennäisesti vähäpätöisen, mutta lujasti yhteenkuuluvan. Näin ymmärtäisin minä tämän. Miksi Kalevalan, sanot sinä. Siksi, että ilman kansan "taiteellista" panosta, so. sydämen rehellisyyttä ja alttiutta, synnynnäistä luomistahtoa ei tällä kertaa näitä tuloksia olisi luotu. Sillä luodut ne ovat. Ja niiden tulos on riippunut meidän verestämme. Niin, verestämme. Niin totaalinen tämä sota on. Näes, täällä on poikia, joiden veressä asustaa ikäänkuin synnynnäinen nerokkuus. He voivat laulella, laskea leikkiä, miksi ei ryypätäkin, ovat vähäpätöisen näköisiä, mutta annas olla, kun tekoja vaaditaan, missä on mies! Sankareita? Ei, enemmän. Tämän heimon poikia. Viittaan vaan peukalollani, niihin mökkeihin ja koteihin tahi maanteille, mistä he ovat tulleet. Opetusten ja runojenko kautta tämä nerokkuus on heihin tullut. Ei. Se on heillä verissä. Olen tullut ajatelleeksi elämää hiukan toisin kuin ennen. Rakkaus maahan, joka on ollut kirjallista laadultaan, on muuttunut, jos uskallan sanoa, rakkaudeksi ihmiseen. Ja juuri tuohon huomaamattomaan ja pieneen, jossa lepää niin paljon mahdollisuuksia. Näistä sankareista on tämä armeija kokoonpantu. Meillä on suuria seikkoja tekeillä nytkin, niin suuria, että jos minulla olisi tilaisuutta kertoa niistä, niin hämmästyisit. Me luotamme toisiimme, olemme kuin yksi ja sama mies. Ja me onnistumme. Älä pelkää, me voitamme kyllä.
Säikähdät varmaan sitä, kun sanoin, että olen tullut uusiin ajatuksiin elämästä. Ei ole syytä salata sinulta sitä. Meidän kansamme on pieni, sen vika on sen vähälukuisuus. En pääse siitä, että tälle maalle on tärkeintä sen asukasluvun korottaminen. Ensi sijassa se on meidän velvollisuutemme. Maa voi elättää jopa viisi kertaa suuremman asukasluvun. Kannattaisiko maan puolustaa näin itsenäisyyttään, ellei se ajattelisi myös tulevaisuutta.
Näin olin ajatellut ja laskenut: sinä tulisit Paulin kanssa luokseni. En sinua jätä. En myös Arvin tukemista. Hänen on saatava jatkaa lukujansa vielä. Sinusta tuntuu ihmeelliseltä tämä. Mutta mitään ihmettä ei siinä ole. Voin näyttää sinulle kaikki paperilla, kun tulen sinne.
Sillä sinne, luoksesi, tulen kohta. Sota ei voine tätä menoa kestää kauan.
Ja sinne tullessani tuon sinulle nähtäväksi sen, jota olen puolisokseni ajatellut. Ei, väärä, väärä sana. Sen, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin, koska häntä rakastan.
Tämä voi koskea vähän sinuun. Voinet ajatella, miten tuo poika on uskaltanut tehdä tuollaista päätöstä, näin lyhyellä ajalla. Hän ei varmaan ole tyttöä tuntenut ennen, olisin siitä kuullut. Eikä hänellä ole aikaa tutkia nyt asiaa. Tässä on jotakin ihmeen vinoa. Täytyy olla sotahulluutta.
Niin olisin ajatellut itsekin ennen. Aikaa ei ole ollut, tyttöä en ole ennen tuntenut, tällaisen päätöksen tekoon en olisi ennen pystynytkään. Ja kuitenkaan tässä ei ole mitään sattuman varaista eikä harkitsematonta.
Tämähän on salamasota, äitikulta. Nopeat päätökset, nopea toiminta. No, älähän säikähdä. Silmäsi tuijottavat minuun suurina ja säikähtäneinä. Selitän sinulle erittäin syvällisesti ja perusteellisesti tämän: rakastan tyttöä. Siinä se. Ja olen varma, että sinä hänet hyväksyt ja tulet myös rakastamaan häntä. Tapaamisemme oli kokonainen romaani, mutta siitä tavatessa. Hän on lotta ja nyt vapaaehtoisena sairaanhoitajattarena täällä rintamalla. Hänestä tulee lääkäri. Älä nyt pyöritä silmiäsi noin suuriksi, ei hän ole tuollainen kuiva lukuihminen, joka ei kelpaisi lasteni äidiksi. Hän on nuori. Odotahan nyt, niin näet. Hän on suloinen.
Yhtä suloinen kuin minun oma pikku äitini. Vain äiti pystyy kilpailemaan hänen kanssansa. Ja ensi näkemältä tunsin, kuinka asiat ovat. Omituista. Ja niin hänkin oli tuntenut.
Sota ja tämä toinen tosiseikka ovat muuttaneet koko minun maailmani. Olen sidottu tänne ja täynnä tervettä suunnitelmaa. Kun sanon, että puolustan kotia, tahtoo se sanoa, että puolustan tulevaa kotiani myös ja taistelen niiden puolesta, jotka vielä ovat syntymättömiä. Haluan lapsia, joiden eteen elän. Ajattelehan, miltä tuntuisi, jos täysi mies, joka on jo valinnut puolisonsa, kaatuisi. Ei lapsia, ei veriperillisiä. Niin, äiti. Olen täynnä elämänhalua. Ja toivoisin, että sinä näkisit pojanpoikasi vielä. Ja varmasti näetkin. Etkö ole sitten onnellinen. Näen hymysi. Sinä hyväksyt minut. Enkö tuntisi äitiä. Pudistelet minua ja sanot: "Sinä, sinä." Ja ymmärrän, että tahtoisit sanoa sillä: "Mietihän vielä". Ei, äiti. En mieti mitään enää. Käyn sodan ja palaan luoksesi.
Ja kun minä tulen luoksesi, juhlipa minua vähän. Pelkään, että olisin sen ansainnut. No, mitä tahtoisin? Tahtoisin kahvia voin ja ranskalaisen leivän kanssa. Paljon leipää ja monta kuppia kahvia. Tahtoisin, että äiti olisi onnellinen. Ei, kätesi eivät saa vapista. 'Älä pelkää enää, poika on luonasi'. Ei sota ole jatkuva olotila. Alkavat nyt työ ja pyrkimykset.
Kuinka paljon kärsimyksiä on sota tuova, sitähän emme vielä tiedä. Ilman raskaita jälkiseurauksia se ei ole. Ei mikään sota jää ilman niitä, ei mikään sota, ei millekään kansalle, ei voittajalle eikä voitetulle. Eikä juuri yksityiselle.
Ajattelen sanoa sinulle, että itse olet kärsinyt tätä edellisen sodan seurauksista raskaasti. Niin, meillä pitäisi olla voimaa, ettemme ottaisi sitä enää niin vaikeasti. Aika viime sodan jälkeen erehtyi helpoissa iskulauseissaan. Liberalismi kantoi jo yksilön liiaksi kohottamisessaan idun imperialismiin. Eikös se ole kummaa kiertokulkua. Isään pystyivät ne helpot iskulauseet, jotka tuuli toi idästä. Ne soivat hänelle täyden vapauden ja vastuuttomuuden. Kun perhe oli hänestä ylellisyyttä ja hän oli luontaisesti saita, ärsyyntyi hän perheen ylläpidosta siinä määrin, että hän katkoi siteensä sen kanssa. Ja kukas tuli syntipukiksi muut kuin sinä, joka elit lapsillesi. Katsos, kaikki muu, mitä sanottiin oli tyhjää. Kaava on tämä: sotajärkytysten jälkeen voinee tuollaisen reagoinnin ymmärtää. Että se sitten voi muodostaa helvetin, riippuu niukoista taloudellisista oloista ja ihmisilkeydestä. Jos viljelee ilkeyttään, sille rajoja asettamatta, tuntuu, ettei sille tyydyttävää pohjaa löydä, niin pohjaton se on. Viime aikoina isä lainasi jo iskusanansa muualta, hän hyväksyi orjuuden. Olet ollutkin työorja, äiti pieni. No, toivon, ettet ole tehnyt työtäsi hukkaan. Muistan, miten isä (lainaten aatteen) sanoi sinulle: 'Kuka sanoo, että sinun täytyy saada olla onnellinen.' Niin, ethän ole sitä pyytänytkään. Näen, miten hymyilet ja kuulen miten vastaat: 'olen ollut onnellinen. Onneni on ollut näkymätöntä laatua.' Ja 'niin kauan kuin saan pitää poikani, niin kauan olen onnellinen.' Tiedän mitä sota on sinulle. Poikasi ovat uhatut. Mutta pysy lujana ja usko, me palaamme kyllä. Emmekä sitten enää eroa. Sinä lainaat meitä muualle, töihin ja pyrkimyksiämme, sinä perustat meille kodit, neuvot meitä ja olet lastemme isoäiti. Kaikki on luonnollista ja tapahtuu luonnon järjestyksen mukaan. Ja meidän luonamme, sen takaan, ei sinun mieltäsi kukaan pahoita. Enkö ole oikeita suunnitelmia täynnä. Olisiko sinulla mitään tähän lisättävää.
Niin on: Pauli. Hän seuraa sinua. Hänestä teemme lukumiehen. Hän on juuri kuin sinä. Puhtaampaa ja selvempää verensiirtymystä harvoin näkee. Häntä on helppo kasvattaakin, kun kaikki villit otteet, joita meillä oli, häneltä puuttuvat.
Mahtaako Paulilla olla siellä lämpimiä vaatteita tarpeeksi. Minkälaiset hänen jalkineensa lienevät. Ettei hän vilustuisi, talvi on armoton tänä vuonna. Meillä täällä on ollut siinä 40 asteen korvissa. Tänään 46. Se jäätää pojat. Paleltumiset eivät ole harvinaisia.
Ja miten on itsesi laita. Ovatko sinulla kaikki vanhat villavaatteet mukana. Sinulla on kaksi villapuseroa, se, mikä on paikattu ja se, mikä on parsittu. Pidä molemmat päälläsi ja pidä päälläsi kaikki, mitä sinulla on. Vastusta kylmää. Sitä voi tehdä tahtomalla, jonkunlaisilla lihasponnisteluilla, paikallaankin ollessaan. Ja etupäässä tahtomalla. Se on hyvin omituista, että täytyy olla ikäänkuin sotajalalla pakkasta vastaan, ei unohtua, muuten se iskee ihmiseen kuin vihollinen varustautumattomaan linnakkeeseen. Kuinka meidän kansamme on säilynyt tässä ilmastossa, elänyt vuosisatansa ja kestänyt. Sehän minusta on ihmeellistä. Onnellisempien, paremmilla paikoilla olevien kansojen pitäisi ymmärtää tämä. Ei ole meillä mitään, mitä heidän pitäisi kadehtia. Täällähän emme ole tointen tiellä ja niin vähä otamme sijaa "auringossa". Aurinko-osuutemme on todellakin minimaalinen. Lämpö, mikä meitä elähdyttää, saa tulla sisältäpäin. Ja sitähän he eivät voi ottaa, emmekä voisi sitä itsestämme irroittaa. Miksi siis sotivat? Meidän kohdaltamme on puolustautuminen selvää. Karhu ärsytettynä antaa voimansa tuntua. Panemme kaikkemme peliin. Kaukana tämä on kaikesta runollisesta isänmaallisuudesta. Olemme tekemisissä ankaran todellisuuden kanssa. Viepi aikaa, ennenkuin tämänkään sodan jäljet ovat korjatut. Mutta me aiomme korjata ne. Kuin tervehenkinen perhe me tuemme kaikkia jäseniämme. Vaikka millään emme voi sovittaa sitä suurta murhetta, minkä taisteluiden tuho on tuottanut, emme saada takaisin niitä, jotka kaatuvat tahi ovat jo kaatuneet. Ei ole sovitusta. Eikä saa lohduttautua väärin keinoin. Meidän on tunnettava täysi kipu ruumiissamme ja sielussamme, että oppisimme ajattelemaan oikein. Matka nykyisellä ihmisellä on vaivalloinen eteenpäin, paljon vanhentunutta on tiellä, mutta hänellä ovat kaikki edut puolellansa: hän elää ja häntä on järkytetty ajattelemaan. Kestää ajatusta ei ole helppoa, mutta se on ainoa keino todellisten voittojen saavuttamiseksi. Joukot eivät tarvitse ajatusta eikä ihmistuntemusta, heidän on jälleen mukauduttava uusien olotilojen mukaan, voidaan sanoa. Niin voidaan ja niin voi tapahtua. Ja jälleen jäämme puolitiehen, joidenkin harvojen johdettaviksi. Sota niin ollen oli verrattain tulokseton. Että jälleen jonkinlainen onnenonkijain joukko määräisi omille pyyteilleen edullisen suunnan ja uinuttaisi meidät helppohintaiseen rauhaan. Ei. Taistelemme vielä kaikkea valheen kaaosta vastaan. Rauha siellä, kun se palaa, ei merkitse rauhaa, se on oleva taistelua. Elämän ei tarvitse olla suloinen. Olkoon se katkera, jos on. Juomme kalkin pohjaan ja kestämme sen.
Poika on jostakin katkeroitunut, ajattelet sinä. Enpä kai ole. Suljen väliin silmäni ja katselen koko maailmaa pienennettynä kuvana edessäni. Liikun kaikkialla. Ja paljon on, mitä en voi hyväksyä. Meidän sivistyksessämme on vikaa. Niin, meissä itsessämme se on. Emme näe itseämme. Se ei kerraten tätä samaa parane. Vaaditaanko joku ankara systeemi, jonka alle ihminen on vielä alistettava. Jos minä sen keksisin, antaisin henkeni sen edestä. Mutta sen systeemin pitäisi olla yhtäläinen kaikkialla. Kaikkialla. Ja vapaa valtapyyteistä. Valtapyyteet synnyttävät aina sodan ja käyttävät valhetta välikappaleenaan. Niin kauan kuin ajattelemme yksin materialistisesti mutta puhumme muuta, niin kauan samat virheet seuraavat meitä. Valhe, itsepetos, halu anastukseen. Pienemmässä tahi suuremmassa mitassa. Oikeudentunto meiltä puuttuu ja varsinainen kunnioitus elämää kohtaan.
Tuntuu niinkuin tulivuoren juurelle perustaisin kodin. Se voi hävitä, tulivuori voi purkautua minä hetkenä tahansa ja tuhota kaiken. Lapseni voivat joutua uuden sodan jalkoihin ja tuhoutua. Mutta meillä on velvollisuuksia tätä rotua kohtaan. Sen on säilyttävä. Sillä kenties on sanottavaa vielä. Sen täytyy kasvaa ja kukoistaa. Nauroiko joku? Sanon sen siis uudestaan, meidän rotumme täytyy kasvaa ja kukoistaa. Me ostamme sille elämänmahdollisuudet hinnalla millä hyvänsä. Se on meidän viimeinen sanamme. Jos kansojen kamppailu on tehty elinehdoksi, niinkuin se meille tehtiin, käydään se. Emme horju. Meitä ei ole hemmotellut luonto eikä rikkaus. Se, minkä olemme saaneet, olemme kovalla työllä saavuttaneet. Jos meille annetaan huomautus elämän epävarmuudesta yksilön kohdalla, ei se muuta asiaa. Osa meistä kaatuu, osa jää. Sen tiedämme jokainen täällä olevilta ja se sitoo meidät toisiimme melkein pyhin tuntein. Olemme veljiä kaikki. Niin, veriveljiä.
Huomenna palaan rintamalle, naarmuni on terve. Äiti ei ole huolissaan meistä. Ottakaamme elämä yksinkertaisesti. Ja vaikka olen puhunut näin laajasanaisesti, niin olen sen vain tehnyt aikaa tappaakseni.
Sain Arvilta lyhyen kirjeen. Hän on iloinen ja reipas. Milloin olemme koolla? Älä unohda, meitä on silloin yksi lisää. Kulta äiti.
Lähetän sinulle rahaa. Osta itsellesi lämmintä vaatetta. Huopasaappaat ovat hyvät, osta sellaiset. Ja Paulille osta myös. Onko hänellä kirjoja. Voineeko niitä sieltä paikkakunnalta saada. Ja ennen kaikkea pysy terveenä ja reippaana. Elämä on elämisen arvoinen.
Sinun oma poikasi
TuomoToisin ei voinut tehdä
– Puhu, äiti, totta.
Niin, mikä oli totta. Hän ei ollut puhunut totta. Siksi, että hän ei tiennyt enää itsekään, mikä oli totta. Hän yleisti noita ajatuksia, jotka ehkä olivat vain muiden ajatuksia. Hän oli väsynyt tilinteoista, jotka eivät vieneet mihinkään ja joissa ei löytänyt tyydytystä.
Totta oli, että hän oli väsynyt, että hän tunsi suuren syyllisyytensä. Tähän maailmaan oli hän lapsensa synnyttänyt, tähän tarkoitukseen heidät oli kasvattanut: kuolla. Viedä heidät sinne ja antaa heille loppuisku. Ja minkä kidutusajan jälkeen. Sanottiin uhri. Parempaa sanaa ei olisi.
Tämä pakkanen oli hirvittävä, he saivat taistella tätä vastaan. Heidän ravintonsa ja heidän unenpuutteensa hän tiesi. Kansa oli siellä kokonaisuutensa jo. Niin, siellä olikin varsinainen kansa. Tuhannet, kymmenet tuhannet kodit seurasivat heitä siellä. Täällä ei osattu kuvitella siellä olevien kärsimysten paljoutta. Ja siellä ei ollut aikaa kuvitteluun. Onneksi.
Mitä oli tehty? Toisin ei voinut tehdä. Se oli edes selvää. Mutta mikä maailma tämä oli, mikä olinpaikka ihmiselle. Uupumukseen asti hän sitä ajatteli. Ja se teki hänet sairaaksi ja hän tunsi itsensä syylliseksi. Se oli heikkoutta, sen järki sanoi, mutta minkä hän taisi. Oli nöyryyttävää olla ihminen vikoinensa ja kuulua aikaansa. Oli häpeällistä, että aikaa oli ajatteluun. Ja sitten hän johti tuota pientä poikaa väärin. Mikä siinä oli väärin, hän ei oikein tiennyt. Ehkä se, että hän antoi hänen ajatella ja vieroitti hänet ikäisistään. Ehkä se. Mutta hän oli rampa, eikä kelpaisi ehkä sotapalvelukseenkaan, niin ettei hänessä maanpuolustajaa mennyt hukkaan, kun hän kypsyi tuolla tavoin yksinäisyydessä.
Ajatus, se oli vaarallista, se oli kaiken tämän kansan yhtenäistyttämisen tiellä. Se teki ihmisestä pelkurin ja aran. Hän mittasi tekonsa, häntä pelotti vääryys. Hän ei pystynyt ottamaan, hän mieluummin antoi. Ja jos häntä lyötiin toiselle poskelle, käänsi hän lyötäväksi toisenkin. Ajatus teki hänet nöyräksi, mutta kohotti salaylpeyttä niin että inhimilliset erehdykset suurenivat. Ja pääsikö perustotuuksista selville. Ne muuttelehtivat tuntojen mukana. Tiesikö edes, oliko oikein, että kansoitti tätä maata ja lisäsi tänne elämää. Ja yleensä voiko puhua näissä uusissa rajattomuuksissa oikeasta ja väärästä. Mikä oli oikeaa ja mikä väärää.
Väärää oli tuhota elämää. Sitä tehtiin hirvittävässä mitassa. Pohjaltaan hänestä oli tuntunut, etteivät hänen poikansa koskaan palaisi. Mistä se tunto johtui. Siitäkö, että hän tiesi vihollisen ylivoimaisuuden vai pelostako vain? Ehkä se oli pelkoa. Hänet oli pantu koetukselle, eikä hän kestänyt. Hänen pelkonsa sokaisi hänet.
Tästä kamppailusta itsensä kanssa ei hän suoriutuisi voittajana. Elämä hänen kohdaltaan oli mennyttänsä. Kaikki sen arvot olivat uhatut. Hän taisteli itsessänsä niiden puolesta epätoivoisesti, hän oli valmis tarrautumaan helppohintaisiin ennenlausuttuihin totuuksiin säilyttääkseen uskonsa elämään. Mutta hänen tuntonsa kuohahtelivat kiihkeinä ja epätoivoisina ja mursivat maaperän jalkojen alta. Ei, oli sanottava suoraan, että elämä tällaisenaan oli häpeällistä, ilman päämäärää yksityisen kohdalla, sattumanvaraista, kuolemantuho aina kintereillä.
Hän katsahti taaksepäin siihen, ikäänkuin vieraaseen elämään, jonka hän oli elänyt. Turha taistelu, turhat harmaat päivät. Eikö sama epätoivo asustanut jo hänessä silloin, vaikka hän kielsi sen pesiytymästä itseensä. Oikeastaan hänen taistelunsa oli ollut urhoollinen ylivoimaa vastaan. Sehän oli samaa, mitä nyt käytiin.
Ihmisen julmuus on alemmuustunnon sanelema. Kun ihminen aavistaa, ettei häntä hyväksyttäisi, käyttää hän väkivaltaisia keinoja ja menettää inhimilliset tuntonsa. Jäinen julmuri, hän on tappanut ihmisen itsessänsä, ja tahtoo tappaa sen muissakin. Edut eivät vastaa sitä hänen tekojensa tuhoa, minkä hän itsellensä aikaan saa. Mutta hän on sokea. Hän ei tajua eikä näe, miten rikoksen tekijä tekee rikoksen itseänsäkin vastaan.
Se, että ihminen ei hoitanut itseänsä eikä elänyt ihmisarvon mukaisesti, sehän olikin kaikkeen syynä. Vietti saada elää niin ja niin, johti anastukseen ja etujen tavoitteluun. Ja ne edut vallattiin väkivalloin. Siinähän oli se yksinkertainen kaava, joka selitti nykyajan.
Hän oli ollut unettomana kauan ja häntä vilutti aina. Se oli myös ravinnon syy. Ruokaa täytyi säästää. Eikä hän olisi ilennyt syödä, jos sitä olisi ollutkin. Hän ajatteli, etteivät pojatkaan siellä varmaan saaneet tarpeekseen. Ja sitten hän jakoi osastansa Paulille niin, ettei tämä huomannut.
Ja pakkanen yhä yltyi. Sanoivat sen olevan yli neljäkymmentä astetta. Se iskeytyikin ruumiiseen niin, ettei siltä voinut suojautua.
Mikä armoton taistelu oli elää tällaisen luonnon antimilla ja armoilla. Kaupungissa ei siitä mitään tiennyt. Täällä paljastui sen julmuus.
Mutta se oli tämä maakamara juuri, jota puolustettiin. Täälläpä olivat esi-isätkin eläneet korpien kätköissä. Samoja olivat talvet heidänkin aikanaan olleet. Kova taistelu olemisesta. Mutta maahan pureuduttiin vain ja toimeen oli tultu. Missä nukkuivat nyt nuo nimettömät esi-isät, minkä kuusten juurilla, minkä kummun alla. Ei heistä ollut jälkeäkään enää. Todistuksena heidän olemassaolostaan oli tämä heimo, tämä kansa.
Ja taas se taisteli – sitä koeteltiin. Ikäänkuin oleminen sellaisenaan ei olisi ollut kovaa taistelua ja koettelemusta. Sitä elämä oli aina.
Noiden menneiden ajattelusta sai rauhan mielellensä. Heikkoudentunto hälventyi ja ihminen yhtyi ja suli suurempaan kokonaisuuteen. Jonkinlainen pyhä velvoitus jaksaa, olla, pyyhkiä pois surunsa, siitä siunautui. Olla oman heimon lapsi, oman maan jäsen. Niin. Ja kuulua samaan yhteiseen ihmiskuntaan, joka ulottelihe, taisteli ja pyrki selvyyteen.
Mihin selvyyteen. Toteuttamaan itseänsä ja viljelemään ihmistä.
Pientä ei ollut siinä yksityisen pyrkimys, sillä vain yksityisistä oli ihmiskunta koottu. Miksipä hän väheksyisi sitä työtä, mitä itse oli tehnyt. Kasvattanut lapset tälle maalle, tapellut heidän olemisensa puolesta.
Mitä ihminen voi kestää
Posti oli tullut taloon yhä harvemmin. Postinhakijaa ei ollut. Oli suuret pakkaset. Ja kenttäpostilla oli omat koettelemuksensa. Ehkä postivaunuja oli hukkaantunut. Kirjeitä pojilta ei ollut tullut pitkiin aikoihin. Ja äiti oli levoton. Hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä, yöllä ei hän saanut unta. Hänestä tuntui, että nyt hän oli menettänyt poikansa.
Mutta eikö se tunto ollut ollut usein ennenkin. Sehän häntä oli vaivannut koko sodan ajan. Nuo kauheat kuvittelut poikien haavoittumisesta, kärsimyksistä ja kuolemasta eivät olleet jättäneet häntä kuin hetkisiksi. Nuo kuvitelmat olivat pahempaa kuin sairaus, ne veivät hänen voimansa, unensa ja terveytensä. Hän oli kuin varjo entisestänsä. Koko oleminen vaivasi häntä, tuntui kuin ruumis olisi tahtonut hajota, hän kuljetteli sitä ylivoimaisin ponnistuksin mukanansa, toimi mekaanisesti muistamatta, mitä hän toimi. Ja alituinen polte sisässä, pelko ja kauhu sellainen, joka tunkeutui läpi joka solun ja ikäänkuin poltti ruumiin olemattomaksi. Vain tuon kauhun tunnon väkevyys ei ollut kuollut. Sen voima oli hirvittävä. Väliin hän huomasi ihmetellä, mitä ihminen voi kestää, mille rajoille hänet voi kuljettaa ja mistä hän voi vielä täytenä ja terveenä palata elävien ilmoille.
Mutta siinä olikin mukana jo lääke, toivo, että kaikki ei ole vielä mennyttänsä. Pojat palaavat. Tilanne oli vain sellainen, etteivät tiedot tulleet. Ja joutuihan aina joitakin vangeiksi ja palasi rauhan tultua. Rauha oli vielä varmaan kaukana. Taistelut olivat kiivaita. Hänen tuli odottaa, odottaa kärsivällisesti. Hänen vikansa oli tuo kiivastelu, kärsimättömyys. Hän ei ollut kypsä. Hän oli suhdaton, nopea tuntemaan, nopea mielikuvituksessaan elämään ja kaiken pahoinpäin kääntämään.
Näinkö vähän jäi elämästä. Piti tunnustaa, että nuo vuosikymmenet olivat hänen elämäänsä, sen parhain osa. Ja nyt hän ei olisi sitä osaa omaksensa tunnustanut, ikäänkuin se ei kuuluisi hänelle. Se osa oli ulkonaisesti kuin valoton, harmaa päivä, kiirettä, nöyryytystä, arkihuolia, hätää lapsista. Siihen miehen ainainen hätyyttely ja häirintä. Tulokseton. Sillä se rakennelma, jota hän sisäisesti loi, ei horjunut. Hän eli lapsillensa.
Antaahan, jos hän koettaisi sanoa sen miehellensä, että hän ymmärtäisi, ettei hän muuta voittoa ollut pyytänyt kuin saada täyttää tehtävänsä, antaahan olla, mitä vieras mies siihen sanoisi.
– Katsohan, meidän oloissamme minun toimintani ei voinut suurentautua kuin kotiin, ymmärräthän sen, alkaisi hän rehellisesti. – Köyhiä ihmisiä. Ymmärsin, että sinua säälitti rahan meno, et ollut tottunut ajattelemaan rehellisesti tuota, että perhe maksaa. Ei ollut sinun vikasi, ettet kiintynyt lapsiin. Katsohan, sydän peritään. Sen puutetta ei voi peittää. Et kauan teeskennellytkään, vaan annoit harmisi tuntua. Aloit vihata perhettä, koska se merkitsi rajoja vapaudellesi. Ymmärrän tuon hyvin. Eihän tuo ole suuri asia. Se voi olla yleisempää kuin luullaan. Eikös asia ole niin.
– Niin on, sanoo mies. – Me emme kuulu yhteen.
– Vanha klishee. Kuka täällä niin erittäin kuuluu yhteen. Nekö, joiden nautinnot ovat samat. Onhan hetkiä, jolloin nautinnot sitovat lujemmin kuin muu.
– Mitä muuta – mitä on.
– Voi olla ajatusten hairahdusta. Tarkoitan pyrkimykset.
– Ajatuksesi on aina uuden sukupolven luomisessa. Lyhytnäköistä. Tottahan ihminen on oma tarkoituksensa.
– Muutamina aikoina ja muutamat voivat olla. On muuten ylimenoyksilöitä, joiden on tyydyttävä portaiksi uuden teillä. Arvelisin, me olimme sellaisia vain. Emme mikään voima ja kokonaisuus, jolla olisi jotakin annettavaa.
– Täytyykö välttämättä antaa. Olet vanhan hapatuksen tulos. Olet nyt elämäsi antanut muka. Ja mikä on tulos?
– Oikeastaan tulos ei ole niinkään huono, suhteellisesti katsoen.
– Ähää.
– Niin, ei ole huono.
– Ja minun osuuteni?
– Se on suuri. Jos sinulla olisi ollut kykyä tajuta ja halua kuunnella minua, olisin sen aina tunnustanut.
– Että mitä ryöstitte minulta –
– Ei ole mennyt hukkaan.
– Eikö minun elämäni hukkaan meno ole mitään?
– Ajattelepa, mikä olisit ilman perhettä. No? Luulisinpa, että sinulle olivat rajoitukset eduksi.
– Ja minun elämäni tarkoitus olisi noin vain epämääräisen tuloksen varassa. Nyt ainakin näet, mihin se johtaa. Joku pommi ne tulokset poistaa. Mitä järkeä siinä on.
– Elämme poikkeuksellista aikaa.
– Tämä ei ole poikkeuksellista aikaa. Sotatila on perustila. Tämän minä olen tajunnut aina. Jos olen menetellyt ovelasti, on se johtunut tästä. Sodassa kaikki keinot ovat luvallisia. Kaikki ovat vihollisiani. Kaikkia käytän hyväkseni. Teillä on moraalinne. Minulle se on vanhentunutta roskaa. Pitäkää erehdyksenne. Ette näe laajasti. Teidän heikkoutenne ovat teidän ennakkoluulonne. En kuulu siihen maailmaan, jossa teidän ummehtuneet lakinne määräävät teidän askeleenne ja tuntonne. Ja olenpa nähnyt, että en ole yksin. Katselepas maailmaa uusin silmin. Mitä näet. Samaa. Se on ajassa. Hajoitamme idyllisen perheen. Vasta perikadosta syntyy uusi vapaus –
– Joka tuhoaa ihmisen.
– Ja miksi ei ihminen saisi tuhoutua. Tuhottakoon se.
– Uutta nihilismiä.
– Sota on nihilismiä. Ja sota on vanha, niin vanha kuin ihminenkin. Ja aina jotakin jäljelle jääpi ihmisestä. Ei hän sukupuuttoon kuole. Ei siitä ole pelkoa. Aloitetaan taas uudestaan. Mikäpä tuossa. Jos sinun poikasi menevät, jää tänne vielä joitakin. Pelko kai sinut pehmitti, kun minun luokseni tulit. Tarvitset puhetoveria, näetkös. Tulet tänne ja tiedät, että täällä on ollut muitakin naisia. Tunnet kyllä minut ja siitä huolimatta tulet rauhanneuvotteluihin, eikö niin. Näes, niin käypi voitettujen. Nöyrryttävä on.
– En ajattele itseäni enkä hae turvaa luonasi. Ajattelin, että voisimme keskustella.
– Ja mitä se auttaa.
– Jos pääsisimme yhteisymmärrykseen.
– Sinun vaistosi ovat toiset, minun vaistoni ovat toiset. Ja meidänkös tämä maailma olisi nyt selvitettävä. Ala jo ottaa se vähän kauempana asiana. Älä pidä koko elämää niin omantunnon asiana. Eivät muutkaan sitä sinä pidä. Lue sinä lehtiä edes, niin saat oikean maailmankuvan, raukka. Ihminen on minun sukuani. Minulle tämä on kodikasta ja tuttua. Sinua hämmästyttää kaikki. Ja miksi. Siksi, että sinä et tunne ihmistä. Olet elänyt lastenkamarissa koko ikäsi. Pelottava virhe, eikö niin? Elämän tuhlausta, sen tappamista. Ehkäpä nyt näet, mikä vaara piilee siinä, että koettaa sulkea silmänsä tosiasioilta. Olla hyvä, olla hyvä! Entäs vaistot? Onko niiden suhteen tehty järjestelytyötä. Ne on kokonaan jätetty huomioon ottamatta. Ja niissähän se on elämä. Ne ne villeinä vielä teettävät tapaukset. Suuret johtajat pystyvät näkemään sen. Ne vetoavat vaistoihin. Eivät järkeen. Sanovatko ne, että on järkevää tehdä tämä järjettömyys, tämä rikos. Ei, ne vetoavat tuntoihin ja järki sokaistuu. Vaistot eivät ole järjen alle alistettuja vielä. Siinä, jos teidän kannaltanne katson, on suuri puute. Kehitys, niin, sitä ei ole. Ihminen on lapsellisesti hajaantunut. On järjen kehitystä, joka ei ole pystynyt muovaamaan vaistojen alkeellisuutta, koska niitä ei ole tahdottu huomatakaan edes. Ihminen on ollut tiedottomasti suuri teeskentelijä, lahjaton 'Jumalan kuva'. Ja näin sitä rangaistaan. Mitäpä tuossa sitten. Hän jatkaa itsepetostaan vieläkin. Joku pisara uutta sentään tulee, kun kaaosta selvittelevät.
– Olet pahansuopainen.
– Minä pahansuopainen? Lue lehtiä, sanon. Noissa sotatapahtumain kuvauksissa ei paljon valhetta liene. Joka tapauksessa ei pääasiaan vaikuttavia valheita. Opi jo ihminen tuntemaan. Minulla ei ole ollut ainoatakaan tuttavaa, joka olisi hyvänsuopainen ollut.
– Eikö ketään.
– Niin, sinä ehkä, sen tunnustan. Annankin sille arvon. Mutta pääasioihin se ei vaikuta.
– Mihin pääasioihin?
– Siihen, että mitään yhteenkuuluvaisuutta ei ole.
– Ei ole. Siitä huolimatta kaipaisin tukea.
– Sitä kai täältä etsit. Kun sinulla oli rakkaat luonasi, seisoit ilman tukeani.
– No, katsohan –
– Nyt kerjäät –
– Niin pitkälle on tultu.
– Painu pois. Ei tule mitään.
– Jos yksityiset ovat näin sovittamattomia –
– Mitäs sitten kansat. Kun voimavarat kerätään, niin tapellaan.
– Minua pelottaa. Koko elämä on käynyt kauhuksi. Kotona, täällä me elimme.
– Ahaa, kiitokset taitavat tulla. Oikeastaan ei sinulla taida olla minua vastaan paljoakaan.
– Tätä taustaa vasten –
– Se oli mukiinmenevää, mitä?
– Oli onnellista.
– Näetkös nyt. Onko naarmuakaan ihossasi. Ei muuta kuin iän tuomat rypyt. Niitä on eikä vähää olekaan. Olet vanhentunut tänä aikana. Mihin kelpaat. Tuollainen mummo luonani harmittaa, on tiellä. Ja jos tunnen sinut oikein, suret itsesi kuoliaaksi. Eiköhän olisi parasta, että yksin surisit surusi.
– Varmasti.
– No, tee johtopäätökset. Pysy poissa. Elämä ei enää sinua kaipaa. Teit, minkä luulit oikeaksi, nyt ei ole tekemistä mitään. Työsi täydellinen tuho on tapahtunut.
– Kun pojat palaavat.
– Sano jos pojat palaavat. He eivät palaa. Jos palaisivat, en ottaisi heitä huomioon. Olkoot, missä ovat. He eivät enää palaa. Se on tosiasia.
– Olen sairas. Kuori entisestäni. Elämässä ei minulla tehdä enää mitään.
– Unohditko, että sinulle jää vielä yksi poika, raajarikko tosin.
– Niin on, niin on, vastuu jatkuu. Minne joudun, minne joutuu hän, jos en jaksa. Elämä on raskas taakka vain. Lepo ei houkuta. Ei, ei selviä pois pääsemällä. Vain sarja kurjuuden eri muotoja. Ja kammottava tunne, ettei mitään ollut hyödyttänyt kaikki tämä ihmisvoimien tuhlaus, ei rakkaus. Sovittamaton on elämä, ratkaisemattomaksi jää tulevaisuus. Vieläkö kiihkeämpi tulee hävitys.
– Ehkä et nyt toivo ihmiskunnan lisääntyväisyyttä, ehkä riittää tämä todistamaan, että meitä oli liikaa. Joko ajatuksesi ja toiveesi on isketty. En minä saanut sinua näistä vakuutetuksi maailma sen teki. Sivistynyt maailma. Eivät raakalaiset edes. Keksinnöt, matematiikka, tieteet olivat ihmisen palveluksessa. Eivät jalostaakseen sitä, vaan luodakseen tuhoaseet sen käsiin. Siinä voitto kansojen kiihkeistä pyrkimyksistä. Valta – no, mitäs sanot, olen tänään tietämättäni tiennyt. Olen ollut mukana –
– Noin, kas, saan sinut näkyviini. Suoraanpa puhut.
– Kun ruumiimme ei ole tiellä, siitä se johtuu. Oikeastaan olet lukenut aika hyvin minua, vaikka olen koettanut sotkea vaikutusta. Petos, se on tärkein ase, kun ei saa voimaa käyttää. Se on viatonta oikeastaan. Valheella saa vähän aikaan, se nostattaa vastustajan. Laiha tulos.
– Niin on.
– Mutta ei aina. Minua ärsytti se, että suhteellisen hyvin näit. Mutta kun olit pelkuri, et uskaltanut tunnustaa näkemääsi todeksi. Ikuinen sentimentaalisuutesi ja tingintäsi hajoittivat sinut. Ja tuo rakkaus. Ja tuo pelko lapsista, tuo tunnekylläisyys. Sitä se on, kun on viaton. Viattoman ja rikoksia tekemättömän on vaikea elää, ellei ole järjetön ja sydämetön. Pistäpäs pois järki ja anna elämän mennä, mihin menee, ja vaiennapas sydän, anna tapahtua miten tapahtuu ja ole humaaninen itsellesi, niin aika kodikasta on elämä, noine kauhuineenkin muka. Sota päättyy, vei kenen vei. Joku sukupolvi hiukan rappioituu, no, pakkoko heistä on vastata, ja kenellepä vastattavaa siitä on. Maailma pyörii kuten ennenkin. Mitäpä tässä yksityinen voi.
– Yksityisistä on maailma kokoonpantu.
– Luopa sitten uusi maailma.
– Oh –
– Tunnet voimattomuutesi kaiken jälkeen. Mitä aikaan sait käynnilläsi täällä. Et mitään. Ja nyt tahtoisit pois?
– Oh, en. Väsynyt olen. Olet oikeassa, olen tiellä kaikkialla. Sen kyllä ymmärrän. Ja näin kun olet puhunut, ymmärrän sinua paremmin. En tuomitse. Silloin koko maailma olisi tuomittava.
– Kas niin, ala häipyä pois.
Ja mielessänsä hän teki lähtöä. Olikin jäätävän kylmää kotona. Ja pimeätä. Ikkunoita peittivät mustat tervapaperit, ilma oli huono ja ummehtuneen likaisuuden tuntu kaikkialla. Vaivainen, sinisellä paperilla peitetty lamppu paloi outona ja jäisenä ja loi heikon ja kaamean valon keskelle raskasta pimeyttä.
Hautakammio. Se se oli. Armoton, luotansa pois työntävä kuoleman holvi, jossa kädet jäätyivät, ruumis jäätyi ja ihmisen täytyi paeta, paeta, vaikka ei tiennyt, minne oli paettava. Ei ollut paikkaa maailmassa. Ja odotus kaikkialla oli samaa tuskankouristusta. Kuoleman jäinen käsi tarttui sydämeen ja puristi sitä kipeästi.
Kas, sydämeen koski. Hän oli ajatuksissaan käynyt kotona. No niin, tuollainen se koti oli. Mutta mies oli inhimillinen nyt. No, tietysti, hänhän hänet nyt loi tuntemuksensa perusteella. Ihmekö, että hän pysyi ihmisiksi. Kaikki särmät ja pyyteen peittäminen olivat poissa. Ja ääni, joka vitsoo, jos sillä tahdotaan vitsoa. Mies oli nyt vähemmän aineellinen. Niin. Oli aineeton, siinä se. Oli hänen muistikuvansa hänestä, eletty sivuasia. Piti antaa hänen häipyä pois.
Niin, eipä hän ollut saanut ainoatakaan kirjettä. Ei isä ollut tiedustellut kertaakaan pojastaan. Hän tahtoi näyttää, että he eivät olleet muuta kuin vaivaksi hänelle. Rasitusta, josta piti maksaa. Oli annettava hänen olla. Mutta minne mennä sitten. Mihin sijoittua, millä lapsi elättää, jos hän ei jaksaisi hakea työtä. Työtä oli koetettava saada. Terveeksi oli tultava. Sydämen kivut ja tämä heikkous olivat toki tilapäisiä vielä, niitä voi tahdollansa hallita. Häntä veti alaspäin, ruumiin tahto oli toinen. Sille ei saanut antaa perään. Jonkun kymmenen vuotta kun jaksoi, nuorin oli jo turvassa silloin.
Miten kaikki teki kipeätä. Miten selviytymätöntä, miten laskematonta oli maailma. Turvaton olo. Kuin hukkuvaa kaikki. Vedenpaisumuksetko, sodatko tarvittiin, että elämä olisi jälleen suuntautuva yksinkertaisille laduillensa.
Yksityinen oli neuvoton ja kauhuissaan. Elämää oli järkytetty juuriaan myöten. Ei, enemmän, se oli turvaton täällä. Enemmän, koko ihmiskunta kulki väärää tietä, josta oli vaikea selviytyä.
Tähdet, kaiken todistajat
Äiti nukkui levottomasti unilääkkeestä huolimatta. Hän näki edessään vain sotaa, pommit räjähtelivät, joukkoja kaatui, pakeni, toiset taistelivat. Siellä olivat hänen poikansa. Vanhimpaan sattui luoti, mutta hän kykeni sanomaan hänelle:
– Tällaista tämä on, nyt äiti sen näkee. Ja maa nieli hänet.
Hän voihki unissaan. Nousi ylös istumaan. Sydän löi ja hän tunsi huohottavansa.
– Oh, se oli unta. Täytyy saada vähän vettä. Luojan kiitos, että se oli unta vain.
Hän raapaisi tulitikulla tulta, nosti lampunlasia ja sytytti lampun. Kunhan ei Pauli nyt heräisi.
Hän silmäsi Paulin sänkyyn päin. Se oli tyhjä. Paulin sänky oli tyhjä. Missä poika oli?
Sitten huomasi hän paperilapun, joka oli kiinnitetty hänen sänkynsä pään kohdalle. Vapisevin käsin irroitti hän sen siitä.
– Rakas äiti, lähden sinne, missä muutkin ovat. Jos pojat ovat kaatuneet ja niin monet menneet, tarvitaan miehiä lisää. Maata emme viholliselle anna. Tulen takaisin. Pauli.
Lapsi-raukka. Mitä hän on tehnyt. Mutta hän ei ole ehtinyt kauas, ei, on vasta vähän yli puolen yön.
Kiireesti hän otti takin, veti tallukat kenkiensä päälle, mutta unohti hattunsa, ja painautui ulos.
Hän läksi juoksemaan. Jalat eivät alussa tahtoneet kannattaa. Hän kaatui hankeen tiepuoleen. Pää oli niin painava, se veti maata kohti. Tuo unilääke, pitikin sitä ottaa. Mutta tämän ruumiin oli luonnuttava nyt. Paulin hän tapaisi. Junia tuskin kulki pysäkillä. Pitikin Paulin saada rahaa. Poika, hän palelluttaisi kipeän jalkansa.
Oh, tämä sota. Milloin tämä loppui.
Pakkasta oli varmaan viiteenkymmeneen. Kuu toki valaisi. Tähdet olivat pelottavan suuria. Tuo yksi vilkutti niin pahansuovasti.
Metsä oli kuin kummitusmetsää. Puut lumivaippoineen näyttivät ihmisiltä, suurilta, liikkumattomilta ja hirveiltä. Ja valkea hanki – kuin kuolemankenttää. Ah, missä maailmassa elettiin. Tämä jäinen luonto tuntui sanovan, ettei hän mitään eloa pinnallensa tahdo. Ihminen oli vieras tungettelija. Ikuista oli jää ja lumi, mitä häiritsivät sen rauhaa. Niinpä niin, täällä oli kuollutta kaikki ja suurta, mitä oli siellä, jossa taisteltiin. Tätä rauhaa ei ollut. Luonto siellä oli, mutta mitä elämää. Ihmiset elivät, tappoivat toisiansa. Kuolleita, kuolleita kaikkialla. Maa möyritty, luonto hävitetty. Että hän oli kasvattanut Paulin tuolla tavoin. Mutta niinpä täällä täytyi kasvattaa ihminen. Velvollisuudentuntoon. Ei ollut oikea aika miettiä sitä.
Hän oli juossut niin että hengästyi. Parasta säästää voimia.
Pakkanen oli iskeytynyt ruumiiseen. Jalkoja pisteli ja poltti. No, ei se mitään. Hän huohotti. Ilma oli niin viiltävää, että tuntui, ettei sitä kärsinyt hengittää. Se jääti koko ruumiin. Ei auttanut levähtää.
Tämäpä oli maailma. Tämäpä oli elämää. Ja nuo tähdet, kaiken todistajat, vilkuttivat kylmää valoansa. Mitä ne olivat laulaneet runoilijat noistakin tähdistä. Mitäpä se, kun ei ollut tarvinnut mitään julmaa kokea, ei tätä kamppailua kaiken kuolemaa vastaan kokea. Elämä oli luonnotonta tällä tähdellä, siinä oli keinotekoisuuden tuntu. Eikös hänenkin elämänsä ollut ollut kuin pahaa unta vain. Kaukaista, vierasta. Siksi kunnes nukahti tämän jäisen julmuuden syliin taas.
Hän näki Paulin jäljet tiellä, jota ei ollut luotu. Oh, tuossa on poika kaatunut. Hän tapaa hänet kyllä, tuo kotiin. Ei puhu sanaakaan pahasti, vaalii häntä, rakastaa häntä vielä enemmän kuin ennen. Mutta voiko enemmän rakastaa. Kyllä voi. Olla kadottamaisillaan hänet, saada takaisin. Rakastaa. Hän hieroo lumella hänen jalkojaan ja käsiään, niiden on täytynyt paleltua tässä pakkasessa.
Niin se oli, että oli tapahtunut jokin erehdys lajin suhteen tällä pienellä taivaankappaleella. Niin se oli. Oli kehittynyt ihminen, joka ei ollut täysi ihminen. Oli saanut sellaiset ja sellaiset aivot – hienorakenteiset, mutta tyydyttämätön haluissansa.
Mutta mitäpä hän noista.
Eipä hän ollut pystynyt ymmärtämään poikaa. Hän oli vaarallisesti pidellyt tulta. Se oli kasvatuksen ainainen vika. Ei huomata, mitä siitä ja siitä seuraa. Sanat olisi pitänyt tarkoin punnita. Lapsi on lapsi. Toista olivat isot pojat. He tiesivät, mitä tekivät, kun menivät.
Menneet olivat nyt siis kaikki. Ei, Pauli oli löydettävä ja palautettava elämälle. Kohta hän palaisi Paulin kanssa.
Juoksu tuntui epätodelliselta, hän horjahti, häntä huimasi, sydän löi kerran kovasti ja pehmeästi mutta tuntuvasti, hän kaatui hankeen ja menetti tajuntansa.
Sitten hän heräsi. Pakkanen ei enää tuntunut. Lumi oli houkuttelevaa, hän painoi silmänsä kiinni ja tahtoi vain nukkua, nukkua. Sitten hän heräsi ja ymmärsi, missä oli ja mitä varten hän tässä oli. Se tuntui kuitenkin hyvin epätodelliselta. Tullaksensa vakuutetuksi, että se oli hän, hän kertasi elämänsä. Hän oli vanha vaimo, evakuoitu, pois kodistansa temmattu, kolmen pojan äiti, kaksi poikaa oli kai kaatunut rintamalla ja kolmas karannut sinne. Tätä kolmatta hän etsi. Hänen miehensä oli kaupungissa, mutta heillä ei ollut mitään tekemistä keskenänsä, hän, mies, nukkui sängyssään, niin, hänet voi unohtaa. Kaikki, mitä mies oli tehnyt, oli aikoja sitten annettu anteeksi. 'Menitpä itään tahi länteen', eipä kannattanut sitä muistella. Pelastettava oli nyt kolmas poika.
Hän nousi ylös, liikutteli jalkojansa. Mikähän niille oli tullut, kun ne tuntuivat vain kankeilta ja jäykiltä. Tahtoivat paleltua. Hän juoksi edelleen, tuntematta enää pakkasta, tuntematta juuri mitään. Unilääke, ajatteli hän. Se siirtää ihmisen kuin toiseen maailmaan. Vierastahan tämä oli elämäksi. Niin, ja oli sota. Moni heitti henkensä palaamatta enää tähän vieraaseen elämään.
Tuossa näkyivät vielä Paulin jäljet. Mutta minne hän tuosta oli kääntynyt. Mennyt metsään.
Yhtäkkiä hän pysähtyi.
– Pauli! Ei vastausta. Mutta siinä istui Pauli lumisella kivellä, joka oli kuin penkki, nojaten päätänsä puunrunkoa vasten ja ojentaen vasenta kättänsä häntä kohti.
– Pauli.
Ei vastausta.
Hän riensi pojan luo: – Pauli, armaani. Ei elonmerkkiä. Hän koetti hieroa Paulin käsiä ja ruumista. Paleltunut. Jäätynyt. Ruumis pysyi siinä asennossa, mihin se oli jäätynyt.
– Miksi nukuit, armaani.
Paulin silmät olivat kiinni, hän näytti rauhalliselta ja ikäänkuin hymyillen näytti sanovan, ettet arvaa, miten täällä on hyvä olla. Suuri salaisuus on minulla. Suuri, niin, pyhä. Et arvaa.
Hän sai jäätyneen pojan syliinsä ja istuutui kivelle, koetti houkutella poikaa elämään. Ei, Pauli ei tahtonut. Hänen kasvonsa saivat yhä salaperäisemmän ja onnellisemman hohteen. Ei saanut taivutella häntä enää. Suuri oli kohdannut häntä, pyhä.
Kyynelet valuivat pitkin äidin poskia ja jäätyivät rinnalle kuin koristeet. Hän tunsi uupumusta ja unentarvetta. Olisi pitänyt lähteä kantamaan tätä poikaa. Mutta hän ei jaksanut nousta kuormillensa. Hän katsoi neuvotonna tähtiin. Julmiahan ne olivat. Hän koetti painaa silmänsä kiinni, mutta kyyneleet olivat jäätyneet silmäkulmiin.
Tuo yksi tähti, jota kohti Pauli kätensä ojensi, sehän oli Mars. Suurenapa se säteili, sen säteet kasvoivat yhä, ne ulottuivat suoraan häneen kuin tuliset, värähtelevät miekat. No, mitä ne tahtoivat. Tuhoa. Vieläkö. Kaiken ne olivat häneltä saaneet.
Ja hän katsoi Marsiin pelkäämättä enää mitään.
Hänen silmänsä jäätyivät auki. Ja jääkyyneleet, kuin koriste, jäivät hänen rinnallensa.
Seuraavana päivänä löydettiin äiti ja poika paleltuneina metsästä.
PALVELUSTYTÖN ROMAANI
Alkulause
Minä tätä kirjoitan oikeastaan vain siksi, että maailma on mätä. Jos se ei olisi niin mätä kuin se on, ei johtuisi päähäni kirjoittaa. Sillä mitä minä välitän kirjallisuudesta. Ei minulla ole mitään sen kanssa tekemistä. Tahi mitä minä välitän kunniasta, jos kirjan kirjoittaminen kunniallista olisi. Minä olen kunniani menettänyt jo kaksi kertaa. Ja minulla on vain yksi kunnia. Eikä kunnioita menetä kuin vain yhden kerran. Mutta minä kirjoitan, koska maailma on mätä, minä kunniaton ja Ukko turhamainen. Oikeastaan Ukko sen keksi, että minusta voisi tulla kirjailija tahi joku muu luonnoton keinottelija. Hänen syytään on kaikki. Sillä olenhan minä syntynyt siksi, miksi minä sitten olen tullut. Syy on luonnollisesti äidin. Ja eikö isälläkin liene osuutensa siihen.
Isääni minä en ole tuntenut, sillä olen yksinäinen lapsi. Ei äitikään varmaan tiennyt, kenen tyttö minä olin. Mutta vihjaisi, että minä olin erään kauppamatkustajan tyttö, koska minusta tuli hienompaa säätyä ja olin niin nätti. Äitini palveli niihin aikoihin kestikievarissa piikana.
Minua hävettää äidistäni puhua, sillä hän oli huono ihminen. Hänellä oli neljä lasta ja kaikki eri isille, eikä hän niiden isistä tiennyt. Kahdelle lapselle sai hän eläkettä, mutta hän oli sanonut tädille, että hän sai ne vääriltä isänniltä.
Niin kehnoa. Olenko suotta sanonut, että maailma on niin mätä. Ja vielä mädemmäksi sitä sanon, kun ajattelen, että äitini, joka on jo yli neljänkymmenen, ei pysy paikallansa, vaan kiertelee maailmaa. En tahdo häntä nähdä. En tahdo tulla samanlaiseksi. Tahdon oppia pysymään paikoillani ja keinotella itseäni eteenpäin hienommilla keinoilla. Etenkin kun minulla on, niinkuin Ukko sanoi, sekä lahjoja että kauneutta.
Oikeastaan minä kovin mielelläni olisin ruvennut näyttelijättäreksi. Ja minä olen käynyt kahdelle johtajalle tarjoutumassa ja lausunut heille runon. Mutta puutteellisen sivistykseni tähden eivät he huoli minusta. Se on vahinko, sillä näyttelemiseen minulla on lahjoja. Ainakin kun maalla esiinnyin nuorisoseuran juhlilla, kaikki niin sanoivat ja pitivät minusta kovin. Voihan olla, että nämä johtajat eivät ymmärrä asiaa. Olkoot siis. Vahinko on heidän. Ja tietysti myös minun. Sillä nyt täytyy tulla vaan kirjailijaksi. Se on ikävä ala, eikä se minua miellytä. Mutta teen nyt Ukon mieliksi. Hän pitää kaikesta tuollaisesta turhasta harrastelusta. Hän luulee, että ihminen tulee paremmaksi sen kautta. Tahi että ainakin hienostuu. Toki – jo nyt lasken vikaan: Hän sanoi, kun olin häneen tutustunut lähemmin, että asialle kaunistukseksi olisi, jos olisin taiteilija tahi vaikkapa vaan kirjailijakin. Sellaiset ovat hurmaavia käsitellä ja se osaksi selittäisi hänenkin ihastuksensa. Sillä olla siten, dionyysisesti rakastunut paljaaseen palvelustyttöön, oli sentään epäilyttävää. Voisin kuitenkin kehittää itseäni, sanoi hän. Eihän se mitään maksanut. Ja kun ilmoitin epäonnistuneeni teatterinjohtajien luona, antoi hän minulle pakan paperia ja sanoi: kirjoita noihin.
– Mitä minä kirjoittaisin, kysyin minä.
– Kaikkea, mitä päässäsi pyörii, sanoi hän.
– Mutta kuinka minä osaan?
– Se ei ole mikään konsti. Kirjoita vain selvästi ja yksinkertaisesti, mitä mielessäsi liikkuu. Kuuntele tarkoin, pane muistiin yksinkertaisesti ja tarkoin.
– Oven takanako minä kuuntelen?
– Ah, sinä lapsi, sydäntäsi tarkoitin. Kun asiat kulkevat sydämesi läpi.
– Ahaa!
– Kaikki rehellisesti, sanoi hän, – kaikki rehellisesti.
– Tuota nyt toki raskin. Sittenhän se on helppoa. Mutta entäpä runous?
– Runous tulee aina itsestänsä, jos on luotu runoilijaksi. Ei siksi tekemällä voi kukaan tekeytyä. Sitäpaitsi ei yleisö koskaan ymmärrä, kuka on synnynnäinen runoilija. He ottavat kaikki täydestä. Ja kuka tietää. Ehkä se sinusta tulee.
– Että se minusta tulisi? Ei.
– Kuka sen tietää. Ethän mitään menetä, jos olet epäonnistunut. Ei siitä tiedä kukaan muu kuin minä. Aina minulle voit kirjoittaa niin, että minä siihen ihastun.
– No se on toista.
Ja niin minä päätin aloittaa ja ajattelin, että otan maksun häneltä. Hän on ihastunut kaikkeen, mikä kirjan nimellistä on. Ja koska hän on määrännyt minulle tämän työn, kantakoon myös vastuun siitä.
Ei aina täällä käy niinkuin toivotaan
Olin ajatellut, että kun muutamme huvilalle, teen luonnon helmassa nuoren herran tuttavuutta. Hän oli kaupungissa kiinni tuttavissaan naisissa ja ehkä kihloissakin jo. Hän ei katsonutkaan minuun. Se minua harmitti. Sillä minä olin rakastunut häneen ja itse katselin häntä aina.
Oli siis kuuma heinäkuinen päivä. Rouva ja neiti olivat rouvan sukulaisissa käymässä, ja kun meillä ei ollut kiirettä, ehdotin Rosiinalle vanhan herran kuullen, että minä saisin tehdä työtä puutarhassa, kitkeä vaikka mansikkamaata. Rosiina nauroi, että kyllä siitä pian kylliksesi saat, vaan vanha herra ihastui kovasti ja sanoi: Se on oikein, antaa hänen kitkeä, saa ruskean niskan ja punaiset posket talveksi ja ruokahalua tulee enemmän, ja sitten kun uida pulskuttelee, tunteekin, mitä on nuoruus.
Pistin köykäisen voilemekon päälleni, sellaisen hihattoman ja edestä ja takaa suurikaulaisen – enpä paljon muuta, ja kietaisin silkkiliinan päähäni, etteivät lyhyet hiukseni hyppisi silmillä.
Niin aloin kitkeä. Ilma oli mitä ihanin. Hellittävä heinäkuinen päivä. Järvi edessä oli peilityyni. Hyönteiset surisivat ilmassa ja pikkulinnut visertelivät viserryksiään.
Kaikki oli onnellista ja ylenpalttista. Ja mitä minultakaan puuttui. Ei mitään muuta kuin rakkautta vaan. Sitähän aina odotin. Ja niin minä nytkin siitä haaveksin.
Nuori herra viskasi nuttunsa kiikkulaudalle ja käski minun hakea uimavehkeensä. Hain ne ja antaessani niitä katsoin häneen pitkään ja merkitsevästi. Ei silmäystäkään vastaan. Typerä, typerä. Kun hän oli uimahuoneessa eikä ketään näkynyt, pengoin hänen taskunsa ja löysin ja luin sen kirjeen, jonka hän oli viimeksi saanut tytöltänsä. Se oli selvää, hän ei pettäisi tyttöä. He rakastivat toisiansa. Voisinko koskaan mitenkään tunkeutua heidän väliinsä. Mistä minulle olisi se voima ja mahti?
Painuin pahoilla mielin jälleen mansikkamaalle. Otin pikkukuokan käsiini ja löin maata. Luonto oli kuin rakkautta varten. Minut se jätti vain osattomaksi. Kukaan ei pitänyt minusta.
Kun siinä kuokin maata, kuulen askeleita. Pengermää pitkin tulee vanha herra. Hän katsoo kuokkimistani. Tiedän, että olen kuin alasti. Ohuen voilepuvun läpi näen itseni. Leningin rintapielusta on valahtanut alas ja näen, miten kaunis lihani on melkein paljas auringon käsiteltäväksi.
Vanha herra katsoo työtäni, ei, varmaan ei hän työtäni katso, hän katsoo minua. Tunnen sen käsivarsillani, kaulallani ja rinnassani – tunnen sen koko ruumiillani.
Hänen hengityksensä tunnen.
– No, Eeva, sanoo hän katkonaisesti, omenapuun alla.
Omenapuun alla olen.
– Mitä? nostan silmäni ylös ja näen kaksi kiiluvaa pikku silmää.
– Kuoki varovasti, siinä on puunjuuria, sanoo hän vaivalloisesti ja menee pois. Kuulen hänen askeltensa kapinaa yläkerrassa, kun hän kovapohjaisissa tohveleissaan kulkee.
On ainakin yksi nyt, joka minua vähän aikaa ajatteli.
Päivä oli sellainen, joka kerää ukkosta, ja yöllä se puhkesikin. Rosiina nukkui saunakamarissa, minä alakerrassa keittiökamarissa, nuoriherra yläkerrassa ja toisessa päässä yläkertaa vanha herra.
Olin saanut puutarhurin rouvalta vaaleanpunaisen yöpaidan. Koska ajattelin, ettei unesta tullut mitään, puin sen päälleni. Oli pimeä, alkoi jyristä ja salamoida. Yläkerrassa ei enää liikuttu.
Yhtäkkiä hiivin yläkertaan nuoren herran kamariin ja sanon:
– Minä niin pelkään.
– Mitä siinä on pelkäämistä.
– Pamahti juuri pääni kohdalla.
– Ovatko pellit kiinni.
– Ovat. Ja ikkunat myös.
– Älä kujeile, mene maata.
– Minua ihan hirvittää.
– Maalaistyttö. Siunaa itsesi ja mene maata ja pian siitä pois.
Hän sanoi sen häijysti ja tylysti. Mutta minua harmitti se. Olisin tehnyt vaikka mitä pelkästä harmista ja häpeästä.
Mutta silloin alkoikin vasta jyristä. En minä jätä otettani niin vähällä, ajattelin. Haittaako se, jos minua ymmärtävät. Paneudun niinkuin en itse ymmärtäisi. Ja salama ja jyrähdys vahvistivat puoliksi ajatellun ajatuksen.
Hiivin vanhan herran huoneeseen.
– Kuka siellä, sanoi hän vuoteeltansa.
– Minä, sanoin vapisevalla äänellä.
– Ah, lapsiko?
– Minua niin pelottaa yksin alakerrassa.
– Tule tänne.
Istuuduin hänen vuoteensa laidalle ja tartuin hänen ojennettuun käteensä. Sekin oli vanha ja laiha. Ja minusta tuntui todellakin, että pelkäsin, vai näyttelinkö sen niin hyvin, että itsekin uskoin.
– Lapsi, lapsi, älä pelkää, ei ukkonen tee mitään pahaa, hän taputti kättäni, piteli sitten rannettani.
– Tule tänne nukkumaan.
– Enhän minä toki.
– Jos näet pelkäät.
– Pelkään.
– Tee kuten tahdot.
– Jos minä haen patjan tuohon eteiseen.
– Hae.
– Mutta jos nuori herra kuulee, hän nauraa.
– Mistä hän sen tietäisi. Ei sinne kuulu mitään. Enkä minä sano. Usko, lapsi!
Se ääni oli jo sellainen, että minä uskoin.
Niin hain minä patjani hänen ovensa taakse. Mutta me nukuimme vierekkäin hänen vuoteessansa. Minusta tuli hänen rouvansa.
Ja aamusilla aikaiseen kannoin patjani alakertaan ja nukuin vielä, kun Rosiina tuli keittiöön aamuteetä laittamaan.
– Sellainen ukonilma oli yöllä, sanoin.
– En minä siitä mitään tiennyt.
– Minua niin pelotti.
– Milloin sinä olet alkanut peljätä sitä?
– Viime aikoina olen tullut niin hupsuksi. Tule sinä tänne keittiökamariin.
– En toki vaihda hyvää kamariani kuumaan keittiökamariin. Työläisen täytyy saada nukkua hyvin, niin pysyy virkeänä päivällä.
Nuori herra matkusti pois. Meille vanhan herran kanssa alkoi ihanteellinen aika. Rosiina nukkui saunakamarissaan ja minä – mitä sitä sanoakaan. Yö muuttui päiväksi ja päivällä komensi vanha herra meidät kaikki ruokalevoille. Se oli Rosiinalle mieleen, sillä hän rakasti unta ja viileää saunakamariaan ja minä aloin rakastaa myös unta, jota uiminen minulle tuotti. Me elimme kuin paratiisissa, kunnes vanha rouva tuli kotiin.
– Nyt sinä et saa katsoakaan minuun, sanoi vanha herra.
– Mutta nythän minä olen vasta rakastunut, sanoin.
Teetä tuodessani aamusilla katsoin minä häneen aina pitkään ja hän katsoi ääneti minua vastaan. Minä silitin vähän aikaa hänen kättänsä ja hän oli ylen onnellinen.
Ovi vanhan rouvan kamariin oli auki, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ei silloin aavistanut, että minä olin vaarallinen lainkaan.
Pieni palvelustyttöjä hänen perheensä
Minun entisyyteni ei ole kirjava. Se on enemmän puhtaanpuoleinen. Mitä pahaa sanon pienestä palvelustytöstä ja puutarha-apulaisesta maalla, kun sanon, että hän oli laiska ja työhön pystymätön. Että hän oli hyvin nokkela puijaamaan talonväkeä ja pääsemään vähällä. Ja että hän osasi miellyttää talonväkeä, sekä herraa että rouvaa erikseen ja molempia yhteisesti, niin voi arvata, että hän pääsi kasvatin asemaan ja pikku uskotuksi. Siitä oli hyötyä etenkin rouvan suhteen. Paljon hän minua koulutti naisten elämän taidossa. Luin hänen ajatuksensa melkeinpä kaikki. Sovitin monta ristiriitaa, autoin asioita eteenpäin.
Minä silmäsin taloa ja pääsin kohta selville kaikesta. Minä näin, että herra ei rakastanut rouvaa. Herra oli itserakas ja turhamainen narri, joka antoi passata itseänsä kuin tyranni. Kaikkien piti kulkea varpaisillaan koko aamun. Hänen tarjottimellaan täytyi vallita täysi järjestys. Lusikka ei senttiäkään sinne tahi tänne päin teevadilla, aamiaisvoileivissä ei virhettä. Jos voita sattui puolen millimetrin korkeudelta enemmän tahi vähemmän, antoi hän muistutuksen kaikkien kuullen rouvalle. Teelaji, josta hän piti, oli kerta loppunut ja otettu toista; siitä nousi suuri perhekohtaus. Hänen tyynyänsä käytiin pitämässä lämpöjohdon päällä määrätty aika ja taas kylmennettiin määrätty aika. Puhumattakaan ruoasta. Asettien suhteen oli hän kuin sotapäällikkö joukkojensa suhteen ennen sotaanlähtöä tahi ratkaisutaistelua.
Oli vain yksi, joka tiesi kaikki temput ja konstit. Hänen rouvansa. Rouva kulki sovitellen, määräillen näitä suuria elinkysymyksiä ja elinehtoja aamusta iltaan. Hän vaiensi lasten äänet. Lapset uskalsivat väitellä ääneen ja rouva oli aivan kauhuissaan. Hän teki kaikkensa saadakseen kaikki elonäänet vaikenemaan. Kun herra otti ruokalevot, vallitsi sisällä täysi hiljaisuus. Aika oli pysähtynyt. Vain keittiössä sai liikkua.
Ja kuitenkin oli herran huone kokonaan eristetty. Se oli samalla puolen rakennusta kuin keittiö, mutta sen ja keittiön välillä oli palvelijanhuone ja tarjoiluhuone. Toisten elollisten huoneista erotti sen suuri halli, eteinen, välillä oli sali ja ruokasali, niin ettei pieninkään hiiskaus niistä, elollisten huoneista kuulunut herran huoneeseen. Kun lapset kävelivät ruokasalissa ja salissa, rouva odotti pelolla saavansa nuhteita herraltansa.
Minä sanoin lapset. Niitä oli täysi-ikäinen tyttö ja poika. Tyttö oli tavallinen ja hiljainen ja häntä koetettiin naittaa pois. Oli varmaan tehty kovasti työtä sen seikan hyväksi.
Poika minua miellytti, ensi silmäyksellä. Ja minä olin päättänyt valloittaa hänet. Mutta ihminen päättää, Luoja säätää. Etten onnistunut aikeissani, sanon suoraan. Hän ei minusta pitänyt jostakin syystä. Vaikka kyllä minä tein parhaani ja kaikkeni, voin sanoa, juuri hänen suhteensa.
Kuinka meitä epäiltiin
Rosiinan piti lähteä meiltä keittäjäksi osuuskeittiöön ja minä lupasin olla keittäjänä, jos saisin pienen tytön avukseni. Rouva oli siihen järjestelyyn tyytyväinen. Tyttökin oli jo tiedossa.
Vanha herra, Ukko, oli sanonut minulle kerta puutarhassa muiden huomaamatta, että hän saa kutsun elokuun lopulla tieteelliseen kokoukseen ja ottaa sen puheeksi tuonnempana. Jos siis pääsisin kaupunkiin taloutta järjestämään syyskuntoon, tulisi hän sinne mielellään. Mutta oli ajoissa se asia sovittava rouvan kanssa, ettei epäilystä syntyisi.
– Hän ei voi epäillä, sanoin.
– Hän ei saa epäillä, sanoi Ukko. – Muuten on kaikki lopussa. Lapset tulevat maalle elokuun viimeisiksi viikoiksi.
Minä koetin johdattaa puhetta kaupunkiinmuuttoasioihin.
– On hirveän levotonta se muuttoaika taas, sanoi rouva. – Alituista muuttamista ja tavaroiden järjestelyä. Sellaista se on elämä.
– Ja ikkunat jäivät vielä papereihin ja kittiin, se minusta oli hirveätä, mutta kun kävi niin paljon vieraita ja rouva ei antanut niitä puhdistaa. Nyt se on edessä.
– Täytyy ottaa apulainen.
– Olisi hauska, jos se olisi tehty, ennenkuin herrasväet muuttavat.
– Olisi hauska.
– Saada muuttaa puhtaisiin, siivottuihin huoneisiin.
– Apulaiseen ei voi luottaa. Jonkun oman täytyy olla mukana.
– Mutta jos minä joutaisin joskus nyt, kävisin sen itse tekemässä. Joku päivä vain. Voisin tehdä yötä myöten.
– Sehän olisi rasittavaa.
– Ei ollenkaan. Jos pääsen, lähden milloin rouva tahtoo.
– Neuvottelepas Rosiinan kanssa. Sinäpä olet kiltti, tosiaankin.
Neuvottelin Rosiinan kanssa ja sanoin, että rouva käski minut suursiivousta tekemään kaupunkiin, kyllä kai hän saa aikaan täällä lähtövalmistukset ilman minuakin. Päivät teen minkä kerkiän, yöt nukun, sanoi hän. 'Kyllähän tällaisen hovin aina muuttaa, mene vain, kun on käsketty.' Sanoin rouvalle, että Rosiina päästää kyllä, ja onhan hauska päästä aina siistittyihin huoneisiin. Teen sitten niin puhdasta jälkeä kuin osaan.
Rouva kehui minua kaikkien kuullen ja sanoi, että uhraudun nyt ihan suotta, mutta voinhan lähteä vaikka kymmenenkin päivää ennemmin. Ja niin se päätettiin.
Kului joku aika ja Ukko sai kutsun kokoukseen. Hän näytti sitä rouvalle.
– Siellä on ulkomaalaisia esitelmöitsijöitä, mutta vahinko, en voi matkustaa.
– Miksi et voisi? Tekisi sinulle hyvää.
– Siellä on rasittavaa kaupungissa, olla yksin, käydä ulkona syömässä, en viitsi tällä iällä enää.
– Eevahan on siellä.
– Mitä hän siellä on?
– Hän menee siistimään huoneita.
– Sittenhän se kävisi kyllä päinsä. Mutta ei, kyllä minä jätän sen kuitenkin.
– Miksi jättäisit?
– Pohjolan kesä on niin lyhyt. Tahdon nauttia vielä viimeisistä auringonpaisteisista päivistä.
– Olet rakastunut noihin tohveleihisi vain. Niillä et voi kaupungilla kävellä, ja pehmeään kauluksettomaan paitaan.
– Kun on tällainen hyvä koti, jossa hemmotellaan ihminen piloille, ei ole rohkeutta mennä kaupunkiin. Täytyy miettiä ainakin.
Mutta hän alkoi innokkaasti esittää tieteellisiä seikkoja ja tutkimusten viimeisiä tuloksia ruokapöydässä.
– Kyllä nuo tiedemiehet ovat sitten – aina täynnä tuota samaa kirjahulluutta.
Hän alkoi lukea ääneen rouvalle tieteellisiä teoksia ja rouvaa väsytti se, mutta hän kuunteli kauniisti. Varmaan hän toivoi, että hän voi rauhassa kävellä puutarhassa, kun mies oli poissa. Ja hän alkoi valmistaa meidän muuttoamme kaupunkiin.
– Kun sinä tahdot, sanoi Ukko. – Mentävä sinne sitten on.
– Kun sinulla ei ole aloitekykyä itselläsi, autan sinua matkalle.
Mutta ennen muuttoamme tapahtui minulle käsittämätön seikka. Kuulen riitaa yläkerrasta, kun Rosiina on mennyt saunakamariinsa.
Kaikki oli hiljaista. En tiedä, mistä myrsky on puhjennut.
Olin rasvannut alakerran oven niin että pääsen yläkertaan vieviä rappusia kohoamaan niin, ettei kukaan kuule. On pimeä, tiedän ettei kukaan enää tule alas. Yläkerrassa puhelevat vain rouva ja herra kiivaassa äänilajissa. Istuudun ylimmälle rappuselle, johon kuulen koko kiistan.
– Kuinka sinä olet sellaista saanut päähäsi? Sehän on loukkaavaa.
– Johan minä sanoin, nukuin tänä aamuna puolihorteissani. Eeva oli tuovinaan sinulle teetä.
– No, entäs sitten. Niinhän hän tuo.
– Sinä olit katsovinasi häntä pitkään, sipaisit sitten hänen kättänsä. Hän asettaa tarjottimen pöydälle ja sinä otat häntä kiinni vyötäisiltä ja vedät hänet istumaan sängyn laidalle.
– Sehän oli nolo uni.
– Ja sinä sanot: no, no, ole hiljaa, enhän minä sinua elävältä syö.
– Olenko minä mikään talonpoika, että minä noin sanoisin tytölle, lapselle?
– Taitaa hän olla sen lapsi. Kuka hänet tietää.
– Kyllä sen päältäpäin näkee. Oliko hän siis teetä tuomassa, kun sitä unta näit?
– Sanoinhan jo, ei ollut. Hän toi teen vähän myöhemmin.
– Ja kuulitko minun mitään sanovan?
– En kuullut.
– Koska en mitään sanonut.
– Mutta olisi hyvin sinun tapaistasi, jos sellaista sanoisit.
– En ikinä, en ikinä sillä tavoin sanoisi. 'En minä sinua syö'. Mikä talonpoika minä olisin. Onhan minulla toki enemmän tyylitajua. 'En minä sinua elävältä syö.' Tytölle! Ja sinun kuultesi vielä. Älä nyt sentään ole aivan hullu.
– Sehän oli unta. Mutta koko päivän on se tunnelma seurannut minua. Koko päivän olen ollut niin pahoillani.
– Minua loukkaa syvästi, että minua epäilet.
– Unissani. Enhän muuten epäile.
– Mutta tunnelmasi? Olisithan sen voinut viskata pois mielestäsi.
– Kun en ole voinut. Tahdoin puhua sinun kanssasi suoraan.
– Tietysti voit puhua.
– Enhän minä epäile.
– Minä olen hyvin pahoillani kuitenkin.
– Mutta mistä tuollaiset unet johtuvat?
– Jos olet valveilla jotakin ajatellut.
– En koskaan. Tosin minä näin hänen silmissään omituisen viekkaan kiillon, kun hän tuli jonakuna aamuna sinun huoneestasi. Mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
– Tuollaiset tytöt katsovat milloin mitenkin. Omille ajatuksilleen on voinut nauraa. Ja sinä epäilet. En salli, että minua epäilet. En salli, että tällaista puhut.
– Pitääkö minun yksin siis kantaa epäilyni ja huoleni?
– Mamma rakas, sinä olet hermostunut vain ja sairas.
– Voin olla. Olen niin yksin.
– Sinun pitäisi hakea itsellesi seuraa enemmän. Et siedä yksinäisyyttä.
– Kun on naimisissa, ei ole toki yksin. Ja pystynhän minä seuraamaan sinun töitäsi ja tieteellisiä alojasi ja olen niistä huvitettu.
– Siinä sinä olet erikoinen, erikoinen, aarre ihan. Kuinka sinä siis voit ajatellakaan jotakin tuollaista – tyhmää?
– Etkö sinä siis ole koskaan tyttöä erikoisesti puhutellut?
– En koskaan, niin pitkälle kuin muistan.
– Etkä ole koskaan häntä kädestä ottanut?
– En koskaan, en kädestä ottanut, en katsonut, en nykäissyt. Se ei johtuisi mieleenikään. Ajattele nyt ikääni. Hänhän on kuin tyttöni. Lapsi ihan. Ja varmaan viaton, sen voi vaikka vannoa.
– Niin tietysti voi olla. Ja kuitenkin – en tiedä, mikä minua siis kiusaa. Taidan olla hullu.
– Ei, et ole hullu.
– Jos et ole nykäissyt, et katsonut, ja minä tunnen tosin – olen hullu. Olen tulossa hulluksi varmaan.
– Et ole.
– Sano minulle vielä, ettet ole koskaan häntä nykäissyt.
– En ole. Mutta annapas olla. Enkös olekin, kun tarkemmin ajattelen. Olivat ne kovat ukkosilmat, ja tyttö pelkäsi. Hän juoksi yläkertaan ja vapisi, hän istuutui tuohon sängyn laidalle ja oli pois suunniltaan ja minä otin häntä ranteesta kiinni ja sanoin, että älä pelkää, mene makaamaan ja vedä peitto korvillesi. Ja hän läksi eikä ollut enää pelännyt. Minä sanoin, että ukkonen on sähköä vain, ei se pahaa tee, tässä kun on korkeita puita lähistöllä. Ei se meihin iske. Olen, olenpa kyllä nykäissyt. Se on ainoa kerta. Ihan unohdin. Muuta en ole, enkä koskaan näin perin häneen katsonut, minkä lienen partavettä tahi teetä tuodessa kun olen kysynyt ilmaa aamusilla. Mutta en edes muista, minkä väriset hänen silmänsä ovat.
– Uskon sinua.
– Saat uskoa.
– Olen sairaalloinen hermostoltani.
– Niin olet, mamma kulta.
– Jätetään siis tämä.
– Jos tahdot, ei jätetä. Tahdon saada sinut vakuutetuksi.
– Sinä loukkaannut jos siitä puhutaan.
– Kun on viaton, ei ole syytä loukkaantua.
– Voisitko sanoa minulle, että olet viaton?
– Miksi en voisi.
– Vanno siis.
– Minä vannon.
– Et ole katsonut, et nykäissyt tyttöä.
– En ole katsonut, en nykäissyt tyttöä.
– Minä uskon sinua. Ja kuitenkin –
– Taasko –
– Tiedäthän, mitä vala on.
– No tottahan.
– Minä vannotan sinua uudelleen. Sielun autuudenko kautta.
– En usko sielun kuolemattomuuteen.
– Kaiken hyvän kautta.
– Se on helppoa.
– Ei sen kautta. Vanno kuten virkavala vannotaan!
– Hyvä. Asetan käteni tähän olkapäällesi, mamma, ja vannon, etten ole katsonut en nykäissyt tyttöä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta.
– Olet hirveän kyynillinen, jos nyt vannoit väärin.
– Mutta niin kyynillinen en ole.
– En uskokaan. Se olisi liikaa sentään. Ei työ, ei perhe, ei tiede, ei maailma olisi silloin mitään sinulle. En usko sinusta niin pahaa. Siis suo anteeksi sairaalloinen epäluuloni.
– Kernaasti. Ja hyvää yötä. Näe nyt parempia unia, mamma rakas.
– Niin hyvä olet. Ja minä niin paha.
– Ei ole sanottu. Sinä olet hyvä. Paljon parempi kuin mitä minä ansaitsisin.
Minä hiivin pois ja ajattelin samaa. Hän oli paljon parempi kuin mitä Ukko ansaitsisi. Mutta tasaisesti eivät ole jaetut onnen osat.
Sattui niin merkillisesti seuraavana aamuna. Tuli kalakauppias joku ja minä olin tekemässä askareitani verannan rappusten edessä. Hän kysyy:
– Ostaakos neiti kalaa?
Käännyn vastatakseni, niin hän sanookin:
– Itse rouvahan se näkyy olevankin.
Rouva istuu verannalla ja kuulee puheen.
– Sehän sattui hyvästi, mitatkaa tuo hauki.
Hän mittaa.
– Ei rouvalla ole lapsia vielä?
– Ei ole, ei ole mikään rouvakaan.
– Emäntä sitten.
Kun nousin verannalle ja katsoin rouvaa ja sanoin ja nauroin:
– Se sanoi minua rouvaksi.
– Hienot vaatteet, sanoi rouva ja näytti hyvin epäluuloisen näköiseltä.
Kyllä minä ihmettelin sitä miestä ja mikä hänet siihen lennätti. Tietysti hän tyhmyyksissään niin puheli. Mutta päivä se sattuikin. Sanoin Rosiinalle sitten niin että rouva kuuli: 'Se kalakauppias sanoi minua rouvaksi.'
– Sehän on uudenaikainen kalakauppias, sanoi Rosiina. – Siitähän ne kiistelevät hienot, miten naisia nimitellä.
Laitoin sinä päivänä päivällisen. Rosiina pesi pyykkiä. Ja sattui niin hullusti, etten ehtinyt saada kokoon muuta kuin kalaa ja pannukakkua. Niin sopimaton yhdistelmä. Ja pannukakku vielä paloi.
Pöydässä sain siitä huomautuksen. Rouva ei anna muistutusta pöydässä. Nyt hän sen teki, hän tahtoi häväistä minua herran kuullen.
– Eevalla ei ole aavistustakaan ruoan laitosta. Kaksi tällaista ruokaa!
– Minusta nämä maistuvat mainioilta, huomautti herra kainosti.
– Palanutta pannukakkua. En syö. – Rouva nousi pöydästä ja päivällisen jälkeen kutsui hän minut luoksensa.
– Mitä sellainen ruoan laitto tietää?
– Eikö kalakaan ollut hyvää?
– Kala oli hyvää, mutta tuo järjestys ja pannukakku. Milloin se noin paistetaan?
– Anteeksi, se unohtui.
– Missäs ajatukset ovat?
– Menin pesua viemään Rosiinalle.
– Olen pannut merkille, että Eeva ajattelee muuta, ei töitänsä. Minä olen ruvennut epäilemään, että Eeva valvoo liiaksi yöllä.
– Enhän toki.
– Alakerrasta on väliin ennenkin kuulunut liikettä yöllä.
– Mutta en minä.
– Onko siellä käynyt joku?
– Ei koskaan.
– Kukas on liikkunut?
– Ei kukaan. Rouva varmasti erehtyy.
– Onko herra käynyt sitten alhaalla yöllä?
– En ole koskaan kuullut – en mitään. Mitä herra alhaalla tekisi?
– Jos juomavettä hakisi.
– Hänellä on juomavettä ylhäällä.
Hän katsoi epäluuloisesti minua mutta vaikeni sitten. Kohta sanoi hän:
– Opi paremmin ruoanlaittoa.
– Kyllä koetan, rouva.
Huomeneksi sain vasikanpaistia. Se onnistui ja laitoin mansikoita kermavaahdon kanssa. Ne miellyttivät rouvaa. Kun vielä iltasella lämmitimme saunaa ja toin hänelle saunaan kylmää sitruunamehua, näin, että olin jälleen voittanut suosion takaisin. Kuivasin hänen jalkansa ja panin tohvelit niihin. Ja hän tuli aivan liikutetuksi. Ja nyt tuli hän vakuutetuksi, että hän oli epäillyt suotta. Näin, miten hän katui ja koetti kaikin tavoin sovittaa erehdystänsä, mutta niin, ettei sitä huomattaisi.
Siten pääsin rauhassa lähtemään kaupunkiasuntoomme.
Matkasuunnitelmia
Ukko oli lukenut minulle ranskalaisista romaaneista, kuinka rakastavaiset menevät vihreisiin puistikkoihin saadakseen virkistystä ja uutta virettä tunteelleen, kun se väsyy keinotekoisessa valossa ja valaistuksessa.
Minäkin olin tuntenut jo väsymystä näytelmään, jonka joka yö asetimme lavalle, siis sänkykamariimme. Se oli liian samanlaista ja yksitoikkoista. Ja kirjallisuus, jota käytimme apunamme sivistääksemme itseämme, oli kaikki samanlaista. Joutavaa liioittelua kaikki. Ei se ollut minun makuuni. Hyvin vähän uutta elämästä keksivät. Otti vanhasta ajasta vanhat herrat, keskiajasta vähän nuoremmat, tahi uudelta ajalta nuorimmat – tahi nykyisen kirjailijapolven kapalolapset – kaikilla oli se ominaisuus, että puhuivat aina samasta perin nukuttavasta ja minulle samantekevästä: ihmisestä vain. Aina ihminen, aina ihminen, sen rakkaus tahi kuolema tahi jonninjoutavat erehdykset. Arvaa sen, että vaikka vuosisadat vaihtuvat, ihminenpä vaan ei ota vaihtuakseen, yhtä tyhmä se on ja yksinkertainen. Tietysti fiksupäitäkin on, mutta mitä köyhyyttä todistaa koko kirjallisuus ja taide.
Sanoin sen Ukolle, ja hän sanoi, että se oli uutta ja nerokasta ajatusta. Ja hän myönsi, että näytelmämme olivat yksitoikkoisia, mutta mitä tehdä?
– Tahtoisinpa päästä ulkomaille kanssasi, sanoin minä. – Siellä ei kenenkään tarvitse tietää, kuka minä olen.
– Siellä minä pidän sinua laillisena rouvanani! Se ajatus oli kullan arvoinen. Sen matkan me teemme. Minä haen stipendin ja säästämme vähän etukäteen. Sinä olet herttainen lapsi. Minä alan puhua tutkimusmatkan tarpeellisuudesta kotona ensin, hiljalleen. Sitten yliopistolla.
– Mutta varaa rahaa kovasti. Sitten me hummaamme.
– Koetan varata.
– Älä vain laske epäkäytännöllisesti. Minä aion kuluttaa. Ja sieltä tultua en tyydy enää palvelijaksi. Saat hankkia minulle ammatin tahi elättää rouvanasi kaupungilla.
– Siitä sittemmin.
– Mitä sinä niin mietit?
– Mietin sitä, mistä sinulle lisärahat saan, jos matkarahat saan stipendistä.
– Kun olisi mitä myydä.
– Ei ole mitään myytävää. On vain yksi arvokkaampi kapine, mamman kaulanauha, siinä on kalliita kiviä.
– Eihän hän pidä sitä koskaan.
– Ei siedä sitä.
– Myy se!
– Se on hänen.
– Onko se hänen ostamansa?
– Ei. Se on meidän suvustamme. Siksi hän ei pidä sitä.
– Ota se pois.
– En sentään voi.
– Tekisikö sillä matkan?
– Tekisi kaksikin matkaa.
– Kun hän ei sitä pidä?
– Ei hän sitä siedä, sanoin.
– Hän antaa sen, kun pyydät.
– En ikinä. Onhan minulla kunnia, miehen kunnia. Mutta jos sinä –
– Minä pyytäisin?
– Ei hän sinulle sitä anna, älä nyt sellaista. Jos sinä sen ottaisit?
– Ja mitä –?
– Möisit. Ja toisit rahat minulle.
– Tietysti. Teen sen, teen. Nauhahan on sinun, omaan sukuusi kuuluu. Eikä hän siitä pidä.
– Mutta ei vielä. Vähän ennen matkaa, korkeintaan keväällä. Sen voisimme myydä myös ulkomailla.
– Niin, mikä parempi. Miten olet kiltti, Ukko. Ukko pieni!
– Näetkö nyt, mitä teen tähtesi.
– Tarkoitat itsesi tähden. Itsellesi siitä kaikki hyvä koituu. Pikku itserakas koiraseni.
– Mutta sinä puhuit huvituksista. Niistä emme nyt saa puhua. Puhutaan matkasta vain.
– Voisit täälläkin tehdä jotakin hyväkseni. Olen lukenut, että niin tekevät rakastajat.
– Ja mitä pienokainen siis tahtoo?
– Vie minut ulos.
– Ei, ei, en vie. Täällä tuntevat minut kaikki. Älä pyydä, en vie.
– Ainakin joku kerta luonnon vihreyteen. Siellä ei kukaan tunne sinua, ei orava ei jänis.
– Haa, tuo on kirjoista saatua.
– Olkoon. Olenko minä huonompi kuin muut, kun panen päälleni silkkipukuni, uuden hattuni, kengät, silkkisukat – tiedän, ettet sievempää naista saa mistään mukaasi.
– Enpä, enpä.
– Ainakin Korkeasaareen voisit viedä.
– Ha-ha-haa! Mikä viattomuus. No, olkoon. Menkäämme Korkeasaareen elukoita tutkimaan kerta.
– Milloinka pääsen? Minulla on vapaata keskiviikkoiltana.
– Minulla on seminaariharjoitus silloin.
– Harjoitus kestää kaksi tuntia, eikö niin? Siis seitsemään.
– Niin.
– Silloin lähdemme.
– Ja mitä sanon mammalle, kun hän odottaa kahville?
– Sen keksimme sitten matkalla.
– Olkoon, keskiviikkoiltana siis, kymmentä yli seitsemän laivarannassa tavataan. Laiva lähtee viisitoista yli seitsemän. Siellä juomme kahvit.
Oppia ottamassa
Hän sanoi, ukkeli näet, että Jumalaa ei ole, ja sen minä kernaasti uskon. Sillä missä hän olisi. Mutta kansaa ja oppimattomia varten voi hänet myöntää olevaksi. Ei kansa tule ilman Jumalaa toimeen, sanoi hän, samoin kuin ei kansaa voi ajatella hallittavaksi ilman aseita. Aseet ja Jumala, niissä on kansan turva. Jumalaton kulkee harhateillä ja aseeton kansa syöksee itsensä helvettiin. Kyllä Ukko on siinä oikeassa. Sillä jos minä olisin jumalinen – nythän minulta viimeinenkin siru jumalisuutta tässä paikassa meni – niin, jos olisin ollut niinkään jumalinen kuin ennen puutarhuriin tuloani olin, tuskin edes tätä laillista rakkautta harjoittaisin. Ehkä olisin hirveän siisti tyttö. Olenhan siisti nytkin, mutta se on sivistyksen ansio nyt. Olen sivistynyt paljon ja minulla on siveys.
Ukko sanoi, että olen hirveän siveellinen. Ja todellisuudessa niin olenkin. Sillä siveys ja kauneus ovat samaa. Ja minä rakastan kauneutta ja samalla siveyttä. Meidän välimme on helliä tunteita täynnä ja tuota hämyisää kauneutta, jota yöelämä ja tieteiden harjoitus yhdenvertaisuudessa tuottaa. Kuka voi vaaratta tulla yhdenvertaiseksi: lukea kaikki Shakespearet ja muut suuret runokuninkaat. Ei kukaan. Kun suostun niitä kuuntelemaan on jo sama kuin rakastaa lukijaa. Pöllöhän olisi kuunnella niitä ilman vähääkään etua ja toivoa. Niin tyhmä ei kukaan oikea nainen liene.
Mutta Jumala, jos olisin häntä ajatellut, ei varmaan olisi sallinut tätä sivistämistäkään. Mutta kun häntä ei ole, ei ole estettä missään. Ukko sanoi, ettei hän mamman, siis vaimonsa kuullen uskalla kieltää Jumalaa, sillä silloin ei hänen vaimonsa luottaisi häneen, vaan pelkäisi hänen syöksyvän sielullisiin ristiriitoihin. Niinkuin tällaiseen vapautumiseen. Mutta hän ei saa tietää sitä. Ei kansan tarvitse tietää, mitä kehittyneemmät aivot ajattelevat. Ja uskonto ja siveys ovat kaksi aivan eri asiaa. Kristinusko sotkee ne vain. Sivistyneellä on aivan oma siveytensä ihmisen mukainen. Meillä on omamme, toisilla omansa. Raa'alle kansalle ei ole terveellistä elää samoin kuin me.
– Mutta ne elävät vain, sanoin minä.
– Heille onkin siitä vahinkoa. He rappeutuvat. Heidän ei ole hyvä poiketa siveyden tieltä.
– Onhan laki, joka estää heitä.
– Onpa niinkin. Ja aseet, joilla kansaa pidetään kurissa.
– Minun veljeni taistelivat molemmilla rintamilla ja kaatuivat samassa taistelussa. Toinen oli isännän mukana valkealla puolella, toinen pojankloppien kanssa punaisella. Lienevätkö toinen toisensa ampuneet. Äiti sanoi, että hyvä oli kun isänmaansa puolesta niin kauniisti kumpikin kaatuivat.
– Hyvä oli. Se valkeakin toisessa paikassa olisi ollut punainen.
– Olisipa tietenkin. Mitä minä veljillä. Ei niistä ole apua missään. Hyvin joutivat. Mitä äitikään, naimaton nainen, teki niitä. Ei isistä tietoa.
– Eikö ole?
– Ei ole. Ei minullakaan ole. Väärällä todistuksella se äiti toiselle veljelle eläkkeen hankki, väärältä isännältä, sen hän tiesi, ja kehui että puijasipas hän. Meitä on neljä: yksi veli vielä on jäljellä, en tiedä missä lienee.
– Ja äitisi?
– Hän kiertelee yhä – en ole häntä tuntevinani – yhä samassa ammatissa maaseuduilla.
Romeo ja Julia
Ukko oli luvannut sivistää minua. Hänen suuri intohimonsa oli lukea kovaa. Minusta oli hyvin vaikeata kuunnella niin pitkiä näytelmiä ja runoja, mutta ajattelin, että se oli ainoa tie pitää ystävyyttämme yllä, suostutin itseni siihen. Usein kuunnellessani pitkälläni nukuin sitäpaitsi. Kuulin hänen äänensä, kuin kaukaa se aallehti siellä, en tiennyt mitä kirjassa tapahtui, vajosin minuutiksi pariksi uneen, reväistyin valveille. Kuulin usein ukon sanovan:
– Nukutko jo, kultaseni?
– Enhän toki.
– Hengitit niin syvään.
– Joka sanan olen kuullut.
En tiennyt sisällöstä tuon taivaallista. Ja pitkäveteistä se oli. Mutta kirjaston lämmin ilma, sen hyvä, asuttu tuoksu ja mukava lepopaikka sinänsä olivat ihania. Toista oli levätä siinä kuin palvelijahuoneen kovalla sängyllä. Toista oli tuollainen vanha, hupsu ukko, joka pulputti pulputuksiaan, kuin kuunnella kyökin vesihanan säännöllistä naputusta kun vesitippa oli valmis putoamaan. Se hana oli sitten remppa. Jo kauan sitten olisi se pitänyt korjauttaa, mutta jäi näiltä muilta kiireiltä.
– Muruseni nukkuu, älä nuku, kuuntele.
Hyvä hänen oli niin sanoa, kun sai aamulla nukkua pitkään ja kannoin sellaisen tarjottimen voileipää, munaa aamuteen kanssa. Kyllä jaksoi! Ja minulla aamusella kun oli niin kiirettä, että jalat olivat taittua alta, enkä ehtinyt paljoa palasta puraisemaan.
Oltiin tultu sitten Romeoon ja Juliaan luvussa. Ukko sanoi, että se on meistä. Minun piti kuunnella sitä tarkkaan.
En levännytkään siis sängyssä, vaan laitoin itselleni tyynyistä istuimen sängynpäähän. Hän yksin lepäsi. Varalta oli hänellä auki papereita ja kirjoja jos jonkinmoisia vierellä. Minä sen keksin, että hätävaralta pitäisi ne, ei tiedä, mitä sattuu.
Kun hän siis lukee Romeosta rakkauskohtaa ja innostuu ja huutaa, enkös valpas kun olen, kuule oven narahdusta.
– Rouvasi tulee.
– Eikä tule.
Jo kuulen varovaisia askeleita eteisestä. Salamannopeasti hyppään alas ja paiskaudun sängyn alle.
Ukko ottaa kreikkalaisen Homeroksen ja jatkaa lukuaan ääneen kun rouva seisoo siinä yöpaitasillaan.
– Täältäpä kuului ääntä.
– Anteeksi, häiritsinkö?
– Luulin, että täällä oli joku.
– Kuinka niin. Se ihmetyttää minua.
– Kun kuului ääntä.
– On paha tapa lukea ääneen. Mutta tiedät kai, että Homeros on kirjoitettu ääneen luettavaksi. Tutkin tuota mittaa –
– Siinähän on Shakespearekin.
– Vertaan runomittoja. Istuhan, kerron sinulle havaintoni.
– Päivällä sitten.
– Kun antiikki käyttää retorista, laajahkoa muotoa, niin minkä askelen luulet siitä olevan esimerkiksi Shakespeareen? Askel on vuosituhansien askel. Niin persoonallisessa runoudessa, niin rikkaassa kuin Shakespearen on meillä havaittavissa jo kaikki se, mikä tälle uudelle ajalle on ominaista runoudessa. Siellä on säkeitä, jotka hienoudessaan lyövät. Ei persoonallisempaa rakkautta.
Minä kopsahutin kannallani resoria.
– Nuo resorit rapsahtelevat, ensi kesänä voisi näitä patjoja korjuuttaa. Yhtäkkiä kun luen, paukahtaa resori.
– Etkö todellakaan saa yöllä unta?
– En, ystäväni, en. Minun vatsani, minun vatsani on minun herrani. Jos en olisi tällainen sairas ukonrahjus, pyytäisin, että ottaisit minut luoksesi.
Taas potkaisin resoria ja se paukahti.
– Hermostuttava sänky. Kaapit paukkuvat, sänky paukkuu. Mutta sinä vilustut, mene nukkumaan, mene nukkumaan.
– Sain yhtäkkiä sellaisen tunnun, että olin levoton ja läksin liikkeelle.
– Ei suinkaan minun lukuni sinne kuulu?
– Eipä tietenkään. Kaksi eteistä ja sokkelo välissä.
– Sitähän minä. Sallit siis, että saan jatkaa hetkisen.
– Jatka toki. Läksin vain liikkeelle, ja kun näin tuosta eteisestä valoa avaimenreiästä ja ovesta, ja kuulin puhelua –
– Lukua.
– Lukua, arvelin, että katson.
– Se oli kiltisti.
– Katsoin, miten voit.
– Se oli kiltisti. Kiitos, kiitos. Luen vähän ja paneudun maata.
– Älä valvo myöhään.
– En. Vatsassani liikehtii – jonkinlaista vetoa.
– Sitä samaa siis aina.
– Sitä samaa.
– Poika parka.
– Vilustut. Hyvää yötä.
– Hyvää yötä. Minä säälin sinua. Sen saa, kun lukee liiaksi, sen siitä saa. Ruumis menee pilalle.
– Se on meidän tiedemiesten kohtalo. Mitä ei kärsisi. Jotakin kun uhrannut on, jotakin aina saa. Tämä on sitä meidän omaa elämää.
– No, nuku sitten. Hyvää yötä.
– Hyvää yötä.
Hän meni. Jo minua jännitti. Oli se Romeo ja Julia -kohtaus.
Mutta sitten me naurettiin niin. Ja syötiin voileipiä ja hedelmiä ja juotiin pari lasia madeiraa, ja arvaa sen, että se oli sitä meidän elämää, sitä sopusointuisinta harmoniaa.
Ja hän oli niin iloinen, ja aamusella, kun toin teetä, silitti hän kättäni ja katsoi minuun ja minä katsoin häneen ja minä tunsin, että minä rakastin häntä ihan. Melkein oikein. Kuinka sanoisin – niin kuin tiedemiestä voi rakastaa, hellästi ja vähän huolimattomasti ja puhtaanpuoleisesti.
Korkeasaari
Niin läksimme me Korkeasaareen. Minä otin korppuja ja leipää karhuille ja ryynejä tipuille. Odotin Ukkoa laivarannassa ja kas, täsmälleen kymmenen minuuttia yli seitsemän huhkaisee Ukko laukku kainalossa nurkan takaa laivarantaan. Hänen köppäsevät jalkansa kohoavat nostaessa kulmikkain nostoliikkein maasta kuin vanhalla ukolla, jonka kulku ei ole joustavaa, mutta joka kulkee vielä kevyesti. Pää työntäytyy eteenpäin kuin linnulla ja polvi koukistuu kuin kyntömiehellä mäkeä noustaessa.
Hän on vanha, minun Rasputinini. Sanoin häntä aina ajattelematta mitään Rasputinikseni. Johtuikohan se siitä, että oikeasta Rasputinista olin lukenut äsken.
– No, pienokainen, laivaan nyt vain.
Istuuduimme vierekkäin. Olin iloinen matkasta, mutta katselin yhä Ukkoa ulkovalossa. Hän oli vanhemman näköinen kuin hän todellisuudessa oli. Siniset pussit hänen helakanvaaleiden silmiensä alla olivat iljettävät. Hänen suunsa ympärillä oli senkin seitsemät juovat ja huulia kohti poikkijuovat alaleuassa olivat hänen saituutensa juovat. Suupielien juovat olivat ilkeyden juovat ja sitä risteili petollisen naurun juova. Ylähuuli oli yksinkertaisen ja tyhmän poikaviikarin, terävä ja kova. Niin paljon ilkeyttä näkyi sileäksi ajetussa leuassa.
– Mitä mietit, kysyi hän.
– Mietin, eikö hiukan partaa pukisi sinua paremmin.
– Kuten tahdot, voisin koettaa. Mitenkä pienokainen tahtoo?
– Viikset ylähuuleen, vähän partaa alaleukaan.
– Mutta edellinen – tarkoitan, edellinen tapa on yleisempi.
– Mikä edellinen?
– Tämä englantilainen.
– Et sitä aikonut sanoa, aioit sanoa edellinen tyttö.
– Oletko aivan mieletön? Kuinka sellaista sait päähäsi?
– Luulin sinun aikovan sanoa, että edellinen tyttö ajatutti sellaisen parran pois.
– Voi naista, voi naista!
– En väitäkään, että niin olisi. Johtui vaan mieleeni tuosta kun sanoit edellinen. Hullua, eikö ole?
– Hullua. Vain naisen aivot luovat tuollaisia romaaneja. Edellinen! Kuka se olisi, vanha mamma. Sinä olet ainoa kilpailija. Ole hyvilläsi, että olet lyönyt hänet laudalta.
– Hän on kuitenkin mahtavampi minua?
– Milloin olet nähnyt minun lähtevän häntä huvittamaan minnekään. Jos käsket häntä avaimella päähän kopsahuttamaan, minä kopsahutan!
– Mainiota! En käske. Ole vain varovainen.
– Epäilemättä – hän – sanonko – kuolee joskus.
– Hän kuolee.
– Ja silloin – No?
– Naitko minut? Sano, naitko?
– Epäiletkö sitä? En voi elää ilman sinua.
– Ja kun matkustamme ulkomaille, on se meidän häämatkamme. Minä olen nuori rouvasi, sinä minun nuori sulhaseni.
– Miehesi.
– Tietysti mieheni.
– Olemmehan sitä koko ajan leikkineet, armas.
– Sehän siinä on ollutkin hauskaa. Minä olen sinun rouvasi, eikö niin?
– Niin.
– Ja sinä minun Rasputinini?
– Sinä rikot tunnelman. Mistä sellaista sait päähäsi?
– Äsken jo ajattelin, koska sinulla on valta tehdä näin paljon pahaa kaikille.
– Kenelle kaikille?
– Ensin minulle, sitten rouvallesi.
– Mitä pahaa minä sinulle teen? Olen nostanut sinut ylös tajuttomuuden tilasta rinnalleni ja elävöittänyt sinut rakkaudellani. Jumaloin sinua, sinun nuorta ruumistasi. Vaikka mitä antaisin, jos itse olisin yhtä nuori ja kulumaton vielä. Oh, elämä, elämä, se hullaannuttaa minut. – Vaimolleni olen paha? Se on toista. Mutta vanha ei pahaa tunne. Hänhän on tajuton, melkein sokea, melkein kuuro, ei hänen sydämensä ole lämmin enää. Vanha mummo, se on puolustukseni. Yhteiskunnan olisi muodostuskaudellaan pitänyt ottaa se huomioon ja sallia miehen mennä joka kymmenes vuosi uusiin naimisiin. Silloin se vastaisi todellista tarvetta ja tyydyttäisi meitä. Yksiavioisuus on harha-askel, mutta sitä ei lapsi ymmärrä.
– En tahdo ymmärtää tuollaisia ikäviä asioita ollenkaan.
– Se on oikein.
Me haaveilimme kaikenlaista kävellessämme Korkeasaaren teitä ja ruokkiessamme elukoita. Ja kun olimme nauttineet kahvia ja virkistäytyneet ravintolan puolella, teimme pienen kierroksen saarella ennen laivan lähtöä.
Ukko oli hellä. Hän tarjosi minulle käsivartensa ja nojaten toisiimme kuljimme kuin rakastunut pari. Oli hämärää, eikä meitä kukaan hämärässä tuntenut.
Mutta onni kääntää joskus selkänsä tahi suojelusenkeli unohtaa ihmiset omaan huomaansa.
Eräässä tienkäänteessä tulee meitä vastaan nuori herra naisen kanssa. Me hämäännyimme niin, ettemme ehtineet erota. Nuori herra nosti hattua ja katsoi meitä murhaavasti.
– Nyt tuli paha paikka, sanoi herra.
Me kiiruhdimme laivalle. Ukko oli synkkä koko ajan.
– Täytyy pojalle selittää ennen kuin hän mitään muille sanoo. Ei, ei hän sano, jos oikein tunnen häntä. Hän pitää äidistänsä. Ei hän uskalla pahoittaa hänen mieltänsä.
Tulimme kotiin.
– Tulehan tänne, sanoi vanha herra vieden pojan huoneeseensa.
– Älä turhaa, isä.
– En tietysti. Olen gentlemanni, älä pelkää. Sitä emme koskaan saa unohtaa, mitä gentlemannin pitää.
Huoneessaan sanoi hän pojalle:
– Se oli sattumaa, ymmärrätkö?
– Ymmärrän. Tyttö on pantava pois. Ymmärrätkö?
– Ymmärrän.
– En salli, sanoi poika.
– Ihan viatonta.
– Sitä suurempi syy kiirehtiä viskaamaan roska pois. Olen gentlemanni, älä pelkää, en äidille sano. Mutta ole sinäkin gentlemanni. Jos et ole, hoidan minä sen asian.
Enempää en kuullut. Mutta ei Ukko välittänyt siitä, sillä hän ajatteli, ettei poika arvannut kaikkea. Eikä hänellä ollut aikaa tutkia sitä. Niin jäi asia silleen vähäksi aikaa taas.
Kirjallisuuden merkeissä
Ukko sanoi minulle vahingossa, että olen ruusu ryysyissä. Minä vihastuin kovasti. Olenko ryysyissä, eikö minulla ole silkkipaidat ja kombineesit ja milloin on hänen rouvallansa sellaiset vaatteet. Millä hänen kannattaakaan pitää niitä niinkuin minun. Minä saan rahaa suoraan Ukon kukkarosta. Pienet tulonsa antaa hän minulle. Milloin rouva saa muuta kuin talousrahat. Ei, en suostu väärentelyyn, en ole ruusu ryysyissä, sanon.
Hän sanoi, että käsitän väärin. Hän oli lukenut erään Verlainen runon, jossa se oli. Hän suomensi sen minulle ja sanoi, että se oli kauneimpia runoja, mitä rakkaudesta oli. Minä sanoin, etten hyväksy sellaista rakkautta. Siinä puhutaan taudista ja löyhkästä, se on runo alhaisesta kansasta, en hyväksy. Vielä vähemmän nyt hyväksyn, kun runon kuulin. Tahdon runon puhtaasta rakkaudessa. Sellaisesta, jossa tyttö on puhdas, yli muiden. Sillä enkö ole puhdas sielultani, lapsi vain, niinhän hän on sanonut. Pidän siitä kiinni. Pidän ehdottomasti oikeuksistani kiinni.
– Minä etsin sitten sinulle runon, joka on puhdas. Menemme antiikkiseen runouteen asti.
– Vaikka kiinalaiseen.
– Ei hullummin sanottu, mutta luulen sitä Kreikassakin jotakin puhdasta tunnetun. Siellä oli kauniita tyttöjä. Vanhuksen vertakin virvoittavia. Siellä oli ihana elämä.
– Mutta todella sivistynyttä sen olla pitää, ei rivoa eikä tyhmää.
– Aivan, etsinpä sinulle mielirunon, jossa puhtautesi loistaa.
Ja hän etsi antiikkisesta runoudesta minulle runon ja sanoi seuraavana yönä: nyt se on minulla. Se on Platonista.
– Hyvä. Anna kuulua.
– Se kuuluu näin:
Tähtihin katseesi luot, oma tähteni. Taivas jos oisin, niin sua silmin ain tuhansin katselisin.
– Sanopa uudestaan.
Tähtihin katseesi luot –
– Niin luon, tuosta ikkunaverhon takaa usein.
Taivas jos oisin –
– Miksi taivas?
Että sua silmin ain –
– 'Ain' on paha sana.
– Välttämätön runomitan vuoksi.
– Vaan ethän päivälläkään voisi minua katsella, et tähtenä etkä ukkona. Valhetta siis.
– Mitan vuoksi. – Siis: niin sua silmin aina tuhansin katselisin!
– Ruma kuva, että sinulla olisi tuhat silmää. En hyväksy, etsi toinen runo.
– Vaan tämä on runo puhtaasta rakkaudesta. Rakkaudesta tähtisilmä-lapseen.
– Olkoon. Vaan rakkaudesta ei siinä puhuta. Ei tämä mies rakkaudesta mitään tiedä. Sillä on kylmä sydän. En hyväksy henkiseksi rakastajakseni.
– Olet vaativa.
– Eikö koko maailmankirjallisuudessa löydy siis todellisia rakkauden runoja?
– Tuhansia niitä on.
– Etsi nyt joku fiksu.
– Mitä en tekisi. Haen kunnes olet tyytyväinen.
Niin hän haki monta päivää ja yöllä aina ehdotti minulle uutta runoilijaa mielirunoilijaksi, vaan minä kaseerasin kaikki. Ne eivät sattuneet naulanpäähän. Ja näin, että hyvin vähän todellisesta rakkaudesta on kirjoitettu. Mutta Ukko kiihtyi hakemaan ja puolustamaan kirjallisuutta ja minä yllytin yhä, sillä näin, että leikki häntä huvitti kovasti ja sanoi hän niinkin, etteivät huomautukseni olleet niinkään neroutta ja naisellista näppäryyttä vailla.
Rouva
Totuuden nimessä on minun tunnustettava, että rouva ei ole niinkään hullumpi, hänellä on vain muutamia vikoja, jotka ovat vaikeasti enää autettavissa. Ensimmäinen on se, että hän on liian vanha. Kun on viidenkymmenen vanha, on mennyttänsä. Tuskin hän tajuaa, kuinka mennyttä kalua hän on. Sitten hän on liian oppinut ja painautunut kirjoihinsa kiinni. Niin ei naisen pitäisi, ei kuin elämäänsä kyllästyneen miljonäärin. Sitten hän on epäkäytännöllinen, sitten ei hänellä ole ihmistuntemusta, vaan uskoo kaikista hyvää, sitten hän on yksinkertainen ja uskoo, että mies on yhtä uskollinen kuin hän. Sitten hän on antanut peijata itseänsä niin suunnattomasti. Tämä ukkeli on peijannut häntä koko ajan. Hän puhuu vaimolleen koko ajan ihanteellismielisyydestä ja saa sen tarttumaan vaimoparkaan. Koko avioliittonsa ajan on vaimo elänyt kieltäymyksessä ja ihanteellismielisyydessä. No, Ukon kukkarolle se on edullista. Mitkä menot hän on säästänyt. Olisi hauska tietää, onko muita hänellä ollut kuin minä näitä tähtisilmiä. Hän ei tunnusta, mutta mitä sellainen ukko tunnustaa yleensä. Hän sanoo, että hän on kyynikko. Mitä lienee, ilkeää varmaan, epäluotettavaa ainakin. Olen oikeastaan saanut jo kylläkseni hänen höpsyistä lörpöttelyistään. Nuori mies on sentään nuori mies ja reilu ja rehellinen. Miten tämä on mätä. Melkein siveellisyys kohottaa päätänsä sielussani ja sanoo: hyi häpeätä, kuinka mätä on sivistys. Pöllökin sen näkee ja tajuaa. Meidän rouvamme ei vain tajua. Melkein toivoisin, että hän tajuaisi. Kun katselen hänen vaatteitansa ja ajattelen, miten hän on säästänyt ja säästänyt, miten saidasti häntä on pidetty. Miten hän on tyytynyt vuosikymmenet tuohon laihaan: 'Hyvää huomenta, kuinka olet nukkunut?' Tahi: 'Hyvää yötä, nuku nyt hyvin!' Jumaliste, sisuani kiehuttaa se häpeä, millä häntä on kohdeltu. Hän on vihainen minulle. Nyt ajattelen, että se on hänelle kunniaksi. Hän epäilee. Jos minä en olisi nähnyt reilua autokuskiani ja iskenyt silmää häneen ja verrannut ukonrahjukseeni, voisivat tunteeni olla aivan sokeat rouvaa kohtaan. Voisin vihata häntä, koska hän on rouva ja minä en. Nyt en vihaa, vaan säälin, kun ajattelen että jos otan kuskini ja hän vanhana pettää minua samoin, niin kuohuttaa, kuohuttaa sydäntäni. Jos otan autokuskin, varmasti petän häntä ajoissa ja kärsin sitten vanhana rangaistuksen. En syyttä silloin kärsi kuten rouva.
Oikeastaan meidän pitäisi vihata miehiä enemmän ja me vain mielistelemme, valehtelemme ja pyytelemme heidän rakkauttaan.
Nuori tyttö on Ukolle liikaa, se on liikaa. Hän saa sen hyvästi maksaa.
Älköön luulko saita kitupiikki, että minulta ilmaiseksi mitään vie. Sanoin, että minä tahdon sormuksen. Hän toi jonkin halvan vihreäkivisen. Maitokaupan tytöllä oli samanlainen. Sanoin, tämän voin antaa serkkuni tytölle, tämä on halpa. Tuo minulle oikea punakivinen tahi timantti. Sen pitää maksaa kaksi tuhatta.
– Älä ystäväni, rouvakin sen näkee.
– En näytä, pidän sitä vain yöllä. Älä koetakaan tuoda halvempaa:
– Tuhannen riittää.
– Kun et rakasta minua, et raski antaa.
– Huomataan rahoista.
– Kirjoita jotakin niin ei rahoista huomata. Odotan vähän aikaa. Ja kyllä hän toi, mutta näin, miten häntä säälitti sitä antaessaan.
– Älä nyt näytä muille, hän sanoi.
– Enkä näytä. Paljonko tämä maksoi?
– Sen kaksi tuhatta.
– Näytäpä kuittia.
Hän näytti ja niin oli. Olin tyytyväinen.
Mutta en pidä siitä sormuksesta. Se on jotenkin nolo. Minun olisi pitänyt pyytää suurempi kivi. Antaahan olla, kohta pyydän toisen lahjan. Pyytämättä ei hän anna mitään. Nolo ukko.
Kuka tuollaisia ukkoja viitsisi ilahduttaa ilmaiseksi. Pöllömäistä se olisi.
Rouvalla ei ole mitään koristuksia. Ei kunnon vaatteita. Ja niin surulliset silmät.
Kirjoistako minä olen sivistynyt, kun näin rupean säälimään toista naista. Parhaansa mukaan hän on varmaan mennyt naimisiin. Mikä teikari on tämä ukko nuorena ollut kun on lukenut rakkausrunoja komealla äänellään nuorelle tytölle – kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt lukee niitä palveluspiialleen, sama värinä ja hehku äänessä. Voi sun sakramentattu valehtelija ja lurjus mikä olet. Ei siihen sitten ole oppi yhtään pystynyt, se piti sanoa, yhtä puhdas on viisaudesta kuin Bileamin aasi.
Maailma ei ole niin yksinkertainen kuin lastenkamarista käsin näyttää. Tuollainen suojeltu vaimo ei koskaan tiedä, mitä elämä on. Se on sentään toista kuin torttutaikina ja onni. Ei mies ole se, miltä se näyttää. Hänestä saapi paljon enemmän, kun on taitava kesyttäjä. Kuten eläin hän on. Villieläin, jossa lepää kaikki. Oikean naisen käsissä hänen hyvät puolensa kukoistavat. Väärä nainen tappaa hänet ikävään. Niin sanoi Ukkeli. Kyllä hän sentään paljon tietää vaikka minä väheksynkin hänen lahjojansa.
Teen väärin väheksyessäni häntä ja asettaessani hänet pelkäksi hauskuttajakseni. Hänellä on sentään töitä. Hän luki minulle niistä arvosteluja ja ihmeesti häntä oli kehuttu. Kuinka niin kepuli mies voi yleensä mitään aikaansaada. Siinä on maailman ihmeellinen ihme. Eihän luulisi aasin jalopeuraa poikivan. Mutta niinpäs poikii. Voi myös olla, että Ukko on ostanut arvostelut mammallensa mieliksi.
Heidän muinaisuuttansa
– Älä itke, mamma, ei ole syytä.
– Kun sinä olet niin petollinen.
– Kuinka minä olisin sinulle petollinen – johan olisin kelvoton silloin. Minähän pidän sinusta – kovin paljon.
– Mutta et enää rakasta.
– Rakasta, rakasta, kuinka vanha kykenee enää rakastamaan. Totta on, että olen laiminlyönyt sinut, mamma kulta. Mutta tiede, tuo tiede se tekee meistä ihmispetoja vain, sen sijaan että opettaisi meille inhimillisyyttä, se vieroittaa meidät ihmisistä – elämme henkimaailmassa, ruumis on vain kuori, maja hengelle.
– Oh, niin surullista.
– Niinhän se on. Mutta onhan vieläkin surullisempaa maailmassa. On todellista rikosta ja petollisuutta. Jos minä olen pettänyt sinua, olen pettänyt neiti Tieteen kanssa. Syytä häntä.
– Ennen, kun olimme nuoria, et pettänyt minua.
– Neiti Tiede ei tunkeutunut väliimme. Mutta ajattelehan, meillä on ollut niin ihanaa ennen – olen sinua rakastanut kovin, kovin paljon, mammakulta.
– Ennen, ennenkuin olimme naimisissa, rakastit minua, sitten naimisiin menon jälkeen et enää.
– Olenpas, tunne vain muuttui syvemmäksi ja puhtaammaksi.
– Ennen toit sinä minulle kukkia.
– Ennen naimista, kun en tiennyt, saanko sinut. Kuka omallensa toisi kukkia.
– Ja konvehtirasian joskus.
– Se oli sitä aikaa, nuoruutta.
– Kun hän sanoi, että hän on ollut sinun rouvasi keväästä asti, kuinka minun pitää se tulkita.
– Niinkuin sana, joka ei merkitse mitään. Hän oli hullu. Jos minä olen vietellyt hänet ennemmin, on hän ollut rouvakin ennemmin. Mitä noiden elukoiden sanoista. Mitä he ymmärtävät, ei heillä ole tyylitajua.
– Mutta totuus.
– Totuus on se, etten ole kädelläni nykäissyt häntä. Vannon sen.
– Olet vannonut jo, että olet nykäissyt, älä vanno väärin.
– En pahassa tarkoituksessa, sen vannon.
– Älä vanno.
– Eikä hän ole rouvani. Näkeehän sen papinkirjasta, kuka on.
– Älä kiertele.
– Älä nyt vakavasti tutki toki tuon hupsun sanoja. Johan alennut alas.
– Mitä kaikkea olet hänen tähtensä tehnyt. Minun oikeuteni olla talon emäntänä olet pyyhkäissyt pois. Sananvapauden. En ole tohtinut ääntääkään, joka oikeus, joka sitoumus on rikottu. Sopimus ei ole ollut mikään sopimus – pois pyyhkäisty koko entinen elämä – saadaksesi pitää hänet luonasi.
– Mutta sinä saat tehdä, mitä tahdot, pane hänet pois, sinulla on täysi valta.
– Sinä rankaiset minua.
– Hänen tähtensä! Oletko –. Piika on pikku elukka, joka ei kiinnitä minun mieltäni tuon enempää. Hän on välttämätön huonekalu, roska, lakaise pois!
– Sinä sanot vain.
– Enkö aina ole antanut tehdä sitä. Aina.
– Nyt olet ehkä todella kiinni.
– En enempää kuin ennenkään, mamma kulta.
Myrsky vesilasissa
Näin mamma epäili meitä ja minä ihmettelin, miten siitä selviäisimme. Oli ukon asia etsiä keinot.
Minä en kuullut alkukinastelua, mutta minä kuulin, miten Ukko ärjyi. Ääni jyrisi tekosuuttumuksesta ja loukkautumisesta.
– Selitä, selitä. Sinun velvollisuutesi on selittää.
– Minähän olen selittänyt, että en jaksa päästä epäilyksistäni.
– Mutta minä vaadin todistuksia. Ellet heti sano, mitä olet nähnyt, vaadin peruuttamaan epäilyksesi.
– En ole mitään nähnyt, jos olisin nähnyt, tietäisin jotakin. Nyt epäilen vain.
– Sinä loukkaat minua.
– En sille mitään voi.
– Mutta minä voin. Sinä et saa loukata miehistä kunniaani. Ota heti sanasi takaisin.
– En ole mitään sanonut.
– Olet syyttänyt.
– En ole syyttänyt. Olen epäillyt vain. Eikö sitä saisi sanoa? Eikö omassa kodissaan saisi enää puhuakaan?
– Puhu, puhu. Mutta minusta et pahaa puhu. Jos puhut, jos olen tielläsi ja kehno ihminen, voin poistuakin, onhan niitä keinoja. Puhdistan kunniani.
– Älä hupsuttele.
– Puhdistan kunniani oman käden kautta – jos se riittää sinulle todistamaan viattomuuttani.
– Sanasi riittää.
– Olen sanonut.
– Se ei vakuuta.
– Olenhan vannonutkin.
– Vannot siinä mielessä, että minä, jolle vannot, en ole mitään. Minulle vannottu sana ei ole mitään. Sanoithan äsken, että olet silittänyt hänen kättänsä teetä tuodessa ja katseesi on uponnut hänen katseeseensa ja omenapuun alla oli hän Eeva, joka houkutteli. Kaiken sen sanoit sen jälkeen kun olit vannonut, ettet ole häneen katsonut etkä häntä ajatellut. Ja valan vannoit!
– Rauhoittaakseni sinua, sillä tuohan ei ollut mitään pahaa.
– Ei sinusta, vaan minusta. Että on nainen, joka saa säästyneet katseesi ja säästyneet hyväilysi – salaa minulta. Häpeä, häpeä, Emerent, häpeä!
– Mutta lapsihan hän on.
– Sitä suurempi häpeä. Kelpaisi tyttäreksesi.
– Jos olen häväissyt itseni, kostan itselleni.
– Ole puhumatta. Palvelustyttökö sinut kaataisi! Olisipa se rakkautta. Anna olla puhumatta.
– Teen itsemurhan.
– Et tee.
– Miksi en tee?
– Et uskalla. Jo sanomalehtiuutisen vuoksi et uskalla. Skandaali siitä tulisi. Sitä toki pelkäät. Et sinä minua säälisi. Jos voisit, minulle häpeäsi kostaisit. Mutta sinulla ei ole keinoja.
– Pakotan – sinut – vaikenemaan.
– Pakotapas, et voi.
– Pakotan.
Hän hyökkäsi rouvan kimppuun ja puristi häntä raivoisasti.
– Raukka olet – kun kuristat turvatonta naista – jolle ensin – olet tehnyt pahaa – jota olet pettänyt – pettänyt.
– Ota sanasi takaisin – senkin – vanha lehmä.
– En ota – tapa, kurista vielä, en ota. Vanha lehmäsi ei ota sanojansa takaisin – oh, Emerent –
– Oh, rakas Miili, koskiko kurkkuusi?
– Ei lainkaan, henkeä salpasi vaan.
– Anna anteeksi.
– Ei se mitään. Kurista vieläkin.
– Mitä sinä puhut.
– Se on edes jotakin. Kurista, tuossa on kaulani.
– Miili, rakas Miili.
– No, poikani, älä nyt polvistu.
– Olen niin paha, paha. Mutta niin paha kuin luulet en ole. En. Olisin konna. Kuinka minä voisin niin valehdella ja pettää omaa uskollista puolisoani. Katsohan nyt minua. Harmaat hapset. Johan nämä hapset häpäisisivät minut. Tieteen työssä vaalenneet. Enkä minä ikinä antaisi itselleni anteeksi sellaista erehdystä. Miten minä – ja palvelustyttö – oh, miten sinä voit, voit loukata minua – oh – se on –
– Älä itke, Emerent rakas. Enhän minä tahdo loukata. Kun ajattelen, minun täytyy olla väärässä – minun täytyy olla hullu – niin se on, älä siis ole huolissasi, vaan koeta olla kärsivällinen, koetatko?
– Koetan, ystäväni.
– Anna minun vähän tointua – anna vähän hoitoa.
– Vien sinut lääkäriin.
– Lohduta minua. Älä jätä niin yksin. Synkästä yksinäisyydestä nämä ajatukset sukeltavat.
– Yksinäisyys on synnin isä.
– Jos vähän rakastaisit.
– Vähänkö? Paljon rakastan. Voin vannoa, rajattomasti ja uskollisesti.
– Jospa niin olisikin. Jospa kymmenes osakaan siitä.
– Sinun täytyy tuntea se hermoillasi.
– Kun en osaa uskoa.
– Minä opetan. Vien sinut lääkäriin.
– Eihän lääkäri tätä voi auttaa. On kysymys vain rakkaudesta.
– Mutta kun sitä on. Täytyykö minun viedä sinut uudelleen alttarin eteen ja vannoa se. On. On, pulmuseni, on sydän täynnä, vaikka vanhat huulet eivät enää sanaa tapaa kuten nuorena ennen. Ne sanat ovat unohtuneet jo. Ne olivat kauniita sanoja, keväisiä, kukkaisia. Otamme ne uudelleen käytäntöön, jos tahdot. Niin teemmekin. Avaamme aarrearkun. Miten se on joutunut unohduksiin. Tuo työ, tieteellinen työ nielee ihmisen. Työ, miehen kunnia, sille uhrataan liikaa, unohtuu koko elämä.
– Jos se olisi työ.
– Työ se on, mikäs muu.
– Se on nainen.
– Taasko?
– Sinähän olit syödä hänet silmilläsi.
– Erehdyt. Jos sinulla olisi ollut silmälasisi, olisit nähnyt asian toisena. Salli minun vakuuttaa – taas synkkenet.
– Kun muistan hänen ilkkuvat silmänsä, jotka sanoivat –
– Puhuivatko silmät? Muista tyyliä.
– Jotka ilmaisivat hänen tunteensa ja ajatuksensa.
– Ja mikä oli se ajatus?
– Se oli, että kunhan kuolet, näytän, kuka toinen rouva on.
– Mutta Miili kulta. Naisinko minä palvelustytön? Silloinhan uskaltaisin vaikka mitä.
– Kenties et uskaltaisi sitä. Hän ajatteli vain niin. Tahi ajatteli, ettet tiedäkään, vanha lehmä, miten olemme sinua pettäneet.
– Minä tulen hulluksi, kun pyörität samoja sanoja aina, aina.
– Vanha lehmä, vanha lehmä olen. Tomppeli, olen tomppeli, kun en noita katseita ole ennen osannut oikein tulkita.
– Sellainen aineisto kuin katseet ei vakavaa huomiota ansaitse. Kysypäs juristilta. Lähdetäänpäs juristin luo, annetaan aineistosi hänelle – hän nauraa. Makeasti nauraa vain.
– Sinähän halveksit juristeja, kelpaisivatko ne nyt asian selvittäjiksi? Rikos on peitettyä laatua, vain psykologinen hairahdus, ei yhteiskunnallinen rikos – ellei seurauksia tule, tahi ette tunnusta.
– Varo puheitasi.
– Enkä varo.
– Vaadin täsmällisyyttä.
– Niin minäkin.
– Olen sanonut –
– Ja valehdellut.
– Vannonut.
– Väärin vannonut.
– Pysytkö sanoissasi, todista, nyt vaadin todistuksia. Olen sorrettu. Annan asian juristille.
– Silloin minä otan avioeron.
– Minä en siihen myönny, en ikinä. En ole tehnyt mitään. Olet hullu, hullu.
– Vie sitten lääkäriin ja anna hoitoa. Pidä hullun tavalla. Kohtele paremmin. Älä jätä yksin nurkkaan. Uhraa jotakin.
– Koko elämäni uhraan. Hengelläni voin todistaa väitteesi vääräksi.
– Se ei todista mitään.
– Minä todistan, minä todistan. Eikö maassa ja taivaassa löydy mitään keinoa, jolla todistaa asian hullulle eukolle – haa, onpa tämä näytelmä. Vetoan lapsiin.
– Vetoa, hekin sanovat, että olit katsellut häntä kuin nälkäinen koira luuta.
– Sanoneet, minä näytän heille –. Ei. Sinä olet syöttänyt sen heille. Sinä, sinä. Sinä olet ryöstänyt lapsetkin minulta. Mitä he ajattelevat, isästänsä.
– Voit kysyä. Tuossa tulee poika. Kysy häneltä.
– Häpeän kysyä.
– Jos minä autan. Ei, en tahdo. Uskon sanoihisi ilmankin. Ei sotketa lapsia tähän.
– Koska sinä olet jo sotkenut, saat ottaa sanasi takaisin. Kuules, poika, poikani, kuule, mitä äitisi sanoo. Tahdon, että hän joko peruuttaa sanansa tahi niissä pysyy. Jos hän niissä pysyy, tiedän, mitä minun on tehtävä. Todistan, hengelläni todistan viattomuuteni. Katso, äitisi epäilee minua ja Eevaa. Onko häpeällisempää kuultu. Tahdon, että hän peruuttaa sanansa, koska hän on sinullekin siitä puhunut.
– Peruutan sanani. Tuossa näet isäsi raivostuneena ja loukkaantuneena. Myönnän, että olen aiheettomasti epäillyt. Pyydän anteeksi. Olen hullu nainen. Meidän suvussamme on hulluutta.
– Se on valhe.
– On, ehdottomasti. Setäni ampui itsensä.
– Kun sai päähänsä loukkaushaavan, joka ei parantunut. Älä valehtele, Miili. Sinä aina valehtelet.
– Valehtelen, se on hulluuden merkki. Pakkoko minun olisi valehdella aina?
– Et valehtele aina, pysy asiassa. Liioittelet vaan. Olet mielikuvituksesi marttyyri.
– No, olen. Myönnän kaikki, että tämä näytelmä loppuisi.
– Ei siksi.
– Ei siksi. Vaan jokainenhan ymmärtää, että olen väärässä. Vanha vaimo – sanokaamme selvyyden vuoksi lehmä, tomppeli, ei voi olla oikeassa. Tuossa on isäsi, poika. Vetoamme sinuun kuin tuomariin. Olen sanonut jonkun ruman epäilyn isästä. Ja hän suuttuu.
– Sinähän suutut.
– Minä myös suutun. Ja hulluus pehmittää aivojani. Vaadin lääkärin hoitoa, olen hullu.
– Liioittelet. Olet terve. Asiaan.
– Kuinka voisin olla oikeassa. Sinulla, poika on isä, tiedemies, harvinaisen työteliäs, yötä päivää ahertaa – no, ostjakit, vogulit, heidän taiteensa ja kielensä, heidän uskontonsa ovat lähellä hänen sydäntään. Tiede pitää miehen puhtaana. Ja miten hän on arvossapidetty. Onko kokousta, mihin hän ei saisi kutsua? Kaikkialle. Jo näkynä hän on harvinainen, koristeellinen, symboli, kaikki tiedämme hänen suuren arvonsa kansalaisena, ja, sanon, kuka enemmän häntä kunnioittaisi kuin minä, minä, joka hänet tunnen ja joka häntä ihailen. En epäile häntä, sanon, kunnioitan häntä, rakastan isää.
– Rakas Miili.
– Rakas pappa.
– Kuinka sinä olet hyvä. Poika, siinä on äitinne. Onko parempaa naista. En ole koskaan väistynyt hänen sivultansa. Paras nainen, mitä tiedän ja tunnen – se on teidän äitinne.
– Jos jotakin äsken sanoin, otan takaisin kaikki, minä olen kiukkuinen vanha vaimo. Jos tunnun vielä mustasukkaiselta, häpeä tälle iälle, niin se johtuu siitä, että yhä, aina rakastan pappaa, yli kaiken. Tiedemiesten esikuva ja esikuva ihmisenä. Nyt sen kuulit, poika. Ei tällaista oikeudenkäyntiä pitäisi lasten kuullen olla. Mutta pappa hätiköi. Tiedemieskin on vain ihminen.
– Suo anteeksi, mamma rakas, kaikki, kaikki. Näetkö, poika, jos sinä saat tällaisen mamman, joka ymmärtää miehen työlle myös antaa arvon, ota hänet, ota hänet ja ole hänelle uskollinen aina, kuten minä olen mammalle ollut.
Hän tarttui varmasti mammansa vyötäisiin ja vei hänet omalle puolelleen. Kohta hän ilmestyi sieltä, soitti minulle.
– Kuulitko, sanoi hän.
– Kuulin.
– Hän on yksinkertainen, mutta ei ihan niin yksinkertainen kuin luulimme.
– Et sinä näytellyt sitä osaa ensi kertaa.
– Minä olen syntynyt näyttelijäksi – sankariosiin. He-he-hee.
– Ei tuollainen ole sankariosa.
– Enkö peistä käytä sinun tähtesi.
– Itsesi tähden. Joudut kiinni.
– Varovaisuutta. Pitkään aikaan ei hän puhu nyt mitään taas. Se hyöty siitä oli.
– Mutta sinä rakastut häneen nyt.
– Minä? Oletko hullu? Hän on ollut siinä kaksikymmentä viisi vuotta minua varten. Rakkaus, lapsukainen, on hyvin lyhytikäinen avioliitossa.
– Uskollisuus?
– Se on pitempi-ikäinen. Se kestää.
– Siksi kunnes joku eteen sattuu.
– Oikein.
– Monesko siis olen?
– Toinen. Olet kunniakkaassa rivissä. Numero ensimmäinen ei ollut nuorena huonompi. Ei hän ole huono nytkään. Hän on jalo nainen.
– En salli, että häntä ihailet.
– En ihaile, mutta hän kuuluu nyt kerta kaikkiaan talouteeni kuin – kuin –
– 'Vanha lehmä'.
– Ha-ha-haa. Sanokaamme niin. Ei, se on liikaa. Sanokaamme huonekalu, vanha, kunnianarvoisa huonekalu, josta ei luovu.
– Jos hän nurkassa on, olkoon. Ihailla häntä en anna.
– Et suinkaan sinä ala mustasukkaisen osaa näytellä? Se puuttuisi.
– Sydän se on minullakin.
– Jätä se, pyydän. Tiedät, että olen kokonaan sinun. Olen ollut käytettävissäsi alusta asti.
– Oli puhuttu, että helliä kohtauksia, uskottomuuksia en salli.
– Olen puhdas.
– Äskenkin – hellä kohtaus.
– Myrsky oli asetettava.
– Myrsky vesilasissa.
– Vaikka. Hänelle on tämä koti koko elämä. Enkä ollut hellä. Hyviä tapoja en voi välttää. Olen saanut hyvän kasvatuksen ja noudatan oikeutta.
– Ha-ha-haa!
– Älä vaadi liikaa. Luuletko minulla olevan helpot päivät.
– Ha-ha-haa. Porsas! Kenellä ovat paremmat. Soisinpa, että koko maailman miehet olisivat tuollaisia – tiedemiehiä. Noudattaisivat tieteellistä tarkkuutta tunnoissansa. Silloin palvelijatar ei koskaan valittaisi asemaansa.
– Rouvat kuitenkin.
– Vanhat rouvat. Jos eivät valita asemaansa, valittavat terveyttänsä, jalkojansa, silmiänsä.
– Luonnon mukaan ei vanhoille tarvitse olla uskollinen. Mutta yhteiskunta! Ahaa, siinäpä se. Tekijä se on sekin.
– Yhteiskuntaa voi aina sentään pettää. Luuletko, että on yhtään rehellistä sivistynyttä ihmistä?
– Eikö minun rouvani?
– Ainoa, sillä hän on niin tyhmä, siitä se johtuu. Kuinka naiset ovat sentään tyhmiä. Sitä voi ihmetellä yöt ja päivät.
– Ja kuinka sinä olet tullut näppäräksi, sitäkin voi ihmetellä yöt ja päivät.
– Sivistynyt seura!
– Ja kirjallisuus. Kas se kehittää. Minun lukemiseni ja koulutukseni.
– Ja synnynnäiset lahjat. Luuletko, että äitini on ollut tyhmä. Ei. Kansannaiseksi ei. Hän on nuori vielä ja lapset maailmalla ja nauttii vielä isäntien suosiota. Tätä ei minun olisi pitänyt sanoa.
– Ei se ole kuin meriitti sinulle.
– Mikä on meriitti?
– Etu.
– Kiitos. Kaunis etu. Älä erehdy vain. Olen sivistynyt nainen.
– Epäilemättä. Ja viehättävä Eeva. Parhain Eeva.
– Mutta asiaan vielä: Vaadin siis, että olet minulle uskollinen.
– Sehän lankeaa luonnostaan, kultaseni.
– Olen vain mikä olen, mutta sanon, niitä päiviä, joita rouvasi viettää, en puoltakaan viettäisi, en sadasta markasta.
– Mikä hänellä on hätänä?
– Mikä orjalla on hätänä, kun työ on viety?
– Mitä sinä puhut?
– Eläinkin tapetaan, kun se kituu. Vanhaa vaimoa ei.
– Nytpä kuulen. Kiellät hellyydenosoitukset ja nyt puolustat niitä.
– En puolusta niitä. Puolustan muuten vanhaa vaimoa. Hänelle pitäisi valmistaa –
– Haudan rauhaa. Niin. Mutta kun se ei ole mahdollista.
– En sitä tarkoittanut. Katselen nyt vain oloja tieteelliseltä kannalta, en käytännölliseltä.
Lopun edellä
Sattui sitten eräänä aamuna, kun minä vein teetä tapani mukaan kirjastoon, että rouva toi postia herralle ja tuli minua ovessa vastaan. Me olimme jutelleet pilajuttuja seikkailuistamme ja minua nauratti vielä kovasti.
– Mitä tämä on, kysyi rouva.
– Minua naurattaa vain kun herra ei halua antaa silittää housujansa, vaan sanoo niiden lyhenevän niin, että täytyy pitsit panna helmaan. Niin sanoin.
Rouva meni kirjastoon ja kuulin, miten hän alkoi kuulustella herraa. Menin tarjoiluhuoneeseen, josta kuulin kaikki.
– Mitä hauskaa te puhelitte, kun Eeva oli niin iloinen, kysyi hän.
– Minä sanoin vain, että jos hän tuo näin runsaasti voileipiä, minähän muutun toiseksi eläinlajiksi.
– Puhuitteko muuta?
– Mitenkä niin, ei mitään muuta. Mitä me olisimme puhelleet?
– Milloin hän prässäsi housusi, eikö niitä tarvitsisi silittää?
– Ei toki. Eilen silitetyt. Kaksi kertaa viikossa, ei muuta. Tiedemiehelle se sopii.
– Pyysikö hän silittää niitä?
– Ei. On oma taksa siinä.
– Te petätte minua, sanoi rouva.
– Taasko!
– Hän puhui, että oli housuista ollut kysymys.
– Taisi todellakin olla.
– Milloin sinun muistisi on niin huonontunut, ettet muista, mitä viisi minuuttia sitten puhelit?
– En kiinnitä huomiota niin pieniin seikkoihin.
– Minulla ei olekaan kuin pikkuseikkoja koko elämä – se on niin pieneksi tullut.
– Sinun täytyisi alkaa olla mukana maailmalla. Tämä yksinäisyys ei ole sinulle terveellistä.
– Ennen en ollut yksin.
– Kuinka niin?
– Olithan sinä. Nyt ei ole ketään.
– Mene ulos.
– Ei ole rahaa, ei tuttavia.
– Jaa-jaa. Mutta jos sinä haluaisit ottaa minulta korrehtuurin lukua, voisimme työskennellä yhdessä ja aikasi kuluisi.
– Ei, kiitos ystävällisestä tarjouksesta. Ehkäpä se kuluu, kun ei voi pysähtyäkään. Sinusta olisi hauskaa, jos se minun kohdaltani pysähtyisi.
– Kuinka niin – ai. Taas tuo turha epäily, tuo sairaus hermostossa. Mutta kerta kaikkiaan haluan, ettet siitä puhu. Kuinka tuollainen – sanokaamme petos leikillä – olisi sinusta mahdollinen, kuvailepas.
– Sinä nukut tässä kirjastoalkovissa, ohut seinä vain ja palvelijan kamari on takana – tuossa ovi tarjoiluhuoneeseen, kukaan ei illallisen jälkeen täällä kävele.
– Että minä uskaltaisin, tahi olisin mahdollinen sellaiseen.
– En väitäkään.
– Voimmehan vaihtaa huoneita.
– Niinkuin ei sinne pääsisi yöllä.
– Kuulisithan sinä. Tahi mitä tehdä? Siirretään tuo kaappi oven eteen, niin ei tänne pääse muuta kuin suuresta eteisestä. Tyydyttääkö se sinua, vakuuttaako se?
– Siirretään vain. On häpeä siirtää sitä, mutta siirretään vain. Tänne on sitten yksi käytävä.
– Vaikka mitä teen, että pääset sairaasta epäluulostasi.
– Nythän sinä et olekaan vihainen.
– Jos sillä voisin auttaa sinua. Alistan itseni käytettäväksesi. Mikä olen minä, köyhä professori, kolmea asiaa vaatii tiede: kolme hyvettä, nöyryys, köyhyys ja puhtaus.
– Niin, kun sinä olisit uskollinen tieteellesi, mikä meillä olisi hätänä. Koko perhe alusta asti on pidetty kynsin hampain kiinni tieteestä, on oltu nöyriä, köyhiä ja puhtaita. Minulla on leninki kestänyt kahdeksan vuotta. Kahteenkymmeneenviiteen vuoteen olen minä teettänyt varsinaisesti kaksi hattua.
– Oi nainen, nainen –
– En valita. Se riittää. Mutta jos minun pitäisi käydä ulkona, ei minulla ole vaatteita.
– Sinähän syytät siitä minua. Pitäisikö minun mennä ompelijaan ja antaa mitallani tehdä sinulle puku? Olenhan sanonut –
– Se onkin asia, jossa sanominen ei mitään merkitse, vaan raha.
– Olisit sanonut.
– Ei sanominen mitään merkitse.
– Merkillinen väite. Ja koko meidän elämämme työ perustuu sanaan ja sanomiseen. Sana, sana? Se on pyhä. Se on suure, se on valtakunta, se on asian avain, sen tilavuus ja laatu, se on ulottuvaisuus ja mitta. Se sisältää kaiken.
– Ja ei mitään.
– Eikö pyhyys ja jumaluus ole mitään. Älä kiellä niitä, Miili. Älä kiellä sanaa, älä ole sille uskoton koskaan.
– Enkä ole. Siksipä en sitä liikaa käytä. Sanon, että tarjosit sanan teettää leninki, mutta et tarjonnut rahaa.
– Rahaa, rahaa! Karkea materialismi. Aina rahaa. Eikö muusta ole koskaan kysymys kuin rahasta, rahasta.
– Siitähän on koko elämämme ollut aina kysymys. Olemme kuin huutavassa hukassa.
– Sinä valitat.
– En valita, sanon vain.
– Annanhan minä sinulle rahaa.
– Talousrahat. Mutta tarvitsevathan lapsetkin vaatetta.
– Lapset ovat sinun alaasi.
– Ja myös sinun.
– Siinä sanoit oikein. Ei niin vain voi sanoutua velvollisuuksistaan. Ei tiedemieskään. Työ ennen kaikkea. Katso tätä kirjamäärää. Kaikki olen lukenut, paljon, paljon enemmän vielä. Kirja maksaa rahaa. Kirja on sitä hengenruokaa, jota tiedemies syö. Jos hän ei kirjoja syö, on hän aliravittu pian. Mitä tehdä, ollako vai ei olla?
– Entäs perhe?
– Perhe tarvitsee myös. Ettehän ole nälkään kuolleet, koska elätte vielä vain.
– Ei, emmepä ole tosiaankaan. Mutta tieteellesi olemme eläneet yli kaksikymmentä vuotta. Ja eiköhän se ollut erehdys sinun tieteesi vain.
– Kuinka niin?
– Olisit sopinut papiksi paljon paremmin.
– Mikä loukkaus!
– Olisit saarnaillut, laulellut, näytellyt.
– Elää toisin kuin muita käskee!
– Kuka tietää, etkö sitä juuri tee nytkin. Ehkäpä rahat menevät palvelijalle.
– Sinä syytät minua saituudesta tavallisesti. Miten minä nyt siinä tuhlaisin? Tuollaisen tytön saa rahoitta, tiedä se. Paljaalla rakkaudella, jos tahtoo. Ojenna kättäsi, omena putoaa siihen.
– Ahaa!
– Niin, ahaa. Kun tahdot tietää. Eihän hän ole mikään ostettava tyttö. Hän on lapsi ja uskoo rakkauteen – otaksun. Eikä maksusta välitä – otaksun. Nyt iskit väärään.
– Anteeksi, en tiennyt sitä niin ihanteelliseksi.
– Jos minä rakastun, rakastun ihanteellisesti. Esine on yläpuolella kaiken.
– Totta kai Don Quijote, hänellä on Dulcinea. Olet lukenut yhtä paljon kuin Don Quijote tullaksesi hulluksi. Kirjoista tuleekin vain hulluksi.
– Ei ainakaan ole materialisti.
– Yläpuolella materian. Yläpuolella hyvän ja pahan. On Jumala itse.
– Ehkä osuit oikeaan.
– On oikeus tehdä mitä tahansa ja aina vain on oikeassa. Ilmiö itsellensä. Ja kuoltuaan suuri.
– Kuolema. Tuo nyt ei ole mitään.
– Ei tietysti. Kun sitä ei osaa ajatella. Tuntemieni tosiasioiden nojalla et sinä osaa ajatella, Emerent.
– Enhän muuta teekään kuin ajattelen ja luen.
– Siksi et osaa ajatella. Olet aivan sekaisin aina ja kaikessa. Don Quijote.
– Tiede viepi ihmisen.
– Jos tiedemies on typerä.
Ukko pitää puolustuspuhetta
Meillä oli hirveä melu, sillä rouva oli hermostunut. Hän ei näyttänyt ollenkaan niin vaatimattomalta kuin päältäpäin olisi luullut. Minut toistaiseksi oli vielä syrjäytetty. Olin sivuhenkilö tahi en henkilö mikään. Ja ymmärsin, että kun rouva alentui minun kanssani puhumaan asiasta, tiesi se loppua. Hän siis joko uskoi, ettei asiassa ollut mitään tahi toivoi että se hänelle todistettaisiin. Jos hän olisi uskonut epäilyksensä olevan totta, olisi hän pannut minut heti pois. Minulle ei jäänyt mitään muuta osaa näytelmässä kuin kulkea kuin nukke, silmät, korvat kiinni, ikäänkuin en olisi mitään kuullut. Eivätkä he tietysti tienneet, mitä olin kuullut ja kuunnellut. Paljon oli jäänyt kuulematta. Mutta minusta alkoi asia jo tuntua hiukan samantekevältä.
Epäilemättä ei tilanne olisi voinut kauan kestää, sen ymmärrän. Sillä Ukko oli tyhmä. Varmaan hän tekisi joskus tunnustuksen. Ja niin olisi loru lopussa. Siltä varalta olin jo kysynyt asuntoa itselleni autonkuljettajan luona ja olin hyvä ystävä hänen rouvansa kanssa. Heidän pikkutytölleen vein sievän leninkikankaan, kun viimeksi hain heiltä konjakkia Ukolle.
Olin varalta puhunut myös, että jätän joskus palveluspaikkani. He ehdottivat, että ottaisin vain Vihtorin. Autonkuljetus sentään kannatti ja Vihtori oli kunnon poika.
Minä naurahtelin ja sanoin, että sietää ajatella vielä asiaa. Vaan saisinko tulla asumaan heille vähäksi aikaa, jos joskus niin päätänkin. Maksan hyvin asunnosta, sanoin.
– Sopiihan tähän toki, sanoi autonkuljettajan rouva. – Keittiöalkovin voi vuokrata kyllä.
– Ikävä se on olla toisten orja, sanoi autonkuljettaja.
– Taitaa olla niin paljon etuisuuksia herraspaikoissa, sanoi rouva. – Mutta oma mies on sellainen ylellisyys, jota niissä ei sentään saa, sanoi rouva. – Ja ennen minä pitäisin oman mieheni kuin kaikki maailman ylellisyydet yhteensä.
– Onpa rakastunut, nauroin minä.
– On se äiti vielä rakastunut, sanoi autonkuljettaja.
– Kun on noin komia mies, sanoin minä. – Olisin kai minäkin tuollaiseen rakastunut.
– Ei Vihtori ole sen huonompi, sanoi rouva. – Se on ostanut nyt sen auton omaksensa.
– Oma se on nyt, sanoi mies. – Vienkö terveisiä, lähden pirssiin.
– Viekäähän terveisiä sitten.
– Se on oikein, sanoi rouva. – Vihtorin tapaisia miehiä ei joka päivä ole tarjolla. Ja asunnon saa tuosta käytävän tuolta puolen, siinä on pieni kamari ja keittiö.
– Milläpä me köyhät.
– Jos ostaa pitää, kyllä minä Vihtoria takaan, lupasi mies.
– Älkää nyt, hyvät ihmiset, nauroin minä. – Ei sitä nyt niin silmänräpäyksessä näin sivistyneet ihmiset sitäkään kauppaa tee. Pitäisi olla vähän rakkautta, arvelin.
– Voi tokkiinsa, sanoi rouva. – Sitä tulee itsestänsä, ihan liikaa tulee rakastetuksi.
– Jätä nyt, sanoi mies ja läksi. Ja kun minä olin hyväillyt pientä tyttöä ja hyväillessäni ajatellut, että jokohan minäkin olen tuollainen kääry käsivarsilla ensi vuonna – niin oudoksutti se ja ihan iljetti. Sellainen naiminen talonpojan kanssa – sekö sitten lorun loppu – vasten luontoa se lyö, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää'.
Ja sitten kun tulen kotiin ja saan tuomiseni piiloon, sitten on tuo melu sisällä. Minulla on istuinpaikka tarjoiluhuoneessa, istahdan siihen ja kuuntelen. Nuori herra juo kahvia, kuulen sen kuppien kilinästä. Molemmat vanhat kävelevät ruokasalissa edes takaisin. Kuulen sen askeleista.
– Siinä on sinun äitisi, huutaa Ukko – Hän ei tee enää muuta kuin häpäisee minua. Hän ilkesi nytkin sinun kuultesi vihjaista minun suhteestani Eevaan. Hän ei häpeä enää lapsiakaan.
– Saavathan he oppia näkemään, mitä elämä on. Minulla ei ole heille paljon annettavaa, minä annan kaiken –
– Loan!
– Vaikka loan, kehitän heissä siten arvostelukykyä edes. Valitkoot nuoret niin puolison, että se tyydyttää. Ja kun se on valittu, olkoot uskollisia. Ja jos eivät voi olla uskollisia, olkoot edes niin rehellisiä, että hairahduksensa tunnustavat – tahi purkakoot entiset sitoumukset, jos uusia tahtovat.
– Aina tuota samaa. Moraalia, moraalia, moraalia. Mutta minä sanon, että moralistit ovat pöllöjä.
– Minä olen kuullut, isä, sanoi poika, – että sinä olisit juuri moralisti.
– Minä halveksin moralisteja. He eivät elämästä mitään tiedä.
– Moraali on kuitenkin sarja sopimuksia ja kokemuksia, tulos, sovittelu pitkästä käytännöstä.
– Ei isä moraalista eikä oikeudesta enää välitä, sanoi rouva pojalle.
Ukko kiivastui:
– Mitä te tiedätte elämästä molemmat? Ette mitään. Te huudatte: moraali, moraali! Minä annan palttua moraalille, minä! Yläpuolella kaiken moraalin, kaiken käytännön, kaiken oikeuden on itse suuri elämä, se kulkee ylitsemme kuin kulovalkea ja polttaa ja murskaa allensa kaiken pienen moraalin ja elämän. Sille ei ole hyvää ei pahaa. Sillä on tarkoitus omassa itsessänsä. Elämän tarkoitus. Kun me elämme intensiivisesti, me toteutamme sitä. Se huumaa, se hurmaa, voimme olla sen uhreja, voimme tehdä pahaa itsellemme ja toisille. Luonto ei siitä välitä, me olemme pientä, pientä elämän käsissä.
– Sanoitko, ettei ole hyvää eikä pahaa?
– Niin sanoin.
– Ja kun elämä hurmaa, ei ole moraalilla mitään sen kanssa tekemistä?
– Niin sanoin.
– Eikä ole olemassa oikeata eikä väärää?
– Ei ole.
– Väärä valakaan ei ole mitään?
– Mikään ei ole mitään!
– Isä, nyt en sinua tunne, sanoi jo poika. – Luulen, että olet väärässä.
– Kun ei ole oikeata eikä väärää, huusi rouva, – kun elämä hurmaa häntä niin, ettei mikään ole pahaa eikä hyvää –?
– Olet opettanut meille, että kieltäymys, askeettisuus on itsenäiselle ihmiselle elämän kauneuden muoto tavoissa – mitä sinä nyt ajattelet?
– Olen ollut erehdyksessä. Suuri elämä ei pieniä muotoja hyväksy.
– Että rakastelkaa te lapset vain, huusi rouva. – Tehkää vääryyttä. Jos varastatte, ei se ole väärin. Rikoksiin, petoksiin teillä on oikeus, kunhan saatte mielitekonne, kunhan elävinä sen teette ja elämä hurmaa. Jos katutyttö tahtoo kaulanauhaa, lyö rikki kultasepän ikkuna, ota se, ei se ole väärin. Sillä mikään ei ole väärin.
– Sinä väärennät puheitani, sanoi Ukko.
– Miten voin väärentää, kun ei ole väärää eikä oikeaa. Elämä hurmaa minua sanomaan niin. Poika, kulje huonoille jäljille, kulje isäsi jäljessä, tunnet tämän korkean, tämän elämän hurman. Anna anteeksi se vääryys – ai, vääryyttähän ei olekaan – se tyhmyys, että sinua on kasvatettu niin pieneksi, ilman tätä korkeaa oppia, jonka yliopisto on – on vankila, vankila. Tässä näet professorin, jonka elämäntotuudet aukaisevat uuden yliopiston ovet: vankilan ovet. Mikä vääryys, että elämänhurmaa tunteneet joutuvat sinne. Heillä ei ole ollut oikeaa ei väärää, maailma on ollut pieni sovittuine tapoineen. He ovat laajentaneet sitä. Vahinko, ettei heitä ihmiskunnan hyväntekijöitä ole ymmärretty, ei ole hemmoteltu niinkuin pappaa.
– Vaiti, minä sanon, huusi Ukko.
– Miksi? kysyi rouva.
– Miksi hän ei saisi puhua hänkin, sanoi poika. – Äiti niin harvoin puhuu.
– Ei saa puhua.
– Vaikka ei ole oikeaa ei väärää? Jos ei ole, ei ole väärin ainakaan, että puhun. Sillä elämä hurmaa minuakin vielä. Vaikkei ihan samalla tavoin kuin sinua. Minä en hurmaani peitä. Sinä olet sen peittänyt. Minun ei tarvitse valehdella, minä sen sanon.
– Siinä näet, poika, suupaltin vaimon. Varoitan, älä ota sellaista.
– Ota sellainen kuin Eeva, huusi rouva. – Sellainen ei huuda näin. Hän liikkuu hiljaa kuin käärme. Käärmeensiemen.
– Sanoitko rehellistä ihmistä 'käärmeensiemeneksi'?
– Sanoin. Mitä pahaa siinä on? Ei ole hyvää ei pahaa!
– Se ei ole totta.
– Ei ole totta ei valhetta. Miksi hänen suhteensa olisi?
– Hän on viaton tässä asiassa.
– Ei ole viattomuutta, ei vikaa. On suuri elämä, joka ei näin pieniä asioita tutki.
– Jatka, jatka, Ukko sähisi. Ja jos minä lyön sinua nyt.
– Et äitiä lyö, sanoi poika ja nousi ylös.
– Miksi en löisi? Hän on minun.
– Ja minun myös.
– Lyön kerta.
– Silloin minä lyön sinua vastaan.
– Koetapas – lyödä isääsi!
– Lyön. Ja varoitan, minä voitan sinut ja annan sinulle selkään aika tavalla.
– Koetapas!
– Koetan. Ja voitan sinut. Sinä olet tullut niin huonoksi viime aikoina. Ihan kuin seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ukoksi.
– Käy päälle sitten!
– Käyn jos tarvitaan. Annan minä sinulle elämänhurmaa palan. Mikä gentlemanni sinä olet: uhkaat naista!
– Jos hän liioittelee.
– Sinä naurahdat, sillä se on kuitattu. Mutta sinä puhut itsesi pussiin.
– Miten niin?
– Kun pidät puolustuspuheita.
– Minäkö puolustuspuheita. Ja mille?
– Tuolle hurmalle.
– No, oletko sinä sen väärinkäsittänyt, poika?
– Puolustit vapaata suhdettasi.
– Minä? Oletko pöllö! Minähän puhuin yleistä teoriaa vain, en yksityistapauksesta mistään.
– Etkä puhunut. Puolustauduit.
– Niinkö sinäkin, äiti, sen käsitit?
– Totta kai.
– Voi teitä! Ei teillä ole sitten taipumusta filosofiaan yhtään. Minähän puhuin filosofiaa!
– Ahaa!
– Älä peräydy, sanoi poika. Puhuit itsestäsi.
– Ja mikä on minun tapaukseni? Sitä ei ole. Äiti mustasukkaisuudessaan on mielikuvituksensa marttyyri. Hänelle lohdutukseksi, että pääsisi pikkumaisuudestaan, otin laajemman elämänkatsomusteorian, noin uudempien filosofien mukaan. Minä elän kirjamaailmassa, en käytännössä. Mitä minun tarvitsisi puolustaa sellaista yksityistapausta, mitä ei ole kuin äidin fantasiassa. Se olisi hiuksen halkomista jo. No, minä näen nyt, kuinka oppimattomia te olette. Kyllä teidän pitäisi lukea enemmän.
– Eipä tuosta luvusta näy viisastuvan, sanoi poika.
– Olen todellakin laiminlyönyt sinun kasvatuksesi, sanoi isä. – Olen jättänyt sinut äidille. Ja nainen on sentään vain nainen. Vaan sinua, poika, en olisi uskonut noin yksinkertaiseksi, sanoi hän. – Ei tarvitse puolustautua, koska ei mitään puolustettavaa ole. Olen puhunut.
– Oikein mainiosti, sanoi rouva. – Oikein oppinutta puhetta. Olipa onni, että poika ei kumpaankaan yliopistoon valmistaudu.
– Huonolahjainen.
– Vaan rehellinen, sanoi rouva.
– Ei minusta saa kiistellä, sanoi poika. Lähden pois. Riittääkö jo taksi kerraksi?
– Riittää, sanoi rouva.
– Kun äly ei toimi, ei mikään toimi, sanoi Ukko.
– Entäs sydän?
– En luota sydämeen. Naisen sydän! Haa! Onpa siinä opas. Tällaisiin se vie.
– Ja miehen sydän – palvelijan syliin.
– Älkää nyt taas alkako!
– Rakkaus, onhan isällä rakkaus.
– Ja sinulla minuun! Rakkaus ja mustasukkaisuus. Miten saksalainen sanoo: 'Eifersucht ist Leidenschaft, – die mit Eifer sucht, was Leiden schafft.'
Siitä tämä näytös.
Irtisanominen
Oli järjestetty oikea raipparangaistus minulle. Kuka sen suunnitteli, en tiedä. Rouva sanoi minulle, että minun oli mentävä mankeloimaan vaatteet sinä aamuna. Aina on ollut pesijätär, mutta pesijätär sanoi, että hän oli sairas. Kaikki oli edeltäpäin laskettu, sen nyt ymmärrän.
Kun tulin mankelista, olin siellä kolme tuntia, sanoi tyttö, että nyt meillä on uusi sisäkkö. Heillä oli ollut ilmoitus sanomalehdissä ja oli käynyt tyttöjä paljon. Olivat herra ja rouva ja nuori herra valinneet kaikki kolme. Ja oli saatu erittäin sievä ja tottunut tyttö. Oli ollut hyvät suositukset. Ja molemmat herrat olivat ihastuneet häneen. Rouva oli epäillyt, kun hän oli niin sievä, vaan kun nuori herra oli äänestänyt häntä, oli hänet otettu. Hän tulee tunnin kuluessa tänne.
Kun tyttö sitä puhui, tuli rouva keittiöön ja sanoi:
– Eeva on nyt sitten vapaa. Meillä on jo toinen.
– Mutta en minä niin vain lähde.
– Tässä on kuukauden palkka ja ruokaraha, enempää ei voi vaatia. Vai jäämmekö velkaa vielä?
– Herra jää. Saanko puhua herran kanssa.
– Ei enää. On jo liikaa puhuttu herran kanssa.
– Mutta minä olen – olen hänen rouvansa.
– Ei kirkonkirjoissa siitä mitään tiedetä.
– Meillä on suhde. Hän rakastaa minua.
– Hän sanoi minulle, että Eeva luulee niin, mutta Eeva erehtyy. Hän itse tahtoi uuden. Hän sanoi, että Eeva on siinä määrin unohtanut asemansa, että on ehdottanut ulkomaille karkaamista ja minun kaulanauhapahaiseni myymistä. Hän piti Eevaa vähän hassahtavana, muuten olisimme ilmoittaneet Eevan poliisille vaarallisena henkilönä.
– Senkin ukonrahjus. Minä kostan, minä kostan sen hänelle. Hän on vietellyt minut. Minä kostan sen.
– Ei ole vieraita miehiä. Eeva on tullut teetä tuomaan yöllä ja olette runoja lukeneet. Hän on koettanut kasvattaa Eevaa, mutta sanoi, että hänestä Eeva on toivoton. Emme olisi laskeneet Eevaa pois näin, mutta kun professori tahtoi, tuossa on todistus.
– Minä vähättelen teidän todistustanne.
Minä otin, revin sen harmissani.
– Eeva on hyvä ja pakkaa tavaransa, heti! Minulla ei ole aikaa enää. Tämä saa loppua jo.
– En lähde.
– Soitan poliisin.
– Minua ei voi ajaa.
– Voi ajaa. Isäntä itse on sen määrännyt. Siinä on ulkomaanmatkaa parahiksi. Määrään itse nyt.
– Vähän aikaa.
– Vaikka vähän.
– Kunnes toinen tyttö tulee ja määrää kaikki.
– On meidän asiamme huolehtia taas siitä.
– Joka yö olin hänen luonansa. Joka yö. Hän nauroi rouvalle ja koko siveydelle.
– On minun asiani uskoa kuinka tahdon.
– Konna, hän on kavalin konna, minä kostan sen.
– Eeva on hyvä –
– Konnamainen petturi.
– Hän on kertonut kaikki. Eevan miestenjanon.
– Joka häntä uskoo! On siinäkin oppinut. Tämäkö on oppia?
– Autanko minä tavaroiden pakkaamisessa? Taidan auttaa.
– Mutta minä olen viaton!
– Sehän on hyvä. Niin professorikin sanoi. Eeva on viaton. Olen siitä iloinen. Olin pahoillani jo, etten ole voinut Eevaan vaikuttaa. Mutta nyt olen iloinen, kun Eeva on viaton. Nuori herrakin sanoi, että hän on viaton, mutta yksinkertainen kovin. Kaikki käy yhteen. Todistus, jonka Eeva repi oli hyvä. Kirjoitanko toisen?
– Ei tarvitse. En palvele enää ketään.
– Se on hyvä. Tässä on Eevan leningit, asetetaan tuohon koriin, tässä on hattukasa.
– Kyllä minä itsekin.
– Kiirehditään. Kaikki ovat poissa, syövät ulkona, voin auttaa siis. Uusi tyttö tulee tunnin kuluessa. Se on niin, Eeva, ettei kaikki sentään käy niinkuin toivotaan. Joku järjestys, vaikkapa vanhanaikainen, täällä on. Pitää nyt miettiä vielä vähän sitä. Jos kaikki Eevat järjestäisivät asiat –
– Mutta on rakkaus –
– Niin käy rakkaudelle. Luota siihen, tyttö. Ehkäpä opit jotakin vielä vanhempana.
– Rouva on perin yksinkertainen.
– Eiköpähän Eevakin.
– Kun luottaa tuollaiseen ukkoon.
– Kuinkas Eeva?
– Minulla oli hänen rakkautensa ja sanansa.
– Eiköpähän minullakin liene ollut. Saamme nyt katsoa, kumpi taloon jääpi.
– Kysytäänpä herralta.
– Hän itse tuli minun luokseni ensin ja ehdotti Eevan poispanemista ja kertoi kaikki.
– Hän voisi kertoa. Hän ei pysty rehellistä sanaa sanomaan.
– Niin hän sanoi Eevasta, että Eeva ei pysty. On äiti sellainen ollut. Naisraukka. Onko ihme, että Eevakin on samanlainen. En syytä. Tahtoisin niin hyvää Eevalle. Lapsiraukka. No, jouduhan! Ota nyt opiksesi vain. Ala nyt alusta.
– Minä naitan itseni.
– Se on oikein.
– Minulla on sulhanen.
– Se ilahduttaa minua. Tuossa on pari sataa markkaa lisää, saat ostaa.
– En ota, toki otan, kas noin.
– Älä revi rahaa, älä revi, joskus kerjäät sitä.
– Kerjään sitten.
– Ja siinä ovat tavarat siis. Hienoja alusvaatteita on kyllä. Ei ole köyhä tyttö.
– Ja ruumis on nuori ja kelpaa kyllä herroille.
– Ruumis on suuri omaisuus.
– Tarjoan sitä korkeasta hinnasta – en ukonrahjuksille ilmaiseksi enää anna.
– Kas noin, sitä oppii maailmalla. Hyvästi nyt siis.
– Jos minä olisin rouva, en noin tyhmä olisi. En ikinä. Tuollainen ukko – vapautta hänelle. Kaikki palvelevat! Häpeä. Häntä olisi ruoskittava ja pakkotyöhön pantava. Pois kirjat pöllön käsistä. Kirjojen mukaan hän elää, niistä hän valheensa lappaa. Pöllö. Miten vihaan häntä!
– Kas niin.
– Rouva on liian hyvä.
– Kas niin, hyvästi siis, Eeva. Se ovi ei Eevalle olisi nyt auennut, ellei Eeva itse olisi tahtonut. Se tahti, Eeva kulta, ei käy. Ei sentään niin nopeasti minunkaan paikkaani oteta.
– Se on otettu, monesti.
– Ei kokonaan, ei kokonaan – koskaan! Meillä on haudat vierekkäin ostettu ja vierekkäin siellä nukumme, ja pitkään nukumme. Tyttö talossa voi muuttua, tulla ja mennä, mutta lopullinen sija ei muutu. Toivon, että sinulle ei huonommin käy.
En tajunnut häntä, näin vain kaksi kyyneleistä silmää, ja laiha, kylmä käsi ojentautui hyvästiksi. Minut työnnettiin ovesta ulos. Tyttö auttoi tavarani alas ja meni ylös. Istuuduin hetkeksi alaportaalle ja mielessäni tunsin suurta harmia ja häpeää.
Minut oli ajettu ovesta ulos. Oli pantu tulemaan alas keittiön portaita, portaita, joita myöten monesti niin iloisena, kuin lentäen kuljin. Sinne ei ollut pääsyä enää. Kaiken olin kadottanut. Ukon, kodin, unelmat.
Ja katkera viha kohosi mielessäni Ukkoa kohtaan. Hän oli kaikkeen syypää. Miksi olin uskonut häntä.
Tahi oikeastaan, enhän ollut uskonut häntä. Olin koettanut pitää häntä narrinani vain. En ollut onnistunut loppuun asti. Olin hävinnyt pelissä. Hän tahtoi livistää pois, ennenkuin peli tulisi hänelle tuhoisaksi.
Siksi, lohdutukseksi, ottivat he sievän ja nuoren tytön. He valitsivat sijoilliseni. Kenties olin minä ollut jonkun toisen sijoillinen. Sitäpä en ollut koskaan ennen ajatellut.
Hirveä raivo kohosi sydämessäni. Minä kostan hänelle. Mutta miten? Kostan, mutta miten?
Ajoin autonkuljettajan asuntoon ja sanoin, että nyt olen palveluksesta saanut tarpeekseni. Ehkä naitan itseni.